Hirventappaja
James Fenimore Cooper (1789–1851)
Seikkailuromaani sijoittuu 1740-luvun New Yorkin erämaihin, missä nuori Natty Bumppo eli Hirventappaja joutuu keskelle intiaanisotia. Teos kuvaa uudisasukkaiden ja alkuperäiskansojen elämää sekä luonnon keskellä vallitsevaa turvattomuutta ja selviytymistä.
J. Fenimore Cooperin 'Hirventappaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 829. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.
HIRVENTAPPAJA
Kirj.
J. Fenimore Cooper
Suomennos.
Alkuperäinen teos: The Deerslayer. (Leatherstocking Tales #1)
WSOY, Porvoo, 1931.
I luku.
Inhimillisessä mielikuvituksessa tapaukset ovat omiansa lisäämään jonkin aikakauden sisältöä. Niinpä henkilö, joka on laajalti matkustellut ja nähnyt paljon, on valmis kuvittelemaan, että hän on elänyt kauan, ja historia, joka on tulvillaan kiintoisia tapauksia, mielellään hyväksyy tämän vanhanaikaisen katsantokannan. Muuten emme voi selviytyä kunnioitettavasta huurusta, joka oli yhdeksännellätoista vuosisadalla kietonut Amerikan aikakirjat vaippaansa. Vaikka New York yksistään muodosti asutuksen, joka aineellisessa suhteessa meni edelle mistä tahansa Euroopan neljästä pienimmästä kuningaskunnasta, vieläpä kokonaisesta Sveitsin liittovaltiosta, ei ollut kulunut kuin hiukan yli kaksisataa vuotta siitä, kun hollantilaiset perustivat siirtokuntansa keskelle alkuperäisten villien asuttamaa seutua. Niinpä se, mikä näyttää kunnioitettavalta tapahtumien runsaudelta, muuttuukin tutunomaiseksi tosiasiaksi sitä tarkemmin tutkittaessa yksinomaan suhteessa aikaan.
Silmäys menneen ajan näköaloihin, antaa lukijalle tilaisuuden katsella piirtämiämme kuvia, jotka yllättävät vähemmän kuin sykähdyttävät häntä muulla tavoin, ja muutamat selittävät pikkupiirteet vievät hänet mielikuvituksessa määrätyn yhteiskuntaluokan piiriin, josta haluamme antaa kuvauksen. On historiallinen tosiseikka, että Hudsonin itärannan siirtokunnat, niiden joukossa Claverack, Kinderhook ja myös Poughkeepsic, eivät olleet turvassa intiaanien hyökkäyksiltä vuosisata sitten, ja virran töyräällä, musketin kantomatkan päässä AIbanyn laivalaiturista, on Van Rensselaerin nuoremman sukuhaaran asuinpaikka, jonka seinissä on ampumareiät uhkaamassa samaa petollista vihollista, vaikka niitä pitkään aikaan ei ole tarvinnut käyttää. Samanlaisia alaikäisyyden muistomerkkejä on tavattavissa kaikkialla, jopa nykyisen sivistyneen Amerikan keskuspaikoissakin, ja ne kertovat mitä selvimmin turvattomuudesta vihollisen hyökkäyksiä ja väkivaltaa vastaan, mikä kuului olennaisena osana silloiseen inhimilliseen elämään.
Vuosien 1740 ja 1745 välillä, jolloin tässä kertomuksessa esiintyvät tapahtumat sattuivat, supistui New Yorkin siirtokunnan asuma alue neljään Atlantin piiriin, Hudson-joen molemmin puolin olevaan maavyöhykkeeseen, ulottuen joen suusta sen lähteitten lähettyvillä oleviin putouksiin ja muutamiin ulommaisiin "naapureihin" Mohawkin ja Shoharien varrella. Koskematon erämaa ulottui ensinmainitun joen rantamille, jopa urkeni sen toiselle puolelle jatkuen Uuteen Englantiin asti ja tarjoten saloissaan siimekästä suojaa alkuasukassoturin äänettömälle mokkasiinille, kun hän kulki salaisilla ja verisillä sotateillä. Ylhäältä katsottuna koko Mississipin itäpuolella oleva seutu näytti varmaankin siihen aikaan suunnattoman laajalta salomaalta, josta valoisana siinsi vain verraten kapea, viljelty kaistale meren rannalla, järvien kimalteleva pinta ja poimuilevat joet.
Maalatessamme moista tavatonta juhlallisen yksinäisyyden kuvaa sen laajuussuhteet luonnollisestikin jäävät taka-alalle; kuitenkin koetamme ottaa ne lukuun, ja voidaksemme edes tästä erämaan osasta antaa oikean kuvan, täytyy välttämättä kärsivällisesti pitää kokonaisuus mielessä.
Vuosisatoja olivat kesäauringon säteet lämmittäneet samojen uhkeiden tammien ja petäjäin latvoja lähettäen kuumuuttaan vankoille juurillekin, kun toisilleen huutelevia ääniä kuului metsän sydämestä, jonka lehtevä verhosto värisi kuumuutta kesäkuun pilvettömän päivän loistavassa valossa puitten runkojen synkän juhlallisina kohotessa varjojen alta. Äänet olivat erilaiset, sillä ne olivat arvattavasti lähtöisin kahdesta miehestä, jotka olivat joutuneet eksyksiin ja eri tahoilla etsivät tietä. Vihdoin kajahti riemukas huuto ja samassa mies tunkihe rämeryteiköstä aukeamalle, joka näytti syntyneen osaksi tulen tuottamasta tuhosta. Tämä kaatuneitten puitten peittämä metsäaukeama, johon taivas pääsi hyvin näkemään, oli jonkin korkean kukkulan tai matalan vuoren juurella, joita lähitienoilla kohosi miltei joka puolella.
– Tässäpä sopii hengähtää, huudahti vapautunut metsänkävijä, heti kun huomasi olevansa kirkkaan taivaan alla. Hohoi, Hirventappaja, täällä näkee toki päivänvaloa, ja tuollapa on järvikin.
Nämä sanat oli tuskin lausuttu, kun toinen metsänkävijä puikahti tiheiköstä aukeamalle. Laitettuaan hät'hätää aseensa ja epäjärjestykseen joutuneen pukunsa kuntoon hän kävi kumppaninsa luo, joka oli ryhtynyt toimiin hetkisen kestävää levähdystä varten.
– Onko tämä tuttu paikka, kysyi Hirventappajaksi nimitetty mies, vai auringon näkeminenkö teidät panee huutamaan?
– Molemmat seikat, poika, molemmat; paikka on tuttu, enkä tietenkään ole pahoillani nähdessäni niin oivallisen ystävän kuin auringon. Nyt olemme taas selvillä ilmansuunnista, ja oma vikamme on, jos päästämme ne taas sekaantumaan kuten äsken. Älkää sanoko minua Hurry Harryksi, jollei tämä ole juuri sama paikka, mihin metsämiehet viime kesänä leiriytyivät ja viipyivät viikon päivät. Kas, tuolla on heidän majansa murtuneet pensaat ja tässä lähde. Niin paljon kuin pidänkin auringosta, poikaseni, ei sen tarvitse minulle puolipäivästä huomauttaa, – vatsaani parempaa kelloa ei näet ole koko siirtokunnassa ja se sanoo ensimmäisen tunnin olevan puolivälissä. Niinpä lyökää siis auki laukkunne; vedetään taas kello kuudeksi tunniksi naputtamaan.
Kehoitusta noudattaen molemmat miehet ryhtyivät valmistamaan tavallista yksinkertaista mutta vahvistavaa ateriaansa. Käytämme tätä taukoa hyväksemme antaaksemme lukijalle joitakin viitteitä, minkänäköisiä nämä miehet ovat, jotka ovat määrätyt esittämään varsin huomattavaa osaa kertomuksessamme. Vaikea olisi ollut tavata uhkeampaa voimakkaan miehuuden esikuvaa kuin oli nähtävänä Hurry Harryksi itseään nimittävän miehen olemuksessa. Hänen oikea nimensä oli Henry March, mutta kun rajalaiset olivat oppineet intiaaneilta tavan antaa liikanimiä, niin häntä paljoa useammin nimitettiin Hurry Skurryksi, minkä lisänimen hän oli saanut repäisevästä ja hurjasta esiintymisestään, ruumiillisesta levottomuudestaan, joka piti häntä alituiseen liikkeellä Kanadassa ja läheisissä maakunnissa ja tehden hänet näiden hajallaan asuvien ihmisten tutuksi. Hurry Harryn pituus oli yli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa, ja kun hänen ruumiinsa oli harvinaisen sopusuhtainen, vastasivat voimatkin täydellisesti jättiläisvartalon herättämää arvelua. Eivät kasvotkaan miestä pilanneet, sillä ne olivat sekä hyvänsävyiset että kauniit. Hänen ryhtinsä oli joustava, ja vaikka käytöstavassa ilmeni jonkin verran sivistyksen puutetta, mikä on ominaista rajalaiselämälle, esti vartalon uhkea komeus sitä näkymästä.
Hirventappaja, niinkuin Hurry kumppaniansa nimitti, oli aivan toisenlainen mies ulkonäöltään ja luonteeltaankin. Pituudeltaan hän oli mokkasiinit jalassa noin kuusi jalkaa, mutta hänen vartalonsa oli verraten kevyt ja solakka. Nuorteat lihakset ilmaisivat kuitenkin harvinaista notkeutta, joskaan ei erikoista voimaa. Hänen kasvojensa piirteissä ei olisi ollut paljoakaan huomiota-ansaitsevaa lukuunottamatta nuorekkuutta, ja jollei niissä olisi ollut ilmettä, mikä melkein ehdottomasti voitti puoleensa kaikki, joilla oli tilaisuus niitä lähemmin tarkastella ja antautua sen herättämän luottamuksentunteen valtaan. Tästä ilmeestä huokui yksinkertaisesti lahjomaton totuudenrakkaus aikeitten vakavuuden ja tunteitten vilpittömyyden kannattamana, ja tämäpä teki piirteet erikoisen kiinnostaviksi.
Joskus tämä vilpittömyyden sävy näytti kyllin yksinkertaiselta herättämään epäluuloja, koska kasvot eivät voineet ilmaista viekkautta ja totuutta vuoroin. Mutta jouduttuaan vakavasti tekemisiin tämän miehen kanssa ei kukaan epäillyt kunnioittaa hänen mielipiteitään ja periaatteitaan.
Molemmat rajalaiset olivat nuoria miehiä, Hurry noin
kahdenkymmenenkuuden tai -kahdeksan vuoden ikäinen, kun sitä vastoin
Hirventappaja oli häntä monta vuotta nuorempi. Heidän pukujansa ei
tarvitse tarkemmin kuvailla, joskin lienee asiaankuuluvaa huomauttaa,
että ne suureksi osaksi oli tehty muokatusta hirvennahasta, ja niiden
tavalliset tuntomerkit osoittivat omistajain kuuluvan ihmisiin,
jotka viettivät aikansa sivistyneen yhteiskunnan takalistojen ja
rannattomien salojen välillä. Olipa Hirventappajan pukimissa siitä
huolimatta jotakin komeuteen ja miellyttävyyteen tähtäävää, varsinkin
mitä aseisiin ja varustuksiin tuli. Hänellä oli erinomainen rihla,
metsästyspuukon pää oli sievästi leikattu, ruutisarvi koristettu
sopivilla vertauskuvilla, jotka olivat leikatut itse aineeseen, ja
metsälaukku oli somistettu vampumilla. [Wampum. – Pieniä kuorihelmiä,
joita muinoin käytettiin rahana ja koristuksina.] Sitä vastoin Hurry
Harry, joko synnynnäisestä välinpitämättömyydestä tai tietäen kuinka
vähän hänen ulkonäkönsä kaipasi keinotekoisia apuneuvoja, kantoi
pukuansa ja aseitansa tuiki huolimattomasti aivan kuin halveksien
kaikkea pukukomeutta. Ehkä hänen hienon olemuksensa erikoinen teho ja
hänen suuri kokonsa pikemminkin lisäsi kuin vähensi tätä tutkimatonta
ja halveksivaa välinpitämättömyyden ilmettä.– Kas niin, Hirventappaja, käykää kiinni ja osoittakaa, ettei vatsanne ole delawarin vatsaa huonompi, koska kuulemma olette saanut delawarilaiskasvatuksen, huudahti Hurry näyttäen esimerkkiä avaamalla suunsa aimo kimpaleelle paistettua metsäkauriinlihaa, mikä olisi riittänyt eurooppalaisen talonpojan koko ateriaksi. – Iskekää kiinni, poikaseni, ja näyttäkää tälle metsäkaurispoloiselle miehuutenne hampaillanne yhtä hyvin kuin rihlallanne olette jo näyttänyt.
– Ei, Hurry, paljonko nyt metsäkauriin tappamiseen miehuutta tarvitsee, vieläpä näin rauhoitusaikana; toista on pantterin tai puuman nutistaminen, vastasi toinen valmistautuen noudattamaan kehoitusta. – Delawarit eivät ole antaneet minulle nimeäni niin paljon urhean sydämen kuin nopean silmän ja ripeän jalan takia. Pelkureilta jää hirvi voittamatta, mutta kuitenkaan sen ampuminen ei osoita suurta urheutta.
– Delawarit eivät ole sankareita, mutisi Hurry hampaittensa välitse, – muuten he eivät olisi elämänpäivänään sallineet maita mantereita kiertävien kulkureiden, mingojen, muuttaa itseään vaimoiksi.
– Se seikka ei ole niinkään selvä eikä siitä koskaan ole päästy täysin selville, sanoi Hirventappaja vakavasti, sillä hän oli yhtä harras ystävänä kuin hänen toverinsa vaarallinen vihollisena. – Mingot valehtelevat silmät korvat täyteen ja välittävät viisi lupauksista ja sopimuksista. Olen nyt elänyt kymmenen vuotta delawarien parissa ja tiedän heidän olevan yhtä urheita kuin minkä kansan tahansa, kun oikea taistelun hetki on käsissä.
– Kuulkaahan, mestari Hirventappaja, koska asia on tullut puheeksi, niin voimmehan olla avosydämisiä niinkuin ystävät konsanaan. Vastatkaapas siis minulle muutamaan kysymykseen. Oivallinen metsästystaitonne on kai teille hankkinut nimenne, mutta oletteko koskaan iskenyt inhimillistä tai järkevää olentoa, oletteko koskaan laukaissut tuliluikkuanne vihollista kohti, joka kykeni vastaamaan laukaukseenne?
– En koskaan, vastasi Hirventappaja, – ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Delawarit ovat eläneet rauhallisesti sen ajan, minkä heidän luonansa olen ollut ja minusta on lainvastaista riistää ihmiseltä henki muutoin kuin rehellisessä ja miehekkäässä taistelussa.
– Mitä! Ettekö koskaan ole yllättänyt varasta loukuiltanne tai turkiskasaltanne ja lukenut hänelle korpilakia säästääksenne viranomaisilta vaivannäköä ja lurjukselta itseltäänkin käräjäkuluja?
– Minäpä en olekaan turkispyydystäjä, vastasi nuori mies ylväästi. – Elätän itseni rihlallani, aseella, jota pystyn käyttämään yhtä hyvin kuin kuka tahansa minun ikäiseni mies Hudsonjoen ja St. Lawrencejoen välillä. Minä en koskaan tarjoa nahkaa, jonka entisellä omistajalla ei olisi reikää päässä, paitsi luonnon antamia hengitystarkoituksiin.
– Niin, niin, hyvä juttu, kun on eläimistä puhe, mutta noloa, kun on kysymys päänahoista ja väijytyksistä. Intiaanin ampuminen väijyksistä on juuri hänen oman periaatteensa mukaista ja koska meillä nyt on niin sanottu laillinen sota käynnissä, niin kuta pikemmin pesette tuon häpeän omastatunnostanne, sitä paremmin teitä nukuttaa. Minä annan kohta palttua seurallenne, Natty ystävä, jollette katso nelijalkaisia eläimiä ylemmäksi löytääksenne maalitaulun pyssyllenne.
– Sanotte matkanne olevan kohta lopussa, mestari March, voimmehan erota tänä iltana, jos sopivaksi katsotte. Minua odottaa muuan ystävä, joka ei pidä häpeällisenä seurustella lähimmäisen kanssa, joka ei ole vielä tappanut ainoatakaan omaan sukuunsa kuuluvaa.
– Olisipa hauska tietää, mikä tuon vaanivan delawarin on tuonut näille seuduille näin alkukesästä, mutisi Hurry itsekseen tapaan, mikä osoitti hänen yhtä paljon epäilevän kuin olevan huoleton tämän mahdollisesta petollisuudesta. – Missä nuoren päällikön oli määrä teitä tavata?
– Pienen, pyöreän kallion luona aivan järven rannalla, mihin heimot kuuluvat tavallisesti kokoontuvan tekemään sopimuksiaan ja hautaamaan sotakirveitään. Olen kuullut delawarien puhuvan tästä kalliosta, vaikka sekä järvi että kallio ovat tuiki tuntemattomat minulle. Niin hyvin mingot kuin mohikaanit vaativat seutua omakseen, ja sitä pidetään jonkinlaisena yhteisenä kalastus- ja metsästysalueena rauhan aikana, vaikka Jumala yksin tietää, mikä siitä tulee sota-aikana.
– Yhteisenä alueena! huudahti Hurry. Olisipa soma tietää, mitä Vesilläliikkuja Tuomas Hutter siitä sanoisi! Hän vaatii järveä omakseen viisitoista vuotta kestäneen hallinnon nojalla eikä taida luovuttaa sitä mingoille enemmän kuin delawareillekaan ilman tuimaa ottelua.
– Mutta mitä siirtokunta sanoisi moisesta taistelusta? On kai tällä seudulla omistajansa, sillä vaativathan ihmiset omakseen erämaita, joita eivät uskalla mennä edes omin silmin katsomaan.
– Saattaa niin ollakin siirtokunnan muissa osissa, Hirventappaja, mutta täällä on juttu toinen. Ei ainoakaan ihmisolento Jumalaa lukuunottamatta omista jalan leveyttä maata tässä osassa maata. Näistä kukkuloista ja laaksoista ei ole kuuna päivänä tehty kauppakirjoja, mikäli olen kuullut Tuomon moneen kertaan sanovan, ja niin hän katsoo itsellään olevan paremman oikeuden niihin kuin kenelläkään muilla, ja mitä se mies sanoo, siitä hän ei anna hiventäkään perään.
– Puheistanne päättäen, Hurry, tuo Vesilläliikkuja Tuomo on varmaan harvinainen kuolevainen, ei mingo, ei delawari eikä valkoihoinenkaan. Puheestasi päättäen hän näyttää kauan asustaneen täällä ja lisäksi sisukkaammin pitäneen puoliaan kuin moni muu rajalainen. Mikä hän on oikein miehiään?
– Hoo, sillä ukolla on oma luontonsa, toisenlainen kuin muilla ihmisillä, muistuttaen lähinnä kai majavarottaa, jonka tapoja hän noudattaa enemmän kuin lähimmäistensä. Jotkut arvelevat hänen nuoruudessaan olleen merirosvon jonkun Kiddin seurassa, joka hirtettiin merirosvoudesta ison aikaa ennen meidän kummankin syntymistämme, ja tulleen näille seuduille siinä uskossa, etteivät kuninkaan risteilijät koskaan pääsisi vuorten yli ja että hän saisi nauttia rauhassa saaliistaan.
– Sittenpä hän erehtyi, Hurry, ja pahasti erehtyikin. Ei ole sitä paikkaa, missä ihminen saisi nauttia ryöstösaalistaan rauhassa.
– Se olisi liian suuri kieltäymys hänelle. Olen tuntenut henkilöitä, joita moinen homma ei huvittaisi lainkaan, kunnes ovat leikin keskellä, kun taas toiset ovat huvittuneita katselijoita. Muutamat eivät voi olla rauhassa, jos eivät voi keksiä mitään ryöstettävää, toiset taas tehdessään sitä. Ihmisluonto on mutkallinen juttu. Näkyypä vain Tuomo-ukko tyttärilleen varsin rauhallisesti ja mukavasti nauttivan saaliistaan eikä toivokaan muuta, miten lie sitten saaliinsa saanutkin.
– Jaha, hänellä on siis tyttäriäkin. Taisivatpa näillä seuduin metsällä käyneet delawarit kertoa jostakin nuoresta naisesta. Eikö tytöllä äitiä olekaan?
– Tietysti oli kerran, mutta hän on ollut kuollut ja kuopattu runsaasti kahden vuoden ajan.
– Häh, sanoi Hirventappaja katsoen yllättyneenä toveriaan.
– Kuollut ja kuopattu, sanoin. Eikö se ole tarpeeksi hyvää kieltä. Ukko upotti vaimonsa järveen jonkinlaisten painojen avulla, minkä täten todistan, koska olin toimituksessa läsnä. Hän teki näin päästäkseen kaivamasta hautaa, mikä ei suinkaan ole helppoa puunjuurien takia, mutta johtuiko hänen menettelynsä siitä, että luuli veden pesevän synnit pois, sitä en voi sanoa.
– Oliko naisparka niin harvinaisen ilkeä, että hänen miehensä piti nähdä moista vaivaa aviosiippansa ruumiista.
– Ei aivan syyttä, naisella oli vikansa. Arvelen Judit Hutterin olleen viehättävän, mutta muuttuneen elettyään niin pitkän ajan kirkonkellojen äänen saavuttamattomissa. Vanha Tuomas luullakseni upotti hänet tavalla, jossa hän säästi yhtä paljon vaivoja kuin hankki niitä. Judit parka! Hänen luonnossansa oli kipene terästä, ja kun ukko Hutterissa oli hyvä määrä piitä, niin he iskivät tuon tuostakin kipinöitä, mutta ylipäänsä saattaa heidän sanoa eläneen ystävällisissä väleissä. Milloin he sähähtivät tuleen, silloin saivat kuuntelijat hieman kurkistaa heidän entiseen elämäänsä samoin kuin auringonsäteet lankeavat joskus pimeässä metsässä puiden juuriin. Mutta Juditia minä aina kunnioitan, sillä onpa naiselle kyllin ansiota, kun hän on tuollaisen olennon kuin hänen tyttärensä, Judit Hutterin, äiti.
– Niin, Judit nimen ne delawaritkin mainitsivat. Vaikka he ääntävät sen omalla tavallaan. Heidän puheistaan päättäen ei tyttö taitaisi minua kovinkaan miellyttää.
– Miellyttää! huudahti March leimahtaen tuleen kumppaninsa välinpitämättömyydestä ja julkeudesta. – Mitä lempoja teillä on tekemistä miellyttämisen kanssa, vieläpä silloin, kun on kysymyksessä Juditin kaltainen tyttö! Te olette vain poika – puunvesa, jolla on tuskin juuria. Juditia ovat kosineet miehet tytön vasta ollessa viisitoistavuotias, ja yrittelyä on jatkunut nyt viisi vuotta. Teidän kaltaisellenne nulikalle hän ei uhraisi silmäystäkään.
– Nyt on kesäkuu, ja meidän ja auringon välillä ei ole pilvenhattaraakaan, Hurry, niin että tultaisiin toimeen vähemmälläkin kuumuudella, vastasi toinen tyynesti. – Kuvitelkoon itsekukin mitä mielensä tekee, oravallakin on oikeus ajatella puumasta mitä tahtoo.
– Niinpä kyllä, mutta eipä taitaisi olla viisasta antaa puuman tietää sitä, ärisi March. – Mutta te olette nuori ja ajattelematon, jonka vuoksi annan tietämättömyytenne anteeksi. Kuulkaahan, Hirventappaja, lisäsi hän hyväntahtoisesti naurahtaen vaieten hetkeksi miettimään, – tule, Hirventappaja, olemme vannoneet toisillemme ystävyyttä emmekä viitsi kiistellä kevytmielisestä, veikistelevästä tyttöletukasta vain sen takia, että hän sattuu olemaan kaunis, varsinkin kun ette ole häntä nähnytkään. Judit on luotu miehelle, jonka korvantaustat ovat kuivuneet, ja on typerää epäillä poikaa. Mitäpä delawarit tytöstä sanoivat, sillä intiaani osaa ainakin huomioida naisväkeä yhtä hyvin kuin valkoinen mies?
– Kauniinhan ne sanoivat hänen olevan katsella ja miellyttävän puheissaankin, mutta ihailijoille alttiin ja kevytmielisen.
– He ovat koko piruja! Kukapa pystyy kilpailemaan intiaanin kanssa luonteen tutkimistaidossa? Jotkut arvelevat, etteivät he muuhun kykene kuin seuraamaan jälkiä ja kulkemaan sotateillä, mutta minä sanon heidän olevan filosofeja ja olevan miehestä yhtä selvillä kuin ovat majavasta, ja naisesta yhtä selvillä kuin ovat kummastakin. Nähkääs, juuri tuommoinen on Juditin luonto aivan sormenpäitä myöten! Totta puhuen, Hirventappaja, minä olisin mennyt naimisiin tytön kanssa kaksi vuotta sitten, jollei pari seikkaa olisi ollut esteenä, joista toinen oli juuri tuo kevytmielisyys.
– Mikähän toinen olikaan? kysyi metsämies jatkaen syömistään kuin mies, jota ei puheenaihe paljonkaan näyttänyt kiinnostavan.
– Toinen oli hienoinen epävarmuus, tokko hän minua ottaisi. Tyttö on kaunis ja tietää sen. Poikaseni, näillä kukkuloilla ei kasva puuta, joka olisi solakampi tai heiluisi tuulessa norjemmin, ettekä varmaan ole nähnyt metsäkaurista, joka hypähtelisi sulavammin. Jos kaikki olisikin siinä, niin jokainen kieli livertäisi hänen ylistystään, mutta hänellä on semmoisia vikoja, että minun on vaikea olla niitä huomaamatta ja joskus minä vannon, etten koskaan tule takaisin järvelle.
– Ja se on syynä, että te kuitenkin aina tulette takaisin. Vannoa olla tekemättä jotakin on varma keino saada itsensä yrittämään samaa uudestaan.
– Voi, Hirventappaja, te ette tunne näitä seikkoja. Te menettelette kasvatuksenne mukaisesti, ikäänkuin ette koskaan olisi jättänyt siirtokuntia. Minusta asia on toisenlainen, ja minä en koskaan voi tarttua mihinkään ajatukseen, josta en menisi vannomaan. – Jos tietäisitte, mitä minä tiedän Juditista, niin ettepä ihmettelisi kovia sanojani. Mohawkin varrella olevista linnoituksista tulee joskus upseereja järvelle kalastelemaan ja metsästämään, ja silloinkos tytön hempukka näyttää olevan poissa suunniltaan! Sen huomaa tavasta, millä hän kantaa koristuksiaan, ja veikeästä kasvojenilmeestä, mikä hänellä on noiden keikarien kanssa seurustellessaan.
– Se on sopimatonta köyhän miehen tyttärelle, vastasi Hirventappaja vakavasti. – Upseerit ovat kaikki säätyläisväkeä, ja heidän suhtautumisessaan Juditiin näen pelkkiä pahoja aikomuksia.
– Siinäpä se epävarmuus ja pidäke juuri onkin! Epäilen pahoin muuatta kapteenia, eikä Judit saata syyttää muuta kuin omaa mielettömyyttään, jos olen väärässä. Tahtoisin nähdä, että hän olisi siveä ja säädyllinen, mutta hän on häälyvä kuin näitä vuoria kiertävät pilvenlongat. Parahiksi kymmenkunta valkoista miestä on luonut silmänsä häneen sen perästä, kun hän oli lapsi, ja kuitenkin hän vilkuttaa parille tai kolmelle noista upseereista silmää kuin mikäkin kynttilänhattu.
– Minäpä en tuon koommin ajattelisi mokomaa naista, vaan kiinnittäisin huomioni kokonaan metsään; se ei koskaan petä, sillä sen on luonut ja sitä ohjaa horjahtamaton käsi.
– Tuntisittepa vain Juditin, niin huomaisitte, kuinka paljon helpompi noin on sanoa kuin tehdä. Kun upseerit eivät vain mieleni rauhaa häiritsisi, niin minä veisin tytön väkisin Mohawkiin, menisin hänen kanssaan naimisiin huolimatta hänen oikuistaan ja jättäisin ukko Tuomon Hettyn, toisen tyttärensä huostaan, joka olematta yhtä kaunis ja terävä-älyinen kuin sisarensa tenhoaa sen sijaan kuuliaisuudellaan.
– Onko pesässä toinenkin lintu? kysäsi Hirventappaja nostaen silmänsä huvitettuna, – delawarit puhuivat vain yhdestä.
– Se onkin aivan luonnollista, kun on puhe Judit ja Hetty Hutterista. Hetty ei ole muuta kuin miellyttävä, kun sitä vastoin hänen sisarensa, sen minä sanon, poika, on semmoinen tyttö, ettei hänellä ole vertaista tällä manterella. Judit on sukkela, puhelias ja taitava kuin vanha intiaanipuhuja, kun sitävastoin Hetty-parka on kuin "kompassi osoittaa meitä".
– Häh? – kysäsi Hirventappaja uudelleen.
– Etkö ole kuullut upseerien sanontatavasta "kompassi osoittaa meitä", jolla ymmärrän sitä, että tyttö aikoo aina kulkea oikeaan suuntaan, mutta toisinaan ei tiedä miten. "Kompassi" merkitsee paikkaa ja "osoittaa meitä" tarkoitusta. Hetty-poloista sanoisin tietämättömyyden oikuksi, joskus hän kompastuu tuolle puolen, toisinaan tälle puolen rajaviivaa.
– Hän kuuluu olentoihin, joita Jumala erikoisesti suojelee, sanoi Hirventappaja juhlallisesti, – sillä hän katsoo suopeasti kaikkiin, joille on järkeä herunut vähemmän kuin muille. Punanahat kunnioittavat vähämielisiä tietäen, että pahahenki asuu rikaslahjaisessa olennossa eikä siinä, jolta puuttuu tieto ja taito.
– Menen takuuseen siitä, ettei isä voisi tätä tyttöä pitkäksi aikaa jättää. Ukko Tuomon on sääli tyttöä, sillä tämä näyttää olevan heikkomielinen, ja sääli on Juditinkin sisartaan, niin terävä-älyinen ja ihastuttava kuin hän onkin itse; muuten en menisi vastaamaan tytön turvallisuudesta senlajisten miesten joukossa kuin joskus käy tämän järven rannoilla.
– Ja minä kun luulin järven olevan tuiki tuntemattoman paikan, jossa ei kävisi ketään, huomautti Hirventappaja, jota varmaankaan ei olisi miellyttänyt maailman läheisyys.
– Niin se onkin, poikaseni, sillä tuskin lie kahtakymmentä valkoista miestä metsästäjiä, turkispyytäjiä, erämiehiä ja muita samaan lajiin kuuluvia käynyt järven tienoilla. Mutta kaksikymmentäkin aito rajalaista voi saada koko lailla harmia aikaan, jos panevat parastaan. Olisi minulle aika kolahdus, Hirventappaja, jos kuusi kuukautta poissa oltuani tapaisin Juditin naimisissa.
– Tokko teillä on tytöltä edes uskollisuudenlupausta, joka saisi uskomaan päinvastaista?
– Vielä mitä. En tiedä, mikä lieneekin vikana: minä olen pulska poika, totta kai sen saatan nähdä jokaisesta auringonkirkastamasta lähteestä, mutta ei siltä tytön veitikalta vain saa lupausta, ei edes herttaista, hyväntahtoista hymyä, vaikka hän muutoin nauraa päivät päästään. Jos hän on poissaollessani uskaltanut mennä naimisiin, saattaapa hän päästä tuntemaan leskeyden suloisuutta, ennenkuin on kaksissakymmenissä.
– Ettehän toki tee pahaa hänen valitsemalleen miehelle vain siitä syystä, että tyttö havaitsi hänet itseänne miellyttävämmäksi?
– Miksen? Jos vihollinen on tielläni, enkö minä toimita häntä syrjään? Katsokaapa tätä miestä – olenko minä semmoisen nahjuksen näköinen, joka antaisi jonkun nuuskivan ja kiemurtelevan turkissaksan viedä voiton asiassa, joka minua liikuttaa yhtä paljon kuin Judit Hutterin suosio? Lisäksi eläessämme lakien ulkopuolella meidän itsemme täytyy olla tuomareita ja pyöveleitä. Ja jos tosiaankin löydettäisiin mies kuolleena metsästä, niin kukahan voisi sanoa, ken hänet on tappanut, vaikkapa siirtokunta tarttuisikin asiaan ja nostaisi siitä melun?
– Jos tuo mies sattuisi olemaan Judit Hutterin puoliso, niin minä ainakin, äskeisen tarinan perästä, saattaisin sanoa sen verran, että siirtokunta pääsisi oikeille jäljille.
– Te, keskenkasvuinen, hirviä vaaniva nulikka! Tekö uskaltaisitte antaa ilmi Hurry Harryn, vaikkei asia koskisi enempää kärppää tai murmelieläintä?
– Minä uskaltaisin puhua totta, Hurry, olipa kysymys teistä tai kenestä kuolevaisesta tahansa.
March katsoi kumppaniinsa hetken äänettömän hämmästyksen valtaamana, sitten hän tarrasi tätä kaksin käsin kurkkuun ja puristi hänen verraten kevyttä vartaloansa niin rajusti, että jäsenet yrittivät nyrjähtää sijoiltaan. Eikä teko muistuttanut leikkiä vähääkään, sillä viha oli säihkynyt jättiläisen silmistä, ja varmat merkit näyttivät, että hyökkääjä oli ajatellut totta enemmän kuin oli tullut ilmi. Mikä Marchin aikomus lienee ollutkin – jos hänellä mitään selvää aikomusta olikaan – varmasti hän vain oli suunnattoman kiihtynyt, ja useimmat miehet tuommoisen jättiläisolennon rutistaessa näin yksinäisessä paikassa olisivat säikähtäneet pahanpäiväisesti ja tunteneet kiusausta antaa myöten oikeassakin asiassa. Mutta niin ei menetellyt Hirventappaja. Hänen kasvojensa sävy pysyi ennallaan, käsi ei vavissut, ja vastaus lausuttiin äänellä, joka ei edes pyrkinyt kohoamaan ilmaistakseen puhujan järkähtämättömyyttä.
– Pudistakaa vain, Hurry, kunnes vuori rymähtää alas, sanoi hän tyynesti, – mutta mitään muuta kuin totuutta ette minusta saa pudistaneeksi. Luultavasti Judit Hutterilla ei ole miestä, jonka voisitte tappaa, eikä teillä siis liene tilaisuutta häntä vaania, muutoin minä kertoisinkin uhkauksenne paikalla, kun pääsisin tytön kanssa puheisiin.
March hellitti kouransa ja istuutui äänettömän kummastuksen vallassa katselemaan kumppaniansa.
– Ajattelin, että olisimme ystävykset, sanoi hän lopulta, – mutta nyt olette kuullut viimeisen salaisuuteni, mikä koskaan on korviinne tuleva.
– En minä halua niitä enää kuullakaan, jos ne ovat samaa maata. Tiedän kyllä, että me oleskelemme salomailla, Hurry, ja meidän katsotaan olevan inhimillisten lakien ulkopuolella, ja ehkäpä niin olemme todellisuudessa, missä määrin se sitten pitänee paikkansa – mutta on laki ja lainsäätäjä, jonka valta ulottuu yli koko tämän maanosan. Ken loukkaa jompaakumpaa näistä, sen ei tarvitse minua ystäväkseen nimittää.
– Te taidatte ollakin pohjaltanne herrnhutilainen ettekä ystävällinen, reilu metsästäjä, mikä olette ollut olevinanne.
– Ystävällinen tai ei, Hurry, joka tapauksessa saatte nähdä minut yhtä rehelliseksi toimissa kuin olen sanoissakin. Mutta noin silmitön vihanpurkaus on mieletöntä ja osoittaa, kuinka vähän te olette oleskellut punaisten miesten keskuudessa. Judit Hutter on epäilemättä vielä naimaton, ja te puhuitte mitä mieleen johtui välittämättä siitä, mitä sydämenne tunsi. Kas tässä käteni, eikä puhuta siitä tai ajatella sitä asiaa sen koommin.
Hurry näytti yhä ällistyneemmältä, sitten hän purskahti hyväntahtoiseen nauruun, mikä pusersi kyynelet silmiin. Sen perästä hän tarttui tarjottuun käteen, ja molemmat olivat taas ystäviä.
– Hullua on riidellä pelkästä luulosta, huudahti March jatkaen aterioimistaan, – ja se sopii paremmin kaupunkilais-asianajajille kuin metsän mieleville miehille. Kuulin, Hirventappaja, että ajatukset ovat siittäneet pahoja veritekoja alamaakunnissa asuvien ihmisten keskuudessa ja että he menevät niissä äärimmäisyyksiin.
– Niinkin saattaa käydä ja loppujen lopuksi on viisainta kunkin huolehtia omista asioistaan. Olen herrnhutilaisten kuullut puhuvan maista, joiden ihmiset kiistelevät uskontonsa vaalimisesta, ja jos he saattavat tuosta riidellä, Hurry, armahtakoon Jumala poloisia. – Mitäpä me heidän esimerkkiänsä seuraamaan, vielä vähemmän me välitämme aviomiehestä, jota Judit Hutter tuskin koskaan nähnee tai toivookaan näkevänsä. Minä puolestani olen paljoa uteliaampi näkemään heikkomielisen sisaren kuin teidän kaunottarenne. Kun näkee tuollaisen lähimmäisen, joka ulkonaisista merkeistä päättäen on täysin vastuunalainen kuolevainen, mutta joka ei sitä olekaan vain vaillinaisen järjen takia, niin se vaikuttaa voimakkaasti miehen tunteihin. Tämä on paha puute miehessä, mutta kun se sattuu naisen osalle ja hän lisäksi on nuori ja kenties miellyttäväkin, niin se herättää mitä syvimmän säälin tunteita. Jumala tietää, Hurry, tuollaiset olennot ovat turvattomia, vaikka heillä olisikin järkikultansa tallella, mutta kamalaa on, jos tämäkin suojelija ja opas puuttuu.
– Kuulkaahan, Hirventappaja, te tiedätte millaisia miehiä metsästäjät, ansamiehet ja turkispyydystäjät ylipäänsä ovat, että heidän parhaat ystävänsä eivät voi hyväksyä heidän itsepäisyyttään ja ovat antaneet heidän olla omissa oloissaan, missä olotilassa he viis välittävät muiden ihmisten oikeuksista tai tunteista, ja kuitenkaan en luule koko tältä seudulta tavattavan miestä, joka tahtoisi vahingoittaa Hetty Hutteria, jos voisikin, – ei, ei edes punaihoista.
– Siinä teette ainakin delawareja ja heidän kanssaan liitossa olevia heimoja kohtaan ainoastaan oikein, sillä punaihoinen katsoo tällaisen, Jumalan rankaiseman olennon olevan Hänen erikoisen huolenpitonsa alaisena. Olen joka tapauksessa hyvin iloinen kuullessani mitä sanotte. Mutta kun aurinko nyt alkaa kääntyä iltataivaalle, eiköhän ole paras, että lähdemme liikkeelle ja jatkamme matkaamme saadaksemme tilaisuuden nähdä nuo ihmeelliset sisarukset?
Harry March oli tuumaan taipuvainen. Kohta oli aterian tähteet koottu, matkamiehet heittivät reppunsa olalleen ja tarttuivat jälleen aseihinsa. Sitten he lähtivät pieneltä valoiselta aukeamalta ja painautuivat jälleen synkän salon sydämeen.
II luku.
Seikkailijoittemme ei tarvinnut taivaltaa pitkälti, Hurry tunsi suunnan heti, kun oli löytänyt aukeaman ja lähteen ja riensi edellä päämäärästään selvillä olevan miehen ripein askelin. Metsä oli tietysti pimeä, mutta tiheikkö ei tehnyt enää kulkijalle haittaa, ja maaperä oli kova ja kuiva. Kun oli kuljettu mailin verran, niin March pysähtyi ja alkoi katsella ympärilleen kysyvin katsein, tarkastellen huolellisesti eri esineitä ja kääntäen tuon tuostakin silmänsä kaatuneitten puitten runkoihin, joiden tyvet olivat hyvin lahonneita, sillä näissä Amerikan metsissä ei ollut vielä puutyömiehiä kirveineen.
– Tämä varmaankin on etsimämme paikka, Hirventappaja, huomautti March viimein. – Tuossa seisoo pyökki hemlokkipuun vieressä, ja kolme mäntyä on lähellä, ja tuolla on valkoinen tasalatvakoivu, mutta kalliota minä en näe enkä taitettuja oksia kuten sanoin sinulle.
– Taitetut oksat ovat huonoja tienviittoja, koska kokemattominkin tietää, että oksat harvoin itsestään katkeavat, ja ne herättävät epäluuloa ja johtavat jäljille, vastasi toinen. – Delawarit eivät koskaan luota taitettuihin oksiin paitsi rauhan aikana ja selvällä polulla. Näemme pyökkejä, petäjiä ja hemlokkeja, emme kaksittain ja kolmittain, vaan nelikymmenittäin, viisikymmenittäin ja sadoittain.
– Totta kyllä, Hirventappaja, mutta te ette ota asemaa huomioon. Täällä on pyökki ja hemlokkipuu...
– Aivan niin, ja tuolla on myös pyökki ja hemlokkipuu ja tuolla niinikään, sillä kumpikaan puulaji ei ole harvinainen näissä metsissä. Pelkänpä, Hurry, että te olette taitavampi majavanpyytäjä ja karhunampuja kuin opas näin eksyttävällä polulla. Ahaa, mutta tuollahan se on, mitä etsitte!
– No tuo nyt on taas, Hirventappaja, noita turhan ylpeitä temppujanne, joita olette delawareilta oppinut, sillä vetäkää minut hirteen, jos näen muuta kuin noita puita, jotka näyttävät hypähtelevän ympärillämme tuiki selittämättömästi ja eksyttävästi.
– Katsokaapa tänne, suoraan tuota mustaa tammea kohti. Ettekö näe väärää nuorta puuta, joka on vieressä olevan lehmuksen oksissa kiinni? Puu oli kerran täynnä lunta ja vääntyi sen painosta, mutta ei ole koskaan kohonnut suoraksi itsestään ja tarttunut lehmuksen oksiin tuolla tavoin kuin näkyy. Ihmiskäsi on sille sen hyvän tehnyt.
– Ja se käsi oli minun käteni, huudahti Hurry. – Näin tuon notkean, nuoren puun maata kohti taipuneena, ikäänkuin se olisi ollut mikäkin säälittävä, kovan onnen murjoma olento, ja panin sen kiinni lehmukseen. Täytyypä sittenkin sanoa, Hirventappaja, että silmänne alkaa aika lailla teroittua näkemään metsän salaisuuksia.
– Kostumassahan se on, Hurry, se täytyy tunnustaa, mutta lapsensilmähän se vielä on verrattuna muutamiin, jotka ovat minulle tuttuja. Niinpä esimerkiksi Tamenund; hänen silmänsä ohi ei mene mikään huomaamatta ja hänen katseensa muistuttaakin enemmän koiran vainua kuin silmän näkövoimaa. Uncas, Chingachgookin isä ja mohikaanien laillinen päällikkö, on toinen, jonka silmää on miltei mahdoton välttää. Olen kehitystilassa vielä, sen myönnän, kaukana täydellisyydestä.
– Ja kuka tuo Chingachgook on? kysyi Hurry liikkuessaan oikaistua puunvesaa kohti. – Parhaintaan joku juoksenteleva punaihoinen.
– Eipä, vaan paras juoksentelevista punaihoisista, niinkuin te niitä nimitätte. Jos hän olisi saanut itsellensä kuuluvat oikeudet, olisi hän suuri päällikkö, mutta nykyisissä olosuhteissa hän on vain urhoollinen ja oikeamielinen delawari. Häntä kyllä kunnioitetaan, jopa totellaankin muutamissa asioissa, mutta hän on kukistuneen kansanheimon jälkeläinen. Ah, Harry March, sydämenne lämpenisi, jos istuisitte heidän majoissaan talviyön ja kuuntelisitte tarinoita mohikaanien muinaisesta suuruudesta!
– Kuulkaahan, Natanael ystävä, sanoi Hurry. – Rupeaisipa uskomaan kaikkea, mitä jotkut ihmiset suvaitsevat sanoa omaksi edukseen, saisi pian kovin suuret luulot heistä ja mitättömät itsestään. Punaihoiset ovat suuria kerskureita, enemmän kuin puolet heidän tarinoistaan on mielestäni tyhjää lorua.
– Totta te siinä puhutte, Hurry, sitä en kiellä, sillä olen tuon seikan itsekin huomannut ja uskonkin sen. Mutta tässähän etsimänne paikka onkin.
Tämä huomautus katkaisi keskustelun lyhyeen, ja molemmat miehet kiinnittivät huomionsa ihan edessään olevaan esineeseen. Hirventappaja osoitti sormellaan kumppanilleen suunnattoman suurta lehmuksen runkoa, joka oli kaatunut omaa huonouttaan ja mätäni vuodenaikojen hitaasta, mutta varmasta vaikutuksesta. Tuho oli kuitenkin pureutunut sen sydämeen jo siihen aikaan, kun sen latva vehmaana kohosi korkeuteen. Kun runko lepäsi siinä pitkin pituuttaan maassa, niin metsästäjän tarkka silmä havaitsi tämän omituisen seikan, ja tästä sekä muista asianhaaroista hän päätti puun olevan juuri sen, jota March etsi.
– No siinäpä onkin mitä tarvitaan, huudahti Hurry kurkistaen lehmuksen tyveen. – Kaikki yhtä siistiä kuin olisi ollut lukittuna vanhan ämmän kaappiin. Kuulkaa, auttakaapa pikkuisen, niin puolessa tunnissa olemme vesillä.
Metsästäjä kävi kumppaninsa avuksi, ja molemmat miehet ryhtyivät työhön harkiten ja kuin säännölliseen työntahtiin tottuneet miehet. Ensin Hurry poisti puunaukkoa peittäviä tuohenpalasia, ja toinen selitti niiden peittävän ohikulkijalta täydelleen puun sisällön, ja molemmat ryhtyivät siirtelemään syrjään kuorilevyjä, jotka peittivät puussa olevaa suurta koloa. Sitten he vetivät näkösälle tuohesta kyhätyn kanootin, jonka sisässä oli teljot, airot ja muut tarvekapineet, yksinpä onkivapojakin. Vene ei suinkaan ollut pieni, mutta niin verrattain kevyt se oli ja niin jättimäiset olivat Hurryn voimat, että hän kohotti sen hartioilleen varsin helposti sallimatta edes auttaa itseään nostaessaan sitä epämukavaan asentoon, jossa hänen oli pakko taakkaansa pitää.
– Kävelkää edellä, Hirventappaja, ja avatkaa tietä pensaikkoon; lopusta pidän itse huolen, sanoi March.
Hirventappaja raivasi tietä kumppanilleen, poiketen oikealle tai vasemmalle aina sen mukaan kuin viimeksimainittu käski. Kymmenen minuuttia samottuaan he äkkiä tunkeutuivat loistavaan auringonvaloon matalalle somerniemelle, josta puolet oli veden huuhdeltavana.
Hämmästyksen huudahdus pääsi Hirventappajan huulilta, kun hän järven rannalle tultuaan katsahti maisemaa, joka niin odottamatta avautui hänen eteensä. Niemekkeen tasalla päilyi laaja vedenpinta, niin tyyni ja kuulakas, että se muistutti puhdasta vuori-ilmaa, joka on puristettu kukkulain ja metsän muodostaman rykelmän väliin. Sen pituus oli kymmenkunta mailia, kun sitä vastoin leveys oli epätasainen, sillä niemen kohdalla se oli noin pari mailia, mutta etelämpänä vain puolet siitä. Pohjoispuolella eli lähimpänä järveä rajoitti sitä yksinäinen vuori, ja maa vietti itään ja länteen, lisäten kaartelevan rannan viehätystä. Kuitenkin seutu ylipäänsä oli vuorinen, ja yhdeksän kymmenesosaa järven ympäristöstä oli korkeita vaaroja. Ranta oli kyllä verraten matala, mutta loitompana pyrki sekin kohoamaan.
Mutta maiseman vaikuttavin ominaisuus oli sen juhlallinen yksinäisyys ja suloinen rauha. Joka taholla, mihin silmä kääntyikin, tapasi se vain järven kuvastimentapaisen pinnan, taivaan kuultavan kannen ja uhkean metsän. Ihmiskäsi ei ollut vielä rumentanut eikä turmellut ainoatakaan osaa tästä alkuperäisestä maisemasta, joka lepäsi siinä paahtavassa auringonvalossa ihanan uhkuvana, suurenmoisena salomaan luonnon kuvana, ja jolle leppoisuutta antoi keskikesän sulotuoksuinen ilma ja kauniisti kaartuva aava ulappa.
– Tämä on suurenmoista, aivan mieltäylentävää on sitä katsella! huudahti Hirventappaja, kun hän seisoi siinä pyssyynsä nojaten ja katseli oikealle ja vasemmalle, pohjoiseen ja etelään. – Ei puuta koskettu, vaan kaikki siinä järjestyksessä kuin Herra on ne asettanut elämään ja kuolemaan tarkoitustensa ja lakiensa mukaan. Hurry, Juditinne täytyy olla siveä ja vilpitön, jos hän on elänyt puoletkin mainitsemastanne ajasta keskellä näin ihanaa seutua.
– Se on totta, mutta kuitenkin on tytöllä omat haaveensa. Ei hän koko ikäänsä ole täällä elänyt, sillä ennenkuin tulin ukko Tuomaan tuntemaan, oli hänellä tapana viettää talvensa uudistalojen lähistöllä tai linnoitusten tykkien suojassa. Ei, ei, Judit on oppinut uudisasukkailta enemmän kuin mitä hänelle on hyödyllistä.
– Jos hän onkin, Hurry, niin on tämä koulu, jossa hänen ajatuksensa varmaan kääntyvät oikealle tolalle jälleen. Mutta mitä tuolta etäältä näkyy, juuri meidän kohdaltamme; saareksi se on liian pieni, ja veneeksi liian suuri, ja se seisoo keskellä järveä?
– Oh, tuotahan hienostelevat linnoitusten keikarit nimittävät Majavarotan linnaksi ja vanha Tuomas irvistää nimelle, vaikka se on oivallinen keksintö. Tämä on kiintonainen asumus, niitä on näet kaksi, tämä, joka ei liikahda paikaltaan, ja toinen, joka liikkuu vesillä, milloin missäkin päässä järveä. Viimeksimainittua nimitetään arkiksi, vaikkakaan en voi käsittää, mitä tämä sana tarkoittaa.
– Se on lähetyssaarnaajista lähtöisin, Hurry, joiden olen kuullut puhuvan sellaisesta. He sanovat, että maa oli kerran veden peitossa ja että Noak lapsineen pelastui hukkumasta tehtyään aluksen, jota sanotaan arkiksi, mihin he asettuivat tulvan ajaksi. Muutamat delawarit uskovat tähän perintötaruun, toiset eivät. Meidän valkoisten miesten, sinun ja minun, täytyy vilpittömästi uskoa tuota totuutta. Näetkö missään arkkia?
– En, se on epäilemättä eteläpäässä tai ankkuroituna jossakin lahdessa. Mutta kanootti on valmiina, ja viidessätoista minuutissa kaksi semmoista airoa kuin teidän ja minun vie meidät linnaan.
Tämän viittailun johdosta Hirventappaja auttoi kumppaniaan sullomaan tarve-esineitä kanoottiin, joka oli jo vesillä. Sitten molemmat rajalaiset astuivat veneeseen. Hurry istui perään ja Hirventappaja keulan puolelle, ja kevein mutta varmoin aironvedoin kanootti liukui tyyntä vedenpintaa Majavarotan linnaa kohti. Useita kertoja miehet herkesivät melomasta ja katselivat ympärilleen, kun uusia näköaloja pistäysi esiin niemen takaa, niin että he saattoivat nähdä yhä kauemmaksi järvelle. Ei ollut kuitenkaan muutosta havaittavissa muualla kuin kukkuloiden uusissa muodoissa, lahtien vaihtelevissa mutkissa ja yhä laajemmaksi avartuvassa näköalassa eteläisen laakson yli; koko maa näytti olevan pukeutuneena juhlalliseen lehtipukuun.
– Tämmöinen näky se vasta sydäntä lämmittää! huudahti Hirventappaja, kun he olivat tällä tavoin pysähtyneet neljännen tai viidennen kerran. – Järvi näyttää olevan luotu sitä varten, että saisimme silmätä uhkeisiin metsiin; ja sekä maa että vesi lepäävät laupiaan Jumalan kaitselmuksen suomassa ihanuudessa. Eikö muka ole ihmistä, joka nimittää itseään kaiken tämän ihanuuden lailliseksi omistajaksi?
– Ei, ei ketään muuta kuin kuningas, poikaseni. Hän saattaa kyllä vaatia tuontapaista oikeutta, mutta hän on siksi kaukana, etteivät hänen vaatimuksensa koskaan vaivaa Tuomo Hutter-ukkoa, joka on ottanut seudun haltuunsa ja luultavasti pitääkin sen niin kauan kuin elää. Tuomas ei ole luvaton asujain eikä maaeläin. Minä sanon häntä vesilläliikkujaksi.
– Kadehdin tuota miestä. Tiedän kyllä, että se on väärin, ja koetan tätä tunnetta vastustaakin, mutta kadehdin sittenkin. Älä luule, Hurry, että minulla olisi mitään aikomusta tunkeutua hänen mokkasiineihinsa, sillä moinen ajatus ei mahdu päähäni, mutta en totisesti voi olla kadehtimatta! Se on luonnollinen tunne sekin, ja parastahan meistä sentään on luonto, jos kohta se antaa meidän joskus ajatella siihenkin tapaan.
– Menkää Hettyn kanssa naimisiin, niin saatte periä puolet omaisuudesta, huudahti Hurry nauraen. Sievä tyttö; jollei hänen sisarensa olisi kaunotar, saattaisi häntä kauniiksikin sanoa. Eikä ole älylläkään pilattu, pian te saisitte hänet mukautumaan omaan ajatustapaanne kaikissa asioissa. Saisitpa Hettyn irti vanhan ukon käsistä, niin panen veikkaa siitä, että häntä huvittaisi jokainen hirvi, jonka saat kaadetuksi viiden neliömailin alalla järven lähettyvillä.
– Onko täällä metsänriistaa viljalti? kysyi toinen kiinnittämättä huomiotansa Marchin leikinlaskuun.
– Täällä ne oikeat riistamaat ovatkin. Tokko lienee laukausta ammuttu otusta kohti, ja harvoin täällä turkispyydystäjätkään liikkuvat. Eihän täällä minunkaan pitäisi niin paljon oleskella, mutta Judit kiehtoo toiselta ja majava toiselta puolen. Runsaasti sata Espanjan dollaria on tuo otus maksanut minulle ja kuitenkaan en voi olla katsomatta hänen kasvojaan yhä uudelleen ja uudelleen.
– Käyvätkö punaiset miehet usein järvellä, Hurry? jatkoi Hirventappaja seuraten omaa ajatuksenjuoksuansa.
– Kyllä, niitä tulee ja menee, joskus joukottain, joskus yksin miehin. Maa ei näytä kuuluvan kenellekään alkuasukasheimolle erikoisesti. Ukko on kyllä kertonut joittenkuitten ovelain veitikkain koettaneen houkutella mohawk-intiaaneja luopumaan alueesta saadakseen sitten luovutuskirjan siirtokunnalta, mutta turhiin on homma rauennut, koskei kukaan semmoiseen kauppaan pystyvä ole asiaan puuttunut. Metsästäjillä näyttää olevan elinikäinen oikeus näihin erämaihin.
– Sitä parempi, Hurry. Jos minä olisin Englannin kuningas, niin minä karkoittaisin miehen, joka kaataisi yhdenkään näistä puista ilman todellista puun tarvetta, yksinäiseen ja synkkään seutuun, missä nelijalkainen eläin ei kuuna päivänä ole liikkunut. Olen kovin iloinen, että Chingachgook määräsi tämän järven yhtymispaikaksemme, sillä tähän saakka en ole nähnyt näin ihanaa näkyä.
– Se johtuu tietysti siitä, että olette niin paljon oleskellut delawarien luona, joiden asuinpaikoilla ei ole järviä. Pohjoisempana ja lännempänä näitä lätäkköjä on viljalti. Mutta nähkääs, Hirventappaja, vaikka järviä onkin monta, ei Judit Huttereita ole kuin yksi.
Hänen kumppaninsa myhähti tälle huomautukselle ja pisti aironsa veteen aivan kuin ymmärtäen sulhasmiehen kiireen. Molemmat soutivat niin että kokka kohisi, kunnes olivat noin sadan jaardin päässä "linnasta", jonka jälkeen he taas taukosivat soutamasta. Huomatessaan rakennuksen tällä hetkellä olevan autiona Juditin ihailijan oli helpompi hillitä kärsimättömyyttään.
Majavarotan linna kuten taloa oli ruvettu erään kujeilevan upseerin keksinnön mukaan nimittämään, sijaitsi avoimen veden keskellä neljännesmailin päässä lähimmästä rannasta. Kaikilla muilla tahoilla ulottui ulappa paljon kauemmaksi, sillä paikka oli noin kahden mailin päässä järven pohjoispäästä ja lähes, joskaan ei aivan, mailin päässä itäisestä rannasta. Alla ei näkynyt pienintäkään luotoa, vaan talo seisoi paalujen varassa, niin että vesi kulki sen alla, ja kun Hirventappaja jo oli pannut merkille, että järvi oli syvä, niin hän halusi kuulla selityksen tähän omituiseen seikkaan. Hurry selitti ongelman kertomalla, että pitkä kapea matalikko, joka ulottui muutamia satoja jaardeja pohjoisesta etelään päin, tällä kohdalla kohosi noin kuuden tai kahdeksan jalan päähän vedenpinnasta ja että Hutter oli lyönyt siihen paaluja ja rakentanut asuntonsa niitten päälle ollakseen hyvässä turvassa.
– Kolme kertaa oli ukko-poloiselta poltettu asunto intiaanien ja metsästäjäin välisissä taisteluissa, ja muutamassa kahakassa punaihoisten kanssa hän menetti ainoan poikansa, jonka tapahtuman perästä hän etsikin turvapaikkaa vesiltä. Hänen kimppuunsa ei kukaan voi hyökätä muutoin kuin veneellä tullen, ja ryöstösaalis ja päänahat tuskin maksaisivat kanootin piilottamisesta koituvaa vaivaa. Eikähän ole varma, kenen nahka mokomassa ottelussa pehmiäisi, sillä ukko Tuomolla on lujasti aseita ja ampumavaroja, ja linna on kuten näette varma rintavarus keveitä laukauksia vastaan.
Hirventappaja, jolla oli jonkin verran tietopuolista kokemusta sodankäynnissä rajaseuduilla, vaikkei hänen ollut vielä koskaan tarvinnut vakavassa aikomuksessa kohottaa kättään ketään ihmisolentoa kohti, hän näki, ettei Hurry arvannut liian suureksi linnan voimaa sotilaalliselta kannalta, koska sen kimppuun ei ollut helppo käydä hyökkääjäin joutumatta piiritettyjen tulelle alttiiksi. Linna oli rakennettu puusta, ja rakennustapa osoitti melkoista taitavuutta. Sivuseinät ja päädyt oli tehty jyhkeistä petäjähirsistä, jotka olivat noin yhdeksän jalkaa pitkiä ja asetetut pystyyn eikä vaakasuoraan asentoon, niinkuin maan tapa oli. Hirret oli hakattu kolmelta puolelta, ja päissä oli iso tappi. Permannot oli tehty samalla tavoin hakatuista, pienemmistä hirsistä, ja katto kevyistä, lujasti yhteenliitetyistä parruista ja peitetty puunkuorilla. Kekseliään sommittelun tarkoituksena oli valmistaa talo, jota saattoi lähestyä vain vesitse ja jonka tuhoaminen ei ollut leikinasia, koska tiiviit hirsiseinät olivat ohuimmalta kohdalta kahden jalan paksuiset. Rakennuksen ulkopuoli näytti karkealta ja epätasaiselta, mutta sisäpuolelta sileäksi hakatut pinnat tekivät seinät ja lattian miellyttävän näköisiksi. Tulisija ei suinkaan ollut linnan mitättömin osa. Raaka-aineena oli käytetty jäykkää, sopivalla tavalla sotkettua savea, jota oli ahdettu kepeistä tehtyyn muottiin ja jätetty kovettumaan jalka tai pari kerrallaan pohjasta alkaen. Kun koko savutorvi näin oli tehty, sytytettiin aimo valkea ja annettiin palaa, kunnes savi oli palanut miltei tiilenpunaiseksi. Tämä ei ollut mikään helppo suoritus eikä siinä onnistuttu yhdellä kerralla, mutta täyttämällä halkeamat tuoreella savella saatiin lopulta pystyyn kunnollinen liesi ja uuni.
– Tuomon pää on täynnä ovelia tuumia, lisäsi Hurry. – Hän on saanut päähänsä, että tuosta tulisijasta piti tulla kelpo kalu, vaikka se monet kerrat yritti romahtaa maahan, mutta kärsivällisyys lopulta voitti ja ukolla on nyt mukavaa sen ääressä, vaikka en mene takaamaan, miten uuni rakoilevana kestää tulta ja liekkejä.
– Te näytätte tuntevan linnan historian, Hurry, sanoi Hirventappaja hymyillen. – Onko rakkaus niin valtava, että se pakottaa miehen tutkimaan, millä tavoin hänen lemmittynsä asunto on syntynyt?
– Osaksi onkin, poikaseni, osaksi olen ollut omin silmin näkemässä, vastasi hyväntahtoinen jättiläinen. – Meitä oli täällä järven tienoilla iso joukko miehiä sinä kesänä, kun ukko oli rakennuspuuhissa, ja me auttelimme häntä. Toisenkin hirsirutilaan minä taisin nostaa olalleni! ja kirveet heiluivat, vakuutan teille Natty, kun me olimme talkoissa tuolla rantametsikössä. Vanha piru ei ole saita ruoasta, me söimme vahvasti miettien samalla, miten tehdä hänen talonsa mukavaksi, ennenkuin lähdettiin Albanyyn viemään nahkoja. Monet ruokaverot olen pistellyt Hutterin pirtissä, ja vaikka Hettyn ymmärryksestä ei juuri ole tolkkua, osaa hän ihmeellisen näppärästi käsitellä paistinpannua ja parilaa.
Miesten näin keskustellessa kanootti oli vähitellen lähestynyt "linnaa" ja oli nyt niin lähellä, että yhdellä vetäisyllä kokka jysähti maallenousupaikkaan, joka saattoi olla parinkymmenen neliöjalan laajuinen.
– Tuomo nimittää tällaista laituria eteisekseen, huomautti Hurry sitoessaan kanoottia kiinni, sitten kun hän kumppaninsa kera oli noussut maihin, – ja nuo linnoitusten keikarit ovat nimenneet sen "hovilinnaksi", ja tuo "hovi" käy yli ymmärrykseni, sillä eihän täällä mitään sellaista ole. Enkös minä sitä sanonut: ei ristinsielua talossa, koko perhe löytöretkellä.
Sillä välin kun Hurry hääri eteisessä, tarkastellen tarvekaluja, Hirventappaja, joka oli huonotuulinen, mutta silti rauhallinen, astui rakennukseen uteliaana, mitä pitkällinen intiaanien tapoihin tottuneisuus ei voinut vähentää. "Linnan" sisusta oli yhtä moitteettoman sievä kuin sen ulkopuoli oli oudon näköinen. Talon pinta-ala sisältäpäin, noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja parikymmentä leveä, oli jaettu useampiin pieniin makuusuojiin; huonetta, johon hän ensiksi tuli, käytettiin asukasten arkihuoneena ja myöskin keittiönä. Huonekalut olivat monenlaisia, niinkuin monestikin tapaa etäisillä uudisasunnoilla sisämaassa. Ne olivat enimmäkseen karkeapiirteisiä ja kömpelötekoisia, muutamassa nurkassa oli kuitenkin kello, jossa oli kaunis, tummasta puusta tehty laatikko, ja pari kolme tuolia sekä pöytä ja lipasto, jotka nähtävästi olivat peräisin tavallista hienommasta asunnosta. Kello tikitti ahkerasti, mutta sen kömpelöt osoittimet saattoivat koko laitoksen häpeään, sillä ne osoittivat yhtätoista, vaikka päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Siellä oli vielä tumma, raskas arkku. Keittiöastiat olivat yksinkertaisinta lajia eikä niitä ollut kovin monta, mutta jok'ikinen kapine oli paikallaan ja mitä parhaimmassa kunnossa.
Heitettyään silmäyksen etumaiseen huoneeseen Hirventappaja kohotti puulinkkua ja astui kapeaan käytävään, joka jakoi talon sisustan kahteen yhtäläiseen osaan. Rajalaiset eivät kursailleet tavoissaan, ja voimallisesta uteliaisuudesta palaen nuori mies avasi oven ja havaitsi tulleensa makuukamariin. Heti ensi silmäyksellä hän arvasi huoneen kuuluvan naisväelle. Vuode metsähanhen höyhenistä, joita oli pantu liiankin runsaasti, mutta sängynkehys oli kovin karkeatekoinen ja matala. Sen toisella puolen riippui puupalikassa useita leninkejä, laadultaan paljoa hienompia kuin saattoi otaksua tapaavansa semmoisessa paikassa, nauhoineen ja muine vastaavine aineksineen. Eipä puuttunut sieviä hopeasolkisia jalkineitakaan, joita naiset käyttävät lepohetkinään, ja kokonaista kuusi viuhkaa, iloisenväristä ja puoleksi aukinaista veti huomion puoleensa suurellisina ja kirjavina. Yksinpä tällä puolen vuodetta oleva pieluskin oli verhottu hienommalla liinakankaalla kuin toinen ja koristettu kapealla pitsillä. Nauhoin koristeltu, keimaileva hilkka riippui sen yllä ja pari pitkiä hansikkaita, joita työtätekevä luokka näihin aikoihin harvoin käytti, oli edelliseen pistetty tarkoituksellisesti kiinni kuin virattomina ja ilmaisten omistajan niitä tuskin ollenkaan käyttävän.
Hirventappaja näki kaiken tämän ja pani merkille tavalla, mikä olisi tuottanut kunniaa hänen ystävilleen delawareille. Ei hän myöskään voinut olla huomaamatta erotusta molemman puolen vuoteiden ulkonäön välillä. Toisella laidalla oli kaikki vaatimatonta ja vähemmän puoleensa vetävää, joskin erinomaisen siistiä. Seinällä rippuvat harvat vaatekerrat olivat mitä karkeimmasta kankaasta ja kuosiltaan aivan yksinkertaiset, ikäänkuin niillä ei olisi tahdottu kiinnittää huomiota. Nauhoja ei ollut ollenkaan eikä hattuja ja kaulaliinoja enempää kuin mitä Hutterin tytärten saattoi katsoa olevan oikeutettuja käyttämään.
– Tuomo on ryhtynyt uuteen puuhaan: pyydystämään otuksia loukuilla, huudahti Hurry, joka oli tarkastellut rajalaisen kapineita. – Jos homma häntä miellyttää ja te haluatte viipyä näillä tienoin, niin meille tulee tavattoman hauska kesä, sillä sillä välin kun me ukon kanssa vaanimme majavaa, voitte te kalastaa ja kaataa hirviä hengenpitimiksemme. Me annamme aina köyhimmällekin metsästäjälle puolet osuudesta, mutta sinun veroisesi ponteva ja varma pyydystäjä saa täyden.
– Kiitos, Hurry, sydämellinen kiitos, mutta onpa minullakin tapana narrailla majavia, kun tilaisuutta sattuu. Delawarit tosin nimittävät minua Hirventappajaksi, mutta ei niin paljon siksi, että olen aika ankara mies otuksia hätyyttämään, kuin siksi, etten ole surmannut yhtään lähimmäistäni, vaikka olen tappanut niin monta metsäkaurista ja naarashirveä. Tapansa mukaan nämä alkuasukkaat eivät koskaan kerro toisilleen, paljonko he ovat vuodattaneet eläinten verta, vaan paljonko he ovat laskeneet hurmetta lähimmäisestään.
– Toivon, etteivät he luule sinulla olevan kananpojan sydäntä, mies. Helläsydäminen mies on kuin hännätön majava.
– En usko, Hurry, heidän pitävän minua millään tavalla pelkurina, vaikka eivät mahtane pitää omalla laillaan urhoollisenakaan. Mutta en ole lainkaan riitaisa; metsästäjät ja intiaanit, jotka pesevät käsiään puhtaaksi verestä, menestyvät, mutta Harry March, he pesevät omaatuntoaan puhtaaksi silloin myös.
– Minä puolestani pidän metsänriistan, punaihoisen ja ranskalaisen yhdenveroisena, vaikka olenkin yhtä rauhallinen mies kuin kuka tahansa kaikissa siirtokunnissa. Halveksin riitapekkaa kuin rakkia ja sellaiselle on parasta näyttää pyssynsuuta.
– Minun mielestäni on se vasta mies, joka toimii mahdollisimman oikein, Hurry. Mutta tämähän on totta tosiaan ihana paikka! ja silmäni eivät ole sokeat nähdäkseen tämän kaiken.
– Te tutustutte ensi kerran järveen, ja tuommoiset ajatukset tulevat silloin aina jokaiselle mieleen. Järvet ovat samaa laatua, sanoisin, ollakseen kaunis siinä tulee olla vettä ja maata paljon, niemiä ja lahtia.
Koska tämä selittely ei millään lailla hiponut niitä tunteita, jotka olivat ylinnä nuoren metsästäjän mielessä, nuori metsämies ei vastannut kotvaan, vaan seisoi katsellen mustanpuhuvia kukkuloita ja kuvastinkirkasta vettä hiljaisen ihastuksen vallassa.
– Ovatko kuvernöörin tai kuninkaan miehet antaneet tälle järvelle nimeä? kysyi hän äkkiä aivan kuin olisi keksinyt uuden ajatuksen. – Jolleivät he ole ryhtyneet merkitsemään puita, asettamaan kompassejaan ja piirustamaan karttojaan, ei kai heille ole johtunut mieleen häiritä luontoa nimen antamisella?
– Eikö mitä, mutta kun minä viime kerran kävin viemässä nahkoja, niin muuan kuninkaallinen maanmittari tiedusteli minulta näitä seutuja. Hän oli kuullut, että järven pitäisi olla täälläpäin, ja hänellä oli ylimalkaisia tietoja siitä, kuten esimerkiksi, että täällä oli vettä ja vuoria, mutta paljonko kumpiakin, siitä hän ei tiennyt enempää kuin mitä te ymmärrätte mohokkien murteesta. En puhunut hänelle enempää kuin mitä oli välttämätöntä ja rohkaisin häntä heikosti puhumalla joistakin viljelystiloista ja raivauksista. Sanalla sanoen annoin hänelle sellaisen käsityksen, että täällä on vain lähteitä, joissa on likaista vettä ja purot ovat mutaisempia kuin mitä hän koskaan on nähnyt. Hän kertoi, etteivät he ole vielä saaneet paikkaa merkityksi karttoihinsa. Hän näytti nahkapalaansa minulle, ja vakuutin, ettei siellä ollut todellisuudessa mitään järveä, mikä sinne oli kuitenkin merkitty, ja että se, mitä hän tarkoitti olikin viidenkymmenen mailin päässä siitä. En voinut omaan laskuuni neuvoa häntä merkitsemään sitä toista.
– Sepä hauskaa, ettei ole nimeä, jatkoi Hirventappaja – tai ainakaan valkoihoisten antamaa, sillä missä he käyvät ristimässä, tietää se vain tuhoa ja hävitystä. Epäilemättä punanahat nimittävät sitä omalla tavallaan, samoin metsästäjät ja turkispyytäjät. He ajattelevat järkisyitä ja vertauskohtia antaessaan sille nimeä.
– Kullakin heimolla on tietenkin oma kielensä ja oma tapansa nimittää esineitä ja he suhtautuvat tähän maailmanosaan kuten muuhunkin samalla tavalla. Meidän keskuudessa nimitetään järveä "Kimmeltäväksi kuvastimeksi", koska sen kimaltelevaan pintaan usein kuvastuu sikermä rantapetäjiä, aivan kuin se tahtoisi heittää takaisin yläpuolella olevat kukkulatkin.
– Täällä pitäisi tietääkseni olla laskupaikka, sillä kaikilla järvillä on laskunsa, ja kallio, jonka juurella minun on määrä tavata Chingachgook, on lähellä sitä. Eivätkö uudisasukkaat ole sille mitään nimeä panneet?
– Tässä tapauksessa on heillä se etu meihin verraten, että heillä on hallussaan vesistön toinen pää, vieläpä suurempi, ja he ovat antaneet sille nimen, joka on kulkeutunut aina sen lähteille asti. Tiettävästi te, Hirventappaja, olette nähnyt Susquehanna-joen delawarien maassa?
– Olenpa tietenkin ja satoja kertoja olen sen rannoilla metsästellytkin.
– Se ja tämä ovat itse asiassa yksi ja sama joki, ja samapa taitaa olla nimikin. Onpa hyvä, että omaksuivat edes punaisten miesten paneman nimen, sillä olisipa toki kurjaa ryöstää heiltä maat nimineen päivineen!
III luku.
Hurry Harry ajatteli enemmän Juditin suloja kuin "Kimmeltävän Kuvastimen" tarjoamaa viehätystä. Niin pian kuin Hurry oli riittävän huolellisesti tarkastellut Vesilläliikkuja Tuomon kapineita, kutsui hän kumppaniansa kanoottiin, koska oli lähdettävä järvelle perhettä etsimään. Ennen lähtöä Hurry kuitenkin tutki järven pohjoispäätä kaukoputkella, joka oli Hutterin kapineiden joukossa. Joka paikka rannasta tutkittiin, mutta varsinkin lahdelmat ja niemet tutkittiin tarkemmin kuin muut osat metsää kasvavasta rantamasta.
– Niinpä olikin kuin minä arvelin, sanoi Hurry, pannen tähystimen syrjään. – Vanha veikko soutelee eteläpäässä näin kauniilla ilmalla; linnan hän on jättänyt oman onnensa nojaan. No niin, kun me nyt tiedämme, ettei hän ole täällä yläpäässä, niin pian me tästä piipahdamme kanootilla alapäähän ja ajamme hänet kätköstään.
– Pitääkö mestari Hutter tarpeellisena piilottautua tällä järvellä? kysyi Hirventappaja seuratessaan kumppaniansa kanoottiin. – Minun nähdäkseni täällä vallitsee sellainen yksinäisyys, että voi avata koko sielunsa tarvitsematta pelätä kenenkään häiritsevän ajatuksiaan ja hartauttaan.
– Unohdatte ystävämme mingot ja kaikki ranskalaismetsäläiset. Tokkohan lienee sitä paikkaa maan päällä, johon nuo rauhattomat kulkurit eivät tunkeutuisi? Missäpä olisikaan järveä tai hirsikuusikkoa, jota nuo murjaanit eivät olisi löytäneet ja sitten verellä muuttaneet sen alkuperäistä väriä?
– En minä ole kuullut heitä juuri ylistettävän, Hurry, vaikkei osakseni tähän saakka ole sattunut tavata heitä tai ketään kuolevaista sotateillä. Rohkenen sanoa, etteivät moiset ryövärit suinkaan halveksi tätä suloista seutua, ja vaikka en ole ollutkaan riidassa itse heimon kanssa, on minun delawarien ilmoituksen johdosta pidettävä heitä sangen epäilyttävinä.
– Sen voitte uskoa ihan hyvällä omallatunnolla, ja samaa lajia villit ovat jok'ainoa, minkä tapaatte.
Tähän Hirventappaja pani vastalauseensa, ja kanootin kiitäessä eteenpäin jatkettiin vilkasta keskustelua valko- ja punaihoisten ansioista. Hurry tunsi samaa ennakkoluuloa ja vastenmielisyyttä intiaania kohtaan kuin yleensä valkoinen metsästäjä, joka tunnetusti pitää intiaania luonnollisena kilpailijanaan ja vielä useammin luonnollisena vihollisenaan. Hän oli luonnostaan kovaluontoinen, äänekäs, päättävä sekä pikkuasioista piittaamaton. Hirventappajan tunteet taas olivat vaihtelevat. Hän osasi hillitä kielensä, oli altis kaikelle kauniille ja häntä oli helppo käsitellä suoraluontoisena miehenä, joka pyrki totuuteen, mutta joka liiankin pikkutarkasti eritteli asioita.
– Myönnä, Hirventappaja, että mingo on enemmän kuin puolipirua, huudahti Hurry jatkaen keskustelua, mikä hipoi julmuutta, – vaikka sinä tahdot taivuttaa minut uskomaan, että delawarien heimo on enkelten sukua. Väitän valheeksi tämän kuvitelman myös puhuttaessa valkoisista miehistä. Kaikki valkoiset miehet eivät ole vioista vapaita, ja niinpä eivät intiaanitkaan voi olla viattomia. Näin sinun todistelusi joutui häpeään heti alussa. Mutta nyt puhun järkeä. Maailmassa asuu kolmenvärisiä ihmisiä, valkoisia, mustia ja punaisia. Valkoinen on korkein väri ja siksi on valkoinen mies paras. Lähinnä häntä on musta, joka on pantu elämään kärsivällisenä olentona valkoisen naapurina. Viimeisenä tulee intiaani, jonka luoja ei koskaan edes ajatellut häntä voitavan pitää puoli-ihmistä korkeampana.
– Jumala on luonut meidät kaikki samanlaisiksi, Hurry.
– Samanlaisiksi! Sanotko, että neekeri muistuttaa valkoista ihmistä ja minä intiaania?
– Malta mielesi, mies, ja anna minun puhua loppuun. Jumala loi meidät kaikki, valkoisen, mustan ja punaisen, ja epäilemättä hän viisaudessaan valitsi meille kullekin sopivan värin. Kuitenkin Hän antoi meille samanlaiset tunteet pääasiassa, vaikk'en myönnä, että Hän antoi samoja taipumuksia. Valkoisella on kristilliset tavat, kun taas punanahalla erämaan ihmisen. Niinpä esimerkiksi valkoinen ei voi riistää kuolleelta päänahkaa, mutta tämä on sitävastoin intiaanin kunnia-asia. Myöskään valkoinen ei saata väijyä naisia ja lapsia sodassa, kun taas intiaani tekee sen. Myönnän, että se on raakaa, mutta se on laillista, vaikkakin meistä iljettävää.
– Se riippuu vihollisestanne. Minusta villin päänahastaminen ja nylkeminen on samaa kuin jos ottaisin sudelta korvat tai karhulta vuodan saadakseni tapporahat. Olette unohtanut lisäksi, että siirtokunta on luvannut punanahan tukasta verirahat, niinkuin suden korvista ja variksen päistä.
– Tuo on paha juttu, Hurry. Intiaanitkin häpeävät nähdessään valkoisten menettelevän vastoin tapojaan. En tahdo väittää, että kaikki, mitä valkoiset miehet tekevät, on kristitylle soveliasta, silloinhan he olisivat sitä, mitä heidän pitäisi olla. Me tiedämme hyvin, ettei näin ole asianlaita. Minä omasta kohdastani tulen kannattamaan sitä ajatusta, että perintätavat, käytäntö, väri ja lait vaikuttavat muuntavasti rotuun niinhyvin kuin sen yksilöiden taipumuksiin. En tahdo väittää, etteikö intiaaniheimojen keskuudessa olisi luonnostaan kieroja ja ilkeitä yhtä paljon kuin valkoisten kansojen keskuudessa. Luen mingojen kuuluvan edellisiin, Kanadan ranskalaisten jälkimmäisiin. Laillisen sodankäynnin aikana on sotilaan velvollisuus tukahduttaa lähimmäisenrakkauden käskyt, vieläpä riistää henki toiselta, mutta päänahastamista se ei kuitenkaan edellytä.
– Suvaitkaa kuulla järkeä, Hirventappaja, ja sanokaa voiko siirtokuntamme säätää laittoman lain? Eikö laiton laki ole luonnonvastaista enempää kuin villin päänahastaminen? Laki voi olla yhtä vähän laiton kuin totuus valhetta.
– Tuo kuulostaa järkevältä, mutta sinä olet tulkinnut sen hyvin järjettömästi. Lait eivät tule kaikki samalta suunnalta. Jumala on antanut meille omat lakinsa, toiset tulevat siirtokunnalta, toiset taas kuninkaalta ja parlamentilta. Kun siis siirtokunnan taikka itse kuninkaan lait törmäävät Jumalan lakeja vastaan, silloin edelliset muuttuvat laittomiksi eikä niitä pidä totella. Minä kunnioitan kuin valkoinen mies lakejani niin kauan kuin ne eivät ole ristiriidassa ylhäältä tulevien määräysten kanssa; samaten punanahka tottelee omia säännöksiään samoin edellytyksin. Mutta se on joutavaa puhetta, että muka jokainen ihminen ajattelee omaksi hyväkseen ja suo sanojensa pitää yhtä ajatustensa kanssa. Silmäilkäämme kunnolla Vesilläliikkuja Tuomoa, jottemme sivuuttaisi häntä, niinkuin voisi käydä pensaisella rannalla, joka on täynnä lymypaikkoja.
Joka kerta kun kanootti kiiti niemen ohi, kääntyi Harry katsomaan taaksensa, toivoen näkevänsä "arkin" ankkuroituna tai maalle vedettynä jonkin lahden poukamaan. Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, ja kun he olivat tulleet noin mailin päähän etelärannasta tai kuuden mailin päähän "linnasta", joka nyt jäi niemekkeiden taakse piiloon, niin hän äkkiä tempasi aironsa ylös, ikäänkuin epävarmana, mihin suuntaan oli mentävä.
– Mene tiedä sitä vanhaa veitikkaa, jos se onkin pistäytynyt joelle, sanoi Hurry silmäiltyään tarkoin itäistä rantaa, joka oli noin mailin päässä ja josta enemmän kuin toinen puoli levisi nähtäviin. – Hän on viime aikoina ruvennut aika lailla pitämään satimia ja on saattanut vesiajopuista huolimatta laskea jokea alas jonkin mailin verran, vaikka takaisin tullessaan hän on pahemmassa kuin pulassa.
– Missä joen niska on? kysyi Hirventappaja. – Minä en näe semmoista aukkoa rannassa tai puissa, mistä saattaisi otaksua Susquehannan kaltaisen joen juoksevan.
– Oh, Hirventappaja, virrat ovat kuin yleensä kuolevaiset: ne alkavat vaatimattomasti ja päättyvät leveäharteisina ja suurisuisina. Mitenkä te joen niskaa näkisitte, koska se on korkeiden, jyrkkien rantojen välissä, ja petäjät, hemlokkipuut ja lehmukset kaartuvat sen yli aivan kuin katto talon ylitse. Jollei ukko Tuomo ole Rottalahdessa, on hän piilottautunut joelle. Pistäydytäänpä ensin lahdessa ja sitten poiketaan joelle.
Kun kanootti lipui eteenpäin, niin Hurry kertoi siellä olevan pitkän, matalan niemekkeen kainalossa matalan lahdelman, jota nimitettiin Rottalahdeksi sen vuoksi, että piisami- eli majavarotalla oli siellä tyyssijansa, ja joka oli niin hyvä suojapaikka "arkille", että sen haltija oleskeli siellä mielellään, milloin vain soveltui.
– Kun ei tiedä, millaisia vieraita näillä seuduin milloinkin liikkuu, jatkoi Hurry, – on hyvä, että heitä saa nähdä, ennenkuin ovat liian lähellä. Ja näin sota-aikaan on tuommoinen varovaisuus tavallista hyödyllisempi, koska kajuuttaan saattaisi pistäytyä kanadalainen tai mingo käskemättä. Mutta Hutter on mainion hyvä tähystäjä ja vainuaa vaaran miltei yhtä hyvin kuin koira hirven.
– Minusta linna on siksi avoimella paikalla, että se varmaan vetäisi vihollisia puoleensa, jos niitä joitakin sattuisi järvelle tulemaan, mikä, sen kyllä myönnän, ei kuitenkaan ole luultavaa, koska se on syrjässä linnoituksiin ja uudisasutuksiin johtavilta poluilta.
– Oh, Hirventappaja, minä olen siinä uskossa, että ihmisen on helpompi olla tekemisissä vihollisen kuin ystävän kanssa. On kauheata ajatellakin, kuinka monista syistä ihmiset käyvät toisilleen vihamiehiksi ja harvoin ystäviksi. Muutamat kaivavat sotakirveen esiin, koska te ette ajattele samoin kuin he; toiset tekevät sen taas siitä syystä, koska te juoksentelette heidän ympärillään samoissa aikeissa. Minä kerran tunsin erään kulkurin, joka riiteli ystävänsä kanssa siitä syystä, koska hän ei voinut pitää tätä kauniina. Te, Hirventappaja, ette juuri ole kauneuden muistomerkki ja vielä ette voi olla niin järjetön halutaksenne minut viholliseksenne puhumalla tuohon tapaan.
– Olen sellainen, miksi Herra on minut tehnyt, enkä halua itseäni pidettävän parempana tai huonompana. Jumala näkee, mitä minä en kaipaa, tarkoitan, etten ole pahasti heikkomielinen eikä minulla ole joutavia luuloja itsestäni, mutta en luule sentään ketään loukkaavani huonolla käytöksellä. On harvassa sellaisia jalonnäköisiä miehiä kuin te, Hurry; en luule kenenkään sellaisen, joka teitä mielellään katselee, viitsivän edes vilkaista minuun. Mutta en usko, että metsästäjä on huono käyttämään rihlaansa ja hankkimaan riistaa, jollei hän jouda pysähtymään jokaisen kirkkaan lähteen reunalle ja ihailemaan siinä kasvojaan.
– Ehei, Hirventappaja, te ette ole mikään tuhatkauno, sen voinet nähdä, jos katsot kanootin laidan yli veteen, hän huudahti. – Jude sanoo sen teille suoraan, jos tapaatte hänet, sillä terävämpää kieltä ette tapaa kenelläkään tytöllä millään uudisasutuksella toisen ulkopuolella, jos nimittäin ärsytätte hänet käyttämään sitä. Neuvon teitä olemaan loukkaamatta Juditia, vaikka voitte mitä tahansa sanoa Hettylle, hän ottaa kaiken vastaan lauhkeana kuin lammas. Ei, Jude ei malta olla lausumatta mielipidettä ulkonäöstänne.
– Jos hän sen tekeekin, ei hän sano sen enempää, mitä te olette jo lausunut.
– Toivon, Hirventappaja, ettette pahastu pienestä huomautuksesta, sillä en sano sitä pahalla. Te ette ole kaunis, sehän teidän täytyy tietää, ja mikseivät ystävät voi toisilleen sanoa tällaisia pieniä totuuksia. Jos olisitte kaunis tai joskus haluaisitte olla sitä, olen ensimmäinen huomauttamaan teille siitä, ja tämän täytyy tyydyttää teitä. Jos Jude sanoisi minulle, että olen ruma kuin synnintekijä, olen siitä hänelle kiitollisuudenvelassa ja koetan olla uskomatta häntä.
– Helppo on niiden, joita luonto on suosinut, tehdä pilkkaa näistä asioista, Hurry, vaikka se pilkattavista toisinaan tuntuu raskaalta. En ole kieltänyt, ettenkö olisi tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä kaunista ulkonäköä kohtaan. Tunnen sitä todella. Olen tullut näihin huonoihin käsityksiin, koska useat tuntemistani kauniista ihmisistä ovat ikäviä luonteeltaan. En kiellä, Hurry, usein toivoneeni, että olisin luotu komeammaksi silmin nähdä ja sinun näköiseksesi varsinkin, mutta sitten rupesin ajattelemaan, kuinka paljon parempi minulla on monissa suhteissa kuin useilla muilla kuolevaisilla. Olisin voinut syntyä raajarikoksi, jolloin en olisi pystynyt edes oravanmetsästäjäksi tai sokeaksi, jolloin olisin ollut vastuksena itselleni ja ystävilleni, tai kuuroksi, joka olisi pidättänyt minua sodan- ja metsänkäynnistä, jota pidän yhtenä miehen velvollisuutena vaikeina aikoina.
Hurry oli pohjimmaltaan hyväsydäminen ja -luontoinen mies ja hänen toverinsa itsehalveksunta sai oman turhamaisuuden paremmin hälvenemään. Hän katui huomautuksia, joita hän oli tehnyt toverinsa ulkonäöstä, ja koetti parannella lauseitaan rajalaiselle ominaisella kömpelöllä tavalla.
– En tarkoittanut mitään pahaa, Hirventappaja, hän vastasi anteeksipyytävään sävyyn, – toivon, että unohdat sanomani, sinä et ole suorastaan kaunis, mutta katseestasi puhuu varmuus, joka takaa paremmin kuin mitkään sanat, että sisälläsi on kaikki kunnossa, vaikkapa et pane painoa ulkomuotoon, poistaa edellinen viimeisenkin välinpitämättömyydentunteen katsojasta sinut nähdessään. En takaa, että Jude tulee suuresti ihailemaan sinua, sillä mikä voisi herättää toiveita, se synnyttääkin vain tyytymättömyyttä, mutta Hetty voisi teitä katsella yhtä suurella halulla kuin muitakin miehiä. Lisäksi olette liian raskasmielinen ja mietiskelevä välittääksenne paljoakaan Juditista, sillä vaikka tyttö on epätavallinen ilmestys, hän on yleensä aina valmis osoittamaan ihastustaan, joten miehen ei tarvitse olla haltioissaan siitä, että tyttö sattuu hymyilemään. Ajattelen joskus, että tyttö hupakko lempii itseään enemmän kuin mitään muuta elävää.
– Noin menetellessään, Hurry, hän ei poikkea tavoiltaan valtaistuimien kuningattarista ja kaupunkien ylhäisistä rouvista, vastasi Hirventappaja hymyillen ja kääntyi takaisin toverinsa puoleen jokaisen tunneailahduksen kuvastuessa hänen rehellisistä ja suorista kasvoistaan. – En ole vielä tuntenut ainoatakaan delawaria, josta ette voisi sanoa yhtä paljon.
– Kohta arkki näkyy, sanoi Hurry kanootin kiitäessä niemen kärjen ympäri, missä vesi oli niin syvä, että näytti ihan mustalta. – Hutter peittäytyy mielellään pensaikkoon, ja viidessä minuutissa me olemme hänen pesällään, vaikka ukko hyväkäs mahtaa itse olla pyydyksillään.
Marchin ennustus ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Kanootti kiersi niemen ympäri, niin että matkamiehet saattoivat nähdä koko lahden tai lahden poukaman, sillä sehän se oikeastaan oli; mutta mitään muita esineitä kuin luonnon asettamia ei näkynyt. Tyven vesi teki viehättävän mutkan, kaislat nuokkuivat leppeästi sen pintaa kohti ja puut antoivat oksiensa levätä sen yllä, ja kaikki uhoi erämaan rauhaa ja yksinäisyyttä.
Kanootin kulku oli synnyttänyt hyvin vähän tai tuskin mitään ääntä, koska rajalaiset olivat tottuneet liikkumaan varovasti kaikissa toimissaan, ja nyt lepäsi venhe kuvastinkirkkaalla vedenpinnalla ikäänkuin olisi ilmassa häilynyt, häiritsemättä hiiskahtamatonta hiljaisuutta, joka näytti pitävän koko seutua vallassaan. Tällä hetkellä kuului kuivan oksan rapahdus kapealta maakaistalta, jonka peitossa poukama oli järven puolelta. Molemmat seikkailijat hätkähtivät, ja kumpikin ojensi kätensä rihlaansa kohti.
– Se oli liian raskas keveäksi eläimeksi, kuiskasi Harry, – ja kuului melkein ihmisen askeleelta.
– Eikö mitä, vastasi Hirventappaja. – Se oli, kuten sanotte, liian raskas eläimeksi, mutta liian kevyt ihmisen askeleeksi. Ohjatkaapa kanootti tuolle puunrungolle: minä nousen maalle ja katkaisen veitikan paluutien niemestä, olipa hän sitten mingo tai majavarotta-pahanen.
Kun Hurry taipui tuumaan, oli Hirventappaja kohta rannalla ja tunkeutui viidakkoon äänettömin askelin ja niin varovasti, ettei pienintäkään risahdusta kuulunut. Minuutissa hän oli keskellä maakaistaletta ja alkoi verkalleen edetä sen päätä kohti, jolloin pensaiden takia oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Juuri kun hän pääsi keskelle tiheikköä, kuului taas kuivain oksain rapsetta ja rapse uudistui lyhyin väliajoin, aivan kuin jokin elävä olento olisi verkalleen kulkenut niemen nenään päin. Hurry kuuli myöskin nuo äänet, työnnälsi kanootin poukamaan ja tarttui pyssyynsä odottaakseen mitä tuleman piti. Henkeä pidättäen odotettiin hetkinen, jonka perästä komea metsäkauris astui esiin tiheiköstä, asteli ylväin askelin hiekan peittämään niemekkeen kärkeen ja alkoi sammuttaa janoansa järvivedellä. Hurry epäröi tuokion, sitten hän äkkiä nosti pyssyn olalleen, tähtäsi ja laukaisi. Laukaus pamahti terävästi ja lyhyeen, kuten pyssyn laukaus tavallisesti, mutta kun äkkinäistä paukahdusta oli seurannut muutaman silmänräpäyksen kestävä äänettömyys, saavutti se vastapäätä olevat vuoret, missä ääniaallot kokoontuivat ja vierivät virstoittain onkalosta onkaloon pitkin vaaroja saattaen metsien uinuvan ukkosenjyrinän hereille. Metsäkauris vain heristi päätään luodin suhahtaessa, mutta kukkuloilla kumajava kaiku herätti siinä epäluuloa, ja se syöksähti eteenpäin kaikki neljä koipea ruumiin alle vedettyinä, loikkasi heti syvään veteen ja alkoi uida järven päätä kohti. Hurry puhaltui jälkeen, ja minuutin tai parin ajan vesi kuohui takaa-ajajan ja takaa-ajettavan ympärillä. Ensinmainittu oli juuri syöksymäisillään niemen ohi, kun Hirventappaja ilmestyi hietikolle ja viittasi häntä tulemaan takaisin.
– Oli ajattelematonta ruveta ampumaan, ennenkuin olimme vakoilleet rannan ja vakuuttautuneet, ettei siellä ollut vihollisia, sanoi viimeksimainittu, kun hänen kumppaninsa hitaasti ja vastenmielisesti noudatti kehoitusta. – Niin paljon olen oppinut delawareilta opetuksen ja kokemuksen kautta, vaikken vielä ole ollut sotateillä. Ja toisekseen ei nyt taida olla juuri metsästysaikakaan eikä meillä ole ruoan puutetta. Minua sanotaan Hirventappajaksi ja kai olen nimeni ansainnut, sikäli kuin tunnen näiden eläinten tapoja ja osaan niihin ampua. Multa kukaan ei voi syyttää minua näiden otusten tappamisesta ilman lihan ja nahan suoranaista tarvetta. Saatan olla todella tappaja, mutta en teurastaja.
– Olipa hirmuinen erehdys, että komeakarvainen otus pääsi karkuun, huudahti Hurry ottaen hatun päästään ja sivellen sormillaan kauniita ja vanukkeisia kiharoitansa ikäänkuin hän voisi kadottaa hämmentyneet ajatuksensa tätä tehdessä. – Enpä noin tolkuttomasti ole menetellyt sen perästä kuin olin viisitoista-vuotias.
– Ei hätää mitään, sillä eläimen kuolema ei olisi hyödyttänyt meitä kumpaakaan, kun se sitä vastoin olisi saattanut vahingoittaa. Tuo kaiku on mielestäni paljoa pahempi kuin tekemänne erehdys, Hurry, sillä ne ovat kuin luonnon äänet, jotka kutsuvat taistelemaan hävittäviä ja ajattelemattomia tekoja vastaan.
– Te tulette kuulemaan paljon sellaisia ääniä, poikaseni, jos joudutte kauan oleilemaan näillä mailla, sanoi toinen naurusuin. – Kaiut kertaavat kaiken Kimmeltävän Kuvastimen lähistöllä tehdyn ja sanotun tällaisella hiljaisella kesäsäällä. Melan putoamisen kuulette moneen kertaan ikäänkuin vuoret ilkkuisivat kömpelyyttänne. Nauru tai vihellys, mikä kuuluu männyistä, kun jotkut lystikseen puhelevat, saa teidät uskomaan, että he osaavat todella keskustella.
– Sitä suurempi syy olla varovainen ja äänetön. En usko, että vihollinen on vielä voinut ennättää näille vuorille, sillä mitähän etua heillä siitä olisi. Kaikki delawarit sanovat minulle, että jos rohkeus on soturin hyve, on varovaisuus toinen. Yksi ainoa tuommoinen vuorilta kuuluva viesti riittää ilmaisemaan tulomme koko heimolle.
– Jollei siitä ole muuta hyvää, niin käskeehän Tuomon panemaan padan tulelle ja ilmoittaa vieraita olevan tulossa. Hei, poikaseni, hypätkää kanoottiin, niin etsitään arkki käsille niin kauan kuin päivää on.
Hirventappaja totteli, ja kanootti läksi liikkeelle. Kokka käännettiin poikki järven, niin että se oli rannan kaakkoista polveketta kohti. Tällä taholla oli rantaan vajaa maili, ja kun miehet aina kulkivat nopeasti, niin matka hupeni tuota pikaa heidän liikutellessaan airoja taitavasti mutta keveästi. Kun he olivat noin puolimatkassa, niin hiljainen kohina veti miesten katseen lähintä maata kohti, ja he näkivät metsäkauriin juuri nousevan vedestä ja kahlaavan rannalle. Tuokiossa jalo eläin karisti veden ruumiistaan, heitti silmäyksen puitten katveeseen ja hypähtäen rantapenkereelle painui metsään.
– Tuo elukka on kuolettanut sydämessään kiitollisuudentunteen, sanoi Hirventappaja, – sillä luonto sanoo sille, että se on pelastunut suuresta vaarasta. Sinun pitäisi tuntea samalla tavoin, Hurry, kun ei ole silmänne olleet tarkat, eikä kätenne tarkka, koska laukauksestanne, jonka ammuitte pikemminkin tarkoituksettomasti kuin täydellä todella, ei ollut mitään hyötyä.
– Moitin silmääni ja kättäni, huudahti March hieman suutahtaen. – Tepä olette tainnut siellä delawarien keskuudessa tehdä tarkkaa työtä harjoitellessanne hirvenmetsästystä, mutta haluaisinpa nähdä teidät mäntyjen takana maalattuja mingoja sihtaamassa, joista kullakin on tarkka rihla kourassa, ja saisitte vain luottaa onneenne. Siinäpä, Nataniel, saisitte koettaa silmiänne ja kättänne, ja tämmöinen homma käy usein hermoille. En ole koskaan pitänyt elukan tappamista minään metsästyshuvina, villin nitistämistä kylläkin. Aika tulee, jolloin saatte turvautua käteenne ja antaa niille kuka-käski. Silloin näemme, miten eläimen vikuuttaja tulee toimeen ottelussa. En lopultakaan usko, että kädessä tai silmässänikään oli mitään vikaa, minä arvioin väärin hirven aikeet; se näet seisoi silloin vielä, kun sen piti liikkua, ja niin ammuin ohi.
– Teillä on tapanne ampua, Hurry, ja toivon, että se olisi hyvä. Rohkenen tunnustaa, etten osu inhimilliseen olentoon yhtä hyvin kuin hirveen.
– Kukapa nyt puhuisi lainkaan kuolevaisista tai inhimillisistä olennoista? Kyllä teistä lähtee luulot intiaaneista. Tietenkin jokaisella ihmisellä on seistessään toista kuolevaista vastassa omat ajatuksensa elämästä ja kuolemasta, mutta intiaanin takia ei tarvitse kantaa omantunnontuskia. Teille voi käydä hullusti, jos hän kohtaa teidät, päinvastaisessa tapauksessa kiittäkää onneanne.
– Punanahat ovat yhtä hyvin ihmisiä kuin mekin, Hurry. Heillä on omat taipumuksensa ja uskomuksensa, mutta kuolleina ovat kaikki yhdenvertaisia ja jokaista arvostellaan tekojensa eikä nahkansa värin mukaan.
– Tuo haiskahtaa lähetyssaarnaajalta ja siitä ei piitata paljoakaan tässä osassa maata, missä herrnhutilaiset eivät pidä kokouksiaan. Nahka tekee miehen. Järkipuhetta; miten ihmiset muutoin voisivat arvostella toisiaan. Nahka on hyvä siksi, että heti kun nähdään olento, joka kantaa sitä, voidaan päättää toimenpiteistä. Nahasta erotat karhun ja sian toisistaan, harmaan oravan mustasta.
– Totta, Hurry, sanoi toinen kääntäen kasvonsa, – molemmat ovat siitä huolimatta oravia.
– Kuka sitä kieltää? Mutta etpä voi väittää, että punainen ja valkoinen mies ovat kumpikin intiaaneja!
– En, mutta he ovat molemmat miehiä, jotka kuuluvat eri rotuun ja väriluokkaan ja joilla on erilaiset taipumukset ja perintätavat, mutta pääpiirteissä sama luonto. Kummallakin on sielu, ja molemmat vastaavat teoistaan viimeisenä päivänä.
Hurry kuului ihmisiin, jotka pitivät valkoista rotua kaikkia muita parempana. Hänen tietonsa näistä asioista olivat hämärät ja hänen määrittelynsä hatarat, mutta siitä huolimatta hän oli varma asiastaan. Hänen omallatunnollaan oli syntejä, joita hän oli tehnyt intiaaneja vastaan, ja hän halusi kuitata asian sillä, että leimasi kaikki intiaanit, syyttömätkin, oikeudettomiksi olennoiksi. Häntä harmitti toisen sitovat selittelyt, jotka tekivät mitättömiksi hänen perustelunsa, ja siksipä hän tuskin viitsi kuunnella toverinsa vastaväitteitä, ja pysyi tunteettomana ja kylmänä.
– Olette poikanen, Hirventappaja, delawarit ja lähetyssaarnaajat ovat hämmentäneet ajatuksenne, hän huomautti huolettomaan tapaansa. – Te voitte pitää itseänne punanahan veljenä, minä kohtelen heitä kaikkia eläiminä, joissa ei ole muuta ihmismäistä kuin oveluus. Sitä heillä on kyllä, sen myönnän, mutta sitä on ketulla ja karhullakin. Olen vanhempi kuin te ja olen elänyt kauemmin metsissä tai paremmin sanoen – koko ikäni, eikä minulle tarvitse selittää mikä intiaani on tai mikä hän ei ole. Jos tahdotte olla villi, sanokaa minulle, ja tulen esittämään teidät sellaisena Juditille ja ukolle, ja sittenpä näette, kuinka tervetullut olette.
Tässä kohden Hurryn mielikuvitus lopetti hänen kiihtymyksensä, sillä hän muisti vesilläliikkuvaa tuttavaansa ja kuvitteli, mitä muutoksia tällainen esittely hänessä saisi aikaan, ja mies purskahti sydämelliseen nauruun. Hirventappaja tiesi liiankin hyvin, etteivät mitkään selittelyt ja perustelut kyenneet kaatamaan hänen ennakkoluulojaan, ja hän iloitsi sentähden kanootin lähestyessä järven kaakkoista mutkaa, mikä seikka tulisi suuntaamaan toverinsa ajatuksenjuoksun uusille urille.
He olivat nyt aivan lähellä paikkaa, missä March oli viitannut joen niskan olevan, ja molemmat alkoivat etsiä sitä uteliaasti, ja heitä kannusti arkin löytämisen toivo.
– Kahteen kesään en ole ollut tässä päässä järveä, sanoi Hurry nousten seisoalleen kanoottiin nähdäkseen paremmin ympärilleen. – Ahaa, tuollapa onkin kallio, jonka kylki kohoaa veden yli – sen läheltä jokikin alkaa.
Miehet tarttuivat jälleen airoihin ja olivat kohta lähellä kalliota lipuen sitä kohti, vaikka airot olivat koholla. Kallio ei ollut iso, vain viisi kuusi jalkaa korkea ja ainoastaan toinen puoli kohosi vedenpinnan yläpuolelle. Taukoamaton vedenkulku vuosisatain kuluessa oli niin pyöristänyt sen päätä, että se muistutti suurta mehiläispesää, ja pinta oli tavattoman säännöllinen ja sileä. Hurry huomautti heidän liukuessaan hitaasti paikan ohi, että kallion tunsivat lähitienoon intiaanit varsin hyvin ja että se huomiotaherättävänä luonnonmuodostumana oli sopiva kokouspaikka, missä päätettiin metsästys- ja sotaretkistä.
– Tässä on joki, Hirventappaja, sanoi Hurry, – vaikka puut ja pensaat ovat sen tukkineet niin, että se näyttää enemmän väijytyspaikalta kuin Kimmeltävän Kuvastimen tapaisen järven laskujoelta.
Hurry oli jotakuinkin oikein kuvaillut paikkaa, joka tosiaankin näytti väijyksissä olevalta virralta. Korkeat rannat olivat kenties suunnilleen sadan jalan päässä toisistaan, mutta länsirannalta pisti jokeen pieni suikale alavaa maata lyhentäen virran leveyden puoleen tästä määrästä. Kun pensaita kyyhötti veden rajassa ja kirkontornin korkuisia petäjiä kohosi ylöspäin komeissa riveissä kuin mikäkin sotajoukko, kunnes niiden oksat yhtyivät toisiinsa, niin silmän oli vaikea matkan päästä erottaa rannassa aukkoa, joka olisi ilmaissut veden kulkua. Kun kanootti eteni virran painamana, niin se solui puitten muodostamaan holviin, mihin päivänvaloa tunkeutui vain satunnaisista aukoista, jonkin verran hälventäen hämärää.
– Tuohan on luonnon laatima väijytyspaikka, kuiskasi Hurry tuntien sisimmässään, että tässä piti olla hiljainen ja tarkkaavainen. – Saatte olla varma, että Tuomo on piilottautunut arkkeineen johonkin näille tienoin. Annetaanpa mennä vähän matkaa virran myötä ja etsitään ukko käsiin.
– Tässä ei luulisi minkään kokoisen aluksen voivan liikkua, vastasi toinen. – Minusta tässä tuskin kanootilla päästään alas.
Hurry hymähti tälle otaksumiselle ja syystä kyllä, kuten kohta kävi selville, sillä tuskin olivat seikkailijat sivuuttaneet aivan järven rannassa olevan pensasrykelmän, kun jo soluivat kapeaan virtaan, jossa oli vettä riittävästi ja se kirkasta. Virta oli väkevä ja sen yli kohosi lehtikatto, jota kannattivat iäkkäiden puiden oksista muodostuneet holvikaaret.
Ei kumpikaan seikkailijoistamme käyttänyt airoansa muuta kuin pitääkseen kevyttä venosta keskellä virtaa, mutta molemmat pitivät silmällä ylen valppaasti jokaista virran mutkaa, joita oli pari kolme ensimmäisen sadan jaardin matkalla. Polveke polvekkeen perästä oli jäänyt jäljelle ja kanootti liukunut myötävirtaan jonkin matkaa, kun Hurry tarttui pensaaseen ja seisautti veneen äkkiä ja hiljaa, aivan kuin jotakin hyvin tärkeätä olisi ollut kysymyksessä.
– Tuollapa se ukko onkin, kuiskasi Hurry osoittaen sormellaan ja nauraen sydämellisesti, vaikka tuiki hiljaa, – rottia pyytämässä, kuten otaksuin, ja polvia myöten liejussa ja vedessä katsoessaan satimiaan ja syöttejään. Mutta en kuolemaksenikaan näe arkkia, vaikka olen valmis lyömään vetoa jokaisesta nahasta, minkä tänä kesänä saan, ettei Judit uskalla astua pienellä, somalla jalallaan lähellekään tuota mustaa mutaa. Luultavasti tyttö on palmikoimassa tukkaansa jonkin lähteen vierellä, mistä näkee kauniit piirteensä, hautoen samalla halveksivia tunteita meitä miehiä kohtaan.
– Te tuomitsette nuoria naisia liian ankarasti, Hurry, ajatellessanne yhtä usein heidän vikojansa kuin he itse ajattelevat suloansa. Minä rohkenen väittää, ettei tuo Judit ihaile itseänsä ja halveksi meidän sukupuoltamme niin paljon kuin te näytätte luulevan ja että on aivan yhtä luultavaa, että hän puuhaa isänsä hyväksi arkissa, missä se sitten lieneekin, kuin isä puuhaa hänen hyväkseen satimiensa luona.
– On kovin hauskaa kuulla totuus miehen suusta, vaikka se tapahtuukin vain kerran tytön elämässä, huusi miellyttävä, täyteläinen ja kuitenkin vieno naisääni niin lähellä kanoottia, että molemmat miehet hätkähtivät.
– Mitä heihin tulee, mestari Hurry, niin ystävälliset sanat pyrkivät teitä niin tukehduttamaan, etten niitä enää toivoisi kuulevani suustanne. Mutta olenpa iloinen nähdessäni, että teillä on parempaa seuraa kuin ennen ja etteivät henkilöt, jotka ymmärtävät kunnioittaa ja kohdella naista oikein, pidä häpeänä kulkea matkassanne.
Niin pian kuin tämä oli lausuttu, työntyivät kauniit ja nuorekkaat naisen kasvot esiin lehtien välissä olevasta aukosta Hirventappajan airon yltämillä. Niiden haltija hymyili suloisesti nuorelle miehelle, ja tyytymätön katse, jonka hän loi Hurryyn, niin teeskennelty ja nyrpeä kuin se olikin, teki hurmaavammaksi hänen kauneutensa, jota näet korosti kasvojen oikullinen ilmeleikki.
Toinen silmäys selvitti yllätyksen. Huomaamattansa olivat miehet tulleet aivan arkin viereen, joka tahallisesti oli kätketty tarkoitusta varten hakattujen ja laitettujen pensaiden taakse, ja Judit Hutterin oli tarvinnut vain työntää syrjään ikkunan edessä olevat lehdet näyttääkseen kasvonsa ja puhutellakseen heitä.
IV luku.
Arkki oli varsin yksinkertainen laitos. Suuri parkki eli tasapohjainen jaala oli aluksen vedessä liikkuvana osana, ja keskellä sitä, käsittäen koko sen leveyden ja lähes kaksi kolmatta osaa sen pituudesta, seisoi rakennus, joka rakenteeltaan muistutti linnaa, mutta oli tehty niin ohuista puista, että parahiksi suojasi pyssyn luodeilta. Kun jaalan sivut olivat tavallista hieman korkeammat ja kajuutan sisus vain siksi korkea, että siinä mukavasti sopi liikkumaan, ei tuo tavaton lisäke näyttänyt kovin kömpelöltä eikä varsin rumaltakaan. Arkki oli lyhyesti sanoen melkein samaa maata kuin tavallinen proomu, vaikkakin se oli karkeampitekoinen ja tavallista leveämpi sekä kantoi erämaan leimaa puunkuorilla peitetyissä pylväissään ja katossaan. Jaala oli kuitenkin kyhätty kokoon jokseenkin taitavasti, niin että se oli verraten kevyt ja helposti pideltävä. Kajuutta oli kaksiosainen, toinen oli isän makuuhuoneena ja toinen tyttärien huostassa. Keittiön virkaa toimitti tuiki yksinkertainen laitos, joka oli jaalan toisessa päässä ja taivasalla, koska arkkia pidettiin vain kesäasuntona.
Arkin löytäminen vaikutti molempiin seikkailijoihimme eri tavalla. Kohta kun kanootti oli saatu viedyksi sopivaan aukeamaan, hyppäsi Hurry kannelle ja oli tuossa tuokiossa kiintynyt vilkkaaseen, leikillisten syytösten höystämään keskusteluun Juditin kanssa nähtävästi unohtaen koko muun maailman. Mutta niin ei tehnyt Hirventappaja. Hän astui arkkiin hitain, varovin askelin, tarkastaen suojusta uteliain ja tutkivin katsein. Hän todella loi ihailevan katseen Juditiin melkein juopuen hänen häikäisevästä ja samalla yksinkertaisesta kauneudestaan, mutta tämä pidätti vain hetken hänen kärsimättömyyttään suuntautumasta kiintoisan Hutterin omituisuuksiin. Askel askeleelta hän katseli asumuksen rakennetta, tutki sen lujuutta ja voimaa, otti selvää sen puolustusneuvoista ja tarkasti kaikkea, mikä vain saattoi kiinnittää semmoisen miehen huomiota, jonka ajatukset pääasiassa olivat kiinni moisissa esineissä. Eipä edes katto jäänyt huomiota vaille. Sitä hän tarkasti hyvän aikaa, ja se valtasi hänet kokonaan ja esti häntä puhkeamasta sanoiksi. Kun rajaseudun tavat myönsivät tuommoisen vapauden, niin hän kulki huoneitten läpi, samoin kuin äsken linnassa, avasi oven ja tuli jaalan toiseen päähän, joka oli vastapäätä sitä, mihin hän oli Hurryn ja Juditin jättänyt. Täällä hän tapasi toisen sisaren istumassa suojuksen lehtevän holvin alla, karkea ompelus kädessä.
Kun Hirventappaja nyttemmin oli lopettanut tutkimuksensa, niin hän laski pyssynperän lattiaan, nojasi piippua vasten kaksin käsin ja kääntyi tytön puoleen mielenkiinnolla, jommoista hänen sisarensa harvinainen kauneus ei ollut herättänyt. Hurryn puheista hän oli pannut merkille, että Hettyllä katsottiin olevan vähemmän ymmärrystä kuin tavallisesti lankeaa ihmisolentojen osalle, ja intiaanien keskuudessa hän oli oppinut kohtelemaan tavallista suuremmalla hellyydellä kaitselmuksen murjomia. Hetty Hutterin ulkomuodossa ei ollut mitään, mikä olisi ollut omansa vähentämään hänen tilansa herättämää myötätuntoisuutta. Hänen ymmärryksensä oli siksi heikko, että häneltä puuttui useimpia noista piirteistä, jotka ovat ominaisia älykkäämmille sieluille, mutta synnynnäinen rehellisyys ja totuudenrakkaus oli kuitenkin säilynyt. Ne harvat, joilla oli tilaisuus nähdä tyttöä, olivat usein huomauttaneet hänen käsityksensä oikeasta näyttäneen miltei sisäiseen havaintoon perustuvalta, samalla kuin hänen vastenmielisyytensä vääryyteen esiintyi niin voimakkaana, että se pyrki luomaan puhtaan siveellisyyden ilmapiirin hänen ympärilleen. Myöskin hänen olemuksensa oli miellyttävä, sillä se tuntuvasti muistutti hänen sisarensa olemusta, josta se oli yksinkertaisempi ja vaatimattomampi jäljennös. Joskin siltä puuttui Juditin häikäisevää kauneutta, niin tyyni, hiljainen, milteipä pyhä ilme hänen lempeillä kasvoillaan voitti miltei pettämättömästi katsojan puoleensa, ja harvat katselivat niitä niin kauan alkamatta tuntea syvää ja kestävää myötätuntoa tyttöä kohtaan. Hänen kasvonsa olivat ylipäänsä värittömät, eikä hänen puutteellinen mielensä ollut herkkä luomaan mielikuvia, jotka olisivat saaneet posket punoittamaan; hän oli säilyttänyt sellaisen luontaisen kainouden, että se likipitäin kohotti hänet täydelliseen puhtauteen, mikä on ominainen jollekin ihmisheikkouksia ylempänä olevalle olennolle. Niin vilpitön, viaton ja luottava kuin hän olikin sekä luonnoltaan että elämäntavoiltaan, oli kaitselmus siitä huolimatta suojannut häntä kaikesta pahasta siveellisen puhtauden sädekehällä.
– Te olette Hetty Hutter, lausui Hirventappaja tavalla, millä joku tietämättänsä tekee kysymyksen puhuen ystävälliseen sävyyn ja esiintyen luottamustaherättävästi. – Hurry Harry on kertonut minulle teistä, ja tiedän, että teidän täytyy olla tuo tyttö.
– Kyllä, minä olen Hetty Hutter, vastasi tyttö matalalla, suloisella äänellä, jonka sävyyn oli jäänyt jälkiä kasvatuksesta, mikä esti sitä olemasta hiomaton. – Minä olen Hetty, Judit Hutterin sisar ja Tuomas Hutterin nuorin tytär.
– Kyllä minä teidän tarinanne tunnen, sillä Hurry Harry on puhelias mies, ja kun hän milloin pääsee toisten ihmisten asioista pakisemaan, niin kyllä silloin puhetta riittää. Te vietätte suurimman osan iästänne järvellä, Hetty?
– Niin. Äiti on kuollut, isä käy pyydyksillä, Judit ja minä olemme kotona. Mikä teidän nimenne on?
– Siihen kysymykseen ei ole minkään helppo vastata, tyttöseni, koska minulla, vaikka olenkin nuori, on ollut useampia nimiä kuin joillakin Amerikan suurimmilla päälliköillä.
– Mutta onhan teillä jokin nimi, sillä ette kai te heitä pois nimeä, ennenkuin olette toisen rehellisesti hankkinut?
– Toivottavasti en, tyttöseni. Nimeni olen kyllä saanut varsin luonnollisesti, mutta nykyisen en luule kovinkaan kauan kestävän, koska delawarit harvoin antavat miehelle todellista nimeä, ennenkuin hänellä on ollut tilaisuus osoittaa kuntoansa neuvotteluissa ja sotateillä, mitä ei ole koskaan sattunut minulle, katsokaa, ensinnäkin senvuoksi, etten ole syntyjäni punanahka eikä minulla siis ole oikeutta osallistua heidän neuvotteluihinsa, ja toiseksi, koska tämä on ensimmäinen sota, joka on syttynyt eläessäni, eikä yksikään vihollinen vielä ole tunkeutunut kyllin kauaksi siirtokuntaan joutuakseen käteni ulottuville, ei edes pyssyni ampumamatkan päähän.
– Sanokaahan minulle nimenne, jatkoi Hetty katsoen häneen vilpittömästi, – niin minä kenties osaan sanoa millainen luonteenne on.
– Siinä on jonkin verran perää, sitä ei käy kieltäminen, vaikka monesti se ei pidä paikkaansa. Ihmiset erehtyvät toisten ihmisten luonteita arvostellessaan ja useinkin antavat heille nimiä, joita eivät ensinkään ansaitse. Sen voitte todeta mingojen antamista nimistä, mitkä heidän kielellään tarkoittavat samoja asioita kuin delawarien nimet – loppujen lopuksi, niin minulle kerrottiin, sillä en tunne tuota heimoa muuta kuin kuulopuheesta, eikä yksikään voi sanoa, että se olisi kunniallinen yhtä vähän kuin rehellinen. Senpä vuoksi minä en nimille anna sanottavaa merkitystä.
– Sanokaahan minulle kaikki nimenne, toisti tyttö hartaasti, sillä hänen ymmärryksensä oli liian yksinkertainen kyetäkseen tekemään erotusta sanojen ja asiain välillä, ja hän antoi nimelle suuren merkityksen: – Tahdon tietää, mitä teistä on ajateltava.
– No olkoon menneeksi, saatanhan minä sanoa kaikki nimeni. Ensinnäkin minä olen kristitty ja valkoisena syntynyt niinkuin tekin, ja vanhemmillani oli nimi, jonka he olivat saaneet perinnöksi kuin lahjansakin, isäni nimi oli Bumppo ja minulle pantiin isäni nimi, ristimänimi oli Natanael eli Natty, niinkuin useimmat ihmiset rupesivat sitä lausumaan.
– Niin, niin, Natty ja Hetty, keskeytti tyttö äkkiä katsoen taas ylös työstänsä hymyillen, – te olette Natty, ja minä olen Hetty, vaikka te olette Bumppo ja minä olen Hutter. Bumppo ei ole yhtä sievä kuin Hutter, vai mitä?
– Se riippuu siitä, mistä mikin pitää. Nimi Bumppo ei tosin kajahda erikoisen komealta, mutta monet ovat sillä kuitenkin pomppineet maailman läpi. Minä en sentään saanut pitää tätä nimeä kovin kauan, sillä delawarit havaitsivat pian, etten minä ollut taipuvainen valehtelemaan, ja nimittivät minua ensinnä Suoraksi Kieleksi.
– Se on hyvä nimi, keskeytti Hetty vakavasti, – vieläkö sanotte, ettei nimillä muka ole merkitystä?
– En minä sitä sano, ehkä minä tuon nimen ansaitsinkin, sillä minä en rakasta valhetta. Jonkin ajan kuluttua he huomasivat minut nopsajalkaiseksi ja alkoivat nimittää minua Kyyhkyseksi, joka niinkuin tiedätte lentää nopeasti ja suoraan.
– Se on kaunis nimi! huudahti Hetty. – Kyyhkyset ovat kauniita lintuja.
– Useimmat Jumalan luomat kappaleet ovat tavallaan kauniita, tyttö kulta, vaikka ihmiset ne turmelevat yhtä paljon muuttaakseen heidän luonnettaan kuin muotoaan. Sananviennistä ja eksyttävien polkujen etsinnästä pääsin lopulta metsämiesten matkaan. Silloin katsottiin minun olevan muita poikia sukkelamman ja varmemman otuksia löytämään, ja niinpä minulle pistettiin nimeksi Luppakorva, koska minulla muka oli yhtä hyvä vainu kuin koiralla.
– Se ei ole niin kaunis, vastasi Hetty. – Ette kai te sitä kovin kauan pitänyt?
– En kauemmin kuin siksi, että kykenin ostamaan rihlan, vastasi toinen, ja hänen tavallisesti hiljaisesta ja vakaasta käytöksestään pilkahti hieman ylpeyttä. – Silloin havaittiin, että minä kykenin pitämään huolta wigwamin riistantarpeesta, ja pianpa minulle annettiin nimi Hirventappaja, joka minulla vieläkin on – niitten mielestä, jotka pitävät lähimmäistensä päänahkaa suuremman arvoisena kuin metsäkauriin sarvia, mitätön nimi kylläkin.
– Ah, Hirventappaja, minä en ole niitä, vastasi Hetty yksinkertaisesti. – Judit pitää sotureista ja kirjavista takeista ja koreista höyhenistä, mutta minusta ne eivät ole minkään arvoisia. Sisareni sanoo, että upseerit ovat suuria, iloisia ja mukavapuheisia. Aivan ne minua puistattavat, sillä heidän tehtävänään on tappaa lähimmäisiänsä. Teidän ammatistanne minä paljoa enemmän pidän ja teidän viimeksi mainitsemanne nimi on oikein hyvä – parempi kuin Natty Bumppo.
– Se onkin teidän luontoisellenne, Hetty, varsin luonnollista ja juuri niin kuin odotinkin. Sisarenne on kuulemma kaunis, tavattoman kaunis kuolevaiseksi ihmiseksi, mutta kauneus on taipuvainen etsimään ihailua.
– Ettekö ole Juditia koskaan nähnyt? kysyi tyttö innokkaan vakavasti. – Jollette ole, niin menkää heti katsomaan. – Ei Hurry Harrykään ole viehättävämmän näköinen, vaikka Judit on nainen ja Hurry mies.
Hirventappaja katseli tyttöä hetken myötätuntoisesti. Hettyn kalpeat kasvot olivat hieman rusottuneet, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat lempeät ja tyynet, saivat hänen puhuessaan kirkkaan loisteen osoittaen sisäistä mielenliikutusta.
– Ahaa, Hurry, mutisi hän kulkiessaan kajuutan läpi aluksen toiseen päähän, – tämmöistä se komea ulkomuoto saa aikaan: herkällä kielellä ei ole ollut mitään tekemistä. Helppo on huomata, mikä tuon ihmisraukan tunteita painaa, miten lieneekin sitten Juditin laita.
