[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8SZq6we5MA3PN5eukU2s1mVZMQtlFP_yXKMbztVlQj4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},828,"Kahleeton vanki","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"828-merilainen-heikki-kahleeton-vanki","828__Meriläinen_Heikki__Kahleeton_vanki","Elämäkerrallinen kuvaus","muistelmat",[],[],"fi",1898,null,61762,383637,false,16411,[23],"Fiction",[25,26],"Biographies","Novels","\"Kahleeton vanki: Elämäkerrallinen kuvaus\" by Heikki Meriläinen is a biographical account written in the late 19th century. The book seems to explore the intertwined lives of its characters, particularly focusing on the dynamics within a family and their struggles against the backdrop of societal expectations and personal desires.  The opening of this work introduces us to a somber evening in a humble home where Hanna, a mother, worries about her absent husband, Antti, who is engaged in work in the timber industry. With her three children, Manti, Matti, and Kaisu, she grapples with the emotional void his absence creates, while their living conditions grow increasingly precarious without proper furnishings and a warming stove ahead of winter. The narrative beautifully captures the children's innocent interactions, especially as they engage with the fire, while hinting at underlying family tensions, particularly between Hanna and her brother, Jukke. The setting is steeped in melancholy and anticipation, as Hanna's hope for her husband's return and her domestic challenges shape the daily rhythm of their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],366,"Omaelämäkerrallinen teos seuraa Antin ja Juken elämänvaiheita, perhesuhteita ja taloudellisia vaikeuksia. Kerronta etenee lapsuuden muistoista aikuisiän koettelemuksiin ja vankeuteen asti.","Heikki Meriläisen 'Kahleeton vanki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 828. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAHLEETON VANKI\n\nElämäkerrallinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Hanna nurpealla mielellä\n     II. Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle\n    III. Jukke lukee Antin kirjettä\n     IV. Jukkea ei nukuta\n      V. Jukkea nukuttaa\n     VI. Hanna saa Antilta kirjeen\n    VII. Antti tulee kotiin\n   VIII. Antin tulijaiset\n     IX. Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista\n      X. Jukke kielittelee Hannaa\n     XI. Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi\n    XII. Antti perheineen muuttaa Vaaralaan\n   XIII. Jukke Kopolassa kosimistuumissa\n    XIV. Jukke hankkii isännän nimeä\n     XV. Jukke ajelee Siirin kanssa\n    XVI. Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan\n   XVII. Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikariin\n  XVIII. Jukke pääsee putkasta\n    XIX. Ruunikko kuolee\n     XX. Juken mieli Lahnasjärven neitosista\n    XXI. Antti saa tietää Ruunikon kuoleman\n   XXII. Antti tulee isännän henkirahalle\n  XXIII. Antti pyytää eroa\n   XXIV. Antti epätoivon vaiheella\n    XXV. Jukke näyttelee velkakirjoja\n   XXVI. Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa\n  XXVII. Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa\n XXVIII. Vaarala myydään pakkohuutokaupalla\n   XXIX. Antti näkee unta\n    XXX. Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön\n   XXXI. Mikko Lihvonen vakuuttaa Juken vieraita miehiä\n  XXXII. Jukke tohtorin tutkinnossa\n XYXIII. Jukke ja Antti poliisitutkinnossa\n  XXXIV. Antti oikeuden edessä\n   XXXV. Antti kuulemassa torvisoittoa\n  XXXVI. Antti pyytää Jukelta anteeksi\n XXXVII. Antti tuntee sydämmen iloa\nXXXVIII. Antti ja Jukke sopivat\n  XXXIX. Antti menee vankeuteen\n\n\n\n\n\n\nKAHLEETON VANKI\n\n\n\n\nI.\n\nHanna nurpealla mielellä.\n\n\nUunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa,\nvanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena\niltana.\n\nLapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet\npuikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta\ntöpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen\nneniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta\nkiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat\nkitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat\npalaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt\nkauniin ja pisin savunauha lähti.\n\nMatti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin\nsavusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin\nkoetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka\npuristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä\nenemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi\nmatalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin\npuristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian\nvoimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin\ntekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa\nsammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin\nnäyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään\nosotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi\nKaisulla ja näin alas Matilla. Antti -- lasten isä -- ei ollut vielä\nkotona. Hän viipyi yhä kesäansio-retkellään pohjolan tukkitöissä.\nTyönjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan\nloppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein\ntalviteloilleen.\n\nIkävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina\nsalavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä\nparannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni,\ntoinen tuli.\n\nÄitiä rupesi nyt enemmän kuin koskaan ennen huolestuttamaan isän\nviipyminen. Talvi antoi kättä ja huoneet tarvitsivat välttämätöntä\nkorjausta ennen talvelle lähtöä, varsinkin navetta.\n\nPirttikin oli vaan kattopäällisenä, sillatonna, uunitonna kehikkona,\njoka sekin piti saada talveksi asuttavaksi, kun ei ollut uunia, jossa\nolisi voinut paistaa paistoksiaan.\n\nTannila oli satoja vuosia ollut yhdellä asukkaalla, mutta nyt\nperikunnan jaossa joutui alaikäisten osaksi toinen puoli, joka myötiin\nhuutokaupalla ja joutui Antille.\n\nPirttiä ei ollut kuin yksi koko talossa. Se huoneitten jaossa jäi\nentisille asukkaille. Antille tuli vaan kattopäällinen pirtin kehikko\nja se viisiseinäinen tuparakennus, jossa nyt Antin perhe asui.\n\nTannilan vanhoilla asukkailla oli salainen veto saada vielä nytkin talo\nyhdelle asukkaalle ja toivoivat sitä itselleen. Siinä tarkoituksessa\nolivatkin hyvin kateellisia Antin perheelle ja koettivat ahdistaa\nkaikella tavalla, että Antti kyllästyisi ja möisi heille talonsa\nvelkakauppaan, kun rahoja ei heillä ollut.\n\nTällä kerralla ei muuta kiusaa osanneet, niin eivät luvanneet pirtin\nuunia, että saisi huomenna paistaa leipätaikinuksensa, vaikka hän olisi\nsen omilla puillansa lämmittänyt.\n\nTästä oli Hannan -- lasten äidin -- mieli nurpea koko illan ja toivoi\nettä isä viimeinkään tulisi kotiin ja laittaisi oman pirtin\nasuttavaksi, ettei tarvitseisi edes uunin puutoksessa olla. Ja\nkälkäinenhän tuo tupa oli ainoaksi asuinhuoneeksi muutenkin, kun toisen\nhuoneen tarvitsi ruokahuoneeksi.\n\nIlta-askareensa ulkokausteella oli Hanna saanut jo tehdyksi ja\nvesisankko kädessä raskain askelin kankean näköisesti tulla ponkesi\ntupaan. Ja märät helmat kahisivat oven pieliin.\n\nVesisankkonsa hän laski oven poskeen pienelle ristikkojalkaiselle\njakkaralle, otti päästään sateesta likomäräksi kastuneen ruutukaisen\npumpulihuivin, räpsäyti sitä pari kertaa ilmaan, että irtanainen ja\nenin märkyys karisi pois, ja ripusti sen uunin lähellä olevaan pitkään\nnaulaan. Riisuipa muutkin päällysvaatteensa, puisteli niistä enimmän\nmärkyyden ja laittoi tangolle levälleen. Otti tuolin uunin eteen ja\nistahti siihen. Suurilla sinisenharmailla silmillään katsoi vaisusti\nliekottelevaan tuleen eikä näyttänyt lähimaailmasta välittävän mitään.\nHuokasi väsyneen tapaisen helpoittavan huokauksen ja kätensä heitti\nhermottomaksi helmaansa. Tumma, paksu tukka oli liestynyt palmikolta ja\npuolimärkinä suortuvina riippuivat korvallisilla ja väsymyksen laimea\npunastus näkyi leveähköissä, lihavanpuoleisissa kasvoissa.\n\nIsä ei ollut kirjoittanut kotiin neljään viikkoon ja pitkä oli jo\nHannalla ollut viimeinen viikko odottaessa kirjettä. Mikä on syynä,\nettei hän kirjoita, ajatteli hän. Oliko hänen työnsä semmoisessa\npaikassa, josta ei ole postikulkua, vai eikö hän tahtoisi enää\nkirjoittaa, kun on kohta tulo kotiin, vai eikö hän ole terve? Mistä\ntietää, jos tämmöisissä räntäsateissa on vilustunut ja saanut taudin?\nVoisihan olla niinkin, ajatteli Hanna, ajatteli uudestaankin, vaan ei\nse siitä sen selvemmäksi tullut. Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus,\nettä mitähän jos isä kuolisi sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko\nsilloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!... Silloin ei muu auttaisi\nkuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla\nosallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni. Leskenä olisin ja\nasuisin velimiesteni kanssa yhdessä... Mutta eihän toki Jumala liene\nniin sallinut, ettei Antti enää tulisi. Mutta kumma se vaan on, ettei\nse kirjoita, ajatteli hän ympäri päänsä, ajatteli uudestaan, mutta ei\nselvinnyt, ei tulevaisuus eikä nykyisyys, kaikki sekaantui yhdeksi\nhämäräksi ja mielen avaruus vähitellen pimeni mustaksi ... kuni\nmyrsky-yö tuolla ulkona. Silmänurkkiin ilmaantui kyyneleet, kasvot\nvärähtelivät salaperäisesti ja kieli aina välimiten liikahteli hieman\nraolleen unohtuneessa suussa.\n\nVaarala -- Hannan kotitalo -- oli lähellä noin vaan pari tuhatta\naskelta Tannilasta talvipäivän nousua kohti. Vaaralan kartano ei\nkuitenkaan näkynyt Tannilaan. Noin kolme sataa askelta Vaaralan\nkartanosta Tannilaan päin kohosi korkeammalle huoneitten kattoja\nPajasärkän nurmipeitteinen kalliokielinen kumpu, jonka suojaan\nkätkeytyi Vaaralan kartano, ettei näkynyt kuin tyynellä pystyyn\nkohoavat savut ja luhdin nurkkaan pystytetty korkea viiri. Tässä asui\nHannan kolme naimatonta veljeä Jukke, Topias ja Joona. Näillä\nemännöitsijänä hulmusi punaposkinen, hieman kierosilmäinen sisar Elsa.\n\nTannilan Hannalla eivät olleet sisarensa Elsan kanssa välit varsin\nsimasukaiset, kun Elsa varasteli kotiaan, vaikka hän oli jo saanut\nperintö-osansa; nyt oli vaan määrätyllä vuosipalkalla emännöitsijänä\nveljillään.\n\nHän luuli, että hänelle on maksettu liian vähän osuutta, niin koetti\nvarastamalla ottaa lisää.\n\nKylän huonemies, muijat ja mökkiläiset olivat Elsan kanssa hyvissä\nväleissä. Niille hän kihvelti joka päivä talon ruokavaroja yhtä ja\ntoista, teki mykrän-kätköjä, joista muijat kävivät hakemassa omia\naikojaan, ottipa osansa talon villoista, hampuista, pellavista,\nvaatepakoista ja kun sai tilansa, niin kävipä aitassakin ruishinkalosta\nottamassa säkillisen tai kaksi aina silloin tällöin ja möi aina kylän\nmökkiläisille kellä sattui rahaa olemaan.\n\nNäistä kaupoista Hanna aina sai tietoja, kertoi niitä veljelleen\nJukelle ja kehotti häntä pitämään parempaa huolta avaimistaan ja\ntaloudestaan. Mutta tämä teki sisarensa Elsan ja itsensä välin niin\npahaksi, ettei Hannalla tehnyt mieli käymään Vaaralassa edes vanhaa\näitiään katsomassa, joka isän kuoltua oli joutunut virattomaksi\ntalouden hallinnosta ja sai kädet ristissä istua nurkassa.\n\nJoona veli oli äitinsä näköinen, matalaotsainen, leveämuotoinen,\npystynenäinen, lyhytkaulainen ja oli äitinsä sukuun tullut\nlyhytjärkinenkin. Työtä hän verkalleen ja vastenmielisesti teki mitä\nkäskettiin, vaan jos ei ollut hänellä ohjaajaa, niin päiväkaudet seisoi\nmetsissä. Tuhkanharmailla silmillään katsella harreili kaikille\nilmansuunnille ja puhua pölisi kaikkea mitä ajatteli. Syrjästä\nkuuntelija luuli, että siellä on vähintään kymmenen miestä. Vuosia\nennen arvannostossa käyntiään oli hän pelännyt sotapalvelusta,\npahoillut sitä; tämä enemmän tylsenti hänen mieltään ja sentähden hän\nmelkein aina puhui sotaväestä, sotatempuista, tappeluista ja vihollisen\nkaatumisesta. Ja silloin kun hän ajatteli vihollisen olevan vastuksina\nja pelkäsi joutuvansa siihen riviin, hän hurjistui, viskasi lakkinsa\npäästään, otti kiviä ja kantoja, syyti niitä metsän rinteeseen, löi\nkirveellään puihin, ja synkeästi kiroillen ärjyi: \"Sinä et voita minua!\nUsko pois! Sinä et voita minua! Elä tule, muuten kalloosi kajahtaa!\nSinä et voita minua! Minä en ole linnun luista enkä pottuvoista. Sinä\net voita minua!\"\n\nMutta kun tähän joku meni ja jos ne sen huomasi, niin ase putosi\nkäsistä ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsi lakkinsa, painoi\nsen syvään päähänsä, alkoi katsella kahden puolensa kuni kuorman eteen\nvaljastettu hevonen, että milloin ja mihin häntä käsketään.\n\nJukke ja Topias olivat vilkkaat ja vihlakat miehet ja hoitivat taloa.\nJukke, vanhin veli, oli isännän sijalla ja ohjaili talon asioita;\nTopias talonmiehenä toimitti talon ulkotöitä. Juken lempityönä oli\nkasvatella hevosten varsoja. Niitä hän lihotti, opetti niitä vetämään,\nkoetti niitten juoksukulkuakin ja puheen aine oli aina vaan hevosista,\nniitten syönnistä, käynnistä, juoksusta, jalkojen luonteesta,\ntaipumisesta ja kaikesta, mikä sen asian kanssa taisi yhteydessä olla.\n\nJukke kävi usein Tannilassa katsomassa sisarensa Hannan elettä ja\nmuutenkin hän piti Hannasta enemmän kuin Elsasta ja kenestä\nveljistäänkään. Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina\niltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen\njuohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan\nkotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo\nkolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut\nkuulunut Vaaralan elämästä. Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan\nsortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten\nhorjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta\ntaistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja\nhurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä.\n\nManti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen\nikävuotensa. Hän ymmärsi jo äitiä, istahti lattialle uunin viereen\npimentoon ja nojasi selkänsä uunin rintaan. Tuntui huvittavalta, kun\nuunin sisästä kuului tulen huimina, painoi korvallisensakin uuniin\nkiini ja samalla kuin kuunteli liekkien hulminaa, hienosti väreilevin\nkasvoin lämpimästi silmäili väsyneen näköistä, raskasmielistä äitiä ja\najatteli, mitä hän kysyisi äidiltä, että saisi hänelle jotakin sanoa ja\nsaisi sanan vastaan; vaan kun näki äidin niin umpimielisenä, niin ei\nhän kuitenkaan rohjennut mitään virkkaa, vaikka kielen päällä pyöri\nyhtä ja toista, jota tavallisissa oloissa olisi hyvinkin voinut sanoa,\nvaan nyt jätti sanomatta. Odotti vaan äitiä eikö äiti hänelle itsestään\njotakin sanoisi, vaan sitä ei tullut.\n\nPieni Kaisu, lapsista nuorin, hänkin lopetti tuherruksensa, kyhnähti\nMantin viereen ja silmäili enemmän hiljaista Mantia kuin uunin\npaisteessa lumoutunutta äitiä. Mutta kun näki, että Manti niin kysyvin\nsilmin katseli äitiään, niin kääntyi hänkin äitiin päin, katseli äitiä,\nmutta väliin aina Kaisun etsivät silmät lensivät Mantiin ja taas äitiin\neikä ymmärtänyt minkä tähden Manti niin kiinteästi katseli äitiä. Ei\nymmärtänyt äidin kasvoilla itsekseen vieriviä kyyneliä. Ei ymmärtänyt\nvärähtelevien kasvojen kieltä. Ei ymmärtänyt syväin huokaustenkaan\nsanoja. Tuntui Kaisustakin vaan niin oudolta ja kaipasi jotakin, vaan\nei tiennyt mitä kaipasi, kun äitikin oli niin likellä.\n\nNelivuotias Matti, lapsukaisista keskimmäinen, ei välittänyt mistään\nmitään, jatkoi vaan yksinään tihkaustaan puikon kanssa. Aina sen\nsytytti ja puhasta töpähytti sammuksiin. Mutta usein aina puhaltaessa\nsattui menemään sylki puikon nenään, niin silloin silmänräpäyksessä\nsammui sekä liekehtivä tuli kuin myöskin kirkas hiili puikon nenästä\naivan kypenettömään. Silloin ei tikusta lähtenytkään miellyttävää\nsavusäiettä, vaan tupsahti vähäsen ympärille hajoavaa harmaata höyryä.\nSilloin Matti kiireimmän kautta joudutti puikkonsa nenän uuniin\nhiiloksen rinteeseen ja pulleaposkisena tyytyväisesti odotti, kunnes\npuikon nenään kilmahti taas näppärästi liemuileva tuli. Sattuipa kerran\nsammutus onnistumaan hyvin, ja vakavasti, ihan silmiään räpäyttämättä\nMatti piti puikkoaan ja mielihyvällä suurilla silmillään seurasi sitä\nkorkeuteen pyrkivää juovikasta savusuonta, joka vasta noin kyynärän\nkorkuisella alkoi hajota ja lientyä pieneksi leijailevaksi sinertäväksi\npilveksi. Sattuipa pilvi kallistumaan äidin puoleen. Silloin äiti\ntietämättään hengitti sieramiinsa sen pilven kitkerää savua. Äiti\nhypähti, heräsi unelmistaan, puhalti savua pois ympäriltään, katsahti\nMattiin kieltävän silmäyksen ja moittivalla painolla virkkoi:\n\n\"Mitä sinä siinä tihkaat? Pane pois se puikko. Saatat vielä tulen\nvaatteisiin siinä tuhertaissasi.\"\n\nMatti hieman tyrmistyi, katsahti äitiin ja näki savupilven yhä\nahdistavan äitiä ja ikäänkuin pyrkivän äidin henkeen, vaikka se viuhtoi\nkäsillään ja puhalteli sitä ulkoutumaan, mutta se vaan hämmentyi\npyörteiseksi, aaltoilevaksi häkäräksi, jonka pulluilevat pyörteet\ntunkeutuivat sitä likemmäksi mitä enemmän hän puhalteli ja viuhtoi. Ja\nsittenkin, kun savu oli kokonaan poistunut, hakarti savu hänen\nhengessään eikä kyynelten hämärtävillä silmillään nähnyt ilman\npuhtautta; päin vastoin näytti se sumealta, niin luuli olevan savua\nympärillään enemmän kuin olikaan. Niin Matista tuntui pahalta, kun oli\nhänen savustaan tullut äidille niin paljon vastusta, viskasi puikkonsa\nuuniin, kopsahti sievästi lattialle uunin viereen istumaan, samoin kuin\ntytötkin, ja pyöreillä silmillään hieman arasti silmäili äitiä.\n\nSiinä savun kanssa taistellessa hieman hämmentyi äidin syvämieliset\najatukset ja ikäänkuin löysi luotaan märissä kengissä turtiutuneet\njalkansa, joita päivällinen kylmyys vielä jomotti ja luisteli\nsäärivarsia.\n\nEnsin hän kahden käden suki tuhraantunutta hiusmartoaan, katsahti\nsitten tympeästi jalkoihinsa, nulisti jaloistaan pois lyhytvartiset\nmärät kengät, naposteli sukkarihmat irti kinttukivertimistään, riisti\nsukatkin jaloistaan ja nakata rutjautti ne kenkäinsä päälle lattialle\nja kahden käden rupesi hierustelemaan jalkojaan ja nurpeamielisesti\nvirkkoi:\n\n\"Aivan ovat ihan turtana nuo jalat. Ei tiedä ei omaksi ihokseen.\nMyötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.\"\n\nKatsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti:\n\n\"Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini\nalle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että\npääsisivät vähänkään vertymään.\"\n\nManti hyppäsi seisalleen, kiimasi jakkaran luo, tarttui syliksi\njakkaraan ja kantaa ketuutti sen uunin eteen äidin viereen.\n\nÄiti otti kohennusraudan, työnteli sillä lämmitystä uunin perään päin\nja ylenkatseellisesti virkkoi:\n\n\"Kylläpä nuokin osaavat palaa vaivan nähneen mieltä myöten. Vihasen\nrupeaman ovat olleet hommassa eivätkä vielä ole kaikki kelpokuvalla\nsyttyneetkään. Suhisevat vaan kuin mato mättäässä.\"\n\nMantin kasvot ihastuivat, kun sai tilaa jotakin sanoa äitille.\nVoittomielisen näköisenä katseli äitiin ja uuniin ja hyvillään kertoi:\n\n\"Se teidän ilta-asioilla oloaikananne sammui kahteen kertaan, vaan me\nkeräsimme päreen tikkuja, lastuja, tuohen palasia ja minkä mitäkin\nhitusia, sorhasimme niitä sinne halkojen väliin ja rupesimme joukollaan\npuhua töhöttämään, niin siitä aina syttyi ja rupesi palaa kituroimaan.\"\n\nÄiti ei jatkanut puhetta, siirti jakkaran uunin kielen alle, nosti\nsiihen märkyydestä ja vilusta turvottuneet, hohtavasti punottavat\njalkansa, rupesi niitä kahden käden hieroa nujuuttamaan, että pääsivät\nkuontumaan oikealle tajulleen.\n\nLapsia kummastutti, kun äiti tänä iltana oli niin vähäpuheinen. Eipä\nhekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan\nja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja\najattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo\njalkojaan.\n\nManti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle\nkuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja\näidin mielestä ja terveydestäkin.\n\nMutta viimein heitti äiti jalkojaan hieromasta, heitti kätensä\nhermottomaksi helmaansa, nojasi hartiansa tuolin nojasinta vasten,\nsyventyi taas ajatuksiinsa eikä näyttänyt huolivan mitään ympärillään\nolevasta maailmasta.\n\nSyvä hiljaisuus oli koko huoneessa. Ei muuta ääntä kuulunut kuin\nuunissa hulmuava tuli, seinältä yksitoikkoinen kellon käynti; yön\nraskas myrskytuuli juhisi nurkissa ja räntäsekaisten sateen pisarain\ntiuhkea simahteleminen kuului tummista akkunan ruuduista.\n\nTytöt liikkumattomina kyhnöttivät uunin pielessä ja yhä vaan katselivat\nalakuloista äitiä. Vaan Matti oli unohtanut tuon yleisen\nalakuloisuuden. Virkeänä ja pyörein silmin päätään punallellen\nmiettivän näköisesti katseli tuvan seinämällä uunin valossa syntynyttä\näidin jättiläiskuvaa, joka sinne tänne hieman liikahteli aina sen\nmukaan miten liekit vaihtelivat lämmityksen rinteessä.\n\nSitä kuvaa se vaan Matti kierteli suurilla silmillään ja mietti\nitsekseen.\n\nJos olisi äiti noin suuri kuin tuo kuva... Noin suuri jos olisi äiti,\nniin se jaksaisi kantaa koko tämän huoneen sylissään tuonne tunturille\nja meidät tässä huoneessa... Pääkin on ammeen kokoinen... Matti\nkallisteli päätään ja toimessaan supisi itsekseen: Jos olisi äiti noin\nsuuri ja oikein vihaista tekoa, niin ei uskaltaisi toisen pirtin isäntä\npuhua niin pahasti kuin eilenkin äidille puhui... On tosi, että\ntuppeensa viheltäisi toisen pirtin isäntä, jos äiti olisi noin suuri ja\nse sattuisi piekautumaan.\n\nMutta siihen hämmentyi Matin suuripohjainen mielikuvitus, kun havaitsi,\nettä äidin silmäripsissä riippui suuret kirkkaat vesikarpalot ja toiset\nvierivät kasvoja alas jättäen jälelleen märät kiemaiset juovat.\n\n\n\n\nII.\n\nJukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle.\n\n\nPorstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi\nesiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.\n\nOvi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat\novelle.\n\n\"No, veli kulta, kun tulit\", virkkoi ihastuneesti Hanna. \"Juuri olin\nikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en\nkuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.\"\n\nJukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää\niltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti\nhattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois.\nRiisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin\nsuuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen\nseinälle naulaan.\n\n\"No, mitä sinulle nyt kuuluu?\" kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut\nJuken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi\nvaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan.\n\nJukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että\npitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta\nviimein vastenmielisellä painolla virkkoi:\n\n\"No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on\nkulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta\ntulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan\nkuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.\"\n\n\"Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta\nistumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main\", virkkoi Hanna\nleikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen\nnäköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia\nkenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: \"Talven\nalusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven\ntulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään,\nsiinä vaan taistelevat kesä ja talvi.\"\n\nTätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti\npuheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta\nrupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen\npuuhassa.\n\nJukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut\nerityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla\naivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin\npuheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista\nasiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui\nisäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten\nkanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan\nisäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin.\nEi hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja\nkatseli vaan uuniin.\n\nMutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan\nolla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun\nvalaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää\nsemmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen\nnäkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä\nnäkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän\nnäköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun\nliekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja\nniihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen\nsisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin\nesimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on\njoka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat,\nja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna... Siellä olisi toi\nsenlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan\nnäkemässä... Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke\nja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä\nmitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen\nsisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että\nsamaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia\nvertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa\nnaimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä\nvertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli\nJukke.\n\nTätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut\nHannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän\nkaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on\nsananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa\nminkälainen mieli on Hannalla Anttiin!\n\nJukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi,\nkauniiksi, viisaaksi ja kokonaan \"ensimmäisen luokan\" isäntämieheksi.\nOtti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin\nivallisesti ja kolkosti kysyi: \"Eikö ala kuulua, milloin se\ntukkipatruuni aikoo kotiutua?\" ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana\nvaikutti sisareen.\n\nHannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi\nkylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys\nja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi\nmielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.\n\nMutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken\npuoleen ja tutkivasti kysyi:\n\n\"Mikä tukkipatruuni?\"\n\n\"Sepähän isäsi\", vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.\n\nMantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin\neikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut\nisää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli\ntukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei\nsitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset\nkeksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin\npahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin\npainuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan\npunakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.\n\nHanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä\npidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: \"Mikäpä patruuni hän nyt on\nparemmin kuin ennenkään.\" Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi\nvaan ynseän näköiseksi.\n\n\"Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina\nenimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa\nkuin susi poikansa oman onnensa nojaan\", jatkoi Jukke röyhkeästi ja\nkeikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin\npönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.\n\nHanna oli ajatellut, että nyt, koska Jukke tuli tänne, niin hän Jukelta\npyytää, että hän saisi huomenna käydä Vaaralassa paistamassa\nleipätaikinuksensa; kun kerran Jukke lupaa, niin Elsan marmatuksesta ei\nperusta mitään. Silloinpa saisi nähdä vanhaa äitiäänkin. Ja tunsi\nmielensä hyväksi, ettei hän vieläkään tullut hätään leipäuunista. Mutta\nnyt kun tunsi Juken karmeuden Anttiin, päätti hän pysyä erillään\nVaaralankin armoista. Ajatteli sanoa Jukelle suoraan nenästä nokkaan.\nTekeytyi puolestaan suoraluontoiseksi ja vakavasti lausui: \"Se on vanha\nsananlasku, että ei tiedä syöttisika juottoporsaan päivistä;\nherrastellessasi isän jättämässä kodissa et sinäkään tiedä, mitä\nponnistuksia on sillä, joka tyhjästä lähtee mökilliseksi pyrkimään,\nniinkuin mekin. Me olemme tyhjistä kynsistämme panneet kokoon sen, mitä\nmeillä on... Etpähän sinäkään ole kiireinen maksamaan minulle\nperintöosuuttani. Varastutat vaan sillä siskohöperöllä koko eleesi\npuulle puhtaalle, ettei ole kohta itsellesi eikä muille.\"\n\nJuken kasvot värähtelivät hieman arasti ja ajatteli, ettei olisi\ntarvinnut juuri loukata Anttia eikä puhua niin ylenkatseellisesti, vaan\njoka on tehty se on tehty. Ei kuitenkaan kannata allekynsinkään ruveta.\nRykäsi parin kuivaa tekorykäystä, katsahteli Hannaan isännän silmillä\nja kolkosti virkkoi: \"Kyllä sinä kerkiät kerjätessäsi saada perintösi,\nsen maksamiseen ei ole ennen kiirettä.\"\n\n\"Pitkältä palaa kyntteli elävätä kuolettaessa, minkä meitä odottaessa\nkerjuuseen\", vastasi Hanna hieman kiuhtuneella painolla, leimautti\nsäihkyvän silmäyksen Jukkeen ja jatkoi: \"Jos Jumalasta on myötiä ja me\ntervennä pysyttäneen, niin me mennään rikasten rinnalla... Saamme nämä\nhuoneet tässä oikein asuttavaksi, niin silloin on pahin salmi soudettu.\nLaitamme tämän maan nurkan oikeaan kuntoon, niin elämme tässä kuin\npunapälvessä, kuuntelemme kuin kelloa muitten puutosta.\"\n\n\"-- Hym... Kuka sen on nähnyt, että tukkilainen on rikastunut.\nTukkilaisen toimilla ei ole enempi siunausta kuin mustalaisen\ntyönteolla. Ja se on vanha sananlasku, että joka neulalla saadaan, se\nnuolulla syödään\", virkkoi Jukke ylenkatseellisesti.\n\n\"Vaan enemmän kuin tuhannen markkaa se tuopi tältäkin retkeltä. Olkoot\nhe sitten vaikka kapustalla saatuja ja olkoot sitten vaikka vielä\nkirotumpia kuin tukkilaisen rahat, niin silmästään purevat kun tulevat\nasiaan\", virkkoi äiti karmeasti ja hieman kehuvaisesti eikä tahtonut\nenää jatkaa puhetta Juken kanssa, koska Jukke oli niin omituisella\ntuulella. Poistui vaan porstuaan, toi sieltä kimpun tuoreita varpuja,\njoista rupesi latomaan luutaa.\n\nMutta Jukke tahtoi vaan yhä jatustaa Hannan kanssa. Tekeytyi ivallisen\nnäköiseksi ja pilkallisesti virkkoi: \"Näytä sinä sitä tuhatta markkaa\nminulle sitten kuin Antti tuopi\", näpisti paksut huulensa visuun ja\nhymähti pilkallista naurua näyttääkseen, ettei hän usko sitä Antin\ntuhatta markkaa olevankaan.\n\n\"Tulet aikaan jos et näekään\", virkkoi äiti ylpeästi, eikä jatkanut\npuhetta, Muhkeasti latoa rosti vaan luutaansa eikä ollut näkevinään\nkoko Jukkea.\n\nJukkekin tunsi, ettei tämä puhe vetele nyt, niin nousi kävelemään\nlattialle, pisti kädet taskuihinsa, kekalla niskoin, rehtevän\nnäköisesti käveli lattialla edes takaisin ja hiljalleen vihelteli.\nKasvoista näkyi salainen hymy, mieli tuntui olevan hyvällä sijalla ja\nsoma itseensä tyytymys majaili povessa. Ja kaikki asiat tuntui olevan\nniin hyvällä kannalla kuin voi olla.\n\nViime yönä oli Jukke salaa muista antanut Purolan Eljakselle kaksi\ntynnyriä rukiita ja saanut niistä viisikymmentä markkaa. Ne olivat\nliivin povitaskussa ja tuntuivat ikäänkuin lämmittävän miehen mieltä.\nAjatteli, että jos sillä olisi vielä toiset viisikymmentä markkaa, että\nantaisi sille vielä kaksi tynnyriä, niin siten saisi sata markkaa\nomituista markkinarahaa... \"Sen Jokelan Siirin kanssa ne ei vetele\ntuumat, jos ei ole rahaa ja Topias se tulen takoo, jos talon yhteisiä\nrahoja sellaisiin asioihin panisin.\"\n\nSiinä jyvän kaupassa, markkinoissa, Jokelan Siirissä ne Juken ajatukset\nnuojailivat. Mutta kiertyipä mieleen sekin aika, miten Siirin kanssa\nvihillä seisotaan. Oikein pelottavalta tuntui sen onnen suuruus, mutta\nsuloiselta se toivo kuitenkin tuntui ja kuvaili mielessään, miten\ntuolla isolla ruunikolla -- Antin ruunikkoa hän ajatteli ihan omanaan\n-- tulla kuhnastaan Vaaralaan hääkartanoon ja miten luokin ottajat\nusahtavat portin pielestä vastaan ja luokkiin käsiksi. Vaan ei siinä\npysy pottupojat, kun minä kiinnitän ohjaksia ja osotan ruunikkoa\ntoiseen porttiin. Silloin kiittävät kun pääsevät kunnialla erilleen --\najatteli Jukke ja tumman punertaviin kasvoihin levisi mieluinen loimo.\n\nMutta hetken perästä vakautui kasvot ja tuhkanharmaat silmät katselivat\nenemmän sisään kuin ulospäin. Ajatukset olivat urenneet niin kauvas\ntulevaisuuden hämärään, että mieli ei voinut siitä tehdä kokoa\njokapäiväistä elämää varten, vaan lepäsi entisen tyytymyksen\nkultaisella pohjalla ja antoi ajatusten vakoilla omilla teillään ja\ntuoda mitä löytävät.\n\nViimein kuitenkin alkoi äänettömyys tuntua pitkältä ja mieleen\ntunkeutui salainen moite siitä, että hän oli ollut liian\nylenkatseellinen Anttia kohtaan, ja alkoi etsiä tilaa sitä\nlieventääkseen, ja mieleen hiipi ajatus siitä Antin tuhannesta\nmarkasta, josko siinä olisi totta, niin siitä pitäisi tavalla tai\ntoisella saada osa markkinarahaksi.\n\nRykästen teko-yskää, tekeytyi ystävällisemmäksi ja lauhkealla painolla\nkysyi: \"Onko se Antti nyt sieltä kirjoittanut?\"\n\n\"Eipä ole kirjoittanut\", vastasi Hanna tyynesti ja lakasi lattiaa\nuudella luudallaan.\n\n\"No, mistäs sinä tiedät sen tuhannet markat, joista äsken sanoit?\"\nkysyi Jukke ja katseli tutkivasti Hannan silmiin.\n\nHanna arveli sanoa vaan ylpeästi, että tulet aikaan jos et tiedäkään,\nmutta ajatteli kuitenkin, että parempi on sanomatta eikä virkkanut\nmitään, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan koko Juken kysymystä. Lakaista\nsätki vaan lattiaa kuin kilvassa siten hämmentääkseen Juken urkkivia\nkysymyksiä.\n\nJukke kuuli ja näki, ettei nyt luista puhe, niin tekeytyi\numpimieliseksi, rupesi taas hiljakseen viheltelemään ja kääntyi omiin\najatuksiinsa.\n\nPääasiana oli Jukella ollut nyt tulla Tannilaan urkkiakseen tietoja\nviimeöisestä jyvän kaupastaan Purolan Eljaksen kanssa, onko Eljas\nsaanut jyvät kuljetetuksi kotiinsa, niin ettei niitä olisi kukaan\nnähnyt tai jos olisi siitä mitään tietoa, niin se pitäisi saada Elsan\nniskaan. Koetteli poveaan ja hyvälle tuntui, että rahat olivat siellä.\nSitä hän ajatteli, että miten hän alottaisi siitä puheen. Mutta viimein\nhän muisti, että Hanna äsken mainitsi Elsan varastuksesta, niin\ntekeytyi ystävälliseksi ja lepposesti, hyvin tutkivasti kysyi:\n\n\"Juolahti mieleeni, kun äsken mainitsit sen sisko Elsan varastuksesta,\nniin onko siitä nyt kuulunut tai näkynyt mitään?\"\n\n\"Miksikä?\" virkkoi Hanna tyynesti.\n\n\"Siksi, että olisihan soma tietää, yhäkö se pitää tapanaan sitä\nvarastusta.\"\n\n\"No, se nyt viepi mitä hengestä on irti, siltä nyt ei säily kiljuvakaan\neikä se heitä sitä tapaa ennen kuin haudassa. Kuoltuaan koira tapansa\nheittää. Tänäaamunakin pimeän hämärässä Purolan Eljas oli kantaa\npätkistänyt jyväsäkkiä ihan jalkatenästä\", puheli Hanna kiuhkeasti.\n\nJuken kasvot leimahtivat hyvän tuulen näköiseksi, kun kuuli, että Elsan\npää kantaa sen jyvien liikuttelun, mutta tekeytyi totiseksi ja kysyi:\n\"Kuka sen on nähnyt?\"\n\n\"On ne silmät ja korvat metsälläkin\", jatkoi Hanna ynseästi. \"Ei niitä\nnäin kyläsessä kylässä niin salaa liikuta, ettei sitä joku näkisi...\nOlipahan muuan kulkija, joka tänä aamuna tuli Leppimäestä, niin oli\njuuri sattunut Rasilan tiehaaraan, kun Eljas oli Hiltusen aholta metsiä\nmyöten laskeutunut itse pituisensa jyväsäkki selässään ja Ruokolahden\ntietä oli lähtenyt painumaan kotiinsa, mutta oli Siernakivelle laskenut\nsäkkinsä levähtääkseen. Ja hyvin oli mies huohottanut ja aivan oli\nollut märkä kuin uitettu ja höyrynnyt kuin saunasta tullut... On\nkummallista, kun ei pidetä avaimistaan parempaa huolta, kun tuon luntun\nannetaan kaivaa talonsa tyhjäksi ja elämisensä jakaa ympäri mieroa.\"\n\n\"Mikä sen kotisen varkaan varoo, on vanha sananlasku\", virkkoi Jukke.\nMutta niissä sanoissa piili jotakin tyytymyksen tapaista. Sen huomasi\nhän itsekin, että niissä kuului hienoa myötätuntoisuutta Elsan käytöstä\nkohtaan, niin tekeytyi vakavaksi ja oikein perusteellisella painolla\nalkoi kertoilemaan: \"Se kun on siinä päällä päsmärinä ja emäntä kuin\nemäntä talossa, niin saapi kait se, vaikka nurin kääntäisi koko talon.\nEi suinkaan sen jälessä jouda askelesta askeleeseen paimentamaan\nkukaan. Eikä sitä varomalla varo kukaan, jos ei hänellä itsellään liene\njärkeä. Mutta minä luulen, että niissä puheissa on enempi liikaa. Sitä\nkun kestä mitä ruvetaan puhumaan, niin sitä puhutaan vaikka ei puheella\nolisi pontta ei perää, ei hihaa ei helmaa.\"\n\nTuon viimeisen lauseensa lausui Jukke niin tylyllä painolla, että siitä\nkuului, ettei hän enää tahdo jatkaa sitä puhetta. Ja muhkealta tuntui\nmieli, kun povitaskussa oli viisikymmentä markkaa markkinarahaa ja\nElsan pää kantoi jyvän kaupan. Kääntyi taas omiin ajatuksiinsa ja\nikäänkuin väkisten tunkeutui ajatus, että tuo Antin iso ruunikko se\npitää saada omakseen. Sen huonomman hevosen rekeen ei Siiriä voi\najatellakaan tahtoakseen. Ja siitä ruunikosta ajatteli panna puheen\nkäymään -- ja mietti, miten hän sen alottaisi.\n\nHanna oli jo saanut lattian lakaistuksi ja muuten huoneensa niinkuin\njärjestetyn näköiseksi, niin otti pöydän alta pienestä pärekorista\nsukankudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille ja alkoi neuloa.\nMielessä pakotti kuin ajos se uunin puutos, kun ei tiennyt missä saisi\nhuomenna paistaa leipänsä. Ajatteli vielä lähteä toiselta puolen\nrukoilemaan uunia, mutta tuntui se kovin vaikealta ruveta semmoista\nihmistä ylönmäärin rukoilemaan, joka pahoissa sydämmissään heittäytyy\ntoista kiusaamaan. Ja jos se ei sittenkään antaisi, niin olisi vaan\nturha vaiva ja se kiusantekijä saisi suuremman hyvän mielen. Mutta\narveli kuitenkin, että kun kauvan eletään, ehkäpä härkä jäniksen\ntavottaa, ehkäpä ikää eläessä sattuvat hekin puuttumaan jotakin, niin\nsilloin on vuoro vieraina. Ajatteli kuitenkin vielä aamulla toisen\npirtin isännän ja emännän kutsua kahvelle ja pyytää uunia, ettei\ntarvitsisi ympäri kylää lähteä taikinasaaviaan vetelemään, siellä\njäähtyisi taikina eikä kohoaisi leivät, niin siinä tulisi vielä\nsuurempi vahinko... \"Mutta jos eivät sittenkään antaisi\", jylähti\nmielessä ajatus. \"Onhan niillä valta olla antamatta. Ei niiltä\nväkisellä saa... Voi sentään tätä maailmata, kun niin paljoa puututaan\nkuin rakkautta\", huokasi hän ja mieli ikäänkuin jähmettyi siihen samaan\nkysymykseen, missä saa huomenna leivät paistetuksi.\n\nMutta orit oli tallissa ruvennut kuoputtamaan lattiaa kuten se aina\nlystikseen kuoputti. Se kopina alkoi kuulua tupaan, niin äiti säpsähti,\nsilmät leimahti hätäisesti ja virkkoi: \"Mikäs nyt on oriille tullut,\nkun sellainen jytinä kuuluu?\" Koppasi lyhdyn, pisti siihen tulen ja\nlähti talliin.\n\nSinne lähti Jukkekin katsomaan ruunikkoa. Mutta eihän sillä mitään\nhätää ollut; Hanna kun aukasi tallin oven, niin ruunikko taukosi\nkuoputtamasta, kääntyi katsomaan tulijoita ja kun näki Hannan, niin\nrupesi hörhättämään leipää.\n\n\"Mitä se Pokke nyt täällä jytistää. Eihän sinulla ole täällä ei mitään\nhätää. Voi sinua Pokke, kun sinä katselet niin koreasti. Sinun\nsilmissäsi ei näy vilppiä, ei ynseyttä, ei kateutta, ei ylenkatsetta,\nei katkeruutta. On puhtaat, ystävälliset. Voi sinua Pokke, kun sinä\nolet minulle hyvä, olet sinä hyvä\", puhutteli Hanna lempeästi ruunikkoa\nja siveli sen kasvoja. Kaivoi taskustaan sokeripalan, pisti sen\nruunikolle suuhun. Se siellä muutaman kerran karahti, mutta sen enempi\nsitä ei kuulunut, hupeni sinne kuin tina tuhkaan, katseli vaan yhä\nherttaisemmin Hannaa, että eikö se antaisi lisää, mutta Hannalla ei\nollut sen enempää, niin sukasi kädellään vielä kerran ruunikon\nkiilteleviä kasvoja, sukasi ojassa olevaa leveää lautasta ja kääntyi\npois.\n\nTulivat tallista tupaan. Hanna tunsi mielensä niin lauhkealle,\nhilpeälle, oli kuin suurelle ystävälleen olisi saanut haastella\nhuolensa, kun sai puhutella ruunikkoa. Oli mielessä kuin olisi suuren\naarteen kätkenyt sinne talliin taas huomeneen asti.\n\n\n\n\nIII.\n\nJukke lukee Antin kirjettä.\n\n\nMutta Jukke tunsi povessaan tuskallisen poltteen saada tuo Pokke ennen\nmarkkinoita itselleen. Hän näki, että Hanna oli lauhkeammalla tuulella\nkuin äsken, niin hänkin heittäytyi ystävälliseksi ja oikein\nasiallisella painolla alkoi puhella:\n\n\"Kyllä tuo Pokke on hyvä hevonen, mutta tyhjään se menee teillä. Sen\nminä olen katsonut, että tyhjään se menee teillä.\"\n\nRykästeli tekoyskää, tekeytyi rohkeammaksi ja jatkoi: \"Minä olen\nruvennut ajattelemaan, että minä sen sillä meidän Jeppe ruunalla\nvaihdan ja annan hyvät päälliset, minä päällistän kyllä hyvästi.\"\n\nNyökäytti päätään asialle vakuudeksi, silmissä näkyi arkoja väreitä,\nmutta tekeytyi rohkeaksi ja jatkoi: \"Minä kyllä tunnen kalun, minä en\ntahdo sitä tyhjällä, minä annan siitä oikein tupultihinnan semmoisen,\nettei kukaan anna siitä semmoista. Ja minulla se ei menisi tyhjään.\nMinä siitä hevosen tekisin\".\n\nHanna heittäytyi hieman leikilliseksi, katsahti Jukkeen lystikkään\nsilmäyksen ja naurahtain virkkoi: \"Ajaisihan se hiisi hyvälläkin, kun\nkerran selkään pääsisi, minkä sinäkin.\"\n\nTästä Hannan leikillisyydestä sai Jukke vettä myllyynsä, luuli, että\nasia onkin jo hänen puolellaan ja oikein ihastuksissaan rupesi\nlaskettelemaan: \"Kyllä se on totta, että tyhjään menee Pokke\ntyöhevosena, vaan meillä sillä ei ole pakko lähteä työhön, kun minun\najokkaakseni joutuu. Ja sitten se on vasta hevonen, kun se on minun\nhoiteissani muutaman vuoden. Nyt se vasta rupeaa ruumistumaan ja\nmiehistymään, kun se minun hoidolleni tulee. Meillä on toisin kuin\nteillä. Sitten sinä vasta tuossa Pokessa hevosen näet, kun sitä minä\nlihottelen muutaman vuoden. Minä siitä vielä teen juoksijankin, minä\nolen sen nähnyt, että sillä on hyvä jalankäynti, vaan ohjaksissa pitää\nolla mies semmoinen kuin minä. Antti ei ole hevosmies, sen minä sanon,\nvaan minun edelleni ei ole käynyttä. Minä kykenen lähtemään\nsuitsimieheksi vaikka Hämeenlinnan kilpa-ajoihin. Kyllä se on totta,\nettä minun se pitää saada tuo Pokke, tyhjään se menee tuossa sijassa.\"\n\nJukke puheensa lopetettua salaisesti katsoi Hannan silmiin, katsoi\noikein tutkiakseen, mitä se hänen puheensa vaikutti.\n\nMutta Hanna nyökäytti vaan Jukelle päätään ja totisesti lausui: \"Vai\najaisit sinä mielelläsi meidän Pokella. Eipä vähä mitään. Vanha\nsanalasku sanoo, että saanut saappaat pitävi, saamatoin rajaiset\nkengät. Et veli kulta sinä löydä niin koreita sanoja etkä tuo niin\nkauniita rahoja, että meidän Pokke lähtee sinun matkaasi. Se on itse\nkasvatettu eikä se maksa meille paljoa ja me olemme sen Antin kanssa\nsanoneet, että sitä ei hävitetä ei äijällä, ei vähällä... Hyi sentään.\nMeiltäkö Pokke vietäisiin pois.\" Oikein inholla puistatti Hanna itseään\nsanoessaan tuota viimeistä lausetta, näyttääkseen sillä, että hän ei\ntahdo kuullakseenkaan koko puhetta Poken vaihannasta.\n\nMutta Jukke ei ruvennut taivuttamaan mieltään siihen uskoon, ettei hän\nsaisi Pokkea. Vaikka epäilys tunkeutui mieleen, rupesi hän etsimään\nvaralta uusia keinoja, jos ei suorastaan kauppaan sopisi.\n\nPitkän hetken käveli lattialla edestakasin, katsahteli huoneen kaikille\nsuunnille ylös ja alas eikä varsinaisesti mihinkään, käveli akkunan\nluo, tähysteli siitä ulos pimeään yöhön, käveli toisen akkunan luo,\nkatseli siitäkin ulos, vaan eihän sieltä mitä näkynyt muuta kuin hämärä\nkuvain, mutta ei hän katsellut sitäkään, silmät katselivat enemmän\nsisään kuin ulospäin ja ajatukset mielen ympärillä kiehuivat yhtenä\nmyllynä, ettei niistä saanut selvää mitä ne oikeastaan tekivät. Mieli\nrupesi painumaan levottomaksi ja tunsi halun lähteä pois, vaan hän ei\nollut Hannalle ilmaissut mitään asian nimeä, mitä vasten hän oli tullut\nkäymään. Hänelle juolahtikin mieleen näppärä tekosyy, kääntyi Hannan\npuoleen ja ystävällisesti kysyi: \"Niin, tuota, minun pitäisi lähteä\npois haromaan. Minä lähdin täällä käymään kuulostamassa, mitä sinä\ntäällä nyt olisit vailla. Kun se isäntämies ei ole siitään kotona, niin\nmitä sinä nyt apua tarvitseisit? Tämä sinun eleesi on minulla huolena\nikäänkuin omanikin.\"\n\nHanna tunsi ihastusta tuommoisesta tarjouksesta. Hän muisti kenkänsä\nensimmäiseksi.\n\n\"No, velikulta, joutaisitko sitten paikkaamaan minun kenkiäni? Ne ovat\naivan repaleina ja tuommoinen siivo kun on ulkona, niin niillä tietää\ntarpovansa.\"\n\n\"Joutaahan sitä, kun lähtee\", virkkoi Jukke.\n\n\"Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät\nluvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin\nsaisinkohan tulla sinne Vaaralaan?\"\n\n\"Sinne saat tulla\", vastasi Jukke kiltisti.\n\n\"Se siskohan siellä mahtaa silmille hypätä, kun minä sen varastuksista\nen ole malttanut suutani pitää kiini, vaan lieneepä noita jo ennenkin\nsemmoisia tuiskuja nähty\", jatkoi Hanna vakavasti.\n\n\"Meillä ei ole akkavalta, meillä on miehiset haltijat, siellä ei ole\nElsa isäntänä, siellä olen minä isäntä ja minä kun lupaan, niin muilla\non suu poikki. Tulehan vaan sinne, kuin kotiisi\", kehuili Jukke\nylpeästi.\n\nJuken mielessä tuntui oikein hyvältä, että ne toisen pirttiläiset niin\nahdistavat Hannaa, ja mielessä selvisi ihan kuin päivä, että nyt jos\nAntilla on rahoja niin paljon, että tuhanteen markkaan tai vielä\nenemmän, niin pitää Anttia ruveta tahtomaan yhdeksi taloksi. Siinä on\nnaula, joka vetää. Silloin lähtee Pokke ja vielä rahat jälkeen. Sen\nkoukun ne Antti ja Hanna kyllä nielevät, ajatteli. Jukke ja sydän\ntäytyi ihan kukkurilleen siitä toivosta. Oli oikein vaiva hallita,\nettei sitä Hanna näkisi. Kohosi taas kävelemään lattialle, pani kätensä\nselkänsä taakse, suoristi itsensä oikein keihakaksi ja oikein herroiksi\nastuskeli tuvan lattialla sinne tänne. Kasvot punertuivat entistään\npunakammiksi siitä valtavasta mielihyvästä.\n\nMutta kun siitä mielen ensimmäisestä huimauksesta oli suurin osa\nsulanut sieluun, niin puheen aluksi oikein syvästi kummastellen virkkoi\nJukke: \"Vai niin ne toisen pirttiläiset rupeavat teitä ahdistamaan,\netteivät anna pirtin uunia. Varsanko se siinä tekisi, jos tuossa nyt\nleivät paistaisi... Noo, ei sillä pitkälle pääse. On meillä uuni, jossa\npaistuu. Olen sen kyllä tiennyt, että ne sinua ahdistavat, mutta en ole\nheitä noin joutavaksi uskonut.\"\n\nHanna ei tarttunut siihen puheeseen, niin Jukke yhä jatkoi: \"Kyllä se\non viimeisen vierimmäistä elämää tuommoisten ihmisten parissa. En\nsuinkaan tulisi päivääkään toimeen heidän kanssaan... Ja sentähdenhän\nminua enimmän huolettaakin tämä sinun joukkosi tuommoisten ihmisten...\nSiitä minä juuri olen Antille enimmän karsasmielinen, kun se tämmöiseen\nahdinkoon laittoi joukkonsa ja itse on poissa enimmät ajat... Veri on\nvettä sakeampi, sanotaan ja tosi se onkin. Olen ikäni sinusta pitänyt\nenemmän kuin kestään muista koko pahnueessa, niin se nytkin tuntuu tämä\nsinun eleesi olevan huolessa enemmän kuin ikään oma koti eikä sitä\nmihinkään tee mieli kylään muualle kuin tänne.\" Tuossa Juken paheessa\nkuului jotakin semmoista teeskentelyn tapaista, jota ei hänen sisarensa\nymmärtänyt mitä sen alla oli. Oliko tarkoitus sillä tavalla paikata se\nväli hyväksi, minkä hän äsken vaikutti Hannaan kylmäverisellä\npuheellaan Antista, kun näki, että se vaikutti pahasti, vai oliko se\nmiellyttämistä häntä, että hän rupeaisi Antista enemmän puhumaan, kun\ntuntui kuitenkin olevan yhäkin karvasmielisyyttä Anttiin? Vai oliko se\nvaan tungettelemista lähempään ystävyyteen, päästäkseen siten hevosen\nkauppaan? vai mitä se oli? Vaan oli siinä kuitenkin senlaista Venäjän\nnahkan hajua, että Hanna ei tahtonut vastata mitään.\n\nVaan varsin lopettaakseen sitä Juken puhetta viskasi neuleensa koriin\nketterästi, koppasi laattialta koossa rutjottavat kenkänsä ja alkoi\nniitä näytellä.\n\n\"Tämmöiset ovat ihmisen ainoat kengät.\"\n\nPisteli sormillaan reikiin.\n\n\"Tällä tavalla on pohjat ihan kuin seulan pohjat. Ensikerran kun vaan\nastuu rappusilta alas, niin hömähtää vesi kun vasuun, niin tietää siinä\npäiväkaudet rutjasevansa. Mutta tuleeko näistä enää minkäänmoista edes\npahaistakaan kalua, kun niissä on reikiä aivan kuin hämähäkin verkossa.\nJalkani on semmoinen töppöisen lesta, että siinä kuluu kenkä joka\npaikasta; siinä ei ole keskelläkään ontta niinkuin muiden ihmisten\njaloissa. Niinhän sitä sanotaankin, että onsijalka onnellisen.\nSenpätähden lienenkin onneton, kuin jalkapohjatkin ovat niin suorat,\nettei ole ontta ollenkaan... Kyllähän nämä taitaa olla niin viimesti\nrekivetoja nämä kengät, että joutavat rauniolle.\"\n\nJuken ajatukset työskentelivät niin ahneesti Siirissä, Poken kaupassa,\nAntin tuhannessa markassa ja Suvannon kaupungin markkinoissa, ettei\nmieli joutanut ollenkaan käsillä oleviin asioihin. Ainoastaan\nvaistomainen kaiku kuului Hannan puheesta ajatusten lukitsemiin\nkorviin. Ja hämärä unikuva niistä hajanaisista märistä kengistä näkyi\ntulevaisuutta hapuileviin silmiin, ettei näkynyt käsittävän ollenkaan\nsitä Hannan esittelyä; vaan kun tunsi, että hänen pitäisi siihen\njotakin sanoa, niin mukautteli: \"Kyllä niistä sentään vielä. Tulee\nniistä sentään. Saahan niistä jotakin. Tulee niistä ehkä. Ehkäpä niistä\ntulee.\"\n\nOtti ne kengät sisarensa käsistä, katseli niitä, mutta ei se niistä\nmitään nähnyt. Mieli oli vaan Siirissä, Pokessa, markkinoissa ja Antin\ntuhannessa markassa.\n\nTämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää\najattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista\nmitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä\nkytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne\nhiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti\npientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen\nkaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille\nneulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan\ntule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään\nantaisi... Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa,\nmutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin\ntyytyväisenä kohtaloonsa.\n\nJukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät\novenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja\npaikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää\ntietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui\nHannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja\nlepposesti virkkoi: \"Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka\npaljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän\ntuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä\nkirjoittaa.\"\n\nHannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken\nhalveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta\nkirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan\nmuisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää,\nkäänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:\n\n\"En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen\ntästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa\ntässä lopussa näin:\n\n\"On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin\ntullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen.\nMinulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen\nverran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli\nkuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä\nmatkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta\nkerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen\nkokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka\nlähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen\nkokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja\nkehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä\nvarten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla\nnäitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja\nvielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa\nmatkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen\nmarkkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen\nmarkkasen.\n\nOle tervehditty.\n\nHyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.\n\n                                  Oma Anttisi.\"\n\nHanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille\nlaskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.\n\nJuken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli\nalottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä\noikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta\npää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin\nasiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa\nkuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti\npäätään ja palavin silmin virkkoi:\n\n\"Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni\nkatselen.\"\n\n\"Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista\", kielteli Hanna.\n\n\"No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä\nennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu\nkellekään. No näytähän vaan tänne se kirje\", liehakoi Jukke palavin\nsilmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs\nHannaa.\n\n\"No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna\nkuitenkaan sitä sinun käsiisi\", esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi\nJukkeen vaan tulta.\n\n\"No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan,\nennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja\nkaikki.\"\n\n\"Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun\nrakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha\nmustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa\njonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet\nsaaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi\nvirkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan\", porisi\nHanna tosissaan.\n\n\"Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla\", lipasi Jukke ja\nosotti yhä kättään ottamaan.\n\n\"Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle\", virkkoi tosissaan\nHanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin\nja kyllästyneesti virkkoi: \"Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan\nkaritsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii.\nSamoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän\ntaivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.\"\n\nJukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset\nvolahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja\nihastuneesti hän virkkoi:\n\n\"Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.\"\n\n\"Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei\npaljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista,\nettä ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii\", virkkoi Hanna\nylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.\n\nJukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin\nvalossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili\nja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi\nsyödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo\nviimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea\njammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä\ntutisivat kuni virrassa.\n\nPitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään\nsivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti\npäätään ja kiireesti virkkoi:\n\n\"On niin kiireesti kirjoittanut, että...\" Pyhkäsi nuttunsa hihalla\nhikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: -- \"No kyllä minä sentään\ntämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.\"\n\n\"Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin\nentisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin\nlukis'\", virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.\n\nJukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: \"Kyllä minä ... kyllä minä\nsentään... Vaan tuota tämä on... Se on tämän niin kiireesti\nkirjoittanut, että nuo muutamat sanat... Vaan kyllä minä tämän, kunhan\naikaa pannaan, niin kyllä minä...\"\n\n\"Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi\", Hanna\nnaurahtain pisti väliin.\n\nJukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: \"Kyllä silmäkulta totta\ntekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti... Nuo muutamat sanat.\nMuutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo\nmuutamat... Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.\" Rupesi taas\nlukea jäytämään.\n\nUunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui\nliekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni\nruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä\nkuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa\nneuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.\n\nMutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti\nkirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät\nhikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan.\nMutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi\nja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.\n\nHiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät\nkatsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen\nparsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.\n\nJo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista.\nHikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli\nsyvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja\nkirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa\ntyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun\nhimmeässä valossa lukea jamasi:\n\n\"Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta ... tuhatta on ... on ... on ...\nmark ... on markkaa.\"\n\nNyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen,\npyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja\nmielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja\nihastuneesti virkkoi: \"Sainpaan selvän kirjeestä.\"\n\nHanna naurahti ja jatkoi: \"No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon\nmaltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.\"\n\nJukke katsahti uuniin: \"Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään\nuhallakaan heittänyt kesken.\" Nousi kävelemään taas lattialle edes\ntakasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen\nmarkkaan ja markkinoihin.\n\nMatti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen\navulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa\ntuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli\näitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja\nvesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.\n\nMielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen\npoikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:\n\n\"Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai\nmikä se on?\"\n\n\"Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on\", puheli\ntoimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä\nmukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja\nlintuunsa.\n\nJukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla\nniskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin\nlattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista,\ntuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.\n\nMutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke,\nalkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä,\npani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin\nasemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi:\n\n-- \"No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja\nsitä annetaan. Tule vaan sinne.\"\n\nSen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet\nkuuluivat porstuasta ja katosivat heti.\n\nHannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään\niltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle,\nmutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin\nusein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut\nVaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se\nvaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin\nmenköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan\nlapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä\niltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat\nnousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui\ntäydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta\nlaittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna\nretkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi,\nmutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti\nlattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai\nvuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle.\n\nManti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän\nvierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska\nhän oli pienin.\n\nPieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä\nvääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta\nheittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi\nsyrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä\nkorvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet\nhervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti\nhermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan.\n\nHän nukkui.\n\nSamoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän\nhymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja\nvarpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi\nkäsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen\npurasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut\nhaluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut\nvoitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää.\n\nJukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen\nlattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen\nkotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään\nedes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua.\n\nSeisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään\nkorjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään\nepäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen\nmyrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen\nsoinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot\nosottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi\nhieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin\nkehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen.\n\nMikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä.\nEihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin\nkerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja\ntoimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin\nkengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne\nkotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on\nsillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen.\nEihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen\nemännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän\nsiitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat\nviestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan\nsenlaisista, niin heti se on ympäri kylää... Kyllähän siinä Vaaralassa\non jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja\nkun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset,\nniin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä\nvalmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa\nkoko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui\nhänkin.\n\n\n\n\nIV.\n\nJukkea ei nukuta.\n\n\nJukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan\nporttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.\n\nViimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan\nlevotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina\nsilloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen\ntapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja\ntulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja\neikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen\nhäntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa\nolivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin\nmarkkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että\nkerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän\nlihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista\nsopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja\nluotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin\nvalettua ja mieli oli täyteläinen.\n\nMutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean\nmaailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että\nmahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan\nyläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin,\njossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin,\njoitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä,\npanettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla,\nhuorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla,\nhoukuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole\nosaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset\ntaas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten\ntuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän\ntahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan,\nkyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti\nhillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea\nuni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi\nseiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset\npemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja\nkiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin\nseikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä.\nJa niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka\nkoittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin\nseitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina\nharreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan\nvalloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon\nvoima tuntui kokonaan loppuneen.\n\nViimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia\ntähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti\nistualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon\nmerkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut\nkuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen\nkulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.\n\n\"Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö\", ihastui Jukke\nja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi\nkartanolle.\n\nTöhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut\nollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä\ntuntui lamauttava raukeus.\n\nEi ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke\nhaukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui\nsilmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi.\nPuistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: \"Olisi pitänyt saada nukkua.\nEi tule muuten koreaa.\" Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: \"antaa\nheidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa\ntässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa\nedes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää\nparempi.\"\n\nKului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi\nviehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua.\nNousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne\ntulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti\nkovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää\nauttaa häntä leipien leipomisessa.\n\nTämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä.\nRohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti\npäätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita,\nkunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.\n\nKeskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä,\nrykästeli ja virkkoi: -- \"Yhäkö täällä nukutaan?\"\n\n\"Mitäs sitä yöllä tehdään... Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä\nolet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi\", virkkoi Hanna unen\ntöhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.\n\nMutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke\nainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä\nvähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta\nmitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa,\njos hän tuli sitä varten.\n\nJukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja\nystävällisesti virkkoi: -- \"Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut,\nvaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei\nole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun\neleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen\npirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen\npitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.\"\n\nSiinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen\nhymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: -- \"Tuskinpa tätä\nelämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene\npuutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä\nmeiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä\npurasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä\ntulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.\" --\nNousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita\nkäsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja\nhommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko\nyönä.\n\nJukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä\naina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli\nja varmasti lausui: \"Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei\ntuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen\nkuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä\njälkiä heti parsia.\"\n\nHanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita\noli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne\nuuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa\nrekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa\nvalasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä\nmonta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä\nkiehahti kahvikin.\n\nHanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia\nkahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain\npöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja\nkodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin\nkuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea\ntulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa\nkahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla.\nMitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta\nne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.\n\nHanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: \"Sinun puoleesipa nuo näkyvät\nkaikki rahatkin kiertyvän.\"\n\nJukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta\nmarkkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: -- \"Minähän niitä\ntarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.\"\n-- Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli\nkahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen\naivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin\ntulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin\nkuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä\nJukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.\n\nKahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin\neteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne\nsisarelleen kehuen että: \"Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi,\nettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne\novatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona,\netteivät sentään vääntele jalkojakaan.\"\n\nHanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää\nkurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle\nja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.\n\nJukkea siinä uunin paisteessa rupesi painostamaan, ajatukset olivat\nikäänkuin seisoneet, matalassa otsassa tumman punertava paksu nahka\nvetäytyi ankaroille poimuille, musta tasainen harjastukkainen hiusmarto\nlaskeutui alas otsalle, että paksukehäinen nenä moslotti aivan\nhiusmarron rajassa keskellä otsaa, puistalti päätään, ähkäsi ja\npainavasti virkkoi: -- \"Minulla tuntuu pää tulevan semmoiseksi pökiöksi\nettä se alkaa kannattaa seinästä seinään... Ei ollut kahvistakaan apua\neikä parannusta.\" Katseli taas liekottelevaan uuniin, puistalti päätään\nja koetti virkistäytyä, mutta silmät vaan vetäytyivät välinpitämättömän\nja samean näköisiksi ja kasvoissa kuvastui lamauttava väsymys. Katsahti\nsänkyyn, jossa lapset niin herttaisen näköisinä nukkua kyyhöttivät,\nmutta äidin tyhjä sija sängyn laidassa näytti niin houkuttelevan\nnäköiseltä. Puistalti taas päätään. Silmät vetäytyivät sängyn puoleen\nja itsekseen virkkoi: -- \"Mutta minua tuntuu nyt rupeavan niin ihmeesti\nraukasemaan, että minä en jaksa kahta korvaani kantaa. Minäpä hieman\nköllötän tuossa sängyn laidassa.\" -- Sen sanottuaan kallistui siihen\näidin sijalle vuoteelle. Pari kertaa kankeasti lupisti silmiään, suu\nvetäytyi auki, hengitys raskeni ja kohta muuttuikin raskaaksi\nkuorsaamiseksi.\n\nLasten unimielisiin korviin alkoi kuulua kuorsauksen jyrinä. Silmät\nkirkastuivat, levesivät pyöreiksi kuni suitsirenkaat. Lapset yksi\nkerrallaan kilmasivat lattialle, hieman arasti katselivat vielä\nnukkuvaa. Ja kun tunsivat sen Jukeksi, niin jättivät siihen ja\nrupesivat hilmerehtämään omissa askareissaan.\n\n\n\n\nV.\n\nJukkea nukuttaa.\n\n\nPäivä oli jo valennut kohta valkeimmalleen. Jukke vielä nukkui\nhenkihieverinä sängyssä. Vaaralasta tuotiin sana, että uuni on jo\nlämpiämässä, pitää tulla leipomaan.\n\nÄiti toimitti lapsille ruokaa, varusti ruokahuoneen pöydälle leivän,\nvoilautasen ja viilipytyn, josta käski Mantin osottaa Jukkea syömään\nsitten kuin se heräjää. Muuten varotti lasten olemaan hiljaa, että\nJukke saa tarpeekseen asti nukkua, kun ei viime yönä kuulunut\nnukkuneen. Ja eipä hänellä nyt ollut mihinkään kiirettä kun hänellä oli\njalassa Juken kengät, niin vaikka nukkuisi koko päivän, kerkiäisihän\ntulevan yön seutuna paikata kengät huomiseksi jalkaan.\n\nÄiti valjasti oriin reen eteen, kantoi taikinasaavinsa rekeen ja meni\nleipomaan Vaaralaan...\n\nPäivä oli jo jälellä puolen kun Jukke kuorsaili ja puhkaili ihan\nhievahtamatta paikaltaan, mihin oli kerran kallistunut.\n\nÄiti oli jo tullut leivänpaistannasta kotiin, jakanut lapsille\nvoileivät lämpimäisleivästä ja istunut pöydän luokse päivän valossa\nompelemaan Matin puolivillaista mekkoa. Mutta Matti ihastuneena uudesta\nmekon saamisestaan rupesi voileipää syödessään pitämään korkeampaa\npuhetta.\n\nTämä kuului Juken unenhoureiseen korvaan, silmät remahtivat auki ja uni\npakeni. Silloin hän hyppäsi istualleen, töllisteli ympärilleen, pyyhki\nunivettä suupielistään ja tyytyväisesti virkkoi: \"Jopa se kerkesi tulla\npäivä ihan valkeimmalleen... Nukahdin toki tuohon... Nukuin niin\nmakeasti... Oikein sikeästi nukahdin\". Sujutteli ruumistaan, nousi\nseisalleen, kävellä törkkäili lattialla, punalteli päätään ja\nvakuutteli: -- \"Selvisipähän pääni. Teki hyvää tuo nukahtaminen. Tuntuu\nihan toisenlaiselle elämä kuin äsken, vaikka niin vähän... Lienenkö\ntuntia parin ollut tuossa pitkänäni\".\n\nHannan kasvoissa näkyi hauska hymy, mutta ei kuitenkaan virkkanut\nmitään, ompeli vaan Matin mekkoa.\n\nJukke yhä hiljalleen käveli lattialla, väänteli ruumistaan ja hieman\noudostellen virkkoi: -- \"Ruumis tuntuu niin kankealle. Miten lienee\ntuossa niin painunut. Vaan kaksipa siitä, kunhan pääni selvisi...\nNukunta se lääkettä on. Vaikka sitä ei toisinaan paljoakaan tarvitse,\nvaan ilman sitä ei tule ei viikkoakaan aikaan\".\n\nAurinko selvisi pilven takaa. Tuvan sivuikkunasta paistoi se valkoiseen\nuunin rintaan ja synnytti siihen ihanan, punertavan varjon.\n\nJuken silmät pyöristyivät. Hän siirtyi akkunaan. Oudostuen töllisti\naurinkoon, siirti silmänsä kaukana siintäviin vuoriin. Havaitsipa\netelän kohdalla seisovan mahtavan Koljon vuoren lähinnä kaikista\nvuorista, jonka korkeimman kuhmun läntisessä syrjässä oli puolen päivän\npiiru. Katsahti taas aurinkoon, joka oli jo kauvas jättänyt puolen\npäivän merkin Koljon vuoressa ja läheni laskuaan, katsoi taas Koljon\nvuoreen ja taas aurinkoon ja nolostuneena hieman äissään virkkoi: --\n\"No iltako nyt... No kauvampa siinä\". -- Punalti päätään. -- \"Jo minä\narvelinkin... No sepä kumma... En muista, että minua olisi uni\npettänyt\".\n\nHannasta tuntui vaan hyvälle että sai koko päivän pitää Juken kenkiä ja\nmieluisesti hymyillen mukautti: -- \"Tallessa on ikä eletty elämätöin\ntietämätöin. Tuleehan päivä toinen, jos yksi on mennyt\". Otti uunin\nsuusta kahvipannunsa, jonka oli pistänyt lämpiämään, kun siinä vielä\noli tämän aamuista kahvia. Laski siitä pöydällä odottaviin kuppiin ja\nkehotti Jukkea tulemaan unta huuhtomaan suustaan, että sitten paremmin\nmaistaisi ruoka.\n\nJuken puoleisessa kupissa pyöriskeli taas pari pientä vaahtisoretta,\njotka näyttivät rientävän Juken puoleiseen laitaan.\n\nHanna muisti tänä aamuna vaahtisoreitten miellyttäneen Jukkea, niin\ntaas naurusuin virkkoi: \"Sinun puoleesi ne aina vaan näkyvät rahat\nkiertyvän. Minä en näy saavan en pennin kyökkää\".\n\nJukke muisti taas sitä Antin tuhatta markkaa. Sydän hyppäsi, että äsken\ntosi kun toinen kerta. Tuntui aivan varmalta Siirin kihlaus, Poken\nkauppa ja Antin tuhat markkaa. Siirti tuoliaan likemmäksi pöytää, istui\nsiihen ja hymysuin katsoi kahvikuppiin, jossa hienon harmaan höyryn\nseassa vielä hiljaa kierteli muutama pieni vaahtisore. \"Sano arpa syitä\nmyöten, elä miehen mieltä myöten\". Ja yhä kiinteämmin terottui silmä\nsiihen kiertelevään ja pienenevään vaahtisoreeseen. Ja tarkasti, ilman\nhengähtämättä seurasi sen kulkua, kunnes se viimein vierähti Juken\npuoleiseen laitaan, johon se kokonaan sammua tupsahti ihan\nsilmänräpäyksessä. Paksut huulet vetäytyivät hienoon mieluiseen\nnaurunkihnaan ja silmissä loisti leppoinen ihastus, kun otti kuppinsa\nkäsiinsä ja rupesi siitä ryyppimään kahviaan.\n\nKahvipannu teki sen häpeän, ettei tullut kuin yhdet kupit vaan ja\nlapset jäivät aivan ilman. Tosin niille ei äiti halunnut paljoa\nantaakaan, vaan kun lapsilla on osattuutta mieli karvas, eikä osan\nvähyyttä, niin oli äiti jonkun herneen antanut kullekin. Mutta nyt\nsaivat tyytyä vaan sokeripalaan ja lämpimäisleipäisiin voileipiinsä,\njoita tähteitä oli vielä heillä käsissään. Äiti korjasi kahvineuvonsa\npois, toi pöydälle kaksi lämpimäisleipää, vadillisen lihavuoluja,\nvoilautasen, viilihulikan ja lusikan sen viereen. Kehotti Jukkea\nrupeamaan syömään.\n\nJukke tunsi povessaan vinkeän hiukaistuksen, jonka vaikutti näkeminen\nmieluista ruokaa niin lähellä. Odottamatta toista käskyä, tarttui hän\nruokaan käsiksi; unohtaen kokonaan nuoren sulhasmiehen ja arvokkaan\ntalonisännän ryhdikkäisyyden, rupesi syödä harnimaan oikein kilvassa.\n\nPieni Matti seisattui lattialle katsomaan, kun Juken harjastukkainen\npää alituistaan nieskitti, sen mukaan kuin leuvat liikkuivat.\nKummeksien sitä Matti katseli pitkän hetken, mutta siitä ei Jukke\nperustanut mitään, veti vaan kuohkeita leipäpalasia ja rasvaisia\nlihakimpaleita ehtimiseen toista toisensa perästä puoleensa ja viiliä\nheitteli sekaan kuni koneeseen. Suu myllysi myötään täynnä kuni\ntiilentekijän savitynnyri.\n\nMutta viimein Matti juosta kiimasi ruokahuoneeseen, tarttui äitiin\nsyliksi ja loistavin silmin pehmeällä lapsen kielellään toimessaan\nvirkkoi: \"Tuo Jukke työpi monta viiti palatta\".\n\nÄiti leimautti iloisen katseen Mattiin ja herttaisesti virkkoi: \"Anna\nJuken syödä. Sillähän on nälkä, kun se on vasta nukkumasta noussut.\nMikähän sinullakin on aina kun nukkumasta nouset\".\n\nMatti ei vieläkään näkynyt ymmärtävän asian oikeata laitaa. Mietti\nhetken ja sitten ketterästi virkkoi: \"Minäpä noutenkin aamutella\".\n\n\"No Jukella on sitä nälempi, kun hän on nukkunut koko päivän syömättä\",\nvirkkoi äiti hymysuin ja taputteli kädellään Matin punottavaan poskeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo pimennyt melkein yöksi. Hieno päivän kajaksen kellahtava\njuova häimötti lännen kaukaisella rannalla. Mutta pohjoisessa metsien\nlatvoilla loihuili valtavat revontulet. Ja kun päivän viimeinen kajas\nkokonaan vaipui lännen vuorien helmaan, niin silloin revontulien\nmonivärisinä hulmuilevat liekit kulovalkean tavalla kohosivat aina\nkorkeimmalle taivaslaelle ja peittivät kokonaan pohjoisen taivaan\nkannen.\n\nTätä liekkien vallatonta taisteloa korkeuden vuorilla katselivat Hanna\nja Jukke Tannilan peri-ikkunasta aivan työttömin käsin. Huone sai\nikävän kaamean valon ja lapsetkin hyypiyksissään tulivat äidin viereen\nistumaan. Mutta kun näkivät ettei äiti pelkää, niin eipä hekään\npelänneet. Tyynesti, äänettöminä vaan istua ketrottivat kuni kanan\npoikaset yöpuullaan emänsä vieressä. Suurilla silmillään vaan\nseurasivat taivaan kannella sinne tänne sinkoilevia liekkivirtoja ja\nvuoroon aina katsoivat äidin silmiin, että mitä niistä äiti pitää.\n\nMutta yhtäkkiä ilmautui sekaan punertaviakin liekkiviuloja. Jopa\nhuilahteli ihan veripunaisiakin suortuvia, jotka kuitenkin\nsilmänräpäyksessä vaalenivat toistenlaisiksi. Mutta uusia samanlaisia\nsiellä täällä kaukana ja likellä hulmahteli esiin aivan ehtimiseen.\nTämä rupesi äitiä kammottamaan. Rupesi hieman vapisemaan. Tarttui Juken\nkäteen ja hienosti väristen lausui: \"Olipa hyvä, kun olit täällä... Tuo\nei ole oikeaa... En ikänäni ole nähnyt tuonlaisia... Huh... Mitä tuo\nnyt merkitsee...\"\n\nKoko pohjoinen taivaan kansi aaltoili veripunaisena kuni lainehtiva\nmeri, mutta Jukke ei ollut millänsäkään. Lystin tuulen näköisenä vaan\nsilmät rävähtämättä katseli liekkien hurjaa kilpa-ajoleikkiä ja odotti\nmitä tuosta lopuksi tulee.\n\nViimein rupesivat liekit hajoamaan ja muutamia niitä vieri aina etelän\nvuoriin asti. Mutta silloin rupesivat harvenemaan ja tuokion kuluessa\nsulivat kokonaan ja katosivat äärettömään tyhjyyteen. Ainoastaan\nvirkeät tuikkivat tähdet jäivät valvomaan ja niukasti valaisemaan\nsyksy-yön kuutonta taivaan kantta. Ja pimeään syvyyteen kätkeytyi\nuneksiva maa.\n\nHanna pani tulen kattolamppuun, asetti sen niin suurelle kuin taisi.\nHaki vielä ainoan kynttilänsä pöydälle palamaan, että tulisi enemmän\nvaloa. Koko ruumista karsei salaperäinen pelon tapainen arkuus. Istahti\npöydän taakse penkille, otti sukan kudelmansa, puistalti itseään ja\nsyvästi kaihoen sanoi:\n\n\"Huih, kun tuntui ilkeälle. Olivat niin kamalat nuo revontulet. Koko\nruumistani luistelee niin oudosti... Mitähän hänestä hyvä Isä\nnäyttänee. Ei se pateetta mene tuonlainen ilmestys... Sota mahtanee\ntulla... Huih, miten tuntuu oudolta... Olipa toki onni, kun olit\ntäällä. Minua hurmasi yhden kerran silloin kuin hoilahti koko taivas\npunaiseksi ja tämä huonekin näytti ihan punaiselta. Niin hurmasi\npäätäni ja vihlasi sydäntäni että pyörtyväni luulin. Ja likeltä se\nolisi pitänytkin, jos vaan olisin ollut yksin noitten lapsisirkkain\nkanssa... Kuoluvuottahan ne vanhat tietäjät kuuluvat nyt ennustavan.\nSen edelläkö lienee tuo ollut. Ja minäkö kuolen ensimmäiseksi, kun\nminuun kävi tuo ennustus niin pahasti\".\n\nMatti ja Kaisu tulivat äidin viereen istumaan, panivat päänsä hänen\nhelmaan ja Matti nyrpeästi virkkoi:\n\n\"Ei äiti taa kuolta\".\n\nÄiti taputti Mattia poskelle: \"Eihän toki Jumala salline sitä. Ei\njoutaisi äiti vielä kuolemaan, kun on Matti ja Kaisukin niin\npikkuiset\".\n\nManti remautti iloisen katseen äitiin: \"Enpä sitä ole minäkään vielä\nhyvin suuri\".\n\n\"Et ole sinäkään vielä liian suuri. Kaikki tarvitsette vielä äitiä ja\nisää, mutta milloin tulee isä... Kaukana ehkä on isä vielä... Jumala\npitäisi tervennä häntä siellä ja meitä täällä, niin sitä hauskempihan\npitkän ajan perästä taas olisi tavata isän meitä ja meidän isää\",\nlohdutteli äiti.\n\nMatin poskia pullisti hyvä ajatus. Silmät harreilivat, pää kallisteli\nsinne tänne, puoleen ja toiseen, katsahteli sitten äitiin, Kaisuun ja\nMantiin ja iloisesti alkoi kertoilla:\n\n\"Tittä kun itä tuopi nitua ja linkilöitä ja ja lutinoita ja ja tokelia\nja ja pipalia ja ja makeitia ja ja ... ja ja nitua, niin tittä myö\ntaahaan niin tuulia kämpäleitä nitua ja ja kolkean läjän kitinöitä ja\nmakeitia. Niitä tyyvään tittä monta viiti päivää\".\n\nÄiti kutoi käsillään sukkaa ja hymyillen katseli toimessaan tuumailevaa\nMattia.\n\nJukke ei vieläkään muistanut ruveta kenkien paikkuuseen. Oli vaan\neksynyt omiin ajatuksiinsa. Hän oli päättänyt, ettei hän siitä yhdeksi\ntaloksi rupeamisesta rupea puhumaan, ennenkun Antti tulee kotiin ja\nsitten jos Antti ei muuten taipuisi ruunikon kauppaan eikä taipuisi\nmitenkään antamaan sitä tuhatta markkaa markkinarahoiksi. Sillä Siirin\nkanssa ne sujuisivat asiat sitä paremmin mitä enemmän olisi rahaa. Ja\neihän ne tyhjään menisi, jos niitä vähän tuhlautuisikin, kun Siirillä\non neljä tuhatta huoltajan takana, jotka ovat irti silloin kuin on häät\npidetty. Mutta nyt oli muuten sangen hyvä tilaisuus siitä yhdeksi\ntaloksi rupeamisesta ottaa puheeksi kun Hannalla tuntui olevan niin\nsuuri turvallisuuden tunne häneen ja puutokset täällä kotona ovat\nsuurimmallaan, jotka halventavat kodin arvoa. Niin näytti se olevan\nainoa paras tilaisuus ruveta siitä puhumaan. Katsahti lamppuun,\nkynttilään, katsahteli Hannaan, lapsiin erikseen itsekuhunkin ja taas\nlamppuun, kynttilään, Hannaan, lapsiin ja Hannaan. Karasti kurkkuaan ja\nhieman arasti virkkoi:\n\n\"Minulla tuli itsestään tässä mieleeni semmoinen ajatus... Semmoinen\nsoma aatos, että en malta olla sitä sinulle sanomatta\".\n\nHannan kasvot hieman punastuivat, vilkasi kiinteän kysyvän silmäyksen\nJukkeen ja tyynesti hymyillen hieman leikillisesti kysyi:\n\n\"Mikäs aatos sieltä nyt tulee? Anna vaan tulla lämminnä käsiin\".\n\nJukke rykäsi. Suu vetäytyi niepseään naurun kihnaan ja hyväntuulen\nnäköisenä alkoi: \"Niin... Minun mieleeni juolahti ajatus että, että me\nrupeamme yhdeksi taloksi\".\n\nSen pitemmälle ei Jukke kerinnyt, kun Hanna leikin varjossa kysäsi:\n\"Niin, kuka ja kuka?\"\n\n\"Sinä ja minä!\" virkkoi Jukke naurahtaen suusta sanaa katkasten\nvastaukseksi.\n\n\"Mistä sinä nyt semmoisen löysit?\"\n\n\"Tuli vaan omia teitään mieleen,\" vastasi Jukke tosissaan. \"Mutta se ei\nolisi hulluinta, jos se oikein ajatellaan\".\n\nHanna ei jatkanut sitä puhetta, hymyili vaan itsekseen ja painoi päänsä\nkumarruksiin ikäänkuin kätkeäkseen kasvojaan ja neuloi vaan neulettaan.\n\nJukkekaan ei oikein arvannut mitä sanoisi, joka miellyttäisi. Odotti\neikö Hanna sanoisi aluksi jotakin, mutta sitä ei tullut, niin Jukke\nalkoi kertomuksensa oikein taloudelliselta kannalta.\n\n\"Sen minä kyllä sanon että Antista ei ole isännäksi... Siitä ei\ntarvitse pahastua. Sen minä kyllä olen merkinnyt, että Antilla ei ole\nisäntämiehen luontoa semmoista kuin esimerkiksi minulla on... Minulla\nse juuri on isännän luonto\".\n\nRavisti hieman päätään ja lisäsi:\n\n\"Minä saattaisin hallita vaikka kuinka suuren talon. Siihen on minulla\naivan syntymäluontainen taipumus... Niin -- katsohan kun minä selitän,\nmiten lautasiaan myöten ne menevät kaikki asiat. -- Nyt niinkuin sinä\ntiedät, meillä on täysi ele. Joka puolelta ihan kukkuripää ele. Sanalla\nsanoen Takkulaisen sanaan mitä meillä puututaan, sitä meillä ei\ntarvitakaan... Mutta meillä kun on tuota vähän niinkuin tuota, niinkuin\nvelan suonta. Mutta tämä teidän eleenne aivan luineen lusikoineen\njoutaisi rahaksi. Niillä maksettaisiin velat, tupsautettaisiin aivan\nyhteen sanaan. Ja vieläpä jäisikin rahoja tuota niinkuin käsirahoiksi\ntalon hoitajalle, niin silloin ei olisi asiat enää kierossa. -- Mutta\nkatsohan. Jos nyt esimerkiksi Antti tuopikin rahoja, niin ne tässä tätä\npientä talon nurkkaa hoitaessa hupenevat kuni kuumille kiville ja\npuutokset ovat arvollaan. Mutta meillä on toisin, meillä on talo\ntäyteläinen. Omat miehet tekemään työtä, niin meillä ne näkyy rahat,\nmeillä ei hupene tuhat markkaa kuin tina tuhkaan. Ja kyllä Antti sen\nitsekin tietää, että minä olen isännäksi sopivampi kuin hän. Siihen on\nminulla ihan luontainen luonnon taipumus. Se on minulla ihan luontaista\nja sen minä sanon, että se talo ei ole autio, jossa minä olen\nisäntänä\".\n\nHannan mielessä tuntui, että pitäisi siihen jotakin sanoa, mutta ei\nselvinnyt, mitä oikein sanoisi. Tuo tuuma yhdeksi taloksi rupeamisesta\njylähti mieleen niin somalta ja kummalliselta. Vaikka hän sitä aatetta\nkoetti karkottaa luotaan, niin kuitenkin se kodikkaisuus,\nvieraanvaraisuus ja ystävyys, mitä Vaaralassa päivällä osotettiin,\npaistoi mielessä niin kirkkaalta, herttaiselta, puhtaalta ja lämpimältä\nkuin kesäaamu. Ja tuntui se aivan eksyksissä olemiselta asuminen\nTannilassa vierasten ja kateellisten ihmisten keskessä.\n\nTätä mieltään ei kuitenkaan Hanna mitenkään ilmaissut. Ja tätä paitsi\nolihan Tannilassa isällä koti, jossa hänen perheensä asui ja johon hän\noli perheelleen kodin laittanut, ja siltä puolen katsoen näytti vaan\nhouraukselta ruveta ajattelemaan Vaaralaan muuttamista. Mutta mielessä\nyhä tuntui, että jotakin asiallista pitäisi sanoa Jukelle vastaan. Vaan\nkun mielessä väkisinkin pyöri tuo selittämätön arvoitus, niin ei\nparhaimmalla tahdollaankaan löytänyt varsinaista sanottavaa. Niin\ntekeytyi leikilliseksi ja leikin varjossa virkkoi:\n\n\"Aivanhan sinä nyt puhua leskuttelet kuin sinulla ei olisi\nposkiluitakaan. Mies puhua vestelee kuin valmista asiaa, vaikka asiassa\nei ole hihaa eikä helmaa. Mikä isäntä se on, jolla ei ole emäntää?\"\n\nJukke kekautti päätään: \"Kyllä isäntä emäntiä saa, jos haluaa. Kyllä\nsitä hevosia saa, jolla talli on\".\n\n\"Ei se ole otettava niinkuin leipä kaapista\".\n\nJuken mieli meni Siiriin ja hämmentyi siihen ne talousajatukset. Mutta\nkun taas oli ajatellut muutamia kertoja päänsä ympäri, niin alkoi\ntuntua liiaksi lyhyeen loppuneelta se yhdeksi taloksi hommaustuuma, ja\netsi hän taas syitä päästäkseen uudestaan alkuun, vaan kun oli äsken jo\npuhunut puolestaan pääkohdat täydessä laveudessaan, niin tuntui se,\nettä siihen oli Hannan vastattava. Niin tekeytyi totiseksi ja tutkasi:\n\n\"Mutta sanoppa todellakin ajatuksesi tässä asiassa. Eihän puhe asiata\npilaa, eihän siltä tarvitse siitä tulla kokoakaan, vaikka siitä\ntuumitaan valmiiksi, mutta eihän tuo mahdotontakaan ole. Sanohan suusi\npuhtaaksi\".\n\nHanna ei saattanut enää tekeytyä leikilliseksi eikä kuitenkaan tahtonut\nmieltään ilmaista. Otti totisen muodon, venytteli sukankudelmataan,\nmitteli sen pituutta ja venytteli sitä sekä leveydelleen ja\npituudelleen ja totisesti virkkoi:\n\n\"Sehän on vanha sananlasku, että sinne naula menee, mihin kurikka ajaa.\nMinä menen mihin Antti viepi... Mutta meillä on tässä tätä maan nurkkaa\nsiksi, että rypysijaksi, että kun Antti heittää pois ne kulut, kun on\npäästy velattomaksi, ja rupeaa hoitamaan maataan, niin me eletään tässä\nkuin mesi mättäässä. Paljon päälle me emme pyrikkään\".\n\n\"Hym! Anttiko heittäisi pois matkustukset. Ei, ehei veikkonen! Eihän\ntukkilaisten aika kulu missään muualla kuin siellä. Tukkilaiset ovat\nkuin omituinen kansa, ei niitten aika kulu maatyössä enempi kuin\nmustalaisten. Anttikin on siihen siksi lyöpynyt, että sille tulee ikävä\nmaatyössä\", virkkoi Jukke päättävästi.\n\nTuo sana \"tukkilaiset\" hipasi Hannaan kolkosti. Ei hän koskaan soisi\nAnttia tukkilaiseksi mainittavan, mutta minkäpä sille teki, kun se\nkuitenkin oli tukkityössä, niin tukkilainenhan se oli. Mutta hänen\nmielestään olisi kuitenkin Jukke voinut olla nimittämättä häntä\ntukkilaiseksi. Tunsi mielensä hieman ynseäksi ja tympeästi vastasi:\n\n\"Kyllä se ei siellä lystikseen ole, vaan mistähän runsaamman palkan\nsaa, niin siellähän sitä on. Ja ihmisiä ne ovat tukkilaisetkin\".\n\nTuon viimeisen lauseensa sanoi Hanna pontevasti, jotta Jukke kuulisi,\nettei hän siitä pidä, että Anttia sanotaan \"tukkilaiseksi\", näpisti\nsuunsa kiini, josta näkyi, ettei hän enää tahtonut puhua asiasta, ja\nnäytti kyllästyneen näköiseltä koko seuraan.\n\nJukke kun näki Hannan pahentuneen, niin mielessään hieman katui sitä,\nkun oli Antista niin sanonut, mutta arveli kuitenkin, että ei sen arvo\nsiinä alennut. Vaikkapa hänellä nyt olikin tuhannen markkaa rahaa, niin\neihän hän sentään periältään ole kuin petäjäleivällä huhmaren vieressä\nkasvanut pahasen mökin poika. Viitalasta hän on kotoisin, se ei tule\nparemmaksi, vaikka hänellä olisi kymmenen tuhatta rahoja. Joka lantiksi\nlyödään, se lanttina pysyy.\n\nMutta Hannalle mieliksi aikoi hän nyt puhua Antista parempaa. Ei niin\npahaa, jossa ei jotakin hyvää. Olihan Antissa hyvätkin puolensa; jos ne\nhyvät puolet eivät olleetkaan niin erittäin suuresta merkityksestä,\nniin oli ne jotakin ainakin Hannan mielestä. Ja totisesti alkoi:\n\n\"Se sillä Antilla on kiitettävä puoli, että se on niin taipusa\neukkoonsa. Olen nähnyt, että sinä saat pyörittää vaikka ympäri sormesi,\nsinä saatat sitä vetää nenästä, vaikka kaivoon taluttaisit. Sen olen\nnähnyt, ja jos sillä sitä tapaa ei olisi, niin en puhuisi mitään\ntästäkään yhdeksi taloksi rupeamisjutusta. Ja sinä kun kerran ruvennet\ntähän asiaan, niin kyllä sinä saat Antin taipumaan... Minulla on tämä\nsinun joukkosi huolessa ihan kuin oma joukkoni. Ja tuntuu minusta, että\ntämä on enemmän sinun joukkoasi kuin Antin, niin haluan laittaa sen\nsemmoiselle jälelle, jossa ei ole honkien hosuttavana. Niin, Antti kun\ntulee kotiin, niin sinä saatat sille tästä tuumata. Minulle on se ...\nno en huoli sanoa... Sinun kanssasi kyllä sovin, sinusta olen aina\nparhaiten pitänyt. Niin, Antti vaikka kulkekoonkin tukkitöissä, se on\nsitä parempi, kunhan vaan rahaa tuopi, ja silloinhan hänellä ei ole\njoukostaan huolta. Sanalla sanoen, se sillä Antilla on mainio\nominaisuus, että sinuun taipuu. Kun se kerran sinuun taipuu, niin kyllä\nme se saadaan sujumaan mihin tahdotaan ja mihin tarvitaan. Hän kun on\nnyt päässyt rahatienesteihin käsiksi, niinkuin näyttää, niin annetaan\ntienata; kyllä me saatamme hoitaa rahat ja talot. Ja siinä tapauksessa\nse Antti täyttää ihan miehen sijan tässä yhteiskunnassa, paremmin ikään\nkuin muuten mitenkään.\"\n\nTuossa Juken puheessa ilmaantui jotakin semmoista epämiellyttävää, niin\nHanna toivoi sen loppuvan mitä lyhempään. Katkaistakseen Juken puhetta,\nmuistutti kenkäin paikkuusta, mutta Jukke sanoi hänellä olevan kotona\ntoiset kengät itselleen huomiseksi, lupasi ne kenkänsä Hannalle siksi\naikaa, kunnes hän kotonaan Joonalla paikkuuttaa ne kengät. Mutta\navojaloin hän ei voinut mennä kotiin. Kun ei sopineet Hannan repaleet\nhänen jalkaansa, niin pani omat kenkänsä kotimatkaksi ja aikoi ne\naamulla tuoda tai lähettää. Hanna pelkäsi, että hän voisi jäädä aivan\nkengittä huomiseksi, niin kielteli Jukkea viipymään täällä ja\npaikkaamaan ne paikoillaan. Mutta Jukke vaan nyökäytti päätään ja\ntarmokkaasti huomautti:\n\n\"Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa. Minua tarvitaan\nkotonakin. Ei pala kotonakaan kauvan tuli, jos minua ei alkaisi näkyä\".\n\n\"No eihän sinulla nyt siellä imevää ole kotonakaan, jos nyt tämän yön\ntäällä viipyisit?\" esteli Hanna. Mutta Jukke ei totellut, toimittautui\nvaan tielle, kun näki että kello oli kohta yhdeksän.\n\nHanna saattoi Jukke-veljeään rappusille asti ja ystävällisesti virkkoi:\n\"Aivan tervapimeä. Miten sinä osaat mennä... Voi, voi, kun et ollut\nyötä\". Puistalti ruumistaan ja lisäsi: \"Hyi, kun minulla on vielä\nnahkassa se äsköinen kamaluus niistä revontulista. No, ole nyt täällä\nyötä, voithan aamulla mennä varhain. Palaa vaan takaisin tänne\nhuoneesen minun huvikseni. Et tule turhiin, usko pois\".\n\n\"Akka tieltä pyörteleksen, ei mies pahainenkaan\", virkkoi Jukke ja\njalkatarkalta lähti astua haromaan öistä kartanoa hieman häämöttävää\nporttia kohti.\n\nHanna paitahihaisilla käsivarsillaan rintaansa puristaen hieman\nviluissaan seisoi rappusilla ja kuunteli kunnes Juken epätasaiset\naskeleet pakenivat kuulumattomiin ja Juken peikkomaiselta näyttävä\nmateleva olento kokonaan suli mustaan yöhön, palasi tupaan lasten\nluokse ja revontulien kamakka muisto oli kylmänä kivenä povessa. Eikä\nhaluttanut enää valvoa, teki vuoteensa ja laittautui nukkumaan.\n\nTavalliselle sijalleen lastensa vaiheille kallistui Hanna, jossa vielä\nunettomat silmät johtuivat tuvan peri-ikkunaan tervehtimään pohjoisen\ntaivaanrannan välinpitämättömän näköisesti vilkuttavia tähtiä.\n\nNiitä autuaan otsan puhtaasti viattoman näköisiä silmiä katseli Hanna\nja pyhän hienosti sulavan mielen ylennyksen tunsi johtuvan sielunsa\nhimmeihin kammioihin. Käänti hieman päätään, niin silmiin avautui tuvan\nsivuikkunasta etelän ja lännen rinta lukemattomine tähtineen. Siinä\nlaskeutuva ehtootähtikin iloisena liekehti levitellen kultasiipiään\njääneille iloiseksi hyvästiksi, rientäessään autuasten maahan. Siihen\nasettui Hannan kuljeskeleva silmä.\n\n\"Tuolla ... tuolla tuon sinikannen, tuon tarhan tuolla puolen on se\nasumus, jossa ei päivän murehet eikä huomisen huolet paina mieltä.\n\n\"Siellä on pieni Saimikin, se kultaperhonen... Vuosi sitten se\nkultakäpynen kiikkui tuossa rinnoillani ja sommitteli kieltään sanomaan\nymmärrettävästi. Mutta siellä on hän. Ei paina mieltä ikävä, ei huoli.\nEi elon vuoria himmennä autere hämärän toivon.\n\n\"Siellä on Saimi, sisaruksista nuorin. Siellä oli hänen osansa, mutta\nmissä on meidän, jotka ryvemme täällä elon tunkioissa. Missä on osa\nnäitten kolmen vieressäni nukkuvan, joitten liina on vielä puhdas,\nmutta jos he viipyvät täällä, missä on heidän osansa -- missä...\"\n\nHiipivä uni ummisti silmät, käsi unohtui suoraksi lasten päälle kuni\nhyvän enkelin suojeleva siipi. Kasvoihin palasi viehättävä hymy ja\nrauhallisesti lainehti rinta.\n\n\n\n\nVI.\n\nHanna saa Antilta kirjeen.\n\n\nAamun hohtava koite oli jo itäisen taivaan poutaisella rannalla, josta\nkainosti hymyilevä himmeä valo levisi vuoriin ja laaksoihin. Kummun\nkuusetkin ihastuksissaan korvat pystyssä seisoivat tyynesti odottaen\npäivän sanomia.\n\nKointähtikin riemuisena liekehti koitteen rajalla ja kiirehti valoa\nkohti.\n\nSilloin nousi Hanna, pukeutui päivän työpukuun ja hyräillen erästä\nlasten aamuvirttä irtanaisin mielin riensi ulos. Mielessään muisteli\nuntaan, kun hän oli unissaan Antille kirjoittanut hyvin sievästi\nkirjeen ja lähettänyt hänelle. Aikoi mennä navettaan karjaansa\nhoitamaan. Kartanolle tultuaan seisahti katselemaan tuota miellyttävää\nluonnon juhla-aamua. Mutta samassa huomasi hän vastaansa rientävän\nerään pienokaisen köyhän mökin tyttösen, äitinsä repaleinen nuttu yllä\nja suuret äitinsä kenkäkolttoset jaloissa.\n\nJo matkan päästä ojenti kättään Hannaa kohti. Hänen kättä pitemmän\nrepalaisen hihan suusta valkoinen monileimainen kirje työntyi esiin. Ja\nloistavin silmin helkkeällä lapsen äänellä iloisesti virkkoi:\n\n\"Tässä on teille kirje. Postineiti oli illalla antanut äidille ja\npyytänyt tuomaan kiireesti teille\".\n\nHanna koppasi kirjeen, katsahti päällekirjoitusta, suu vetäytyi\nhauskaan hymyyn, silmät leimusivat syvästä ilosta ja oikein huudahti:\n\"Antilta kirje. Voi, voi...\" Katsahti tyttöön iloisesti lämpimän\nsilmäyksen ja lisäsi:\n\n\"Sinä lapsikulta, aamun enkeli, toit Antilta kirjeen... Sinä saat\nsuuren voileivän. Vai tahdotko sinä vielä muutakin?\"\n\nTyttö, joka ei vielä ennen ollut kuullut itseään niin hyvällä nimellä\nmainittavan, vilpittömän puhtailla suurilla silmillään lämpymästi\nkatsella remautteli Hannaan ja kainosti vastasi: \"En\".\n\nHanna talutti kädestä mukanaan tytön tupaan, toimitti voileivän käteen.\nToi vielä paksun leivän, laittoi sen tytölle nutun poveen ja muistutti:\n\n\"Viehän tämä äidillesi\".\n\nTyttö kirkkain silmin vilkasi kiitollisen katseen antajaan ja pyörähti\nlähtemään.\n\nHanna aukasi tytölle oven, josta tyttö mujahti ulos ja suurine\nkenkineen lähti astua koltostamaan kotiinsa.\n\nToisella kädellään hallitsi leipää povessaan ja toisesta kädestään\nsyödä nyhti voileipää.\n\nHanna koppasi saksinsa, leikkasi kirjeen kuoren auki, tempasi sieltä\nkirjeen, katsahti ensin sen pituutta, mutta rupesi alusta lähtien\nlukemaan ja silmät olivat ahmivan näköiset. Luki parin tai kolme riviä,\nniin kasvoihin levisi syvästi uhkuva iloinen hymy. Ja kesken kirjeen\nlukemista löi käsiään yhteen: \"Tulossa jo!\" Ei hyvältä mieleltään\njoutanut enempi lukemaan, käsiään hykerrellen käveli ympäri tupaa ja\nhoki: \"Tulossa jo...\"\n\nToinnuttuaan siitä ihastuksesta, luki Hanna kirjeen moneen kertaan,\npani sen pöytälaatikkoon samaan pinkkaan, jossa oli jo kymmenen entistä\ntämän kesäistä isän kirjettä, ja poistui karjansa hoitoon.\n\nMutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan\npostitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta.\n\nJukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan,\npisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje\nAntilta ja mitä siinä oli.\n\nHanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.\n\n\"Tuossa on sinulle palviaista, eilen oli meillä palvisauna, niin\nkoppasin tuon, että saat siitä lastesi kanssa keiton!\" virkkoi Jukke\nloistavin silmin ja työnsi lampaanlavan sisarelleen käteen. Mutta Hanna\nei siitä paljon joutanut välittämään, ei sitä eikä tätä, mielessä vaan\noli että se on matkalla kotiin. Meni pöytäkaapilleen, kopristi sen\nlaatikosta kirjeen ja palavin silmin virkkoi: \"Minäpä sain tämmöisen.\"\n\nJukke oli aikeessa ottamaan käteensä, mutta pyysi kuitenkin lukemaan\nmitä siinä sanotaan.\n\nHanna makeasti hymyillen aukasi kirjeen. \"Se ei tässä kirjoita muuta\nkuin ilmoittaa tulostaan ja kutsuu hevosta Suvannolle ensi maanantaina.\nSe kirjoittaa vaan näin:\n\n\"Rakas Hanna.\n\nOlen matkalla kotiin. Viimeistään maanantaina tämän kuun\nkolmantenakymmenentenä päivänä saavun Suvannon kaupunkiin. Jos voit\nniin toimita oma hevonen sinne noutamaan. Olisi sangen hauska omalla\nkauniilla hevosella tulla kotiin.\n\nKuitenkin, kaikessa tapauksessa olen tiistai-iltana eli\nkolmantenakymmenentenä yhdentenä päivänä kotona...\n\nOn sangen vähä aikaa. Siis pitemmät puheet jääkööt äänen kantamalle.\n\nOle tervehditty näkymättömällä lemmen syleilyksellä.\n\n                                            Oma Anttisi\".\n\n\"Ensi maanantaina. Nyt on meillä torstai... Ensi maanantaina... Pyhänä\npitäisi lähteä... Olisi hieman alentavaista isäntämiehen lähteä\nhakemaan tukkilaista, mutta kuitenkin se sietäisi minun lähteä\nhakemaan, ettei se sitä tuhatta markkaa kerkiäisi panna mihinkään\nasioihinsa\", ajatteli Jukke ja puolen päältä niinkuin tarjoutuen kysyi:\n\n\"Kenen aiot laittaa hakemaan Anttia?\"\n\n\"Olen ajatellut juuri sinua. Sinullehan voisin tuon oriin uskoa\",\nvirkkoi Hanna.\n\nJukke punalti päätään ja empien jatkoi: \"Minä en kyllä mitenkään\njoutaisi, mutta ei tuota oritta ole hyvä muille antaa, niin joko häntä\npitänee ottaa jouto kiireestäänkin ja lähteä?\"\n\nOtti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:\n\n\"Kolmaskymmenes päivä... Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä\nkahdeskymmenes kuudes... Tiistai-iltana kotona.\"\n\nLapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että\näidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti\nei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät.\nOtti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa.\nMutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.\n\nMatti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset\nkätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli\nlapsiin.\n\n\"Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun... Kas\nMatillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen\npojalla... Ja entäs Kaisu nupukka... Tuolle pienimmälle paarmalle sitä\npitää antaa ensimmäiseksi... Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille.\nJa vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin\njos sorsan pojillakin\", virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen\nomaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.\n\nJukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti\nheiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta\nHannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan\nunhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen\nnäköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi\nruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:\n\n\"Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan\npalvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin\npeuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin\nhylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö\npääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina\nne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen\nhärkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun\ntoisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se\npuskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa\nmöyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä\nja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että\noikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei\nsitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin\ntämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä,\nvaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.\"\n\nHannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:\n\n\"No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin\npahaa siivoa?\"\n\n\"Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika\noma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö\", vastasi Jukke\nvälinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä\ntunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin:\n\n\"Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä\nnäkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin\nnäyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti\nhuomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät\nlaukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen,\nsöi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä\nkeukkasta.\"\n\nHanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:\n\n\"En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki\npitää kykäissä semmoinen pöljä.\"\n\nSen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe\nAntin tulemisesta.\n\nHannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa\nhaltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että\nElsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää,\njoita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä,\nettä on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan.\nVaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui\nkäyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi,\nennen kuin kokonaan levittävät.\n\nJukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä\nmitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään\nSuvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla,\nettä saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole\nrekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun\nAntin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo\nnyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja\nhyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin.\nSenhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo\nruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa\nse on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen\nkertaan sanoneet.\n\nAntin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä\nmyöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin\nsiinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen.\nJa jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä\nkomea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon\npunakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin\ntukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja\nkaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella,\najatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.\n\nHannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi\nsiitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli\ntallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa\npäättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke\npoistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.\n\nMutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen\nalalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko\nolennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui\nja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei\ntule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on,\njoka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt\nselvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi\ntaloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa\nselvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne\nasumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.\n\n\n\n\nVII.\n\nAntti tulee kotiin.\n\n\nMaanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut\nedellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt\npakkaseksi.\n\nKestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen\ntullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti\nkotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö\nolisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan,\nennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.\n\nMutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja\nihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli\nvaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat\nkokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko\njotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.\n\nMutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä\nleski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi\nrepaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta\nJumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän\npalaa.\n\nTuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot\nvärähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse\nniihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin\nkasvoihin.\n\nKauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä,\nkohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.\n\nPitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän\nsydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden\nkalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä\npyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta.\nMutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten\nlausui:\n\n\"Luistakaa rikeneen siitä pois... Vielä varastatte, kun silmä välttyy.\"\n\nTuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.\n\nLeski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia\nkauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä\nyhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.\n\n\"Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti\", lausui vanhus ja\nkankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja\nlähti sauvainsa varassa siirtymään pois.\n\nPienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät\nmummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä\nnakertivat punertavaa rinkeliä.\n\nSamassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään\ntervehtiäkseen.\n\n\"No terve mieheen\", huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen.\n\"Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?\" jatkoi Antti iloisesti ihan\ntoiseksi sanakseen.\n\n\"Tuotu on hevonen!\" mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.\n\n\"No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä\nmatkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on\npala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.\"\n\nJukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti\nsisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja\npuuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.\n\nJukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta\nAntti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti\nAntilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.\n\nJukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen.\nAntti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle.\nKartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin\nkaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä\njymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen\nkorkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät\npuut.\n\nKoskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen\nvankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina\nammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta\nrakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.\n\n\"Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin\nihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai\nkauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana,\ntuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana.\nKolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien\nmurhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton\nyli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän\non syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?\" ajatteli Antti\najaessaan linnanraunioitten sivu.\n\nSillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle\nmäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.\n\nAntti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan\nmuinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti\nvielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine\nsavupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen\npakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko\npuhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran\nhilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti\nhauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista\nluontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen\nmetsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta\nnäkyi poutainen talvitaivas.\n\nTuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken\nsiltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen\nmielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui\nlyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa\nkanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista\nhalveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman\nhäntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.\n\nJukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin\ntuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen\ntuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan\npaljas entinen \"sinä\", vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja\nkuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset\nkaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin\nkestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat\ntukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä\npölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä\nsyydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.\n\nAntti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista\nlakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi\nmelkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle\nja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili\nisänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen\npisteeseen, että kohta pääsen kotiin.\n\nMutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen\npalamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät\njälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin\nja tekeytyi ystävälliseksi:\n\n\"No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?\"\n\n\"Vieläpä tietenkin\", vastasi Antti päättävästi.\n\nAntin sanoista kuului semmoinen kaiku, ettei sillä tuntunut olevan\nhalua puhelemaan. Mutta Juken mielessä tuntui sitä enemmän halua saada\nAntin mieltä selville kotiaan kohtaan ja koetti alottaa puhetta\ntoisesta laidasta.\n\nVetäsi taas sikaaristaan kolmisen aika savua, otti sikaarinsa sormiensa\nväliin, piteli sitä siinä oikein nuorten miesten tapaan ja umpimähkää\nkysyi:\n\n\"Aiotko itse pitää tämän hevosesi vai aiotko hävittää myömällä tai\nvaihtamalla?\"\n\n\"En mitenkään\", kuului Antin jyrkkä vastaus.\n\n\"Mutta nyt tämä olisi paraassa lemmessään hintaa saada.\"\n\n\"Ja itsensä pitää\", katkasi Antti kuivasti.\n\n\"Tyhjään tämä itsellä pitäen ainoana hevosena menee.\"\n\n\"Ja hävittäen vielä tyhjempään\", keskeytti taas Antti.\n\n\"Et aio ollenkaan hävittää tätä hevosta?\" jatkoi yhä Jukke.\n\n\"En millään. En vähällä en paljolla, en sanalla en rahalla\", kuului\ntaas Antin kylmä vastaus, näpisti suunsa visuun osottaakseen, ettei hän\ntahdo jatkaa puhetta.\n\nJukkekin heittäytyi äänettömäksi ja ajatteli:\n\n\"Lieneekö siitä Antti noin vähäpuheisella tuulella, kun hän istuu tällä\npuolen reessä, vaan kun lienee siitä, niin olkoon. Mistä tietää, entäpä\nJokelan kyläläisiä sattuu vielä vastaan tulemaan; kaupungissahan\nheilläkin on asioita. Silloin olisi vahinko, jos tukkilainen istuisi\nminun oikeallani.\"\n\nJuken mieli tuli kuitenkin levottomaksi, kun ei päässyt pitempään\npuheen alkuun ja koetti mielessään etsiä, mitä hän alottaisi, johon\nAntti tarttuisi ja joka olisi asiallista, sillä isäntämiehelle ei sovi\naivan lapselliset eikä poikamaiset tuumat. Mutta siinä sitä kului\naikaa. Äänettöminä vaan istuivat matkalaiset reessä pitkällä tiellään,\nmutta reki vieri tie lyheni. Metsäisiä kankaita, vaivaiskoivuisia\nsuonsalmia, luoppokuusisia korpinotkoja, mutkaisia purojentökröjä,\nviitaisia lehtoja sammaleisine rinteineen jäi jälelle. Muuta ääntä kuin\njalaksien täristävä kolina ja hevosen jalkain voimakas kopina\nroutaiselta vähälumiselta tieltä ei matkueesta kuulunut.\n\nAntin mieli palasi muistelemaan kesäistä luontoa pohjolassa ja\nmielessään katseli niitä pohjolan lumihuippuisia tuntureita yösydämmen\nauringon ruusuvalossa, lummerantaisia kirkkaita lampia ja jokia, joihin\nkuvastuu nuo hurmaavat vuoret, joissa verraton jylhyys ja ääretön\nkauneus sulavat yhdeksi ihanteeksi. Noita muistellessaan tuli Antti\nhieman haaveilijaksikin. Hänen kasvonsa loisti ihastuksesta ja silmissä\nnäkyi syvä mieltymys.\n\nNäissä ihanissa unelmissaan viipyi Antti.\n\nMutta viitaisen lehdon helmasta kohosi tie korkealle vähämetsäiselle\nselänteelle. Silmiin astui kaukana sinisenä öllöttävä korkea Koljon\nvuori. Ja samalla kohdalla vähän matalampi Perttulan vaaran juontea\nselänne, jonka korkeimmalta harjalta valjua taivasta vasten pikkuisena\npiikkinä häämötti Tannilan ryhevä kuusi.\n\nSydän hyppäsi Antin povessa. Yli ruumiin hulmahti lämmin virta ja\nihastuksissaan huudahti:\n\n\"Tannilan kuusi tänne jo näkyy... Tikottaa kuin sormi vaaran laessa.\"\n\nJukke syrjäsilmällä katsahti Anttiin ja itsekseen hykähti:\n\n\"No tukkilaisella ovat omat ihanteensakin. Ikäänkuin ei tuommoista\nkuusta olisi muualla kuin tuo Tannilan kuusi.\" Eikä tarttunut siihen\nAntin ihastukseen sanallakaan.\n\nSitä tosin ei Antti kaivannutkaan. Katseli vaan sitä Tannilan kuusta\nsinisenä siintävän vaaran harjalla ja somalle maistui mieli. Tuntui\nkuin akkunasta katsovien lasten iloiset kasvot jo näkyisivät ja Halli\nkuultuaan tuttavan äänen häntäänsä leimuuttaen ja ilosta voksahdellen\nrientäisi vastaan.\n\nMutta laaksoon vajosi tie ja metsien taakse peittyi ne vaarat kuusineen\nkukkuloineen ja epämääräiseksi unelmaksi raukesi näkeminen Tannilasta.\n\nMieli kuitenkin loi itsekseen kuvia kotiintulohetkestä, miten isoiksi\nne Matti ja pieni Kaisu ovat kasvaneet kuuden ja puolen kuukauden\najalla. Ja miten ne rientävät vastaan, kun näkevät pellon alla tulossa.\nJa miten niillä puhtaat kaulaliinat liehuvat juostessa, miten Matti\nlangeta tupsahtaa juostessaan, mutta kimpoaa siitä ylös jatkamaan\nmatkaansa. Miten Manti kerkiää paljo ennen toisia isän syliin rekeen.\nMiten äiti, tuo kodin sydän, puhtain ja iloisin kasvoin rientää\nkartanolle vastaanottamaan ja nostamaan reestä. Miten puhtaaksi siellä\non kaikki laitettu. Miten kahvipannukin nököttää puhtaana ihan kullan\nhohtavana. Miten Mantin pyöreä pieni pöytä on katettu puhtaalla\npöytäliinalla, miten siinä keskellä seisoo kellahtava kynttilä\npuhtaassa jalassaan, miten kaikki on kodikasta ja ihmeen miellyttävää.\n\nNäissä unelmissaan eli Antti itsekseen ja olo tuntui kuin kotona\nolevan.\n\nMutta Jukke oli koonnut viimeiset parhaat valttinsa päästäkseen\nruunikosta puheen alkuun Antin kanssa, ennenkun tullaan kotiin:\n\n\"Minulla olisi puhuttavaa sinun kanssasi eräästä taloudellisesta\nasiasta. Maltatko sinä kuunnella?\"\n\n\"Tokihan tuota\", virkkasi Antti mukauttaen.\n\nJukke rykäsi ja jatkoi: \"Muistathan että se meidän isä-vainaa sinun\nnaimisesi aikana aikoi Hannan tehdä perinnöttömäksi, kun se hänen\ntahtoaan vastaan meni sinulle eikä Tapanilan Santerille. Mutta nyt on\nisä kuollut ja mennyt lakineen, niin saattaisimme ruveta tuumimaan\ntoisenlaisia tuumia. Minun mielestäni on Hanna samanlainen sisar kuin\nmuutkin ja se sinun joukkosi on tullut minulle rakkaammaksi kaikkia\nmuita, että minä niille soisin parasta mitä voin. Ja kun meillä siinä\nei koko veljeskunnalla ole emäntää ja emäntää se talo kaipaa, se on\nluonnollinen asia, niin olen Hannalle luvannut, että hän saa tulla\nasumaan kotiin omalle maa-osalleen, kuten muutkin ja emännäksi taloon.\nSiten pantaisiin nämä taloudet yhdeksi, kun ei ne näy kuitenkaan\ntulevan aikaan Tannilassa, jos sinä et ole kotona. Jos tahtoisit\ntienata rahoja, niin eipähän olisi huolehtimista, ettei tulot ja koti\ntulisi hoidetuksi. Kyllä minä niistä huolen pitäisin. Oltaisiin aikansa\nyhdessä mikä sovittaisiin ja erotessa jaettaisiin maat ja tavarat\nmiehiä myöten ja siinä saisi Hannakin osansa isän perintömaasta ja\ntaloudesta, kuten kaikki muutkin... Niin, mitä sanot tästä hommasta\nsinä puolestasi?\"\n\nTuo Juken puhe tuntui Antista niin törkeältä ja se esitys niin syvään\nvaikuttavalta että sen sisältö ei selvinnyt oikein, mitä se on, ja\ntahtoi Antti päästä siitä mitä pikemmin, ja sanoi vaan että:\n\n\"En sano mitään.\"\n\n\"Tallassasi olkoon\", vastasi Jukke ylpeällä painolla ja jatkoi: \"Koska\nolet niin ylpeä, niin pannaan käytäntöön se isävainaan päätös, että\nHanna jääköön osattomaksi.\"\n\n\"Se on pieni asia. En minä ole Hannaa perinnön tähden ottanutkaan, vaan\nsitä paitse se ukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös. Ei ne kaikki\nole päätöksiä mitä vihapäissään sattuu sanomaan. Eikä se kannata puhua\nollenkaan.\"\n\nJukke, huomatessaan Antin mielen, heittäytyi äänettömäksi, pelkäsi että\nAntti ehkä vihastuisi, jos hän vielä jatkaisi, ja päätti koettaa Hannan\nkautta päästä vielä siihen asiaan käsiksi.\n\nAntti tahtoi vierottaa luotaan ne ajatukset, mitkä syntyivät Juken\npuheen johdosta, ja palata takasin siihen äsköiseen ihanaan kuvitelmaan\nkotiinpääsyhetkestä, mutta ne Juken esittämät asianhaarat kangertivat\nmielessä niin kummallisesti, ettei hän niistä päässyt erilleen niinkuin\nluuli.\n\n\"Onko Jukke mieleltään nyt kokonaan muuttunut, kun näkee että minäkin\nolen mies, joka pystyn joukkoani hoitamaan ja työntymään omin neuvoini\nelämälle? Vai onko todellakin kotiväellä semmoinen ahdinko, etteivät\ntule aikaan Tannilassa, ja säälistä olisi rakastunut minun perheeseeni?\nVai onko tuossa pelko siitä että minä rupeaisin riitelemään Hannalle\nperintöä nyt, kun on ukko kuollut ja itsekin tietävät, että se\nukko-vainaan uhkaus ei ole mikään päätös, ja tuolla tavalla toivotaan\npääsevänsä helpommalla? Vai ovatko tulleet käsittämään että Hannan\nlaista emäntää tarvitaan talossa? Vai oliko tuo puhe vaan paljasta\nsitä, että harkitaan minun mieltäni, miten minä kiehun sen Hannan\nperinnön perässä?\" ajatteli Antti pitkistään. Mutta viimein taas palasi\najatukset kotikunnahille, ja niille kultaisten toiveitten rikkaille\nvuorille eksyivät kokonaan siksi, kunnes matkakin loppui.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAntin tulijaiset.\n\n\nIlta oli jo myöhä. Tannilan vanhassa tuvassa palaa loihotti puhtaaksi\nnuohottu kattolamppu, joka valaisi koko huonetta, mutta sitä paitsi\npöydällä paloi kaksi kyntteliä, jotka valaisivat pöytää, jossa oikein\nistuvillaan juotiin isän tuliaisteetä. Antti, Hanna ja Jukke ne\nistuivat kolmikynnessä pöydän ympärillä ja ristiin haastelivat\niloisesti. Oli Antillakin kieli nyt löytynyt, vaikka sitä Jukke ei\nmatkalla saanut käytäntöön. Mutta nyt Antti eillimmäisenä kertoili\nmatkansa vaiheita melkein pikkuseikkoineenkin. Hanna myöskin vuorostaan\nkertoi kotiseikoista hauskimpia osia: ikävät puolet saivat nyt jäädä\ntoistaiseksi.\n\nPuhelivat pitkän hetken, huolimatta kuluiko yötä paljon tai vähän.\nLapsetkin unohtivat iltaunensa, kirkkain silmin vaan silmäilivät isää,\nnatustelivat isän antamia tuliaisnamusia ja seisoskelivat pöytää vasten\nisän ja äidin vaiheilla. Ja somalta ja mukavalta tuntui, kun isä oli\nkotona. Antistakin tuntui lystille ja lämpimälle kotona olo.\n\nViimein kohosi Hanna pöydästä, alkoi tyhjentää pöytää teen\njuontiastioista ja ystävällisesti muistutti:\n\n\"Eipä arvaa isä, että meillä kotimiehillä odottaa valmis lintukeitto\nisää.\"\n\n\"No aivanko todella?\" kysyi ihastuen Antti.\n\n\"No vielä paremmalla kuin todella. Tässä viikolla Aholan Maija toi\nkaksi lintua, niin säästin ne isän tulemaan, kun tiesin, että\nlintukeitto on isän lempiruoka.\"\n\n\"Siinäpä teit paremmin kuin hyvästi\", lisäsi Antti hyvissään. \"Laitappa\ntodellakin iltasta, kyllä se nyt kotiruoka maistaakin. Mutta minä käyn\nruuan laitanta-aikana oriin illastamassa.\" Otti naulasta\nmatkaturkkinsa, pujotti sen päälleen, matkalakkinsa pisti päähänsä,\npisti lyhtyyn tulen ja lähti raikkaasti kävellä rapsimaan ulos.\nPitkävartiset saappaat olivat vielä matkajäleltään suorana jaloissa,\nvarsien suut kahta puolta kiinnitetyt valkeilla napeilla tumman\nharmaisiin kangashousuihin, joten valkeat napit vilkkasivat kävellessä\nsaappaitten varsien suista.\n\nHanna rupesi kapperehtamaan ruuan laittamispuuhassa. Mutta Jukke\nsyöksähti Hannan kimppuun, seisotti hänen lattialle ja kiireesti alkoi\nkuiskutella:\n\n\"Antilta on saatavat ne rahat pois aivan ensi tilassa. Ei hänessä ole\nniitten haltiaa. Ei se ole mies, joka kalun saa, vaan se joka kalun\nkatsoo, sanotaan, ja tosi onkin. Tänä aamuna kun tapasin Suvannon\nkaupungissa, niin oli rinkelinkauppiaalta rinkeliä ostamassa ja niitä\njakoi kelle sattui, yksin kerjäläisillekin. Ja kestikievarissahan sitä\noikein oltiin majallakin kuin suuret herrat. Minun piti herralle tuoda\nsitten hevonen valmiiksi kartanolle, johon saatettiin herra sitten\ntamineineen. Ja se saattajaneiti, joka toi sen kapineita, se kun\nnauratteli ja oli hyvissään ja kutsui vastakin käymään. Siinä pidetään\nniitä aivan varsinaisina, että herrat paremmin tulisivat taloon juomaan\nja tuhlaamaan rahojaan... Arvelin antaa hänelle potkun, vaan heitin\nkuitenkin sillä kerralla semmoisekseen.\"\n\nHannan kasvot kuohahtivat punaiseksi. Leimautti kysyvän katseen Jukkeen\nja kuiskaten kysyi:\n\n\"Oliko se Antti humalassa, vai miten se niin?\"\n\n\"No ymmärräthän sinä nyt sen verran... Selväkö se on, joka sillä\ntavalla meinaa, ja selväkö sinne menee?\" kuiskasi Jukke tosissaan,\nnyökäytti päätään, silmät välähti hätäisesti ja lisäsi: \"No, elä\nsuinkaan sano, että minä olen puhunut. Muista se, että elä sano minun\npuhumakseni.\"\n\nHanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa\najatteli: \"On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt\ntuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli,\noma asiansahan se on.\"\n\nJukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja\nhautoi hyvää ajatusta povessaan. Hyväntuulen näköisenä kävellä\ntörkkäili lattialla, ottipa sikaarin taskustaan, sytytti sen ja veteli\nsiitä, kupristeli mustia kulmiaan ja paksuja hieman vinoja\nsilmäluomiaan ja mukavasti pihautteli sinertävää savua paksujen\nhuuliensa raosta.\n\nHannan iltasruuat olivat jo pöydällä, kun Antti tuli tallista, puhaista\ntupsautti lyhtynsä kynttelin sammuksiin ja lyhdyn pisti naulaan. Ja kun\nei ollut muutakaan sen mieleisempää puheen aluksi, niin alotti\nruunikosta.\n\n\"Hyvästi se on äiti oriin hoitanut, kyllä se nyt jaksaa pompotella.\nMutta ei se näy minua enää tuntevan, katsella nurjautteli, kuten\nainakin tuntematonta. Mutta kyllä se siitä tutustuu, kunhan muutamia\npäiviä ollaan yksissä.\"\n\n\"Kyllä se on Pokke ensimmäiseksi mielessä aamusella kun nousee ja\niltasella viimeiseksi minä sen illastan. Ja hyvissä väleissä me\nolemmekin Poken kanssa. Koreasti se katselee aina, kun minä menen\ntalliin. Minä kun en milloinkaan mene talliin niin tyhjänä, ettei olisi\njotakin niepseämpää makupalaista suuhun pistettäväksi. Milloin\nleipäpala, milloin sokerimuru. Ja milloin minä vaan oven aukasen, niin\npaikalla se kääntyy katsomaan. Silmät loistavat ja huulet höpäjävät,\nettä mitä sinä nyt annat. Ja kartanolta kun kuulee minun ääneni, niin\njo alkaa jalkojaan kopistella, että täällä sitä on hänkin\", puheli\nHanna naurusissaan, kun kuuli Pokkea kiitettävän.\n\nAntti heitti turkin päältään, ripusti sen naulaan ja mielissään\nlämpimästi katseli perhettään ja kun näki perheensä ystävälliset kasvot\nvastassaan, niin unohti kokonaan ruunikon asiat ja lausui:\n\n\"Nyt sitä ollaan kotona... Tuntuupa siltä kuin jommoisenkin taakan\nolisi hartioiltaan pudottanut... Vasta omiensa luona on ihminen\nkotonaan. Maailmalla, jos siellä on kuinkakin hyväin ystäväin keskellä,\nniin samassa saa muistaa olevansa viekastenkin keskellä. Kodin rauha on\nniin kaukana kuin kotikin...\"\n\nHannan leppoisille kasvoille vierähti kirkas kyynel ja lämpimästi\nkysyi:\n\n\"Ethän lähde isä enää?\"\n\nAntti ei vastannut mitään, näki että ruoka oli pöydällä, niin istui\npöydän taakse ja kehotti Jukkeakin tulemaan pöytään.\n\nJukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi\nMatti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin.\nLämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten\nvasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo.\n\nJukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla,\nkun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi. Tunsi juuri hänelle\nsanotuksi, mitä Antti äsken sanoi kyläisten ystävien keskessä pitävän\nmuistaa olevansa viekasten keskessä. Tunsi pistoksen povessaan, kun\ntiesi, ettei tämäkään joukko ole niin puhdasta kuin Antti näkyi\nmielessään kuvittelevan. Oikein painostavalta tuntui se, mitä hän äsken\nHannalle viskutteli, ja mieli teki pakenemaan. Sanan puhumatta lähtikin\nJukke kotiinsa, kun pääsi vaan syömästä.\n\n\"Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ei niistä liian pahasti saata puhua eikä\nuskoa kukaan\", ajatteli Jukke kävellessään Vaaralaan, ja hyvälle\ntuntui, kun Hanna näkyi uskovan sen, mitä hän äsken viskutteli. Ja\nmielessä näkyi vaan outo kuva siitä Antin perheen keskinäisestä\nvilpittömyydestä, mikä on nykyään vallitsemassa.\n\n\n\n\nIX.\n\nAntti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista.\n\n\nHuomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan\nsivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale\nkainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan\nhervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta\nhiljalleen lainehtien.\n\nLapset hiljaa hiipien katselivat isää ja olivat mielissään, kun isä oli\nkotona. Matti ja Kaisu ne mielivät ääneen puhelemaan keskenään, vaan\nManti se nyrkkiä puistaen ja kulmiaan kupristaen muistutti pysymään\nhiljaa, että isä saisi nukkua.\n\nMutta ovi aukeni kiireesti ja Juken ruskea muoto ilmestyi ovelle.\nKatsahti sänkyyn ja kynnyksen yli astuessaan puoliääneen virkkoi:\n\n\"Ka, vieläkö täällä nukutaan.\" Ja samassa palasi takasi ulos, kun\nMantin nyrkistä näki kieltävän merkin, mutta oven lupsautti raskaasti\nkiinni, että seinä jymähti.\n\nSilloin vavahti Antin koko ruumis, silmät remahtivat auki ja hieman\nhätäinen silmäys lennähti ympärille. Mutta kun havaitsi, että on kotona\nja silmät sattuivat ympärillä oleviin puhdassilmäisiin lapsiin, niin\nsuuriin silmiin ilmautui nuortea ihastus ja pitkästä matkustuksesta\npakkasahvassa pöhöttyneet kasvot kuontuivat lauhkeaan hymyyn.\nMatkustuksesta kangistuneen ja nukkuessa rauvenneen kätensä ojenti\nlapsiinsa päin ja leppoisasti huomautti:\n\n\"Ettekö nyt tahtoisi tulla isän syliin.\"\n\nSilloin Matti ja Kaisu kilmasivat sänkyyn ja tukkeutuivat isän\nkainaloihin kuin kananpojat emonsa siipien alle.\n\nManti se oli jo mielevämpi, hän ei viitsinyt tulla joukkoon, seisattui\nvaan sängyn vierelle ja naurusuin katseli toisia.\n\nIsä näki, ettei Manti viitsi tulla sänkyyn toisten joukkoon\npiehtaroimaan, niin kysyi:\n\n\"Onko äiti keittänyt kahvia? Jos on, niin Manti pikkanen, tuoppas sitä\nminulle tänne.\"\n\nManti pyörähti kuin pulmunen ruokahuoneesen ja heti pienellä\ntarjottimella kantaa kipsutteli isälle kahvia.\n\nIsä nousi istualleen sängyn laidalle, otti Mantin tuoman kahvikuppinsa,\nlaski sen sängyn vierellä olevalle tuolille ja ojenti seinälle, että\nManti ottaisi hänen nuttunsa taskusta sieltä naulasta paperikäärön ja\nantaisi hänelle.\n\nManti kiepasi heti ottamaan käärön ja toi sen isälle, josta isä jakoi\nnamusia kullekin. Ja sitten vasta rupesi kahvia itsekin juomaan, kun\nsai lasten hampaat ratajamaan. Ja hauskalle tuntui seura.\n\nJukke se navettakartanossa askarteli Hannan apuna, olipa puhdistanut\noriinkin, laittanut sille vuoteet, tehnyt appeen ja vaalinut kaikin\npuolin, Hannalle kannellut vesiä avuksi, pilkkonut puita, korjannut\npitimiä ja autellut missä vaan taisi. Mutta nyt kun Hannallakin loppui\ntoimet navettakartanossa ja hän jouti tulemaan tupaan, niin tuli\nJukkekin mukana ja alkoi reippaasti kertoilla:\n\n\"Orit oli pahansiivoinen. Se kun eilen hikosi eikä minultakaan illalla\ntullut sitä harjatuksi, niin oli aivan talloihin kuivanut. Mutta nyt\nminä sen puhdistin taas tuota niinkuin parhaamman jälkeen. Puhdistin\nkoko tallin, laitoin vuoteet uudet, että saattaa siellä nyt poika\npötköttää... Tuo ori se on minun huolenani enemmän kuin omat hevoset,\naivan joka päivä sitä pitää käydä katsomassa. Nytkin kun arvasin, että\nsinä matkaraukeissasi nukut pitkään ja kun tiesin, että orit jäi\nillalla puhdistamatta ja Hannalla ovat aamuasiansa tehtävät, niin\npaikalla kun heräsin, täytyi lähteä oritta hoitamaan, ja nyt se on\nkyllä hoidettu.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kunhan tuli hoidetuksi\", mukautti Antti ja kääntyi lasten\nkanssa viehkuroimaan sängyssä ja ottamaan osaa niitten piehtaroimiseen\nja leikkeihin eikä tuntenut halua Juken kanssa jatkamaan puhetta.\n\nMutta Hanna toi isälle uudet, puhtaat sukat ja kengät, jotka oli jo\naamulla noustuaan voidellut, istahti hänkin sängyn laidalle, puristi\nisän käden toiseen käteensä ja sulautuneena hänkin katseli niitä\niloisina piehtaroipia, isän antamia namusia nakertelevia, hyöteäverisiä\nlapsia.\n\nAntti tunsi olevansa nyt täydellisesti kotona...\n\nÄidin käsi isän käteen puristui lujempaan ja herttaisemmin. \"Ethän\nlähde isä enää... Ethän raski heittää tuota pikkuista pulmusparvea\ntänne ikävöimään... Ei kellään ole niin hyvä olla kotona kuin meillä\non... Ethän lähde?\"\n\nAntin oli vaikea vastata, mutta ei kuitenkaan voinut nyt olla\nvastaamatta, kun illalla oli jo samanlaisen kysymyksen antanut mennä\nohi. Oli pitkän aikaa ääneti, mutta viimein puristi vaimonsa kättä ja\npäättävästi lausui:\n\n\"Olen liian nuori vielä jäämään kotiin. Sananlasku sanoo: Laaja on\nurohon tarha. Meillä nuorina, voimakkaina ollessa ei ole ainoastaan\nhoidettava tämä pieni koti, meitä isänmaa kaipaa enemmän... Sitten kun\ntulen vanhaksi, vapisevaksi, sitten vasta saatte kotiin viimeisiksi\npäivikseni.\"\n\nHanna sekoitti vastaukseensa hieman leikkiä ja iloisemmasti jatkoi:\n\n\"Hym, kuka sinua sitten vanhana viitsii nähdä kotona?\"\n\n\"Minusta ei ole mikään niin kaunis kuin vanha ihminen, jos se on\nleimattu hyvyyden sinetillä. Eikä mikään niin ruma kuin vanha ihminen,\njoka kantaa häijyyden todistusta\", virkkoi Antti tyynesti.\n\nHanna ei jatkanut puhetta, syventyi vaan ajattelemaan mitä mahtoi Antti\ntarkoittaa sillä puheella isänmaasta, eikö kotona oleminen ole samalla\nisänmaan palvelusta, kun siinä kaikin puolin on kelvollinen\nyhteiskunnan jäsen. Vai onko silläkin tukkityöllä joku isänmaallinenkin\nmerkitys, eikä muistanut mitä Antti tuonoisessa kirjeessään oli\nmaininnut siitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksesta ja\npyynnöstä.\n\nTuo isän puhe kotoa poislähdöstä ja äidin totisuus vaikutti lapsiinkin,\nettä jokahisen kasvot kävivät totisiksi. Mantilla meni sormi suuhun,\nsiirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi:\n\n\"Mihin se nyt isä lähtee?\"\n\nAntti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi:\n\n\"En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.\"\n\nManti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi\nsormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi:\n\n\"Läbdettepähän.\"\n\nIsä silitti Mantin päätä ja lämpimästi lisäsi:\n\n\"En todellakaan minä nyt heti lähde mihinkään. Olen nyt monta viikkoa\nkotona, levähdän teidän luonanne, hyvät lapset. Ja sitten kuin tulee\nkova talvi, kylmää kaikki nuo järvet paksuun jäähän ja viitoitetaan\ntiet, ettei eksy, ja tulee paljon lunta, että saattaa suksilla\nhiihdellä, niin sitten vasta lähden... Ja sitten kevään kauniina\npäivänä tulen teitä perhosia taas katsomaan. Ja sitten meillä on taas\nyhtä lysti kuin nytkin.\"\n\nNyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti\näidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan,\nvaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se\nvaan sillä tavalla tunkeutui ulos.\n\nJukke ei sekautunut sanallakaan perheen puheisiin, veteli sikaariaan,\nkävellä törkkäili lattialla edestakasin, silloin tällöin heitti vaan\nnurkkasilmäyksen sinne sängyn puolelle ja ajatteli:\n\n\"On hupsun kummaa tuommoinen lekerrys.\"\n\nMielessään hykähteli aina väliin: \"Tukkilaisen isänmaa, hym,\ntukkilaisen isänmaa, missähän se on... Pajupensaan takanako joen\nrannalla nukkuessa laukkureppu pään alla, kun nälkä suolissa huutaa...\nVaiko lautalla vorokkia kiertäessä, kun etuvartiosta on kuulunut huuto\nhuikea että ankkurin vei. Vai laukeavalla ruuhkallako, jossa joutuu\nrälliä polkemaan tukkien päällä ja kilistelemään silmiään, että joko\npitää lähteä ahventen puolelta pölkkyä katsomaan vai vieläkö on toivoa\nihmisten ilmoista. Hym. Tukkilaisen isänmaa... Kaikkia sitä kuulee...\nJa toinen viisas uskoo sitten minkä tuo Hanna ... kyllä minä vielä\nselitän sille, missä se on tukkilaisen isänmaa. Hym. Tukkilaisen\nisänmaa... Vie koirille semmoinen valtakunta\".\n\nViimein alkoi kuitenkin tuntua pitkältä se yksinään oleminen. Ja kun ei\nsiitään kukaan hänestä perustanut, niin rupesi näyttämään, että hän on\nliiaksi koko talossa. Niin sanan puhumatta astuskeli ulos ja lähti\nkävelemään kotiinsa. Ja sillä matkalla haihtui mielestä se kumma\ntukkilaisen isänmaasta. Vaan samassa selvisi kuin päivä se yhdeksi\ntaloksi rupeus. Että kun se nyt alkaa höperöidä kesänsä talvensa\nmaailmalla, niin mikä sen talon pidosta tulee. Mutta sama sille, missä\nhän on milloinkin, kunhan vaan rahaa tuopi. Antaa sitten miehen\npalvella isänmaata, vaikka pakran varrella tai tarpomalla\njokirämeitä... No, niin se on kuitenkin, että minun se on ruunikko.\nTottapahan arpa sanoi. Ja se on kuin sanottu, että Siirin kanssa kyllä\nsovitaan. Ja siellä markkinoilla, siellä syntyy kestit. Silloin ei ole\npaljas siipi ja haarikka pöydällä... Onni se on ihmisen purje. Sen alla\nsitä ei tule ikävä elämän laivalla viilettäessä. Vaan ne ovat yhdet,\njotka sen saavat mastoonsa. Onni, se ei nouse joka miehen mastoon. Se\non sananlaskukin, että onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella.\nJa tosi se onkin, ajatteli mielessään Jukke ja muhkeilla mielin likeni\nkotiaan.\n\nHanna kun näki, että Jukke meni pois, niin jatkoi äsköistä puhettaan:\n\n\"Onko se todellakin totta, että jo talven aikana lähdet pois kotoa?\"\n\n\"Kyllä se on totta, että tästä kelin tultua lähden matkoille. Täytyy\nlähteä, ei auta\", vastasi Antti vakavasti.\n\n\"Mistä se on tullut senlainen määräys?\" kysyi Hanna hieman oudoksuen.\n\n\"Ei tuota virallista määräystä ole tullut mistään, vaan muuten se on\nniin, että kyllä sitä täytyy lähteä. Annappas kun näytän tuota\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjettä.\"\n\nAntti hyppäsi sängystä, kaivoi matkalaukustaan kirjeen ja\nvirkeämielisenä istui Hannan viereen sänkyyn, aukoi kirjeen ja jatkoi:\n\n\"Se Suomen Kirjallisuuden Seuran johtokunta kirjoittaa tässä muun\nmuuassa näin:\n\nKoska kansamme muinaistarusto on epäilemättä vailla niitä syntysanoja,\njoilla Väinämöinen valmisti sotivenosensa, niin toivomme teistä\nlöytävämme niitten sanojen etsijän ja löytäjän, joilla kansamme\nmuinaisuuden satakaari valmistetaan.\n\nVerrattomasta arvosta ovat kokoelmanne rakkaalle isänmaallemme kansamme\nmuinaiskehdon tutkimisessa.\n\nSydämmestämme toivomme teille runsainta myötäkäymistä matkallenne.\n\n                                                Hyvin kunnioittaen\n\n                                                     j. n. e.\"\n\nHanna ei ymmärtänyt tuon kirjeen sisältöä. Ajatukset ihan seisoivat\nsiihen ja mielestä tuntui somalta, mutta ei tiennyt, minkä tähden se\nniin somalta tuntui. Mielessä pyöri Väinämöisen sotivenonen, kansamme\nmuinaisuus, muinaistarusto, Kirjallisuuden Seura, isänmaa ja kaikkea\nmitä vaan kirjeestä kuului. Mutta ei ollenkaan selvinnyt, mitä ne mikin\nmerkitsivät, tuntui se aivan mahdottomalta tullakaan sitä ymmärtämään,\nvaikka kuinka koettaisi. Mutta somalta se vaan tuntui ja mieleen\nvakautui se ajatus, että on kai se nyt paljoakin arvokkaampaa tointa\nkuin tukkilaisen virka ja eihän aina tarvitse nimittää tukkilaiseksi.\nJa saattaahan vielä olla niin, että siitä hyvinkin suuri virka paisuu,\nkun jaksaa retkeillä. Silloinpa veli-Jukkekin näkisi, että on ne\nihmisiä tukkilaisetkin. Ja yhä paremmaksi kuontui mieli ajatellessa,\nkuin Antti pääsee toisenlaiseen toimialaan, ettei aina tarvitse olla\ntukkilaisena.\n\nNyt ei enää Hanna kieltänyt Anttia lähtemästä, mutta kääntyi häneen ja\nalkoi vaikeroida:\n\n\"Mutta minä en jaksa hoitaa tätä taloa. Saat myödä tai antaa arennille\ntämän talon... Minä menisin Vaaralaan kotiini. Nyt kun isä on kuollut,\nniin siihen on jäänyt maatilkku minullekin... Se isävainaan uhkaus,\nettä hän minut tekisi perinnöttömäksi, oli vaan turhanpäiväistä\nuhkausta. Se on kuolintaudissaan sanonut, että pitää antaa osansa\nHannallekin, ja nämä velimiehet eivät tunnu sitä kieltävänkään. Mutta\nJuken kanssa olemme hommanneet, että rupeaisimme yhdeksi taloksi. Nyt\nsinä panisit rahasi Vaaralan velkoihin ja kaikki talous tulisi\nyhteiseksi. Tätäkin maata, jos ei myötäisi, hoidettaisiin yhteisesti\nniin kauvan kuin sovittaisiin. Siinähän kasvaisivat lapsemme isommiksi.\nJa kun ei alettaisi sopia, niin eroaisimme sitten tänne ja jakaisimme\nVaaralasta minun osani syrjämaaksi tai möisimme velimiehille. Tai jos\nsopisimme yhdessä elämään ja kuolemaan, niin sehän olisi sen parempi.\nRahvaan kattilahan se on aina rasvasempi... Niin olemme Juken kanssa\ntuumanneet... Ja hyvään tarpeeseen siihen nyt onkin minun menemiseni,\nkun ei ole emäntää talossa ollenkaan. Se Elsan huuringainen siinä nyt\non, mutta kauvanko tuon aika tuossa kulunee. Ja kovin onkin mitätön\nkappale taloa hoitamaan... Niin silloin sinä saisit huoleti viipyä jos\nkuin kauvan poissa kotoa, kyllä ne kodit hoidettaisiin.\"\n\nHannan esitys tuntui Antista oudolta. Oli kuin kylmää vettä olisi\nniskaan tiputtanut, niin pahaa vaikutti joka sana. Tuntui se uppoavan\naivan ytimiin, että pani ihan värisemään eikä kyennyt puhumaan mitään\nvaimolleen vastaukseksi. Tuo asiallinen puoli tuntui aivan selvältä,\nhyvältä ja edulliselta, mutta se oudolta kaikuva puoli oli\naivan selittämätöntä, mikä se oli joka sen teki niin syvästi\nvastenmieliseksi.\n\nEi sittenkään, vaikka Antti koetti oikein koettamalla ajatella, mitä\nsanoisi vaimolleen vastaukseksi, kun tämä sitä juuri odotti, voinut\nsanoa mihinkään päin. Mutta jotakin täytyi sanoa, sillä Hannan mieli\nolisi muuten tullut pahaksi. Pitkän aikaa allapäin ja kasvot jähmeänä\nmietittyään kääntyi hän vaimoonsa ja vakavasti alkoi:\n\n\"Jukke se on tainnut muuttaa karvansa aivan toisenlaiseksi kuin ennen,\nkun se nyt niin kohteliaana köpelehtää ja tuli minua hakemaankin\nSuvannolta. Ennenhän tuo on ollut niin ylpeä, ettei minun aikanani ole\nusein käynyt talossakaan.\"\n\n\"Kyllä se Jukke nyt sinusta pitää\", virkkoi Hanna. \"Se kun näkee, että\nsinäkin olet mies ja elätät joukkoasi, niin täytyyhän sitä hänenkin\ntulla ymmärtämään. Ja kun näkee, että sinusta muutkin pitävät, niin\nsiitähän sitä hänkin saattaa pitää. Eipähän se niin tyhmä mies liene,\nettei saata muuttaa karvaansa, kun näkee, että on muutettava.\"\n\n\"No eiköön se ala emäntää hommata?\" kysyi Antti. \"Siinä kait tuo nyt\nolisi emännän tila.\"\n\nHanna punalti päätään ja ajatus alta vastasi:\n\n\"Ei. Siitä ei ole kuulunut mitään. Ja kyllä se itsekin sanoisi minulle,\njos hänellä olisi mitään sellaista ajatusta. Eikähän se minua siihen\nemännäksi niin hartaasti hommaisi, jos sillä olisi itsellään eukon\nottopuuhat. Luulen, että se ajattelee poikamiehen elämää kaikista\nselvimmäksi, kun sillä on jo paras lapsen huimuus mennyt ohi. Ja mikä\non sen parempi kuin olla yksinään.\"\n\nAntti taas ajatteli, miten hän jatkaisi puhetta, ettei tarvitsisi puhua\nsiitä yhdeksi taloksi rupeuksesta, vaan pää kun tuntui niin paksulta ja\najatus jäykältä, että puhuminen mitään tuntui käyvän mahdottomaksi,\nniin teki pienen tekosyyn päästäkseen toistaiseksi erilleen ja aikoi\nlähteä oritta katsomaan ja raitistelemaan ulkoilmassa. Mutta ensin hän\ntapansa mukaan tahtoi pestä kasvonsa ja karistella unen töhmeet\nitsestään.\n\nHanna joudutti Antille pesuvettä ja siirtyi taas askareilleen karjansa\nhoitoon.\n\nAntti pesi kasvonsa, kampasi päänsä, pani pienen matkaturkkinsa\npäälleen ja alkoi lähteä ulos.\n\nMutta lasten silmät tulivat hätäisiksi ja surumielisinä kaikki yhdestä\nsuusta kysyivät:\n\n\"Mihin se isä menee? Ettehän mene pois?\"\n\n\"En, en, hyvät lapsikullat, mene kauvas. Käyn vaan oritta katsomassa ja\ntulen heti takasin\", virkkoi isä ja katsoi lämpimästi lapsiin.\n\nLasten kasvot tyyntyivät ja silmiin palasi iloinen loiste, vaan hieman\nepäillen silmäilivät isää jälkeen, että olikohan tuo totta, ettei\nmenisi kauemmas. Ja Manti meni porstuaan katsomaan, että menikö se\ntalliin. Mutta talliin se meni, kuten aikoikin, niin palasi\nrauhallisena toisten luokse tupaan.\n\nKun Antti aukasi tallin oven, niin ruunikko kääntyi katsomaan tulijaa.\nViljaisen näköisenä hän seisoi puhdistettuna kiiltokarvaisena\nhyväksi vuodennetussa piltossaan ja pitkien otsajouhiensa alta\nvälinpitämättömästi katsoa murjotti, kuten ainakin vierasta, jolle hän\nei tahtonut mitään lempiään teetellä. Antti kun näki, ettei ori ole\nmitään vailla, niin palasi tallista ja lähti katselemaan kotia\nulkopuoleltakin. Ja kun tiesi, ettei siitä esityksestä yhdeksi taloksi\nrupeamisesta pääse vastaamatta, ja että niin pian kuin Hanna ensi\nkerran siitä puheeksi ottaa, täytyy siihen jotakin sanoa, niin otti\nvarsin tilaisuutta siihen valmistautuakseen ja sitä ajatellakseen\noikein kaikilta puolilta ja meni kävelemään vainioitten perille,\nsamalla nähdäkseen, miten kesätyöt ovat päättyneet.\n\nNyt tahtoi Antti syventyä siihen kysymykseen aivan juurta jaksain.\nMutta mieli oli niin täysi ja ajatukset hapuilivat sitä ja tätä niin\nraivokkaasti, ettei niitä tahdonvoimilla voinut saada asetetuksi\nmihinkään määrättyyn tehtävään. Vaan täytyi niitten antaa aikansa\nvalloissaan hujailla tuulen teillä ja taittaa oksa sieltä, toinen\ntäältä.\n\nTuo aineellinen puolihan on aivan selvä, eihän siinä mitään\najattelemista olekaan. Jukke ja Topias ovat toimeliaat miehet ja\ntoiseksi aivan viinan maistamattomat, joka on suuri asia. Niillä on\ntalo täyteläinen kaikin puolin. \"Jos niillä nyt tuhat kolminen on\nvelkaakin, niin se ei ole mitään, sitä en minä kauvan maksa\ntienaamallakaan kun muuten maitten viljalla talot hoitavat. Ja mikäs\nnyt olisi hoitaessa, jos tämäkin meidän ele siihen vielä tulisi\nlisäksi. Tämähän joutaisi rahaksi ihan järkeään ja kun minulla nyt on\ntuhat markkaa joutilaita rahoja aluksi, niin voipi lopettaa sen\nvertaisen velan milloin tahtoo. Ja sittenhän tuosta velattomasta\npesästä saattaisi erotakin milloin näyttää asiat sen vaativan. Tämä\nTannilan puoli kun jätetään myömättä, niin tähän voipi siirtyä milloin\ntahtoo. Ja se, että minä ensi vuosina en tule kuitenkaan olemaan paljon\nkotona, niin minullehan se on sangen huoletonta. Tulen levähtämään vaan\naina kotiin ja saatan taas lähteä kuin jänis haavalta, milloin vaan\nasiat vaativat. Ja mikä paras, niin on Hanna talouden päällä, jonka\ntietää, ettei tarvitse jälkeen haravamiestä eikä honkiin horjahtele.\nSitten jos Jukke tai Topias ottaa emännän, eivätkä tyytyne Hannan\nhallintoon, niin niitten perinnöllähän voivat sitten ostaa Hannan osan\nja meille jää koti Tannilaan. Köyhiä ne eivät ota. Sehän on merkki\nsiitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni\nköyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa\nrikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa\nhommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa\nVaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia. Se on\nkyllä vanha sananlasku, että vaimonsa kotona miniän lusikalla\nsyötetään, mutta enpä minä kauvan ole aina heidän miniänään. Sen\npikemmin malttaa taas lähteä. Niin sille, missä arvossa ne sillä kotona\noloajalla pitävät, on sama. Miniän lusikalla minua ei syötetä niin\nkauvan kuin on Hanna emäntänä, se on vissi tosi. No niin... Mutta mikä\non kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila\nperisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta\nmikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se\nvaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi\nniitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen. Ja\ntottapa se niin on, kun en jaksa ajatellakaan mitään, ei mitään\nkokonaista. Lentelevät vaan ajatukset kuni poutapääskyset siintävässä\nkorkeudessa ja liitävät tietämättömään kaukaisuuteen ilman mitään\nasiaa... Lienee se, kun illalla tuli valvotuksi myöhään ja toissa\nyönäkin tuli vaan pari tuntia nukuttua. Sieltä se mahtaa koitua...\nMutta miksi se juuri tuolla tavalla vaikuttaa. Tuntuu kun menettäisin\nkunniani, luotettavaisuuteni, rehellisyyteni, vilpittömyyteni ja vielä\nisänmaan rakkautenikin. Mutta kaikki tämä on mahdotonta... Mahdotonta.\nSeitsemän kertaa mahdotonta.\"\n\nNämä ajatukset tunkeutuivat itsestään Antin mieleen hänen\nkäyskellessään vainioittensa perillä ja kokiessaan miettiä asioita. Pää\ntuntui paksulta ja tahdon voima kokonaan lamautuneelta. Ajatukset vaan\npieniksi pirstaleiksi hajauneina sinkoilivat siellä ja täällä, likellä\nja kaukana.\n\nHän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Tunsi ruuan halua ja muisti,\nettä Hanna huusi jälkeen, ettei mennä kauvas, hän laittaa ruokaa, niin\nodottavat siellä syömään. Lapset ikävöivät kotona, kun hän aikoi käydä\nvaan tallissa, ja hän palasi kotiin.\n\nMieli tuntui täyteläiseltä, mustalta ja kömpelöltä.\n\n\n\n\nX.\n\nJukke kielittelee Hannaa.\n\n\nAntti oli päässyt syömästä ja kallistui sängyn päälle pitkäkseen, että\neikö tulisi uni, jotta univelka tulisi kuitatuksi, ehkäpä siinä pääkin\nselviäisi ja mieli puhdistuisi, ajatuksetkin kokoutuisivat ja\nantautuisivat paremmin tahdon palvelukseen kuin nyt. Mutta ei siinä\ntullut unta. Otti sen Kirjallisuuden Seuran kirjeen, katseli sitä siinä\naikansa kuluksi, kun muuten tuntui olevan siinä pitkänään niin soma\nolla, tunsi verensä lämpenevän, silmät kävivät loistaviksi, hytkäytteli\nruumistaan, viskasi kättään ja ravisteli päätään.\n\n\"Mitä on ajatella kotioloista, sen pikkumaisista, vähäpätöisistä\nasioista, kun saa palvella koko isänmaata ja koko kansaa... Silloinko\ntahtoisi kiintyä vaan pikku mättääseen, kun on omana koko kunnas... Ei,\nei... Lapsille on koti siinä, missä äiti asuu, ja minulle on matkamaja\nsiinä, missä lapset ja äiti ovat. Minun kotini on isänmaa.\"\n\nKatseli taas kirjettä.\n\n\"Suuresta merkityksestä isänmaallemme... Tuo on liioteltua. Jos saisin\nolla edes pieninkään seiväs siinä rehdoaidassa, joka kiertää isiemme\nverisiä ansioluetteloita. Tämä on suurta... Mitä maksaa tämä pikku\nTannila sen rinnalla, vaikka menisi Matin pellon ojaan... Vaikka menisi\nkuin tina tuhkaan, ettei näkisi ei luun suremaa, niin se ei merkitsisi\nmitään, kunhan perheellä on suojaa ja sijaa, missä ne voivat elää ja\nasua. Se on vaan voitto minulle ja minun toimelleni, ettei minulla ole\nhaittaa kotoisista huolista\", hykerehti Antti mielessään.\n\nMielessä oli suuri aarre, kun tunsi omistavansa voimia, että voi lähteä\nkokoilemaan muinaistaruja aina niin kaukaa, mihin vaan Suomen kielellä\nvoi päästä ja missä Väinölän kansaa on koskaan asunut. \"Sielläpä saa\nitse tunkeutua kansan syvimpään muinaisuuteen, omin silmin näkemään,\nomin korvin kuulemaan niitä kärsimisiä, niitä ponnistuksia, mitä\nisillämme on ollut kestettävänä erämaan metsissä, mitä iloja, mitä\nmielen ylennyksiä on erämaan vilpitön luonto kaukana sivistyksestä,\nkaukana opista, kaukana yhteiskunnan keskuuksista asuville asukkailleen\nsuonut. Ja mitkä toiveet heidän elämätään ovat tukeneet.\"\n\nMitä enemmän hän ajatteli matkastaan ja matkansa tarkoituksesta, sitä\nenemmän seiviämistään selvisi, että oli Jumalan sallima eleen\nmuuttaminen Vaaralaan ja Hannan pääseminen lapsuutensa kotiin. Siinä\nviihtyy hän monta kertaa paremmin kuin Tannilan yksinäisyydessä. Ja\nvaikka mielen pohjalla tuntuikin yhä syvä kammo Vaaralaan\nmuuttamisesta, niin tuntui se aivan välttämättömältä sinne tuleminen;\nhyvä vaan, että Jukke ja Topias rupeavat hoitamaan yhdessä tätäkin\nTannilaa ja hyvä, ettei ajatukset tahtoneet taipuakaan tekemään selkoa\nsen asian vähäpätöisemmistä puolista. \"Se arvo, pitäisivätkö minua\nvertaisenaan tai miniän tai mieronkiertolaisen vertaisena, on\nyhdentekevä. Perheeni pitää minusta aina ja missä tahansa rakastaa\nminua ja ystäväni tuntevat minua. Siinä on kylliksi. Hyvä, ettei\nainakaan Jukke minulle erityistä myötätuntoisuutta osottaisikaan, joka\non aina kantanut halveksivaa mieltä\", sovitteli mielessään Antti ja\nkasvoissa näkyi rohkea eloisuus ja silmät säteilivät virkeästi\nkatsellessa lattialla leikkiviin lapsiin. Muuten vaan tuntui somalle ja\nmukavalle, kun oli kotona. Siinä vakautui mielikin ja ajatukset\ntuntuivat asettuneen. Mutta kun raukeus oli vielä ruumiissa, joka\ntuntui kaipaavan lepoa, niin kääntyi syrjälleen, korjasi päänsä alle\npientä tyynypallukkaa, ummisti silmänsä ja heittäytyi hetkeksi\nnukkumaan.\n\nTällä aikaa tuli taas Jukke Tannilaan ja löysi Hannan\nnavettakartanostaan askarehtamasta ja näkyi hänellä olevan jotakin\nsanomista. Katsahti ympärilleen näkyikö Anttia. Mutta kun ei näkynyt,\nniin rykäsi, nyökäytti päätään ja alkoi:\n\n\"Luulisi tuota Anttia outo muuksikin, kun se noin rakkaasti osaa\nsukerehtaa perheensä kanssa, kuten äskenkin. Oikein ilkeäkseni kävi,\nettä pois piti lähteä.\"\n\n\"No, hyvänen aika\", virkkoi Hanna totisesti. \"Mitä siinä nyt oli\näskenkin sinun mielestäsi niin liikaa?... Mikä se sitten on Antti muu\nkuin rakas perheelleen? Rakas ja hyvä hän on aina minulle.\"\n\n\"Hym ... kun ei olisi muita rakkaampia kuin sinä... Ei se ole kaikki\nkultaa joka kiiltää\", vastasi Jukke ylenkatseellisesti ja kylmästi.\n\nHanna tunsi ilkeän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa, puistalti itseään\nja syvällä inholla virkkoi:\n\n\"Hyi... Minä en usko semmoista Antista... En usko, en vaikka.\"\n\n\"Usko eli elä, se on vallassasi. Vaan minä uskon ja sen tähden käypikin\nminuun niin pahasti kun se sitten joukolleen näyttäytyy niin hyvänä\",\nkertoili Jukke tosissaan.\n\nHanna inholla puistalti päätään ja kylmästi lisäsi:\n\n\"Hyi... En minä viitsi kuunnella koko puhetta. Hyi... Mikä sinun nyt\npani puhumaan Antista sellaista?\"\n\nJukke rykäsi ja jatkoi:\n\n\"Eipähän erityisesti mikään ole pannut puhumaan. Vähä kai siitä minulle\non saapaa tai lähtevää, kun ei sinua liikuttane. Sanoinpahan vaan sen\ntähden, kun näyttää tuo elämä niin liposalta, että jos sinä siihen\nhumallut, ettet raskisikaan lähteä Tannilasta pois eikä tulisi siitä\nmeidän yhdeksi taloksi rupeuksesta mitään, ennenkun se kerkiää rahansa\nhurvitella.\"\n\nHannan silmät tulistuivat, kasvot kuohahtivat ja vihaisesti lisäsi:\n\n\"Huih... Sentähdenkö sinä sitä olet ruvennut puhumaan, että minä\nparemmin taipuisin sinun kauppoihisi yhdeksi taloksi rupeamiseen...\nPäinvastoin toki vaikuttaa se puheesi minuun... Olisinko hullu, kun\nlaittaisin Antin teidän halveksittavaksenne ja joka päivä\nosotettavaksenne sellaiseksi. Jumala varjelkoon toki. Meillä on koti\ntässä, pitäkää kotinne ja sillä hyvä.\"\n\nJukke murnisteli muotoaan, punalti päätään, rykäsi ja tekeytyi\nasialliseksi:\n\n\"En minä sitä luullut, että se sinuun niin koskee. Olisinhan minä tuon\nnytkin niinkuin ennenkin voinut olla sanomatta, jos tuoksi olisin\ntiennyt. Ja ensi kertahan tuo vasta olikin, se kuin illalla ja nyt\nsanoin, ja saattaahan tuo olla viimeinenkin, kun se sinuun niin pahaa\ntekee... Ja kukapa Anttia muuten miehenä sen vian vuoksi halveksii?\nKyllä Antti siltä miehenä menee. Kyllä minä pidän Antista. Jos minä en\nAntista pitäisi enempi kuin tavallisesta tukkilaisesta, niin olisinko\nminä lähtenyt sitä hakemaan Suvannoltakin ja mitäpä hänessä onkaan\nmoittimista, mieshän se on kuin mies. Ja kyllä me sovitaan Antin\nkanssa.\"\n\nHanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa,\nniin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:\n\n\"No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää\nkoskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää\nsuuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön\ntapansa... Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista\npitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.\"\n\n\"Minä pitäisin huolta! Hyh... Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se\njoka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse\", virkkoi\nHanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta\nmitään.\n\nJukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri\npäänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan.\nMutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja\nomantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen\nkotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten\nHannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin\nsanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.\n\n\n\n\nXI.\n\nAntti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.\n\n\nIlta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa.\nIsä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja\npuhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla\nilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha\nja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se\nsiitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt\nsyytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei\nperustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten\ntahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei\ntiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä\npainanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa\nei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa\nsaada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko\nhomman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut,\nei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei\nsittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että\npuheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.\n\nTämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta\nsai vaan vastauksen:\n\n\"En tiedä itsekään.\"\n\nAntti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun\npäivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen\nVaaralaan muuttamisesta:\n\n\"Onko sinulla siitä paha mieli, kun et päivällä saanut minulta\nvastausta siihen Vaaralaan menemistuumaasi. Mutta, hyvä äiti, minä en\nvoinut silloin siihen vastata, ennenkun sain ajatella, vaan nyt kyllä\nvoin sanoa jotakin. Onko sinulla todellakin siitä raskas mieli?\"\n\n\"Eikö tuo liene osaksi siitäkin\", virkoi Hanna tyynesti, \"ja paljokopa\ntuolle toisinaan pitänee, mutta paraneepahan siitä taas, kun on aikansa\npahana... No, mitä siitä Vaaralaan muuttamisesta sitten olet\najatellut?\"\n\n\"Siitä on minulla sanottavaa ainoastaan yksi sana\", vastasi Antti\niloisesti ja päättäväisesti. \"Se on se, että sen asian kanssa saat sinä\ntehdä aivan mielesi mukaan. Jos Vaaralaan meneminen on sinulle hyvä,\nniin se on minullekin.\"\n\nHannalta hyrähti sydämmellinen nauru. Se pullahti aivan sydammen\npohjasta, aivan omasta pakostaan, ennenkun itse kerkesi ajatellakaan\nmitään ja sen naurun mukana tulvahti ulos kaikki ilmaan se mielen\nraskaus, jonka syytä hän ei oikeastaan ennen tiennyt. Ja\nsilmänräpäyksessä remahti mieli hyväksi ja iloiseksi kuni kytevä tuli\nkuiviin risuihin päästyään tuprahtaa ilmiliekeiksi ja synnyttää\nriehakan hulmuavan tulen.\n\nHanna tahtoi sanoa jotakin Antille vastaukseksi, mutta suuhun ei tullut\nmitään asiallista sanaa eikä kuitenkaan voinut sanomattakaan olla, niin\nkallisti päänsä Antin olkapäähän, kierti toisen kätensä hänen ympärille\nja lämpimästi virkkoi:\n\n\"Voi, kun sinä olet hyvä.\"\n\nNyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei\npäivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on\nhyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein\ntuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko\npuhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä\nja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan:\n\n\"Äiti kulta. Enhän toki tahdo sinua estää siitä aikeesta. Minulla kyllä\ntuntuu salainen kammo sitä vastaan, vaan se mahtanee syntyä siitä, kun\nne Vaaralaiset ovat minua köyhyyteni tähden halveksineet. Mutta nythän\novat asiat toisin. Ukko on haudassa, josta tuon halveksimisen juuri\nlienee ollutkin. Ja meillä on nyt koti, kuten heilläkin; siinäkin\nsuhteessa olemme yhdenvertaisia. Se puoli, miten talon hallinto\nrupeaisi Jukella luonnistamaan, on vielä tietymätön, kun ukko on tähän\nasti hoitanut, mutta ovathan Jukke ja Topias toimeliaat miehet ja kun\novat vielä muun lisäksi aivan viinaan menemättömät, niin voipihan\nniistä toivoa hyvääkin. Ja koeteltuaanhan sen näkee. Ei suinkaan siinä\npitkälle pääse. Jos ei ala näyttää talon hallinto vetelevän, niin\neroamme pois tänne omaan Tannilaamme. Kunpa onnistuisi edes\nkymmenisenkään vuotta, jonka aikaa kestää minulla nämäkin\ntalvimatkustukset, että melkein koko vuodet tulen olemaan poissa\nkotoa.\"\n\n\"Kymmenen vuotta! Voi hirmuista!\" keskeytti Hanna kauhistuen.\n\n\"Niin. Ainakin kymmenisen vuotta kestää minulla matkustusta\", jatkoi\nAntti. \"Niin, sen ajan jos hoitaisivat taloja ja talouksia hyvästi,\nniin olisi kiitos keikaus. Minä puolestani mitä ansaitsen antaisin\nilolla yhteisen talon hallintoon, ettei siitä syntyisi kannemieliä,\nettä minä omituista kassaa kokoon.\"\n\n\"No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla\non?\" keskeytti Hanna.\n\n\"Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin\", jatkoi Antti, \"kun\nminulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin\nmitäs minä näillä tekisin?\"\n\n\"Entäs tuon oriin?\"\n\n\"Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää.\nSe vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön,\nja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja\njos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.\"\n\n\"Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee\nsitä, kun hänellä ei ole nimikkoa\", jatkoi Hanna.\n\n\"Senhän minä uskon\", mukautti Antti. \"Ja tällä tavalla ajatellen se\nhomma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty,\nettä kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään\nVaaralaan.\"\n\nHanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken\nkanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin\nolisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken\nkanssa väittelystä. Sanoi vaan:\n\n\"Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan\nentäs isä?\"\n\nTuo sana \"entäs isä\" sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi\nsuonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon\ntunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:\n\n\"Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin\nsinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin\nsiinä olisi silloin kotini.\"\n\nJäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään\nolemaan.\n\nMutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui\nKokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia,\nkun kuuli, että hän on jo kotona.\n\nSilloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja\nmieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.\n\nMutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti\npuoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan,\nvaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin\nsaadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.\n\nAntti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: \"Saa kulkea\nmyötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen\nlieneekään kotoisin ja peräisin.\"\n\n\"Sillä on hyvin syvä peruste\", selvitteli Eero. \"Sehän on Vapahtaja\nennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta\ntaloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai\nmökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen,\nsemmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa\nhöyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan,\nsitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois.\nVaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja\ntiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan\nvuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa\nistuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun\npitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen\nenempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt\ntakki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa\nja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä\ntänäkin päivänä... Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet\nollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan\nsamanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.\"\n\nAntti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:\n\n\"Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot\ntulotkaan.\"\n\nEero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä\nkorvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan\nkertomustaan tosissaan:\n\n\"Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan\nsiekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen\nsuuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen\nsinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä,\npieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja\ntavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat\nelottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä\nyönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös\nesimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon\nniskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan\npatsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää\nkiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen\nkaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.\"\n\n\"Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja\", keskeytti Antti\nnaurahtaen.\n\nEero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:\n\n\"Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole\nmikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen\nsuutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä\nmainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin\nsaattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin\noli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se\nkyllä asia on.\"\n\n\"Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä\nmökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat\nselvinneet vähemmällä kävelyllä\", katkasi Antti.\n\n\"Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla\nkävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului\nkerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan\nviittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.\"\n\n\"Hui, kun on ilkeä koko tarina\", keskeytti Hanna. \"Kuoliaaksi kai minä\nsäikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten\nkanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.\"\n\nEero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen\nsuutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja\nvereksistä retkeilemisistä.\n\nMutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen\nkantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti,\nniin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.\n\nTuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään.\nSiellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se\nseikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa\npois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.\n\n\"Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun\nAnttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen.\nKas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se\ntakanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea\nihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan.\nSepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen.\nSen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan\nsenlaisia juttuja\", ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan\nmuuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta\naluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan\nylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä\noli kotona.\n\n\n\n\nXII.\n\nAntti perheineen muuttaa Vaaralaan.\n\n\nVälikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine\nperheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.\n\nViime yönsä vietti Antti Tannilassa.\n\nKatkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin\nhenkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda\nlepoa.\n\nPaljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin\nterva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista\nasioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta\nsiihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä,\nainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita\nkertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä,\nniin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:\n\n    Vaan mitä mahtavinkin vois,\n    Jos voimaa sult' ei saanut ois.\n\nHavaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua\nlähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi\nTannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.\n\nValkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla.\nAuringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava\nsoihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin\nettä laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.\n\nTämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan\nkartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun\nharjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio\nnurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun\nnousta kummulle.\n\nSen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen\nja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle.\nMutta tunsi hyvän olevan olla.\n\nJa kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä\njostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin\nkaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien\npyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat\nmuistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin\nja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.\n\nKaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton\nsilmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi\navonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha\ntyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin\nlemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään\ntiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli\nja suonissa virtaili lämmin veri.\n\nKiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin,\njolla istui.\n\n\"Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset\nvuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa\nilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun\nliepeillä kiirehtivät näkyviin.\n\n\"Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara\nalasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä\nnäitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran\navulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.\n\n\"Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa\ntäysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.\n\n\"Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen\nkäyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan,\nkuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja\nelon tuoreutta lainehti heleät kasvot.\n\n\"Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman\nvoiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on\nkotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet\ntaivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun\nkotini... Se on selittämätöntä.\"\n\nAjatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan,\nmuisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja\nselvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen\nsyntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin\nliitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin\nolla.\n\nTunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä\nkammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon.\nMutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti\nvielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta\nkulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.\n\nVaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat\nperikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki\netelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus\ntäynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.\n\nVähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin\nistuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan\nrannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.\n\nTämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle\nluvattiinkin.\n\nTalon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin\npoistuivat kammarista ja jättivät yksinään.\n\nJukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat\noli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo\nmyötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen\ntuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla\nkatsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun\njuoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja\nkohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.\n\nAntti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi\nkasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.\n\nMatilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi\nnapissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet\nlippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset\nvalkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä\npyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.\n\nPieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa,\nnaurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla.\nJa Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua\nsipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta\nisän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui\npäällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen\nvirkkoi:\n\n\"Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme,\nkun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti\nmekin panimme pillit pussiin ja...\"\n\n\"Minkälaiset pillit?\" katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti\näitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:\n\n\"Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.\"\n\nMantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja\npyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:\n\n\"Ne onkin koko pillit.\" Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet\npäältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.\n\nÄiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti\nisän lähelle tuolille.\n\nSiihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän\nkatselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja\nvuorien, järvien ja virtojen nimiä.\n\nNiitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen\npohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja\nnyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas\nkaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla\nollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne\ntunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää\nVaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle\nluonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki\nmuu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli\njälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät\npoikansa puoleen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nJukke Kopolassa kosimistuumissa.\n\n\nSiiri oli isätön ja äiditön tyttö. Häneltä oli ensin kuollut äiti,\njoten hän isänsä uudelleen naitua, sai äitipuolen. Mutta sitten kuoli\nisä, joten hän, äitipuolensa mentyä uusiin naimisiin, sai isäpuolen.\nÄitipuolensa oli hurskas ihminen ja piti velvollisuutenaan kasvattaa\näiditöntä ja isätöntä Siiriä kuin omaa lastaan. Eikä Siirille äidin\nvaihtumisesta ollutkaan mitään muuta vahinkoa kuin se, että täytyi\nkaksiviikkoisena jättää äidin rinta ja nälän hätyyttäessä tyytyä\ntuppoon. Ja vaikka äitipuolensa kaksiviikkoisesta lähtien häntä hoiti\nja kasvatti, niin ei penniäkään koskaan tahtonut palkkaa, joten\nSiirin perintörahat saivat huoltajan takana kasvaa ja säilyä hänen\nomaksi hyväkseen. Mutta sen hän lapsen kuuliaisuuden osotteeksi\nkasvattiäitiään kohtaan Siiriltä vaati, että Siiri ei saisi mennä\nnaimisiin sellaiseen paikkaan, johon hän ei tahtoisi suostua. Ja ennen\nkaikkea hän tahtoi Siirin tulevan Jumalaa pelkäävään ja hurskaasen\nperheesen. Siinä tapauksessa olivatkin jo monet kosijat saaneet palata\nnolona kotiinsa ja tyytyä Jokelan rukkasiin.\n\nKopolan ukko se oli Siirin huoltaja ja hänkin oli Siirin rahoista\npitänyt hyvän huolen, että ne olivat kasvaneet korkoja. Olivat ne jo\nkappaleessa viidennellä tuhannella, vaikka alussa ei ollut kuin vähän\nyli kolmen. Ja hänkin toivoi puolestaan, että Siiri tulisi kelpo\nnaimiseen, ettei nuo hänen huolella hoitamansa orpolapsen rahat\njoutuisi vettä juomaan. Tätä paitsi Siiri oli niin kelpo tyttö, että\nmuutenkin hän toivoi sille parasta mitä voi.\n\nTämän kaiken tiesi Jukke. Niin nyt ennen kaikkea oli saatava ukko\nKoponen puolelleen ja jos se onnistuu, niin sen avulla taivuttaa Siirin\nkasvateäiti ja siten päästä likenemään Siiriä.\n\nTämän aikeen perille ajamiseen ryhtyminen ei ollut koskaan sen parempi\nkuin nyt ja yhdenkin päivän viivyttäminen saattoi tuottaa sen, että\ntoinen kerkesi päästä eteen.\n\nRommakkoon oli Vaaralan ukko-vainaalla tuhannen markan velka ja\nrommakkolainen oli ukon kuoltua kutsunut Jukkea ja Topiasta puheilleeen\nedes uudistamaan velkakirjan, kun entinen velkakirja oli vainaan\nantama. Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat\ntuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne\nRommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei\nviivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja\nlaittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi\nsinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie,\nkaksi asiaa. Mutta ensin oli mentävä Kopolaan saamaan tietoja, miten on\nmeinattava.\n\nKopolan ukko oli Juken isävainaan hyvä ystävä ja lupasi toimia asian\nhyväksi Jokelassa niin paljon kuin taisi. Aikoi toimittaa, että Siiri\nkasvateäitinsä kanssa tulee Suvannon markkinoihin jo markkinain\naattopäivänä, jossa sitten annetaan kihlat ja pidetään pienet kekkerit.\nJa sentähden varotteli Jukkea, ettei saisi hävitellä rahojaan vähäksi.\n\n\"Semmoisissa asioissa ei saa olla naukumaijan poika eikä viiden pennin\nmies. Parempi on antaa rommakkolaisen odottaa siksi kuin tämä asia on\nläpi menty. Raha on jäämähän parempi, kuin on kesken loppumahan, on\nsananlaskukin. Eikähän rahat ruokaa tahdo, eikä paljoa paina. Kyllähän\nne helposti miehen mukana kulkevat\", vakuutteli ukko.\n\nJukke nyökäytti päätään ja mukautteli:\n\n\"Juu, juu, kyllä minä käsitän asian. Juu, kyllä käsitän ja ymmärrän.\nMinä teen aivan, kuten te tahdotte. Mulla ei muutama satamarkkanen\nkalketa, ei sinne eikä tänne, sen saatte sanoa Siirillekin.\"\n\nKaivoi povestaan paperikäärön, jossa oli suoraltaan kymmenen uutta\nsatamarkkasta, joita ei ollut vielä koskaan laskulle taitettu, ja\nlisäsi:\n\n\"Katsokaas tätä kääröä, tätä ei ole joka pojan taskussa. Ja tämmösiä\nrahoja, ne ovatkin lekeitä ne.\"\n\nUkko Koponen naskutti suutaan mieltymyksen osotteeksi ja hyvän tuulen\nnäköisenä mukautteli:\n\n\"Kyllä on, kyllä on siinä kauniita rahoja ja paljo. Kyllä ovat\nkauniita.\"\n\n\"Ja entäs tuo hevonen, siinä on kalu että sen rekeen viitsii istua\",\nlisäsi Jukke.\n\n\"Kyllä on, kyllä on teillä, hyvästi on teillä. Kyllä sen näkee, että\nhyvästi on teillä\", mukautteli ukko ja naskutteli suutaan vakuudeksi.\n\nJukke vielä muistutti ukkoa olemaan miehenä, Jokelassa käydessään,\nlupasi Suvannon markkinoilla laittaa ukolle punaisen pöydän, ja lähti\najamaan Rommakkoon.\n\nJukke kertoili kahden kesken rommakkolaiselle asiain menosta, sanoi\nkyllä olevan vähäsen rahaa mukanaan. Vaan Kopolan ukko käski antaa nyt\nolla rahojen itsellä. Ja itsekin sen toki ymmärtää, että niinhän se on\ntehtävä semmoisten asiain aikana. Pyysi rommakkolaista odottamaan vielä\nvähän aikaa ja kielsi kiven kovaa kellekään hiiskahtamasta hänen\naikeestaan Siirin kanssa. Kertoili sitten loistavasti raha-asioistaan,\nmiten heillä tuhannen markkaa, että yksi kaksi eikä tämä ole kuin\nlystin päällistä vaan muutaman tuhannen markan velan pitäminen.\n\nRommakkolainen uskoi kaiken tämän, antoi Juken kirjoittaa nimensä\nsiihen isä vainaansa velkakirjaan ja niin velka sai jäädä taas\ntoistaiseksi.\n\nNyt oli Juken mielessä asiat paremmalla kannalla kuin koskaan ennen.\nTuhannen ja viisikymmentä markkaa oli taskussa, Tannilan ruunikko\nedessä, Jokelan Siiri kierroksessa ja Suvannon markkinat vähemmän kuin\nkuukauden takana.\n\nNyt istuskellessaan ruunikon reessä Rommakosta palaillessa aukesi\nmaailma ja elämän tien suunta maailmassa Juken silmiin aivan täydessä\nvalossaan. Tyhmiltä näyttivät kaikki muut ihmiset, jotka niin ahtaasti\nettä puutosten keskellä menivät maailman läpi. Se on tyhmyyttä, että\nihminen on köyhä. Se on tyhmyyttä, paljasta tyhmyyttä, hiiskahti Jukke.\n\nNyt mielessään näki hän Siirin Vaaralan emäntänä narisevassa kengässä\nkäyskelevän kyökin ja kammarin väliä. Pienokainen kun kirahti\nkehdossaan, niin heti äiti kiirehti luokse ja ryöpsähti kehdon päälle\nsitä syöttämään. Niin, Siiri se oli Vaaralassa emäntänä ja Hanna hoiti\nkarjaa. Hannan lapset ne saattoivat olla pirtissä. Kammarit tarvitsi\nisäntä ja emäntä. Ja navetan haju sinne kulkeutuisikin karjan hoitajan\nmukana.\n\nMutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli\nlaitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput\nparasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten\nikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin\nse ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua,\nkun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan,\nniin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään\nyönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä\nteariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri...\n\nKaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat\nesimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä\ntyö siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla\nnokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen,\nniin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin\ntarvitsee isompaa tai pienempää valoa.\n\nNiin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa\ntunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\nJukke hankkii isännän nimeä.\n\n\nTalvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.\n\nAntille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja\nlähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan\njouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa\nuuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja\nlaittoi muutamia sukkaparia.\n\nYöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi\njääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin\npuhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.\n\nSilloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja\nkaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät\nsaappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla\nhousuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki\npäässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin\nkäveli kammarista suksilleen.\n\nÄiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän\nlähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat\nkäsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin,\nnyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti\npakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi\nrinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen\npinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina\nkuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi\nisän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten\nsuojaan.\n\nSilloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään\npalasivat kammariin takasin.\n\nOuto tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset\nakkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin\nsilmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät,\nettä isä meni kauvas.\n\nÄitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui\nulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia\nkuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin,\ntoi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen\nlasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.\n\nJukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni\nkuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui\ntulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se\nJukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa\nisännän nimeä.\n\nEi koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin\nnyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi\ntaloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna\noli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä\nkutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton\nrikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi\nJukeksi.\n\nTämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta\nvähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.\n\nNyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä\naivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi\nilmoittaa, kuka on isäntä.\n\nKun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä\nasioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin\nhetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa\ntahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.\n\nMutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja\nemäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja\nvakuutteli:\n\n\"Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen\nisäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa.\nMinä olen isäntä kotonani.\"\n\nTämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan\nlähtenyt talosta pois, niin sanottiin:\n\n\"On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.\"\n\nJa jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin\nkuulumiset:\n\n\"Mitäs Jukelle kuuluu?\"\n\nSilloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki\nasianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että \"minä isäntä olen\".\n\nMarkkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta\nreki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto\nja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen\ntekijää ei ollut kuin kaupungissa.\n\nSe täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua\nmarkkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla\nmarkkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan\nreen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat\nkahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin,\nsemmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä\nruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista.\nLamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi\nheti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi\nsaada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla\ntilata ne markkinoiksi.\n\nNäistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä\noli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan\nreestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta\nkäteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo\ntarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä\nkahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia\nja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä\ntarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä\nolevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun\ntulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä\nkaupungista palatessaan.\n\n\"Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.\"\n\nJa suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.\n\nHannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista.\nHänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon\nja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.\n\nJa kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja\nRommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.\n\nMutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää\nnäyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän\neikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: \"Se piti niin tehdä. Minä\nisäntä olen.\" Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan\nsamanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului\nvastaus: \"Minä isäntä olen.\"\n\nTämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan\nkodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin\nsuhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana\nlohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan\ntakaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois,\nkuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle\nyhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi\nhän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että\n\"lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.\" Sen\npitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä\nse \"mutta\" merkitsi.\n\nHanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen\nlisäyksen että:\n\n\"Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe\nkyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole\npuhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.\"\n\nTuo pisti Hannan sieramille. \"Tästä kammarista pois!\" virkkoi hän\nkiuhkeasti. \"Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen.\nTästä kammarista perheineni pois... Puhu toki koirille sellaista ja\nmuista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin\nsoppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta\nhalkaise... En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi\ntulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa\ntällä sanalla.\"\n\n\"Kyllä minä näytän\", mutisi Jukke ja meni pois.\n\nMutta Hanna huusi jälkeen: \"Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka\ntulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan...\"\n\nTämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.\n\nEikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja\nveljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo\nusein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen\npurema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi\nhaavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi\nkuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun\nhermostoon.\n\nTuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien\ntuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi\nkipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten\ntietämättä.\n\nEttä Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan\ntuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien\nlamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät\nniin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin\nkohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että\nasiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.\n\nMutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut\nterveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja\nlapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti\nhaavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan\ntuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä\nJumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka\nhäntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan\nkuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.\n\n\n\n\nXV.\n\nJukke ajelee Siirin kanssa.\n\n\nSuvannon kaupungin markkinat olivat käsissä.\n\nJukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo\nmarkkinain aaton aattona.\n\nUusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin.\nSamoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä\noli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja\nvalkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta\nsillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut\nasian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin\nalaston.\n\nKihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko\nKoposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä\nkaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin.\n\nLanderissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin\ntulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista\ntulevaksi.\n\nEi alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli\nJukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat\nvilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään\nvälistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä\nvähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin\ntäytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että\npääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin\ntulisi. Ja tulihan se kuin tulikin.\n\nKoirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa\nkorotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin\nkohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi\nitsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja\npälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai\nluvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen\nnäköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon.\n\n\"No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin\", kiljasi Jukke ja\nojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa.\n\n\"Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä,\nennenkuin saa sanansa syödä\", virkkoi ukko vastaan tervehtiessään\nJukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin\nkasvoihin.\n\nHevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja\njuotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon\nemännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi\nukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä\nodotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja\nnyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti\npunastunein kasvoin virkkoi:\n\n\"Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne,\nettä yhdessä ostettaisiin tuota ja...\"\n\nJukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys,\nniin katkasi heti.\n\n\"Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.\"\n\n\"Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset\", vakuutti Jukke.\n\n\"Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan\nvaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset\", mukautteli ukko.\n\n\"Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne\notetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä\", toisteli Jukke ja palavin\nsilmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen.\n\nKihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten\nlaitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken\npidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan\ntervehtimään Siiriä.\n\nJukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että\nSiiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin\nasioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua\ntoisiinsa.\n\nSiiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima\nkävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman.\nVaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti -- joka oli\nlähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi -- lähti mukaan, niin lähti\nSiirikin. Ja kävellen joukollaan -- ettei kukaan huomaisi mitään --\nmentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen\nuuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla.\nEikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka\nkiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä\nkenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se\nistui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään.\n\nKuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon\nkaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa\nkaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla\nTihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja\nrauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään\nruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että\nsenlaista elementtiä olisi olemassakaan.\n\nRuunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut\nja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua\nJukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin\nlähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa\najatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä\npakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui.\n\nMutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään\ntakaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten\nse ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien\nhoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin\naskeleet, kun se hiostuu.\n\nSiiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin\nja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi\nsanoi:\n\n\"Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin\ntällä kyydillä.\"\n\nJukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli:\n\n\"Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen\nhevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista.\nTämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri\ntuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on\nensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.\"\n\nSiirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi:\n\n\"Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois... No, oletko sinä hullu.\nHyvä ihminen, käännä nyt pois.\"\n\nTämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta\nsamassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa\ntuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen\njälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen\nja siten turtinttanut kasvot.\n\nSiirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan\npalelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli\nkasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään\nhätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan\nkyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään\npainaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi,\nettä näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan\nsuuntaa.\n\nJuken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri\näitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa\nkiehtoutunutta lunta.\n\nMutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti:\n\n\"Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan\nkasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.\"\n\nSiiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: \"Eihän toki.\" Minä lapasillani\npainoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri\npaennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois\nkädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun\nsormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät\nliikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät\nhätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti:\n\n\"Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi...\"\n\nLähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään\nmajapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke\nriipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen\ntalliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla\nhän jo portin ulkopuolella tapasikin.\n\nSilmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä,\nkävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli:\n\n\"Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä\njollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile,\nsiansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile.\nSiihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on\nhyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on\nsiansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä.\nMeillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile,\nsiansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se\nsiansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.\"\n\nSiiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä.\nJuoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa.\n\nMajapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen\näitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella\nhieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli\nkotimiehenä.\n\nMutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot,\nniin ukko kauhistuen kiljahti:\n\n\"No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut?\nAjoiko joku päälle vai miten?\"\n\nKauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti\nasiaan ja alkoi kertoa:\n\n\"Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen... Vähäsen paleli\nkasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei\ntule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan\nmainiota.\"\n\nUkko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin\nSiirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta.\n\nSillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa\ntai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä\non. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan\nluusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei\nvaan tullut tietoon.\n\nMutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan\nviinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle\npolvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä\nviinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja\nkasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi\nukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin\nkolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten\nkasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi\nviinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat.\n\nTähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta.\n\n\"No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt\nei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä,\nsanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi\nkäteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä\", laverteli Jukke\nihastuksissaan.\n\nVaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin\nkasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin\ntiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki\nkipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne\npaloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois.\n\nSiiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten\npäällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä\nrupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja\nkiilteleväksi kävi pinta.\n\nUkko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja\nlunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään\nollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän.\n\nNyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti\nmajataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan\nmarkkina-asioista.\n\nMutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella\nhänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja\nhätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko\nei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan\npimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin\nkanssa.\n\nSen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään.\n\n\"Eikö sitten myöhemmälläkään?\" kysyi Jukke hieman vapisten.\n\n\"Ei tänä iltana\", vakuutti ukko tosissaan.\n\nJukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi.\n\n\"Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset\nkuninkaalliset kihlat saattaa ottaa\", ajatteli Jukke. \"Ja siihenhän se\nkerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi,\nkuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee\nlämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan\nse ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin\nkasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi\nkaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla\nminun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla\nsiinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi\nkihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja\nhurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon\nkupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin,\nniitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan... Maltoinpahan\nminä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa...\nEikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät,\nminkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt\nvihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa\npitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä\", hyvitteli Jukke itseään,\nvaikka mielessä oli syvä epätoivo.\n\n\n\n\nXVI.\n\nJukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.\n\n\nIlta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin\npakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa\nkapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle\npuhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla\nmaksavansa.\n\n\"Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa\nottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.\"\n\nPullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan\nvaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä\nhänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin\npuhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se\nkannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.\n\nNäin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri\ntuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa\nvalmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.\n\nSiirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli\nkäyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon\nkasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli\nkäskenyt.\n\nSiirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja\niloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.\n\nHe tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt\nnäkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin\nkihlauksen.\n\nNyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista.\nMutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee\nasiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa\nviinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen\nkasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.\n\nMutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä\nheinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät\nsenkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa\nvuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.\n\nSillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli\neräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla.\nTältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita,\nJukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.\n\nJa nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin\npian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja\nkertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä\nolivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on\ntukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että\nharrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia\ntanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan\nkaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?\"\n\n\"Minäkö uskoton maailman mies\", kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin\npuheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: \"Minulle on\nuskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut\nkallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa --\nsiellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies -- sanoi, että\nnyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei\nkummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista\ntuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin\nja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte\nmyöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.\n\n\"Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut\nvastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en\ntätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla\najatelematta siitä... Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei\nolisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi\najatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan\nsamalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan\nsydämmellä\".\n\nNyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken\npuhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat\nolleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät\nkahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole\nkahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.\n\nSitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei\njoukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin\nsotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi\npalveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta,\ntietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias\ntarvitsi taikakaluja -- kalan maksaa, sydäntä ja sappea\nkosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa\".\n\n\"Ja siansappea\", keskeytti Jukke.\n\nTuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi\nmuistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten\nketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja\npolttivat kykäitä kuin hurjat.\n\nNäitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin\nja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:\n\n\"Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki... Se ei ole\nvielä kaikki.\"\n\n\"Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja\nraamatussa ne\", jakoi Jukke loistavin silmin.\n\nUkko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä\npintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului\nniin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi\nlasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.\n\nJuken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua\nlöpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin\nsekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja\nturvallisella mielellä alkoi:\n\n\"Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan\nkoettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja\nsaattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja\ntuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on\nentisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin\".\n\nUkko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin,\nkalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta,\nSiirin perinnöstä.\n\nHuomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi\npuhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä,\nniin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä\nihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti\nkörttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja\näidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin\npäivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja\nmilloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin\nnähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on\ntullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää\npussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja\nsemmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.\n\nKalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja\nkalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka\nistui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen\nystävällisesti.\n\nMutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta\nmarkkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä\nkapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän\nmuutenkin sai nähdä markinameininkiä.\n\nKapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken\ntuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan\ntuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä\nlystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.\n\nTuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: \"Onnea kihlaukselle\" ja\nsamassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä\nkuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä\nlöytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen\npullon.\n\nJopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama\nkellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko\nKoponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia\npullon ja kaksi lasia.\n\nMutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit\ntuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään\nja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken\nsulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.\n\nTästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo\nkonjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä\nlisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea\nnostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille\nviittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: \"Sinä Pihkamäkeläinen,\nminun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin\nminäkin, me olemme isäntiä me.\"\n\n\"Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät\", virkkoi Niilo\niloisesti ja rupesi täyttämään lasia.\n\n\"Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!\"\ntoisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.\n\nSitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti,\nniin yksi kuin toinenkin.\n\nYlimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti\ntäyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää,\njota heti tuotiinkin.\n\n\n\n\nXVII.\n\nJukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin.\n\n\nJukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään.\nMutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen\ntähdenkin oli tarpeellinen.\n\nNyt esitti ukko Koponen Siirin maljan -- ajateltu Siirin terveydeksi,\nvaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka\nmiehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan,\nreuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: \"Siirin onneksi\".\n\nTaas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja\nenempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta\npyydettiin maksu paikalla kaikista.\n\nJuken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen\npöydän takana ja kivahti: \"Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa\nuskotaan\". Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun\nlompakon, löi sen pöytään ja kiljahti:\n\n\"Ymmärrättekö mikä tuo on\", purki sen auki, otti sieltä neljä\nsuorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas\nkiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: \"Ota\ntuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan\nja jaksan.\"\n\nNeiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä\nei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään\nja kivahti: \"Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä\ntuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu... Juuri\ntuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä\npojat!\"\n\nLöi taas ja huudahti: \"Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!\"\n\nJokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.\n\nSitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä\npöytään ja lisäsi: \"Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä\nisäntä olen, joka osaan rahan hallita.\"\n\nToiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea \"ensimmäisen\nluokan isännäksi\".\n\nMutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa\nmuutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin\ntaskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani\nne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti\nsitäkin ja virkkoi kiivaasti:\n\n\"Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.\"\nPani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen\nlompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: \"Onko teillä\ntuommoista\". Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä\neikä pöydän alla.\n\nJukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei\nuskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun\nnarikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa\nhäntä säikäyttääkseen.\n\nMutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään\noikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi\nolevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä\ntiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti\nkivahti: \"Missä on lompakkoni? Kuka otti?\"\n\n\"Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan\", kuului\nkiinteät vastaukset.\n\n\"Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se\non minun lompakkoni\", kasahti yhä Jukke.\n\n\"Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole\", kuului yhä kieltävät\nvastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki\nuskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki\nJuken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja\nlystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa\npuolesta.\n\nMutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon\ntalteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen\nja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi\nsitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.\n\nTehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat\nkallistettiin tyhjäksi.\n\nMutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun\nsitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki\ntahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi\nheti lompakon maljan kallistettua.\n\nMutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja\npitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä\nketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei\nkellään ollut lompakkoa.\n\nViimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli\nlompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies\nhyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia\nrahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.\n\nNyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan,\nniin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun\nneitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan\nrahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa.\nSiten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi\nlompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja\njuomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi,\nsilmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.\n\nKaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se\nmasentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset\nsormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta\nnäkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän\nkultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne\nrahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut\nolevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin\nkihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama\nkolme tai neljäsataista siksi aikaa -- kunnes Antti kotiutuu. Sitä\npaitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten\nhänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin\nJukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon\npeijaiksi ja kehahteli:\n\n\"Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei\nitke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti\nsanoi jo pienenä, että elä itke.\"\n\nMiehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken\nluonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää\npahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi\nitku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole\nmillänsäkään.\n\nTämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:\n\n\"Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä\npitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin,\nmyötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri\nsemmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla\", kehui Jukke\nja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.\n\nJuomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki\ntehtävänsä.\n\nMiehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi\nja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan\nalkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin\nnaapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa,\nennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä\npistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut\nsanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt\nlöytyivät sentään uudestaan käsille.\n\nTästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet\nrupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.\n\nUkko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi\nhommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi\nnäyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon\nja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella.\nArjasi suun täydeltä:\n\n\"Hiljaa miehet... Minä isäntä olen!\"\n\n\"Niin sukillesi ja kengillesi\", kuului joukosta pistävä vastaus.\n\nTuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: \"Hiljaa miehet, minä\nisäntä olen!\"\n\n\"Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä\", kuului taas joukosta ivallinen\nsana.\n\nTästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä\nkäsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: \"Minä isäntä olen.\nMinä näytän teille että minä isäntä olen!\"\n\nMutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen,\nsanoen: \"Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.\"\nJukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin\nvaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: \"Minä\nisäntä olen!\" Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja\nrimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat\nalleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen\nkiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että\nriitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.\n\nTalonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan\npoliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän\npalasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia\nsisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni\nkotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja\nsamassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.\n\nJukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan\nkuiskutteli poliisia:\n\n\"Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te\nminua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä\nneuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä... Tuota,\nettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas.\nEttekö kuule?\"\n\n\"Kuulemme\", virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan\nmatkan mukaan.\n\nToiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa\ntekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun\nukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten\npäälle, niin saivat mennä matkaansa.