Mutta Hurryn lemmenlavertelu, hänen mielitiettynsä keimailu, Hirventappajan ajatukset ja Hettyn hellät tunteet katkesivat lyhyeen, kun arkin haltijan kanootti äkkiä ilmestyi ahtaaseen aukkoon pensaitten väliin, jotka olivat jonkinlaisena etuvarustuksena hänen suojapaikkaansa. Hutter eli Vesilläliikkuja Tuomo kuten häntä nimittivät tuttavallisesti metsästäjät, jotka tunsivat hänen tapansa, näytti tuntevan Hurryn kanootin, sillä hän ei ilmaissut ollenkaan hämmästystään tavatessaan hänet arkissa. Päinvastoin hänen vastaanottonsa osoitti ei ainoastaan kiitollisuutta, vaan iloakin, johon sekoittui hieman tyytymättömyyttä siitä, ettei hän ollut tullut jo muutamia päiviä aikaisemmin.
– Minä odottelin sinua jo menneellä viikolla, sanoi hän puoleksi nureksivalla, puoleksi tervetuloa toivottavalla äänellä, – ja tunsin itseni kovin pettyneeksi, kun sinua ei näkynyt. Täällä kävi viesti tuomassa tietoa kaikille pyydystäjille ja metsämiehille, että siirtokunnan ja Kanadan välillä oli taas syntynyt rettelöltä, ja tunsin itseni kovin yksinäiseksi näillä vuorilla, kun minulla oli kolme päänahkaa varjeltavana, eikä muuta kuin kaksi kättä niitä puolustamassa.
– Se on järkipuhetta, vastasi March – ja siitä pilkisti esiin oikean isän tunne. Jos minulla olisi kaksi sellaista tytärtä kuin Judit ja Hetty, niin samaapa totta tosiaan minäkin sanoisin, vaikka minä ylipäänsä olen yhtä tyytyväinen siihen, että lähin naapurini on viidenkymmenen mailin päässä kuin että hän olisi kuuleman päässä.
– Mutta siitä huolimatta huomasit parhaaksi lähteä kumppanin kera tähän erämaahan, kun tiesit Kanadan villejä olevan liikkeellä, vastasi Hutter heittäen kysyvän katseen Hirventappajaan.
– Miksipä en? Sanotaanhan huononkin matkakumppanin kera matkan rattoisammin kuluvan, ja tätä nuorta miestä minä pidän varsin hyvänä. Tämä on Hirventappaja, Tuomo, kuuluisa metsästäjä delawarien joukossa ja syntynyt kristityistä vanhemmista, kuten mekin.
– Nuori mies, tervetuloa, mörähti Tuomo ojentaen kovan, luisevan käden nuorukaiselle vilpittömyytensä todisteeksi. – Tämmöisinä aikoina valkoiset kasvot ovat ystävän kasvot, ja toivon teidän olevan tukenani. Lapset saattavat joskus tehdä miehekkäänkin sydämen hentomieliseksi, ja nämä kaksi tytärtäni tuottavat minulle enemmän huolta kuin satimeni, turkisnahkani ja oikeuteni alueeseen.
– Sehän on aivan luonnollista, huudahti Hurry. – Niin, Hirventappaja, me kyllä emme tiedä sitä vielä kokemuksesta, mutta ylipäänsä katson sen luonnolliseksi. Jos meillä olisi tyttäriä, on enemmän kuin luultavaa, että tuntisimme samalla tavoin, ja minä kunnioitan miestä, joka omistaa heidät. Kuulehan, ukko, mitä Juditiin tulee, pestaudun minä heti hänen sotamiehekseen, ja Hirventappaja tietenkin auttaa teitä pitämään huolta Hettystä.
– Suurkiitos, mestari March, vastasi kaunotar äänessään korostus ja varmuus, mikä hänellä oli yhteistä sisarensa kanssa ja mikä osoitti hänen saaneen paremman kasvatuksen kuin isänsä elämäntavasta ja ulkonäöstä saattoi päättää; – mutta Judit Hutterilla on siksi paljon rohkeutta ja kokemusta, että hän luottaa enemmän itseensä kuin teidän kaltaisiin komeihin kulkureihin. Jos joudutaan villien kanssa tekemisiin, niin voitte kernaasti mennä maihin isäni kanssa sen sijaan, että kyyhöttäisitte arkissa muka meitä naisia suojelemassa ja...
– Tyttö, tyttö, keskeytti isä, – hillitse liukas kielesi ja kuule totuus. Villejä on jo nyt järven rantamilla, eikä kukaan osaa sanoa, kuinka lähellä he saattavat olla juuri tällä hetkellä tai milloin saamme heistä enemmän kuulla.
– Jos se on totta, mestari Hutter, sanoi Hurry, jonka muuttunut kasvojensävy osoitti, kuinka vakavalta kannalta hän käsitti tämän tiedonannon, vaikkakaan ei osoittanut erikoisempaa säikähtymistä; – jos se on totta, niin arkkisi on mitä onnettomimmassa paikassa, sillä vaikka suojus peitti Hirventappajan ja minut, jäisi se tuskin huomaamatta intiaanilta, joka todenteolla on päänahkoja etsimässä.
– Olen yhtä mieltä kanssasi, Hurry, ja toivon sydämestäni, että tällä hetkellä olisimme jossakin muualla kuin tässä kapeassa virrassa, jossa kyllä on hyviä piilopaikkoja, mutta joka on miltei turmiollinen niille, jotka on keksitty. Joka tapauksessa villit ovat lähellä, ja siinä on parahiksi tietämistä, miten päästään pois joelta joutumatta luotien maalitauluksi kuin vesilammikon ääressä seisova hirvi.
– Oletteko varma, mestari Hutter, että pelkäämänne punanahat ovat Kanadasta kotoisin? kysyi Hirventappaja säyseällä, mutta vakavalla äänellä. – Oletteko nähnyt yhtään heistä ja voitteko selittää, millainen heidän maalauksensa on?
– Olen tavannut merkkejä, joista päättäen he ovat näillä tienoin, mutta ainoatakaan en ole nähnyt. Olin loukkujani katsomassa jonkin mailin päässä virtaa alas, kun tapasin tuoreen jäljen, joka meni suon laidan poikki ja eteni sitten pohjoiseen päin. Mies oli kulkenut vajaa tunti sitten, ja jalan koosta ja sisäänpäin kääntyneestä isovarpaasta tunsin sen intiaanin jalanjäljeksi jo ennenkuin löysin kuluneen mokkasiinin, jonka omistaja kelpaamattomana oli heittänyt pois. Lisäksi löysin paikan, mihin hän oli pysähtynyt tekemään uutta, ja tämä paikka oli vain muutaman jaardin päässä siitä, mihin hän oli pudottanut vanhan.
– Eipä tuo varsin näytä sotateillä kulkevan punanahan tapaiselta, vastasi toinen päätänsä pudistaen. – Kokenut soturi ainakin olisi polttanut tai haudannut tuommoisen kulkuansa osoittavan merkin. Nähtävästi jälki olikin jonkun rauhallisilla asioilla liikkuvan intiaanin jättämä. Mutta mokkasiini olisi melko lailla keventänyt mieltäni, jos olisitte huomannut tuoda sen mukananne. Olen näet itse tullut tänne tapaamaan muuatta nuorta päällikköä, ja hänen tiensä piti kulkea likimain sitä suuntaa kuin mainitsitte. Kukaties jälki olikin hänen.
– Toivon sinun, Hurry, tuntevan tämän nuoren miehen, joka pitää kokouksia villien kanssa aivan uppo oudossa seudussa, tiedusti Hutter äänellä ja tavalla, joka selvästi ilmaisi kysymyksen syyn. – Nämä raakimukset tapaavat aina peittää tunteensa makean ulkokuoren alle. Vilppi on intiaaneille ominainen avu, ja heidän heimojensa parissa kauemmin oleskelevat valkoiset pian omaksuvat heidän tapansa ja juonensa.
– Totta, totta kuin evankeliumi, Tuomo, mutta se ei pidä paikkaansa Hirventappajaan nähden, joka on totuutta harrastava nuori mies, jollei hänellä muuta ansiota olekaan. Menen takuuseen hänen rehellisyydestään, millainen hänen luontonsa sitten lieneekin taistelussa.
– Mutta minä tahtoisin tietää, millä asioilla hän täällä liikkuu.
– Pian se on kerrottu, mestari Hutter, sanoi nuori mies tyynesti kuin puhdasluontoinen mies ainakin. – Teillä on sitäpaitsi, minä luulen, oikeuskin sitä kysyä.
– Jos sillä tavalla ajattelette, ystäväni, niin kertokaapa tarinanne pitemmittä mutkitta.
– Pian se on kerrottu, kuten äsken sanoin, ja kerron sen rehellisesti. Olen nuori mies enkä ole vielä kertaakaan ollut sotapolulla. Tuskin oli tieto saapunut delawareille, että wampumi ja sotatappara lähetettäisiin heimolle, kun pyysivät minua käymään oman väriseni kansan luona hankkimassa tietoa asiain todellisesta tilasta. Tein sen ja tehtyäni matkastani päälliköille selkoa, tapaisin Chobarien varrella jonkun kruunun upseerin, jolla oli rahoja, jotka hänen piti lähettää muutamille loitompana lännessä asuville, ystävällisellä kannalla oleville heimoille. Näin tarjoutui hyvä tilaisuus Chingachgookille, eräälle nuorelle päällikölle, joka ei koskaan ole ollut vihollisen kanssa tekemisissä, ja minulle lähteä ensi kerran sotateille, ja sopimus tehtiin välillämme muutaman vanhan delawarin avulla, että tapaisimme toisemme lähellä tämän järven päätä sijaitsevan kallion luona. Mitäpäs minä kieltämään, että Chingachgookilla on toinenkin tuuma mielessään, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kenenkään täkäläisen kanssa ja on hänen salaisuutensa, eikä minun, jonka vuoksi en sano siitä sen enempää.
– Se koskee varmaankin jotakin nuorta naista, keskeytti Judit nauraen omaa hätäisyyttään ja hänen äänensä värähteli suloisesti ja hän koetti peittää tunteitaan ja keksimäänsä aihetta sanavalmiiseen esiintymiseensä, – sillä jollei ole kysymyksessä sota eikä metsästys, jää jäljelle tiettävästi rakkaus.
– Niinpä niin, helppohan on nuoren ja kauniin naisen, joka kuulee sellaisista tunteista niin paljon puhuttavan, otaksua, ettei useimmilla yrityksillä muuta pohjaa olekaan, mutta siitä asiasta minä en sano mitään. Chingachgookin on määrä tavata minut kallion luona tunti ennen auringonlaskua huomisiltana, jonka perästä me menemme tiehemme yhdessä tekemättä pahaa muille kuin kuninkaan vihollisille, jotka laillisestikin ovat omiamme. Kun minä vanhastaan tunsin Hurryn, joka kerran pyydysteli otuksia meidän metsästysmaillamme, ja tapasin hänet Shoharien varrella, juuri kun hän oli lähdössä suvimetsästykselleen, niin päätimme kulkea yhdessä, ei niin paljon mingojen pelosta kuin hyvän toveriseuran takia ja, kuten hän sanoo, jotta pitkä matka kuluisi rattoisammin.
– Te arvelette siis ystävänne jalanjäljeksi minun näkemääni jälkeä? sanoi Hutter. – Hän olisi siis saapunut ennen aikojansa?
– Se on minun mielipiteeni; saattaa olla vääräkin, mutta jos saisin nähdä mokkasiinin, niin voisin tuokiossa sanoa, onko se tehty delawarien kuosiin vai ei.
– Tässä se on, sanoi sukkelatuumainen Judit, joka jo oli mennyt kanoottiin sitä etsimään. – Sanokaahan, mitä se tietää, ystävää vai vihollistako? Te näytätte rehelliseltä mieheltä, ja minä uskon teitä kuin pappia, ajatelkoonpa isä mitä tahansa.
– Tuo on juuri sinun tapaistasi, Judi: sinä näet ystäviä siinä, missä minä epäilen vihollisia piilevän, mörisi Tuomo. – Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, nuori mies, ja sanokaa, mitä ajattelette mokkasiinista.
– Ei tämä ole delawarien tekoa, vastasi Hirventappaja tutkien tarkoin kulunutta jalanpäällystintä. – Olen liian nuori sotatiellä ollakseni varma asiasta, mutta melkeinpä tuntuu siltä, että tuollaisia mokkasiineja pitävät pohjolan intiaanit; se saattaa olla kotoisin suurten järvien takaa.
– Jos asia on semmoinen, on meidän parasta raivautua täältä niin pian kuin suinkin, sanoi Hutter katsahtaen suojuksesta lehtien välitse, aivan kuin olisi epäillyt vihollisen olevan jo toisella rannalla, – jonkin tunnin kuluttua on yö käsissä, ja pimeällä on mahdoton liikkua meluamatta, mikä saattaisi meidät ilmi. Kuulitteko laukauksen kaikua vuorilta puoli tuntia sitten?
– Kuulimme kyllä, laukauksenkin kuulimme, vastasi Hurry, jota nyt koski varomattomuus, johon hän oli syypää, – minun olkapäältäni se laukaus pamahti.
– Minä pelkäsin sitä ranskalaisten intiaanien ampumaksi; joka tapauksessa se saattaa ajaa heidät tähystelemään ja johtaa meidän jäljillemme. Näin sota-aikaan on viisainta olla ampumatta, paitsi hyvän tilaisuuden sattuessa.
– Niin minusta itsestänikin nyt tuntuu, Tuomo setä, ja jollei mies voi luottaa itseensä laukaistessaan rihlansa erämaassa, joka on tuhannen neliömailin laajuinen, ilman että joku vihollinen sen kuulisi, miksi hän ampuma-asetta kantaa?
Hutter neuvotteli nyt kauan aikaa kahden vieraansa kanssa, jolloin miehet pääsivät täysin selville asemastansa. Hän mainitsi, kuinka vaikeata oli yrittää pimeällä kuljettaa arkkia niin väkevästä ja kapeasta virrasta meluttomasti, jotta intiaanien korviin ei kantautuisi mitään ääniä. Heidän lähistöllään liikkuvat partiolaiset pysyttelisivät kyllä joen tai järven seutuvilla, mutta joen ranta oli monin paikoin suoperäinen ja niin mutkikas ja pensaitten reunustama, että päivänvalossa saattoi hyvinkin kulkea vihollisten huomaamatta. Enemmän oli pelättävä vihollisen korvia kuin silmiä, varsinkin niin kauan kuin oltiin virran suojaisessa poukamassa.
– Minä en laske virtaa alas tähän piilopaikkaan, josta on mukava pistäytyä pyydyksillä ja joka suojaa paremmin kuin järvi uteliailta silmiltä, pitämättä huolta takaisin pääsemisestä, jatkoi harvinainen mies, – ja se käy helpommin vetämällä kuin sauvomalla. Ankkuri on nytkin joen niskan yläpuolella järvessä, ja tässä on nuora, josta sopii kiskoa ylös. Tuollaisetta apuneuvotta olisi yksi mies helisemässä hinatessaan näinkin suurta alusta vastavirtaan. On minulla sitäpaitsi jonkinlainen vehjekin, joka helpottaa kiskomista, Judit osaa soutaa yhtä hyvin kuin minäkin, ja jollei vihollisista ole pelkoa, niin varsin helposti me tästä ylös pääsemme.
– Mitä me oikeastaan voittaisimme, mestari Hutter, aseman muuttamisella? kysyi Hirventappaja ylen vakavasti. – Tämä on varma suojapaikka ja kajuutasta käsin näyttää voitavan tehdä lujaa vastarintaa. Minä olen kuullut sota-asioista vain puhuttavan, mutta minusta tuntuu kuin voisimme torjua takaisin parikymmentä mingoa, kun edessämme on näinkin lujat paalutukset.
– Niinpä vainenkin, te olette todella vain kuullut sodasta puhuttavan, se näkyy selvästi, nuori mies. Tokko olette koskaan nähnyt niin leveää ulappaa kuin tuo yläpuolellamme oleva, ennenkuin saavuitte sen luo Hurryn kera?
– Enpä voi sanoa nähneeni, vastasi Hirventappaja vaatimattomasti. – Nuoruus on oppimisen aikaa, enkä minä tietenkään halua kohottaa ääntäni neuvottelussa, ennenkuin kokemus siihen oikeuttaa.
– No hyvä juttu, minä selitän teille, mitä hankaluuksia tällaisessa asemassa taistellessa on, ja mitä etuja on avoimelle järvelle menosta. Nähkääs, täällä tietävät villit, mihin joka laukaus on tähdättävä, ja olisipa kovin uskaliasta toivoa, etteivät jotkut luodit osuisi seinän raoista sisään. Me toiselta puolen saisimme paukutella vain metsää kohti. Lisäksi emme ole turvassa tulenvaaraltakaan, sillä puunkuorikatto on miltei yhtä näpsä ottamaan tulen kuin sytykkeet. Linnaani on myöskin minun poissaollessani voitu tunkeutua, ja omaisuuteni pengottu, ryöstetty tai hävitetty. Mutta niin pian kuin olemme järvellä, ei meidän kimppuumme voida käydä muutoin kuin venheillä ja lautoilla; meillä on silloin yliote vihollisista ja voimme puolustaa linnaa arkin avulla. Ymmärrättekö tätä juttelua, nuorukainen?
– Järkipuhetta, en minä pane vastaan.
– No niin, ukko Tuomo, huudahti Hurry, – jos aiomme siirtyä toiseen paikkaan, niin on paras lähteä liikkeelle viipymättä, sillä sitä pikemmin pääsemme selville, saammeko pitää päänahkamme yölakkinamme vai emme.
Tätä itsestään selvää ehdotusta ei kukaan vastustanut. Lyhyen valmistavan tuumiskelun perästä kaikki kolme miestä valmistautuivat toden teolla arkkia kuljettamaan. Keveät kiinnipitimet irroitettiin kiireisesti ja alettiin kiskoa köyttä. Raskas alus lipui verkalleen ulos piilopaikasta. Tuskin se oli päässyt irti oksien puristuksesta, kun se pyörähti virran mukaan, ajautuen sen painamana aivan länsirantaan kiinni. Ei ainoakaan aluksessa oleva ihminen kuullut hätkähtämättä oksien rapinaa, kun kajuutta törmäsi länsirannalla kasvavia pensaita ja puita vasten, sillä kukaan ei tiennyt, millä hetkellä ja missä paikassa väijyvä ja verenhimoinen vihollinen saattoi astua päivänvaloon.
Ei kuitenkaan kuulunut mitään erikoista, ja kun miehet jälleen ryhtyivät köyttä vetämään, niin arkki kohosi tasaisesti eteenpäin. Aluksen leveä tasapohja esti sitä painumasta syvälle veteen ja tekemästä sanottavaa haittaa veden väkevälle juoksulle. Hutter oli myöskin kokemuksensa opastamana ryhtynyt varokeinoihin, jotka olisivat tuottaneet merimiehelle kunniaa ja jotka poistivat tieltä monta estettä ja vastusta, joita muutoin olisi ollut joen jyrkissä mutkissa. Kun arkki pyrki solumaan myötävirtaan, pudotettiin raskaita, köyteen sidottuja kiviä keskelle virran uomaa toimittamaan tilapäisen ankkurin tehtävää, joita kutakin esti vierimästä virran myötä yläpuolella olevat riipat, kunnes ylin tuli käsiin; tätä taas tuki varsinainen ankkuri, joka oli upotettu kotvan matkan päähän järveen. Tämän toimenpiteen vaikutuksesta arkki vapautui rantahietikosta, mihin se muussa tapauksessa olisi auttamattomasti voinut ajautua, josta Hutterin yksinään olisi ollut vaikeata suoriutua.
Tämän varokeinon avulla ja vihollisten pelon kiihottamana Vesilläliikkuja Tuomo ja hänen kaksi väkevää kumppaniansa kiskoivat arkkia eteenpäin niin lujasti kuin köyden arveltiin kestävän. Jokaisessa virran mutkassa kivi nostettiin pohjasta, jonka ohessa alus käännettiin siihen suuntaan, missä seuraava kivi lepäsi. Tällä tavoin merimiehen tottuneeseen tapaan Hutter kulki eteenpäin, matalalla ja hillityllä äänellä silloin tällöin kehoittaen ystäviään ponnistamaan kovemmin ja sitten taas, milloin tilaisuutta tarjoutui, varoitti ponnistamasta, koska liiallinen vauhti ensimmäisinä hetkinä saattoi panna kaikki vaaralle alttiiksi. Huolimatta heidän pitkällisestä tutustumisestaan metsäelämään, lisäsi varjoihin peittyneen joen synkkä sävy levottomuuden tunnetta, mikä värjyi jokaisen mielessä, ja kun arkki kohosi Susquehannan ensimmäiseen polvekkeeseen ja silmiin vilahti järven laaja selkä, niin kaikki tunsivat helpotusta, jota kenties ei kukaan ollut halukas tunnustamaan. Viimein kivi nostettiin täällä pohjasta, ja köysi juoksi suoraa päätä ankkuriin, joka, kuten Hutter oli selittänyt, oli heitetty virran niskan yläpuolelle.
– Jumalan kiitos! huudahti Hurry. – Tuolla siintää päivänvalo, ja kohta meillä on ainakin tilaisuus nähdä vihollisemme, jos meidän on heihin tutustuminen.
– Sitäpä et sinä eikä kukaan ihminen kykene sanomaan, mörisi Hutter. – Ei missään ole sopivampaa piilopaikkaa viholliselle kuin kahden puolen laskua olevilla rannoilla, ja hetki, jolloin kuljemme näiden puitten ohi päästäksemme selvälle vedelle, on oleva kaikkein tukalin, koska vihollinen on suojassa ja me jäämme sitä vaille. Judit, tyttöseni, heitä airo omiin hoteisiinsa ja mene kajuuttaan Hettyn kera ja muistakaa pysyä loitolla ikkunasta. Ja nyt, Hurry, mennäänpä me ulommaiseen huoneeseen ja vedetään köyttä oven läpi, niin että ollaan ainakin yllätykseltä turvassa. Ystävä Hirventappaja, koska virta on heikompi ja köysi on niin tiukalla kuin sitä uskaltaa pitää, kulkekaa te ikkunasta ikkunaan, mutta varokaa pitämästä päätänne näkyvissä, jos pidätte henkeänne minkään arvoisena. Ei kukaan tiedä, milloin ja missä saamme kuulla naapureistamme.
Hirventappaja totteli, ja hänen mielessään ailahti tunne, jolle pelko oli vieras, mutta johon liittyi uuden uutukaisen ja mitä jännittävimmän aseman kiehtova viehätys. Ensi kerran eläessään hän oli lähellä vihollisia tai oli hänellä hyvä syy ajatella olevansa ja vieläpä oloissa, missä intiaanien yllätykset ja juonet olivat mahdolliset. Kun hän asettautui ikkunan viereen, niin arkki kulki virran kapeinta kohtaa, juuri niillä paikoin, missä joki varsinaisesti alkoi ja puut yhtyivät yläpuolella toisiinsa, niin että vesi virtasi viheriöitsevässä holvissa. Se on piirre, joka soveltuu yhtä hyvin kuin on ehkä erikoinen tälle maalle, samoin kuin Sveitsille jääholvien läpi syöksevät virrat.
Arkki oli sivuuttamaisillaan tämän lehtikujanteen viimeisen mutkan, kun Hirventappaja tutkittuaan kaikki, mitä oli näkyvissä joen itäisellä rannalla, astui huoneen yli katsahtaakseen vastakkaisella puolella olevasta ikkunasta länsirantaan. Hänen tulonsa tälle aukolle sattui mitä otollisimmalla hetkellä, sillä tuskin hän oli asettanut silmänsä raon kohdalle, kun hänen katsettaan kohtasi näky, joka hyvinkin olisi saattanut säikähdyttää niin nuoren ja kokemattoman vahtisotilaan. Nuori puu riippui veden yli miltei luokalla. Se oli ensin kasvanut valoa kohti, mutta lumen paino oli sen käyristänyt, mikä ilmiö on varsin tavallinen Amerikan metsissä. Sen päälle oli jo kuusi intiaania hilautunut ja toiset seisoivat valmiina tulemaan perästä niin pian kuin tilaa jäisi; kullakin oli nähtävästi aikomus juosta puunrunkoa pitkin ja hypätä arkin katolle sen kulkiessa alapuolella. Tämä ei olisi ollutkaan kovin suuri uhkayritys, koska kaarevata puuta myöten oli helppo kulkea ja läheisistä oksista saattoi pitää käsillään kiinni eikä putoaminenkaan paljon peloittanut, sillä välimatka oli kovin pieni. Kun Hirventappaja ensin äkkäsi tämän miesryhmän, se juuri paljasti itsensä kavutessaan puuhun tyvestä eli siitä osasta, mikä oli kiipijöille kiperin paikka, ja tuntien intiaanien pukeutumistapoja, oivalsi heti heidän kaikkien olevan sotamaalauksessaan ja kuuluvan johonkin vihamieliseen heimoon.
– Vetäkää, Hurry, huusi hän, – vetäkää henkenne edestä ja jos rakastatte Judit Hutteria! Vedä, mies, vedä!
Tämä kehoitus lausuttiin miehelle, joka nuorukaisen tietämän mukaan oli voimakas kuin jättiläinen. Kehoitus oli niin vakava ja juhlallinen, että Hutter ja March tunsivat toden olevan kysymyksessä, jonka vuoksi he kiskoivat köyttä tarmonsa takaa ja mitä arveluttavimmalla hetkellä. Aluksen vauhti kaksinkertaistui, ja se näytti suorastaan kiitävän puiden alitse, aivan kuin se olisi tietänyt yläpuolella väijyvän vaaran. Kun intiaanit huomasivat, että heidät oli keksitty, niin he kohottivat sotahuutonsa, juoksivat puuta pitkin ja hyppäsivät epätoivoisesti saalistaan kohti. Puussa oli kaikkiaan kuusi ja jokainen heistä teki yrityksen. Kaikki paitsi heidän johtajansa putosivat veteen lähemmäksi tai etemmäksi arkista, aina sitä mukaa kuin he ennättivät hyppypaikalle. Päällikkö, joka edeltäkäsin oli asettunut vaaralliseen paikkaan ja siten saattoi hypätä aikaisemmin kuin muut, onnistui pääsemään juuri aluksen perälaidalle. Kun hän putosi kuitenkin paljon korkeammalta kuin hän oli laskenut, niin hän hieman tupertui ja jäi virumaan paikalleen puolitajuttomana. Tällä hetkellä Judit syöksyi kajuutasta entistään kauniimpana nopean toiminnan ajaessa veren hänen poskilleen ja ponnistaen kaiken voimansa sysäsi tunkeilijan laidan yli jokeen. Tämä nopea teko oli samassa tehty kuin oli aloitettukin. Judit kurottautui laidan yli nähdäkseen miten miehelle oli käynyt, ja hänen silmiinsä tuli huolestunut ilme. Häpeän ja yllätyksen puna ilmoitti hänen katuvan rajuuttaan, mutta sitten hän puhkesi omalla suloisella ja viehättävällä tavallaan nauramaan. Kaikki tämä tapahtui vajaassa minuutissa, jonka perästä Hirventappajan käsivarsi kiertyi hänen vyötärönsä ympärille ja joutuin veti hänet kajuutan suojaan. Vetäytyminen ei tapahtunut liian aikaiseen. Tuskin olivat molemmat suojassa, kun metsästä kajahti kauhea ulvonta, ja luoteja alkoi läiskyä hirsiä vasten.
Kun arkki koko ajan oli ollut nopeassa liikkeessä, niin se näiden pikku tapahtumien jälkeen oli siksi kaukana, ettei takaa-ajamisesta ollut pelkoa, ja heti kun villien ensimmäinen vihanpurkaus oli tauonnut, niin he lakkasivat ampumasta tietäen tuhlaavansa ampumavaroja turhaan. Aluksen tultua ankkurin kohdalle Hutter nosti viimeksimainitun ylös ja kun virran vaikutus ei enää tuntunut, niin arkki liukui eteenpäin, kunnes oli aukealla vedellä, vaikka se oli vielä liian lähellä maata alttiina vaaralliselle pyssynkuulalle. Hutter ja March panivat nyt hankaimiin kaksi pientä airoa, ja kajuutan suojassa he olivat kohta soutaneet arkin siksi kauas rannasta, ettei vihollisten enää tehnyt mieli heitä hätyyttää.
V luku.
Neuvoteltiin toistamiseen aluksen etuosassa, johon Judit ja Hetty myös olivat tulleet. Koska vaara ei enää voinut huomaamatta uhata, varsinainen pelko haihtui mielistä ja sijaan astui huoli siitä, että järven rantamilla oli melkoinen joukko vihollisia, jotka tiettävästi panisivat kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen heidät tuhotuiksi. Hutter luonnollisesti käsitti syvimmin tämän tosiseikan, koska hänen tyttärensä olivat tottuneet luottamaan hänen puolustuskeinoihinsa ja olivat sitäpaitsi liian kokemattomia täysin oivaltaakseen kaikkia vaaroja, mitkä heitä uhkasivat, kun sitävastoin hänen miespuolisilla kumppaneillaan oli vapaus lähteä hänen luotansa millä hetkellä hyväksi näkivät. Hänen ensimmäinen huomautuksensa osoittikin hänen oivaltaneen tämän seikan, ja se olisi terävä-älyiselle tarkkaajalle ilmaissut, mikä häntä sillä hetkellä enimmin huolestutti.
– Meillä on suuri etu irokeseihin eli vihollisiimme nähden, ketä he sitten lienevätkin, siinä että olemme vesillä, sanoi hän. – Minä tunnen jok'ainoan kanootin piilopaikan tämän järven rannalla, ja kun sinun kanoottisi, Hurry, on täällä, ei maalla ole muuta kuin kolme, ja ne ovat siksi hyvin kätketyt onttoihin puunrunkoihin, etten luule intiaanien niitä löytävän, etsiköötpä kuinka kauan tahansa.
– Eipä ole takaamista, tarttui Hirventappaja puheeseen. – Koirallakaan ei ole tarkempaa vainua kuin punanahalla silloin, kun hän toivoo sen avulla jotakin voittavansa. Ja sanokaa minun sanoneeni: jos tuo partiojoukko näkee edessään päänahkoja tai saalista tai kunnianarvoista tavoiteltavaa – mitä he kunnialla sitten tarkoittavatkin! – pitääpä olla tuiki tiivis puunrunko, jossa kanootti voi pysyä piilossa heidän silmiltään.
– Te olette oikeassa, huudahti March, – oikeassa kuin evankeliumi, olenpa hyvilläni, että oma tuokkoseni on turvassa, käteni yltämillä. Uskokaahan pois, huomisiltaan mennessä heillä on muut kanootit huostassaan, jos he todella ovat päättäneet hakea sinut käsiinsä, Tuomo, ja siksipä taitaa olla parasta, että tarkastamme airomme kovan ponnistuksen varalle.
Hutter ei heti vastannut. Hän katseli ympärilleen ääneti kokonaisen minuutin ajan tarkastellen taivasta, järveä ja sitä kiinteästi ympäröivää metsävyötä ikäänkuin olisi kysynyt neuvoa niiltä. Ei hän kuitenkaan huomannut mitään levottomuutta herättäviä enteitä. Rannattomat metsät uinuivat luonnon syvää unta. Taivas oli tyven, mutta laskevan auringon hohde loi siihen vielä valoaan järven näyttäessä vielä suloisemmalta ja rauhallisemmalta kuin päivällä. Näky oli kyllin tyynnyttävä ja omiaan tuudittamaan intohimot pyhään rauhaansa. Kuinka kaukana tämä rauha kuitenkin oli arkissa oleskelevasta ihmisryhmästä, tulee seuraavasta kertomastamme ilmi.
– Judit, huusi isä lopetettuaan huolellisen, mutta lyhyen tarkastuksensa, – yö on käsissä, laita ystävillemme illallista, pitkä taivallus antaa huimaavan ruokahalun.
– Olemme kylläisiä miehiä, huomautti March, – me syödä napsimme juuri kun tulimme järvelle, ja minä puolestani pidän Juditin seuraa hänen laittamaansa illallista parempana. Tällaisena rauhallisena iltana on erittäin miellyttävää istua hänen vieressään.
– Luonto on luonto, väitti Hutter vastaan, – ei se heitä mitään velaksi. Judit, menehän laittamaan illallista ja ota sisaresi avuksi. Minulla on vähän tuumimista kanssanne, ystävät, jatkoi hän kohta kun tyttäret olivat poistuneet, – ja sen vuoksi käskin tytöt pois. Te näette, millaisessa asemassa minä olen ja siksipä tahtoisin mielelläni kuulla mielipiteenne siitä, mitä on paras tehdä. Kolme kertaa minut on savustettu majastani rannalle, mutta rakennettuani linnan ja arkin olen saanut koreasti olla rauhassa. Paljon muutakin minulle on sattunut rauhan aikana, tuollaisia pieniä kahakoita, joita aina saattaa sattua miehelle metsässä. Tämä asia näyttää vakavalta; jos kuulisin teidän ajatuksenne, se paljonkin keventäisi mieltäni.
– Olen sitä mieltä, Tuomo, että sinä ja sinun majasi, satimesi ja kaikki kapistuksesi näillä main olette helkkarinmoisessa vaarassa, vastasi suorasukainen Hurry, joka ei pitänyt linnaa turvallisena. – Tuumani eivät ole puoliakaan yhtä arvokkaita, jos vain puhutaan niiden noudattamisesta.
– Ja sitäpaitsi on minulla lapsia, jatkoi isä tehden huomautuksen tavalla, mikä olisi hämäännyttänyt siinä määrin välinpitämättömänkin tarkkaajan, ettei tämä tiennyt, oliko se tarkoitettu syötiksi vai isällisen tunteen ilmaisuksi, – tyttäriä, kuten tiedät, Hurry, ja hyviä tyttöjä kaiken lisäksi, sen sanon, vaikka olen isä.
– Miehellä on lupa sanoa mitä hyvänsä vaikeina aikoina ja tällaisissa olosuhteissa. Sinulla on tyttäriä, kuten sanot, ja toisella heistä ei ole vertaistaan koko rajaseudulla kauneudessa, mahdollisesti ei myöskään hyvässä käytöksessä. Hetty-parka on Hetty Hutter, siinä kaikki, mitä voimme tuosta onnettomasta sanoa. Anna minulle Judit, jos vain hänen käytöksensä on yhtäläinen kuin hänen ulkonäkönsä.
– Sinä, Hurry, näytät olevankin vain hyvän sään ystävä, ja kaiketi kumppanisi on samaa lajia, vastasi toinen hiukan ylpeästi ja arvokkaasti. – No niin, täytyy kai uskoa itsensä kaitselmuksen huomaan, joka ei ehkä ole kuuro isän rukouksille.
– Jos te olette käsittänyt asian siltä kannalta, että Hurry aikoo teidät hylätä, sanoi Hirventappaja vakavan koruttomasti, mikä sai kuulijan kaksinkertaisesti vakuuttuneeksi sanotun todenperäisyydestä, – niin luulen teidän tekevän häntä kohtaan väärin, yhtä varmaan kuin tiedän teidän tekevän minua kohtaan väärin otaksuessanne minun lähtevän hänen mukaansa, jos hän jättäisi teidät tällaiseen pulaan. Olen tullut tälle järvelle, mestari Hutter, tapaamaan muuatta ystävääni – jospa hän olisi täällä, niinkuin hän epäilemättä onkin huomenna auringonlaskun aikaan, jolloin saatte toisenkin rihlan puolustamaan itseänne, harjaantuneen kuten omanikin on, sen takaan, mutta sitä on käytetty uskollisesti suurta ja pientä riistaa vastaan. Vakuutan, että se pystyy jalompaankin riistaan.
– Saanko sitten luottaa, että te, Hirventappaja, autatte minua ja tyttäriäni? kysyi vanha mies isän tuska kasvoissa.
– Saatte kyllä, yhtä varmaan kuin veli auttaisi sisartaan, mies vaimoaan tai sulhanen morsiantaan. Voit luottaa minuun taistelun kaikissa vaikeuksissa. Arvelenpa Hurrynkin menettelevän vastoin luontoansa ja toiveitansa, jollei hän auttaisi miestä mäessä.
– Ei ikinä, huudahti Judit pistäen kauniit kasvonsa ovesta ulos. – Samanlainen hätiköijä hän on luonteeltaan kuin nimeltäänkin ja kiireenvilkkaa hän painelee tiehensä, heti kun luulee komean vartalonsa olevan vaarassa. Ei vanha Tuomo eivätkä tytöt paljon luota mestari Marchiin, jonka kyllin hyvin tuntevat. Mutta teihin, Hirventappaja, me luotamme, sillä rehelliset kasvonne ja rehellinen sydämenne sanoo meille, että mitä te lupaatte, sen te pidättekin.
Tämä lausuttiin kenties yhtä paljon teeskennellyn ylenkatseellisesti Hurrylle kuin toden teolla. Ei kuitenkaan ilman tunnetta. Juditin hienot kasvot kylliksi kuvastivat viimeksimainittua, ja jollei tarkkaava March tällä hetkellä saattanut huomata tytön kasvoilla todellisen halveksumisen ilmettä, jommoisen sulous kykeni kehittämään, näki hän varmastikin naisellisen hempeyden ja viehkeyden kukassaan tytön kääntäessä siniset silmänsä hänen matkatoveriinsa.
– Jätä meidät, Judit, käski Hutter ankarasti, ennenkuin kumpikaan miehistä ehti vastata, – jätä meidät äläkä palaa, ennenkuin tuot hirvenpaistia ja kalaa. Tänne eksyy joskus upseereja ja hekös ovat pilanneet tytön imarteluillaan, March, mutta älähän toki pane pahaksesi hänen tyhmää lörpötystään.
– Nyt sinä kerrankin totuuden sanoit, Tuomo, vastasi Hurry, jota Juditin huomautukset kirvelivät. – Linnoituksissa vetelehtivät nulikat ovat turmelleet hänet imelillä puheillaan. Minä rupeankin pian ihailemaan hänen sisartansa, joka alkaa minua enemmän miellyttää.
– Hauska kuulla, Hurry, minusta se on sen merkki, että terve järki alkaa sinussa päästä voitolle. Hetty olisi paljoa luotettavampi ja järkevämpi elämänkumppani kuin Judit ja häntä voisi hyvinkin huvittaa sinun asiasi. Minä pahasti pelkään, että upseerit ovat hämmentäneet hänen sisarensa mielen.
– Eipä tarvitse kenenkään etsiä luotettavampaa vaimoa kuin Hetty, sanoi Hurry nauraen, – vaikken takaa, ettei hän voi itse asiassa olla hyvinkin järkevä. Mutta olipa miten tahansa, Hirventappaja ei erehtynyt sanoessaan, että minä pysyisin paikallani. En minä sinua nyt jätä, Tuomo, olkootpa tunteeni tytärtäsi kohtaan millaiset tahansa.
Hurry oli saavuttanut toveriensa kesken kunnioitusta herättävän maineen huimapäisestä rohkeudestaan, ja Hutter kuunteli tätä lupausta mielihyvin, jota ei koettanutkaan peitellä.
– Korkeita hintoja tarjotaan molemmin puolin päänahoista, huomautti hän yrmeästi hymyillen, josta pilkisti esiin väkivallanhalu ja rahanahneus, joka sivuutti tykkänään muut tunteet, jotka kuuluvat varsinaiselle kristitylle. – Väärinhän kenties on ottaa kultaa ihmisverestä, mutta kun ihmiset kuitenkin tappavat toisiaan minkä ennättävät, niin ei toki liene kovin suuri synti, jos pistää pienen nahkapalan muun saaliin joukkoon. Mitä sinä arvelet tästä, Hurry?
– Olette tehnyt suuren erehdyksen pitäessänne villin verta ihmisen verenä. Punaihoisen päänahka ei minusta ole suden korvia kummempi: minä pistän kumpaisistakin rahat taskuuni yhtä kernaasti. Valkoiset eivät tietystikään pidä, että heiltä riistetään päänahka, heillä on luontainen vastenmielisyys sitä kohtaan, kun sitävastoin intiaani mielellään ja taitavasti käyttelee veistään ja jättää vielä viholliselle kaiken lisäksi päälaelle hiustupsun, josta tämä voi nykäistä.
– Se on miehen puhetta; jo minä tiesin alunpitäen, että kun vain saamme sinut puolellemme, niin silloin olet mukana täydellä sydämellä, vastasi Tuomo, joka oli nyt luopunut vastusteluista saaden uutta luottamusta toverinsa käytöksestä. – Jotakin meidän täytyy hyötyä noista tunkeilevista heittiöistä. Hirventappaja, te kai olette samaa mieltä kuin Hurry, ja pidän näin ansaittua rahaa pyydystyksestä ja metsästyksestä saadun veroisena.
– Minä en ajattele sillä tavoin enkä toivo sellaisia tuumia päähäni tulevan, vastasi toinen. – Minulla on toisenlaiset taipumukset kuin päänahan nylkijöillä, uskontoni ja värini mukaiset. Minä kyllä olen valmis teitä auttamaan, arkissa tai linnassa, kanootissa tai metsässä, mutta en häpäise luontoani antautumalla tekoihin, jotka Jumala on toiselle rodulle tarkoittanut. Jos te ja Hurry mielitte voittaa siirtokunnan kultaa, niin menkää itse sitä etsimään ja jättäkää naisväki minun huostaani. Niin erilainen käsitys kuin meillä onkin toisista asioista, olemme toki yhtä mieltä siinä, että väkevämmän velvollisuus on pitää huolta heikommasta, varsinkin koska viimeksimainitut ovat uskotut heikompina vahvempien suojelukseen.
– Hurry, Hurry, saisittepa painaa tuon läksyn päähänne ja menetellä sen mukaan, lausui Juditin suloinen ja innostunut ääni keittiöstä, todisteena siitä, että hän oli kuullut kaiken, mitä oli puhuttu.
– Suu poikki, Judit! huusi hänen isänsä vihaisena. – Laputa tiehesi! Me puhelemme asioista, joita naisten ei tarvitse kuunnella.
Hutter ei kuitenkaan sen paremmin ottanut selkoa, toteltiinko hänen käskyänsä vai ei, hän vain alensi hieman ääntänsä jatkaessaan keskustelua.
– Nuori mies on oikeassa, Hurry, sanoi hän, – me voimme jättää lapset hänen huostaansa. Minun tuumani on tällainen, ja toivon sinun tunnustavan sen järkeväksi. Villejä on suuri joukko rannalla, vaikka minä en ole kertonut tätä tytöille, sillä he ovat ämmämäisiä ja vastuksina silloin, kun pitäisi jotakin kunnollista saada aikaan. Ja villeillä on myös naisia mukana. Sen tiedän mokkasiinin jäljistä, ja miehet saattavat ollakin metsämiehiä, mutta he ovat olleet niin kauan salolla, etteivät tiedä sotaa alkaneeksi eivätkä päänahoista maksettavista palkinnoista.
– Mutta miksikä he siinä tapauksessa pyrkivät ensi työkseen katkaisemaan meiltä kaikilta kaulan?
– Emme tiedä heillä olleen niin veristä tarkoitusta. Intiaani on helppo saada satimeen. Epäilemättä heidän mielensä teki päästä arkin kannelle, ja kun he pettyivät toiveissaan, niin alkoivat ampua. Siinä ei ole ihmettelemistä, se juuri on villien tapaista. Kuinka usein he ovatkaan polttaneet taloni ja ryöstäneet minun pyydykseni ja ampuneet minua rauhankin aikana?
– Tekevät herjat sellaisiakin töitä, se täytyy myöntää, mutta me maksamme miltei samalla mitalla. Se kuitenkin on varmaa, etteivät he naisia pidä mukanaan sotaretkillä, kuten sinä aivan äsken huomautit.
– Eikä metsämiehellä olisi sotamaalausta, vastasi Hirventappaja. – Minä näin mingoja ja tiedän heidän olevan ihmisiä vaanimassa eivätkä majavia ja hirviä pyydystääkseen.
– Kas niin, ukko kulta, sanoi Hurry. – Tällä nuorella miehellä on semmoinen silmä, että minä luottaisin häneen yhtä hyvin kuin siirtomaan vanhimpaan uudisasukkaaseen. Jos hän puhuu maalista, niin maalia se onkin.
– Siinä tapauksessa on metsästysjoukkue ja sotilasjoukkue tavanneet toisensa, sillä vaimoja heillä on täytynyt olla mukana. Vasta muutamia päiviä sitten sanantuoja kulki tästä ohi hälyttävine tietoineen. Saattaa olla niinkin, että sotilaat ovat lähteneet kutsumaan kotiin vaimojaan ja lapsiaan saadakseen käydä vihollistensa kimppuun hyvissä ajoin.
– Oikeaan sinä nyt osasit, Tuomo, huudahti Hurry, – mutta tahtoisinpa tietää, mitä sinä mielit siitä hyötyä?
– Otamme pois palkintorahat, vastasi toinen katsellen tarkkaavaa toveriaan kylmän ja pahaaennustavan näköisenä, ja hänen kasvoistaan kuvastui paljoa enemmän sydämetön ahneus kuin viha tai kostonhimo. – Jos niillä on mukana vaimoja, on niillä lapsiakin; siirtokunta maksaa saman rahan, kunhan on päänahka.
– Tuo on kaikkein häpeällisintä, keskeytti Hirventappaja, – hävetkää, jos noin Jumalan tahtoa tulkitsette.
– Kuuntele sinä, mitä järkesi sanoo, poika, äläkä huuda, ennenkuin olet edes asiasta selvillä, vastasi taipumaton Hurry. – Villit ottavat päänahkoja ystäviltämme delawareilta ja mohikaaneilta, miksemme me? Myönnän, että on vastoin tapoja, jos sinä ja minä teemme siten, mutta asia muuttuu kokonaan, kun on kysymys intiaaneista! Miehen ei pitäisi ottaa päänahkoja, ellei hän itse ole vaarassa tulla "kuorituksi". Hyvä työ palkitaan samalla mitalla ympäri maailman. Se on tervettä järkeä ja on mielestäni uskonnonkin kanssa sopusoinnussa.
– Vai niin, mestari March, keskeytti taas Juditin täyteläinen ääni, – onko uskonnon mukaista palkita paha pahalla?
– En tahdo kiistellä kanssanne, Judit, sillä te kumoatte väitteeni kauneudella, jollette voi tehdä sitä järkisyillä. Maksavathan kanadalaisetkin intiaaneillensa päänahoista, miksemme me maksaisi...
– Meidän intiaanimme! huudahti tyttö nauraen suloisesti, mihin sisältyi suuri annos alakuloisuutta. – Isä, heittäkää pois nuo tuumat ja kuunnelkaa Hirventappajaa, jolla tosiaankin on omatunto, jota en voi sanoa Hurry Marchista.
Hutter nousi, astui kajuuttaan ja pakotti tyttärensä menemään viereiseen huoneeseen, jonka perästä hän lukitsi molemmat ovet ja tuli takaisin. Sitten jatkettiin keskustelua. Mutta koska neuvottelun sisällys tulee yksityiskohdittain ilmi seuraavasta, emme näe syytä sitä selostaa. Lukija saattanee vaikeudetta tehdä johtopäätöksensä ikävistä ominaisuuksista. Nurjat periaatteet useinkin hallitsevat miesten tekoja ja järkähtämätön totuus näyttää olevan, että paha on valmis synnyttämään toisen pahan. Heidän vihollisensa maksoivat päänahoista, mikseivät he itse voisi tehdä samaa kostoksi vastapuolelle.
– Sinun täytyy kukistaa mies hänen omalla aseellaan, Hirventappaja, huudahti Hurry, – jos hän on julma, pitää sinun olla vielä julmempi, jos hän on pöyhkeä, pitää sinun olla vielä pöyhkeämpi. Tämä parhaiten sopii sekä kristitylle että villille, muussa tapauksessa vaelluksesi pian päättyy täällä.
– Herrnhutilaiset eivät opeta, että kaikkia tuomitaan sen mukaan, miten he käyttävät lahjojaan tai saamaansa oppia. Tämä koskee niin hyvin valkoihoisia kuin intiaaneja. Muutamat edellisten opettajista sanovat, että jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinen poski ja ota toinen lyönti, sen sijaan että kostaisit, mikä taas...
– Jo riittää, huusi Hurry. – Minä tahdon noudattaa miesten oppia. Kuinkahan pitkä aika menisi mieheltä, jos hän kulkisi siirtokunnan toisesta päästä toiseen noudattaessaan tätä menettelytapaa?
– Älä ymmärrä minua väärin, March, vastasi nuori metsästäjä arvokkaasti. – En tarkoittanut sillä mitään muuta kuin että se olisi paras mahdollinen teko. Kosto kuuluu intiaanille, unohtaminen valkoihoiselle. Siinä kaikki. Unohda kaikki mitä voit, mutta älä kosta kaikkea mitä voit. Mitä tuohon korvapuustiin tulee, mestari March, – Hirventappajan poskiin kohosi puna, kun hän jatkoi, – en usko, että kukaan siirtokunnassa tai sen ulkopuolella ehdottaa mitään sellaista. Tahdon vielä sanoa, että punanahan menettely ei oikeuta valkoihoista riistämään päänahkaa.
– Tee niinkuin sinullekin tehdään, Hirventappaja, Se on myös kristityn oppi.
– Ei ole, Hurry. Olen kysynyt herrnhutilaisilta tätä, ja he selittävät sen aivan toisin. Tee niinkuin sinulle voitaisiin tehdä, he sanovat. Sanat ovat tosia, mutta miehet käyttävät niitä väärin. Kaikki ne, jotka siirtokunnissa lupailevat verirahoja päänahoista, menettelevät nurinkurisesti, eikä siitä tule mitään siunausta. Ennen kaikkea he kieltävät koston.
– Teidän herrnhutilaisillenne minä näytän, huudahti March näpsäyttäen sormiaan, – he ovat yhtä hupsuja kuin kveekarit. Jos uskotte kaiken, mitä he loruilevat, silloin ette edes uskaltaisi säälistä nylkeä majavaa. Ken on kuullut majavarottien säälimisestä?
Hurryn tyytymätön huudahdus lopetti keskustelun, ja sitten hän ja ukko jatkoivat suunnitteluaan tällä kertaa paljon rauhallisemmin ja luottavammin. Sitä kesti siihen asti, kunnes Judit tuli tuotuaan pöydälle yksinkertaista, mutta maukasta illallista. March huomasi kummakseen, että hän asetti parhaat palat Hirventappajan eteen, ja pyrkiessään olemaan niin huomaavainen kuin mahdollista, aivan ilmeisesti osoitti halua näyttää pitävänsä häntä kunniavieraana. Kun hän kuitenkin oli tottunut kaunottaren oikkuihin ja keimailuun, ei tuo havainto häntä paljoakaan huolestuttanut, ja hän söi ruokahalulla, jota ei vähimmässäkään määrässä siveelliset arvelut häirinneet. Helpostisulava metsien ruoka tyydytti eläimellisen nälän, ja vaikka Hirventappaja oli syönyt tukevan aterian metsässä, ei hän jäänyt kauan jäljelle toveristaan lihoja alas pisteltäessä.
Tuntia myöhemmin oli taulu melkoisesti muuttunut. Tyynenä ja kuvastinkirkkaana lepäsi vielä järvi, mutta kesäillan vienoa hämyä oli seurannut myöhäisen hetken pimeys, ja metsien musta rykelmä uinui yön hiljaisesta levosta nauttien. Metsistä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, laulua, huutoa tai murinaa. Vuorilta katsottuna he näyttivät olevan ihanan lammen syleilyssä, juhlallisessa hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen säännöllinen veto, kun Hurry ja Hirventappaja veltosti soutivat arkkia linnaa kohti. Hutter oli asettunut perämieheksi, mutta huomattuaan nuorten miesten osaavan omin neuvoinkin pitää oikeaa suuntaa, hän oli jättänyt melan vettä viiltämään, istuutunut perätuhdolle ja sytyttänyt piippunsa. Monta minuuttia ei hän ollut näin istunut, ennenkuin Hetty hiipi kajuutasta ja istuutui hänen jalkainsa juureen. Kun heikkomielinen tyttö ei suinkaan ensi kertaa näin menetellyt, niin vanha mies osoittamatta sille suurempaa huomiota laski vain kätensä hänen päälaelleen hellästi ja hyväksyvästi. Se oli hyvyyttä uhova liike, jonka tyttö hyväksyi nöyrän hiljaisena.
Istuttuaan useita minuutteja äänettömänä Hetty rupesi laulamaan. Hänen äänensä oli hiljainen ja vapiseva, mutta samalla vakava ja juhlallinen. Sanat ja sävel olivat mitä yksinkertaisinta lajia. Ensimmäinen oli virsi, jonka hän oli oppinut äidiltään, toinen oli tavallinen, suosittu sävelmä, jota kaiken ikäiset mielellään hyräilivät, ja se kumpusi ilmoille tuntehikkaasti.
Hettyn hiljaiset, suloiset sävelet eivät olleet kaikuneet kovin kauan, ennenkuin airojen lipinä taukosi ja pyhä laulu yksinään kajahteli erämaan hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa. Ja ikäänkuin rohkaistuen aiheesta, äänen voima vahvistui laulun jatkuessa. Vaikkei mitään karkeata tai meluisaa sekaantunut hänen sävelmäänsä, kasvoi sen voima ja surumielinen hellyys korvassa, kunnes ilma täyttyi tuon miltei tahrattoman sielun yksinkertaisella kunnianosoituksella. Miehet etupuolella eivät suinkaan tuntuneet olevan välinpitämättömiä tästä liikuttavasta keskeytyksestä, sen huomasi heidän toimettomuudestaan, eivätkä heidän aironsa kertaakaan painuneet veteen, ennenkuin viimeinen suloinen ääni oli vaimentunut rannikolla, mikä tällaisella säällä pystyi kuljettamaan hiljaisintakin inhimillistä säveltä enemmän kuin mailin päähän. Hutter oli liikuttunut, sillä vaikka hän olikin raakaluonteinen ja niin säälimättömäksi kuin hän oli käynytkin sydänmaan tapojen pitkällisestä vaikutuksesta, hänen luonteensa toki muodosti hyvän ja pahan peloittava sekoitus, mikä yleisesti sisältyy ihmisen siveelliseen kokoomukseen.
– Sinä olet kovin surullinen tänä iltana, lapseni, sanoi isä, jonka esiintymistapaan ja kieleen oli tullut sivistysihmiselle ominaisia piirteitä, muistoja nuoruudenajoilta, kun hän seurusteli tämän erikoislaatuisen lapsen kanssa. – Olemme juuri päässeet pakoon vihollisten käsistä ja meidän pitäisi kernaammin iloita.
– Ettepä tekään voi, isä, sanoi Hetty hiljaisin, epäröivin äänin mielenosoitukselliseen sävyyn ottaen ukon kovan, känsäisen käden omiinsa. – Te olette puhellut kauan Harry Marchin kanssa, mutta kumpikaan ei voi sitä tehdä.
– Tämä menee yli ymmärryksesi, tyhmä lapsi. Sinä olet ollut paha ja kuunnellut, muuten et olisi voinut tietää mitään puheestamme.
– Minkätähden sinä ja Hurry tahdotte tappaa ihmisiä, erikoisesti naisia ja lapsia?
– Hiljaa, tyttö. Nyt on sota-aika, ja meidän on tehtävä vihollisillemme mitä viholliset meille tekisivät.
– Ei, eipä olekaan niin, isä. Kuulin Hirventappajan sanovan, kuinka se oli. Meidän on tehtävä vihollisillemme, niinkuin tahdomme vihollistemme meille tekevän. Ei kukaan toivo, että vihollisensa hänet tappaisi.
– Tapamme vihollisiamme sota-aikana, jotteivät he meitä tappaisi, lapseni. Jommankumman täytyy aloittaa, ja sillä, joka alkaa ensin, on suurimmat mahdollisuudet voittaa. Mutta et sinä näitä asioita ymmärrä, Hetty-raukka, ja paras olisi, ettet virkkaisi mitään.
– Juditkin sanoo sen olevan väärin, isä, ja Juditilla on ymmärrys, jota minulla ei ole.
– Judit on siksi järkevä, ettei puhu minulle tällaisista asioista, sillä hänellä on järkeä, kuten sanoit, ja hän tietää, etten minä siedä sitä. Mutta kummanko tahdot kernaammin, Hetty: että oma päänahkasi nyljettäisiin ja myytäisiin ranskalaisille tai että me tappaisimme vihollisiamme estääksemme heitä itseämme vahingoittamasta.
– Ei asia ole niin, isä. Älkää te tappako, älkääkä antako heidän meitä tappaa. Myykää turkiksenne ja hankkikaa lisää, jos voitte, mutta älkää verta myykö.
– Kas niin, kas niin, lapseni, puhutaanpa asioista, joita sinä ymmärrät. Oletko iloissasi vanhan ystävämme Marchin takaisin tulemisesta? Sinä pidät Hurrysta ja tiedät varmaankin hänen eräänä päivänä saattavan tulla veljeksesi, kenties vielä läheisemmäksikin.
– Mahdotonta, isä, vastasi tyttö. – Onhan Hurrylla ollut jo isä ja äiti, eikä kenelläkään ole kahta.
– Näkyy menevän yli sinun heikon ymmärryksesi, Hetty. Kun Judit menee naimisiin, niin hänen miehensä isä on hänenkin isänsä. Jos hän menee Hurryn kanssa naimisiin, niin Hurry on sinun veljesi.
– Judit ei kuuna päivänä ota Hurrya, vastasi tyttö lempeästi mutta varmasti. – Judit ei pidä hänestä.
– Mistäpä sinä sen tiedät, Hetty? Hurry March on pulskin, väkevin ja miehevin mies, mitä tällä järvellä on käynyt, ja kun Judit on kaunein tyttö, niin enpä käsitä, mikä heitä estäisi lyömästä tuumiansa tukkoon. Hurry lupasi taipua minun tuumiini ehdolla, että antaisin suostumukseni.
– Hurry on tosiaankin kaunis, isä, sanoi Hetty viimein yksinkertaisen innostuksen vallassa, jossa ei ollut jälkeäkään tietoisesta keimailusta, mikä seikka erotti hänet muista.
– Enkös minä sitä jo sanonut, lapseni, mutisi Hutter, ottamatta piippua hampaiden lomasta. – Hän on sievin mies näillä seuduin, ja Judit on sievin nainen, mitä olen nähnyt siitä lähtien kuin äiti-poloisesi oli parhaassa kukoistuksessaan.
– Onko pahaa olla ruma, isä?
– Monet ovat syypäät pahempiinkin rikoksiin, mutta sinä et suinkaan ole ruma, vaikket ole yhtä komea kuin Judit.
– Onko Judit onnellinen ollessaan kaunis?
– Ehkä, lapsi, ehkä ei. Mutta puhutaanpa nyt muista asioista. Mitä sinä pidät uudesta tuttavastamme, Hirventappajasta?
– Hän ei ole kaunis, isä. Hurry on kauniimpi kuin Hirventappaja.
– Totta kyllä, mutta hän kuuluu olevan kuuluisa metsästäjä. Hänen maineensa on ennättänyt korviini, ennenkuin miehen näinkään. Toivon, että hän näyttäikse yhtä kelpo soturiksi kuin käteväksi hirventappajaksi. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia, lapsi. Mutta kestää kauan, sen minä kokemuksesta hyvin tiedän, ennenkuin miehellä on oikea erämaansydän.
– Onko minulla erämaansydän, isä? Entä Hurry, onko hänen sydämensä oikea erämaansydän?
– Sinäpä somia kyselet, Hetty. Sinun sydämesi on hyvä, lapsukaiseni, ja se soveltuu paremmin ihmisten ilmoille kuin metsiin, mutta sinun järkesi sopii paremmin metsäelämään kuin uudisasutuksille.
– Miksi Juditilla on enemmän järkeä kuin minulla, isä?
– Taivas sinua auttakoon, lapseni, siihen kysymykseen minä en kykene vastaamaan. Jumala antaa järjen, ulkomuodon ja kaiken muun, ja hän lahjoittaa ne, kelle hyväksi näkee. Pitäisikö sinulla olla enemmän järkeä?
– Ei tietysti. Se vähä, mikä minulla on, vaivaa minua, sillä kun ajattelen terävämmin, niin tunnen itseni tuiki onnettomaksi. Ei taida ajatteleminen olla minulle hyväksi, mutta soisinpa olevani yhtä sievä kuin Judit.
– Minkä vuoksi, lapsi raukka? Siskosi kauneus tuottanee hänelle huolta niinkuin se aikoinaan haittasi hänen äitiään. Ei suinkaan ole eduksi olla jossakin suhteessa niin huomattu, että toiset alkavat kadehtia ja tavoitella enemmän kuin muita.
– Äiti oli hyvä, lieneekö sitten ollut kaunis tai ei, vastasi tyttö kyynelten herahtaessa hänelle silmiin, mikä uusiutui joka kerta, kun tyttö muisteli äitivainajaansa.
Kaihomielisenä ja äänetönnä, joskaan ei yhtä suuresti liikuttuneena, ukko Hutter istui, kun hänen vaimoonsa näin viitattiin. Hän poltteli piippuaan aikomatta lainkaan vastata, kunnes tytär toisti huomautuksensa tavalla, joka osoitti hänen tuskastuvan, jollei isä myöntäisi hänen huomautustansa oikeaksi. Sitten hän naputtaen tuhat piipustaan laski kätensä kömpelön ystävällisesti tytön päälaelle ja vastasi:
– Äitisi oli liian hyvä tähän maailmaan, vaikkakaan kaikki eivät kenties ole samaa mieltä. Hänen hyvä ulkomuotonsa karkoitti ystävät. Sinulla ei ole aihetta surra, ettet muistuta häntä yhtä paljon kuin sisaresi. Ajattelehan, rakas lapsi, vähemmän kauneutta ja enemmän velvollisuuksiasi, niin olet yhtä onnellinen tällä järvellä kuin konsanaan saattaisit olla kuninkaan palatsissa.
– Sen kyllä tiedän, isä, mutta Hurry sanoo kauneuden olevan nuorelle naiselle kaikki kaikessa.
Hutterin huulilta pääsi tyytymättömyyttä ilmaiseva huudahdus, ja hän meni aluksen keulapuolelle, kulkien kajuutan läpi. Hettyn yksinkertainen järki oli hairahtunut pahasti kuvitellessaan Marchia paremmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli, ja Hutter tunsi ensi kertaa levottomuutta ajatellessaan tytön viimeksi nimeämää henkilöä ja hän päätti heti päästä selvyyteen vierailijastaan, sillä suorapuheisuus ja varma käytös näyttivät olevan tämän oppimattoman olennon kaksi parasta ominaisuutta. Hänessä näyttivät paremman kasvatuksen siemenet vakavasti versovan, joita olemassaolosta ja turvallisuudesta käytyjen taistelujen kyllästämä elämä oli yrittänyt tukahduttaa terästäen hänen tunteensa ja lujittaen hänen luonnettaan. Päästyään perille hän sanoi päästävänsä Hirventappajan soutamasta ja kehoitti tätä menemään paikalleen perämieheksi. Täten ukko ja Hurry jäivät taas kahden kesken, ja nuori metsästäjä siirtyi arkin toiseen päähän.
Hetty oli kadonnut, kun Hirventappaja saapui uudelle paikallensa. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin Judit tuli kajuutasta aikeessa paikan emäntänä osoittaa huomaavaisuutta perheen hyväksi toimivalle vieraalle.
– Ihan minä olin nauraa katketakseni, Hirventappaja, kaunotar aloitti katkonaisesti, mutta keimaillen, – nähdessäni tuon intiaanin loiskahtavan jokeen. Hän oli hyvännäköinen villi, ja tyttö aina pitää henkilökohtaista kauneutta jonakin ansiona. Vieläkin on vaikeata heretä ajattelemasta, kestikö hänen maalinsa vettä!
– Ja minä kun luulin, että ne ampuisivat teidät kuoliaaksi, Judit, vastasi Hirventappaja. – Olipa kauhean vaarallista naisihmisen juosta semmoisen mingojoukon eteen.
– Sekö teidätkin sai juoksemaan kajuutasta huolimatta heidän pyssyistään? kysyi tyttö ilmaisten syvempää kiinnostusta kuin olisi tahtonut tuoda julki välinpitämättömään tapaansa, mikä näytti olevan suureksi osaksi käytännön tulos, mitä tehosti vielä synnynnäinen luontevuus.
– Miehet eivät kernaasti näe naisten olevan vaarassa rientämättä avuksi. Myös mingo tietää sen.
Tämä selitys lausuttiin teeskentelemättömästi, ja Judit palkitsi sen hurmaavimmalla hymyilyllään, mikä vaikutti lumoavasti Hirventappajaankin, jonka mielessä piili eräänlainen ennakkoluulo tyttöä vastaan Hurryn hänen kevytmielisyydestään lausuman epäluulon takia. Se loi heti luottamuksellisen suhteen heidän välilleen. Keskustelua jatkoi nyt metsästäjä vuorostaan elävästi tuntien jo tämän erämaan keimailijan luonteen, jonka kanssa hän oli joutunut vakavasti tekemisiin.
– Te olette toiminnan ettekä sanojen mies, näen selvästi, Hirventappaja, jatkoi kaunotar istuutuen hyvin lähellä sitä paikkaa, missä toinen seisoi. – Ja minä rohkenen ennustaa, että meistä tulee oikein hyviä ystäviä. Hurrylla on sitä vastoin liukas kieli, ja vaikka hän onkin jättiläinen, lörpöttelee hän enemmän kuin tekee asiaa.
– March on ystävänne, Judit, ja ystävän tulee puhua toisesta hyvää hänen poissaollessaankin.
– Kukapa ei Hurryn ystävyyttä tuntisi! Anna hänen saada tahtonsa läpi kaikissa asioissa, niin hän on paras mies koko siirtokunnassa, mutta meneppäs häntä suututtamaan, niin silloin hän nujertaa mitä eteensä sattuu. Hurry ei ole minun suosikkini ja uskallanpa väittää, ettei hänelläkään ole minusta parempia ajatuksia.
– Marchilla on sanottavansa koko luomakunnasta, olipa kysymys ystävästä tai vihollisesta, vastasi metsästäjä hitaasti ja varovasti. – Hän on niitä, jotka puhuvat mitä mieleen sattuu kielen liikkuessa, joskus aivan toista kuin mitä sanoisivat, jos malttaisivat hiukan asiaa miettiä. Toista on delawari, Judit, sillä jokainen heistä muuttaa ja punnitsee uudelleen ajatuksensa! Vihamiehet ovat tehneet heidät miettiviksi ja lörpöttelevä kieli on kauhistus heidän neuvotteluvalkeansa ääressä.
– Olen varma, että Marchin kieli laulaa, kun pääsee Judit Hutterista ja hänen sisarestaan kertomaan, sanoi tyttö välinpitämättömästi ja ylenkatseellisesti. – Nuorten tyttöjen hyvä nimi on viehättävänä puheenaiheena monilla, jotka varmaan pitäisivät pienempää suuta, jos näillä olisi edes veli puolustajana. Mestari Marchista lienee hupaista meitä panetella, mutta ennemmin tai myöhemmin hän on katuva.
– Ei, Judit, nyt te otatte asian liian vakavalta kannalta. Hurry ei ole puolellakaan sanalla puhunut Hettyn hyvää nimeä vastaan, mainitakseni aluksi...
– Nyt minä ymmärränkin, keskeytti Judit kiihkeästi. – Minua hän siis katsoo sopivaksi parjata terävällä kielellään. Hettyyn, nähkääs, Hetty-poloiseen, jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui hiljaiseksi kuiskaukseksi, mikä vaikeutti hänen puheensa ymmärrettävyyttä, – ei hänen ilkeämielinen panettelunsa pysty. Hetty raukka! Jumala on luonut hänen vähäjärkiseksi, jollaisena hän erehtyy asioista, joiden oikeata laitaa hän ei laisinkaan tunne. Mutta maa ei koskaan ole kantanut Hetty Hutteria puhtaampaa olentoa, Hirventappaja.
– Sen minä kyllä uskon, Judit, ja samaa toivon voitavan sanoa hänen kauniista sisarestaan.
Hirventappajan osanottava ystävällisyys ei voinut olla vaikuttamatta tytön tunteisiin, eikä hänen kauneutensa tunnustaminen voinut olla jättämättä vaikutusta tyttöön, joka varsin hyvin tunsi sulojensa tenhovoiman. Kuitenkaan omantunnon heikko hiljainen ääni ei ollut lannistettavissa ja hän viivytti vastausta miettien sen valmiiksi.
– Tiettävästi Hurry taas viittaili ilkeästi linnoituksen upseereihin, vastasi Judit. – Hän tietää heidän olevan hienokäytöksisiä miehiä eikä voi koskaan antaa anteeksi toiselle, että tämä on sellaisessa asemassa, johon hän itse ei voi koskaan päästä.
– Ei kuninkaan upseerin asemaan, Judit, siinä te olette aivan oikeassa, sillä Marchin taipumukset viittaavat toisaalle, mutta jos on kysymys todellisesta mieskohtaisesta arvosta, niin enpä käsitä, miksei majavanmetsästäjä voi olla yhtä kunnioitettava kuin joku kuvernööri. Koska te itse otitte sen puheeksi, niin miksi minä kieltäisin hänen tosiaankin valittaneen sitä seikkaa, että teidänlaisenne halpasäätyinen olento oleskelee niin paljon punatakkien ja silkkivyöniekkojen seurassa. Lemmenkateushan tiettävästi saattoi hänet tuommoista puhumaan, ja arvelenpa hänen surreen omia ajatuksiaan, niinkuin äiti suree lastansa.
Kenties Hirventappaja ei täysin käsittänyt ajatusta, mikä hänen vakavaan lausuntoonsa sisältyi. Varma on, ettei hän nähnyt, kuinka Juditin poskille kohosi heleä puna, eikä huomannut hillitöntä tuskaa, mikä heti sen jälkeen sai kasvot sävähtämään kalmankalpeiksi. Minuutti tai pari kului äänettömässä hiljaisuudessa; veden loiske yksinvaltiaasti oli kuultavissa. Sitten Judit nousi ja puristi metsästäjän kättä miltei suonenvedontapaisesti omaansa.
– Hirventappaja, sanoi hän hätäisesti, – olen iloinen, että jää on murtunut väliltämme. Sanotaan, että nopeat ystävyydet johtavat pitkäaikaisiin vihamielisyyksiin, mutta en usko, että meistä tulisi vihamiehiä. En tiedä mistä se johtui ... mutta te olette ensimmäinen mies, minkä olen tavannut, joka ei näytä tahtovan imarrella – joka ei tahdo tuhota minua ... olla valhepukuun pukeutunut vihollinen. Samapa se; älkää sanoko Hurrylle mitään ja joskus toiste puhellaan taas yhdessä.
Samassa tuokiossa kuin tyttö hellitti kätensä, katosi hän kajuuttaan jättäen hämmästyneen nuoren miehen seisomaan peräsimen ääreen yhtä liikkumattomana kuin männyn mäellä. Hän oli niin hajamielinen ja omissa mietteissään, että vasta Hutterin ääni, joka käski hänen pitää alusta oikeassa suunnassa, hänet havahdutti.
VI luku.
Heti Juditin poistuttua keveä etelätuuli rupesi puhaltamaan, ja Hutter nosti suuren purjeen, joka oli joskus liehunut albanylaisen laivan märssypurjeena. Arkin vauhti teki soutamisen tarpeettomaksi. Parin tunnin kuluttua nähtiin linnan häämöttävän pimeässä kohoten vedestä noin sadan jaardin päässä. Purje laskettiin, ja alus saapui verkalleen rakennuksen luo, mihin se sidottiin kiinni.
Ei ketään ollut käynyt talossa Hurryn ja hänen kumppaninsa käynnin perästä. Sinne saavuttiin keskiyön hiljaisuudessa, mikä oli ominaista erämaiden yksinäisyydelle. Koska vihollisen tiedettiin olevan lähistöllä, niin Hutter kielsi tyttäriään sytyttämästä kynttilöitä, – ne olivat ylellisyyttä, jota harvoin käytettiin lämpiminä kuukausina – jotteivät toimittaisi vihollisille majakan tehtävää.
– Päiväsaikaan minä en pelkäisi kokonaista villilaumaa, jos olisin näiden vankkojen hirsien takana, eikä heillä olisi mitään suojapaikkaa, johon pääsisivät luikkimaan, sanoi Hutter selitettyään vierailleen syyt, miksi hän oli kieltänyt käyttämästä kynttilöitä, – sillä minulla on aina kolme tai neljä pyssyä ladattuna ja "Hirventappaja" ei varmaankaan koskaan ammu ohi. Mutta öiseen aikaan on eri juttu. Kanootti voisi pimeällä päästä huomaamatta luoksemme, ja villeillä on niin monta viekasta hyökkäystapaa, että minusta on tuiki työlästä heleällä päivänpaisteellakaan olla niiden kanssa tekemisissä.
– Minulle kerrottiin, että olette joskus ollut merimies, sanoi Hurry vedoten pariin merisanastoon kuuluvaan nimitykseen, joita toinen oli juuri käyttänyt, – ja muutamat uskovat, että tiedätte ihmeellisiä asioita taisteluista ja haavereista, jos vain jollekin viitsitte purkaa sydäntänne.
– Maailmassa on paljon ihmisiä, Hurry, vastasi toinen vältellen, – jotka elävät toisten ihmisten ajatuksissa, ja sellaiset sattuvat eksymään metsiin. Mitä minä olen ollut tai mitä minä olen nähnyt nuoruudessani, merkitsee vähän sen rinnalla, mitä villit suunnittelevat meille. On paljon jännittävämpää nähdä, mitä tapahtuu seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, kuin puhua siitä, mitä tapahtui kaksikymmentäneljä vuotta sitten.
– Se ei pysähdy pelkkään näkemiseen, virkkoi Hirventappaja, – saammepa pian tuntea villien kosketuksen nahassamme. Ryhtykäämme varokeinoihin!
– Terveen järjen puhetta tuo, Hirventappaja. Saamme huolehtia Juditista ja Hettystä, puhumattakaan omista päänupeistamme. Minä omasta puolestani voin nukkua yhtä hyvin pimeässä kuin keskipäivän auringossa. On näet yhdentekevää, suljenko silmäni valossa vai pimeässä.
Koska Hirventappaja harvoin piti välttämättömänä vastata omituisen leikkisään puheeseen ja koska Hutteria ilmeisestikään ei enää huvittanut keskustella tästä aiheesta, päättyi sananvaihto tähän huomautukseen. Viimeksimainittu haudoskeli kokonaan muuta mielessään kuin nuoruudenmuistojaan. Hänen tyttärensä olivat tuskin menneet levolle, kun hän viittasi toveruksia tulemaan mukanaan arkkiin. Täällä hän ilmaisi sen, mitä hänellä oli sydämellään, palaten samalla oman ja Hurryn välisen suunnitelman toimeenpanemiseen.
– Tärkeintä on hallita vettä, hän aloitti. – Niin kauan kuin järvellä ei ole muuta alusta, on tuohikanootti yhtä hyvä kuin sotalaiva, koska uimamiehen ei ole helppo linnaa valloittaa. Mutta näillä tienoin on ainoastaan viisi kanoottia, joista kaksi on minun ja yksi Hurryn. Nämä kolme meillä on täällä; yksi on kanoottitelakalla sidottuna taloon kiinni, ja kaksi muuta kelluu arkin kupeessa. Toiset kanootit ovat kätketyt rannalle onttoihin puihin, mutta villit eivät jätä ainoatakaan mahdollista paikkaa tutkimatta huomenna, jos he tosiaankin ovat saalista etsimässä...
– Mutta näes, Hutter ystäväni, keskeytti Hurry, – ei ole olemassa sellaista intiaania, joka löytäisi taitavasti talviteloilleen pannun kanootin. Olen aikaisemmin jotakin toimittanut tässä asiassa, tietää se tuo Hirventappaja, että minä poika kykenen kätkemään veneen sillä tavoin, etten sitä itsekään löydä.
– Totta kyllä, Hurry, huomautti Hirventappaja, – mutta te ette ota huomioon sitä seikkaa, että vaikka te ette osanneet löytää piilottajan jälkiä, niin minä kyllä osasin. Minä olen samaa mieltä kuin mestari Hutter, että on viisaampaa epäillä villin terävä-älyisyyttä kuin toivoa liian suuria hänen näköaistinsa puutteesta. Jos nuo kaksi kanoottia voi tuoda linnaan, on paras tehdä se mitä pikimmin.
– Yhdyttekö niihin miehiin, jotka sen tekevät? kysyi Hutter näyttääkseen, että tarjous sekä yllätti että miellytti häntä.
– Tietysti. Olen valmis ottamaan osaa jokaiseen yritykseen, mikä ei ole ristiriidassa valkoisen miehen luvallisten taipumusten kanssa. Luonto käskee meitä puolustamaan henkeämme, vieläpä toistenkin henkiä tarpeen vaatiessa ja tilaisuuden sattuessa. Seuraan teitä, Vesilläliikkuja Tuomo, mainitussa tarkoituksessa mingojen leiriin ja lupaan tehdä velvollisuuteni, vaikka pitäisi tapella. En ole tosin koskaan koettanut onneani taistelussa enkä siis voi luvata enempää, kuin mitä voin suorittaa. Me kaikki tiedämme toivomuksemme, mutta kukaan ei tunne voimiaan, ennenkuin on koetellut niitä.
– Vaatimatonta ja soveliasta haastelua tämä, huudahti Hurry. – Te ette ole koskaan vielä kuullut vihaisen rihlan pamahdusta, ja, sallikaa minun sanoa teille, että se puhuu toisella lailla viholliselle kuin metsänriistalle, kuten Judit Hutterin hyvätuulisin nauru eroaa Mohawkin hollantilaisen taloudenhoitajan kikatuksesta. En usko, Hirventappaja, että sinussa olisi paljonkaan soturia, vaikka hyvinkin pidät puolesi hirviä vastaan. Mutta kun on kysymyksessä tosiottelu, mies miestä vastaan, luulen, että pikemminkin haluat olla jälkijoukossa kuin yhtyä tuumaani.
– Saadaan nähdä sitten, Hurry, vastasi toinen leppeästi. – Koska en ole milloinkaan koettanut, palan halusta saada yrittää, ennenkuin muodostan oman käsitykseni asiasta.
– Tiedämme teidän osaavan käyttää kanoottiairoa, sanoi Hutter, – emme teiltä enempää tänä yönä pyydäkään. Älkäämme hukatko enää aikaa, vaan lähtekäämme kanoottiin ja toimikaamme lörpöttelyn asemesta.
Kun Hutter oli hyvänä esimerkkinä ehdotuksensa toimeenpanemisesta, oli vene kohta valmiina, ja Hurry ja Hirventappaja istuivat airojen viereen. Ennenkuin ukko itse astui kanoottiin, neuvotteli hän muutamia minuutteja Juditin kanssa. Sitten hän istuutui perään, ja tuokiossa vene lähti liikkeelle arkin vierestä.
Jos tässä yksinäisessä erämaassa olisi ollut Jumalalle rakennettu temppeli, olisi sen kello ilmaissut keskiyön olevan käsillä, kun retkue lähti matkalle. Pimeä oli lisääntynyt, mutta yö oli vielä kirkas, ja tähdet tarjosivat sen verran valoa kuin seikkailijat kaipasivatkin. Hutter yksin tiesi, mihin kanootit oli kätketty, ja hän ohjasi kulkua kumppaniensa nostaessa ja laskiessa airoja tarpeellisen varovasti, jottei loiske kantautuisi vihollisten korviin. Mutta kevyt palkovene ei vaatinut kovinkaan suurta ponnistusta, ja kun taito korvasi voimaa, niin he noin puolen tunnin kuluttua lähestyivät rantaa noin kolmen mailin päässä linnasta.
– Nostakaapa airot ylös, miehet, sanoi Hutter hiljaa, – tarkastellaan vähän näitä maisemia. Meidän täytyy nyt olla pelkkänä silmänä ja korvana, sillä noilla konnilla on yhtä hyvä nenä kuin verikoirilla.
Järven ranta tutkittiin tarkoin, jotta nähtäisiin pieninkin, leirissä mahdollisesti sammuttamatta jääneen tulen tuike. Mitään tavatonta ei kuitenkaan ollut huomattavissa, ja kun paikka oli jonkin matkan päässä joen niskasta eli paikasta, missä villit oli tavattu, katsottiin huoletta voitavan nousta maihin. Airot pantiin taas liikkeeseen, ja kohta kokka jysähti hiekkapohjaan tuskin kuultavasti. Hutter ja Hurry nousivat tuota pikaa maalle edellisen kantaessa omaa ja ystävänsä rihlaa. Hirventappaja jäi kanootista huolta pitämään. Ontto puu oli jonkin matkan päässä vuoren kupeella, ja ukko kulki edellä sinne päin noudattaen niin suurta varovaisuutta, että pysähtyi joka kolmannella tai neljännellä askelella kuuntelemaan, eivätkö askelet ilmaisseet vihollisen läsnäoloa. Sama kuolontapainen hiljaisuus vallitsi kuitenkin öisessä seudussa, ja haluttu päämäärä saavutettiin ilman odottamattomia häiriöitä.
– Tässä se on, kuiskasi Hutter, laskien jalkansa maahan kaatuneen lehmuksen rungolle. – Anna airot minulle ensiksi ja vedä vene esiin varovasti, sillä kukapa tietää, jos ne vekarat ovat jättäneetkin sen syötiksi.
Kanootti vedettiin ulos ontosta puusta äärettömän varovasti, ja keveä vene keinui kohta toisen kanootin vieressä.
Hutter ohjasi nyt keskelle järveä. Kun oli tultu riittävän matkan päähän rannasta, niin hän heitti saaliinsa irti, tietäen sen ajelehtivan verkalleen eteenpäin keveän etelätuulen kantamana, ja paluumatkalla hän aikoi etsiä sen käsiin. Sitten ukko käänsi kanootin järven alapäätä, sitä nientä kohti, missä Hurry osumatta oli metsäkaurista ampunut. Koska tästä niemestä joenniskaan oli tuskin mailiakaan, oltiin tavallaan jo vihollisen alueella, ja kaksinkertainen varovaisuus oli nyt tarpeen. He saapuivat niemen nenään ja tulivat onnellisesti rantaan ennenmainitun pienen hiekkasärkän kohdalla.
Ei ollut lainkaan vaikeata löytää ontto puu, josta kanootti vedettiin esiin kuin ennenkin, ja sen sijaan, että se olisi kannettu Hirventappajan luo, se työnnettiin veteen sopivasta kohdasta. Kohta kun se oli laskettu vesille lähimmässä sopivassa paikassa, nousi Hurry veneeseen ja meloi nientä kohti, johon Hutterkin riensi rantaa pitkin. Kun miehillä nyt oli kaikki järven tienoilla tavattavat venheet hallussaan, heidän luottamuksensa melko lailla lisääntyi eikä heillä ollut enää samaa kuumeenomaista kiirettä paluumatkalle, ei myöskään mitä suurimman varovaisuuden noudattaminen ollut yhtä välttämätöntä... Heidän asemansa harvinaisen pitkällä ja kapealla maakaistaleella lisäsi turvallisuudentunnetta, sillä vihollinen saattoi lähestyä vain yhdeltä suunnalta ja senkin teki retkueen uupumaton valppaus tyhjäksi. Kaikki kolme nousivat nyt yhdessä rannalle ja ryhtyivät pitämään neuvottelua niemellä.
– Olemme koreasti vetäneet roistoja huulesta, hihitti Hurry menestyksestään iloiten. – Jos heitä huvittaa vierailla linnassa, olla hyvä ja uida sinne vain! Ukko Tuomo, ajatuksesi asettua keskelle järveä oli mainio. Muutamat kyllä väittävät, että maa on turvallisempi kuin vesi, mutta se ei ole niin loppujen lopuksi. Majavat ja muut taitavat vedenelävät pakenevat kovasti ahdistettuina viimeksimainittuun elementtiin. Varustuksenne saattaa Kanadan häpeään.
– Soudetaanpa etelärantaa pitkin, sanoi Hutter, – ja katsotaan, eikö siellä ole leirin jälkiä, mutta sitä ennen sallikaa minun silmätä paremmin lahdekkeeseen, sillä kukaan ei ole ollut tarpeeksi kaukana niemen sisimmällä rannikolla varmistuakseen sen turvallisuudesta.
Samassa kun Hutter vaikeni, lähtivät kaikki kolme liikkeelle hänen mainitsemaansa suuntaan. Tuskin oli lahden pohja tullut kunnolla näkyviin, kun kaikki hätkähtivät, mikä osoitti heidän katseensa samalla hetkellä sattuneen samaan esineeseen. Siinäpä olikin sammuva kekäle, josta tuikki lekuttava ja himmeä valo, mutta tähän aikaan ja tässä paikassa se oli kerta kaikkiaan yhtä silmäänpistävä kuin "hyvä teko pahassa maailmassa". Ei ollut epäilemistäkään, että tuli oli sytytetty intiaanien leirissä. Asema, joka oli suojassa vaanivilta katseilta joka puolelta paitsi yhdeltä ja siltäkin hyvin vähäistä alaa lukuunottamatta, osoitti että majailupaikka oli haettu tavallista suuremmalla huolella, ja Hutter, joka tiesi lähteen olevan lähellä samoin kuin jonkin järven parhaita kalapaikkojakin, arvasi tuossa tuokiossa, että tässä leirissä oli joukkoon kuuluvat vaimot ja lapset.
– Ei tämä ole sotilasleiri, murahti hän Hurrylle, – tulen ympärillä nukkuu koko joukko saalista, josta lähtisi hyvätkin rahat. Lähetä poika kanoottiin, sillä hänestä ei ole apua sellaiseen yritykseen, ja käydään me heti kiinni asiaan, kuten miehet konsanaan.
– Järkevät tuumat sulla taas on, Tuomo, minä hyväksyn ne täydelleen. Kuulkaas, Hirventappaja, menkääpä kanoottiin ja soutakaa järvelle ja jättäkää toinen kanootti tuuliajolle; sitten voitte soutaa pitkin rantaa niin lähelle lahden pohjaa kuin mahdollista, pysytellen kuitenkin niemen ulkopuolella ja ruohikon myöskin. Me kyllä huudamme, kun teitä tarvitsemme, ja jos sattuisi jotakin viivytystä, niin minä matkin kuikan kaikerrusta. Jos kuulette laukauksia ja tunnette olevanne sotaisella tuulella, porhaltakaa joukkoon ja näyttäkää, kykenettekö nujertamaan villejä yhtä hyvin kuin hirviä.
– Jos minun tahtoni olisi määräämässä, ei tähän yritykseen ryhdyttäisi, Hurry...
– Totta, totta, kukapa sitä kieltäisi, poika, mutta teidän tahtoanne emme voi noudattaa, ja sillä hyvä. Alkakaa vain soutaa järvelle, ja kun tulette takaisin, niin leiri kihisee kuin mehiläispesä.
Nuori mies valmistautui tottelemaan, vaikka raskain sydämin. Hän tunsi rajalaisten mielenlaadun siksi hyvin, ettei yrittänytkään väittää vastaan. Sellainen menettely olisi nykyisissä oloissa saattanut olla vaarallista yhtä varmaan kuin olisi ollut hyödytöntä. Hän souti sen vuoksi kanootin hiljaa keskelle tyynenä liplattavaa järveä ja päästi sen tuuliajolle antaakseen sen liukua linnaa kohti heikossa etelätuulessa. Näin oli menetelty molemmissa tapauksissa siinä varmassa uskossa, etteivät keveät kanootit ehtisi kulkea kuin meripeninkulman tai pari ennen päivänkoittoa, jolloin ne helposti voitaisiin ottaa kiinni. Ettei kukaan kuljeskeleva villi voisi niitä uimalla tavoittaa – mikä oli mahdollista, mutta tuskin otaksuttavaa – otettiin melat talteen.
Heti kun Hirventappaja oli päästänyt piilosta haetun kanootin tuuliajolle, käänsi hän oman veneensä kokan Hurryn osoittamaa paikkaa kohti. Niin keveät olivat pienen aluksen liikkeet ja niin lujat sen mestarin aironvedot, ettei ollut kymmentä minuuttia kulunut, ennenkuin hän taas läheni maata soudettuaan näin lyhyessä ajassa yli puoli mailia. Nähtyänsä vilahdukselta ruohikon, jota kasvoi runsaasti vedessä sadan jalan päässä rannasta, hän hidastutti kanootin kulkua ja kytki veneen pitämällä kaisloista kiinni. Siihen hän päätti jäädä odottamaan tuskaisan jännittyneenä, mitä on helppo kuvitella, vaarallisen yrityksen päättymistä.
Oli ehkä kulunut puolitoista tuntia toverien lähdöstä, kun Hirventappaja hätkähti ääntä, joka samalla kertaa hämmästytti ja huolestutti häntä. Kuikan valitushuuto kuului järven vastakkaiselta puolen, otaksuttavasti jonkin matkan päässä joen laskupaikasta. Ei voinut erehtyä tämän vesilinnun kaikerruksesta, joka on tuttu kaikille, jotka tuntevat Amerikan järvien äänet. Kimeä, äänekäs, kova ja venytetty huuto tuntui varoittavalta. Öisin tällainen huuto on varsin tavallinen, mutta se on poikkeus erämaan lintumaailmassa, mistä syystä Hurry käytti sitä merkinantonaan. Molemmilla seikkailijoilla oli ollut riittävästi aikaa matkata maata myöten niemestä, johon he olivat astuneet maihin, paikkaan, mistä huuto oli kuulunut, mutta toisaalta ei voinut olettaa heidän ottaneen moisen kulkusuunnan. Jos leiri olisi ollut autio, he olisivat varmastikin kutsuneet Hirventappajan rannikolle, ja jos siinä taas oli ihmisiä, ei ollut riittävää syytä kiertää sitä näin pitkälti venheeseen päästäkseen. Jos hän tottelisi merkinantoa ja antaisi viekoitella itsensä pois maihinnousupaikalta, joutuisivat ihmishenget, jotka olivat hänestä riippuvaisia, auttamattomasti turmioon – ja jos hän taas ei noudattaisi kutsua, mikä hyvinkin saattoi merkitä täyttä totta, olisivat seuraukset ainakin yhtä tuhoisat, vaikka toisesta syystä. Hän oli kahden vaiheilla toivoen, että tämä luonnollinen tai jäljitelty ääni pian uusiutuisi. Hän ei siinä pettynytkään. Muutaman minuutin kuluttua uudistui sama kimeä, varoittava huuto tullen samalta puolen järveä. Tällä hetkellä hän kuunteli valppaana, eivätkä hänen aistimensa pettäneet. Vaikka hän oli kuullut ihmeteltävän hyvin matkittavan tätä lintua, eikä hän itsekään ollut huonoimpia tässä suhteessa, hän tunsi mielihyvää Hurryn taidosta osata näin hyvin ja erehdyttävästi matkia luonnonääniä. Hän päätti siitä syystä olla välittämättä tästä kutsusta ja odottaa sitä vähemmän täydellisessä muodossa ja lähempää.
Hirventappaja oli tuskin tehnyt tämän päätöksen, kun yön syvän hiljaisuuden ja yksinäisyyden rikkoi niin vavahduttava huuto, että se tuossa tuokiossa karkoitti kuikan surumielisen kaikerruksen jättämän muiston kuulijan mielestä. Se oli tuskan huuto, jonka oli päästänyt joko naisihminen tai nuori poika, jolla ei vielä ollut miehen ääntä. Tästä parahduksesta ei voinut erehtyä. Sydäntä särkevä kauhu, kenties viiltävä tuska, kajahti äänestä, ja kipu, joka sen oli synnyttänyt, oli yhtä äkillinen kuin kauhea. Nuori mies iski aironsa veteen – tehdäkseen, ei tiennyt mitä, soutaakseen, ei tiennyt minne. Muutamat harvat minuutit tekivät kuitenkin lopun tästä epäröimisestä. Oksien ryskettä, risujen ritinää ja askelten ääniä kuului selvästi, ja ne tuntuivat lähenevän järveä, vaikka vinosti rantaa kohden käyvään suuntaan ja hieman pohjoisempaan siitä paikasta, missä Hirventappajan oli käsketty pysytellä. Pitäen ääniä oppaanaan hän alkoi soutaa minkä ennätti välittämättä siitä, että kanootti kenties huomattaisiin. Ei aikaakaan, kun kokka jysähti rantaan. Penger sillä kohdalla oli jokseenkin korkea ja äkkijyrkkä. Ihmisiä nähtävästi pyrki pensaitten läpi tämän törmän laelle rannansuuntaa seuraten, aivan niinkuin pakenevat etsisivät sopivaa laskeutumispaikkaa. Juuri tällä hetkellä leimahti tuli viidestä tai kuudesta pyssystä. Vastapäiset vuoret vastasivat terävästi, kumajava kaiku kiiri yli tienoon ja samassa kuului yksi tai kaksi tuommoista parahdusta, mikä pääsee urhoollisimmankin miehen huulilta, kun äkillinen tuska ja kauhu tempaa hänet valtoihinsa. Sitten kuului pensaikosta kovaa rytinää, osoittaen miesten ottelevan käsirysyssä.
– Liukas paholainen! kiljaisi Hurry raivoissaan, minkä pettymys oli herättänyt. – Sillä on nahka rasvassa. Tuosta saat viekkaudestasi!
Näitä sanoja seurasi jonkin raskaan esineen kaatuminen rantaa reunustavien pikku puiden keskelle ja Hirventappajasta tuntui siltä kuin hänen jättiläismäinen liittolaisensa olisi ravistanut päältään jonkun vihollisensa kursailemattomaan tapaansa. Pako ja takaa-ajo uudistui jälleen, ja sitten Hirventappaja näki ihmishaamun syöksyvän pitkin kumpua ja puhaltuvan useita jaardeja veteen. Tällä arveluttavalla hetkellä kanootti oli siksi lähellä, että siitä varsin hyvin saattoi nähdä tämän rytäkän, ja tuntien, että hänen juuri tässä paikassa oli otettava kumppaninsa veneeseen, Hirventappaja tarttui airoihin rientääkseen avuksi. Mutta hän ei ollut vetäissyt kuin pari kertaa, ennenkuin Hurryn äänen kuultiin ilman täydeltä syytävän kirouksia, ja hän vieri kapealle särkälle viholliset niskassaan. Viruessaan maassa pitkällään väkevä rajalainen luikkasi kuikan kaikerruksensa tavalla, joka olisi herättänyt naurua vähemmän kauheissa oloissa. Vedessä oleva haamu näytti äkkiä katuneen pakoansa ja ryntäsi maalle auttamaan toveriansa, mutta häntä vastassa oli kuusi uutta vainolaista, jotka porhalsivat pengertä alas ja tuokiossa voittivat hänet ylivoimaisina.
– Nouskaa ylös, senkin maalatut matelijat, ylös ja joutuin! huusi Hurry, sillä ankarassa puristuksessa hänen oli vaikea valikoida sanojaan. – Eikö jo riitä, että olen kytketty kuin sahapölkky? Vieläkö kuristatte päälle päätteeksi?
Tämä puhe sai Hirventappajan vakuutetuksi siitä, että hänen ystävänsä olivat vankeina ja että maallenousu olisi saattanut hänet samaan asemaan.
– Pysykää loitolla maasta, poikaseni, huusi Hutter. – Tytöillä ei ole nyt muuta turvaa kuin te, äärimmäinen varovaisuutenne saattaa pelastaa teidät näiden villien kynsistä. Pysykää loitolla, ja Jumala teitä siunatkoon, samoin kuin te lapsiani autatte.
– Olkaa huoletta, mestari Hutter, huusi Hirventappaja. – Tytöistä pidetään yhtä hyvä huoli kuin linnastakin. Vihollinen on saanut rannikon haltuunsa, sitä ei voi kieltää, mutta ei vielä vettä. Kaitselmus pitää johtolankoja käsissään, eikä yksikään tiedä mitä tuleman pitää, mutta jos hyvä tahto saa teille ja teikäläisille olla avuksi, luottakaa siihen. Minulla tosin ei ole paljon kokemusta, mutta tahtoni on hyvä.
– Niin, niin, Hirventappaja, vastasi Hurry jyrisevällä äänellä, – te tarkoitatte kyllä hyvää, mutta mitä voitte tehdä? Teistä ei voi olla paljonkaan apua, yksi ihminen ei voi saada ihmeitä aikaan. Jos tämän järven rannoilla olisi vain yksi ainoa villi, mutta kun niitä on neljäkymmentä, ja sille joukolle ette voi yhtään mitään. Nähdäkseni teidän on paras mennä suoraa päätä linnaan, ottaa tytöt kanoottiin ja lisäksi vähän elintarpeita, sitten soutaa sille rannalle, josta lähdimme vesille ja rientää suorinta tietä Mohawkiin.
– Siitä ei tule mitään, nuori mies, puuttui Hutter puheeseen. – Vihollisen vakoojat ovat tällä hetkellä kanootteja etsimässä, teidät nähdään ja otetaan kiinni. Ei, turvautukaa vain linnaan ja kestäkää viikko, niin linnoituksista tulee kyllä joukkoja, jotka ajavat villit tiehensä.
– Ei mene neljääkolmatta tuntiakaan, veikkoseni, ennenkuin ne lurjukset purjehtivat lautalla linnaamme valloittamaan, keskeytti Hurry. – Neuvosi kuuluu kyllä miehekkäältä, mutta paha taitaisi periä, jos sitä seurattaisiin. Jos meistä jompikumpi olisi talossa, me kestäisimme muutamia päiviä, mutta muista, että tämä nuorimies näki vihollisen vasta äsken ensi kertaa, ja hänellä on – kuten olette huomauttanut – siirtokuntamainen omatunto, vaikka olen sitä mieltä, että omatunto on siellä sama kuin täälläkin. Nämä villit viittovat minulle, että kehoittaisin teitä tulemaan maalle kanoottinenne, mutta turhaan siinä touhuavat; siihenhän ei järki eikä luonto anna myöten. Mitä ukko Tuomoon ja itseeni tulee, luulen, että joko meiltä tänä yönä riistetään päänahka ja kidutetaan tulen ääressä tai viedään Kanadaan. Sitä ei tiedä varmasti muu kuin itse piru. Minulla on iso ja tuuhea tukka, ja siitä voisi saada vaikka kaksi päänahkaa, sillä verirahat ne haluavat saada, muutoin ukko ja minä emme olisi tässä kiipelissä. No, nyt ne taas viittilöivät minulle, mutta jos minä neuvon teitä tulemaan maihin, voivat he syödä tai kärventää minut. Ei, ei, Hirventappaja, pysykää missä olette älkääkä päivän aikaan millään ehdolla tulko kahdensadan jaardin päähän...
Hurryn juttelu katkesi, sillä käsi läimähti vasten hänen suutaan, varma merkki siitä, että joku intiaaneista osasi ainakin senverran englantia, että ymmärsi hänen puheensa tarkoituksen. Kohta sen perästä koko joukko hävisi metsään, eikä Hutter ja Hurrykaan tuntuneet tekevän vastarintaa. Juuri samassa kuin ratina lakkasi kuulumasta pensaikosta, kuului taas isän ääni:
– Jumala siunatkoon teitä, nuori mies, koska uskollisesti autatte lapsiani! olivat viimeiset sanat, mitkä Hirventappajan korvaan saapuivat, jonka perästä hän yksin jätettynä huomasi parhaaksi noudattaa oman terveen järkensä neuvoja.
Useita minuutteja kului kuolemanhiljaisuudessa, sitten kun joukko oli hävinnyt metsään. Vaikka nuori mies kumartui eteenpäin kuunnellakseen, ei hänen korvaansa tullut ainoatakaan ääntä, joka olisi ilmaissut ihmisolentojen läsnäoloa. Vallitsi jälleen näillä tienoin hiljaisuus, ikäänkuin ei se koskaan olisi rikkoutunutkaan, kuin sydäntäsärkevä huuto, joka oli jokin aika sitten rikkonut metsän hiljaisuuden tai Marchin voihkaukset olleet lohtuna hädäntunteelle, jonka se synnytti.
Tätä sielun ja ruumiin herpoutumista ei kuitenkaan saattanut kestää kauan miehessä, joka henkisesti ja ruumiillisesti oli niin lujatekoinen kuin Hirventappaja. Pistäen aironsa veteen hän käänsi kanootin ja alkoi verkalleen lipua keskelle järveä. Kun hän luuli saavuttaneensa niemen, joka oli samassa suunnassa tuuliajolle työnnetyn kanootin kanssa, hän kääntyi pohjoista kohti päästen keveän tuulen alapuolelle. Kun hän oli soutanut neljännesmailin, tuli tumma esine näkyviin järvellä hiukan oikealla, ja kohta oli hän sitonut kateissa olleen saaliinsa oman veneensä perään. Hirventappaja tarkasti nyt taivasta, tuulen suuntaa ja molempien kanoottien asemaa. Tapaamatta kuitenkaan mitään, mikä olisi aiheuttanut muuttamaan suunnitelmaa, hän paneutui pitkäkseen ja valmistausi nukahtamaan muutamia tunteja saadakseen voimia huomispäivän ponnistusten varalle.
Hirventappaja saattoi vaarallisissakin tilanteissa nukkua raskaasti ja syvään, mutta nyt kesti hiukan aikaa, ennenkuin hän vaipui horteeseen. Puolitajuisena hän muisteli kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut; valvovan unennäkijän tavoin hän näki yön tapahtumat silmäinsä edessä. Äkkiä hän hypähti pystyyn valppaana, sillä hän oli kuulevinaan Hurryn merkinannon, joka kutsui häntä rantaan. Sitten oli taas hiljaa kuin haudassa. Kanootit ajelehtivat hitaasti pohjoista kohti, miettivät tähdet kimaltelivat lempeästi hänen päänsä päällä, ja metsien reunustama vesi lepäsi vuorten välissä rauhallisena ja surumielisenä, niinkuin tuulet eivät olisi sitä koskaan tuivertaneet ja keskipäivän aurinko valaissut sen pintaa. Vielä kerran kuikka päästi äänekkään kaikerruksensa aivan järven laidassa, ja tämä seikka paljasti äskeisen hälytyksen salaisuuden. Hirventappaja kunnosti kovan tyynynsä, ojentautui pitkäkseen kanootin pohjalle ja nukahti.
VII luku.
Päivä oli jo koittanut, ennenkuin nuori mies, jonka jätimme viime luvussa mainitsemaamme tilanteeseen, taas avasi silmänsä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta taivaan kannella päilyi pehmeä rusotus, joka "päivän päästää ja päättää" samalla kuin lintujen laulua kaikui ilman täydeltä. Nämä sävelet kertoivat Hirventappajalle ensiksi, millaiseen vaaraan hän oli joutunut. Tuuli oli yhä heikko, mutta oli vähän kovennut yön kuluessa, ja kun kanootit olivat kepeitä kuin höyhenet veden päällä, niin ne olivat kulkeneet puolta pitemmän matkan kuin oli tarpeen ja, mikä pahinta, ajautuneet lähelle vuoren juurta, mikä äkkijyrkästi kohosi itäisellä rannalla, niin että lintujen viserrys kuului aivan selvästi. Eikä sillä hyvä. Kolmas kanootti oli kulkenut samaan suuntaan ja ajelehti verkalleen nientä kohti, jota sen auttamattomasti täytyi koskettaa, jollei tuulen pyörähdys tai ihmiskäsi kääntänyt sitä toiselle taholle. Muuten ei näkynyt missään mitään erikoista tai pelkoa herättävää. Linna seisoi paikallaan lähellä, kanoottien edessä, sillä nämä olivat ajelehtineet maihin yön kuluessa, ja arkki oli kiinni paaluissa; molemmat olivat siis samassa kunnossa, mihin ne oli jätetty muutamia tunteja sitten.
Tuuliajolla oleva kanootti jatkoi kulkuansa ja ajautui vedenalaiselle karille kolmen tai neljän jaardin päähän rannasta. Juuri tällä hetkellä Hirventappaja oli ehtinyt niemen kohdalle ja käänsi oman veneensä kokan maata kohti päästettyään toisen kanoottinsa irralleen voidakseen helpommin liikkua. Kanootti keikkui hetken kalliolla, kohosi sitten hiuksenverran miltei huomaamattoman mainingin varaan, kiepahti ympäri ja kellui selvällä vedellä ja tuli rantaan. Nuori mies näki kaiken tämän, mutta eipä se saattanut verta hänen suonissaan nopeammin tykyttämään eikä kättä hätäisemmin toimimaan. Jos joku olisi asettunut väijymään kanootin tuloa, niin hänet varmaan oli nähty, ja maata sen vuoksi oli lähestyttävä ylen varovasti; jollei ketään ollut väijyksissä, niin ei ollut mitään kiirettä. Koska miltä korkeudelta ja miltä suunnalta tahansa saattoi huomata pienimmätkin esineet järven pinnalla, oli toivoa kummankin kanootin näkemisestä. Intiaanille tämä seikka ei tavallisesti tuottanut päänvaivaa, sillä hän löysi aina ajelehtivan esineen tuulen suunnan avulla.
Sitä mukaa kuin Hirventappaja yhä enemmän läheni maata, hidastui hänen aironvetonsa, silmänsä kävi valppaammaksi ja korvansa ja sieraimensa miltei laajenivat hänen pyrkiessään keksimään uhkaavaa vaaraa.
Päästyään noin sadan jaardin päähän rannasta Hirventappaja seisoaltaan vetäisi lujasti kolme neljä kertaa airolla, mikä riitti viemään kanootin rantaan, ja sitten äkkiä heitti airon syrjään ja tempasi tuliluikun käteensä. Hän oli juuri nostamaisillaan pyssyn olalleen, kun kova pamaus kajahti, ja kuula suhahti niin läheltä hänen ruumistaan, että hän tahtomattansa hätkähti. Seuraavassa tuokiossa Hirventappaja horjui ja kaatui pitkin pituuttaan kanootin pohjalle. Kuului yhden hengen päästämä kimakka kiljahdus, ja intiaani syöksyi pensaikosta niemessä olevalle aukeamalle ja alkoi juosta kanoottia kohti. Juuri tätä hetkeä nuori mies oli odottanutkin. Hän hypähti pystyyn tuossa tuokiossa, mutta epäröi ampua niin epäsuotuisassa asemassa olevaa ihmistä. Tämä vähäinen viivähdys nähtävästi pelasti intiaanin hengen; hän puikahti metsän suojaan yhtä nopeasti kuin oli sieltä esiinkin syöksynyt. Tällä välin Hirventappaja oli nopeasti lähestynyt nientä, ja hänen kanoottinsa jysähti rantaan juuri samassa kuin vihollisensa katosi. Kun kanootti oli kulkenut omin päinsä, niin se tuli rantaan vain muutaman jaardin päässä toisesta veneestä, ja vaikka vihollisen oli ladattava pyssynsä, ei nuori mies ehtisi ottaa karkuteillä ollutta kanoottia haltuunsa ja viedä sitä turvaan, ennenkuin joutuisi toiselle laukaukselle alttiiksi. Asiain näin ollen hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan painui metsän suojaan.
Hirventappaja tiesi vastustajansa olevan pyssyn latauspuuhassa, jollei ollut suoraa päätä kirmaissut pakoon. Ensinmainittu otaksuma osoittautui todeksi, sillä tuskin oli nuori mies asettunut puun taakse, kun hän näki vilahdukselta intiaanin käden – muu ruumis oli tammen suojassa – parhaillaan olevan luodin työntämistouhussa pyssyn torveen. Tuiki helposti Hirventappaja olisi saattanut syöksyä esiin ja tehdä lopun jutusta hyökkäämällä suoraa päätä varaansa pitämättömän vihollisen kimppuun, mutta hänen tunteensa nousivat tällaista tuumaa vastaan, vaikka hänen omaa henkeänsä oli juuri koetettu riistää piilopaikasta käsin. Hän ei tuntenut vielä intiaanien säälimätöntä sodankäyntitapaa muuten kuin kertomusten perusteella, ja hänestä oli raukkamaista ampua aseetonta vihollista. Väri muuttui hänen kasvoillaan, silmät iskivät salamoita, huulet olivat tiiviisti yhteenpuserretut, hän kokosi voimansa ja oli varuillaan. Sen sijaan että olisi ampunut, hän laski pyssynsä, asettui metsästäjän tavalliseen asentoon, kun hän on valmis tähtäämään, ja mutisi itsekseen:
– Ei, ei, tuo saattaa olla punanahkojen sotatemppuja, mutta ei ole kristityn ihmisen tapojen mukaista. Ladatkoon lurjus pyssynsä, sitten me tehdään asiasta selvä, niinkuin miehet konsanaan, sillä kanoottia ei hän saa. Ei, olkoon hänellä aikaa ladata pyssynsä ja Jumala jakakoon oikeutta!
Saatuaan pyssynsä ladatuksi hän katsahti ympärilleen ja riensi eteenpäin varomattomasti, jos otetaan huomioon hänen todellinen asemansa, mutta tuiki varovasti, jos kysymyksessä on hänen kuvailemansa asema, kunnes oli aivan suojatta. Silloin Hirventappaja astui esiin piilostaan ja huusi hänelle:
– Tännepäin, punanahka, jos minua etsitte, huusi hän. – Olen nuori aloittelija sotapolulla, mutta en kuitenkaan niin nuori, että minut voi ampua avorannalla kuin pöllön päiväsaikaan. On ihan omassa vallassanne, vallitseeko välillämme rauha vai sota, sillä minua ohjaavat valkoisen miehen taipumukset, enkä ole niitä, joiden mielestä yksinäisen ihmisen surmaaminen metsissä on miehekästä.
Villi joutui aimo lailla hämminkiin huomatessaan äkkiä, millainen vaara häntä uhkasi. Hänellä oli kuitenkin hieman tietoa englanninkielestä ja käsitti pääkohdat puheesta. Hän oli sitä paitsi liian hyvin kouliintunut osoittaakseen pelkoa, vaan laski pyssynperän maahan luottamuksen ilme kasvoillansa ja tervehti ylhäisen kohteliaalla kädenliikkeellä. Kaiken tämän hän suoritti niin vaivattomasti ja hillitysti, että sai hakea hänen vertaistaan harjaantuneiden miesten joukosta. Huolimatta tästä näennäisestä mielenmaltista hänen sisällänsä riehuva tuli saattoi hänen silmänsä kiilumaan ja sieraimensa laajenemaan kuin villipedolla, joka äkkiä estetään ottamasta tuhoa tuottavaa hyppyä.
– Kaksi kanoottia, sanoi hän rodullensa ominaisella kurkkuäänellä ilmoittaen sormilla luvun erehdysten välttämiseksi, – yksi teille, yksi minulle.
– Ei, ei, mingo, siitä ei tule mitään. Te ette ole kummankaan haltija ettekä ota kumpaistakaan, niin kauan kuin minä voin sen estää. Tiedän kyllä, että teidän ja minun kansani välillä on sota, mutta ei se ole mikään syy, jonka vuoksi ihmisolennot tappaisivat toisiaan niinkuin villipedot, jotka tapaavat toisensa metsissä; menkää siis tiehenne ja antakaa minun mennä omaa tietäni. Kyllä tätä maailmaa on meille kummallekin, ja kun tapaamme toisemme rehellisessä taistelussa, niin Herra meidän kummankin kohtalon ratkaiskoon.
– Hyvä, huudahti intiaani, veljeni lähetyssaarnaaja – suurta puheita, kaikki Maniton mukaan.
– En ole soturi. Ei suinkaan, soturi. En ole kelvollinen herrnhutilaisille, mutta sensijaan kyllin hyvä useimmille kulkureille, jotka saarnaavat metsissä. Olen nykyisin vain metsästäjä, mutta ennenkuin rauha tehdään, on minulla varmaankin tilaisuus antaa iskuja joillekuille teikäläisistä. Toivon kuitenkin sen tapahtuvan rehellisessä taistelussa eikä viheliäisen kanootin omistusoikeudesta johtuvassa kinastelussa.
– Hyvä! Veljeni hyvin nuori, mutta hän hyvin viisas. Pieni soturi – suuri puhuja, joskus päällikkö neuvotteluissa.
– En tiedä, enkä mene sitä sanomaankaan, intiaani, vastasi Hirventappaja punastuen toisen ilkeämielisestä viittauksesta. – Minä odottelen metsässä elämää herääväksi ja toivoakseni se on oleva rauhallista. Kaikkien nuorten miesten täytyy kyllä käydä sotateillä, kun tilaisuutta tarjoutuu, mutta sodan ei välttämättä tarvitse olla teurastamista. Tänä yönä olen viimeksimainittua nähnyt sen verran, että tiedän kaitselmuksen sitä karsaasti katsovan, ja nyt minä kehoitan teitä menemään tiehenne, samalla kuin minäkin menen omalle haaralleni ja toivon, että me eroamme ystävinä.
– Hyvä! Veljelläni on kaksi päänahkaa – harmaa hius toisen alla. Vanha viisaus – nuori kieli.
Metsäläinen lähestyi luottavasti, käsi ojolla, kasvot hymyssä ja koko olemus ilmaisten ystävällisyyttä ja kunnioitusta. Hirventappaja vastaanotti ystävyyden tarjouksen vastaavalla tavalla, ja he puristivat sydämellisesti kättä vakuuttaen toisilleen ystävyyttä ja rauhaa.
– Kukin oma pitää, sanoi intiaani, – minun kanootti minun, teidän kanootti teidän. Mennä katsomaan, jos teidän, te pidätte, jos minun, minä pidän.
– Se on oikeudenmukaista, punanahka, vaikka te varmaan olette erehtynyt luullessanne kanootin olevan teidän omaisuuttanne. Näkeminen on uskomista tässä tapauksessa; mennäänpä vain rantaan, niin saatte nähdä omin silmin, sillä enhän voi uskoa sinun luottavan ainoastaan minun silmiini.
He menivät vieretysten rannalle. Kummankaan käytöksessä ei ilmennyt epäluuloa, astuipa intiaani edelläkin, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän pelännyt kääntää hänelle selkäänsä. Aukeamalle tultua intiaani osoitti Hirventappajan venettä, lausuen painokkaasti:
– Ei minun – valkokasvon kanootti. Tämä punaisen miehen. Ei tahdo toisen miehen kanootti tahtoo oma.
– Olette erehtynyt, punanahka. Tämä kanootti on jätetty Hutter-vanhuksen huostaan ja on hänen sekä punaisten että valkoisten lain mukaan. Nämä teljot ja tuohenompelukset puhuvat puolestansa. Ei ole kuultu intiaanin koskaan sellaisia töitä tehneen.
– Hyvä! Veljeni vähän vanha – suuri viisaus. Intiaani ei tehdä se. Valkean miehen työ.
– Sepä hyvä, että niin ajattelette, sillä jos olisitte yhä vain ollut toista mieltä, niin se olisi herättänyt pahaa verta välillämme. Kullakin on oikeus viedä omansa talteen. Minäpä lähetän kanootin heti kauemmaksi, ehkäpä riita siten joutuisammin ratkeaa.
Puhuessaan Hirventappaja pisti jalkansa kepeän veneen perää vasten ja sysäsi voimakkaasti, niin että vene kiiti järvelle sata jalkaa tai enemmänkin, mistä se suuren todennäköisyyden mukaan saattoi liukua niemen ohi kääntymättä enää takaisin rantaan. Villi hätkähti tätä rivakkaa ja päättäväistä toimintaa; ja vierustoveri näki punanahan heittävän pikaisen ja hurjan silmäyksen omaan kanoottiinsa eli siihen, jossa oli airot. Häiriötä kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, jonka perästä irokeesin kasvoille ilmestyi taas ystävällinen sävy ja tyytyväinen hymy.
– Hyvä, toisti hän innostuneemmin kuin koskaan aikaisemmin. – Nuori pää, vanha mieli. Tietää miten ratkaista riita. Hyvästi, veli! Hän mennä taloon vedessä – Majavarotan talo – intiaani mennä leiriin, kertoo päälliköille ei löytää kanootti.
Tämän ehdotuksen kuuleminen oli Hirventappajasta varsin mieleen, sillä hänen piti välttämättä mennä naisten luo ja hän tarttui intiaanin ojennettuun käteen tuiki halukkaasti. Lausuttiin ystävällisiä jäähyväissanoja, ja sillä välin kun punainen mies levollisena asteli metsään pyssy kainalossa, kertaakaan katsomatta taaksensa levottomana tai epäluuloisena, riensi valkoinen mies jäljelle jäänyttä kanoottia kohti, kantaen ampuma-asettansa yhtä rauhallisesti, mutta seuraten kuitenkin silmillään toisen liikkeitä. Epäluulo tuntui kuitenkin aiheettomalta, ja häveten tunnettaan hän käänsi kasvonsa ja asteli huolettomana venhettään kohti. Hän alkoi työntää kanoottia maalta ja hankkiutua lähtöön. Ennen lähtöänsä hän kuitenkin sattui vilkaisemaan maalle, jolloin hänen nopsa ja varma silmänsä vilauksessa sai selville, kuinka suuri vaara hänen henkeänsä uhkasi. Villin mustat, julmat silmät tuijottivat häneen – kyyristyneen tiikerin silmät – pienestä pensaiden välillä olevasta aukosta, ja hänen pyssynsä näytti jo olevan tähdättynä häntä kohti.
Hirventappajan pitkällinen metsämiesharjaannus teki hänelle oivan palveluksen. Kun hän oli tottunut ampumaan hirven täydestä juoksusta ja useinkin paikasta, missä arvaamalla täytyi tietää eläimen ruumiin asema, niin hän käytti samaa temppua tässäkin. Pyssyn virittäminen ja nostaminen oli hetken työ; sitten hän asetti pyssyn oikeaan suuntaan ja miltei tähtäämättä laukaisi pensaikkoon sille kohdalle, missä tiesi ruumiin olevan kasvojen alapuolella, jotka yksinään olivat näkyvissä. Ei ollut aikaa nostaa asetta korkeammalle eikä tähdätä tarkkaan. Niin nopeasti hän veti liipasinta, että molempien pyssyt laukesivat samalla hetkellä ilmanvärinän sekaantuessa yhdeksi ainoaksi pamahdukseksi. Vuorilta kantautui korviin vain yksinkertainen kaiku. Hirventappaja laski rihlansa maahan ja seisoi pää koholla tyynenä kuin honka kesäkuisen aamun rauhassa odottaen tulosta, jota vastoin villi kiljaisi, juoksi pensaiden poikki ja tuli hypellen aukeamalle heiluttaen tomahawkia ilmassa. Hirventappaja seisoi yhä lataamaton pyssy olkapäätä vasten käsien koneellisesti hamutessa ruutisarvea ja latasinta. Päästyään noin neljänkymmenen jalan päähän villi singahutti aseensa, mutta elottomalta näyttävä silmä tähtäsi sen ja se suoritettiin niin heikolla kädellä, että nuori mies tempasi aseen varresta kiinni, juuri kun se oli lentämässä hänen ohitsensa. Samassa hetkessä villi alkoi hoiperrella ja kaatui pitkin pituuttaan maahan.
– Tiesinhän minä, huudahti Hirventappaja valmistautuen pistämään uutta panosta pyssyynsä, – tiesinhän minä, että näin oli käyvä, heti kun sen vekaran silmistä olin päässyt ampumamatkasta selville. Mies tähtää nopeaan ja laukaisee äkisti, kun hänen oma henkensä on vaarassa. Niin, arvasin, että näin tulisi käymään. Olin vain sadasosa sekuntia häntä nopeampi; pienikin viivytys olisi ollut minulle tuhoksi. Sen veitikan luoti pyyhkäsi aivan vierestäni; mutta sanottakoon mitä hyvänsä punaihoisten puolesta tai vastaan, varmaa on, etteivät he vedä vertoja valkoiselle miehelle ruudin ja luotien käyttämisessä. Heidän taipumuksensa eivät näytä viittaavan sille taholle. Eipä edes Chingachgook, niin suurenmoinen kuin hän onkin muissa suhteissa, ei osaa lähettää yhtä kuolettavaa luotia.
Nyt oli pyssy uudestaan ladattu, jonka jälkeen Hirventappaja heitti tomahawkin kanoottiin ja lähestyi uhriansa. Pyssyynsä nojaten hän katseli häntä kaihomielisenä. Hän oli nyt nähnyt ensi kertaa miehen kaatuvan taistelussa – tämä oli ensimmäinen inhimillinen olento, jota kohti hän oli kohottanut kätensä vakavissaan. Vaikutteet olivat uppouusia, ja parempien tunteiden herättämä katumus sekoittui hänen voitoniloonsa. Intiaani ei ollut kuollut, vaikka luoti oli lävistänyt ruumiin. Hän lepäsi liikkumatonna selällään, mutta hänen silmänsä, jotka vielä loistivat tajuisina, seurasivat voittajansa jokaista liikettä. Mies nähtävästi odotti surman iskua, joka oli käyvä hänen päänahkansa menettämisen edellä tai ehkä hän kammoksui viimeksimainitun toimituksen mahdollisuutta ennen kuolemaansa. Hirventappaja luki hänen ajatuksensa ja tunsi synkeätä mielihyvää haihduttaessaan avuttoman villin pelkoa.
– Ei, ei, punanahka, sanoi hän, – olkaa huoletta, en minä enää teille mitään pahaa tee. Olen kristittyä sukujuurta, ja päänahan ottaminen ei kuulu tapoihini. Minä korjaan vain pyssynne talteen ja tulen sitten takaisin teitä auttamaan. Vaikkakaan en uskalla jäädä tänne enää pitkäksi aikaa, sillä ampumamme kolme pyssynlaukausta tuo lisää sinun tapaisiasi pikkupiruja kimppuuni.
Lopun hän sanoi itsekseen mennessään noutamaan kaatuneen pyssyä.
Pyssy löytyi paikasta, mihin se haltijaltaan oli pudonnut, ja vietiin viipymättä kanoottiin. Pantuaan oman pyssynsä toisen viereen Hirventappaja palasi ja seisoi jälleen kumartuneena intiaanin yli.
– Kaikki vihollisuus teidän ja minun välillä on nyt päättynyt, punanahka, sanoi hän, – saatte olla aivan huoletta, en minä koske päänahkaanne enkä muutenkaan teitä pahoin pitele. Taipumukseni ovat valkoisen miehen, kuten olen jo sinulle sanonut, ja toivon käyttäytyväni valkoihoisen tavoin.
– Vettä! äänteli janoinen ja onneton olento. – Antakaa intiaaniparalle vettä.
– Vettä teidän saaman pitää, jos vaikka joisitte järven kuiviin, minä kannan teidät rantaan, niin että saatte kylliksenne. Minulle on kerrottu, että vesi on haavoittuneelle kaikki kaikessa – vesi virkistää ja ilahduttaa heitä.
Näin sanoen Hirventappaja nosti intiaanin syliinsä ja kantoi hänet järvelle. Täällä hän auttoi hänet asentoon, missä hän kykeni sammuttamaan polttavaa janoaan, jonka perästä hän istuutui kivelle, otti haavoittuneen vastustajansa pään polvillensa ja koki parhaansa mukaan lieventää hänen tuskiansa.
– Menettelisin synnillisesti, jos sanoisin, ettei viimeinen hetkenne ole käsissä, soturi, jatkoi hän, – siksipä en sitä sanokaan. Te olette jo sivuuttanut keski-iän, ja luulen, että olette intiaanien tapaan käyttänyt päivänne hyvin. Nyt on teidän suunnattava katseenne tulevaan. Punanahat ja valkoihoiset eivät tule nukkumaan ikuista unta, vaan he jatkavat elämäänsä toisessa maailmassa. Kukin palkitaan tekojensa mukaan, ja luulen, että olette tuuminut näitä asioita kylliksi ollaksenne ripityksen tarpeessa, ennenkuin ratkaiseva hetki tulee. Te olette tapaava onnelliset metsästysmaanne, jos olette ollut rehellinen intiaani; jos taas olette ollut vilpillinen, niin tapaatte erämaanne toisella taholla. Minulla on kyllä oma käsitykseni näistä asioista, mutta te olette liian vanha ja kokenut tarvitaksenne selityksiä minunlaiseltani nuorelta mieheltä.
– Hyvä! huudahti intiaani, jonka ääni tuntui tulevan hyvin syvältä ennustaen loppua. – Nuori pää – vanha viisaus.
– Joskus on lohdullista lopun lähetessä tietää, että ne, joita olemme vahingoittaneet tai koettaneet vahingoittaa, antavat meille anteeksi. Luulen, että luonto pyytää hyvitystä ja emme useinkaan tiedä, antaako Hän anteeksi ennen tuomiopäivää. On lohdullista kuvitella mielessään edes jonkinlaista armoa tänä hetkenä, mutta kaikki menee salaisuuden peitossa. Omalta kohdaltani jätän kokonaan salajuonenne henkeäni vastaan huomioonottamatta ensiksikin, koska siitä ei tullut mitään vahinkoa, toiseksi, koska se oli taipumustenne ja luontonne mukaista eikä minun olisi teihin pitänyt luottaa ensinkään ja koska en saata kantaa kaunaa kuolevaa miestä kohtaan, olipa hän pakana tai kristitty. Älkää siis välittäkö, mitä minulle teitte. Itse parhaiten tiedätte, mitkä asiat tuskastuttavat teitä eniten tai mikä lohduttaa teitä tällä koettelemuksen hetkellä.
– Hyvä – tämä oli villien kaikista useimmin käyttämä englanninkielinen sana. – Hyvä! toisti hän. – Hyvä – nuori pää, nuori sydän myös. Vanha sydän sitkeä, ei vuotaa kyynel. Kuulkaa intiaania, kun hän kuolee eikä tahtoa valehdella. Mikä nimi teillä?
– Hirventappajaksi minua nykyisin nimitetään, vaikkakin delawarit ovat sanoneet, että kun palaan sodasta, minulla on varmasti paljon miehekkäämpi nimi, jos kykenen sen ansaitsemaan.
– Se hyvä nimi pojalle, kehno soturille. Te saatte kohta parempi. Ei pelko siellä – metsäläisellä oli vielä siksi voimaa, että kykeni nostamaan kätensä ja taputtamaan nuorta miestä rintaan – silmä varma ... sormi kuin salama ... tuottaa kuoleman ... suuri soturi pian. Ei Hirventappaja – Haukansilmä. Lyödään kättä.
Hirventappaja – eli Haukansilmä, niinkuin nuorta miestä nyt ensi kerran nimitettiin, sillä tulevina vuosina hän kantoi tätä nimeä koko tällä seudulla – Hirventappaja tarttui villin käteen, ja tässä asennossa soturi veti viimeisen hengähdyksensä katsellen ihailun vallassa vieraan kasvoja, joka oli osoittanut niin paljon kerkeyttä, taitoa ja lujuutta kohtauksessa, joka hänelle oli yhtä jännittävä kuin uusikin. Kuten lukija muistaa, on intiaanin suurin nautinto saada käyttää hyväkseen vihollisensa heikkoutta, mutta kuoleva ei nyt voinut kuitenkaan kyllin kunnioittaa surmaajansa suuruutta.
– Hänen henkensä on lähtenyt, lausui Hirventappaja hillityin, surumielisin äänin. – Voi minua! – Näin meille kaikille käy ennemmin tai myöhemmin, ja onnellisin se, olkoonpa hän minkä värinen hyvänsä, joka on parhaiten valmistunut ottamaan tämän askeleen. Tässä lepää epäilemättä urhean soturin ruumis, ja hänen sielunsa on parhaillaan matkalla joko taivaaseen tai helvettiin, hyvään metsästyspaikkaan tai niukkaan riistamaahan, kunnian kentille, herrnhutilaisten oppien mukaan, tai tulenliekkeihin! Niin saattaa toisillekin käydä. Vanha Hutter ja Hurry Harry ovat heittäytyneet suinpäin ahdinkoon, ehkäpä joutuakseen pian kidutettaviksi ja kuolleitten joukkoon, ja nyt onni tarjoaa minulle päänahan, josta saan verirahat kuten muustakin laillisesta ja rehellisestä työstä. Mutta ei verirahojen varjokaan saa tahrata käsiäni.
Puhuttuaan Hirventappaja nousi ylös ja asetti kuolleen miehen istuvaan asentoon, selkä kalliota vasten, pitäen huolta siitä, ettei se pääsisi kaatumaan tai vaipumaan asentoon, mitä villien herkkätuntoinen, joskin kehittymätön ajatustapa saattoi pitää sopimattomana. Nuori mies suoritettuaan tämän viimeisen palveluksen katseli kaatuneen vihollisensa julmia kasvoja surumielisenä. Vanhasta, yksinäisen metsäelämän luomasta tottumuksesta hän purki ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi.
– Minä en halunnut ottaa elämäänne, hän sanoi, – mutta te ette suonut minulle valitsemisen varaa. Kumpikin menetteli tapojensa mukaisesti, eikä kumpaakaan pidä moittia. Te olitte petollinen niinkuin on tapanne sotatiellä, minä huomaamaton, sillä olen tottunut luottamaan toisiin. Jos kuuluisin intiaanien heimoon, kertoisin tästä tai näyttäisin kerskuen päänahkaa koko heimoni edessä, tai jos viholliseni olisi ollut karhu, olisin mahdollisimman nopeasti tiedoittanut tapahtumasta. Antaisinko edes Chingachgookin tietää tästä ja ylistäisinkö valkoihoisen kielellä tekoa? Mitä ylpeilemistä siinä loppujen lopuksi on? Olen tappanut ihmisen, vaikka kohta hän oli villi, ja mistä tiedän, että hän oli oikea villi, ja joutuiko hän mahdollisesti onnellisten metsästysmaittensa suloista osattomaksi? Koska en tiedä varmasti, olenko menetellyt oikein vai väärin, ei minulla ole mitään syytä kerskua tekoani, – kuitenkin tahtoisin Chingachgookin antaa tietää, etten ole tuottanut häpeää delawareille enkä omalle kunnolleni!
Osan tästä hän puhui ääneensä, osan mutisten hampaitten välistä. Edelliseen kuuluivat hänen puoliriemulliset toteamuksensa, jälkimäiseen epäilyt.
Hänen mietteensä siinä puuhaillessaan katkesivat kuitenkin rutosti, kun toinen intiaani äkkiä pistäytyi rannalle jonkin sadan sylen päässä niemestä. Tämä mies, nähtävästi myöskin vakoilija, jonka pyssyn laukaukset luultavasti olivat paikalle houkutelleet, työntäytyi esiin metsästä niin varomattomasti, että Hirventappaja näki koko hänen olemuksensa, ennenkuin hän tuli itse huomatuksi. Kun tämä tapahtui, niin villi päästi kovan huudon, johon vastasi puoli tusinaa ääniä eri tahoilta vuoren rinteeltä. Tuli kiire käteen, ja minuuttia myöhemmin vene kiiti järvelle pitkien ja voimakkaiden aironvetojen jouduttamana.
Kohta kun Hirventappaja uskoi olevansa turvallisen välimatkan päässä, lakkasi hän soutamasta ja antoi veneensä liikkua vapaasti, sillä välin kun hän tarkasteli asemaa. Ensiksi tuuliajolle laskettu kanootti puikkelehti tuulen työntämänä neljännesmailin päässä hänestä ja lähempänä rantaa kuin hän olisi suonut, kun hän nyt tiesi useampia vihollisia olevan lähistöllä. Niemeltä sysätty kanootti oli vain muutaman sylen päässä hänestä. Hän oli suunnannut kulkunsa sitä kohti päästäkseen rannasta eroon. Kuollut intiaani nukkui kaameata untaan paikassa, mihin hän oli jättänyt miehen. Soturi, joka oli näyttäytynyt metsän rannassa, oli jo kadonnut ja metsät näyttivät yhtä hiljaisilta ja autioilta kuin Luojan käsi olisi ne äsken muovaillut. Mutta tämä syvä rauha kesti vain hetken. Kun vakoilijat olivat tarpeekseen tähystäneet vihollista, he hyökkäsivät tiheiköstä avonaiselle rannalle ja täyttivät ilman raivokkailla huudoillaan huomatessaan kuolleen toverinsa. Nämä huudot muuttuivat seuraavassa silmänräpäyksessä ilonhuudoiksi, kun he ehtivät ruumiin luo ja kiihkeästi työntäytyivät sen ympärille. Hirventappaja tuntien villien tavat tiesi heti syyn tähän muutokseen. Ulvonta oli tavallinen surunvalitus silloin, kun soturi menetettiin, huuto oli ilon merkkinä siitä, ettei voittaja ollut kyennyt anastamaan päänahkaa, voittosaalista, jota ilman voittoa ei koskaan pidetty täydellisenä. Kanootit olivat siksi pitkällä, etteivät intiaanit voineet vahingoittaa voittajaa. Amerikan intiaanit, kuten pantterit omissa metsissään, harvoin tekevät yrityksiä päästäkseen viholliseensa käsiksi, jolleivät ole varmoja onnistumisestaan. Koska Hirventappajalla ei enää ollut aihetta viipyä niemen luona, niin hän valmistautui kokoamaan yhteen kanoottejansa hinatakseen ne linnaan. Lähin oli kohta hinausköydessä, jonka jälkeen hän riensi ottamaan kiinni toista, joka koko ajan oli ajelehtinut järvellä. Tuskin oli hän kiinnittänyt katsettaan tähän veneeseen, kun ihmeekseen oli huomaavinaan sen olevan lähempänä rantaa kuin se luonnostaan olisi ollut, jos se olisi yksistään noudatellut keveän tuulen leyhkän suuntaa. Hän alkoi epäillä tämän johtuvan näkymättömän, vedessä kulkevan virran vaikutuksesta ja souti kovemmin saadakseen veneen haltuunsa, ennenkuin se ehtisi päästä metsän vaaralliseen läheisyyteen. Tultuansa lähemmäksi hän huomasi, että kanootti nähtävästi kulki eteenpäin vedessä ja että tämä liike vei sitä rantaa kohti, koska sen laita oli tuulta vasten. Muutamat lujat aironvedot toivat hänet vielä lähemmäksi, jolloin juttu selvisi. Jotakin liikkui ilmeisesti kanootin suojapuolella, ja tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan paljaan käden. Intiaani lepäsi kanootin pohjalla ja kuljetti sitä hitaasti mutta varmasti rantaan, käyttäen kättänsä airona. Hirventappaja ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Joku villi oli uinut veneen luo, sillä aikaa kun hän oli tekemisissä vihollisen kanssa niemellä, ottanut sen haltuunsa ja tällä tavoin koki nyt viedä sitä rantaan.
Vakuutettuna siitä, ettei miehellä ollut aseita, Hirventappaja laski purtensa veneen viereen huolimatta edes nostaa pyssyänsä. Niin pian kuin hänen kanoottinsa aikaansaama veden kohina oli kuulunut villin korvaan, kapsahti tämä pystyyn ja päästi huudon, joka osoitti, kuinka täydellisesti hänet oli yllätetty.
– Jos olet tarpeeksesi huvitellut siinä kanootissa, punanahka, huomautti Hirventappaja tyynesti pysäyttäen omansa estääkseen sitä törmäämästä toiseen kanoottiin, – niin oletpa oiva mies, jos pistäydyt taas järveen. Kanssasi voi keskustella tällaisista asioista, enkä tahdo vuodattaa vertasi, vaikka on ihmisiä, jotka pitävät sinua enemmän maksuvälineenä kuin tavallisena kuolevaisena. Painu kiireesti järveen, ennenkuin suutun.
Villi ei ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä ja hän sai kiittää Hirventappajan käden liikkeitä ja hänen silmäinsä ilmettä, että vajanaisestikin käsitti hänen tarkoituksensa. Hän kyyristyi kuin tiikeri valmistautuessaan hyppäämään. Hän kiljaisi, ja seuraavassa tuokiossa hänen alaston ruumiinsa katosi veden alle. Kun hän nousi hengittämään, niin hän oli monen jaardin päässä kanootista, ja hätäinen silmäys, minkä hän heitti taaksensa, osoitti kuinka paljon hän pelkäsi turmiollisen sanansaattajan tervehdystä vihollisensa rihlasta. Mutta nuori mies ei osoittanut vihamielisyyttä. Sidottuaan kylmäverisesti kanootin toisiin hän alkoi soutaa rannalta, ja samaan aikaan kun intiaani pääsi maalle ja pudistelihe kuin lintukoira päästessään märän valtakunnasta, oli hänen pelätty vihollisensa jo pyssyn kantamattomissa matkalla linnaan. Tapansa mukaan Hirventappaja ei malttanut olla puhumatta itsekseen tapahtuneista asioista pyrkien samalla kiinteästi kohti päämääräänsä.
– Niinpä niin, hän alkoi, – olisi ollut nurinkurista tappaa inhimillinen olento ilman syytä. Päänahat eivät huvita minua vähääkään. Elämä on suloista, eikä valkoihoisten syyttä suotta pidä olla säälimättömiä. Villi oli tosin mingo, ja epäilemättä se jää elämänsä loppuun asti kurjaksi matelijaksi ja kulkuriksi, mutta se ei saa estää minua unohtamasta taipumuksiani ja väriäni. Ei, antaa hänen vain mennä. Jos joskus kohtaamme pyssy kourassa, silloin ratkaistaan, kummallako meistä on uljaampi sydän ja nopsempi silmä. – Haukansilmä! Sepä on sopiva nimi soturille ja se kuulostaa miehevämmältä ja uljaammalta kuin Hirventappaja. Se ei ole hullumpi nimi alokkaalle ja se on hyvin ansaittu. Jos Chingachgook olisi minun asemassani, hän painuisi heti kotipuoleen ja haastelisi urotyöstään, ja tuossa tuokiossa päälliköt antaisivat hänelle nimen Haukansilmä. Mutta valkoisella miehellä ei ole syytä moisesta kopeilla ja olisi mukavaa tietää, miten juttu tulee tunnetuksi ilman minun kertomistani. Niinpä niin – kaikki on Kaitselmuksen käsissä, tämä asia niinkuin moni muukin. Uskon, ettei se kauhistu tekojani.
Lähestyessään vanhan Hutterin asuntoa hän ajatteli tai pikemminkin tunsi, että rakennus sopeutui hyvin ympäristöönsä. Se huokui varmuutta ja turvallisuutta; mahtavat, veistämättömät hirret, joita karhea kaarna vielä peitti, sen ulkoneva katto ja koko muoto olivat omiansa tekemään rakennuksen sopivaksi katseltavaksi kaikissa tilanteissa, samalla kun sen tärkeys oli lisäämässä sen kiintoisuutta ja erikoisuutta.
Kun Hirventappaja läheni rakennusta, seisoivat Judit ja Hetty oven edessä olevalla korokkeella Hurryn "eteisessä" odottaen hänen tuloansa nähtävästi levottomina; ensinmainittu sitä paitsi tuon tuostakin tarkasti häntä ja kanootteja vanhalla laivakaukoputkella, josta jo on ollut puhe. Ehkäpä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt säteilevämmän kauniilta kuin tällä hetkellä, kun veri, jota tuska ja levottomuus ajoi hänen kasvoilleen, kohotti hänen ihonvärinsä heleimpään loistoonsa, samalla kun hänen silmäinsä vieno ilme, sulo, joka hänellä Hetty-poloisen kanssa oli yhteistä, syveni järkyttävän huolen takia. Samaa tunsi herkeämättä yrittämättä eritellä ailahduksiaan tai pohtia syyn ja seurauksen lakeja nuori mies, kun hänen kanoottinsa saapuivat arkin viereen, mihin hän huolellisesti sitoi kaikki kolme, ennenkuin astui korokkeelle.
VIII luku.
Ei kumpikaan tytöistä virkkanut sanaakaan, kun Hirventappaja yksinään seisoi heidän edessään, kasvot kuvastaen pelkoa, jota hän tunsi seuran molempien poissaolevien jäsenten puolesta.
– Isä! huudahti viimein Judit, joka vasta epätoivoisen ponnistuksen perästä sai tämän sanan lausuneeksi.
– Häntä kohtasi kova onni, mitäpä sitä salaamaan, vastasi Hirventappaja suoraan ja koruttomaan tapaansa. – Hän ja Hurry ovat mingojen käsissä, ja taivas yksin tietää, mikä heidät perii. Olen kuitenkin saanut kanootit talteen, ja se on edes vähäisenä lohdutuksena, koska maankiertäjäin nyt täytyy uida tai lähteä lautalla vesille, jos mieli lähestyä tätä paikkaa. Auringon laskiessa saamme Chingachgookin lisäksi joukkoomme, jos minä vain saan hänet kanoottiin toimitetuksi, ja kyllä kaiketi me kahden miehen kykenemme pitämään huolta linnasta, kunnes jotkut linnoitusten upseerit kuulevat tästä partioretkestä, mikä ennemmin tai myöhemmin on tapahtuva, jonka perästä me voimme odottaa apua siltä taholta, jollei mistään muualta.
– Upseerit! huudahti Judit kärsimättömänä, samalla kun hänen kasvonsa kävivät hohtavammiksi ja silmänsä ilmaisivat vilkasta, mutta ohimenevää mielenliikutusta.
– Kuka piittaa nyt noista pelkurimaisista keikareista? Kykenemme me toki omin joukoinkin linnaa puolustamaan. Mutta kertokaahan nyt isäni ja Hurry Harry poloisen kohtalosta.
– Oli luonnollista, että olette huolissanne isästänne, ja pidänpä yhtä luonnollisena, että tunnette samoja tunteita Hurryakin kohtaan.
Sitten Hirventappaja ryhtyi kertomaan, mitä yöllä oli tapahtunut ollenkaan salaamatta, miten hänen molempien kumppaniensa oli käynyt tai omaa mielipidettään tapauksen mahdollisista seurauksista. Hirventappajan kummastukseksi Judit näytti olevan enemmän huolissaan; Hetty kuunteli kyllä kiihkeästi, mutta näytti pikemmin surumielisen äänetönnä mietiskelevän tapauksia kuin ulkonaisin merkein ilmaisevan tunteitaan. Paljon ei puhuttu; Judit ja hänen sisarensa askartelivat aamiaisen valmistuspuuhissa. Yksinkertainen, mutta ravitseva eine syötiin synkän äänettömyyden vallitessa. Tytöt söivät vähän, mutta Hirventappaja antoi näytteen kelpo soturin hyvästä ruokahalusta, jota eivät edes vaikeat ja peloittavat olosuhteet kykene vähentämään. Aterialta oli miltei päästy ilman että sanaakaan oli lausuttu, mutta sitten Judit puhkesi puhumaan suonenvedontapaisesti ja hätäisesti, millä tavoin patoutunut tunne tavallisesti purkautuu.
– Isästä olisi tämä kala maistunut, huudahti hän. – Hän sanoo, että järvilohi on melkein yhtä hyvää kuin merilohikin.
– Isännehän kuulemma on liikkunut merellä, Judit, vastasi nuori mies, joka ei voinut olla katsahtamatta tyttöön, sillä samoin kuin kaikki, jotka tunsivat Hutterin, hänkään ei malttanut peittää intoaan saada kuulla hänen aikaisemmista vaiheistaan. – Hurry Harryn tietämän mukaan hän on ollut merimiehenä.
– Jos Hurry tietää jotakin isäni vaiheista, olisin toivonut hänen niistä minulle kertoneen, huudahti tyttö. – Joskus minäkin luulen isän aikoinaan olleen merimiehenä, mutta toisinaan en luule. Jos tuo arkku olisi auki tai osaisi puhua, niin se saattaisi kertoa hänen tarinansa. Mutta sen liitokset eivät katkea yhtä helposti kuin käärelanka.
Hirventappaja kääntyi kysymyksessä olevaa arkkua kohti ja ensi kerran tarkasti sitä lähemmin. Hän näki, että arkku virttyneenä ja huonosti pideltynä oli kuitenkin tekotavaltaan kaikkia näkemiänsä saman lajin esineitä parempi. Puu oli tummaa ja kallisarvoista ja oli ennen ollut komeasti kiilloitettu, vaikka kiilto huolimattoman hoidon takia oli miltei tykkänään hävinnyt, ja monet raamut ja kuopat osoittivat sen kolahdelleen esineihin, jotka olivat vielä kovempia kuin se itse. Nurkat oli raudoitettu huolellisesti ja taidokkaasti laitetuin vantein, ja lukot, joita oli kokonaista neljä kappaletta, sekä saranat mallinsa ja tekonsa vuoksi olisivat herättäneet huomiota muinaisesineiden kaupassa. Arkku oli sitä paitsi suuri, ja kun Hirventappaja koetti nostaa toista päätä jykevästä kädensijasta, niin hän havaitsi painon täydelleen vastaavan ulkonäköä.
– Ettekö milloinkaan ole nähnyt tuota arkkua avattuna, Judit? kysyi nuori mies rajalaisen tavallisella rohkeudella, sillä säännöllisen asutuksen ulkopuolella asuvat henkilöt saattoivat arastelematta ryhtyä kyselemään tällaisista asioista noihin aikoihin, vieläpä nykyäänkin.
– En milloinkaan. Isä ei ole koskaan avannut sitä minun läsnäollessani, tokko avannee milloinkaan. Ei kukaan meikäläisistä ole nähnyt sen kantta ylös nostettuna isää lukuunottamatta, tuskin uskon, että hänkään on sitä tehnyt.
– Erehdytpä, sisko kulta, vastasi Hetty hiljaa. – Isä on kyllä nostanut ylös kannen, olen minä sen nähnyt.
– Milloin ja missä sinä olet nähnyt tuon arkun avattuna, Hetty?
– Täällä. Monestikin isä on sen avannut sinun poissaollessasi, välittämättä vähääkään siitä, että minä seison vierellä ja näen, mitä hän tekee tai kuulen, mitä hän sanoo.
– No mitä hän sitten tekee ja sanoo?
– En minä sitä sinulle sano, Judit, vastasi toinen hiljaisella, mutta päättävällä äänellä. – Isän salaisuudet eivät ole minun salaisuuksiani.
– Salaisuudet! Sepä vasta somaa, Hirventappaja, isä on muka kertonut hänelle eikä minulle.
– On siihen syytäkin, Judit, vaikket sinä saa tietää. Isä ei ole täällä itse puhumassa, ja siksipä en virka minäkään enempää.
Judit ja Hirventappaja näyttivät hämmästyneiltä ja ensinmainittu tuntui hetkiseksi tuskaantuvan. Mutta äkkiä hän tyyntyi, kääntyi sisarestaan, jota hän tuntui säälivän ja puhutteli nuorta miestä.
– Teiltä jäi tarina kesken, te katkaisitte sen siinä kohden, missä paneuduitte kanoottiin nukkumaan tai siinä kohden, missä kohottauduitte kuulemaan kuikan huutoa. Me myös kuulimme sen ja luulimme niiden ennustavan myrskyä, vaikka sellaisia harvoin nousee tällä järvellä tähän vuodenaikaan.
– Tuulet puhaltavat ja myrskyt raivoavat, niinkuin Jumala näkee hyväksi järjestää, joskus yhtenä, joskus jonakin toisena vuodenaikana, vastasi Hirventappaja, – ja kuikat haastavat luontonsa mukaisesti. Paljon paremmalla kannalla olisivat asiat, jos miehet olisivat yhtä rehellisiä ja suoria. Noustuani kuuntelemaan näiden lintujen ääniä huomasin heti, etteivät ne olleet Hurryn hätämerkkejä, jonka vuoksi laskeuduin pitkäkseni ja nukahdin.
– Kun päivä alkoi sarastaa, jatkoi Hirventappaja, – niin minä nousin ylös pirteänä ja tähystelin tapani mukaan ja sitten lähdin etsimään kanootteja, jotteivät mingot ehtisi iskeä niihin kynsineen.
– Ette te ole meille kaikkia kertonut, sanoi Judit vakavasti. – Me kuulimme laukauksia itäisten vuorten tienoilta; kaiku kumahteli täyteläisenä ja pitkäjaksoisesti ja kuului niin heti pamausten perästä, että laukaukset varmaan oli ammuttu rannalla tai aivan lähellä rantaa. Korvamme ovat tottuneet näihin ääniin eivätkä ne voi erehtyä.
– Ne ovat tehneet tehtävänsä tällä kertaa, tyttö, kyllä vain, tehtävänsä ovat tehneet, Tänä aamuna on tähtäilty, myös vedetty liipasimia, ei kuitenkaan niin monesti kuin niitä on ollut. Yksi soturi on mennyt onnellisille metsästysmailleen, siinä koko juttu. Valkoinen mies, jolla on valkoihoisen ominaisuudet, ei kersku voitostaan eikä koristaudu toisen päänahalla.
Judit kuunteli miltei henkeä pidättäen, ja kun Hirventappaja näytti olevan valmis tyynellä, vaatimattomalla tavallaan heittämään tämän keskusteluaineen, niin hän nousi, meni huoneen poikki ja istuutui hänen viereensä. Tytön käytöksessä ei ilmennyt hituisenkaan kärsimättömyyttä, vaikka se ilmaisi nopean vaiston saneleman naisellisen tunnepurkauksen tapahtuneen ja heikomman sukupuolen kiinnostuksen mielihyvän heränneen. Hän otti metsästäjän karhean kouran omiinsa puristaen sitä itseään vasten, puolittain tajuten mitä teki, katsoen samalla vakavasti ja hiukan nuhtelevastikin miehen päivänpolttamiin kasvoihin.
– Te olette taistellut villien kanssa yksinänne ja omin neuvoin, Hirventappaja. Halutessanne suojata Hettyä ja minua te olette lyönyt urhoollisesti vihollisen yhdenkään silmän rohkaisematta otteluanne. Mitäpä jos olisitte ilman ainoatakaan silminnäkijää kaatunut, mikä Kaitselmus olisi sallinut moisen kamalan onnettomuuden tapahtua?
– Olen tosiaankin taistellut, Judit, niinpä tosiaankin, olen taistellut vihollisia vastaan, vieläpä ensi kerran eläissäni. Näin täytyy olla, tuskaa ja iloa sekoittuu näihin asioihin. Ihmisluonto kaipaa taistelua, luulenpa, että kaikki kansat tappavat taistelussa, ja meidän pitää uskollisesti pysyä oikeuksissamme ja tavoissamme. Eihän tässä ole vielä suuria aikaansaatu, mutta jos Chingachgook tulee tänä iltana kallion luo, kuten puhe oli, ja minä saan hänet tuoduksi pois villin tuntematta häntä tai heidän tuntiessaan hänet vastoin heidän tahtoaan ja toivomuksiaan, niin sittenpä varmaan syntyy jotakin sodan tapaista, ennenkuin linna tai me olemme joutuneet mingojen valtaan.
– Kuka tuo Chingachgook on, miltä seudulta hän tulee ja miksi hän tänne tulee?
– Nuo kysymykset ovat kyllä varsin luonnollisia ja oikeutettuja, minä luulen, vaikkakin nuorella miehellä jo on suuri nimi omalla kotiseudullaan. Chingachgook on mohikaani sukuperältään, vaikka hän oleskelee delawarien joukossa vanhasta tottumuksesta, niinkuin on laita useimpien hänen heimonsa jäsenten, joka heimo aikoja sitten on hajonnut oman rotumme lisääntymisen vuoksi. Hän kuuluu suurten päälliköiden sukuun, ja Uncas, hänen isänsä, on ollut kansansa huomattavin soturi ja neuvonantaja. Myös vanha Tamenund kunnioittaa Chingachgookia, vaikka tämä on liian nuori johtamaan vielä sotaa. Lisäksi on heimo hajaantunut ja jakaantunut pieniin osiin, joten päällikönarvo on tuskin muuta kuin nimellistä laatua. No niin, kun tämä sota oli alkanut toden teolla, niin päätimme me delawarin kanssa tavata toisemme tänä iltana auringon laskun aikaan kohtauskiven luona tämän järven päässä aikeissa lähteä ensimmäiselle sotaiselle partioretkellemme mingoja vastaan. Miksi me tulemme juuri tätä tietä, on meidän yhteinen salaisuutemme, sillä sotapolulla kulkevat ajattelevat nuoret miehet, kuten saatatte arvata, eivät tee mitään ilman suunnittelua ja ennakkolaskelmia.
– Delawarilla ei arvattavasti ole vihamielisiä tarkoituksia meitä vastaan, sanoi Judit oltuaan hetken kahdenvaiheilla, – ja tehän tietenkin olette ystävällisellä kannalla.
– Kaikkein viimeiseksi minua kavalluksesta mahdetaan syyttää, vastasi Hirventappaja loukkaantuneena Juditin sielussa väikkyneestä epäluulosta, – varsinkaan oman rotuni kavaltamisesta.
– Ei teitä, Hirventappaja, kukaan epäilekään, huudahti tyttö kiihkeästi. – Ei, ei, teidän rehelliset kasvonne olisivat tuhannen sydämen vilpittömyyden takeena! Jos kaikilla miehillä olisi yhtä rehellinen kieli kuin teillä ja lupaisivat yhtä vähän kuin te, mitä eivät aiokaan täyttää, niin tehtäisiin tässä maailmassa paljon vähemmän vääryyttä, eikä koreita höyheniä ja punaisia takkeja pidettäisi alhaisuuden ja vilpin puolustussyynä.
Tyttö puhui voimakkaan tunteen valtaamana, ja hänen kauniit silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin vienot ja veikeät, iskivät tulta, kun hän lausui viimeiset sanat.
– Ei minulla ole oikeutta pyrkiä teidän tai ystävänne salaisuuksia tietämään, Hirventappaja, jatkoi hän, – ja olen valmis uskomaan, mitä sanotte hyvässä luottamuksessa. Jos todella saamme toisen liittolaisen tällä vaikealla hetkellä, niin se on oleva meille suurena apuna, ja minä olen vähän siinä toivossa, että villit nähtyänsä meidän kykenevän puolustamaan järveä tarjoutuvat päästämään vankinsa vapaiksi saadessaan sijaan nahkoja tai ainakin ruutilekkerin, joka meillä täällä on hallussamme.
Nuoren miehen huulilla pyörivät sanat "päänahat" ja "palkintorahat", mutta kun hänestä tuntui vastenmieliseltä kuohuttaa tyttärien tunteita, ei hän huolinut viitata heidän isänsä todennäköiseen kohtaloon. Kuitenkin oli hänellä niin vähän harjaannusta teeskentelytaidossa, että terävä-älyinen Judit, jonka äly oli tullut terävämmäksi elämänsä varrella sattuneista uhanteista ja kokemuksista, saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoiltansa.
– Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, jatkoi hän hätäisesti, – ja mitä te sanoisitte, jollette pelkäisi saattaa minua levottomaksi, sillä Hetty rakastaa isäänsä kuten minäkin. Mutta meillä on intiaaneista toisenlainen käsitys. Eivät he koskaan ota päänahkaa vahingoittumattomalta vangilta, vaan vievät hänet kernaammin elävänä, jollei julma toisten kiduttamisen halu saa heissä valtaa. Minä en ole ensinkään huolissani isän päänahasta enkä paljon hengestäkään. Jos he öiseen aikaan voisivat hiipiä kimppuumme, niin pääsisimme luultavasti jokainen päänahastamme, mutta julki taistelussa vangiksi saamiaan miehiä he harvoin pitelevät pahoin, ei ainakaan ennenkuin kidutusaika on käsissä.
– Se on vanha tapa, myönnän kyllä, ja sitä he noudattavat. Mutta Judit, tiedättekö, mille asialle isänne ja Hurry lähtivät villien luo?
– Tiedän, kovin julmalle asialle. Mutta mitä se merkitsee? Miehet ovat miehiä, eivätkä aina nekään, jotka rehentelevät kullassa ja hopeassa ja kantavat kuninkaallista valtakirjaa taskussaan, voi välttyä samanlaista julmuutta harjoittamasta. Juditin silmät leimahtivat taas, mutta tehtyään epätoivoisen eleen hän hillitsi itsensä. – Minä palan vihasta ajatellessani, mitä kaikkea vääryyttä miehet harjoittavat, hän lisäsi koettaen hymyillä, missä yrityksessään hän jotenkuten onnistuikin. – Tämä kaikki on typerää. Mikä on tehty, on tehty, ja sitä ei voi valituksin parantaa. Mutta intiaanit pitävät verenvuodatusta niin vähäisenä asiana ja arvostelevat miehiä niin paljon rohkeiden yritysten vuoksi, että he todennäköisesti pikemmin kunnioittavat vankejansa kuin pitelisivät heitä pahoin, jos vain tietäisivät, millä asioilla he liikkuivat.
– Vähän aikaa kyllä, Judit. Mutta kohta kun tämä tunne on ehtinyt haihtua, herää kostonhalu. Meidän on, Chingachgookin ja minun, koetettava tuumia, mitä voimme tehdä vapauttaaksemme Hurryn ja isänne, sillä mingot tulevat liikuskelemaan tämän järven rannoilla täydentääkseen menestystään.
– Te luulette siis voitavan luottaa tuohon delawariin, Hirventappaja? kysyi tyttö ajatuksiinsa vaipuneena.
– Yhtä paljon kuin itseeni. Ettehän minua sano epäilevänne, Judit?
– Teitä! – Hän tarttui Hirventappajan käteen ja puristaen sitä omissaan lämpimästi, mikä olisi tehnyt vaatimattomammankin ihmisen turhamaiseksi ja kuvittelemaan suuria omista ansioistaan. – Johan minä silloin veljeäni epäilisin! Olemme vasta yhden päivän tuttavat, Hirventappaja, mutta sepä onkin herättänyt samanlaisen luottamuksen kuin olisimme kokonaisen vuoden toisemme tunteneet. Tunsin minä kuitenkin teidän nimenne ennestään, linnoitusten upseerit ovat näet useinkin kertoneet saaneensa teiltä metsästysopetusta, ja kaikki tunnustavat teidän rehellisyytenne.
– Puhuvatko he ampumisesta, tyttö? kysyi nuori mies kiihkeästi, nauraen sitten hiljaiseen, mutta sydämelliseen tapaansa. – Eivätkö he koskaan puhuneet ampumisesta? Minä en tahdo puhua mitään omista saavutuksistani, sillä jollei niitä tiedettäisi yleisesti tähän aikaan näillä main, ei taitavuudestani ja varmuudestani olisi mitään hyötyä, mutta mitä upseerit sanoivat omista kyvyistään, mitähän he mahtoivat siitä puhua? Kiväärit, heidän sanojensa mukaan, ovat heidän työaseitaan, mutta näkyypä heidän joukossaan olevan muutamia, jotka eivät tiedä pyssyn käyttämisestä tämän taivaallista.
– Toista maata on kai ystävänne Chingachgook, kuten häntä nimitätte? Mitä hänen intiaaninimensä oikeastaan merkitsee?
– Isoa Käärmettä – viisautensa ja taitonsa on hänelle tämän nimen hankkinut. Uncas on hänen varsinainen nimensä, koko hänen perheensä käy nimellä Uncas, siksi kunnes he ovat saaneet ansaitsemansa arvonimen.
– Jos hän on viisas mies, niin taidammepa saada hänestä oivallisen ystävän, jollei omat puuhansa näillä seuduilla estä häntä olemasta apunamme.
– No eipä taitaisi olla pahitteeksi, jos kertoisinkin teille hänen asiansa, ja koska te kukaties keksitte keinoja meitä auttaaksenne, niin voinhan jutella teille ja Hettylle koko tarinan, mutta pitäkääkin se sitten omana salaisuutenanne. Tietäkää, että Chingachgook on pulska poika, ja heimonsa nuoret naiset häntä kovin katselevat ja ihailevat niin hyvin sukunsa kuin miehen itsensäkin vuoksi. Onpa siellä muuan päällikkö, jolla on Wah-ta-Wah niminen tyttö, mikä nimi käännettynä merkitsee Hiljaa-oi-hiljaa, komein tyttö delawarien joukossa, jota kaikki heimon nuoret soturit ovat kilvan kosiskelleet. Miten ollakaan, Chingachgook muiden muassa ihastui Wah-ta-Wahiin, ja Wah-ta-Wah ihastui häneen. Tässä Hirventappaja vaikeni hetkisen, sillä kun hän oli päässyt näin pitkälle tarinassaan, niin Hetty Hutter nousi ylös, meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan hänen polviensa viereen tarkkaavasti kuunnellen. – Niin, Chingachgook ihastui tyttöön, ja tyttö häneen, jatkoi Hirventappaja heitettyään ystävällisen silmäyksen tarkkaavaan tyttöön, – ja kun asiat ovat sillä kannalla ja omaiset taipuvat tuumaan, niin harvoinpa nuori pari tapaa pysyä erossa. Mutta eipä Chingachgook tietenkään saanut kaapatuksi tuollaista saalista hankkimatta vihamiehiä niistä, jotka tahtoivat tyttöä omakseen yhtä paljon kuin hänkin. Erään Orjantappuranpiikin sydäntä juttu enimmin kaiveli, ja pahoin pelkäämme, että hän on ollut mukana kaikessa, mikä sitten seurasi. Wah-ta-Wah meni isänsä ja äitinsä keralla kaksi kuukautta takaperin lohia pyytämään lännessä oleville virroille missä on, se tiedetään hyvin näillä main, kalaa runsaasti, ja tällä kalastusretkellä tyttö katosi. Moneen viikkoon ei hänestä kuulunut mitään, mutta kymmenen päivää sitten kulki sanansaattaja delawarien maan halki ja toi tiedon, että Wah-ta-Wah oli ryöstetty omaisiltaan – mikä lienee tapahtunut Orjantappuranpiikin toimesta, vaikkei sitä osaa varmasti sanoa – ja että hän nyt oli vihollisten joukossa, jotka olivat ottaneet hänet kasvatikseen ja tahtoivat häntä pakottaa menemään naimisiin jonkun nuoren mingon kanssa. Sanansaattaja tiesi mingojen partiojoukon aikovan metsästää ja hankkia ruokavaroja näillä tienoin kuukauden tai pari ennen Kanadaan palaamistaan, ja arvelipa, että jos meidän onnistuisi päästä heidän jäljilleen näillä seuduin, niin jotenkuten ehkä saisimme siepatuksi tytön pois heidän käsistään.
– Mutta millä tavoin asia teitä koskee? kysyi Judit hieman levottomana.
– Sikäli kuin ylipäänsä kaikki asiat, jotka koskevat ystävää, koskevat myöskin minua. Olen täällä Chingachgookin apuna ja apumiehenä, ja jos saamme voitetuksi takaisin nuoren immen, jota hän rakastaa, niin olenpa miltei yhtä iloinen kuin olisin saanut oman armaani takaisin.
– No missä teidän armaanne sitten on, Hirventappaja?
– Hän on metsässä, Judit ... keinuu puitten oksilla, väikkyy vienossa sateessa ... nurmikon kasteessa ... pilvissä, jotka liitävät sinitaivaalla ... metsässä livertelevien lintujen parissa ... suloisessa lähteessä, jossa sammutan janoani ja kaikissa muissa jumalallisen kaitselmuksen suomissa ihanissa lahjoissa.
– Te tarkoitatte, että nykyään enimmän rakastatte aivan toista kuin sukupuoleeni kuuluvaa olentoa, metsästysmaitanne ja omaa elämäntapaanne.
– Niin juuri. Olen valkoinen mies, valkoinen on sydämenikin, enkä kunnolla voi rakastaa punaihoisen tyttöä, jolla täytyy olla punaihoisen sydän ja tunteet. Ei, siinä suhteessa olen kuin olenkin terve mies ja ehkäpä pysynkin ainakin siihen saakka, kunnes tämä sota on päättynyt. Minulta menee liian paljon aikaa Chingachgookin kullanmurusen etsimispuuhissa; oman kainaloisen kanan ottamisesta en hiiskukaan, ennenkuin tämä juttu on selvänä.
– Tyttö, joka teidät, Hirventappaja, lopulta voittaa, voittaa ainakin rehellisen sydämen, sydämen, jolle vilppi ja petollisuus on vierasta ja se olisi voitto, jota jokainen sukupuoleeni kuuluva kadehtisi.
Kun Judit lausui nämä sanat, niin hän rypisti närkästyneen näköisenä kulmiaan ja katkera hymy, joka tuskin somisti hänen kasvojensa piirteitä, ilmestyi hänen huulilleen. Hänen kumppaninsa huomasi muutoksen, mutta luontaisesta hienotunteisuudesta katsoi parhaaksi olla jatkamatta tarinoimista.
Koska Chingachgookin tuloon oli pitkä aika, niin Hirventappajalla oli riittävästi aikaa tutkia puolustuslaitoksia ja laittaa uusia, mikäli hänellä siihen oli kykyä. Hutterin kokemus ja terävä-älyisyys oli jättänyt vain tuiki vähän tekemistä muille tässä suhteessa, muutamia varokeinoja nuori mies huomasi kuitenkin olevan tarpeen tuntien rajalaisen sotataidon pääkohdat, jotka hän oli oppinut kansalta, minkä keskuudessa hän pitkän aikaa oli asunut. Matka linnasta lähimpään rantaan oli siksi pitkä, ettei tarvinnut pelätä maalta ammuttujen laukausten tekevän mitään vahinkoa. Talo oli kyllä tavallaan musketin kantomatkalla, mutta tähtääminen tältä matkalta oli miltei mahdotonta, yksinpä Juditkin oli sitä mieltä, ettei siltä taholta ollut mitään pelättävissä. Niin kauan kuin he kykenivät pitämään linnaa hallussaan, olivat he turvassa, jolleivät hyökkääjät keksi keinoja päästäkseen järven yli valloittamaan linnan tulella tai väkirynnäköllä tai käyttämällä muita intiaanien ovelia ja kavalia menettelytapoja. Kaiken varalta Hutter oli tehnyt valmisteluja. Rakennus itsessään, kattotuohia lukuunottamatta, ei ollut tulenarka. Lattiassa oli useita aukkoja, ja joka päivä käytettävät vesisangot nuorineen olivat tarpeen tullen valmiina. Toinen tytöistä saattoi sammuttaa kaikki mahdolliset palonalut. Judit, joka näytti olevan selvillä isänsä puolustussuunnitelmista ja oli halukas niitä myös toteuttamaan, neuvoi sen yksityiskohdat nuorelle miehelle, jolta täten säästyi paljon aikaa ja vaivoja, mitkä olisivat muuten menneet sen tutkimiseen.
Päivän kuluessa linnan asujamet kehittelivät suunnitelmiaan ja tekivät valmistelujaan. Judit oli toimekas, ja häntä aivan erikoisesti huvitti neuvotella ja harkita asioita uuden tuttavansa kanssa, jonka pelottomuus, hänen tytöille osoittamansa harvinainen alttius, vilpitön käytös ja tunneaitous oli nopeasti voittanut kummankin naisen tunteet. Vaikka Hirventappajasta tuntuivat tunnit pitkiltä, Judit päinvastoin tuskin tiesi mitään ajan kulusta ja kun aurinko alkoi laskea kohti läntisten vuorien männynlatvoja, hän huomasi hämmästyksekseen, että päivä oli päättymäisillään. Hetty oli taas surullinen ja hiljainen. Hän oli harvoin puheliaalla tuulella tai jos hän sattumoisin tuli avomieliseksi, johtuivat nämä joistakin ajoittaisista kiihotteista, jotka panivat hänen yksinkertaisen sielunsa käymistilaan. Mutta tänä tapahtumarikkaana päivänä hän usein tuntikausiksi unohti kielensä käytön. Eikä pelko heidän isänsä kohtalosta tuntunut oleellisesti vaikuttavan kummankaan sisaren käytökseen. Kumpikaan ei näyttänyt todella mitään niin pelkäävän kuin vankeutta, ja kerran tai pari Hetty puhuessaan ilmaisi toivovansa, että Hutter kyllä keksii keinon ja vapauttaa itsensä. Vaikka Judit oli vähemmän toivorikas tässä suhteessa, hän kuitenkin lausui lunnaiden silloin tulevan kysymykseen, jos intiaanien yritykset saada ovelin keinoin linna haltuunsa menisi myttyyn. Hirventappaja taas piti näitä lausumia tyttölasten ajattelemattomina päähänpistoina ja esitti omat suunnitelmansa niin vakuuttavasti ja haasteli tulevaisuudestaan niin vakavasti, kuin eivät haihattelut olisi koskaan tulleetkaan tyttöjen huulilta.
Viimeinkin oli aika lähteä Chingachgookia tapaamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Kun Hirventappaja oli suunnitelmansa tarkoin harkinnut ja selittänyt sen kumppaneillensa, niin kaikki kolme ryhtyivät sitä yksin tuumin ja todenteolla toimeenpanemaan. Hetty meni arkkiin, sitoi kaksi kanoottia yhteen, astui toiseen ja souti eräänlaiseen porttikäytävään paalutuksessa, mikä ympäröi rakennusta. Tästä hän vei molemmat sisään ja kiinnitti ne seinässä kiinni oleviin vitjoihin talon alapäähän. Tämän paalutuksen muodostivat puupölkyt, jotka oli upotettu lujasti pohjamutaan, ja tässä aitauksessa ne olivat kahdella tavalla hyödyksi: niitä voitiin käyttää edellämainittuun tarkoitukseen ja ne estivät vihollista venhein tulemasta edes käden ulottuville. Telakkaan näin pannut kanootit olivat piilossa vakoilijan silmältä, ja kun portti oli asianmukaisesti lukittu, ei niitä niinkään helposti olisi saanut poisviedyksi siinäkään tapauksessa, että ne nähtäisiin. Ennenkuin portti suljettiin, tuli Judit kolmannella kanootilla aitauksen sisäpuolelle, jättäen Hirventappajan panemaan kiinni ovia ja ikkunoita rakennuksen sisäpuolella. Kun kaikki linnaan kuuluvat laitokset olivat jykevä- ja lujatekoisia ja pieniä nuoria puita pidettiin salpoina, niin olisipa mennyt tunti tai pari murtautuessa rakennukseen, sitten kun Hirventappaja oli tehtävänsä suorittanut, edellytettynä vielä, että hyökkääjillä olisi käytettävänään kaikkia työaseita paitsi kirvestä, eivätkä kohtaisi vastarintaa. Tähän keinoon Hutter oli turvautunut senjälkeen, kun pariin otteeseen lainsuojattomat valkoiset rajalaiset olivat käyneet ryöstöretkellä hänen ollessa poissa kotoa.
Niin pian kuin kaikki oli teljetty rakennuksen sisäpuolelle, ilmaantui Hirventappaja lattialuukkuun, josta hän laskeutui Juditin kanoottiin. Sitten hän pani oven eteen vankan rautakiskon ja sen päähän lujan etulukon. Hetty otettiin kanoottiin, joka sitten lykättiin paalutuksen ulkopuolelle. Lopuksi pantiin portti kiinni ja avaimet vietiin arkkiin. Rakennus oli nyt suljettu; siihen pääsi ainoastaan murtautumalla väkivalloin tai noudattamalla samaa menettelyä kuin nuori mies pois tullessaan.
Kaukoputki oli otettu mukaan ensi töiksi, ja Hirventappaja käytti sitä heti hyväkseen, tarkastaen huolellisesti koko järven rantaa, mikäli hänen oma asemansa salli tämän. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä, muutamia lintuja lukuunottamatta viimeinenkin oli liihoitellut puiden varjoon haluttomana antautua helteisen ilta-auringon kohteeksi. Varsinkin kaikki läheiset paikat tutkittiin tarkoin, jotta päästäisiin selville, olivatko viholliset lautan rakennuspuuhissa, mutta mitään erikoista ei näkynyt, kaikkialla vallitsi tyyni rauha. Muutamat sanat kykenevät selittämään tavattoman hämmennyksen, mikä vallitsi tällä hetkellä seurassamme. Itse he olivat väijyvien silmien tarkkaamisen esineinä, kun taas vihollisen liikkeet olivat synkän metsän peitossa.
– Ei näy pienintäkään liikettä, huudahti Hirventappaja laskiessaan kaukoputken alas ja valmistautuessaan astumaan arkkiin. – Jos kulkurit hautovat konnankoukkuja mielessään, ovat he liian ovelia antaakseen sitä nähdä. Totta on, että lauttaa rakennetaan parhaillaan metsässä, mutta sitä ei ole vielä tuotu rantaan. Eivät he arvaa, että me aiomme lähteä liikkeelle linnasta, ja vaikkapa arvaisivatkin, on heidän mahdoton tietää, mihin meillä on matka.
– Se on totta, Hirventappaja, vastasi Judit, – ja kun meillä nyt on kaikki kunnossa, lähdetäänpä viipymättä matkaan ja pelkäämättä, että meitä takaa-ajettaisiin – muutoin myöhästymme.
– Ei, meidän täytyy tehdä pikku kepposia, sillä vaikkapa villeillä ei ole mitään tietoa Chingachgookista ja kalliosta, on heillä silmät ja sääret ja näkevät kyllä, mihin päin menemme ja varmaan seuraavat meitä. Minä koetan kuitenkin vetää heitä nenästä ohjaamalla arkkia puoleen ja toiseen, kunnes väsyvät juoksemaan jäljestämme.
Voimiensa mukaan Hirventappaja muutti sanansa teoiksi. Tuskin oli viittä minuuttia tästä kulunut, kun seurue oli arkissa, ja tämä liikkeessä. Heikko pohjoistuuli puhalsi, ja kun nuori mies oli reippaasti nostanut Purjeen, niin hän antoi kömpelölle purrellensa sellaisen suunnan, että se olisi tullut maihin parin mailin päässä järven alapäässä ja sen itärannalla. Arkki ei kulkenut koskaan erittäin kovasti, mutta kun se oli matalassa kulkeva, sai sen helposti liikkeelle ja pyyhältämään kolmen tai neljän mailin nopeudella tunnissa. Matka linnasta kallioon oli runsaasti kaksi leaguea eli kuusi mailia. Tuntien intiaanin täsmällisyyden Hirventappaja oli tarkoin tehnyt laskelmansa ja varannut vähän enemmän aikaa kuin hän välttämättä tarvitsi ehtiäkseen kohtauspaikalle, tarkoituksella viivyttää tai jouduttaa tuloansa sitä mukaa kuin se osoittautui tarpeelliseksi.
Oli ihana kesäkuun ilta, eikä koskaan tämä yksinäinen järvi ollut vähemmän muistuttanut paikkaa, missä taistelu riehuu ja verta vuodatetaan. Kevyt tuuli hipoi tuskin vedenpintaa, vaan liihoitteli sen yllä ikäänkuin olisi tahtonut olla häiritsemättä syvää rauhaa tai rikkoa sen ihmeellistä pintaa. Myöskin metsät näyttivät nukkuvan auringossa. Muutamat untuvaiset pilvet olivat tuntikaupalla maanneet pohjoisella taivaanrannalla, ikäänkuin ne olisivat kuuluneet ilmakehän kiinteihin kappaleihin ja tarkoitetut yksinomaan koristamaan maisemaa. Muutamia vesilintuja näkyi sattumoisin uiskentelevan vedessä ja yksinäisen variksen nähtiin leijailevan korkealla puiden latvojen tasalla vahtien tarkasti metsää alapuolella, näkyisikö sen salaperäisissä kätköissä mitään saalistamisen arvoista.
Lukija on varmaankin pannut merkille, että vaikka Juditilla muuten oli rajalaisten suora ja kursailematon käytöstapa, hänen puheensa poikkesi edukseen miehisten tovereittensa puhetavasta, hänen oma isänsä mukaanluettuna. Tämän erotuksen huomasi parhaiten ääntämisestä sekä sanojen että lauseparsien valinnasta. Judit ja hänen sisarensa olivat huomattavasti edellä muista rajalaisten luokkaan kuuluvista tytöistä. Lähimmän varuskunnan upseerit olivat edellistä liehitelleet vakuuttamalla, että harvat kaupunkien hienot naiset käyttäytyivät paremmin kuin hän, varsinkin tässä suhteessa. Tämä ei tietenkään aivan sananmukaisesti pitänyt paikkaansa, mutta se kuitenkin hipoi läheltä tosiasiaa siirtääkseen tämän kohteliaisuuden tyttöjen syntyperälle. Tästä tyttöjen oli kiittäminen äitiään, ja he olivat lapsina saaneet tältä ohjausta, mitä myöhempi harjoitus ja työ eivät voi korvata ilman taka-askeleita, jos nuoremmalla iällä opetus on laiminlyöty. Kuka heidän äitinsä oli tai paremmin sanoen oli ollut, siitä ei tiennyt kukaan muu kuin Hutter. Hän oli nyt ollut kuolleena kaksi kesää, ja Hurryn ilmoituksen mukaan hänet oli haudattu järveen, joko jonkin päähänpiston vaikutuksesta tai laiskuussyistä olla kaivamatta hautaa: tämä oli jatkuvasti ollut puheenaiheena seudun sivistymättömien asukkaiden kesken.
– Onko meidän oltava kallion luona juuri sillä hetkellä, kun aurinko laskee? kysyi Judit nuorelta mieheltä, kun he seisoivat lähellä toisiaan Hirventappajan pitäessä perää kädessä ja tytön ommellessa koristeita pukuun, mikä edellytti paljon korkeampaa yhteiskunta-asemaa mitä hän edusti, ja se oli uutuus täälläpäin. – Vaikuttavatko asiaan muutamat minuutit, jos tulemme aikaisemmin tai myöhemmin? On varmaankin kovin uskallettua viipyä kauan rannalla kallion lähettyvillä.
– Niin on, Judit, siinäpä se pahin pula onkin. Kallio on haulikon kantomatkan päässä eikä ole hyvä mennä sen luo soutelemaan pitkäksi aikaa ja liian lähellä. Kun olette tekemisissä intiaanin kanssa, saatte luvan suunnitella asiat etukäteen hyvin, sillä punaisen luonto pitää kierosta pelistä. Niinkuin näette, Judit, en minä ohjaa kalliota kohti, vaan sen itäpuolelle, mikä saattaa villit porhaltamaan samalle taholle ja väsyttämään jalkansa aivan turhan takia.
– Te luulette heidän siis näkevän meidät ja pitävän silmällä liikkeitämme? Minä olin jo vähän siinä toivossa, että he olisivat painautuneet jälleen metsään ja jättäneet meidät omiin hoteisiimme muutamiksi tunneiksi.
– Niin te puhutte kuin naiset konsanaan. Intiaanin valppaus ei väsähdä hetkeksikään, kun hän liikkuu sotateillä, ja monet silmät ovat tälläkin hetkellä meihin tähdättyinä, vaikka järvi on suojanamme. Meidän on lähestyttävä kalliota harkiten ja koetettava houkutella lurjukset väärille jäljille. Sanotaan, että mingoilla on hyvä vainu, mutta valkoisen miehen järki on yhtä hyvä kuin heidän vihollistensa vaisto.
Judit ryhtyi nyt Hirventappajan kanssa pintapuoliseen keskusteluun, missä ilmeni tytön kasvava kiinnostus nuoreen mieheen, kiinnostus, jota miehen vaatimattomuus ja tytön päättävä luonne pitivät vireillä ja ikäänkuin sen olisi nostanut tajuntaan yksinomaan tytön tieto oman viehätysvoimansa vastustamattomuudesta, vaikka tämä ei näyttänytkään olevan niin ehdoton. Tytön käytöstä ei juuri voi sanoa tunkeilevaksi, jollemme ota lukuun hänen rohkaisevia silmäyksiään; tarvittiin hänen pursuavan suloutensa kaikki varokeinot estämään häntä vieläpä hänen moraaliaankin joutumasta epäsuotuisaan valoon. Hirventappaja ei pahentunut näistä silmäyksistä, sillä tyttö katsoi harvoin häneen, eikä silloin paljastanut tunteitaan puhtaan naisellisen vaistonsa ohjaamana. On merkittävää, ettei isän vankeusajan venyessä kumpikaan tyttäristä ollut erikoisemmin huolissaan isänsä kohtalosta, mutta kuten jo on sanottu, he olivat tottumuksesta luottavaisia ja ajattelivat isänsä pääsevän vapaaksi lunnaiden avulla, mikä usko lienee suuressa määrin vaikuttanut heidän välinpitämättömyyteensä. Kerran aikaisemmin oli Hutter joutunut irokeesien käsiin, ja muutamista nahoista hän oli saanut takaisin vapautensa. Tämä tapaus, josta muuten sisarukset eivät tienneet mitään, oli sattunut rauhan vallitessa Englannin ja Ranskan välillä, jolloin eri siirtomaahallitusten toimenpiteet olivat pitäneet villejä kurissa, sensijaan että heitä olisi yllytetty suorittamaan näitä tekosia.
Juditin ollessa toimelias ja huolehtien tapansa mukaan, Hetty ajatteli vaitonaisena. Vain kerran hän lähestyi Hirventappajaa ja kyseli tämän suunnitelmista ja miten hän aikoi ne toteuttaa, mutta siihenpä keskustelu tyrehtyi. Kun hän oli yksinkertaisiin kysymyksiinsä saanut mahdollisimman täydelliset ja ystävälliset vastaukset, tyttö asettui entiselle paikalleen ja alkoi uudelleen ommella isälle suunnittelemaansa karheaa pukua, toisinaan hyräillen alakuloista nuottia, toisinaan päästäen huokauksia.
Tällä tavoin kului aika, ja kun aurinko alkoi hehkua mäntyrivin takana, mikä rajoitti lännessä kohoavia kukkuloita, tai parisenkymmentä minuuttia ennen päivän laskua, niin arkki oli melkein yhtä loitolla etelässä kuin niemi, missä Hutter ja Hurry olivat joutuneet vangiksi. Hirventappaja pani aluksen kulkemaan milloin järven toista rantaa, milloin taas päinvastaista rantaa kohti tällä tavoin muka ilmaisten olevansa epätietoinen suunnasta, ja varmaankin villit, jotka tarkkasivat hänen liikkeitään, olivat siinä luulossa, että hänellä oli halu tulla kosketuksiin heidän kanssaan ja tietenkin kiiruhtivat aina samaan suuntaan kostuakseen tilaisuudesta. Juoni oli hyvin suunniteltu, sillä lahden ja järven mutkikkuus sekä matala suomaa auttoivat arkkia pääsemään kalliolle ennen vainoojia, jotka niemen läheisyyteen kokoontuneina olivat pakotetut maitse tekemään pitkän kierroksen. Saattaakseen villejä harhaan Hirventappaja laski niin lähelle länsirantaa kuin suinkin varovaisuus myöten antoi; sitten hän käski Juditin ja Hettyn mennä kajuuttaan, kyykistyi itse arkin laidan suojaan ja äkkiä pyöräytti kokan ympäri ja alkoi niin joutuin kuin mahdollista ohjata järven laskua kohti. Onneksi rupesi navakammin tuulemaan, niin että arkki viiletti eteenpäin siksi hyvää kyytiä, että saattoi odottaa tuuman täydellisesti onnistuvan, vaikka aluksen ravuntapainen kulku pakotti perämiehen pitämään keulaa suunnassa, mikä melkoisesti erosi siitä, mihin se oikeastaan kulki.
IX luku.
Lukija vaivatta käsittäisi nyt seuraavat tapahtumat, joista aiomme kertoa, jos hänen silmiensä edessä olisi nopeasti piirretty yksinkertainen kuva tapahtumapaikasta. Täytyy muistaa, että järvi oli epämuodostunut allas, soikea suurin piirtein katsoen, mutta lahdet ja niemet muuttivat sen ulkonäön ja rannat koristivat sitä. Rannat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat jyrkät, ja missä vuoret eivät kiinteästi liittyneet maisemaan, siellä oli miltei yhtenäinen lehväkatos riippumassa tyvenen rantaveden yllä – puut kuroittautuivat rinteiltä valoa kohti, ja niinpä monin paikoin saattoi tavata niiden ojentavan jäseniään ja suoria runkojaan pystysuoraan neljänkymmenen tai viidenkymmenen jalan korkeudelle.
Arkin asema oli nyt sellainen, ettei linnaa eikä itse järven pohjoispäätä näkynyt, sillä ne jäivät jonkin etäälle pistävän niemen peittoon. Melko korkea vuori, metsän peittämä ja pyöreälakinen, kuten kaikki muutkin, rajoitti näköalaa tällä taholla, ulottuen koko kauniin maiseman yli lukuunottamatta syvää lahtea, joka pujottelihe sen läntisen pään ohi, pidentäen järveä toista mailia. Millä tavoin vesi virtasi järvestä lehteväin holvikaarien alitse, joita kahden puolen jokea kasvavat puut muodostivat, siitä on jo kerrottu, samoin olemme maininneet, että kallio, joka oli suosittu kohtauspaikka koko tällä seudulla ja jossa Hirventappaja nyt toivoi tapaavansa ystävänsä, sijaitsi lähellä laskua ja likellä rantaa. Se oli suuri yksinäinen kiven möhkäle, joka lepäsi järven pohjassa ja oli saanut muotonsa alkuvoimien vaikutuksesta verkalleen vierivien vuosisatojen kuluessa. Kallio oli tuskin kuutta jalkaa korkea, ja kuten olemme maininneet sen muoto oli samanlainen kuin mehiläispesän. Viimeksimainittu antaa parhaan käsityksen ei vain sen muodosta, vaan myös sen mittasuhteista. Se seisoi ja seisoo tänäkin päivänä viidenkymmenen jalan päässä rannasta paikassa, missä vettä oli vain kaksi jalkaa, vaikka oli ollut aikoja, jolloin sen pyöreä laki oli veden peitossa. Monet puut rehentelivät niin leveinä, että kallio katsottuna jonkin matkan päästä melkein näytti olevan maarannassa, ja varsinkin muuan jylhä honka kohosi sen kohdalla kaartaen latvansa uhkeaksi ja arvokkaaksi valtaistuinteltaksi istuimen yli, missä moni metsän päällikkö oli viivähtänyt ammoisista ajoista alkaen, jolloin Amerikka kaikkineen päivineen eli erillään muista maanosista salaperäisen yksinäistä elämäänsä muodostaen oman maailmansa, ilman että kukaan tiesi sen historiasta ja synnystä.
Tultuansa parin kolmensadan jalan päähän rannasta Hirventappaja laski purjeensa alas ja pudotti ankkuri heti, kun huomasi arkin tulleen paikkaan, missä se oli suoraan tuulen yläpuolella kalliosta. Vauhti hiljeni tuntuvasti, kun vihuri pyörähytti kokan tuulta vasten. Niin pian kuin tämä oli tapahtunut solutti Hirventappaja köyttä ja antoi aluksen painua kalliota kohti niin nopeasti kuin heikko tuuli jaksoi sitä työntää. Kun arkki kulki ihan vedenpinnassa, niin matka sujui joutuin, ja nuori mies seisautti vauhdin, kun sai kuulla perän olevan viidentoista tai kahdeksantoista jalan päässä tarkoitetusta paikasta.
Tätä liikettä suorittaessaan Hirventappaja oli toiminut ripeästi, sillä vaikka hän pitikin varmana, että viholliset väijyivät ja seurasivat häntä, uskoi hän hämmentäneensä heidän liikkeensä omien liikkeittensä näennäisellä epävarmuudella ja hän tiesi, ettei näillä ollut aikomustakaan kavuta kalliolle, joka oli hänen päämääränsä, ellei jompikumpi vangeista ole kavaltanut hänen suunnitelmaansa, mitä ei epätodennäköisenä sattumana edes ajatella. Huolimatta liikkeittensä nopeudesta ja päättäväisyydestä hän ei kuitenkaan uskaltanut lähestyä rantaa ryhtymättä varokeinoihin peräytymistä varten, jos se kävisi tarpeelliseksi. Hänellä oli köysi kädessä, ja Judit oli asettautunut tirkistysaukon viereen sille puolen kajuuttaa, joka oli lähinnä rantaa, missä hän saattoi pitää silmällä sekä rantaa että kalliota ja hyvissä ajoin ilmoittaa ystävän tai vihollisen tulosta. Hetty oli myöskin pantu yläpuolella olevia puita tähystämään, jottei joku vihollisista pääsisi huomaamatta kiipeämään puuhun ja sieltä pommittamaan aluksen sisäosaan.
– Onko kallio tyhjä, Judit? kysyi Hirventappaja kohta kun oli saanut arkin kulun hiljenemään pitäen epäviisaana uskaltautua suotta liian lähelle rantaa. – Näkyykö delawaripäälliköstä merkkiäkään?
– Ei mitään, Hirventappaja. Ei kalliolla, rannalla, puussa eikä järvessä näy ainoatakaan inhimillistä olentoa.
– Pysykää piilossa, Judit, pysykää piilossa, Hetty – rihlahan on urkkiva silmä, nopsa jalka ja epätoivoisen kohtalokas kieli. Pysykää piilossa, mutta pitäkää silmät auki ja olkaa valppaat. Minua kovin surettaisi, jos teille jommallekummalle sattuisi jotakin pahaa.
– Entä te itse, Hirventappaja, huudahti Judit kääntäen kauniit kasvonsa tähystysreiästä ja luoden nuoreen mieheen suopean ja kiitollisen katseen, – pysykää tekin piilossa ja katsokaa, etteivät villit saa nähdä teitä vilahdukseltakaan. Luoti saattaa tuottaa teille saman tuhon kuin meillekin, ja isku, joka teitä kohtaisi, kohtaisi meitä kaikkia.
– Älkää olko minusta peloissanne, Judit, älkää olko, tyttöseni. Älkää katsoko tänne päin, vaikka näytättekin niin hauskalta ja komealta, vaan pitäkää silmällä kalliota ja rantaa ja...
Hirventappajan puheen katkaisi tytön huulilta lähtenyt heikko huudahdus; totellen hänen hätäisiä käden liikkeitään oli tämä viipymättä kääntänyt katseensa vastakkaiselle taholle.
– Mikä hätänä, Judit? kysyi hän hätäisesti. – Näkyykö mitään?
– Kalliolla on mies, intiaanisoturi sotamaalauksessaan ja täysissä aseissa.
– Missä hän kantaa haukansulkaansa? kysyi Hirventappaja kiihkeästi höllentäen otettaan köydestä ja valmiina laskemaan aluksen lähelle kohtauspaikkaa. – Onko se kiinnitetty sotapäähineeseen vai onko se vasemman korvan juuressa?
– Vasemman korvan juuressa. Hän hymyilee ja ilmentää sanaa "mohikaani".
– Jumalan kiitos, se on viho viimeinkin Käärme! huudahti nuori mies päästäen köyden liukumaan käsiensä välitse, kunnes kuuli keveän hypyn aluksen toisessa päässä, jolloin hän samassa tuokiossa seisautti köyden ja ryhtyi jälleen sitä vetämään vakuutettuna siitä, että tarkoitus oli saavutettu.
Tällä hetkellä kajuutan ovi avautui äkkiä, ja soturi riensi pikku huoneen läpi ja pysähtyi Hirventappajan viereen huudahtaen yksinkertaisesti: "Hugh!" Seuraavassa tuokiossa Judit ja Hetty kirkasivat, ja kova ulvonta kuului – parikymmentä villiä syöksyi puiden oksien välistä rannalle, toiset sukelsivat suin päin veteen.
– Vetäkää, Hirventappaja! huusi Judit sulkien oven estääkseen vihollista pääsemästä sisään samaa tietä, mistä delawari juuri oli tullut. – Vetäkää henkenne edestä – järvi on täynnä villejä, jotka kahlaavat perästämme.
Nuoret miehet – sillä Chingachgook tuli heti ystävänsä avuksi – eivät odottaneet toista käskyä, vaan kävivät kiinni tehtäväänsä tavalla, josta leikki oli kaukana.
– Vetäkää, Hirventappaja, vetäkää Herran tähden! huusi Judit uudelleen kurkistusaukkonsa luota. – Heittiöt syöksyvät veteen kuin koirat otuksen perästä! Ah, arkki on liikkeessä, ja nyt hurahti etumainen kainaloitaan myöten veteen, mutta eivätpä heitä, ryntäävät vain eteenpäin päästäkseen arkkiin kiinni.
Keveä kirkaisu kuului taas, ja sitten tyttö helähytti iloisen naurun: edellisen aiheutti heidän takaa-ajajainsa epätoivon ponnistelu ja jälkimmäisen sen epäonnistuminen, koska alus päästyänsä nyt tavalliseen vauhtiin solui syvään veteen semmoista kyytiä, että vihollisten tuumat auttamattomasti raukesivat tyhjään. Kun molemmat miehet varovaisuussyistä hytin aseman johdosta eivät voineet mennä katsomaan, mitä tapahtui perässä, heidän täytyi kysyä sitä tytöiltä.
– Miten nyt on asiat? Tulevatko mingot yhä perästä vai joko pääsimme heistä tällä kertaa eroon?
– Jo katosivat, – viimeinenkin hävisi rantapensaikkoon, puitten katveeseen. Te olette saanut ystävänne, ja me olemme kaikki turvassa.
Molemmat miehet ryhtyivät uudelleen ponnistamaan, kiskoivat arkin joutuisasti ankkurin luo, nostivat sen ylös, ja kun alus oli liukunut jonkin matkaa eteenpäin ja pysähtynyt omia aikojansa, niin he laskivat taas ankkurin; vasta sitten he ensi kerran tapaamisensa perästä herkesivät ponnistamasta. Koska uiva talo nyt oli monen sadan jalan päässä rannasta ja täydellisesti suojasi luodeilta, ei ollut enää vaaraa uhkaamassa eikä myöskään ollut syytä ryhtyä jälleen ponnistamaan.
Tapa, miten ystävykset suhtautuivat toisensa taas tavattuaan, oli heille kummallekin luonteenomainen. Chingachgook, muhkea, kookas, kaunis ja urheannäköinen nuori intiaani, tarkasti ensin huolellisesti rihlansa, avaten sankin nähdäkseen, ettei sankkiruuti ollut kastunut, ja sittenkun oli tullut vakuutetuksi tästä tärkeästä seikasta, vilkaisi salaa, mutta tutkivasti ympärilleen omituiseen asuntoon ja molempiin tyttöihin; hän ei virkkanut kuitenkaan mitään ja etupäässä hän karttoi osoittamasta naisellista uteliaisuutta esittämällä kysymyksiä.
– Judit ja Hetty, sanoi Hirventappaja koruttoman, luontevan kohteliaasti, – tämä on mohikaanipäällikkö, josta olen puhunut, Chingachgook kuten häntä nimitetään, merkitsee Suurta Käärmettä. Moisen nimen on ensimmäinen ja viimeinen ystäväni saanut tietorikkaudestaan, viisaudestaan ja taitavuudestaan. Tunsin hänet korvan juuressa olevasta haukansulasta, koska useimmat muut soturit pitävät sitä sotapäähineessä.
Vaikka Chingachgook sekä ymmärsi että puhui englantia, oli hän samoin kuin muutkin intiaanit vastahakoinen lausumaan ajatuksiaan tällä kielellä, ja kun hän oli vastannut Juditin sydämelliseen kädenpuristukseen ja Hettyn kainompaan tervehdykseen päällikölle sopivalla kohteliaalla tavalla, niin hän kääntyi pois nähtävästi odottaakseen hetkeä, jolloin hänen ystävällensä soveltuisi ryhtyä selittämään tulevia aikomuksiaan ja kertoa, mitä oli tapahtunut sitten viime tapaamisen. Toinen ymmärsi hänen tarkoituksensa ja lausui oman käsityksensä asiasta kääntymällä tyttöjen puoleen.
– Tuuli tyyntyy kohta kokonaan, kun aurinko nyt on maillaan, sanoi hän, mitäpä me tässä suotta soutamaan. Puolen tunnin kuluttua järvi lepää rasvatyynenä tai etelästä rupeaa tuulemaan, jolloin lähdemme paluumatkalle linnaan. Sillä välin delawari ja minä keskustelemme asemasta ja harkitsemme yhdessä, mihin toimiin me ryhdymme.
Tarpeetonta on seikkaperäisemmin esittää asianhaaroja, joista Hirventappaja lyhyesti kertoi, koska ne ovat jo lukijalle tuttuja.
Puhuessaan näistä tapahtumista kertoja kosketteli niitä varsin ylimalkaisesti, erikoisesti pidättyen mainitsemasta nutistamastaan irokeesista yhtä vähän kuin uurastuksestaan oman onnensa nojaan jätettyjen nuorten naisten hyväksi. Kun Hirventappaja oli lopettanut, niin delawari otti puheenvuoron, lausuen ajatuksensa lyhyesti ja selvästi. Hänen kuvauksensa oli sekä selvä että lyhyt, eikä hän sekoittanut juttuunsa yksityiskohtia, jotka eivät kuuluneet siihen suoranaisesti kuten lähdöstään kansansa keskuudesta ja saapumisestaan Susquehannan laaksoon. Saavuttuaan Susquehanna-joelle, mikä tapahtui laskusta noin puolen mailin päässä olevalla kohdalla, hän tapasi jäljen, mistä saattoi päättää vihollisia olevan lähitienoilla. Koska hän oli valmistautunut tällaisen tapauksen varalle, hänen matkansa kun juuri vei hänet irokeesijoukon luo, jonka tiedettiin olevan liikkeellä, niin hän piti havaintoa onnena enemmän kuin onnettomuutena ja ryhtyi tavallisiin varokeinoihin käyttääkseen sitä hyväkseen. Noudateltuansa jokea sen lähteille saakka ja otettuaan selvän kallion asemasta hän tapasi toisen jäljen ja oli sitten samoillut tuntikausia vihollistensa kintereillä, vartoen tilaisuutta tavataksensa lemmittynsä ja saadaksensa jonkin päänahan. Hän pysyttelihe järven seutuvilla ja uskaltautui joskus paikkaan, mistä saattoi silmätä, mitä sen pinnalla tapahtui. Arkin hän oli nähnyt ja pitänyt sitä silmällä siitä hetkestä asti, kun se tuli näkyviin, vaikka nuori päällikkö luonnollisesti ei tiennyt, että hän juuri tämän välineen avulla oli pääsevä ystävänsä yhteyteen. Sen liikkeitten epävarmuus ja se tosiasia, että alusta ilmeisesti ohjasivat valkoiset miehet, saattoi hänet kuitenkin oivaltamaan totuuden, ja hän piti itsensä valmiina hypätäkseen alukseen, heti kohta kun sopiva tilaisuus tarjoutuisi. Auringon ennätettyä keskitaivaalle hän saapui kalliolle, jolta hän metsästä päästyään suureksi tyydytyksekseen näki arkin edessään valmiina ottamaan hänet. Hänen ilmestymisensä ja tulonsa alukseen on jo tunnettu.
Vaikka Chingachgook tuntikausia oli tarkoin vakoillut vihollisiansa, kovinpa hän samoin kuin ystävänsäkin hämmästyi, kun viholliset hänen alukseen päästessään olivat aivan hänen kintereillään.
– No niin, Käärme, sanoi Hirventappaja, kun toinen oli lopettanut kertomuksensa puhuen koko ajan delawarien kieltä, jonka lukijan mukavuudeksi käännämme säilyttäen puhujan erikoiset, kielelle ominaiset sanontatavat, – jos olet käynyt vakoilemassa mingoja, tiedätkö mitään heidän vangeistaan, näiden tyttöjen isästä ja eräästä toisesta, joka arvatakseni on toisen mielitietty.
– Chingachgook näki heidät. Vanha ukko ja nuori soturi – rapistunut hemlokki ja pitkä honka.
– Et ole aivan väärässä, delawari, et ensinkään. Vanha Hutter on rapistumassa, se on varma, vaikka monia hyvä pölkkyjä saa hänen rungostaan vielä hakata irti, ja mitä Hurry Harryyn tulee, häntä pitkänä, komeana ja voimakkaana voi täydellä syyllä kutsua ihmismetsän ylpeydeksi.
– Olivatko miehet sidotut tai kidutettiinko heitä jollakin tavoin? Tiedustan tätä nuorten naisten tähden, jotka tiettävästi tahtoisivat mielellään siitä kuulla.
– Ei suinkaan, Hirventappaja. Mingoja on monta heidän kaikkien tarvitsematta vahtia saalista. Muutamat vahtivat, jotkut nukkuvat, jotkut vakoilevat, toiset metsästävät. Valkoihoisia kohdellaan tänään kuin veljiä; huomenna he pääsevät päänahoistaan.
– Sehän on punanahan luonto, eikä sille mitään mahda. Judit ja Hetty, nytpä minä kerron teille lohduttavia uutisia. Delawari tietää, ettei isäänne eikä Hurry Harrya kiduteta; vapaus heiltä kyllä on riistetty, mutta voivat muutoin yhtä hyvin kuin mekin.
– Sepä hauskaa, Hirventappaja, vastasi Judit, – ja nyt, kun ystävänne on liittynyt joukkoomme, olen vakuutettu, että meille tarjoutuu tilaisuus vankien lunastamiseen. Jos heidän leirissään on naisia, niin on minulla pukimia, jotka viehättävät heidän silmiänsä, ja hätätilassa voimme avata komean arkun, josta kenties löydetään esineitä, jotka ovat omiansa saattamaan päällikötkin kiusaukseen.
– Judit, sanoi nuori mies, katsahtaen häneen myhähtäen ja jatkoi vakavan tiedonhaluisena, mutta ei voinut yltyvän pimeyden takia nähdä tytön kasvoja, – onko teillä sydäntä luopua koristuksistanne lunastaaksenne vapaaksi pari vankia siinäkään tapauksessa, että toinen on oma isänne ja toinen vannoutunut ihailijanne ja kosiomiehenne?
Tytön posket sävähtivät punaisiksi osaksi närkästyksestäkin, mutta ehkä pikemminkin jalompien ja uusien tunteiden vaikutuksesta, ja tämä kysymys sai hänen oikukkaan mielensä uskomaan, että nuorukainen enemmän kuin kukaan toinen tarkoitti hänen parastaan, mutta hän tukahdutti vihaisen tunteen vaistomaisen nopeasti ja vastasi kysymykseen niin herkästi ja vilpittömästi, että hänen sisarensa tuossa tuokiossa vetäytyi lähemmäksi paremmin kuullakseen, vaikkei viimeksi mainitun himmeä äly lainkaan käsittänyt, että sydämen eleet olivat yhtä pettäviä, epävarmoja ja hillittömiä tunneailahduksia kuin hemmoitellun ja imarrellun kauneuden aiheuttamat.
– Hirventappaja, vastasi Judit hetken äänettömyyden jälkeen, – olen vilpitön teitä kohtaan. Minä tunnustan, että on ollut semmoinenkin aika, jolloin se, mitä te koristuksiksi nimitätte, oli minulle rakkainta maan päällä, mutta alanpa jo arvella toisella tavoin. Vaikka Hurry Harry ei ole eikä voi koskaan ollakaan minulle mitään, antaisin kaikki mitä minulla on lunastaakseni hänet vapaaksi. Vaikka Hurry Harry ei ole minulle mitään, eikä voi koskaan miksikään tulla, annan kaiken omaisuuteni saadakseni hänet vapaaksi.
– Sepä kuuluu joltakin; se on aivan naisen taipumusten mukaista. Ah, samoin tuntevat nuoret delawarinaisetkin. Usein, hyvin usein olen tiennyt heidän uhraavan turhat kapistuksensa sydämensä valitun hyväksi. Näin kai täytyy kummankin värin keskuudessa olla. Nainen luotiin tunneihmiseksi, ja hyvin useissa tapauksissa tunteitten hallittavaksi.
– Päästäisivätkö villit isän menemään, jos Judit ja minä antaisimme heille kaikki parhaat kapineemme? kysyi Hetty viattomalla, lempeällä tavallaan.
– Heidän vaimonsa saattaisivat käydä väliin, Hetty kulta, niinpä luulen, heidän vaimonsa saattaisivat käydä väliin, kun sellainen tarkoitusperä olisi voitettavissa. Mutta sanopa, Käärme, miten on lurjusten vaimojen laita – onko heillä monta omaa naisihmistä leirissä?
Delawari kuuli ja ymmärsi kaiken, mistä oli keskusteltu, vaikka hän intiaaneille ominaiseen arvokkaaseen ja hienoon tapaan istui kasvot poispäin käännettyinä näennäisesti kuuntelematta keskustelua, joka ei häntä suoranaisesti koskenut. Puhuteltuna hän kuitenkin vastasi ystävälleen tavanmukaiseen mielevään tapaansa.
– Kuusi, sanoi intiaani kohottaen ylös kaikki toisen käden sormet ja toisen käden peukalon, – lukuunottamatta tätä. Viimeinen sana merkitsi hänen morsiantansa, jota hän kuvasi runouden vertauskuvin ja luonnontodesti panemalla käden sydämellensä.
– Näitkö hänet, päällikkö – ettekö nähnyt vilaustakaan hänen miellyttävästä olemuksestaan tai päässyt kyllin lähelle hänen korvaansa laulaaksenne siihen hänen mielilaulunsa?
– En, Hirventappaja – puita oli liian paljon ja lehdet peittivät oksansa, kuten pilvet ovat myrskyssä taivaan edessä. Chingachgook kuuli Wah-ta-Wahin naurun, hän erotti sen irokeesinaisten naurusta.
– Niin, rakastajan korvaan voi luottaa tässä tapauksessa ja delawarin korvaan kaikkiin metsässä kuultaviin ääniin nähden. En tiedä, mistä se johtuu, Judit, mutta kun nuoret miehet – ja uskallanpa väittää, että samoin on laita nuorten naistenkin – kun he, kuten sanottu, alkavat tuntea ystävällisiä tunteita toisiansa kohtaan, on ihmeellistä, kuinka miellyttäväksi toisen nauru tai puhe tulee toiselle. Olen julmien sotureiden nähnyt kuuntelevan nuorten tyttöjen liverrystä ja naurua kuin kirkkomusiikkia.
– Entä te, Hirventappaja? virkkoi Judit vilkkaasti, ja hänen tuntehikas elehtimisensä poikkesi tytön tavallisesta keveästä ja ajattelemattomasta esiintymisestä, – ettekö te ole koskaan tuntenut, kuinka miellyttävää on kuulla lempimänne tytön naurua.
– Hyvänen aika, tyttöseni, en ole elänyt kyllin kauan oman väristeni ihmisten parissa joutuakseni mokomien tunteiden valtaan – en koskaan. Saattavat ne hyvinkin olla aitoja ja oikeita, mutta minusta ei mikään ole suloisempaa kuin tuulen huokaus puiden latvoissa ja kirkasvetisen, puhtaasta lähteestä kumpuavan virran väre ja sitäpaitsi, – jatkoi hän painaen päänsä alas hetkeksi miettiväisen näköisenä, – ja lisäksi ajokoiran avoin kita, kun olen sarvaan jäljillä.
Judit meni pois verkalleen ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä vavahtavassa huokauksessa, mikä hänen tietämättänsä kohosi hänen huuliltansa, ollut vähääkään hänen tavallista, harkittua veikistelyänsä. Mutta Hetty sensijaan kuunteli vilpittömän tarkkaavasti, sillä hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä syöpyi erikoisesti se, että nuori mies saattoi pitää metsän säveleitä tyttöjen lauluja sekä viatonta naurua ja ilonpitoa parempina. Tottuneena monissa asioissa mukautumaan sisareensa hän seurasi Juditia hyttiin, johon hän istuutui jääden kiinteästi miettimään muutamia seikkoja tai mahdollisesti jotakin tuumaa tai mielipidettä, mikä oli salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Yksin jäätyänsä Hirventappaja ja hänen ystävänsä jatkoivat keskusteluansa.
– Onko nuori valkoihoinen metsästäjä ollut kauan tällä järvellä? kysyi delawari odotettuansa kohteliaasti, että toinen aloittaisi tarinan.
– Ainoastaan puolilta päivin eilisestä, Käärme, mutta jopa tällä välinkin on ehtinyt tapahtua paljon.
Katse, jonka intiaani kumppaniinsa kiinnitti, oli niin terävä, että se näytti tekevän pilkkaa yön enentyvästä pimeästä. Kun toinen varkain käänsi katseensa, hän näki mustan silmäparin nauliintuneen itseensä. Hirventappaja ymmärsi tämän hehkuvan katseen tarkoituksen ja vastasi kartellen, arvellen sen parhaiten olevan sopusoinnussa valkoisen miehen luontoon kuuluvan vaatimattomuuden kanssa.
– Niin on asiat kuin epäiletkin, Käärme, niin juuri. Olen ollut tekemisissä vihollisen kanssa ja mene tiedä tapellutkin heidän kanssansa.
Ihastuksen ja riemun huuto pääsi intiaanilta, jonka perästä hän kiihkeästi laski kätensä ystävänsä käsivarrelle ja kysyi, oliko yhtään päänahkaa saatu.
– Se on ristiriidassa valkoisen miehen taipumusten kanssa, sen minä sanoin vasten naamaa koko delawariheimolle, vanhalle Tamenundille ja isällesi, suurelle Uncaalle samoin kuin kaikille muillekin. Oma päänahkani on paikoillaan kuten huomaat, Käärme, ja vain yksi päänahka oli vaarassa, kun toisella puolella oli kaiken kaikkiaan kristitty ja valkoihoinen.
– Eikö yhtään soturia kaatunut? Hirventappaja ei ole saanut nimeänsä sen vuoksi, että olisi hidas näöltään ja kömpelö rihlaansa käyttämään.
– Tässä tapauksessa sinä osuit lähelle tervettä järkeä, päällikkö, ja siksipä myöskin lähelle totuutta. Mitäpä minä salaamaan – kaatuihan yksi mingo.
– Päällikkö? kysyi toinen hätkähtäen ja kiihkeästi.
– Oh, enpä osaa sanoa. Mutta ovela, petollinen ja uskalias hän oli, että on hyvinkin saattanut saavuttaa kansansa keskuudessa sen verran suosiota, että on päässyt päälliköksi. Mies taisteli hyvin, vaikka hänen silmänsä ei ollut kyllin nopsa toimimaan miestä vastaan, joka oli käynyt sinun kouluasi, delawari.
– Ystäväni ja veljeni etsi ruumiin käsiin?
– Se oli tarpeetonta, koska mingo kuoli syliini. Paras on sanoa totuus heti; hän taisteli niinkuin sopii miehelle, jonka taipumukset ovat punanahan, ja minä taistelin niinkuin sopii miehelle, jota ohjaa oman värinsä mukaiset taipumukset. Jumala antoi minulle voiton, enkä minä saattanut uhmata hänen kaitselmustansa unohtamalla syntyperääni ja luontoani. Hän on luonut minut valkoiseksi, ja valkoisena minun pitää elää ja kuolla.
– Hyvä! Hirventappaja on valkoihoinen ja hänellä on valkoihoisen kädet. Delawari etsii päänahan ja ripustaa sen tankoon ja laulaa laulun hänen kunniakseen palatessaan kansansa luo. Voitonmerkki kuuluu heimolle; sitä ei saa menettää.
– Se on pikemmin sanottu kuin tehty. Mingon ruumis on hänen ystäväinsä käsissä ja on epäilemättä kätketty johonkin loukkoon, mistä delawarin viekkaus ei sitä koskaan löydä päästäkseen päänahkaan käsiksi.
Oli jo aivan pimeä, taivas oli mennyt pilveen, ja tähdet olivat piilossa. Pohjoistuuli oli tyyntynyt, ja kevyt leyhkä puhalsi etelästä. Tämä muutos auttoi Hirventappajan tuumia, jonka vuoksi hän nosti ankkurin, jolloin alus heti paikalla ja huomattavan nopeasti alkoi kulkea etemmäksi järvelle. Purje pantiin paikoilleen, jolloin aluksen kulkunopeus lisääntyi lähes kahteen mailiin tunnissa. Kun airoja nyt ei tarvittu, niin Hirventappaja, Chingachgook ja Judit istuutuivat perään, missä ensinmainittu ohjasi liikkeitä perämelalla. He keskustelivat tulevista yrityksistänsä ja keinoista, joiden avulla heidän ystävänsä olisi saatava vapautetuiksi.
Tähän keskusteluun Judit otti huomattavasti osaa. Delawari ymmärsi varsin hyvin, mitä hän sanoi ja hänen ystävänsä tulkitsi englanniksi hänen omat vastauksensa ja huomautuksensa. Juditin arvo kohosi melkoisesti hänen kumppaninsa silmissä seuraavan puolen tunnin kuluessa. Ollen ripeä tuumissaan ja horjumaton päätöksissään hänen neuvoistaan ja ehdotuksistaan kajasti hänen pirteä henkensä ja terävä-älyisyytensä, molemmat sitä lajia, että ne ehdottomasti voittivat rajalaisten suosion puoleensa. Tapaukset, joita oli sattunut heidän tapaamisensa perästä, samoin kuin eristetty ja riippuva asemansakin, saattoivat tytön tuntemaan itsensä niin kiintyneeksi Hirventappajaan kuin he olisivat olleet vuoden ajan ystävyksinä yhden päivän tuttavuuden asemesta, ja niin täydellisesti olivat nuoren miehen suora luonne ja vilpittömät tunteet hänet voittaneet, että juuri tämän omituisuudet olivat herättäneet hänen uteliaisuuttansa ja synnyttäneet luottamusta, jommoista ei yksikään mies ollut herättänyt. Hänen tuoreutta uhkuva puhtautensa, hänen tunteittensa runous ja aitous ja myös hänen hieno puhetapansa, kaikki nämä yhdessä vaikuttivat kiinnostuksen syntymiseen, joka tytön mielestä oli yhtä puhdas kuin nopea ja syvä. Hurryn hienot kasvot ja miehekäs ulkomuoto eivät koskaan voineet korvata hänen hillitöntä ja raakaa esiintymistapaansa, ja upseerien kanssa seurustellessaan hänellä oli tilaisuus tehdä vertailuja, jotka saattoivat häpeään myös nämä luonnon miehelle suomat edut. Mutta juuri tämä seurustelu upseerien kanssa, jotka pikimmiten tulivat järvelle kalastelemaan ja metsästämään, oli juuri vaikuttanut niiden tunteiden syntyyn, joita hän uhoi nuorta vierasta kohtaan. Hän oli harmissaan tästä tuttavuudesta, mikä oli kehittänyt hänen turhamaisuuttaan ja paisuttanut hänen itserakkauttaan. Hän salaisesti surikin tätä seikkaa, sillä hänen kaltaisensa terävä-älyinen tyttö ei voinut olla käsittämättä, kuinka harvoin ihmisen sisällys vastasi sen ulkokuorta, ja sellaiset ihmiset olivat hänestä enemmän joutohetkien leluja kuin vertaisia ja ystäviä, nämä punapukuiset ensimmäisestä viimeiseen ihailijaan. Hirventappajalla taas oli rinnassaan ikkuna, jonka lävitse rehellisyys alituiseen loi hohdettaan ja hänen välinpitämättömyytensä tytön suloista, jotka eivät vielä koskaan olleet jättämättä vaikutusta, ärsytti hänen ylpeyttään ja teki hänet kiintoisaksi, jota toinen näköjään suuremmassa määrässä luonnon suosimana ei onnistunut herättämään.
– Onpa nyt pimeä yö, huomautti Judit, kun useita minuutteja oli oltu vaiti. – Toivottavasti me kuitenkin löydämme linnan.
– Eiköhän löydettäne, kun seurataan tuota keskellä järveä siintävää juovaa, vastasi nuori mies. – Luonto on tehnyt meille tien tähän, mutta pimeän takia sitä on hieman vaikeata noudatella.
– Eikö korvaanne kuulu mitään, Hirventappaja? Tuntui niinkuin vesi olisi ollut liikkeessä aivan tuossa vierellämme.
– Niinpä tosiaan, liikahti se ja vieläpä kovin oudosti. Kala se mahtoi olla. Ei, niinhän se kuuluu kuin airoa liikuteltaisiin tavattoman varovasti.
Tällä hetkellä delawari kumartui eteenpäin ja viittasi merkitsevästi pimeään, ikäänkuin jokin esine äkkiä olisi herättänyt hänen huomiotansa. Sekä Hirventappaja että Judit seurasivat katseellaan hänen sormensa suuntaa ja näkivät samalla hetkellä kanootin. Oudostuttavan naapurin piirteet häämöittivät hämärinä, mutta arkissa olijain mielestä esine ilmeisesti oli kanootti, jossa oli yksi ainoa ihminen seisten suorana ja meloen. Kuinka paljon salattua olikaan sen pohjassa, mistä ei kukaan tiennyt mitään.
– Helppo minun olisi ampua tuo soutumies, kuiskasi Hirventappaja, – mutta huudetaanpa hänelle ensin ja kysytään asiaa. Sitten hän koroitti äänensä ja jatkoi juhlallisesti: – Seis! Jos tulette lähemmäksi, minä ammun vastoin tahtoani ja hengenlähtö on varma. Heretkää melomasta ja vastatkaa!
– Ampukaa ja surmatkaa turvaton tyttö raukka, vastasi vieno, vapiseva ääni, – ja Jumala ei anna teille koskaan anteeksi! Menkää tiehenne, Hirventappaja, ja antakaa minun myöskin mennä.
– Hetty! huudahti nuori mies ja Judit yhteen hengenvetoon, ja ensinmainittu juoksi tuota pikaa paikalle, mihin hän oli jättänyt kanootin, jota oli kuljetettu hinaamalla. Se oli poissa, ja nyt käsitti hän koko jutun. Karkuri taas uhkausta säikähtäen herkesi soutamasta ja jäi paikalleen hämärän peittoon, muistuttaen veden päällä seisovaa aavemaista ihmishaamun varjokuvaa.
– Mitä tämä oikeastaan merkitsee, Judit? kysyi Hirventappaja. – Miksi sisarenne on ottanut kanootin ja jättänyt meidät?
– Tiedättehän, että hän on heikkomielinen, tyttöpoloinen, ja hänellä on omat tuumansa siitä, mitä on tehtävä. Hän rakastaa isäänsä enemmän kuin useimmat lapset vanhempiansa ... ja sitä paitsi...
– Sitä paitsi – mitä sitten, tyttö? Tämä on tärkeä hetki, hetki, jolloin totuus on suoraan sanottava.
Jalomielinen ja naisellinen säälintunne esti Juditia ilmaisemasta sisarensa salaisuutta, ja hän epäröi, ennenkuin puhui jälleen. Mutta kun Hirventappaja muistutti häntä toistamiseen, niin hän ei voinut kauempaa olla vaiti.
– Pelkäänpä, ettei Hetty ole kyennyt älyämään Hurry Harryn kauniiden kasvojen takana piilevää turhamielisyyttä, narrimaisuutta ja hulluutta.
– Arvelette siis, Judit, sisarenne aikovan jonkin mielettömän yrityksen avulla pelastaa isänne ja Hurryn. Seurauksena siitä on, että nuo matelijat, mingot, nähtävästi saavat kanootin haltuunsa.
– Pelkään, että tuo kaikki on totta, Hirventappaja, Hetty-parka tuskin osaa huiputtaa villejä.
Koko ajan oli kanootti, Hettyn vartalo suorana sen toisessa päässä, hämärästi näkyvissä, vaikka arkin kovempi vauhti joka silmänräpäys teki sen yhä epäselvemmäksi. Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli pitää sitä näkyvissä. Rihlat pantiin syrjään tarpeettomina. Molemmat miehet tarttuivat airoihin ja alkoivat kääntää aluksen keulaa kanootin suuntaan. Hetty säikähti näitä puuhia ja puhaltui pakoon kuin lintu, jonka odottamattoman vaaran lähestyminen äkkiä ajaa liikkeelle.
Koska Hirventappaja ja hänen kumppaninsa soutivat tarmonsa takaa tuntien välttämättömäksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, niin takaa-ajo olisi piankin päättynyt karkurin kiinniottamiseen, jollei tyttö olisi arvannut tehdä jyrkkiä ja odottamattomia mutkia. Näitä mutkia tehdessään sekä kanootti että arkki olivat vähitellen joutuneet synkempään pimeään, jota kukkuloiden heittämät varjot synnyttivät. Välimatka pakenijain ja takaa-ajajain välillä oli siinä määrin lisääntynyt, että Judit lopulta käski kumppaniensa heretä soutamasta, koska kanootti oli hävinnyt näkymättömiin.
Kun tämä lausuttiin, niin Hetty itse asiassa oli niin lähellä, että hän käsitti jok'ainoan sanan, minkä sisarensa virkkoi, vaikka viimeksimainittu varoi koroittamasta ääntään enemmän kuin oli tarpeellista, mutta puhui kuitenkin niin lujaa, että toinen saattoi kuulla. Hän herkesi soutamasta samassa tuokiossa ja vartoi asian päättymistä henkeä pidättäen niinhyvin väsymyksen kuin maalle pääsemisen halun vuoksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi samassa järvellä, jonka kestäessä arkissa olevat kolme henkilöä käyttivät aistejansa eri tavalla keksiäksensä kanootin aseman. Judit nojasi eteenpäin toivoen kuulevansa edes jotakin, mistä saattaisi päätellä sisaren pakotien, kun taas hänen kumppaninsa olivat kumartuneet alas nähdäkseen vedenpinnasta kanootin kulkusuunnan. He tähystivät turhaan, sillä he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään Hettyyn viittaavaa. Koko ajan Hetty, joka ei ymmärtänyt painautua kanoottiin, seisoi suorana sormi suuta vasten ja katsoi suuntaan, niistä äänet tulivat, jännittyneen ja pelokkaan tarkkaavaisena. Hänen nerokkuutensa rajoittui siihen, että hän tahtoi pysytellä kanootissa ja välttää arkkia kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitten se kävi hetkessä uuvuttavaksi. Myös kanootin tekemät mutkat olivat yhtä suuressa määrin epävarman käden ja hermostuneisuuden seurauksia, kuin minkään laskelmallisen toiminnan.
Vaitioloa kesti useita minuutteja, jolloin Hirventappaja ja delawari neuvottelivat keskenään jälkimmäisen kielellä. Sitten airot pistettiin taas veteen, ja arkki lähti liikkeelle niin äänettömästi kuin mahdollista. Suunta oli hiukan etelään poikkeava läntinen eli vihollisen leiri. Tultuansa lähelle rantaa kulkevan niemen kohdalle, missä pimeys oli sysimusta maan läheisyyden vuoksi, se lepäsi siinä lähes tunnin ajan odottaen Hettyn tuloa, jonka arveltiin suoraa päätä rientävän tähän paikkaan niin pian kuin luuli vapautuneensa takaa-ajajistaan. Tämä pikku saartotemppu ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ja vastoinkäymisen masentamana ja tietäen kuinka välttämätöntä linnoituksen haltuunottaminen oli, ennenkuin vihollinen ehti sen vallata, Hirventappaja ohjasi aluksen linnaa kohti peläten huolenpitonsa kanoottien talteenottamisesta raukeavan tyhjiin heikkomielisen Hettyn varomattoman menettelyn takia.
X luku.
Pelko yhtä paljon kuin harkinta oli saattanut Hettyn taukoamaan soutamasta, kun hän huomasi, etteivät hänen takaa-ajajansa tienneet, mihin päin oli mentävä. Hän viipyi paikallaan, kunnes arkki oli tullut lähelle leiriä, jolloin hän tarttui airoon ja lähti pyrkimään länsirantaa kohti. Välttääkseen takaa-ajajiansa hän piti kanootin kokan sen verran pohjoiseen, että tulisi maihin muutamassa niemessä, joka pisti järveen lähes meripeninkulman päässä järven laskusta.
Kysymyksessä oleva niemi oli ensimmäinen tällä puolen järveä tavattava ulkonema, josta kanootti, jos se laskettiin tuuliajolle etelätuulella, olisi solunut selvälle vedelle ja sangen todennäköisesti päätynyt linnaan, koska tämä oli niemen yläpuolella miltei suorassa linjassa tuulen kanssa. Tämä oli siis Hettyn tarkoitus, ja hän nousi maalle hiekkarantaisen niemen nenässä, aikoen sysätä kanootin rannasta, jotta se ajelehtisi hänen isänsä saariasuntoon.
Kokonainen tunti kului tytöltä pyrkiessään niemeen, mutta tuskin oli hän päässyt hiekkarannalle, kun valmistautui laskemaan kanoottia tuuliajolle ennenmainitulla tavalla. Juuri kun hän aikoi sysätä sen menemään, kuuli hän hiljaista puhetta, joka tuntui kuuluvan takanansa olevien puiden välistä. Säikähtäen tätä odottamatonta vaaraa Hetty oli juoksemaisillaan takaisin kanoottiin, kun hän tunsi Juditin sointuvan äänen. Hän kurottautui eteenpäin kuullakseen paremmin, sillä vesi välitti äänen hyvin. Samassa hän käsitti, että arkki lähestyi etelästä ja niin läheltä länsirantaa, että se ehdottomasti kulkisi niemen ohi noin parinkymmenen kyynärän päässä paikasta, missä hän seisoi. Nytpä sattuikin mainiosti! Kanootti sysättiin järvelle, ja entinen omistaja jäi kapealle maakaistaleelle.
Tämän itseuhrautuvan työn suoritettuansa Hetty ei voinut palata. Puiden riippuva lehväverho ja pensaat olisivat voineet piilottaa hänet valoisanakin aikana, ja pimeässä ei täällä voinut nähdä muutamaa jalanmittaa etäämmäksi. Pakeneminen oli siis hyvin helppoa, sillä kaksikymmentä askelta riitti hänet tyystin hautaamaan metsän uumeniin, jonne hän jäi tuiki levottomana odottamaan, mitä seurauksia hänen juonestansa olisi, aikoen puhutella toisia ja kiinnittää heidän huomiotansa kanoottiin, jos he aikoisivat mennä ohitse sitä huomaamatta. Arkki lähestyi taas purjeet ylhäällä, Hirventappaja seisoi keulassa Judit vierellänsä ja delawari oli perämiehenä. Lahden kärjestä saattoi nähdä, että alus oli toivossaan saada Hetty käsiinsä tullut liian lähelle rantaa, sillä sen lähetessä tyttö kuuli määräykset, joita nuori mies edessä lateli kumppanilleen niemen kiertämiseksi.
– Pidä keula ulompana rannasta, delawari, sanoi Hirventappaja kolmannen kerran englanniksi, jotta hänen kaunis toverinsa ymmärtäisi sanat, – pidä keula ulompana rannasta, olemme joutuneet lahteen, on varottava, ettei masto tartu puihin. Judit, tuolla on kanootti!
Viime sanat lausuttiin hyvin vakavassa äänilajissa. Hirventappajan käsi puristi pyssyä, ennenkuin sanat kunnolla oli lausuttu. Mutta asian todellinen laita välähti tuossa paikassa terävä-älyiselle tytölle mieleen, ja hän sanoi kumppanillensa veneen varmasti olevan sen, jolla sisarensa oli paennut.
– Laske ihan suoraan, delawari – kokka suoraan kuten sarvaaseen lentävä luoti – kas niin, jo minä sainkin.
Kanootti otettiin kiinni ja sidottiin arkin laitaan. Seuraavassa tuokiossa purje laskettiin alas ja arkin vauhtia hiljennettiin airoilla.
– Hetty! huusi Judit äänellä, josta kajasti huoli ja hellyys. – Oletko sinä lähettyvillä, sisko? Jumalan tähden vastaa ja suo minun jälleen kuulla äänesi sointia. Hetty, rakas Hetty!
– Täällä olen, Judit, täällä rannalla; turha teidän on minua seurata, sillä minä piiloudun metsään.
– Oi Hetty, mitä aiot tehdä? Muista, että keskiyö on lähellä, muista toki, että metsä on täynnä villejä ja petoja.
– Eivät kummatkaan tee heikkomieliselle tyttö-raukalle pahaa, Judit. Jumala on kanssani yhtä paljon täällä kuin hän olisi arkissa tai majassa. Minä menen auttamaan isää ja Hurrya, jotka joutuvat kidutettaviksi, jollei kukaan heitä ajattele.
– Kaikki me heitä ajattelemme ja aiomme huomenna lähettää rauhanlipun ja lunastaa heidät vapaiksi. Tule pois, sisko kulta. Luota meihin, me teemme kaikki mitä voimme isän hyväksi.
– Tiedän, että pääsi on parempi kuin minun, Judit, sillä varmasti minun päässäni on hyvin vähän järkeä. Minun täytyy päästä isän ja Hurry-poloisen luo. Puolusta sinä Hirventappajan kanssa linnaa, siskoseni, ja jätä minut Jumalan haltuun.
– Jumala on meidän kaikkien kanssa, Hetty, linnassa tai maalla, isän luona yhtä hyvin kuin meidän itsemme ja synnillistä on olla luottamatta hänen hyvyyteensä. Tule takaisin täksi yöksi ainoastaan, aamulla viemme sinut taas rannalle ja annamme sinun tehdä, mitä pidät oikeana.
– Sinä sanot niin ja ajatteletkin niin, mutta et sitä kuitenkaan tekisi. Sydämesi heltyisi ja sinä näkisit tomahawkit ja nylkyveitset ilmassa. Sitä paitsi minun on sanottava intiaanipäällikölle muuan asia, joka saattaa kaikki toiveemme toteutumaan, mutta se saattaa minulta unohtua, jollen heti paikalla saa sitä hänelle kertoa. Saatpa nähdä, että hän päästää isän vapaaksi heti, kun sen kuulee.
– Hetty parka! Mitähän sinulla olisi sanottavaa julmalle metsäläiselle, mikä saattaisi muuttaa hänen tuumiansa?
– On minulla semmoinen sanottava, joka säikähdyttää hänet laskemaan isän vapaaksi, vastasi yksinkertainen tyttö päättävästi. – Saatpa nähdä, sisko kulta, saatpa nähdä, kuinka pian se tekee hänet kuuliaiseksi kuin pikku lapsen.
– Sanoisittekos minulle, Hetty, mitä aiotte sanoa? kysyi Hirventappaja. – Minä tunnen villit hyvin ja saatan aprikoida, niissä määrin ystävälliset sanat todennäköisesti vaikuttavat heidän luontoonsa. Punanahoille ei saa esittää sellaista, mikä on vastoin heidän tapojaan, sillä järki on tottumuksen kanssa sopusoinnussa kuin käytöskin.
– No hyvä, vastasi Hetty, muuttaen äänensä matalaksi ja luottavaiseksi, – no hyvä, Hirventappaja, koska näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, saatanhan minä teille sanoa. En aio virkkaa sanaakaan villeille kiusatkootpa minua niin monilla kysymyksillä kuin haluavat, ennenkuin olen kahden kesken heidän ylipäällikkönsä kanssa. Sitten minä sanon hänelle, ettei Jumala anna anteeksi murhaa ja varkautta ja että jos isä ja Hurry lähtivät ottamaan irokeesien päänahkoja, niin hänen on palkittava paha hyvällä, sillä niin käskee raamattu, muutoin joutuu hän iankaikkiseen rangaistukseen. Kun hän tämän kuulee ja tuntee sen olevan totta, niin eikö hän heti lähetä isää, Hurrya ja minua linnan kohdalla olevalle rannalle ja kehoita meitä kaikkia menemään rauhassa linnaan.
Hän kertoi suunnittelemansa kysymyksen riemumielin ja sitten vähämielinen tyttö purskahti nauramaan kuvitellen mielessään ehdotuksensa kuulijoihin aikaansaamaa vaikutusta. Tämä viattoman heikkomielisyyden todistus saattoi Hirventappajan hämilleen, mutta Judit oli nopeasti ehtinyt ajatella, minkä vaikutuksen tämä voisi tehdä villiin olentoon, ja jäämättä odottamaan naurun loppumista hän kiireesti huusi sisartaan nimeltä tavalla, mistä saattoi päätellä hänen keksineen jotakin tärkeää. Mutta hän ei saanut mitään vastausta. Kuivien oksien rapse ja lehtien kahina osoitti kuitenkin selvästi, että Hetty oli poistunut rannalta ja oikaissut metsään. Hänen takaa-ajamisensa olisi ollut hyödytöntä, koska pimeä samoin kuin tiheä suojakin, mitä metsä kaikkialla tarjosi, olisi tehnyt hänen kiinniottamisensa miltei mahdottomaksi ja lisäksi etsijät olivat itse vaarassa joutua vihollisten käsiin. Lyhyen ja surumielisen keskustelun perästä purje nostettiin uudelleen ylös, ja arkki jatkoi matkaansa ankkuripaikkaansa kohti. Hirventappaja oli itsekseen tyytyväinen keksiessään kanootin ja teki suunnitelmia huomispäivän varalle. Tuuli alkoi puhaltaa ja seurue poistui niemeltä, ja vajaassa tunnissa he saapuivat linnaan. Täällä havaittiin kaikki olevan samassa kunnossa kuin lähtiessäkin, ja samat temput oli nyt uudistettava päinvastaisessa järjestyksessä päästäessä rakennukseen, kuin oli tehty lähtiessä. Judit sai nukkua yksin tänä yönä ja hän kostutti kyynelin tyynynsä ajatellessaan viatonta ja laiminlyötyä olentoa, joka lapsuudesta saakka oli ollut hänen toverinsa, ja kun monet katkerat syytökset ahdistivat häntä tuntikaupalla, pääsi hän vasta aamupuolella yötä niistä vapaaksi ja nukahti. Hirventappaja ja delawari saivat kumpikin nukkua arkissa, minne jätämme heidät nauttimaan rehellisestä, terveellisestä ja pelottomasta unesta, siirtyäksemme puhumaan tytöstä, jonka viimeksi tapasimme keskellä metsää.
Poistuessaan rannalta Hetty riensi epäröimättä metsään tärisyttävän pelon vallassa, että häntä ajettiin takaa. Onneksi tämä kulkusuunta oli paras, mitä hän voi käyttää päästäkseen päämääräänsä, sillä se oli ainoa, joka johti hänet pois niemestä. Yön pimeys oli niin synkkä puiden oksien alla, että matka edistyi hyvin verkalleen, ja suunta, jota hän noudatteli, aivan sattuman varassa, sitten kun hän oli kulkenut muutamia askelia.
Kaksi tuntia samoili viaton tyttö metsän sokkeloissa. Toisinaan hän huomasi tulleensa jonkin törmän jyrkänteelle, joka vietti suoraan veteen, ja toisinaan hän tavoitti töyrään, mikä varoitti häntä kulkemasta enää sinnepäin, koska se jyrkästi poikkesi suunnasta, jota hänen piti noudattaa. Usein hänen jalkansa lipesi, ja monesti hän kaatui, vaikkei tullut vahinkoa, mutta äskenmainitun ajan kuluttua oli hän niin uuvuksissa, ettei jaksanut kulkea etemmäksi. Lepo oli tuiki tarpeen, ja hän ryhtyi laittamaan vuodetta reippaasti ja tyynesti, kuten konsanaan ihminen, jossa erämaa ei herätä turhaa pelkoa. Hän tiesi, että metsä vilisi villejä petoja, mutta ihmisiä ahdistavia eläimiä siellä oli tuiki vähän, vaarallisia käärmeitä ei sananmukaisesti ollenkaan. Tämän oli isä selittänyt hänelle, ja kaiken tietämänsä tämä vähämielinen olento säilytti visusti mielessään, epäilemättä lainkaan sen paikkansapitävyyttä.
Heti kun Hetty oli koonnut riittävästi kuivia lehtiä suojellakseen itseänsä maan kosteudelta, polvistui hän yksinkertaisen vuoteensa viereen, kohotti syvää hartautta osoittavassa asennossa ristiinpannut kätensä ja luki vienolla, heikolla äänellä Herran rukouksen. Suoritettuansa tämän velvollisuutensa hän paneutui pitkälleen ja valmistautui nukkumaan. Tytön vuodenajan mukainen puku oli kyllin lämmin tavallisissa oloissa, mutta metsässä oli viileää ja tämän maanpiirin yöt olivat raikkaita ja vaativat enemmän vaatetusta kuin vastaavat kesäiset vuorokaudenajat eteläisillä leveysasteilla.
Hetty oli tuonut mukanaan paksun, karkean viitan, joka levitettynä hänen ruumiinsa yli oli yhtä hyödyllinen kuin huopapeite. Näin suojattuna hän vaipui uneen muutaman minuutin kuluttua yhtä rauhallisesti kuin häntä olisi hoivannut hellä äiti, joka äskettäin oli temmattu pois hänen luotansa.
Tunti vierähti tunnin perästä niin häiritsemättömässä rauhassa ja niin sikeässä unessa kuin jos nimenomaan tätä tarkoitusta varten lähetetyt enkelit olisivat vartioineet hänen vuoteensa ympärillä. Eivät kertaakaan hänen lempeät silmänsä avautuneet, ennenkuin päivänkoiton himmeä valo tunkihe puiden latvojen lomasta suuntautuen hänen silmäluomilleen ja yhtyneenä kesä-aamun raikkauteen kehoitti häntä heräämään. Tyttö mutisi vain unissaan, ojensi toista käsivarttansa ja hymyili yhtä lempeästi kuin lapsi kehdossaan, mutta nukkui yhä. Kun hän teki tämän liikkeen, niin hänen kätensä osui johonkin lämpimään esineeseen, ja puoleksi tiedottomassa tilassa hän piti tätä vanhasta tottumuksesta luonnollisena. Seuraavassa silmänräpäyksessä pukattiin häntä rajusti kylkeen, aivan kuin joku tonkiva eläin olisi työntänyt kärsäänsä hänen allensa siirtääkseen hänet pois paikaltaan, ja sitten hän heräsi lausuen Juditin nimen.
Kun hämmästynyt tyttö nousi istuvaan asentoon, hän huomasi jonkin mustan esineen juoksevan luotansa rapisuttaen lehtiä ja katkoen kaikessa kiireessä pudonneita oksia. Saatuansa silmänsä auki ja toinnuttuaan asemansa herättämästä ensi hämmästyksestä ja kummastuksesta Hetty näki tavallisen Amerikan ruskean karhun penikan, joka keikkui takajaloillaan ja katseli yhä häneen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko häntä jälleen lähestyä. Koska Hettyllä oli ollut elättinä useita karhunpoikasia, iski hänelle päähän juosta kaappaamaan tuo pikku elukka kiinni, mutta hiljainen mörinä varoitti häntä antautumasta sellaiseen vaaraan. Tyttö peräytyi muutaman askelen, katsahti hätäisesti ympärilleen ja huomasi emäkarhun vähän matkan päässä tuimin silmin pitävän silmällä hänen liikkeitänsä. Ontto puu, jossa oli ollut mehiläispesä, oli äsken kaatunut ja karhuemo kahden poikasensa kera nautti parhaillaan herkullista ravintoa, jonka sattuma oli jättänyt heidän ulottuvilleen, ensinmainitun seuratessa huolekkaasta laiskojen ja huolettomien poikastensa liikkeitä.
Inhimillinen tietämys ei kykene mitenkään saamaan selville mielijohteita, jotka ohjaavat alempien eläinten toimintoja. Vaikka tässä tapauksessa karhuemo sananmukaisesti kiihtyi nähdessään poikasensa olevan vaarassa, ei se näyttänyt aikovansakaan hyökätä tytön kimppuun. Se jätti hunajan ja käveli kahdenkymmenen jalan päähän tytöstä ja nousten takajaloilleen liikutti ruumistaan muka vihaisena, murisi tyytymättömänä, mutta ei tullut lähemmäksi. Onneksi ei Hetty lähtenyt pakoon. Hieman pelästyneenä hän polvistui kasvot eläintä kohti ja kädet ristissä ja katse ylös kohotettuna toisti edellisenä yönä lukemansa rukouksen. Kun tyttö nousi polviltaan, niin karhu laskeutui taas jaloillensa, kokosi penikkansa ympärilleen ja salli niiden imeä luonnollista ravintonestettänsä. Hettyä ihastutti tämä hellyyden osoitus eläimessä, joka ylipäänsä ei ole kovinkaan kuuluisa lempeistä tunteistaan, ja kun toinen penikka lähti emonsa luota juoksentelemaan ja kisailemaan, niin hänen teki taas kovin mieli temmata se syliinsä ja leikkiä sen kanssa. Mutta mörinän varoittamana hänellä oli sen verran mielenmalttia, että jätti tämän vaarallisen päähänpistonsa toteuttamatta, ja kun hän samassa muisti matkansa tarkoituksen, hän riistäytyi irti karhujen parista ja jatkoi matkaansa pitkin järven rantaa. Ihmeekseen, joskaan ei kauhukseen, hän näki karhujen nousevan ja seuraavan hänen kintereillään, nähtävästi pitäen silmällä kaikkia hänen liikkeitään aivan kuin olisivat hyvinkin huvitettuja siitä, mitä hän teki.
Emokarhun ja pentujen saattamana tyttö tällä tavoin samosi lähes mailin. Hän tuli purolle, joka oli uurtanut itselleen uoman maahan ja kohisten kiiti järveä kohti jyrkkien ja korkeiden äyräiden välissä, jotka olivat puiden peitossa. Hänen tiensä kävi laakson perukkaa myöten, missä vuoret kulkivat vinosti, niin että muodostivat alun tasankoa, mikä levisi järven eteläpuolella olevien kukkuloiden välillä. Tästä seikasta arvasi Hetty lähestyvänsä leiriä, ja vaikkapa ei olisikaan arvannut, olisivat karhut ilmoittaneet ihmisiä olevan lähellä. Emokarhu nuuhki ilmaa eikä ottanut lähteäkseen etemmäksi, vaikka tyttö katsoi taaksensa ja lapsellisin merkein houkutteli sitä tulemaan. Kulkiessaan verkalleen pensaikon läpi kasvot taapäin käännettyinä ja silmät luotuina liikkumattomiin eläimiin, hänet seisautti äkkiä ihmiskäsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäällensä.
– Mihin menee? sanoi vieno naisen ääni puhuen hätäisesti ja huolestuneesti. – Intiaani ... punainen mies paha soturi...
Tämä odottamaton tervehdys ei peloittanut tyttöä enempää kuin metsän villien asujainten läsnäolo. Hän kyllä säikähti, mutta oli jonkin verran valmistautunut tällaisen kohtauksen varalle, ja olento, joka hänet pysähdytti, oli kai intiaanin pukimissa konsanaan näyttäytyneistä viimeinen herättämään kauhua. Se oli tyttö, ei paljoakaan häntä itseään vanhempi, hymy auringonpaisteinen, kuten Juditilla hänen heleimpinä hetkinään, ja ääni helähtelevä kuin laulunsävel ja jonka puhetavassa ja käytöksessä oli nöyrä lempeys, mikä on ominaista tämän kansan naisille, joita pidetään tavallisesti miesten apulaisina ja palvelijoina.
Hänellä oli yllään karttuuniviitta, joka täydellisesti suojasi koko hänen olemuksensa yläosaa; muuten oli hänen pukunansa lyhyt, sinisestä kankaasta tehty kultareunuksinen hame, joka ei ulottunut kuin polveen, housut samasta kankaasta ja hirvennahkaiset mokkasiinit. Hänen tukkansa valui pitkinä, mustanpuhuvina palmikkoina pitkin harteita ja selkää ja jakaantui matalan, sileän otsan yläpuolella tavalla, mikä oli omansa vaimentamaan hänen silmäinsä ilmettä, jotka olivat täynnä veitikkamaisuutta ja luonnollista tunnetta. Hänen kasvonsa olivat pitkulaisen pyöreät, piirteet sirot; hampaat olivat tasaiset ja valkoiset, kun taas suu ilmaisi hellää surumielisyyttä. Kauneus Amerikan alkuasukasnaisten keskuudessa, ennenkuin he ovat joutuneet vaimon ja äidin raskaita velvollisuuksia suorittamaan, ei ole suinkaan mikään harvinainen ilmiö. Tässä suhteessa maan alkuperäiset omistajat eivät eronneet sivistyneemmistä seuraajistaan. Luonto näyttää lahjoittaneen suloisen ulkonäön ja piirteet, jotka tekevät nuoren naisen niin suloiseksi, mutta sitten he lakastuvat varhain. Tämä johtuu yhtä paljon kotielämästä kuin muistakin syistä.
Puhutellessaan Hettyä hänen äänensä muuttui sydämellisestä vienoksi huokaukseksi, joka oli kuin yön henkäys ja ominainen hänen rotunsa naispuolisilla jäsenillä. Itse hän tiesi nimensä Wah-ta-Wah oivallisesti sopivan itselleen käännettynä merkiten Hiljaa-oi-Hiljaa.
Ei ole helppo sanoa, miten tämä äkkinäinen kohtaaminen vaikutti kumpaankin, valkoihoiseen ja punaihoiseen tyttöön. Mutta sitten Wah-ta-Wah hiukan yllättyneenä näytti olevan eniten heistä kahdesta puhetuulella ja veti johtopäätökset asiasta paljon nopeammin kuin toinen ja arvasi tämän aikeet saadakseen hänet luopumaan niistä. Hänen isäänsä olivat tytön lapsena ollessa siirtomaan viranomaiset paljon käyttäneet soturina, ja kun tyttö useat vuodet oli asunut lähellä linnoituksia, niin hän oli oppinut jonkin verran englanninkieltä, jota hän puhui intiaanien tavallisella katkonaisella tavalla, mutta sujuvasti ja ilman hänen heimolaisilleen ominaista kankeutta.
– Mihin menee? toisti Wah-ta-Wah vastaten Hettyn hymyilyyn. – Paha soturi tuolla päin... hyvä soturi kaukana.
– Mikä nimenne on? kysyi Hetty teeskentelemättömästi kuin lapsi.
– Wah-ta-Wah. Minä ei mingo ... hyvä delawari ... yangkin ystävä. Tule tänne, missä ei silmät.
Wah-ta-Wah vei kumppaninsa järvelle päin ja laskeutui rannalle niin, että tuuheat puut ja pensaat tulivat heidän ja mahdollisten katselijain välille, eikä pysähtynyt, ennenkuin molemmat olivat istuutuneet vieretysten kaatuneelle puunrungolle, jonka toinen pää oli vedessä.
– Minkä vuoksi te tulla? kysyi nuori intiaanitar kiihkeästi. – Mistä te tulla?
Hetty kertoi vaiheensa omalla yksinkertaisella ja uskottavalla tavallaan. Hetty kertoi isänsä asemasta ja ilmoitti haluavansa auttaa häntä ja jos mahdollista, toimittaa hänet vapaalle jalalle.
– Miksi isänne tulla mingon leiriin yöllä? kysyi intiaanityttö suoraan, millä hän ei matkinut toista vaikka siinä oli sen sydämellisyyttä. – Hän tietää, että sota-aika ja hän ei mikään poika – hän parta – ei usko, että irokeesit kantaa tomahawkia, veistä ja rihlaa. Miksi hän tulla yö-aika, koettaa ottaa delawarin tytön päänahka?
– Teidän! huudahti Hetty miltei sairaana kauhusta. – Yrittikö hän riistää teiltä päänahan?
– Miksi ei? Delawarin päänahka maksetaan yhtä paljon kuin mingon päänahka. Kuvernööri ei tee eroa. Valkeaihoinen tekee kurjasti, kun ottaa päänahka. Ei hänen taipumus, niinkuin Hirventappaja minulla aina sanoa.
– Tunnette siis Hirventappajan? sanoi Hetty punastuen ihastuksesta ja hämmästyksestä. – Tunnen minäkin hänet. Hän on nyt arkissa Juditin ja delawarin kanssa, jota nimitetään Suureksi Käärmeeksi. Reipas ja komea soturi tuo Käärmekin on.
Huolimatta täyteläisestä väristä, minkä luonto oli intiaanikaunottarelle suonut, kohosi juoruava veri hänen poskillensa, kunnes punotus loi hänen sysimustiin silmiinsä uutta eloisuutta ja pirteyttä. Hän nosti varoittavasti sormeansa ja hiljensi äänensä miltei kuiskaukseksi jatkaessaan keskustelua.
– Chingachgook! sanoi hän huoaten karkeasointuisen nimen niin pehmoisella kurkkuäänellä, että se kajahti sävelenä korvassa. – Hänen isä Uncas ... mohikanien suurin päällikkö ... lähinnä vanhaa Tamenundia. Enemmän soturi, ei niin paljon harmaita hiuksia, ja vähemmän neuvottelutulen ääressä. Te tuntee Käärmeen?
– Hän tuli joukkoomme eilen illalla ja oli arkissa kanssani kaksi
tai kolme tuntia ennen lähtöäni. Pelkäänpä Hist [Wah-ta-Wah nimen
englantilainen vastine Hist-oh-Hist] – Hetty ei osannut lausua uuden
intiaaniystävänsä nimeä, mutta muisti tämän Hirventappajan käyttämän
tuttavallisen nimen ja käytti sitä välittämättä sivistyneen maailman
tavoista, – hänen tulleen samoin kuin isä poloiseni ja Hurry Harry
päänahkoja ottamaan.– Miksi ei? Chingachgook punainen soturi ... hyvin punainen päänahka hänen kunnia.