\n\nUkko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin\njärjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai\nvastauksen:\n\n\"Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nJukke pääsee putkasta.\n\n\nHuomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä\nlainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen\nsuojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin,\nkuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja\ntoisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen\nsilmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi\npääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina\nollessa.\n\nTuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon\nkauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.\n\nPortin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen\nyli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa.\nJokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon\nheikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan\nsormellaan: \"kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa\nkorttikaarista...\" Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi\nkorvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin\ntulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti\npoikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein\nhengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka\nloukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko\nparka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat\npystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun\nnäki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan\nhörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea\nvastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan\nliikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke\nseisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.\n\nPäässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni\nkoski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen\nepätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä\njätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin\nsiitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen\nselkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan -- mikä on\ntehtävä, mikä jätettävä.\n\nOtti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten\nmuuttunut. Punalti ihastuneena päätään: \"Ei tuota siksikään, kun vaan\nsaisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska\ntäällä ei näy ihmisiä.\"\n\nSe oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.\n\nTämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin\nJukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan\nhuoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita\nhevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta\nJuken seikkailuja.\n\nJukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä,\nettä se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:\n\n\"Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla\nkuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.\"\n\n\"Missä olette olleet yötä?\" keskeytti emäntä. \"Me odotettiin illalla\ntänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että\njossakin se on muualla.\"\n\nJukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:\n\n\"Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se\nalkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.\"\n\n\"Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä\", lisäsi emäntä, \"lienee se koko\niltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja\nkuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna\nei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen\näytäri?\" kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja\nnälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että\neikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä\nloukkoon.\n\nJukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen\nvastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja\nkäänsi puhetta toisaanne.\n\nEmännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli\nvaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista\nkadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä\nvalaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan:\nkas tuossa.\n\nMeni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana,\nniin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:\n\n\"Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?\"\n\nJukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: \"Koko\nhomma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit\noven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin\npoliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut,\nei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten\nnaapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät.\nMutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa.\nEn ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.\"\n\n\"Siirin sen kävi onnettomasti\", keskeytti ukko.\n\nJukke pöllistyi: \"Miten niin?\"\n\n\"Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin\", jatkoi ukko. \"Ne kohosivat\nsuurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi... En kuitenkaan usko\nkovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.\"\n\nJuken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja\nkesken ukon puheen vapisten kysyi: \"Mutta miten arvelette kihlauksen\ntänä iltana?\"\n\n\"Se kyllä on tällä kertaa jäänyt\", vastasi ukko varmasti. \"Siirin piti\nmennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät\näsken kotiinsa.\"\n\n\"Kotiinsa?\" huudahti Jukke epätoivoisesti.\n\n\"Kotiinsa\", jatkoi ukko. \"Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä\nparanee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.\"\n\n\"Eikö sian sappea?\" kysyi Jukke.\n\n\"Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella\", jatkoi ukko. \"Sen minä\nolen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin\ntuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi\npakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä\njäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä\non tuulen väki.\"\n\n\"Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?\" keskeytti Jukke. \"No tiesiköön ne\nminusta, missä minä olin?\"\n\n\"Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?\" mukautti ukko.\n\n\"Vai ei toki\", jatkoi Jukke ihastuneesti. \"Sitä ei pidä sanoa Siirille\neikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin\nteidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin\nkyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne\nSiiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse\nkieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin\npitää tehdä.\"\n\n\"Kyllähän se on paras niin\", mukautteli ukko. \"Parempihan se on paha\nvalheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään\nkumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä\nminä sentään menen\", vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.\n\n\"Sitähän minäkin\", ihastui Jukke. \"Ettehän luule Siirin olevan\nmilläänkään?\"\n\n\"En luule\", vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi\ntoimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois\nmarkkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko\nlupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon\nkihlauspäivästä ja paikasta.\n\nSen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa\nsiitä jo tiedon.\n\nNyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin\nhalutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi\nmarkkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän\nsitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan\nruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan\nnäköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.\n\nJanottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä\njuottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua\ntuttuja, jotka osoittaisivat että: \"Kas tuossa\", ajatteli taas Jukke.\n\"Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja\nsitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun\nantaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella.\nSitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se\non hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet ... jos nyt olisi Siiri\nreessä... Jos olisi... Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää,\nvaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin\npäin... Jos olisi Siiri reessä... Ah, jos olisi... No, vielähän kerran\nonkin... Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko\nsilloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa.\nJa väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No\nei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se.\nJa eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun\nsentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret\ntulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne\nkaunistavat paljon... No, kotona sitten...\"\n\nIlta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin\nkankeasti kömpivän ruunikon.\n\nMitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se\nonkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon\npitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea\nsiellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan\nmarkan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi\nhoikistunutta ruunikkoa.\n\nIstui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle\naina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin\nkoukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: \"Jos\nolisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi... No sitten vasta ehkä uunna\nvuonna.\"\n\nSitten otti villalankaiset taplukkaat palmikko-ohjakset käsiinsä ja\noikasi ruunikkoa matkalle.\n\nRuunikko oikein hartian voimasta rupesi liikuttelemaan aivan\ntajuttomaksi kangistuneita jalkojaan. Jukke nyki ohjaksilla, että\njuoksemaan, mutta ruunikko ei voinut. Se vaan kaiken vointinsa koetti\nkävellä, kun vielä näki että kotiin päin lähdetään, jossa kuitenkin\nvielä toivoi hoitoa.\n\nJukke nyki, riuhtoi ja reutoi ohjaksilla, mutta ei se parannut. Mitä\nenemmän nyki ja riuhtoi, sitä enemmän täyttyi sydän kiukusta, puri\nhammasta ja toivoi kunnes päästäisiin metsään. Kyllä ruunikolta lähtisi\njuonet. Lähtisi varmaan.\n\nJo päästiin metsään, josta sai koivuisen kaarakan.\n\nOikein irvellä ikenin ja vihasta puhisten tuli kaarakoineen Jukke\nrekeen ja uhkaili: \"Nyt et ole akkain edessä ruunikko. Nyt et\njuonittele akoille, nyt lähtee juonet.\"\n\nRuunikko näki homman ja ymmärsi mitä nyt hänelle tulee, niin\nystävällisesti hörhöttäen ja lempeästi katsellen koetti tehdä\nymmärrettäväksi vaivaansa, ettei hän voi paremmin kulkea.\n\nMutta mieletön ei ymmärtänyt kielettömän kipeästä.\n\nRuunikko jo pelvosta, kun vaan Jukke otti ohjakset, potalti laukan ja\nrupesi laukata suohmittamaan minkä jaksoi, kun ei jalat sujuneet\njuoksemaan.\n\nMutta tämä ei Jukelle välttänyt. Tie laskeutui järvelle, jossa ei ollut\nhaittaa vastaantulijoista eikä myötämenijöistä, niin Jukke asettui\noikein polvilleen rekeen, josta saattoi opastaa. Reutuutti ohjaksilla\nasettumaan juoksemaan ja kähisten vihasta irvellä ikenin kirkui: \"truu,\nsoo, truu soo, truu soo. Etkö saata juosta? Truu soo, etkö juokse? Truu\nsoo... Tokko juokset. Truu soo\"... Otti kaarakkansa ja rupesi\npieksämään. \"Vai et juokse, vai et juokse. Lähtee sinulta nyt juonet.\nVai et juokse. Luuletko akkain edessä nyt olevasi. Vai et sinä juokse,\nvai et juokse. Tässä on semmoista, joka opettaa juoksemaan. Vai et\njuokse. Tokko loppuu juonesi. Vai et juokse.\"\n\nVäliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan,\nmutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja\nmennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta\ntehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja\nuhittelemaan: \"Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et\njuokse.\"\n\nTällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi\nruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.\n\nTämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle.\nTahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka\nsilmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui\nTahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan\nja ärjäsi: \"Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet.\nTapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi\ntuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta\nkepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.\"\n\nLampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.\n\nTämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni\nsalaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan\nmiehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun\nselkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja\nSiirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi\nmieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon\nsuututtanee.\n\nOli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle\nnimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.\n\nRuunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo\npiteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja\nsiinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja\nveri juoksi sieramista lumihangelle.\n\nTämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:\n\n\"Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista\nhevosparalta... No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei\nkylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt\non siitä hevonen.\"\n\nJukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa\nkauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja\npuhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.\n\nTahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se\noikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku\nTahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: \"Mitä\nkummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa\nhirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?\"\n\nRupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.\n\nNyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken\najavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo\nhän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä\nhän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä\nkalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla\ntulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja\nkirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin\nJuken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä\nja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä,\nettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen\nkäsistään.\n\nHän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin\nkorttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen\ntuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi\nJuken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä\nhangelle ja ärjäsi:\n\n\"Nyt korttikaariin vielä kerta\", otti käteensä sen koivuisen patakan,\njolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: \"Mutta\nselkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.\" Juken silmät eivät ole\nkoskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla\nhuudahti: \"Elä Tahvo kulta. En minä vasta.\"\n\nTahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken\nlapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä\nkauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: \"Mutta mitä, sen\nlurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on\nJokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää\nkuin paha mustalainen...\"\n\nNyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran\nkäsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään,\nvaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei\nsaanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon\nhevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma\njuhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että\nJokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.\n\nSen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.\n\nSama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja\nruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta\npäristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei\nraskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se\nturvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo\nniin likellä asua.\n\nJuken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla\njärämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin,\npuoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa\neivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi\nja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.\n\nJukenkin povessa pyörteili korttikaarissa olo, lompakon menettäminen,\nruunikon kohtalo, Tahvon uhkaus, Siirin paleltuminen, Kopolan ukon\nlohduttavat sanat: \"ei suinkaan\" ja \"en luule\" -- eikä tiennyt mikä\nniistä pyörteistä voittaa toisensa ja joutuu virran kuiluun\nensimmäiseksi.\n\nJärki oli aivan sekasin, ettei voinut ajatella mitään. Tuntui oikein\npahalta, kun jäi vastaamatta Tahvolle siihen uhkaukseen Siirin\nkohdasta. Se ei mitenkään saisi jäädä vastaamatta ja selittämättä\ntoinen puoli, mutta ei selvinnyt, mitä sanoisi. Olisihan siihen nytkin\ntilaisuus juosta vaan Tahvon reen kannoille ja siinä puhua. Vaan\nkummallinen kumma, kun ei selviä mitä sanoisi.\n\nSiten kului taival, että Tahvo pyörähti kotitielleen, johon ruunikko\nyritti mennä perässä, mutta Jukke käänti ruunikon suoralle omalle\ntielleen.\n\nRuunikko hirnahti ystävällisesti Tahvosta erotessa ja hirmuinen pelko\npovessaan lähti rientämään kotiin ja jokahiselle huokaisulleen päristi\nverta sieramistaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nRuunikko kuolee.\n\n\nJuken tullessa kotiin vielä valvoi Hanna ja kuuli reen kahauksen ulkoa.\nHän arvasi, että markkinamies tuli, pisti tulen lyhtyyn ja jouduttautui\nkatsomaan, ketä sieltä nyt tuotiin ja myöskin hevoselle jouduttamaan\nhoitoa pitkältä taipaleelta tultua.\n\nTallin edessä riisui Jukke ruunikkoa, kun sisarensa joutui sinne. Hanna\nei tuntenut ruunikkoa, kun oli niin hoikka ja ruumiskin erilainen, niin\nepätoivoisesti huudahti:\n\n\"Kaupittuko ruunikko?\" Mutta ruunikko kun kuuli äänen, niin pääsi\niloinen hirnahdus ja kääntyi koreilla silmillään katsomaan Hannaa.\nSitten tunsi Hannakin, mutta kauhistuneena huudahti:\n\n\"Hyvä Jumala! Mikä Poken on tuommoiseksi pannut? Neljä jalkaa yhdessä\nja hoikka kuin läpi pihdin vedetty, ettei liene suoliakaan sisässä...\nNo, missä sinä onneton tuon nyt tuommoiseksi menetit?\"\n\nJukke irvellä ikenin oikein matkimalla vastasi:\n\n\"Missä sinä nyt sen menetit! Jossakinpa sinä nyt sen menetit mokoman\nlaukun... Pitäisikö tietää missä se nyt on ollut.\" Sen sanottuaan meni\nhuoneeseensa ja jätti ruunikon sisarensa huostaan.\n\nHanna aukasi tallin oven.\n\nTallin oven poskessa oli vesiamme hevosten juomiseksi. Sen ääreen\npyörähti ruunikko itsestään, kun vaan pääsi talliin ja rupesi juoda\nharnimaan.\n\nHanna tiesi, ettei nyt, kun on näin märkänä, saisi antaa paljon vettä\nja tahtoi estää sitä juomasta. Ei kuitenkaan raskinut lyödä, kiskoi\nsitä vaan marhaminnasta, minkä jaksoi, ja kiljui: Heitä pois, heitä\npois, elä juo kuoltaksesi, mutta ruunikko oikein jalkatenästä painoi\npäätään veteen ja joi että kolke kuului kaulasta ja korvat menivät\nmukaan. Viimein kun Hanna yhä riuhtoi, hellitti juontinsa ja taipui\nHannan mukana menemään pilttoonsa.\n\nSitten Hanna toimitti hyvän appeen ruunikon eteen, pani sylyyksen\nheiniäkin, kampasi, pani loimen selkään ja ystävällisesti säälitellen\npuhutteli: \"Pokke, voi sinua, Pokke parka, minun hyvä Pokkeni, voi, voi\nsinua Pokke parka.\" Mutta Pokke ei sitä nyt näkynyt malttavan\nkuunnella, söi vaan apettaan, oikein vihasen näköisesti, niin Hannakin\nlopetti hyvittelynsä, katsahti vaan lyhdyn valossa vielä kerran ja\nlähti pois.\n\nMutta huoneeseen tultuaankin tuntui syvä säälin tunne Pokkea kohtaan ja\nse Poken ensimmäinen niin rakkaalta kajahtava hirnahdus tuntui mielessä\nniin somalta, että vaikka oli jo nukkuma-aika, ei voinut ruveta\nnukkumaan, ennenkun kävisi vielä ruunikkoa katsomassa. Päätti odotella\nsiksi, kunnes ruunikko söisi appeensa, niin veisi sille leivän ja sitä\nmurentaissaan saisi vielä hyvitellä Pokke parkaa.\n\nJuken ruuasta ei Hanna perustanut mitään, koska niin ilkeästi äsken\nhänelle vastasi. Ajatteli vaan, että saapipa hän ruokaa, kun\nruokahuoneen suulla on avain. Ja odotteli milloin luulisi ruunikon\nsaaneen appeensa syödyksi.\n\nMutta tallista rupesi kuulumaan komina.\n\nHannalla jylähti pahasti, mutta uskoi, että Pokke sai appeensa syödyksi\nja kun aisoista päästyä ei annettu ulkona pehtaroida, niin se rupesi\npiltossaan pehtaroimaan. Otti lyhtynsä, otti ruokahuoneesta leivän ja\njuoksi talliin. Silmät meni ensimmäiseksi Poken pilttoon, josta kuului\nouto jytinä.\n\nRuunikko oli pitkällään piltossaan, kieli ulkona suusta, silmät pahasti\nväännyksissä ja tajuttoman näköiset. Maha oli kohistunut ja hirveästi\ntuskitellen pieksi hevonen jalkojaan ja päätään lattiaan ja kamalan\nvoimakkaasti aivan mahan pohjasta asti puhalteli harvasteeseen\nkorahtavia henkäyksiä ja sieramista roiskahti punanen veri jokaisella\nhuokauksella.\n\nTätä seisattui katsomaan Hanna. Ensi silmäys vei niin sekasin mielen,\nettei paikalla käsittänyt, mitä tämä on. Mutta sitten huomasi, että\nkipeä on Pokke ja tuo pieksäytyminen on tuskan pakosta, niin löi\nkädellään rintaansa ja oikein parahtaen huudahti: \"Voi, voi. Mikä on\nPokella\", heitti lyhtynsä, leipänsä lattiaan ja tahtoi mennä Poken\nturpaan käsiksi puhuttelemaan sitä ja houkuttelemaan ylös. Mutta Pokke\npieksi jalkojaan, päätään ja koko ruumistaan niin hirveästi, että ei\npäässyt sen turpaan mistään kautta.\n\nTallista kuului hätäilemistä, niin kaikki rahvas kokoontui talliin eikä\nkukaan voinut olla hätäilemättä muut kuin Jukke. Hän katseli vaan\nhuuhkaimen silmillään rauhallisesti ja Hanna kun hätäili ja itki, niin\nJukke vaan ivallisesti mukautti: \"Olisit antanut enemmän vettä. Mahdoit\nantaa enemmän juoda. Sen siitä sait.\"\n\nTämä lisäsi Hannan tuskaa, tunsi omaksi syykseen, kun ei edes lyönyt\njollakin, kun ei muuten saanut keskeyttämään juontiaan.\n\nHanna ei voinut olla enää Poken luona, puristui kahden käden rintaansa,\nitki huutaen ja voivotellen, meni ulos ja huurakehti tuskissaan\nkartanolla sinne tänne.\n\nTuli taas talliin muitten joukkoon, vaan siellä taas kuuli Juken\nkertoilevan toisille:\n\n\"Tuommoista se on tuo akkain hevosen hoito. Ne ovat olevinaan. Nytkin\nniin ylpeästi otti minulta tuon hevosen, tuodakseen talliin ja minä\nhullu annoin. Olisin potkassut moista hoitajaa, että olisi seinästä\npalannut, niin ei olisi tuota tullut.\"\n\nHanna kun jotakin virkkoi puolustuksekseen, niin Jukke irvistäen ja\nkatkeran ivallisesti vastasi:\n\n\"Mahdoit antaa enemmän vettä.\"\n\nPitkän ajan perästä siirtyi kaikki rahvas tallista pois, tuntien\nkamalaa vavistusta. Mutta Jukke muisti Lampilan Tahvon Päsämän selällä\nsanomat sanat, että \"siitä on hevonen mennyt\". Muisti, miten se verta\npäristi koko matkan, niin nyt tunsi mielessään sangen hyvälle, kun sai\ntoisen syyksi ja vieläpä Hannan syyksi Poken kuoleman.\n\n\"Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten\nse aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin\nturvapuulle... Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy\",\nsovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat\nhyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken\najatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen\nkaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä,\nkun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.\n\nSitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei\noikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään\ntuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen\nrahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi\nkuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti\nolisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun\nsyykseni.\n\nNäin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja\nnukahti rauhaisaan uneen.\n\nMutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja\nvoivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka\npakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat\ntanteressa.\n\nKantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut.\nTuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä\nja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.\n\nSe tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta\nliikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat\nojennettuina suoraksi kuni puikot.\n\nTuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei\nollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos\nvoivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat\nkuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet.\nTäytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi\nvoivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei\nsopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa\npaloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan,\npäätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja\nsiirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät\nmenivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja\nnäkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä,\nkun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut.\nAivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.\n\nKävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä\nja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin\nja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.\n\nTäytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.\n\nOtti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä\nkatsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja\ntunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä,\nniin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä\ntalviyönä.\n\nHuokauksien seasta kuului sanat: \"Kun kurja annoin liiaksi vettä,\nonneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi\nheittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.\"\n\nPokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi\nantaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen\nkyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin,\nsaadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.\n\nSiten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja\nsaattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn\nsulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen\nsilmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä\nkerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun\nuni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä,\naivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista,\npieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella\nitsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai\nvähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli\naivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.\n\nTästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla\nselvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.\n\nJa päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän\nselällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut\najamassa hevosen kuoliaaksi.\n\nTämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi\nsulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli... Millä\nhyvitetään... Millä...\n\n\n\n\nXX.\n\nJuken mieli Lahnasjarven neitosissa.\n\n\nSiirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta\npaleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin\nsiliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti\nJumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut\ntulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.\n\nMutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin\nseikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä\nei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa,\nminkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi\nsaanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua\ntuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin\nkunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista\nei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään,\njonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti\npilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana,\nettä kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten\njumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin\nkasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat,\nhevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.\n\nTämä vahinko ei tuntunut olevan muulla palkittu kuin sillä, että Antti\nlaittaa toisen tuhannen markkaa ja samanlaisen hevosen, että pääsee\njostakin vieraalta kirkolta -- jossa häntä ei tunneta -- hakemaan\nmorsianta, kaksi kertaa rikkaampaa kuin Siiri on.\n\nNe ukko Koposen sanat: \"Ei suinkaan, en minä luule\" puhuivat sentään\npaljon Juken mielessä. Ja kun ukko Koponen oli Juken isän ystävä, vanha\nhevoslanko -- ne olivat kerran vaihtaneet hevosiakin -- ja markkinoilla\nnäkyi hänestäkin paljon pitävän, niin oli Jukella kuitenkin hämärä\ntoivo saada Siiri kihloihinsa.\n\nTuo toivo kuitenkin usein pimeni aivan mustaksi yöksi. Sitä ei hän\nitsekkään tiennyt, minkätähden se niin aina itsestään pimeni ilman\nihtoaikojaan.\n\nEi tullut joulun pyhinä tietoa Siirin kihlaushommasta, ei uunna vuonna,\nei vielä loppiaisenakaan.\n\nNyt täytyi Juken ihan jalan syten käydä Kopolassa tiedolla asiain menoa\nja selittämässä aivan juurten jaksain, minkälainen kirouksen ruutana\nniissä tukkilaisen rahoissa on. Sieltä se kaikki johtuu. Ilmanko eivät\ntukkilaiset rikastu! Joka jumalattomassa elämässä ja kirouksessa\nsaadaan, se siunauksetta menetetään.\n\nMutta ukko vakuutti Jukkea, että turha on hänen ruveta Siiriä pitämään\nmielessäkään. Ja piti poikamaisena tekona semmoisen talon kuin Vaaralan\npoikana, vieläpä Vaaralan isäntänä, ruveta yhtä tyttöä paljon\nsuksuttelemaan, joita on tyttöjä kuni sieniä metsässä, ja kertoili,\nmiten Lahnasjärven pitäjäässä on paljon rikkaita tyttöjä.\n\n\"On Honkamäessä, on Kukkolassa, on Pöyhösessä, on Anttilassa, on\nKassilassa, on Timosella, on Tuoppalassa, on Kivelässä, on\nSäynetlahdessa, on Kosulassa. Siinä on jo tasanen kymmen ja ne ovat\nkaikki rikkaampia kuin Siiri.\"\n\n\"Rikkaampia?\" keskeytti Jukke ihastuen.\n\n\"Rikkaampiapa tietystikin!\" lisäsi ukko varmasti. \"Ja sen sanon, että\nsinne kun ajaa, niin siitä metsästä ei tarvitse tyhjänä lähteä. Ja ne\neivät ole niin tarkkoja, esimerkiksi uskonnon asioissa, kuin tämä\nSiiri. Tämä se niin nenällä haistellen valihtee, vaikka kaikkein\nvähimmän kai sillä uskonnolla velliä höystetään.\"\n\n\"Sitä minäkin samaa sanon\", keskeytti Jukke. \"Vähän kai siitä vatsa\ntäyttyy, vaikka pitäähän sitä hupsuille mieliksi olla olevinaan\nniinkuin markkinoillakin.\"\n\n\"Hm. Markkinapuheista sitä ei ole paljon taikaa\", mukautti ukko ja\nkehotti Jukkea: \"Menehän Lahnasjärven kirkolle. Tuo sieltä emäntä\ntaloosi, joka näkyy kaivolta kotiin ja jätä Siiri oman onnensa nojaan.\"\n\nNyt valkesi Jukelle uusi päivä.\n\nNyt tarvitsi olla kotona helpommilla töillä, syödä hyvää ruokaa, että\nlihoisi, tulisi puuhkeammaksi, verevämmäksi ja kaikin puolin\njulkeammaksi, että vieraalla kirkolla näyttäisi erotetummalta kuin\ntavallinen talon poika.\n\nHän tiesi sen, että hänen sisarensa Elsa on sen tähden lihava ja\npunaverinen, kun lehmiä lypsäessään juopi lämmintä maitoa. Ja aina sen\nlehmän maidon, jossa on rasvasin ja voimakkain maito. Ja ennestään jo\ntiesi sen, että kerma on terveellistä ja hyvää.\n\nNyt hän alkoi juoda lämmintä maitoa. Joka kerran kun lehmät olivat\nlypsetyt ja maito laitettu hulikoihin, luikasi Jukke kuin rosvokissa\nmaitohuoneeseen ja joi hulikan tai kaksikin lämmintä maitoa.\n\nJa sillä välin kun ei ollut lämmintä maitoa, hän kuori vanhempain\nhulikkain päältä kermat ja voileivän kanssa söi suuhunsa.\n\nTästä seurasi, että karjan antia ei riittänyt perheenkään syödä, sitä\nvähemmin ollenkaan myödä. Tämän tulkitsi Jukke siten, että Hanna\nlapsilleen juottaa maidon ja syöttää kerman ja sentähden kuivaa emännän\nkynsiin lehmien anteet.\n\nTämän uskoi Topias hyvin ja rupesi vihaamaan Hannaa ja Hannan lapsia.\n\nHanna koetti puolestaan selittää, että syy on siinä, kun Jukke juopi\nmaidon ja syöpi kerman, mutta Topiaskin tahtoi enemmän uskoa Jukkea\nkuin Hannaa. Sitä paitsi, olihan se mahdotonta, että yksi mies\njaksaisikaan juoda koko talon maidot ja kermat, vaan olihan\nluonnollisempaa, että Hanna kolmen lapsensa kanssa voipi sen tehdä.\n\nNyt laittoi Hanna omituisen lukon maitohuoneesensa, säilyttääkseen\nsiten maitonsa ja kermansa, mutta Jukke laittoi oman avaimensa ja kulki\nomalla ajallaan, ja se sieltä tultuaan aina kävellä vökästeli hyvällä\ntuulella.\n\nPorstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se\navatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja\nsiten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki\nmelkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan\nitseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten\nsitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä\npystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen\nsuu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja\nhartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja\nkenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento\nkantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen\nankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli\ntaas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä\nasennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti\nkätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle\nkäskyjä annellessa.\n\nMieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt\nLahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin\nvälitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.\n\nMutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja\nmuutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut\ntehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että\nkuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.\n\nMutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt\nlähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi.\nTaipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti\ntulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun\nsaadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten\nsiihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan\nostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.\n\nMutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä\nkuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.\n\nTopias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja\nkäsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja\nurakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se\nostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan\nmuutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut\npanna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa\nmaksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut\nitsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan\nsyli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän\nnoitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei\nkannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään\nkirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä,\nmuutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.\n\nJa niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä.\nJukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä\nhyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle\nasti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.\n\nKun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin\ntyömiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt\neri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen\nukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä\nkerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan\nentisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan\nisäntä.\n\nNiin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei\nlöytyvän toista koko kirkolla semmoista.\n\nTästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: \"Semmoinen se juuri pitää\nolla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne,\nsiihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä\nvalaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan\nkirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät\nmeillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen.\nMeillä ei ole akkavalta.\"\n\n\"Kyllä sen näkee aivan ensi päivänä, että kyllä tämä talo on nyt saanut\nisännän\", vakuuttivat työmiehet, ja samassa olivat valmiit jahkailemaan\nsitä, kun Hanna tappoi isännältä niin hyvän hevosen.\n\n\"Elä sun sano enää\", mukautti Jukke, päätään punaltaen, ja innostui\nselittämään: \"Ne ihmiset ovat hulluja valeita uskomaan, kun Lampilan\nTahvo vihallaan on nostanut sen puheen, että minä olisin markkinoilta\npalatessa ajanut sen henkimeneyksiin ja pakahduttanut, ikäänkuin minä\nen olisi hevosella ajanut niin monta kertaa ja paremmalla kuin Lampilan\nTahvo. Vaan se sen sisarensa kasvatetytön, sen Jokelan Siirin, päältä\nkantaa vihaa minulle, niin se nostelee kaikkia.\" Ja muistutti vielä\nJukke, että on hänellä Taipaleen Jörkin kanssa hevoskaupat. Kunhan hän\nsen noutaa sieltä, niin sanoo hän Tahvolle, että tuleppa nyt ottamaan\nkiini, kun olet sanonut ennenkin ottaneesi.\n\nTyömiehet siihen vakuuttivat: \"Kyllä tämmöisen talon isäntä saa hevosen\nsijaan, vaan onhan se ilkeä, kun se menee niin ylenkäden, kun toisen\ntähden, semmoinen hevonen kuin ruunikko oli.\"\n\n\"Se on tullut, joka on tullut\", mukautti Jukke päätään nyökäytellen ja\nkehui luonnettaan lujaksi, oikeaksi isännän luonteeksi, joka kovankaan\nonnen kohdatessa ei murehdu yhden hevosen kuolemasta. Ja muistutti\ntyömiehiä, että Antti kun tulee kotiin, niin sille kertoisivat ruunikon\nkuoleman niinkuin se oli, ettei Antti pääsisi uskomaan Lampilan Tahvon\nvihallaan nostamia valheita.\n\nHanna se hoiti kuitenkin emännyyttä Vaaralassa.\n\nHänen päivänsä eivät ilostuneet. Ei kyyneletöntä päivää viettänyt siitä\nkaihosta, kun ruunikko on mennyt ja millä viihtyy Antin mieli ruunikon\nkuolemasta. Se ainoa oli joka hyvitti mieltä, että nyt on niin paljon\nsyytä eroamiseen, että kun Antti tulee kotiin, niin tahdotaan eroa ja\njaetaan Vaaralan maasta osansa ja mennään Tannilaan jälleen. Sillä\ntoivolla hyvitti lapsiakin, silloinkun ne saivat kovia sanoja\nenoiltaan, että mieli murtui itkuksi.\n\nMutta isää ei tietty, missä hän on ja milloin hän tulee kotiin.\n\nAinoastaan yksi kirje Vienan rannalta tuli Maaliskuussa, joka kuukauden\nvanhana saapui kotiin. Siinäkään hän ei puhunut kotiintulostaan mitään\neikä siitä mihin päin hän kulkee, kun vaan sen että hän on terve ja\ntyössään onnistuu hyvin...\n\n\n\n\nXXI.\n\nAntti saa tietää ruunikon kuoleman.\n\n\nHuhtikuun päivät olivat puolessa. Suojasti puhalteli lounas ja hienosti\ntihkutteli pilvinen taivas, kun Antti kulkeutui kotiin päin.\n\nHiihtäminen oli raskas vesisateen sipsulla hyyhmäistä sohjuista tietä,\nniin tullessaan Lampilan kohdalle pistäysi taloon huoahtamaan. Tahvo\nkiirehti tervehtimään väsynyttä miestä ja iloisesti virkkoi:\n\n\"Tuleepahan mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen.\"\n\n\"Näkyyhän se maa omansa perivän\", virkkoi Antti vakavasti ja käänti\npuolimärän karvalakkinsa takaraivolleen, kädellään pyyhkäsi punertavaa\nhikistä otsaansa ja lämpimäisen näköisenä istahti penkille.\n\nLampilan ihmiset olivat kaikki pirtissä, mikä kankaittensa, mikä\nrukkiensa takana, mikä ompelustensa kanssa askartelivat. Samoin miehet,\nmikä kutoi verkkoa, mikä korjailla kaperteli vanhoja astioita. Mikä\nmitäkin kahmerehti; märän ilman takia eivät olleet lähteneet\nulkotöihin.\n\nKaikkien kasvoissa liikkui veret Antin astuessa pirttiin ja\numpimielisinä askarrellessaan salaperäisesti silmäilivät Anttia,\nsilmäilivät aivan herkeämättä, eikä kukaan kiirehtinyt puhelemaan niin\navonaisella tavalla kuin aina ennen Lampilassa.\n\nTämä kummastutti Anttia ja tuntui se oudolta, mutta tästä kuitenkaan ei\nAntti ollut tietävinään mitään, sanoi vaan tyynesti:\n\n\"Täytyy hieman huokasta, pyrkii väsyttämään tämmöisellä takkalalla\ntalvitamineissa hiihtäessä.\"\n\n\"Tokihan sietänee levähtää. Mistä asti lienetkään hiihtää pakannut jo\ntänä päivänä ja kelilläpä kelin päiväiselläkin tuommoisella rutjulla\",\nmukautti Tahvo ja kehotti riisumaan ketineitään vähemmäksi.\n\n\"Ei nyt tämmöisellä sipsulla viitsi pitkältä kulkea. Tuolla\nPuiroaniemellä olin yötä, sieltä olen hiihtää lykellyt aivan yhtä\nmyötään\", virkkoi Antti ja alkoi päästellä laukkuaan ja turkkiaan irti.\n\n\"No jo tuota siinä on taivalta täksi keliksi. Yli kolmen peninkuorman.\nJo jäisi minulta tekemättä se matka tällä kululla\", toisteli Tahvo ja\nkehotteli heittämään kaikki päällysvaatteensa pois, etteihän nyt tulta\nkiireempää ole.\n\nAntti riisui pois laukkunsa ja turkkinsa, kopisti lakistaankin\nirtonaisen veden, pisti sen naulaan ja käsillään pyyhkien hien kanssa\ntuhraantunutta hiusmartoaan istahti penkille. Mutta tuo kaikkien yhä\nkestävä salaperäinen silmäileminen tuntui väkistenkin hieman\noudostuttavan, että ei tuntunut puhelemiseen halua. Otti taskustaan\npienen valkean kampansa ja alkoi lyhköisiä tukkiaan kampailla otsalta\nsuorastaan takaraivolle päin. Ja tuntui se hyvältä ja raitistavalta.\n\nTahvo näki, että kaikilla oli se sama mielessä, mikä hänelläkin, niin\npelkäsi, että jos hän alottaisi pitemmän keskustelun matkasta ja matkan\nvaiheista, niin joku ehkä hyvinkin tyhmästi ja äkkipäätä sanoa\npollistaisi sen oriin kuoleman, niin päästäkseen ennen muita asiaan\nkäsiksi alkoi:\n\n\"Oletko saanut äskettäisin kirjettä kotoasi?\"\n\n\"En, en koko matkallani.\"\n\n\"Etkö muutenkaan ole kuullut mitään kotoasi?\" lisäsi Tahvo.\n\n\"En mitään. Miksikä?\" lisäsi Antti ja katsoi tuikeasti Tahvon silmiin.\n\nTuo Tahvon uudistettu ja asialliselta kajahtava kysymys ja sitä paitsi\nkun kaikkien silmät katsoivat niin tutkivalla tavalla Anttiin, se\nvaikutti pahasti ja tuntui väristävän läpi ruumiin. Mutta Antti pelkäsi\nolevan tulossa ilmi hyvinkin pahaa, ehkä jonkun lapsen kuolema, ja\nolisihan mahdollista pahimmassa tapauksessa Hannankin kuolema, niin\njäykisti itsensä ottamaan vastaan, tuli mitä tuli, ja jouduttautui\nkysymään: \"Onko siellä mitä erinomaista tapahtunut, sanokaa jos\ntiedätte.\"\n\nTahvo ajatteli vielä kierrellä, eikä olisi tahtonut sanoa aivan\nsuoraan, vaan Antin tuikea kiinnitetty katse ja tiukka kysymys tuntui\nvaativan suoraa vastausta, niin kiirehti ennenkun muut kerkiäisi\nsanomaan:\n\n\"Ei muuta sanottavaa, vaan se Juken körppö tappoi oriisi.\"\n\n\"Tappoi?\" kysäsi Antti kiinteästi ja suonissa kulki kuni kuuma virta\nläpi ruumiin.\n\n\"Tappoi kuin susi, niinkuin emäsusi\", lisäsi Tahvo vastaukseksi ja\nvihasta kiehui tummat silmät.\n\nAntti koetti pönkittää itseään, ettei hän toki niin lapsellinen ole,\nettä nyt yhden hevosen kuoleman antaa itseensä mitään vaikuttaa, vaan\nväkistenkin valtasi lamauttava paino eikä tiennyt mitä sanoisi, tuntui\nse vaan, ettei se ole totta. Sanoihan viimein Tahvolle hyvin nurkuvalla\npainolla:\n\n\"Elä nyt viitsi niin paljon narikoida. Onhan työtä tosissakin.\"\n\n\"Ei jouda leikiksi. Kyllä näet, kun menet kotiisi\", virkkoi Tahvo\npäätään punaltaen. Samassa koko rahvas puhkesi ääneen ja jokahisesta\nsuusta kuului:\n\n\"Kyllä se on tosi, kyllä se on tosi, niin se teki, kyllä se on tosi.\"\nJa siitä kiuhtuivat oikein kilpaan kertoilemaan, että heittivät työnsä\nja työttömin käsin, mikä ivaten mikä surkutellen, alkoivat Juken\nmarkkinaretkestä selkotella, että yhtenä porinana meni koko pirtti.\n\nAntti ei virkkanut sanaakaan, puri hampaansa yhteen ja ravisteli\npäätään. Mieli oli vaan kiini oriissa, oriin kamalassa kuolemassa ja\nsiinä, että ei saa enää nähdä sitä kaunista ja rakastettua ruunikkoaan,\nniin että ne Lampilan ihmisten yhteiskertomukset menivät vaan humisten\nläpi päästä ja tunsi olevansa kuni myllyssä. Vähitellen tunsi\nraskenevan mielensä aivan liki kyyneliä, niin koppasi turkkinsa,\npujotti sen päällensä, pani laukkunsa selkäänsä, tupsautti suortuvaisen\nlakin päähänsä ja kuuntelematta isännän ja emännän ystävällisiä\npuolipäivälliselle pyytämisiä nyökäytti päätään hyvästiksi ja työntyi\nsuksilleen.\n\nLampilaan tullessaan ajatteli hän viipyä talossa niin kauvan kuin\niltamassa ehkä jäähtyisi lumi siksi, ettei olisi sukseen niin takkala,\njolloin heti lopettaisi matkansa, mutta nyt tunsi halun kiirehtiä\nkotiin, halun, joka oikein taikavoimalla veti kotia kohti ja teki koko\nolennon keveäksi, että tuntui kuni lentoon riitelisi.\n\nMutta sydämmessä oli kamala pelottava kammo juuri kuin rakastetun\nhaudalle rientäessä, jossa tiesi tapaavansa vaan haudan syvyydessä\nmakaavan puoleksi lahonneen luurangon, jonka epämääräiseksi muodostunut\nhämärä kuva vielä kumminkin muistutti entistä olemusta. Ja missä ikänä\nsilmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon\nluurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan\nsuonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat\nhänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä,\njo vapisutti kamalasti.\n\nMutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt. Se oli viety toisaalle päin vaaran\nlouhiseen rotkoon, jossa kotkat, koirat, ketut, ahmat ja ilvekset\nolivat tehneet tehtävänsä.\n\nJa nyt siellä vaan yläällä ilmassa joutilaana loikaili joku kotka,\nmuistellen vaan entisiä onnellisia päiviä laakson pohjassa ja silmäili\nalas laaksoihin ja vuorien rinteisiin eikö kova onni lähettäisi sinne\ntaas uutta lahjoitusta yhtä runsasta kuin entinenkin.\n\nNiin tuli Antti kotiin ja kammaristaan löysi hän lapset, jotka\nhyppäsivät kuni pulmusparvi vastaan avosylin ja ilahtivat: \"Isä, isä,\noi isä tuli.\" Ja tarrasivat syliksi isään.\n\nAntti kun oli laukkunsa riisunut, ripustanut naulaan ja heittänyt\npäällysvaatteensa päältään, istui keinutuoliinsa, pyyhkimään oistonaan\njuoksevaa hikeä kaulastaan ja kasvoistaan. Kaisu ja Matti tunkeutuivat\nniin likelle kuin taisivat. Mutta Manti juoksi navettaan äidille\nsanomaan ja kartanota juostessaan jo huusi: \"Isä tuli, isä tuli, isä\ntuli\", ja räpitti käsiään kuni lentäjä.\n\nHanna pesi kasvonsa, riensi iloisena tervehtimään isää ja koetti salata\nkaihoista mieltään. Mutta ei mihinkään voinut panna niitä punaisia,\nitkusta hämärtyneen näköisiä silmiään eikä pitkällisen kaihon\nkalvistamia kasvojaan. Ne puhuivat yksinään totisempia sanoja, kuin\nkenenkään kertoileva kieli. Se näkö jähmetytti Antin yhäkin enemmän. Se\njähmetytti koko olennon, ettei hän tajunnut, missä hän oikeastaan on.\nIloiset, lähelle tunkeutuvat lapset, äidin herttainen, iloinen\npuheleminen, äidin kärsineet, kalvistuneet kasvot, Tahvon kertomukset\nruunikosta, tunteminen kodin rakasta kodikkaisuutta suli yhteen aivan\nselittämättömäksi arvoitukseksi, että elämä tuntui vaan kamalalta\nunelta, joka ei merkitse mitään, vaan herättyä menee kuni tuuleen ja\nsilmäin auettua avautuu eteen elämän todellisuus.\n\nAntti koetti kätkeä itseensä kaiken, ettei näyttäisi perustavan mistään\nmitään, sillä tavalla lieventääkseen Hannan mieltä.\n\nHanna istui Antin viereen ikäänkuin pitelemään häntä, ettei pääsisi\nlivahtamaan ulos, jossa se menisi ensimmäiseksi katsomaan ruunikkoa. Ja\nsiellä säikähtäisi kuoltakseen kuultuaan ruunikon kohtalon, ja tahtoi\nsiitä saada ilmoitetuksi Antille. Mutta miten se menisi niin keveästi,\nettei se kotiintulohetkeä kovin kauhistavaksi saisi. Kotvasen\nmietittyään kysyi:\n\n\"Kävitkö missään talossa tullessasi tällä kylällä?\"\n\n\"Pistäysin Lampilassa!\" kuului lyhyt alakuloinen vastaus.\n\n\"Kuulitko siellä mitään meidän kotiseikoista?\" jatkoi äiti.\n\n\"Kuulin... Kyllä se Tahvo kertoi\", vastasi taas Antti lyhyesti.\n\nHannasta tuntui hyvältä, kun Antti sattui Tahvon puheille\nensimmäiseksi, että sai kuulla asiain oikean laidan, ennenkun Juken\nlumoamat ihmiset pääsevät kertomaan. Ja mietti jatkaa siitä vielä\npuhetta. Mutta Antti kun tunsi; että Hanna tahtoisi siitä puhua, niin\nlaittoi tekosyyn lähteäkseen ulos ja saadakseen siten keskeytymään\ntoistaiseksi siksi, kunnes hän voisi oikein kuunnella ja ottaa osaa.\n\nUlos tultuaan jo lähimmällä halkorantteella joutuikin Antti Juken\ntyömiesten pariin, jotka joutuivat heti ilmoittamaan haikeaa mieltään\nsen kamalan vahingon yli, mikä kohtasi sillä aikana taloa. Ja joutuivat\njuurten jaksain kertomaan, miten Hanna polonen oli sattunut antamaan\nmäräksi hionneelle ruunikolle liiaksi vettä, josta oli se kamala\nseuraus, että ruunikko kuoli ja vietiin tuonne Teiriharjun rotkoon,\njossa tuo kotka vielä nytkin lentelee.\n\nAntti pysyi vaan umpimielisenä. Ei virkkanut sanaakaan vastaan eikä\nmyötä. Katseli vaan, kun Jukke käyskeli hartiat kaltossa oikealle, suu\nvähän väärässä, ja kättään puistaen anteli työmiehille neuvoja ja\nmääräyksiä. Anteli varsin näyttääkseen Antille, että se on hän joka\njohtaa töitä. Ja joutui Antillekin kertomaan, miten nyt ovat työt niin\nhyvällä jälellä, että ei koskaan ukkovainaan aikana ole näillä vuosin\nolleet siinä määrässä.\n\nTätä vakuuttivat työmiehetkin, että tähän taloon ei ole ollut kuin\nvoitoksi isännän kuolema. Että kyllä nyt on isännän puutos kaukana\nVaaralasta.\n\nTähänkään ei Antti Jukellekaan vastannut mitään. Tuntui vaan tuo Juken\nläsnäolo niin pahalta, että tahtoi lähteä kävelemään päästäkseen\nerilleen moisesta puhetoverista. Etsi aitan avaimen ja meni aittaan\nkatsomaan elovaroja. Mutta Jukke arvasi mitä vasten Antti menee\naittaan, niin luikasi perässä ja alkoi kertoilla:\n\n\"Tuota, minun on täytynyt tässä noille työmiehille annella vähän eloja.\nTässä on ollut vähän rahan puutos, niin olen annellut vähittäin eloja,\nettä vähenevän ne näkyvät. Hannan joukko suurentaa paljon elon menoa,\nlapset päiväkaudet jauhavat kuni mylly ja Hanna ei niitä opeta pitämään\nrupeamata ja syömään vaan silloin kuin muutkin syövät. Vaan nyt ei ole\nelo hyvin kallista ostaissa, ainoastaan kolmekymmentä markkaa\nruistynnyri.\"\n\nJuken liurosteleva puhe ja se, kun näki aitassa hinkalot tyhjinä näillä\nvuosin, vaikutti Anttiin katkeran vihan ja harmin, että tuskin olisi\nveri lähtenyt, jos olisi puukolla pistänyt. Mutta puri hampaansa yhteen\neikä päästänyt sanaakaan, vaan meni kylän tielle käyskelemään kunnes\npovi hiemankaan huoppeneisi, että voisi palata perheensä luokse\npuhumaan niitten kanssa muutamankaan sanan.\n\nViimein tulikin kammariinsa ja istui keinutuoliinsa. Silmäsi laukkuaan\nnaulaan ja kun muisti siinä piilevän aarteen olevan jostakin arvosta\nisänmaalle, niin kaikki muu näytti vähemmältä ja mieli tuntui\nkuontuvan.\n\nLapset kiertyivät ympärille niin likelle kuin taisivat. Mantilla näkyi\nolevan jotakin sanomista. Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän\nkylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan\nrohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti\nkysyi:\n\n\"Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?\"\n\n\"Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?\" virkkoi\nManti kainosti.\n\n\"Pitäisikö sinne mennä?\"\n\n\"Pitäisi\", jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Sentähden kun nuo Jukke ja Topiaskin ovat meille ja äidille pahoja.\nEivät anna meidän syödäkkään.\"\n\nIsä taputti Mantia kasvoon ja lupasi: \"Tulevana syksynä, sittenkun\nkesällä ensin kasvaa pellot kauniita eloja ja niityt heiniä, mennään\nsitten Tannilaan. Kyllä se äiti antaa teille ruokaa, jos ei Jukke ja\nTopias antaisikaan.\"\n\nSiihen Mantikin rauhoittui, luuli tulevan syksyn olevan hyvinkin\nlikellä, muutamien viikkojen päässä vaan. Ja tuntui hyvälle kun\ntulevana syksynä päästään Tannilaan, jossa ei olekaan Jukke\nvarastelemassa kermapyttyjä ja juomassa maitohulikoita tyhjäksi eikä\nkiroilemassa, jos on voileipä käsissä.\n\n\n\n\nXXII.\n\nAntti tulee isännän henkirahalle.\n\n\nHuomenna oli henkikirjoitus.\n\nJukke nousi ylös aikaisemmin kuin muina aamuina, peseytyi, ajoi\npartansa, anteli neuvoja työmiehille tämänpäiväisissä töissä ja\nlaittautui henkikirjoitukseen.\n\nMutta Antti huomasi tämän, niin pisti matkavaatteensa päälleen, sanoi\npäättävästi: \"Minä menen henkikirjoitukseen.\"\n\nJukke tämän kuultuaan hieman lamautui, mutta alkoi leppoisesti\nsommitella:\n\n\"Minulla on siellä muitakin asioita. Minulla on tulevia, isävainaan\ntulevia ihmisiltä, niin minä saatan siellä nyt, kun ne ovat siellä...\"\n\nAntti ei kuunnellut pitemmältä Juken sommittelua, vaan jäykästi lisäsi:\n\"Minä menen.\" Sen sanottuaan meni.\n\nJukke ei uskaltanut tehdä vastarintaa Antille, pelkäsi, että jos hän\nAntin suututtaa, niin Antti ei antaisi rahaa eikä hän pääsisi sitten\nTaipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eikä ostamaan eloja eikä\nnäyttelemään taas satamarkkasia.\n\nLohdutteli sillä itseään, että ei siellä Anttia panna isännäksi, jos se\ntahtoisikin. \"Eei, ehei toki tukkilaista panna isännäksi, joka vaan\nkanssa-asukkaan nimellä oli Tannilassakin. Ei, ehei... Mitäs joutavia,\nettä Antti isännäksi!\" päätteli itsekseen Jukke ja sovitteli, miten se\nihan luonnostaan menee. Hän on ukko-vainajan vanhin poika, siis hän\npannaan isänsä sijaan isännäksi. Ja sitten hän on vasta oikein\nlakimääräinen isäntä. Sitä häpeää ei toki kyläläisetkään salli hänelle,\nettä tukkilainen pantaisiin Vaaralaan isännäksi. Väliin kertoili\ntyömiehille, että nyt hän vasta on oikein lakimääräinen isäntä. Ja taas\nväliin ajatteli miten nyt, kun hän tulee oikein lakimääräiseksi\nisännäksi, Taipaleen Jörkki uskoo hänelle hevosensa tulevaan syksyyn\nasti velaksikin. Sitten kun taas Antti tuopi tukummassa rahaa, niin\nsitten ei ole vaikea maksaa. Sitten ei taas tarvitse elon ostoon rahaa,\nkuten nyt. Ja miten Lahnasjärven tytöt pitelevät häntä likeltä, kun\nhänellä on taas uusia satamarkkasia ja kuulevat, että hän on oikein\nlakimääräinen isäntä.\n\nMutta henkikirjoituksessa tulikin Antti Vaaralan isännäksi, Jukke,\nTopias ja Joona talonmiehiksi.\n\nNyt aikoi Antti panna rajoja Juken isännyydelle ja siihen kehotti häntä\nmoni kylänmies, erittäinkin Lampilan Tahvo, jolla tuntui Jukkeen olevan\nvähän sapen hajua.\n\nTästä aikeestaan ei kuitenkaan Antti puhunut kotona mitään, antoi\nmuutamia markka-kymmeniä vaimolleen omituiseksi käytelläkseen omiin\nasioihinsa eikä virkkanut muulle väelle kuin vaimolleen ja lapsilleen,\nkun huomenna lähti matkalle kesätienestiinsä pohjolan tukkitöihin, otti\nmuinaistarustokokoelmansa mukaansa ja aikoi koota niille lisää silläkin\nmatkallaan.\n\nParin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli\nhäntä tähän tapaan:\n\n\"Rakas Hanna!\n\nOllessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni\nkohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua\nkuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan\naarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan\nraa'asti kaikuva ääni. Tunnen nyt sydämmeni sulemmaksi ja voin puhua\nenemmän.\n\nParas neuvo, mitä voin sinulle kotievääksesi jättää, on se, ettet ota\najatellaksesi taloutemme nurinniskoin menemisestä mitään. Menköön se\nvaikka Matin pellon ojaan, niin se ei merkitse mitään, kun se kerran on\nnäiksi lähtenyt. Me olemme tyhjästä saaneet tämän mikä on, niin saamme\nme vieläkin.\n\nJos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun\nsanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä\npäivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa...\n\nSe kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa\nennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut. Niin koetan\ntällä retkelläni ansaita ja säästää niin paljon, että syksyllä kotiin\ntultuani maksan Vaaralan ukko-vainaan aikuiset velat, jotka ovat teidän\nkaikkien sisarusten ja veljesten yhteisiä, ja silloin eroamme jälelleen\nsinne minun rakkaaseen Tannilaani. Tämä toivo viihdyttäköön teitä\nsiellä kotona. Minä viihdyn sangen herttaisesti täällä näitten\nkultaisten aarteitteni lämmittävillä vaiheilla. Enkä muista, vaikka\nkoko Vaarala menisi kuin Sodoma ja Gomorra, kunhan sinä vaan\npelastuisit paremmin kuin Lotin emäntä.