Silloin sanoi Hetty vakavasti: – Hän on yhtä paha kuin toisetkin. Jumala ei anna anteeksi punaiselle miehelle, mitä hän ei anna anteeksi valkoiselle.
– Ei totta, vastasi delawarityttö lämmöllä, joka lähenteli intohimoa, – se ei totta, sanon! Manito hymyilee ja riemuitsee nähdessään nuoren soturin tulevan sotapolulta kaksi, kymmenen, sata päänahkaa keihäänkärjessä! Chingachgookin ottaa päänahkoja, isoisä ottaa ja kaikki suuret päälliköt ottaa, ja Chingachgook ottaa niin monta kuin itse jaksaa kantaa!
– Sittenpä, Hist, hän öisin näkee kauheita unia niistä. Ei kukaan voi olla kyllin julma unohtaakseen hirmutyönsä.
– Ei julma, täysin unohdettu, vastasi Wah-ta-Wah polkien pientä jalkaa vasten kivistä rantaa ja puisti päätään ilmaisten täten, kuinka toinen naisellinen tunne oli herättänyt eloon toisen paremman minän. – Sanon sinulle, Käärme urhoollinen. Menee pian kotiin neljä, niin, kaksi päänahkaa mukana.
– Ja sitäkö hän toimittaa täällä? Tuliko hän todella näin pitkän matkan vuorten, laaksojen, virtojen ja järvien yli kiduttamaan miesparkoja ja tekemään heille sellaisen ilkeyden?
Tämä kysymys vaimensi heti puoleksi loukkaantuneen intiaanikaunottaren enentyvää närkästystä. Ilmi lausutut kasvatuksen istuttamat ennakkoluulot käänsivät täydelleen keskustelun lempeämmille ja naisellisille urille. Ensiksi hän vilkaisi epäluuloisena ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt kuuntelijoita, sitten katseli hän tarkkaavaa kumppaniansa tutkivasti silmiin ja lopulta peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja nauraa helähytti äänellä, jota hyvinkin sopii nimittää metsän säveleksi. Ilmitulemisen pelko hillitsi kuitenkin pian tätä lapsellisen viatonta tunteitten purkausta, jonka perästä tämä mielialojen lapsi otti kädet silmiltään ja katsoi taas toveriansa tarkkaavasti kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, missä määrin hän saattoi uskoa vieraalle salaisuuttansa. Vaikka Hetty ei pyrkinyt olemaan yhtä kuvankaunis kuin hänen sisarensa, monet pitivät hänen ulkonäköään viehättävämpänä. Siitä kuvastui hänen luonteensa teeskentelemätön sydämellisyys eikä näkynyt jälkeäkään ruumiillisista epämuodostumisista, joita tavallisesti on henkisesti alamittaisilla ihmisillä. Tavallista tarkempi tutkimus olisi voinut löytää joitakin heikkomielisyyden tuntomerkkejä, kuten tytön elottomien silmien herättämä vaikutus, mutta ne hyvänsuopina enemmän herättivät mielihyvää kuin sääliä. Hänen Histiin – käyttääksemme hänen nimensä englanninkielistä puhuttelumuotoa – tekemänsä vaikutus oli edullinen. Sitten hän antautui hellyytensä valtaan, kietoi käsivartensa Hettyn ympärille ja syleili häntä niin luonnollisen mielenliikutuksen valtaamana, että sille veti vertoja vain hänen hehkuva lämpönsä.
– Te hyvä, kuiskasi nuori intiaanitar, – te hyvä, minä tiedän. Siitä kauan Wah-ta-Wahilla ystävä, ketään, jolle puhua sydämen asia. Te minun, Histin, ystävä, enkö puhu totta?
– Minulla ei ole koskaan ollut ystävää, virkkoi Hetty vastaten teeskentelemättömän vakavasti lämpimään syleilyyn, – Minulla on sisar, mutta ei yhtään ystävää. Judit rakastaa minua, ja minä rakastan Juditia, mutta se on luonnollista ja raamatun opetuksen mukaista. Mutta tahtoisinpa kernaasti saada ystävän. Minäpä rupean ystäväksenne kaikesta sydämestäni, sillä teidän äänenne ja hymyilynne minua kovin miellyttää ja myös ajatustapanne, vaikken päänahka...
– Ei enää hänestä ja päänahoista, keskeytti Hist lepyttävästi, – te valkonaama, minä punanahka, meillä eri tavat. Hirventappaja ja Chingachgook ystäviä, vaikka he eivät ole samaa väriä, samoin Hist ja – mikä nimenne, kaunis valkonaama?
– Minua sanotaan Hetyksi, vaikka raamatussa on nimi lausuttuna Ester.
– Mitä se tekee – ei hyvä, ei vahinko. Ei tarvitse tavata nimeä ollenkaan. Lähetyssaarnaajat koettaa panna Wah-ta-Wah tavaamaan, mutta ei sallita. Ei hyvä delawaritytön tietää liian paljon enemmän kuin soturi, suuri häpeä. Nimeni Wah-ta-Wah, sanovat Histiksi teidän kielellänne. Te kutsutte häntä Histiksi, minä kutsun häntä Hettyksi.
Sittenkun nämä valmistavat sopimukset oli tehty molemminpuoliseksi tyydytykseksi, tytöt rupesivat keskustelemaan erilaisista toiveistaan ja tulevaisuudentuumistaan. Hetty teki uudelle ystävälleen perinpohjin selvää suunnitelmistaan isänsä hyväksi ja sitten hän kuvaili lopuksi seuralaistensa elämää, Histin tuskin voimatta peittää tunteitaan puhuttaessa hänen omaan heimoonsa kuuluvasta nuoresta soturista. Molemmat paljastivat vuoroin omia suunnitelmiaan, mutta paljon jäi vielä kysymyksien ja vastauksien varaan. Terävä-älyisempänä Hist ehätti ensiksi kysymyksiään latelemaan. Hän kietoi käsivartensa Hettyn vyötärölle, taivutti päätänsä, niin että tuli leikkisästi tirkistämään toista kasvoihin ja kysyi:
– Hettyllä on veli samoin kuin isä? Miksi ei puhu veljestä samoin kuin isästä?
– Ei minulla ole veljeä, Hist. Kuului minulla kerran olleen, mutta hän on kuollut monta vuotta sitten ja lepää haudattuna järvessä äitini vieressä.
– Ei ole veljeä – on nuori soturi, rakastaa häntä yhtä paljon kuin isää, mitä? Hyvin kaunis ja urhean näköinen, sopii päälliköksi, jos hyvä niinkuin näyttää olla.
– Väärin on rakastaa ketään muuta miestä yhtä paljon kuin minä rakastan isääni, ja niinpä koetan olla sitä tekemättä, Hist, vastasi tunnollinen Hetty, joka ei tiennyt, miten salata tunteitaan eksymättä silti valheen tielle, johon joutumista hän koetti visusti karttaa, – vaikka joskus arvelenkin pahuuden pääsevän itsessäni voitolle, jos Hurry käy usein järvellä. Täytyyhän minun teille totuus sanoa, Hist kulta, koska kysytte, mutta ihan minä maahan vaipuisin ja kuolisin metsään, jos hän sen tietäisi.
– Miksi ei hän kysy teiltä itse? Urhean näköinen – miksi ei rohkeapuheinen? Nuori soturi pitäisi kysyä nuori tyttö, ei antaa nuori tyttö ensin puhua. Mingotytöt liian häpeissään siitä.
– Kysyä minulta mitä? kysyi tyttö säpsähtäen nopeasti, mikä paljasti hänen huolensa kaikessa laajuudessaan. – Kysyä pidänkö hänestä yhtä paljon kuin omasta isästäni? Oi, toivonpa, ettei hän semmoisia minulta koskaan kyselisi, sillä silloin minun täytyisi vastata, ja se olisi minun surmani.
– Ei ... ei surma, vaikka likipitäen, vastasi toinen nauraen vasten tahtoaan. – Tekee poski punainen, myös häpeä tulee, mutta ei kauan kestä, ja sitten tuntee onnellisempi kuin milloinkaan. Nuori soturi täytyy sanoa tyttö, että hän tahtoo hänet vaimoksi, muutoin ei voi elää hänen wigwamissa.
– Hurry ei tahdo mennä kanssani naimisiin ... ei kukaan mene minun kanssani koskaan naimisiin, Hist.
– Kuinka te tiedätte? Ehkä joku haluaa naida teidät ja vähinerin, kieli sanoo, mitä sydän tuntee. Miksi ei kukaan mene kanssanne naimisiin?
– Minä kuulemma en ole täysijärkinen. Isältä olen sen monesti kuullut, ja sanoopa Juditkin suutuksissa ollessaan, mutta minä en heistä niin paljon välitä kuin äidistä. Hän sanoi kerran, ja sitten hän itki pakahtuakseen, ja niinpä tiedän, etten ole täysijärkinen.
Hist tuijotti lempeään, teeskentelemättömään tyttöön minuutin ajan sanaakaan lausumatta, jonka perästä totuus salaman tavoin näytti välähtävän hänen mieleensä. Sääli, kunnioitus ja hellyys näyttivät taistelevan hänen rinnassaan, jonka jälkeen hän nousi äkkiä ylös ja osoitti kumppanillensa halua viedä hänet leiriin, joka ei ollut kovin kaukana. Kun Hist odottamatta luopui varovaisuudesta, jota hän oli noudattanut pyrkiessään pitämään Hettyä piilossa intiaanien silmiltä, ja otti saattaakseen ystävänsä näiden joukkoon, niin tämä muutos johtui siitä varmasta vakaumuksesta, ettei ainoakaan intiaani tekisi pahaa olennolle, jonka Suuri Henki oli tehnyt vaarattomaksi riistämällä siltä voimakkaimman puolustusaseen – järjen.
Hetty seurasi uutta ystäväänsä ilman pelkoa ja vastahakoisuutta. Hänen mielensä paloi leiriin, ja päämääränsä kannustamana ei hän pelännyt seurauksia enemmän kuin kumppaninsakaan, joka nyt on selvillä siitä, mikä seikka suojeli valkonaamatyttöä. Heidän kulkiessaan pensaiden holvittamaa rantaa Hetty alkoi vuorostaan kysellä, minkä toinen oli juuri lopettanut huomatessaan haastateltavansa henkiset kyvyt.
– Mutta sinä et ole vähäjärkinen, sanoi Hetty, – ja se ei estäne Käärmettä naimasta sinua.
– Hist vanki, ja mingolla pitkä korva, sanoi intiaanityttö, kun he astelivat eteenpäin. – Ei puhua Chingachgookista, kun he lähellä. Lupaa se Histille, hyvä Hetty.
– Ymmärrän, sopersi Hetty innokkaasti antaen toisen täten huomata, kuinka välttämätöntä hänen varovaisuutensa oli. – Ymmärrän – Hirventappaja ja Käärme tahtovat saada sinut pois irokeesien luota ja sinä tahdot, etten minä kertoisi salaisuutta.
– Mistä tiedät? sanoi Hist nopeasti peläten tuona hetkenä, ettei toinen ollutkaan niin vähämielinen, kuin hän todellisuudessa oli. – Mistä tiedät? Parempi, ettei puhua muista kuin isästä ja Hurrysta, mingo ymmärtää tämän, se ei ymmärrä sitä toista. Lupaa, ettet puhu sitä, mitä et ymmärrä.
– Mutta minä ymmärrän tämän, Hist, niinpä minun pitää puhua siitä. Hirventappaja puhui siitä isälleni minun läsnäollessani ja kun ei kukaan kieltänyt minua kuuntelemasta, kuulin kaikki, myös Hurryn ja isän keskustelun päänahoista.
– Hyvin ikävä, kun valkoihoiset puhuvat päänahoista ja ikävä nuoren naisen kuulla sitä! Sinä pidät Hististä, Hetty, intiaanien keskuudessa tapa, kun pitää eniten, puhuu vähiten.
– Niin eivät valkoihoiset tee. He puhuvat eniten niistä, joita rakastavat. Kai siksi, että olen vähäjärkinen, en ymmärrä, miksi punanahat menettelevät tässä asiassa toisin.
– Se johtuu, kuten Hirventappaja sanoo, taipumuksista. Toisilla tapa puhua, toisilla suu kiinni. Pidä suu kiinni mingojen luona. Jos Käärme tahtoo nähdä Histin, tahtoo Hetty myös nähdä Hurryn. Hyvä tyttö ei koskaan kerro salaisuutta ystävästä.
Hetty ymmärsi nyt ja lupasi delawaritytölle olla mainitsematta mitään Chingachgookin läheisyydestä tai kertoa hänen vierailustaan järvellä.
– Ehkä hän pelastaa Hurry ja isä, samoin myös Hist, jos hän saada itse toimia, kuiskasi Wah-ta-Wah toverilleen tuttavallisesti, juuri kun he tulivat siksi lähelle leiriä, että kuulivat naisten puhetta, jotka nähtävästi ahersivat sukupuolelleen ominaisissa askareissa. – Pidä se mielessäsi, Hetty, ja pane kaksi, kaksikymmentä sormea suulle. Ei saada ystäviä vapaaksi ilman Käärmettä.
Parempaa salpaa ei olisi voinut keksiä Hettyn kielelle kuin mitä äsken oli esitetty. Koska hänen isänsä ja nuoren rajalaisen vapauttaminen oli hänen seikkailunsa päätarkoitus, hän asetti tämän seikan yhteyteen delawarin mahdollisten palvelusten kanssa. Sitten hän päästi viattoman naurun, nyökytti päätään ja samaan pidättyväiseen sävyyn lupasi suostua ystävänsä pyyntöön. Näin rauhoittuneena Hist ei epäröinyt kauempaa, vaan riensi suoraa päätä ja arkailematta vartijainsa leiriin.
XI luku.
Ettei intiaanijoukko, johon Hist pakosta kuului, ollut varsinaisessa merkityksessä sotateillä, näkyi selvästi naisihmisten läsnäolosta. Se oli pieni osa heimoa, joka oli ollut metsästämässä ja kalastamassa Englannin alueella, missä se majaili sodan alkaessakin, ja elettyänsä talven ja kevään vihollistensa omaisuudella eräjoukko päätti otella vihollisen kanssa, ennenkuin vetäytyi omille olinsijoilleen. Intiaanien tarkka vainu oli saanut heidät tekemään tämän sotaliikkeen näin kauas vihollisen alueelle. Kun tiedoittaja oli käynyt ilmoittamassa vihollisuuksien alkamisesta Englannin ja Ranskan välillä – tuli sota läheisesti koskemaan kaikkia niitä heimoja, jotka olivat riippuvaisuussuhteessa jommastakummasta – tämä irokeesiheimon osa majaili silloin Oneidan rannoilla, järven, joka on noin viisikymmentä mailia lähempänä heidän omaa rajalinnaansa kuin kertomuksemme näyttämö. Kanadaan suuntautuva suora kulku olisi saattanut heidät vihollisten väijytyksille alttiiksi ja päälliköt päättivät siirtää joukkonsa tuntemattomaan seutuun väijyksiin toivoen voivansa asettua vihollisen taakse tarvitsematta olla suoranaisesti näiden tiellä. Naisten läsnäolo sai heidät ryhtymään tähän viekkauteen ja näiden lukumäärä sai heidät näennäisesti luopumaan soturin tehtävistä.
Kun leiri oli tilapäinen, ei siinä ollut huomattavana muuta kuin kenttänuotiolla tavattavat hätäisesti kyhätyt suojusneuvot eikä siinä näkynyt mitään merkkejä hankkeista, joihin he olivat ryhtyneet. Yksi ainoa tuli, joka oli viritetty jonkin kasvavan tammen juurelle, riitti koko joukolle, koska ilma oli siksi leuto, ettei tulta tarvinnut muuhun kuin ruoan laittamiseen. Tämän keskuksen ympärille oli siroitettu parikymmentä matalaa majaa – ehkä hökkeli olisi parempi sana – jonne niiden omistajat ryömivät yöksi tai rajuilmaa pakoon. Ne oli tehty oksista, jotka jommoisellakin näppäryydellä oli asetettu kokoon, ja ylt'yleensä peitetty tuohilla, joita oli kiskottu kaatuneista puista, joita koskemattomassa metsässä oli satoja edustaen kaikkia lahoamisen asteita. Mitään huonekaluja ei heillä ollut. Aivan yksinkertaisia keittoastioita lojui tulen ääressä ja vaatekappaleita ajelehti majoissa ja niiden ulkopuolella. Pyssyjä, ruutisarvia, pusseja riippui puissa ja niiden alaoksilla; lisäksi pari kolme levitettyä hirvennahkaa näytti kuuluvan heidän jokapäiväisten tarve-esineittensä joukkoon.
Kun molemmat tytöt olivat ehtineet lähelle leiriä, niin Hetty huudahti heikosti nähdessään isänsä. Tämä istui maassa selkä puuta vasten, ja Hurry seisoi hänen vierellään vuoleskellen välinpitämättömänä oksaa. Näköjään heillä oli yhtä suuri vapaus kuin kenellä muulla tahansa leirissä tai sen ulkopuolella. Wah-ta-Wah saattoi ystävänsä aivan heidän luoksensa ja vetäytyi sitten kainosti takaisin, jottei hänen läsnäolonsa olisi heidän tunteittensa salpana. Mutta Hetty ei ollut kyllin tottunut ulkonaisiin hellyyden osoituksiin hyrskähtääkseen tunteittensa valtaan. Hän astui yksinkertaisesti esiin ja jäi seisoman isänsä viereen sanaakaan virkkamatta kuin lapsenrakkauden äänetön kuva. Vanhassa miehessä ei hänen tulonsa herättänyt levottomuutta eikä hämmästystäkään. Eivät villitkään osoittaneet pienintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, kun vieras näin äkkiä ilmestyi heidän joukkoonsa. Muutamia sotureja kerääntyi kuitenkin yhteen, ja tavasta, millä he puhellessaan vilkaisivat Hettyyn, saattoi päättää, että hän oli heidän keskustelunsa aiheena. Sanalla sanoen saapumiseen ei kiinnitetty silminnähtävää huomiota, vaikka sen erikoisena tapahtumana olisi pitänyt vangita katseet; ainakin näin tapahtuu sivistyneempien seutujen kylissä, kun matkustaja ajaa majatalon eteen. Tällainen välinpitämättömyys on ominaisia Pohjois-Amerikan intiaaneille – muutamat sanovat valkoisista samaa, mutta tässä tapauksessa ja poikkeuksellisissa olosuhteissa olisi saapumisen pitänyt herättää huomiota. Arkin miesluku, Chingachgookia lukuunottamatta, oli kaikkien tiedossa. Ei ollut läheisyydessä ainoatakaan heimoa tai sotilasta, ja valppaat silmät vartioivat järveä yötä päivää, ja näiltä ei jäänyt huomaamatta pieninkään liike.
Hettyn käytös liikutti syvästi Hutterin mieltä, vaikka hän teeskenteli välinpitämättömyyttä. Hän muisti tytön lempeän käytöksen ennen lähtöään arkista, ja epäonni syövytti monta vertaa voimakkaammin mieleen tapauksen, mikä olisi voinut unohtua menestyksen hurmassa. Hän tunsi lapsensa teeskentelemättömän ja vilpittömän uskollisuuden ja käsitti, miksi hän oli tullut ja oivalsi sen täydellisen itsensä unohtamisen, mikä ohjasi kaikkia hänen tekojaan.
– Nyt sinä erehdyit, Hetty, sanoi hän viitaten tytön kohtaloon enemmän kuin muiden. – Nämä irokeesit ovat julmia ja yhtä vähän taipuvia unohtamaan vääryyttä kuin hyvää tekoa.
– Sanokaas, isä, vastasi tyttö vilkaisten ympärilleen ikäänkuin peläten jonkun kuulevan hänen sanansa, – salliko Jumala teidän tehdä julmaa tekoa, jota varten lähditte liikkeelle? Tahtoisin välttämättä tietää tämän puhuakseni intiaaneille selvästi.
– Ei sinun olisi pitänyt tulla tänne, Hetty. Nuo pedot eivät ymmärrä sinun luontoasi eikä tarkoitustasi.
– Miten asia oli, isä? Ei teillä eikä Hurryllakaan näytä olevan mitään päänahan näköistä.
– Jos mielesi siitä rauhoittuu, lapseni, niin vastaan: ei. Olin iskenyt nuoren ihmisen kimppuun, joka oli sinun kerallasi tänne tullessasi, mutta se veitikka kirkui niin, että tuota pikaa oli niskassani kokonainen lauma villikissoja, – kuka sellaiselle joukolle saattoi puoltaan pitää. Jos siitä on sinulle hyötyä, vakuuta viattomuuttamme, sillä kätemme ovat sekä päänahoista että verirahoista puhtaat.
– Kiitos, isä. Nyt minä saatan puhua irokeeseille rohkeasti ja hyvällä omallatunnolla. Toivon, ettei Hurrykaan ole kyennyt vahingoittamaan intiaaneja?
– Seikka on semmoinen, Hetty, vastasi kysymyksessä oleva henkilö, – luonteessasi on runsaasti tuota uskonnollista henkeä. Hurry ei tosiaankaan kyennyt, ja siinä koko juttu.
– Mutta nyt te olette vapaa, Hurry, vastasi Hetty, silmäten arasti nuoren jättiläisen kahleettomia raajoja. – Ei teidän käsivarsianne tai sääriänne purista köydet eikä vitsat.
– Eipä kyllä, Hetty. Luonto on luonto, ja vapaus on myöskin luonto. Jäseneni näyttävät kyllä vapailta, mutta siinäpä onkin koko juttu, koska en voi käyttää niitä mieleni mukaan. Myös näillä puilla on silmät ja kielet, sillä jos ukko tai minä astuisimme parikaan syltä vankilamme rajain ulkopuolelle, olisipa kumma, jollei neljä, viisi pyssynluotia viheltelisi kintereillämme kehoittaen heittämään helkkariin joutavan kiirehtimisen.
– Niinpä onkin paras, Hurry, sanoi Hetty. – Paras on, että isä ja te olette rauhassa, kunnes minä olen puhutellut irokeeseja, jolloin kaikki kääntyy parhain päin. En tahdo, että kumpikaan teistä seuraa minua, tahdon mennä yksin. Niin pian kuin kaikki on selvänä ja teille myönnetty lupa palata linnaan, juoksutan minä teille sanan.
Hetty puhui niin teeskentelemättömän vakavasti ja näytti olevan niin varma menestyksestä ja hän uhoi sellaista siveellistä varmuutta, että molemmat olivat vakuutetut hänen välitystehtävänsä onnistumisesta. Kun hän lähti heidän luotaan, niin he eivät vähääkään estelleet, vaikka näkivät hänen aikovan mennä päällikköjen joukkoon, jotka neuvottelivat syrjemmässä.
Erottuansa kumppaneistansa Hist – sillä tästä hyväilynimestä pidämme eniten – kulki läheltä paria vanhaa soturia, jotka olivat osoittaneet hänelle eniten ystävällisyyttä vankeusaikanansa, vieläpä luvanneet ottaa hänet kasvatikseen, jos tämä aikoi ruveta huroniksi. Kun ovela tyttö kulki juuri tuota tietä, niin hän teki sen herättääkseen päälliköissä halua tiedustella asiaa. Hän oli kyllin hyvin harjaantunut kansansa tapoihin ollakseen selvillä naisten ja miesten mielipiteistä eri asioissa. Lisäksi luonto oli lahjoittanut hänelle esiintymistavan, jonka avulla hän osasi taivuttaa ihmisiä halunsa mukaan loukkaamatta niiden ylpeyttä, joille piti osoittaa arvonmukaista kunnioitusta. Hänen teeskennelty välinpitämättömyytensä kiihoittikin uteliaisuutta, ja Hetty oli tuskin päässyt isänsä luo, kun delawarityttö salaisella, mutta merkitsevällä viittauksella kutsuttiin soturien piiriin. Häneltä kysyttiin, mistä hän oli kumppaninsa yhdyttänyt ja syitä, jotka olivat tuoneet hänet leiriin. Hän selitti, millä tavoin hän oli keksinyt Hettyn heikkomielisyyden ja liioitellen sitä hän kertoi, mikä asia Hettyllä oli mielessä uskaltaessaan tulla vihollisten joukkoon. Tulos olikin puhujan odotuksen mukainen. Hän kuvasi tytön olemuksen ja luonteen kunnioitustaherättävällä tavalla ilmaisten voivansa uskoa hänet päällikön suojelukseen. Niin pian kuin Hist oli saavuttanut oman tarkoituksensa, vetäytyi hän jonkin matkan päähän ja ryhtyi naisellisen huolellisesti ja hellästi kuin sisar ainakin valmistamaan ateriaa kestitäkseen uutta ystäväänsä, heti kun tällä olisi tilaisuus sitä nauttia. Tätä tehdessään tyttö ei hetkeksikään menettänyt valppauttaan, sillä hän huomasi pienimmänkin ilmeen vaihdoksen päällikköjen kasvoissa ja Hettyn liikkeet sekä pikku tapahtumat, jotka tulivat määräämään hänen ja hänen uuden ystävänsä kohtalot.
Kun Hetty lähestyi päällikköjä, niin nämä avasivat pienen piirinsä niin kunnioittavasti, että se olisi tuottanut kunniaa hovimiehillekin. Kaatunut puu lepäsi lähellä, ja vanhin soturi kehoitti tyttöä tyynellä kädenliikkeellä istumaan sille asettautuen lempeänä kuin itse isä hänen viereensä. Toiset sijoittuivat heidän ympärilleen, ja sitten tyttö ryhtyi tekemään selvää käyntinsä tarkoituksesta. Juuri kun hän avasi suunsa, kehoitti vanha päällikkö kuitenkin häntä ystävällisin kädenliikkein malttamaan hetkisen, virkkoi pari sanaa nuorelle kumppanillensa ja sitten odotti, kunnes viimeksimainittu oli kutsunut Histin piiriin. Tämä keskeytys aiheutui siitä, että päällikkö oli havainnut tarvittavan tulkkia, sillä harvat huronit osasivat englantia ja nekin epätäydellisesti.
Wah-ta-Wah ei ollut pahoillaan, että hänet kutsuttiin olemaan läsnä keskustelussa, kaikista vähimmän juuri tulkkina. Hän oivalsi, mihin vaaraan hän antautui pyrkiessään pettämään milloin yhtä milloin toista puolta, mutta siitä huolimatta hän päätti käyttää kaikkia tarjolla olevia keinoja ja kokeilla jokaista intiaanijuonta salatakseen sulhasensa läheisyyden ja hänen aikomuksensa. Villien elämää ja ajatustapaa ymmärtämätön ei olisi voinut epäillä tämän nuoren intiaanikaunottaren nopeaa keksimiskykyä ja toimeliaisuutta, korkeita aikomuksia, jaloja vaikutteita, suurenmoista epäitsekkyyttä ja naisellista uhrautuvaisuutta, mikä kaikki oli kätkettynä hänen kainojen kasvojensa, lempeiden silmiensä ja aurinkoisen hymynsä taakse. Kun hän lähestyi päällikköjä, nämä julmat soturit kohtelivat häntä ystävällisesti, sillä he olivat ylpeitä hänestä ja toivoivat häntä heimon jäseneksi, mikä oli tavallinen tapa näiden Amerikan kansojen keskuudessa, jotka elivät omaa elämäänsä lakien ulkopuolella.
Kohta kun Hist oli istuutunut Hettyn viereen, kehoitti vanha päällikkö häntä kysymään "kauniilta, nuorelta valkoihoiselta", mikä hänet oli tuonut irokeesien joukkoon ja miten he voivat olla hänelle avuksi.
– Sano heille, Hist, kuka minä olen – Tuomas Hutterin nuorin tytär. Vanhemman vangin, Tuomas Hutterin, joka omistaa linnan ja arkin ja jolla ennen muita on omistusoikeus näihin vuoriin ja tähän järveen, koska hän on asunut, pyydystellyt ja kalastellut hyvin kauan täällä. He tulevat tietämään, ken Tuomas Hutter on, kunhan kerrot heille tämän. Ja sano heille myöskin, että minä olen tullut vakuuttamaan heille, ettei isää ja Hurrya pitäisi pahoin pidellä, vaan päästää heidät menemään rauhassa tiehensä. Sano heille tämä suoraan, Hist, äläkä ole peloissasi itsestäsi tai minusta; Jumala meitä kyllä suojelee.
Wah-ta-Wah teki työtä käskettyä koettaen kääntää ystävänsä sanat niin sananmukaisesti kuin mahdollista irokeesikielelle, mitä hän puhui yhtä sujuvasti kuin omaansakin. Päälliköt kuuntelivat tätä alkuselitystä vakavan arvokkaina, ja kaksi, jotka osasivat vähän englanninkieltä, ilmaisivat tyytyväisyyttänsä tulkkiin salaa, mutta merkitsevästi silmää iskien.
– Ja nyt, Hist, jatkoi Hetty, – pyytäisin sinun sana sanalta tulkitsemaan näille punaisille miehille, niitä aion heille lausua. Sano heille ensinnäkin, että isä ja Hurry tulivat tänne riistääkseen niin monta päänahkaa kuin mahdollista, sillä häijy kuvernööri ja maakunta ovat luvanneet maksun päänahoista, olivatpa ne sitten soturien, naisten, miesten tai lapsien, ja kullanhimo oli siksi väkevä, ettei heidän sydämensä kyennyt sitä vastustamaan. Sano heille tämä, Hist kulta, aivan niinkuin minä sen lausuin, joka ainoa sana.
Wah-ta-Wah epäili alussa kääntää tätä sananmukaisesti, mutta huomattuaan, että muutamat englantia osaavista olivat tajunneet puhutun, oli tulkin pakko alistua. Päinvastoin kuin sivistynyt ihminen olisi odottanut ei tämä vankien vaikutinten ja asian suora tunnustaminen tehnyt mitään näkyvää vaikutusta kuulijain kasvoihin eikä tunteisiin. He nähtävästikin pitivät tätä ansiona.
– Ja nyt, Hist, jatkoi Hetty huomattuaan, että päälliköt olivat käsittäneet puhutun, – voit lisätä siihen vielä tämän. He tietävät, etteivät isä ja Hurry onnistuneet, ja siksi he eivät saa kantaa kaunaa siitä pahasta, mitä on tehty. Jos he olisivat tappaneet vaimot ja lapset, olisi se muuttanut asian, ja minä en ole varma, olisiko puheellani silloin ollut mitään merkitystä. Kysyhän nyt, Hist, jatkoi Hetty, – tietävätkö he, että on olemassa Jumala, joka hallitsee koko mailmaa ja on kaikkien ihmisten hallitsija ja päämies, olkootpa punaisia tai valkoisia tai minkä värisiä tahansa.
Wah-ta-Wah näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän kysymyksen, sillä Suuri Henki kuuluu läheisesti intiaanitytön ajatusmaailmaan. Hän esitti kysymyksen niin kirjaimellisesti kuin mahdollista ja sai vakavan myöntävän vastauksen.
– Se on oikein, jatkoi Hetty, – ja nyt minun on helppo täyttää velvollisuuteni. Suuri Henki on kirjoituttanut kirjan, jota me nimitämme raamatuksi, ja tähän kirjaan on pantu kaikki hänen käskynsä ja hänen pyhä tahtonsa ja toivomuksensa ja määräykset, joiden mukaan kaikkien on elettävä, ja neuvoja kuinka on ohjattava yksinpä ajatuksiansa, halujansa ja tahtoansa. Kas tässä on muuan tuollainen pyhä kirja, ja ilmoitahan päälliköille, että minä aion lukea heille vähän sen pyhää sisällystä.
Lopetettuaan puheensa Hetty otti kunnioittavasti esiin karkeasta karttuunikotelosta pienen englantilaisen raamatun käsitellen sitä kunnioittavasti ja tavalla, mikä saisi roomalaiskatolisen ajattelemaan pyhäinjäännöstä. Hänen suorittaessansa verkalleen tehtäväänsä tuimat soturit seurasivat hänen pienintäkin liikettänsä henkeäpidättäen ja jännittyneenä, ja kun he näkivät pienen kirjan tulevan näkösälle, pääsi parilta huulilta hämmästyksen huudahdus. Hetty piti kirjaa heitä kohti riemun vallassa, ikäänkuin olisi odottanut, että sen pelkkä näkeminen saisi aikaan näkyvän ihmeen. Mutta huomattuaan, ettei tämä voinut järkyttää tyyntä intiaaniluontoa, hän kääntyi sitten uuteen ystäväänsä saadakseen keskustelun uudelleen vireille.
– Tämä on se pyhä kirja, Hist, sanoi hän, – ja nämä sanat ovat kaikki Jumalasta peräisin.
– Minkätähden Suuri Henki ei ole lähettänyt kirjaa myös intiaaneille? kysyi Hist viisastelemattoman yksinkertaisesti.
– Minkätähdenkö? vastasi Hetty hämmästyen odottamattomasta kysymyksestä. – Minkätähdenkö? Ah, intiaanithan eivät osaa lukea, tiedät sen itse.
Vaikkakaan Hist ei ollut tyytyväinen selitykseen, hän ei pitänyt välttämättömänä jatkaa kyselyä. Hän nyykäytti ruumistaan ymmärtämisen merkiksi ja jäi odottelemaan valkoihoisen intoilijan lisätodistuksia.
– Sanohan päälliköille, että kaikkialla tässä kirjassa käsketään ihmisiä antamaan anteeksi vihollisillensa, kohtelemaan heitä niinkuin kohtelisivat veljiänsä, eikä koskaan tekemään lähimmäisillensä pahaa. Arveletko voivasi esittää tämän niin, että he sen ymmärtävät, Hist?
– Sanoa heille kyllä hyvin, mutta ei olla helppo ymmärtää.
Hist tulkitsi Hettyn ajatukset niin hyvin kuin suinkin taisi hartaasti kuunteleville intiaaneille, jotka kuuntelivat hänen selityksiään yhtä ällistyneinä kuin nykyajan amerikkalainen, jolle yritetään vakuuttaa vääräksi jokin inhimillinen totuus tai vakiintunut julkinen käsitystapa. Jokunen heistä, jotka olivat joutuneet kosketuksiin lähetyssaarnaajien kanssa, lausuivat joitakin selittäviä sanoja ja sitten joukko jäi kiinnostuneena odottamaan pikaisia neuvotteluja. Ennenkuin ryhtyi jatkamaan, tiedusti Hetty vakavasti Histiltä, olivatko päälliköt ymmärtäneet häntä, ja sai karttelevan vastauksen, johon hänen oli tyytyminen.
– Minä luen nyt sotureille muutamia kohtia, jotka heidän on hyvä tietää, jatkoi tyttö, jonka puhetapa oli paljon juhlallisempi ja vakavampi kuin alussa, – ja heidän on pidettävä mielessään, että ne ovat Suuren Hengen omia sanoja. Ensinnäkin on muuan käsky, joka sanoo: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Sano heille se, rakas Hist.
– Intiaanin lähimmäinen ei tarkoittaa valkeaihoinen, vastasi delawarityttö päättävämmin kuin hän tähän asti oli pitänyt välttämättömänä. – Irokeesi on irokeesin, mohikaani mohikaanin ja valkonaama on valkonaaman lähimmäinen. Ei tarvitse yrittää päälliköille sanoa muuta.
– Sinä unohdat, Hist, että nämä ovat Suuren Hengen sanoja, ja päällikköjen on niitä toteltava samoin kuin muidenkin. Täällä on toinen käsky: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin.
– Mitä se merkitsee? kysyi Hist, jolle asia alkoi kirkastua.
Hetty selitti sen olevan käskyn olla vihastumatta vääryyksistä ja mieluummin alistua uusiin riitaveljensä tekemiin vääryyksiin.
– Ja kuulehan tätäkin kohtaa, Hist, jatkoi hän: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niitten edestä, jotka teitä parjaavat ja vainoavat.
Ei tarvinne selittää lukijalle, mitä ajatuksia nämä uudet aatteet herättivät intiaanisotureissa, joiden uskontona oli olla koskaan unohtamatta hyvää työtä ja olla anteeksiantamatta vääryyttä. Onneksi Hist oli selittänyt valmistavasti huroneille epätavallisten ajatusten olevan tulossa, ja useimmat tytön esittämistä rohkean nurinkurisista ajatuksista menivät hänen tavallista eriskummaisemman päärakenteensa laskuun. Pari miestä oli kuullut samanlaisia oppeja lähetyssaarnaajilta, ja joutohetkiensä kuluksi he halusivat keskustella aineesta, joka heistä tuntui niin somalta.
– Tämä on valkoihoisten pyhä kirja, huomautti muuan päälliköistä ottaen kirjan Hettyltä, joka sen kernaasti antoi. – Onko tämä laki, jonka mukaan valkoihoiset tunnustavat elävänsä?
Hist, jolle tämä kysymys esitettiin, vastasi yksinkertaisesti myöntäen, lisäten että sekä Kanadan ranskalaiset että brittiläiseen siirtokuntaan kuuluvat tunnustivat sen ohjekirjakseen ja noudattivat sitä.
– Sano nuorelle sisarelleni, virkkoi huroni katsoen suoraan Histiin, – että minä tahdon avata suuni ja lausua muutamia sanoja.
– Irokeesipäällikkö aikoo puhua – valkoihoinen ystäväni kuunnella, sanoi Hist.
– Sepä hauskaa, huudahti Hetty. – Jumala on liikuttanut hänen sydämensä, ja hän aikoo nyt päästää isän ja Hurryn vapaaksi.
– Tämä on valkoihoisten laki, jatkoi päällikkö. – Se käskee hänen tekemään hyvää niille, jotka häntä vahingoittavat, ja kun hänen veljensä pyytää hänen pyssyänsä, niin se käskee antamaan hänelle ruutisarvenkin.
– Eikö mitä, eikö mitä, vastasi Hetty vakavasti, kun sanat oli tulkittu. – Pyssyistä ei puhuta sanaakaan koko kirjassa; myös ruuti ja kuulat ovat Suuren Hengen vihollisia.
– Miksi valkoihoinen niitä sitten käyttää? Hän tulee nousevan auringon takaa kirja kädessä ja opettaa punaista miestä sitä lukemaan, mutta miksi hän unohtaa itse kaikki, mitä se sanoo? Kun intiaani antaa, ei hän koskaan ole tyytyväinen, ja nyt hän tarjoaa kultaa vaimojemme ja lapsiemme päänahoista. Hän kutsuu meitä pedoiksi, jos otamme kaatuneen soturin päänahan avoimessa taistelussa. Nimeni on Halkinainen Tammi.
Kun tämä peloittava kysymys oli asianmukaisesti Hettylle esitetty ja kun Hist näki parhaaksi selittää hänelle tilannetta, tuskin tarvinnee mainita, että tyttö oli suunniltaan.
– Mitä minun pitää niille sanoa, Hist, hän kysyi hädissään. – Tiedän kaiken pyhästä kirjasta lukemani olevan totta, eikä asia kuitenkaan näytä olevan niin, mikäli noiden käytöksestä voin päätellä, että valkoihoiset noudattaisivat heille annetun kirjan ohjeita.
– Anna valkoiselle järki, sanoi Hist ivallisesti, – silloin hän on hyvä tai paha mielensä mukaan.
– Ei totuudella, Hist, voi olla kahta puolta. Niin ei voi olla, Hist.
– Kyllä poloiselle intiaanitytölle, mutta ei valkonaamoille, sanoi toinen tyynesti. – Toisena päivänä he sanovat valkoinen, toisena musta.
Hetty joutui yhä enemmän ja enemmän hämminkiin, kunnes hän peläten tuumansa menneen myttyyn ja isänsä ja Hurryn saavan hengellään maksaa jonkin hänen tekemänsä erehdyksen, hyrskähti itkemään. Siitä hetkestä katosi Histin käytöksestä iva ja välinpitämättömyys. Kietoen kätensä itkevän tytön ympäri hän koki lohduttaa tätä naisellisen hellästi.
– Herkeä itkeä ... ei itkeä, sanoi Hist pyyhkien kyynelet Hettyn kasvoilta kuin tämä olisi ollut lapsi. – Miksi niin surullinen? Sinä ei tehnyt kirjan, jos se olla väärä. On pahoja punanahkoja ja pahoja valkonaamoja – ei väriä kaikki hyvät – ei väriä kaikki pahat. Päälliköt tietävät tämän hyvin.
Hetty toipui pian tästä äkillisestä surun puuskasta ja sitten hänen ajatuksensa kääntyivät taas vilpittömän vakavina matkansa tarkoitukseen. Huomattuaan tuimannäköisten päälliköiden yhä seisovan hänen ympärillään vakavan huomaavaisina hän alkoi toivoa, että uusi yritys heidän vakuuttamisekseen oikeasta menestyisi paremmin.
– Kuules, Hist, hän sanoi kokien tukahduttaa nyyhkytyksiänsä,– sano päälliköille, ettei se merkitse mitään, mitä häijyt tekevät; oikea on oikea. Suuren Hengen sanat ovat Suuren Hengen sanoja, eikä kukaan vältä rangaistusta pahasta teosta siitä syystä, että joku toinen on tehnyt sen ennen häntä. Paha on palkittava hyvällä, sanotaan tässä kirjassa, ja tämä on laki, joka pitää paikkansa punaiseen mieheen samoin kuin valkoiseenkin mieheen nähden.
– Ei koskaan kuulla sellainen laki delawarien joukossa, vastasi Hist hyväilevällä äänellä. – Ei hyvä puhua päälliköille semmoinen laki kuin se. Sano heille jotakin, mitä he uskovat.
Hist aikoi siitä huolimatta jatkaa tehtäväänsä, kun vanhimman päällikön sormen kosketus hänen olkapäähänsä saattoi hänet katsahtamaan ylös. Hän huomasi silloin jonkun sotureista poistuneen ryhmästä ja jo palaavan Hutterin ja Hurryn kanssa. Ymmärtäen, että näitä tultaisiin kuulustelemaan vastaajina, tyttö vaikeni vastaansanomatta intiaaninaisen nöyrään tapaan. Muutaman sekunnin perästä vangit seisoivat vastakkain vihollistensa johtomiesten kanssa.
– Tytär, sanoi vanhin päällikkö nuorelle delawaritytölle, – kysy tuolta harmaaparralta, minkä vuoksi hän tuli leiriimme.
Kysymyksen esitti Hist omalla epätäydellisellä englanninkielellään, mutta tavalla, jota oli helppo ymmärtää. Hutter oli liian jäykkä ja itsepäinen luonnoltaan väistääkseen tekojensa seurauksia ja sitä paitsi oli hän liian perehtynyt villien ajatustapaan ollakseen ymmärtämättä, ettei mitään ollut voitettavissa karttelemisella tai heidän vihansa epämiehekkäällä pelolla. Epäröimättä hän siis tunnusti, missä tarkoituksessa hän oli tullut, vedoten kokonaan siirtokunnan hallituksen päänahoista maksamaan korkeaan verirahaan. Tämän suoran tunnustuksen irokeesit vastaanottivat ilmeisellä mielihyvällä ajattelematta kuitenkaan tunnustuksen ansaitsemaa siveellistä hyväksymystä, vaan he tunsivat tyydytystä arvokkaasta vangistaan, joka joutuisi heidän kostonsa uhriksi.
Kohta kun päälliköt olivat saaneet vastauksen kysymyksiinsä, menivät he äänettöminä tiehensä, aivan kuin olisivat pitäneet asian ratkaistuna. Kaikki Hettyn oppilauseet pyyhkäisivät olemattomiin miehet, jotka lapsesta asti olivat tottuneet väkivaltaisiin tekoihin. Hetty ja Hist jäivät nyt yksinään Hutterin ja Hurryn seuraan, eikä kumpaisenkaan liikkumisvapaudelle asetettu mitään esteitä, vaikka heitä kaikkia neljää itse asiassa valppaasti ja herkeämättä vartioitiin. Vaikka molemmat kiinteästi ajattelivat pakoa, kumpikin huomasi sen hyödyttömyyden, sillä se oli vaikeasti ajateltavissa ja vielä vaikeampaa toteuttaa. Molemmat miehet olivat olleet kyllin kauan leirissä ja olivat kyllin tarkkanäköisiä huomatakseen, että Histkin oli eräänlainen vanki, ja tähän seikkaan luottaen Hutter puhui hänen läsnäollessaan vapaammin kuin muutoin olisi katsonut varovaisuuden myöten antavan, näyttäen esimerkkiä Hurrylle varomattomuudessa.
– En minä sinua moiti, Hetty, että lähdit tälle asialle, joka oli kyllä hyvää tarkoittava, joskaan ei erittäin viisaasti suunniteltu, alkoi isä, istuutuen tyttärensä viereen ja tarttuen hänen käteensä, raa'an miehen osoittama tunneilmaus, mikä ilmaisi hänen aivan erikoisesti kiintyneen tähän omituiseen lapseen, – mutta saarnoilla ja raamatunlauseilla ei intiaanin mieltä käännetä omalta tolaltaan.
– Lähettikö Hirventappaja mitään sanaa vai onko hänellä suunnitelmia vapauttamiseksemme?
– Hei, siinäpä tuuma, keskeytti Hurry, – jos voit auttaa, tyttö, puolen mailin tai edes neljänneksen päähän, pidän huolta lopusta. Kai vanhus tarvitsee pitemmän alkuvauhdin, mutta minun kokoiseni ja ikäiseni mies uhmaa kaikkia vastuksia.
Hetty katseli hajamielisenä vuoroin kumpaakin, mutta hän ei voinut vastata mitään hillittömän Hurryn kysymykseen.
– Isä, vastasi Hetty, – ei Hirventappaja eikä Judit tienneet minun tänne lähdöstäni, ennenkuin olin lähtenyt arkista. He pelkäävät, että irokeesit tekevät lautan ja koettavat päästä linnaan, ja sen vuoksi he ajattelevat enemmän sen puolustamista kuin teidän auttamistanne.
– Ei, ei, sanoi Hist hätäisesti, vaikka hiljaisella äänellä kasvot maahan luotuina tahtoen näin pitää salassa vaanivilta katseilta keskusteluun sekaantumisensa. – Hirventappaja toisenlainen mies. Hän ei ajatella itsensä puolustaa, kun ystävä vaarassa. Auttaa toinen, ja kaikki pääsevät linnaan.
– Se on järkipuhetta, Tuomo, sanoi Hurry iskien silmää ja nauroi,
mutta puhui varovaisuussyistä hiljaa. – Anna mulle sukkela squawi
[intiaaninainen] liittolaiseksi, niin sittenpä ihme, jollen minä
yhdelle irokeesille puoliani pidä.– Ei puhua kovaa, sanoi Hist. – Muutamilla irokeesilla yangkin kieli ja kaikilla yangkin korva.
– Oletteko te ystävämme, nuori nainen? kysyi Hutter innostuen keskustelemaan. – Siinä tapauksessa voitte odottaa suurta palkintoa, ja mikäpäs teitä on lähettäessä oman heimonne luo, jos vain saamme teidät viedyksi kerallamme linnaan. Antakaa meille arkki ja kanootit, kyllä sitten hallitsemme järveä kaikkia Kanadan villejä vastaan. Vain tykistö voi ajaa meidät linnasta, jos sinne pääsemme.
– Isä, sanoi Hetty, – Judit aikoo murtaa auki ison kirstun etsiäkseen sieltä jotakin sellaista, millä voisi ostaa teidät vapaaksi villien käsistä.
Hutterin kasvot synkkenivät ja hän ilmaisi tyytymättömyytensä kaikkien nähden.
– Miksei murtaa auki kirstua, ehätti Hist sanomaan. – Elämä mieluisampi kun vanha kirstu, päänahka suloisempi kuin vanha kirstu. Jollei ukko anna tyttärenne sitä avata, Wah-ta-Wah ei auta ukkoa pakenemaan.
– Sinä et tiedä, mitä pyydät – niinkuin tyhmien tyttöjen tapa on. Paras kummankin puhua asioista, joita ymmärrätte, eikä mitään muuta. En usko, Hurry, kullan paljonkaan villeihin vaikuttavan. Mutta toden totta luulen heidän ajattelevan jotakin ikävää, ja meidän pitäisi tehdä jotakin ja pian. Luuletko, että voimme luottaa tähän nuoreen naiseen?
– Kuulkaa, sanoi Hist kiihkeästi ja vakavasti, mikä osoitti hänen täydellä sydämellä olevan mukana, – Wah-ta-Wah ei irokeesi, delawari kokonaan. Hän myös vanki. Yksi vanki auttaa toinen vanki. Ei hyvä puhua nyt enempi. Tytär pysyä isän luona. Wah-ta-Wah tulee katsomaan ystävä. Kaikki näyttää hyvin – sitten sanoo, mitä pitää tehdä.
Tämä lausuttiin matalalla äänellä, mutta sellaisella tavalla, että se painui syvälle mieleen. Heti kun se oli sanottu, nousi tyttö, lähti pois joukosta ja asteli rauhallisesti majaa kohti, missä hän asui, ikäänkuin ei olisi välittänyt, mitä kolmella valkoihoisella oli keskenään puhumista.
XII luku.
Jätimme Juditin ja hänen kumppaninsa linnaan ja arkkiin nukkumaan. Kerran tai pari nousi kyllä Hirventappaja tai delawari yöllä ja kävi katsomassa tyyntä järveä, mutta kun mitään oudompaa ei näkynyt, niin he palasivat kovalle vuoteelleen ja nukkuivat kuin konsanaan miehet, jotka eivät hevin aikoneet luopua luonnollisesta levostaan. Sarastuksen ensi merkkien näkyessä edellinen nousi ja suoritti ensi valmistelunsa päivän varalle; sen sijaan hänen toverinsa, joka ei ollut nukkunut rauhallisesti tai ei ainakaan ilman häiritseviä sivuvaikutuksia, jatkoi nukkumistaan auringonnousuun saakka. Myöskin Judit oli tavallista myöhäisempi tänä aamuna, vasta yön varhaisimpina tunteina hän pääsi virkistävän unen päästä kiinni. Mutta ennenkuin aurinko oli kohonnut itäisten kukkulain yli, olivat kaikki jalkeilla, sillä näillä tienoin laiskottelijakaan harvoin malttaa pysyä vuoteellaan, sitten kun päivän ruhtinas on kohonnut taivaanrannalle.
Chingachgook oli juuri laittamassa salolaispukuansa kuntoon, kun Hirventappaja astui arkin kajuuttaan ja heitti hänelle muutamia karkeita, mutta keveitä kesäpukimia, jotka olivat Hutterin omia.
– Judit antoi nämä sinun käytettäväksesi, päällikkö, sanoi hän heittäen nutun ja housut intiaanin jalkoihin, – sillä eipä ole varsin viisasta eikä varovaista, että näyttäydyt sotapuvussasi ja maalauksessasi.
Chingachgook loi inhoa kuvastavan katseen pukimiin mutta oivalsi valepuvun hyödyn, joskaan ei sen ehdotonta välttämättömyyttä. Jos irokeesit huomaisivat punaisen miehen linnassa tai sen ulkopuolella, niin se saattais heidät olemaan paremmin varuillaan ja kääntäisi heidän epäluulonsa naisvankiinsa. Saattaisihan tehdä mitä tahansa, kunhan vain ei hänen kihlattunsa pelastuspuuha menisi myttyyn, ja käännettyään pukimia senkin seitsemän kertaa ympäri ja tarkastettuaan niitä eräänlaisella ivalla, päällikkö totteli kumppaninsa neuvoa, ja kohta seisoi siinä olento, jossa punaisesta miehestä ei ollut muuta kuin väri jäljellä. Delawarin tottumattomuus uuteen pukuunsa hymyilytti hänen ystäväänsä enemmän kuin kerran sinä päivänä, mutta hän varoi lausumasta sukkeluuksia, joita tavallisesti viljeltiin valkoisten miesten kesken tämmöisissä tapauksissa, sillä päällikön tavat, ensi kertaa sotapolulla olevan soturin arvokkuus ja tilanteen vakavuus, mihin he olivat joutuneet, tekivät ne sopimattomiksi.
Kokoontuessaan aamiaispöytään saarelaisemme, jos niin saamme sanoa, olivat äänettömiä, vakavia ja mietteisiin vaipuneita. Juditista näki, että hän oli viettänyt rauhattoman yön, kun taas miehillä oli tulevaisuus edessään tuntemattomine kohtaloineen. Moniaita kohteliaita sanoja vaihtoivat Hirventappaja ja tyttö keskenään aterian aikana, mutta heidän asemaansa ei sanallakaan vastattu. Viimein Judit, jonka sydän oli täysi, otti asian puheeksi tehden sen tavalla, joka osoitti, kuinka suuresti se oli hänen ajatuksiansa pitänyt vireillä viime kuluneena unettomana yönä.
– Olisi kauheata, Hirventappaja, huudahti hän äkkiä, – jos isälleni ja Hurrylle jotakin tapahtuisi! Ei meidän sovi istua täällä rauhassa ja jättää heitä irokeesien käsiin ajattelematta keinoja heidän pelastamisekseen.
– Olen valmis, Judit, heitä auttamaan, jos vain tietäisin, miten se parhaiten käy päinsä. Ei ole leikinasia joutua punanahkain käsiin, kun on lähtenyt tuommoisellekin asialle kuin Hutter ja Hurry; minä en soisi pahimman vihamiehenikään joutuvan moiseen ansaan, vielä vähemmän niiden, joiden keralla olen matkustanut, syönyt ja nukkunut. Oletteko laatinut mitään suunnitelmaa, joka olisi Käärmeen ja minun koetettava toteuttaa?
– Minä en tiedä mitään muuta keinoa vankien vapauttamiseksi kuin irokeesien lahjomisen. Lahjoja on heidän vaikea vastustaa; me voisimme kenties tarjota heille siksi paljon, että he alkaisivat arvella viisaammaksi viedä mukanaan runsaat lahjat kuin pari vankiraukkaa, jos heillä lieneekään aikomus viedä heitä pois.
– Eipä ole hullumpi tuuma, Judit, jos vihollinen vain on lahjottavissa ja löydämme esineitä, joilla kyetään kauppaan. Isällänne on mainio suojapaikka ja se on edullisessa paikassa, vaikka se ei sisälläkään rikkauksia, joilla voisimme lunastaa hänet. Tuo pyssy, jota isänne nimittää Hirventappajaksi, saattaa kyllä olla jonkin arvoinen, ja sitten täällä on kuulemma ruutinassakka, joka menee mukiin kaupan päälle, mutta eipä sentään kahta vankkaa miestä osteta irti ihan tyhjällä, ja sitäpaitsi...
– Sitäpaitsi – mitä? kysyi Judit kärsimättömänä huomattuaan, että toinen epäili lausua sellaista, mikä oli epämiellyttävää kuultavaa.
– Niin, nähkääs, Judit, ranskalaiset tarjoavat palkintorahoja päänahoista samoin kuin meikäläisetkin ja kahden päänahan hinnalla saisi hyvinkin ostetuksi ruutinassakan ja pyssyn, vaikken mene sanomaan, että viimeksimainittu lähimainkaan on yhtä hyvä kuin tuo Hirventappaja, puhumattakaan hyvästä ruudista ja tarkasta rihlasta. Lisäksi punanahat ovat kehnoja pyssymiehiä, jotka eivät osaa erottaa hyvää tavaraa huonosta.
– Tämä on vallan kauheata! mutisi tyttö, jota hämmästytti suorasukainen tapa, millä hänen kumppaninsa tapasi mielipiteitänsä lausua. – Mutta te unohdatte minun vaatteeni, Hirventappaja, ja ne voisivat, minä luulen, saada ihmeitä aikaan irokeesien naisväen keskuudessa.
– Voisivatpa hyvinkin, Judit, voisivatpa hyvinkin, vastasi toinen. – Mutta tokkohan te raskisitte luopua koristuksistanne tällaisen tarkoituksen vuoksi? Monet miehet ovat luulleet olevansa uljaita, kunnes näkevät vaaran silmästä silmään. Olen tuntenut monia heistä, ja he ovat hyväluontoisia ja valmiita antamaan kuullessaan toisten ihmisten kovasydämisyydestä, mutta heidän nyrkkinsä napsahtavat nyrkkiin, kun heidän pitää jotakin uhrata omistaan. Sitäpaitsi, Judit, te olette tavattoman kaunis ja herätätte huomiota toden sanoakseni, ja kauniit ihmiset tahtovat kaikin keinoin sulojaan lisätä.
Miellyttävä viittaus tytön henkilökohtaisiin suloihin tuli oikeaan aikaan lieventääkseen nuoren miehen lausumaa arvelua, missä määrin toinen oli halukas suorittamaan tyttären velvollisuuksiaan. Jonkun toisen kuin Hirventappajan lausumana kohteliaisuutta olisi voitu luulla vain heränneiden epäluulojen katteeksi, mutta rehellinen suoruus, joka usein paljasti yksivakaisen metsästäjän ajatukset, miellytti tyttöä sanomattomasti.
Vaikka Judit punastui ja hänen silmänsä tuokion salamoivat, ei hänen sydämensä toki sallinut hänen suuttua mieheen, jonka koko sielu näytti olevan pelkkää totuutta ja miehekästä hyvyyttä.
– Saatte pitää edulliset käsityksenne delawaritytöistä, Hirventappaja, jos vakavissanne noin ajattelette oman värinne naisista, hän sanoi puhjeten nauruun. – Koetelkaa minua, sanoi hän hiljaa, – ja jos huomaatte minun surevan nauhoja tai höyheniä, silkkiä tai musliinia, niin ajatelkaa sydämestäni mitä tahdotte ja sanokaa mitä ajattelette.
– Se on oikein. Harvinaisin kappale maan päällä on tosi rehellinen ihminen. Näin sanoo Tamenund, delawarien viisain profeetta, ja niin ajattelevat kaikki, jotka näkevät, puhuvat ja toimivat miesten parissa. Pidän suorasta miehestä, Käärme, hänen silmänsä eivät himmene vihollisen edessä, ja ne katsovat aurinkoisesti ja kirkkaasti ystävään. Hän käyttää Jumalan antamaa järkeä hyväkseen ja hän arvostelee asioita niinkuin ne ovat, eikä siten, kuin hän tahtoisi niiden olevan. On helppo löytää miehiä, jotka sanovat itseään oikeamielisiksi, mutta todellisuudessa niitä saa hakemalla hakea.
– Totta, Hirventappaja, virkkoi Judit. – Toivon näkeväni, että te noudatatte tätä totuudenrakkautta kaikissa minua koskevissa kysymyksissä. Arvostelkaa toki itse asiaa, älkääkä uskoko Hurry Harryn tapaisen joutavan lörpöttelijän juttuja, joiden tarkoituksena on pilata jokaisen nuoren tytön maine, tytön, joka ei voi pitää hänestä ja hänen kasvoistaan yhtä paljon kuin hän itse.
– Hurry Harryn jutut menevät korvieni ohi, Judit, mutta valitettavasti on sellaisia, jotka kallistavat niille korvansa.
– Ei puhuta siitä enää, huudahti Judit leimuavin silmin ja punastuen hiusmartoa myöten. – Mutta puhutaanpa isästäni ja hänen lunnaistansa. Oikeassa te olette, Hirventappaja: intiaanit eivät luultavasti päästä vankejansa vapaaksi, jolleivät saa arvokkaampaa lahjaa kuin minun vaatteeni, isän pyssyn ja ruutinassakan. Mutta onhan tuossa arkku.
– Niinpä kyllä, onhan tuossa arkku kuten sanoitte, Judit. Onko isänne antanut teille koskaan varmaa määräystä tuosta arkusta?
– Ei koskaan. Hän on näyttänyt aina pitävän arkun lukkoja, teräskiskoja ja lujuutta sen parhaana suojana.
– Komea kirstu ja kovin merkillinen rakenteeltaan, jatkoi Hirventappaja nousten paikaltaan ja mennen kysymyksessä olevan esineen luo, jolle hän istui voidakseen sitä mukavammin tarkastella. – Chingachgook, tämännäköistä puuta emme ole tavanneet metsissä, joita olemme polkeneet ristiin rastiin. Tämä on mustaa pähkinäpuuta, ja se olisi vielä komeampi, elleivät savu ja käsittely olisi siihen jättäneet sievoisia jälkiä.
Delawari astui sen luo, kosketti kädellään puuta, tutki sen väriä, koetti naulankantoja ja siveli huolellisesti sen rautavanteita, jykeviä lukkoja ja muita painavan arkun ihmeellisyyksiä.
– Tämäntapaista puuta ei kasva näillä main, Hirventappaja vakuutti. – Olen nähnyt tammet, vaahterat, jalavat, lehmukset, pähkinäpuut ja poppelit, ja kullakin on oma koko ja väri, mutta koskaan en ole tavannut tämännäköistä puuta! Judit, tämä kirstuhan yksinään hankkii isällenne vapauden, sillä irokeesin tarkkuus ei ole yleensä yhtä suuri kuin punanahan, mitä puulaatuun tulee.
– Ehkäpä kaupat syntyvät huokeammallakin, Hirventappaja. Arkku on täysi, ja parempi olisi hukata vain puoli kuin menettää se kokonaan. Sitäpaitsi isä pitää tuota arkkua kovin suuressa arvossa.
– Hän näyttää pitävän sen sisällystä arkkua itseänsä arvokkaampana päättäen tavasta, millä hän pitelee ulkopuolta ja peittää sisäpuolen. Tässä on kolme lukkoa, Judit, mutta onko avaimia?
– En minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan, mutta varmaan avain on olemassa, koska Hetty sanoi nähneensä arkun monestikin avattuna.
– Eiväthän avaimet häily ilmassa eivätkä uiskentele vetten päällä enemmän kuin ihmisetkään, tyttö. Jos avain on olemassa, niin tiettävästi on myöskin paikka, missä sitä säilytetään.
– Se on totta, ja ehkäpä se helposti löydetäänkin, jos vain uskalletaan etsiä.
– Se riippuu teistä, Judit, se riippuu kokonaan teistä. Arkku on teidän tai isänne, ja Hutter on teidän isänne eikä minun. Kun pyydyksen tai kanootin omistaja ei ole saapuvilla, edustaa häntä metsien lain mukaan lähin sukulainen. Jätämme siis teidän päätettäväksenne, onko kirstu avattava vai ei.
– Toivon, ettette usko minun silloin epäilevän, kun isäni henki on vaarassa, Hirventappaja. Ei tässä pitkiä itkuja tarvita. On typerää luulla, että Tuomas-ukko loukkaantuisi menettelystämme nähdessään askartelumme täällä. Eipä luulisi miehen suuttuvan siitä, että toinen toimii hänen parhaakseen. Olen varma siitä, että kuukin näyttäisi toisenlaiselta, jos me voisimme katsoa sitä toiselta puolelta. Jos löydämme avaimen, niin minä valtuutan teidät avaamaan arkun ja ottamaan siitä esineet, joilla arvelette voitavan ostaa isäni vapaaksi.
– Etsitäänhän ensin avain, tyttö, muusta puhutaan perästäpäin. Käärme, sinulla on tarkat silmät kuin kärpäsellä ja arvostelukyky, joka harvoin pettää, sanopas, missä Vesilläliikkuja Tuomo säilyttää tämän arkun avainta. Niinkuin näet, pitää hän arkkua yksityisenä kapistuksenaan.
Delawari ei ottanut keskusteluun osaa, ennenkuin häntä näin suoranaisesti puhuteltiin, jolloin hän heti poistui arkun luota ja alkoi miettiä, mihin avain mahdollisesti oli kätketty. Eipä Judit eikä Hirventappajakaan pysyneet toimettomina, kaikki kolme olivat kohta ankarassa etsimistouhussa. Koska oli varmaa, ettei etsitty avain voinut olla helposti saatavissa rakennuksen monissa hyllyissä tai laatikoissa, ei kukaan edes tarkastanut niitä, vaan suuntasi epäilyksensä aivan toiselle taholle, mistä sen otaksuttiin suuren todennäköisyyden mukaan löytyvän, nimittäin piilopaikkoihin, jotka soveltuivat tarkoitukseen. Tällä tavoin tutkittiin ulommainen huone perinpohjin, mutta huonolla menestyksellä, jonka perästä he astuivat Hutterin makuusuojaan. Tämä rakennuksen osa oli parhaiten kalustettu sisältäen talon emäntävainajan omaisuutta ja tarve-esineitä; mutta kun Juditilla oli hallussaan kaikki muut avaimet, oli huone pian etsitty kateissa olevan avaimen kuitenkaan löytymättä.
Sitten he astuivat tyttärien makuuhuoneeseen. Chingachgookia hämmästytti jyrkkä vastakohta, joka ilmeni tarvekaluissa ja niiden asettelussa siinä osassa huonetta, jota saattoi nimittää Juditin puoleksi, ja siinä, joka näytti kuuluvan Hettylle. Keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa ja viitaten joka suuntaan hän vahvisti otaksuman oikeaksi hiljaisin äänin ja puhui ystävälleen delawarikielellä.
– Juuri niinkuin sinä ajattelit, Käärme, vastasi Hirventappaja. – Juuri niin on laita, senhän näkee kuka tahansa, ja se perustuu kokonaan luonnonlaatuun. Toisella sisarista on hienoa ja hyvää yltäkyllin, kun taas toinen ei omista juuri muuta kuin Jumalan lahjoittaman hyvän sydämen ja totuudenrakkauden.
– Ja Heikkomieli on nähnyt arkun avattuna? kysyi Chingachgook tarkkaavin katsein.
– On kuin onkin, minä kuulin hänen itsensäkin sanovan.
– Sitten on avain kätketty vain Metsäruusun takia. Niin oli näet Chingachgook ruvennut nimittämään Juditia yksityisessä keskustelussa ystävänsä kanssa.
– Niin onkin. Toiseen hän luottaa, toiseen ei. Samoin on punaisen ja valkoisen laita. Eräät luottavat toiseen, muutamat taas toiseen väriin.
– Missäpä avain saattaisi olla paremmassa kätkössä Metsäruusulta kuin karkeiden vaatteiden joukossa?
Hirventappaja hätkähti, kääntyi ystäväänsä ihailevasti ja nauroi hiljaiseen mutta sydämelliseen tapaansa toisen taitavalle ja onnistuneelle päätelmäkyvylle.
– Et sinä suotta ole nimeäsi saanut, Käärme, vastasi Hirventappaja hymyillen. – Totta tosiaan, kaikista vähimmin korujen ihailijalle johtuisi mieleen etsiä jotakin noin karkeiden ja vähäpätöisten vaatteiden seasta kuin tuon Hetty-raukan. Rohkenen vakuuttaa, etteivät Juditin hienot sormet ole koskettaneet tuon karheatekoisen ja ruman alushameen helmaakaan tutustuttuaan ensi kertaa upseereihin! Ken tietää? Avain voi olla naulassa yhtä hyvin kuin missä muussa paikassa tahansa. Otapa alas tuo leninki, delawari, niin nähdään, oletko sinä tosiaankin profeetta.
Chingachgook teki työtä käskettyä, mutta avainta ei näkynyt. Karkea pussi, nähtävästi tyhjä, riippui viereisessä naulassa, ja se otettiin sitten tarkastettavaksi. Nyt oli Juditin huomio kiintynyt tähän kohtaan ja hän puhui hätäisesti säästääkseen toiset turhasta vaivasta.
– Ne ovat Hetty-poloisen vaatteita, sanoi Judit. – Ei meidän etsittävämme taida sieltä löytyä.
Sanat olivat tuskin vierähtäneet puhujan viehättävästä suusta, kun Chingachgook kaivoi esiin kaivatun avaimen pussista. Judit oli liian terävä-älyinen ollakseen käsittämättä syytä, miksi avain oli piilotettu niin joutavaan ja avonaiseen paikkaan. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa yhtä paljon närkästyksen kuin häpeän vaikutuksesta. Hän puraisi huultansa, mutta ei virkkanut mitään. Hirventappaja ja hänen ystävänsä tarkastelivat sitä kuin luonnostaan hienot miehet ainakin hymyilemättä oivaltaen täydellisesti ovelan juonen tarkoituksen. Edellinen, joka oli ottanut avaimen intiaanilta, riensi edellä viereiseen huoneeseen ja koetti avainta lukkoon päästäkseen varmuuteen, oliko oikea koje viimeinkin löydetty. Siinä oli kolme etulukkoa, jotka helposti aukenivat tämän yksinkertaisen avaimen avulla. Hirventappaja avasi ne, otti ne pois, irroitti säpit, kohotti hieman kantta nähdäkseen, että se oli auki ja siirtyi sitten muutamia askeleita syrjään arkun luota viitaten ystäväänsä tekemään samoin.
– Tämä on perhearkku, Judit, sanoi hän, – ja luultavasti se sisältää perhesalaisuuksia. Käärme ja minä menemme arkkiin katsomaan kanootteja, meloja ja airoja siksi aikaa, kun te tarkastatte sitä yksinänne ja otatte selvää onko vai eikö ole tavaroissa mitään lunnaiksi soveltuvaa.
– Seis, Hirventappaja, huudahti tyttö, kun metsästäjä oli poistumassa, – minä en liikuta ainoatakaan kapinetta – enkä tule myöskään nostamaan kantta – jollette te ole läsnä. Isä ja Hetty ovat katsoneet sopivaksi pitää tämän arkun sisällyksen minulta salassa ja minä olen liian ylpeä kurkistamaan heidän löytämiinsä aarteisiin, vaikkapa se koituisikin heidän hyväkseen. Minä en missään tapauksessa avaa sitä yksinäni. Olkaa siis läsnä. Pitää olla todistajat näkemässä, mitä minä teen.
– Olenpa melkein sitä mieltä, Käärme, että tyttö on oikeassa. Luottamus tuo varmuuden, mutta epäluulo tekee elämämme häilyväksi. Juditilla on oikeus pyytää meitä olemaan läsnä ja jos kirstu sisältää mestari Hutterin salaisuuksia, joutuvat ne kahden ehdottomasti vaiteliaan nuoren miehen omaksi tiedoksi.
Judit oli todella utelias katsomaan kirstua, jota hän lapsesta saakka oli tottunut pitämään kiellettynä hedelmänä. Vihdoinkin aika oli tullut, jolloin hän saisi ratkaisun moniin salaperäisiin arvoituksiin.
Huomattuaan molempien kumppaniensa seuraavan hänen liikkeitänsä vakavan äänettöminä Judit laski kätensä kannelle ja koetti nostaa sitä. Hänen voimansa eivät kuitenkaan riittäneet, ja tytöstä tuntui kuin jokin yliluonnollinen voima olisi vastustanut häntä pyhyyttä loukkaavassa yrityksessään.
– En minä jaksa nostaa kantta, Hirventappaja, sanoi hän. – Eiköhän olisi parasta luopua tästä yrityksestä ja miettiä jotakin toista keinoa vankien vapauttamiseksi?
– Eikö mitä, Judit. Hyvän lahjomisen vertaista keinoa ei ole toista. Kantta taas ei pidä kiinni muu kuin sen oma paino, sillä se painaa vähän puuaineksen ja paljon raudan vaikutuksesta.
Puhuessaan hän tarttui kiinni kanteen ja nosti sen hirsiseinää vasten, jonka perästä hän varovaisuuden vuoksi pönkitti sen lujalla seipäällä. Judit suorastaan vapisi silmätessään ensi kertaa kirstun sisälle ja hänen silmänsä keksi ensiksi kangaspeitteen, joka kulmat alas pistettyinä peitti kaiken. Siinä oli ilmeisesti paljon tavaraa, sillä suojakangas oli tuuman päässä kannesta.
– Täällä on täysi lasti tavaraa, sanoi hän silmäten täyteen ahdettuun arkkuun, – taitaa olla viisainta, ettemme hätäile ja pidä kiirettä. Käärme, tuo tänne muutamia tuoleja, sillä aion levittää tämän villapeiton lattialle, ja sitten alamme huolellisesti ja vakavasti työskennellä.
Delawari totteli. Hirventappaja varasi yhden Juditille, otti itselleen yhden ja alkoi siirtää peitekangasta. Kun vaatekappale oli otettu pois, tuli ensin arkusta näkyviin erinäisiä miesväen pukineita. Ne oli tehty hienoista aineksista ja olivat ajan maun mukaan iloisia väriltään ja runsaasti koristeltuja. Erikoisen huomattava oli muuan tulipunainen takki, jonka napinlävet oli kultalangoin kirjottu. Ei se kuitenkaan ollut sotilastakki, vaan osa jollekulle säätyhenkilölle kuuluvasta puvusta tuolta aikakaudelta, jolloin yhteiskunnallinen arvo otettiin ankarasti puvussakin huomioon. Chingachgook ei voinut olla huudahtamatta ilosta heti paikalla, kun Hirventappaja avasi takin ja piti sitä nähtävänä, sillä huolimatta hänen itsensähillitsemiskyvystänsä voitti pukineen loisto intiaanin viisauden. Hirventappaja käännähti äkisti ja katsoi ystäväänsä hetkisen tyytymättömänä, kun tämä saattoi antautua mokoman heikkouden valtaan, ja sitten hän alkoi puhella itsekseen, mikä tapahtui aina silloin, kun jokin tunne saavutti huippukohtansa.
– Luonto se on, niin, luonto panee intiaanin pitämään hienouksista, eikä häntä saa siitä moittia. Tässä on erinomainen puku, ja se herättää erinomaisen tunteen. Luulen, että tämä tekee tehtävänsä, Judit. En luule koko Amerikassa olevan intiaania, joka ei olisi ihastunut näihin väreihin ja niiden kimallukseen. – Jos tämä takki tosiaan on tehty isällenne, niin te olette rehellisesti perinyt häneltä koristuksille herkän makunne.
– Tuota takkia ei ole koskaan isälle tehty, vastasi tyttö hätäisesti, – se on liian pitkä, isähän on lyhyt ja pyöreähkö.
– Jos se on hänelle tehty, niin verkaa on ollut viljalti ja korut halpoja, vastasi Hirventappaja hiljaa ja iloisesti nauraen. – Käärme, tämä puku on tehty sinun kokoisellesi miehelle ja tahtoisin nähdä sen ylläsi.
Chingachgook suostui yritykseen ja heitti yltään Hutterin karkeatekoisen takin pukeutuakseen mekkoon, joka alkujaan oli tehty herrasmiehelle. Vaihdos oli huvittava, mutta koska ihmiset harvoin ovat tietoisia omasta ulkoasustaan ja sen herättämästä vaikutuksesta, delawari katseli vakavan kiinnostuneena peiliin, jota Hutter käytti parranajossa. Tällä hetkellä hän ajatteli Histiä, ja sanoaksemme totuuden, vaikka se voisikin olla ristiriidassa soturin jäyhän luonteen kanssa, hän toivoi, että mielitietty näkisi hänet tässä uudessa asussa.
– Heitä pois tuo, Käärme, heitä pois, sanoi järkähtämätön Hirventappaja, – moiset korumekot sopivat yhtä vähän sinulle kuin minulle. Sinulle kuuluvat maalit, haukansulat, villapeitteet ja wampum-vyöt, minulle nahkajakku, lujat säärystimet ja hirvennahkamokkasiinit.
– En ymmärrä, Hirventappaja, miksei tuota mekkoa voi kantaa mies kuin mies, sanoi tyttö. – Tahtoisin nähdä teidät samassa sievässä asussa.
– Minutko herrojen hepeneissä! Judit, saatte odottaa koko tämän päivän, ettekä sittenkään voi nähdä minua järkeni ja muistini menettäneenä. Mitä olen tehnyt sellaista, että tahtoisitte nähdä minut mokomissa lainahöyhenissä?
– Mielestäni, Hirventappaja, ei vain varuskunnan valhepuheisten ja halpamaisten nuorien keikarien pidä esiintyä kauniisti puettuna, vaan rehellisillä ja oikeamielisillä olkoon myös oikeus esiintyä kunniansa mukaisissa vaatteissa.
– Paljonko minä nousisin arvossa, jos minulla olisi korumekko yllä kuin mingopäälliköllä, joka palaa Quebecista palkittuna? Olen hyvä sellaisena kuin olen, jollen, en voi muuttua paremmaksi. Laske peitekankaalle puku, Käärme, ja luokaamme taas silmäys arkkuun.
Houkutteleva pukine, jota varmastikaan ei ollut Hutterille tehty, pantiin syrjään, ja tarkastusta jatkettiin. Kaunis kultakirjovaatteinen leninki, hieman vahingoittunut huolimattoman hoidon takia, oli seuraava järjestyksessä, ja nytkös Judit remahti riemuun! Hän oli ihastuksissaan kuin lapsi eikä sallinut millään mokomin tarkastusta jatkaa, ennenkuin hän oli pukeutunut pukuun, joka niin huonosti sopi hänen tapoihinsa ja ympäristöönsä. Tämän vuoksi hän meni omaan huoneeseensa ja kohta oli hänellä yllään välkkyvä kultakirjoleninki. Puku oli sattumoisin Juditin kauniin, sopusuhtaisen vartalon mukainen, ja varmaankaan se ei ollut koskaan somistanut olentoa, joka luontaisten lahjojensa puolesta olisi ollut paremmin omansa tuottamaan kunniaa sen todellakin uhkealle väriloisteelle ja hienolle kudontatyölle. Kun hän palasi, niin Hirventappaja ja Chingachgook hypähtivät ylös hämmästyneinä ja molemmat huudahtivat niin vilpittömästi ihmettelystä ja ilosta, että Juditin silmät saivat uuden loisteen, ja hänen poskensa punoittivat voitonriemusta. Tyttö ei ollut kuitenkaan huomaavinaan esiintymisensä tuottamaa vaikutusta, vaan istuutui arvokkaasti kuin kuningatar ja kehoitti jatkamaan arkun tarkastusta.
– Enpä tiedä parempaa tapaa neuvotella mingojen kanssa, tyttö, kuin lähettää teidät maalle juuri noissa pukimissa kertomaan heille, että kuningatar on saapunut heidän joukkoonsa. He päästävät Hutterin ja Hurryn ja Hettynkin kaupanpäällisiksi, jos vain saavat nähdä sellaisen näyn.
– Enpä olisi uskonut teidän rehellisen kielenne viitsivän imarrella, Hirventappaja, vastasi tyttö, jossa tämä ihailu herätti suurempaa mielihyvää kuin hän olisi tahtonut tunnustaa. – Eräs tärkeä syy, jonka vuoksi teitä kunnioitan, on juuri tuo totuudenrakkautenne.
– Ei siinä mitään liioittelua ole, Judit, suora totuus se on. Eivät koskaan ole silmäni katselleet niin hurmaavaa olentoa kuin te olette juuri tällä hetkellä. Olen nähnyt aikanani sekä valkoisia että punaisia kaunottaria lähellä ja kaukana, mutta koskaan en ole katsellut naista, joka voisi kauneudessa vetää teille, Judit, vertoja tällä siunatulla hetkellä, en koskaan.
Sitten löytyi arkusta useita pieniä naispukimeen kuuluvia esineitä, jotka laadultaan olivat yhtä arvokkaita kuin leninkikin. Nämä laskettiin hiljaa Juditin jalkoihin hänelle luonnostaan kuuluvina. Muutaman vaatekappaleen Judit otti rikkaan asunsa täydennykseksi iloisen kiinnostuneena aikoen vakavissaan koristautua sikäli kuin olosuhteet antoivat myöten. Kun molemmat pukimet oli otettu esiin, tuli toinen vaatepeite, joka erotti jäljellä olevat esineet siitä osasta arkkua, missä vaatteet olivat olleet. Huomattuaan tämän Hirventappaja pysähtyi epäillen, oliko sopivaa purkaa enempää.
– Kullakin ihmisellä on kai omat salaisuutensa, sanoi hän, – ja kaikilla ihmisillä on oikeus huvitella mielensä mukaan. Olemme käsittääkseni purkaneet arkun sisällystä sen verran kuin tarpeemme vaati. Parasta on, ettemme enää sitä pöyhi, vaan suomme mestari Hutterillekin ilon mielensä mukaan katsoa, mitä tämä peite kattaa.
– Onko tarkoituksenne, Hirventappaja, tarjota irokeeseille nämä vaatteet lunnaiksi? kysyi Judit hätäisesti.
– Tietysti. Mitäpä varten me nuuskisimme toisen miehen kirstua, jollemme palvellaksemme sen omistajaa niin hyvin kuin taidamme? Tuolla takilla yksinään olisi varsin mukava suostutella noiden matelijain ylipäällikköä, ja jos hänellä sattumoisin olisi vaimo tai tytär mukanaan, niin pianpa heidätkin saisi taipumaan, sillä tuo leninki pehmittäisi jok'ainoan Albanyn ja Montrealin välillä tavattavan naisen sydämen. En luule tarvittavan suurempaa varastoa kaupantekoon kuin mitä nämä kaksi esinettä edustavat.
– Niin te arvelette, Hirventappaja, vastasi tyttö pelästyneenä, – mutta mitähän hyötyä tuommoisesta puvusta olisi intiaaninaiselle? Hän ei voi pitää sitä metsässä, puiden oksien tähden. Wigwamin lika ja savu pilaavat sen, ja miltä näyttäisi punainen käsipari näissä lyhyissä hihoissa!
– Totta te puhutte, tyttö, ja voitte jatkaa, ettei se ole muodikas eikä sovi täällä tähän vuodenaikaan, näillä mailla ei ollenkaan, mutta mitäpä me sitä huolimme, kuinka koristuksia käytetään, kunhan oman tarkoituksemme saavutamme. Minun nähdäkseni ei isällänne ole mitään hyötyä tuollaisista vaatteista, ja onpa onni, että hänellä on tavaroita, jotka ovat tyhjän arvoisia hänelle itselleen, mutta muista kovin arvokkaita.
– Ajattele siis, Hirventappaja, ettei Tuomas Hutterilla ole ketään perheessään, ei tytärtäkään, jolle tämä puku saattaisi sopia ja jonka hän soisi pitävän sitä silloin tällöin, vaikkapa pitkien väliaikojen perästä ja vain piloillaan.
– Käsitän kyllä tarkoituksenne, Judit. Minä myönnän kernaasti, että te olette ihana kuin aurinko noustessaan tai laskiessaan jonakin kauniina lokakuun päivänä. Olette Tuomas Hutterin tytär, mutta tuo leninki on tehty jonkun kuvernöörin tyttärelle tai jollekin korkeassa asemassa olevalle naiselle ja oli aiottu pidettäväksi hienojen huonekalujen seassa ja upeassa seurassa. Minun silmissäni, Judit, vaatimaton neitonen ei koskaan näytä viehättävämmältä kuin ollessaan pukeutuneena sopivalla tavalla, eikä mikään ole sopivaa, joka on ristiriidassa säädyn ja aseman kanssa. Sitäpaitsi, jos koko siirtokunnassa on tyttöä, joka tulee toimeen ilman koristuksia ja voi luottaa viehättävään ulkonäköönsä ja suloisiin kasvoihinsa, niin olette se juuri te.
– Minä heitän yltäni tuossa tuokiossa nämä joutavat riekaleet, Hirventappaja, huudahti tyttö nousten lähtöön, – enkä kuuna päivänä toivoisi näkeväni niitä kenenkään ihmisen yllä.
– Niin on heidän kaikkien laita, Käärme, sanoi toinen nauraen ystävälleen kaunottaren poistuttua. – He pitävät koruesineistä, mutta eniten kuitenkin luontaisista suloistaan. Olen iloinen, että tyttö on päättänyt heittää hepenet helkkariin, sillä eivät ne sovi hänen säätynsä naisille. Ja lisäksi: hän on kyllin sievä ilman niitä. Hist näyttäisi mahdottomalta tuossa asussa, delawari!
– Wah-ta-Wah on punanahkatyttö, Hirventappaja, vastasi intiaani, – hänet tuntee kuin kalkkunan poikasen omista höyhenistään. Kulkisin huomaamatta hänen ohitseen, jos hänellä olisi tuo nahka niskassa. "Villi Ruusu" on hyvin miellyttävä, mutta ei hän juonnu noin moneen väriin.
– Siinä ollaan taas; se on osa luontoa se, rakkauden ja suojan vakaa perusta. Mies ei hae villistä karviaismarjapensaasta meloonia, ja kun hän tahtoo katsella meloonia, tulee hän tyytymättömäksi, jos hän äkkääkin sen kurpitsaksi, vaikka kurpitsat näyttävät vaaleammilta kuin meloonit. Pidä kiinni taipumuksistasi, niin ne pysyvät sinussa kiinni.
Molemmat miehet neuvottelivat keskenään, oliko sopivaa purkaa Hutterin arkkua syvemmälle, kun Judit palasi takaisin omassa yksinkertaisessa leningissään.
– Kiitos, Judit, sanoi Hirventappaja tarttuen häntä ystävällisesti käteen, – tiedän kyllä, että on hieman naisten taipumusten vastaista heittää pois tuollaisen koristepaljouden kuin ryysytukon. Mutta te olette silmää viehättävämpi juuri tuommoisena, kuin jos teillä olisi kruunu päässä tai jalokiviä hiuksissa riippumassa. Kysymys on siitä, onko meidän otettava pois tuo peite nähdäksemme, miten voisimme tehdä edullisimman kaupan mestari Hutterin hyväksi – sillä meidän tulee tehdä niinkuin hän tahtoisi meidän tekevän, jos hän olisi sijassamme.
– Jos tietäisimme mitä kaikkea tuo kirstu sisältää, Hirventappaja, vastasi tyttö toinnuttuaan äskeisen ulkoasun herättämän kiistelyn aikaansaamasta vaikutuksesta, – voisimme helpommin päättää, millä tavoin meidän on meneteltävä.
– Tuuma ei ole mieletön, tyttö, vaikka onkin enemmän valko- kuin punaihoisen taipumusten mukaista urkkia toisten salaisuuksia.
– Uteliaisuus on luonnollinen tunne, ja kukapa ihmisolento olisi vapaa inhimillisistä heikkouksista. Joka kerta kun olen oleskellut linnoituksissa, olen huomannut, että useimmat niissä ja niiden ulkopuolella olevat ihmiset ovat olleet kärkkäitä tietämään naapuriensa salaisuuksia.
– Niin, ja joskus punomaan niitä kokoon, milloin eivät niiden perille päässeet. Siinä on ero hienon intiaanimiehen ja hienon valkoisen miehen välillä. Tuo Käärme esimerkiksi kääntäisi pois päänsä, jos hän sattuisi tietämättänsä vilkaisemaan toisen päällikön wigwamiin, jota vastoin siirtokunnissa niitä, jotka esiintyvät suurin elein ja pitävät kovaa ääntä itsestään, pidetään jonkin arvoisina. Vakuutan, Judit, ettette saa Käärmettä kertomaan jostakin toisesta heimonsa jäsenestä, hänen ajatuksistaan, toimistaan, tavoistaan ja ravinnostaan tai hänen edesottamuksistaan. Joka näin menettelee, on kurja konna, ja se joka yllyttää häntä siihen, on samaa maata, kantakoonpa kuinka hienoja pukuja hyvänsä.
– Mutta tämäpä ei ole toisen miehen wigwami: se on isäni omaisuutta, nämä ovat hänen tavaroitaan, ja tarvitsemme niitä hänen itsensä vuoksi.
– Se on totta, tyttö, ja se muuttaakin asian. Niinpä niin, kun meillä on kaikki nähtävänä, niin voimme parhaiten arvostella, mitä meidän on tarjottava lunnaiksi ja mitä pidettävä hallussamme.
Judit ei kuitenkaan ollut niin täysin epäitsekäs tunteissaan kuin hän oli olevinaan. Hän muisti Hettyn uteliaisuuden tulleen tyydytetyksi tuon arkun sisällöstä, kun sitä vastoin hänen omansa oli jätetty huomioonottamatta. Sen vuoksi hän oli varsin hyvillään, että nyt tarjoutui tilaisuus päästä tässä suhteessa tasoihin vähemmän lahjakkaan sisarensa kanssa.
Koska oli annettu lupa purkaa kirstun sisältö kokonaisuudessaan, Hirventappaja ryhtyi poistamaan toista kangaspeitettä. Kun salaisuutta peittävä verho oli poistettu, tuli näkyviin ensiksi pari hopealla komeasti kirjottua pistoolia. Ne olisivat olleet verrattoman arvokkaita kaupunkilaisaseina, metsäseuduissa niitä taas voitiin harvoin käyttää. Ei ainoakaan upseeri, joka Euroopasta tuli siirtokunnissa käymään, tottuneena Lontoon hienostuneisiin tapoihin, voinut kuvitella Amerikan rajaseudulla niiden olevan hyödyttömiä. Mitä tapahtui näiden aseiden löydyttyä, näkyy seuraavasta luvusta.
XIII luku.
Tuskin oli Hirventappaja ehtinyt ottaa ylös pistoolit, kun hän kääntyi delawariin päin ja nosti ne hänen ihailtavikseen.
– Lasten pyssy, sanoi Käärme hymähtäen, samalla kun hän hypisteli toista asetta aivan kuin leikkikalua.
– Ei suinkaan, Käärme, ei sinne päinkään. Miehelle tämä on tehty ja kaataisi vaikka jättiläisen, jos olisi pyssymiehen kädessä. Mutta maltahan, valkoiset miehet ovat tavattoman huolimattomia säilyttäessään tuliaseita kirstuissa ja nurkissa, katsotaanpa, onko näitä kunnolla hoidettu.
Puhuessaan hän otti pistoolin ystävänsä kädestä ja avasi sankin. Tämä oli täynnä sankkiruutia, joka ajan, kosteuden ja puristuksen vaikutuksesta oli kuivunut hiilimurskakokkareeksi. Kun latasimella tunnusteltiin piippuja, havaittiin molempain pyssyjen olevan latingissa, vaikka Judit todisti, että ne todennäköisesti olivat vuosikausia maanneet kirstussa.
– Tämä on valkoisen miehen tavallista huolimattomuutta, sanoi Hirventappaja päätänsä pudistaen, – ja tuskin menee kesää, ilman että joku uudisasukas saa siitä kärsiä. Ihmeellistä, Judit, suorastaan tavatonta, miten omistaja tällä aseella voi osua hirveen tai muuhun riistaan tai vaikkapa viholliseen, kun hän kaksi laukausta kolmesta ampuu harhaan, mutta annapas kun hän sattumoisin löytää tällaisen unohtuneen kapineen, eikös vain silloin lapsi, veli tai ystävä kuole varmasti. No niin, me teemme niiden haltijalle hyvän työn, jos ammumme nuo pistoolit tyhjiksi hänen puolestansa, ja koska ne ovat uutuuksia sinulle ja minulle, Käärme, niin koetetaanpa ampua maaliin. Pane tuohon pistooliin sankkiruutia, minä panen tähän, niin sittenpä nähdään, kumpiko paremmin osaa pistoolia käyttää, sillä pyssyillä me olemme asian jo tehneet selväksi.
Hirventappaja nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen ja parin minuutin kuluttua molemmat seisoivat korokkeella ja silmäilivät arkista jotakin esinettä maalikseen. Uteliaisuus toi Juditin heidän rinnallensa.
– Astukaapa sivulle, tyttö, astukaapa vähän sivulle. Nämä aseet ovat olleet kauan ladatut, sanoi Hirventappaja, – saattaa vahinko tulla laukaistessa.
– Älkää sitten ampuko. Antakaa molemmat delawarille tai kenties olisi paras purkaa latingit ampumatta.
– Se on vastoin pyssymiesten tapoja – ja jotkut väittävät sen olevan epämiehekästä, vaikka minä annan palttua mokomalle opille. Ammuttava meidän on, Judit, vaikka arvaan edeltäpäin, ettei meillä kummallakaan ole aihetta kerskata taidostaan.
Judit oli ylipäätään hyvin urhea tyttö, ja hän oli oppinut varovaisuuteen tuliaseita käytettäessä ehkä enemmän kuin monet muut hänen sukupuoleensa kuuluvista henkilöistä. Siksi hän peräytyi hieman taaksepäin Hirventappajan rinnalle suoden intiaanille vapaan alan korokkeen osassa. Chingachgook nosti pyssyn useita kertoja, koki saada sen pysymään vakavasti pitämällä sitä molemmin käsin ja painoi lopulta liipaisinta eräänlaisella epätoivon välinpitämättömyydellä tähtäämättä itse asiassa ollenkaan. Seuraus oli, että luoti sen sijaan että olisi osunut oksaan, joka oli pantu pilkaksi, pyyhkäisi arkin ohitse, kimmahteli vedestä kuin käden heittämä litteä kivi.
– Mainio laukaus, Käärme! huudahti Hirventappaja nauraen hiljaisen iloisella tavallaan. – Sinä osasit järveen kuin poika; jotkut pitäisivät sitä aivan mestarilaukauksena.
Hirventappaja tähtäsi nopeaan ja varmasti, ja laukaus pamahti melkein samassa, kun ase nousi. Tuli välähti pistoolista, ja aseenpalasia sinkoili senkin seitsemälle taholle. Judit kirkaisi, ja kun molemmat miehet levottomina kääntyivät häneen, oli hän kalmankalpea.
– Hän on haavoittunut, Käärme, vaikkei kukaan ihminen olisi osannut aavistaa niin käyvän, koska hän seisoi niin syrjässä. Viedäänpä hänet tuolille ja koetetaan sitten auttaa häntä niin hyvin kuin tietomme ja taitomme myöten antaa.
Judit antoi viedä itsensä tuolille, siemasi suuntäyden vettä, jota delawari tarjosi hänelle kurpitsasta, ja rajun vavistuspuuskan perästä hyrskähti itkemään.
– Kipu täytyy kestää, Judit, sanoi Hirventappaja lohdutellen, – vaikken minä suinkaan kiellä teitä itkemästä, sillä kyynelet lievittävät usein tytön tunteita. Mihinkähän häneen sattui, Käärme? Minä en näe veren jälkiä enkä naarmuja hänen hipiässään tai leningissään.
– Ei minulle vahinkoa tullut, Hirventappaja, sopersi tyttö kyyneleittensä välistä. – Säikähdin vain – siinä kaikki; Jumalan kiitos, ei kenelle muullekaan tullut vahinkoa.
– Sepä merkillistä! huudahti suorasukainen metsämies. – Minä luulin teidän olevan vapaan uudisasukasheikkouksista ja pidin teitä tyttönä, joka ei säikähtäisi pyssyn piipun halkeamista. En voinut kuvitellakaan teidän noin pelkäävän. Hetty olisi kyllä hätkähtänyt. Teillä on kylliksi arvostelukykyä ja järkeä pelätäksenne, kun vaara on jo ohi. Päällikkö, se oli miellyttävä ja vaihteleva näky silmälle, mutta perin vaarallinen tunteille.
Judit ei saanut häpeältään sanaa suustaan. Hänen hätäytymisensä ei ollut teeskenneltyä, vaan kaikki oli johtunut äkillisestä ja voittamattomasta kauhusta. Hän pyyhki kyynelten jäljet kasvoiltaan, hymyili uudelleen ja kykeni kohta toisten kera nauramaan omaa hulluuttaan.
– Entä te, Hirventappaja, onnistui hänen lopulta kysyä, – pääsittekö tosiaankin eheänä vaarasta?
– Toisenkin kerran semmoisia ihmeitä sattuu käsitellessä ikäloppuja ampuma-aseita. Ensimmäinen pyssy, joka minulla oli, teki samanlaisen kepposen, mutta eipä tuosta sen pahempia tullut. Se sikseen, tulkaahan lähemmäksi, ryhdytään taas arkkua tutkimaan.
Judit oli nyt voittanut mielenliikutuksensa siinä määrin, että saattoi istuutua taas paikalleen, jonka perästä tarkastusta jatkettiin. Seuraava esine oli kääritty vaatteeseen ja siitä tuli esiin merimiesten käyttämä matemaattinen mittauskoje messinkikoristeineen ja -kiinnikkeineen. Hirventappaja ja Chingachgook ihastuivat ja yllättyivät nähdessään tuntemattoman, kiiltävän esineen, jota nähtävästi oli hyvin pidelty.
– Tämä on maanmittarin kojeita, Judit, Hirventappaja huomautti tutkien vehjettä pitkän aikaa käsissään.
– Olen nähnyt usein kaikki heidän työaseensa. He ovat sydämettömiä ja ilkeitä, sillä he tulevat metsään vain hävittämistarkoituksessa, mutta tuskin kukaan on luonut silmäystäkään tähän. Pelkään, että Tuomas Hutter on tunkeutunut erämaahan turmellakseen sen onnellisuutta. Näittekö maanmittareita koskaan isänne luona, tyttö?
– Hän ei ole maanmittari, Hirventappaja, eikä hän ole vehjettä käyttänyt, vaikka se näyttää olevan hänen omansa. Luuletteko, että Tuomas Hutter on käyttänyt tuota mekkoa? Se on liian suuri hänelle, samoinkuin tämä koje vaatii käyttäjältään enemmän oppia kuin mitä isälläni on.
– Voi olla niin, Käärme. Vanha ukko on jostakin tuntemattomasta syystä joutunut vieraan miehen tavaroiden haltijaksi! Sanotaan hänen olleen merimies ja nähtävästi tämä kirstu sisältöineen... Kas, mitä tässä on? Tämä on aivan toista kuin messinki ja musta puu!
Hirventappaja oli avannut pienen pussin, josta hän otti shakkinappulan toisensa perästä. Ne olivat norsunluusta, tavallista paljon suuremmat ja erinomaisen hienotekoiset. Kukin nappula esitti henkilöä tai esinettä, jonka mukaan sillä oli nimensä, lähetit istuivat hevosen selässä, tornit olivat elefanttien selässä ja yksinpä talonpojilla oli ihmisen pää ja yläruumis. Itse Judit lausui ihmettelynsä, kun nuo oudot esineet asetettiin hänen eteensä, ja Chingachgook unohti tykkänään intiaaniarvokkuutensa joutuen ihailun ja ihastuksen valtaan. Viimeksimainittu poimi jokaisen pikkuesineen nähtäväkseen tutkien niitä ahneesti ja tyytyväisenä, ja näytti niistä tytölle taidokkaimpia mestarin käden töitä. Elefantit häntä vasta miellyttivät. "Hugh"-huudahdukset, joita tuon tuostakin pääsi hänen huuliltansa, kun hän tunnusteli sormillansa näiden eläinten kärsiä, korvia ja häntiä, olivat varsin äänekkäät. Tarkastusta kesti useita minuutteja, jonka ajan Judit ja intiaani kahden saivat ihailla esineitä, sillä Hirventappaja istui äänetönnä, mietteihinsä vaipuneena, jopa synkkänä, vaikka hän silmin seurasi kummankin liikkeitä ja pani merkille kunkin nähtäväksi nostetun esineen erikoisuudet. Ei ainoatakaan ilon huudahdusta tai ylistävää sanaa kuulunut hänen huuliltansa. Lopulta hänen seuralaisensa huomasivat hänen äänettömyytensä, ja silloin hän puhui ensi kerran sen perästä, kun shakkinappulat oli löydetty.
– Judit, kysyi hän vakavasti ja varmasti, – ovatko vanhempanne koskaan puhuneet teille uskonnosta?
– Äiti puhui monestikin, hän sanoi, – mutta isä ei koskaan. Luulen, että siksi äidin oli mahdotonta rukoilla kanssamme tai puhua velvollisuuksistamme uskontoa kohtaan, mutta isäni ei ole kertaakaan ennen tai jälkeen äitini kuoleman hiiskahtanutkaan niistä asioista.
– Senpä uskon. Hänellä ei ole Jumalaa, ei ainakaan mitään sellaista jumalaa, jota valkoisen miehen tai edes punaihoisen sopii palvella. Nuo esineet ovat epäjumalia.
Judit hätkähti ja näytti hetkisen ajan loukkaantuneelta. Sitten hän toipui ja pyrskähti nauramaan.
– Ja te, Hirventappaja, arvelette siis noiden norsunluisten leikkikalujen olevan isäni epäjumalia? Olen minä kuullut puhuttavan epäjumalista ja tiedän, mitä ne ovat.
– Nuo ovat epäjumalia, toisti toinen päättävällä äänellä. – Miksi isänne pitäisi niitä hallussaan, jollei palvellakseen niitä?
– Säilyttäisikö hän jumaliansa säkissä ja lukitsisi ne kirstuun. Ei, Hirventappaja, isä-poloisellani on jumalansa mukanaan, missä hän kulkeekin, ja se johtuu hänen omista haluistaan. Nämä esineet voivat todella olla epäjumalankuvia, luulenpa melkein, että ne ovat niitä, mikäli itse olen kuullut puhuttavan tai lukenut epäjumalanpalveluksesta. Mutta nämä ovat peräisin jostakin kaukaisesta maasta, kuten kaikki muutkin esineet, ja ne ovat joutuneet Tuomas Hutterin haltuun hänen ollessaan merimiehenä.
– Se ilahduttaa minua, Judit, sillä eipä minusta olisi tainnut olla valkoisen epäjumalanpalvelijan auttajaksi päivistä pahoista. Vanhus on samaa väriä kuin minäkin ja koetan auttaa häntä, mutta jos hänellä on moinen uskonto, saattaa se käydä vaikeaksi. Tuo eläin näyttää sinua kovin miellyttävän, Käärme, vaikka se ei ole epäjumalankuvaa kummempi.
– Se on elefantti, keskeytti Judit. – Olen usein nähnyt noiden eläinten kuvia linnoituksissa, ja äidillä oli kirja, jossa kerrottiin niistä. Isä poltti sen kuten muutkin kirjat, sillä hän sanoi äidin pitävän liiaksi lukemisesta. Tämä tapahtui vähää ennen hänen kuolemaansa, joten luulen sen kiirehtineen hänen loppuaan.
– Elefantti tai mikä tahansa, epäjumala se vain on, vastasi metsästäjä, – eikä sitä sovi pitää kristittyjen ihmisten hallussa.
– Irokeesille hyvä, sanoi Chingachgook luopuen vastahakoisesti tornista, jonka ystävänsä otti häneltä pannakseen takaisin pussiin. – Elefantti ostaa koko heimon, ostaa pian delawarinkin.
– Niin, niin se tekisi, sen tietää jokainen, joka tuntee punaihoisen luontoa, vastasi Hirventappaja, – mutta se, joka kaupittelee väärää rahaa, Käärme, on yhtä huono ihminen kuin se, joka sitä tekee. Oletko kuullut kenenkään oikeamielisen intiaanin koskaan myyneen kissannahan oikean näädännahan asemesta? Minä tiedän, että muutamilla noista epäjumalista, kenties yhdellä elefantilla, saisi Hutterin likipitäin ostetuksi vapaaksi, mutta tuollaisen väärän rahan kaupitteleminen sotii omaatuntoa vastaan. Tuskin ainoakaan intiaaniheimo näillä main palvelee epäjumalia, vaikka jotkut sivuavat sitä hyvin läheltä, eivätkä valkoiset saa yllyttää näitä siihen.
– Jos epäjumalanpalvelus on eräänlainen taipumus, ja taipumukset ovat mitä te näytätte niillä käsittävän, niin tuollaisen kansan epäjumalanpalvelus tuskin on synti, sanoi Judit enemmän pistämis- kuin arvostelunhalusta.
– Jumala ei suo kenellekään luoduille olennoille sellaisia taipumuksia, Judit, vastasi metsästäjä vakavasti. – Häntä täytyy toisen tai toisen nimisenä palvella, mutta ei vaskisia tai norsunluisia kappaleita. Yhdentekevää on, nimitetäänkö meidän kaikkien isää Jumalaksi tai Manitouksi, Herraksi tai Suureksi Hengeksi, hän on siitä huolimatta meidän kaikkien luoja ja herra eikä mitään merkitse, menevätkö sielut paratiisiin vai onnellisille metsästysmaille, kullakin on tapansa ajatella näitä asioita, miten häntä huvittaa ja niinkuin parhaaksi näkee, mutta vereni kuohahtaa aina silloin, kun näen sieluja pimeydessä vaeltavan ja palvelevan puusta tai luusta tehtyjä liikkumattomia, tunnottomia kuvia jumalinaan.
– Mutta älkäähän vielä, Hirventappaja, – eivät nämä norsunluukuvat taida sittenkään olla epäjumalia. Nythän minä muistankin, että muutamalla linnoitusupseerilla oli eräänlainen peli, johon kuului kettuja ja hanhia, juuri saman mallisia kuin nämäkin, ja täällä on jotakin kovaa, käärittynä verkaan, mikä saattaa kuulua teidän epäjumaliinne.
Hirventappaja otti vastaan tytön antaman mytyn, avasi sen ja löysi sieltä shakkilaudan. Jo iski metsästäjänkin päähän asian oikea laita, ja vähitellen, vaikka epäröiden, hän hyväksyi Juditin mielipiteen ja viho viimein myönsi kuviteltujen epäjumalain olevankin johonkin outoon peliin kuuluvia, taitavasti näperrettyjä nappuloita. Judit osasi käyttää voittoaan hyväksi hyvin maltillisesti, eikä hän millään tavoin, ei edes välillisestikään viitannut, kuinka hullunkuriseen erehdykseen tytön kumppani oli tehnyt itsensä syypääksi.
Kun oli päästy noiden kummallisten pikku kuvien tarkoituksen perille, niin lunnaskysymys oli ratkaistu. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei mikään saattaisi irokeesien mielitekoa pahempaan kiusaukseen kuin juuri nuo elefantit. Onneksi olivat kaikki tornit nappuloiden joukossa, ja lopulta päätettiin tarjota näitä neljää torniakantavaa eläintä lunnaiksi. Jäljelläolevat nappulat ja kaikki arkusta otetut tavarat pantiin paikoilleen. Kun tämä oli tehty, niin kansi laskettiin alas, etulukko pantiin sijoilleen ja väännettiin lukkoon, ja näytti siltä, ettei Hutter saatuaan arkun haltuunsa ja tullessaan takaisin linnaansa voisi mitenkään huomata, että hänen tavaroillaan oli käyty. Rikkonainen pistooli saattoi kyllä ilmiantaa, mutta se oli pantu niin taitavasti toisen viereen ja entiselle paikalleen, samoin kuin muutkin esineet, joten ei voitu mitenkään otaksua arkun olleen koskaan auki. Sitten kansi painettiin kiinni, etulukot pantiin paikoilleen ja suljettiin avaimella. Viimeksimainittu pistettiin taskuun, josta se oli otettu.
Toista tuntia oli vierähtänyt tutkittaessa, mikä keino parhaiten tepsisi ja asetettaessa esineitä paikoilleen. Alituisesti tuli tilaisuuksia keskusteluun, ja Judit, jolle arkun avaaminen oli tuottanut ehtymättömän elinlähteen, peittelemättömän ihastuneena tietäessään Hirventappajan rehellisten silmien katselevan sieviä kasvojaan, näki hyväksi pitkittää keskustelua taitavasti kuin harjaantunut keimailija ainakin. Hirventappaja näytti ensimmäisenä huomaavan, kuinka paljon aikaa oli hukattu, ja hän ehdotti ryhdyttäväksi viipymättä toimeen vankien vapauttamissuunnitelman toteuttamiseksi. Chingachgook oli jäänyt makuuhuoneeseen, missä elefantit olivat ihmeellisinä ja outoina hänen silmiään kiehtomassa. Hän kai vaistomaisesti tunsi, ettei häntä tarvittu läheisessä huoneessa, sillä Judit ei kursaillut osoittaessaan ihastustaan, ja delawari tunsi kokemuksesta sulhasmiehenä, mitä laatua tytön intohimot olivat.
– No niin, Judit, sanoi Hirventappaja nousten, – hauskahan teidän kanssanne on keskustella ja tuumia näistä asioista, mutta velvollisuus kutsuu meitä toisaalle. Koko tämän ajan on Hurry ja isänne, puhumattakaan Hettystä...
Puhe katkesi äkkiä, sillä tällä hetkellä kuului keveä askel korokkeelta, ihmisvartalo häämöitti oviaukossa, ja viimeksimainittu henkilö seisoi hänen edessään. Hiljainen huudahdus, joka pääsi Hirventappajalta, ja Juditin hillitty kirkaisu olivat tuskin kajahtaneet, kun intiaaninuorukainen, iältään viidentoista ja seitsemäntoista välillä, tuli hänen viereensä. He olivat astuneet sisään mokkasiinit jalassa ja siis miltei kuulumattomasti, mutta niin odottamatta kuin he tulivatkin, eivät he kyenneet häiritsemään Hirventappajan mielenmalttia. Ensi työksensä hän puhui kiireisesti delawarin kielellä ystävälleen kehoittaen häntä pysyttelemään poissa näkyvistä, mutta samalla asettumaan vartijaksi; toiseksi hän riensi ovelle vakuuttautumaan vaaran laajuudesta. Ei kuitenkaan ollut ketään muita tullut, ja lautan tapainen, mikä kellui arkin vieressä, ilmaisi heti, millä neuvoin Hetty oli tuotu yli salmen. Kaksi kuivaa ja kevyttä petäjää oli liitetty yhteen puunauloilla ja vitsoilla, ja eräänlainen halaistusta saksanpähkinäpuusta kyhätty pikku kansi oli kömpelösti kiinnitetty niiden yläpäähän. Siinä oli Hetty istunut lehtikerpulla, sillä välin kun nuori irokeesi oli soutanut alkuperäistä ja hidaskulkuista, mutta täysin turvallista alusta rannasta. Kohta kun Hirventappaja oli tarkoin tutkinut aluksen, pudisti hän päätänsä ja mutisi tavalliseen tapaansa itsekseen puhellen.
– Se siitä on seurauksena, kun menee toisten ihmisten arkkuja nuuskimaan! Jos olisimme olleet valppaita, ei moinen yllätys olisi koskaan sattunut, ja jos poika voi meitä näin puijata, mihin pystyykään vanha soturi kaikkine koirankujeineen. Päästään me täten kuitenkin neuvottelemaan vankien lunnaista. Pitääpä tiedustaa, niitä Hettyllä on sanomista.
Toinnuttuansa hämmästyksestään ja säikähdyksestään Judit otti sisarensa sydämellisen iloisena vastaan. Hän veti sisaren syliinsä ja suuteli häntä, niinkuin hän viattomana lapsena oli ennen tehnyt. Hetty oli vähemmän liikuttunut, sillä tämä ei ollut hänelle mikään yllätys ja hänen hermojansa tuki pyrkimysten puhtaus ja pyhyys.
Juditin pyynnöstä istui Hetty ja ryhtyi kertomaan vaiheistaan eron perästä. Hän aloitti tarinansa juuri kun Hirventappaja palasi, ja hänkin kuunteli tarkkaavasti, kun sitä vastoin nuori irokeesi seisoi oven suussa näköjänsä yhtä välinpitämättömänä siitä mitä tapahtui kuin oven pihtipieli.
Tytön kertomus oli riittävän selvä, kunnes hän pääsi siihen hetkeen, jolloin Hist riensi pois hänen luotansa ennenmainitulla äkillisellä tavalla. Tarinan loppuosa kerrottakoon hänen omilla sanoillaan.
– Kun minä luin päälliköille raamatunlauseita, Judit, eivät ne näyttäneet aikaansaavan mitään muutosta heidän mieliinsä, sanoi hän, – mutta jos siemen on kylvetty, niin kyllä se itääkin. Jumala on sirotellut kaikkien puiden siemenet.
– Ah, niin hän teki, niin hän toden totta teki, mutisi Hirventappaja, – ja hyvä sato on ollut seurauksena.
– Jumala kätki maahan kaikkien puiden siemenet, jatkoi Hetty hetken kestäneen tauon jälkeen, – ja te näette kuinka korkeiksi ja varjokkaiksi ne ovat kasvaneet! Niin on myös raamatun laita. Sinä olet lukenut siitä lauseen tänä vuonna ja unohtanut sen, mutta vuotta myöhemmin muistuu se jälleen, kun sinä sitä vähiten odotat.
– Tulitko sinä sitten kokemaan jotakin sentapaista villien keskuudessa, Hetty?
– Tulin, ja pikemmin kuin olin toivonutkaan. En viipynyt kauan isän ja Hurryn luona, vaan menin aamiaiselle Histin luo. Niin pian kuin olimme päässeet aterialta, tulivat päälliköt luoksemme ja sanoivat, että mitä olin lukenut hyvästä kirjasta oli oikein, täytyi olla oikein, kuulosti oikealta aivan kuin suloinen lintu olisi laulanut heidän korvaansa, ja pyysivät minua tulemaan takaisin ja puhumaan tästä suurelle soturille, joka oli surmannut yhden heidän urhojansa, ja haastamaan sinulle ja sanomaan teille, kuinka iloisia he olisivat, jos saisivat tulla tänne linnaan kirkkoon ja kuulla minun lukevan enemmän pyhää kirjaa, ja myöskin sanomaan teille, että he halusivat lainata muutamia kanootteja, jotta voisivat tuoda isän ja Hurryn ja vaimonsa linnaan, ja sitten istuttaisiin kaikki korokkeella ja kuunneltaisiin lauluja valkoihoisten Manitousta. Niin, Judit, olisitko voinut aavistaakaan kuinka selvästi raamatun voima tässäkin tuli ilmi.
– Jos puheella olisi totta tarkoitettu, niin ihme olisi tosiaankin tapahtunut, Hetty. Mutta koko juttu on vain intiaanien viekkautta ja petosta, sillä he koettavat voittaa meidät konnankoukuilla, kun huomaavat, ettei se voi väkivallalla tapahtua.
– Epäiletkö sinä raamatun sanoja, sisko, koska sinä tuomitset villejä niin ankarasti?
– En minä raamattua epäile, Hetty, mutta intiaanin ja irokeesin sanoja minä kovin epäilen. Mitä te sanotte, Hirventappaja?
– Antakaahan, kun minä ensin puhun vähän Hettyn kanssa, vastasi Hirventappaja. – Tehtiinkö tämä lautta sen perästä kun te olitte syönyt aamiaista, tyttö? Ja kävelittekö leiriltä vastapäiselle rannalle ja sieltä suoraan tänne?
– Ei, lautta oli jo valmis ja vesillä – olisiko se tapahtunut ihmeen kautta, Judit?
– Kyllä, intiaani-ihmetyön kautta, puuttui metsämies puheeseen. He ovat ylen taitavia semmoisia ihmetöitä tekemään. Ja te tapasitte lautan valmiiksi kyhättynä jo vesillä ja lastiansa odottamassa?
– Juuri niin. Lautta oli lähellä leiriä ja intiaanit panivat minut sen päälle, jonka perästä he vetivät lautan niiniköydellä linnan kohdalle ja käskivät tuon nuorukaisen soutaa minut tänne.
– Ja metsät ovat täynnä noita mieronkiertäjiä odottamassa tietoa ihmetyön seurauksista. Jo me nyt tämän juonen ymmärrämme, Judit, minä toimitan tuon nuoren kanadalaisverikoiran tiehensä ja sitten tuumitaan omista hankkeistamme. Jättäkää meidät nyt kahdenkesken, te ja Hetty, mutta tuokaa tänne ensin elefantit, joita Käärme on ihailemassa, sillä tuota ketterää hirveä ei sovi jättää minuutiksikaan yksikseen, sillä hän lainaa kanootin omin lupinsa.
Judit täytti hänen pyyntönsä tuoden ensin shakkinappulat ja poistuen sitten sisarensa kanssa omaan huoneeseensa. Hirventappaja osasi niin paljon irokeesien kieltä, että kykeni sillä keskustelemaan. Hän viittasi pojan luokseen ja käski häntä istumaan arkun kannelle, jonka perästä hän äkkiä pisti molemmat tornit hänen eteensä. Tähän hetkeen saakka ei villi ollut osoittanut kertaakaan havaittavaa mielenliikutusta tai ajatustoiminnan ilmausta. Hän näki linnassa ja sen läheisyydessä paljon ihmeellistä, mutta itsehillintä ja mietiskelevä luonnonlaatu estivät häntä ilmaisemasta tätä. Hirventappaja tosiaan huomasi tämän tummien silmien tarkkaavan paikan puolustusvälineitä ja aseita, mutta mies suoritti kaiken nopeasti, viattomalla naamalla ja poikamaisesti töllistellen, ettei kukaan muu kuin henkilö, joka oli saanut samanlaisen koulutuksen, olisi voinut epäillä hänen edesottamisiaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin villin silmät sattuivat hienosti veistettyyn norsunluuhun ja ihmeellisten, outojen petojen kuviin, tempasi hämmästys ja ihailu hänet valtaansa. Etelämeren saarten alkuasukkaiden tavasta ihmetellä sivistyneiden kansojen leikkikaluja on paljon kerrottu, mutta lukijan ei pidä sekoittaa sitä Amerikan intiaanien menettelyyn samanlaisissa tapauksissa. Nyt irokeesilta eli huroonilta pääsi hämmästystä ilmaiseva huudahdus, mutta hän hillitsi jälleen itsensä kuten ihminen, joka luulee tehneensä sopimattoman teon. Sitten hän rupesi tarkastelemaan sen yksityiskohtia käännellen elefanttia kädessään. Hirventappaja ei keskeyttänyt häntä kymmeneen minuuttiin, sillä hän soi tälle aikaa painaa esine mieleen ja kertoa siitä tovereilleen. Kun metsämies arveli pojan saaneen kyllin kauan katsella merkillisiä esineitä voidakseen leiriin palattuaan kuvailla tarkoin niiden ulkomuotoa, niin hän laski sormen hänen paljaalle polvellensa ja kiinnitti siten hänen huomionsa itseensä.
– Kuuntele, sanoi hän. – Tahdon nuorta ystävääni puhutella. Unohtakoon hän tuon ihmeen hetkiseksi.
– Missä toinen valkea veljeni? kysyi poika katsahtaen ylös ja oli samalla kiintynyt tarkastelemaan saamaansa esinettä vakuuttaakseen toiselle, kuinka ohimennen hän tiedusti asiaa.
– Hän on nukkumassa ... tai jollei varsin nukukaan, on hän ainakin huoneessa, missä miehet tapaavat nukkua, vastasi Hirventappaja. - Mistä ystäväni tiesi, että oli toinen?
– Näki hänet rannalta. Irokeesilla on kauaskantavat silmät. Näkee pilvien läpi – näkee suuren lähteen pohjaan.
– Hyvä, irokeesit ovat tervetulleet. Kaksi valkoihoista on vankina isäsi leirissä, poika.
Teeskennellystä välinpitämättömyydestä huolimatta poika säpsähti, ja sitten hän naurahti ajatellessaan oman heimonsa menestystä.
– Onko sinulla tietoa, mitä päällikkönne aikovat tehdä vangeille vai eivätkö he ole vielä tehneet päätöstä?
Nuorukainen katsoi tuokion erämieheen, sitten asetti etusormensa pään korvallisellensa, juuri vasemman korvan yläpuolelle, ja kuljetti sitä tukan rajaa myöten pään ympäri varmasti ja taidolla, mikä ilmaisi hänen erinomaisen hyvin perehtyneen tähän rotunsa taitotemppuun.
– Milloin? kysyi Hirventappaja, jota kirveli toisen välinpitämättömyys ihmishengistä. – Miksette vie heitä wigwameihinne?
– Tie liian pitkä ja täynnä valkoihoisia. Wigwami täynnä, päänahalla korkea hinta. Pieni päänahka, paljon kultaa.
– Hyvä juttu, se selittää asian. Tarpeetonta on selvemmin puhua. Sinä tiedät, poika, että vanhempi vangeistanne on näiden kahden nuoren naisen isä, ja toinen on toisen tytön kosija. Tytöt haluavat antaa nämä kaksi norsunluista eläintä lunnaiksi, yhden kustakin päänahasta. Mene takaisin, sano tämä päälliköillesi ja tuo minulle vastaus ennen auringonlaskua.
Poika taipui tähän tuumaan tuiki innoissaan ja semmoisella vilpittömyydellä, mikä osoitti hänen aikovan suorittaa saamansa tehtävän ymmärryksellä ja ripeästi. Seisoessaan korokkeella valmiina astumaan lautalle, hän epäröi ja käännähti ympäri pyytäen saada kanoottia lainata täten muka parhaiten jouduttaakseen neuvotteluja. Hirventappaja hylkäsi kuitenkin pyynnön, ja vitkasteltuansa vielä vähän aikaa poika lähti soutamaan verkalleen linnasta ohjaten kulkunsa rannalla olevaa viidakkoa kohti, joka oli vajaan puolen mailin päässä.
Sillä välin kun Hirventappaja ja intiaanipoika keskustelivat lunnaista, oli viereisessä huoneessa vallan toisenlainen kohtaus. Hetty oli kysynyt delawaria ja saatuansa tietää, miksi ja missä hän pysyttelihe piilossa, mennyt hänen luokseen. Tapa, jolla Chingachgook otti vieraansa vastaan, oli kunnioittava ja ystävällinen. Hän käsitti tytön mielenlaadun, ja epäilemättä hänen taipumustaan osoittaa ystävällisyyttä tuommoiselle olennolle lisäsi viestin saamisen toivo morsiameltaan. Heti kun tyttö oli tullut sisään, istahti hän ja pyysi intiaania istumaan hänen viereensä, jonka perästä hän istui äänetönnä, ikäänkuin olisi katsonut säädyllisyyden vaativan, että Chingachgook kysyisi ensin häneltä, ennenkuin hän ottaisi puhuakseen asiasta, joka hänellä oli sydämellään. Mutta intiaani ei käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaan odotteli kunnioittavan tarkkaavaisena, mitä hän näkisi hyväksi hänelle lausua.
– Te olette Chingachgook, delawarien Suuri Käärme, eikö niin? virkkoi tyttö viimein omaan koruttomaan tapaansa ja sitten hän oli huolissaan, miten jatkaa keskustelua.
– Chingachgook, vastasi delawari vakavan arvokkaasti, – Se merkitsee Suurta Käärmettä Hirventappajan kielellä.
– Niin, se on minunkin kieleni ja Hirventappajan, isän, Juditin ja Hurry Harry-paran. Tunnetteko Henry Marchia, Suuri Käärme? Luulen, ettette. Muuten hän olisi puhunut teistä.
– Sanoiko joku toinen nimen Chingachgook, Riutuva Lilja, – sillä näin päällikkö nimitti Hetty-poloista. – Lauloiko hänen nimeänsä pieni lintu irokeesien keskuudessa?
Hetty ei vastannut aluksi, mutta sanoinkuvaamaton mielihyvän aallokko tulvi hänen ylitseen ja saattoi hänet punastumaan, ennenkuin hän vastasi.
– Sisareni Riutuva Lilja kuulee sellaista lintua! – lisäsi Chingachgook miellyttävästi ja pehmeästi, mikä hämmästyttää ihmisiä, jotka ovat kuulleet raakoja huutoja samasta kurkusta. – Sisareni korvat olivat auki – onko hän kadottanut kielensä?
– Te olette Chingachgook – teidän täytyy olla se, sillä ei ole toista punanahkaa täällä, ja hän ajatteli Chingachgookin tulevaksi.
– Chin-gach-gook, tavasi intiaani venyttäen joka tavua. – Suuri Käärme jenkkien kielellä.
– Chin-gach-gook, toisti Hetty samaan tapaan. – Niin Hist kutsui häntä ja teidän täytyy olla päällikkö.
– Wah-ta-Wah, lisäsi delawari.
– Wah-ta-Wah tai Hist-oh-Hist. Luulen että Hist on kauniimpi kuin Wah ja kutsun siis häntä Histiksi.
– Wah hyvin kaunis delawarien korvalle.
– Se kuuluu aivan toisenlaiselta omissa korvissani. Vähät tuosta, minä kuulin mainitsemanne linnun laulua, Suuri Käärme.
– Sanooko sisareni laulun sanat? Mitä hän laulaa eniten – miltä hän näytti – nauroiko usein?
– Tyttö lauloi Chin-gach-gookia enemmän kuin mitään muuta ja hän nauroi kertoessani hänelle, kuinka irokeesit syöksyivät jälkeemme veteen, mutta eivät saaneet kiinni. Toivon, ettei näillä hirsillä ole korvia, Käärme!
– Ei väliä hirsistä, vaan sisaresta viereisessä huoneessa! En pelkää irokeeseja, Hirventappaja tukkii heidän silmänsä ja korvansa vierailla pedoilla.
– Ymmärrän teitä ja Histiä, Käärme. Joskus luulen, etten olekaan niin vähämielinen kuin ihmiset minua pitävät. Katsokaahan kattoon, minä kerron teille kaikki. Tehän aivan pelästytätte minut ankaralla katseellanne, kun puhun teille Hististä.