\n\nMinä ukko Loti olen jo pelastunut ja joudun ajallani teitäkin\npelastamaan, kunhan tällä välin varotte itsenne suolapatsaaksi\njoutumasta.\n\nOlen raitis ja ripeä, ja riennän pohjolan vuoria kohti kuni keväinen\npeura.\n\nSiellä joutsenten kotimaassa soipi minun lempeni, kaukainen kantelo,\nsiellä virsiäni vetävi riemuisa luonto. Sielläpä, siellä mä viihdyn.\n\nSydämmen lemmellä tervehtii sinua\n\n                           Oma Anttisi.\"\n\nTämän kirjeen sai Jukke Hannalta varastetuksi.\n\nTästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa\nrahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut\nkantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea\nenimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin\nkanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun\nAntti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei\nantanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.\n\nTosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen\ntyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta\nkerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun\naikanaan joutuisi.\n\nNyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi,\nettä Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin\njo heti edes puolisenkaan tuhatta.\n\nHanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin\nkäpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että\n\"Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?\" Tuo sana pisti Jukkeen\nkuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli\npäätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että \"minä isäntä\nolen\". Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan\nlauhkeaksi ja tuumaili: \"Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen\npidän.\" Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä\nteetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri\nhuoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti\nmiten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei\ntahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun\nsilloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä\nruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa\nennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten\nhänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta\nkuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa,\nniin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin\nruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä,\nkunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.\n\nHanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen\nantamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken\ntäytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen\nnäppiinsä rahat pantaisiin...\n\nJukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan\nkieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli\nkiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että\nniitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja\ntällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin\nlihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille -- arveli\nitsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan\ntalveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan\nrekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli\nsivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena\nLahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu\nja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska\nTaipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen\nmetsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän\nottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä,\npuristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella\nkädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan\nsydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen\ntunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista\nkokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta\nrakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten\nensimmäinen silmäys todisti povessa, että \"sinä olet se ennen maailman\nluomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen\nalussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.\"\n\nOtti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen\nedistyy. \"No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu\nuutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa,\nniin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.\"\n\nNäissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia\ntyömiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja\nkiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nAntti pyytää eroa.\n\n\nJoulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja\ntarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen.\nNäillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa\nperheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat\nniin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia\ntyömiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei\nrahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen\nkauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta\ntuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta.\n\nMuistutti vanhaa sananlaskua, että \"sukea on sovinnon poski\", että\nerotaan sovinnossa.\n\nMutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin\nrahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen,\nmiten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo\nkärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee\nkärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten\ntarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun\nvuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja\nettä hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan.\n\nAntti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan,\nettä \"Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.\"\n\nTästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen\nisäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten\nkyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen\ntaipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan.\n\nAntti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos\nlaajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti\nsäteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui\ntalvikehdossaan.\n\nMutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään,\nkääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin\neroamaan sovinnossa.\n\nMutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan\nkaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat\nettä ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat\ntalon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten\ntyömiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon,\nennenkun niin on tehty.\n\nAntti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä\ntyömiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä\ntuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin\nlunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa\nerosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen\nnähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.\n\nMutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat\nmaksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja\nniin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on\naivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.\n\nEi koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt\nmitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja\njättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät,\nettä elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi\nsyksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä\nmahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin\nukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos\nlähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. \"Voi minua onnettomista\nonnettominta\", huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan\nkäräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä\niltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien\nsieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni\npilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa\nkäteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville...\n\nMutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana\nvietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten\nhän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä\ntäytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten\nhän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen\ntaloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta\non oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin\nlautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta\nilosta.\n\nAntin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää\nmonta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.\n\nIsänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja\nrauhoitti.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nAntti epätoivon vaiheella.\n\n\nHelmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä\npakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti\nsuksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: \"Jääkää\nJumalan haltuun\", tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas,\nmutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen\npartaan ja turkin rintakaulukseen.\n\nPitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita\nleuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan.\nTunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije\nkiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin\nkamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.\n\nTuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi\nkyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: \"Eihän toki.\nEihän toki.\"\n\nKyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta\nkodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön\nkätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin\nja palkitsi kaiken muun...\n\nSillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä\nja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.\n\nJukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa\nrikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi\nmorsiamen, oli hän saanut itseensä \"maailmantaudin\", joka hänestä\ntarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa\nvuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.\n\nAntti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja\nbyvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon\nSuvannon kaupunkiin.\n\nSiellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin\nviimeistä parantelemaan kotonaan.\n\nNyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat:\n\"Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut\nkaikki velat\" ja viittasivat entiseen tuomioon.\n\nNyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään\nmaksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja\nTopiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut\npinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä\nkaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä\npuhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton;\njoten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia\nja rivoimpia.\n\nNyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen\nhautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.\n\nJos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin\nviattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin\nalkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken\nja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät\nymmärtäneetkään.\n\nTuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja\njäähmetytti sen kokonaan. \"Kuka kiertää helvetin?\" huokasi hän\nepätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.\n\nHän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja\nTopiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.\n\nJos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan,\nmietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias\nsillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja\npanemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon\nasioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että\nrahat menevät kuni suola suureen mereen. \"Kuka kiertää helvetin?\"\nhuokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen\nsalvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän\npääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei\nheikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.\n\nLapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin\npäin.\n\nOli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli\npensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä\nmukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina\nkiirehtivät viidakon helmaan.\n\nMyrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti\nsielussaan.\n\nViikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä.\nSillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut\nsilmään.\n\nJärkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea\nmitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän\nvoi.\n\nElämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja\nvaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.\n\nHän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen\non vaan yksi askel... Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti:\n\"Enkö saisi astua sitä askelta... Ah, enkö...\" Ja toivon lohduttavan\nvoiman tunsi virtailevan suonissaan.\n\nMonta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä\nihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa\nelämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei\nperkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon\nsiirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta...\n\nTätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen\nkaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon\nkirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena\ntaivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.\n\nTästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja\nsyntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko\njuhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä\ntapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman\nnäköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne\nkohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen\nsyöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja\nriuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä\nkohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä\nalas.\n\nTämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä\npöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan\nhätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä\nrauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja\nvasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan\nriemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta,\nhaihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä\ntaudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi...\n\nNäki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin\nlaukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan\npystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti\nsuhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä\nkimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat\nkorvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin\nkorskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen,\njossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas\npotaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä\nmetsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän\nukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli\nkohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa\ntukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten\nvaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat\nihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta\njääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki\npöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä\nuuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia\nkivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan\nmuutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän\nsalaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen\nja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut\nsarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella\neikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni\nämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.\n\nTuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä\nunta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että\nmiten se toteutuu.\n\nMutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja\nsyventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen\nturvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä\nkohisevan sateen.\n\nMutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:\n\nLapsille on perustettava kansakoulu.\n\nTästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen\npalo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla\nrupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun,\nvoitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun\noli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia\nsortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja\nkasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt\nukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin...\n\nAntti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut\nkatsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai\nkauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille\nkansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.\n\nSuurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli\ntämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan\nolisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.\n\nTotinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen.\nJa kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan\nilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit\nminulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää,\nvoin kuolla... Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: \"Hän kätkee\npyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus\nja ilo hurskaille sydämmille...\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nJukke näyttelee velkakirjoja.\n\n\nKului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän\nkeskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi\noppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia\nnuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion\nperästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan\nkanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä\nja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa,\nkuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan\nunohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas\nkun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui\nkaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus\nkuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi\nlettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään\najamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.\n\nTätä katseli nyt mielihyvällä Antti.\n\nNyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti\nkuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille\nruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut\nkoskaan.\n\nRahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin\nainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi\nkaikki, mitä hänellä oli.\n\nJukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan\nluuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki\nvelat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa,\nsiinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia\nmaksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen\ntuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.\n\nTätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti\nvelan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon,\njoilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä,\nmaksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin\ntuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla\nkaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen.\nSiihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy,\nsen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.\n\nKauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki\nturvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi\naikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan\ntositarpeen.\n\nTämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä\nantamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran\nmilloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen\nmukaan kuin tarvitsi.\n\nMuut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken\nselityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan\ntuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia\nlain kautta Jukelta saamisiaan.\n\nNyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin\npakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet\nAntin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt\nihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan\nsaalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan\nviilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan\nmaksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä\ntuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään\nantaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.\n\nNyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän\nasiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että\npääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen\npaikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.\n\nTämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta\nperittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.\n\nNyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki\nvelkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin\nja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti:\n\n\"Katsokaa ihmiset, miten miehessä on mötyä. Tässä on poika, joka maksaa\nvelkansa, katselkaa noita papereita mitä niistä löytyy. Niistä löytyy\nenemmän kuin kymmenen tuhatta.\"\n\nNäytteli niitä siirroksia, miten ne ovat kaikki hänelle, juuri hänelle\nyksinään, miten niissä ei ole Antin nimeä, vaikka se on isännän\nhenkirahalla ja miten kauppias Frants ei uskoisi Antille ei\ntupakkinaulaa. Vaan juuri hänelle, Jukelle, siellä uskotaan vaikka sata\ntuhatta. Löi niitä papereita taas pöytään ja kehahti:\n\n\"Nuo lekeitä ovat. Ei ole noita joka pojalla. Ne ovat rahaa ne, vaikka\novat vielä paperina.\" Nämä samat temput hän teki jokahisen\nvelkamiehensä luona ja kehotti velkamiehiään ottamaan velastaan niitä\nvelkakirjoja, ettei muka tarvitseisi näin vähärahaisena aikana ruveta\nhätyyttämään ihmisiä. Velkamiehet rupesivat mieluummin odottamaan kuin\nperimään muilta tuntemattomilta ihmisiltä ja antoivat Juken itsensä\nperiä velkansa.\n\nNyt Juken hartiat vetäytyivät enemmän kalttoon, suu enemmän väärään ja\npää enemmän taakse päin kekalleen, käyskellessä kotinsa tienoilla\nkertoillen työmiehilleen miten häntä pidetään miehenä tuolla muussa\nmaailmassa ja näytellen työmiehille sitä velkakirjapakkaa ja\nvakuutteli: \"Minä isäntä olen, minä sitä isäntä olen.\"\n\nNyt sai Jukke asian nimeä kyläilemiseen. Nuo hänen perittävät velkansa\nolivat perittävät monesta pitäjäästä. Olipa Lahnasjärven pitäjäästäkin,\njossa hänen entiset kosittavansa olivat, mikä naimisissa, mikä vielä\ntyttönä. Niille hän tahtoi näyttää sitä velkakirjapakkaa ja muistuttaa,\nettä tuonlaista ei ole muilla.\n\nNiitä saamisiaan hän aina sai mistä sata, mistä viisikymmentä, mistä\nkymmenen markkaa, jotka olisi pitänyt viedä velkamiehille. Mutta tuo\nentinen nukkaviero päällysnuttu oli liiaksi vanha näin isäntämiehelle\nmatkustellessa vieraissa pitäjissä. Se piti ostaa uusi, eihän tuo\nsuurta koloa tee seitsemään tuhanteen, ja nuokin kenkien kannat olivat\nvähän liiaksi kallistuneet linttaan. Nekin olivat laitettavat uudesta,\nei sekään suurta koloa tee seitsemään tuhanteen. Turkkikin oli liiaksi\nvanha, se oli laitettava uudesta, eihän tuo suurta koloa tee seitsemään\ntuhanteen. Hevosvaljaat kaikkineen oli saatavat uudesta, eihän se\nsuurta koloa tee seitsemään tuhanteen.\n\nLamput olivat käyneet liian vanhanaikaisiksi ja vetävät paljoa enemmän\nöljyä kuin nämä uudenaikaiset. Niitä oli ostettava uusia, eihän tuo\nsuurta koloa tee seitsemään tuhanteen.\n\nTyömiehillekin oli nyt kerran lysti maksaa rahalla palkkoja, joita\nennen oli pitänyt maksaa eloilla. Ja kaikkia talon tarpeita oli nyt\nhyvä ottaa rahalla enemmän kerrassaan. Viinaakin oli hyvä tuoda\nkerrassaan isompi astia, josta oli työmiehille mieliksi hyvä antaa\nryyppy aina silloin tällöin. Eikä vierastakaan tarvitse päästää\nrautahampaana luotaan. Se oli otettava parasta lajia. Jos se on\nkalliimpaakin, niin se on sitä parempaakin. Tupakitkin, sikaarit ja\npaperossit olivat otettavat parasta lajia. Jos ne ovat kalliimpia, niin\novat ne parempia.\n\nViina ja tupakit sekä muut talontarpeet kun aina loppuivat ja rahat\nolivat asioissa, niin täytyi taas lähteä velkamiehiltään puristamaan\nsaamisiaan, että sai rahaa.\n\nRahalla oli paljoa parempi ottaa kaikenlaista. Ja kun otti enemmän\nkerrassaan, niin sai kappaletta helpommalla, kuin vähittäin, ja\nvarsinkin velaksi ottaessa. Että jos antelikin työmiehille ja jollekin\nvieraalle kaupunkituliaisia, niin se ei merkitse mitään.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nHanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa.\n\n\nNyt ei kuitenkaan vuosikausiin joutanut yhtään markkaa Juken\nvelkamiehille. Nämä rupesivat taas kiirehtimään saaliitaan, mutta Jukke\notti käsille sen mustaksi nuhrautuneen ja repaleiksi muokatun\nvelkakirjapakkansa. Rupesi sitä näyttelemään, miten hänen saamisensa\novat lujilla perusteilla. Miten hän on tuohon ja tuohon vaatinut\ntakuuseen sen ja sen, ihan kylän rikkaimman ja monessa kuvernöörin\nläänissä mainitun ja tunnetun miehen.\n\nSitten hän tekeytyi tunnolliseksi ja huoahtaen lausui:\n\n\"Minulla on sanomattoman hirveää ajatella ryöstämällä ottaa.\nLähimmäiseltään ryöstämällä ottaminen, vaikkapa velka, tuo oikea\nlaillisesti tuleva saaminen, se on hirveää. Hirveää se on, ei se minun\nluonnolleni sovi. Minä koetan vaikka mitä ennen.\n\n\"Antilla on nyt heti tässä muutaman kuukauden perästä monen tuhannen\nmarkan saalis, joka pakotetaan tämän valmiin tuomion voimalla panemaan\nrahansa talon asioihin. Ja nyt juuri kun se ensi kerran tulee kotiin,\nniin otetaan rahat pois ilman armoa, juuri ilman armoa.\n\n\"Sellaiselle minä olen vihainen, joka juonittelee, mutkittelee, kuten\ntuo Antti. Sitä minä en kärsi. Sitä minä en kärsi. Olen itse suora\nmies, en kärsi toisessakaan mitään vippakonstia. En mitään kujetta, en\nkiertelemistä, en kaartelemista, minä en kärsi, en kärsi, en\npienintäkään kiepausta, en kärsi, en kärsi\", vakuutteli Jukke päätä\npuistaen ja uhkasi ottaa Antin lujalle niin pian kun se vaan ensikerran\ntulee kotiin.\n\nNäin kului vuosia kolme.\n\nJukelta oli jo velkakirjat loppuneet yhettömään. Ei ollut niitä enää\nmistä näytellä kellekään. Talontarpeita täytyi saada kauppias\nFrantsiita velaksi velan päälle. Juken kotipuoleiset velkamiehet eivät\nnyt enää uskoneet Juken laverruksia Antin rahoista, vaan alkoivat\nlähetellä Jukelle kuvernöörin viraston välipäätöksiä saamisistaan.\n\nNäihin kuitenkin Jukke vastasi ja sen kihlakunnan lainvoiman voittaneen\ntuomion ja kunnan virastosta saadun todistuksen nojalla selitti, että\nAntti on isäntä ja sen ovat maksettavat velat, joten sai aikaan sen,\nettä kuvernöörin virasto määräsi asiat kihlakunnan oikeuden tutkintoon.\n\nNyt tiesi Jukke, ettei enää pitkälle päästä. Hän pani liikkeelle\nviimeisen valttinsa ja rupesi houkuttelemaan Hannaa, että se hommaisi\nAntille niin, että Antti maksaisi nuo velat, sillä lailla saisi\nhaltuunsa isännyyden.\n\nHanna näki nyt tulevan yleisen häviön. Hirmuisen kauhistuttavana\nnäyttäytyi kerjuulla vietettävät vanhuuden päivät, kun näki, että Antin\nrahat nielee koulu.\n\nJukke ei ollut vielä parantunut aivan terveeksi, vaan silloin tällöin\naina ilmestyi tauti uudelleen, milloin minkinlaisina paiseina. Niinpä\nnytkin pöhöttyi pää ihan kuin leili.\n\nVeli oli veli Hannan mielestä, vaikka pahakin. Tunsi hän Jukkeen syvää\nsääliä ja uskoi olevan aivan totta, että Jukke antaisi mielellään\nisännyyden Antille ja heittäytyisi katsomaan valmista kun on nähnyt,\nettei hänellä luota isännyys. Ja rupesi oikein sydämmellisillä\nrukouksilla pyytämään Anttia hävittämään koulua pois, myömään vaikkapa\npolkuhinnastakin koulun kaluston, saadakseen siten lisää käsissä\noleville rahoille, ja maksamaan velat.\n\n\"Koti on koti, vaikkapa riitainenkin. Vaikka koti olisi kuinka paha,\nvaikka olisi minkälainen tautiluola, kuten tämä nyt onkin, niin koti on\nkoti sittenkin, enkä lähtisi toisen hyvää kerjuulla hakemaan\",\nhuomautti Hanna pyytäessään miestään sovittamaan Juken velkoja. Ja\nmuistutti että \"saattaahan Jukke muuttua sinulle ystäväksikin ja\nhyvinkin hyväksi kun näkee, että sinä pelastat talouden perikatoon\njoutumasta. Eihän hänkään tahdo vaivaisena kerjäämään joutua.\"\n\nAnttiin teki niin verrattoman pahaa tuo Hannan puhe. Hän tunsi vaimonsa\nkamalan pelvon vanhuuden päivien köyhyydestä, tunsi syvän säälin häntä\nkohtaan, kun ei voinut antaa mitään luotettavaa vakuutta siihen, ettei\nsitä tarvitse pelätä. Ja se ajatus, että panisi koulunsa, rahansa ja\nkaikkensa Juken velkoihin, saadakseen Vaaralan isännyyttä itselleen,\npani vapisemaan joka jäsenen. Eikä tiennyt mitä sanoa. Viimein hän\nkuitenkin syvällä painolla virkkoi:\n\n\"Kuoltuaan koira tapansa heittää, minkä Jukkekin. Jos nyt taas antaisin\nhänelle rahani, niin huomenna olisi sama mies kuin ennenkin. Sitä\npaitsi ei minun rahani enää Juken asioissa vaikuta enempi kuin sannan\nhitunen meressä. Ne ovat jo niin suuret.\"\n\nJukke makasi vuoteen omana taudissaan, johon Hanna häntä hoiti. Siellä\nhäntä hoitaessa Jukke vaikutti sisareensa, että hän kaikella tavalla\nahdistaisi Anttia hävittämään koulunsa, ja kertoili, miten monta\ntuhatta se vetää vuodessa rahoja ja miten, jos Antti ei siihen panisi\nrahojaan, oltaisiin kohta ihan rikkaat miehet. Miten hänen oikeana\ntunnollisena ihmisenä olisi velvollisuuskin antaa hänelle, juuri\nhänelle rahansa, kun hän hoitaa kumpaistakin taloa. Miten hän tuon\nvaikeista vaikeimman aseman, isännän viran, antaa mielellään muille.\n\nTuo Juken alituinen selitys kävi Hannan mielessä viimein todeksi.\nNiinhän työmieskin tehtaan jyskyttävän koneen ääressä -- jonka\njyskytystä hän päivät kuuntelee -- nukkuu kuni lapsi äidin tuutilaulua\nlaulaessa. Ja kuuluu se nukkuessakin somalta korviin. Samoin Hannan\nmielessä vakautui aatos, että Antti oli saatava taipumaan koulunsa\nhävitykseen.\n\nSen hän tiesi, että Anttia ei kovuudella saada luopumaan\nmielipiteestään, niin hän rupesi rukoilemaan eikä sanonut voivansa\nlakata ennenkuin Antti olisi hävittänyt koulunsa ja pannut ne rahat\ntalon velkoihin. Antti kiersi kätensä Hannan kaulaan ja lausui: \"Äiti\nkulta, ethän toki raski kiusata minua. Kouluani en voi hävittää, vaikka\nrukoilisit yötä päivää... Kaikkihan on meillä yhteistä, ilot ja surut,\nonni ja onnettomuus, köyhyys ja rikkaus. En enempää toivo elämältä kuin\ntuon koulun. Iloitse sinäkin minun kanssani, että meillä on\nsemmoinenkin lapsi. Ja yhteiseksi iloksemme ja lastemme lasten\niki-iloksi hoitakaamme tätä kouluamme. Hyvässä työssä löydämme\nJumalamme, Jumalassa löydämme rauhamme, rikkautemme, ilomme ja\nonnemme.\"\n\nSelitti vielä Antti aivan juurten jaksain mikä sen on vaikuttanut että\nkoulu on hänelle tullut niin rakkaaksi, ettei hän voi mitenkään\nhävittää kouluaan.\n\nMutta kouluahan kaikki viisaat miehet vihasivat, yksin tuo herännyt\nrovastikin ja tuokin Korhosen Kusti, joka hengellisiä hartaushetkiä\nkulkee myötään kylissä pitämässä, tuomitsee kansakoulun helvetin\nesimajaksi. Ja kun sitä paitsi hän itse kuuli koulussa laulettavan\nlauluja, joissa ei edes sävelkään ollut semmoinen kuin virsissä, joita\nkirkossa ja Korhosen Kustin seuroissa laulettiin, niin tuntui se Hannan\nmielestä aivan todelta mitä Jukke oli hänelle päähän iskettänyt.\n\nJukke kun näki, että Antti antaa hävitä talon kokonaan, tuli aina\nvarmemmaksi siinä uskossa että Antti kouluunsa kätkee senlaisen\nerikoiskasan, jonka hän sitten, kun on muu yhteinen talous kokonaan\nhävitetty, saa siitä omakseen.\n\nTämä aate synnytti hänessä yhä enemmän pelkoa ja harmia. Yltyi se yhä\nenemmän kiihottamaan Hannaa käymään Antin kimppuun, kun tiesi, ettei\nhänen oma sanansa vaikuta Anttiin.\n\nViikkokausia oli Hanna rukoillut Anttia ja vuodattanut paljon\nkyyneleitä, mutta siitä ei Antti muuttanut mieltään.\n\nTämä ihmetytti Hannaa. Kun ei koskaan ennen ollut Antti häneen\ntaipumaton, niin uskoi, ettei Antti häntä rakasta sydämmestään. Ja\nJukke kerran vaan muistutti: \"Nyt sen näet tukkilaisen rakkauden.\nUskotko nyt mitä olen sanonut Antin rakkaudesta sinuun? Muistatko mitä\nsanoin sinulle kerran Tannilassa? Ja arvaappa kuinka monta sillä nyt on\njo sinua rakkaampaa, joille tarvitsee rahansa viimeiset mitä koulusta\njääpi. Semmoisia ne tukkilaiset ovat.\"\n\nEnempää ei tarvittu. Noitten Juken sanojen kanssa meni Hannan sydämmeen\ntulinen viha kuin käärmeen myrkky. Hän syttyi kuin tuli tappuroissa.\n\nHän räväytti käsiään yhteen, repäsi tukkiaan, kasvot kauhean näköisinä,\nja vihasta kirkuen juoksi kammariin Antin luokse kuin kukko repimään\nAnttia.\n\nAntti säikähti kuni salaman lyömä, että vapisi joka jäsen eikä tiennyt\nmitä tehdä.\n\nOtti kuitenkin Hannan syliinsä, hallitsi siinä häntä ja hätäisesti\nhuudahti:\n\n\"Hyvä Jumala! Oletko järkesi menettänyt? Toinnu toki! Elä kuitenkaan\ntule hulluksi!\"\n\nHanna riuhtoi vaan itseään ja tahtoi lyödä ja repiä ja kirkui:\n\n\"Sinä hullu olet, näytän minä hullun sinulle, hulluin hullulle. Jos et\nanna rahoja, niin tapan sinut. Lyön sen tulen porttoa, niin että\ntunnet. Vai hullu sulle pitäisi olla tässä.\"\n\nAntti luuli ainakin että Hanna oli menettänyt järkensä. Kyynelsilmin\nhallitsi sitä riuhtoilevaa vaimoaan ja sydämmellisellä painolla\nvirkkoi:\n\n\"Rahasi? Saathan sinä ne, hyvä ystävä. Asetu siksi että annan.\"\n\nHanna asettui, mutta silmät paloivat vihasta kuni kekäleet, rinta\naaltoili väsymyksestä, tukat olivat hajallaan kuni kotkan repimät, että\nkoko pää oli kuin tuulen kopra.\n\nAntti kaivoi povestaan kukkaronsa, antaaksensa rahansa ja vapisevilla\nkäsillään rupesi aukasemaan, mutta Hanna tommasi siihen, repäsi sen\nmiehensä käsistä kuin haukka linnun ja juoksi sen kanssa Juken luokse\ntoiselle puolen kartanoa.\n\nJuken sydän hyppäsi kun näki Hannan juoksevan Antin täysinäinen\nrahakukkaro kourissa ja huudahti: \"No nyt sinä oikein teit. No sinä\nihminen olit... Mitä se sanoi kun sinä otit tämän?\"\n\n\"Mitäpä hän sanoi. Minä kiskasin tämän kynsistä ja lähdin juoksemaan.\nEihän se mitä kerinnyt sanoa\", selitti Hanna ja huohotti.\n\n\"Tulkoonpa nyt ottamaan. Nyt se onkin miehen käsissä\", virkkoi Jukke,\npunalti päätään ja hyvästä mielestä vapisten tunki poveensa sen\nkukkaron. Ja lihavalle tuntui taas mieli.\n\nHanna ei tullut sinä iltana Antin puolella käymään eikä Anttikaan\ntoivonutkaan, kun sai vaan tietää, ettei se ollut järkeään menettänyt.\n\nAntti oli koko illan ja yön niin täysi harmista, että luuli\npakahtuvansa. Mutta toivoi kuitenkin voittavansa ja itsekseen arveli:\nOnko ihmisen sydämmessä niin likellä pohja, ettei sinne kaikki elämän\nsurut ja huolien tuskat kaikkine katkeruuksineen mahtuisi. Itkuhan oli\njo syntyessäni ensimäinen ääneni, mutta äitini sylissä jo hymyilin.\nHymyiltyäni taas itkin, mutta kohta hymyilin jälleen. Miksi en nyt\ntekisi samoin. Olenhan lapsi isänmaan.\n\nTätä ajatellessaan tunsi mielensä hieman lauhtuvan ja kyyneleensä\nväsäytyvän, mutta kun taas kiertyi mieleen ne äsköiset Hannan sanat:\nportto, hullu, niin ne viilsivät taas niin syvältä, että aukesi uusi\nkyyneltulva. Mutta ennen kuin viereisessä huoneessa löi kello kolme,\nhän nukkui ja päivän sarastaessa herätessään tunsi mielensä\ntyhjentyneeksi. Pään alusensa huomasi kastuneen hyvin syvältä, sen\ntyynynsä kuivasi lämmintä uuninrintaa vasten, ettei sitä märkyyttä\nhuomaisi kukaan ja tuntui hyvin hyvälle kun sai olla yksinään tämän\nyön.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nAntti hyvittelee surumielistä Hannaansa.\n\n\nPilvinen päivä oli huomenna jo valkeimmallaan, kun Antti meni ulos ja\ntapasi Hannan päivänsä askareissa karjakartanon vaiheella. Hanna ei\nollut näkevinään Anttia, mutta kuuli Antin ystävällisen sanan: \"Tuoppas\näiti puita ja laita lämpiämään se huone, kylmän kolakaksi on jäähtynyt\nnäin tuulella.\"\n\nTuo Antin suusta kuuluva ystävällinen \"äiti\" sana meni Hannalla ihan\nläpi ruumiin ja lamautti kokonaan, että tunsi syvää häpeää mielessään\nillallisen elämänsä suhteen ja halkohuoneeseen puita ottamaan mentyään\nseisoi sopessa kauvan ja mietti miten hän viitsisi mennä Anttia niin\nlähelle että veisi halkoja kammariin, mutta ajatteli, että jospa se\nkuitenkin lienee totta, että hän on semmoinen kuin Jukke sanoo. Eihän\nkumminkaan Jukke viitsisi niin paljon valehdella. Ja mitäs hän ei\ntaipunut minuun. Siitä sai rohkeutta, otti syliinsä pilkotuita puita,\nvei ne rohkeana kammariin ja alkoi panna roppelehtaa niitä uuniin,\nmutta siinä valtasi senlainen painustaja, että tunsi halun joutua ulos\nennenkuin Antti kerkiäisi alottaa mitään keskusteluja. Sen näki Antti\nluonnosta, että Hanna tahtoo päästä ilman puhelemista ulos, niin Antti\nvarsin nähdäkseen onko Hanna yhä vihassa, tarttui Hannaan syliksi ja\nistutti viereensä, puristi kätensä Hannan käteen ja tunsi Hannan käden\nvapisevan jostakin levottomuudesta. Hanna ei kuitenkaan tahtonut\nriistää kättään Antin kädestä, vaan koetti kuitenkin pysyä ölvinä ja\nkolkosti murahti: \"Mitä tämä nyt on?\"\n\n\"Ei erityisesti mitään, vaan kun näin, että sinulla on niin kiire ulos,\nniin otin kiini, että istutaan nyt se kiireen aika\", kuului Antin\npuolileikillinen vastaus ja katseli Hannaa silmiin. Hannan silmissä\nhuomasi Antti jotakin arkuutta ja kainoutta, niin päästäkseen puheen\nalkuun kysyi: \"Eikö äidillä nyt olisi minulle mitään sanottavaa?\"\n\n\"Miksikä? Eikös sinulla olisi?\" kuului Hannalta tylsä vastaus.\n\n\"On minulla paljonkin\", sanoi Antti ystävällisesti.\n\n\"No sano sitten\", kuului Hannan puoleksi ylenkatseellinen, tyly vastaus\nja jäykisti itseään kuulemaan Antin puhetta, että se menisi toisesta\nkorvasta sisään ja toisesta ulos, eikä vaikuttaisi mitään.\n\nTämän huomasi Antti, niin tekeytyi ystävällisen leikilliseksi ja hieman\nnauraen sanoi: \"Olisi soma tietää, mistä se illallinen tuisku tuli,\nmistä se syntyi?\"\n\n\"Vähä tuisku. Enemmänkin olisi sietänyt olla\", kuului taas Hannan\nkylmä, hiljainen murahdus.\n\n\"Kyllä, kyllä se oli koko pyräkkätä aikanaan. Katsohan tuolla lattialla\nnäkyy minun tukkiani, tuommoisia kuontalolta, ja katsoppas tätä liivin\netupuolta, on tästäkin muutama vihurin puuska kulkenut, kun tällä\nlailla on remahtanut, ja katsohan tätä niskaani, siihen vissiin on joku\nmalko jyrähtänyt räystäältä, kun siitä on noin pitkältä orvasketta\nlähtenyt kuni auralla. Onhan se ollut koko pelmakkata\", puheli Antti\nleikillisesti ja lystikkäästi nauraen ja katseli Hannaa silmiin, mitä\nse siihen vaikuttaisi.\n\nHanna ei ollut kuulevinaan, kiirehti vaan ulos. Jukke oli ollut ulkona\nvartoilemassa, kuuluisiko kamarista riitaääniä sen illallisen rahajutun\njohdosta ja palavin silmin ja päätään mukaan nyökyttäen kuiskasi:\n\"Houkutteleeko se sinulta niitä rahojaan?\"\n\n\"Eipähän vaan ilman!\" virkkoi Hanna naurusuissaan ja kiirehti\nasioilleen karjakartanoon, mutta Jukke vökelti rinnalla ja kättään\npuistaen ja päätään nyökyttäen toimessaan puhua sopotti: \"Kyllä minä\narvaan, että kyllä se niitä tahtoo, mutta kyllä ne nyt pysyy, ne\novatkin minun takanani. Kun se tahtoo näitä rahoja takaisin, niin sano\nsinä että ne ovat tallessa ne, ovat seitsemän alakiven alla,\nyhdeksännessä maaemässä ja niillä on miehinen haltia.\"\n\nHanna ei kuunnellut Juken sopotusta, meni vaan askareihinsa ja hyvälle\ntuntui, että Antti oli ystävällinen, päätti nyt pysyä jäykkänä eikä\nleppyä Antille, ennenkun lupautuu koulunsa hävittämään ja ottamaan\nisännyyden. Sittenhän ei ole Juken syytä talon häviämiseen. Ja tuntui\nse aivan, että nyt on Antin ohjakset jo hänen vallassaan, että kunhan\nniitä taidolla hallitaan, niin Antti menee mihin ohjataan. Ja Juken\nmieli myöskin ei ollut tervalle. Se hartiat kaltossa käyskeli sinne\ntänne kartanon vaiheella, painoi aina poveaan povitaskunsa kohdalta ja\nitsekseen höpisi: \"Tällä miehellä on taas rahaa, on sellaista kuin\nrahaa. Tässä on poika, jolla on sellaista kuin rahaa, on rahaa, on.\" Ja\ntyömiestensä luokse kun meni, niin nyrkillään kopisti rintaansa ja\nvakuutteli: \"Tässä povessa on taas sellaista kuin rahaa. Tältä pojalta\nei lopu raha, vaikka se joskus vähenee, on taas sellaista kuin rahaa.\"\n\nAntti oleili kammarissaan ja tuntui se hyvälle, että oli saanut\nvaimonsa leppymään, ja kun tiesi varmaan, että turha oli se illallinen\npelko, että hän olisi järkensä menettänyt, niin ei aikonut tehdä mitään\npuhelemisen syytä Hannalle, ennenkuin Hanna itse haluaa. -- Otti\nlaukustaan kokoelma-paperiaan ja rupesi niitä kirjoittamaan puhtaaksi.\nMutta ei ollut pitkä aika kun kuului juoksevia askelia lähenevän ulkoa\npäin ja Hanna iloisesti hätiköiden kiskasi kammarin oven auki ja huusi:\n\"Suuri haukka on aitan katolla, tule isä ampumaan, se vaanii meidän\nkyyhkysiä; tule heti, se vielä iskee meidän kauniit kyyhkyset, se\nlienee yhden jo tappanut; tule!\"\n\nAntti koppasi seinältä perästä ladattavan pyssynsä, pisti siihen\nlatingin ja juoksi halkohuoneeseen, jonka ikkunaan näkyi aitan harja.\nOlihan siellä kuin olikin suuri harmaa haukan ruhvake, istui tyynessä\nja katseli navetan edustalla kipelehtäviä kyyhkysiä, jotka kilpaan\nnopostelivat Hannan antamia hampun siemeniä. Haukka odotteli eivätkö\ntulisi lähemmäksi sinne aitan eteen kun syöminen loppuu.\n\nAntti varovasti hiipien pisti pyssynsä suun halkohuoneen ikkunan\nkynnykselle ja samassa pamahti. Silloin haukka lähti varatonna pyöriä\nrutalehtamaan kattoa alas ja räystäältä pudota runtsahti lumihangelle.\n\nHanna juoksi sitä ottamaan, tarttui siipispankkaan ja juosta hynttyytti\nverta tippuvan haukkaruhvelon kanssa halkohuoneen eteen Antin luokse ja\nhyvissään kertoili: \"Satutpa sinä veitikka, mokoma pyyntimies. Heitit\nsinä kyyhkyset rauhaan; sinä olet yhden jo syönyt. Viime viikolla\nkatosi yksi, niitä oli kuusi ja nyt ei ole kuin viisi enää.\"\n\nTämän kuuli ja näki Jukkekin, niinkuin hyvänäkin miehenä tuli hymyillen\nja kummastellen katsomaan sitä otusta, vaan kun Antti näki Juken\nlähestyvän, niin lähti pyssy kädessä astumaan huoneeseensa ja heitti\nHannan ja Juken ihmettelemään keskenään. Mennessään arveli sanoa\nJukelle että kun nyljet sen haukan, niin siitä nahkasta saat oivallisen\nrahakukkaron kihlarahoillesi Lahnasjärvelle lähtiessä. Mutta ei\nkuitenkaan virkkanut mitään, nauraa myhähti vaan sille mielensä\nviittaukselle, meni kammariinsa, pisti pyssynsä naulaan ja istui\nkirjoituspöytänsä ääreen.\n\nMutta Manti, Matti ja Kaisu tulivat koulusta, menivät perheen pirttiin\nja siellä saivat käsiinsä sen ammutun haukan. Kun kuulivat, että isä on\nsen ampunut, niin Matti ja Kaisu toinen toisesta siivestä kantaa\nretuuttivat isän kammariin haukkaa, Manti aukoi ovia niille tulijoille\nja kammarin oven auetessa jo Matti ja Kaisu huusivat: \"Kun isä on\nampunut näin komean linnun. Miten isä raski ampua näin ihmeen kauniin\nja suuren linnun. Ettäkö olisi elävänä saaneet kiini, kyllä me olisimme\nelättäneet, katsokaa kuinka tämä on kaunis ja suuri.\"\n\n\"Ei sitä saa elävänä kiini kukaan, ja se on petolintu, se syöpi muita\nlintuja, on syönyt jo yhden teidän kauniita kyyhkysiäkin\", puollusteli\nisä itseään.\n\n\"Onko tämä se huuhkaja, josta opettaja selitti tuolla koulussa?\" kysyi\nManti ja katseli haukan käyränokkaista keltasilmäistä päätä.\n\n\"Ei tämä ole huuhkaja, tämä on vaan koppelohaukka, joka iskee jäniksiä,\njäniksen poikia, koppeloita, metsoja, kanoja ja kaikkia mitä näkee\nvoittavansa\", selitti isä ystävällisesti.\n\n\"Koppelohaukka\", huudahti Manti. \"Siitä ei ole opettaja puhunut mitään,\ntokko lienee nähnytkään. Me viemme tämän opettajalle. Viemmekö isä?\"\nkysyi Manti iloissaan.\n\n\"Viekää vaan, jos tahdotte, ehkä se täyttää sen vielä, jos saa\ntäyttäjän,\" mukautti isä.\n\nSen enempää ei Manti ja Matti siekailleet, vaan lähtivät saaliineen\nulos. Mutta jo etuhuoneeseen tultuaan alkoivat kiistellä: \"Minä kannan,\nminä kannan, et sinä, vaan minä kannan.\" Se hälinä kuului kammariin,\nniin Antti pyörähti jälkeen ja sanoi päättävästi: \"Kantakoon Manti, se\njaksaa paraiten, ja se pitää kantaa hyvästi, ilman ryvettämättä.\"\n\nSiihen tyytyivät toiset, Manti otti haukan kaulasta kahteen käteensä,\nrötkäytti sen olalleen, vilkasi isään ja loistavin silmin kysyi:\n\"Näinkö minä kannan?\"\n\n\"Kanna niin, vaan älä lankia kinokseen, että hierautuu lumeen\", kuului\nisän lupaus.\n\nSilloin ne lähtivät joukollaan juosta viikettämään koululle päin, Manti\nhaukkoineen edellä, Matti ja Kaisu rinnakkain jälessä. Antti\nlystimielisenä katsoi rappusilta menijöitä, kun ne ryhmissään juosta\nluikkasivat ja jalkoja oli alus täynnä kun karhissa. Seisahti äitikin\nkarjakartanon puolella katsomaan niitä matkalaisia. Tähän ilmestyi\nJukkekin lähelle ja päätään nyökäytellen kuiskaili: \"Rouvalle\nlähetettiin lintu. Kohta se illan pimitessä lähtee herrakin sinne\nlintukeitolle.\" Sitten inhottavasti ketkistellen ääneensä nauraa\nrähäytti sille keksinnölleen ja taas kuiskaili: \"Opettajalle\nlähetettiin metso, metsolla vaihdetaan koppelo\" ja taas nauraa\nrähäytti. Jukke oli kuiskailevinaan niin hiljaa, ettei Antti yli\nkartanon kuulisi, vaan ne kuuluikin selvään ja tunkeutuivat Anttiin\nsyvempään anteeksi antamisen rajoja. Antti pysyi nyt monta päivää\nahneesti kirjoituspöytänsä luona, Manti tuoda kipsutteli aina ruokaa\nisälle ja korjasi syötyä tähteet.\n\nLauvantai-iltana meni väki kylpemään, käytiin käskemässä Anttiakin,\nmutta hän ei lähtenyt; käytiin kohta uudestaan käskemässä, vaan Antti\nei lähtenyt eikä virkkanut mitään. Kun oli kaikki väki kylpenyt,\nkäytiin taas käskemässä; mutta Antti ei virkkanut mitään, kirjoitti\nvaan kuni kone.\n\nVäki oli kaikki syöneet iltasensa, Hannakin oli jo syönyt ja tuli\nkammariin, ilman mitään virkkamatta istui keinutuoliin ja hiljalleen\nkeinutteli itseään, kun Antti lamppunsa valossa kirjoitti.\n\nAntista tuntui kuin Hannalla olisi halu puhella jotakin, mutta kun\nHanna ei virkkanut mitään, niin ei tuntunut olevan hänelläkään syytä\nruveta alottamaan ja niin äänetönnä kirjoitti tuntikausia ja istui\nselin Hannaan.\n\nViimein kuitenkin lopetti kirjoituksensa, nousi seisalleen ja istuessa\ntönkistyneitä jalkojaan verrytelläkseen käveli muutamia askelia, mutta\nkäänti pöydän sivulta tuolinsa keinutuolin lähelle ja istui siihen\nvastapäätä Hannaan, otti Hannaa kädestä kiini ja ystävällisesti kysyi:\n\"No, mitä se äiti nyt ajattelee niin pitkään ... mitä, sanoppas!\"\n\n\"Ajattelepahan, ettei ihmisen tarvitsisi olla niin jäykän kuin sinä\nolet\", virkkoi Hanna nureksien.\n\n\"Jäykkä? Minäkö jäykkä? Minähän olen lauhkea kuni lammas-nahkainen\ntuppi!\" huudahti Antti ja puristi lujemmin Hannan kättä.\n\n\"Olet missä olet, mutta et siinä, missä minä tahdon\", kuului Hannan\nvarma, nurjamielinen ääni ja noista Hannan sanoista kuului, ettei hän\nkaipaa leikkiä.\n\nAntti otti kahteen käteensä Hannan käden ja ystävällisesti virkkoi:\n\n\"Äiti kulta. Jos olisin ollut sinulle jäykkä, niin näissä ei oltaisi,\nei oltaisi kenenkään kynnestä katsomassa. Oltaisiin Tannilassa isäntänä\nja emäntänä.\"\n\nHanna riuhtasi kätensä irti Antin käsistä, kumpasenkin kätensä tuppasi\nkasvoihinsa ja samassa parahti huutava hillitön itku. Itkunsa seasta\ntuskaisesti saneli: \"Olenhan sen arvannut, että siitä sinä olet minulle\nniin paha.\n\n\"Sitä olen sinun ja lasteni tähden itkenyt silmäni puolisokeiksi, eikä\nole se mielestä lähtenyt, niin sinä nyt vielä tuommoiseksi tulit.\" Suu\naukesi ja aikoi sanoa, että en minä kestä kauvan, järki minulta menee,\nmutta uusi yhäkin syvemmästä puhkeava itkun purkaus valtasi niin ettei\nvoinut sanoa mitään.\n\nAntti ei tahtonut virkkaa mitään, ennenkun Hannalta menisi ohi katkerin\nitku ja itsestään hieman lieventyisi mieli. Vaan Hanna luuli, että\nAntista tuntuu vaan lystiltä hänen itkunsa, koska ei hyvitykseksi virka\nmitään, niin hyppäsi keinutuolista seisalleen ja aikoi lähteä ulos\nmennäkseen navetan loukkoon itkemään, josta ei kukaan kuulisi. Mutta\nAntti otti Hannan kiini, istutti sijalleen keinutuoliin ja sanoi\nvakavasti: \"Nyt et saa lähteä mihinkään. Minulla on sinulle sanomista\nenemmän kuin koskaan ennen.\"\n\nAntin vakava, ystävällinen sana meni Hannasta aivan läpi. Nyt\nvihdoinkin tunsi saavansa Antilta kuulla aivan vilpittömiä sanoja ja\nmieluinen tunteen liehaus tukehdutti kyyneltulvan.\n\nAntti nojasi itsensä selkäkenoon tuolinsa nojasinta vasten, otti\nitselleen niin vakavan muodon, että Hannakin huomasi puhuvan hänen\njärkähtämättömiä sanoja ja alkoi:\n\n\"Olen uskonut sinun jo minua tulleen tuntemaan, kun näinkin kauvan\nolemme olleet yksissä, että olemme kolmen jo koulua käyvän lapsen isä\nja äiti. Mutta et kuitenkaan näy minua vielä ymmärtävän. Sanot minun\nolevan pahan sinulle ja näyt uskovan itsekin, että olen sinulle paha,\nmutta kuitenkin olen sinulle ollut ja olen parempi kuin koskaan olet\naavistanutkaan.\"\n\n\"Mutta miksikä kuitenkin niin vähän puhelet ja senkin vaan leikilläsi\",\nmuistutti Hanna alamielisesti ja tuhki vielä itkuaan ja pyyhiskeli\nkasvojaan esiliinallaan.\n\n\"Olen sentähden puhellut niin vähän, kun olen nähnyt, että sinä niin\nhyvin viihdyt tuon kavalan Juken kanssa\", jatkoi Antti. \"Olen antanut\nvapaasti seurustella Jukkea, että etköhän viimeinkään tulisi itse\nhuomaamaan tuon katalan käärmeellistä kavaluutta, mutta se näyttää\nsiltä, että olet niin likellä Jukkea -- kun se on sinun veljesi --\nettet voi nähdä häntä joka puolelta ja sentähden, koska Jukke on tehnyt\nniin paljon pahaa, että minun anteeksi antamiseni on loppunut, täytyy\nminun sinulle sanoa jäykkä totuus. -- En tarvitse puhua siitä, mistä\nsyystä sinä varsinaisesti sanot minua pahaksi, sen kuulin viikollakin\nomilla korvillani, kun Jukke herjasi minua opettajaan ja vielä niin\nkatkeran katalasti nauraa rähäytti sille viisaudelleen. Noita kaikkia\nhän on saanut sinut uskomaan sen lisäksi, että saattaa meidät\ntalottomaksi ja ajattelee lainvoimalla minut pakottaa kantamaan hänelle\nrahaa kuni peikon, ettei minulla itselläni ole mitään valtaa mihin minä\nrahani panen. Tähän kaikkeen sortumiseen olet sinä ollut välikappaleena\nja aseena Juken kädessä. Tähän kaikkeen on ollut Juken syy ja sentähden\nolenkin sinulle kaikki antanut anteeksi, sillä voipihan toki veli\npettää sisarensa ja minä söin Evan omenan.\"\n\nHannan herkällä kannalla oleva mieli murtui, uusi itkun purkaus\nhyrskähti rinnasta ja karvaat kyyneleet tulvahtivat silmiin ja itkien\nvirkkoi: \"Emmehän vielä ole talottomat. Antaahan Jukke sinulle\nisännyyden, koeta sinä sitten hoitaa taloa kun olet viisaampi... Heitä\npois tuo mieron kierto, hävitä tuo koulusi ja rupea hoitamaan taloasi,\nkuten muutkin ihmiset.\"\n\n\"Koulustani ei tarvitse murehtia\", jatkoi Antti. \"Koululla on valtion\napu, niin annan sen kunnalle, kunnan täytyy se ottaa kannattaakseen,\nsen annan heti johtokunnalle sovittavaksi kunnan kanssa sen\nkannattamisesta. Mutta taloa, joka on jo multahirsiään myöten\numpipäässä velassa, ruveta hoitamaan ja tyhjin käsin siitä kohottamaan\non mahdotonta, seitsemän kertaa mahdotonta, senhän toki sinäkin\nymmärrät.\"\n\n\"Tyhjin käsin. Kyllä minä ne rahasi hankin itsellesi\", myhähti Hanna\nlupaavasti.\n\n\"Itselleni!\" huudahti Antti. \"Arvaan, että rahani ovat joutuneet Juken\nkäsiin ja silloin ne eivät polttele ei sinun eikä minun näppiäni. Kun\nsudelle suuhun niin vatsaan, on vanha sananlasku.\"\n\n\"Sitten uskon vasta Juken kavalaksi, jos hän ei anna niitä rahoja\",\nsanoi Hanna vakavasti ja aikoi jatkaa, että eihän Jukke ole sanonut\nolevan velkaa kuin kolme tuhatta. Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan\nja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun\nlapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista\nseikoista ja keskeytti siihen sanomisensa.\n\nManti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: \"Tuletteko äiti meidän kanssa\nnukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?\"\n\n\"Tulen, tulen, alkakaahan sinne pahnoillenne asettua!\" vastasi Hanna\nkiireesti.\n\nSen kuultua Manti lupsautti oven kiini ja juoksi takaisin toisten\nluokse.\n\nHanna aikoi nyt vielä alottaa puheen, mutta kun Antti muistutti, että\n\"Tuo nyt, äiti, minulle vähän syömistä, ennenkun menet nukkumaan\", niin\nlähti hakemaan ruokaa, eikä hyvin pakottavaa sanomista tuntunut\nolevankaan, kun kuuli, että Antti aikoo hävittää koulunsa, ja tuntui se\nvarmalta, että kun hän huomenna ottaa Jukelta Antin rahat ja tuopi ne\nAntille takaisin, niin se rupeaa hoitamaan taloa ja vastustamaan\nvelkoja. Ruokaa tuodessaan sanoi ystävällisesti: \"Siitähän se Jukke\nmarisee, kun sinä et syö perheen pöydältä.\"\n\n\"Mielelläni sen tekisin, mutta tuo niin inhottavan taudin rohtojen\nkatku on niin katkeran vastenmielinen, etten voi siinä hajussa syödä,\nen, vaikka mitä sanottaisiin\", sanoi Antti vakavasti ja kääntyi\nsyömään.\n\nHanna istui keinutuoliin ja tuntui olevan hyvä tilaisuus jatkaa\npuhetta, mutta syvällä kupelehtava hyvä mieli koulun hävittämisestä ja\nsiitä, että hiljankin se Antti ottaa talon hallinnon, sekä itkun\nvaikuttama tyhjyys sekotti mielen, ettei saanut mitään asiallista\nkeskustelua alkuun, ja kun näki, että Antti on nyt niin asiallisella\ntuulella, eikä mitään vähäpätöistä viitsinyt alottaa, niin tunsi\nparhaaksi olla äänettä; hymyili vaan siitä hyvästä mielestä, mikä\nväkisinkin tuntui mielen pohjalta kohoavan. Ja kun Antti sai syöneeksi,\nniin vei ruuat pois ja siltä tieltään meni lasten luo porstuan\nperuskammariin nukkumaan. Nukkuessaan näki unta, että heillä Antin\nkanssa oli iso, kaunis ja kauniilla paikalla oleva talo. Siinä ei\nnäkynyt Jukkea eikä muitakaan veljiä, eikä sisaria, kauniit vainiot\nlainehtivat kartanon ympärillä, tuoksutellen mieluista heilimän hajuaan\nkauniin kesäpäivän ja herttaisen etelätuulen hiljalleen liekotellessa.\nHerättyään tunsi Hanna unensa sangen somalta ja lupaavalta, että\nväkisinkin se painui syvälle mieleen. Eikä koko yönä tullut enää unta,\nvaan mieli ja ajatukset viipyivät niissä kauniissa omituisissa\nvainioissa sen kauniin oman talon ympärillä. Koko oleminen tuntui\nolevan onnen lupauksilla täytettyä.\n\nHuomenna kutsui Hanna Juken kahdenkeskiseen tilaan navettaan ja\npyyteli: \"Sinä, Jukke veli veikkoseni, anna sinä pois ne Antin rahat!\nSe...\"\n\n\"Antin rahat? Poisko Antin rahat?\" huudahti Jukke, suusta sanaa\nkatkaisten. Haamu tulistui yhä vihaisemmaksi, harmaista silmistä\nvälähteli valkeiset ympäri teräsiä ja ennenkun Hanna kerkesi jatkaa,\npäätään punaltaen jatkoi: \"Antin rahat pois? No kaikkia! Ne nuo akat\npe----leet, ne ovat kaikki kuni yhdestä pölkystä, niitä saapi\nhämmennellä ja pyöritellä kuni kutsua. Antin rahat pois?! Ei suuri sana\nsuuta halkaise!\" kertoi yhä Jukke ja lähti pois Hannan luota.\n\n\"No, elä nyt suutu, kuulehan vielä, minulla on sanomista!\" kielteli\nHanna, mutta Jukke vaan tulisesti säihkyvin silmin äsähti: \"Minä en\nkuule semmoisia hommia. Sen saat kerralla uskoa, että minä en kuule\nsemmoisia hommia. Minä en ole pyöriteltävä niinkuin akat.\" Sen\nsanottuaan kiireesti astua vöklehti pereen pirttiin päin ja uudisteli:\n\"Antin rahat pois! Kaikkia kuuleta! Eipä muuta kuin pois! Vai Antin\nrahat pois?