Intiaani muutti ilmettään täyttäen tytön vaatimattoman pyynnön.
– Hist pyysi minua sanomaan hyvin hiljaa, ettette saa luottaa irokeeseihin missään asiassa. He ovat viekkaampia kuin mitkään hänen tuntemansa intiaanit. Sitten hän puhui isosta kirkkaasta tähdestä, joka nousee kukkulan yli noin tunnin perästä pimeän tultua (Hist oli viitannut Jupiter-tähteen tuntematta sitä), ja juuri kun tuo tähti tulee näkyviin, on hän oleva niemellä, missä minä nousin maihin viime yönä, ja teidän on käytävä hänet sieltä kanootilla noutamassa.
– Hyvä! Chingachgook ymmärtää oikein hyvin nyt, mutta hän ymmärtää paremmin, jos sisareni laulaa uudestaan saman.
Hetty toisti sanansa selittäen tarkemmin, mistä tähdestä oli kysymys ja miltä kohdalta nientä hänen oli noustava maalle. Sitten hän alkoi omalla teeskentelemättömällä tavallaan kertoilla seurustelustaan intiaanitytön kanssa ja toistella hänen sanojansa ja lauseitansa, mitkä kovin ilahduttivat hänen mielitiettynsä sydäntä. Hän erikoisesti kehoitti heitä olemaan varuilla, etteivät joutuisi intiaanien ansaan, – kehoitus, joka oli tarpeeton niin varovaiselle miehelle, jolle se oli esitetty. Hän selitti myöskin kyllin selvästi vihollisen nykyisen aseman ja liikkeet, mitä he olivat suorittaneet aamusta lähtien. Hist oli ollut hänen kerallansa lautalla, kunnes se lähti rannasta, ja nyt hän oli metsässä linnan kohdalla eikä aikonut palata leiriin ennenkuin yön tullen. Silloin hän toivoi voivansa hiipiä pois kumppaniensa joukosta näiden noudatellessa rantaa matkalla kotiin ja piiloutua niemeen. Ei kukaan tuntunut epäilevän Chingachgookin läheisyyttä, vaikka he tiesivät erään intiaanin tulleen arkkiin edellisenä iltana, sillä luultiin hänen varovaisuussyistä yrittävän linnaan valkonaaman vaatteissa. Muutamat näkökohdat puhuivat viimeksimainitun seikan puolesta, sillä tähän vuodenaikaan odotettiin valkoisia miehiä tulevaksi varsinkin läheisen linnan varuskunnasta. Kaikki nämä asiat oli Hist haastanut Hettylle sillä välin kun intiaanit vetivät heitä pitkin rantaa, ja hyvin oli aikaa riittänytkin, koska matkan pituus oli yli kuusi mailia.
– Hist ei tiedä itse, epäilevätkö he häntä vai ei, tai epäilevätkö teitä, mutta hän toivoo, etteivät epäile kumpaakaan. Ja nyt, Käärme, koska minä olen näin paljon kertonut kihlatustanne, jatkoi Hetty tarttuen intiaanin käteen leikitellen sen sormilla kuin usein lapset ollessaan vanhempiensa seurassa, – voitte minulle kertoa jotakin itsestänne. Kun menette Histin kanssa naimisiin, tulee teidän olla hänelle oikein hyvä ja hymyillä hänelle kuten nyt teette minulle, eikä ilkeä kuten muutamat päälliköt vaimoilleen. Lupaatteko tämän minulle?
– Aina hyvä Wahille – jos riitelen pahasti, hänen sydämensä murtuu.
– Hymyilkää hänelle. Te ette tiedä kuinka tyttö kaipaa hymyä rakastajaltaan. Isä ei hymyillyt minulle, kun minä olin pojan seurassa – ja Hurry – niin, Hurry puhui kovalla äänellä ja nauroi, mutta en usko, onko hän kertaakaan hymyillyt. Ymmärrättehän, mikä ero on hymyn ja naurun välillä?
– Nauru paras. Kuulla Wahin nauravan on kuin kuulla linnunlaulua.
– Tiedän sen, hänen naurunsa on suloista, mutta teidän täytyy hymyillä. Ja sitten te ette saa antaa hänen kantaa raskaita taakkoja ettekä jauhaa viljaa, kuten useat intiaaninaiset tekevät, vaan kohdelkaa häntä niinkuin valkoihoiset kohtelevat vaimojaan.
– Wah-ta-Wah ei valkonaama, saanut punaisen nahan, punaisen sydämen, punaiset tunteet. Kaikki punaista, ei mitään valkoista. Hänen täytyy kantaa vauvaa.
– Jokainen nainen kantaa lapsensa, sanoi Hetty hymyillen, – ja siitä ei ole mitään vaivaa. Mutta sinun täytyy rakastaa Histiä ja olla hyvä ja hellä hänelle, sillä hän on hyvä ja hellä itsekin.
Chingachgook kumarsi, ja sitten hän katsoi oman velvollisuutensa täytetyksi, ja ennenkuin Hetty ehti ruveta jatkamaan tarinoimista, kuului Hirventappajan ääni kutsuvan ystäväänsä ulommaiseen huoneeseen. Käärme nousi ylös totellakseen kutsua, ja Hetty meni sisarensa luo.
XIV luku.
Tavattuansa ystävänsä delawari ryhtyi ensi työkseen riisumaan yltään sivistynyttä pukuansa esiintyäkseen taas intiaanisoturina. Kun Hirventappaja pani vastaan, niin Chingachgook sanoi irokeesien tietävän intiaanin olevan linnassa, minkä vuoksi helpommin voitaisiin ruveta epäilemään hänen todellista tarkoitustaan siinä tapauksessa, että hän pitäisi valepukunsa, kuin jos hän astuisi rehellisesti esiin vihamielisen heimon jäsenenä. Käsitettyänsä tämän seikan ja saatuansa kuulla erehtyneensä luullessaan, että päällikkö oli onnistunut pääsemään huomaamatta arkkiin, hän mielihyvin suostui vaihtoon, koska oli turha enää yrittääkään viedä vihollista harhaan.
Tätä seuranneessa keskustelussa jokainen kertoi, mitä oli kokenut. Chingachgookille kerrottiin lunnaista käyty keskustelu ja Hirventappaja kuuli Hettyn tuomat viestit. Metsästäjä kuunteli rakastettavasti ystävänsä toiveista ja lupasi auttaa häntä voimainsa mukaan.
– Tämähän meidän varsinainen asiamme on, Käärme, niinkuin tiedät; taistelu linnan ja ukko Hutterin tyttärien puolesta tuli vähän kuin tapaturmasta väliin. Kyllä, kyllä autan pikku Histiä, joka ei ole vain heimonsa kaunistus, vaan kaikkein paras ja sievin tyttö maailmassa.
– Minä haluaisin mennä irokeesien leiriin, vastasi delawari vakavasti. – Ei kukaan muu tunne Chingachgookia kuin Wah, ja neuvottelua hengistä ja päänahoista pitää päällikön johtaa. Anna minulle oudot eläimet ja suo minun ottaa kanootti.
Hirventappaja painoi päänsä alas ja leikki vähän aikaa onkivavan nenällä vedessä. Istuessaan siinä korokkeen kulmalla hajamielisenä ja jalkojaan heilutellen hän keksi jonkin uuden ajatuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut ystävänsä kysymykseen, hän alkoi puhua itsekseen tavalla, mikä sai sen tuntumaan tosijutulta, sillä hän näytti sanovan mitä ajatteli, vaikka huomautukset oli enemmän osoitettu hänelle itselleen kuin kellekään toiselle.
– Jaa, jaa, hän sanoi, – tämä on siis sitä, mitä ne sanovat rakkaudeksi! Olen kuullut, että se sekoittaa järjen ja nuori mies on avuton ja varomaton. Ajatellapa, että Käärme olisi menettänyt järkensä, taitavuutensa ja viisautensa! Meidän täytyy kaikin mokomin saada Hist pois sieltä, naittaa hänet niin pian kuin mahdollista, muutoin ei meillä ole päälliköstä mitään hyötyä. Niin, hän ei tule entiselleen ennenkuin tämä asia on poissa hänen mielestään, ja sitten hän tulee järkiinsä kuten kaikki muutkin miehet. Käärme, et sinä taida olla nyt tosissasi, ja siksi minä en puhu sinne enkä tänne ehdotuksestasi. Mutta koska sinä olet päällikkö ja sinut kohta lähetetään sotaretkelle joukon johtajana, niin kysynpä, aiotko jättää sotavoimasi vihollisen käsiin, ennenkuin taistelu on suoritettu?
– Wah! huudahti intiaani.
– Niinpä niin ... Wah! Mikäpäs muu kuin Wah ja taas Wah. Kuulehan, Käärme, minä olen huolissani ja pahoillani sinun tähtesi. Enpä kuuna päivänä ole kuullut päällikön päästävän huuliltaan noin typerää ajatusta, vielä vähemmän, kun viisautensa on hänelle nimen jo hankkinut. Kanoottia sinä et saa niin kauan kuin ystävyyden ja varoituksen sana jotakin merkitsee.
– Valkeaihoinen ystäväni on oikeassa. Pilvi peitti Chingachgookin kasvot, ja heikkous valtasi sielun, ja silmät hämärtyivät. Veljeni muistaa hyvän ja muistaa pahan. Hän antaa anteeksi.
– Siitä asiasta ei sen enempää, mutta jos toinen tuommoinen pilvi kohoaisi kohdallesi, niin koeta kaikin mokomin rientää pois sen tieltä. Olen miettinyt itsekseni, että eiköhän olisi viisainta hilata ukko Tuomaan kampsut arkkiin ja asettua sinne itsekin. Se on helposti liikkuva, ja pitämällä purjeen ylhäällä ja muuttamalla olinpaikkoja voisimme selvitä monestakin yöstä noiden Kanadan susien löytämättä tietä lammastarhaamme.
Chingachgook kuunteli myöntyväisenä tätä tuumaa. Jos neuvottelut raukeisivat tyhjiin, ei ollut juuri toivomista, että yö kuluisi ilman hyökkäystä, ja viholliset olivat epäilemättä kyllin terävä-älyisiä oivaltaakseen, että jos he valloittaisivat linnan väkirynnäköllä, he luultavasti saisivat valtaansa kaikki, mitä se sisältää, tarjotut lunnaatkin siihen luettuna, ja kuitenkin säilyttäisivät tähän saakka voittamansa edut. Tuollaisiin varokeinoihin näytti niin olevan pakko ryhtyä, sillä irokeeseja tiedettiin olevan siksi paljon, että heidän yöllistä hyökkäystään tuskin voitiin menestyksellä torjua. Olisi suorastaan mahdotonta estää vihollisia saamasta käsiinsä kanootteja ja arkkia, joka suojeli nuolia vastaan, kuten rakennus esti luoteja tunkeutumasta sisälle. Harkittuansa asiaa mahdollisimman tarkasti molemmat nuoret metsäsotataidon aloittelijat tulivat siihen päätökseen, että arkki tarjosi heille parhaan turvapaikan. Kun asiasta oli päätetty, siitä ilmoitettiin Juditille. Tytöllä ei ollut vakavia huomautuksia tehtävänä ja kaikki neljä kiiruhtivat panemaan päätöstä toimeen.
Lukija ymmärtää helposti, ettei Vesilläliikkuja Tuomolla ollut erittäin paljon maallista hyvyyttä. Pari sänkyä, joitakin pukineita, aseet ja ampumavarat sekä muutamia keittoastioita salaperäisen ja vain puoleksi tutkitun arkun kera – siinäpä hänen tärkeimmät kapistuksensa olivatkin. Nämä oli pian muutettu, sitten kun arkki oli siirretty rakennuksen itäpuolelle, joten muuttopuuha saattoi tapahtua rannalla olijain sitä huomaamatta. Koska varovaisuus oli tarpeen muuttaessa erilaisia esineitä, joista suurin osa nostettiin ikkunasta ulos, meni pari kolme tuntia, ennenkuin työ oli suoritettu. Kun tämä aika alkoi olla lopussa, nähtiin lautan lähtevän rannasta liikkeelle. Hirventappaja otti heti kaukoputken, jonka avulla hän havaitsi, että siinä oli kaksi soturia, vaikka he näyttivät olevan aseettomia. Lautta liikkui verkalleen, niin että linnan asukkailla oli aikaa ryhtyä tarpeellisiin toimiin vaarallisten vieraiden vastaanottamiseksi, jokainen puuhaili parhaansa mukaan, ennenkuin viholliset tulivat aivan lähelle. Käärme ja tytöt vetäytyivät rakennukseen, missä ensinmainittu pyssyillä varustettuna asettui oven viereen, kun sitä vastoin Judit tirkistysreiästä piti silmällä, mitä ulkona tapahtui. Hirventappaja taas oli asettanut tuolin korokkeen yläpäähän, paikkaan, jota kohti lautta kulki, ja istunut sille pyssy huolimattomasti polvien välissä.
Kun lautta tuli lähemmäksi, jokainen linnassaolija tahtoi vakuuttautua siitä, ettei heidän vierailijoillaan ollut tuliaseita. Ei Hirventappaja eikä Chingachgook voinut havaita ainoatakaan, mutta Judit, joka ei luottanut omiin silmiinsä, työnsi tähystysaukon läpi kaukoputken ja suuntasi sen lautalla oleviin hemlokin oksiin, jotka muodostivat eräänlaisen korokkeen, jolla soutajat saattoivat istua. Kun raskaskulkuinen alus oli noin viidenkymmenen jalan päässä, niin Hirventappaja huusi huroneille, kieltäen heitä soutamasta, koska hän ei aikonut päästää heitä maihin. Kieltoa täytyi totella, ja molemmat julmannäköiset soturit hypähtivät heti istumasijoiltaan, mutta lautta läheni verkalleen, kunnes oli tullut lähelle koroketta.
– Oletteko päälliköitä? kysyi Hirventappaja arvokkaasti, – vai ovatko mingot lähettäneet nimettömiä sotureita luokseni semmoiselle asialle? Jos niin on laita, on parasta, että menette samaa tietä takaisin, sillä sitä pikemmin saapunee se mies, jonka kanssa soturi saattaa puhella.
– Hugh! huudahti vanhempi lautalla olevista miehistä vilkuillen palavin silmin rakennusta ja sen edustaa niin tarkasti, ettei saattanut luulla mitään jäävän häneltä huomaamalta. – Veljeni on kovin ylpeä, mutta Halkinainen Tammi on nimi, joka saattaa delawarin vaalenemaan.
– Se on totta tai valhetta, miten asian ottaa, päällikkö, mutta minun on vaikeata tulla valkoiseksi, koska olen syntyjäni valkoinen. Millä asialla te olette ja miksi te tulette keveiden tuohikanoottien joukkoon tukeilla, joita ei ole edes ontoiksi koverrettu?
– Irokeesit eivät ole sorsia, jotka kykenevät uimaan vedessä. Antakoot valkoihoiset heille kanootin, niin he tulevat kanootissa.
– Se on kyllä järkipuhetta, mutta taitaa jäädä toteutumatta. Meillä on vain neljä kanoottia, ja kun meitä on neljä henkeä, tulee ainoastaan yksi kutakin kohti. Kiitämme sinua kuitenkin tarjouksestasi, vaikkemme voi sitä hyväksyä. Olette tervetulleet tukkienne selässä, irokeesit.
– Kiitos, nuori valkoihoinen soturi ... hänellä on nimi ... miksi päälliköt häntä nimittävät?
Hirventappaja epäröi hetken ylpeyden ja inhimillisen heikkouden vallatessa hänet, sitten hän hymyili ja katsoen ylös ylväästi lausui:
– Mingo, samoin kuin kaikki, jotka ovat nuoria ja toimekkaita, olen minäkin tunnettu eri nimillä eri aikoina. Muuan teidän sotureistanne, jonka henki lähti kansanne onnellisille metsästysmaille eilisaamuna, arveli minun ansaitsevan tulla tunnetuksi nimellä Haukansilmä, ja tämä siksi, että minun silmäni sattumoisin oli hänen silmäänsä nopsempi, kun meidän oli ratkaistava ottelu elämästä ja kuolemasta keskenämme.
– Veljeni Haukansilmä on lähettänyt sanan huroneille, jatkoi Halkinainen Tammi, – ja se on suuresti heitä ilahduttanut. He ovat kuulleet, että hänellä on kaksihäntäisten eläinten kuvia. Tahtooko hän näyttää niitä ystävilleen?
– Viholliset olisi kyllä oikeampi sana, vastasi Hirventappaja, – sanalla ei ole mitään merkitystä ja se haittaa vähän, mutta tässä on yksi kuvista, minä heitän sen teille uskoen, että nyt on rehellinen neuvottelu kysymyksessä. Jollei sitä anneta takaisin, ratkaisee luodikko asian.
Irokeesit näyttivät tyytyvän näihin ehtoihin ja Hirventappaja nousi valmistautuen heittämään. Kumpikin puoli piti tarkoin silmänsä auki, mikä olikin välttämätöntä. Kuten kauppamiesten kesken ainakin kohta siirtyi pieni norsunluupalanen kädestä toiseen. Vallan toinen näytelmä syntyi nyt lautalla: hämmästys ja hurmaus voitti intiaanin tavallisen mielenmaltin. Tarkastaessaan sirotekoista shakkinappulaa nämä tuimat vanhat soturit päästivät tunteensa vapaammin valloilleen kuin poika oli päästänyt, sillä tällaista he eivät olleet ennen nähneet, joten liiallinen innostus ei ollut miehille häpeäksi luettava. Muutamiksi minuuteiksi he näyttivät unohtaneen kokonaan asemansa tutkiessaan tuiki tarkasti hienon hienoa ainetta, taiturillista työtä ja outoa eläintä. Hirven turpa Amerikan metsissä muistutti lähinnä elefantin kärsää, mutta viimeksimainittu eläin erosi niin suuresti kaikista heidän näkemistään eläimistä, että mitä kauemmin he tarkastelivat luuveistosta, sitä suuremmaksi kävi heidän ihastuksensa. Metsän lapset ihmettelivät eläintä, joka saattoi kulkea takaperin, ja veistoksen etevä tekotapa ei ollut omiansa vähentämään heidän ihastustaan.
– Onko valkoihoisella veljelläni enemmän tämmöisiä eläimiä? kysyi viimein vanhempi irokeesi melkein rukoilevalla äänellä.
– Siellä on enemmän, mistä ne ovat peräisin, mingo, vastasi metsämies. – Yksi riittää kumminkin ostamaan vapaaksi viisikymmentä päänahkaa.
– Toinen vangeistani on suuri soturi, pitkänhuiskea kuin honka, vahva kuin härkä, väkevä kuin hirvi, julma kuin pantteri! Jonakin päivänä hänestä tulee suuri päällikkö, kuningas Yrjön armeijan johtaja.
– Kas vain, kas vain, mingo! Hurry Harry on Hurry Harry, ettekä te saa hänestä konsanaan korpraalia kummempaa, hyvä jos sitäkään.
– Vanha vankini hyvin viisas – tämän järven kuningas – suuri soturi, viisas neuvottelija!
– Siitäkin saattaa olla eri mieltä, mingo. Tosi viisas mies ei mielellään antautuisi vangiksi niin hassulla tavalla kuin mestari Hutter antautui ja jos hän olisi antanut viisaille neuvoille arvoa, ei hän olisi sotkeutunut tähän pahaan juttuun.
– Mutta veljelläni on toinen eläin. Hän antaa kaksi – intiaani kohotti ylös yhtä monta sormea – vanhasta isästään.
– Vesilläliikkuja Tuomo ei ole minun isäni, mutta en väheksy häntä. Olisi järjetöntä antaa hänen päänahastaan kahta eläintä, joilla kummallakin on kaksi häntää. Ajattele asiaa, mingo, äläkä esitä huonoja kauppaehtoja.
Nyt oli Halkinaisen Tammen mielenmaltti jälleen päässyt voitolle hänen ihailustaan, ja hän alkoi turvautua taas tavallisiin keinoihinsa hyötyäksensä kaupasta parhaimmalla tavalla. On tarpeetonta selostaa tästä aiheutunutta sananvaihtoa, jonka kestäessä intiaani koetti osoittaa haluttomuuttaan tavaraan. Hän kuvitteli mielessään, millainen veistoksen esikuva mahtoi olla, sillä hän, vaikka olikin heimonsa vanhimpia intiaaneja, ei ollut koskaan kuullut puhuttavan tällaisista eläimistä. Niinkuin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa tulistui toinen asianosainen neuvottelun kuluessa hieman, sillä Hirventappaja vastasi ovelan vastustajansa väitteihin ja viekasteluihin tavallisella tyynellä, vilpittömällä tavallaan ja totuudesta horjumattomasti kiinnipitäen. Yhtävähän hän tiesi kuin intiaanikin, mikä elefantti oli, mutta hän älysi, että norsunluunappulat olivat intiaanille yhtä arvokkaita kuin kultaharkko tai majavannahkanippu. Siksi hän katsoi viisaammaksi olla selittämättä asiaa tarkemmin ja kaiken mahdollisuuden varalta hän piti ylimääräistä shakkinappulaa saatavissa.
Lopulta villi uskotteli neuvottelun jatkamisen olevan turhaa, koska hän ei saattanut olla niin epärehellinen heimoansa kohtaan, että olisi riistänyt heiltä kunnian ja voiton kahdesta oivallisesta, täysikasvuisen miehen päänahasta niin mitätöntä korvausta vastaan kuin nuo kaksi leikkikalua, jotka hän oli nähnyt, ja sitten hän alkoi hommata lähtöä. Kun hän alkoi meloa lauttaa ulommaksi laiturista, hänen ulkomuotonsa synkkeni ja silmänsä paloivat, vaikka hän yritti teeskennellä hymyä ja kohteliaisuutta.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin lautta pääsi liikkeelle, ja sillä aikaa kun äänetön intiaani reistaili lautan kanssa, astui Halkinainen Tammi vihaisena hemlokin lehville, joita oli hirsien välissä, silmäillen tiukasti majaa, koroketta ja vastustajansa olemusta. Tällä hetkellä oli Hirventappajan valppaus hieman laimistunut, hän näet istui mietiskellen keinoja, miten saisi neuvottelut uudelleen käyntiin päästämättä vastapuolta liian paljon voiton puolelle. Oli kenties hänen onnensa, että Juditin terävät ja kirkkaat silmät olivat yhtä valppaat kuin konsanaan.
– Olkaa varuillanne, Hirventappaja, huusi tyttö. – Hemlokin lehvien alla näkyy olevan pyssyjä, ja irokeesi koettaa nostaa niitä jaloillaan.
Nähtävästi irokeesi ymmärsi tytön sanat, sillä äkkiä hänen jalkansa lakkasivat petollisesta askartelustaan ja synkkä vihan ilme hänen kasvoillaan vaihtui kohteliaaseen hymyyn. Hän antoi merkin kumppanilleen lakata soutamasta lauttaa ja meni aluksensa korokkeenpuoleiseen päähän ja virkkoi:
– Miksi Halkinainen Tammi ja hänen veljensä jättäisivät pilven välillensä? He ovat molemmat viisaita, molemmat urhoollisia, molemmat jaloja. Heidän pitää ystävinä erota. Yksi eläin olkoon yhden vangin hintana.
– No hyvä, mingo, vastasi toinen iloisena saadessaan neuvottelun uudelleen käyntiin melkeinpä millä ehdolla tahansa ja päättäen mikäli mahdollista lujentaa kaupan pikku kaupantekijäisillä, – saattepa nähdä, että valkoihoinen osaa maksaa täyden hinnan ollessaan tekemisissä suoran sydämen ja suoran käden kanssa. Pitäkää se eläin, jonka unohditte antaa takaisin aikoessanne lähteä pois. Näyttäkää sitä päälliköillenne. Kun tuotte ystävämme luoksemme, annetaan vielä kaksi lisää – ja – ja jos näemme heidät joukossamme ennen auringonlaskua, löytänemme neljännenkin, joten tulee tasainen luku.
Tämä ratkaisi asian. Tyytymättömyyden pilkahduskin hävisi irokeesin tummilta kasvoilta, ja hän hymyili suloisesti, vaikkakaan ei yhtä suloisesti kuin Judit Hutter. Sitten hän ryhtyi taas tarkastelemaan hallussaan olevaa nappulaa, ja ilon huudahdus osoitti, kuinka mielissään hän oli asian päättymisestä näin odottamattomalla tavalla.
– Onko niihin kataloihin uskomista? kysyi Judit tultuansa Hettyn keralla korokkeelle ja katsellessaan lautan hidasta kulkua rantaa kohti. – Eivätköhän pitäne hyvänään saamaansa leikkikalua ja lähettäne meille jotakin veristä näytettä, että he muka ovat meitä etevämmät viekkaudessa?
– Ihan varmaan, Judit, jollei intiaaniluonto tekisi heille kepposta. Mutta ei minusta ole punaihoisen tuomariksi, jollei tuo kaksihäntäinen eläin pane koko heimoa kihisemään. Katsokaahan, tuo Käärme omaa hermot lujat kuin pii ja hänen järkensä on korkeampaa luokkaa. Hänpä ihastui noihin luupökkelöihin niin, että minä vallan häpesin hänen puolestaan! Tuo on niin hänen tapaistaan! Mutta enhän viitsi moittia häntä siitä, sillä en näe siinä mitään väärää. Chingachgook on jo voittanut heikkoutensa. Muistakaa, että hän on suuri päällikkö, joka on tullut metsistä. Hänen nimellään on hyvä maine. Mutta nuo tuolla leirissä eivät saa rauhaa, ennenkuin arvelevat saaneensa huostaansa jok'ainoan palan leikeltyä luuta, mitä on tavattavissa Tuomas Hutterin kätköissä.
– He tietävät vain elefanteista eivätkä toivokaan muuta saavansa.
– Totta kyllä, Judit, mutta kukapa ahneudelle panee rajan? He sanovat, että kun valkoihoisilla on tuommoisia kummallisia kaksihäntäisiä eläimiä, niin kukapa tietää, eikö niillä ole kolmi- tai nelihäntäisiäkin eläimiä, sanovat he.
– Ettekö luule, Hirventappaja, kysyi Hetty yksinkertaisella ja viattomalla tavallaan, – irokeesien päästävän isää ja Hurrya vapaaksi? Minä luin heille useita parhaita raamatunlauseita, ja te näette, mitä ne ovat vaikuttaneet.
– En tiedä, onko lukutaidottomuuteni luettava minulle häpeäksi vai ei. Totta on, etten osaa lukea, Judit.
– Opetanko sen taidon teille, Hirventappaja, kysyi Hetty vakavasti. – Olen vähäjärkinen, kuten ihmiset sanovat, mutta osaan lukea yhtä hyvin kuin Judit. Pelastaisitte henkenne, jos tietäisitte, miten raamattua on luettava villeille. Oma sielunne ainakin pelastuisi, niin äitini selitti minulle alituiseen!
– Kiitos noista sanoistanne, Hetty. Kiitän teitä täydestä sydämestäni. Nyt kuluu aikani kaikenlaisiin turhuuksiin, mutta jahka rauha on maassa, tulen tälle järvelle teitä tervehtimään. Silloin minulla on toisenlaiset aikeet. Minun pitäisi hävetä lörpötellessäni tällaista, mutta se on vakava aikomukseni. Ei ole juuri luultavaa, että he unohtavat kaksihäntäisen eläimen yhden tai kahden raamatunlauseen takia. Ennemmin minä luulen heidän luovuttavan vangit ja sitten koettavan jollakin konnankoukulla saada heidät takaisin, samoin kuin meidätkin ja kaikki mitä linnassa on, ja arkin kaupan päällisiksi. Joka tapauksessa meidän on pidettävä noita maankiertäjiä hyvällä tuulella ensiksikin, jotta saisimme isänne ja Hurryn heidän käsistänsä ja toiseksi ollaksemme rauhallisissa väleissä heidän kanssansa siihen asti, kunnes Käärme saa kihlatun morsiamensa poisviedyksi. Hädän tullen intiaanit lähettävät vaimot ja lapset leiriin kiireimmän kaupalla, ja siellä voimme järjestää kohtauksen Histin kanssa sovitulla paikalla. Kernaammin kuin antaisin kaupan mennä nyt myttyyn, panisin lisäksi puoli tusinaa jousimiehen kuvia, joita meillä on niin viljalti arkussa.
Judit yhtyi hänen ehdotukseensa mielihyvin, sillä hän oli sillä hetkellä valmis luopumaan kukallisesta brokaadipuvusta, ei niinkään paljon isänsä hyväksi kuin miellyttääkseen Hirventappajaa.
Muutkin hyväksyivät Hirventappajan suunnitelman. Vähää ennen auringon häviämistä näköpiiristä lautta näkyi erkanevan rantapensaikosta, ja kun se tuli lähemmäksi, saattoi Judit huomata isänsä ja Hurryn, jotka lojuivat lautan lehvien keskellä. Intiaanit meloivat kuten ennenkin. He näyttivät olevan tietoisia myöhäisestä ajasta ja työskentelivät siitä syystä uutterasti ja liikuttelivat airoja hartaasti. Tästä oli seurauksena, että lautta tuli perille puolta vähemmässä ajassa kuin mitä oli suunniteltu.
Vaikka ehdoista oli jo sovittu ja asiat edistyneet näin pitkälle, ei vankien luovuttaminen käytännössä ollut yhtä helppoa.
Irokeesien oli pakko luottaa vihollistensa rehellisiin aikeihin, vaikka he tekivät sen vastahakoisesti ja enemmän pakosta kuin todellisesta luottamuksesta. Niin pian kuin Hutter ja Hurry pääsisivät vapaalle jalalle, olisi linnan miehistö kaksi yhtä vastaan verrattuna lautalla olevaan, ja pako oli mahdoton, koska ensinmainituilla oli kolme kanoottia puhumattakaan rakennuksen ja arkin tarjoamasta suojasta. Tämä seikka käsitettiin molemmin puolin, ja luultavasti ei vaihdosta olisi koskaan tullut tolkkua, jollei Hirventappajan rehelliset kasvot ja käytöstapa olisi tehneet Halkinaiseen Tammeen tavallista vaikutustansa.
– Veljeni tietää, että minä luotan häneen, sanoi viimeksimainittu lähestyessään Hutterin kanssa, jonka jalat oli päästetty siteistä, jotta ukko kykenisi nousemaan korokkeelle. – Yksi päänahka, yksi eläin lisäksi.
– Malttakaas, mingo, keskeytti metsästäjä, – pitäkäähän vankinne luonanne hetkinen. Minun on käytävä hakemassa maksunvälineet.
Tämä tekosyy, vaikka osaksi tosi, oli kuitenkin pääasiassa vain veruke. Hirventappaja poistui korokkeelta, astui rakennukseen ja käski Juditin koota kaikki aseet ja piilottaa ne omaan huoneeseensa. Sitten hän virkkoi joitakin vakavia sanoja delawarille, joka seisoi yhä vartijana oven suussa, pisti jäljellä olevat kolme tornia taskuunsa ja palasi.
– Tervetuloa takaisin vanhaan kotiinne, mestari Hutter, sanoi Hirventappaja auttaessaan ukkoa korokkeelle, ja samalla kertaa hän pisti näppärästi toisen tornin Halkinaisen Tammen käteen.
– Tyttäresi tervehtivät sinua ilomielin ja tässä tulee Hetty lausumaan jotakin omasta kohdastaan.
Nyt metsästäjä lopetti puhumisensa ja päästi ilmoille hiljaisen, hänelle ominaisen naurunhytinänsä. Hurryn alaraajat oli päästetty siteistä ja hän pääsi jaloilleen. Niin lujasti nämä ulottimet olivat olleet sidottuina, ettei hän heti kunnollisesti voinut käyttää niitä, ja nuori jättiläinen kaikessa kömpelyydessään teki hullunkurisen vaikutuksen. Varsinkin hänen metsistynyt ulkoasunsa kutkutti Hirventappajan nauruhermoja.
– Te olette kuin karsimaton mänty metsäaukiossa, Hurry Harry, sanoi Hirventappaja koettaen toisten takia pidättää iloaan purkautumasta, minkä kysymyksessä oleva vanki olisi kyllä ansainnut. – Iloitsen kuitenkin, ettei ainoakaan irokeesiparturi päässyt keritsemään niskavillojanne leirissä.
– Kuulkaahan, Hirventappaja, sanoi toinen hieman harmissaan, – teitä pukisi paremmin tällä hetkellä ystävällinen haastelu kuin pilkkapuhe. Käyttäytykää kristityn tavoin, älkääkä hohottako kuin joku maalaispenikka koulunpenkillä, kun opettaja kääntää selkänsä. Sanokaa, onko minun allani jalkoja vai ei? Luulen kyllä näkeväni ne, mutta en tunne niitä omikseni. Luulen raajojeni jääneen Mohawkin rannoille.
– Te olette päässyt eheänä pälkähästä, Hurry, eikä se olekaan aivan vähäinen juttu, jatkoi Hirventappaja ojentaen kätensä jättiläiselle, antoi salaa intiaanille sovittujen lunnaiden jäännöksen ja kädenliikkein kehoitti häntä lähtemään paluumatkalle. – Jäsenenne ovat vähän puuduksissa siteiden kovasta puristuksesta. Kyllä te olette tullut koipinenne kaikkinenne, tiukat siteet vain ovat tehneet ne tunnottomiksi. Luonto panee kuitenkin kohta verenne liikkeelle, ja sitten saatte pistää tanssiksi päästyänne odottamatta tiehenne susien luolasta.
Hirventappaja oli irroittanut ystäväinsä käsivarret näiden noustessa maihin, ja molemmat tulokkaat rähisten ja sadatellen tömistelivät jalkojaan ja koikkelehtivat ympäri koroketta verrytelläkseen kangistuneita jäseniään. He olivat kuitenkin olleet liian kauan kahleissa kyetäkseen heti paikalla käyttämään jäseniään, ja kun intiaanit olivat yhtä vikkeliä paluu- kuin tulomatkallaankin, lautta oli täsmälleen sadan jaardin päässä, ennenkuin Hurry kääntyessään sattumoisin sinne päin huomasi, kuinka nopeasti lautta pyrki pääsemään hänen kostonsa yltämättömiin. Ajattelematta omaa asemaansa hän sieppasi Hirventappajan olkapäällä olevan pyssyn ja koki vetää sen vireelle ja tähdätä. Mutta nuori erämies oli sukkelampi. Hän tarttui pyssyyn ja väänsi sen jättiläisen käsistä, ei kuitenkaan ennenkuin se temmeltäessä oli lauennut, jolloin piippu toki sattui olemaan ylöspäin. Tyytymättömänä siitä, ettei voinut kostaa, Hurry istuutui, ja hän sekä Hutter saivat puolen tunnin ajan odottaa verenkierron palaamista tunnottomiin jäseniin, joita he eivät voineet käyttää. Tämän ajan jälkeen lautta oli kadonnut näkyvistä ja illan varjot alkoivat pidetä metsämaisemassa.
Ennenkuin pimeä oli käsissä, ja sillä aikaa kuin tytöt puuhasivat illallista, kertoi Hirventappaja pääkohdat tapahtumista, joita oli sattunut, mainiten myöskin, mihin toimenpiteihin hän oli ryhtynyt Hutterin lasten ja omaisuuden turvaamiseksi.
XV luku.
Ilta oli kalsea, mutta miesten mielissä paloi kiihkon tuli. Aurinko oli laskenut, ja mailleen matkaavan valonantajan säteet olivat lakanneet kultaamasta niiden harvojen pilvien reunoja, joiden raoista sen himmenevä valo oli päässyt läpi. Taivaankansi oli paksujen ja raskaiden pilvien peitossa, mikä osoitti, että yö taas tuli olemaan pimeä, mutta järven pinnalla kävi tuskin pienintäkään viriä. Pienoinen henkäys kulki vetten yllä, niin pieni, ettei sitä voinut väittää varsinaiseksi tuuleksi. Mutta vähitellen se voimistui niin, että sen saattoi hyvin huomata. Linnan asukkaat olivat yhtä synkkiä ja äänettömiä kuin maisema heidän ympärillänsä. Molemmat vapaaksi ostetut vangit tunsivat itsensä nöyryytetyiksi ja häpeään joutuneiksi, mutta heidän nolouteensa liittyi koston kalvava kiukku. He olivat paljon enemmän taipuvaisia muistamaan arvotonta tapaa, jolla heitä vankeutensa viime tunteina oli kohdeltu, kuin tuntemaan kiitollisuutta sitä ennen osoitetusta sääliväisyydestä. Toiset taas olivat mietteissään, yhtä paljon ikävästä kuin ilosta. Hirventappajan ja Juditin mielessä liikkui ensinmainittu tunne, vaikka tuiki erilaisista syistä, kun sitä vastoin Hetty tällä hetkellä oli ylen onnellinen. Delawari kuvaili jo mielessään onnea, jota hän tulisi tuntemaan tavattuaan morsiamensa. Tällaisten olosuhteitten ja mielialan vallitessa söivät kaikki illallista.
– Tuomo! huudahti Hurry, rähähtäen nauramaan täyttä kurkkua, – sinä näytit ihan nuoraan sidotulta karhulta loikoessasi hemlokin lehvillä, ja sitä minä vain ihmettelen, ettet kovempaa mölinää pitänyt. Mingot ovat ilkeätä joukkoa ja samaa maata on toinenkin pesue joen alapäässä. No hyvä, kaikki on ohi. Ei tässä ole aikaa vaikertaa. Halkinaisella Tammella, tuolla murjaanilla, on harvinainen päänahka. Maksaisin siitä yhtä paljon kuin siirtokunta. Judit, rakkaani, suritko lujasti, kun minä olin Philipsteinien käsissä?
Philipsteinin perhe, joka asui Mohawkin rannalla, oli saksalaista alkuperää, ja heitä kohtaan Hurry tunsi suurta vastenmielisyyttä. Siksi hän käytti tätä nimeä vastaamassa Judean kansan vihollisia.
– Melkein järvi olisi täyttynyt kyynelistämme, Harry March, vastasi Judit ilkamoivaan ja varsin vähän tunteelliseen sävyynsä. – Totta puhuen, Hetty ja minä vuodatimme isän takia kyyneleitä, mutta emme sinun.
– Surimme puolestasi, Hurry-parka, yhtä paljon kuin isänkin! virkkoi sisar viattoman yksinkertaisena väliin.
– Totta, sisko, suremmehan aina niitä, jotka hädässä ovat, lausahti toinen vilkkaasti puoliääneen. – Iloitsemme todella, mestari March, että pääsit Philipsteinin kynsistä.
– Kiipelissä olimme, ja vielä pahempi oli odottamassa. Ihmettelenpä kovin, millä neuvoin te saitte meidät vapautetuiksi, Hirventappaja, ja tuon pikku palveluksen vuoksi suon teille anteeksi, että työntäydyitte estämään minua jakamasta oikeutta muutamalle lurjukselle. Saitteko sen aikaan valehtelemalla vai imartelemalla?
– Ei kummallakaan, vaan ostamalla. Maksoimme lunnaat teistä molemmista ja lisäksi niin korkean hinnan, että teidän on varottava joutumasta toistamiseen vangiksi, jos mielitte pitää lunnastavarat hallussanne.
Hutter nousi nyt, viittasi Hirventappajalle ja vei hänet sisähuoneeseen, missä hän kysymyksensä johdosta sai tietää, minkä verran hänen vapauttamisestansa oli maksettu. Hirventappajan tavanmukainen suoruus selvitti asiat pian, ja kokous päättyi pian molempien palaamiseen ulommaiseen huoneeseen.
– Olisipa soma tietää, onko meidän ja villien välillä nyt rauha vai sota, huudahti Hurry, juuri kun Hirventappaja, joka oli hetkeksi seisahtunut, kuunteli tarkkaavasti ja riensi sitten ulos ulko-ovesta pysähtymättä. – Vankien luovuttaminen todistaa ystävyyttä, ja kun miehet ovat käyneet kauppaa, kuten viimeksi äsken, kauniilla ja kunniallisella tavalla, täytyyhän heidän silloin erota ystävinä. Kuulkaa, Hirventappaja, käsityskantaanne yhdymme kaikki. Minä alan pitää teistä yhä enemmän viimeisen menettelynne johdosta.
– Tuossa on vastaus kysymykseenne, Hurry, koska te niin nopeasti taas tahdotte tapella.
Puhuessaan Hirventappaja heitti pöydälle eräänlaisen pienen risukimpun, jonka muodosti tusina hirvennahkahihnalla tiukasti yhteen sidottuja tikkuja. March sieppasi sen kiihkeästi käteensä ja piti sitä liedellä palavaa petäjänoksaa vasten nähdäkseen, oliko tikkujen päät kastettu vereen.
– Jos tämä ei ole selvää englanninkieltä, lausui hurjapäinen rajalainen, – on se selvää intiaanin kieltä! Tätä Yorkissa nimitetään sodanjulistukseksi. Mistä te saitte käsiinne tämän taisteluhaasteen, Hirventappaja?
– Varsin yksinkertaisesti. Se ilmestyi tuskin minuutti sitten eteiseen.
– Mistä se sinne tuli? Se ei ainakaan pudonnut pilvistä, Judit, kuten pienet sammakot joskus, eikä nyt sada. Hirventappaja, teidän täytyy tutkia, mistä tämä on peräisin.
Hirventappaja oli lähestynyt ikkunaa ja heittänyt silmäyksen järven mustalle pinnalle. Tyytyväisenä hän läheni Hurrya, otti tikkunipun käteensä ja tarkasti sitä huolellisesti.
– On, on kuin onkin tämä intiaanien sodanjulistus, sanoi hän. – Tämä on merkki siitä, Harry March, ettette käsitä, miten teille on käynyt ja mitä tämä merkinanto tarkoittaa. Villit ovat kyllä jättäneet päänahan päähänne, mutta ovatpa tainneet nyhjäistä korvat, sillä olisitte kai muutoin kuullut veden loiskeen, minkä poika sai aikaan palatessaan tänne tukkiensa selässä. Hänen tehtävänään oli viskata tämä oveenne, se merkitsee, että olemme kaupanteon jälkeen lyöneet kirveen sotapaaluun, ja ensi kerralla he ovat jo kimpussanne.
– Senkin juoksuhaukat! Annapa minulle tuo rihla, Judit, niin minä lähetän noille kulkureille vastauksen oman sanansaattajansa myötä.
– Ei niin kauan kuin minä olen täällä, mestari March, pani Hirventappaja tyynesti vastaan kehoittaen toista kädenliikkeellä pysymään aloillaan. – Kunniasana on annettu. Poika on pannut oksan palamaan ja tuli tänne rehellisesti sen valossa antamaan meille tämän varoituksen, eikä kukaan meikäläisistä saa tehdä hänelle pahaa, niin kauan kuin hän on tällä asialla. Mutta olipas poika siksi ovela, että viskasi soihtunsa järveen saatuansa asiansa suoritetuksi; turha sitä vekaraa on nyt yrittää luodilla hätyyttää, siksi pimeä on yö.
– Jollei luoti tee tehtäväänsä, niin eiköhän tuota kanootti yllättäisi, vastasi Hurry rientäen ovelle pyssy kourassa. – Ei tuhat tulimmainenkaan estä minua lähtemästä järvelle ja tuomasta tuon käärmeen sikiön päänahkaa.
Judit värisi kuin haavanlehti tietämättä itsekään miksi, vaikka kaikesta päättäen paha jytäkkä oli nousemassa, sillä joskin Hurry oli raju ja ylimielinen suunnattomista voimistaan, niin Hirventappajassa oli tyyntä päättäväisyyttä, mikä lupaa suurempaa kestävyyttä, ja jäykkyyttä, mikä paremmin pyrkii viemään päämäärään. Viimeksimainitun ankara, päättävä silmä pikemmin kuin jälkimmäisen meluava kiihko herätti hänessä pelkoa. Kohta oli Hurry kanoottien luona, ei kuitenkaan ennen kuin Hirventappaja oli ehtinyt virkkaa Käärmeelle muutamia hätäisiä, vakavia sanoja delawarin kielellä. Kuultuansa Hirventappajan sanat hän hyppäsi kanoottiin ja kätki salamannopeasti airot. Hän oli mennyt korokkeelle mustasukkaisen odottavana. Viestin saapuminen tyydytti häntä, ja kun poika heitti tikkunipun hänen jalkoihinsa, ei tämä ärsyttänyt eikä yllättänyt häntä. Kun Hirventappaja antoi merkin hänelle, hän hyppäsi kanoottiin ja liikutteli sen soutimia nopeasti kuin ajatus. Hurry oli poissa suunniltaan huomatessaan, että tie nousi pystyyn. Hän läheni intiaania äänekkäästi uhkaillen, ja yksinpä Hirventappaja seisoi kuin ukkosen satuttamana ajatellessaan mahdollisia seurauksia. March pudisti moukarimaisia nyrkkejänsä ja heilutti käsiänsä astuessaan lähemmäksi intiaania, ja kaikki odottivat, että nyt se nujertaa sen maahan; oli kuitenkin joukossa yksi, joka tiesi, ettei moinen rytäkkä päättyisi veren vuotamatta. Mutta yksinpä Hurrykin säikähti päällikön jäykkää tyyneyttä ja hänkin oivalsi, ettei tuommoinen mies antaisi rutistaa itseään rankaisematta, jonka vuoksi hän kääntyi ympäri purkaakseen raivoansa Hirventappajalle arvellen tätä saavansa mukiloida. Millä tavoin tämä uusi vihanleimaus olisi päättynyt, on vaikea sanoa, koska ottelu jäi suorittamatta.
– Hurry, synti on tuolla tavoin suuttua, ei sitä Jumalakaan anna anteeksi, sanoi vieno, hyväilevä ääni hänen vierellään. – Irokeesit kohtelivat teitä hyvin eivätkä riistäneet teiltä päänahkaa, vaikka te ja isä olisitte riistäneet heiltä.
Lempeyden vaikutus vihaan on tunnettu. Hetty oli äskeisen itseuhrautuvan ja päättävän käytöksensä avulla saavuttanut eräänlaisen arvon, jota hän ei koskaan ennen ollut nauttinut. Hänen sanansa vaikuttivat silmänräpäyksessä. Olkoon, että se tuntuu uskomattomalta, mutta sen vaikutus on todettu ja varmaksi havaittu. Tarraamatta matkakumppaninsa kurkkuun Hurry kääntyi tyttöön ja vuodatti hänelle osan närkästyksestään.
– Hirventappaja, ette ole ollut uskollinen ystävillenne antaessanne moisen tilaisuuden mennä sormienne lävitse.
– En olisi ollut uskollinen oikeutta kohtaan, jos olisin tehnyt toisin, vastasi Hirventappaja varmasti, – eikä teillä eikä kenelläkään toisella ihmisellä ole valtaa käskeä minua menettelemään toisin.
Näin sanoen Hirventappaja kääntyi, mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut tuhlata sanoja mokoman asian vuoksi, sillä aikaa kun Hutter veti Hurrya takinhihasta ja vei hänet arkkiin. Siellä he istuivat kauan yksityistä neuvottelua pitäen. Sillä välin oli myöskin intiaanilla ja hänen ystävällänsä salainen neuvottelu, sillä vaikka tähden nousuun oli vielä kolme tai neljä tuntia, ei ensinmainittu voinut olla yhä tuumiskelematta suunnitelmaansa ja avaamatta toverillensa sydäntään. Juditkin virittäytyi hempeään tunnelmaan ja kuunteli Hettyä, kun tämä koruttomasti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut maihinnousun jälkeen. Hististä Hetty ei puhunut paljoa. Hän kertoi kohdanneensa tämän intiaanitytön metsässä ystävällisenä ja auttavaisena, mutta kuinka tämä uskollisena säilytti Chingachgookin kuvaa sydämessään, sitä saattoi teräväsilmäinenkin nainen tuskin aavistaa.
Viimein keskeytyi heidän neuvottelunsa, kun Hutter ilmaantui korokkeelle. Hän kokosi koko joukon yhteen ja puhui sen verran aikomuksistaan kuin katsoi tarpeelliseksi. Hän hyväksyi täydelleen ne toimenpiteet, joihin Hirventappaja oli ryhtynyt, nimittäin että luovuttaisiin linnasta yön aikana ja etsittäisiin turvaa arkista. Nyt kun villit olivat hoksanneet ruveta lauttoja rakentamaan, ei ollut epäilemistäkään, että he viimeinkin ryhtyisivät rakennusta väkirynnäköllä valloittamaan, ja heidän lähettämänsä verinen viesti osoitti, kuinka varmoja he olivat menestyksestään. Ukko piti yötä sangen arveluttavana ja kehoitti kaikkia valmistaumaan rakennuksesta lähtöön niin pian kuin mahdollista. Kun nämä valmistukset oli tehty, kaikki sujui hyvin ja taitavasti. Linna teljettiin ennen mainitulla tavalla, kanootit vedettiin telakasta ja sidottiin arkin sivulle, rakennukseen jääneet harvat kapineet siirrettiin kajuuttaan, ja kaikki astuivat arkkiin.
Hirventappaja seuraili Hutterin ja Hurryn liikkeitä epäluuloisen tarkkaavaisena. Alussa ei Hirventappaja tiennyt, oliko heidän noudattamansa suunta katsottava johtuneeksi sattumasta vai määrätystä aikomuksesta, mutta nyt alkoi hän epäillä viimeksimainittua. Hutter tunsi hyvin järven, sen saattoi jokainen vähän aikaa näillä vesillä ollut päätellä. Ennenkuin kaksi tuntia oli kulunut, oli ilmeistä, että arkki oli kulkenut siksi pitkän matkan, että se oli noin neljännesmailin päässä rannasta, juuri tietyn leiripaikan kohdalla. Jo kotvan aikaa ennen kuin paikalle tultiin, oli Hurry tuttavallisesti neuvotellut intiaanin kanssa, ja viimeksimainittu kertoi nyt tuloksen Hirventappajalle, joka oli kylmänä, jottemme sanoisi epäluuloisena katsellut, mitä tapahtui.
– Vanha isäni, ja nuori veljeni, Suuri Petäjä, tahtovat nähdä huronien päänahkoja vyössään, sanoi Chingachgook ystävälleen. – Käärmeen vyöhön sopii myöskin muutamia, ja hänen kansansa silmät etsivät niitä, kun hän palaa kotikyläänsä. Heidän silmänsä eivät ole pitkäksi aikaa jääneet usvaan, sillä heidän täytyy nähdä, ketä he etsivät. Tiedän ystävälläni olevan valkoisen käden; hän ei tee kuolleellekaan väkivaltaa. Hän odottakoon meitä, ja kun tulemme takaisin, niin hän ei ole kääntävä kasvojansa häpeästä ystävänsä vuoksi. Mohikaanien Suurelle Käärmeelle tuottaa kunniaa saada mennä sotapolulle Haukansilmän kanssa.
– Niin, niin, Käärme, jopa näen, mistä on kysymys. Tulee aika, jolloin minut tunnetaan tuolla nimellä paremmin kuin nykyisellä Hirventappaja-nimellä. Jos sellainen kunnia tulee, on nöyrinkin meistä halukas pitämään siitä kiinni. Onhan taipumustesi mukaista, että koetat saada päänahkoja, enkä minä näe siinä mitään pahaa. Ilman noita verisiä aikomuksia tuskin kukaan lähtisi mingojen luo tänä yönä katsoen sen olevan vastoin kunniaa ja luontoa. Mutta niille, jotka janoavat verta, ei voida kyllin selittää, miksi heidän kutsumuksensa on verinen. Sinä voit kuitenkin olla armelias, Käärme. Älä aloita uraasi naisten vaikeroimisin ja lasten itkuin. Käyttäydy niin, että Hist hymyilee sinut tavatessaan, eikä itke. Mene nyt, ja Manito suojelkoon sinua!
– Veljeni odottaa täällä aluksen kera. Wah on kohta rannalla vartomassa, Chingachgookin täytyy rientää.
Intiaani meni seikkailukumppaniensa joukkoon, ja kun purje oli laskettu, niin kaikki kolme astuivat kanoottiin ja soutivat tiehensä. Ei Hutter eikä March puhunut Hirventappajalle suunnitelmastaan eikä siitä, kuinka kauan he todennäköisesti tulisivat olemaan poissa. Kaikki tämä oli uskottu intiaanille, joka oli tämän luottamustehtävän ottanut vastaan tapansa mukaan lyhyesti. Kohta kun kanootti oli hävinnyt näkyvistä, ja se tapahtui ennenkuin airoilla oli vetäisty kymmentäkään kertaa, ryhtyi Hirventappaja toimiin saadakseen aluksen pysymään paikoillaan ja istui sitten keulaan hautomaan omia katkeria ajatuksiaan. Kohta hänen luoksensa riensi kuitenkin Judit, joka etsi myötäänsä tilaisuutta lähestyäkseen häntä yrittäen voittaa luontaisella keimailulla tämän tunteet puolelleen. Sen teki vaaralliseksi naisellisten ainesten yhteisrynnäkkö, missä äänellä, puhekäänteillä, ajatuksilla ja toiminnoilla oli osuutensa, mutta eniten painoi kuitenkin vaa'assa tytön luonnollisen hellyyden tavaton lumousvoima. Jätämme nuoren metsästäjän alttiiksi näille vaarallisille hyökkäyksille ja kiirehdimme seuraamaan rantaan kanootissa matkaavien miesten hommia.
Hutter ohjasi kanoottia, Hurry oli miehekkäästi asettunut soutumieheksi, ja Chingachgook seisoi keskellä. Sanomme, että hän seisoi, sillä kaikki kolme olivat siksi taitavia hauraan aluksen käsittelyssä, että ymmärsivät olevan tärkeätä pitää sitä oikeassa suunnassa. Rantaa lähestyttiin tuiki varovasti, ja maallenousu tapahtui häiriytymättä. Miehet laittoivat nyt aseensa kuntoon ja alkoivat tiikerin tavoin hiipiä leiriä kohti. Intiaani kulki etumaisena. Silloin tällöin kuiva oksa rapsahti poikki jättiläismäisen Hurryn painosta tai kömpelönlaisen ukon kompastellessa, mutta intiaani liikkui niin kuulumattomasti kuin ilmassa olisi kulkenut. Tärkein tehtävä ensiksi oli tulensijan löytäminen, sen kun tiedettiin olevan koko aseman keskuksena. Viimein Chingachgookin terävä silmä keksi vilahdukselta tämän tärkeän johtotähden. Ei näkynyt olevan ilmi tulta, ainoastaan yksi ainoa hehkuva kekäle, mikä olikin sopusoinnussa myöhäisen hetken kanssa, koska villit tavallisesti rupesivat nukkumaan ja nousivat ylös samaan aikaan kuin aurinko laski ja nousi.
Kohta kun seikkailijamme huomasivat tämän majakan vilkutuksen, alkoivat he rientää joutuisammin ja varmemmin eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat tulleet pikku majojen muodostaman piirin reunaan. Siinä he pysähtyivät tarkastamaan asemaa ja sopimaan liikkeistä. Oli niin pilkkosen pimeä, että vaivoin erotti muuta kuin hehkuvan kekäleen, lähimpien puiden rungot ja laidattoman lehtiholvin, joka peitti pilvisen taivaan. Saatiin kuitenkin selville, että muuan maja oli varsin lähellä, ja Chingachgook päätti käydä sen sisäpuolta vakoilemassa. Päästyänsä lähelle hän lyyhistyi käsiensä ja jalkojensa varaan, koska sisäänkäytävä oli niin matala, että siitä täytyi konttaamalla kulkea. Ennenkuin hän kuitenkaan uskalsi pistää päätänsä sisään, kuunteli hän kotvan, kuuluisiko nukkuvien hengitystä. Ei kuulunut mitään ääntä, ja tämä ihmiskäärme pisti päänsä aukkoon, aivan niinkuin todellinen käärme olisi pistänyt kurkistaaksensa pesäänsä. Mutta ei ollut rohkeasta yrityksestä mitään hyötyä, sillä kun hän varovasti tunnusteli kädellään, niin hän havaitsi paikan olevan typö tyhjän.
Delawari kävi yhtä varovasti tutkimassa paria muuta majaa, mutta autioita olivat nekin. Sitten hän palasi kumppaniensa luo ja ilmoitti huronien hylänneen leirinsä. Tarkempi tutkiminen vahvisti tämän tosiasian, jonka vuoksi ei ollut muuta neuvoa jäljellä kuin palata kanootille. Päällikkö, joka oli noussut maihin yksistään maineen saavuttamisen toivossa, seisoi liikahtamatta puuta vasten nojaten ja odotti, mitä kumppanit päättäisivät. Hän oli tosin masentunut ja hieman hämilläänkin, mutta kesti kaiken arvokkaasti lohdutellen mieltänsä suloisilla tunteilla, joita tämä ilta epäilemättä oli tarjoava. Totta oli, ettei hänellä ollut toiveita uskalluksestaan ja taitavuudestaan huolimatta tavata rakastettuaan, mutta hän uskoi tämän pian kuitenkin näkevänsä. Soturi, jonka etsimisinto ei laimennu, ei tule koskaan pettymään odotuksissaan. Sitä vastoin Hutter ja Hurry, joita oli kannustanut alhaisin kaikista inhimillisistä vaikuttimista, voitonhimo, tuskin kykenivät hillitsemään tunteitaan. He harhailivat ympäri tutkien vielä majat löytääkseen jonkun unohtuneen lapsen tai huolettoman nukkujan. Ja yhä uudestaan he kohdistivat vihansa järjettömiin asumuksiin ja useihin niistä löytämiinsä esineihin heitellen niitä sinne tänne. Ihanpa he riidellä kahistivat keskenään, ja mene tiedä mikä olisi seurannut, jollei delawari olisi mennyt väliin ja muistuttanut arkkiin palaamisen välttämättömyydestä. Loppui viimein kina, ja kohta olivat miehet venheessä ja soutivat synkkämietteisinä paikalle, missä toivoivat aluksen tapaavansa.
On jo huomautettu, että Judit istuutui Hirventappajan viereen heti seikkailijoiden lähdettyä. Hetken ajan tyttö oli hiljaa, joten metsästäjän oli vaikea tietää, kumpiko sisaruksista oli tullut hänen luoksensa, mutta kohta hän tunsi vanhemman heleän, täyteläisen äänen, kun tämän tunteet pukeutuivat sanoihin.
– Tämä on naisille julmaa elämää, Hirventappaja, huudahti hän. – Suokoon Jumala, että tästä pian loppu tulisi.
– Elämässä ei ole vikaa, Judit, vastasi toinen, – paljon riippuu siitä, käytetäänkö sitä hyvin vai huonosti. Mitä te sitten sen sijaan haluaisitte?
– Olisin tuhat kertaa onnellisempi, jos saisin asua lähempänä sivistyneitä ihmisiä, missä on viljeltyjä tiloja ja taloja sekä kristittyjen käsien rakentamia kirkkoja, siellä, missä voisin nukkua yöni rauhallisesti ja makeasti. Jonkin linnoituksen luona sijaitseva asunto olisi monta vertaa parempi tätä paikkaa, jossa me nyt asumme.
– Ei, Judit, en minä varsin mielelläni myöntäisi sitä todeksi. Joskin linnoitukset ovat hyvät pitämään vihollisia loitolla, on niiden sisällä joskus omat vihollisensa. En luule olevan teille eduksi enemmän kuin Hettyllekään asua linnoituksen luona, ja jos minun välttämättä on sanottava, mitä ajattelen, niin pelkäänpä teidän jo nyt asuvan liian lähellä.
Hirventappaja jatkoi hänelle ominaisella jäyhällä ja vakavalla puhetavallaan. Pimeys esti tyttöä näkemästä punakkaa väriä miehen poskilla, kun taas hän ilmaisi tunteitaan päästämällä ilmoille huokauksia. – Viljelystiloilla on omat etunsa ja niillä asuvat ne, jotka pitävät sellaisesta elämästä. Mutta miksi mies sulkeutuisi niiden seinien sisäpuolelle, jos hän saa moninverroin enemmän liikkumistilaa metsissä? Kirkot ovat hyviä luullakseni, koska hyvät ihmiset vaalivat niitä. Mutta ne eivät ole lopultakaan tarpeellisia. Niitä kutsutaan Herran temppeleiksi, mutta Judit, koko maahan on yhtä ja samaa Herran temppeliä oikeamielisille ihmisille. Eivät linnat ja kirkot tee ihmisiä onnellisemmiksi. Siirtokunnissa on aina riitaisuuksia, mutta metsissä vallitsee sovinto. Linnat ja kirkot aina toimivat yhdessä, mutta ne ovat pahasti ristiriidassa keskenään, sillä kirkot julistavat rauhan, linnat sodan sanomaa. Ei, antakaa minulle erämaan kolkka, jossa on puita, siellä on minun kirkkoni, ja sen on luonto rakentanut.
– Mutta nainen ei ole luotu tällaisia otteluita varten, Hirventappaja, – otteluja, joista ei tule loppua niin kauan kuin tätä sotaa kestää.
– Jos tarkoitatte valkoihoisia naisia, niin osasittepa melkein oikeaan, tyttö, mutta mitä tulee punaihoisten naisiin, niin moiset vitsaukset ovat juuri heidän luonteensa mukaisia. Mikään ei tällä hetkellä voi Histiä delawarin tulevana vaimona enemmän ilahduttaa kuin tietoisuus siitä, että tämä par'aikaa liikkuu vihollistensa lähettyvillä tavoitellen heidän päänahkojaan.
– Varmasti, Hirventappaja, hän ei olisikaan nainen, jollei hän olisi huolissaan tietäessään rakastamansa miehen olevan vaarassa.
– Hän ei ajattele vaaraa, Judit, vaan kunniaa, ja kun tämä täyttää hänen sydämensä, ei pelolla ole enää sitten tilaa! Hist on ystävällinen, hyvä, naurava ja miellyttävä olento, mutta hän pitää kunniaa yhtä korkeassa arvossa kuin kuka tahansa tuntemani delawarineitonen. Hän on menossa tapaamaan Käärmettä määrätyllä hetkellä niemeen, mihin Hetty astui maihin, ja epäilemättä tyttö on huolissaan tästä kuin naiset ikään, mutta hän on toiselta puolen onnellinen tietäessään mielitiettynsä riistävän kaatamaltaan mingolta päänahan.
– Jos todella luulette näin, Hirventappaja, ymmärrän hyvin, miksi panette niin paljon painoa ihmisen luontaisille taipumuksille. Olen varma, ettei ainoakaan valkoinen nainen voi olla muuta kuin onneton tietäessään rakastettunsa olevan vaarassa! Enkä luule teidänkään, niin rauhallinen ja tyyni kuin olettekin, voivan olla levollinen tietäessänne vaaran uhkaavan teidän Histiänne.
– Tuo on toinen juttu, kokonaan toinen, Judit. Nainen on liian heikko voidakseen kestää moisen uhan ja senvuoksi täytyy auttaa häntä. Tämänhän halun tuntee yhtähyvin punainen kuin valkoinen. Mutta minulla ei kertakaikkiaan ole Histiä, enkä tahdo saadakaan hänenlaistaan, sillä minusta on väärää väriensekoitus, mutta ystävyyttä ja palvelushaluani saanen tarjota.
– Nyt te haastelette kuin valkoinen mies ainakin! Hurry Harrysta luullakseni olisi samantekevää, onko hänen vaimonsa intiaaninainen vai kuvernöörintytär. Pääasia on, että tämä on komea ja täyttää hänen vatsansa vaatimukset.
– Teette Marchille vääryyttä, Judit. Miesparka on kiintynyt teihin, ja kun mies on kadottanut sydämensä teidän näköisenne olennon takia, eivät mingo- tai delawaritytöt enää voi muuttaa hänen mieltään. Voitte nauraa Hurryn ja minun kaltaisille miehille, sillä olemme raakoja emmekä tiedä kirjaopista ja muusta sensemmoisesta tuon taivaallista, mutta meillä on hyvät puolemme yhtä hyvin kuin pahatkin.
– Hirventappaja! Luuletteko ja voitteko kuvitellakaan, että minä rinnastaisin teidät Harry Marchiin? En millään. Niin tyhmäksi en vielä tullut. Ei ainoakaan mies tai nainen voi kunniallisen sydämen, miehekkyyden ja koruttoman rehellisyyden rinnalle asettaa Harry Marchin meluisaa itsekkyyttä, ahneutta ja tavatonta raakuutta. Ainoa hyvä on miehen nimessä – Hurry Skurry, mikä ei sisällä paljon pahaa eikä paljon hyvääkään. Isänikin, vaikka onkin samaa mieltä monessa asiassa kumppaninsa kanssa, tietää eron teidän kummankin välillä. Tiedän tämän, sillä hän on minulle kertonut miehestä tarpeeksi paljon.
– Kiitos, Judit, sanoistanne! Kiitän kaikesta sydämestäni, vastasi metsästäjä, jonka vaatimattomuus tahtoi torjua tytön ylistelyt. – Kiitos kaikesta siitä, mikä piti paikkansa. Kaikki ovat samaa mieltä, että Harry on näiden vuorien pisin honka ja hänet on nimetty oikein. Niin on, että muutamat pitävät hyvästä ulkonäöstä, toiset vain hyvästä käytöksestä. Hurryllä on ainakin yksi etu ja se auttaa häntä. Mutta – hiljaa! Isänne ääni kuuluu tuolta, ja hän puhuu kuin vihan vimmassa.
– Jumala varjelkoon meitä enemmistä kauheista jytäköistä, huudahti Judit painaen päänsä, ja yrittäen erottaa sanoja hälystä hän pani kätensä korvan taakse, – joskus minä toivon, ettei minulla olisi isää ollenkaan.
Tämä lausuttiin katkeralla äänellä, ja mielihaikeus, joka pakotti sanat esiin, tuntui katkeralta. On mahdotonta sanoa, mitkä hänen seuraavat aikomuksensa olivat, ellei lempeä, matala ääni olisi puhunut hänen takanaan.
– Judit, minun olisi pitänyt lukea muutama luku isälle ja Hurrylle, niin se olisi estänyt heitä lähtemästä moiselle asialle, sanoi viaton, mutta säikähtynyt sisar. – Huutakaapa te, Hirventappaja, heille ja sanokaa minun tahtovan heitä tavata ja että on hyvä heille kummallekin, jos palaavat ja kuuntelevat sanojani.
– Voi Hetty-parka, vähän tunnet ihmisten kullan- ja kostonhimoa luullessasi heidän niin helposti palaavan saalistusmatkalta! Mutta jotakin epätavallista on sattunut, Judit! Kuulen isänne ja Hurryn karhujen lailla kiukusta möräjävän, mutta nuoren päällikön suu on yhä tukossa. Nyt ymmärrän, miksi hänen huutonsa, minkä pitäisi kiiriä valtaäänenä vuorilla, onkin hiljainen!
– Kenties taivaan kosto on häntä kohdannut, ja hänen kuolemansa pelastanut viattomain hengen.
– Tuskin vain, Käärme ei joudu kärsimään, jos tuo laki tekisikin tehtävänsä. Hyökkäyksestä ei varmaankaan ole tullut mitään; on sangen luultavaa, että intiaanit ovat hylänneet leirinsä, ja miehet palaavat pettynein mielin. Se selittää Hurryn rähinän ja Käärmeen hiljaisuuden.
Tällä hetkellä kuului melan putoaminen kanoottiin; kiukuissaan March oli huolimaton ja tämä vahvisti Hirventappajan otaksuman siitä, mitä oli tapahtunut.
Kun purje oli alhaalla, ei arkki ollut liikkunut sanottavasti paikaltaan, ja muutaman minuutin perästä metsästäjä kuuli Chingachgookin hiljaisin, tyynin äänin lausuvan Hutterille, kuinka hänen oli ohjattava, että päästäisiin arkin luo. Vähemmässä ajassa kuin sen kertomiseen menee laski kanootti aluksen viereen, ja seikkailijat nousivat arkkiin. Ei Hutter eikä Hurry kertonut, mitä oli tapahtunut. Mutta delawari kulkiessaan ystävänsä ohitse virkkoi sanat: "tuli sammuksissa", mikä riittävästi selitti asian laidan kuuntelijalle.
Nyt keskusteltiin siitä, minne alus oli ohjattava. Pidettiin lyhyt neuvottelu ja päätettiin Hutterin ehdotuksen mukaan pysytellä liikkeellä, koska siten parhaiten voitiin välttää yllätyksiä. Hutter ilmoitti Marchin kanssa haluavansa levätä, koska he olivat kärsineet unettomuutta vankeutensa aikana. Kun tuuli yhä oli oikukas ja heikko, päätettiin lopulta purjehtia myötätuuleen, tuulipa sitten miltä suunnalta hyvänsä, kunhan arkki ei vain ajautuisi rantaan. Pulmasta näin selvittyä kiskoivat vapautetut vangit purjeen ylös ja heittäytyivät sitten olkivuoteille, jättäen Hirventappajan ja hänen ystävänsä tehtäväksi arkin liikkeiden valvomisen.
Jonkin aikaa alus ajelehti pikemmin kuin purjehti länsirantaa keveätä ilmavirtaa noudatellen. Vauhti oli kyllä hidas, mutta molemmat miehet huomasivat, ettei se ainoastaan vienyt heitä nientä kohti, johon heidän mielensä paloi, mutta kaiken lisäksi juuri niin nopeasti kuin aika vielä vaati. Paljoa eivät miehet pakisseet purjehtiessaan, ja se minkä pakisivat, koski enimmäkseen Histin pelastamista. Intiaanin silmät olivat tyynet, mutta hetki hetkeltä hänen tunteensa voimistuivat ja saavuttivat asteen, mikä olisi tyydyttänyt hyvinkin vaateliasta rakastettua.
Hirventappaja antoi aluksen kierrellä lahdissa niin paljon kuin varovaisuus sen salli pitäen silmällä kaksinaista tarkoitusta: purjehtia metsän varjossa ja keksiä joitakin merkkejä leiristä, joita rannalla saattoi olla tavattavissa. Tällä lailla he olivat purjehtineet jonkin matalan niemen ympäri ja olivat jo lahdessa, jonka pohjoisrannalla oli tuo päämaali, johon he pyrkivät. Niemeke oli vielä neljännesmailin päässä kun Chingachgook tuli ystävänsä viereen ja osoitti sormellaan muuatta heidän kohdallansa olevaa paikkaa. Pieni tuli tuikki juuri sen pensasrivin sisäpuolelta, joka reunusti rantaa niemen eteläpuolella osoittaen epäämättömästi, että intiaanit olivat äkkiä muuttaneet leirinsä juuri siihen niemekkeeseen, missä Hist oli luvannut heitä tavata.
XVI luku.
Tällä havainnolla oli suuri merkitys Hirventappajan ja hänen ystävänsä silmissä. Ensinnäkin oli vaara tarjona, että Hutter ja Hurry tekisivät uuden hyökkäyksen leiriä vastaan, jos heräisivät ja saisivat tietää sen aseman. Sitten oli otettava lukuun, että nyt oli paljon vaarallisempaa nousta maalle Histiä hakemaan. Ja jos heidän vihollisensa olisivat alkaneet muuttaa leiripaikkaansa, olisi tästä ollut seurauksena yleinen epävarmuus ja sekasorto. Kun delawari huomasi hetken lähestyvän, jolloin hänen oli lähdettävä kohtauspaikalle, niin hän ei enää ajatellut viholliselta temmattuja voitonmerkkejä. He päättivät, delawari ja hänen liittolaisensa, antaa molempien miesten nukkua rauhassa, jotteivät olisi häiritsemässä heidän tuumansa toteuttamista asettelemalla sijaan omiansa. Arkki liikkui hitaasti, ja tällä nopeudella olisi mennyt aikaa neljännestunti niemeen saavuttaessa kaikkia varovaisuusnäkökohtia noudattaen. Intiaanit olivat, toivoen saavansa kätketyksi tulen valkoihoisilta, joiden oletettiin yhä olevan linnassa, asettaneet sen niin lähelle etelärantaa, että sitä oli kovin vaikea saada pensaiden varjoon, vaikka Hirventappaja muutti aluksen suuntaa oikeaan ja vasempaan saavuttaakseen tämän päämäärän.
– On meillä yksi etu tulen löytämisestä noin läheltä rantaa, Judit, sanoi hän suorittaessaan näitä pikku liikkeitä, – koska se osoittaa mingojen olevan siinä uskossa, että me olemme linnassa, ja meidän tulomme täältä päin tapahtuu vähän odottamatta. Onneksi Harry March ja isänne nukkuvat, muuten saisimme heidät jälleen pyydystämään päänahkoja. Ahaa, nyt alkavat pensaat varjostaa tulta, ja nyt se meni piiloon.
Hirventappaja vartoi hetken vakuuttautuakseen, että viimeinkin oli saavuttanut toivotun aseman, ja antoi sitten sovitun merkin, jolloin Chingachgook päästi ankkurin menemään ja laski purjeen.
Asemalla, jossa arkki nyt lepäsi, oli etunsa jos haittansakin. Tuli oli saatu näkymättömiin mutkittelemalla rantaa kohti, mutta siinäpä olikin tultu kenties liiankin lähelle rantaa. Kuitenkin tiedettiin veden olevan hyvin syvän ulompana rannasta, ja syvälle vedelle ankkuroimista niissä olosuhteissa, missä öiset purjehtijat olivat, oli vältettävä mikäli mahdollista. Otaksuttiin myöskin, ettei lauttaa ollut kuin mailien päässä, ja vaikka puut pimeässä näyttivät miltei riippuvan aluksen yli, ei siihen olisi niinkään helppo päästä ilman venettä.
Synkkä pimeys, joka vallitsi näin lähellä metsää, oli oivallisena varjostimena, ja niin kauan kuin varottiin saamasta aikaan melua, ei ollut pelkoa keksityksi tulemisesta. Kaikista näistä seikoista Hirventappaja huomautti Juditille, neuvoen miten olisi meneteltävä, jos rytäkkä syntyisi, sillä vasta viime tingassa ja suurimman hädän hetkellä tuli kysymykseen nukkuvien herättäminen.
– Ja nyt, Judit, kun asiat ovat selvillä, on aika Käärmeen ja minun lähteä kanoottiin, lopetti metsästäjä. – Tähti ei ole kyllä vielä näkyvissä, mutta kohta sen täytyy nousta, vaikka ei meistä kumpikaan taida tulla siitä hullua hurskaammaksi tänä yönä – kovin on pilvessä taivas.
– Hirventappaja, keskeytti tyttö, – tämä on mitä vaarallisin yritys; miksi juuri te otatte siihen osaa?
– No nyt minä jotakin kuulen, tyttö; olemmehan lähteneet juuri vapauttamaan Histiä, Käärmeen kihlattua morsianta.
– Intiaanille se sopii, mutta te ette aio naida Histiä, te ette ole kihloissa, miksi siis kahden pitäisi panna henkensä ja vapautensa vaaralle alttiiksi yrityksessä, jonka yksikin henkilö voi yhtä hyvin suorittaa?
– Ah, nyt minä teitä ymmärrän, Judit, nyt minä tosiaan alan ajatuksenjuoksuanne käsittää. Ajattelette, että Hist on yksinomaan Käärmeen morsian eikä minun ja että se on siis kokonaan hänen asiansa. Lisäksi, että jos mies osaa meloa kanoottia, hän saa yksin mennä lemmittynsä luo. Mutta te unohdatte, että meillä on juuri tämä asia toimitettavana tällä järvellä, ja olisihan sopimatonta unohtaa asiansa juuri sillä hetkellä, kun tosi on edessä. Minä kyllä uskon delawarin saavan yksinäänkin Histin tuoduksi, mutta hän ei voisi yksinään voittaa viekkaudella niitä, jotka koettavat hänet viekkaudella voittaa, tai karkoittaa väijyjiä tai tapella villien kanssa ja samalla kertaa viedä pois mielitiettyänsä yhtä hyvin kuin jos hänellä olisi ystävä, johon voi luottaa. Ei, ei, Judit, ette tekään sellaisella hetkellä hylkäisi henkilöä, joka luotti teihin, ettekä siis kohtuudella voi vaatia minun sillä lailla menettelevän.
– Uskon minä teidän oikeassa olevan, Hirventappaja, ja kumminkin toivon, ettei teidän tarvitsisi mennä. Luvatkaa minulle ainakin yksi asia, ettette tee muuta kuin pelastatte tytön. Riittää se kerrakseen, ja siihen teidän pitäisi tyytyä.
– Jumala teitä siunatkoon, tyttö, erehtyisipä pian luulemaan, että puhuja on Hetty eikä terävä-älyinen ja ihastuttava Judit Hutter. Mutta pelko tekee viisaan typeräksi ja vahvan heikoksi. Olen saanut yhä uudelleen näytteitä siitä! No niin, olette kovin ystävällinen ja hyväsydäminen, Judit, tuntiessanne niin lämmintä myötätuntoisuutta lähimmäistänne kohtaan, ja aina minä sanon teitä hyväksi ja jalotunteiseksi, lörpötelköötpä ne, jotka kaunista ulkomuotoanne kadehtivat, niin paljon joutavia juttuja teistä kuin haluavat.
– Hirventappaja, virkkoi tyttö äkkiä keskeyttäen miehen puheen omien tunteittensa kiihdyttämänä, – uskotteko kaikki, mitä kuulette sanottavan poloisesta äidittömästä tytöstä? Aikooko Hurry Harryn ilkeä kieli myrkyttää elämäni kokonaan?
– Ei suinkaan, Judit. Olen minä sanonut Harrylle itselleenkin, ettei miehisen miehen sovi parjata tyttöä, jota ei rehellisillä keinoilla saa omakseen. Myös intiaani varoo kajoomasta nuoren naisen hyvään maineeseen.
– Jos minulla olisi veli, ei hän uskaltaisi, huudahti Judit silmät tulta iskien. – Mutta kun hän huomaa, ettei minulla ole muuta suojelijaa kuin vanha mies, jonka korvat alkavat olla yhtä tylsät kuin hänen tunteensakin, niin hän menettelee aivan mielensä mukaan.
– Eipä ihan niinkään, Judit. Ei ainoakaan mies, veli tai ventovieras, seisoisi vierellä ja kuulisi niin kaunista tyttöä kuin teitä parjattavan sanomatta jotakin hänen puolestansa. Hurry mielii teitä toden teolla vaimokseen, ja se vähä, minkä hän jurnuttaa teitä vastaan, johtuu enemmän lemmenkateudesta kuin jostakin muusta. Hymyilkää hänelle, kun hän herää, ja panenpa pääni pantiksi, että mies poloinen unohtaa kaiken paitsi teidän viehättävät kasvonne.
Hirventappaja nauroi ominaisella tavallaan lopettaessaan puheensa, ja sitten hän liittyi kärsivälliseltä näyttävään, mutta itse asiassa levottomaan Chingachgookiin ja viittasi olevansa valmis lähtemään. Kun nuori mies astui kanoottiin, niin tyttö seisoi liikkumattomana kuin kivi vaipuneena mietiskelyyn, johon metsästäjän puhe- ja käytöstapa nähtävästi oli ollut aiheena. Emme voi kieltää, etteivätkö Juditin jotkut ajatukset olleet katkeria, sillä kertomuksemme jatko selittää hänen oikeutuksensa niihin tai hänen kärsimystensä suuruuden.
Chingachgook ja hänen valkoihoinen ystävänsä lähtivät nyt suorittamaan vaarallista ja vaikeata yritystänsä kylmäverisinä ja harkiten, mikä olisi tuottanut kunniaa miehille, jotka olivat kahdennellakymmenennellä sotaretkellään eikä ensimmäisellä, niinkuin he nyt olivat. Intiaani asettui kanootin kokkaan, kun sitä vastoin Hirventappaja perästä käsin ohjasi sen liikkeitä. Viimeksimainittu oli sijoittunut paikalleen ilman erikoista määräystä, vain salaisen vaistonsa ohjaamana ja yhtä paljon perehtyneenä intiaanien tapoihin ohjata varmasti ja järkevästi kanoottia kuin toisen nykyiseen mielialaan. Siitä hetkestä lähtien, kun molemmat jättivät arkin, seikkailijain liikkeet olivat kuin hyvinharjoitettujen sotilaiden, jotka on määrätty ensi kertaa kohtaamaan vihollisensa taistelussa.
Tähän saakka ei Chingachgook ollut ampunut ainoatakaan laukausta vihollista kohti ja hänen toverinsa ensiesiintymisen sotatiellä tuntevat lukijamme jo. Intiaani oli tosin järvelle saavuttuaan samoillut vihollisensa leirin ympärillä tuntikausia ja olipa kerran tunkeutunut leiriinkin, mutta kummastakaan kokeesta ei ollut ollut mitään seurauksia. Nyt sitä vastoin oli varma, että tehtäisiin loistava urotyö tai olisi nöyryyttävä tappio seurauksena. Histin vapaus tai jatkuva vankeus riippui yrityksestä.
Hirventappaja ei ohjannutkaan suoraan nientä kohti, mihin silloin arkista oli tuskin neljännesmailin matka, vaan piti sen sijaan kanootin kokkaa vinosti järven keskustaa kohti saavuttaakseen aseman, josta voisi lähestyä maata niin, että viholliset olisivat vain etupuolella. Paikka, jossa Hetty oli astunut maihin ja missä Hist oli luvannut kohdata heitä, oli suunnitellun kohdan yläpuolella enemmän kuin alapuolella. Päästäkseen päämääräänsä seikkailijoiden olisi pitänyt kiertää koko niemi läheltä rantaa, jolleivät he tahtoneet käyttää jalkojaan. Myöskin Chingachgook käsitti niin hyvin tämän toimenpiteen välttämättömyyden, että jatkoi rauhallisesti melomistaan, vaikka siihen oli ryhdytty häntä kuulematta, ja mikä nähtävästi vei päinvastaiseen suuntaan kuin hän luultavasti olisi halunnut. Muutamassa minuutissa oli kanootti kulkenut kysymyksessä olevan matkan, jolloin molemmat nostivat aironsa ylös kuin vaistomaisesta sopimuksesta, ja venhe seisahtui.
Pimeys lisääntyi pikemmin kuin hälveni, mutta vielä saattoi siltä paikalta, missä seikkailijat olivat, erottaa vuorten ääriviivat. Turhaan Hirventappaja käänsi päänsä itäänpäin nähdäkseen edes vilahdukselta odotetun tähden, sillä vaikka pilvet vähän repeytyivät tuolla taholla, lähellä taivaanrantaa oli kuitenkin pilviverho siksi laajalle levinnyt, ettei sen takaa mitään näkynyt.
Niemi oli aivan heidän edessänsä noin kolmensadan jalan päässä. Arkki taas ei ollut juuri kauempana kanootista kuin niemi, mutta se oli kuitenkin siksi paljon rannan varjon peitossa, ettei sitä olisi näkynyt, vaikka olisi ollut paljonkin valoisampaa.
Seikkailijat pitivät pienen neuvottelun aprikoiden hiljaisin äänin, paljonkohan kello mahtoi olla. Hirventappajan mielestä oli vielä muutamia minuutteja aikaa tähden nousuun, jota vastoin päällikön kärsimättömyys saattoi hänet kuvailemaan mielessään yötä myöhäisemmäksi ja uskomaan morsiamensa jo olevan häntä odottamassa rannalla. Niinkuin oli odotettavissa, pääsi jälkimmäisen mielipide voitolle, ja hänen ystävänsä valmistautui ohjaamaan kohtauspaikalle. Kun he olivat vielä jatkaneet matkaa metsän pimeän vyön kupeella, huomattiinkin mentävän liiaksi pohjoiseen, joten suunta oli muutettava. Vaistomaisesti näytti kanootti liikkuvan, varovaisesti ja harkitusti. Se lipui kuitenkin eteenpäin, kunnes kokka karahti hiekkapohjaan juuri samaan paikkaan, jossa Hetty oli astunut maihin ja mistä hänen äänensä edellisenä yönä kuului arkin mennessä ohi. Siinä oli kuten tavallisesti kapea rantapenger, mutta pensaat reunustivat metsää ja riippuivat useimmissa paikoin veden päällä.
Chingachgook nousi rannalle ja tarkasteli sitä varovasti jonkin matkaa molemmilta puolin kanoottia. Tätä tehdessään hänen täytyi monesti polviaan myöten kahlata vedessä, mutta Histiä ei näkynyt, ei kuulunut. Kun hän palasi, hän tapasi ystävänsä rannalta, ja he neuvottelivat kuiskaten. Intiaani pelkäsi, että he olivat erehtyneet yhtymäpaikasta, mutta Hirventappaja arveli erehdytyn ajasta. Kesken kaiken hän tarttui delawarin käsivarteen, käännälti hänen päänsä järvelle päin ja osoitti sormellaan idässä kohoavien vuorten huippuja. Pilvet olivat hajaantuneet vähän, enemmän vuorten takana kuin yllä, ja valittu tähti hohti hongan oksien välistä. Tämä oli joka tapauksessa ilahduttava enne, ja nuoret miehet nojasivat pyssyihinsä ja kuuntelivat tarkkaavasti lähenevien askelten kapsetta. Ääniä kuului tuon tuostakin, ja niihin sekaantui lasten tukahdutettuja kirahduksia ja intiaanivaimojen hiljainen, mutta miellyttävä nauru.
Koska alkuasukkaat ovat varovaisia tottumuksesta ja harvoin innostuvat äänekkäästi puhelemaan, niin seikkailijamme oivalsivat olevansa lähellä leiriä. Oli helppo päätellä nuotion palavan metsässä sen puiden yläoksiin luoman hohteen perusteella, mutta siltä paikalta, missä he seisoivat, oli mahdoton tarkoin päättää, kuinka lähellä se oli. Neljännestunti kului jännittävässä odotuksessa, jonka perästä Hirventappaja ehdotti, että hän kiertäisi niemen ympäri kanootilla ja vakoilisi intiaaneja ja siten koettaisi saada selville, minkä vuoksi Hist ei ollut tullut. Delawari kieltäytyi lähtemästä paikalta, sillä hän arveli tytön pettyvän toiveissaan, jos tämä saapuisi kohtauspaikalle eikä tapaisikaan sulhastaan. Hirventappaja ymmärsi ystävänsä huolen ja tarjoutui yksinään kiertämään niemen jättäen toisen piiloutuneena pensaistoon odottamaan suotuisaa tilaisuutta. Näin sovittuansa he erosivat.
Kohta kun Hirventappaja oli taas paikallaan kanootin perässä, poistui hän rannasta yhtä varovasti ja yhtä äänettömästi kuin oli sitä lähestynyt. Tällä kertaa hän ei loitonnut kovin kauas niemestä, koska pensaat tarjosivat riittävästi suojaa hänen pysytellessään niin lähellä rantaa kuin mahdollista. Ei olisi ollut helppo keksiä mukavampaa keinoa intiaanileirin vakoilemiseksi kuin se, minkä leirin asema täällä tarjosi. Niemen muoto teki mahdolliseksi kiertäen lähestyä paikkaa kolmelta eri puolelta. Tuohikanootti ui tottuneen miehen ohjaamana tyynen veden pinnalla miltei yhtä kuulumattomasti kuin vesilintu.
Hirventappaja oli kulkenut melkein suoraa linjaa leirin ja arkin välillä, ennenkuin hän huomasi tulen pilkkeen. Tuli välähti äkkiä näkyviin, jonka vuoksi hän ensin säikähti tulleensa liian varomattomasti sen valopiirin. Mutta huomattuansa olevansa näkymättömissä niin kauan kuin intiaanit pysyivät nuotionsa ympärillä hän valitsi mahdollisimman edullisen aseman ja seisautti kanootin ja aloitti huomiontekonsa.
Kanootti oli suorassa suunnassa rantaa vastaan, niin ettei ainoastaan nähnyt rantaa reunustavien pensaiden, vaan myöskin puiden välitse leiriin hyvin selvästi. Samasta aukosta näkyi valo myöskin arkkiin. Koska intiaanit olivat aivan äsken muuttaneet, eivät he vielä olleet ehtineet mennä majoihinsa, vaan kuluttivat aikaansa niiden viimeistelypuuhissa ja ruoanvalmistuksessa.
Suuri tuli oli tehty yhtä paljon toimittamaan soihtujen tehtävää kuin käytettäväksi heidän yksinkertaisen ateriansa valmistamisessa, ja juuri tällä hetkellä se loimusi korkeana ja kirkkaana, koska siihen vastikään oli heitetty joukko kuivia risuja. Sen vaikutuksesta leirin lähitienoot olivat valoisat, ja valon voimasta päättäen tuntui siltä kuin sadat kynttilät olisivat leiriä valaisseet. Askartelut oli lopetettu, ja nälkäisinkin lapsi oli saanut kylläkseen ruokaa. Oli sanalla sanoen levon ja yleisen huolettomuuden hetki, joka mielellään pyrkii seuraamaan kelpo ateriaa ja päivän töitä. Metsä- ja kalamiehiä oli metsä ja järvi suosinut, ja kun ruokaa oli viljalti, niin kaikki muut huolet näyttivät väistyneen tunteen tieltä, jota tämä ylen tärkeä seikka synnytti.
Hirventappaja huomasi ensi silmäyksellä, että useita sotureja oli poissa. Hänen vanha tuttavansa, Halkinainen Tammi, oli kuitenkin saapuvilla. Hän oli istumassa etualalla ja hänen ryhmänsä tarjosi näyn, minkä Salvator Rosa olisi mielellään houkutellut esiin. Päällikön synkkiä piirteitä valaisi yhtä paljon mielihyvä kuin soihdun tapainen liekki hänen näyttäessään eräälle soturille muuatta elefanteista, jotka olivat herättäneet niin suurta hälinää hänen heimonsa keskuudessa. Poika, joka älyttömästi ihaillen töllisteli hänen olkansa yli, täydensi ryhmän. Loitompana taustalla oli kahdeksan tai kymmenen soturia, mikä puoleksi makaavassa asennossa tanterella, mikä puun kylkeä vasten nojaten, – velton lekottelun esikuvia. Kaikilla oli kuitenkin aseet lähellä, toisilla samaa puuta vasten kuin mitä itsekin nojasivat, toisilla ruumiinsa päällä huolimattomasti varalla. Mutta ryhmä, joka enimmän kiinnitti Hirventappajan huomiota, oli naisten ja lasten ryhmä. Kaikki heikompaan sukupuoleen kuuluvat näyttivät olevan yhdessä, ja luonnollisesti pienokaiset olivat heidän joukossansa. Edelliset nauroivat ja rupattelivat kaikessa rauhassa, vaikka tämän kansan tapoihin perehtynyt henkilö olisi voinut huomata, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Useimmat nuoret naiset näyttivät olevan huolettomia, mutta muuan vanha akka istui syrjässä epäluuloisen ja muikean näköisenä, mistä metsämies kohta päätti, että päälliköt olivat antaneet hänelle jonkin epämiellyttävän tehtävän. Mikä tuo tehtävä oli, sitä hän ei arvannut, mutta arveli sen jollakin tavoin olevan yhteydessä akan oman sukupuolen kanssa, koska tuommoisiin tehtäviin valittiin tavallisesti vanhoja naisihmisiä eikä muita.
Ymmärrettävästi Hirventappajan silmät etsivät kiihkeästi ja levottomasti Histiä. Häntä ei näkynyt missään, vaikka valo ulottui kaikkiin ajateltaviin suuntiin tulen ympärillä. Viimein vanha akka rupesi puhumaan äänekkäästi ja vihaisesti, ja sitten hän havaitsi puiden muodostamalta taustalta yhden tai kaksi tummaa haamua, jotka kääntyivät takaisin, ikäänkuin käskyä totellen ja astuivat lähemmäksi tulen valaisemaa alaa. Nuoren soturin kasvot tulivat ensinnä näkyviin, sitten seurasi kaksi nuorta naista, joista toisella oli tutut delawaritytön kasvojenpiirteet. Hirventappaja käsitti nyt koko jutun. Histiä vartioitiin. Mahdollisesti valvoi häntä nuori seuralainen tai vanha vaimo. Lähitienoilla oleskelevat henkilöt, joita saattoi pitää hänen ystävinään, ja oudon punaisen miehen ilmestyminen järvelle oli saattanut intiaanit tavallista varovaisemmiksi, jonka vuoksi tyttö ei ollut päässyt vartijainsa luota sovitulle yhtymäpaikalle pujahtamaan.
Hirventappaja oli kovin ymmällään, niitä tehdä. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Chingachgook koskaan antaisi houkutella itseään palaamaan arkkiin tekemättä epätoivoista yritystä mielitiettynsä vapauttamiseksi, ja hänen jalomieliset tunteensa saattoivat varmaankin hänet olemaan apuna tuommoisessa yrityksessä. Hän huomasi kaikesta, että vaimot suunnittelivat yöpuulle menoa, ja jos hän jäisi paikoilleen ja nuotio yhä levittäisi valoaan, voisi hän ehkä nähdä sen majan, niissä Hist lepäsi, seikka, mistä vastaisuudessa saattoi olla hyötyä. Toisaalta hänen viipymisensä voisi kiihdyttää intiaaniystävän kärsimättömyyttä, josta taas olisi seurauksena ajattelemattomia tekoja. Joka hetki hän todellakin kuvitteli näkevänsä delawarin kyyrysillään leirin takana kuin tiikerin valmistuneena hyppyyn piilopaikastaan. Harkittuaan asioita useammalta puolelta hän katsoi parhaaksi yhtyä ystäväänsä ja koettaa tyynnyttää tämän hillitöntä kiihkeyttä omalla kylmäverisyydellään ja varovaisuudellaan. Tämän tuuman toteuttaminen vaati vain pari kolme minuuttia, ja kanootti palasi rantaan kymmenen tai viisitoista minuuttia sen perästä, kun oli siitä lähtenyt.
Hirventappaja tapasi vastoin odotuksiaan intiaanin paikaltansa, josta hän ei ollut liikahtanut peläten morsiamensa saapuvan hänen poissaollessaan. Seurasi neuvottelu, jonka kuluessa Chingachgook tuli tietämään asiain tilan leirissä. Määrätessään kohtaus- ja pakopaikaksi niemen Hist oli luullut vangitsijoittensa jatkuvasti pysyttelevän vanhoilla asuinpaikoillaan, mutta äkkinäinen muutto oli tärvellyt hänen suunnitelmansa. Entistä paljoa suurempi valppaus oli nyt tarpeen, ja tuo seikka, että vanha akka oli asetettu Histiä vartioimaan, oli omansa herättämään levottomuutta. Kaikista näistä seikoista keskusteltiin lyhyesti, ennenkuin nuoret miehet tekivät päätöksensä. Mutta koska tilaisuus vaati enemmän toimintaa kuin sanoja, oli heillä kohta toimintasuunnitelma valmiina.
Pantuansa kanootin kätköön sillä tavalla, että Histin täytyi nähdä se saapuessaan mahdollisesti yhtymäpaikalle ennen heidän palaamistaan, nuoret miehet tarkastivat aseensa ja valmistausivat painautumaan metsään. Koko järveen pistävä maakaistale oli noin kahdeksankymmenen aarin laajuinen, ja se osa siitä, mikä muodosti niemen ja jossa leiri sijaitsi, käsitti vain puolet tästä pinta-alasta. Sitä peittivät tammet, jotka ovat tavallisia puita Amerikassa muodostaen korkealla maasta tuuhean lehväkatoksen. Maan pinta oli jokseenkin tasainen, mutta keskellä oli pieni harjanne, joka jakoi sen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon. Viimeksimainitulle huronit olivat tehneet tulensa arvellen sen olevan sellaisessa paikassa, etteivät sitä voineet nähdä viholliset, joiden he kuvittelivat jatkuvasti oleilevan linnassa, pohjoisessa suunnassa. Puro ryöppysi myöskin kohisten läheisten kukkulain rinnettä alas ja laski järveen aivan lähellä paikkaa, joka oli valittu nuotion sijaksi.
Kaikki nämä olosuhteiden suomat etuisuudet Hirventappaja pani merkille ja selitti ne ystävälleen.
Lukija tulee huomaamaan, että intiaanileirin takana kohoava harjanne helpotti melko lailla molempien seikkailijain salaista kulkua. Se esti tulen valon pääsemästä suoraan heidän taaksensa, vaikka maa vietti vettä kohti, jonka vuoksi niin sanoaksemme aseman vasen eli itäinen kylki jäi vaille tätä suojaa. Sanoimme suojaa vaille, vaikka se ei ole aivan tarkka sanonta, sillä majojen ja tuvan takana oleva kumpu tarjosi mainion lymypaikan miehille, jotka parast'aikaa salaa hiipivät sen takana, kun taas tässä tapauksessa siitä ei ollut suojaa intiaaneille.
Kohta kun ystävykset olivat tunkeutuneet esiin pensaikosta, pysähtyivät he vakoilemaan. Tuli hulmahteli yhä harjanteen takana valaisten puut latvaa myöten, josta oli enemmän etua kuin vahinkoa. Seurauksena oli, että tausta oli pilkkopimeässä, kun sitä vastoin etuala oli voimakkaasti valaistu, jonka vuoksi villit olivat nähtävissä, mutta heidän vihollisensa piilossa. Nuoret miehet käyttivät tätä seikkaa hyväkseen ja lähenivät varovasti harjannetta, Hirventappaja edellä. Tämä sen vuoksi, ettei tunteittensa vallassa oleva delawari ryhtyisi ajattelemattomiin tekoihin. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat töyryn juurella, ja sitten alkoi yrityksen arveluttavin puoli. Liikkuen tuiki varovasti ja vetäen pyssyä perässä pitääkseen sen piippua piilossa ja kumminkin valmiina tarvittaessa, metsästäjä eteni askel askeleelta, kunnes oli päässyt siksi ylös, että saattoi silmätä harjan yli, jolloin ainoastaan hänen päänsä oli valon kohdalla. Chingachgook oli hänen vierellään, ja molemmat seisahtuivat tarkastamaan lähemmin leiriä. Estääkseen ketään metsässä harhailevaa intiaania näkemästä heitä, molemmat painautuivat puun runkoa vasten lähelle nuotiota.
Hirventappajan näkemä leiri oli nyt aivan toisenlainen kuin järvestä katsottuna.
Hämärät haamut, jotka Hirventappaja taannoin oli huomannut, olivat varmaan olleet töyryn harjalla, muutamia jalkoja sen paikan etupuolella, missä hän nyt seisoi. Nuotio yhä loimusi kirkkaana ja sen ympärillä oli kolmetoista soturia, sama määrä, minkä hän oli kanootista nähnyt. He keskustelivat kovin vakavasti elefantin kuvan kiertäessä kädestä käteen. Sillä kertaa oli kaikki muu unohduksissa, eivätkä seikkailijamme olisi voineet saapua otollisemmalla hetkellä. Villien ihmettelyn ensi kuohahdus oli ohi, ja nyt keskusteltiin, onko tätä omituista eläintä olemassa sekä sen vaiheista ja elintavoista.
Naisväki oli koolla miltei samassa paikassa, missä Hirventappaja oli heidät äsken nähnyt, melkein suorassa linjassa tulen ja sen paikan välillä, missä hän seisoi. Välimatka tammesta, jota vasten nuori mies nojasi, sotilaihin oli noin kolmekymmentä jaardia; naiset olivat puolen matkan päässä.
– Huroneilla on paljon ihmeellisempiä elukoita kuin tuo, virkkoi muuan tyttö halveksivasti. Naiset näet samoin kuin miehetkin keskustelivat elefantista ja sen ominaisuuksista.
– Delawarit kuvittelevat, että elukka on merkillinen, mutta huomenna ei ainoakaan huronikieli puhu siitä. Jos se rohkenee tulla wigwamejamme lähelle, nuoret miehemme tavoittavat sen!
Tämä oli todella tarkoitettu Wah-ta-Wahille, vaikka puhujatar lausui sanansa tehdyn arasti ja nöyrästi, mikä sai puheenalaisen henkilön kääntymään puhelijaan päin.
– Delawarit asuvat niin kaukana näistä eläimistä, ettei heidän tarvitse pelätä näiden tunkeutuvan heidän maahansa, vastasi Hist. – Eikä kukaan ole edes nähnyt niiden kuviakaan siellä. Heidän nuoret miehensä voivat peloittaa kuvat yhtä hyvin kuin itse elukatkin pakoon.
– Nuoret delawarimiehetkö? Hehän ovat naisia koko kansa, – hirvetkin kävelevät kuullessaan heidän metsästäjänsä saapuvan! Onko kukaan edes kuullut nuoren delawarisoturin nimeä?
Tämä oli tarkoitettu leikiksi ja nauraen se sanottiinkin, mutta siinä oli kuitenkin piikki. Hist tunsi sen ja se kuului hänen vastauksessaankin.
– Etteikö kukaan muka olisi kuullut kenenkään delawarisoturin nimeä? hän toisti vakavana. – Itse Tamenund, vaikka hän nyt on vanha kuin hongat mäellä tai kuin ilman kotkat, oli kerran nuori. Hänen nimensä tunnettiin Isosta Suolajärvestä lännen makeihin vesiin asti hyvin. Entä mikä on Uncasin perhe? Missä on toinen yhtä suuri, vaikka valkonaamat ovat kaivaneet sen haudat auki ja tallanneet luut jalkoihinsa? Lentävätkö kotkat yhtä korkealla, onko hirvi yhtä nopea tai pantteri yhtä urhea? Eikö siitä suvusta ole lähtenyt ainoatakaan nuorta soturia? Avatkoot huronitytöt silmänsä suuriksi nähdäkseen erään, jonka nimi on Chingachgook, joka on yhtä komea kuin nuori saarni ja yhtä luja kuin pähkinäpuu.
Kun tyttö puhui näin kuvaannollista kieltään ja käski tovereitaan "avaamaan silmänsä suuriksi nähdäkseen" delawarin, Hirventappaja piteli ystävänsä kyljestä kiinni hilliten häntä sydämellisellä, hyvänsävyisellä naurullaan. Toveri hymyili. Puhujan kieli oli hänelle niin ihanaa ja sen sointi niin suloista, ettei hän voinut pidättäytyä satunnaisesta, mutta samalla lapsellisesta päähänpistosta. Hist antoi terävästi puheessaan takaisin ja sanakiista, vaikkakin se oli hyväntuulista ja vailla loukkaavia käänteitä ja eleitä, mitkä tavallisesti vähentävät tämän sukupuolen suloja n.s. sivistyneessä elämässä, alkoi muuttua kuumaksi ja hieman meluisaksi.
Keskellä tätä kohtausta delawari nykäisi ystäväänsä vetäytymään taapäin, jotta olisi kokonaan piilossa, ja sitten hän päästi huuliltansa äänen, joka niin elävästi muistutti amerikkalaisen pikku oravan viserrystä, ettei ainoakaan huroni kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota. Hist lakkasi heti paikalla puhumasta ja istui hievahtamatta. Hänellä oli siksi itsehillintäkykyä, että malttoi olla kääntämättä päätänsä. Hän oli kuullut merkin, jolla mielitiettynsä niin usein oli kutsunut häntä wigwamista salaiselle kävelylle, ja se vaikutti samalla tavoin hänen mieleensä ja sydämeensä kuin serenaadi vaikuttaisi tyttöön laulun maassa.
Tästä hetkestä lähtien Chingachgook oli varma, että hänen läsnäolonsa oli tunnettu, ja hän saattoi toivoa morsiamensa nyt menettelevän rohkeammin kuin olisi uskaltanut ollessaan epävarma hänen asemastaan. Näytti päivänselvältä, ettei tyttö ollut tietääkseenkään toisen vapauttamisyrityksestä ja hän keskusteli riitaisalla äänellä saadakseen toisen huomion kiintymään muuanne. Kerran tai pari hän antoi toista nenälle luontevasti tai esitti väitteen, joka herätti naurunmyrskyn. Viimein tytöt väsyivät ja nousivat kaikki yht'aikaa aivan kuin erotakseen. Vasta nyt Hist uskalsi kääntää kasvonsa sille taholle, mistä merkki oli kuulunut. Sitä tehdessään hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta varovat, ja hän ojensi käsivarsiansa ja haukotteli, ikäänkuin olisi ollut uninen. Viserrys kuului taas, ja tyttö oli nyt päässyt selville mielitiettynsä asemasta, vaikka voimakas valo, jonka keskellä hän itse oli, ja verraten synkkä varjo, jonka suojassa seikkailijat piilivät, esti häntä näkemästä heidän paitansa, ainoata osaa heidän ruumiistaan, mikä näkyi harjanteen takaa. Tämän Hirventappaja tiesi hyvin ja osaksi tästä syystä hän oli valinnut tämän erikoisen puun.
Hetki oli lähellä, jolloin Histin oli välttämättä toimittava. Onneksi joku soturi huusi juuri tällä hetkellä vanhaa akkaa nimeltään ja pyysi häntä hakemaan hänelle vettä. Niemen pohjoispäässä oli lähde, ja vanha akka otti kurpitsapullon oksalta, kutsui Histin luokseen ja lähti astumaan harjannetta kohti, aikoen laskeutua sitten sitä alas ja mennä niemen poikki lähteelle. Kaiken tämän näkivät ja ymmärsivät seikkailijat, jonka vuoksi he vetäytyivät pimeään ja piilottautuivat puiden taakse, kunnes molemmat naiset olivat menneet heidän ohitsensa. Kävellessään piti vanha akka Histiä lujasti kädestä. Kun he kulkivat puun ohitse, jonka takana Chingachgook ja hänen ystävänsä olivat, edellinen tapaili tomahawkiaan aikoen upottaa sen vaimon otsaluuhun. Toveri piti tätä uhkarohkeana, sillä pieninkin äännähdys toisi kaikki soturit paikalle ja lisäksi hän sääli tätä. Heti kun molemmat pääsivät ohi, kuului taas viserrys, jonka johdosta huroniakka pysähtyi lähemmin tarkastamaan puuta, mistä äänet tuntuivat lähtevän, seisten sillä hetkellä kuuden jalan päässä vihollisista. Hän lausui ihmettelynsä, että orava oli liikkeellä näin myöhällä, ja sanoi sen tietävän pahaa. Pullo oli kohta täytetty, ja vanha akka, jonka käsi yhä piti tyttöä ranteesta kiinni, aikoi juuri rientää takaisin, kun hänen kurkkuunsa tarrauduttiin äkkiä niin rajusti, että hänen oli pakko hellittää vankinsa ja samalla mahdoton saada kurkustansa muuta ääntä kuin tukahdutetun korahduksen. Käärme kietaisi käsivartensa lemmittynsä vyötärölle ja riensi hänen kerallansa pensaikon poikki niemen pohjoisrantaa pitkin. Tässä hän äkkiä kääntyi rannikkoa kohti ja juoksi suoraan päin kanoottia. Olisi voitu käyttää oikotietä, mutta se olisi paljastanut veneen kätkön.
Hirventappaja antoi sormiensa leikkiä akan kurkun tienoilla niinkuin urkujen koskettimilla sallien hänen välistä hengittää, ja sitten taas kouristi sormillaan, niin että akka paha oli kuristumaisillaan. Näitä lyhyitä hengitysväliaikoja akka kuitenkin käytti hyväkseen ja sai kirkaistuksi pari kertaa, jolloin leiri pelmahti liikkeelle. Soturien jalkojen töminä, kun he juoksivat nuotion äärestä, kuului varsin selvästi. Seuraavassa hetkessä ilmestyi kolme tai neljä soturia harjanteen niskaan näyttäen valoa vasten kummitusmaisilta olennoilta. Vihdoinkin oli aika metsästäjän paeta. Laskettuaan vankinsa irti ja irroitettuaan sormet tämän kurkusta, joten uhri pääsi vetämään ilmaa keuhkoihinsa ja hälyttämään, hän riensi pensaikkoon pyssy kädessä ja pää koholla kuin vihollistansa uhitteleva leijona.
XVII luku.
Tuli, kanootti ja lähde, joka viimeksimainittu oli lähinnä sitä, mistä Hirventappaja suunnitteli pakoaan, muodostivat melkein tasakylkisen kolmion kärkipisteet. Välimatka tulesta veneeseen oli vähän lyhempi kuin tulesta lähteeseen, koska välimatka lähteestä veneeseen oli suunnilleen sama kuin edellämainittujen välinen. Tämä kuitenkin oli suorassa linjassa, mutta paon onnistumiseen se oli mahdoton kulkutie. Hirventappajan oli pakko turvautua perääntymiseen saadakseen suojaa pensaista ja voidakseen noudattaa rannikon ääriviivoja. Näissä epäsuotuisissa olosuhteissa metsästäjä aloitti peräytymisen, mikä oli sitä epäsuotuisampaa, kun hän tiesi kaikki intiaanien tavat. He eivät olleet koskaan avuttomia äkkinäisen hälytyksen sattuessa, varsinkaan eivät keskellä viidakkoa hyökätäkseen sivulta ja saartaakseen viholliset joka puolelta ja mikäli mahdollista päästäkseen heihin käsiksi. Että he näin menettelivät, sen kuuli hän askelten synnyttämistä äänistä, jotka eivät tuntuneet siirtyvän vain niemen äärimmäistä kärkeä kohti, vaan vastakkaiseen suuntaan, mihin hän itse aikoi liikkua. Kaiken todennäköisyyden mukaan kahdelta suunnalta juoksevat takaa-ajajat kohtaisivat toisensa rannalla ennenkuin pakeneva pääsisi kanoottiinsa.
Rannalle pääseminen ja seuraaminen sitä paikalle, missä Chingachgook oli jo Histin kera kanootissa, odottaen levotonna hänen tuloansa, tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Sitten hän laski pyssynsä kanootin pohjalle ja kyyristyi sysäämään sitä lujasti vesille, mutta samassa voimakas intiaani syöksyi pensaikosta ja iski kuin pantteri hänen selkäänsä. Jalomielisesti, mikä olisi tuottanut roomalaiselle kuolemattoman maineen, Hirventappaja kokosi kaikki voimansa epätoivoiseen ponnistukseen, sysäsi kanootin vesille voimalla sellaisella, mikä kiidätti sen sadan jalan päähän rannasta yhdessä silmänräpäyksessä, ja kaatui sitten suin päin järveen vieden ahdistajansa tietysti mukanansa.
Vaikka ranta oli syvä muutaman jaardin päässä, ei paikassa, mihin molemmat ottelijat suistuivat, ollut vettä kuin rinnan korkeudelta. Olisi siinä kuitenkin ollut vettä parhaiksi ottamaan hengen mieheltä, joka oli joutunut veteen niin epäsuotuisissa olosuhteissa kuin oli laita Hirventappajan. Hänellä oli kumminkin kädet vapaana, ja villin oli pakko hellittää otteensa, jos mieli pitää omia kasvojansa veden yläpuolella. Puolen minuutin ajan miehet ottelivat epätoivoisesti, ja sitten molemmat seisoivat suorina, puristaen toisiaan käsivarsista välttääkseen surmaavan puukon iskua pimeässä. Millä tavalla tämä tuima ottelu mies miestä vastaan olisi päättynyt, on mahdoton sanoa, sillä puoli tusinaa villejä porhalsi samassa veteen ystäväänsä auttamaan, ja Hirventappaja antautui vangiksi arvokkaasti ja itseuhrautuvasti.
Minuutin kuluessa olivat intiaanit poistuneet järveltä ja saattaneet uuden vankinsa nuotiolle. Niin kiintyneitä kaikki olivat taisteluun ja sen seurauksiin, ettei kanoottia huomattu, vaikka se oli niin lähellä rantaa, että delawari ja hänen morsiamensa tajusivat täydelleen joka ainoan sanan, mikä lausuttiin; ja koko joukko lähti ottelupaikalta, toiset Histiä etsimään rannalta, vaikka useimmat jatkoivat matkaansa valoa kohti. Viimeinkin oli Hirventappajan vastustaja saanut takaisin hengityskykynsä ja tajunsa siinä määrin, että kykeni kertomaan, millä tavoin tyttö oli karannut. Oli kuitenkin liian myöhäistä lähteä ajamaan toisia pakolaisia takaa, sillä tuskin oli hänen ystävänsä viety pensaikkoon, kun delawari pisti aironsa veteen, ja kevyt kanootti liukui pois äänettömästi eteenpäin, pyrkien suoraan keskelle järveä, kunnes oli suojassa laukauksilta. Sitten se pyörsi arkkia etsimään.
Tultuansa tulen luo Hirventappaja huomasi olevansa kahdeksan tuiman soturin ympäröimä, joiden joukossa oli myös hänen vanha tuttavansa Halkinainen Tammi. Heti kun viimeksimainittu näki vilahdukselta vangin kasvot, puhui hän syrjään tovereilleen, jolloin hillitty, mutta yleinen mielihyvän huudahdus pääsi heidän huuliltansa. He tiesivät ystävävainajansa voittajan olevan käsissään ja alttiina heidän armoonsa tai kostoonsa. Hurjiin katseisiin, joita vankiin heitettiin, sekoittui hyvä määrä ihailua, joka oli kiihoittunut yhtä paljon hänen tyyneydestään kuin entisistä teoistaankin. Tämän kohtauksen täytyy sanoa olleen alkuna suureen ja peloittavaan maineeseen, mitä Hirventappaja eli Haukansilmä, niinkuin häntä jälkeenpäin kutsuttiin, nautti kaikkien New Yorkin ja Kanadan heimojen keskuudessa, mainetta, joka oli paljon suurempi kuin monen kuuluisan henkilön sivistyneessä yhteiskunnassa.
Hirventappajan käsivarsia ei sidottu, vaan sallittiin hänen vapaasti käyttää käsiään, sittenkun häneltä oli puukko ensin otettu pois. Ainoa varokeino, johon oli ryhdytty vangin säilyttämiseksi, oli herkeämätön valppaus ja vahva nuora, joka oli sidottu hänen nilkkoihinsa, ei niin paljon estämään häntä astumasta kuin olemaan haittana, jos hän yrittäisi päästä pakoon juoksemalla. Eikä tätäkään temppua tehty ennenkuin vanki oli tuotu tulen valoon ja saatu selville, kuka hän oli. Se oli tosiaankin tunnustus hänen urhoollisuudelleen, ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä huomaavaisuudesta. Hän piti luultavana, että hänet sidottaisiin soturien nukkuma-ajaksi, mutta se seikka, että häntä pidettiin köytettynä näiden ollessa valveilla puhui hänen peloittavan maineensa puolesta. Kun nuoret intiaanit sitoivat köyttä hänen ympärilleen, hän mietti itsekseen, olisiko Chingachgookia kohdeltu samalla tavalla, jos hän olisi joutunut myös vihollisten käsiin. Kaikki seikat yhdessä olivat olleet vaikuttamassa valkoihoisen suureen maineeseen tällä hetkellä. Oli ollut sattuma, että irokeesien tuli oli huomattu; Histin pako oli ollut oikea mestarisuoritus, koska pakenija ei ollut aavistanut tulevansa pelastetuksi.
Mutta samalla kun tätä ihailua ja näitä kunnianosoituksia niin peittelemättä omistettiin Hirventappajalle, ei hän välttänyt asemastaan johtuvia ikävyyksiä. Hänen sallittiin istua tulen lähellä olevan hirren päähän kuivaamaan vaatteitaan, entisen vastustajansa seisoessa vastapäätä toisella puolella, milloin pitäen erinäisiä vajanaiseen pukuunsa kuuluvia vaatekappaleita lämpimän lähellä, milloin sivellen kurkkuansa, missä vihollisensa sormien jäljet vielä olivat selvästi näkyvissä. Muut soturit neuvottelivat keskenään vähän matkan päässä, kun kaikki, jotka olivat olleet liikkeellä, olivat palanneet kertomaan, ettei muiden leirin lähistöllä kiertelevien vihollisten jälkiä oltu tavattu. Tämän jälkeen vanha vaimo, jonka nimi selvällä englannin kielellä oli Merikarhu, lähestyi Hirventappajaa nyrkkiä puiden ja silmät tulta iskien.
– Valkonaamainen haisunäätä, aloitti tämä katkeroitunut ja epärunollinen raivotar pudistaen nyrkkiään välinpitämättömän metsästäjän nenän edessä, – sinä et ole edes nainen. Ystäväsi delawarit ovat vain naisia ja sinä heidän lampaansa. Sinäkö muka tapoit rohkean ystävämme, joka on lähtenyt luotamme? – ei – hänen suuri sielunsa halveksi taistelua kanssasi ja heitti henkensä mieluummin kuin otti päällensä häpeän tappamisestasi. Mutta veri, jonka vuodatit, kun henki oli toisaalla, ei ole kadonnut maan rakoon. Se täytyy haudata voihkeisiisi – mitä ääniä minä kuulenkaan? Nämä eivät ole punaihoisen vaikerruksia, ei, punainen soturi ei valita niinkuin sika. Ne tulevat valkoihoisen kurkusta, jenkin rinnasta ja se kuuluu ihanalla kuin tyttöjen laulut. Koira, haisunäätä, metsäsika, porsas, kurja jenkki...
Tässä kohdin vanhan vaimon, joka oli huutanut täyttä kurkkua ja tyhjentänyt sanavarastonsa, oli pakko vetää henkeään pudistellen molempia nyrkkejään vangin nenän edessä vääristynein kasvoin ja hurjan raivon vallassa. Hänen aikomuksensa hyökätä uudelleen sanoin ja nyrkein meni myttyyn Halkinaisen Tammen ilmestyttyä paikalle. Hän sysäsi akan syrjään ja valmistautui istumaan vangin viereen. Vanha vaimo peräytyi, mutta metsästäjä tiesi hyvin, että tämä oli vain alkua vihollisten suunnittelemaan kidutukseen, ja hän ymmärsi, ettei mikään niin kiihdytä toisen vihaa, kuin vastapuolen osoittama halveksunta.
Halkinainen Tammi istuutui tyynesti Hirventappajan viereen ja oltuansa hetken vaiti aloitti seuraavan vuoropuhelun, jonka me tässä käännämme kuten tavallista niille lukijoillemme, jotka eivät ole perehtyneet Pohjois-Amerikan kielimurteisiin.
– Valkoihoinen ystäväni on sangen tervetullut, sanoi intiaani tuttavallisesti päätänsä nyökäyttäen ja hymyillen peittääkseen aikeensa, joista Hirventappajan valppaus koetti päästä perille; – hän olkoon tervetullut. Huroneilla palaa kuuma tuli, jonka ääressä valkoinen mies voi kuivata vaatteitansa.
– Kiitoksia paljon, huroni tai mingo, mikä nimitys mielestäni sopii sinulle parhaiten, vastasi toinen. – Kiitoksia paljon tervehdyksestänne ja samoin tulestakin. Molemmat ovat hyvät tavallansa, ja viimeksimainittu on eritoten hyvä, silloin kun on pulikoinut niinkin kylmässä lammikossa kuin Kimmeltävässä kuvastimessa. Myös huronin lämpö voi olla miellyttävä toisinaan miehelle, jolla on delawarin sydän.
– Valkoihoinen – mutta veljelläni on nimi? Niin suuri soturi ei kai ole elänyt ilman nimeä?
– Mingo, vastasi metsästäjä silmät säihkyen ja hohtavin poskin, – soturinne nimitti minua Haukansilmäksi, kun hänen päänsä lepäsi polvillani, ennenkuin hänen henkensä lähti onnellisille metsästysmaille; nimitti tuolla nimellä luullakseni sen takia, että olin tähdännyt nopeaan ja varmasti.
– Hyvä nimi se. Haukka on varma iskuistaan. Haukansilmä ei ole nainen; miksi hän sitten asuu delawarien luona?
– Kyllä minä yskän ymmärrän, mingo, mutta me katsomme tämän johtuneen pelkästä sallimuksesta, kaitselmus on asettanut minut delawarien nuorten joukkoon, ja uskollisena kristillisille tavoilleni, värilleni ja taipumuksilleni toivon saavani elää ja kuolla heidän heimonsa keskuudessa. En minä kuitenkaan aio jättää käyttämättä synnynnäisiä oikeuksiani, vaan koetan täyttää valkoihoisen velvollisuuksia punaihoisten seurassa.
– Hyvä, huroni on punaihoinen kuten delawarikin. Haukansilmässä on enemmän huronia kuin naista.
– Tiettävästi tiedät, mitä tarkoitat, mingo, jollet, niin en voi sille asialle mitään. Mutta jos sinulla on minulle jotakin sanomista, niin puhu selvemmin, sillä eihän sikaa säkissä osteta.
– Hyvä! Haukansilmällä ei ole kaksihaaraista kieltä ja hän tapaa sanoa, mitä ajattelee. Hän on Majavarotan tuttava ja on asunut hänen wigwamissaan, mutta ei ole hänen ystävänsä. Hän ei tahdo päänahkoja niinkuin kurja intiaani, mutta taistelee niinkuin urhomieli valkoihoinen konsanaan. Haukansilmä voi mennä takaisin ja sanoa hänelle, kuinka hän on petkuttanut huroneja ja onnistunut pääsemään pakoon, ja sittenkun Majavarotan silmät ovat usvassa, kun hän ei voi nähdä majastansa metsään saakka, sitten Haukansilmä voi avata oven huroneille. Entä miten saalis jaetaan? Ka, Haukansilmä ottaa suurimman osan, ja huronit ottavat, mitä hän näkee hyväksi jättää. Päänahat voivat seurata Kanadaan, sillä valkoihoisella ei ole niistä iloa.
– Hyvä juttu, Halkinainen Tammi, tämä on selvää puhetta, vaikka esitettynä irokeesin kielellä. Jo minä nyt teidän tarkoituksenne käsitän, eikähän olisi vaikea mennä takaisin ja sanoa Majavarotalle päässeeni teidän kynsistänne ja saavuttaa jonkin verran luottamusta tuon urotyön avulla.
– Hyvä, juuri sitä minä tahtoisinkin valkeaihoisen veljeni tekemään.
– Kyllä, kyllä – selvähän se on. Ymmärrän minä, mille asialle minut laittaisitte. Kun olen rakennuksen sisällä ja syön Majavarotan leipää leikkiä lyöden ja puhellen hänen sievien tyttäriensä kanssa, saatan varsin helposti panna hänen silmänsä niin sankkaan usvaan, ettei hän näe oveakaan, saatikka maata.
– Hyvä! Haukansilmän olisi pitänyt syntyä huroniksi. Hänen verensä on vain puoleksi valkoinen.
– Erehdyt, huroni, yhtä paljon kuin jos pitäisit sutta puumana. Minä olen valkoinen vereltäni, sydämeltäni, luonnoltani ja taipumuksiltani, vaikka hieman punaihoinen tunteiltani ja tavoiltani. Mutta kun ukko Hutterin silmät ovat usvan peitossa ja hänen komeat tyttärensä kenties nukkuvat sikeästi ja Iso Petäjä näkee unta kaikesta muusta kuin ilkitöistä ja kaikki luulevat Haukansilmän toimivan uskollisena etuvartijana, niin ei minun tarvitse muuta kuin sytyttää soihtu merkiksi, avata ovi ja päästää huronit sisään nujertamaan heiltä pään joka ainoalta.
– Veljeni on erehtynyt ihan varmaan; ei millään mokomin ole hän valkoinen. Hän kelpaa suureksi päälliköksi huroneille!
– Eipä siinä, uskallan sanoa, ole valetta, jos hän vain kykenisi sen tekemään. Kuule, huroni, muutamia suoria sanoja rehellisen miehen suusta. Olen synnyltäni kristitty, ja ne, jotka ovat tätä perijuurta ja kuuntelevat sanoja, jotka lausuttiin heidän isilleen ja lausutaan heidän lapsilleen siihen saakka, kunnes maa ja kaikki mitä siinä on katoaa, eivät voi koskaan antautua moista halpamaista tekoa suorittamaan. Viekkaus voi olla ja on sodassa laillista, mutta ystävien pettäminen sopii vain ilkeille valkoihoisille. Tiedän, että on sellaisia valkoihoisia, jotka antavat sellaisia ilkeitä neuvoja, kuin mitä sinä sanoit minulle äsken, mutta he menettelevät siinä väärin. Ei ainoakaan rehellinen valkoihoinen voi tehdä, mitä haluat, eikä totta puhuen minun arvellakseni rehellinen delawarikaan. Mingosta ei ole takaamista.