\"\n\nHannaa kummastutti tuo Juken käytös ja tuli siitä levottomaksi. Oikein\nsydän rupesi lyömään, että korviin kuului juhmitus. Tuota kaikkea\nvoittaakseen rupesi roppelehtamaan askareissaan. Mutta ennenkun itse\ntiesikään, seisattui yhteen kohti ja ikäänkuin löysi itsensä seisomasta\nmilloin heinävihko sylissään, milloin joku astia kädessä, ja lehmille\nruokia antaessaan vei sen vihkon härälle mikä piti viedä vasta\nkantaneelle lehmälle ja koko elämä tuntui olevan kuin uninäköä.\n\nEi tuntunut tulevan aikaan, jos ei saisi jonkun kanssa puhua ja tuntui\nse parhaiten soveltuvan Antin kanssa. Niinpä lähtikin juoksun hypäkässä\nmennä leimottamaan kammariin.\n\nKammariin tullessa hengitys huohotti ja kasvot leimusivat jostakin\nsyvästä levottomuudesta. Sen huomasi Antti, katsahti kiinteän\nsilmäyksen Hannaan ja kysyi: \"Mikäs nyt äidille on tullut?\"\n\n\"Jukke ei antanut rahoja\", sanoi Hanna ja ääni vapisi.\n\n\"No, johan minä sanoin, että joka sudella suuhun, se vatsaan!\" sanoi\nAntti.\n\nHanna ei tiennyt mitä sanoa, tuntui mieli aivan hätäilevän. Itse\ntahtomattaan ja ajattelemattaan läheni Anttia ja rukoilevalla äänellä\nhuudahti: \"Mitä se isä kuitenkin sanoo, kun en saa takaisin niitä\nrahoja?\"\n\nAntti näki Hannan hädän, niin tarttui syliksi, istutti syliinsä ja\nsydämmellisesti virkkoi: \"No hyvä äiti. Eihän se ollut sinun syysi.\nKavala Jukke villitsi sinut ja sinä teit, niinkuin ymmärsit olevan\noikein.\"\n\n\"Etkö todellakaan ole minulle paha niistä rahoistasi?\" sanoi Hanna ja\nkiersi kätensä Antin kaulaan: \"Voi kun sinä olet hyvä.\" Ja kuumat\nkyyneleet alkoivat valua Antin polville.\n\nKihosi kirkas kyynel Antinkin silmän nurkkiin, kun tunsi, että Hanna\nviimeinkin tulee ymmärtämään Juken kavaluutta.\n\nAntti jäi kammariinsa Hannan mentyä, tunsi Jumalaa kiittävän liehauksen\nsielussaan, joka ikäänkuin muistutti pyhäpäivää ja veti silmät hyllyllä\nmakaavaan raamattuun. Sen otti samassa käsiinsä. Ensi avauksessa aukesi\neteen Davidin Psalmit. Silmät jo avatessa sattuivat lauseeseen: \"Herra\non minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nVaarala myydään pakkohuutokaupalla.\n\n\nJuken velkamiehet eivät nyt enää uskoneet Juken laverruksia, vaan\nhakivat velkansa tuomioksi ja panivat tuomionsa käytäntöön. Tannila\nmaineen mantuineen sekä kaikki Vaaralan irtaimet myötiin jo\nennen kesää, ja kun nämä ei riittäneet, niin kauppias Frants\nvelkakiinnikkeensä nojalla haki pakkomyöntioikeuden Vaaralan\nkiinteimistölle ja oli se myönti määrätty toimitettavaksi heinäkuun\najalla Suvannon kaupungin kruunun virkatalossa.\n\nAntti ei nyt mennytkään tukkitöihin, vaan oli tänä kesänä koko kesän\nkotona, varsin nähdäkseen kotinsa perusteellista häviötä ja\nturvatakseen perhettään jollakin tavoin silloin kuin joutuvat aivan\nsuojattomiksi.\n\nJuken alituinen riiteleminen siitä, ettei Antti mennyt rahaa\nansaitsemaan, ja Hannan jokapäiväinen murhe vanhain päiväin köyhyydestä\npainoi Anttia raskaana taakkana ja vei alas kuni hivutustauti. Antin\nkasvot kävivät kalpeiksi. Työ oli ainoa, jossa parhaiten viihtyi, ja\nsitä hän raatoikin kuni orja, mutta levähtäessä antautuivat silmät\npitkiksi hetkiksi ilman rävähtämättä katsomaan yhtäsuoraa kaukaisimpaan\nesineeseen. Kaikki tunteen lämpimyys tuntui pakenevan. Ei tuntenut\nmitään intoa mihinkään. Isänmaakin oli vaan kuollut sana ja tieto sen\nkannasta, sen muinaisista verisistä taisteluista, sen nykyisistä\npyrinnöistä oli vaan uni. Ei mikään saanut ilostumaan, eikä kyennyt\nenää lohduttamaan Hannaa hänen raskaimpinakaan hetkinä. Jos koettikin\nsitä tehdä, niin oli se vaan vastenmielistä teeskentelyä, joka enemmän\npahoitti kuin hyvitti.\n\nKuluivat kuitenkin päivät ja viikot. Huomenna oli jo se päivä, jolloin\nVaarala joutuu vieraalle. Tätä -- kuka on Vaaralan uusi isäntä --\nriensi Antti katsomaan ja kuulemaan Suvannon kaupunkiin.\n\nMieli tuntui vaan raskaalta ja kolkolta. Ei heinäkuun helteinen\npäiväkään auteresta punertavalla paisteellaankaan suvennuttanut mieltä,\nniin tuntui se tyhjältä ja kuitenkin pakottavalta.\n\nSuvannon kaupungin kohdalla kosken putouksen toisella rannalla oli\nmuhkea luonnon kasvattama metsä. Sen rinteeseen juuri kosken äyräälle\naarniopetäjän kömmöttävälle juurelle istui Antti odottamaan päivän\nkulumista kello kymmeneen ja ikäänkuin upoksiin hautautui siihen\nhumisevaan kosken kohinaan, joka täytti sen tyynen rantametsän. Siinä\ntuntui olo niin somalta, viihdyttävältä, kuin ei olisi missään.\nVesilintuja pari uiskenteli ja sukelteli putouksen niskalla, missä vesi\ntyynenä virtana riensi putousta kohti. Virran mukana soluivat\nvesilinnutkin alaspäin, aina ihan putouksen niskaan, mutta kun putous\nrupesi nielemään, silloin iloisesti narahtaen pyrähtivät lentoon,\nlensivät puoliympyrän kaaren ja laskeutua liemahtivat ylemmäksi samalle\nsuvannolle, jossa taas alkoivat pulikoida, milloin sukeltaen pohjaan\nmilloin veden pinnalla keskenään kisaellen, ja antoivat virran kantaa\nsiksi kunnes taas lähenivät putouksen hammasta. Silloin taas\nsilmänräpäyksessä pyrähtivät lentoon ja sileälle veden pinnalle jäi\npienet värepilkat, jotka heti sammuivat nielevään putoukseen. Näitä\nvesilintuja katseli Antti ja huokasi. Niin -- heitä auttoi siivet.\n\nSilloin huomasi Antti onkimiehen pitkine vapoineen kiveltä kivelle\nhyppien häntä lähenevän, niin lähti ikäänkuin pakoon ja kierti metsää\nmyöten niemen toiselle puolen, meni siltaa myöten kaupungin puoleiselle\nrannalle, jossa Suvannon päivän kaltevalla ranta-ahteella seisoi\nviehättävästi kodikkaan näköinen uusi kartano, jonka valkopuitteisesta\nikkunasta näkyi pari valkohapsista pyhäpukuista vanhusta.\n\nKierti hän katselemaan toistakin sivua tuon rauhaisan kartanon, mutta\nulko-oven päällä huomasi suurilla valkoisilla kirjaimilla kirjoitetun\nkirjoituksen, jota seisattui katsomaan. Silmänräpäyksessä kuohahtivat\nveret kasvoissa tuskaisen näköisiksi ja huokauksen seasta kuului sanat\n\"Vaivaistalo... Tuossako vanhuuteni turva ... tuossako... Mitä\nkertoiletkaan päivistä satavuosien, koska ajansyömä päätösi murtuu alas\nkuni tuon linnan tuolla kosken helmassa? Mitä kertoilet silloin?...\nHuokauksia ja huokausia vaan ja kovuutta kiukkuisen onnen, tuskia\nelämän... Mutta veljesihän on kuitenkin hauta rauhaisa ja tyven.\"\nKyynel valahti Antin kasvoille, hän pyyhkäsi sen ja lähti kävelemään\nhuutokauppapaikkaan. Mutta huutokauppatalon lähelle tultuaan huomasi\nmiehiä purkautuvan kruunun virkatalosta ulos. Hän oli myöhästynyt. Jäi\nkatuviereen seisomaan ja virokseen hyvitteli sen kohdalla olevan talon\nsuurta harmaata koiraa. Kauppias Frants poikkesi Antin luo ja\nsivukävellessään voittomielisellä painolla kuiskasi: \"Vaarala on\nmeidän.\"\n\nTuo sana kiskasi Antin ihan kohoksi ja lähti kuin käsketty kauppias\nFrantsin mukana kävelemään sen kotiin.\n\nKotiin tultuaan kauppias Frants lisäsi: \"Erosi siitä nyt Juket ja Juken\ntakaiset rehentelemästä.\" Sen pitempään ei kauppias Frants puhetta\njatkanut, istahti tuolilleen ja näkyi ajattelevan.\n\nAntti ei virkkanut mitään, vaan tuntui mielessä että kauppias\nFrantsilla on hänelle jotakin sanomista, niin ei kiirehtinyt\npoislähtöön, vaikka olikin tullut huoneeseen ilman kutsumatta, istui\nvaan tuolille oven pieleen odottamaan, mitä talon herra sanoo. Ne\nensimmäiset sanat \"Vaarala on meidän\" tuntuivat mielessä somalta. Jos\nsiinä ei olisi ollut mitään syrjätarkoitusta, niin olisihan hän sanonut\n\"Vaarala on minun\", mutta se \"meidän\" sana tuntui somalta, että mieli\ntuntui ylenevän aivan väkistenkin.\n\nKauppias Frants puhui aina vähän. Niinpä hän nytkin ennen ajatteli\nennenkuin puhui. Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti\nystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: \"Menkää nyt\nkotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin\nkotianne. On postipäivä, en jouda kanssanne enempi puhelemaan, mutta\ntulen teitä tervehtimään, koska joudan.\" Tarjosi kätensä\nhyvästelläkseen, puristi Antin kättä lämpimästi ja lisäsi: \"Toivon\nteille iloista mieltä, rauhaa ja myötäkäymistä.\"\n\nAntin sydän hytkähti, ilosta silmiin kihosi vesikiehteet. Tahtoi\njotakin sanoa, mutta ei niin pikueeltaan osannut muuta kuin kuiskasi:\n\"Kiitos, kiitos.\"\n\nSen sanottuaan lähti ja ulos tultua vasta silmien vesikiehteet\nsyntyivät kyyneliksi, mutta niistä hän ei perustanut. Hän ei tahtonut\nnähdä ketään, lähti rientämään kotiin saamaan Hanna yhtä iloiseksi kuin\nitsekin oli. Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä,\nettä tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: \"Menkää\nkotiinne ja hoitakaa sitä... Kotiinne... Kotiinneko vielä?...\nVaaralaan, kotiinne... Oi, Jumalan kiitos... Kotiinne... Kotiinne\nVaaralaan...\"\n\nJuken veljineen täytyi nyt erota Vaaralasta, mutta Jukke kantoi\nleppymätöntä vihaa ja kateutta Antille siitä kuin Antti sai jäädä\nVaaralaan ja etsi kostoa joka päivä kuni aitomussika reikää päästäkseen\npahatekoon.\n\nVanhan äitinsä tahtoi Hanna pitää luonaan Vaaralassa, mutta sekin\nkantoi nurjaa mieltä Antille siitä kuin Jukke, hänen mieluisin\nlapsensa, joutui Antin tähden pois kotoaan tukemasta hänen vanhuuttaan.\nVihasta muotoa kantaen söi hän ruokansa joka päivä, mutta ahneesti\nkuitenkin laukkasi muorin leveä hampaaton leuka, istuessa pöydän\nlatvalla aina vielä kauvan jälkeen muitten. Mutta viimein hän kylmästi\nnakkasi lusikkansa pöydälle, ynsein kasvoin kääntyi pois ja pureskellen\nviimeistä palaansa lyhvine suppuhelmaisine hameineen astua töpösteli\nkarsinloukkoon sänkyynsä. Siihen hän sanan puhumatta köllistyi ja\nummisti silmänsä heti, mutta usein hän siitä kavahti ylös, pahasti\nkirkuen, silmät suurina pöllistellen, siunaillen ja syleksien katseli\nkaikille suunnille näkyisikö sitä pahaa petoa, joka häntä hätyytti. Ei\nsitä näkynyt, niin sylkäsi vielä kerran, kallistui uudelleen ja kohta\ntaas uusista kuorsauksista tärähteli seinät aina sinne asti kunnes väki\nkokoutui syömään. Silloin hän aina silmät pöheisinä, kasvot\nturvoksissa, töhmeröisesti horjuen astua tallusteli pöytään,\npuolivihasesti kiskasi kannikan ja rupesi syödä mylkkäsemään. Tuhkan\nharmailla lasittuneilla silmillään aina silloin tällöin mulautti\ntuikean silmäyksen yli pöydän ja kylmästi jylähti povessa kun ei\nnäkynyt Jukkea.\n\nMuorissa oli Juken elävä kuva Antin silmissä joka päivä, sillä Jukke\noli äitinsä näköinen kuin kissan poika. Ja jos Antti milloin näki\nmuoria, niin muisti hän Jukkea, mutta tuo muisto ei koskaan tehnyt\nmieltä pahaksi. Olihan sen yhteys loppunut ja taloudessa näkyi\nmyötäkäyminen ja rauha, joka piti mielen tyytyväisenä ja virkeänä.\nKaikki tuntui vaan suotuisalta, tuntui kuin päiväkin paistaisi\nVaaralaan toiselta sijalta kuin ennen Juken aikana.\n\nKoulunkin oli kunta jo ottanut omakseen, ettei siitäkään ollut huolta,\njouti aina toimimaan kotinsa eduksi ja onnelliselle tuntui aina mieli.\nAinoastaan joskus muistaessa Juken kostonhimoa värähti mielessä synkkä\nkammo. Mutta sekin kammo aina haihtui kuni tuuleen, kun muisti kuningas\nDavidin sanat: Sillä Hän pelastaa minun väijyjän paulasta.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nAntti näkee unta.\n\n\nOli tammikuun ilta. Päivän viimeinen kajas hieman häimötti lännen\nrannalla. Kuun puolikas kynsistään kiikkuen kiipeili etelän taivaalla\nja tähtien uilottavat silmät vilkahtelivat siellä täällä yltympäri\ntaivaan kantta. Mutta pohjoisesta metsien latvoilta näkyi revontulien\nviehkeä loimo. Näitä katseli Antti kahmerehtaessaan viimeisiä\nulkoaskareitaan päivänsä töistä. Mutta viimeisiksi iltahetkiksi siirtyi\nkammariinsa, jossa hän aina otti käteensä kirjan, yhden tai toisen.\n\nMutta nyt tunsi itsessään kummallista levottomuutta. Läpi ruumiin kävi\noutoja väristyksiä ja mieli painui pahaksi. Antti ei ollut koskaan\nsellaista tuntenut eikä tiennyt mikä sen vaikutti. Ei ollut päivällä\ntöissä liian lämmin eikä liian kylmä, eikä nyt huone ollut liian lämmin\neikä kylmä.\n\nEi ollut sen syytä, mutta se vaan oli ja silloin tällöin humautteli\nruumista väristyksen tapaiset virtaukset ja mieli painui yhä\nalakuloisemmaksi. Vasemman silmän alla alkoi liikkua ihohiiri ja\npotkitteli se että silmäluomet liikkuivat.\n\nMitä nyt pitää itkeä? Enhän ole itkenyt sitten kuin Juken aikana, mutta\nmitä nyt? arveli Antti itsekseen ja mietti yhä mikä tuohon olisi syynä.\n\nEi löytänyt syytä, mutta mieli se vaan oli pahana, että tahtoi\nkyyneleet tulla. Antti toivoikin, että ne tulisivat, niin sitten se\nmielikin sulaisi. Mutta eivät tulleet kyyneleetkään.\n\nEi haluttanut ruokakaan, niin iltaisen syömättä painui vuoteelleen ja\ntoivoi unta. Ennen hän kuitenkin luki ulkomuistista Davidin 91:nnen\nsalmin sanoja: \"Hänen tykönänsä olen minä tuskassa, siitä minä hänen\ntempaan pois ja saatan hänen kunniaan\", muisteli hän vielä uneen\nvaipuessaankin.\n\nHän nukkui heti ja näki unta että oli vanhanlainen, valoisa, hyvin\nlikainen huone. Sen seinillä ja hyllyillä, lasissa ja lattiassa oli\nmitä inhoittavinta likaa, jota näkyi jo kauas ikkunoittenkin läpi.\nSinne pakotettiin menemään Antti. Hän koetti varoa itseään\npilautumasta, mutta se oli mahdotonta ja niin tarttui sitä likaa\nvaatteisiin. Vaan hän ei kuitenkaan ollut siitä paljon milläänkään,\narveli että kyllä se heti lähtee, kun pääsee veden luokse.\n\nMutta hänen jälestään tuli sinne huoneeseen suuri joukko\npuhdassilmäisiä ja iloisia lapsukaisia, joitten kasvot ja silmät\nloistivat puhdasta viattomuutta. Oli niitten joukossa monta hänen\nkoulunsa oppilaitakin. Ne kaikki pilasivat itsensä ja jäivät sinne.\nSiitä tunsi hän pahaa mieltä, että ne jäivät sinne ryvettymään enemmän\nja enemmän.\n\nSitten ilmestyi Antti aukealle, laajalle nurmitasangolle, johon\npuolipäivän aurinko paistoi lämpimästi ja hiljalleen leppoisesti\nlainehtiva meri oli tasangon oikealla sivulla. Siellä meren rannalta\nnäkyi outo kartano, joka häntä kammotti, kun kuuli että siellä pitää\nkäydä. Se kuitenkin jäi sillä kerralla sikseen. Tuntui kuin joku olisi\nhäntä syrvännyt että hän heräsi.\n\nHerättyään hän valpastui. Hän tiesi varmaan, että se uni ei mene ilman\nmitäkään ja syvä suru valtasi mielen. Pitkään ajateltuaan huokasi:\n\"Mitä minusta itsestäni. Mutta ne lapset... Kouluni oppilaatkin...\nMitähän tarkoitti unikakkinen sillä?...\"\n\nPitkän aikaa oli Antin mieli pinnistyksissä siinä unessa ja siinä, mitä\nmahtoi merkitä, että ne lapset jäivät sinne likaiseen huoneeseen.\nViimein kuitenkin kului pois unikuva lapsista ja joutui ajattelemaan\nsitä ihanaa päivänpaisteista nurmitasankoa, jonka laitaan aava meri\nniin lempeästi liekotteli hiljaisia värelaineitaan. Siitä hiljalleen\nrauhoittui mieli ja nukkui uudestaan...\n\nHuomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset\npäässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous,\njossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle\nAntti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi.\nTästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein\njähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta\nse vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä\ntuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat\npunaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä\nkiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas\ntuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin\nkäsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat\nniin sekaisin.\n\n\"Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi\", aina\nväliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti\nvaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia\nlintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.\n\nKoetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se\nsiihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen\nKusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä\nturmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon\npohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut.\nAjatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen\niltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.\n\nKului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.\n\nKoulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle\nrinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä,\ntuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään\ntaivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison\nLuovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui\nlehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi\nyli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili\nlahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina\nKoljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.\n\nKaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää,\nmutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli\nrunsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä\nkaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja\ntalojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä\ntäällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella\nnoin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka\ntuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät\nkukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.\n\nVaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin\nmielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä\nkiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt\npysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai\nonnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä...\n\n\n\n\nXXX.\n\nJukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.\n\n\nKivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen.\nAntti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja\nmerkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman\niskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti\nouto tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat\nkasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni\nukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän\nnäki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele\nsanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: \"Oletko aikeessa työhön?\"\n\n\"Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!\" vastasi Jukke ylpeästi ja\nkirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.\n\n\"Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään\",\njatkoi Antti säyseästi.\n\n\"Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en\nosaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä\ntyötä?\" jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.\n\nAntti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin\nheitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että\nJukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun\npäivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: \"Jukke on\nminulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä\ntyötä.\"\n\n\"Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa\npalkan?\"\n\n\"Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!\"\njorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja\nhartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä\nmielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen\nlaittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi\nettä Antilla ja Jukella on pahat välit.\n\nAntti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä\nsai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille\ntyömiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja\ntotella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet\nja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän\nrupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.\n\nAntti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on\nominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat:\n\"Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan.\nSehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa\nvahinkoa.\"\n\n\"Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille\npalkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!\" toisteli yhä Antti.\n\n\"Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin\noikiaa kyllä tielle\", lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.\n\n\"Ei siitäkään hyvää tule\", virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.\n\n\"No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa\", jatkoi esimies tosissaan ja\nsiveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.\n\nTuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta\nlähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen\nvirkkoi Jukelle: \"Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä,\nniin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.\"\n\nJukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: \"Hyvällä\nerkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi\nsemmoinen isäntä.\"\n\nAntin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi\nkuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti\närjäsi: \"Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan\npahalla. Näytän isännän käskyn.\"\n\nSilloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke\njatkoi ilkeästi jätkytellen: \"Pahalla, vai pahalla näytän isännän\nkäskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!\"\n\nAntti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman\nhalun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi\nitsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut\nsanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi\nmahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois\nkoko työpaikalta.\n\nJukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: \"Joko lähdit\nhäpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään\nsemmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja\nhäpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!\"\n\n\"Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida,\nei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä\nkävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei\ntainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!\" kuului työmiesten\njoukosta kuiskeita.\n\nTästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään\nsaanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.\n\n\"Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä\nluopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan\ntukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen,\nvaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana\nkihisee korvallisesi kerran!\" kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset\njoukosta.\n\n\"Eei, eheei\", jatkoi Jukke käsiään levitellen, \"siinä ei ole, ei\nmärällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän\nminä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.\"\n\n\"Niin sinä antaisit lyödä?\" kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.\n\n\"Antaisin\" -- lisäsi päätään punaltaen Jukke -- \"antaisin kahdestikin,\nantaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin\nVaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat\nkäteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se\nlöisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.\"\n\n\"Vaan jos kävisi kipeästi?\" kuului taas miesjoukosta huomattava\nmuistutus.\n\n\"Se ei tekis mitään\", lisäsi Jukke innoissaan. \"Se olisi kuin\nPelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi.\nAi, ai, että se löisi.\"\n\nAlkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen\nhuomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: \"Saatte nähdä,\nettä en pelkää Anttia.\"\n\nUusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain\nterotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin\npanehan mieleesi.\n\n\"Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään\", vakuutti Uusi Hellberg,\npäätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa\nsilmäänsä pitäen hipallaan.\n\nNyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä\nystävällisesti murahti: \"Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu\", ja lähti\nmajataloonsa kävelemään.\n\nTämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti\nvökeltämään majapaikkaansa.\n\nAntilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan\ntyöstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele.\nTuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.\n\nHuomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa.\nLaakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti\nkumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista\nhuikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun\npunertavassa ilmassa.\n\nKuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin\nastuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty\nmittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta\nkaikkine osineen.\n\nJukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa\nhelisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua,\nsen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista\nsilmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun\nse havaitsee Juken.\n\nKuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi,\nkuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni\nviskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi\nkorkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:\n\n\"Kuka on käskenyt sinua siihen... Kävele nyt paikalla pois työstä.\"\n\nJukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä\nkerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin\nnosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri\nyhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira,\nmaailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa\nvälistä kähisi: \"Nyt kasahtaa.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen\nsukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo\nkauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti\nläpi sielun kauhistava tunne: \"Tuossako on minulle murhan isku?\"\n\nSamassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten\nputosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni\nräpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.\n\nMutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä,\nsillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.\n\nSilloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien.\nLensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei\ntuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat\npääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen\nvaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt\nvaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön\nkäsky.\n\nTuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken\nverissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja\nruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.\n\nNyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa\nja mieli palveli sielua.\n\nNyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni.\nTahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti\nkävelemään kotiinsa.\n\nOikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut\nauttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni\nkynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nMikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.\n\n\nPäivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että\nlumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas\npieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet\nilmaan.\n\nMikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli\npysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin\ntutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja\nnäkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen\nkeuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat\nhartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan\nvasemalle korvalliselle.\n\nUuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien\nmiesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin\nympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle\nsyksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu.\nJa moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti\nhengittävässä rinnassa.\n\nPuhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä\nenemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat\nkauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:\n\n\"Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta\ntäynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei\nkarkaa otus.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa\", vakuutti\nUusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin\nMikkokin.\n\n\"Tuo Vaaralan Antti\", jatkoi Mikko, \"on tehnyt osansa jo pahaa.\"\n\n\"Se on tehnyt, se on tehnyt\", toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen\npäätään.\n\n\"Synti aikansa menestyy\", jatkoi Mikko. \"Aikansa menestyy ... aikansa\nmenestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa\nkorkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta\", vakuutti Uusi Hellberg.\n\n\"On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä\", lisäsi yhä Mikko. \"Se\nsieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne\nmaailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt\npieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan\nkiitos, se oli viimeinen paha teko... Jo tarttui nyt.\"\n\n\"Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä\", toisti Uusi\nHellberg.\n\nMikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas\nkuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:\n\n\"Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut\nmurha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut\nkunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen\nollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa\nja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa\nkaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä\nvieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan,\nminkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan\nnyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan\nja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan\nonnettomassa asiassa.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme\", vakuutti\nUusi Hellberg, nyökyttäen päätään.\n\n\"Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat\", sanoi joukossa\nRisto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.\n\n\"Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on\nasiakin\", virkkoi joukosta Halosen Teppo. \"Meitä neljänäkymmentä miestä\nkatsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun\nAntti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi\nvastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku\nIikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne\nkuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni\nvierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky.\nTässä on viimeinen käsky.\"\n\n\"Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin\nselvästi näkee asian\", lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja\nnytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.\n\nHuokasi taas Mikko ja jatkoi: \"Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä.\nSiinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki,\nmikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni\nymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko\nasian ydin. Omantuntoni mukaan... Ajatelkaapa sitä kohtaa...\nOmatunto... Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala\nvarjelkoon... Omantuntoni mukaan kuuluu valassa... Niin, omantuntoni\nmukaan...\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", kuului Uuden Hellbergin mukautus.\n\n\"Te tiedätte Antin pahuuden\", jatkoi Mikko. \"Miten se kalmasi ja\nhävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan.\nOlettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä\nvaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään\nvaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan\nrangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva.\nIlman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt\nniinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia\npuolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan,\nkuten omatuntonnekin sanoo.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä\nkäsitämme. Aivan oikein käsitämme\", vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen\npäätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.\n\n\"Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä\nsanoo, kyllä se on oikein\", kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.\n\nKauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei\ntuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui\nettä todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa\nJukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin\nvoisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten\nAntti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi\nensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa\nkalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se\nuopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.\n\nAi, ai, miten hauskaa... Silloin on Antilla toista kuin täällä\nannellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai,\nai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja\nhykertelivät käsiään.\n\n\"Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan\nJukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan\", vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja\nUusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti\nkaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.\n\n\"Kahdeksitoista vuodeksi!\" huudahti Halosen Teppo. \"Kylläpä, kylläpä\nkerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi.\nMutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.\"\n\n\"Otti kuin poika\", toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. \"Otti kuin\npoika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut\nsiinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni\nkarhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.\"\n\n\"Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa\" -- keskeytti Timolan Salu --\n\"niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski\nkuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.\"\n\n\"Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen\nkylpy\", vakuutti Kerilän Jaska. \"Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän\nsyvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja\nseitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas\nkärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin\ntangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi\nitsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä\nhynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.\"\n\n\"Sen minäkin sanon\", todisti Lehto Pekka, \"että Antin armosta elää\nJukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle\napua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun\nkieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.\"\n\n\"Ja hyvä että pysyimme alallamme\", lisäsi Lanton Niilo. \"Jos olisimme\nmielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin\npalanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut\nlait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia\nvalmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo\ntappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.\"\n\n\"Sen minäkin sanon\", vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi\nkaperrella työtään.\n\nUusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka\npuolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa\nyleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että\nhän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.\n\nMikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan\nkotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti\nleppymätön.\n\nRakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta\nmonen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi\nrakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti\npitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana\nlaskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nJukke tohtorin tutkinnossa.\n\n\nJukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi\ntohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa,\nsilmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin\nteurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja\nnykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.\n\nVähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita,\nkatseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä\ntuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan\nja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:\n\n\"Kymmenen markkaa.\" Jukke osotti kumppalilleen -- joka häntä muka\ntalutti ja hallitsi -- taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen\ntohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää\nneljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.\n\nRekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli\nnäkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan\njokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan\nkipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä\nhänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä\nkatseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.\n\nMutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:\n\n\"Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi.\nIlmankos se niin... Kyllä sen näki, että hyvän se antaa... Ei olisi\nuskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.\"\n\n\"Sentähden kai se maksoikin niin paljon\", keskeytti toveri.\n\n\"Totta kai sen tähden\", jatkoi Jukke. \"Hyvähän se aina maksaa... Mutta\nkun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi... Miehinä se piti meitä ...\nnäkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne\nsuuret kalat kutevat.\"\n\nPani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui\nnyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään\nnimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla\nkahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää\nlinnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini.\nNiin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän -- kuvaili mielessään\nJukke.\n\nKuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään\niäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on\nVaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo... No, ehkäpä ensi kesänä\njo...\n\nMajataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä\ntohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia.\nNimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse\nJukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille\nlaitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja\njoka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää,\naskelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän\nnimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan\nAnttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan\nkuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä\nnimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja\nikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen\nlähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen\nrajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa\nruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei\nvoisi muuta puhua kuin vaivoin sen että \"kiinni ... lujasti kiini...\nkuolen ... kohta kuolen.\"\n\nMutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä\ntoisellakaan... Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena\npäivänäkään.\n\nJukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi\npolttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei\nsaanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin\nkärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus\nkuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen\nAntin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle\nmatkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että\nse on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja\nenemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla\nkäydä ahdistamaan nimismiestä.\n\nMutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä\nsiihen tärkeään toimeensa.\n\nSilmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui\nhengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän\nvaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään,\nmitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta\npasusi:\n\n\"Taappavathaan nuo toisensa... Viimein taappavat... Ensin söi talon ...\nhäävitti... Nyt pieksi, repi ... poikki luiksi... Nyt taappaa\nviimeiset...\"\n\nSitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä\ntuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.\n\nOikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki\nvesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas\njatkoi vapisten:\n\n\"Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä...\nTaappaa se sen Juken.\"\n\n\"Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua\nantanut!\" virkkoi nimismies välinpitämättömästi.\n\nMutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät\nkokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun\nhyrskeitä. Ja jatkoi:\n\n\"Ei suinkaan Ju ... Jumalakaan salli ... o ... lemaan i ... irti se ...\nsemmoisen ... ka ... kauheampi mu ... urhamies ... tä.\"\n\nParahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut,\nitki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.\n\nNimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. \"Olkaa nyt\nhuoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.\"\n\nElsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta\nmatkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää\nnimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen\nkotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun\ntarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin\npahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne,\nhuokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia\nsanoja: \"Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.\"\n\nEi vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä\nkolmantenakaan.\n\nNyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä\nruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä\nterävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella\ntyötä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla\ntavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.\n\nMikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä\nhätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.\n\nTätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja\nselitti, että:\n\n\"Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä.\nIhan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää\nihmistä. Se se asia on.\"\n\n\"Hym. Onpa jotakin\", hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen\nAntin ystävä.\n\n\"Samaa minäkin sanoa\", lisäsi Lanton Niilo. \"Oli Antti kerran tavannut\nJuken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli\nkäännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen\nvoidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.\"\n\nMikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta\nselittämään:\n\n\"Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita.\nEihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö\nymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen\npuita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?\"\n\n\"Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme\", vakuutti Uusi\nHellberg päätään nyökyttäen.\n\nJa yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä\nAntin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin\ntuomaan.\n\nMutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli\nitsekseen: \"Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello\nlampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin\nkattilassa.\"\n\nNimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään\ntahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi\nnytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen\nsekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja\nJukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan,\nniin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö\ntulisi sovinnon sanomat.\n\nSitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan\nvirkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken\ntautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja\nmakasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli\nSipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nJukke ja Antti poliisitutkinnossa.\n\n\nOli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka\nläpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa\ntie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies\npalvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa\npoliisitutkintoa pitämään.\n\nKaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi\nparahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli\nkäärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta.\nToinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia\nhartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa\nvanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset\nturkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että\npysyivät jaloissa.\n\nTuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan\nvarovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa\nsiihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan\nkirkaisun.\n\nAntti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.\n\nNyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti\npääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja\nkantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt,\nistuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan\nkipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.\n\nNimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen,\nkääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä\näänellään kysyi:\n\n\"Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?\"\n\nJukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:\n\n\"Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi,\ntietää tämän, voih, uih.\"\n\nHän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran\ntärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.\n\nSisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.\n\nHän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.\n\nPunaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi,\npunainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin,\nkuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä\nasemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli\ntarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa\nkasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.\n\nMuuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen\nmitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin\nasetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.\n\nNimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta\nulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon\nsekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun\nAnttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi\nnähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:\n\n\"Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?\"\n\nUusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin\nja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi\nvielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla\nherrasmurteellaan:\n\n\"Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella\ntyössä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka\non aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen,\nparas arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin\nmieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.\"\n\n\"Päähän seipäällä\", keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä\nselitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen\nvaikuttaa.\n\n\"Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että\nveri roikasi kauvas!\" vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.\n\n\"Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih\"! lisäsi Jukke.\n\nNimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke\npelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:\n\n\"Tuliko se kiljaan, voih, uih?\"\n\nNimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:\n\n\"Kyllä on.\"\n\nUudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja\nrupesi taas jatkamaan:\n\n\"Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.\"\n\n\"Kaatoi?\" keskeytti nimismies.\n\n\"Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen\npieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista.\nAivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla\",\nvakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi\nJukkea.\n\n\"Juuri niin, juuri niin!\" toisti Jukke perästä.\n\nJukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului\njo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.\n\nNimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja\nvirkkoi:\n\n\"Sillä kepillä se löi?\"\n\n\"Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan\nkun madon tappaja... Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta\nAntti vaan löi ja löi.\"\n\n\"Pyörtyi ja yhä löi?\" muistutti nimismies.\n\n\"Juu, juu, herra vallensman!\" vakuutti yhä Uusi Hellberg.\n\n\"Juuri niin, juuri niin, uin, voih\", myönsi Jukke perässä.\n\nNimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta\ntietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan\nsurkealla äänellä muistutti:\n\n\"Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.\"\n\n\"Tuli, tuli\", kuului nimismiehen varma vakuutus.\n\nKaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti\nkahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen\ntyömiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. -- Olihan\nsen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. -- Niin, nyt kun ei\ntässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille\nmieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi\nHellberg on jo puhunut.\n\nTätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän\nsiellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta\ntultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen\nja lupasi sen palkita.\n\nNiinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin\nmitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi\nHellberg on jo puhunut.\n\nAntti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja\nmuistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin\narvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman\npunastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg\non puhunut.\n\nAntin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui\ntuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja\npunaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi\nruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin\nmahdollista ja pysyä vaan tyynenä.\n\nAsiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja\nloistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg\noli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri\nihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun\nAnttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat\novien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin\nsitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä,\nnähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei\nsiellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety,\narvelivat niitten etsijät.\n\nNyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan\njännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:\n\n\"Paha aikansa menestyy... Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta\nsiitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.\"\n\nNyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin\nvaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta\nkuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.\n\nNyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat\nvakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja\nmoni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun.\nSilmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat\njoko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi\npysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti\nrautojen liikuttelemiselta.\n\nNimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja\nkatseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.\n\nJukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan\nAnttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa\nsuuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli\nkipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin\nvakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen\nkuulemaan nimismiehen puhetta.\n\nJuken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko\nodotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: \"Eipä ole leikki enää Antilla\" ja\nterottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.\n\nNyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein\npahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi\nerehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa\näskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin\npuolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta -- mitenkäs muuten --\nniin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin\nkunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti\npantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei\nAnttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa\npöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.\n\nNyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska\nkiihtymään.\n\nSilmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen\npää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin\nyhtä ja toista höpistä.\n\n\"Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se\nmojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih,\nuih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih,\nuih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.\"\n\n\"Kuolehan nyt ensinnä\", lohdutti nimismies Jukkea. \"Tämä tohtorin\ntodistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun\nkuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä\nväkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.\"\n\nNyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli,\nettä pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen\nvähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen.\nRupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille\ntautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa\nnyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa\nsydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä\nleikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat\nkun tuskassa ja koetti puristaa itkua.\n\nTämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen,\nhengestä henkeen että:\n\n\"Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei\nole helppo, ei ole leikki, ei ole.\"\n\nMutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen\nulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen\npalvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva\nväkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään\nulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli\nkartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat\nvalmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan\nvankina kolmissa kahleissa.\n\nMutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun\nhavaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti\npuhellen työntyvän vapaana ulos.\n\nKartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia,\njotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan\nentistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.