Huroni kuunteli tätä nuhtelua silminnähtävän nurjalla mielellä, mutta hänellä oli mielessään loppu, mitä hän ei malttanut tällä otollisella hetkellä olla lausumatta. Hän oli hymyilevinään ja koki kuunnella hartaasti ja mietiskeli sitten kuulemaansa.
– Rakastaako Haukansilmä Majavarottaa vai rakastaako hän hänen tyttäriään? kysyi hän.
– Ei kumpaakaan, mingo. Ukko Tuomo ei ole semmoinen mies, joka voittaisi minun rakkauttani puoleensa, ja mitä tyttäriin tulee, niin ovathan he soreita tyttöjä, joihin kuka nuori mies tahansa voi mieltyä, mutta erikoisista syistä ei heihin kumpaankaan voi syvemmin rakastua. Hetty on kelpo sielu, mutta luonto on koskettanut hänen mieltänsä kovalla kädellä, sääli tuota raukkaa!
– Entä Metsäruusu, huudahti huroni, – eikö hän ole kyllin suloinen veljelleni?
Hirventappaja vaikeni hienotunteisesti, mutta päällikkö, joka oli päässyt hyvään kuulustelun alkuun, jatkoi vankinsa ahdistelua.
– Haukansilmä puhuu ystävän kanssa, jatkoi hän. – Hän tietää, että Halkinainen Tammi on sanansa pitävä mies, sillä he ovat hieroneet kauppaa keskenään. Ystäväni on tullut tänne pikku rihman takia, jota muuan tyttö pitää kiinni ja joka voi vetää mukanaan vahvimmankin soturin koko ruumiin?
– Nyt osasit lähemmäksi totuutta, huroni, kuin tavallisesti tarinoidessamme. Mutta rihman toinen pää ei ollut kiinni minun sydämessäni, eikä Metsäruusu ollut toisessa päässä.
– Sepä merkillistä! Rakastaako veljeni päällänsä eikä sydämellänsä? Vai vetääkö Heikkomieli niin lujasti noin vankkaa soturia?
– Siinä sitä ollaan, toisinaan oikein, toisinaan väärin. Tarkoittamasi rihma on sitaistu jonkun suuren delawarin sydämeen, miehen, joka oikeastaan on mohikaani syntyperältänsä, mutta asuu delawarien parissa oman kansansa häviämisen perästä, kuuluu Uncasten sukuun ja on nimeltä Chingachgook. Hän on tullut tänne rihmansa johtamana ja minä olen seurannut häntä puhtaasta ystävyydestä.
– Mutta rihmassa on kaksi päätä; toinen on kiinni mohikaanin mielessä, entä toinen?
– Ka, toinen oli täällä tulen ääressä puoli tuntia sitten. Wah-ta-Wahilla oli se kädessään, jollei ollut sydämessä.
– Ymmärrän mitä tarkoitatte, veljeni, vastasi intiaani, päästen nyt vasta tämäniltaisten seikkailujen oikeille jäljille. – Suuri Käärme vahvimpana veti lujimmin, ja Histin oli pakko lähteä luotamme.
– Eipä hänen taitanut tarvita paljonkaan vetää, vastasi toinen nauraen hiljaista nauruansa, johon sisältyi harvinaisessa määrin sydämellisyyttä, mikä on tavatonta vangille, jota odottaa kidutus ja kuolema. – Herra nähköön, huroni, hän pitää tytöstä, ja tyttö hänestä, eikä huronien viekkauskaan kyennyt pitämään erillään kahta ihmistä, joita voimakas kiintymys veti yhteen.
– Haukansilmä ja Chingachgook tulivat leiriimme vain tätä varten?
– Tuolle kysymykselle saat itse keksiä vastauksen, mingo. Kyllä, niin kuuluisi vastaus, mikä tyydyttänee sinua suuresti. Mitäpä muuta varten me olisimme tulleet? Oikeastaan emme tulleet sinun leiriisi ollenkaan, katsoimmepa vain tuon männyn luota tuolla elämäänne ja seurasimme mielin määrin liikkeitänne täällä. Kun olimme valmiita, antoi Käärme merkin, ja sitten kaikki sujui laskelmien mukaan paitsi se, että eräs teidän kirotuista kulkureistanne hyppäsi niskaani. Tietenkin me tulimme tuon asian vuoksi emmekä missään muussa tarkoituksessa ja saimme mitä olimme hakemassa, mitäpä siitä kieltämäänkään. Hist meni tiehensä miehen kanssa, josta kohta tulee hänen aviomiehensä, ja kävipä minun kanssani miten tahansa, se asia ainakin on onnellisesti suoritettu.
– Mistä merkistä tyttö tiesi rakastettunsa olevan lähellä? kysyi vanha huroni.
Hirventappaja nauroi taas ja näytti nauttivan menestyksestään, ettei häntä enää kohdeltu vankina kysymyksistä päättäen.
– Teikäläiset oravat vasta lörppäleukoja ovat, mingo, sanoi hän yhä nauraen, – en minä mokomiin lörppäleukoihin ole ennen yhtynyt. Kun muiden ihmisten oravat kököttävät yöpuullaan, teidän pitävät semmoista tuhannen viserrystä ja sirkutusta, että delawarityttökin heidän siperryksensä ymmärtää. Hyvä, täällä on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia oravia. Anna minulle jälkimmäisiä sitten, kun on hyvä ja vahva side kahden sydämen välillä. Jos joku saattaa heidät yhteen, niin toinen ilmoittaa, milloin nykii kovimmin.
Huronin sisällä kuohahti, mutta hänen onnistui hillitä vihansa. Hän poistui kohta vangin luota ja meni toisten soturien joukkoon, joille hän kertoi pääkohdat keskustelusta.
Aina tähän hetkeen asti ei nuori intiaani, joka oli nähty Histin ja jonkun toisen naisen seurassa, ollut pyrkinyt Hirventappajaa puhuttelemaan. Hän oli pysytellyt erossa ystävistäänkin ja oleillut lähellä nuoria naisia, jotka olivat kokoontuneet yhteen tavallista loitommalle ja keskustelivat hiljaisella äänellä entisen kumppaninsa paosta. Ehkä on paikallaan sanoa, että näitä jälkimmäisiä huvitti yhtä hyvin kuin harmistuttikin se, mitä oli tapahtunut. Heidän naisellinen mielenkiintonsa oli rakastajan puolella, mutta heidän ylpeytensä oli kiinteästi liittynyt oman heimon menestykseen. On mahdollista, että Histin huomattavat henkilökohtaiset ansiot herättivät katkeruutta muissa nuorissa naisissa ja nämä eivät luonnollisestikaan olleet tyytymättömiä hänen nyt ollessa poissa laskuista. Loppujen lopuksi kuitenkin paremmat tunteet saivat vallan. Olosuhteet, joissa he elivät ja intiaaninaisen huono asema ei voinut estää tämän sukupuolen tunteita purkautumasta miellyttävässä muodossa. Yksi tytöistä nauroi nuorukaisen epätoivoiselle katseelle, kun tämä suunnitteli pakoa, johon hän äkkiä kiinnitti niin kaiken huomion, että liikkui pölkkyä kohti, jolla vanki istui vaatteitansa kuivaillen.
– Tässä on Puuma, sanoi intiaani lyöden ylpeästi kädellänsä paljasta rintaansa tahtoen sillä näyttää, miten paljon arvoa hän itsellensä tahtoi.
– Ja tässä Haukansilmä, vastasi Hirventappaja rauhallisena käyttäen tätä nimeä, koska se oli tunnettu kaikkien irokeesiheimojen keskuudessa. – Minulla on tarkka näkö; kuinka pitkiä loikkauksia veljeni hyppää?
– Täältä delawarikyliin. Haukansilmä on varastanut vaimoni; hänen on tuotava hänet takaisin, muutoin hänen päänahkansa joutuu tankoon riippumaan ja kuivumaan wigwamissani.
– Haukansilmä ei ole mitään varastanut, huroni. Hän ei ole rosvosukua. Wah-ta-Wah ei koskaan rupea kenenkään kanadalais-punaihoisen vaimoksi; hänen sielunsa on delawarin majassa, ja hänen ruumiinsa on lähtenyt sitä etsimään. Minä tiedän, että puuma on uuttera, mutta hänen kulkunsa ei ole naisen toiveen mukainen.
– Delawarien Käärme on koira, hän on kurja sonni, jota pidetään vedessä; ei uskalla seistä kovalla maalla urhoollisen intiaanin tavoin.
– Ohoo, huroni, onpa tuo vähän hävytöntä puhetta, sillä ei ole tuntiakaan siitä, kun Käärme seisoi sadan jalan päässä teistä ja olisi tunnustellut nahkanne sitkeyttä rihlan luodilla, kun minä osoitin teidät hänelle, jollen olisi kehoittanut häntä malttamaan mieltänsä. Te voitte ottaa muutamia tytönheitukoita todistamaan puumamaisia uikutuksianne, mutta miehen korva erottaa toden valheesta.
– Hist nauraa hänelle. Hän näkee mikä hän on miehiään: metsästäjä poloinen, joka ei ole kertaakaan ollut sotateillä. Hist ottaa miehen aviopuolisokseen eikä jonninjoutavata leuhkaa.
– Mistä te sen tiedätte, Puuma? vastasi Hirventappaja nauraen. – Kuten tiedätte, on hän mennyt järvelle ja ehkä hän pitää taimenta sekarotuista kissaa parempana. Ottakaapa minun neuvoni onkeenne, Puuma, ja etsikää itsellenne vaimo huronien nuorten naisten joukosta; delawarien keskuudesta te ette sitä kuuna päivänä lemmessä saa.
Puuman käsi tapaili tomahawkia ja kun sormet koskettivat kahvaa, ne toimivat kouristuksen tapaisesta aivan kuin niiden omistaja olisi taistellut harkinnan ja kostonhalun välillä, mutta tällä arveluttavalla hetkellä astui Halkinainen Tammi väliin ja käskevin kädenliikkein pakotti nuoren miehen lähtemään pois, jonka perästä hän itse istuutui entiselle paikallensa hirren nenälle Hirventappajan viereen. Hän vaikeni hetkiseksi säilyttäen intiaanipäällikön vakavan tyyneyden.
– Haukansilmä on oikeassa, aloitti irokeesi lopulta tarinan, – hänellä on niin tarkka näkö, että hän näkee totuuden yön pimeydessäkin, jota vastoin meidän silmämme ovat olleet sokeat. Hän on pöllö, sillä pimeä ei peitä häneltä mitään. Hänen ei pidä lyödä ystäväänsä. Hän on oikeassa.
– Hyvä on, että niin ajattelette, mingo, vastasi toinen, – sillä kavaltaja minun mielestäni on pelkuria pahempi. Minä välitän yhtä vähän Majavarotasta kuin joku valkoihoinen välittää toisesta, mutta minä perustan hänestä kuitenkin niin paljon, etten tahdo hänelle tehdä pahaa sillä tavalla kuin te mielisitte.
– Valkoihoinen veljeni on oikeassa; hän ei ole intiaani, joka unohtaa Manitounsa ja värinsä. Huronit tietävät, että heillä on suuri soturi vankina, ja he kohtelevat häntä semmoisena. Jos hän joutuu kidutettavaksi, niin hänen tuskansa ovat olevat sellaiset, joita tavallinen mies ei jaksa kärsiä, ja jos häntä tullaan ystävänä kohtelemaan, on se oleva ystävyyttä, joka sopii päälliköille.
– Jumala on jättänyt minut teidän käsiinne, huroni, vastasi Hirventappaja, – ja luultavasti te aiotte tehdä minulle mitä mielitte. En osaa ruveta kerskaamaan, millä lailla kykenen kidutusta kestämään, sillä minua ei ole koskaan pantu koetukselle, eikä kukaan saata sanoa, ennenkuin on siitä selvinnyt, mutta koetanpa tehdä parastani, jotten saattaisi häpeään kansaa, jonka keskuudessa olen saanut kasvatukseni. Kuitenkin minä tahdon, että te todistatte minun kokonaan olevan valkoisten verta, ja tietenkin minulla silloin on heidän taipumuksensakin. Siis, jos minä sorrun ja unohdan itseni, laskekaa vika sille, jolle se lähinnä kuuluu, älkääkä panko sitä delawarien niskoille eikä heidän liittolaistensa ja ystäviensä mohikaanien. Me olemme kaikki luodut enemmän tai vähemmän heikoiksi. Minä pelkään, että valkoihoinen tuntee suurta ruumiillista tuskaa, kun taas punanahka laulaa laulujaan ja ylistelee urotöitään vihollistensa edessä!
– Saadaan nähdä. Haukansilmä on hyvännäköinen ja hän on vahva. Mutta minkä vuoksi pitäisi Haukansilmän joutua kidutettavaksi, kun huronit häntä rakastavat? Hän ei ole heidän synnynnäinen vihollisensa, eikä yhden soturin kuolema ikuisesti heitä pilveä heidän välillensä.
– Sitä parempi, huroni. Sittenhän ei ymmärtääkseni ole mitään väärinymmärrystä kummankaan välillä. Sitä parempi, ettette kanna kaunaa soturin menettämisestä, joka kaatui rehellisessä taistelussa, mutta ei kuitenkaan ole totta, ettei vihollisuutta olisi. Tarkoitan meidän välillämme. Jos minulla laisinkaan on punanahan tunteita, niin ne ovat delawarien tunteita ja minä jätän teidän arvosteltavaksenne, kuinka suuressa määrin ne ovat ystävällisiä mingoille...
Tarina katkesi Hirventappajalta, sillä hänen eteensä ilmestyi eräänlainen aave, joka sai hänet mykäksi ja hetkeksi epäilemään, saattoiko hän luottaa terävään näköön, josta ylpeili. Hetty Hutter seisoi tulen ääressä yhtä tyynesti kuin olisi ollut heimon jäsen.
– Toivon käyntisi olevan merkkinä siitä, että Käärme ja Hist ovat turvassa, Hetty, sanoi Hirventappaja. – En näet luule sinun tulleen samalle asialle, mikä ennen toi sinut tänne.
– Judit pyysi minua tällä kertaa lähtemään, Hirventappaja, vastasi Hetty. – Hän souti minut maihin itse, niin pian kuin Käärme oli näyttänyt hänelle Histin ja kertonut seikkailuistanne. Kuinka kaunis Hist on tänä iltana, Hirventappaja, ja kuinka paljoa onnellisemmalta hän näyttää kuin huronien luona ollessaan!
– Varsin luonnollista, tyttö, aivan ihmisluonnon mukaista. Hän on nyt sulhonsa luona eikä hänen tarvitse olla enää peloissaan, että hänet pakotettaisiin menemään naimisiin mingon kanssa. Taisitte sanoa sisarenne käskeneen teitä tulemaan maihin; mitä varten Judit niin teki?
– Hän pyysi minua tulemaan tänne katsomaan teitä ja houkuttelemaan villejä ottamaan useampia elefantteja korvaukseksi teidän irti päästämisestänne, mutta minulla on raamattu mukanani, ja se saa enemmän aikaan kuin kaikki isän kirstussa olevat elefantit.
– Entä isänne, Hetty, ja Hurry, tiesivätkö he asiastanne?
– Eivät, eivät lainkaan. Molemmat nukkuvat, ja Judit ja Käärme katsoivat parhaaksi olla heitä herättämättä, jotteivät he lähtisi uudelleen päänahkoja vaanimaan saatuansa Histiltä kuulla, kuinka vähän sotureja ja kuinka paljon naisia leirissä oli. Judit ei antanut minulle hetkenkään rauhaa, ennenkuin lupasin lähteä katsomaan, mitä sinulle on tapahtunut.
– Onpa tuo Juditin menettely hieman merkillinen. Miksipä hän tuntisi itsensä niin levottomaksi minun tähteni? Ahaa, jo minä nyt älyän. Sisarenne pelkää, että Harry March heräisi ja tulla jyryäisi tänne siinä luulossa, että hän matkakumppaninani olisi velvollinen auttamaan minua tästä pälkähästä, ja joutuisi siten taas vihollisten käsiin. Hurry on aikamoinen kömpelys, sen myönnän, mutta en usko hänen vaarantaneen elämäänsä yhtä paljon minun kuin oman asiansa takia.
– Judit ei pidä Hurrysta, vaikka Hurry pitää hänestä, vastasi Hetty viattomasti.
– Olen minä kuullut teidän sanovan samaa ennenkin, mutta ei asia kuitenkaan niin ole. Eläessään intiaaniheimon parissa saa toisenkin kerran huomata, millä tavoin rakkaus naisten sydämessä raksuttaa. Vaikka minulla itselläni ei ole ollut tilaisuutta mennä naimisiin, on minulla ollut tilaisuutta tehdä huomioita delawarien keskuudessa näistä asioista, ja tässä kohden on valkoihoisen ja punanahan maku samanlainen. Kun rakkaus syttyy nuoren naisen sydämessä, käy hän mietteliääksi eikä katsele eikä kuuntele ketään muuta soturia kuin sitä, joka on hänen mielitiettynsä. Sitten alkaa alakuloinen huokaaminen ja sensemmoiset seikat, jonka jälkeen, jollei asianomainen ymmärrä tätä, nainen usein kulkee panettelemassa tätä miestä ja etsii hänessä vikoja syyttäen nuorukaista siitä, mistä hänessä eniten pitää. Muutamat nuoret neitoset hoitelevat tällä tavalla rakkauttaan ja mielestäni Judit on juuri tällainen. Olen kuullut hänen tavantakaa kiistelevän, ettei Hurry suinkaan ole hyvännäköinen, ja nuori nainen, joka väittää tuollaista, on mennyt hyvin pitkälle. –
– Nuori nainen, joka pitää Hurrysta, myöntää, että poika on komea. Minä olen sitä mieltä, että Hurry on hyvin komea, Hirventappaja, ja minä olen varma, että jokainen, jolla on silmät, ajattelee samoin. – Judit ei pidä Harry Marchista, siinä syy, miksi hän löytää vikoja hänestä.
– Niinpä niin, pikku Hetty kulta, käsitä asia omalla tavallasi. Minun täytyy uskoa, että Judit on hyvin ihastunut Hurryyn ja että tyttö ennemmin tai myöhemmin saa hänet. Tämän minä päättelen suurelta osalta siitä tavasta, millä tyttö hyljeksii häntä. Huomaanpa, että ajattelet asiaa aivan päinvastoin. Mutta muista nyt, mitä sanon sinulle, tyttö, mutta älä ole huomaavinasi sitä, – jatkoi metsästäjä. – Kas näitä kiertolaisia täällä. Mutta Halkinainen Tammi on poistunut luotamme, niinkuin näette, ja puhelee tuolla nuorten miestensä kanssa, ja vaikka hänen puheensa ei kuulu tänne asti, näen minä, mitä hän heille puhuu. Heitä on käsketty pitämään silmällä teidän liikkeitänne ja ottamaan selville, mistä paikasta teidät käydään kanootilla noutamassa arkkiin, ja sitten ottamaan haltuunsa kaikki mitä käsiinsä saavat. Olen pahoillani, että Judit lähetti teidät, sillä tiettävästi hän toivoo teidän takaisinkin tulevan.
– Siitä on jo sovittu, Hirventappaja, vastasi tyttö hiljaisin, tuttavallisin äänin, – ja uskokaahan pois: minä puijaan ovelimmankin intiaanin tuossa joukossa. On minulla hieman järkeä, ja saattepa nähdä, miten sitä käytän päästäkseni takaisin, kun olen asiani toimittanut.
– Voi tyttö poloinen, pelkäänpä että kaikki tuo on pikemmin sanottu kuin tehty. Nämä mingot ovat myrkyllisiä matelijoita, eikä heidän myrkkynsä suinkaan ole miedontunut Histin menettämisestä. Iloitsen todella, että juuri Käärme pääsi pakenemaan tytön kanssa. Loppujen lopuksi on kaksi onnellista. Jos hän olisi joutunut mingojen käsiin, olisi ollut kaksi onnetonta ja toisella niistä olisi ollut kaikkea muuta kuin miehen tunteet.
– Nytpä te, Hirventappaja, muistutittekin mieleeni osan asiaa, joka minulta kokonaan yritti unohtua. Judit käski minun kysyä, mitä te luulette huronien tekevän teille, ellei teitä voida ostaa vapaaksi ja mitä hän voisi tehdä teitä auttaaksensa? Ja sehän olikin tärkein kohta, mitä hän voisi parhaiten tehdä auttaakseen teitä.
– Niin te arvelette, Hetty, mutta mitä tuosta. Nuoret naiset ovat valmiit uhraamaan kaikki tunteittensa vallassa ollessaan, mutta turha on minun tähteni nähdä vaivaa. Mitä itseenne tulee, pitäkää huoli kanootista, etteivät nämä kulkurit pääsisi siihen käsiksi. Mutta kun pääset takaisin arkkiin, niin käske heidän pitää varansa ja liikkua vesillä, varsinkin yön aikaan. Ei tiettävästi mene montakaan tuntia, ennenkuin joen varrella majailevat joukot saavat kuulla tästä partiojoukosta, ja sitten voivat ystävänne odottaa apua. Eihän lähimpään linnoitukseen ole kuin päivän marssi.
– Mutta mitä minä sanon Juditille teistä, Hirventappaja? Hän lähettää minut tietenkin takaisin, jollen tuo hänelle tietoa, miten teidän laitanne todella on.
– No niin, sanokaa hänelle sitten totuus. En näe mitään syytä salata Judit Hutterilta totuutta enempää kuin valhettakaan. Olen intiaanien vanki ja Sallimus yksin tietää, mikä tulee osakseni. Kuule, Hetty, – jatkoi hän alentaen ääntään ja puhuen luottamuksellisemmin, – vaikka oletkin yksinkertainen, tiedät jotakin intiaaneista. Olen heidän vallassaan kaadettuani erään heidän parhaimmista sotureistaan. He koettavat suostutella minua pelottamalla pettämään isäsi ja kaikki arkissa olijat. Ymmärrän näitä murjaaneja tässä, vaikkapa he puhuisivatkin omaa kieltään. He ovat pitäneet minua täällä osaksi ahneudesta, osaksi pelosta, ja he luulevat, että kunniallisuus väistyisi jommankumman tieltä, mutta sano isällesi ja Hurrylle, että he yrittävät turhaan. Käärme tietää sen jo.
– Mutta mitä minä sanon Juditille? Hän lähettää minut ihan varmaan takaisin, jollen täytä hänen tahtoansa.
– Sano Juditille, ettei hänen tarvitse olla huolissaan minun tähteni. Vaikeata on valkoisen miehen laulaa silloin, kun häntä kidutetaan, sillä hän yleensä tuntee vähiten silloin, kun hän kärsii eniten, mutta ei hänen silti tarvitse olla huolissaan lainkaan. Arvelen voivani kestää sen, ja hän saa tyytyä tähän. Koetan valkoisena miehenä täydellisesti kestää tämän kokeen vaikkapa vaikeroidenkin ja kyyneleitä vuodattaen, sillä niin syvälle en koskaan vajoa, että pettäisin ystäväni. Kun he polttavat reikiä lihaani, runtelevat ruumistani, kiskovat tukkani juurineen irti, silloin luonto voi saada vallan, silloin voin huutaa tuskasta, mutta siihen noiden kulkurien ilo sitten loppuukin. Ei mikään saa rehellistä miestä pettämään väriänsä ja velvollisuuttansa, jollei jumala häntä hylkää.
Hetty kuunteli tarkkaavasti, ja hänen kasvoillaan ilmeni syvä myötätuntoisuus tuskia kohtaan, joita hän otaksui Hirventappajan joutuvan kärsimään. Ensin hän näytti olevan epätietoinen siitä mitä tehdä, sitten hän otti Hirventappajan kädestä kiinni ja työnsi hänelle raamattunsa käskien hänen lukea sitä, kun villit parhaillaan kiduttavat häntä. Mutta kun toinen rehellisesti selitti, että lukeminen kävisi yli hänen voimiensa, tyttö suostui vapaaehtoisesti jäämään hänen luokseen ja suorittamaan itse tämän pyhän toimituksen. Mutta kun Halkinainen Tammi oli juuri liittymässä heidän joukkoonsa, niin Hirventappaja pyysi tyttöä poistumaan hänen luotansa kehoitettuansa häntä vielä kerran sanomaan arkissa olijoille, että he saivat luottaa täydellisesti hänen rehellisyyteensä. Hetty poistui ja riensi naisten joukkoon yhtä maltillisesti kuin jos olisi ollut heimoon kuuluva. Huroni puolestaan istuutui taas entiselle paikalleen vangin viereen. Ensiksimainittu jatkoi taas kysymyksiänsä pirteän älykkäästi kuin neuvotteluissa kouliintunut intiaani ainakin toisen vastatessa hänelle sivistyneessä maailmassa viljellyillä valtioviisailla hienouksilla, jotka silti olivat totta joka kirjainta myöten.
XVIII luku.
Nuoret miehet, jotka oli lähetetty tiedustelemaan Hettyn äkkiä ilmestyttyä leiriin, palasivat ilmoittamaan, ettei heidän ollut onnistunut keksiä mitään erikoista. Asetettiin vahdit, ja etuvartijoita lukuunottamatta kaikki valmistautuivat nukkumaan.
Vangin varmassa säilössä pysymisestä pidettiin tarpeellista huolta tuottamatta hänelle tarpeettomia kärsimyksiä, ja Hettyn sallittiin etsiä mieleinen paikka intiaanityttöjen joukossa. Hetty ei voinut löytää Histin ystävällistä majaa, vaikkakin hänen maineensa ei ainoastaan säästänyt häntä kidutuksesta ja vankeudesta, vaan myös hankki hänelle arvonantoa ja ystävällisyyttä, mikä oli hänelle lohdutuksena hänen ollessaan villien, mutta lauhkeitten olentojen keskuudessa. Hänelle annettiin nahka, ja hän laittoi itsellensä vuoteen taittaen lehdeksiä alusekseen vähän matkan päähän majoista. Kohta hän vaipui sikeään uneen samoin kuin kaikki hänen ympärillään.
Joukkueessa oli nyt kolmetoista miestä, ja näistä oli vahdissa kolme kerrallaan. Yksi oli kuitenkin varjossa lähellä tulta. Hänen tehtävänänsä oli vartioida vankia, pitää huolta siitä, ettei tuli päässyt loimuamaan korkealle ja siten valaisemaan paikkaa, eikä myöskään kokonaan sammumaan sekä yleensä pitää silmällä leirin tilaa. Toinen käveli rannalta rannalle, kulkien niemen poikki mantereen puolisesta päästä, kun sitä vastoin kolmas kierteli verkalleen rantaa niemen nenässä estääkseen uutta yllätystä tämän yön kuluessa.
Tarkkuus, jolla nämä ihmiset vartioivat ympäristöään nukkuessaankin, ei ole pienimpiä ihmeitä puhuttaessa salaperäisen maailman ilmiöistä. Tuskin pää on tyynyllä, kun tietoisuus jo on kadonnut, ja kuitenkin hädän hetkellä tajunta palaa ruumiiseen niin nopeasti, että sen luulisi koko ajan olleen valppaana. Tällainen oli myös Hetty Hutter. Se, että häntä pidettiin henkisesti heikkona, oikeutti hänet liikkumaan keskiyölläkin. Kun Hetty puoliyön aikaan heräsi, nousi hän nahka- ja lehdesvuoteeltaan ja meni viattomasti ja rehellisesti hiipuvalle hiillokselle, jota hän kohensi, koska yön ja metsän kylmyys oli häntä hieman vilustanut. Ylös hulmahtaessaan liekki valaisi vartioimassa olevan huronin synkkiä kasvoja, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat sen valossa. Mutta Hetty ei tuntenut pelkoa, vaan läheni paikkaa, missä intiaani seisoi. Hän liikkui niin luontevasti ja näennäisesti niin täydellisesti vapaana viekkauden tai petoksen aikeista, että intiaani kuvitteli mielessään hänen nousseen ylös vain yön kylmyyden takia –tavallinen tapaus leirillä – ja siksi se ehkä vähiten oli omiaan herättämään epäluuloa. Hetty puhutteli häntä, mutta hän ei ymmärtänyt englantia. Sitten hän katseli lähes minuutin nukkuvaa vankia ja poistui verkalleen surumielisenä ja alakuloisena.
Hettyllä todellakaan ei ollut mitään varmaa käsitystä paikoista, mutta hän löysi tien rantaan, tullen samalle puolelle niemekettä, mihin leiri oli tehty. Liikkuessaan veden syrjää pohjoiseen päin hän tapasi kohta intiaanin, joka etuvartijana asteli pitkin rantaa. Tämä oli nuori soturi, ja kun hän kuuli Hettyn jalkojen sipsutuksen hietikossa, niin hän riensi nopeasti häntä vastaan, vaikkei suinkaan uhkaavan näköisenä. Oli niin pimeätä, että ei ollut helppo erottaa ihmisten ääriviivoja metsän varjoista kahdenkymmenen jalan alalla, ja äkkiä olivat he niin lähellä, että voivat tuntea toisensa. Nuori huroni näytti tyyneltä huomatessaan kenet hän oli tavannut, sillä totta puhuen hän odotteli lemmittyänsä, joka oli luvannut tulla haihduttamaan hänen ikäväänsä sydänöisessä vartiopalveluksessa. Ei tämäkään mies osannut englantia, mutta käsitti täydelleen, miksi tyttö oli näin varhain liikkeellä. Sellaiset seikat olivat näet varsin tavallisia intiaanikylässä tai leirissä, missä nukkuminen on yhtä epäsäännöllistä kuin aterioiminen. Hetty-poloisen tunnettu heikkomielisyys oli hänelle tälläkin kertaa hyvänä apuna. Harmistuneena erehdyksestään ja tuskastuneena henkilöön, jota hän piti tunkeilijana, nuori sotilas käski viittauksin tytön jatkaa matkaansa pitkin rantaa. Hetty totteli, mutta mennessään tiehensä hän puheli itsekseen englantia tavallisella vienolla äänellänsä, mikä yön hiljaisuudessa kuului vähän matkan päähän.
– Jos luulit minua huronitytöksi, soturi, sanoi hän, – niin enpä ihmettele, että vähän ällistyit. Minä olen Hetty Hutter, Tuomas Hutterin tytär, enkä ole koskaan tavannut ketään miestä yöllä, koska äiti aina sanoi, että se on väärin sekä että siveellinen nuori nainen ei koskaan tee sitä; minä tarkoitan siveellistä valkoihoista nuorta naista, koska tiedän, että tavat ovat erilaiset eri osissa maata. Ei, ei, minä olen Hetty Hutter, enkä myöskään saa tavata Harry Hurrya, vaikka hän lankeaisi polvilleen ja pyytäisi minua. Äiti on sanonut, että se on väärin.
Puhellessansa oli hän ehtinyt paikalle, missä kanootit olivat tulleet rantaan, ja maan ja pensaiden takia hän tuskin olisi kirkkaalla päivällä välttynyt vartijan silmältä. Mutta toinen askel oli kantautunut rakastuneen korvaan ja hän odotti joka hetki tyttönsä hopealta helähtävää ääntä. Kuitenkin Hetty ajatteli yhä ääneen omia ajatuksiaan, vaikka hänen äänensä vienous ei kavaltanut häntä metsässä. Veden päällä olisi ollut aivan toista.
– Täällä minä olen, Judit, hän puheli, – eikä täällä ole muita kuin minä. Vartioiva huroni on mennyt tapaamaan rakastettuaan, joka on intiaanityttö, kuten tiedät, eikä koskaan ole kristitty äiti kertonut hänelle, miten väärin on tavata miestä yöllä. – Hänen haastelunsa keskeytti "vait!", joka kuului vesiltä, ja sitten hän näki hämärästi kanootin, joka läheni äänettömästi, kunnes kokka karahti hiekkapohjaan. Samassa kun Hetty oli hypännyt kanoottiin, peräytyi keveä alus takaisin, kunnes oli sadan jardin päässä rannasta. Moneen minuuttiin ei puhuttu mitään, mutta kun Judit, joka yksin istui perässä ohjaten kanoottia melkein yhtä taitavasti kuin mies, arveli oltavan kyllin kaukana rannasta, niin hän aloitti sisarensa kanssa keskustelun, joka hänen oli tehnyt mieli aloittaa heti rannasta lähdettyä.
– Olemme nyt turvassa, Hetty, ja voimme puhua tarvitsematta pelätä kenenkään meitä kuulevan, sanoi hän. – Sinun on kuitenkin puhuttava hiljaa, sillä ääni kantautuu kauas vedenpintaa pitkin hiljaisena yönä. Minä olin niin lähellä nientä muutamia kertoja sillä aikaa kun sinä olit maalla, että kuulin soturien ääniä ja kuulinpa sinun askeltesi äänen hietikossa, ennenkuin ehdit puhuakaan.
– Huronit eivät mahda tietääkään minun poislähdöstäni, Judit.
– Tuskinpa vain, sillä eipä rakastuneesta nuorukaisesta ole juuri vahtisotamieheksi. Mutta sanohan, Hetty, tapasitko Hirventappajan.
– Tapasin kyllä, siellä hän istui nuotiolla sääret siteissä, vaikka he olivat jättäneet hänen kätensä vapaiksi, jotta hän voi liikuttaa niitä miten itse tahtoo.
– Hyvä, mitä hän sanoi sinulle, lapsi? Puhu pian, minä olen kuolemaisillani saadakseni tietää, minkä viestin hän lähetti minulle.
– Mitä hän kertoi minulle? Voitko uskoa, Judit, hän sanoi, ettei hän osaa lukea! Ajattele ainoastaan sitä! Valkoinen mies eikä osaa lukea raamattuaan! Hänellä ei varmaankaan ole äitiä tai sisarta!
– Älä muistele sitä, Hetty. Kaikki miehet eivät osaa lukea; vaikka äiti tiesi niin paljon ja opetti meille, niin isä tietää sangen vähän kirjoista ja tuskin osaa lukea raamattua, niinkuin itsekin tiedät.
– Oi! En ole koskaan ajatellut, että isät osaisivat lukea paljon, mutta äitien pitäisi osata, sillä miten he muuten opettavat lapsiaan? Usko pois, Judit, Hirventappajalla ei ole koskaan ollut äitiä, muuten hän kyllä osaisi lukea.
– Kerroitko sinä hänelle, että minä lähetin sinut maihin, Hetty, ja kuinka kovin minuun koski hänen epäonnistumisensa? kysyi toinen kiihkeästi.
– Luulen niin, Judit, mutta tiedäthän, että olen huonomuistinen ja olen sen ehkä unohtanut. Kerroin hänelle, että sinä lähetit minut maihin. Ja hän kertoi minulle paljon asioita, jotka minun pitää sanoa sinulle, ja ne minä muistan hyvin, sillä kuunnellessani niitä ne saivat vereni vilusta värisemään. Hän pyysi minua sanomaan, että ystävänsä – minä luulen, että sinä olet yksi niistä, sisko –?
– Sinäpä nyt ihan kidutat minua, Hetty. Tietysti minä olen hänen uskollisimpia ystäviänsä.
– Kidutan sinua! Nyt minä muistankin kaikki. Hän arveli joutuvansa kidutettavaksi, mutta sanoi koettavansa kestää sen, niinkuin kristityn valkoisen miehen sopii, ja että ei kenenkään tarvitse olla pelvoissaan – miksi sanoo Hirventappaja pelvoissaan, vaikka hänen äitinsä aina on opettanut häntä sanomaan peloissaan.
– Älä muistele, rakas Hetty, älä muistele sitä nyt, huudahti toinen melkein läähättäen. – Sanoiko Hirventappaja tosiaan, että villit aikovat häntä kiduttaa? kysyi Judit. – Mieti nyt, Hetty, sillä se on peloittavaa ja tärkeätä.
– Sanoi, sanoi, ja minä muistin sen sanoessasi, että minä kidutin sinua. Oi, olen hänen tähtensä kovin suruissani, ja kuitenkin Hirventappaja oli niin rauhallinen eikä vaikeroinut! Hirventappaja ei ole niin kaunis kuin Hurry Harry, Judit, mutta hän on paljon rauhallisempi.
– Hän vastaa miljoonaa Hurrya! Hän on uskollinen. – Hirventappajassa ei ole mitään valheellista. Sinä, Hetty, et mahtane tietää, mikä suuri ansio miehelle on olla uskollinen, mutta kun sinä saat – ei – minä toivon, että sinä et koskaan saisi tietää sitä. Miksi pitää sellaisen kuin sinä olet, aina oppia epäluottamuksen ja vihan vaikea läksy.
Judit taivutti päätään, pimeätä kun oli, ja häntä ei nähnyt kenenkään muun silmä kuin Kaikkivaltiaan. Hän kätki päänsä käsiinsä ja voihkaisi.
Vaikka näkymätönnä muiden silmille kuin Kaikkitietävän, Judit peitti kasvonsa käsillänsä, vaikeroi ja itki.
Mutta tätä äkillistä tunteitten purkausta kesti vain hetkisen, ja hän jatkoi puhuen rauhallisesti sisarelleen, jonka älyyn ja kertomukseen hän ei lopultakaan luottanut. Nyt hänen äänensä, joka oli aikaisemmin kirkas ja pirteä, oli muuttunut matalaksi ja käheäksi.
– On raskasta kuulla totuus, Hetty, hän sanoi, – ja kuitenkin minä pelkään enemmän Hirventappajan kohtaloa kuin yksikään vihollisistani! On vaikeata uskoa kaikkeen tähän. Mutta mehän emme ole yhdenvertaisia, sisko, Hirventappaja ja minä. Hän on parempi kuin minä.
– Parempiko, Judit? Missä suhteessa Hirventappaja voi olla sinua parempi? Etkö ole äitisi lapsi, eihän metsästäjä osaa edes lukea, ja eikö äitisi ollut parempi nainen kuin kukaan toinen nainen? Minä ajattelen, että tuskin hän on sinua yhtä vähän kuin minuakaan parempi. Sinä olet sievä, hän ruma...
– Ei hän ole ruma, Hetty, keskeytti Judit hieman kalpeana. – Hänen miehekkäät kasvonsa näyttävät paremmilta rumina kuin kauniina. Minun silmissäni on Hirventappaja kauniimpi kuin Hurry Harry.
– Judit Hutter, sinä pelästytät minua. Hurry on kaunein kuolevainen maailmassa, paljon kauniimpi kuin sinä, sillä kaunis mies on aina parempi kuin kaunis nainen.
Tämä pieni viaton henkilökohtaisen maun ilmaisu ei miellyttänyt vanhempaa sisarta sillä hetkellä, eikä hän vihastustaan peittänytkään.
– Hetty, sinä puhut typerästi ja olisi parempi, ettet sinä tästä asiasta enää puhuisi mitään, hän sanoi. – Hurry ei ole kaunein kuolevainen maailmassa monenkaan mielestä ja läheisessä varuskunnassa on upseereita – Judit tapaili tässä sanoja – on upseereita läheisessä varuskunnassa, jotka ovat paljon komeampia kuin hän. Sinä puhuit minulle äsken Hirventappajasta ja minusta hänen rinnallaan, mutta siitä en pidä, että sinä sekoitat asiaan sellaisen miehen kuin Hurryn, jolle sinä osoitat ihastusta, miehelle, jolla ei ole tunteita, käytöstä eikä omaatuntoa. Sinä kohtelet häntä liian hyvin. Hänen pitäisi heti kuulla tämä.
– Minäkö, Judit, unohdat, että minä en ole kaunis, vaan heikkomielinen.
– Sinä olet hyvä, Hetty, ja sitä ei voida sanoa Henry Marchista. Hänellä voi olla kasvot ja ruumis, mutta hänellä ei ole sydäntä. Tämä riittää nyt. Kerro minulle, mikä panee sinut asettamaan minut Hirventappajan yläpuolelle.
– Ja sitä sinä kysyt minulta, Judit. Hän ei osaa lukea ja sinä osaat. Hän ei tiedä miten puhua, hän puhuu vielä huonommin kuin Hurry, sisko, Harry ei aina äännä sanoja oikein. Kai sinä olet huomannut sen?
– Varmasti, hän on yhtä raaka puheessaan kuin kaikessa muussakin. Mutta minä pelkään, että sinä imartelet minua, Hetty, sanoessasi, että minua voisi todellakin pitää sellaisen miehen vertaisena kuin Hirventappajan. Se on totta, että minua on paremmin opetettu, siinä suhteessa olen parempi ja ehkä minulla on taito ajatella ylevästi, mutta hänellä on hänen uskollisuutensa – hänen uskollisuutensa – se tekee kauhistuttavan eron meidän välillemme. Hyvä, en halua puhua siitä enempää, vaan meidän on ajateltava keinoa, millä saamme hänet pois huronien käsistä. Meillä on isän arkku arkissa, Hetty, ja meidän pitää koettaa houkutella heidät elefanteilla, vaikka minä pelkään, että ne eivät korvaa sellaisen miehen arvoa kuin Hirventappaja on. Pelkäänpä, etteivät isä ja Hurry ole niin kerkeitä lunastamaan Hirventappajaa vapaaksi kuin Hirventappaja oli heitä.
– Miksei, Judit? Hurry ja Hirventappaja ovat ystävykset, ja ystävien tulee aina auttaa toisiaan.
– Oh, Hetty raukka, vähänpä sinä miesväkeä tunnet. Teeskentelevät ystävät ovat usein pahemmin pelättäviä kuin julkiset vihamiehet. Mutta huomenna sinun on noustava maihin uudelleen ja otettava selvä, mitä Hirventappajan hyväksi voidaan tehdä. Häntä ei kiduteta, niin kauan kuin Judit Hutter elää ja kykenee keksimään keinoja sen estämiseksi.
Keskustelu tuli nyt hajanaiseksi ja päättyi, kun vanhempi sisko oli saanut kuulla kaikki yksityiskohdat ja kun nuorempi oli kertonut kaiken mitä hänellä oli sydämellään. Judit oli tyydytetty, vaikka oikeastaan on väärin sanoa niin, sillä mikään ei voinut häntä tyydyttää, kun hän sekavin tuntein yhä ajatteli mielenkiintonsa esinettä. Mutta kun hän ei voinut enää mitään kysyä toistamatta vanhaa, ruvettiin kanoottia melomaan arkkia kohti. Säkkipimeä yö ja vuoren sekä metsän veteen luomat synkät varjot tekivät vaikeaksi aluksen löytämiseen, vaikka se olikin ankkuroituna ja niin lähellä rantaa kuin viisas turvallisuus antoi myöten. Judit oli taitava tuohikanootin käyttäjä, sen keveys kun vaati enemmän taitoa kuin voimaa, ja hän pani pikku aluksensa liukumaan nopeasti vettä pitkin samassa tuokiossa kuin oli lopettanut neuvottelunsa Hettyn kanssa. Mutta arkkia ei näkynyt. Useat kerrat kuvittelivat sisarukset näkevänsä sen kohoavan pimeästä kuin matalan, mustan kallion, mutta joka kerta se havaittiin joko näköharhaksi tai rannalla yleneväksi lehtirykelmäksi. Etsittyään puoli tuntia tytöt ikäväksensä vakuuttautuivat siitä, että arkki oli lähtenyt tiehensä.
– Ei suinkaan ole mahdollista, Hetty, sanoi Judit, sitten kun he havaitsivat, ettei arkkia näkynyt missään, – ei suinkaan ole mahdollista, että intiaanit olisivat lähteneet lautalla vesille tai uineet ja yllättäneet ystävämme heidän nukkuessaan.
– Eivät kai Hist ja Chingachgook ole ruvenneet nukkumaan, ennenkuin ovat ehtineet jutella toisilleen kaikki, mitä heillä oli kertomista niin pitkän eron perästä.
– Ehkäpä ei, lapsi kulta. Olisihan heidän luullut pysyneen valveilla, mutta intiaani saatetaan yllättää valveilla ollessaankin, varsinkin kun hänen ajatuksensa ovat toisissa asioissa. Kuitenkin meidän pitäisi kuulla ääniä, sillä tällaisena yönä Harry Hurryn sadattelu kuuluu itäisille kallioille niinkuin ukkosen jylinä.
– Hurry on jumalaton ja ajattelematon, vastasi Hetty hiljaa ja surullisesti.
– Ei, mahdotonta olisi ollut saada arkkia liikkeelle minun kuulemattani jotakin ääntä. Ei ole tuntiakaan siitä, kun minä jätin sen ja sitten olen tarkkaavaisena kuunnellut pienintäkin ääntä. Eikähän ottaisi uskoakseen, että isä hylkäisi mielellään lapsensa.
– Mutta jospa isä luulikin meidän olevan kajuutassamme nukkumassa, Judit, ja lähti kotimatkalle. Tiedäthän, että me usein kuljetamme arkkia yöllä.
– Se on totta, asian täytyy olla niin kuin sinä arvelet. Tuuli käy hieman etelämmästä kuin taannoin, kenties he ovat menneet järvelle...
Judit mykistyi, sillä samassa silmänräpäyksessä kuin viimeinen sana oli tullut hänen kielellensä, valaisi seutua salaman tapainen leimaus, vaikka vain tuokion ajan. Sitten kuului pyssyn pamaus ja heti perästä kaiku, joka kieriskeli itäisillä vuorilla. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuului tyynessä ilmassa läpitunkeva naisäänen pitkäveteinen kirkaisu. Sitä seurannut peloittava hiljaisuus oli kauhistavampi kuin tämä keskiyön tyynen hiljaisuuden keskeyttänyt hurja ja äkillinen ääni. Niin terhakka kuin Judit olikin luonnostaan ja tottumuksesta, saattoi hän nyt tuskin hengittää; Hetty raukka taas piiloitti kasvonsa ja vapisi.
– Se oli naisen huuto, Hetty, sanoi Judit vakavasti, – ja se oli tuskanhuuto. Jos arkki on siirtynyt tästä paikasta, on se tällä tuulella mennyt vain pohjoiseen, ja laukaus ja huuto kuuluivat sieltä päin. Olisiko Histille jotakin tapahtunut?
– Mennäänpä katsomaan, Judit. Hän tarvitsee kenties apuamme, sillä paitsi häntä ei arkissa ole muita kuin miehiä.
Ei ollut hetkeäkään epäröimisen aikaa, ja ennenkuin Judit oli ehtinyt heretä puhumasta, oli hänen aironsa vedessä. Niemi ei ollut kovin kaukana, ja tytöt ponnistelivat siksi kiihoittavien vaikutelmien vallassa, ettei ollut aikaa tuhlata kallisarvoisia hetkiä hyödyttömiin varokeinoihin. He meloivat varomattomasti, mutta sama kiihoittunut tila esti muita huomaamasta heidän liikkeitään. Äkkiä Juditin silmä keksi valon pilkkeen pensaikossa olevasta aukosta, ja pitäen sitä oppaanaan hän ohjasi kanoottia niin, ettei tuli päässyt häviämään näkyvistä, samalla kun hän lähestyi maata niin lähelle kuin varovaisuus myöten antoi ja tarve vaati.
Näkymö, joka nyt avautui tyttöjen silmille, oli metsän sisässä, ja sen erotti varsin hyvin venheestä. Koko leiri oli täällä koolla, kuudella tai kahdeksalla miehellä oli kädessään tervasoihtu, joista levisi voimakas valo metsän holvikäytäviin. Selkä puuta vasten nojaten ja toiselta puolen nuoren vahtisoturin tukemana, jonka laiminlyönnin takia Hetty oli päässyt pakoon pujahtamaan, istui nainen, jonka odotettu tulo oli aiheuttanut nuoren miehen hairahtumaan velvollisuudestaan. Soihdun valossa saattoi hyvin nähdä hänen kasvonsa ja kuinka hän kamppaili kuolon tuskissa, ja hänen paljaasta rinnastaan tiukkuva veri osoitti, millaisen kohtalon omaksi hän oli joutunut. Kiväärin ruudin räjähdyksestä syntynyt voimakas, omalaatuinen ääni kuului selvästi raskaassa ja kosteassa yöilmassa. Oli päivänselvää, että häntä oli ammuttu. Juditille välähti asia tuokiossa selväksi. Tuliviiru oli näkynyt veden yläpuolella vähän matkan päässä niemestä, ja laukaus oli ammuttu kanootista tai ohikulkevasta arkista. Varomaton huudahdus tai nauru oli aiheuttanut kai hyökkäyksen, sillä oli selvää, ettei mikään muu kuin tämä ääni ollut kavaltanut häntä. Kohta näkyi, mitä laukaus oli aikaansaanut, tytön pää nyykähti eteenpäin, ja ruumis vaipui alas hengetönnä. Sitten sammutettiin kaikki soihdut yhtä lukuunottamatta, ja synkkää jonoa, joka kantoi ruumista leiriin, saattoi tuskin erottaa jäljellejääneen lepattavan tervaksen valossa.
Judit huokasi raskaasti ja häntä puistatti, kun airo taas puikahti veteen ja kanootti varoen lipui niemen ympäri. Hänen silmiinsä oli tarttunut kuva, joka pian valtasi hänen mielikuvituksensa ja sen näkemistä oli paljon vaikeampi kestää kuin äskeistä tytön kuolinkamppailua ja kohtalon täyttymistä. Soihtujen häikäisevässä valossa hän oli nähnyt Hirventappajan suoran vartalon, kun hän siinä seisoi kuolevan naisen vieressä sääli ja, niinkuin hän arveli, häpeä kasvoillansa kuvastuen. Ei hän osoittanut pelkoa eikä juroa välinpitämättömyyttä, mutta katseista, joita soturit häneen loivat, saattoi päättää, että hurjat intohimot taistelivat heidän povissaan. Kaikki tämä näytti menevän vangin sivu huomaamatta, mutta Juditin mieleen se painui lähtemättömästi.
Ei tavattu kanoottia niemen lähistöllä kiertelemässä. Niemen metsässä vallitsi hiljaisuus ja pimeys ikäänkuin sen rauhaa ei olisi koskaan häirittykään eikä aurinko ikinä olisi valaissut tätä seutua. Vesi oli tummaa ja taivas kuin musta vaate. Muuta neuvoa ei siis ollut kuin lähteä etsimään turvapaikkaa, ja sellainen oli vain keskellä järveä. Soudettuansa sinne sanaa virkkamatta tytöt antoivat veneen ajelehtia pohjoiseen päin ja valmistautuivat levähtämään, sikäli kuin heidän asemansa ja mielialansa salli sen tapahtua.
XIX luku.
Judit Hutter oli pääasiassa osunut oikeaan arvatessaan, millä tavalla intiaanityttö oli saanut surmansa. Nukuttuansa useita tunteja heräsivät hänen isänsä ja March. Tämä tapahtui muutamia minuutteja sen perästä, kun Judit oli lähtenyt arkista hakemaan sisartansa rannalta ja luonnollisesti sitten, kun Chingachgook ja hänen kihlattunsa olivat tulleet alukseen. Delawarilta ukko sai kuulla leirin asemasta ja äskeisistä tapauksista, samoin kuin tytärtensä poissaolosta. Viimeksimainittu seikka ei saattanut häntä levottomaksi, sillä hän luotti suuresti vanhemman tyttärensä terävä-älyisyyteen ja tunnettuun turvallisuuteen, mikä nuoremmalla oli liikkuessaan villien joukossa, Hän ei myöskään näyttänyt välittävän paljon Hirventappajan vankeudesta, sillä vaikka hän tiesi, kuinka tärkeä hänen apunsa olisi puolustautumisessa, oli heidän käsityksensä metsän tavoista niin erilainen, ettei se muodostanut paljonkaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Hän olisi iloinnut tietäessään leirin paikan ennenkuin sen väen oli hälyttänyt hereille Histin pako, mutta olisi ollut liian uhkarohkeata nyt nousta maihin, ja vastenmielisesti hän jätti yöstä huolimatta säälimättömät aikomuksensa, joita vankeus ja kostonhalu olivat herättäneet hänessä. Tällaisella mielellä Hutter istuutui aluksen keulaan, ja kohta tuli hänen luoksensa Hurry, jättäen Käärmeen ja Histin huostaan arkin toisen pään.
– Lapsi näkyy Hirventappajakin olevan miehekseen lähtiessään tähän aikaan villien joukkoon ja antautuessaan heidän käsiinsä, rähisi vanha mies huomaten, niinkuin tavallista, rikan lähimmäisensä silmässä, mutta ei malkaa omassaan. – Jos nahkansa joutuu pajuun oman tuhmuutensa takia, syyttäköön itseänsä.
– Semmoinenhan on maailman meno, Tuomo, vastasi Hurry. – Itsekukin saa maksaa velkansa ja kärsiä synneistänsä. Kuitenkin minä olen hämmästynyt, että niin taitava ja valpas nuorukainen kuin Hirventappaja on voitu saada sellaiseen ansaan. Minulla oli parempi käsitys pojan arvostelukyvystä, sen tunnustan, mutta me luullaksemme olemme tehneet itsemme syypääksi pieneen huolimattomuuteen. Mutta kuulehan, mestari Hutter, onko sinulla tietoa, mihin tytöt ovat joutuneet? Olen nuuskinut arkin läpeensä ja tutkinut jok'ikisen elävän olennon, mutta Juditista ja Hettystä ei näy jälkeäkään.
Hutter selitti lyhyesti tavan, jolla hänen tyttärensä oli ottanut kanootin päästäkseen yhteyteen delawarien kanssa samoinkuin Juditin palaamisen vietyään siskonsa maihin sekä hänen toisen matkansa.
– Vie suas ja vihellä mennessäsi – tämäpä vasta hupaista on, huudahti Hurry, – tyttö-hupakon päähänpistoja – tästä on paras ottaa selvä. Kun me olimme vankeina, eipäs Judit hievahtanut tuumaakaan meitä auttamaan. Hän on ihastunut tähän veltonnäköiseen Hirventappajaan; heidän, teidän ja meidän kaikkien on parasta huomata se. Minä en miehenä voi kärsiä sellaista vääryyttä rauhassa ja sanon, että kaikkien on parasta havaita se. Nostetaanpa ankkuri, hyvä mies, ja lasketaan lähemmä nientä, jotta nähdään, millä tolalla asiat ovat.
Hutterilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja arkki pantiin liikkeelle tavallisella tavalla ja pidettiin huolta, ettei mitään ääniä syntynyt. Tuomas piti perää ja hän ohjasi niin lähelle rantaa, kuin veden syvyys suinkin antoi myöten. Oli mahdotonta erottaa mitään rannan varjostosta, mutta rannalla vartioiva soturi keksi purjeen ja kajuutan. Hämmästyksissään hän päästi huudon, jolloin Hurry, luonteellensa ominaisella hurjapäisyydellä, ojensi pyssynsä ja ampui. Luoti osui sattumoisin tyttöön, joka kaatui. Sitten seurasi näytös soihtuineen, josta edellä on kerrottu.
Samaan aikaan kuin Hurry teki tämän ajattelemattoman julman teon, oli Juditin kanootti noin sadan askeleen päässä paikasta, josta arkki oli aivan äsken kulkenut. Hänen kulkunsa on jo tullut kuvatuksi, ja nyt on meidän vuoromme seurata hänen isäänsä seuralaisineen. Kimeä huuto ilmoitti Marchin ampumisen seurauksen ja siitä kävi myös selville, että uhri oli nainen. Hurry itse oli hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta ja vähän aikaa hän oli kovin hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ensiksi hän nauroi huolettomasti ja raa'asti, sitten omatunto, jonka Jumala on asettanut meidän rintaamme varoittajaksi, pisti häntä sydämeen. Minuutin ajan tämän olennon sielu, joka oli puoliksi sivistynyt ja puoliksi villiä ainesta, oli sekavien tunteiden kaatopaikka eikä hän tiennyt eikä tainnut ajatella omaa tekoaan. Hän laski kiväärinsä perän arkin permannolle halveksuvasti ja alkoi viheltää hiljalleen välinpitämättömästi. Arkki liikkui par'aikaa ja se liukui niemen yläpuolella olevaan lahteen aikeissa pian tulla maihin.
Hurryn kumppanit eivät kuitenkaan katselleet hänen käytöstänsä yhtä leppeästi kuin hän itse näytti olevan taipuvainen katselemaan. Hutter ilmaisi rähisten tyytymättömyytensä, sillä teosta ei ollut pienintäkään etua, päinvastoin se uhkasi tehdä taistelun leppymättömämmäksi kuin konsanaan eikä mikään moite ollut tarpeeksi ankara moisesta aiheettomasta teosta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, koska Hirventappajan vangiksi joutumisen takia rikoksentekijän käsi oli hänelle tällä hetkellä kahta vertaa suurempaan tarpeeseen. Chingachgook nousi ylös ja unohti hetkeksi vanhan, heimojen välisen vihamielisyyden värinsä herättämän myötätuntoisuuden takia, mutta hän malttoi mielensä ajoissa estääkseen hurjat seuraukset, joita hänen mielessään ohimenevän hetken oli väikkynyt. Mutta niin ei ollut Histin laita. Syöksyen kajuutasta tyttö oli Hurryn vieressä melkein yhtä pian kuin Hurryn pyssykin kosketti arkin pohjaa; ja pelottomasti, mikä tuotti kunniaa hänen rohkeudelleen, hän lausui moitteensa naisen kiivaalla innolla.
– Minkätähden sinä ammuit? hän sanoi. – Mitä huronityttö teki, kun sinä ammuit hänet? Mitä sinä luulet Maniton sanovan? Miltä sinä luulet Manitosta tuntuvan? Mitä irokeesit tekevät? Ei kunniaa, ei leiriä, ei vankia, ei taistelua, ei päänahkaa, ei yhtään mitään. Miltä sinusta tuntuisi, jos vaimosi surmattaisiin? Kuka säälii sinua, kun sinä itket äitiäsi tai siskoasi? Sinä olet iso kuin suuri mänty, mutta huronityttö pieni kuin hoikka koivu, miksi sinä käyt hänen kimppuunsa ja murhaat hänet? Sinä luulet, että huronit unohtavat sen. Ei, punanahat eivät unohda. He eivät koskaan unohda ystävää eikä vihollista. Punanahat ovat siinä suhteessa Maniton kaltaisia. Miksi sinä olet niin ilkeä, suuri valkonaama?
Hurry ei ollut koskaan ollut niin säikähtynyt kuin nyt tämän intiaanitytön tiukan ja tulisen hyökkäyksen johdosta. On totta, että hänellä oli mahtava liittolainen: Hurryn omatunto, ja kun hän puhui vakavasti ja naisellisesti, niin riisti se Hurrylta kaiken aiheen epämiehekkääseen vihaan. Tytön äänen vakavuus vei vastaväitteiltä pohjan. Niistä uhkui puhtauden ja totuuden tuntu. Hurryn omatunto soimasi häntä niin, ettei se edes sallinut mitään tunteenpurkauksia puolustukseksi, ja ehkä hän tunsi äsken telineensä teon, joka asetti hänen miehuullisuutensa kysymyksenalaiseksi. Sensijaan, että hän olisi kostanut tai vastannut Histin yksinkertaiseen, mutta luonnolliseen vetoamiseen, hän meni pois niinkuin mies, joka halveksii riitelyä naisen kanssa.
Sillä välin arkki oli liukunut eteenpäin, ja siihen aikaan kun soihduin valaistu kohtaus tapahtui puiden juurella, oli se jo päässyt avovedelle, Vesilläliikkuja Tuomon ohjatessa sitä kohtisuoraan rannasta poispäin, sillä hän vaistomaisesti pelkäsi kostoa. Jokunen tunti kului synkän äänettömyyden vallitessa, jota ei kukaan tuntunut haluavan katkaista. Hist oli vetäytynyt takaisin olkivuoteellensa, ja Chingachgook nukkui aluksen keulassa. Hutter ja Hurry olivat yksinään valveilla, edellinen piti perää, ja jälkimmäinen mietiskeli käytöstänsä uppiniskaisen henkilön tavoin, jolla ei juuri ole halua tunnustaa erhetyksiänsä ja joka vähän välittää salaisen ja ikuisen madon kaivamisesta. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin Judit ja Hetty olivat ehtineet keskelle järveä ja ruvenneet makuulle koettaen nukkua liikkuvassa kanootissaan.
Oli vuodenaika, jolloin yöt ovat lyhimmillään, eikä kestänyt kauan, ennenkuin synkkä pimeys, joka vallitsee päivän nousun edellä, alkoi väistyä palaavan valon tieltä. Jos mikään maallinen näky saattoi virkistää ihmisen tunteita ja hillitä hänen hurjuuttaan, niin sitä tuo aamunsarastus teki Hutterille ja Hurrylle. Taivaan pehmeät värit eivät vielä olleet saaneet auringon häikäisevää loistoa, mutta siinä oli kuitenkin pyhää tuntua, millaista näkee harvoin 24 tunnin kuluessa. Hetken hiljainen ja suloinen tyyneys olisi saattanut hurmioon tuhannet runoilijat, mutta yhtään korkealentoista ja ylevää ajatusta ei syntynyt miehissä auringonnousun kestäessä puolen tunnin ajan. Ollessaan tämän näyn todistajina Hutter ja Hurry eivät voineet kohota siihen tyynen iloiseen tunnelmaan, johon voivat päästä vain ne, joiden ajatukset ovat oikeat ja aikeet puhtaat. He eivät yksinkertaisesti nähneet silmillään tätä, he tunsivat sen nyt olosuhteiden pakosta tavallista voimakkaampana ja hurmaavampana. Vain yksi ihmismaun ja kaipuun sanelema esine, joka tavallisesti yhtä usein pilaa kuin sulostuttaa maisemaa, oli näkyvissä. Se oli linna. Kaikki muu oli luontoa, joka tuoreena oli lähtenyt Luojan kädestä. Tämä ainoa ihmisasumus erosi ympäristöstään synkkänä, vähäisenä, näppäränä ja koristeellisena. Tämä sulous jäi näkemättä miehiltä, jotka eivät ymmärtäneet mitään runollisuudesta ja jotka itsekkäinä ihmisinä suhtautuivat luontoon kuin alkuasteella elävät kansat. Heti kun pimeä oli siksi hälvennyt, että saattoi silmätä yli järven ja varsinkin nähdä sen rannat, käänsi Hutter arkin keulan suoraan linnaa kohti ilmoittaen aikovansa asettua sinne, ainakin päivän ajaksi, koska paikka oli erittäin sovelias tyttärien tapaamiseen ja taisteluvalmistuksiin intiaaneja vastaan. Tällä hetkellä nähtiin myös Juditin kanootin puikkelehtivan pohjoiseen päin järven leveimmällä kohdalla sivuutettuansa arkin pimeässä. Hutter haki kaukoputken ja tarkasti kauan ja levottomasti, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen iloa ilmaiseva huudahdus, kun hän huomasi Juditin virittäneen osan pukineitansa purjeeksi kanootin yläpuolelle. Seuraavassa tuokiossa tyttö nousi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ottaakseen selvää asemasta.
Kun Hutter oli pannut pidennetyn kiikarin pois, niin Käärme otti sen, kohotti sen silmällensä ja suuntasi sen kanoottia kohti. Ensi kerran eläessään hän nyt käytti tuollaista kojetta, ja Hist käsitti hänen "hugh" huudahduksestaan, kasvojensa ilmeestä ja koko hänen sävystään, että jokin ihmeellinen seikka oli herättänyt hänen ihailuansa. On tunnettua, että Amerikan intiaanit säilyttävät itsehillintänsä, vaikkapa olisivatkin ihmeiden keskellä ja sattumalta sivistyksen saavutusten kanssa kosketuksissa, ja Chingachgook oli kylliksi paljon nähnyt ollakseen osoittamatta hämmästystään. Histiin nähden oli asia toinen; ja kun hänen sulhonsa suuntasi kaukoputken kanoottia kohti ja antoi hänen kurkistaa kapeammasta päästä, niin tyttö hätkähti hämmästyksestä, sitten hän taputti käsiään ilosta ja purskahti nauramaan, niinkuin kasvatusta vaille jääneet ihmiset tavallisesti ilmaisevat ihmettelyänsä.
Muutamassa minuutissa terävä-älyinen tyttö oppi kuitenkin käyttämään kaukoputkea ja sitten hän suuntasi sen jokaiseen huomattavampaan esineeseen, joka herätti hänen mielenkiintoansa. Tukien kiikaria kajuutan ikkunaan hän tähysteli delawarin kera järveä, sitten rantoja, kukkuloita, ja viimein linna kiinnitti hänen huomiotansa. Katsottuaan kauan ja tarkasti viimeksimainittua Hist kohotti silmänsä pois kaukoputkesta ja puhutteli sulhastansa hiljaisin, vakavin äänin. Chingachgook asetti silmänsä kaukoputkeen ja tähysti kauemmin ja tarkemmin kuin mielitiettynsä.
Taaskin he puhelivat keskenään ja näyttivät sovittelevan mielipiteitään, jonka perästä kaukoputki pantiin syrjään, ja nuori soturi poistui kajuutasta käydäkseen Hutterin ja Hurryn joukkoon.
Arkki liikkui hitaasti, mutta varmasti eteenpäin ja linna oli noin puolen mailin päässä, kun Chingachgook liittyi näihin kahteen valkoiseen mieheen arkin peräkannella. Hänen käytöksensä oli tyyni, mutta toiset, tuntien hyvin intiaanien tavat, näkivät selvästi, että hänellä oli jotakin sanomista. Hurry oli ylipäänsä kerkeä puhumaan ja ensin hän nytkin otti tarinan päästä kiinni.
– Puhu suusi puhtaaksi, punanahka, huudahti hän karskisti. – Oletko keksinyt oravan puusta vai uiko lohenmullo arkin alla?
– Ei hyvä mennä linnaan, virkkoi Chingachgook painokkaasti saatuaan sananvuoron. – Huroni siellä.
– Paholainen hän on! Jos tämä on totta, Vesillä-liikkuja Tuomo, niin onpa ansa viritetty päittemme varalle. Huroni siellä! Meneppä tiedä, mutta en minä näe mitään semmoista lähellä enkä kauempana vanhaa asumusta; näen vain hirsiä, vettä ja puunkuorta.
Hutter pyysi kaukoputkea ja tarkasti huolellisesti paikkaa ennenkuin lausui mielipiteensä ja sitten hän huomautti, että hän oli nähnyt toisella tavalla kuin intiaani.
– Olet asettanut tähystimen väärin päin, delawari, jatkoi Hurry. – Emme näe kumpikaan, ukko Hutter enkä minä, mitään jälkeä järvellä.
– Vesi ei jättää jälkeä, sanoi Hist kiihkeästi. – Seisattaa pursi – huroni siellä!
– Niinpä vainenkin. Vetäkää vain yhtä köyttä, niin paremmin uskotaan. Minä toivon, Käärme, että sinä ja sinun morsiamesi suostutte kertomaan saman jutun häittenne jälkeen kuin nyt. Huroniko tuolla! Mitenkä se voidaan nähdä, riippulukosta, ketjuista vaiko hirsistä?
– Ei nähdä mokkasiini, sanoi Hist kärsimättömänä. – Miksi ei katsota?
– Tuokaapa kiikari tänne, Hurry, ja laskekaa purje alas, puuttui Hutter puheeseen. – Totta tosiaan tuolla ui mokkasiini paalun vieressä, mikä kenties osoittaa, että linnassa on käynyt poissaollessamme kutsumattomia vieraita. Mokkasiinit eivät kuitenkaan ole harvinaisia, sillä minä käytän niitä ja Hirventappaja sekä sinä itse, March; ja niitäpä käyttää Hetty yhtä usein kuin kenkiäkin, vaikka en ole koskaan nähnyt Juditin uskovan kauniita jalkojaan mokkasiinien huomaan.
Hurry oli laskenut purjeen, ja tällä hetkellä arkki oli parinsadan jaardin päässä linnasta lähestyen sitä joka silmänräpäys, vaikka siksi verkalleen, ettei se herättänyt levottomuutta. Kaukoputki kulki kädestä käteen, ja linnaa ja sen ympäristöä tarkastettiin yhä tarkemmin. Aivan oikein siellä oli mokkasiini, joka oli tarttunut kiinni muutamasta paalusta irtaantuneeseen kaarnalevyyn ja kellui niin keveästi vedessä, että oli tuskin kastunut, mikä seikka yksin esti olettamasta sen ajautuneen tuulen mukana. Saattoi kuitenkin monella tavalla selittää mokkasiinin järveen joutumisen tarvitsematta olettaa, että se oli viholliselta pudonnut.
Se oli voinut pudota, vaikka paikka olikin Hutterin hallussa, ja ajautua kohtaan, missä se oli keksitty ja vähällä jäädä huomaamatta siksi, kunnes Hist sen äkkiä näki. Se oli saattanut ajautua järven ylä- tai alapuolella olevasta paikasta ja sattumoisin joutua kosketuksiin paalujen kanssa. Joku oli voinut heittää sen ikkunasta, ja se oli sieltä käsin voinut joutua tälle kohtaa järveä tai se saattoi olla pudonnut jonkun metsänkävijän tai metsästäjän matkavarusteista kuluneen yön aikana. Hänen oli pakko jättää se järvelle, koska vallitsi synkkä pimeys.
Hutter kertoi tämän arvelunsa Hurrylle; Hutter oli taipuvainen pitämään ennettä jossakin määrin onnettomuutta tietävänä, kun sitä vastoin Hurry suhtautui siihen tavallisella hurjapäisellä ylenkatseellaan. Intiaani oli sitä mieltä, että mokkasiiniin oli kiinnitettävä samanlainen huomio kuin metsässä yhdytettyyn jälkeen, josta ei olla selvillä, merkitseekö se vaaraa vai ei. Hist sanoi olevansa valmis lähtemään kanootilla hakemaan tuon mokkasiinin, koska sen koristuksista voisi havaita, kuuluuko se kanadalaisille vai eikö. Molemmat valkoiset miehet olivat taipuvaiset hyväksymään tarjouksen, mutta delawari vastusti sitä peläten rakastettunsa joutuvan vaaralle alttiiksi. Jos tuohon toimeen päätettiin ryhtyä, niin soturin sopi se parhaiten suorittaa ja hän kielsi kihlattuansa etenemästä sanoen tämän rauhallisesti, mutta lyhyesti, niinkuin intiaani-aviomiehillä on tapana.
– No niin, delawari, käypä itse hakemassa, jos olet niin peloissasi squawistasi, puuttui kursailematon Hurry puheeseen, – Tuo mokkasiini meidän pitää saada taikka Vedelläliikkuja Tuomo pysyttelee täältä ampumamatkan päässä, kunnes sydän kylmenee hänen rinnassaan. Sehän on nuoren saksanhirven nahkaa ja vaikka se olisi sitten leikattu sillä tavalla taikka tällä tavalla, ei se ole mikään linnunpelätti, joka karkoittaa kunnolliset metsästäjät riistansa jäljiltä. Mitä tuumit, Käärme, menetkö sinä kanoottiin vai minäkö lähden?
– Anna punainen mies mennä. Parempi silmä kuin valkoihoisella – tuntee huronin metkut myös paremmin.
– Sitä minä en kuuna kullan valkeana myönnä. Valkoisen miehen silmät ja korvat, ja siitä syystä myös näkö ja kuulo ovat paremmat kuin intiaanin, jos kokeillaan. Useat kerrat olen sen havainnut ja on se siis myös totta. Luulen kuitenkin viheliäisimmänkin maankiertäjän, olipa hän sitten delawari tai huroni, osaavan tuohon rakennukseen ja sieltä takaisin; niinpä ala meloa ja tervetuloa takaisin!
Chingachgook oli jo kanootissa. Wah-ta-Wah katseli soturinsa lähtöä tällä kertaa intiaanitytön nöyrällä äänettömyydellä, mutta hänen mielessänsä risteili naissukupuolen kaikki aavistukset ja epäluulot. Tähän asti oli Chingachgook osoittanut suurta hellyyttä morsiantaan kohtaan, mutta nyt pieninkin heikkouden piirre oli poissa hänen jäyhän päättäväisiltä kasvoiltaan. Hist koetti pelokkaana katsella häntä silmillään, kun kanootti etääntyi arkin sivulta, mutta Chingachgookin ylpeys soturina ei sallinut hänen katsoa tytön pelokkaita silmäyksiä. Kanootti katosi näkyvistä, eikä ainoakaan harhaileva katse ollut hänen seuranaan yksinäisyydessä.
Chingachgook meloi tanakasti paalutusta kohti, katse suunnattuna rakennuksen tirkistysreikiin. Joka silmänräpäys hän odotti näkevänsä luodikon torven työntäytyvän esiin ja kuulevansa sen kimeän pamauksen, mutta hänen onnistui päästä paalujen luo ehein nahoin. Täällä hän oli jossakin määrin suojassa, koska paalujen yläpäät olivat hänen ja rakennuksen välillä, ja niin kauan kuin hän pysyttelihe tässä asemassa, ei häntä uhannut kovinkaan suuri vaara. Delawari kiersi koko rakennuksen ympäri tutkien tarkoin joka ainoan esineen, jonka piti osoittaa vihollisten läsnäoloa. Ei näkynyt kuitenkaan pienintäkään merkkiä, joka olisi vahvistanut heränneitä epäluuloja. Lyhyesti sanottuna ei tarkinkaan silmä olisi voinut keksiä mitään muuta jälkeä vihollisten vierailusta kuin mokkasiinin.
Delawari oli nyt hyvin ymmällä miten menetellä. Samalla hetkellä kun hän oli kiertänyt linnan julkipuolelle, hän oli aikeissa nousta laiturille. Hänen silmänsä kiintyi yhteen rei'istä ja hän aikoi käydä tutkimassa henkilökohtaisesti, miten siellä oli asiat, mutta epäröi. Hän itse tunsi näet mainion hyvin intiaanien juttuja konnankoukuista, joten hän hyvin tiesi tarkkaavaisena oppilaana välttää ansat. Jättäen tämän hetkellisen mielihalunsa päällikkö hitaasti suuntasi kanoottinsa paalujen ympäri.
Delawari läheni mokkasiinia, – hän oli nyt melkein kiertänyt rakennuksen – ja heitti tuon pahaatietävän esineen kanoottiin osaavalla ja miltei huomaamattomalla airon liikkeellä. Hän oli nyt valmis lähtöön, mutta paluumatka oli vielä vaarallisempi kuin tulomatka, koska hän ei voinut enää pitää katsettansa tirkistysreikiin suunnattuna. Jos linnassa oli tosiaan ketään, niin delawarin vakoiluretken tarkoitus oli täysin oivallettu, ja viisainta oli, niin vaarallista kuin saattoi ollakin, lähteä pyrkimään takaisin, aivan niinkuin ei olisi mitään hätää. Tätä menettelyä intiaani päättikin noudattaa, meloen verkalleen tiehensä arkkia kohti antamatta pienimmänkään hermostumisen jouduttaa käsivarttensa liikkeitä tai edes salaa vilkaisematta taaksensa.
– No, Käärme, huudahti Hurry kohta kun intiaani oli päässyt arkkiin, – mitä Majavarottaan kuuluu? Näyttivätkö ne sinulle hampaitaan, kun sinä kiersit heidän asuinpaikkansa?
– Minä en siitä pidä, vastasi delawari merkitsevästi. – Liian hiljaista. Niin hiljaista, että voi nähdä hiljaisuuden!
– Tuo oli aito intiaanin puhetta – ikäänkuin tyhjästä mitään melua syntyisi! Jollei sinulla ole parempaa syytä epäluuloosi kuin mitä sinä olet esittänyt, on vanhan Tuomon parasta painua linnaan ja syödä aamiaista oman orren alla. Mutta mihinkäs mokkasiini joutui?
– Tässä, vastasi Chingachgook antaen saaliinsa tarkastettavaksi.
Mokkasiini tutkittiin, ja Hist vakuutti tietävänsä sen kuuluneen huronille siitä tavasta, millä piikkisian piikit olivat kiinnitetyt sen etupuolelle. Hutter ja delawari olivat ehdottomasti samaa mieltä. Mutta sen myöntämisestä ei välttämättä seurannut, että sen omistaja oli linnassa. Mokkasiini on voinut ajelehtia jonkin matkaa tai se oli voinut pudota vakoilijan jalasta, kun tämä tehtävänsä suoritettuaan oli poistunut paikalta. Lyhyesti sanottuna se ei selittänyt mitään, vaikka se oli herättänyt niin paljon epäluuloja.
Asiain näin ollen Hutter ja Hurry eivät olleet miehiä, joita niin heikot todisteet kuin mokkasiini olisi kauankaan voinut estää menemästä linnaan. Purje nostettiin taas, ja kohta arkki siirrähteli linnaa kohti. Tuuli tai tuulenhenki jatkui heikkona ja liike oli kylliksi hidas, jotta aluksen lähestyessä rakennusta saatiin tarvittava yleissilmäys. Sama kuolemanhiljaisuus kuin ennenkin vallitsi siinä ja oli vaikeata otaksua, että mikään elollinen olento olisi siellä. Kaikki olivat, kuten Käärmekin hiljaa, noudattaen hänen arvokasta esimerkkiään ja äänettömyyteen kehoitti myöskin paikan tavallisuudesta poikkeava rauhallisuus. Päivä ei ollut vielä nostanut aurinkoa taivaan rannalle, mutta taivas, metsä ja järvi hohtivat sen ensimmäisistä säteistä. Sellaisia henkilöitä kuin Hutter ja Hurry ei tämä näky liikuttanut vähääkään, sitävastoin delawarit, jotka kyllin usein olivat tottuneet tarkkaamaan auringonnousua, ihailivat kilvan hetken suloa. Ihmeellinen rauha täytti nuoren soturin mielen eikä hän koskaan ollut kaivannut taisteluita niin vähän kuin tällä hetkellä. Delawari meni Histin luo kajuuttaan samalla hetkellä, kun alus jysähti korokkeen ulkosyrjään. Ei hän kuitenkaan saanut kauan armaansa seurassa viettää, sillä Hurry kutsui häntä karkealla äänellä avukseen purjetta kokoamaan ja panemaan kiinni arkkia.
Chingachgook totteli, ja kun hän oli ehtinyt aluksen keulaan, oli Hurry korokkeella, polkien jalkaansa ikäänkuin iloissaan siitä, että oli taas lujalla pohjalla, ja sanoen viis välittävänsä koko huroniheimosta. Hutter oli hilannut kanootin aluksen keulalle ja oli jo aikeissa avata portin lukosta päästäksensä telakkaan. Marchilla ei ollut maalle nousuunsa muuta vaikutinta kuin mieletön uhma. Hän tärisytti ovea niin hurjasti, että se lujuudestaan huolimatta oli lennähtää auki, ja sitten hän lyöttäytyi Hutterin seuraan kanoottiin ja ryhtyi häntä auttamaan portin avaamisessa.
Lukijan tulee muistaa ne varokeinot, mihin omistaja oli ryhtynyt turvatakseen talonsa koskemattomuuden ollessaan itse poissa ja varsinkin silloin, kun aivan erikoinen vaara uhkasi. Hutter oli ennen kanoottiin menoansa antanut delawarille nuoran ja käskenyt hänen sitoa arkin kiinni ja laskea alas purjeen. Chingachgook ei noudattanutkaan käskyä, vaan jätti sen sijaan purjeen paikalleen ja heitti nuoran silmukan paaluun, antaen arkin kääntyä ympäri, kunnes oli paalutusta vasten semmoisessa asennossa, että siihen pääsi vain veneellä tai paalujen päitä myöten kulkemalla. Viimeksimainittu teko vaatii tasapainotaituruutta ja sitä ei voitu yrittää ilmeisen vihollisen silmien edessä.
Yksi ainoa sysäys kiidätti kanootin portilta linnan alapuolella olevalle lattialuukulle. Hutter havaitsi, että kaikki oli täälläkin kiinni, ei etulukkoa, ketjua eikä salpaa oltu liikutettu paikaltaan. Avain otettiin esiin, lukot pois, ketju irti ja luukku työnnettiin ylös. Hurry pisti päänsä aukkoon, käsivarret tulivat perästä, ja jykevät sääret nousivat ilman nähtävää ponnistusta. Seuraavassa tuokiossa kuultiin hänen raskaan jalkansa polkevan yläpuolella olevassa käytävässä, mikä erotti isän ja tytärten kamarit toisistaan ja johon lattialuukku johti. Sitten huusi hän ilosta.
– Jouduhan pois, Tuomo, huusi hurjapäinen salolainen rakennuksesta. – Oivallisessa kunnossa täällä kotisi näkyy olevan ja niin tyhjää täällä on, ikäänkuin orava olisi tepastellut täällä puoli tuntia sitten. Delawarimme saisivat olla täällä katsomassa hiljaisuutta, he voivat vielä kaupan päälle tuntea sen.
– Siellä ei ole hiljaisuutta, missä sinä olet, Hurry Harry, sanoi Hutter – ja se voidaan sekä nähdä että tuntea, sillä se on aivan toista kuin tavallinen hiljaisuus.
– Hei, vanha veikko, hilauduhan ylös, niin avataan ovet ja ikkunat ja päästetään sisään raitista ilmaa. Oikea sana kireänä aikana tekee miehistä parhaita ystäviä. Avaa tämä ikkuna, Vesilläliikkuja Tuomo, niin minä kurkistan sisälle ja painu sinäkin samoin sisälle etuovesta.
Seurasi hetken äänettömyys, ja sitten kuului jysähdys, samanlainen minkä raskaan kappaleen putoaminen synnyttää. Tuima kirous kuului Hurryn suusta, ja sitten koko rakennuksen sisus tuntui olevan liikkeellä. Ei saattanut erehtyä äänistä, jotka nyt niin äkkiä ja, voimme lisätä, niin odottamatta yksinpä delawarille katkaisivat äänettömyyden sisällä. Ne muistuttivat ääniä, joita syntyisi tiikerien otellessa keskenään häkissä. Kerran tai pari kajahti intiaanien sotaulvonta, mutta se kaikui heikonlaisesti ja tuntui lähteneen läähättävistä ja puristetuista kurkuista, ja sitten syvä ja hurja huuto kuului päässeen Hurryn kurkusta. Tuntui kuin ihmisruumiita olisi taukoamatta paiskeltu lattiaan ja ne taas yhtä usein nousseet ylös uuteen otteluun.
Chingachgook oli kovin kahden vaiheilla mitä tehdä. Hänellä oli kaikki aseet arkissa, sillä Hutter ja Hurry olivat menneet sisään ilman pyssyjä, mutta niitä ei voinut millään lailla käyttää eikä antaa omistajainsa käteen. Ottelijat olivat kirjaimellisesti häkkiin suljetut, ja niin ollen oli miltei yhtä mahdoton päästä rakennuksesta ulos kuin sisäänkään. Sitäpaitsi oli Hist estämässä hänen liikkeitänsä ja herpaisemassa hänen yrityksiänsä. Varmuuden vuoksi hän kehoitti tyttöään ottamaan jäljellejääneen kanootin ja soutamaan Hutterin tytärten luo, jotka varomattomasti kylläkin juuri lähestyivät, jotta hän pelastaisi itsensä ja varoittaisi toisia vaarasta. Mutta tyttö kieltäytyi päättäväisesti ja lujasti tottelemasta. Hetken kriitillisyys ei sietänyt kuhnailemista, ja kun delawari ei nähnyt mitään mahdollisuutta auttaakseen ystäviänsä, niin hän katkaisi nuoran ja sysäsi alusta, niin että se liukui parinkymmenen jalan päähän paalusta. Sitten hän tarttui airoihin ja onnistui pääsemään vähän matkaa tuulen päälle. Kun hän lakkasi soutamasta, niin arkki saattoi olla sadan jaardin päässä korokkeesta ja puolen matkan päässä siitä etelään päin. Purje oli laskettu alas. Judit ja Hetty olivat nyt äkänneet, että jotakin oli vinossa ja jäivät odottamaan pohjoispuolelle tuhannen jalan päähän.
Koko tämän ajan jatkettiin raivoisaa taistelua rakennuksen sisällä. Tällaisissa rytäköissä tapahtumat seuraavat toisiaan nopeammin kuin niitä ehtii kertoa. Siitä hetkestä, jolloin ensimmäinen jysähdys kuului rakennuksen sisästä, siihen asti, jolloin delawari lopetti kömpelön soutuyrityksensä, oli kenties kolme neljä minuuttia kulunut, mutta tämänkin ajan temmellettyään olivat ottelijat jo melko lailla väsyneet. Hurryn ähkimisiä ja huutoja ei enää kuulunut ja myöskin liikkeet olivat menettäneet osan voimastaan ja hurjuudestaan jatkuen silti ja kantautuen kuulijain korviin. Tällä hetkellä kimmahti ovi auki, ja taistelu siirtyi korokkeelle.
Muuan huroni oli ottanut salvan ovesta, ja kolme, neljä hänen heimonsa jäsentä syöksyi hänen perästänsä ahtaalle korokkeelle. Samassa tuli jonkun toisen intiaanin ruumis lentäen nurin niskoin ovesta peloittavalla voimalla. Sitten näyttäytyi March riehuen kuin leijona, kun se puolustautuu metsästäjäjoukkoa vastaan, ja hetkeksi vapautuneena lukuisista vihollisistaan. Hutter oli jo vangittu ja sidottuna. Taistelu taukosi vähäksi aikaa; jokaisella tuntui olevan välttämätön tarve hengittää, ja taistelijat seisoivat vahtien toinen toistaan ja odottivat suotuisaa tilaisuutta päästäkseen uudelleen toistensa kimppuun. Me käytämme tätä väliaikaa hyväksemme selittääksemme, miten intiaanit saivat linnan haltuunsa, sitä suuremmalla syyllä, koska täytyy selittää lukijalle, kuinka tämä ottelu hurjuudestaan huolimatta saattoi olla niin veretön.
Halkinainen Tammi ja hänen kumppaninsa olivat tehneet mitä tarkimpia havaintoja käydessään linnassa, ja olipa poikakin tuonut seikkaperäisiä ja arvokkaita tietoja. Tällä tavoin huronit olivat saaneet yleisen käsityksen tavasta, miten linna oli rakennettu ja suojattu sekä sitäpaitsi saaneet tietää erinäisiä yksityisseikkoja, jonka vuoksi he kykenivät toimimaan järkevästi pimeässäkin. Niin pian kuin tuli pimeä, lähestyi molemmilta rannoilta lauttoja, jotka oli kyhätty samalla tavoin kuin aikaisemmin puheena olleet, vakoilemaan. Ja arkki oli sivuuttanut viidenkymmenen jalan päässä yhden heistä ilman, että häntä huomattiin. Tämä mies makasi pitkällään pölkkyjen päällä niin, että häntä oli vaikea huomata vettä vasten, kun he lisäksi hiljaa liikkuivat. Kun kaksi seikkailijaa oli tällä tavoin tullut lähelle linnaa, he yhtyivät ja ryhtyivät tekemään huomioitaan lähestyäkseen seuraavassa tuokiossa rakennusta. Tyhjä oli linna, niinkuin oli odotettukin. Lautat lähetettiin viipymättä rantaan lisäväkeä hakemaan, ja kaksi villiä jäi käyttämään hyväkseen asemaansa. Miesten onnistui päästä katolle ja siirtämällä vähän kaarnalevyjä syrjään laskeutua niin sanoaksemme ullakolle. Kirveillä hakattiin sitten reikä nelikulmaisista hirsistä tehtyyn ullakon lattiaan, josta kokonaista kahdeksan mitä vankinta intiaania laskeutui alla olevaan huoneeseen. Tänne heidät jätettiin, hyvin varustettuina aseilla ja ruokavaroilla, kestämään piiritystä tai tekemään hyökkäyksen, sikäli kuin asianhaarat vaatisivat. Yön he olivat nukkuneet niinkuin ainakin intiaanit, jotka ovat sotaretkellä.
Päivän sarastaessa he näkivät tähystysaukoista, jotka olivat ainoat valon ja ilman pääsykohdat, arkin lähestyvän linnaa. Ikkunat oli suljettu lujasti lankuilla. Heti kun päästiin selville, että molemmat valkeat miehet aikoivat tulla sisään lattialuukusta, niin päällikkö, joka johti huronien hankkeita, ryhtyi valmistuksiin, otti miehiltänsä pois kaikki aseet, yksinpä veitsetkin, ja kätki paikkaan, mistä niitä ei etsimättä löytänyt. He laittoivat nuorat valmiiksi, ja kun jokaiselle oli määrätty paikat kolmessa eri huoneessa, he kaikki jäivät odottamaan merkinantoa hyökkäykseen vihollisen kimppuun. Heti kun he olivat kaikki rakennuksen sisällä, ryhdyttiin toimenpiteisiin, ettei mitään epäilyttävää näkynyt ulospäin. Juuri sisään mennessä putosi eräältä mokkasiini, jota hän ei voinut enää löytää pimeässä.
XX luku.
Edellisessä luvussa jätimme taistelijat ahtaaseen ottelupaikkaansa vilkuilemaan hurjasti toisiinsa. Tuommoisissa olosuhteissa kuin mihin molemmat riitapuolet olivat joutuneet, ei välirauha voinut kauan kestää. Ottelupaikka oli liian suppea, ja petoksen pelko liian suuri sen myöntämiseksi. Päinvastoin kuin olisi odottanut Hurry oli ensimmäinen, joka aloitti taistelun. Johtuiko tämä jostakin kekseliäästä juonesta vai luulosta, että hänelle olisi etua äkillisestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä vai oliko se seurauksena kiihtymisestä tai hänen sammumattomasta intiaanivihastansa, on mahdoton sanoa. Hänen hyökkäyksensä oli kuitenkin hurja ja ensi tuokiossa tempaisi kaikkien mielet mukaansa. Hän kiskaisi lähintä huronia vyötäröstä, kohotti hänet korokkeen yli ja singautti hänet järveen. Puolessa minuutissa oli kaksi muuta hänen rinnallaan, ja toinen sai pahan vamman pudotessaan kumppaninsa päälle, joka vast'ikään oli mennyt samaa tietä hänen edellänsä. Jäljellä oli vain neljä vihollista, ja ottelussa mies miestä vastaan, jossa ei käytetty muita aseita kuin luonnon lahjoittamia, Hurry arveli hyvinkin pitävänsä puolensa lopulle villijoukkoa.
– Eläköön, Tuomo! huusi hän. – Vekarat aikovat järveen, ja kohta on koko roikka vedessä pulikoimassa! Samassa kun nämä sanat lausuttiin, sysäsi raju, kasvoihin osunut potku intiaanin, joka oli saanut kätensä kiinni korokkeen ulkosyrjään, auttamattomasti ja toivottomasti takaisin veteen. Kun taistelu oli ohi, nähtiin Kiiltävän Kuvastimen kirkkaan veden läpi hänen tumma ruumiinsa makaamassa ojennetuin käsivarsin särkällä, jossa linna sijaitsi, pitäen kiinni sannasta ja rikkaruohoista, pelastaakseen näin elämänsä kuoleman raivoisalta otteelta. Toisen sydänalaan sattunut isku väänsi hänet kaksinkerroin, niinkuin madon, jonka päälle on polkaistu, ja nyt oli Hurrylla vain kaksi taistelukelpoista vihollista vastassaan. Toinen heistä oli ei ainoastaan suurin ja väkevin huroneista, vaan myöskin kokenein läsnäolevista sotureista, vieläpä mies, jonka jäntereet olivat erinomaisen karaistuneet taisteluista ja marsseista sotaretkillä. Tämä mies antoi arvoa vastustajansa suunnattomille voimille ja oli tarkasti säästänyt omiaan. Hän oli siis parhaalla tavalla varustautunut tällaiseen taisteluun; pukeutuneena ainoastaan vyötärövaatteeseen hän oli kuin reippauden ja voiman kuvapatsaan alaston ja kaunis malli. Ei Hurry kuitenkaan epäröinyt, vaan puhaltui pelättävän vastustajansa kimppuun, aikoen työntää hänetkin järveen. Rysystä, joka nyt alkoi, oli tosiaan leikki kaukana. Niin rajuksi se pääsi heti alusta pitäen ja niin sukkelat ja taitavat olivat painijain liikkeet, ettei jäljellä olevalla villillä ollut tilaisuutta iskeä siihen kiinni, vaikkapa mielensä olisi tehnytkin; hämmästys ja pelko kytkivät hänet siihen paikkaan ikäänkuin taikavoimalla. Hän oli kokematon nuorukainen, ja hänen verensä hyytyi, kun hän katseli tätä inhimillisen vihan hurjaa taistelua tässä ennenkuulumattomassa muodossa.
Hurry koetti ensiksi lyödä vastustajansa kumoon. Tässä tarkoituksessa hän tarttui häntä kurkkuun ja toiseen käsivarteen ja koki lyödä jalat hänen altansa amerikkalaisrajalaisen ketteryydellä ja voimalla. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, sillä huronin jalat välttivät iskun yhtä ketterästi kuin se oli annettukin, ja sitä paitsi hän saattoi tarttua vastustajansa vaatteihin. Sitten seurasi ottelulajeja, jos sellaista sanontatapaa voi käyttää kahden hengen välisestä taistelusta, jossa ei mikään yritys ole selvästi havaittavissa; taistelijain jäsenet ja vartalot omaksuivat niin monta asentoa ja käännettä, ettei ehtinyt niitä seurata. Kuitenkaan tämä sekava mutta hurja taistelu ei kestänyt minuuttiakaan, kun hurjistuneena yrityksensä tyhjiin raukeamisesta vihollisen vikkelyyden ja yläruumiin alastomuuden takia Hurry yltyi epätoivoiseen ponnistukseen, jonka tuloksena oli, että huroni lensi hurjaa vauhtia rakennuksen seinään. Töytäys oli niin raju, että intiaani huumautui hetkeksi. Tuska myös aiheutti syvää voihkinaa, mitä intiaani harvoin päästää kuuluviin taistelun tuoksinassa. Siitä huolimatta hän syöksähti uudelleen vihollisensa kimppuun, tietäen pelastuksensa riippuvan vain päättäväisyydestään.
Hurry tarttui nyt miestä vyötäisiin, nosti hänet koholle ja heittäytyi omalla raskaalla painollansa hänen päällensä. Uudesta kolauksesta intiaani äimistyi niin, että ehdottomasti joutui valkoisen jättiläisvastustajansa armoihin. March tarttui molemmin käsin uhriansa kurkkuun ja puristi sen hurjilla voimillansa kuin ruuvipenkkiin, vääntäen samalla huronin päätä korokkeen syrjää vasten, kunnes leuka oli ylinnä. Mies raukan silmät näyttivät työntyvän kuopistaan, kieli riippui ulkona suusta, ja sieraimet laajenivat miltei haljetakseen.
Tällä hetkellä pistettiin silmukalla varustettu niiniköysi kätevästi Hurryn käsivarsien sisäpuolelle, köyden pää pujotettiin silmukasta, niin että nuora tuli surmansilmukalle, ja hänen kyynärpäänsä vedettiin yhteen hänen selkänsä takaa voimalla, jota Hurryn jättiläisvoimatkaan eivät kyenneet estämään. Vain vastahakoisesti salli raivostunut rajalainen tuommoisissakaan olosuhteissa vetää kättänsä surman otteesta, sillä kaikki pahat intohimot olivat päässeet valtaan hänen povessansa. Miltei samassa silmänräpäyksessä sidottiin hänen jalkansa samalla tavoin, ja hänen ruumistansa vieritettiin keskelle koroketta, niinkuin mitäkin tukkipölkkyä. Hänen vapautunut vastustajansa ei voinut kuitenkaan nousta, sillä vaikka hän alkoi hengittää, riippui hänen päänsä voimattomana tukin reunalla, ja ensiksi näytti siltä, että hän oli nyrjäyttänyt niskansa. Hän toipui vain vähitellen ja kului tunteja ennenkuin hän voi kävellä. Jotkut luulivat, ettei hänen ruumiinsa eikä ajatuskykynsä koskaan täydellisesti toipunut tämän kuoleman lähelläolon jälkeen.
Häviöstään ja vangiksi joutumisestaan oli Hurryn kiittäminen tavatonta intoansa, millä hän oli suunnannut kaikki voimansa kaatuneeseen viholliseensa. Sillä välin kun hän tällä tavoin reistaili, olivat molemmat intiaanit kavunneet vedestä paaluille, kulkien niitä myöten, kunnes pääsivät korokkeelle toverinsa seuraan. Viimeksimainittu oli nyt siinä määrin saanut jälleen toimintakykynsä, että oli käynyt noutamassa köydet, jotka olivat käyttövalmiina juuri kun toiset tulivat, ja nämä intiaanit tulivat juuri sillä hetkellä, kun Hurry makasi koko painollaan vihollisensa päällä suunnitellen tämän hirveätä kuristamista.
Chingachgook ja hänen kihlattunsa olivat arkista nähneet koko taistelun. Kun kolmella huronilla oli aikomus kietoa köysi pitkällään olevan Hurryn käsivarsien ympäri, niin delawari etsi rihlaansa, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli valkoinen mies sidottu ja onnettomuus tapahtunut. Hän saattoi kyllä vielä kaataa jonkun vihollisen, mutta päänahan riistäminen siltä oli mahdotonta ja nuori päällikkö, jonka olisi täytynyt vaarantaa henkensä voidakseen saada tämän voiton merkin, epäröi ottaa sitä viholliselta sellaisessa tilanteessa. Lukijalle on jo kerrottu, kuinka vaikeata Chingachgookin oli käytellä arkin airoja, vaikkakin hän oli varsin taitava melomaan. Se oli työ, mikä olisi tuottanut vaikeuksia tottuneillekin merimiehille. Lyhyesti sanoen aloittelijan oli vaikeata tällaisessa tapauksessa käsitellä yhtäkään airoista, puhumattakaan siitä, että tässä täytyi yht'aikaisesti liikuttaa kahta isokokoista soutuvälinettä. Isoja airoja kykenee liikuttamaan paremmin raaka ruumiillinen voima kuin helläkätinen taitavuus, mutta delawarin onnistui kuitenkin liikuttaa arkkia aika hyvin jo ensi yrityksellä. Delawari älysi täydelleen, kuinka arveluttavaan asemaan Hist ja hän joutuisivat, jos huronit ottaisivat kanootin, joka yhä oli lattialuukun alla, ja kävisivät heidän kimppuunsa. Hän mietti välillä panisiko hän Histin hallussaan olevaan kanootiin ja ohjaisi itäisille vuorille toivoen pikaisesti pakenemalla ehtivänsä johonkin delawarikylään. Mutta monet arveluttavat seikat asettuivat tätä ajattelematonta tuumaa vastustamaan. Vakoilijat vartioivat epäilemättä järveä molemmilta puolin; tuskinpa kanootin olisi ollut mahdollista lähestyä rantaa kenenkään näkemättä kukkuloilta. Eikähän jälkeä voinut peittää intiaanin silmiltä, ja toisekseen, Histin voimat eivät riittäneet kilpailemaan karaistuneiden soturien kanssa pitkällä matkalla. Ja viimeiseksi, mutta ei suinkaan mitättömimpänä seikkana, ailahti mieleen Hirventappaja ja hänen asemansa, ystävä, jota ei saanut hylätä hädän hetkellä.
Hist aprikoi asiaa osittain toisella tavalla, vaikka hänkin tuli samaan lopputulokseen. Oma vaaranalainen asemansa ei häntä huolestuttanut niin paljon kuin molempien sisarien kohtalo, jotka nyt suuresti herättivät hänen naisellista myötätuntoisuuttaan. Siihen aikaan, kun taistelu korokkeella taukosi, oli tyttöjen kanootti kolmen sadan jaardin päässä linnasta, ja Judit lakkasi melomasta, kun selviä taistelun merkkejä nyt viimeinkin tuli näkyviin.
Niin hyvin arkissa kuin kanootissa olijain oli kiittäminen Hurryn hurjaa hyökkäystä tilapäisestä turvallisuudestaan. Tavallisissa oloissa olisi tytöt viipymättä otettu vangiksi, mikä ei olisi ollutkaan vaikeata, koska villeillä nyt oli kanootti hallussaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin huronit toipuivat rajun riehunnan seurauksista, sitä enemmän vielä, kun joukon johtajaa oli niin pahasti rutistettu. Hist meni aluksen perään ja viittoili turhaan vaikka millä tavalla tytöille, jotta he tekisivät kaarroksen loitolla linnasta ja lähestyisivät arkkia idästä päin. Mutta näitä merkkejä epäiltiin tai käsitettiin väärin. Nähtävästi ei Judit ollut kyllin selvillä asiain tilasta luottaakseen täysin kumpaankaan asianosaiseen. Sen sijaan että olisi kehoitusta noudattanut, hän pysyttelihe pikemmin loitompana ja meloi verkalleen järven leveimmälle kohdalle, missä oli laajin näköala ja avarin tila kiidättääkseen pakoon.
Chingachgook nosti ravakasti purjeen. Kysymys oli nyt siitä, miten saada arkki ohjatuksi sopivalla tavalla linnan läheisyyteen, jotta vihollisilla ei olisi mahdollisuutta lähestyä sitä kanootissa, tapa, mitä sodankäynnissä nimitetään voimiensitomiseksi. Telakan aukiolo näytti karkoittavan unteluuden huronien mielestä, ja kun aluksen keula oli kääntynyt tuulen puolelle, mutta pahaksi onneksi väärään suuntaan, niin että se tuli muutaman jaardin päähän korokkeesta, niin Hist katsoi tarpeelliseksi kehoittaa sulhoaan hakemaan itselleen suojaa vihollisen luotien varalta. Vihollisten kuulille alttiiksi joutumista oli vältettävä keinolla millä hyvänsä, koska delawari huomasi, ettei Hist mennyt piiloon niinkauan kuin hän itse pysyi näkyvissä. Chingachgook jätti sen vuoksi arkin omaan varaansa, pakotti Histin menemään kajuuttaan, jonka ovet hän heti paikalla sulki, ja alkoi etsiä pyssyjä.
Molempien puolien asema oli nyt niin erikoinen, että se ansaitsee erikoisen kuvauksen. Arkki oli noin viidenkymmenen jaardin päässä linnasta, vähän etelän puolella, purje pullollaan ja perämela valloillaan. Viimeksimainittu oli onneksi irtonainen, joten se ei paljonkaan haitannut vaikeasti ohjattavan aluksen krapumaisia liikkeitä. Koska purje oli, niinkuin merimiehet sanovat, lennossa, niin tuuli pyöräytti raakapuun eteenpäin, vaikka molemmat jalustimet olivat kiinni. Tämä vaikutti alukseen, joka oli tasapohja ja kulki vain kolme, neljä tuumaa syvässä, sillä tavoin, että keula työntyi verkalleen tuulen alapuolelle, ja niin koko alus kääntyi samaan suuntaan. Muutokset tapahtuivat kuitenkin tuiki hitaasti, sillä tuuli ei ollut ainoastaan heikko, vaan vieläpä oikullinenkin, ja kahdesti tai kolmesti purje rupesi lepattamaan.
Jos arkissa olisi ollut emäpuu, olisi se ehdottomasti törmännyt koroketta vasten keulalaidallaan, jossa tapauksessa ei mikään olisi estänyt huroneja ottamasta sitä huostaansa. Mutta kun se puuttui, niin alus laski verkalleen tuulen alle, juuri ja juuri selviten tuosta osasta rakennusta. Paaluista, jotka olivat useita jalkoja ulompana, ei se sitä vastoin päässyt kunnialla sivuutumaan, vaan hidasliikkeisen aluksen keula tarttui suorakulmaisesta nurkastaan kahden paalun väliin ja jäi siihen kuin ankkuriin. Tällä hetkellä delawari tähysteli valppaasti tirkistysluukusta vartoen ampumatilaisuutta huronien ollessa rakennuksessa aivan samanlaisessa hommassa. Ylen uupunut soturi nojasi seinää vasten, häntä ei näet oltu ehditty viedä huoneeseen, ja Hurry virui miltei yhtä liikkumatonna kuin tukki melkein keskellä koroketta. Chingachgook olisi voinut kaataa edellämainitun, ja hänen päänahkansa olisi ollut varma saalis, mutta nuori päällikkö tahtoi välttää sitä, sillä siitä ei olisi koitunut kunniaa eikä hyötyäkään.
– Työnnä kanki ulos, Käärme, jos Käärme olet, sanoi Hurry ähkäisten ja haukkoen ilmaa, sillä siteet ahdistivat häntä pahasti, – ja sysää purren keula irti, niin selviät meistä nähden tiehesi ja kun olet tehnyt itsellesi sen hyvän työn, niin autapa vähän minuakin ja anna tuolle mutisevalle hirtehiselle surman paukku otsaan.
Hurryn huudosta oli kuitenkin ainoastaan sen verran hyötyä, että Histin huomio kiintyi hänen tilaansa. Terävä-älyinen tyttö oivalsi kaikki ensi silmäyksellä. Hän asetti suunsa tirkistysreikään ja lausui hiljaisella mutta selvällä äänellä:
– Miksi ei te pyöriä ja pudota purteen? Chingachgook ampuu huroni, jos hän ahdistaa.
– Vie suas, tyttö, sepä vasta oiva tuuma, ja saatetaanpa tuota koettaakin, jos purtenne perän vain saisitte painumaan vähän tännemmäksi. Valmista vuode sinne pohjalle, johon minä voin pudottautua.
Tämä lausuttiin onnellisella hetkellä, sillä odotukseen väsyneinä intiaanit laukaisivat miltei yhtä aikaa rihlansa, vahingoittamatta kuitenkaan ketään, vaikka monta luotia osui tirkistysreikiin. Hist oli kuullut osan Hurryn sanoja, mutta suurin osa häipyi tuliluikkujen navakoihin pamauksiin. Hän otti salvan ovelta, mikä vei aluksen perään, mutta ei uskaltanut astua näkyviin. Koko tämän ajan oli arkin keula ollut kiinni, mutta heltisi vähitellen puristuksestaan, sikäli kuin toinen pää verkalleen kääntyi ympäri lähemmäksi koroketta.
Hurry, joka lepäsi kasvot arkkiin päin, piti silmällä jokaista muutosta ja näki viimein koko aluksen olevan irti ja alkavan verkalleen solua paalutuksen vieritse. Yritys oli epätoivoinen, mutta siinä oli ainoa keino pelastua kidutuksesta ja kuolemasta ja se oli täysin sopusoinnussa hurjimuksen luonteen kanssa. Odotettuansa viimeiseen silmänräpäykseen, jotta keula ehtisi raapaista korokkeen laitaa, hän alkoi vääntelehtiä ikäänkuin olisi ollut kovissa tuskissa ja alkoi sitten äkkiä ja nopeasti vieriä vierimistään aluksen keulaa kohti. Pahaksi onneksi Hurryn olkapäät tarvitsivat suuremman pyörimäalan kuin hänen jalkansa, ja sillä hetkellä kun hän pääsi korokkeen reunaan, oli hän syrjäytynyt suunnastaan siksi paljon, ettei hän tullutkaan arkin kohdalle; ja kun hänen liikkeittensä nopeus ja uhkaava vaara ei sallinut hänen pysähtyä, hän molskahti veteen.
Tällä hetkellä Chingachgook, ollen yhdessä tuumassa kihlattunsa kanssa, houkutteli huronit taas ampumaan, ja niinpä ei näistä ainoakaan huomannut, millä tavalla mies, jonka he olivat niin lujasti köyttäneet, oli kadonnut. Mutta Histin mieltä jännitti kovin tuo rohkea yritys ja hän vartioi Hurryn liikkeitä yhtä tarkkaavasti kuin kissa hiirtä. Samassa tuokiossa kun Hurry läksi liikkeelle, näki hän edeltäpäin seuraukset, sitä helpommin vielä, kun alus alkoi liikkua lujemmin, ja hän rupesi miettimään, millä keinoin voisi hänet pelastaa. Eräänlaisella vaistomaisella ripeydellä hän avasi oven hetkenä, jona pyssyt paukkuivat hänen korvissaan, ja astui välillä olevan kajuutan suojaamana aluksen perään juuri parahiksi nähdäkseen Hurryn putoamisen järveen. Sattumoisin hän polkaisi purjeen jalustimelle, joka oli sidottu perään. Tuokiossa hän sieppasi irti olevan osan nuoraa ja heitti sen sille taholle, missä Hurry avutonna pulikoi.
Nuora putosi vajoavan miehen päähän, ja hänen onnistui saada se useasta kohden käsiinsä ja kaiken lisäksi hampaittensakin väliin. Hurry oli taitava uimari, ja niin sidottu kuin hän olikin, käytti hän hyväkseen tarkoituksenmukaisinta keinoa. Hän oli pudonnut selälleen ja sen sijaan, että olisi rimpuillut ja hukuttanut itsensä ponnistellessaan epätoivoisesti veden päällä pysyäkseen, hän antoi ruumiinsa painua niin alas kuin mahdollista ja oli jo painunut veden alle kasvoja lukuunottamatta, kun nuora hänet yllätti. Tällä aikaa hän käytti käsiänsä samalla tavoin kuin kalat käyttävät eviänsä ja olisi kenties pysytellyt tässä asennossa, kunnes intiaanit olisivat hänet pelastaneet, jollei olisi saanut muualta apua, mutta arkin vauhti kiristi köyttä ja köysi puolestaan hinasi häntä hiljaa eteenpäin samaa kyytiä kuin arkki itsekin meni. Liike auttoi häntä pitämään kasvojaan veden yläpuolella, ja tottuneelta olisi käynyt hyvinkin päinsä edetä tällä erikoisella, mutta silti yksinkertaisella tavalla vaikkapa mailin verran.
Olemme maininneet, etteivät huronit huomanneet Hurryn äkillistä katoamista. Nykyisessä asemassansa hän oli näkymättömissä korokkeen takana, ja kun arkki lipui eteenpäin purjeen työntämänä, niin hän pääsi paalujen suojaan. Huronit olivat liian kovassa touhussa koettaessaan surmata delawarivihollisensa lähettämällä luodin jostakin tirkistysreiästä tai kajuutan seinän raosta joutaakseen edes ajattelemaan miestä, jonka arvelivat olevan niin lujissa siteissä. Heitä huolestutti etupäässä tapa, millä arkki meni menojansa paalujen ohi, vaikka sen vauhtia ainakin puoleksi hidastutti kihnaus; ja he juoksivat linnan pohjoispäähän saadakseen tilaisuuden ampua tässä päässä rakennusta olevista tirkistysrei'istä. Chingachgook oli samanlaisessa touhussa ja oli yhtä tietämätön kuin vihollisensakin Hurryn asemasta. Arkin viilettäessä eteenpäin rihlat puhalsivat pikku savupilviä toisesta suojuksesta toiseen, mutta molempien asianosaisten liikkeet olivat siksi sukkelat, ettei mitään vahinkoa tullut. Lopulta arkki pääsi kokonaan eroon paaluista ja pyyhälsi tuota pikaa huomattavasti lisääntyneellä vauhdilla pohjoiseen päin.
Chingachgook sai nyt vasta kuulla Histiltä Hurryn arveluttavasta tilasta. Jos jompikumpi heistä olisi astunut näkyviin arkin perään, olisi hän saanut maksaa rohkeutensa hengellänsä, mutta onneksi jalustin, josta mies piti kiinni, meni purjeen alareunaan. Delawari sai sen irroittaneeksi peränastasta, ja Hist, joka oli lähtenyt samalle asialle, alkoi heti vetää nuoraa. Tällä hetkellä Hurry oli viiden- tai kuudenkymmenen jalan päässä perästä ainoastaan kasvot veden päällä.
Vasta sitten kun hänet kiskottiin selvälle vedelle linnan ja paalujen suojasta, huomasivat hänet huronit, jotka kohottivat kamalan ulvonnan ja alkoivat tuiskuttaa tulta häntä kohti. Juuri tällä hetkellä Hist alkoi vetää nuoraa sisään – seikka, joka nähtävästi pelasti Hurryn hengen. Ensimmäinen luoti osui veden pintaan juuri sille kohdalle, missä hänen leveä rintansa kuumotti kirkkaasta vedestä, ja olisi kenties lävistänyt hänen sydämensä, jos kulma, johon se sattui, olisi ollut tylsempi. Sen sijaan että olisi tunkenut veteen luoti kimposi sileästä pinnasta, ponnahti ylös ja napsahti kajuutan seinään paikkaan, missä Chingachgook oli ollut minuuttia aikaisemmin selvittäessään nuoraa. Toinen, kolmas ja neljäs luoti tuli perästä, mutta yhtä liukkaasti nekin kimmahtivat veden pinnasta, ja Hurry tunsi vain surman paarmojen vinkuvan läheltä rintaansa.
Huomattuansa erehdyksensä huronit muuttivat menettelytapaansa ja tähtäsivät suojattomiin kasvoihin, mutta kun Hist samaan aikaan veti nuoraa, niin maali siirtyi eteenpäin, ja henkeä tavoittelevat luodit läiskähtelivät vain veteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin Hurry arkin perälaidan ohi, jolloin hän pääsi suojaan. Delawari ja Hist toimittivat tehtävänsä hyvässä suojassa kajuutan takana, ja lyhyemmässä ajassa kuin on kerrottu, olivat he kiskoneet Hurryn jykevän vartalon sille kohdalle, missä itse olivat. Chingachgook, seisten valmiina terävä puukko kädessä, kumartui laidan yli ja sipaisi köydet poikki rajalaisen raajojen ympäriltä. Oli vaikeata nostaa häntä, jotta hän pääsisi tarttumaan aluksen takaosaan kiinni ja loppujen lopuksi hinata hänet kannelle, koska Hurry ei voinut käyttää käsiään, mutta yritys saatiin toteutetuksi aivan viime hetkessä, jonka jälkeen vapautettu mies hoiperteli eteenpäin ja uupuneena ja tarmotonna nuukahti purren pohjalle.
Samalla hetkellä kun huronit kadottivat näkyvistään Hurryn ruumiin, rupesivat he ulvomaan pettymyksestä, ja kolme rivakinta miestä juoksi lattialuukulle ja sitten suoraa päätä kanoottiin. Kesti kuitenkin kotvan, ennenkuin he pääsivät käsiksi aseisiinsa ja meloihinsa sekä käyttääksemme puhtaasti teknillistä sananpartta "laskemaan telakalta". Tähän aikaan Hurry oli jo aluksessa, ja delawarilla oli rihlansa valmiina.
Kun intiaanit olivat päässeet paalutuksen ulkopuolelle ja huomanneet olevansa avonaisella järvellä, niin heidän intonsa tuntuvasti jäähtyi. Tuohikanootissa he olivat vailla suojaa, ja intiaani-varovaisuus ei sallinut sellaista ihmishenkien uhraamista, mikä olisi seurauksena hyökkäyksestä vihollisen kimppuun, jolla oli suojanaan niin lujat varustukset kuin delawarilla. Arkin seuraamisen asemesta nuo kolme soturia kääntyivät itärantaa kohti, pysytellen turvallisen välimatkan päässä Chingachgookin rihloista, saadakseen tyttöjen kanootin haltuunsa.
Kun viimeinen teko oli saatu onnelliseen päätökseen, molempien puolien asema oli täydellisesti muuttunut. Arkki oli purjehtinut ja ajautunut ainakin puolen mailin päähän linnoituksesta pohjoiseen. Niin pian kuin delawari huomasi, että tytöt etääntyivät ajautuvasta aluksesta, jota ei voitu ohjata, ja tietäen hyvin sen, että takaa-ajettaessa heidän oli vaikeata päästä karkuun kanootillaan, hän pienensi purjeita, jotta pakenijat edes jotenkuten pääsisivät etsimään turvaa aluksesta. Tästä oli luonnollisena seurauksena, että arkki jäi lähemmäksi tapahtumapaikkaa siltä varalta että sattuisi ottelu tyttöjen ja heidän takaa-ajajiensa välillä. Juditin kanootti oli neljännesmailin päässä huronin kanootista etelään lähempänä itärantaa ja suunnilleen saman välimatkan päässä etelään linnasta kuin vihollisen kanootista. Huomatessaan vaaran Judit pyysi Hettyä auttamaan melomisessa, jotteivät huronit saavuttaisi heitä.
– Miksi me pakenisimme, Judit? kysyi yksinkertainen tyttö. – Huronit eivät ole koskaan tehneet minulle pahaa, eivätkä mahda tehdäkään.
– Sinuun nähden se kyllä saattaa olla totta, mutta minuun nähden on laita varsin toinen. Laskeudu polvillesi ja lue rukouksesi, nouse sitten ylös ja ponnista kaikki voimasi, jotta pääsisimme pakoon. Ajattele minuakin rukoillessasi, rakas lapsi.
Judit antoi nämä ohjeensa sekavin tuntein, ensiksikin senvuoksi, että hän tiesi sisarensa aina etsivän vaivoilleen lohtua Kaikkivaltiaalta, ja toiseksi, koska hänet valtasi heikkouden tunne ja hänen oma ylpeä itsetuntonsa tuntui riittämättömältä. Rukoilija oli polvistunut, ja kanootti alkoi liikkua nopeasti. Ei kumpikaan jäänyt odottamaan apua ulkoapäin tietäen sen venyvän pitkäksi. Kuin kaksi sota-alusta pyrkivät he ratkaisuun kohtalokkaalla hetkellä lisäämällä vauhtia voidakseen saavuttaa ponnistuksistaan tuloksia mikäli mahdollista. Muutamassa minuutissa selvisi huroneille, että tytöt olivat taitavia soutajia ja että heillä olisi täysi työ saavuttaakseen heidät.
Judit oli suunnannut kulkunsa alussa itärantaa kohti miettien maihinnousumahdollisuuksia ja ajatteli ehkä hädän hetkellä olevan viisasta paeta metsiin, mutta kun hän lähestyi maata, niin tietoisuus siitä, että joku vakoilija seuraili hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan suunnitelmaansa. Puolen mailin matkalla eivät intiaanit saavuttaneet mitään olennaista etua, mutta useita tunteja kestänyt tiukka ponnistus vaikutti tuntuvasti molempiin kilpailijoihin. Antaakseen jonkun miehistään huoahtaa intiaanit vaihtoivat airoja kädestä käteen, ponnistustensa silti sanottavasti verkkenemättä. Judit huomasi tämän tempun ja joutui epätoivoon ajatellessaan kilpailun päättymistä, koska hänen voimansa eivät luultavasti kestäisi miesten voimain rinnalla, näillä kun oli tilaisuus vaihtaa soutuvuoroansa.
Vieläkään eivät intiaanit olleet päässeet tyttöjä kahtasataa jaardia lähemmäksi, vaikka olivatkin taitavia melankäyttäjiä ja tottuneita liikkumaan vesillä. Ei oltu vielä keskellä järveä, kun Judit huomasi huronien lähestyvän yhä enemmän ja enemmän. Hänestä oli epätoivo kaukana, mutta jonakin hetkenä hän ajatteli antautumista, koska hän toivoi tulevansa viedyksi leiriin, missä tiesi Hirventappajan olevan vankina. Mutta kun hänen mieleensä muistui keinot, joita hän toivoi voivansa käyttää tämän vapauttamiseksi, niin moiset ajatukset kaikkosivat sen tiensä mielestä, ja hän yltyi vetelemään airoillansa kahta ankarammin. Juditin kanootti suorastaan kiiti eteenpäin ja tahdonvoimainsa avulla hän pakottautui yhä enemmän ponnistamaan voimiaan. Välimatka piteni pitenemistään ja jo älysivät huronit, että heidän oli ponnistaminen viimeiset voimansa, jolleivät tahtoneet ottaa niskaansa tuota häpeää, etteivät pitäneet puoliaan naisille. Riuhtaistessaan hurjasti miehistä väkevin taittoi aironsa juuri hetkellä, kun oli sen ottanut kumppaninsa kädestä päästääkseen tämän levähtämään. Se ratkaisi asian yhdellä iskulla. Kanootti, jossa oli kolme miestä, mutta yksi airo, ei kyennyt saavuttamaan Tuomas Hutterin tyttärien veroisia pakenijoita.
– Kas niin, Judit! huudahti Hetty. – Jo kai sinä nyt myönnät, että rukoilemisesta on apua. Huroneilta katkesi airo, ja nyt ne eivät saavutakaan meitä konsanaan.
– Enhän ole sitä koskaan kieltänytkään, Hetty, ja joskus minä soisin rukoilleeni enemmän ja ajatelleeni vähemmän kauneuttani. Ei meillä nyt ole mitään hätää; voimme meloa vähän etelämmäksi huoahtamaan pikkuisen.
Tämä tehtiinkin, ja vihollinen lopetti takaa-ajonsa samalla hetkellä, kun vahinko sattui, yhtä äkisti kuin laiva, joka on menettänyt jonkin tärkeän puomin. Juditin kanootin seuraamisen asemesta huronit käänsivät purtensa kokan linnaa kohti, mihin kohta saapuivat, mutta tunnin kuluttua heidän kanoottinsa täynnä miehiä nähtiin lähtevän linnasta ja suuntaavan kulkunsa rantaa kohti. Tytöillä ei ollut ruokaa ja he alkoivat nyt lähestyä rakennusta ja arkkia tultuansa lopultakin arkin liikkeistä siihen päätökseen, että se sisälsi ystäviä.
Arkki oli mailin päässä pohjoisessa päin, mutta tulla karetteli linnaa kohti niin koreasti, että Judit heti arvasi valkoisen miehen olevan airoissa. Tultuansa sadan jaardin päähän linnasta tytöt alkoivat kiertää sitä vakuuttautuakseen siitä, että se oli tyhjä. Ei näkynyt kanoottia lähistöllä, ja tämä antoi heille uskallusta meloa yhä lähemmä, kunnes olivat kiertäneet paalujen ympäri ja tulleet korokkeelle.
– Mene sinä sisään, Hetty, sanoi Judit, – ja katso, ovatko villit menneet tiehensä. Sinulle ne eivät tee pahaa, ja jos joku vielä on täällä, niin anna minulle merkki. En usko, että ne ampuvat turvatonta tyttöä. Minä pakenen hädän tullen voidakseni olla valmis menemään heidän luokseen omissa asioissani.
Hetty teki niinkuin oli käsketty, ja Judit vetäytyi, heti kun sisarensa oli astunut maalle, muutamien jaardien päähän korokkeesta ollakseen valmis pakenemaan. Mutta tämä oli tarpeetonta, sillä tuokion kuluttua Hetty palasi ilmoittamaan, ettei ollut mitään hätää.
– Kävin joka huoneessa, Judit, sanoi hän. – Tyhjiä näkyvät olevan kaikki, paitsi isän; hän on huoneessaan ja nukkuu, vaikkei niin rauhallisesti kuin tavallisesti.
– Onko isälle tapahtunut jotakin, kysyi Judit astuessaan laiturille. Hän puhui nopeasti, sillä hänen hermonsa olivat jännitystilassa.
Hetty katsoi miettiväisenä puhujaan ja näytti haluttomalta puhumaan kuin lapsi, jolta kysytään jotakin.
– Sinä tiedät hyvin, missä tilassa isä on usein, Judit, vastasi tyttö, – varsinkin silloin, kun hän on nauttinut likööriä liikaa. Hän ei silloin tiedä, mitä sanoo eikä ... hän näyttää nyt olevan liköörin vallassa.
– Sepä somaa! Olisivatko villit juopotelleet hänen kanssansa ja sitten jättäneet hänet rauhaan? On häpeällistä, Hetty, lapsen nähdä isänsä alennustilaa. Mutta, eipä mennä häntä häiritsemään, ennenkuin herää.
Sisähuoneesta kuuluva korina saattoi kuitenkin heidät muuttamaan päätöksensä, ja tytöt riensivät isänsä luo, jonka he olivat tottuneet näkemään tilassa, mikä lähentelee eläimen astetta. Siellä ukko istua kyyhötti kapean huoneen nurkassa ja hänen hartiansa olivat köyryssä, pää painunut rintaa vasten. Judit kumartui eteenpäin ja kohotti vaatekappaletta, joka peitti vanhuksen pään, mutta ei hartioita. Häntä kohtasi silloin kaamea näky. Hän nimittäin huomasi värähtelevästä, paljaasta lihasta, paljastuneista suonista ja lihaksista ja muista kuolevaisuutemme merkeistä, semmoisina kuin ne tulevat näkyviin, kun pää on nyljetty, että hänen isältänsä oli elävältä riistetty päänahka.
XXI luku.
Lukijan on kuviteltava mielessään kauhua, mikä valtasi tyttäret heidän nähdessään odottamatta tuommoisen viime luvussa kerrotun, tärisyttävän näyn. Me sivuutamme ensimmäiset tunteenpurkaukset, tytärrakkauden ilmenemiset ja kerromme näyn aiheuttamasta hämmingistä ja toimenpiteistä. Raadeltu pää sidottiin, rumentava veri pyyhittiin pois uhrin kasvoilta ja sitten ehdittiin tiedustelemaan tapahtumain yhteydessä olevia, vakavampia asianhaaroja. Tapauksen yksityiskohdat saatiin selville vuosia myöhemmin. Kerromme ne tässä, koska sen voi tehdä muutamin sanoin. Otellessaan huronin kanssa Hutteria oli puukotettu, ja puukottaja oli juuri tuo vanha soturi, joka varovaisuuden vuoksi oli riisunut aseet kaikilta muilta paitsi itseltään. Kun tuima vihollinen häntä kovin ahdisti, oli intiaani turvautunut puukkoonsa, ja se ratkaisi asian. Tämä tapahtui silloin, kun ovi avattiin ja Hurry ryntäsi ulos laiturille, kuten aikaisemmin on kerrottu. Hutter tehtiin miltei taistelun alussa kykenemättömäksi jatkamaan ottelua, ja hänen voittajansa hämmästyivät nähdessään veren runsaasti vuotavan ukosta peläten yrityksen saada vangit elävinä käsiinsä menevän myttyyn. Sitten kun kolme huronia oli palannut järveltä tyttöjä takaa-ajamasta ja oli päätetty hylätä linna ja liittyä maalla olevaan joukkoon, niin Hutterilta yksinkertaisesti nyljettiin päänahka voitonmerkiksi ja hänet jätettiin vähitellen kuolemaan. Näin oli käynyt tuhansille ihmisille, jotka olivat joutuneet raakojen soturien käsiin Amerikan mantereen tässä kolkassa. Jollei Hutterille olisi muuta vahinkoa tapahtunut kuin päänahan menettäminen, olisi hän kenties saattanut toipua, mutta juuri luo puukon isku osoittautui kuolettavaksi.
On hetkiä, jolloin Jumalan vakaa oikeamielisyys näyttäytyy kaikessa ankaruudessaan pukeutuen ihmisen silmillä katsoen varsin epämiellyttäviin ja pelkoaherättäviin muotoihin. Judit ja Hetty huomasivat kumpikin Sallimuksen rankaisevan isää tuottamalla hänelle kärsimyksiä, koska hän yritti tehdä samaa irokeeseille. Tämän näki ja tunsi Judit tavalla, mikä oli ominaista hänen luonteelleen. Nuorempi sisar, jonka vastaanottavaisuus oli huomattavasti rajoitetumpi, ei tuntenut tätä yhtä selvästi, vaikka se järkytti häntä.
– Oi, Judit, huudahti Hetty, niin pian kuin kärsivälle oli annettu ensi apua. – Isä lähti itse ottamaan päänahkoja, mutta missä on nyt hänen omansa? Raamattu on ennustanut tämän kauhean rangaistuksen.
– Vaiti, sisko! Hän avaa silmänsä, hän saattaa kuulla sanasi ja käsittää ne. Totta sinä puhut, mutta siitä on kovin kauhea puhua.
– Vettä! huudahti Hutter, ja hänen äänensä oli peloittavan syvä ja voimakas ollakseen miehen, joka oli niin lähellä kuolemaa. – Vettä, tytön tollot, annatteko minun kuolla janoon?
Vettä tuotiin ja annettiin kärsivälle. Ensimmäisen kerran hän maistoi sitä kärsimyksensä aikana. Sillä oli kahtalainen hyvä vaikutus: se selvitti hänen kurkkunsa ja virkisti häntä. Hänen silmänsä avautuivat ja niissä näkyi epätoivoinen, harhaileva ilme, mikä tavallisesti kulkee sielun kumppanina ennen tämän eroamista ruumiista. Hän tuntui haluavan ryhtyä puhumaan.
– Isä, sanoi Judit, jota hänen surkuteltava tilansa sanomattomasti vaivasi ja joka ei tiennyt, mitä tässä tilaisuudessa piti sanoa. – Isä, voimmeko tehdä mitään hyväksenne? Voiko Hetty tai minä huojentaa kärsimystäsi?
– Isä! toisti vanha mies hitaasti. – Ei, – en minä ole teidän isänne. Hän oli teidän äitinne, mutta minä en ole teidän isänne. Etsikää arkusta, siellä on kaikki. Vielä vettä.
Tytöt täyttivät hänen toivomuksensa. Judit, jonka varhaisemmat muistot ulottuivat kauemmaksi taaksepäin ajassa kuin sisarensa ja jonka mieleen entisyys joka suhteessa oli jättänyt pysyvämpiä vaikutelmia, tunsi hillittömän ilon ailahduksen rinnassaan kuullessaan nämä sanat. Juditilla ei ollut suinkaan ollut mikään lämmin suhde oletetun isänsä kanssa ja hän oli epäillyt varsin usein Hutterin isyyttä muistellessaan niitä keskusteluja, joita hänen äidillään oli ollut tämän miehen kanssa. On ehkä liioittelua sanoa, ettei äiti koskaan ollut rakastanut Hutteria. Nyt hän iloitsi, ettei hänen tarvinnut velvollisuudestakaan rakastaa isäpuoltaan. Hettyn tunteet olivat vallan toista lajia. Vaikka kykenemättömänä erottamaan eri käsitteitä yhtä tarkasti kuin sisarensa, hänen mielensä sitä vastoin oli täynnä hellyyttä, ja hän oli rakastanut luuloteltua isäänsä, vaikka ei läheskään niin hellästi kuin todellista äitiänsä, ja hän oli kovin suruissaan kuullessaan hänen nyt selittävän, ettei hänellä ollut luontaista oikeutta tähän rakkauteen. Tunteittensa vallassa tyttöparka kääntyi syrjään ja itki.
Molempien tyttöjen vastakkaiset tunteet pitivät heitä hiljaisina pitkän aikaa. Judit antoi kärsivälle miehelle vettä jatkuvasti, mutta hän pidättyi tekemästä hänelle enempiä kysymyksiä tuntien tämän arveluttavan tilanteen. Kuitenkin täytyy sanoa, että hän odotti lisäselityksiä voidakseen entistä enemmän iloita, ettei hän ollut Tuomas Hutterin lapsi. Vihdoin Hetty kuivasi kyyneleensä, tuli ja istuutui tuolille kuolevan miehen viereen, joka oli asetettu pitkäkseen lattialle päänalusenaan joitakin kuluneita vaatekappaleita, joita oli jätetty taloon.
– Isä, hän sanoi, – annatko sinä kutsua itseäsi isäksi, vaikka sinä et sano olevasi se? Isä, hän jatkoi, – luenko teille raamattua? Äiti aina sanoi, että raamattu on hyvä ihmisille vaivassa. Hän itsekin kärsi usein ja silloin hän pani minut lukemaan raamattua itselleen, sillä Judit ei ollut raamattuun yhtä ihastunut kuin minä, tämä kirja aina teki hänelle hyvää. Monta kertaa lukemaan ruvetessani äitini kuunteli kyyneleet silmissä ja lopettaessani hän hymyili ja oli iloinen. Ette te tiedä, kuinka paljon hyvää raamattu voi saada aikaan, sillä te ette ole koskaan koettanut; mutta nyt minä luen yhden luvun, ja se on hellyttävä teidän sydämenne, samoin kuin se hellytti huronienkin sydämet.
– Ettekö tunne nyt huojennusta? kysyi Hetty luettuaan, sulkien kirjan. – Äiti tunsi aina huojennusta luettuansa raamattua.
– Vettä, vastasi Hutter, – anna minulle vettä, Judit. Olisipa soma tietää, tuleeko kieltäni aina yhtä kovasti polttamaan. Hetty, eikö raamatussa puhuta jotakin erään miehen kielen jäähdyttämisestä, joka paloi helvetin tulessa?
Judit kääntyi pois kauhistuneena, mutta Hetty etsi kiihkeästi paikan, minkä hän luki ääneen omien ahneitten himojensa uhrille, joka nyt oli omantunnon tuskissa.
– Se juuri, Hetty, se juuri. Kieltäni pitää minun jäähdyttää nyt; mitenhän sitten tämän perästä?
Kysymys teki Hettynkin äänettömäksi, sillä hänellä ei ollut vastausta valmiina noin epätoivoiseen tunnustukseen. Vettä annettiin niin kauan kuin se kykeni kärsijää virkistämään, ja sisarukset toivat sitä hänelle voimainsa mukaan. Juditkin rukoili. Heti kun Hetty oli huomannut, ettei isä ottanut kuunnellakseen hänen lukemiansa raamatunlauseita, polvistui hän hänen vierellensä ja toisti hartaasti sanoja, jotka Vapahtaja on jättänyt jälkeensä ihmisrukousten esikuvaksi. Tätä hän toisti lyhyiden väliaikojen perästä, niin kauan kuin luuli rukouksista olevan kuolevalle miehelle hyvää. Hutter pysyi kuitenkin hengissä kauemmin kuin tytöt olivat pitäneet mahdollisena, kun hänet ensinnä tapasivat. Toisinaan hän puhui järkevästi, vaikka hänen huulensa useimmiten liikkuivat voimatta pukea sanojen muotoon hänen mielessään liikkuvia ajatuksia. Judit kuunteli tarkasti ja kuuli usein sanat "aviomies, kuolema, merirosvo, laki, päänahat" ja useita muita yhtä tärkeitä sanoja, vaikkapa ne eivät tietenkään vastanneet tarkalleen sitä ajatusta, mitä ne olivat esittävinään. Kumminkin ne olivat helposti ymmärrettäviä korville, jotka eivät olleet välttyneet kuulemasta epämiellyttäviä huhuja tämän oletetun isän huonosta maineesta. Hän yhdisti nämä huhupuheet kuulemiinsa sanoihin ja näki jo edessään todellisuuden ääriviivat.
Koko tänä tuskallisena aikana ei kumpaisenkaan tytön mieleen juontuneet huronit, eikä heidän palaamisensa siis heitä peloittanut, ja kun viimein kuului airojen kolketta, niin ei Juditkaan, jolla yksin oli syytä pelätä vihollista, hätkähtänyt, vaan käsitti heti arkin olevan lähellä. Hän astui pelottomasti korokkeelle ajatellen, että vaikkei Hurry ollut siellä ja arkkikin oli huronien hallussa, oli pako mahdoton. Tällä äärimmäisen hädän hetkellä syttyi häneen voimakas luottamus. Mutta eipä ollut syytä levottomuuteen, sillä Chingachgook, Hist ja Hurry seisoivat kaikki arkin kannella, tarkastellen huolellisesti rakennusta vakuuttautuakseen, ettei vihollisia ollut linnassa. He olivat myös nähneet huronien lähdön samaten kuin tyttöjen kanootin lähestyvän linnaa, ja viimeisen olettamuksen varassa March oli suunnannut arkkinsa laituria kohti. Yksi ainoa sana riitti selittämään, ettei ollut mitään pelättävää, ja kohta oli arkki vanhassa valkamassaan.
Hurry ei ainoastaan hämmästynyt tavatessaan entisen liittolaisensa noin toivottomassa tilassa, vaan ällistyi pahanpäiväisesti.
– Mitä ihmeitä, Tuomo! huudahti hän. – Jopa taisivat nuo senkin mieronkiertäjät rutistaa sinua sillä tavalla, että jouduit vuoteeseen ja nähtävästi siinä pysytkin. Minä todella luulin, että sinä olit vanki, mutta enpä koskaan saattanut ajatellakaan, että sinulle näin ohraisesti kävisi.
Hutter avasi lasimaiset silmänsä ja tuijotti hurjasti puhujaan. Muistelmien virta valahti hänen hämärään tajuntaansa hänen nähdessään entisen toverinsa. Oli selvää, että mielikuvat olivat sekaisin hänen päässään eikä hän voinut erottaa oikeaa väärästä.
– Kuka sinä olet? kysyi hän käheästi kuiskaten ja yritti saada enemmän pontta ääneensä. – Kuka sinä olet? Sinä olet "Lumen" perämiehen näköinen – hän oli myöskin jättiläinen ja oli voittamaisillaan meidät.
– Oma perämiehesihän minä olen, Tuomo, ja kumppanisi, mutta lumen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt on kesä, ja Harry Marchilla on tapana lähteä tiehensä vuoristosta, heti kun maat käyvät routaan.
– Tunnen minä sinut ... Hurry Skurry ... myyn sinulle päänahan ... eheän ja täysikasvuiselta mieheltä nyljetyn ... paljonko maksat?
– Tuomo poloinen! Ei tuo päänahkahomma lyö ensinkään leiville, ja pois minä olen päättänyt heittää koko homman ja antautua jotakin vähemmän vaarallista ammattia harjoittamaan.
– Oletko saanut yhtään päänahkaa? Minulta se meni. Miltä tuntuu, kun on päänahka? Minä tiedän, miltä tuntuu sen menettäminen: aivot ovat tulessa ja liekkien vallassa ... sydäntä repii... Ei, ei ... tapa ensin, Hurry, ja nylje päänahka perästäpäin.
– Mitä ukko tarkoittaa, Judit? Puhuu niinkuin olisi kyllästynyt koko hommaan niinkuin minäkin. Miksi olette häneltä pään sitonut vai ovatko villit kirveillään vikuuttaneet hänen aivonsa?
– Mingot ovat tehneet hänelle tekosen, minkä te, Harry March, ja hän niin kernaasti olisitte heille tehneet. Hänen nahkansa ja hiuksensa on kiskottu päästä, jotta Kanadan kuvernööri voisi antaa siitä rahaa, samaa, mitä te aioitte ottaa huronien päistä myydäksenne päänahat Yorkin kuvernöörille.
Judit puhui nyt ponnekkaasti, eikä ollut hänen luonteensa eikä tunteittensa mukaisia puhua ilman ivasanoja. Hänen tunnehehkunsa ja esiintymistapansa sai Hetyn luomaan häneen kysyvän katseen.
– Ovatpa nuo ylimielisiä sanoja Tuomas Hutterin tyttären lausumiksi, kun Tuomas Hutter tekee hengenlähtöä hänen silmäinsä edessä.
– Ei, luojan kiitos! Minkä nuhteen alaiseksi se äitini saattaneekaan, minä en ole Tuomas Hutterin tytär.
– Ette ole Tuomas Hutterin tytär! Älkää kieltäkö vanhaa miestä viime hetkenänsä, Judit, sillä semmoista syntiä ei Herra koskaan anna anteeksi. Jollette ole Tuomas Hutterin tytär, niin kenenkähän tytär te sitten olette?
Tämä kysymys lannisti Juditin uhmailevaa mieltä, sillä halventaessaan isäänsä, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, hän unohti tällä hetkellä, kenelle isän arvo oikeastaan kuului.
– En osaa sanoa, Hurry, kuka isäni oli, vastasi hän säyseämmin. – Toivon hänen ainakin olleen kunniallisen miehen.
– Mitä siis ette usko ukko Hutterin olleen! Enpä kiellä, Judit, että Vesilläliikkuja Tuomosta kierteli ikäviä juttuja; mutta kukapa olisi vailla panettelevia vihamiehiä? On ihmisiä, jotka sanovat pahaa minusta, ja myöskin sinusta, kaunottaresta, puhutaan pahaa takanapäin.
Olemme tämän kertoneet voidaksemme luonnehtia kumpaakin riitapuolta. On vaikeata sanoa, mitä Judit olisi sanonut vastapuhujastaan, joka puhui hänestä pahaa takanapäin ja jota hän sydämestään vihasi. Joka tapauksessa nyt Hutter äännähti tuskallisesti ilmaisten viimeisen hetken olevan käsillä. Judit ja Hetty olivat seisseet kuolevan äitinsä vuoteen ääressä eikä kumpikaan tarvinnut varoittajaa ilmaisemaan viimeisen hetken lähestymistä ja joka ainoa harmin ilme katosi edellämainitun kasvoilta.
Hutter avasi silmänsä ja koetti hamuilla kädellään jotakin – merkki siitä, että hänen näkönsä alkoi pettää. Hetkisen kuluttua hän alkoi läähättää kauheasti, sitten seurasi väliaika, jolloin hän ei hengittänyt ollenkaan, ja lopulta kuului viimeinen, pitkäveteinen huokaus, jonka myötä sielun otaksutaan poistuvan ruumiista.
Päivä kului ilman muita häiriöitä, sillä huronit, vaikka heillä olikin kanootti hallussaan, näyttivät olevan siksi tyytyväisiä menestykseensä, että olivat luopuneet toistaiseksi hyökkäystuumistaan linnaa vastaan. Ei ollut helppoa todellakaan lähestyä sitä kivääritulessa, sillä tuliaseita he tiesivät linnassa varmasti olevan, ja tämä seikka vaikutti ratkaisevasti heidän päätökseensä. Sillä välin tehtiin valmistuksia Hutterin hautaamista varten. Maalle oli häntä mahdoton haudata, ja Hetty toivoi, että ruumis saisi levätä hänen äitinsä ruumiin rinnalla järvessä.
Hän oli muistanut äitinsä kutsuneen järveä "perhehaudaksi" ja onneksi sitä ei tiennyt hänen sisarensa, joka olisi varmasti vastustanut ajatusta. Kun Juditille ilmoitettiin, että kaikki oli valmiina, niin hän meni korokkeelle ikäänkuin unissaan, ainoastaan sisarensa pyyntöä noudattaen. Ruumis oli arkissa käärittynä lakanaan ja lakanan sisään oli myöskin pantu sentneri kiviä, jotka oli otettu tulisijasta, jotta se painuisi. Mitään muita valmistuksia ei pidetty tarpeellisena. Hetty otti kumminkin raamatun kainaloonsa.
Kun kaikki olivat aluksessa, niin se työnnettiin liikkeelle. Hurry tarttui airoihin. Tuo voimakas mies piteli niitä kuin soutuveneen airoja, ja kun hän oli erinomaisen taitava souturi, niin delawari sai toimetonna katsella mitä tapahtui. Arkin kulku oli juhlallisen hidasta kuten hautajaissaaton ainakin, ja airojen vedot olivat tasaiset. Hurryn ponnistusten vaikutuksesta aironlavat nousivat ja laskivat muistuttaen surusaatossa kulkevien askeleita. Judit oli kyyneleitten vallassa ja myöskin Hurry oli tuskissaan itsekään tietämättä miksi. Hetty pysyttäytyi ulkonaisesti tyynenä, vaikka hänen sisässään tunteet myllersivät päinvastoin kuin sisaressa, joka osoitti murhettaan totunnaisten tapojen vuoksi. Uskonnolliset tunteet täyttivät hänen yksinkertaisen sielunsa, kun taas Juditin tunteet olivat maallismielisiä, edellinen toivoi jumalallisen voiman olevan tässä juhlallisessa toimituksessa mukana. Hänen tunteensa eivät olleet salaperäisiä eivätkä liioiteltuja. Hänen ajatuksensa liikkuivat yksinomaan taivaallisissa asioissa, senvuoksi hänen oli helppo unohtaa kokonaan tämä näkyväinen maailma. Hist oli vakava ja osaaottavainen, sillä hän oli usein nähnyt valkonaamain uskonnollisia menoja, mutta ei vielä mitään näin erikoista. Delawari taas oli vakava ja tyyni huomioitsija.
Hetty toimi luotsina, neuvoen Hurrya kuinka hänen oli ohjattava, jotta löydettäisiin paikka, jota hänen oli tapana nimittää "äidin haudaksi". Lukijan tulee muistaa, että linna sijaitsee lähes puoli mailia pohjoiseen ulottuvan särkän eteläkärjessä ja että matalikon kaukaisimpaan kärkeen Vesilläliikkuja Tuomo oli suunnitellut lepopaikan vaimolleen ja lapsilleen. Hänen omat maalliset jäännöksensä suunniteltiin näiden viereen asetettavaksi. Maamerkkien avulla hän aina löysi paikan, ja hyvänä oppaana oli hänellä myöskin rakennuksen asema, matalikon suunta ja kuultava vesi, jonka läpi pohja näkyi selvään. Tällä tavoin tyttö saattoi panna merkille heidän kulkunsa, ja kun oikea hetki oli käsissä, niin hän lähestyi Marchia ja kuiskasi:
– Älkää soutako enää, Hurry. Jo mentiin pohjakiven sivu, ja tässä on lähellä äidin hauta.
March lakkasi soutamasta, heitti tuota pikaa ankkurin ja tarttui köyteen hillitäkseen aluksen vauhtia. Tämä pidäke saattoi arkin kääntymään verkalleen ympäri, ja kun alus seisahtui paikalleen, niin Hetty pujahti perään ja osoitti sormellaan veteen hillittömän, luonnollisen mielenliikutuksen pusertaessa hänelle viljavat vedet silmiin.
Judit oli ollut läsnä äitinsä hautajaisissa, mutta ei hän ollut käynyt paikalla senjälkeen. Tämä laiminlyönti ei suinkaan johtunut vainajan muiston väheksymisestä, sillä hän rakasti äitiään ja suri syvästi hänen menetystään. Kaikki johtui siitä, että hän inhosi kuolemanajatusta ja hänen elämässään oli ollut näiden hautajaisten jälkeen tapauksia, jotka olivat lisänneet tätä hänen vastenmielisyyttään ja saaneet hänet karttamaan paikkaa, jossa lepäsi hänelle ankaria siveellisiä ohjeita ja nuhteita antaneen henkilön jäännökset. Hettyn laita oli ollut aivan toinen. Kun hänen sisarensa tunsi pistoksia sydämessään ottamiensa harha-askelten vuoksi, Hetty suri äitinsä muistoa puhtaasta surusta, ylvääseen suruun liittyi vainajan hyvyyden, puhtauden ja paremman olemuksen esikuva.
Ei ollut muuta pappia kuin luonto tässä alkuperäisessä ja yksinkertaisessa hautajaistoimituksessa mukana. March käänsi silmänsä alas ja luotuaan katseen puhtaaseen veteen, joka oli ainakin yhtä puhdasta kuin ilma, hän huomasi Hettyn nimeämän äidin haudan. Se oli oikeastaan matala kumpu, jota ei ollut millään lapiolla tasoitettu, ja sen nurkasta näkyi palanen valkoista kangasta, kuolleen käärinliina. Ruumis oli laskettu yksinkertaisesti pohjaan ja Hutter oli luonut maata rannikolta sen päälle siksi, kunnes se oli täydellisesti peittynyt. Tähän tilaan paikka oli jätetty, kunnes veden liike oli liikuttanut multaa sen päältä niinkuin yllä olemme maininneet. Raainkin ja korskeinkin ihminen lauhtuu avoimen haudan ääressä. March ei voinut estää ääntään särähtelemästä, kun hän suoritti tehtävän, mikä hänelle oli määrätty. Ehkäpä hän tällä tavoin tahtoi korvata entisen toverinsa uhrauksen ajatellen kaameata tilannetta, mikä oli vakavasti uhannut hänen omaa henkeään äsken. Hän antoi merkin Juditille, että kaikki oli valmista, ja seuraten tytön viittauksia hän ilman kenenkään apua nosti ruumiin arkin toiseen päähän. Köyden molemmat päät asetettiin säärien ja olkapäiden alle samalla tavoin kuin kantohihnat ruumisarkun alle, ja niin laskettiin ruumis verkalleen veden pinnan alle.
– Ei siihen, Harry March, ei, ei siihen, sanoi Judit vaistomaisesti hätkähtäen, – älä pane häntä niin lähelle äidin hautaa!
– Miksei, Judit? kysyi Hetty vakavana. – Hehän elivät elämän yhdessä, mikseivät makaisi vierekkäin kuoltuaankin.
– Ei, ei, Harry March, kauemmaksi, kauemmaksi. Hetty parka, sinä et tiedä mitä puhut. Anna minun määrätä tämä.
– Minä tiedän, että olen vähäjärkinen, Judit, ja että sinä olet viisas, mutta varmastikin mies aina asetetaan vaimonsa viereen. Äiti aina sanoi, että näin menetellään kristittyjen hautausmailla.
Tämä sananvaihto tapahtui vakavassa äänilajissa, mutta kuiskaten ikäänkuin puhujat olisivat pelänneet kuolleiden kuulevan. Judit ei voinut kiistellä sisarensa kanssa tällaisessa tilanteessa. Hän antoi merkin Marchille, että tämä laskisi ruumiin vähän matkan päähän äitinsä hautapaikasta. Kun Hurry veti nuorat pois, oli hautajaistoimitus ohi.
– Siihen päättyi Vesilläliikkuja Tuomon elämän määrä! huudahti Hurry kumartuen aluksen reunuksen yli ja katsoen ruumista veden läpi. – Hän oli kelpo toveri vakoilu- ja metsästysretkillä. Älkää itkekö, Judit; älkää heittäytykö epätoivon valtaan, Hetty, sillä vanhurskaimmankin täytyy kuolla, ja kun hetki tulee, tuska ja kyyneleet voivat antaa kuolleelle elämän jälleen. Isänne kuolema on teille epäilemättä suuri tappio, varsinkin koska olette naimattomia, mutta onpa olemassa keino pahan parantamiseksi, ja te olette liian nuoria ja kauniita elääksenne kauan sitä oivaltamatta. Milloin teitä huvittaa kuulla, mitä rehellisellä ja vaatimattomalla miehellä on teille sanomista, Judit, niin haluaisinpa kernaasti puhella vähän kanssanne kahdenkesken.
– Te tahdotte puhua kanssani naimisiinmenosta, Harry March, sanoi hän, – ja minä olen tullut tänne kuullakseni vanhempieni haudan yläpuolella, mitä teillä on sanomista.
– Tämä on harvinaista, ja outo käytöksenne tänä iltana on omansa herättämään tuskallisia tunteita, Judit, mutta tosi on aina totta, sen täytyy tulla julki, tapahtuipa mitä tahansa, vastasi Hurry, – mutta te tiedätte, tyttö, että minä kauan olen pitänyt teitä kauneimpana nuorena naisena, mitä olen koskaan nähnyt, ja etten minä ole sitä seikkaa salassa pitänyt, en täällä järvellä, en metsästäjien enkä turkispyytäjien keskuudessa enkä siirtokunnissa.
– Niin, olen minä sen ennen kuullut ja minä uskon sen olevan totta, vastasi Judit kuumeisen kärsimätönnä.
– Kun nuori mies puhuu tuolla tavoin erikoisesta nuoresta naisesta, on täysi syy otaksua hänen pitävän hänestä paljon.
– Totta kyllä, Hurry, kaiken tämän olette minulle toistanut monet kerrat.
– No niin, jos se on hänelle mieleen, niin enpä luule naisen osaavan kuulla sitä liian usein. Olen aina kuullut naisten pitävän siitä, että tästä asiasta uudelleen ja uudelleen puhutaan, vaikkapa sadannen kerran, nimittäin heidän hyvästä ulkomuodostaan.
– Epäilemättä me molemmat useimmissa tapauksissa tulemme tuosta hyvillemme, mutta tämä on epätavallinen hetki, Hurry, eikä meidän pidä puhua hyödyttömiä sanoja. Soisin kernaasti teidän puhuvan peittelemättä.
– Käyköön sitten tahtonne mukaan, Judit, niinkuin aina on käynyt. Minä olen usein pitänyt teitä en ainoastaan jotakuta muuta naista parempana, vaan parhaimpana kaikista tuntemistani nuorista naisista. Olette varmaankin huomannut, etten minä ole koskaan iskenyt suoraan asiaan ja pyytänyt teitä vaimokseni?
– Olen kyllä, vastasi tyttö, ja hymy väikkyi hänen viehkeän suunsa tienoilla, posket punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kuin jalokivet, joille antoi erikoista väritystä sisäinen tunnehehku, – olen kyllä huomannut ja olen oudoksunut tuota miehessä, joka on niin päättävä ja peloton kuin Harry March.
– On siihen ollut syytä, tyttö, ja eräs seikka minua huolestuttaa nyt, no älkäähän punastelko noin älkääkä katsoko noin hurjasti, sillä on muutamia seikkoja, jotka huolestuttavat minua, mutta luulen niiden kuitenkin kääntyvän parhain päin. Teillä ei ole enää isää eikä äitiä, Judit, siksi on teidän ja Hettyn aivan mahdotonta asua täällä yksinäisyydessä edes rauhan aikana irokeesien ahdistamatta, puhumattakaan nyt, jolloin kumpikin teistä on vaarassa joutua vangiksi ja päänahattomaksi viikon kuluessa. Teidän on aika miettiä miestä, ja jos otatte minut, niin kaikki entinen olkoon unohdettu, ja sillä hyvä.
Juditin oli vaikeata hillitä kärsimättömyyttään tämän röyhkeän selvityksen ja tarjouksen johdosta, jonka hän tiesi varmasti kuulevansa ja nyt hän kuunteli haluttomasti, vaikka toisessa siten lievää toivoa herättäen. Judit antoi tuskin nuoren miehen puhua puhuttavansa, niin kiihkeästi hän halusi hänen lopettavan ja niin valmis hän oli vastaamaan.
– Kas niin, Hurry – riittää jo, sanoi hän ojentaen kätensä pysäyttääkseen hänen puhetulvansa. – Minä ymmärrän teidät yhtä hyvin nyt kuin olisitte puhunut kokonaisen kuukauden. Te asetatte minut toisten tyttöjen edelle ja tahdotte minua vaimoksenne.
– Te asetitte sananne paremmin kuin minä ja minä toivon teidän kuvittelevan sanani sellaisiksi, millaisina parhaiten mielitte kuulla ne.
– Sananne ovat kyllä selvät, Hurry, ja paikallaan onkin, että ne sitä ovat. Tässä ei sovi nyt kiistellä turhanpäiten. Kuunnelkaa nyt vastaustani, joka on oleva yhtä vilpitön kuin tarjouksennekin. On olemassa syy, jonka vuoksi minä en...
– Minä luulen ymmärtäväni teidät, Judit, ja minä olen halukas antamaan anteeksi tuon syyn, mikä sydäntänne raskauttaa. No, älkäähän antako pilven peittää aurinkoa, sillä en tarkoittanut mitään pahaa.
– En ole pahastunut, mutta ymmärrätte minut väärin, sanoi Judit puhuen vakaumuksen hänelle antamalla äänensävyllä, jota hän ei ollut käyttänyt koskaan ennen, – On syy, jonka vuoksi minä en koskaan saata, enpä edes voikaan tulla vaimoksenne, syy, joka teiltä näyttää jäävän huomaamatta, mutta jonka nyt olen velvollinen teille esittämään yhtä avomielisesti kuin te olette pyytänyt myöntymystäni tulemaan vaimoksenne. En rakasta teitä ja olenpa varma, etten koskaan ole rakastava teitä siksi paljoa, että voisin mennä kanssanne naimisiin. En luule kenenkään miehen tahtovan itselleen naista vaimoksi, joka ei pidä häntä muita miehiä parempana, ja minä sanon teille tämän rehellisesti, otaksuen teidän itsenne kiittävän minua vilpittömyydestäni.
– Oh, Judit, kerskailevat, kevytmieliset, punaisiinpuetut linnoituksen upseerit ovat kaikki tehneet sen ilkityön.
– Hiljaa March, älkää parjatko tytärtä äitinsä haudalla. Älkää unohtako, että minä olen nainen ja te olette mies sekä ettei minulla ole isää eikä veljeä, joka kostaisi sananne.
– Hyvä, asiassa on lopultakin perää enkä minä sano siis enempää. Ottakaahan ajatusaikaa ja miettikää asiaa paremmin.
– En minä tarvitse arvelun aikaa, olen aikoja sitten tehnyt päätökseni ja odottanut vain teidän puhuvan avomielisesti vastatakseni yhtä avomielisesti. Me ymmärrämme nyt toisiamme, eikä ole mitään syytä puhua enempää.
Tytön samalla kertaa kiihkeä ja vakava käytöstapa kammotti nuorta miestä, sillä niin vakavana ja päättäväisenä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Aikaisemmin oli hän hänen viittauksiinsa vastannut kieräillen ja pisteliäästi, mutta tätä oli Hurry pitänyt keimailuna ja arvellut siitä helposti suostumuksenkin sukeutuvan. Hänestä naiset olivat kiistelleet, eikä hän koskaan voinut vakavasti uskoa mahdolliseksi, että Judit kieltäytyi tulemasta seudun kauneimman miehen vaimoksi. Nyt kun kieltävä vastaus oli tullut, ja vieläpä niin päättävässä muodossa, että oli turha yrittääkään vastaan väittää, joutui hän niin hämilleen ja masennuksiin, ettei hänellä tuntunut olevan vähääkään halua koettaa saada häntä muuttamaan päätöstänsä.
– Ei Kimmeltävä Kuvastin viehätä minua enää, huudahti hän lyhyen vaitiolon perästä. – Vanha Tuomo on mennyt, huroneja on yhtä runsaasti rannikolla kuin kyyhkysiä metsässä, joten tämä alkaa olla kokonaan sopimaton paikka.
– Siis lähtekää sen rantamilta. Niinkuin näette, ympäröi sitä vaarat. Miksi syyttä panisitte henkenne muitten vuoksi vaaralle alttiiksi! Lähtekää tänä iltana: emme koskaan syytä teitä ajattelemattomasta tai epämiehekkäästä teosta.
– Jos lähdenkin, niin teen sen sydän raskaana, Judit. Ottaisin mieluummin teidät mukaani.
– Siitä ei kannata puhua kauempaa, March. Minä saatan teidät kanootilla maalle heti pimeän tultua, niin voitte lähteä taivaltamaan lähintä linnoitusta kohti. Jos linnaan tultuanne lähettäisitte joukon...
– Jos minä onnellisesti pääsen linnoitukseen, lähtee sieltä joukko ahdistamaan näitä mieronkiertäjiä, ja tulen minä itsekin mukaan, sillä tahtoisinpa kernaasti nähdä teidän ja Hettyn olevan hyvässä turvassa, ennenkuin ainaiseksi eroamme.
– Ah, Harry March, jos aina olisitte tuolla tavoin puhunut ja tuntenut, niin kenties tunteeni teitä kohtaan olisivat olleet toisenlaiset.
– Onko nyt liian myöhäistä, Judit? Minä olen raakalainen ja metsäläinen, mutta me kaikki muutumme erilaisesta kohtelusta toisenlaisiksi, mitä me ennen olemme olleet.
– On todellakin liian myöhäistä, March. En voi koskaan teitä tai ketään muuta miestä kohtaan, lukuunottamatta yhtä, tuntea sillä tavoin kuin te soisitte. Nyt minä olen sanonut riittävästi, ettekä te saa enää kysyä minulta mitään. Kohta pimeän tultua soudan minä tai delawari teidät maihin; sitten te suoraa päätä riennätte lähimpään linnoitukseen ja lähetätte niin suuren sotavoiman kuin mahdollista avuksemme. Ja nyt me olemme, Hurry, ystäviä, ja saanhan luottaa teihin, vai mitä?
– Ihan varmaan, Judit, vaikka meidän ystävyytemme olisi voinut olla lämpimämpää. Kohdelkaa minua sentään samalla tavalla kuin minä kohtelen teitä.
Judit epäröi ja väkevät tunteet myllersivät hänen mielessään. Sen jälkeen hän päätti hylätä kiertotiet ja sanoa aikomuksensa hinnalla millä hyvänsä selvin sanoin.
– Te tulette lähimmällä vartioasemalla tapaamaan Warley nimisen kapteenin, sanoi hän kalman kalpeana ja vavisten puhuessaan. – Arvelen, että hän haluaa lähteä joukon johtajaksi, mutta minä tahtoisin mieluimmin jonkun muun avuksi. Jos kapteeni Warleyn saisi pysymään kotonaan, olisin kovin onnellinen.
– Se on helpommin sanottu kuin tehty, Judit, sillä nuo upseerit tahtovat pitää oman päänsä. Majuri komentaa, ja kapteenien, luutnanttien ja vänrikkien on toteltava. Tunnen minä mainitsemanne upseerin, hän on punottava, iloluontoinen herrasmies, joka ajaa nahkaansa madeiraa niin runsaasti, että sillä hukuttaisi Mohawkin, mutta osaa silti laverrella hienosti. Kaikki laaksontytöt ihailevat häntä ja sanotaan, että hän myöskin ihailee kaikkia tyttöjä. En minä ihmettele, ettette hänestä pidä, sillä hän on harras lempijä, joskaan ei varsin suosittu upseeri.
Judit ei vastannut, vaikka koko hänen vartalonsa vapisi, ja hänen kasvonsa sävähtivät milloin vaaleista purppuraisiksi ja purppuraisista kalmankalpeiksi.
– Voi äitiraukkani, hän huokasi sisimmässään haluamatta sitä sanoa ääneen, – me olemme hautasi yläpuolella, kuinka olemmekaan unohtaneet sinun opetuksesi, huolenpitosi ja rakkautesi! Tunnettuaan hetken ajan tätä muiston aiheuttamaa jäytävää surua hän nousi ja antoi merkin Hurrylle, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
XXII luku.
Koko tämän ajan Hetty oli viettänyt arkin toisessa päässä katsoen surumielisenä veteen, mikä kätki hänen äitinsä ruumiin samoinkuin tuon miehen maalliset jäännökset, jota hän oli oppinut pitämään isänään. Hist seisoi lähellä häntä tyynenä eikä hän katsonut olevan syytä tuhlata sanoja. Hänen kansansa tavat olivat opettaneet hänet tällaisissa tilaisuuksissa pidättyväiseksi ja sukupuolensa tottumukset kehoittivat häntä kärsivällisesti odottamaan hetkeä, jona hän saisi ilmaista tyynnyttävää osanottoaan pikemmin teoin kuin sanoin. Chingachgook oleskeli vähän matkan päässä vakavan vaiteliaana toimien kuin soturi ja tuntien kuin mies.
Judit tuli sisarensa luo kasvoillaan arvokas ja juhlallinen ilme, mitä niillä tavallisesti ei nähty, ja vaikka sisäisen tuskan hohde vielä näkyi hänen kauniilla kasvoillaan, puhui hän vakaasti ja tyynellä äänellä. Tällä hetkellä Hist ja delawari vetäytyivät pois ja menivät Hurryn luo toiselle puolelle alusta.
– Sisko, sanoi Judit lempeästi, – minulla on sinulle paljon sanomista. Mennään kanoottiin ja melotaan vähän matkan päähän arkista – kahden orpolapsen salaisuuksia ei saa kuka tahansa kuulla.
– Varmasti, Judit! Nostakoon Hurry ankkurin ja soutakoon tuonnemma ja jättäköön meidät tänne isämme ja äitimme haudan luo puhumaan, mitä meillä on toisillemme puhumista.
– Isä! toisti Judit hitaasti ja veri tulvasi ensi kertaa hänen kasvoilleen Marchin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. – Hän ei ollut meidän isämme, Hetty, senhän me kuulimme hänen huuliltaan kuolinhetkellä.
– Oletko iloinen, Judit, huomatessasi, ettei sinulla ole isää? Hän huolehti meistä, ruokki meitä, vaatetti meidät ja rakasti meitä. Isänä hän ei olisi voinut tehdä enempää. En ymmärrä, miksi hän ei ollut isä.
– Vähätpä tuosta, rakas lapsi. Tehkäämme nyt niinkuin sanoit. Tänne on mukava jäädä, antaa arkin liikkua hieman etemmäksi. Mene laittamaan kanootti lähtökuntoon, minä menen kertomaan Hurrylle ja intiaaneille aikomuksistamme.
Tämä oli pian ja helposti tehty. Arkki eteni täsmällisin aironvedoin sadan jaardin päähän paikalta jättäen tytöt tuulen ajeltaviksi hautapaikan yläpuolelle; kevyt oli pieni pursi, joka heitä kannatti, ja kirkasta se alkuaine, jonka varassa se liukui.
– Tuomas Hutterin kuolema, aloitti Judit annettuaan siskonsa hetkisen vartoa hänen tiedonantojansa, on muuttanut tulevaisuudensuunnitelmamme, Hetty. Joskaan hän ei ollut isämme, olemme me sisarukset ja meillä täytyy olla samanlaiset tunteet ja meidän on yhdessä elettävä.
– Olisit varmaankin iloinen, Judit, huomatessasi joskus, etten olekaan sisaresi, koska nyt iloitset, ettei Tuomas Hutter, niinkuin kutsut häntä, ole isäsi? Olen vähäjärkinen, ja harvat ihmiset pitävät sellaisista sukulaisista, lisäksi en ole kaunis, en läheskään niin kaunis kuin sinä, ja sinä varmaankin tahtoisit kauniimman sisaren?
– En ollenkaan, Hetty. Sinä, vain sinä olet siskoni, sydämeni rakastettu, sano minulle niin, äiti oli minun äitini, siitä minä olin myös iloinen ja ylpeä, mutta isä ei ollut isä!
– Hiljaa, Judit! Hänen henkensä voi olla tässä lähellä. Se surisi kuullessaan lastensa puhuvan näin, vieläpä hautansa päällä. Lapset eivät saa murehduttaa vanhempiaan, äiti usein sanoi minulle niin, vielä vähemmin silloin, kun he ovat kuolleet.
– Hetty parka! He ovat onnellisesti tietämättömiä meidän vioistamme. Ainoa lohtuni tällä hetkellä on, etten voi loukata äitiäni, yhtä vähän kuin sinä voisit nyt saada hänet hymyilemään, kuten hänen eläessään hyvällä käytökselläsi.
– Et voi tietää sitä, Judit! Henget voivat nähdä, ja äiti voi nähdä kuin henki. Hän sanoi aina, että Jumala näki tekomme, jottemme tekisi mitään häntä vastaan, ja kun nyt hän on jättänyt meidät, en tahdo tehdä mitään sellaista, joka voisi pahoittaa hänen mielensä. Ajattele, kuinka hän surisi, tietäessään meidän menettelevän väärin. Henget voivat nähdä, ja varsinkin vanhempien henget ovat huolissaan lapsistaan.
– Hetty, Hetty, et tiedä, mitä puhut! – supisi Judit tuntehikkaasti. – Kuollut ei voi nähdä ja tietää, mitä täällä tapahtuu! Älkäämme puhuko tästä enää. Äidin ja Tuomas Hutterin ruumiit lepäävät molemmat järvessä, ja toivon että kummankin henki on Jumalan tykönä. Me, jotka olemme näistä toisen lapsia, olemme sen sijaan maan päällä. Se on meidän tulevaisuutta silmällä pitäen tärkeätä tietää.
– Jollemme olisikaan Tuomas Hutterin lapsia, Judit, ei kukaan ole kieltävä oikeuttamme hänen omaisuuteensa. Meillä on linna, arkki ja kanootit, aivan niinkuin hänen eläessään, mikäpä sitten estää meitä jäämästä tänne ja elämästä juuri samalla tavalla kuin tähänkin asti?
– Ei, ei, sisko. Tämä ei käy kauemmin päinsä. Kaksi tyttöä ei voi elää täällä turvallisesti, vaikkapa huronien ei onnistuisikaan saada meitä valtaansa. Meidän on lähdettävä näiltä tienoin ja muutettava uudisasunnoille.
– Ikävä, että sinä noin ajattelet, Judit, vastasi Hetty, antaen päänsä vaipua rinnallensa katsellen miettiväisenä paikkaa, missä hänen äitinsä käärinliina näkyi. – Olen hyvin surullinen kuullessani tuon. Minä jäisin kernaasti tänne, missä olen viettänyt koko elämäni, joskaan en syntynyt. En minä pidä uudisasunnoista, ne ovat täynnä pahuutta ja vihamielisyyttä, kun sitä vastoin Jumala asuu loukkaamattomana näillä kukkuloilla. Rakastan puita, vuoria, järveä ja puroja, kaiken tämän olemme lahjana Häneltä saaneet. Olen surullinen, jos meidän täytyy nämä kaikki jättää. Sinä olet kaunis etkä ollenkaan vähäjärkinen ja jonakin päivänä menet naimisiin, ja sitten sinulla on mies ja minulla on veli, joka pitää meistä huolta, jolleivät naiset voi pitää huolta itsestään tällaisella paikalla.
– Ah, jos se kävisi päinsä, Hetty, niin minä tuntisin itseni tuhat kertaa onnellisemmaksi näillä salomailla kuin uudisasunnoilla. Ennen en niin ajatellut, mutta nyt ajattelen. Mutta missä on se mies, joka muuttaa meille tämän paikan semmoiseksi paratiisiksi?
– Harry March rakastaa sinua, sisko, vastasi Hetty puhuen hajamielisenä ja kiskoen irti kaarnaa kanootista. – Hän tahtoo kernaasti ottaa sinut vaimokseen, siitä olen varma, ja komeampaa ja urhoollisempaa miestä ei ole tavattavissa koko näillä tienoilla.
– Harry March ja minä olemme selvillä toisistamme, ja hänestä on turha puhua enempää. Yksi on – mutta yhdentekevä. Kaikki on kaitselmuksen kädessä, ja meidän on niin pian kuin suinkin tultava johonkin päätökseen tulevasta elämästämme. Jäädä tänne yksin me emme voi, eikä kenties koskaan tarjoudu tilaisuutta tänne jäämiseen sillä tavoin kuin sinä ajattelet. On vihdoinkin aika, Hetty, meidän saada tietää kaikki sukuamme ja perhettämme koskevat asiat. Meillä voi olla hyvinkin sukulaisia, jotka iloitsevat saadessaan tutustua meihin. Vanha arkku on nyt meidän omaisuuttamme, ja meillä on oikeus katsoa, mitä se sisältää ja saada sen sisällyksestä niin paljon tietoa kuin mahdollista. Äiti oli vallan toisenlainen kuin Tuomas Hutter, ja nyt, kun minä tiedän, ettemme ole Hutterin lapsia, palan minä halusta saada tietää, kenen lapsia olemme. Arkussa on tiettävästi papereja, ja niistä saamme selville, mitä meidän tarvitsee tietää vanhemmistamme ja luonnollisista ystävistämme.
– Sinähän parhaiten tiedät, Judit, sillä sinä olet tavallista viisaampi, sanoi äiti aina, ja minä olen vain heikkojärkinen. Nyt kun isä ja äiti ovat kuolleet, en minä paljoakaan välitä muista sukulaisista kuin sinusta. Enkä usko voivani rakastaa näitä, joita en ole koskaan nähnyt, vaikka minun pitäisi tehdä niin. Jollet sinä halua mennä Hurryn kanssa naimisiin, niin enpä tiedä, kenen sinä mieheksesi ottaisit, ja niinpä alan pelätä, että meidän täytyy lähteä järveltä sittenkin.
– Mitä sinä Hirventappajasta arvelet, Hetty? kysyi Judit, kumartaen päänsä alas ja kokien salata hämminkiänsä. – Eikö hän olisi mieleisesi lanko?
– Hirventappaja! toisti toinen, katsoen häneen teeskentelemättömän hämmästyneenä. – Oi, Judit, eihän Hirventappaja ole vähääkään kaunis eikä hän sovi ensinkään sinun laisellesi.
– Ei hän ole rumakaan, Hetty, ja mitäpä miehen kauneudesta.
– Niinkö sinä ajattelet, Judit? Tiedän minä, ettei kaunis ulkomuoto paljoakaan merkitse Jumalan silmäin edessä. Näin äitini usein puheli minulle luullen, että olisin murheissani, koska en ole yhtä sievä kuin sinä, vaikkapa ei hänen olisi tarvinnut olla tuosta huolissaan, sillä minä en koskaan kadehtinut mitään sinun ominaisuuksiasi. Kuitenkin hän selitti minulle, että kaunis ihminen on miellyttävä näky silmälle. Jos minä olisin mies, niin enemmän minä mahtaisin kaunista ulkomuotoa kaivata kuin nyt tyttönä kaipaan. Kaunista miestä katselee näet mieluummin kuin kaunista naista.
– Lapsi poloinen, tuskin sinä tiedät, mitä sanot tai mitä tarkoitat. Meidän sukupuolellemme kauneus jotakin merkitsee, mutta miehelle varsin vähän. Miehen pitää olla kookas, mutta onhan muitakin kookkaita miehiä kuin Hurry ja toimekkaita – luulenpa, että on vielä toimekkaampia olemassa ja väkeviä, tokkopa hänellä on koko maailman väkevyyttä; ja urhoollisia –; ja olenpa varma, että voin mainita nuorukaisen, joka on urhoollisempi.
– Sepä somaa, ja minä kun luulin, ettei koko maailmassa ollut Hurry Harrya kauniimpaa ja urhoollisempaa miestä. En usko koskaan tavanneeni hänen veroistaan näissä suhteissa.
– Hetty, Hetty, älä virka siitä sen enempää; ikävällä mielellä minä kuulen sinun tuolla tavoin puhuvan. Tämä ei sovi sinun puhtaalle mielellesi, totuudenrakkaudellesi ja lämminsydämiselle koruttomuudellesi. Menköön Harry March vain tiehensä. Hän lähtee tänä iltana, enkä minä ole hänestä pahoillani, paitsi ehkä sen vuoksi, että hän oleili täällä niin kauan ja melkeinpä turhan takia.
– Oi Judit, tätä minä olen kauan pelännyt. Ja minä kun niin hartaasti toivoin hänestä lankoa itselleni!
– Se sikseen. Puhukaamme äitiraukastamme ja Tuomas Hutterista.
– Puhu ystävällisesti sitten heistä, sisko, sillä sinähän et usko henkien sekä kuulevan että näkevän. Vaikkapa isä ei ollut isä, hän oli hyvä meille ja soi meille ruokaa ja turvaa. Me emme voi pystyttää kiveä heidän haudalleen tähän veteen todistaaksemme ihmisille tämän, siis meidän täytyy sanoa se sanoin.
– He vähät välittävät siitä, tyttö. On hyvin lohdullista tietää, Hetty, että jos äiti teki jonkin suuren virheen nuorena, hän sen sitten sovitti myöhemmällä iällä. Varmastikin hän sai syntinsä anteeksi.
– Ei ole oikein, Judit, lasten keskustella vanhempiensa synneistä. Meidän on parempi puhua omistamme.
– Kuinka voi sinun synneistäsi puhua, Hetty! Jos maan päällä on synnitöntä olentoa, niin sinä olet se! Luulenpa, että itseni laita on aivan toinen, mutta siitä puhumme sitten toiste. Ei kukaan voi aavistaa, minkälaisen tunteen kunnon aviomies herättää naisen sydämessä. Entisen hienosteluni, lapsi, olen aika päiviä hylännyt antaakseni sydämessäni sijaa paremmalle.
– On ikävää, Judit, kun ajattelet noin turhamaisia asioita vanhempiemme haudalla. Jos sinä niin puhut, Judit, niin emme koskaan lähde tästä paikasta ja annamme Hurryn mennä omia teitään.
– Varsin kernaasti minä jälkimmäiseen tuumaan suostun, mutta edellisestä en mene takaamaan, Hetty. Meidän on elettävä vastaisuudessa, niinkuin kunnioitettavien nuorten naisten tulee, emmekä voi jäädä tänne kaikkien raakojen ansamiesten ja metsästäjien, joita saattaa käydä täällä järvellä, jaarituksen ja pilan esineeksi. Antaa Hurryn mennä matkoihinsa, minä haluan toden totta keskustella näistä asioista Hirventappajan kanssa, kun tulevaisuudessa siihen tilaisuus tarjoutuu. Tulehan, tyttö, aurinko on laskenut ja arkki ajautunut kauas meistä, melotaanpa arkin luo ja neuvotellaan ystäviemme kanssa. Tänä iltana minä tutkin arkun sisällyksen, ja huomenna päätetään, mitä meidän on tehtävä. Huronit taas on varsin helppo tyydyttää, kun me nyt voimme käyttää hyväksemme omaisuuttamme tarvitsematta pelätä Tuomas Hutteria. Kun minä vain saisin Hirventappajan heidän käsistään, niin yhdessä tunnissa asiat selviäisivät.
– Unohdat, Judit, mitä varten me täällä olemme, sanoi Hetty. – Tämä on äidin hauta, ja vast'ikään olemme laskeneet isän ruumiin hänen viereensä. Olemme menetelleet väärin puhuessamme niin paljon itsestämme tämmöisellä paikalla ja meidän tulee nyt rukoilla Jumalaa antamaan meille anteeksi ja neuvomaan meitä, mihin meidän on mentävä ja mitä meidän on tehtävä.
Judit laski tahtomattansa aironsa syrjään, kun Hetty polvistui ja vaipui yksinkertaisiin, mutta hartaisiin rukouksiin. Hänen sisarensa ei rukoillut, mutta asettui kuitenkin asentoon, josta ilmeni jonkin verran tuota hartautta, johon hänen uppiniskainen henkensä ei ottanut yhtyäkseen.
Kun Hetty nousi polviltansa, niin hänen kasvonsa hehkuivat kuin kirkastettuina, mikä teki hänen muutoinkin miellyttävät kasvonsa erinomaisen kauniiksi. Hänestä uhoi ihmeellinen rauha ja hyvä omatunto velvollisuutensa täyttämisen vuoksi.
– Nyt saat soutaa, jos tahdot, Judit, sanoi hän. – Jumala on ollut minulle hyvä ja on nostanut taakan sydämeltäni. Äidillä oli paljon tällaisia taakkoja, joista hänen oli tapana kertoa, ja hän poisti ne aina tällä tavoin. Sinä voit nostaa kiven tai pytyn käsilläsi, mutta sydämen keventää vain rukous. En usko sinun, Judit, nyt rukoilevan yhtä usein kuin nuorempana.
– Mitä vielä, lapsukainen, vastasi toinen huokaisten, – siitä ei ole mitään hyötyä enää. Äiti on poissa, Tuomas Hutter on poissa, ja aika on tullut, jolloin meidän pitää ajatella ja toimia itsenäisesti.
Kun kanootti liukui hitaasti paikalta vanhemman sisaren melan nykäyksestä, nuorempi istui äänetönnä koettaen pohtia jotakin seikkaa, joka tuotti hänen aivoilleen tavallista suurempaa vaivaa.
– En voi käsittää, mitä tarkoitat tulevaisuudella, Judit, hän lopulta huomautti. – Äiti tapasi nimittää taivasta tulevaisuudeksi, mutta sinä näytät ajattelevan sillä tulevaa viikkoa tai huomista päivää.
– Se tarkoittaa kumpaakin, siskoseni. Se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä on tulossa joko tässä tai jossakin toisessa maailmassa. Juhlallisesti ja vakavasti puhuttaessa, Hetty, se merkitsee sitä, mitä sanoit. Äidin tulevaisuus on ikuisuus, meidän tulevaisuutemme kuuluu tähän maailmaan, jossa elämme. – Eikö tuolla liiku kanootti, linnan tuolla puolen? Tuolla, niemen puolella, nyt se meni piiloon, mutta varmaan minä näin kanootin puikahtavan hirsien taakse.
– Näin sen minäkin, vastasi Hetty tyynesti, sillä hän ei pelännyt laisinkaan intiaaneja, – mutta ei ole oikein puhua tuommoisista asioista äidin haudalla. Kanootti tuli leirirannalta, Judit, ja yksi mies siinä oli. Se näytti olevan Hirventappaja, eikä irokeesi.
– Hirventappaja! vastasi toinen synnynnäisen vilkkaasti. – Mahdotonta, sillä Hirventappaja on vankina ja minä olen miettinyt juuri keinoja hänen vapauttamisekseen. Kuinka sinä häntä Hirventappajaksi kuvittelit, lapsi kulta?
– No, katsohan itse, kanootti on taas näkyvissä rakennuksen tällä puolen.
Aivan oikein, kevyt vene oli liukunut rakennuksen ohi ja kiiti nyt kepeästi arkkia kohti, jonka keulaan aluksessa olevat henkilöt olivat kokoontuneet vastaanottamaan vierasta. Yksi ainoa silmäys sai Juditin vakuutetuksi, että hänen sisarensa oli ollut oikeassa ja että Hirventappaja oli yksinään kanootissa. Hän lähestyi kuitenkin niin tyynesti ja luontevasti, että se ihan ihmetytti Juditia, koska mies, jonka oli onnistunut paeta joko viekkaudella tai väkivalloin vihollisen käsistä, ei hänen mielestään saattanut noin hillitysti ja harkitusti upottaa melaansa veteen.
– Tervetuloa, Hirventappaja! huudahti tyttö, kun kanootit yhdyttivät toisensa, ja melat olivat tehneet tehtävänsä, – Meille tämä päivä on ollut surun päivä, mutta teidän tulonne hälventää ainakin yhden onnettomuuden. Ovatko huronit tulleet inhimillisemmiksi ja päästäneet teidät menemään vai pääsittekö pakoon oman rohkeutenne ja taitonne avulla?
– En kummallakaan tavalla, Judit. Mingot ovat yhä vieläkin mingoja ja elävät ja kuolevat mingoina. En usko heidän luonteensa niin vähällä muuttuvan. Heillä on heidän tapansa ja meillä on omamme, Judit, eikä ole soveliasta puhua pahaa siitä, mitä Luoja on aikaansaanut, vaikka, jos minun pitäisi sanoa totuus, minun on hyvin vaikea ajatella hyvää noista heittiöistä. Mitä heidän viekkaudella voittamiseensa tulee, olisi se hyvinkin käynyt päinsä ja teimmehän me sen, tuo Käärme ja minä, seuratessamme Histin jälkiä – tässä metsästäjä vaikeni nauraakseen omituista, hiljaista nauruansa – mutta mennäpä niitä jymäyttämään, joita jo on hyvänpäiväisesti jymäytetty. Yksinpä fasaanitkin oppivat tietämään metsästäjäin temput ennen metsästysajan loppua, kuinka sitten ei älyäisi olla varuillaan intiaani, jonka silmät ovela juoni on avannut; ei hän ainakaan sulje niitä samalla paikalla. Olen kuullut valkoisten tekevän niin, mutta en koskaan punanahkojen. Kokemus heitä opettaa eivätkä kirjat, ja sen koulumestarin antamat opetukset säilyvät kaikista kauimmin.
– Kaikki tämä on totta, Hirventappaja, mutta miten te pääsitte tänne, jollette ole paennut villien luota?
– Tuo oli luonnollinen ja lisäksi herttainen kysymys. Te olette ihmeellisen kaunis tänä iltana, Judit tai Villiruusu, niinkuin Käärme teitä kutsuu, ja tekee mieleni sanoa juuri niin, koska rehellisesti ajattelen niin. Syystä te voitte noita mingoja villeiksi nimittää, sillä villejä tekoja he tekevät, kun vain sopiva tilaisuus on tarjona. Heidän viime melskeessä kärsimänsä tappio karvastelee heitä sydänjuuria myöten, ja he ovat valmiit kostamaan sen jokaiselle olennolle, jonka suonissa virtaa englantilaista verta. Enkä luule heidän samasta syystä säästävän kostamishalussaan edes hollantilaista.
– Surmasivat isän, pitäisipä sen tyydyttää heidän kurjaa verenjanoansa, huomautti Hetty nuhtelevasti.
– Niinpä kuuluivat tehneen, tyttöseni. Tiedän minä koko jutun, osaksi siitä, mitä olen nähnyt rannalta, osaksi heidän uhkauksistaan minua kohtaan ja muista puheistansa. Elämä on epävarmaa nykyisin. Me tunnemme sen joka henkäisyssämme näinä päivinä. Jos olette kadottaneet ystävän, niin kaitselmus on tuova toisen hänen sijaansa, ja koska tuttavuutemme on alkanut näin harvinaisella tavalla, niin minä pidän sitä viittauksena, että yhtenä velvollisuutenani tulevaisuudessa on oleva, jos tilaisuutta sattuu, katsoa, ettei teillä ole ruuan puutetta wigwamissanne. En voi palauttaa kuollutta henkiin, mutta ruokkia eläviä, siihen pystyn paremmin kuin ehkä kenkään tällä rajaseudulla. Sanon sen nyt näin lohduttaakseni teitä enkä kerskatakseni.
– Me ymmärrämme teitä, Hirventappaja, vastasi Judit hätäisesti, – ja käsitämme jokaisen huuliltanne lähtevän sanan, niinkuin se on tarkoitettukin, hyvänsuovasti ja ystävällisesti. Suokoon taivas, että kaikilla miehillä olisi yhtä totinen kieli ja rehellinen sydän!
– Siinä suhteessa miesten välillä totta tosiaan on suuri ero, Judit. Olen tuntenut miehiä, joihin ei voi luottaa muulloin kuin silloin, kun pitää heitä silmällä, ja toisiin taas, joiden viestit ovat pienissä wampum-esineissä, voi uskoa täysin ikäänkuin heidän toimittamansa asia olisi suoritettu silmien edessä. Judit, ette ole koskaan sanonut yhtä tosia sanoja kuin äsken huomautettuanne, että toisiin miehiin voi luottaa ja toisiin ei.
– Te olette merkillinen ihminen, Hirventappaja, vastasi tyttö, jota hämmästytti lapsellinen yksinkertaisuus, mikä oli erämiehelle niin ominaista. Hänen yksinkertaisuutensa oli niin ilmeistä, että teki useinkin mieli asettaa hänet Hetty-paran tasolle, vaikkei hänessä ollut samanlaista suloista, siveellistä totuudellisuutta, mikä henki kaikesta siitä, mitä tämä onneton tyttö sanoi ja teki. – Minun on monesti vaikea tietää, kuinka teitä on käsiteltävä. Mutta samantekevä tällä kertaa; unohditte kertoa millä keinoin pääsitte tänne.
– Minä? Oh, ei se niin kovin merkillistä ole. Olen lomalla.
– Lomalla! Tämän sotilaiden käyttämän sanan merkityksen ymmärrän. Mitä se sana oikeastaan merkitsee, kun on vangista kysymys?
– Se merkitsee aivan samaa. Olette oikeassa, sotilaat käyttävät sitä sanaa samassa merkityksessä kuin minäkin. Loma se on, kun miehellä on lupa poistua leiristä tai linnoituksesta joksikin määrätyksi ajaksi, jonka kuluttua hänen on tultava takaisin ja otettava kivääri olallensa tai alistuttava kärsimyksiinsä, riippuen siitä, sattuuko hän olemaan soturi vai vanki.
– Päästivätkö huronit teidät menemään tällä tavoin vartijatta?
– Päästivät, enkä minä muulla tavalla olisi lähtenytkään, jollen olisi päässyt pujahtamaan tieheni jonkin rohkean kepposen avulla.
– Onko heillä mitään takeita teidän palaamisestanne?
– Sanani, vastasi metsämies yksikantaan. – Sanani minä panin panttiin, ja aika pöllöjä he olisivat olleetkin, jos olisivat laskeneet minut ilman sitä. Siinä tapauksessa minun ei olisi ollut pakko palata eikä antautua heidän kidutettavakseen, vaan olisin voinut heittää pyssyn olalleni ja taivaltaa suoraa päätä delawarien kyliin. Mutta hyvä Luoja! Judit, he tiesivät tämän aivan samoin kuin te ja minä ja ilman kunniasanaani siitä, että tulen takaisin, he eivät olisi laskeneet minua. Mieluumminhan he olisivat sitten antaneet susien kaivaa esiin isiensä luut.
– Onko mahdollista, että aiotte antautua itse tuholle alttiiksi?
– Kuinka sanoittekaan?
– Minä kysyn, onko mahdollista, että antaudutte jälleen mokomien julmien vihollisten valtaan pitämällä sananne?
Hirventappaja katsoi kauniiseen haastattelijaansa hetken epäluuloisena. Sitten hänen rehellisten kasvojensa ilme äkkiä muuttui, ikäänkuin nopeasti välähtävä ajatus olisi antanut sille uuden valon, ja hän nauroi tämän jälkeen tuttuun tapaansa.
– Minä en ymmärtänyt teitä ensiksi, Judit, en todellakaan. Te luulette, että Chingachgook ja Hurry eivät voi kärsiä sitä. Huonostipa te silloin tunnette miessukua. Delawari olisi viimeinen mies maan päällä laiminlyömään velvollisuutensa, ja March, joka ajattelee itseään enemmän kuin ketään muuta, ei sensijaan moiseen seikkaan kiinnitä paljoakaan huomiota. Ja vaikkapa kiinnittäisikin, ei se muuta asiaa, hän pitää enemmän huvituksista kuin sanassapysymisestä. Mutta minun täytyy saada palata, koska olen lomalla, ja jos minulle ikävyyksiä tulee, enpä turhaan ole kasvanut metsässä tai saanut kasvatusta, niinkuin on tapana sanoa, voidakseni niistä kunnialla suoriutua.
– Milloin lomanne päättyy, Hirventappaja? kysyi hän, kun molemmat kanootit toisiinsa yhtyneinä liukuivat melojen tuskin koskettaessa vettä.
– Huomenna puolen päivän aikaan, ja saatte olla varma, Judit, etten minä lähde niin sanoakseni kristillisestä seurasta noiden julmurien joukkoon hetkeäkään ennen kuin on välttämätöntä. Niillä alkaa olla pelko, että linnoituksista saapuu vieraita, eivätkä taipuneet pitentämään aikaa silmänräpäystäkään. Molemmin puolin on meillä selvillä, että jos minun asiallakäyntini menee myttyyn, niin kidutus pannaan alkuun auringon alkaessa laskea, jotta ehtisivät kotimatkalle heti pimeän tultua.
Tämän hän sanoi juhlalliseen tapaansa ikäänkuin hän ajattelisi kaikkea sitä, mikä häntä odotti vangiksi uudelleen antauduttuaan. Hän sanoi sen vaatimattomasti liioittelematta tulevaa kärsimistään, ainoastaan osoittakseen toiselle yksinkertaisesti ja avomielisesti myötätuntoaan.
– Tuntuuko heillä olevan aikomus kostaa tappionsa? kysyi Judit heikolla äänellä, ja hänen ylväs mielensä vaikersi kuullessaan äskeisen puhujan rauhallisen ilmoituksen siitä, mitä tuleman piti.
– Ihan varmaan, jos merkit paikkansa pitävät. He luullakseni ajattelevat, etten minä muka epäilisi heidän aikomuksiaan, mutta henkilö, joka on niinkin kauan oleskellut punanahkojen parissa kuin minä, ei voi erehtyä intiaanien tunteista yhtä vähän kuin oikea metsästäjä eksyy tieltä tai kadottaa riistan jäljet. Oman pakoni tuomitsen ankarasti, sillä huomaan naisten olevan äärettömästi raivoissaan Histin puolesta, sanon sen, vaikka ehkä minun ei pitäisi sanoa sitä, että tein varomattomasti vapauttaessani tytön. Heidän leirissään tapahtui raaka murha viime yönä, ja ammuttu laukaus olisi yhtä hyvin voinut sattua minun rintaani. Mutta tuli mikä tuli, Käärme ja hänen vaimonsa tulevat olemaan turvassa ja he ovat onnellisia joka tapauksessa.
– Oi, Hirventappaja, kyllä he malttavat mielensä, koska ovat antaneet teille ajatusaikaa huomiseen puolipäivään saakka.
– Tuskin vain, Judit, tuskin vain. Intiaani on intiaani, tyttö, ja turha on häntä yrittääkään johtaa harhaan, kun hän on päässyt jäljille ja seuraa niitä kuono ilmassa. Delawarit ovat puoleksi kristittyä heimoa – en tarkoita, että tämän lajin kristityt olisivat parempia kuin teidän täysiveriset jumalankieltäjänne – mutta joka tapauksessa tämmöisestä puolinaisuudesta voi olla joillekin hyötyä, mutta kuitenkin kosto uinuu heidän sydämissään niinkuin villit pedot piileksivät metsän puissa. Lisäksi minä kaadoin uljaimman ja parhaimman heidän sotureistaan, näin he puhuvat. On turhaa luulla heidän lähtevän hakemaan vangikseen miestä, joka teki tämän samalla metsästysmatkalla, minkä aikana teko tehtiin. Mutta nytpä me puhummekin vain minusta, vaikka teillä itsellänne on niin paljon huolta ja tahdotte kai vähän neuvotella jonkun ystävän kanssa omista asioistanne. Onko ukko Hutter laskettu veteen, missä hänen ruumiinsa luullakseni mieluimmin tahtoisi levätä?
– On, on kyllä, Hirventappaja, vastasi Judit tuskin kuultavasti. – Pääsimme vastikään sitä velvollisuutta täyttämästä. Olette varsin oikeassa ajatellessanne, että minä tahtoisin neuvotella jonkun ystävän kanssa, ja tämä ystävä olette te. Hurry Harry aikoo lähteä täältä; hänen mentyänsä saamme toivoakseni puhella tunnin vakavan tapauksen aiheuttamasta elämänmuutoksesta kahden kesken. Hetty ja minä olemme ymmällä, mitä tehdä.
– Varsin luonnollista, koska näin äkillisiä ja kauheita tapauksia on sattunut. Mutta jopa ollaankin arkin luona; puhutaan enemmän, kun parempi tilaisuus sattuu.
XXIII luku.
Kohtaus Hirventappajan ja hänen ystäväinsä välillä arkissa oli vakava ja kaihomielinen. Varsinkin molemmat intiaanit oivalsivat hänen käytöksestään, ettei hän ollut onnellisesti päässyt karkuun pujahtamaan, ja muuan ytimekäs sana sai heidät käsittämään, mitä heidän ystävänsä oikeastaan tarkoitti sanalla "loma". Chingachgook tuli heti miettiväiseksi, kun sensijaan Hist tapansa mukaan osoitti myötätuntoaan muuttumalla tunteikkaiden naisten tapaan tarkkaavaiseksi.
Muutamien minuuttien kuluttua oli laadittu jonkinlainen yleinen suunnitelma yön varalle, ja harjaantumattoman tarkkaajan silmillä katsottuna saattoi luulla asioiden sujuvan säännöllistä rataansa. Ilta alkoi pimetä, ja arkki päätettiin soutaa linnaan ja panna kiinni tavalliseen paikkaansa. Tämä päätös tehtiin osaksi senkin nojalla, että kaikki kanootit olivat taas oikeiden omistajainsa käsissä, mutta pääasiassa Hirventappajan rauhoittavien selitysten johdosta. Hän oli tutkinut asiain tilaa huronien keskuudessa ja tullut vakuutetuksi, ettei heillä ollut mielessä ryhtyä uusiin sotatoimiin tämän yön kuluessa. Sitäpaitsi hänen käyntinsä tarkoituksena oli jonkin ehdotuksen perille saattaminen, ja jos se hyväksyttäisiin, päättyisi sota heti. Ei ollut siis luultavaa, että he tekisivät jonkin epäonnistuneen yrityksen, josta heidän päällikkönsä oli heitä varoittanut, ennen heidän sanansaattajansa palaamista.
Kohta kun arkki oli sidottu kiinni, seurueen jäsenet lähtivät kukin omiin askareihinsa, niin aluksella olevat valkoiset kuin heidän punaiset naapurinsakin, ja naiset ryhtyivät valmistamaan illallista, surumielisinä ja äänettöminä, mutta aina huomaavaisina luonnon ensimmäisille vaatimuksille.
Hurry ryhtyi korjaamaan mokkasiinejansa leimuavan oksan valossa. Chingachgook istui synkkiin ajatuksiin vaipuneena, kun sitä vastoin Hirventappaja rupesi luontevasti ja rauhallisesti tarkastelemaan kaimaansa "Hirventappajaa", Hutterin pyssyä, josta jo on mainittu. Rihla oli tavallista hieman pitempi ja nähtävästi valmistettu jonkun etevän asesepän pajassa. Siinä oli moniaita hopeakoristeita, mutta ylipäänsä se olisi useampien rajalaisten kesken käynyt yksinkertaisesta aseesta, koska sen suurimpina ansioina oli oivallinen reikä, yksityiskohtien täydellisyys ja mainio teräs. Tuontuostakin metsämies puristi pyssynperän olkapäätänsä vasten ja antoi katseensa kiitää piippua pitkin ja yhtä usein hän asettui ampuma-asentoon ja kohotti aseen hitaasti ihan kuin olisi tähdännyt hirveä, tutkiakseen sen painoa ja sopivaisuutta nopeaan ja varmaan ampumiseen. Tämä tapahtui vain Hurryn soihdun valossa, mutta semmoisella vakavuudella ja kiintymyksellä, joka olisi tuntunut liikuttavalta katsojasta, joka tunsi miehen todellisen tilan.
– Tämä on komea pyssy, Hurry, huudahti Hirventappaja lopulta, – ja täytyypä valittaa sen joutumista naisten käsiin. Metsästäjät ovat kertoilleet minulle sillä tehdyistä urotöistä, ja kaikesta kuulemastani päättäen on se oikea surman ase tottuneen pyssymiehen kädessä.
– Kehui se ukko Tuomokin pyssyä, vaikkei hän ollutkaan mikään erikoisen taitava pyssynkäyttäjä, vastasi March pujotellen hirvennahkaisia hihnoja mokkasiinin läpi rauhallisesti kuin kengänpaikkaaja ainakin. – Hän ei ollut mikään tarkka pyssymies, siitä voimme olla yhtä mieltä, mutta hänellä oli hyvät puolensa niinkuin pahatkin. Olenpa vähän toivonut, että Juditin päähän pälkähtäisi antaa Hirvensurma minulle.
– Mene tiedä, mitä nuoret naiset kulloinkin tekevät, Hurry; minun arvellakseni teillä on yhtä hyvät edellytykset saada pyssy omaksenne kuin kenellä tahansa. Mutta onpa sentään sääli, ettei asioista tule valmista, – vaikka niin läheltä hipuu.
– Mitä te tarkoitatte sanoillanne? Eikö tuo pyssy näyttäisi yhtä komealta minun olallani kuin jonkun toisenkin?
– Näyttämisestä en sano mitään. Molemmat te olette pulskia ja teistä tulisi, niinkuin sanotaan, komea pari. Mutta jos tuo rihla olisi joittenkin miesten käsissä, kaataisi sillä päivässä enemmän hirviä kuin te viikossa saisitte sillä ammutuksi, Hurry. Näin minä teidän yrittävän – muistatte kai tuonnoisen metsäkauriin?
– Sepä ei näyttäytynytkään rauhoitusaikana. Minä koetin vain pelästyttää otusta ja luulenpa teidänkin myöntävän, ettei se mikään ihme-elävä ollut.
– Karvaiksi se kettukin sanoi pihlajanmarjoja. Mutta tämä on upea rihla, ja tekisi miehestä, jolla on vakava käsi ja tarkka silmä, salojen kuninkaan.
– Pitäkää se sitten ja tulkaa salojen kuninkaaksi, sanoi Judit, joka oli kuullut keskustelun ja jonka katse ihaili pitkän aikaa metsästäjän reipasta olemusta. – Ei koskaan se voi parempiin käsiin joutua kuin missä se on tällä hetkellä, ja minä toivon, että sitä tulevat nuo kädet pitelemään viisikymmentä vuotta.
– Judit, ette varmaan puhu tosissanne! huudahti Hirventappaja koettaen peittää hämmästystä osoittavaan huudahdukseensa tavallista suuremman tunteenpurkauksen. – Kuninkaankin sopisi antaa tuommoinen lahja, jopa saadakin.
– Minä puhun ihan täyttä totta, Hirventappaja, onnitteluni on yhtä vilpitön kuin lahjakin.
– No hyvä, tyttö, puhutaanpa sopivassa tilaisuudessa tästä enemmän. Älä sure, Hurry, sillä Judit on nopeasti syttyvä nuori nainen ja hän toimii pikaisesti. Hän on varma siitä, että hänen isänsä pyssy on minun käsissäni varmempi kuin sinun. Älä siis sure tuota syyttä suotta. Muissa seikoissa hän tulee kyllä asettamaan sinut etusijalle, sen tulet huomaamaan.
Hurry mutisi jotakin tyytymättömänä, mutta hän upotti murheensa lähtövalmistuksiinsa.
Kohta sen perästä oli illallinen valmis. Aterioidessa vallitsi äänettömyys, niinkuin tavallisesti niiden keskuudessa, jotka pitävät pöytää vain ruumiin virvoituspaikkana. Sittenkun oli päästy ruualta ja yksinkertaiset laitokset korjattu pois, kokoontui koko seura korokkeelle kuulemaan Hirventappajan lupaamaa selitystä käyntinsä tarkoituksesta. Hän ei ollut näyttänyt olevan vähääkään kiireissään esittämään asiaansa, mutta Juditin mieliala ei sietänyt pitempää viivytystä. Tuoleja kannettiin arkista ja hytistä ja kaikki kuusi sijoittuivat ympyrään lähelle ovea. He silmäilivät toistensa ilmeitä parhaansa mukaan. Hurmaava tähtitaivas valaisi heidän kasvojaan.
– No niin, Hirventappaja, alkoi hän, – kertokaapa nyt, mitä huroneilla on sanomista ja miksi he ovat lähettäneet teidät tekemään meille jotakin tarjousta.
– Loma, Judit, on sana, jota käyttää suurin piirtein katsoen sekä vanki että sotilas, joka on antanut sanansa. Jos viesti on vietävä, ei siitä mihinkään pääse, eikä sen lykkäämisestä ole kenties mitään hyötyä. Hurryn tehnee mieli kohta lähteä matkaansa joelle, ja tähdet syttyvät ja sammuvat, aivan kuin eivät välittäisi intiaaneista eikä viesteistä. Ah, Herra nähköön, ei se ole mieluinen asia eikä hyödytä mitään, mutta täytyyhän se saattaa perille.
– Kuulehan, Hirventappaja, puuttui Hurry puheeseen opettavaiseen sävyyn, – sinä olet järkevä mies metsällä ja parempaa kaveria ei voi löytää, joka voisi suorittaa kuusikymmentä mailia päivässä matkaa kuin sinä, mutta kelvottomampaa ajatusten lausujaa en ole koskaan tavannut, varsinkaan silloin, kun sinulla on jotakin epämieluista esitettävää.
– Ymmärrän sinut, Hurry ja annan sinulle arvoa tänä iltana, koska vain vähän aikaa enää viivyt parissamme. Mutta siirtykäämme lopultakin asiaan, josta nyt on keskusteltava tässä neuvottelukokouksessa, sillä sellainen tämä sentään on, vaikka naiset istuvat seurassamme. Juttu on tämä. Kun partiojoukko palasi linnasta, niin mingot pitivät neuvottelun, ja katkeria ajatuksia kuohui heidän mielessään, eivätkä he epäröineet lausumasta mielipiteitänsä, mitkä loistivat heidän synkistä kasvoistaan. Kun he olivat tupakoineet ja puhuneet puhuttavansa ja heidän neuvotteluvalkeansa oli palamassa loppuun, asia tuli esille. Vanhempien intiaanien kesken pääsi vallalle ajatus, että minut uskalletaan lähettää lomalle. Nuo mingot ovat ihmeellisiä huomioitsijoita, vaikka he ovat pahimpia vihamiehiäni, täytyy minun myöntää tämä. He olivat siis vakuutettuja siitä, että minä olin sellainen mies. Ei usein tapahdu, – lisäsi metsästäjä tyytyväisen tietoisena aikaisemman elämänsä herättämästä luottamuksesta, – ei usein tapahdu, että he uskovat näin hyvää valkonaamasta. He luottivat siis minuun ja senvuoksi eivät epäröineet puhua suitaan puhtaaksi ja siitä tahdon nyt mainita. Te näette millä kannalla asiat ovat. He arvelevat järven ja kaiken, mitä siinä on, olevan heidän vallassaan. Tuomas Hutter on kuollut, ja Hurryn he taas arvelevat olleen tänään siksi lähekkäin kuoleman kanssa, ettei hänellä pitäisi olla halua tehdä sen tuttavuutta tänä kesänä. Sen vuoksi he katsovat koko sotavoimanne supistuvan Chingachgookiin ja molempiin tyttöihin, ja vaikkapa tietävätkin delawarin olevan ylhäistä sukua ja synnynnäisen soturin, tietävät he myöskin, että hän nyt on ensi kertaa sotateillä. Mitä tyttöihin tulee, katsovat he luonnollisesti heitä likimain samoilla silmillä kuin naisia ylipäänsä.
– Tarkoitatte, että he meitä halveksivat! keskeytti Judit silmät salamoiden niin, että kaikki läsnäolevat sen huomasivat.
– Saadaan nähdä, jahka loppuun päästään. He arvelevat kaiken, mitä järvellä on, olevan heidän vallassaan ja siksi he lähettävät kauttani tämän wampumivyön – hän näytti puhuessaan delawarille kysymyksessäolevaa esinettä – näin sanoen: – Sanokaa Käärmeelle, lausuvat he, että hän aloittelijaksi on suoriutunut hyvin. Rientäköön hän nyt vuorten yli omiin kyliinsä, ja kukaan ei ole etsivä hänen jälkiänsä. Jos hän on löytänyt päänahkan, vieköön sen mukanaan; huronien urheilla sotureilla on lämmin sydän ja he ovat myötätuntoisia nuorelle soturille, joka ei halua palata kotiinsa tyhjin käsin. Jos hän on vikkelä, on hän tervetullut joukon johtajana ajamaan heitä takaa. Histin on kuitenkin palattava huronien luo, sillä poistuessaan yöllä heidän joukostansa hän vei mukanaan erehdyksessä jotakin, joka ei kuulu hänelle.
– Se ei ole totta, lausui Hetty vakavasti. – Ei Hist ole semmoinen tyttö, vaan antaa kullekin, mitä hänelle on tuleva...
Minkä verran hän vielä olisi sanonut vastaan, on tietämätöntä, kun äkkiä Hist osaksi nauraen ja osaksi häveliäästi peittäen kasvot käsillään pisti kätensä puhujan suulle, niin että puhe jäi kesken.
– Te ette ymmärrä mingojen viestejä, Hetty, jatkoi Hirventappaja, – jotka harvoin merkitsevät sitä, mitä sanotaan. Hist on vienyt mukanaan jonkun nuoren huronin mieltymyksen, ja he tahtovat häntä tulemaan takaisin, jotta poloinen nuori mies löytäisi hänet paikalta, missä hänet viimeksi näki. Käärme on lupaava nuori soturi, he sanovat, ja hän aina löytää niin monia vaimoja kuin hän itse tahtoo, mutta tätä hän ei voi saada. Tämä oli heidän ajatuksensa eikä mikään muu, mikäli asian ymmärsin.
– Kovinpa he ovat kohteliaita ja vaativia otaksuessaan nuoren naisen voivan unohtaa mieltymyksensä vain sen takia, että tuo onneton nuorukainen tapaisi omansa jälleen, sanoi Judit ivallisesti, ja puheen kestäessä tuli hänen ääneensä yhä enemmän katkeruutta. – Nainen on aina nainen, olipa hän sitten valkoinen tai punainen, ja päällikkönne tietävät vähän naisen sydämestä, Hirventappaja, ajatellessaan että nämä voisivat unohtaa kärsimänsä vääryydet tai unohtaa rakkautensa esineitä.
– Luulen, Judit, että tämä pitää paikkansa hyvinkin muutamiin naisiin nähden, vieläpä tunnen sellaisiakin, jotka voivat tehdä molempia.
– Seuraava viesti on teille. He sanovat Majavarotan sukeltaneen järven pohjaan, josta hän ei koskaan nouse enää ylös ja että hänen penikkansa kohta ovat wigwamin, jopa ruuankin tarpeessa. Huronien majat heidän arvellaksensa ovat Yorkin majoja paremmat, ja toivovat teidän tulevan koettamaan niitä. Teidän värinne on valkoinen, he myöntävät, mutta toisaalta heidän mielestään nuoret naiset, jotka ovat eläneet niin kauan metsässä, voivat eksyä tiheikössä. Muuan suuri soturi heidän joukossaan on äskettäin kadottanut vaimonsa ja hän saattaisi ilokseen metsäruusun hänen paikallensa lieden ääreen. Mitä taas tulee Heikkomieleen, niin häntä punaiset soturit aina tulevat kunnioittamaan ja pitämään hänestä huolta... Minun mielestäni teidän naisellisen luontonne parhaat puolet häviäisivät, jos te joutuisitte wigwamiin, niinkuin kaikkien intiaanivaimojen, ja kun he ovat äskettäin väkivaltaisesti menettäneet nuoren immen, vaativat he hänen sijaansa täyttämään kaksi valkoihoista.
– Ja te tuotte tuommoisen sanan minulle! huudahti Judit, vaikka hänen äänessään oli enemmän surua kuin hätää. – Olenko minä tyttö, josta ei ole muuhun kuin intiaanin orjaksi?
– Jos tahdotte kuulla vilpittömän ajatukseni tästä asiasta, Judit, niin sanonpa, etten usko teidän ilmoisna ikänä mielisuosiolla taipuvan kenenkään miehen orjaksi, olkoonpa hän punaihoinen tai valkoihoinen. Älkäähän kuitenkaan panko pahaksenne, että olen saattanut perille heidän viestinsä, niin tarkoin kuin olen voinut, samoilla sanoilla kuin se minulle esitettiin. Juuri niillä ehdoilla minä pääsin lomalle, ja välipuhe on välipuhe, olkoon se tehty vaikka mieronkiertäjän kanssa. Minä olen kertonut teille, mitä he ovat sanoneet, mutta minä en ole sanonut teille, mitä teidän pitäisi loppujen lopuksi vastata heille.
– No annahan kuulua, Hirventappaja, virkkoi Hurry. – Uteliaisuuteni on herännyt nyt ja haluaisin mielelläni kuulla, mitä pitäisit järkevimpänä vastata. Omasta puolestani olen hiton hyvin valmistautunut vastaamaan, ja niin teen heti, kun tarpeellista on.
– Niin minullakin on, Hurry, valmiina vastaus ja se on vähintäänkin yhtä selvä kuin sinun. Jos minä olisin sinun asemassasi, sanoisin: "Hirventappaja, sano niille heittiöille, etteivät he vielä tunne Harry Marchia! Hän on ihminen ja koska hänellä on valkoinen nahka, hänellä on myöskin senmukainen luonto eikä se salli hylätä omaan rotuunsa kuuluvia naisia äärimmäisessä hädässä. Ettepä saa minua suostumaan ehtoihinne, vaikka poltettaisiin röykkiöllinen tupakkaa sitä asiaa pohdittaessa."
– Kauniita sanoja puhelet ja se pitkittää ystävyyttämme, mestari Hirventappaja, Hurry sanoi uhkaavaan sävyyn. – Sinä olet vain nulikka ja tiedät kokemuksesta hyvin, kuinka sinulle käy miehen käsissä. Sinä et ole minä, vaan pahanpäiväinen mierolainen, jonka villit ovat lähettäneet kristittyjen tykö. Sano herroillesi, etteivät he tunne Harry Marchia vielä, Hän on ihminen kylliksi noudattaakseen ihmisten tapoja ja hänestä on hassua nähdä, kuinka yksi ainoa mies taistelee kokonaista heimoa vastaan. Jos naiset jättävät hänet, niin hän on valmis jättämään heidät puolestaan hätään, olipa heillä sitten hänen omaan rotuunsa tai muiden ihmisten rotuun kuuluvien taipumuksia. Jos Judit ymmärtää muuttaa mielensä, hän on tervetullut mukaani virralle ja Hetty saa seurata häntä, mutta jos hän ei menettele niin, lähden minä silloin, kun luulen vihollisen vakoojien alkavan pesiytyä oksien ja lehtien sekaan yöksi.
– Judit ei tule muuttamaan mieltään ja hän ei pyydä päästä mukaasi, mestari March, vastasi tyttö täynnä kiihkoa.
– Asia on sitten selvä, sanoi Hirventappaja, johon toisen hehku ei tarttunut. – Hurry Harry menetelköön niinkuin parhaaksi näkee. Matka, jonka hän ottaa kulkeakseen, on hänelle kevyt suorittaa, vaikkakin se jää painamaan hänen omaatuntoansa. Sitten keskustelemme Hististä. Mitä sanot, tyttö, pakoiletko sinäkin velvollisuuttasi ja menetkö mingojen luo ottaaksesi huronimiehen itsellesi. Sinähän et mene naimisiin tämän miehen kanssa rakkaudesta, vaan rakkaudesta päänahkaasi?
– Kuinka puhut noin Histille, kysyi tyttö puoleksi loukkaantuen. – Luuletko punanahkatytön tekevän kuin kapteeninrouvan, joka nauraa ja kuhertelee jokaisen upseeritulokkaan kanssa.
– Minä, Hist, en ajattele sitä enkä tätä. Minun täytyy viedä sinun vastauksesi, ja voidakseni tehdä tämän, täytyy sinun lähettää se. Tunnollinen sanansaattaja ilmoittaa viestin sana sanalta.
Hist ei enää epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi.
– Sano huroneille, Hirventappaja, hän sanoi, – että he ovat tietämättömiä kuin myyrät; he eivät osaa erottaa sutta koirasta. Minun kansani keskuudessa ruusu kuolee samaan varteen, mistä se on puhjennut, lapsen kyynelet putoavat hänen vanhempiensa haudalle, jyvä itää siellä, mihin se on istutettu. Delwaritytöt eivät ole mitään vaihtotavaraa, joita lähetellään kuin wampumvöitä heimolta toiselle. He ovat kuusamia, jotka ovat suloisempia vain omissa metsissään, heidän omat miehensä kantavat heitä puristettuina rintaansa vasten, koska he ovat tuoksuvia. He ovat suloisia siksi, koska heidät on poimittu luonnollisilta kasvupaikoiltaan. Mitä huroninuorukainen on Lenni Lenapen neidolle? Poika saattaa olla nopea, mutta tytön silmät eivät etsi häntä heimon keskuudesta, sillä hänen silmänsä ovat suunnatut delawarien asuinpaikkoja kohti. Poika saattaa laulaa suloisen laulun Kanadan tytöille, mutta sen sävelet eivät ole Wahille samaa kuin lapsuudessa omalla kielellä kuullut sävelet. Eikä hyödyttäisi huronia sekään, että hän kuuluisi suolajärvien ympärillä asuneeseen kansaan, jollei hän kuulu Uncasin perheeseen. Nuori petäjä nouskoon yhtä korkealle kuin hänen isänsä. Wah-ta-Wahilla on vain yksi sydän, ja se voi rakastaa vain yhtä miestä.
Hirventappaja kuunteli tätä luonteenomaista esitystä, joka annettiin sanojalle ominaisella vakavuudella ja vilpittömin mielin, vastaten tytön kiivaaseen kaunopuheisuuteen, kun hän lopetti, yhdellä sydämellisistä, hiljaisista ja erikoisista naurunpuuskistaan.
– Ja nyt, Judit, saatuani punanahkatytön vastauksen on sopivaa saada se valkonaamalta, mikäli kasvoja, jotka ovat niin kukoistavat kuin teidän, voi sillä tavalla nimittää. Teitä on oikein nimitetty Villiruusuksi, ja niin kauas kuin voi ulkomuodon nähdä, pitää Hettyä sanoa Kuusamaksi.
– Jos tällaista puhetta kuulisin joltakin linnoituksen herrasmieheltä, nauraisin sille, mutta kun se tulee teidän suustanne, voin minä luottaa siihen, vastasi Judit hyvin tyytyväisenä hänen äkkinäiseen ja samalla luontevaan kohteliaisuuteensa. – On liian varhaista kuitenkin kysyä minun vastaustani, Suuri Käärme ei ole vielä puhunut.
– Käärme! Hyvänen aika! Olin viemäisilläni hänen vastauksensa kuulematta häneltä sanaakaan! En todellakaan ajatellut tehdä hänelle ainuttakaan kysymystä, tunnustan suoraan. Totuus pitää aina paikkansa ja minun täytyy kertoa näille mingoille tosiasiat eikä mitään muuta. Niin, Chingachgook, sanopa meille mielipiteesi tästä asiasta, menetkö suoraa päätä vuorten yli kotiisi annettuasi Histin huronille ja kerrot päälliköille kotona, että jos he ovat toimeliaita, he voivat mahdollisesti lopulta päästä irokeesien jäljille kaksi tai kolme päivää myöhästyneinä?
Samoinkuin morsiamensa nuori päällikkö nousi ja valmistautui vastaamaan arvokkaasti. Hist oli puhunut kädet asetettuna ristiin rinnalle hillitäkseen tunteensa, mutta soturi ojensi kätensä eteenpäin antaakseen hehkuvalle lausunnolleen pontta.
– Wampum wampumista, viesti viestistä täytyy antaa, hän sanoi. – Kuulkaa mitä delawarien Suurella Käärmeellä on sanottavaa suurten järvien kerjääville susille, jotka ulvovat metsissämme. He eivät ole kuitenkaan oikeita susia, vaan he ovat koiria, joilta delawarien kädet ovat leikanneet hännät ja korvat. He ovat hyviä varastamaan nuoria naisia, huonoja pitämään niitä. Chingachgook ottaa omansa, mistä löytää eikä anna sitä Kanadan roistoille. Jos hän tuntee pysyväistä rakkautta sydämessään, ei se kuulu huroneille. Hän kertoo tämän tytölle, joka eniten pitää hänestä, hän ei huuda sitä metsässä kauhunhuutoja kuulevien korville. Mitä tapahtuu hänen omassa asunnossaan, se ei kuulu hänen oman kansansa päälliköille, vielä vähemmän mingoille...
– Kutsu niitä kuljeskeleviksi heittiöiksi, Käärme, keskeytti Hirventappaja, joka ei kyennyt hillitsemään iloaan, – niin juuri, heittiöiksi, se on oikea sana heistä ja se muistuttaa vihastamme heitä kohtaan. Älä pelkää puolestani, tulen sanomaan heille viestisi tavu tavulta, äänne äänteeltä, ajatus ajatukselta, pistos pistokselta, sillä he eivät ole parempaa ansainneet. Kutsu siis heitä heittiöiksi kerran tai kahdesti ja se panee mahlan nousemaan heissä juurista latvoihin saakka!
– Se tekisi noille mingo-heittiöille hyvää, yhtyi Chingachgook metsästäjään hyväksyen ystävänsä nimityksen. – Käske huronipoikien ulvoa voimakkaammin, jos he tahtovat delawarin löytävän heidät metsästä, missä he asuvat maakuopassa kuin ketut, sen sijaan että metsästäisivät kuin oikeat soturit. Kun heillä oli nyt delawarityttö leirissään, olipa täysi syy ajaa heidät luolistaan ulos. Nyt he tahtovat olla unohduksissa siksi, kunnes päästävät aika äläkän. Chingachgook ei mene oman heimonsa kyliin etsimään useampia sotureita avukseen. Hän pitää Wah-ta-Wahin luonaan ja antaa tytön keittää riistansa. He molemmat ovat kylliksi delawareja ajaakseen kaikki huronit takaisin omaan maahansa.
– Tuopa oli oikea tempaus, niinkuin Hutterilla oli tapana sanoa, huudahti Hirventappaja. – Se panee varmasti huronien veren liikkeelle, varsinkin kohdat, jotka koskevat Histiä, ja myöskin se suututtaa heitä, missä puhutaan heidän karkoittamisestaan. Voi minua, suuret sanani eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole suuria tekoja! Luoja on järjestänyt niin, että me saatamme olla vain puoliksi niin hyviä kuin lupaamme olla. Ja nyt, Judit, teidän vuoronne on puhua, sillä nuo hylkiöt odottavat vastausta jokaiselta täällä olevalta, Hetty-parkaa lukuunottamatta.
– Miksei Hetty myös, Hirventappaja? Hän usein puhuu naulan kantaan ja intiaanit kunnioittavat hänen sanojaan tuntien hänen tilansa.
– Oikein sanoi, Judit, ja varsin viisaasti. Punanahat kunnioittavat kaikenlaatuisia onnettomia olentoja ja Hettyä varsinkin. Hetty, jos sinulla on jotakin sanottavaa, voin kertoa sen huroneille yhtä totuudenmukaisesti kuin jos olisin koulumestari tai lähetyssaarnaaja.
Tyttö epäröi hetken ja sitten hän vastasi omaan lempeään, vakavaan sävyynsä, ehkä vakavammin kuin kukaan edellinen puhuja.
– Huronit eivät voi ymmärtää erotusta valkoisen kansan ja oman kansansa välillä, tyttö sanoi. – Muutenhan he eivät voisi pyytää Juditia ja minua elämään heidän kanssaan. Jumala on antanut yhden maan punanahalle ja toisen meille. Hän on tarkoittanut, että me eläisimme erillämme. Sitten äiti aina sanoi, että me emme voi koskaan asua keidenkään muiden kanssa kuin kristittyjen ja juuri tästä syystä me emme voi mennä heidän luokseen. Tämä järvi on meidän, ja me emme voi jättää sitä. Isän ja äidin haudat ovat siinä ja pahinkin intiaani kunnioittaa vanhempiensa hautoja ja tahtoo asua niiden lähettyvillä. Minä voin tulla ja tavata heidät jälleen, jos he tahtovat, ja lukea heille enemmän raamatusta, mutta minä en voi luopua isän ja äidin haudoista.
– Hyvä on, hyvä on, Hetty, kerron sen, vaikka se olisi kaksi kertaa pitempi, keskeytti metsästäjä. – Minä kerron kaiken, mitä olet kertonut ja tarkoittanut ja vastaan siitä, että he tulevat tyytymään siihen. Nyt Judit, on teidän vuoronne, ja sitten on asia selvä.
– Sanokaahan ensin, Hirventappaja, mitä vastauksemme teidän kohtaloonne vaikuttaa, alkoi hän lausuen sanat palavan odotuksen vallassa. – Jos te joudutte kärsimään osoittamamme rohkeuden takia, niin olisi ollut parempi, jos olisimme varovammin lausuneet ajatuksemme. Mitä seurauksia arvelette siis itsellenne koituvan?
– Herra nähköön, Judit, yhtä hyvin saattaisitte kysyä minulta, mistä päin ensi viikolla tuulee tai kuinka vanha on seuraava hirvi, joka ammutaan! Sen minä vain tiedän, että heidän kasvonsa ovat synkänlaiset, kun minuun katsovat, mutta mitäpä siitä: musta pilvi peloittaa, savenkarva sataa. Tämä on siis kysymys, jonka paljoa helpommin saattaa tehdä kuin siihen vastata.
– Samoin on laita minulle tuomanne irokeesien viestin, vastasi Judit, nousten ylös ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen, millä tavalla menettelisi tällä kertaa. – Vastaukseni minä annan teille, Hirventappaja, sittenkun olemme keskustelleet kahden kesken muiden mentyä nukkumaan.
Tytön käytöstavasta ilmeni päättäväisyys, mikä saattoi Hirventappajan taipumaan hänen tuumaansa, ja hän myöntyi sitä mieluummin, kun lykkäyksestä ei koitunut mitään olennaisia seurauksia puoleen eikä toiseen. Kokous päättyi siihen, ja Hurry ilmoitti aikovansa lähteä matkaan viipymättä. Näihin aikoihin asti jokainen oli ennen pimeän tuloa ja rajalaisen lähtöä suorittanut tavallisia ilta-askareitaan, ja Hirventappaja varsinkin kulutti aikaansa tutkimalla edellämainittua kivääriä.
Kohta oli kello yhdeksän, jolloin Hurryn oli määrä lähteä. Olisi odottanut, että mies olisi lausunut hyvästinsä reilusti ja kohteliaaseen sävyyn, mutta se vähä, mitä hän päästi suustaan, oli ikävää ja kylmää. Juditin pidättyväisyys oli antanut kuolettavan iskun hänen toiveilleen silloin, kun hän oli saapunut tämän järven rannalle ja huonotapaisena sekä lyhytnäköisenä hän oli valmis vierittämään syyn epäonnistumisesta pikemmin toisten niskoille kuin omalleen. Judit ojensi hänelle kätensä, mutta hän teki sen pikemmin ilo- kuin kaihomielellä, eikä kumpikaan delawareistakaan ollut pahoillaan hänen lähdöstään. Koko joukosta ainoastaan Hetty oli mielenliikutuksen vallassa. Sukupuolestansa ja mielenlaadustansa johtuva kainous ja arkuus piti häntäkin syrjässä, niin että Hurry oli ehtinyt astua veneeseen, missä Hirventappaja jo häntä odotti, ennenkuin hän uskalsi tulla siksi lähelle, että hänet huomattiin. Sitten hän lähestyi juuri kun pienoinen tuohivene oli kääntymässä arkin luota niin kevein ja tasaisin liikkein, että sitä tuskin havaitsi. Silloin läikähtivät Hettyn tunteet, ja karkoittaen arkuuden hän lausui suloisella äänellänsä:
– Hyvästi, Hurry, hyvästi, rakas Hurry! Kulkekaa varoen metsässä älkääkä pysähtykö, ennenkuin olette linnoituksessa. Puissa on tuskin lehtiä viljemmin kuin huroneja tämän järven ympärillä, eivätkä he kohtelisi teidän laistanne vahvaa miestä yhtä ystävällisesti kuin minua kohtelevat.
Hurry oli lähtiessään saanut osakseen siksi vähän myötätuntoisuutta, että Hettyn vieno ääni, kun hän näin huusi lähtömiehelle, kaikui lohduttavana hänen korvissaan. Hän seisautti kanootin ja yhdellä vetäisyllä toi sen jälleen arkin viereen. Tämä oli enemmän kuin Hetty, jonka rohkeus oli kasvanut sankarinsa lähtiessä, oli toivonut, ja arasti hän nyt vetäytyi taaksepäin, kun Hurry odottamatta tuli takaisin.
– Te olette kelpo tyttö, Hetty, enkä minä eroa teistä puristamatta kättänne, sanoi March ystävällisenä. – Tarkemmin miettien Judit ei ole teidän arvoisenne, vaikka hän näöltään kenties on hieman kauniimpi. Kunniallisena ja hyväätarkoittavana te olette nuoren miehen silmissä suuremmassa arvossa kuin tusina Juditia ja monia muita tuntemiani naisia.
– Älkää sanoko pahaa sanaa Juditista, Hurry, vastasi Hetty rukoilevasti. – Isä on kuollut ja äiti on kuollut eikä ole muita jäänyt jäljelle kuin Judit ja minä, eikä minusta ole hauskaa kuulla puhuttavan pahaa sisarestani, sillä emmehän tiedä, milloin joku meistä on myös järvessä.
– Tuo kuulostaa järkevältä, lapsi, niinkuin useat muutkin puheesi. No niin, jos tapaamme koskaan toisemme, löydätte minussa ystävän, menetelköönpä sisarenne miten tahansa.
– Hyvästi, Hurry, sanoi Hetty. – Kulkekaa varoen metsässä älkääkä pysähtykö, ennenkuin olette linnoituksessa. Minä luen luvun raamatusta puolestanne ennenkuin menen nukkumaan ja ajattelen teitä rukoillessani.
Tämä osui Marchin arkaan kohtaan ja enemmittä puheitta tyttöä sydämellisesti kädestä puristaen Hurry istuutui jälleen kanoottiin. Hetkisen kuluttua olivat molemmat miehet sadan jalan päässä arkista ja jonkin ajan perästä näkymättömissä. Hetty huokasi raskaasti ja liittyi sisareensa ja Histiin.
Hirventappaja ja hänen kumppaninsa soutivat kotvan äänettöminä. Hurry oli päätetty laskea maihin paikassa, missä hän kertomuksemme alussa lähti vesille, koska tätä paikkaa ei luultu huronien vartioivan, ja hän tunsi merkkikohdat metsässä noilla seuduin siksi hyvin, että osaisi pimeässäkin taivaltaa salon halki. Sitten kevyt alus eteni uutterien ja tottuneiden käsien vaikutuksesta nopeasti melkein kuin veden pintaa hipaisten. Vajaassa neljännestunnissa olivat he matkansa perillä, ja tultuansa rannan varjoon ja aivan lähelle etsimäänsä paikkaa he herkesivät soutamasta saadakseen vaihtaa ajatuksiansa ennen eroa paikassa, johon mahdollisesti liikkeellä olevien vihollisten korva ei yltänyt.
– Tekisitte hyvän työn houkutellessanne linnoituksen upseereja lähettämään joukon näitä maankiertäjiä kurittamaan, kohta kun pääsette perille, Hurry, alkoi Hirventappaja, – ja yhä paremman, jos lähtisitte itse oppaaksi. Tehän tunnette purot ja järven muodon sekä maan kohoutumat ja kuljette paremmin näitä maita kuin mikään tottunut vakoilija. Samotkaa ensin huronien leiripaikalle ja noudatelkaa sitten niitä merkkejä, jotka ilmaantuvat itsestään. Silmäilemällä pikimmältään arkkia ja linnaa voitte määritellä delawarin ja naisten sijoituspaikan. Teillä on oleva oiva tilaisuus iskeä mingojen kimppuun ja antaa niille riiviöille semmoinen löylytys, joka ei hevin haihdu mielestä. Teidän ei tarvitse välittää minusta, sillä kohtaloni ratkaistaan ennen huomisen auringon laskua, mutta Juditille ja Hettylle ja heidän tulevaisuudelleen voitte tehdä suuria palveluksia.
– Entä te itse, Natanael, kysyi Hurry äänessään tavallista enemmän mielenkiintoa toisen kohtaloa kohtaan, – mitenkähän teille käy?
– Herra yksin viisaudessaan voi sen sanoa, Henry March. Pilvet näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja valmistaudun ottamaan vastaan pahinta. Verenhimoiset ajatukset liikkuvatkin mingojen sydämissä ja heidän epäonnistumisensa vankien ryöstössä ja Histin kaappaaminen aiheuttavat varmasti kidutuksia. Ainoastaan Hän viisaudessaan voi ratkaista minun kohtaloni samoin kuin teidänkin.
– Tämä on kamala juttu ja se on saatava päätökseen tavalla tai toisella, vastasi Hurry. – Pahus, kun emme saaneet niiltä kiskaisseeksi päänahkaa jok'ainoalta tuona yönä, jona ensi kerran kävimme heidän leirillänsä!
– Sanokaa pikemmin toivovanne, ettette koskaan olisi yrittänytkään tehdä tuommoista tekoa, joka niin huonosti sopii valkoisen miehen arvolle. Silloin me emme olisi säästyneet ainoastaan tappeluilta, vaan Tuomas Hutter olisi silloin vielä elävänä keskuudessamme, eivätkä villien sydämet olisi niin kostoa täynnä. Nuoren naisen kuolema oli meille hyvin epäedullinen, Henry March, ja se jättää tahran meidän nimillemme ja painaa omaatuntoamme.
Vastauksen asemesta Hurry sysäsi aironsa veteen ja alkoi soutaa rantaa kohti, ikäänkuin olisi kuumeenomaisesti halunnut rientää tiehensä näiltä tienoilta. Kumppaninsa auttoi häntä, ja minuutin tai parin kuluttua kokka kopsahti hiekkapohjaan. Maalle päästyään selässään reppu ja rihla Hurry oli valmis lähtöön ja muristuaan hyvästinsä hän aikoikin painua matkaansa, jollei äkillinen pakko olisi pidättänyt häntä.
– Ette tietenkään aio jättäytyä uudelleen noiden verenjanoisten villien käsiin, Hirventappaja, sanoi Hurry, pannen vihaisen vastalauseen tämmöistä aiettakin vastaan. – Sehän olisi kerrassaan hullun teko.
– On sellaisia, joille lupauksen täyttäminen on ikävää, ja sellaisia, joille se ei ole, Hurry Harry. Te voitte kuulua ensinmainittuihin, minä jälkimmäisiin. Älköön kukaan punanahka, joka hengittää, tulko sanomaan, että mingo muistaa sanansa kuin valkoverinen mies kaikessa siinä, mikä koskee minua. Olen lomalla, ja jos olen tällä päällä ja näissä voimissa, niin palaan kun palaankin minä lomaltani huomenna ennen puolta päivää.
– Mutta mitä on intiaani ja mitä merkitsee tuommoisille eläimille annettu lupaus tai heidän antamansa loma?
– Vaikkapa heillä ei olisi sieluja eikä nimiä, teillä ja minulla ne kuitenkin ovat, Harry March, ja me olemme vastuussa näistä osattomista. Tämä loma ei ole, niinkuin te näytätte luulevan, yksinomaan minun ja mingojen välinen asia, vaan juhlallinen välipuhe minun ja Jumalan välillä. Mies, joka sanoo mitä hyvänsä ja lupaa mitä tahansa tuskassaan ja kieltää kaiken siksi, että hän on lausunut sen metsässä punanahkojen korville, ymmärtää vähän asemaansa ja kunniaansa maan päällä, sillä Kaikkivaltias on kuullut nuo sanat. Ilma on hänen henkäyksensä ja auringonvalo on hänen silmänsä välähdys. Hyvästi, Hurry, saattaa käydä niinkin, ettemme koskaan tapaa toisiamme. Minä toivon, ettette koskaan pitäisi valaa tai jotakin muuta pyhää asiaa, jossa olette kutsunut kristityn Jumalan todistajaksi, kevyenä velvollisuutena, jonka voitte helposti unohtaa ruumiin tai sielun pyyteitten pakottamana.
Raskaasti huoaten hän sysäsi kanootin rannasta ja antoi veneensä kiitää taas arkkia ja linnaa kohti.
XXIV luku.
Judit oli korokkeella odottamassa Hirventappajan tuloa hillityn kärsimättömänä, kun tämä saapui rakennuksen luo. Hist ja Hetty olivat kumpikin sikeässä unessa vuoteessa, jota tavallisesti talon molemmat tyttäret käyttivät. Delawari oli heittäytynyt pitkäkseen viereisen huoneen permannolle ja oli asettanut viereensä pyssyn, huopapeite päällä uneksien viimeisten päivien tapahtumista. Lamppu paloi arkissa, sillä perhe käytti tavallisesti tätä ylellisyyttä vain harvinaisissa tapauksissa. Aluksen muoto ja sen tarpeisto oli näet lähinnä suunniteltu aikaisemman omistajan mielihaluja tyydyttämään. Hän auttoi häntä panemaan kiinni kanoottia ja kun toinenkin helpotti hänen työtään, suoriutuivat he molemmat yhdessä tästä tehtävästä pian. Tämän jälkeen tyttö selitti hänelle, että hänen toverinsa olivat käyneet jo levolle. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja oli huomaavinaan tytön vakavasta ja innokkaasta käytöksestä, että hänellä oli tavallista harvinaisempaa ilmoitettavaa.
– Nähkääs, Hirventappaja, jatkoi Judit, – olen sytyttänyt lampun ja asettanut sen arkin kajuuttaan. Tämä ei ole meillä tapana muulloin kuin tärkeissä tilaisuuksissa, ja minä pidän tätä yötä elämäni tärkeimpänä. Tahtoisitteko seurata minua ja katsoa, mitä minulla on teille näyttämistä – kuulla mitä minulla on teille sanomista?
Erämies joutui hieman hämilleen, mutta kun hän ei pannut vastaan, olivat molemmat kohta arkin valaistussa huoneessa. Täällä oli kaksi tuolia asetettu arkun viereen, lamppu paloi kolmannella, ja pöytä oli myöskin nostettu lähelle vastaanottamaan tavaroita.
– Jo osaksi älyän, mikä on tarkoitus, huomautti Hirventappaja, – mutta miksei Hetty ole saapuvilla? Nyt on Tuomas Hutter poissa ja hän on näiden merkillisten esineiden toinen omistaja ja hänen pitäisi nähdä, kuinka me otamme ylös ja käsittelemme niitä.
– Hetty nukkuu, vastasi Judit hätäisesti. – Onnellinen hän, johon hienot vaatteet ja rikkaudet eivät tee mitään vaikutusta. Sitä paitsi hän lupasi tänä iltana minulle oman osansa koko kirstun sisällyksestä, niin että minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan.
– Mutta onko Hetty raukka kyllin vastuukykyinen sitä tekemään, Judit? kysyi tuiki rehellinen nuori mies. – Hyvä ja oikeudenmukainen sääntö sanoo, ettei pidä ottaa mitään semmoiselta, joka ei tiedä lahjansa arvoa ja niitä, joilta Jumala on riistänyt järjen, täytyy kohdella kuin lapsia, joiden ymmärrys ei ole vielä kehittynyt.
Judit loukkaantui tästä nuhteesta, koska se tuli juuri tämän miehen suusta, ja hän tunsi soimauksen sitä voimakkaammin, kun hänen omatuntonsa nuhteli hänen suunnittelujaan vähäjärkistä ja luottavaista sisarta kohtaan.
– Hettylle ei ole tapahtuva vääryyttä, vastasi hän lempeästi, – kyllä hän tietää, mitä minä aion tehdä, vieläpä syynkin siihen. Istuutukaa siis ja nostakaa arkun kansi, nyt me tarkastamme sen vihdoinkin pohjaa myöten. Kovin minä tuntisin itseni pettyneeksi, jollei löydettäisi mitään, joka antaisi enemmän tietoja Tuomas Hutterin ja äitini elämäntarinasta.
– Miksi puhutte Tuomas Hutterista ettekä isästänne? Kuollutta täytyy kohdella yhtä suurella arvonannolla kuin elävääkin.
– Olen jo kauan epäillyt, ettei Tuomas Hutter ollut isäni, vaikka ajattelin hänen saattavan olla Hettyn, mutta nyt me tiedämme, ettei hän ollut kummankaan isä. Hän tunnusti sen itse kuolinhetkellään. Olen kyllin vanha muistaakseni parempia aikoja kuin mitä olen tällä järvellä asuessani kokenut. Vaikka ne ovatkin jääneet niin heikosti muistiini, että elämäni aikaisimmat vuodet tuntuvat unelmalta.
Hirventappaja istuutui ja ryhtyi toistamiseen purkamaan kirstun sisällystä. Tietenkin kaikki aikaisemmin tutkitut esineet olivat samassa järjestyksessä kuin ne oli jätetty, eivätkä ne herättäneet yhtä paljon huomiota kuin ensi kerralla. Judit laski välinpitämättömänä syrjään upean kultakirjokankaan, sillä kärsimättömyys tällä kertaa tukahdutti turhamaisuuden, ja maltitonna hän kurotti kätensä tuntemattomia aarteita kohti.
– Nämä olemme nähneet jo aikaisemmin, hän sanoi, – ja ne eivät saa hidastuttaa meitä. Mytty kätenne alla, Hirventappaja, on avaamaton, sen tarkastamme heti. Antakoon Luoja sen sisältää jotakin sellaista, mistä Hetty-parka ja minä saisimme tietää, ketä me itse asiassa olemme.
– Jos tämmöisillä tukuilla olisi puhelahja, niin saisimmepa kuulla kummia juttuja, huomautti metsästäjä, aukoen huolellisesti karkeata purjekangaspalasta nähdäksensä, mitä hänen polvillansa oleva käärö sisälsi. – Ei tämä kuitenkaan näytä perheelle kuuluvan, sillä tämä on kun onkin eräänlainen lippu, minkä kansan, sitä en osaa sanoa.
– Tuo lippu merkitsee varmaan jotakin, tarttui Judit hätäisesti puheeseen. – Levittäkää auki, Hirventappaja, jotta nähdään värit.
– Aivan minun käy säälikseni vänrikkiä, jonka on kannettava tätä lippua olallaan ja rehenneltävä sillä kentällä. Tämä on aika iso, Judit, ja siitä saisi tusina kuninkaan upseereita sotaliput itselleen. Eivätpä nämä olekaan vänrikin arvoisen miehen välikankaita, vaan itse kenraalin.
– Jospa se onkin laivalippu, Hirventappaja? Luulen laivojen käyttävän tällaisia kapineita. Ettekö koskaan ole kuullut Tuomas Hutterin puhuvan kauheita juttuja merirosvoista?
– Kyllähän Hurry mainitsi jotakin, että hänen arveltiin ennen muinoin olleen joissakin tekemisissä merirosvojen kanssa, mutta vähän kai teillä olisi iloa siitä, että tuommoinen seikka tulisi todistetuksi, koska tämä mies olisi samalla äitinne puoliso.
– Kaikki, mikä on omansa osoittamaan, kuka minä olen ja selittämään lapsuuteni unelmia, tuottaa minulle tyydytystä. Voiko hän olla äitini mies! Varmaankin, vaikka minua usein ajatteluttaa, kuinka hänen kaltaisensa nainen on voinut valita Hutterin kaltaisen miehen. Tuota on tavallisen kuolevaisen vaikea ymmärtää. Te ette koskaan, Hirventappaja, ole nähnyt äitiäni, ettekä voi sanoa millainen hirveä ero oli kummankin välillä.
– Sellaisia seikkoja saattaa sattua kuitenkin, saattaa käydä niin, vaikkakaan en kykene ymmärtämään, miksi Sallimus antaa tällaista sattua. Tiedän hurjimpien soturien saaneen heimon lempeimmät naiset vaimoikseen ja pahimpien äkäpussien joutuvan intiaaneille lähetyssaarnaajiksi.
– En luule asian suinkaan olevan niin, Hirventappaja, en ollenkaan, sillä en usko hänen olleen Hutterin vaimo laisinkaan. Ei ainakaan tytär toivoisi äidilleen moista kohtaloa. Jatketaan tarkastusta ja katsotaanpa, niitä tuo nelikulmainen paketti sisältää.
Hirventappaja totteli ja havaitsi sen sisältävän sirotekoisen arkkusen, joka kuitenkin oli lukossa. Etsittiin avainta, mutta kun sitä ei löytynyt, päätettiin murtaa kansi. Kohta oli Hirventappaja sen suorittanut rauta-aseella, jolloin huomattiin arkkusen olevan miltei täpö täynnä papereja. Siinä oli kirjeitä, osia käsikirjoituksista, muistiinpanoja, laskuja ja sen semmoisia asiapapereita. Haukka ei iske tuimemmin kananpojan kimppuun kuin Judit hyökkäsi ottamaan haltuunsa tuota tähän saakka salassa piillyttä tietoaarretta. Hän oli saanut, kuten lukija lienee huomannut, paljoa paremman kasvatuksen kuin mitä hänen yhteiskunnallinen asemansa edellytti, ja hän silmäsi kirjelmät sivu sivulta niin nopeasti kuin taitonsa myöten antoi ja tunteita värisyttävin innoin. Meidän täytyy heti aluksi huomauttaa, että tytön kirjeistä saama ensimmäinen vaikutelma oli ilmeisesti miellyttävä, sillä kirjeiden kirjoittajan naisellisen viaton ja tuntehikas sävy sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä ja sai hänet uskomaan, että hän oli tämän naisen sukulainen viimeistä veripisaraa myöten. Meidän kirjamme puitteisiin ei kuulu näiden kirjeiden tarkka jäljentäminen, annamme niistä sensijaan yleiskäsityksen. Tämän saa parhaiten kuvaamalla, minkälaisen vaikutuksen ne saivat aikaan lukijan käytöksessä, eleissä ja tunteissa.
On jo huomautettu, että Judit heti alussa oli erittäin tyytyväinen lukemaansa. Ne sisälsivät hellän ja älykkään äidin vastauksia poissaolevalle tyttärelle ja rivien välistä saattoi hyvin lukea tehdyt kysymykset. Näissä vastauskirjeissä oli runsaasti kehoituksia ja varoituksia ja Judit tunsi veren nousevan ohimoilleen ja kylmän väristyksen, kun hän luki erään kohdan, missä puhuttiin erittäin yksityiskohtaisesti tyttären mielihalun sopivaisuudesta erästä upseeria kohtaan, "joka tuli Euroopasta ja jota Amerikassa ei pidetty sopivana astumaan seuraelämään" – kaiken tämän äiti oli selittänyt viileään sävyyn. Oli mahdotonta nähdä kenestä oli kysymys, sillä allekirjoitukset oli huolellisesti pyyhitty pois kirjeistä ja nimetkin oli raaputettu niin tarkkaan pois, että oli mahdotonta lukea niitä. Kaikki kirjeet oli suljettu kirjekuoriin ajan tavan mukaisesti eikä niissä ollut ainoatakaan osoitetta.
Sitten tuli toinen side ja siinä oli intohimoisia rakkauden tunnustuksia, jollaisia miehet usein myös käyttävät väärin kirjoittaessaan toiselle sukupuolelle. Judit oli vuodattanut runsaasti kyyneleitä ensimmäistä kääröä lukiessaan. Nyt sensijaan suuttumus ja ylpeys sai vallan hänessä. Hänen kätensä vapisi ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan huomatessaan yhtymäkohtia näiden kirjeiden ja saamiensa rakkauden viestien välillä. Kerran hän todella työnsi käärön syrjään, hänen päänsä painui alas ja hän näytti aivan masentuneelta. Kaiken aikaa Hirventappaja istui hiljaa, mutta tarkkaavaisena tehden kaikesta huomioita. Judit luettuaan kirjeen pisti seuralaisensa käsiin sen tutustuakseen uuteen, mutta tästä ei ollut miehelle mitään hyötyä, sillä hän oli aivan lukutaidoton. Kuitenkaan ei hän tuumaakaan erehtynyt tämän kauniin naapurina istuvan naisen tunteista ja tytön puoliääniset puhelut vain varmistivat hänen otaksumiaan.
Judit oli onneksi lähtenyt lukemaan varhaisimmista kirjeistä saaden siten kokonaiskäsityksen, sillä ne olivat tarkoin kaikki aikajärjestyksessä ja henkilölle, joka otti vaivakseen lukea ne läpi, avautui synkkä intohimojen ja sydämen kylmyyden kyllästämä elämäntarina. Tytön päästyä sisällyksen ytimeen ei hänen kärsimättömyytensä sietänyt viivyttelyä ja hän luki ne nopeasti lävitse päästen melkein yhdellä ainoalla silmäyksellä sivun sisällyksestä selvyyteen. Hän näki ilmielävänä edessään oman syntymänsä aikakauden ja sai tietää, minkä hyväilynimen isä oli hänelle antanut. Isä, josta hänelle oli jäänyt heikko unelman tapainen aavistus. Hänen nimensä ei ollut kirjeihin merkitty, mutta esiintyi niissä kuitenkin elävänä. Hettyn syntymästä mainittiin kerran ja sekin äidin nimen yhteydessä, mutta heti tämän ajanjakson jälkeen alkoi näkyä tunteiden kylmenemisen merkkejä, jatka saattoivat varjoon koko seuraavan ajan. Tähän kirjeenvaihdon osaan äiti oli jäljentänyt omia kirjeitään. Niitä oli vähän, mutta ne kertoivat kaunopuheisesti tuhotuista tunteista ja karvaista pettymyksistä. Judit nyyhkytti niitä lukiessaan. Laskiessaan kirjeen kirjeen perään syrjään kyynelet kirjaimellisesti sokaisivat hänen silmänsä. Kuitenkin hän syventyi uusiin kasvavalla mielenkiinnolla ja lopulta hän luki ehkä viimeisen tiedonannon, mikä vanhempien kesken oli vaihdettu.
Kaikkeen tähän kului täysi tunti ja suunnilleen sata kirjettä oli silmäilty ja noin kaksikymmentä tarkalleen luettu. Totuus loisti nyt kirkkaana hänen silmäinsä edessä. Kaikki hänen omaansa ja Hettyn syntymää koskevat seikat olivat tulleet ilmi. Tietoisuus tästä kaikesta teki hänet sairaaksi ja tällä hetkellä muu maailma tuntui etääntyvän hänestä kauaksi ja hänellä oli nyt täysi syy repiä muististaan järvellä viettämänsä vuodet valoisine ja suruisine päivineen.
Monta kirjettä oli vielä tutkimatta. Judit huomasi, että ne olivat hänen äitinsä ja Tuomas Hoveyn välistä kirjeenvaihtoa. Kummankin puolen alkuperäiset kirjeet olivat hyvässä järjestyksessä, kirje ja vastaus siihen sivu sivun vieressä. Ne kertoivat huonosti sopeutuvan avioparin elämän alkuvaiheet paljon tarkemmin kuin mitä Judit halusi tietää. Hänen äitinsä koetti kiirehtiä avioliittoa tytön hämmästykseksi, ettemme sanoisi kauhuksi ja hän löysi helpotuksekseen näistä kirjeistä kohtia, joista ilmeni tämän onnettoman naisen pyrkimys kaikin voimin parsia elämänsä kuteita. Hoveyn vastaukset olivat raakoja ja ilkeitä, vaikka niistä ilmeni tämän miehen halu saavuttaa tuon verrattoman naisen käsi ja unohtaa erehdys, minkä onneton olento oli tehnyt, sillä oli etu omata joka suhteessa häntä itseään parempi nainen, jolla oli, niinkuin kävi ilmi, kaiken lisäksi jonkin verran rahaa, mutta eräs pieni seikka oli vaikuttanut sen, että äiti oli mennyt naimisiin Hoveyn eli Hutterin kanssa ja siitä oli Judit näkevinään asian ytimeen: harmintunne, joka niin usein kiusaa solvaistuja ja sorrettuja tekemään itselleen pahaa sen sijaan, että he kasaisivat hehkuvia hiiliä niiden pään päälle, jotka ovat tuottaneet heille kärsimyksiä. Juditissa oli tarpeeksi äitiään ymmärtääkseen tämän tunteen ja yhdessä hetkessä hän näki tuon pitkälle menevän hulluuden, mikä salli sellaisten kostonhimoisten tunteiden toteutua.