\n\nNyt muisti Antti unensa. \"Tässähän juuri se likainen huone, johon minut\nvietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te\nolette tulleet vapaina ja jäätte tänne... Oi lapsi kullat!\" -- huokasi\nAntti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi\nsääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä\nolisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien\nhämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa\nreippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt\nolevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan\nlikaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat\nhuoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.\n\nMutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti\nliekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko.\n\"Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin\", hyvitti mieltään\nAntti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.\n\nAntti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan\nkotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu\npoliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut\nnimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä\npuhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut\nmuusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen\nja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea\nkäsky.\n\nTuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli\nkuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka\nhäntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella\nmielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos.\nKoko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni\nviljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä\npäivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja\ntänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin\nytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.\n\nTällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset\npysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat,\njoten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi\npaljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii\nasian.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nAntti oikeuden edessä.\n\n\nKäräjäpäivä -- jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi --\noli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean\nmännikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon\nvaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka\nrannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat,\nsurkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän\nvasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon.\nSepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti\nhän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti\nkamaluuden pois luotaan ja huokasi:\n\n\"Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.\"\n\nKäräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä\nryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui\nvelkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi\ntuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa\ntahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian\ntärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä\nsuhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.\n\nTämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa\nmuutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat\nolivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin\nakselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja\nsilloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.\n\nMutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä\ntäältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja\ntoinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä\nvalasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi\ntai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä\nystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä\nohjeita asiansa ajossa.\n\nTämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään\nminkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta\nsilloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.\n\nOikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni\nkaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa,\nmutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni\nrautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein\nlikellä soppea.\n\nVasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät\npienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen.\nJa oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla\npestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta\noikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari.\n\nRauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan.\nLaajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina.\nMutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat,\njotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten\nkoko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen.\n\nJukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen\nrinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui\nsisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen\nlattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella.\n\nTuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni\njäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin\nAntin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista\nsaappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on... Mutta jos\nhän onkin saanut, niin se on -- suomalaista... Niin -- se on\nsuomalaista.\n\nKääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin\nosotti oikeaa ruotsalaista sivistystä.\n\nTämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä\nsen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin\ntodistus, Juken antama.\n\nTuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan,\nettä tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan\nkun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta,\nkun oli jo räpsäyttänyt.\n\nLuki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin\ntodistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka\nolivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät\ntummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin\nkasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat\nkiiltävän värin.\n\nHän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan\ntutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti:\n\"Seipeelle peehen\", leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot\nolivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä\nsanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt\nJuken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi\npunoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä\nlevollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: \"mite\ntehen hen sano veele?\"\n\nJukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli\nvanhoja tautinsa arpia ja kertoili:\n\n\"Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä\nen silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se\nmojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan\nmäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin\ntässä.\"\n\n\"Mite sine vaadi sitten?\" kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen\nkielellä ja ruotsalaisella soinnulla.\n\n\"Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota\", jatkoi\nJukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli\nkirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen,\nsiten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on.\n\nNämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: \"Mite Antti\ntehen sanoisi?\"\n\nAntti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja\nsyvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli\ntoisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka\nsuurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti\nistuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua\ntyötä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia\nviiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista\nAnttia.\n\nMutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon\nlukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse\nnojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella\nitseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät\njäykkänä.\n\nAnttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi\nsilmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin.\n\nNyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin\njärkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan\noikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman.\n\nTuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti\nlukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta\nalkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä\npaitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin\nlauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja\nensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi\nitsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse\nsitä lukenut.\n\nEi päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja\nkasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi\nAnttiin ja virkkoi:\n\n\"Ja te olitte rakennusmestari?\"\n\n\"Niin olin\", kuului Antin väräjävä vastaus.\n\nTaas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle,\nennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi:\n\n\"Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?\"\n\n\"Niin teki\", virkkoi Antti.\n\n\"Ja varasti rakennushirsie?\" jatkoi tuomari.\n\n\"Niin teki\", mukautti Antti.\n\nTaas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta,\nennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi:\n\n\"Hen keelitsi töömeehiss.\"\n\n\"Niin teki\", vakuutti Antti.\n\n\"Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu\nkaksikymmene neljes peeve\", jatkoi tuomari.\n\n\"Niin teki\", vakuutti yhä Antti.\n\nTuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan\npäätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan.\n\nNyt sai keskeytymättä lukea loppuun.\n\nMutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen\nloputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina\nkorvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas\nsivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari\nsaavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla\nvalan tekoon.\n\nKolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille\ntekemään todistusvalaansa.\n\nNe eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta\ntoistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa\nraamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen\ntoiseensa kiini.\n\nNyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa\nkuni niotut toisiinsa.\n\nUskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska\ntaikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille\nasettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään\npitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän\nhavuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan\nreväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko\nTapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua,\nettä hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon\nsydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella\nyhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian\nkaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön.\n\nKaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi,\njoten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä\nsisään.\n\nTämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle.\n\nPystynä hän siinä seisoi.\n\nViiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta\noli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti\nenemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei\nkatsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja\nsiihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä\nnyt kysytään.\n\nPoliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille.\nSen luettua kysyi tuomari: \"unku teme ny rihist todistet, vala peelle\ntodistettu?\"\n\nUusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: \"Juu, juu,\nherra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on\nrihisti todistettu.\"\n\n\"Unku veele mite?\" kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin\nteeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja\nlisäsi: \"Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti\ntodistettu.\"\n\n\"Tahtoko sine kulunki?\" kuului tuomarin koleaääninen kysymys.\n\n\"Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo\", lisäsi Uusi Hellberg.\n\n\"Mite kipuraha sine tahto?\" kysyi tuikeasti katsellen tuomari.\n\n\"Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin\", vakuutteli\nyhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän\nitselleen palkkaa.\n\nOikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi\noven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos.\nSen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos\ntultuaan hätäisesti virkkoi:\n\n\"En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari\ntarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.\"\n\nToiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin\nsuinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo\ntodistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja\nsamalla sai vaihtua toinen.\n\nNyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata\nulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin\nvalheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä\nsanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi,\ntuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä\nvirkkoi: \"Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut\noikeaksi.\"\n\nSen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin\nsillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa.\n\nTuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: \"Jos hän olisi\nsaanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen... Niin ... mutta\nne suomalaiset...\"\n\nKaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan\nasiaa ja -- jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin --\ntekemään lopullinen tuomio.\n\nPitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista\npuheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven.\n\nTämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun\nAntti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista,\nkävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi\nHellberg vakuuttavasti kuiskaili: \"Kyllä tarttuu, minä todistin\nhyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.\"\n\nJukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: \"Sinä todistit hyvästi, sinä\nolit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä\nsanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle\", ja sanomatoin\nhyvä mieli kutkutti povessa.\n\nTämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä\nväristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa\npönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman\nalakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika.\nSaadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset\nkuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä\ntörkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.\n\nMutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi\noikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti\nkoleasti nenään homahtava ääni: \"Nyt sisään kaikki.\"\n\nNeljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto\njyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun\njokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.\n\nHiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini,\nhiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen\nyli huoneen.\n\nTuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa,\nnäkyisikö asiallisia.\n\nJuken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.\nMutta missäs Antti?\n\nNäkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot,\nniin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla\nruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:\n\n\"Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty\nselveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste,\nette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta\nvankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site\ntahto.\"\n\nTämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei\ntienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin.\nSe pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan,\nkiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen,\ntoinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.\n\nJa ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske:\n\n\"Sen verranko. Sen verranko vaan... Mitä se siitä pitää... Sen\nverranko. Kahleetonta vankeutta... Mitä se siitä välittää? Kuusi\nkuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran\nvaan... Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle... Sen\nverran vaan...\"\n\nKaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja\nhäpeän arka punastus näkyi kasvoissa.\n\nAntti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista\ntietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin\ntöyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin\näskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko\noli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja\nvieri se jo laskuansa kohti.\n\nKäräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne\nmasentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista\ntuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki\nhiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä\näskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen\nkutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään\nvirkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki\nlempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä\ntaivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko\nkukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla\nranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran\noli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja\nmuistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan\ntoteutunut. Ja huokasi:\n\n\"Niin... Sinne oli mentävä... Sinne... Oi sinä kohtalo... Mistä on\nsinun valtasi...? Mistä...? Mistä käskyjesi päätös...? Mistä...? Oi\nmistä...?\"\n\nKaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti\npiti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta.\nUsein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti\ntulemasta. \"Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni\", arveli\nhän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nAntti kuulemassa torvisoittoa.\n\n\nKului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän\nhääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta.\nSiinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama\nkuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta\ntämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden.\nTuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä,\npäiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja\nvärähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.\n\nNiinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa.\nSiinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa,\njota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja\nvanhoja tuhatmääriä.\n\nNyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa\nei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: \"Tuossa on\nkahleeton vanki, hän on tuomittu.\"\n\nTuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva\njoukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä\npaljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan\nkuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta\nnäkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli\nvaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen\nsynnyttämä lipotteleva väreaallokko.\n\nEi koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä.\nNiin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa\nvuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas,\nniin hienosti sulavaa kuin tämä.\n\nTästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa\nkirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka\nolivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen.\nMutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita\nja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen\nvaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään.\n\nTästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan\nraikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa.\n\nMutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki\nkattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä\nlatinakirjaimilla kirjoitus: \"Linnanmäelle\". Tuon havaitseminen löi\nkuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat\nyhteen ja syvästi huovahti: \"Oi kirous ja helvetti...\"\n\nEnempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä\nkävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys,\nse mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas\nentiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen -- joilla\nvoidaan viatonkin tuomita -- oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen\non vaan paljasta tuskaa...\n\nHuomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa,\nmutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta\nkäydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni\nhän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle\nsaarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti\nsäestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että\nkuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat.\n\nYksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää\ntuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista.\n\nKadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli\nkatu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä\nalituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän\nliikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta\nkatsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään\nliikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä\nvirsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen\nedellisellä kerralla.\n\nMäärätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että\nkumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua\netuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan\nalkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului,\nkun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.\n\nMutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua\nhötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion\neteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone\noli täynnä humisevaa laulun ääntä.\n\nLaulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö\npystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt\nkuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten\npaljon lienee ollutkaan.\n\nHän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti\nkätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili\ntaivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi\nkivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan,\njoka kantaisi sadankertaisen hedelmän.\n\nSitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä\nlausui: \"Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.\"\n\nNämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko\nsaarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on\nvoitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta,\nainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin\nkuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä\nenemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida\nhillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu\nhelposti.\n\nSamoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin\nsen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden\ntyöllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään\nihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin,\nvaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan\nverhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden\nvoimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja\nsiunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla\nei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.\n\nTuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle\nsaarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka\nsanalle...\n\nVapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän\nsyytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan\nvastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.\n\nTuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt\nvaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka\nsynnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.\n\nHän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi\nmuita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut\nsille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin\nmoni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille,\nvihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä\nja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut\nhyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä\npuhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut\nsiihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän\nkuin moni muu.\n\nMutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että\nhäneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään.\nHäneltä puuttui _rakkaus_ ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka\non uskoa ja toivoa suurempi.\n\nPerin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta.\nMutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja\nnähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan\ntoisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen\nkirjoituksen.\n\nNyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa\neksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että\nhän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen\nsydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: \"Sehän minä olenkin.\"\n\nMieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut\nvarsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä\nparemmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa.\nSaarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni\njo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti:\nTerve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada\nteitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen\ntungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti\nviereensä sohvalle istumaan.\n\nTuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään\nkainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista\nmielensä painoista.\n\nNäitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin\nosanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun\ntunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen\nja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille\nkaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme\nvoipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus\nei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota\nylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan\nomansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan\nijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka\nkaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita,\nmitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä\nratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja\nsanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski\nraamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili\nAntin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei\nhän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin\nkatosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi\nhyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän\njuoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla,\nettä Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.\n\nSaarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin\nkyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden\nkäden rintojansa ja huudahti: \"Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta\nilosta\", tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: \"Ei tämä tauti\nole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää\nasumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan\nrakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille\nsanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan\nvaltakuntaan.\"\n\nNämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi\npidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nAntti pyytää Jukelta anteeksi.\n\n\nTämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä\nAntin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja\nlauleli: \"Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet\nlyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas -- mennyt\non yö. -- Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.\"\n\nAntti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä.\nMutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja\nkun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman\nasettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei\nhuolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: \"Kallis veli, muista\nettä rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä\nvoittaisi.\"\n\nAntti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui\naivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin\npäästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui\nvilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan\nvälittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki\nkuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä\ntuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset\nniihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä\ntuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.\n\nVaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää\nriitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin\nkuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että\nJuken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä,\nsaadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.\n\nTätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä\ntoiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä\nminulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei\nkuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: \"Sovi\nnopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet\", mutta päivä\npäivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi\npyytämään.\n\nTästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi\nhäneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi\npyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä\närsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.\n\n\"Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!\" vastasi toveri.\n\nMutta raamatussa on kirjoitettu: \"Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa,\nkoska vielä tiellä olet\", muistutti Antti.\n\n\"Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää\nanteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu\", kuului\ntoverin varmasti kajahtava huomautus.\n\n\"No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja\nristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi\", huomautti Antti.\n\n\"Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja\", huomautti toveri, \"ja\nsitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili\ntaivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin\ntehdä jos omatuntosi on sairas.\"\n\nTämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja\ntästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin\nsielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista\nlähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja\npainua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään\ntästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha.\nRaamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei\nsiitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia,\njoista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta\nhaparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä\nlauseeseen: \"Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen\nja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta\nvääryydestä.\" (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti\nkoko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi\npuhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: \"Puhdistaa, oi puhdistaa meitä\nkaikesta vääryydestä.\" Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa\naukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.\n\nOli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja\nistahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.\n\nJukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa\nasiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä\nvastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja\najatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä\nlievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään\ntäältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen,\npäätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.\n\nAntti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta\ntuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä\nkäytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan\nleukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken\nkäytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on\nturha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.\n\nTuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja\nsydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä\nvoisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan,\nettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin\npäätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti\nkuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: \"Minulla olisi\nsinulle puhelemista jos kuulisit.\"\n\nNoista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä\nja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että\nAntti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti\npäätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista\nväärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä\npainolla lausui: \"Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan\nhousuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä\ntäältä autetaan.\"\n\n\"Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi\",\nkuului Antin hiljainen ääni.\n\n\"Hym, muuta, mitä muuta?\" kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen\nja katseli tuimasti Anttiin.\n\nAntti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi\npääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi\nkuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: \"Olisi suoraan sanoen\nanteeksi pyytämistä.\"\n\n\"Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä\nolet mieskin\", huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja\nylpeästi jatkoi: \"Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että\nminua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet.\nMenehän linnaan, kyllä täältä evästetään.\"\n\nAntti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja\nvakavasti lausui: \"Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt\njo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää.\nMutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.\"\n\n\"Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi\",\nkatkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan\nnäköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.\n\n\"Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle\nenää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani\", sanoi Antti\nystävällisesti.\n\n\"Minä olen vihassa\", tikasi Jukke, \"ja pysyn vihassa, minä en tarvitse\nsinun lempeäsi.\"\n\n\"Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa\", lisäsi\nAntti. \"Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään\nyksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen.\nYksinään ei puu pala, on sananlasku.\"\n\n\"Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa\ntämä repaleinen korvanlehteni\", sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin\npaeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt\nkokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi\npyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä\npuheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen,\ntarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: \"Tuohon\nkäteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.\"\n\n\"Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä\", ärjäsi Jukke ja näytti\nrupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi,\neikä tarjonnut kättään Antille.\n\nAntti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nAntti tuntee sydammen iloa.\n\n\nKotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se\npainajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun\nhimmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä\nsellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja\nne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti\nkynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen\nsivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: \"Joka veljeänsä rakastaa,\nse pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä\nvihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet\novat hänen silmänsä sovaisseet.\"\n\n\"Oi kiitos Jumalan!\" huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa\ntuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja\nhuudahti: \"Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.\"\n\nHanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:\n\"Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.\"\n\nAntti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi:\n\"Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt\nniin hyvä olla.\"\n\n\"No mistä se nyt on tullut?\" keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä,\nettä jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten\nkaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen\nja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.\n\n\"En tiedä itsekkään\", vastasi Antti. \"Luin tuossa raamattua, niin\nsiitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta\nanteeksi pyytämässä.\"\n\n\"Jukelta anteeksi pyytämässä!\" huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois\nAntin sylistä.\n\nAntti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: \"Niin. Eikös sinunkin\nmielestäsi ollut se oikein.\"\n\n\"Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi\nlinnaan lähteä?\" virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.\n\n\"Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan\", virkkoi Antti herttaisesti\nhymyillen.\n\n\"No mitäs sitten?\" kysyi Hanna taas tutkivasti.\n\nAntti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen\nmuutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: \"Kuuleppas, äiti, kun kerron.\nMinulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta\npyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin\ntämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten\ntultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen\nanteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos\nJumalan. Hallelujaa.\"\n\n\"No antoiko Jukke sinulle anteeksi?\" keskeytti Hanna ja kyyneleet\nkiiltivät silmien nurkista.\n\n\"Ei hän äsken antanut\", vastasi Antti. \"Hän oli hyvin vihainen eikä\nkärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani,\nettä hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että\nminä puolestani annan hänelle anteeksi.\" Oli pitkän aikaa äänetönnä,\njonka perästä hän jatkoi: \"On totta, kun eräs hengen mies siellä\nkaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota\nsyntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan\nkuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi\nantamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan\nja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä...\nEikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti\nriitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan\nlasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.\"\n\nHanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on\nsaanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti\nkasvoille. Kysyi hän viimein: \"Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha,\nkun täytyy lähteä vankeuteen?\"\n\n\"Hanna kulta, älä huolehdi\", huudahti Antti, \"minulle on vaan ilo\nsiitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen\nsen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin\nsieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman\nvallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi\nanteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.\"\n\nHanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei\nenää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli\nmiten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään,\njoka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.\n\nAntti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin\ntahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja\niloisesti huudahti: \"Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin\nvaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän\npuita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.\"\n\nHanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein,\nniinkuin kuiskaamalla sanoi: \"Ei kukko käskien laula eikä märkä pala\ntulessakaan.\"\n\n\"Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi\", huudahti Antti, \"ei märkä pala\ntulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle\nmyyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa\nsen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että\njoksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei\nmitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden\nauringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä\nilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo -- olkoon se kuinka\nraikasta ja viatonta tahaan -- tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun,\njota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja\nsurun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta\nvarten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat,\nsillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.\"\n\nHannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä\nkäsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän\nsuusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen\ninnostuspuheensa ennen olleet.\n\nKun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti\nraamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle\nlukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät\nvakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta\nlukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja\nhymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: \"Ma etsein kauvan\npäästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti\nturvan rauhaisan.\n\n\"Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on\nerämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.\n\n\"Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun\nnostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on\nturva myrskyssä.\"\n\nHanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja\nhymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut\nkoskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta\nVäinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.\n\nAntti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt\nHannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen\nkielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä\nkuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan\nrantaa ja lausui: \"Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää\ntaivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan\nvalo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa.\nSynnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä\neksytään... Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille\nvalkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala\noli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä\noli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys\nkäsittänyt... Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa\nauringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön\npimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä,\niankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään\naurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.\"\n\nHanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti\nnyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nAntti ja Jukke sopivat.\n\n\nKului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki\nAntti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella\nlurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien\nmutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä\nJukkea kohti ja iloisesti huudahti: \"No terve mieheen.\"\n\nAntin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät\nJukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan\ntyönti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi\nkäden käteensä ja ystävällisesti uudisti: \"No terve, terve, nyt sinä\nJukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?\"\n\nJukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä\nkolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa\ntullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui\nollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.\n\n\"Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä\", muistutti herttaisesti Antti. \"Elä\nluule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle\ntunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden\nantanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden\npuhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden\npysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan\nkuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin\nsydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän\nvalo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin\nnäkemään itsesi mikä olet\".\n\nTarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi:\n\"Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat\nminulle anteeksi.\"\n\nJukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa,\nlivahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: \"Annatkos sinä?\"\n\n\"Hyvä Jukke\", huudahti Antti. \"Aikoja sitten olen jo antanut sinulle\nanteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.\"\n\nJukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi\nvetämään--kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois,\nniin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja\nvirkkoi: \"No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan... Käyn\nheti kotonasi.\" Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen\ntoisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti\nkävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin\näsken katkesi.\n\nHuomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti\nkäydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken\nmietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: \"Eläs vielä\", otti yhden\nuusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja\nraamatunlauseen: \"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi\nhänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei\npidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.\" (Joh. 3:16). Tämän\nraamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken\nkäteen ja sanoi: \"Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä\nole.\"\n\nJukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on,\notti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: \"Mitäpä hänestä\nsinä! Milläpä minä tämän maksanen.\"\n\n\"Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan\nluettavaksesi\", vastasi Antti tyynesti.\n\nJukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen,\nkatseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja\nkirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella\nkirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea\njatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa\nalkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen\nlauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun\njotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä\nkuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja\ntäältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille\npitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei\nAnttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi\nkuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: \"No milloin sinulla on se tuomio\nsuoritettava?\"\n\n\"Ei mahtane olla kaukana\", sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.\n\n\"No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä\nvankeusasiassa?\" jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi\nAnttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.\n\n\"En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan\", vastasi Antti\niloisesti.\n\n\"Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke\ntarjoilevalla äänellä.\n\n\"Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle\", lisäsi Antti. \"Etkä sinä\ntarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys\nsille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta\nmieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona\nentiseltä pahoin eletyltä ajalta.\"\n\n\"Eihän se ollut yksinään sinun syysi\", murahti Jukke nurpeasti. Aikoi\nvielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet,\nniin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän\nsiitä mitään nähnyt.\n\n\"Vaikkapa niinkin\", lisäsi Antti. \"Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen\npyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin\ntällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.\"\n\nJukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin\npuheen virkkamalla: \"Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi\nsitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.\"\n\n\"No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi\", keskeytti Antti ja kun tunsi,\nettä Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin\ntarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: \"Toivon näkeväni\nsinut anteeksi antaneena.\"\n\n\"Kyllä\", virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se\nAntin hyvä tahto häntä niin hävetti.\n\nTuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma\ntodistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut\nkartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi\npuhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin\nympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli\nlepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan\nuskonut tapaavansa.\n\nHanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän\ntahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä\nkeveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina\nlähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin\nhuudahti: \"Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei\ntarvitse enää riidellä.\" Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti\nHannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nAntti menee vankeuteen.\n\n\nLuvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin\nAntille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin\nvankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin\nvietäisiin kruunun mahdilla.\n\nAntti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin\nja pyysi nimismieheltä matkapassin.\n\nKello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto\nja irti laskenta-aika.\n\nAntti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta\nnäki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa\naikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.\n\nMutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää.\nKorkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi\nlaitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä\nsisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen\nhauta.\n\nLaitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka\njuuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.\n\nMutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen,\nmetsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton\npäästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine\ntiilipiippuineen.\n\nToiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen\npäästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen\ntakana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena\nluikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset\nniemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana\nkätköönsä pyrkivänä kaistaleena.\n\nValliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli\nsammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle\nkosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin\nlyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta\nhiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön\nviimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta\nhaihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin\npiipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson\npohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana\nsuippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli\nhän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien\nmonihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.\n\nNäitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli\nsyvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin,\njoissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka\nliittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina\nnykyiseen kohtaloon asti.\n\nMutta kello oli nyt juuri yhdeksän.\n\nAntin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi\nseisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin.\nSe neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan\nportille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin\nhaudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.\n\nSilloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi\naukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen\nmies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi\nlukea, että hän on vankilan johtaja.\n\nOven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja\nseisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään\ntummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi:\n\n\"Mikä on asia?\"\n\nAntti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä\nja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista,\nlaajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen\nkeltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua\nja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia.\n\nMutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta\npaperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään\nnyökäyttäen lausui:\n\n\"Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.\"\n\nSilloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan\nkolkosti ontelon kumahduksen.\n\nParin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen\nkarskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä.\n\n\n\n"]