Tähän päättyivät historialliset asiapaperit. Irtonaisten papereiden joukossa oli kuitenkin muuan vanha sanomalehti, joka sisälsi julistuksen nimeltä mainituista miehistä, jotka piti ottaa palkintoa vastaan kiinni. Siinä oli myös Tuomas Hoveyn nimi. Muuta ei löytynyt papereiden joukosta, mikä olisi voinut ilmaista Hutterin vaimon nimen tai asuinpaikan. Kaikki päivämäärät, nimikirjoitukset ja osoitteet oli raapittu pois kirjeistä ja pieninkin ilmoituksia koskeva sana, joka olisi voinut paljastaa totuuden, oli epäselväksi töherretty. Niin ollen Judit huomasi kaikki toiveet saada tietää vanhempiensa nimet turhiksi ja hänen oli pakko turvautua omiin apuneuvoihinsa, jotka olivat kaikki tulevaisuuden varassa. Heittäytyen takaisin tuolillensa hän kehoitti kumppaniansa jatkamaan muiden kirstussa olevien tavaroiden tarkastusta, koska se vielä saattoi sisältää tärkeitä esineitä.
– Jatketaan vain, Judit, vastasi kärsivällinen Hirventappaja, – mutta jos siellä on vielä toinen tukku kirjeitä luettavana, niin ehtiipä aurinko nousta, ennenkuin ne on luettu. Kaksi täyttä tuntia olette nyt tutkinut noita paperipalasia.
– Niistä olen saanut tietoja vanhemmistani, Hirventappaja, ja siten on tulevaisuudensuunnitelmanikin selvänä. Voidaan kyllä moittia tyttöä, joka lukee asioita isästään ja äidistään, vaikkapa ensi kertaa elämässään. Ikävä, että olette saanut niin kauan odottaa.
– Mitäpä minusta, tyttö. Yhdentekevää nukunko vai olenko valveilla, mutta vaikkapa teitä kauniina naisihmisenä mielikseen katselee, Judit, ei ole varsin mieluista istua niin kauan ja nähdä teidän itkevän. Tiedän, että kyynelet eivät tapa ja muutamille ihmisille tekee hyvää, jos he silloin tällöin itkeskelevät vähäsen, varsinkin naisille, mutta minä mieluimmin tahtoisin nähdä teidät, Judit, pikemmin hymyilevänä kuin itkevänä.
Tämä mielistelevä puhe palkittiin suloisella, mutta surumielisellä hymyllä. Judit ei ottanut osaa tarkastukseen, vaan jätti sen nuoren miehen tehtäväksi. Ei kuitenkaan tavattu mitään, joka olisi herättänyt uteliaisuutta tai ollut suuremman arvoista. Päälöydöt käsittivät miekan tai pari, joita herrasmiehet käyttivät, muutamia hopeisia solkia tai sellaisia, joita oli sivelty hopealla. Siitä huolimatta välähti Juditin ja Hirventappajan mieleen, että muutamilla noista esineistä voitaisiin ruveta hieromaan sovintoa irokeesien kanssa, vaikka jälkimmäinen tiesi, että siinä oli vaikeuksia, joita toinen ei niin selvästi käsittänyt. Niinpä keskustelu sitten kääntyikin tämän asian ympärille.
– Hirventappaja, sanoi Judit. – Puhukaamme nyt teistä ja siitä kuinka saamme teidät vapaaksi huronien kynsistä; minä ja Hetty annamme mielihyvällä osan kirstun sisällyksestä tai kaikkikin hankkiaksemme teille vapauden.
– Oo, se olisi jalomielistä, kerrassaan jalomielistä! Ja vilpittömästi minä kiitän teitä molempia aivan yhtä paljon kuin kauppa olisi jo tehty ja Halkinainen Tammi tai joku toinen heittiöistä olisi täällä hyväksymässä ja vahvistamassa sopimusta. On kuitenkin kaksi pääsyytä, minkätähden tämä ei saa tapahtua. Kerron sen vaikka heti, ettei syntyisi mitään odotuksia teissä eikä turhia toiveita minussa.
– Mikähän voisikaan olla syynä, jos Hetty ja minä olemme taipuvaisia luopumaan noista joutavista kapistuksista teidän vuoksenne, ja villit ovat taipuvaisia ne vastaanottamaan?
– Siinäpä se, Judit, ajatus on kyllä hyvä, mutta te olette sijoittanut sen väärään kohtaan. Se olisi yhtä hassua kuin jos koira kääntyisi ympäri, vaikka sen pitäisi seurata jälkiä. Että mingot ovat taipuvaiset vastaanottamaan nämä tavarat, on varsin luultavaa, mutta maksavatko he niistä mitään, on aivan toinen asia. Kysykääpä itseltänne, Judit, viitsisittekö te, jos joku lähettäisi teille sanan, että te ja Hetty siitä ja siitä hinnasta saisitte ostaa tuon arkun sisällyksineen, tuhlata monta sanaa mokomaan tarjoukseen?
– Mutta tämä arkkuhan kaikkine sisällyksineen on jo meidän, mitäpä varten me ostaisimme sitä, mikä jo on omamme?
– Juuri niin mingotkin arvelevat. He sanovat arkun olevan heidän tai miltei heidän, eivätkä taitaisi kiittää, jos joku heille avaimenkin antaisi.
– Ymmärrän, Hirventappaja, mutta onhan meillä järvi hallussamme ja varmaan voimme pitääkin sen, kunnes Hurry on ehtinyt lähettää joukkoja vihollista karkoittamaan. Epäilemättä me kykenemme sen tekemään, jos te vain jäätte tänne ettekä mene takaisin ja antaudu uudelleen vangiksi, minkä te näytte päättäneen tehdä.
– On luonnollista, että Hurry Harry voi puhua tuolla tavalla, sillä se on hänen tapaistaan. Hän ei käsitä asiaa sen paremmin, eikä hän siitä syystä voi menetelläkään paremmin. Judit, panenpa sydämellenne ja omalletunnollenne: tokkohan teillä olisi niin suotuisat ajatukset minusta kuin toivon ja uskon teillä nyt olevan, jos unohtaisin olevani lomalla enkä palaisi leiriin?
– Eipä olisi helppo ajatella teistä, Hirventappaja, suituisammin kuin minä nykyjään ajattelen. Voin suosia teitä jatkuvasti yhtä paljon, niin totisesti uskon, mutta enpä mistään hinnasta ottaisi yllyttääkseni teitä tekoon, joka saattaisi muuttaa mielipiteeni teistä.
– Mitäpä te sitten houkuttelette minua välittämään viis lomastani, tyttö? Sotureista ja meistä metsässä elävistä miehistä, joiden tarkasta kädestä riippuu elämä, loma on pyhä asia ja kuinka vastenmielistä olisikaan vanhan Tamenundin ja Uncasin, Käärmeen isän, ja heimon jonkun muun jäsenen kuulla, kuinka minä olen pilannut maineeni ensimmäisellä sotaretkellä.
– Taidattepa olla oikeassa, Hirventappaja, vastasi tyttö surullisella äänellä hetken mietittyään ja loukkaantuneena, – teidän kaltaisenne miehen ei todellakaan pidä toimia noin itsekkäästi ja häpeällisesti, teidän täytyy tosiaankin palata. Teidän ei koskaan tarvitse sanoa Judit – enpä oikein tiedä, mitä nimeä minun nyt on käytettävä.
– Miksette, tyttöseni? Lapset ottavat luonnollisesti vanhempainsa nimen, ja miksette te ja Hetty tekisi niinkuin muut ovat tehneet ennen teitä? Hutter oli ukon nimi, ja Hutter on oleva hänen tyttöjensäkin nimi.
– Minä olen Judit ja ainoastaan Judit, vastasi tyttö päättävästi, – siihen saakka, kunnes laki antaa minulle oikeuden toiseen nimeen. Hutterin nimeä minä en käytä tämän koommin eikä minun tahdostani Hettykään sitä käytä. Hutter ei ollut hänen oikea nimensä, ja vaikka se olisi tuhat kertaa hänen nimensä, ei se ole minun, eikä hän luojan kiitos ollut isäni, vaikkei minun kannata ylpeillä siitäkään miehestä, joka oli isäni.
– Sepä somaa, sanoi Hirventappaja katsellen tarkasti kiihoittunutta tyttöä, sillä hänestä oli tuskallista kuulla lisää, koska häntä ei huvittanut sekaantua asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle. – Niin, asia on hyvin ihmeellinen ja tavaton. Tuomas Hutter ei ollut Tuomas Hutter, eivätkä hänen tyttärensä olleet hänen tyttäriänsä! Kuka oli sitten Tuomas Hutter ja ketä hänen tyttärensä?
– Ettekö koskaan ole kuullut kuiskeita tuon miehen entisestä elämästä, Hirventappaja? kysyi Judit. – Asioita, jotka koskevat hänen lastaan; ne kuuluvat myös minulle.
– En kiellä sitä, Judit. Puhuihan se Hurry Harrykin aika suoraan koko perheestä tänne tullessamme, viittasipa vähän siihen suuntaan, että Tuomas Hutter olisi elellyt vapaasti merellä nuorena ollessaan. Tarkoitan tällä sitä, että hän eli toisten ihmisten omaisuudesta.
– Hän sanoi hänen olleen merirosvon – mitäpä me, ystävykset, suotta asioita kaunistelemaan. Lukekaa tämä, Hirventappaja, niin huomaatte hänen kertoneen teille vain totuuden. Tämä Tuomas Hovey oli itse asiassa Tuomas Hutter, jonka tunsitte hyvin ja joka on mainittuna näissä kirjeissä.
– Voi teitä, Judit, vastasi toinen nauraen, – te voitte yhtä hyvin pyytää minua painamaan sen tai yhtä hyvin kirjoittamaan. Olen saanut kasvatuksen yksinomaan metsissä. Ainoa kirja, jota luen tai jonka lukemisesta pidän, on se, jonka Jumala on antanut luoduilleen jaloissa metsissä, leveissä järvissä, kuohuvissa virroissa, sinisissä pilvissä ja tuulissa, myrskyissä, auringonpaisteessa ja muissa maan kunnioitettavissa ihmeissä! Tätä kirjaa minä osaan lukea ja se on täynnä viisautta ja tietoutta.
– Pyydän teiltä anteeksi, Hirventappaja, sanoi Judit vakavasti hätääntyen, että oli näin odottamattomalla tavalla loukannut kumppaninsa itsetuntoa. – Olin aivan unohtanut teidän elämäntapanne ja minä olen viimeinen, joka tahdon loukata teidän tunteitanne.
– Loukata tunteitani, kuinka voi loukata tunteitani pyytämällä minua lukemaan, vaikka en osaa? Olen metsästäjä ja luulenpa voivani jo sanoa itseäni soturiksi enkä suinkaan ole mikään lähetyssaarnaaja. Siksi kirjat ja paperit eivät kuulu minunlaiselleni. On olemassa ihmisiä, jotka sanovat, että kaikki painettu on totta. Niinpä oppimaton mies tuntuu olevan paljoa paitsi, mutta loppujen lopuksi, onko olemassa missään enemmän totuutta kuin siinä kirjoituksessa, minkä Jumala on painanut omalla kädellään taivaalle, metsään, virtoihin ja puroihin.
– No niin, Hutter eli Hovey oli merirosvo ja koska hän ei ollut isäni, en tahdo häntä kutsuttavan siksi. Hänen nimensä ei tästä lähtien jää minun nimekseni.
– Jollette pidä luon miehen nimestä, niin onhan teillä äitinne nimi, Judit.
– Enpä tiedä hänen nimeänsä. Olen tarkastellut näitä papereita, Hirventappaja, siinä toivossa, että löytäisin jotakin viittausta, josta kävisi selville, kuka äitini oli, mutta niihin ei ole jäänyt jälkeäkään, niinkuin ei lintukaan jätä sitä lentäessään ilman halki.
– Sepä kummallista. Vanhempain velvollisuus on antaa jälkeläisilleen nimi, vaikkapa eivät muuta antaisikaan. Minä puolestani en ole suurta sukua, vaikka meillä on valkoisten miesten taipumukset ja luonto, mutta niin köyhiä emme toki ole, että olisimme nimeä vailla. Bumpoiksi meitä nimitetään, ja olen kuullut sanottavan – inhimillinen turhamaisuus punasi hetkeksi hänen poskensa, – että aikoinaan Bumpot merkitsivät enemmän ihmisten kesken kuin nykyjään.
– He ovat enemmänkin kuin nimensä arvoisia, ja mielestäni se on hyvä nimi, Hirventappaja. Hetty ja minä soisimme tuhat kertaa mieluummin nimitettävän itseämme Hetty Bumpoksi ja Judit Bumpoksi kuin Hetty ja Judit Hutteriksi.
– Se on sula mahdottomuus, vastasi metsästäjä suopeasti, – jollei toinen teistä alennu menemään kanssani naimisiin.
Judit ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka yksinkertaisesti ja luontevasti keskustelu oli kiertänyt juuri siihen kohtaan, johon hän oli aikonut sen johtaa.
– Hetty luullakseni ei tule koskaan menemään naimisiin, Hirventappaja, sanoi hän. – Jos nimeänne siis jompikumpi meistä tulisi kantamaan, olisi se minun tehtävä.
– Bumpojen kesken on ollut kauniita naisia ennenkin, niin on minulle kerrottu, ja jos te ottaisitte tämän nimen, niin ette ollenkaan herättäisi perheessä hämmästystä.
– Kun tällaisista asioista, Hirventappaja, puhutaan miehen ja naisen välillä, täytyy keskustelun tapahtua vakavassa äänilajissa ja vilpittömin sydämin. Ajattelematta häpeää, minkä aiheuttaa tyttö, joka ei osaa olla hiljaa, vaikka hänen pitäisi odottaa, että mies puhuisi hänelle, minä otan nyt oikeuden suoraan kosketella tätä arkaluontoista asiaa. Luuletteko, Hirventappaja, että te voisitte tulla onnelliseksi sellaisen naisen kanssa, jollainen minä olen?
– Teidän kaltaisenneko naisen kanssa, Judit! Teidän laisenne nainen, joka on kyllin kaunis ja hieno ja mikäli minä käsitän, kyllin sivistynyt kelvatakseen kapteenin rouvaksi, taitaisi vähän ajatella minun vaimokseni tulemista. Nuoria tyttöjä, jotka tuntevat olevansa sukkelia ja tietävät olevansa kauniita, huvittaa tehdä pilaa niistä, jotka eivät ole kumpaakaan, kuten halvasta delawarimetsästäjästä.
– Teette minulle vääryyttä, jos luulette minun tuommoista ajattelevan tai toivovan, sanoi hän vakavasti. – En ikänäni ole vilpittömämmin käyttäytynyt kuin tänä iltana ja hartaasti minä haluan pitää kiinni tänä iltana mahdollisesti tehtävästä sopimuksesta. Minulla on ollut monta kosijaa, Hirventappaja – näinä neljänä vuotena on tuskin järvellä käynyt sitä naimatonta turkispyydystäjää tai metsästäjää, joka ei olisi pyytänyt minua omaksensa, ja pelkään monien naineidenkin miesten...
– Se on varma, keskeytti toinen, – se on varma. Te kohtelitte heitä kylmästi, Judit, koska niitä tuli kuin tuhlaten Luojan kädestä.
– En yhdellekään minä tahtonut enkä voinut kallistaa korvaani; taisipa ollakin oma onneni, että niin menettelin. On niiden joukossa ollut komeitakin nuorukaisia, niinkuin tuttavanne Henry March.
– Niin, Harry on korea silmälle, mutta kauemmin häntä tarkastellessa hänen arvonsa vähenee. Luulin ensi näkemältä, että te halusitte saada hänet, Judit, mutta tulinpa pian huomaamaan, ettei se voinut noin vain kädenkäänteessä käydä.
– Oikeassa te olette tässä, Hirventappaja. Hurry on senlaatuinen mies, etten voi koskaan mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän olisi kymmenen kertaa komeampi silmän nähdä ja sata kertaa hyväsydämisempi.
– Miksette, Judit, miksette? Minusta on huvittavaa tietää, miksei Hurryn tapainen nuorukainen voi löytää suosiota silmienne edessä?
– Sitten kuulkaa, Hirventappaja, vastasi tyttö iloisesti havaitessaan hetken tulleen, jolloin hän saattoi avata sydämensä hartaalle kuulijalleen toivoen sillä pääsevänsä vaikuttamaan toiseen. – Ensinnäkin ulkonäkö ei ole miehelle yhtä tärkeä kuin naiselle. Jos kerran nuori mies on suoran ja miehekkään näköinen, jos hän lupaa suojella naista, riittää se naiselle. Sitten hänen kasvoistaan, kunniallisista ilmeistään, täytyy sydämen ominaisuuksien kuvastua ja on se paljon tärkeämpää kuin muoto, väri, silmät tai hampaat tai muut sellaiset.
– Tuopa kuulostaa ihmeellisellä! Olen aina luullut, että kauniit pitävät kauniista, rikkaat rakastavat rikkaita.
– Niin te voitte tehdä, Hirventappaja, mutta naisten laita ei ole aina niin. Me pidämme uljassydämisistä miehistä, mutta heidän täytyy olla vaatimattomia, metsästäjinä ja sotilaina varmoja, valmiit kuolemaan oikean puolesta ja hylkäämään kaiken väärän. Kaikkeen tähän sisältyy miehen kunnia – kieleni ei voi löytää sanaa, millä tulkitsisin ajatukseni – ei etsi ainoastaan omaansa, vaan ajattelee muitakin. Todellinen tyttö voisi vaikka kuolla sellaisen miehen puolesta, kun sensijaan kerskailija ja kaksimielinen imartelija herättää vihaa hänen silmissään ja mielessään.
– Te olette ihmeellisen kaunis, kiehtova ja viehättävä, Judit. Ihmeellistä, en muista koskaan nähneeni noin suloista tyttöä, en edes delawarien keskuudessa enkä ihmettele, että Hurry Harry meni tiehensä harmistuneena ja pettyneenäkin.
– Olisitteko suonut, Hirventappaja, minun joutuneen tuommoisen miehen kuin Henry Marchin vaimoksi?
– Toiset seikat puhuvat hänen puolestansa, toiset häntä vastaan. Minun mielestäni ei Hurry olisi paras aviomies, mutta pelkäänpä, että useimmilla nuorilla naisilla näillä tienoin on edullisempi käsitys hänestä.
– Ei, ei, Judit nimetön ei koskaan sallisi itseään nimitettävän Judit Marchiksi. Ennemmin vaikka miksi muuksi hyvänsä.
– Judit Bumpo ei kajahtaisi yhtä komealta, tyttö, ja on montakin nimeä, jotka eivät helähdä korvassa yhtä miellyttävästi kuin March.
– Ah, Hirventappaja, tällaisissa tapauksissa ei sointu herätä vastakaikua korvassa, vaan sydämessä. Kaikki on miellyttävää, kun sydän on tyytyväinen. Jos Natty Bumpo olisi Henry March ja Henry March Natty Bumpo, niin minä pitäisin enemmän Marchin nimestä kuin nyt pidän, ja jos hänellä olisi teidän nimenne, pitäisin Bumpon nimeä kamalana.
– Juuri niin, siinäpä se onkin oikea syy. Katsokaahan, olen luonnostani vihainen käärmeille ja vihaan tuota sanaakin, sillä lähetyssaarnaajat ovat kertoneet, että käärme maailman luomisessa viekoitteli ensimmäisen naisen, mutta kun Chingachgook käyttää tuota nimeä, kuuluu se korvissani hyvin ihanalta. Tunne se on, joka tässä maailmassa saapi aikaan soinnun, jopa ulkonäönkin erilaisuuden, Judit.
– Totta se on, Hirventappaja, ja niin ollen ei pitäisi olla mitään ihmettelemistä siinä, että tyttö, joka lienee itse kauniinlainen, ei välttämättä vaadi miehensä omistavan samaa etua. Minun silmissäni ei miehen ulkonäkö merkitse mitään, edellyttäen että hänen kasvonsa ovat yhtä rehelliset kuin hänen sydämensäkin. Voin paremmin uskoa mieheen, jonka oikeamielisyyteen ja tunteihin voi luottaa kuin valehtelijaan ja kavalasydämiseen, jolla on kultakirstuja, taloja ja maita, niin, vaikkapa hän istuisi valtaistuimella!
– Uljaasti sanottu, Judit, kerrassaan uljaasti sanottu, mutta luulettekohan tunteittenne pitävän yhtä sanojenne kanssa, jos ratkaisu todella olisi edessänne? Jos uhkea keikari punaisessa takissa seisoisi toisella puolen ja hänen päänsä tuoksuisi hyvältä kuin hirven jalka, hänen kasvonsa olisivat kukkeat kuin teidän kasvonne, hänen kätensä yhtä valkeat ja pehmeät kuin olisivat juuri valmistuneet Luojan verstaassa ja hänen askelensa keveät kuin tanssimestarin ja ilosydämisen ihmisen ja toisella puolen mies, joka on elellyt ikänsä luonnon helmassa, kunnes otsansa on käynyt yhtä punaiseksi kuin poskensakin, joka on raivannut tien metsässä ryteikköjen ja pensaiden läpi ja saanut kätensä rosoiseksi okaiden arvista, on laahustanut riistan jäljillä, niin että hänen askelensa ovat hiipivät kuin puuman ja jolla ei ole ihossaan muuta miellyttävää tuoksua kuin se, minkä on saanut luonnolta raittiissa ilmassa ja metsässä, – jos nämä molemmat miehet seisoisivat tässä teitä kosien, niin kumpikohan voittaisi suosionne?
– Niin totta kuin Jumala on todistajani, vastasi tyttö juhlallisesti, – jos nämä molemmat miehet seisoisivat edessäni, niin minä, mikäli sydäntäni tunnen, valitsisin viimeksimainitun. En halua miestä, joka jossakin suhteessa on itseäni parempi.
– Hauska on kuulla tuollaista puhetta ja voisi se saada nuoren miehen hetkeksi unohtamaan oman arvottomuutensa, Judit. Kuitenkaan ette vakavasti ajattele sitä, mitä puhutte. Te olette syntyisin suvusta, joka kaikin puolin on yläpuolella minun sukuani, ja avioliitto samoin kuin ystävyyskään erilaisten henkilöiden välillä harvoin ottaa luontuakseen. Puhun tästä asiasta pelkkänä kuvitteluna, sillä eihän ole luultavaa, että ainakaan te tahtoisitte pitää sitä asiana, joka koskaan voisi toteutua.
Judit loi syvät, siniset silmänsä kumppaninsa avoimiin, rehellisiin kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sieluansa. Ei mikään osoittanut kuitenkaan siellä salaista tarkoitusta piilevän, ja hänen oli myönnettävä itselleen, että metsästäjä piti keskustelua pikemmin kuvitteluna kuin todellisuutena, ja ettei hän vielä epäillyt hänen tunteittensa vakavasti kietoutuneen asian ratkaisuun. Ensin hän tunsi suuttumusta, sitten hän katsoi olevan väärin syyttää metsästäjää itsenöyryytyksestä ja ujoudesta ja uusi vaikeus antoi tilanteelle erikoista viehätystä ja se vaikutti, että tytön mielenkiinto kasvoi nuorta miestä kohtaan. Tällä ratkaisevalla hetkellä hän tuli ajatelleeksi suunnitelman muuttamista, ja sukkelasti kuin terävä-älyinen tyttö ainakin hän teki uuden suunnitelman, jonka avulla hän toivoi todella saavansa metsästäjän omakseen.
– Judit, sanoi Hirventappaja, tarttuen hänen käteensä ystävällisesti ja miehekkäällä vilpittömyydellä, mikä meni suoraan tytön sydämeen, – parasta on ettei puhuta enempää tänä iltana. Nukkukaahan sen kera, mitä olette nähnyt ja tuntenut, niin kenties olosuhteet, jotka nyt tuntuvat synkiltä, huomenna näyttävät valoisammilta. Ennen kaikkea, älkää tehkö mitään katkeroittuneena tai sen takia, että tunnette halua kostaa itsellenne toisten ihmisten hairahduksia. Kaikki, mitä olemme puhuneet tänä iltana, on meidän keskinen salaisuus, enkä siitä tule kenellekään puhumaan, en edes Käärmeelle ja voitte olla varma, ettei hän saa minulta tietää mitään eikä kukaan muukaan mies.
Hirventappaja nousi ylös tätä lausuessaan, ja Juditilla ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen tahtoansa. Kirstu suljettiin ja lukittiin ja siirrettiin varmaan paikkaan ja kumpikin lähti hiljaa omalle taholleen. Tyttö meni makuulle Histin ja Hetyn viereen ja metsästäjä heittäytyi hytin permannolle. Ei kestänyt viittä minuuttia ennenkuin nuori mies oli sikeässä unessa, mutta tyttö oli valveilla pitkän ajan. Hän ei tiennyt, mikä oli vaikuttanut siihen, että hän oli erehtynyt menettelytavoissaan eikä ollut saanut toista ymmärtämään itseään. Toisaalta hänen naisellinen hienotunteisuutensa oli säästynyt, mutta toisaalta torjutun ja lopuksi hyljätyn rakkauden osoituksen aiheuttama tyytymättömyys sekä epävarma tulevaisuus sai asiat näyttämään synkältä. Sitten tuli uusi päätös ja huomispäivän suunnitelma mieleen ja kun vihdoin uni sulki hänen silmänsä, väikkyi hänen kasvoillaan kuvitellun menestyksen ja onnen ilme, jonka olivat synnyttäneet tuntehikkaan naisen onnelliset odottavat ajatukset.
XXV luku.
Hist ja Hetty nousivat päivän koittaessa, mutta Judit lepäsi vielä uneen vaipuneena. Muutamassa minuutissa oli Hist pukeutunut ja sitonut pitkän, sysimustan tukkansa, kiinnittänyt kalikokankaisen vaatteen tiukasti hoikalle vyötärölleen ja kätkenyt pienen jalkansa koreasti kirjottuun mokkasiiniin. Kun hän oli valmiina, niin hän poistui taloustoimissa askaroivan kumppaninsa luota ja meni korokkeelle hengittämään raikasta aamuilmaa. Täällä hän tapasi Chingachgookin tarkastelemassa järven rantoja, vuoria ja taivasta salolaisen terävänäköisyydellä ja intiaanin vakavuudella.
– Hugh! huudahti päällikkö ihaillen maisemaa, joka hänestäkin näytti niin tavattomalta, sillä tämä oli ensimmäinen järvi, minkä hän oli koskaan nähnyt. – Tämä on Manitoun maa. Mingoille liian hyvä, mutta tuon heimon koiria ulvoo laumoittain metsässä. Luulevat delawarien nukkuvan vuorien tuolla puolen.
– Niinpä tekevätkin yhtä lukuunottamatta, Chingachgook. Tämä yksi on täällä, ja hän on Uncasten sukua.
– Mitä merkitsee yksi soturi heimoa vastaan? Kyläämme vievä polku on kovin pitkä ja mutkikas ja me saamme vaeltaa sitä pimeän taivaan alla, ja pelkäänpä, Kumpujen Vanamo, että me saamme sitä yksin samota.
Hist ymmärsi viittauksen, ja se saattoi hänet surumieliseksi, vaikka korvissa kajahtikin suloiselta, kun hänen hellästi rakastamansa soturi vertasi häntä sulotuoksuisimpaan ja miellyttävimpään kotikumpujen kukista. Kuitenkin hän pysyi äänetönnä, niinkuin hän oli aina silloin, kun vihjattiin johonkin vakavaan asiaan, minkä puolesta ainoastaan miehet voivat jotakin vaikuttaa. Toisaalta kävi hänen kasvatuksen saaneelle olemukselleen vaikeaksi peittää miellyttävän tunteen tuomaa hymyä huulille.
– Kun aurinko on tuolla kohdalla, jatkoi delawari, viitaten kädellään keskitaivasta kohti, – niin heimomme suuri metsästäjä menee jälleen huronien luo joutuakseen karhun kestiin, jonka he nylkevät ja paistavat, vaikka heidän vatsansa on pullollaan.
– Suuri Henki on kenties pehmittävä heidän sydämensä eikä salli heidän olla niin verenhimoisia. Minä olen elänyt huronien keskuudessa ja tunnen heidät. Heillä on sydämet eivätkä he unohda lapsiaan, vaikka heidän pitäisi antautua delawarien käsiin.
– Susi ulvoo, ja sika tahtoo syödä aina.
– He ovat menettäneet sotureita; heidän vaimonsa huutavat kostoa. Valkoihoisella on kotkan silmät, hän näkee mingon sydämeen; hän ei odota armoa. Hän oli synkällä mielellä, vaikka sitä ei havainnut hänen kasvoistaan.
– Mitä Uncaan poika aikoo tehdä? kysyi tyttö lopulta arasti. – Hän on päällikkö ja on jo kuuluisa neuvostossa, vaikka on niin nuori. Mitä pitää hänen sydämensä viisaimpana? Puhuuko hänen päänsä samoja sanoja kuin sydämensäkin?
– Mitä sanoo Wah-ta-Wah hetkellä, jolloin rakkain ystävä on semmoisessa vaarassa? Pienimmät linnut laulavat suloisimmin ja on aina miellyttävää kuunnella niiden laulua. Toivoisin saavani kuulla Metsän Peukaloisen viserrystä murheessani; sen sävelet tunkisivat syvemmälle kuin korvaan.
– Wah-ta-Wah sanoo, ettei hän eikä Suuri Käärme voi koskaan nauraa enää, jos Hirventappaja kuolee mingon tomahawkin surmaamana eivätkä he tee mitään hänen pelastamiseksensa. Hän tahtoisi mieluummin mennä takaisin ja kulkea pitkän polkunsa yksin kuin antaisi sellaisen mustan varjon laskea heidän onnensa eteen.
– Hyvä! Miehellä ja naisella on oleva vain yksi sydän. He tahtovat katsella samoilla silmillä ja tuntea samoilla tunteilla.
Mitä muuta puhuttiin, sitä ei ole tarpeen kertoa tässä. Että keskustelu koski Hirventappajaa ja hänen toiveitaan, on jo nähty, mutta tapahtuva ratkaisu ilmenee kertomuksen mukana. Nuori pari keskusteli vielä, kun aurinko ilmestyi mäntyjen latvojen ylle ja kirkkaan Amerikan päivän valo virtasi alas laaksoon, kylvettäen syvässä ilossa järven, metsän ja tuntureiden rinteet.
Juuri tällä hetkellä astui Hirventappaja arkin kajuutasta ja tuli korokkeelle. Ensin hän katsasti pilvetöntä taivasta, silmäsi sitten koko näköalaa maineen ja vesineen ja lopuksi nyökkäsi ystävällisesti ystävilleen ja hymyili iloisesti Histille.
– Niinpä niinkin, sanoi hän tavallisella rauhallisella tavallaan ja miellyttävällä äänellään, – ken näkee auringon laskevan länteen ja herää kyllin varhain aamulla, näkee sen varmaan tulevan takaisin idästä, samoin kuin tulee hirvikin, jota ajetaan tyyssijansa ympärillä. Luulen, Hist, sinun katselleen sitä useita kertoja eikä kuitenkaan koskaan ole juolahtanut tyttömäiseen päähäsi kysyä syytä siihen.
Sekä Chingachgook että hänen kihlattunsa katsoivat puhujaan silmin, joista kuvastui äkillinen hämmästys, ja sitten he tuijottivat toinen toistaan ikäänkuin etsien ratkaisua vaikeuteen. Ainoastaan Chingachgook katsoi sopivaksi vastata.
– Valkonaamat tietävät kaikki, hän sanoi, – voivatko he kertoa meille, miksi aurinko kätkee kasvonsa, kun se menee takaisin yöhön?
– Niin, se on punanahan heti opittava, vastasi toinen nauraen, vaikka hän ei ollut kokonaan välinpitämätön mielihyvästä saada todistaa rotunsa ylevämmyys vaikeuden ratkaisussa, minkä hän teki hänelle ominaisella tavalla. – Kuulepas, Käärme, hän jatkoi vakavammin, vaikkakin liian yksinkertaisesti teeskennelläkseen; – se on helpompi selittää kuin ymmärtää intiaanin aivoilla. Vaikka aurinko näyttää kulkevan taivaalla, ei se liiku, vaan maa kiertää sen ympäri, ja jokainen voi ymmärtää sen, jos hänet on asetettu myllyn rattaalle, esimerkiksi, kun se on käynnissä: hän joskus näkee taivaan, toisinaan hän on veden alla. Se ei ole mikään suuri salaisuus, vaan yksinkertainen asia; vaikeus on siinä, miten maa on saatu liikkumaan.
– Mistä veljeni tietää, että maa pyörii ympäri, kysyi intiaani. – Voiko hän nähdä sen?
– Niin, se on pulmallinen kysymys, minä myönnän, delawari, sillä minä olen useasti koettanut, mutta en koskaan saanut sitä kokonaan selville. Joka tapauksessa se kiertää, koska kaikki kansalaiseni sanovat niin, ja sinun pitää uskoa heitä, koska he voivat ennustaa auringonpimenemisen ja muita ihmeitä, jotka täyttävät heimot kauhulla teidän omien tietojenne mukaan.
– Hyvä. Se on totta, ei kukaan punanahka tahdo kieltää sitä. Kun ratas pyörii, silmäni näkee sen, mutta ne eivät näe maan pyörivän.
– Niin, tuota minä nimitän aistien itsepäisyydeksi. Minkä näkee, se on uskottava, he sanovat, ja mitä he eivät näe, sille he vähiten antavat arvoa. Sinä uskot Suureen Henkeen, minä tiedän, ja kuitenkin, siitä olen varma, sinulle tuottaa päänvaivaa näyttää, missä näet hänet.
– Chingachgook näkee hänet kaikkialla, kaikkialla hyvissä asioissa – Saastaisen Hengen pahoissa. Täällä järvellä, täällä metsässä, tuolla pilvissä, Histissä, Uncasin pojassa, Tamenundissa, Hirventappajassa. Saastainen Henki on mingoissa. Sen minä tiedän: en voi nähdä maan pyörivän ympäri.
– Minä en ihmettele, että he kutsuvat sinua Käärmeeksi, delawari! Sanoissasi on aina tarkoitus ja myös usein on ilmeilläsikin tarkoitus! Siitä huolimatta sinun vastauksesi ei täysin tyydytä minua. Tämä Jumala on huomattava luonnon esineissä, on laillinen, mutta toisaalta hän ei ole huomattava siinä mielessä kuin minä tarkoitan. Hänen töistään sinä tiedät, että Suuri Henki on olemassa: ja valkonaamat saavat kiittää Häntä, että maa pyörii. Niin on asia, vaikka miten se on selitettävissä, käy yli ymmärrykseni.
– Kun aurinko on tuon petäjän latvassa huomenna, missä on silloin veljeni Hirventappaja?
Metsästäjä hätkähti ja katsoi tarkkaavasti ystäväänsä. Sitten hän viittasi häntä mukaansa ja riensi edellä arkkiin, missä he saattoivat puhua asiasta noiden toisten kuulematta, joiden tunteiden hän saattoi epäillä voittavan järjen. Siellä hän pysähtyi ja jatkoi keskustelua tuttavallisella äänellä.
– Menettelit hieman ajattelemattomasti, Käärme, hän sanoi, – ottaessasi semmoisen asian puheeksi Histin läsnäollessa ja silloin, kun valkoinen nuori nainen saattoi kuulla tarinoimisemme. Niin ajattelemattomasti et ole koskaan menetellyt. Eipä väliä, Hist ei ymmärtänyt eivätkä muut kuulleet. Kuitenkin on kysymys helpompi tehdä kuin siihen vastata. Ei kukaan kuolevainen osaa sanoa, niissä hän on, kun aurinko nousee huomenna. Minä kysyn sinulta samaa, Käärme.
– Chingachgook on oleva ystävänsä, Hirventappajan luona. Jos hän on henkien maassa, niin Käärme matelee hänen vierellänsä tuon auringon vieressä, jonka lämpö ja valo tulee lankeamaan päällemme.
– Ymmärrän tarkoituksesi, delawari, vastasi toinen, jota ystävän teeskentelemätön epäitsekkyys liikutti. – Sellainen puhe on selvää, lausuttakoonpa se millä kielellä tahansa; se lähtee sydämestä ja menee myöskin sydämeen. Mutta et sinä ole enää yksin elämässä, sillä vaikka teidän on vielä vaihdettava majoja ja suoritettava muita temppuja, ennenkuin Hist tulee lailliseksi vaimoksesi, olette te jo pian kuin naimisissa. Ei, Histiä et saa hylätä siksi, että pilvi on noussut välillemme aivan odottamatta ja se oli tummempi kuin mitä me osasimme odottaa.
– Hist on mohikaanien tytär, hän ymmärtää totella miestänsä. Minne mies menee, sinne hänkin seuraa. Molemmat ovat delawarien suuren metsästäjän seurassa, kun aurinko on petäjän latvassa huomenna.
– Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon! Tämä on sulaa hulluutta, päällikkö. Voiko kumpikaan teistä tai molemmatkaan muuttaa mingon luontoa? Muuttaako sinun muhkea ulkonäkösi tai Histin kyyneleet ja kauneus suden oravaksi tai tekee puuman yhtä viattomaksi kuin vuosikkaan metsäkauriin? Ei, Käärme, sinun pitää paremmin tätä asiaa punnita ja jättää minut Jumalan huomaan.
– Kuules, Hirventappaja, vastasi intiaani innostuneena, ja tästä saattoi päätellä, kuinka vakavissaan hän oli. – Jos Chingachgook olisi huronien käsissä, niin mitä valkoihoinen veljeni tekisi? Hiipisikö hän delawarilaiskyliin ja sanoisi: "Kas, tässä on Wah-ta-Wah; hän on turvassa, vaikka hieman väsyksissä, ja tässä on Uncaan poika, joka ei ole yhtä väsynyt kuin kuusama, koska hän on vahvempi, turvassa hänkin." Tekisikö hän niin?
– Kas sepä harvinaisen viisaasti sanottu. Sehän olisi liikaa itsensä mingon ovelalle aivolle. Herra ties, miksi pisti päähäsi tehdä moinen kysymys. Mitä minä voin tehdä? Miksi ensinnäkin Hist ei voi olla minun seurassani, johtuu siitä, että hän tahtoo olla niin lähellä sinua kuin mahdollista ja sentähden ei häntä koskevista asioista voi puhua pötyä. Voi tietenkin sattua, että hän on väsynyt, vaikkei hän menisikään, eikä sinun puheessasi ole ainoatakaan kohtaa, mikä yhtä hyvin voisi kirvota minun suustani. Nyt näet, Käärme, että järki on sinua vastaan ja sinä voisit yhtä hyvin heittää sen menemään, sillä sinulla ei järkesi ja luonteesi puolesta näy olevan mitään mahdollisuutta päästä päälliköksi.
– Veljeni ei ole nyt oma itsensä, hän unohtaa puhuvansa miehelle, joka on istunut heimonsa neuvottelutulen ääressä, vastasi toinen ystävälliseen sävyyn.
Kun miehet keskustelevat, heidän ei pidä sanoa sellaista, mikä menee sisään toisesta korvasta ja tulee ulos toisesta. Heidän sanojensa ei pidä olla kevyitä kuin höyhenet, joita tuuli, joka ei voi järkyttää veden rauhaa, voi puhaltaa minne mielii –
– Päättömästi älä ryhdy mihinkään, varoitti toinen vakavasti. – Luulen, että sinulla täytyy olla ja sinulla tulee aina olemaan omat menettelytapasi ja loppujen lopuksi on hyvä, että näin on asianlaita, sillä et koskaan tulisi olemaan onnellinen, jollet olisi mitään yrittänyt.
– Delawarit ovat varovaisia. Hirventappaja on huomaava, etteivät he ummessa silmin juokse vihollisten leiriin.
Tähän keskustelu päättyi. Hetty ilmoitti eineen olevan valmiina, ja kohta oli koko joukko istumassa yksinkertaisen pöydän ympärillä. Tuskin sanaa vaihdettiin aterioidessa, naisilta puuttui ruokahalua, mutta miehet popsivat yhtä hartaasti kuin ennenkin. Oli vielä varhainen aamuhetki, kun seurue nousi pöydästä, ja oli vielä muutamia tunteja aikaa hetkeen, jolloin vangin tuli pakosta jättää ystävänsä. Tämä tietoisuus ja kaikkien tuntema myötätunto lähtevää kohtaan sai heidät jälleen kokoontumaan laiturille, missä he kaikki halusivat olla lähellä tulevaa uhria kuunnellakseen hänen sanojaan ja ystävällisinä täyttääkseen hänen tahtoansa. Hirventappaja itse, mikäli inhimillinen silmä saattoi päätellä, oli täysin välinpitämätön. Hän keskusteli silti rakastettavasti ja luontevasti, vaikka hän vältti suoranaista vihjausta odotettuun suureen päivän tapaukseen.
– Älkää surko, Hetty, hän sanoi, – pysykää hyvällä tuulella ja odottakaa päivää, jolloin tulette taas äitinne tapaamaan ilman tuskaa ja kärsimystä.
– Minä en odota näkeväni äitiä, vastasi tosipuheinen ja yksinkertainen tyttö, – mutta tahdon tietää, mitenkähän isän käy?
– Siinäpä tuli pulmallinen kysymys, delawari, sanoi Hirventappaja hänelle intiaanin murteella, – niin, oikea pulman paikka! Majavarotta ei ollut mikään pyhimys eläessään ja onpa hauska arvailla, millaista on hänen elämänsä kuoleman jälkeen. Hetty, – metsästäjä muutti keskustelun luontevasti englanniksi, – Hetty, me kaikki toivomme, että asiat menisivät parhain päin. Viisainta ja helpointa meidän ajattelullemme, jos voimme tehdä niin. Minä kehoitan teitä luottamaan Jumalaan ja heittämään kaikki epäilykset ja turhat tunteet. On ihmeellistä, Judit, kuinka eri lailla ihmiset ajattelevat tulevaisuudestaan. Toiset kuvittelevat menestyvänsä yhdellä, toiset toisella tavalla. Olen tavannut valkoihoisia opettajia, jotka ovat tuumineet, että kaikki muutumme hengiksi kuoleman jälkeen, ja sellaisia, jotka kuvittelevat, että ruumis joutuu toiseen maailmaan, niinkuin esimerkiksi intiaanit, ja että me siellä lihallisina vaellamme ja tunnemme toisemme ja keskustelemme toistemme kanssa ja olemme ystäviä niinkuin olemme olleet täällä.
– Mikä näistä ajatustavoista teitä eniten miellyttää, Hirventappaja? kysyi tyttö, tahtoen tällä virkistää alakuloista mieltään, minkä vallassa hän kokonaan oli.
– Kuolema on joillekin katkera osa. Kahdeksan vuotta sitten Käärme ja minä aloimme metsästää yhdessä, ja ajatus, ettemme enää koskaan tapaisi toisiamme, oli minulle raskas. Hän ajattelee eteenpäin ajassa, milloin me ajamme takaa jonkinlaista henkihirveä yhdessä kentillä, joilla ei ole mitään piikkisiä pensaita, risukoita, rämeitä tai muita vaikeuksia voitettavanamme. Siellä minä en voi sortua näihin esteisiin, koska se on vastoin järkeä. Nyt on vaikeata kuvitella, kuinka haavoittunut henkilö voi metsästää riistaa ilman tarkoitusta kiduttamalla nuoria eläimiä omaksi huvikseen ja omien mielihalujensa tyydyttämiseksi. En ole koskaan vetänyt liipasinta hirveä kohti, Judit, jollen ole ollut ruuan tai vaatteiden tarpeessa.
– Tätä muistellessanne, Hirventappaja, saatte lohtua.
– Tällaisia asioita ajattelemalla, ystävät, mies tulee kykeneväksi pitämään lomalupauksen. Ei todella mikään kasvata puhtaampaa sydäntä kuin kevyt omatunto.
Judit muuttui entistä kalpeammaksi, mutta hän kykeni ponnistuksin hillitsemään itsensä säilyttäen ulkonaisesti tyyneytensä. Asia tuntui hänestä kuitenkin vakavalta, mutta onneksi hänen ei tarvinnut puhua, koska Hetty oli puheenaiheena.
– On julmaa tappaa hirviparka, tyttö sanoi, – tässä tai toisessa maailmassa, jollette halua niiden lihaa tai nahkaa. Ei yksikään hyvä valkoinen tai hyvä punainen mies tekisi sitä. Huonosti sopii kristitylle puhua metsästyksestä taivaassa. Niitä töitä ei suoriteta Jumalan kasvojen edessä ja lähetyssaarnaaja, joka sellaisia opettaa, ei ole oikea. Hän on susi lammasten vaatteissa. Luulen teidän tietävän, mikä on lammas, Hirventappaja?
– Tiedän sen, tyttö, ja ne ovat hyödyllisiä elukoita niille, jotka pitävät vaatteita nahkoja parempina talvella. Minä ymmärrän myöskin suden luonnon ja sellainen tulee minuun, kun nyljen lammasta, vaikka luulen kyllä pedolle tulevan kuumat paikat sellaisessa takissa lämpiminä kuukausina.
– Synti ja tekopyhyys ovat tuollaisia kuumia pukimia, jos ne löytävät sellaisia ihmisiä, jotka vetävät ne ylleen, vastasi Hetty pontevasti. – Niin että ei susien tarvitse olla pahempia kuin synnintekijät. Henget eivät metsästä, eivät pyydystä eläimiä, eivät kalasta, eivät tee mitään turhanpäiväistä, koska ne eivät tunne nälkää maailman tapaan.
– Kuulkaahan, hyvä Hetty, tässä teidän ei pidä tyrkyttää oppianne Histille, kun hän ja te olette kahden, kun nuori delawarineito puhuu uskonnosta. Hänen käsityksensä on, tiedän sen, että hyvät soturit eivät tee mitään muuta kuin metsästävät ja kalastavat toisessa maailmassa, vaikken usko hänen kuvittelevan yhdenkään heistä antautuvan pyydystämiseen, mikä ei sovi urhoollisille miehille.
– Hist ei voi olla niin ilkeä, että luulee sellaisia asioita, vastasi toinen vakavasti. – Ei yksikään intiaani metsästä kuolemansa jälkeen.
– Ei yksikään häijy intiaani, sen vakuutan, sillä tällaisten täytyy kantaa ampumatarpeita, avustaa toisiaan urheilussa, keittää, sytyttää tulia ja suorittaa muita epämiehekkäitä askarteluja. Muistakaapa, minä en puhele näitä omina ajatuksinani, vaan Histin ajatuksina, niin että rauhan nimessä: mitä vähemmän puhutte niitä vastaan, sitä parempi.
– Ja mitkä ovat teidän ajatuksenne intiaanin kohtalosta toisessa maailmassa? kysyi Judit, joka saattoi taas puhua.
– Ai, tyttöseni, aivan toiset! Minä olen kristitty mies enkä minä kuvittelekaan metsästämistä ja kalastamista kuoleman jälkeen enkä usko yhden Maniton olevan punaihoisilla ja toisen valkonaamoilla. Te kaikki tiedätte ja näette, että on erilaisia värejä ihmisillä, mutta luonto on kaikilla sama. Eri taipumuksia, mutta sama luonto.
– Missä lahjat ja taipumukset eroavat luonnosta? Eikö itse luonto ole jumalan lahja?
– Varmastikin! Viisaasti ja uskottavasti sanottu, Judit, vaikka pääajatus on väärä. Luonto on sama kuin olento itse ja hänen toivomuksensa, ajatuksensa, tahtonsa ja tunteensa ovat hänessä itsessään syntyneitä. Tämä luonto ei koskaan voi suurin piirtein muuttua, vaikka se voi suureta tai pienetä. Lahjat ja taipumukset sen sijaan syntyvät olosuhteista. Jos esimerkiksi panette miehen kaupunkiin, hän saavuttaa kaupunkilaisten taipumuksia, jos taas siirtokuntaan, niin hänestä tulee siirtokuntalainen, jos taas metsään, niin hänelle tulee metsäläisen ominaisuuksia. Sotilaalla on sotilaalliset lahjat ja lähetyssaarnaajalla papilliset taipumukset. Kaikki nämä kasvavat ja lujittuvat, kunnes niistä tulee luonteen varustus ja aikaansaavat tuhansia toimintoja ja ajatuksia. Voi sentään! Vähänpä minä ajattelen puhuessani moisia asioita tänään, mutta meidän heikkouksiimme kuuluu, ettemme koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan.
– Tulkaapa kerallani arkkiin, Judit, muutamaksi minuutiksi. Tahtoisin puhella kanssanne.
Judit suostui mielihyvällä, jota hän tuskin saattoi peittää. Hän seurasi metsästäjää kajuuttaan ja istuutui tuolille, sill'aikaa kun nuori mies otti "Hirvensurman", Juditin hänelle lahjoittaman rihlan, nurkasta ja itse kävi istumaan toiselle tuolille pyssy polvillansa.
– Kuulin teidän sanovan, Judit, että antaisitte minulle tämän rihlan, sanoi hän. – Suostun ottamaan sen, koska nuorella naisella ei ole paljonkaan hyötyä tuliaseista. Pyssyllä on suuri nimi ja se ansaitsee sen. Aseen tulisi olla tunnetuissa ja varmoissa käsissä, sillä sen kuuluisuus saattaa joutua hukkaan, jos sitä huonosti ja huolimattomasti hoidetaan.
– Tokkohan se voi joutua parempiin käsiin kuin missä se on, Hirventappaja? Hutter ampui sillä harvoin ohi, ja teidän käsissänne se on...
– Oikea surman esine! keskeytti metsästäjä nauraen. - Tunsin aikoinani erään majavanpyydystäjän, jolla oli komeaniminen ase, mutta se oli pelkkää kerskailua, sillä olen tavannut delawareja, jotka ovat yhtä tarkkoja ampumaan nuolella yhtä lyhyellä välimatkalla. Minä en tahdo kuitenkaan kieltää lahjojani, sillä tämä on lahja, Judit, eikä luonto, ja siitä syystä vakuutan, että rihla ei voi olla paremmissa käsissä kuin mitä se nyt on. Mutta kuinkahan kauan se tulee pysymään minun käsissäni? Meidän kesken sanottakoon totuus, vaikken tahtoisikaan saattaa sitä Käärmeen ja Histin tietoon, mutta te saatte kernaasti kuulla totuuden, sillä teidän tunteenne eivät luultavasti kärsi siitä niin paljon kuin niiden, jotka ovat tunteneet minua kauemmin ja paremmin. Kuinka kauan minä omistankaan tämän rihlan tai jotakin muuta? Tämä on vakava kysymys, joka antaa meille miettimisen aihetta, ja jos se tapahtuisi, mikä näyttää niin luultavalta, niin "Hirventappaja" jäisi omistajaa vaille.
– Mitähän minun olisi mielestänne rihlalla tehtävä, kysyi hän, – jos niin kävisi kuin näytätte luulevan?
– Juuri siitä minä halusinkin puhella kanssanne, Judit. Onhan meillä Chingachgook, joka tosin ei ole mikään varma pyssymies, mutta keskinkertainen kumminkin ja saattaa kehittyä hyväksikin. Hän on joka tapauksessa ystäväni ja paras luullakseni, sillä meidän välillämme ei ole koskaan ollut mitään kiistoja lahjoistamme, koska hänen lahjansa ovat punaista alkuperää, minun tykkänään valkoista. Tahtoisin mielelläni jättää aseen Käärmeelle, jos tapahtuisi jotakin, joka estäisi minua osoittamasta kunniaa arvokkaalle lahjallenne, Judit.
– Jättäkää se kenelle tahdotte, Hirventappaja, rihla on omanne, menetelkää sen kanssa mielenne mukaan. Chingachgook saakoon sen, jollette palaa takaisin, jos niin määräätte.
– Onko Hettyn mieltä kysytty tässä asiassa. Omaisuus menee vanhemmilta lapsille eikä vain yhdelle heistä.
Tyttö ei vastannut, mutta mentyään ikkunan luo hän kutsui sisartaan luokseen. Kun Hettyltä kysyttiin asiaa, niin tämä yksinkertainen ja tunteikas tyttö rakastettavasti suostui omasta puolestaan antamaan Hirventappajalle täyden omistusoikeuden mainioon pyssyyn. Viimeksimainittu näytti täysin onnelliselta, koska hän oli vihdoinkin esineen omistaja ja yhä uudelleen ja uudelleen hän tutki aarrettaan ja ennen poistumistaan hän aikoi koetella sen ansioita käytännössä.
Eipä pikku poika edes olisi pyrkinyt innokkaammin näyttämään torvensa tai jousipyssynsä ominaisuuksia kuin tämä suorasukainen salolainen pyrki osoittamaan rihlansa erinomaisia puolia. Hän palasi korokkeelle, missä hän vei delawarin syrjään ja ilmoitti hänelle, että kuuluisa tuliluikku oli oleva hänen omaisuuttansa siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus kohtaisi häntä itseään.
– Tässäkin syy, jonka vuoksi sinun on oltava varovainen, Käärme, eikä ajattelematta heittäydyttävä vaaralle alttiiksi, lisäsi metsästäjä, – sillä tämmöisen rihlan omistaminen on jo sinänsä heimon voitto ja kunnia. – Mingot tulevat vihreiksi kateudesta eivätkä heistä uhkarohkeimmatkaan uskalla lähestyä kylää, missä tätä säilytetään. Katso sitä tarkkaan, delawari, ja paina mieleesi, että tarkastelet kapinetta, jolla on kaikki olennon hyveet, mutta ei ainoatakaan vikaa. Hist saattaa olla vain sinun ylpeytesi, mutta "Hirvensurma" tulee saavuttamaan koko kansasi rakkauden ja kunnioituksen. Kuules, tällaista tilaisuutta ei taida tämän koommin ilmaantua, ja minun tekee kovin mieleni koettaa tätä pyssyä. Otahan sinä oma pyssysi, ja minä tähtään "Hirvensurmalla" umpimähkään, jotta oppisimme hieman tuntemaan sen salaisia avuja.
Kun tämä ehdotus oli omansa elähdyttämään kaikkien ajatuksia antamalla niille uuden suunnan, eikä ollut pelättävissä mitään epämiellyttäviä seurauksia, niin jokainen kannatti tuumaa, ja tytöt toivat tuliluikut käsille hilpeän iloisina.
– Nyt, Käärme, aloitetaan asia vaatimattomasti ampumalla ukko Tuomon tavallisilla pyssyillä, sitten sinun rihlallasi ja "Hirvensurmalla" havaintojemme päätökseksi, sanoi Hirventappaja iloiten saadessaan uudelleen ase kädessä osoittaa taitoaan. – Täällä on lintuja viljalti, mikä järvessä, mikä järven yläpuolella. Sanohan ajatuksesi, delawari, ja osoita sormellasi lintu, jota aiot säikäyttää. Tuollapa näkyy telkkä likinnä, ja se on siksi viisas veitikka, että puikahtaa umpisukkulaan heti tulen välähdettyä pyssystä, niin että taitaa tässä joutua koetukselle pyssyt ja ruudit.
Chingachgook oli harvapuheinen mies. Tuskin oli lintu hänelle osoitettu, kun hän tähtäsi ja laukaisi. Telkkä sukelsi tulen välähdettyä, niinkuin oli odotettu, ja luoti hyppeli tuhoa tuottamatta veden pintaa pitkin. Hirventappajaa nauratti, mutta samalla piti hän tarkoin silmällä tyyntä veden pintaa. Kohta näkyi musta pilkku, ja sitten nousi telkkä hengittämään ja pudisti siipiänsä. Samassa suhahti toinen luoti sen rintaan, ja lintu kellahti hengetönnä selälleen. Seuraavassa hetkessä Hirventappaja seisoi pyssynperä alhaalla rauhallisena niinkuin mitään ei olisi tapahtunut nauraen omaan erikoiseen tapaansa.
– Ei tuo koe paljonkaan osoittanut pyssyjen kuntoa, sanoi hän, ikäänkuin olisi ehättänyt estämään väärän käsityksen syntymistä omasta ansiostansa. – Ei, se koe ei puhunut pyssyjen puolesta eikä niitä vastaan, koska kaikki riippui käden ja silmän sukkeluudesta. Minä sain linnun vahingossa tai se katosi veden alle ennenkuin kuula osui siihen. Mutta Käärme on kyllin viisas muistaakseen sellaisia temppuja, koska hän on aikoja sitten niihin tottunut. Muistatko, päällikkö, kuinka sinä olit varma villihanhesta, jonka minä kuitenkin korjasin silmiesi edestä vaatimattomalla pamauksella? Sellaiset asiat eivät kuitenkaan merkitse mitään ystävien töinä ja täytyyhän nuortenkin saada huvitella, Judit.
Suuren, mustan sorsan nähtiin pulikoivan ylpeän levollisena vedessä. Chingachgook säästi kuten tavallisesti sanojansa ja kävi toimeen. Tällä kertaa hän tähtäsi tarkemmin ja ampui osuen siipeen. Hirventappaja laukaistessaan sanoi, että eläintä ei saa piinata ja vahingoitti linnun päätä. Hist oli hiukan tyytymätön Hirventappajan etevämmyydestä sulhasensa rinnalla, mutta hyväntuulinen metsästäjä rauhoitti hänet.
Kotka, jonka poikaset olivat pesässä männyn latvassa toisella puolella järveä, liiteli melko korkealla rakennuksen yläpuolella. Hirventappaja pyysi kiireesti "Hirvensurmaa" ja kehoitti delawarin ottamaan oman pyssynsä. Sitten hän näytti lintua ja kehoitti kilpailijaansa yrittämään. Chingachgook ojensi uuden pyssyn lintua kohti, odotti tyynesti sopivata silmänräpäystä ja laukaisi, mutta lintu leijaili vahingoittumattomana heidän yläpuolellaan. Hirventappaja asettui ampuma-asentoon ja nostettuaan poskelleen "Hirvensurman" ampui lintua, joka heti hänen ystäviensä hämmästykseksi keikahti nurin ja putosi kuolleena alas arkin toiseen päähän. Ruumista tarkastettaessa havaittiin, että luoti oli lävistänyt sen rintaluun.
Heti kun Hirventappaja oli suorittanut tämän harvinaisen teon, hän jo alkoi miettiä sitä ja katua, että oli ottanut hengen ilman mitään syytä, eikä siitä ollut kenellekään hyötyä sanoen, että jollei hän olisi lomalla, hän etsisi kotkan pesän ja ottaisi poikaset hengiltä. – Kuinka suurenmoista voima onkaan, hän huudahti, – ja kuinka suurenmoista onkaan omata se eikä tietää, miten käyttää sitä! Olen hyvin suruissani, että ylpeys johti minut moiseen tekoon. – Hetty yhtyi sydämestään hänen katumuksenpurkauksiinsa ja sanoi, että oli suuri synti tuhota eläimiä, joita ei voi käyttää ruoaksi.
Aika lähestyi, jolloin Hirventappajan täytyi sanoa hyvästi ystävilleen. Judit oli järjestänyt (vastoin lähtijän toivomusta), että Hetty seuraisi häntä kanootissa huronien leirille. Hirventappaja syvästi liikutettuna päätti jättää hyvästit kullekin erikseen ja hän alkoi Juditista. Hänen neuvonsa tälle olivat kuin hellän veljen: hän kehoitti tyttöä itseylpeänä huolehtimaan hyvästä ulkoasustaan, etteivät imartelijat pilaisi sitä, sillä liehittely ei ole verrattavissa sydämen hyvyyteen. Sitten hän viittasi tytön avuttomaan tilaan ja kehoitti häntä etsimään suojelusta Kaikkivaltiaalta. Judit vuodatti kyyneleitä ja oli aivan tunteiden vallassa ja toivottaen miehelle Jumalan siunausta hän kiiruhti arkkiin.
Ero Histin kanssa ei sujunut yhtä tunteellisesti. Kuitenkin tyttö oli hyvin asiassa mukana ja ymmärsi ystävänsä kohtalon sekä puristi sydämellisesti Hirventappajan kättä.
Chingachgookin vuoro tuli, ja molemmat keskustelivat hetken aikaa. Metsästäjä antoi eroamishetkellä ystävälleen ohjeita lujaan ja vakuuttavaan tapaansa, ja delawari lupasi pyhästi täyttää kaikki hänen pyyntönsä. Hirventappaja ilmaisi vakavan kaipuunsa ja toivonsa olevan, että hänen ystävänsä ennen pitkää kääntyisi kristinuskoon ja elleivät he enää koskaan tapaisi toisiaan maan päällä, he kohtaisivat toisensa taivaassa. Niinpä hän sitten tarttuen delawarin käteen sanoi: – Jumala siunatkoon sinua, Käärme! Jumala siunatkoon sinua! – Ja sitten Hetty mukanaan metsästäjä työnsi kanootin ja meloi huronien leiriä kohti.
Chingachgook seisoi ja katseli etääntyvää kanoottia jonkin aikaa, kunnes se oli päässyt hyvän matkan päähän ja meni sitten Histin luo. Metsästäjä ja hänen kumppaninsa jatkoivat matkaansa keskustellen puheenaiheesta, mikä oli valtiaana heidän mielissään. Hetty lausui ihmetyksensä, että Hirventappaja hyökkäsi suoraan kuoleman tuskia kohti, vaikka hän olisi voinut paeta. Toinen taas kehoitti puhujaa muistamaan tehdyn sopimuksen pyhyyttä ja huomautti, kuinka välttämätöntä se oli, ja lupaus täytyi täyttää, vaikkapa kuoleman hinnalla. Hän vastaili yksinkertaiseen ja viisastelemattomaan tapaansa kuitenkin siksi selvästi, että tämä vähäjärkinen toveri selvästi näki ja käsitti hänen päätöksensä oikeutuksen.
Kanootti kulki yhä suuntaansa niemeä kohti, missä Hirventappaja tiesi vihollistensa odottavan häntä, ja hän alkoi nyt pelätä, ettei hän saapuisikaan sinne luvattuun aikaan. Hetty huomasi hänen kärsimättömyytensä ymmärtämättä kuitenkaan syytä siihen ja auttoi häntä voimainsa mukaan, niin ettei voinut epäilläkään oikeaan aikaan saapumista. Vain sinä hetkenä nuori mies kärsi ponnistustensa laimentumisesta ja Hetty alkoi jälleen pakista yksinkertaiseen luottavaan sävyynsä, vaikkei mitään sellaista lausuttu, mitä olisi voinut ajatella välttämättömäksi sanoin ilmaista.
XXVI luku.
Taivaan merkkeihin perehtynyt olisi huomannut, että puuttui vain pari kolme minuuttia, ennenkuin aurinko olisi päässyt korkeimmilleen, kun Hirventappaja nousi maihin miltei vastapäätä linnaa sijaitsevalla niemellä, mihin huronit nyt olivat leirinsä laittaneet. Paikka oli samanlainen kuin aikaisemmin kuvattu, paitsi että maan pinta oli tasaisempi ja puita harvemmassa.
Nämä kaksi seikkaa selittävät, miksi tämä paikka oli tähän tarkoitukseen valittu. Välimatkat puiden välillä toivat mieleen nurmikon. Ei edes veden ja maan rajaviivassa nähnyt pensaita, kuten niin monin paikoin rannikolla, joten rannasta näki kauas joka puolelle metsään.
Huronien kesken oli jakauduttu vangin paluusta puhuttaessa kahteen puolueeseen. Useat heistä eivät pitäneet mahdollisena valkonaaman vapaaehtoista paluuta ja hänen saapumistaan tiettyyn intiaanien kidutukseen, mutta muutamat vanhemmista intiaaneista olivat toista mieltä miehestä, joka oli aina osoittautunut rauhalliseksi, kunnolliseksi ja rehelliseksi. He eivät niinkään paljon toivoneet lupauksen täyttämistä kuin delawarien suututtamista, jolloin he saisivat tekosyyn hyökätä heidän kyliinsä. He olisivat halunneet paljon mieluummin Chingachgookin vangikseen kostaakseen hänelle, kun sensijaan valkoihoinen ei sopinut heidän tarkoituksiinsa. Riemuiten jo etukäteen siitä, että määrätyllä ajalla metsästäjä ei tulisikaan, kaikki soturit ja tiedustelijat kutsuttiin koolle, ja koko joukko naisineen ja lapsineen kerääntyi niemeen ollakseen tapauksen todistajana. Linnaa oli helppo tarkata päiväsaikaan, sillä se ei ollut pitkän matkan päässä, ja koska luultiin yleisesti sen asukkaiden rajoittuneen Hurryyn, delawariin ja kahteen tyttöön, ei ollut mitään syytä pelätä, että kukaan pääsisi pakenemaan näkemättä. Iso lautta oli rakennettu tukeista ja oli alati valmiina tarpeen vaatiessa lähtemään arkkia tai linnaa kohti niin pian kuin Hirventappajan kohtalo oli määrätty. Intiaanien vanhimmat olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että heidän oli uhkarohkeata lykätä lähtönsä Kanadaan seuraavan yön yli.
Niinkuin tavallisesti alkuasukasheimojen ja kiertelevien joukkojen keskuudessa, oli kaksi päällikköä jakanut miltei tasan korkeimman, vanhaan tapaan perustuvan metsän lapsien hallintovallan. Näiden joukossa oli useita päällikköjä, mutta kaksi heistä oli toisia paljon korkeampia, ja kun he päättivät asioista, ei kenelläkään ollut mitään sanomista, mutta kun nämä olivat eri mieltä, oli joukon vaikea tehdä mitään ratkaisevaa. Oli myöskin vanhan tavan mukaista, että toinen päälliköistä oli kohonnut tähän asemaan terävän järkensä avuin, kun sitä vastoin toisen oli kiittäminen menestyksestään ominaisuuksia, jotka olivat yksistään ruumiillista laatua. Toinen oli vanha mies, tunnettu kaunopuheisuudestaan väittelyissä, viisaudestaan neuvotteluissa ja järkevistä toimistaan, kun sitävastoin hänen suuri kiistatoverinsa, jottemme sanoisi kilpailijansa, oli urhoollinen mies, mainio sodankävijä, tunnettu julmuudestaan ja kunnostautui älyllisesti ainoastaan sotaretkillä osoittamansa viekkauden ja neuvokkuuden voimalla. Ensinmainittu oli Halkinainen Tammi, joka on jo esitetty lukijalle, viimeksimainittua nimitettiin Pantteriksi. Nimi oli tarkoitettu, punaisen miehen nimenantotavan mukaan, osoittamaan soturin ominaisuuksia ja julmuus, viekkaus ja kavaluus olivat kenties hänen luonteensa huomattavimmat piirteet.
Halkinainen Tammi ja Pantteri istuivat vieretysten vankinsa tuloa vartomassa, kun Hirventappaja laski mokkasiinilla verhotun jalkansa rannalle, eikä kumpikaan heistä liikahtanut tai lausunut sanaakaan, ennenkuin nuori mies oli astunut keskelle aukeamaa ja ilmoittanut saapuneensa. Tämän hän teki lujalla äänellä, mutta koruttomaan tapaan, mikä oli ominaista hänen luonteelleen.
– Tässä minä olen, mingot, sanoi hän delawarimurteella, – tässä minä olen, ja tuolla on aurinko. Ei mikään ole todempaa luonnonlaeille kuin se, että mies, jota on koeteltu, pitää sanansa. Olen vankinne; tehkää kanssani mitä tehnettekin. Asiani ihmisten ja maailman kanssa on järjestyksessä. Olen valmis kohtaamaan valkoisen miehen Jumalan tavalla, mikä sopii hänen velvollisuuksiinsa ja lahjoihinsa.
Hyväksymisen sorina kuului naistenkin joukosta, ja tuokion oli vallalla voimakas halu liittää heimoon noin urhomieli mies. Oli joukossa kuitenkin semmoisia, jotka vastustivat tätä tuumaa, ja niistä mainittakoon Pantteri ja hänen sisarensa Sumakkipensas, Servaalin leski, jonka soturin, mikäli tiedettiin, vanki oli surmannut.
– Valkoihoinen, te olette rehellinen, sanoi huronilainen puhuja. – Kansani on iloinen, että on ottanut vangiksi miehen eikä kieroa kettua. Me tunnemme teidät nyt ja kohtelemmekin teitä kuin urhoollista miestä konsanaan. Jos olette kaatanut yhden sotureistamme ja ollut mukana kaatamassa toisia, olette velvollinen antamaan oman henkenne korvaukseksi. Muutamat miehistäni ajattelevat, että valkonaaman veri on liian heikkoa vuotamaan huronin veitsen tekemästä haavasta. Teidän täytyy näyttää niille, ettei tämä ole totta. Sydämenne on suuri niinkuin ruumiinnekin. Tuommoisen vangin saaminen on kovin hauskaa, ja jos soturini sanoisivat, ettei Servaalin kuolemaa saa unohtaa ja ettei hän saa vaeltaa yksin henkien maahan, vaan että hänen vihollisensa on lähetettävä yhteen matkaan, niin heidän on muistettava, että hän suistui maahan urhoollisen miehen kaatamana, ja teidät on lähetettävä hänen peräänsä semmoisin ystävyytemme todistuksin, ettei häntä hävetä olla seurassanne. Olen puhunut, tiedätte, mitä minä olen sanonut.
– Totta kyllä, mingo, vastasi suorasukainen erämies, – te olette puhunut ja minä käsitän sananne, vieläpä tarkoituksennekin. Joka tapauksessa, tässä minä olen valmiina vastaanottamaan neuvostonne antaman tuomion, jollette ole ratkaisseet asiaa poissaollessani.
– Vanhukset eivät halunneet istua neuvottelemaan valkoihoisesta, ennenkuin näkivät hänet joukossaan, vastasi Halkinainen Tammi katsahtaen ympärilleen hieman ivallisen näköisenä. – Sanoivat sen olevan samaa kuin pitää neuvottelua tuulista, jotka menevät minne ne tahtovat ja tulevat takaisin, mikäli näkevät hyväksi. Olihan jokin ääni, joka puhui teidän puolestannekin, Hirventappaja, mutta se kaikui kuin peukaloisen piiperrys, kun haukka on vienyt siltä naaraan.
– Kiitän sitä ääntä, kuka sen päästäjä lienee ollutkin, mingo, ja se ääni oli yhtä tosi kuin muut äänet olivat valheellisia. Lomalupaus velvoittaa valkonaamaa, jos hän tahtoo käydä kunniallisesta miehestä. Niin pitäisi olla myöskin punanahkojen kesken. Jollei niin olisi asianlaita, en voisi koskaan sietää delawarien epäsuosiota, näiden intiaanien, joiden keskuudessa olen saanut kasvatukseni. Mutta sanat ovat hyödyttömiä ja vievät vain tunteiluun. Tässä olen, tehkää mitä mielitte.
Halkinainen Tammi viittasi kädellään, ja sitten päälliköt ryhtyivät pitämään lyhyttä neuvottelua. Kohta kun se oli päättynyt, lähti kolme tai neljä nuorta miestä asestetusta ryhmästä kadoten metsään. Sitten huomautettiin vangille, että hän sai vapaasti liikkua niemellä, kunnes päälliköt olivat neuvotelleet hänen kohtalostansa. Hetken neuvottelun jälkeen johtajasoturi lähestyi vankia ja puhutteli häntä.
– Hirventappaja, sanoi Halkinainen Tammi, – iäkkäät mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit puhumaan. Olette mies, jonka esi-isät tulivat nousevan auringon takaa. Me olemme laskevan auringon lapsia. Me käännämme kasvomme suuria, lakeita järviä kohti, kun me katsomme kyliämme. Yksi parhaita majojamme on äskettäin joutunut tyhjäksi haltijansa kuoleman kautta; kestää kauan, ennenkuin hänen poikansa on kasvanut siksi isoksi, että kykenee istumaan hänen paikallansa. Tuolla on hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa omaksi ja lastensa ravinnoksi, sillä hänen poikansa ovat vielä niinkuin punarintasatakielen poikaset ennenkuin jättävät pesänsä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus häntä kohdannut. Hänellä on kaksi velvollisuutta: toinen Servaalia, toinen hänen lapsiaan kohtaan. Päänahka päänahasta, elämä elämästä, veri verestä – se on eräs laki, ruokkia hänen pienokaisiaan – toinen. Me tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies; kun te sanotte niin, kyllä asia niin onkin. Teillä on vain yksi kieli ja se ei ole halkinainen niinkuin käärmeen. Päänne ei ole koskaan ruohikossa ryöminyt, kaikki voivat nähdä sen. Mitä te sanotte, sen te myöskin teette. Kun olette tehnyt väärin, niin te haluatte hyvittää tekonne mahdollisimman pian. Tässä on Sumakkipensas, hän on yksinään wigwamissaan, lapset ympärillänsä ruokaa itkien; tuolla on rihla; ottakaa se, rientäkää metsään ja ampukaa hirvi, tuokaa tänne riista ja laskekaa Servaalin lesken eteen; ruokkikaa hänen lapsiansa ja nimittäkää itseänne hänen mieheksensä. Senperästä ei teidän sydämenne enää voi olla delawarin, vaan huronin, eivät Sumakkipensaan korvat kuule lasten itkua, ja minun kansallani on taas oikea määrä sotureja.
– Jo minä tätä pelkäsin, Halkinainen Tammi, vastasi Hirventappaja, kun toinen oli lakannut puhumasta, – niin, pelkäsin sitä, että tähän tullaan. Totuus on kuitenkin julki lausuttava, ja se tekee lopun turhista toiveista. Mingo, minä olen valkoinen ja syntyperältäni kristitty; huonosti sopisi minulle ottaa vaimo, punaihoisten tapoja noudattaen, pakanain joukosta. Sitä minä en voisi tehdä rauhan aikana kirkkaan auringon alla, vielä vähemmän pilvien suojassa pelastaakseni henkeni. Teidän omat nuoret miehenne etsikööt Sumakkipensaalle riistaa ja seuraavan kerran, kun hän ottaa miehen, ottakoon sellaisen, jonka jalat eivät ole niin pitkät, että hän loikkisi niillä oman asuma-alueensa ulkopuolelle. Suoritimme kauniin ottelun ja hän kaatui. Tämmöinen kohtalo kuuluu jokaiselle kunnon soturille ja hänen täytyy aina olla valmis siihen. Vaikea minun on saada mingon sydäntä. Yhtä hyvin te voisitte toivoa harmaita hiuksia pojan päähän tai mustikoita kasvamaan petäjän latvaan. Ei, ei, huroni, taipumukseni ovat valkoisen miehen, mikäli vaimoista on kysymys, ja sydämeni on delawarin kaikissa intiaaneja koskevissa asioissa.
Tuskin oli sanat lausuttu, kun alkoi kuulua yleinen mutina, ilmaisten kuulijoiden tyytymättömyyden. Pantteri huomasi heti, mikä nöyryytys olisi hänen sisarelleen joutua naimisiin valkonaaman kanssa, ja hän oli antanut myöntymyksensä ainoastaan toisten taivutteluista ajatellen lesken parasta. Tämä suututti häntä ja hän mietti kiivaasti kostoa. Eläin, jonka kaima hän oli, ei iske hurjia silmiänsä julmemmin vaanimaansa saaliiseen kuin hän loi kiiluvat silmänsä vankiin, ja käsi oli kerkeä antamaan pontta hänen rintaansa repivälle vihan vimmalle.
– Valkeaihoinen koira! hän huudahti, – mene rakkiesi joukkoon ulvomaan omille viheliäisille metsästysmaillesi!
Huudahdusta seurasi pikainen toiminta. Puhuessaan hän kohotti käsivartensa ja singautti tomahawkin vankia kohti. Onneksi puhujan kova ääni oli saanut Hirventappajan silmät kääntymään häneen, muuten olisi hänen satunsa ollut lopussa. Ase heitettiin taitavasti ja murhaavassa tarkoituksessa niin, että se varmasti olisi halkaissut vangin pääkallon, jollei tämä olisi ojentanut kättään ja tarttunut aseen varteen sen pyörähtäessä ilmassa yhtä taitavasti kuin se oli heitetty. Heittovoima oli kuitenkin siksi suuri, että kun Hirventappajan käsivarsi seisahtui, niin hänen kätensä oli singonnut hänen oman päänsä ylä- ja takapuolelle ja juuri hyökkäysasentoon. Elleivät olosuhteet olisi näin äkkiarvaamatta aseistaneet häntä, olisi hän tuskin viekoittunut käyttämään sitä hyväkseen miettimättä sen käyttämisestä johtuvia seurauksia. Hänen silmänsä säihkyivät, ja punainen pilkku ilmaantui molemmille poskille, kun hän kokosi kaikki voimansa käsivartensa ponnistukseen ja linkosi aseen ahdistajaansa kohti. Se seikka, että isku tuli niin odottamatta, auttoi sen menestystä. Pantteri ei kohottanut kättään eikä taivuttanut päätäänkään välttääkseen sitä. Pieni terävä kirves osui uhrin silmien väliin nenän suuntaan, halkaisten kirjaimellisesti hänen kallonsa sillä kertaa. Hän hyökkäsi eteenpäin kuin kuolettavasti haavoitettu käärme vihollistaan vastaan ja sitten tämä äsken vielä niin voimakas mies kaatui pitkin pituuttaan keskelle ihmisten muodostamaa kehää väristen kuolontuskissa. Kun kaikki syöksyivät häntä auttamaan, niin vanki jäi hetkeksi valloilleen joukon ulkopuolelle, ja kun tämä oli päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen henkensä pelastamiseksi, niin hän puhaltui juoksuun ketterästi kuin hirvi. Vain tuokion vallitsi henkeäpidättävä hiljaisuus, sitten koko joukko, nuoret ja vanhat, naiset ja lapset, hylkäsi hengettömän ruumiin sille paikallensa, kohotti sotahuudon ja riensi karkulaista takaa-ajamaan.
Hirventappaja tiesi olevan varminta paeta kanoottia kohti. Hän tiesi, missä se oli; kanoottiin päästyä uhkasi häntä vain pieni ristituli, jonka perästä menestys olisi taattu.
Lähestyessään nientä Hirventappaja juoksi naisten ja lasten sivu. Ensinmainitut kokivat heittää kuivia oksia hänen jalkoihinsa, mutta olivat toki siksi kauhuissaan pelätyn Pantterin kuolemasta, ettei yksikään uskaltanut tulla pahemmin häntä hätyyttämään. Hän riensi voitokkaasti heidän kaikkien ohitse ja saapui rantapensaikkoon. Tunkeuduttuaan sen läpi oli sankarimme taas järven rannalla ja seisoi kohta kanootin vieressä. Mutta kovaksi onneksi airot oli viety venheestä ja sillä hetkellä hän jo ajatteli kääntyä takaisin vihollistensa luo ja kävellä arvokkaasti keskelle leiriä taas. Mutta helvetillinen ulvonta, jonka vain amerikkalainen villi voi päästää suustaan, ilmoitti lähimmän vihollisen pian olevan hänen kimpussaan, ja elämisen vaisto valtasi hänet. Valmistauduttuaan asianmukaisesti matkaan ja käännettyään veneen kokan oikeaan suuntaan hän hyppäsi veteen, työntäen kanoottia edellään, kokosi kaikki voimansa ja taitonsa viimeiseen ponnistukseen ja heittäytyi eteenpäin niin, että putosi keveästi purren pohjalle sanottavasti hidastuttamatta sen vauhtia. Siinä hän lepäsi selällään saadakseen huoahtaa ja ollakseen suojassa tuhoisilta luodeilta. Hirventappajan asema oli hyvin epämiellyttävä ja hänellä ei ollut nyt muuta mahdollisuutta kuin maata hiljaa veneen pohjalla ja antaa sen vähitellen ajelehtia mahdollisesti rannasta ulommaksi. Hän makasi siitä syystä vähän aikaa liikahtamatta ja kun hän lopulta kurkisti kanootista, huomasi hän etääntyneensä rannikosta. Hän painui taas pitkäkseen ja suuntasi kasvonsa pilviä kohti. Hän oli ollut tässä asennossa hyvän aikaa, kunnes hänet yllätti näytelmä, minkä hän näki kanootin yli riippuvilla puiden oksilla. Seuraavassa hetkessä hän hätkähti kuullessaan huronin kehoittavan häntä nousemaan kanootista ja antautumaan jälleen vangiksi. Halkinainen Tammi seisoi kanootin vieressä, ja Hirventappaja salli tämän saattaa hänet vihollisten leiriin. Matkalla Halkinainen Tammi koetti Hirventappajaa taivutella ja selitti, että naimisiin meno Sumakkipensaan kanssa ja hänen lapsistaan huolehtiminen pelastaisi hänen elämänsä, mutta päättäväinen metsästäjä hylkäsi ehdotuksen jyrkästi ja sitten he saapuivat puhumatta sanaakaan muiden intiaanien luo.
Heti, kun vanki oli saapunut leiriin, osa vanhimmista ja osa nuorista sotureista etääntyi muista vähän matkan päähän ja istuutui neuvottelemaan ja päättämään vankinsa kohtalosta. Hetty lähestyi Hirventappajaa ja antautui keskusteluun hänen kanssaan kysyen, kuinka hän tappoi intiaanin. Vastauksessaan Hirventappaja selitti, että huroni oli tavoitellut hänen henkeään, mutta hän kuitenkin sanoi katuvansa tekoaan. Tyttöä miellytti toverinsa koruton ja nöyrä selitys ja hän lausui pelkäävänsä, että villit eivät lauhdu ennenkuin saavat kostaa elämän elämällä.
– Tapahtukoon Jumalan tahto, supisi nuori mies. – Tapahtukoon Jumalan tahto niin maan päällä kuin taivaassa. Minä toivon sentään, että elämäni kestäisi kauemmin, mutta eipä tuolla lopullakaan ole mitään väliä. Mitäpä muutamat talvet ja muutamat kesät nyt merkitsisivät minulle. Niinpä niin, nuori ja toimelias mies harvoin ajattelee kuolemaa ennenkuin se jo irvistelee vasten kasvoja ja ilmaisee tulonsa tunnin.
Keskustelua jatkettiin ja tänä aikana vähäjärkinen tyttö teki parhaansa lohduttaakseen vankia, mutta sitten heidän keskustelunsa katkesi lyhyeen, kun soturit palasivat keskelle leiriä. Halkinainen Tammi toimi nyt johtajana ja määräsi vangin sidottavaksi vähän matkan päässä olevaan puun tynkään. Sitomisen suoritti kolme nuorta soturia Hirventappajan tekemättä vastarintaa. Vahvat nuorat, jotka kiersivät molempien käsivarsien ympäri, kiinnitettiin puuhun, sama tehtiin jaloille, joten hän ei voinut liikuttaa muuta osaa ruumiistaan kuin päätään.
Ennenkuin he ryhtyivät jatkamaan valmistuksiaan, Halkinainen Tammi vielä päätti tehdä yrityksen pelastaakseen vangin lähestyvältä kuolemalta. Hän antoi merkin Sumakkipensaalle ja käski tämän käyttää kaunopuheisuuttaan vaikuttaakseen vankiin. Sumakkipensas meni lasten luo ja ottaen nämä mukaansa astui Hirventappajan eteen ja alkoi laajasti selittää, kuinka hän oli joutunut kärsimään Servaalin ja Pantterin kuoleman johdosta. Nainen osoitteli lapsiaan ja koetti tällä tavoin vaikuttaa hänen tunteisiinsa. Hirventappaja torjui päättävästi, mutta samalla ystävällisesti hänen tarjouksensa ja silloin tämä nainen raivoissaan hyökkäsi Hirventappajan hiuksiin kiinni ja jytyytti hänen päätään niin hurjasti, että jolleivät muut olisi ehtineet vähin, hurjistunut vaimo olisi voinut pahoin vahingoittaa häntä. Nyt seurasi järjestyksessä suoritus, jonka tarkoituksena oli koetella vangin hermoja. Ensimmäinen nuorukainen, jonka piti esiintyä, oli nimeltään Korppi, sillä hän ei ollut vielä saavuttanut kunniakkaampaa arvonimeä. Heilutettuaan tomahawkia muutaman kerran ilmassa hän päästi sen irti, ja se lensi ilman halki ja väisti ainoastaan muutaman tuuman Hirventappajan poskea pysähtyen useiden metrien päässä olevaan puuhun.
Seuraava, joka koetteli taitoaan, oli keski-ikäinen soturi, ja hänen nimensä oli Hirvi. Hänellä näytti olevan suuri itseluottamus, ja hän viskasi aseensa varmasti, ja se leikkasi vangin päästä tukkaa ja samalla kirvoitti siteitä katkaistessaan erään nuoran säikeen. Yleinen hyvähuuto pääsi katselijoiden parvesta.
Sitten tuli vangin eteen Hyppivä Poika, joka käyttäytyi ja temppuili niin naurettavasti, että Hirventappaja rupesi pilkkaamaan hänen tanssiaskeleitaan. Pilkalliset sanat olivat vähällä tulla kohtalokkaiksi vangille, sillä nuorukainen kiihtyi niistä siinä määrin, että viskasi tomahawkinsa suoraa päätä ja se hipaisi vangin olkapäätä ja putosi maahan.
Sitten seurasi muita, mutta heidän aseenkäyttelynsä ei tuottanut vakavampia vaurioita. Lopuksi Halkinainen Tammi keskeytti nämä kokeet ja julisti, että vanki oli osoittanut suurta rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Hirventappaja ei ollut todellakaan värähtänyt koko aikana kertaakaan.
Hetty astui nyt esille ja koetti kaunopuheisesti vaikuttaa huronien tunteisiin Hirventappajan puolesta. He kuuntelivat tarkkaavasti, mitä tytöllä oli sanottavaa, ja kun soturit sitten antautuivat syvälliseen keskusteluun, tapahtui äkkiä sellaista, mikä pysäytti sen. Siitä kerrotaan seuraavassa luvussa.
XXVII luku.
Hirventappaja ei kyennyt ymmärtämään, mikä vihollisten puuhat oli niin äkkiä pysäyttänyt, ennenkuin tapausten kulku selvitti seikan. Hän huomasi, että suuri levottomuus oli vallalla erikoisesti naisten keskuudessa, koska soturit asettivat kätensä ristiin rinnalleen jääden arvokkaasti odottamaan. Oli varmaa, että hälytystä ei ollut tapahtunut, vaikka ei ollut yhtä varmaa, että ystävällinen esiintyminen sai aikaan lykkäyksen. Halkinainen Tammi oli ilmeisesti kaikesta selvillä ja viittoilemalla kädellään hän ilmestyi suoraan piirin keskelle taipumattomana, ja jokainen odotti, kumpi tässä pääsisi voitolle. Muutaman minuutin kuluttua tämä omituinen seikka sai kuitenkin selityksensä, sillä Judit ilmestyi ihmisrivin taakse ja astui kohta piiriin.
Jos Hirventappaja kovin hämmästyi hänen odottamatonta tuloansa, koska hän tiesi hyvin, ettei terävä-älyinen tyttö voinut vaatia tuommoista vapautusta vankeuden tuottamista ikävyyksistä, mikä niin mielellään suotiin hänen heikkomieliselle sisarelleen, niin yhtä paljonpa hän hämmästyi pukuakin, joka hänellä oli yllänsä. Tavallisen salolaispukunsa oli hän vaihtanut ennen mainittuun kultakirjovaatteiseen leninkiin, joka jo kerran ennen oli tehnyt niin suuren ja tenhoisan vaikutuksen hänen siinä esiintyessään. Eikä sillä hyvä. Tottuneena näkemään linnoitusten vallasnaisia sen ajan kankeissa juhlapuvuissa oli tytön onnistunut täydentää pukunsa tavalla, joka ei jättänyt silmäänpistäviä puutteita yksityiskohtiinkaan eikä sopusointuisuuden puutetta, minkä pukeutumisen salaisuuksiin perehtynyt olisi mahdollisesti saattanut huomata. Pää, jalat, käsivarret, kädet, vartalo ja puku olivat kaikki keskenään sopusoinnussa, joten nainen puvussaan näytti kiehtovalta ja sopusointuiselta; ja hän luuli pettämällä villi-ihmisten harjaantumatonta arvostelukykyä saavansa heidät uskomaan, että heidän vieraansa oli arvokas säätyläisnainen, mikä onnistui hyvin niiden joukossa, jotka olivat oppineet tekemään eron ihmisten välillä.
– Kuka näistä päälliköistä on ylipäällikkö? kysyi Judit Hirventappajalta, – minun asiani on liian tärkeä jonkun alempiarvoisen kuulla. Ensin tulkitkaa huroneille sanani, sitten antakaa vastaus asettamaani kysymykseen.
Hirventappaja suostui tyynesti. Hänen kuulijakuntansa kuunteli ahneesti tämän epätavallisen ilmestyksen ensimmäisten sanojen tulkitsemista. Kysymys näkyi selvästi olevan osoitettu sille, jolla oli kaikkia muita korkeampi arvo. Halkinainen Tammi antoi tarkoituksenmukaisen vastauksen esittäytymällä kauniille vieraalleen tavalla, joka ei jättänyt mitään epäselvyyttä siitä, että hän oli oikeutettu kaikkeen siihen arvonantoon, mitä hän vaati.
– Senpä uskonkin, huroni, jatkoi Judit suorittaen osaansa arvokkuudella, mikä tuotti kunniaa hänen matkimiskyvylleen, sillä hän koetti saada käytökseensä armollista suosiota, jota hän kerran oli havainnut erään kenraalin arvoisen upseerin rouvan käyttävän, vaikkakin paljon ystävällisemmässä tapauksessa. – Uskonpa teidän olevan tämän joukon päämiehen, sillä näen kasvoillanne mietiskelyä ja harkintaa kuvastavia merkkejä. Teille minun siis pitää asiani esittää.
– Metsän kukka puhukoon, vastasi vanha päällikkö kohteliaasti niin pian kuin hänen sanansa oli käännetty niin, että kaikki voivat sen ymmärtää. – Jos hänen sanansa ovat yhtä miellyttävät kuin ulkonäkönsä, niin ne pysyvät iankaiken korvissani; minä olen kuuleva ne kauan senkin perästä, kun Kanadan talvi on surmannut kukat ja jäätänyt kaikki kesän äänet.
Tämä ihailu oli mieleen Juditin luontoiselle naiselle ja auttoi häntä kannattamaan mielenmalttiansa aivan yhtä paljon kuin se kutkutteli hänen turhamielisyyttänsä, ja hymyillen pakotetusti tai pidätetysti hän jatkoi näyttelemistään.
– Kuulkaapa, huronit, jatkoi hän, – kuunnelkaahan sanojani. Silmänne sanovat teille, etten minä ole tavallinen nainen. En tahdo sanoa olevani tämän maan kuningatar, hän on kaukana, kaukaisessa maassa, mutta armollisen hallitsijamme valtakunnassa on monta arvoastetta, ja yhtä niistä edustan minä. Minkälainen tämä arvo tarkoin on, sitä minun on mahdotonta sanoa, sillä te ette voi ymmärtää sitä. Siitä syystä teidän on uskottava silmiinne. Te näette, mitä minä olen, ja teidän täytyy tuntea, että kuunnellessanne minun sanojani te kuuntelette henkilöä, joka on ystävänne ja vihollisenne, sikäli kuin häntä kohtelette.
– Tyttäreni on Ontarion metsäruusuja kauniimpi, hänen äänensä helää korvassa miellyttävämmin kuin peukaloisen liverrys, vastasi varovainen ja viekas päällikkö. – Varmasti tyttärelläni on sangen suuri wigwami jossakin järven läheisyydessä; huronit eivät ole löytäneet sitä tietämättömyytensä tähden.
– Minä olen sanonut teille, päällikkö, että on hyödytöntä määritellä minun arvoani ja olopaikkaani niinkauan kuin ette saata käsittää niitä. Teidän täytyy oppiaksenne tietämään luottaa silmiinne. Voiko kukaan olla punanahka, joka ei voi katsoa? Huopapeite, joka on harteillani, ei kuulu tavalliselle intiaaninaiselle, sillä sen koristukset ovat sellaisia, että vain päälliköiden vaimot ja tyttäret käyttävät niitä. Kuulkaa siis, minkätähden olen tullut yksin. Jenkkien keskuudessa on yhtä paljon nuoria miehiä kuin huroneillakin. Tämänhän hyvin tiedätte.
– Jenkkejä on paljon kuin lehtiä puissa! sen jokainen huroni tietää ja tuntee.
– Ymmärrän sinua hyvin, päällikkö. Jos olisin tuonut seurueen mukanani, olisi minulla ollut vaikeuksia. Nuoret mieheni olisivat näyttäneet vihaisilta varsinkin, jos he olisivat nähneet sidottua valkoihoista kidutettavan. Hän on suuri metsästäjä ja senvuoksi kaukana ja lähellä olevat varuskunnat rakastavat häntä. Hänestä olisi taisteltu ja irokeesien paluutie Kanadaan olisi ollut runsaan hurmeen peittämä.
– Se on nyt jo veren peitossa, vastasi päällikkö synkästi, – niin, että se sokaisee silmänne. Nuoret mieheni näkevät, että kaikkialla on huronien verta.
– Epäilemättä, ja enemmänkin huronien verta olisi vuotanut, jos minä olisin tullut valkoihoisten kanssa tänne. Minä olen kuullut puhuttavan Halkinaisesta Tammesta ja olen tullut ajatelleeksi, että olisi parasta lähettää hänet takaisin rauhassa kotikyläänsä, jotta hän voisi saattaa vaimonsa ja lapsensa turvaan. Jos hän senjälkeen tahtoo tulla hakemaan meidän päänahkojamme, niin me odotamme häntä täällä. Hän pitää norsunluueläimistä ja pienistä leikkikaluista. Katsokaahan, minä olen tuonut mukanani muutamia näyttääkseni hänelle. Minä olen hänen ystävänsä. Kun hän on sullonut nämä muiden tavaroittensa joukkoon, hän lähtee kyläänsä ennenkuin ainoakaan nuorista miehistäni pääsee hänen kimppuunsa. Sittenpähän hän voi näyttää kansalleen Kanadassa, mitä rikkauksia he voivat tulla katsomaan nyt, miten meidän suuret isämme ovat lähettäneet Suolajärven yli toisilleen sotakirveen. Minä tulen viemään takaisin mukanani tämän suuren metsästäjän, jonka tarvitsen metsästämään riistaa kotiani varten.
Kahden jäljelläolevan elefantin ja aikaisemmin mainitun kirjotun pistoolin tarjoaminen, vaikka viimeksimainittu tuskin oli hyväksi tällä hetkellä, synnyttivät suurin piirtein katsoen vilkasta mielenkiintoa intiaaneissa. Halkinainen Tammi otti tarjouksen vastaan kylmästi huolimatta siitä, että hän oli alussa hyvin kiintynyt näiden kaksihäntäisten eläimien olemassaoloon. Sanalla sanoen tämä kylmä ja ovela villi ei niin helposti innostunut kuin hänen seuralaisensa ja kunniantuntoisesti, jota sivistynyt maailma olisi pitänyt ylimielisyytenä, hän kieltäytyi heimon puolesta, mikä ei ollut kykenevä hänen mielestään arvostelemaan asiaa antajan kannalta.
– Antakoon tyttäreni kaksihäntäisensä sioille syötäväksi, jos hän tarvitsee riistaa, päällikkö kuivasti vastasi, – ja samaten pienen tykin, jolla on kaksi turpaa. Huronit tappavat hirven, kun he ovat nälkäisiä ja he taistelevat pitkillä pyssyillään. Metsästäjä ei voi jättää nyt nuoria miehiäni, sillä he tahtovat tietää, onko hän yhtä uljas kuin mitä hän kerskuu olevansa.
– Vakuutan, että minä olen sellainen, huroni, keskeytti Hirventappaja lämmeten, – niin, vakuutan sitä todenteolla, vaikka se tuntuisikin toden ja järjen vastaiselta. Ei yksikään mies ole kuullut minun kerskuvan eikä yksikään mies tule sitä sanomaan, vaikka hän nylkisi minut elävältä ja paistaisi värisevän lihani teidän helvetillisillä keinoillanne ja julmuuksillanne! Saatan olla nöyrä ja onneton sekä teidän vankinne, mutta minä en kerskaile omista lahjoistani.
– Nuori valkoihoinen kerskuu, ettei hän ole kerskailija, vastasi ovela päällikkö, – hänen täytyy olla oikeassa. Kuulen vieraan linnun laulavan. Sillä on hyvin kauniit höyhenet. Ei ainoakaan huroni ole koskaan nähnyt sellaisia höyheniä! Mieheni häpeisivät, kun he palatessaan kyläänsä kertoisivat kansalleen, kuinka he antoivat naisensa lähteä vieraan linnun laulun vaikutuksesta eivätkä he voisi ilmaista linnun nimeä. He eivät voisi sanoa, oliko se peukalolintu vaiko kissalintu. Se olisi suuri erehdys.
– Voitte kysyä vangiltanne nimeäni, vastasi tyttö. – Se on Judit, ja Juditista puhutaan aika paljon valkoihoisten parhaassa kirjassa, raamatussa. Jos minä olen koreahöyheninen lintu, niin korea minulla on nimikin.
– En, en minä vangilta kysyä, vastasi viekas huroni, paljastaen juonen, jota hän kauan oli käyttänyt, puhumalla englantia jokseenkin virheettömästi. – Hän väsynyt, tarvitsee lepoa. Minä kysyn heikkomieliseltä tyttäreltäni. Hän totta puhua. Tule tänne, tyttö; sinä vastata. Sinun nimi Hetty?
– Niin, niin minua nimitetään, vastasi tyttö, – vaikka Esteriksi se on raamatussa kirjoitettu.
– Se raamatussakin kirjoitettu. Kaikki raamattuun kirjoitettu. Yhdentekevä – mikä hänen nimi?
– Judithan se on, ja sillä nimellä se on raamatussakin, vaikka isä joskus sanoi häntä Judeksi. Se on sisareni, Judit, Tuomas Hutterin tytär. Tuomas Hutter, jota kutsut Majavarotaksi, vaikka hän ei ollut majavarotta, vaan mies niinkuin te, hän eli veden päällä olevassa talossa. Tämä on kylliksi teille!
Riemun hymy väikkyi päällikön ryppyisillä kasvoilla hänen huomatessaan, kuinka täydellisesti hänen vetoamisensa totuutta rakastavaan Hettyyn oli onnistunut. Mitä Juditiin itseensä tulee, huomasi hän kaiken olevan hukassa, heti kun Hettyltä hänen nimeänsä kysyttiin, sillä rukoilemallakaan ei tuota oikeamielistä tyttöä olisi saanut valhetta puhumaan. Hän käänsi sen vuoksi katseensa Hirventappajaan ikäänkuin rukoillen häntä pelastamaan heidät molemmat uhkaavasta vaarasta.
– Mahdotonta, Judit, vastasi nuori mies hänen vetoamiseensa. Ajatus oli rohkea ja olisi tuottanut kunniaa kenraalinrouvalle, mutta tuo mingo – Halkinainen Tammi oli vetäytynyt vähän matkan päähän, niin ettei puhe hänelle kuulunut – on harvinainen mies eikä sitä saa luonnottomilla tempuilla petetyksi. Asioiden piti näkyä hänen silmissään oikeassa järjestyksessä ennenkuin voi häneen vaikuttaa. Oli ehdottomasti liian rohkeata yrittää saada hänet kuvittelemaan mielessään, että kuningatar tai joku ylhäinen nainen asui näillä vuorilla. Hän voi myöskin luulla, että hienot vaatteet, joita pidätte yllänne, ovat isänne ryöstämiä tai tuon miehen, joka kerran oli isänne tai isäpuolenne, jos on totta siinä, mitä hänestä on sanottu.
– Joka tapauksessa, Hirventappaja, minun läsnäoloni pelastaa teidät vähäksi aikaa. Tuskinpa he ryhtyvät teitä minun nähteni kiduttamaan.
– Miksei, Judit? Luuletteko heidän kohtelevan valkoihoista naista hellemmin kuin omiansa? On totta, että teidän sukupuolenne enimmäkseen tahtoo pysyä kidutuksista erillään, mutta se ei pelasta vapauttanne eikä ehkä päänahkaanne. Olisin suonut, ettette olisi tullut, Judit kulta, sillä läsnäolostanne ei minulle ole mitään hyötyä, jota vastoin se voi itsellenne tuottaa suurta vahinkoa.
– Voinhan osallistua kohtaloonne, vastasi tyttö jalomielisessä innonpuuskassa. – He eivät tee teille pahaa minun seistessäni vierellänne, mikäli minä kykenen sitä estämään ... ja sitä paitsi...
– Sitäpaitsi – mitä, Judit! Millähän keinoin te kykenette estämään intiaanien julmuuksia ja torjumaan heidän kidutustemppujansa?
– Kenties en mitenkään, Hirventappaja, vastasi tyttö päättävästi, – mutta voinhan kärsiä ystäväini kanssa – kuollakin heidän kerallansa, jos niin vaaditaan.
– Ah, Judit, kärsiä ehkä saatte, mutta ette te kuole, ennenkuin Herran määräämä aika on tullut. Eipä ole juuri luultavaa, että teidän sukupuoltanne oleva henkilö ja niin kaunis kuin te joutuisi kovemman kohtalon alaiseksi kuin jonkun päällikön vaimoksi, mikäli näet omat taipumuksenne antavat perään avioliiton solmimiseen intiaanin kanssa. Paras olisi ollut, jos olisitte pysynyt arkissa tai linnassa. Te aioitte sanoa jotakin lausuessanne "sitäpaitsi"?
– Sitä ei liene hyvä tässä sanoa, Hirventappaja, vastasi tyttö hätäisesti ja tuli varovasti metsästäjää kohti sanoakseen hiljaisella äänellä, – kunpa saisimme puoli tuntia kulumaan. Ei yksikään ystävistämme ole toimetonna.
Metsästäjä vastasi ainoastaan kiitollisin katsein. Sitten hän kääntyi vihollisiinsa päin valmiina taas tuskia uhmaamaan. Joukon vanhimmat olivat pitäneet pienen neuvottelun, ja tähän aikaan oli heilläkin päätöksensä valmiina. Halkinaisen Tammen armeliaita aikeita oli Juditin kepponen tuntuvasti heikontanut. Tämä olikin luonnollista, intiaania luonnollisesti aika tavalla harmitti huomatessaan, kuinka vähällä kokematon tyttö oli pettää hänet. Nyt alkoi Juditin todellinen luonne täysin tulla selville ja yleisesti keskusteltiin, mikä vaikutus tytön kauneudella oli ollut. Lienee tarpeetonta kai mainita, että salaperäinen tenhovoima kaksihäntäisiin eläimiin oli muutamassa hetkessä hävinnyt. Kun siis Halkinainen Tammi uudelleen katseli vankiaan, oli hänen muotonsa tykkänään muuttunut. Hän oli luopunut vangin pelastamishalustansa eikä ollut enää taipuvainen lykkäämään tuonnemmaksi kidutuksen arveluttavinta osaa. Tästä muuttuneesta mielialastansa hän oli myös ilmoittanut nuorille miehille, jotka tekivät jo innolla valmistuksia.
Kuivia puita koottiin puun juurelle, ja köydet, joilla vanki piti uudelleen sitoa puuhun, olivat jo valmiina. Valmistettiin jo nahkahihnoja, joilla mies piti sidottaman lujemmin puuhun kiinni. Kaikki nämä askarrukset suoritettiin syvän hiljaisuuden vallitessa Juditin seuratessa asian kulkua miltei hengittämättä vartoen ja toivoen, kun taas Hirventappaja seisoi näköjään yhtä liikkumattomana kuin vuorten honka. Kun sotilaat astuivat nuorta miestä sitomaan, niin hän loi katseen Juditiin, ikäänkuin kysyäkseen, oliko vastarinta vai myöntyväisyys viisainta. Merkitsevällä viittauksella Judit neuvoi myöntyväisyyteen, ja minuutin kuluttua oli erämies kytketty taas puuhun mielivallan avuttomaksi esineeksi. Jokainen oli niin innokkaassa touhussa, ettei ehditty hiiskuakaan mitään. Risuläjä pistettiin samassa tuleen, ja kaikki odottivat kärsimättöminä asian päättymistä.
Huronien aikomuksena ei ollut suorastaan vangin surmaaminen tulen avulla. Tämän tarkoituksena oli panna koetteelle hänen ruumiillinen uljuutensa ja hänen kestävyydestään riippuen koventaa kärsimyksiä aste asteelta. Lopuksi he kyllä olivat päättäneet viedä hänen päänahkansa mukanaan kyläänsä, mutta aikoivat ensin murtaa hänen päättäväisyytensä ja saada hänet valittavan raukan asemaan. Tässä tarkoituksessa oli risuista ja oksista kyhätty kasa sijoitettu sopivan matkan päähän, toisin sanoen paikkaan, missä kuumuuden arveltiin pian käyvän sietämättömäksi vangille, vaikkakaan ei henkeä uhkaavaksi.
Mutta kuten usein sattuu tällaisissa tapauksissa, välimatka oli kuitenkin arvioitu liian lyhyeksi, ja kohta alkoivat liekit heiluttaa halkinaisia kieliänsä lähellä uhrin kasvoja, mistä olisi ollut onnettomat seuraukset, jollei Hetty olisi syöksynyt keppi kädessä joukon läpi ja hajoittanut kasaa senkin seitsemälle taholle. Useita käsiä nousi heittämään julkean tunkeilijan maahan, mutta päälliköt estivät heitä käymästä häneen käsiksi. Hetty puolestaan oli tietämätön vaarasta, johon hän antautui, ja kohta kun oli uljaan tekonsa suorittanut, hän katseli ympärilleen kulmat rypyssä, ikäänkuin nuhdellakseen tarkkaavia villejä heidän julmuudestaan.
– Jumala siunatkoon sinua, rakas sisko, rohkeasta ja vikkelästä teostasi, mutisi Judit siinä määrin kuohuksissaan, ettei kyennyt mitään tekemään.
– Hettyn tarkoitus oli hyvä, Judit, tarttui vanki puheeseen, – tarkoitus oli oivallinen ja hän toteutti sen oikealla hetkellä, vaikka se kenties lopulta osoittautuu liian myöhäiseksi.
– Julmat, sydämettömät huronit! huudahti yhä suutuksissaan oleva Hetty, – poltatteko ihmisen ja kristityn kuin pölkkypään? Ettekö koskaan lue raamattujanne, vai luuletteko, että Jumala koskaan tulee unohtamaan tämän?
Halkinaisen Tammen viittauksesta koottiin hajalleen heitetyt kekäleet kasaan, kannettiin lisää risuja, myös naiset ja lapset etsivät touhukkaasti kuivia polttoaineita ja liekki oli juuri loimahtamaisillaan toisen kerran, kun intiaaninainen tunkihe piirin läpi, riensi risuläjän luo ja potkaisi sytytetyt risut hujan hajan. Ulvonta seurasi tätä toista pettymystä, mutta kun pahantekijä kääntyi piiriin päin ja Histin kasvot tulivat näkyviin, kaikui ilon ja hämmästyksen huutoja. Yhdessä ainoassa hetkessä oli unohdettu kidutuksen jatkaminen. Nuoret ja vanhat tunkeilivat tytön ympärille kuulemaan selitystä hänen äkilliseen ja odottamattomaan paluuseensa.
Tällä ratkaisevalla hetkellä Hist puhutteli Juditia hiljaisin äänin, pisti huomaamatta pikku esineen hänen käteensä ja kääntyi sitten tervehtimään huronityttöjä, joiden keskuudessa hän nautti suurta suosiota. Judit oli nyt voittanut mielenmalttinsa ja toimi ripeästi. Pienen, terävän veitsen, jonka Hist oli hänelle antanut, jätti hän vuorostaan Hettylle arvellen hänen parhaiten saavan sen Hirventappajalle annetuksi. Mutta Hettyn heikko äly petti kaikkien kolmen hyvin perustellut toiveet. Sen sijaan, että olisi ensin leikannut poikki köydet vangin käsien ympäriltä ja sitten kätkenyt puukon hänen vaatteihinsa, jotta se olisi valmiina sopivalla hetkellä käytettäväksi, hän ryhtyi leikkelemään poikki nuoria hänen päänsä ympäriltä, jottei hänen uudelleen tarvitsisi vetää vaarallisia liekkejä henkeensä. Luonnollisesti tämä hitaasti käyvä homma huomattiin, Hettyn käsiin tartuttiin kiinni, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä muuta kuin vapauttaa vangin yläruumiin paitsi ei jäseniä kyynärpään alapuolella. Tämä havainto käänsi heti epäluulon Histiin, ja kun tuolta terhakalta tytöltä tiedusteltiin asiaa, ei hän Juditin hämmästykseksi pyrkinyt kieltämään itsellään olevan osaa siinä, mitä oli tapahtunut.
– Miksen minä Hirventappajaa auttaisi! kysyi tyttö lujaluontoiselle naiselle ominaisella äänellä. – Hän oli delawaripäällikön veli; olenhan minäkin sydämeltäni delawari. Käy esiin, kurja Orjantappurapiikki, pese irokeesimaali kasvoistasi ja astu huronien eteen variksen haamussa, mikä sinä oletkin. Pankaa hänet kasvotusten Hirventappajan kanssa, päälliköt ja soturit; minä näytän teille, kuinka suurta konnaa olette heimossanne suosineet.
Tämä rohkea puhe, esitettynä heidän omalla murteellansa ja itseluottamusta osoittavalla tavalla, herätti suurta mieltenkuohua huronien keskuudessa. Kavaltajaa katsotaan aina epäluulolla, ja vaikka viheliäinen luopio Orjantappurapiikki oli koettanut palvella hyvin vihollista, oli hän uutterilla ponnistuksillaan voittanut parahiksi sen, että häntä siedettiin. Hänen toiveensa saada Hist vaimoksi oli ensin saanut hänet kavaltamaan tytön ja oman kansansa, mutta hän oli saanut merkityksellisiä kilpakosijoita uusien ystäviensä joukosta, ja harrastus kavallusta kohtaan laimeni. Sanalla sanoen Orjantappurapiikki vain armosta oli saanut jäädä huronien leiriin, missä hän oli yhtä tarkasti kuin mustasukkaisestikin vahtinut Histiä. Hän oli harvoin esiintynyt päällikköjensä edessä ja uutterasti parjasi Hirventappajaa, joka tähän asti oli ollut tietämätön hänen läsnäolostaan. Kun hänet nyt näin vedettiin esiin, oli hänen mahdotonta jäädä piiloon. "Pestä irokeesien väri kasvoilta", – sitä hän ei tehnyt. Mutta kun hän astui keskelle piiriä, niin hän oli siksi oudon näköinen uudessa maalauksessaan, ettei metsästäjä häntä tuntenut. Hän otti siitä huolimatta uhmaavan ryhdin ja kysyi kopealla äänellä, oliko kenellä mitä Orjantappurapiikkiä vastaan sanomista.
– Kysy itseltäsi, jatkoi Hist topakasti, vaikka siinä ei ollut enää alkuperäistä pontta ja siinä ilmeni hitunen mietteliäisyyttä, jota eivät muut huomanneet kuin Hirventappaja ja Judit. – Kysy sydämeltäsi, delawarien luikkiva murmeli, äläkä tule tänne viattoman näköisenä. Mene, katso lähteeseen, niin näet vihollistesi värit valehtelevalla nahallasi. Tule sitten takaisin ja kerskaile, kuinka sinä pakenit heimosi keskuudesta ja otit suojaksesi ranskalaisen kaavun! Vaikka maalaisit itsesi yhtä kirkkaaksi kuin kolibri, sinä olet silti musta kuin korppi.
Hist oli ollut ylimalkaan hyvin lempeä eläessään huronien keskuudessa, joten nämä nyt kuuntelivat yllättyneinä hänen kielenkäyttöään. Veri kuohui hänen vastustajansa suonissa ja oli todella onni kauniille puhujalle, ettei miehen vallassa ollut kostaa hänelle torjuttua kosintatarjoustaan.
– Kuka haluaa puhutella Orjantappurapiikkiä? kysyi hän tuimasti. – Jos tämä valkoihoinen on väsynyt elämään, niin sanokaa sana, Halkinainen Tammi, ja minä lähetän hänet menettämiemme soturien perästä.
– Ei, päällikkö, ei Halkinainen Tammi, keskeytti Hist kiihkeästi. – Hirventappaja ei pelkää mitään. Päästäkää hänet irti siteistä, asettakaa hänet vastakkain tuon raakkulinnun kanssa, niin sittenpä nähdään, kumpiko heistä on elämään väsynyt.
Hist astui esiin ja näytti tahtovan sipaista puukon muutamalta nuorelta mieheltä suorittaakseen mainitsemansa työn omin käsin, mutta muuan vanha soturi astui väliin Halkinaisen Tammen viittauksesta. Mutta päällikkö katseli kaikkia tytön liikkeitä epäluuloisesti ja silloinkin, kun tämä puhui kerskailevasti, huomasi hänen olennossaan epävarmuutta ja jonkinlaista odotusta, mitä tarkkaaja ei voinut olla huomaamatta. Hän toimi hyvin, mutta pari kolme vanhaa soturia piti huolta siitä, ettei hankkeesta tullut mitään. Hänen yrityksensä vapauttaa Hirventappaja epäonnistui senvuoksi ja tyhjin toimin Hist sai väkinäisesti väistyä puun luota juuri sillä hetkellä, milloin hän kuvitteli onnistuvansa. Samassa hetkessä ihmisympyrä, joka oli joutunut epäjärjestykseen, muuttui entisensä suuruiseksi ja järjestyi uudestaan. Halkinainen Tammi ilmoitti vanhojen miesten aikomuksen olevan taas jatkaa kidutusta. Viivyttelyyn oli mennyt tarpeeksi paljon aikaa ja sillä ei ollut ollut mitään tulosta.
– Malttakaa, huroni! huudahti Judit keskeyttäen tuskin tietäen, mitä hän sanoi tai miksi, sillä hän tahtoi voittaa aikaa. – Jumalan tähden, vielä yksi ainoa minuutti...
Hänen sanansa katkaisi toinen ja vielä eriskummallisempi tapahtuma. Nuori intiaani juosta porhalsi huronien rivien poikki, hypähtäen ihan keskelle piiriä tavalla, joka osoitti mitä suurinta itseluottamusta tai uljuutta, joka läheni tuhmanrohkeutta. Viisi tai kuusi vahtimiestä vartioi järveä, mikä lähempänä, mikä kauempana ja Halkinainen Tammi sai ensin sen vaikutelman, että joku näistä oli tullut ilmoittamaan jotakin tärkeätä. Vieraan liikkeet olivat niin nopeat ja hänen vaatetuksensa oli niukka kuin vanhan ajan kuvapatsaan, joten oli ensi hetkessä miltei mahdotonta sanoa, oliko hän vihollinen vaiko ystävä. Kolmella hypyllä soturi seisoi Hirventappajan vieressä, jonka köydet leikattiin poikki silmänräpäyksessä, ja seuraavassa hetkessä vanki hallitsi täydellisesti jäsentensä käyttöä. Vasta sitten kun tämä oli suoritettu, loi vieras katseensa muualle. Sitten hän kääntyi, ja hämmästyneiden huronien silmäin edessä seisoi delawarien värejä ja tamineita kantava nuori soturi, jolla oli jalot piirteet, komea vartalo ja kotkansilmät. Hänellä oli kummassakin kädessä pyssy, joiden perät oli maassa, ja toisesta riippui siihen kuuluva luotipussi ja ruutisarvi. Tämä rihla oli "Hirvensurma". Katsellen uhmaavasti ympärillään olevaa joukkoa soturi antoi pyssyn pudota oikean omistajansa käsiin. Kahden aseistetun miehen läsnäolo keskuudessaan saattoi huronit hämmästymään. He olivat asettaneet pyssynsä eri puita vastaan pystyyn, joten heillä ei ollut muita aseita kuin veitset ja sotakirveet. Heillä oli kuitenkin liian paljon mielenmalttia pelätäkseen, sillä eihän voinut olettaa pienen joukon hyökkäävän niin vahvan osaston kimppuun ja jokainen odotti tapauksen jatkumista jännittyneenä. Vieras ei antanut heidän pettyäkään luulossaan ja valmistautui puhumaan.
– Huronit, sanoi nuori päällikkö, - tämä maa on hyvin laaja. Suuret järvet ovat myöskin laajat; niiden takana on tilaa irokeeseille, delawareille on tilaa tällä puolen. Olen Chingachgook, Uncasin poika, Tamenundin sukulainen. Tämä on kihlattu morsiameni, tuo valkoihoinen on ystäväni. Sydämeni on raskas, kun hänet menetin. Kaikki delawaritytöt odottelevat Wahia ihmetellen, miksi hän niin kauan viipyy. Tulkaa, sanotaan jäähyväiset ja painutaan polulle.
– Huronit, tämä mies on verivihollisemme, vihaamanne kansan Suuri Käärme, huudahti Orjantappurapiikki. – Jos hän pääsee pakoon, niin mokkasiinin jälkenne ovat veressä tästä paikasta Kanadaan asti.
Näin sanoen petturi sinkautti puukkonsa delawarin paljasta rintaa kohti. Hist ehti kuitenkin töykätä häntä käsivarteen, jonka vuoksi vaarallinen ase lensi ohi maalin sutkahtaen petäjän kylkeen. Tuossa tuokiossa samanlainen ase lensi Käärmeen kädestä ja jäi luopion sydämeen värähtelemään. Minuutti oli tuskin kulunut hetkestä, jolloin Chingachgook juoksi keskelle piiriä, siihen hetkeen, jolloin Orjantappurapiikki suistui kuin koira hengetönnä tantereeseen. Tapausten joutuisuus oli estänyt huroneja toimimasta, mutta loppukohtaus ei sallinut kauemmin kuhnailla. Kajahti yleinen huuto, ja sitten koko joukkue kuhahti liikkeelle. Tällä hetkellä kuului metsästä outoa ääntä, ja jok'ikinen huroni, mies ja nainen, jäi kuuntelemaan pystyssä korvin ja kasvot jännityksessä. Ääni oli säännöllinen ja raskas, aivan kuin maata olisi suurilla nuijilla peitottu. Kohta tuli näkyviin useita esineitä taustalla olevien puiden välistä, ja sotaväkijoukon nähtiin lähestyvän täsmällisin askelin. He kävivät hyökkäykseen, ja kuninkaan punainen sotilaspuku loisti metsän heleän vihreän lehtiverhon välistä.
Tätä seurannutta näytelmää on vaikea kuvailla. Villi pakokauhu, epätoivo ja pelko hävittivät muutamissa hetkissä yhtenäisen toiminnan. Satimeen joutuneet huronit kohottivat huikean sotahuudon, jonka jälkeen kajahti raikas englantilainen eläköönhuuto. Ei laukaistu kuitenkaan ainoatakaan muskettia tai rihlaa, mutta varmain, täsmällisten askelten töminä kuului yhä, ja pistimien nähtiin välkkyvän pitkin riviä, jossa oli lähes kuusikymmentä miestä. Peloittava epäonni kohtasi huroneita. Kolmella puolella oli vesi heitä vastassa ja neljännellä taholla oli leppymätön ja harjaantunut vihollinen katkaissut heiltä pakotien. Jok'ikinen huronisoturi syöksyi aseitaan hakemaan, ja sitten kaikki niemelläolijat, miehet, naiset ja lapset, puhaltuivat suojaa etsimään. Tällä hämmennyksen ja kauhistuksen hetkellä ei mikään vetänyt vertoja Hirventappajan toimekkuudelle ja kylmäverisyydelle. Ensi työkseen hän vei Juditin ja Histin puun suojaan ja katseli Hettyäkin, mutta tämä oli jo juossut pois huroninaisten parvessa. Tämän johdosta hän liittyi erääseen pakenevien huronien ryhmään, joka pyrki niemen eteläistä sivua kohti päästäkseen pakenemaan vettä pitkin. Sitten hän karkasi peräytyvien huronien jäljestä, vartoen otollista tilaisuutta, ja nähtyänsä kaksi taannoista kiduttajaansa vieretysten hän laukaisi rihlansa, jolloin molemmat suistuivat maahan. Jo alkoivat huronitkin tuiskuttaa tulta, ja Käärmeen rihla ja sotahuuto jyrisi pauhun keskeltä. Harjoitetut sotamiehet eivät kuitenkaan ampuneet vastineeksi yhteislaukausta, ja Hurryn huuto ja hänen pyssynsä pauke olivat ainoat äänet, mitä heidän puoleltansa kuului, lukuunottamatta lyhyitä, varmoja komentosanoja ja raskaita, täsmällisiä ja uhkaavia askeleita. Kohta kuului kuitenkin kirkumista, voivotusta ja sadattelua, mitkä tavallisesti seuraavat pistimen käyttämistä. Peloittava ja kuolettava ase täytti kostotehtävänsä. Alkuvaiheita seurannut kohtaus oli muuan noita meidän päivinämme niin usein sattuneita, joissa ei ikä eikä sukupuoli tee poikkeusta surullisesta kohtalosta, mikä erottamattomasti liittyy intiaanikahakoihin.
XXVIII luku.
Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli jokainen vihamielisyyden ja sekasorron merkki kadonnut Kimmeltävän Kuvastimen pinnalta. Edellisenä iltana sattunut kauhea tapahtuma ei ollut jättänyt pienintäkään jälkeä sen tyyniin vesiin, ja väsymättömät tunnit vierivät säännöllistä kulkuansa. Ei mikään ollut muuttunut, jos jätetään lukuunottamatta elämä ja liike, jota oli huomattavissa linnassa ja sen ympärillä. Täällä oli todellakin tapahtunut muutos, jonka vähänkin tarkkaava silmä huomasi. Vahtisotamies, jolla oli yllään keveän jalkaväkirykmentin sotilaspuku, asteli korokkeella täsmällisin askelin, ja parikymmentä samaan osastoon kuuluvaa miestä vetelehti joutilaana paikalla. Heidän aseittensa säilymisestä huolehti vahtisotilas. Kaksi upseeria tarkasteli rantaa usein mainitulla laivakaukoputkella. He loivat silmänsä onnettomaan niemeen, missä punatakkien vielä nähtiin liikkuvan puiden välissä ja missä kaukoputki myös näytti lapioiden olevan työssä – siellä suoritettiin parhaallaan surullista velvollisuutta, ruumiiden hautaamista. Ei oltu vihollista voitettu ilman vastarintaa, siitä oli selviä todisteita useassa sotamiehessä, ja nuorempi kahdesta korokkeella seisovasta upseerista kantoi toista käsivarttaan siteessä. Hänen toverinsa, joka joukkoa komensi, oli ollut onnekkaampi. Hän juuri käytti kaukoputkea tarkastellakseen, miten kaksi miestä suoritti tehtävänsä.
Kersantti lähestyi antamaan raporttia. Hän puhutteli vanhempaa upseeria kapteeni Warleyksi, jota vastoin toinen oli 'herra' – mikä on yhtä kuin vänrikki – Thornton. Edellinen, kuten saamme pian nähdä, oli sama upseeri, jonka nimi mainittiin usein Juditin ja Hurryn välisissä keskusteluissa. Hän oli todella sama henkilö, joka varuskunnassa oli saattanut tämän ajattelemattoman mutta kauniin tytön maineen häpeään. Hän oli karkeatekoinen, punanaamainen, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, mutta hänen sotilaallinen ryhtinsä ja seuratapatottumuksensa saattoivat helposti sellaisen suuren maailman elämästä tietämättömän kuin Juditin pään pyörälle.
Koska vänrikin haava oli tullut hyvin kiusalliseksi, kapteeni ehdotti, että he menisivät hakemaan lääkäriä, ja niin he tekivätkin.
Lääkäri, joka oli seurannut joukkoa, oli sangen vaikeassa työssä arkissa. Kun hyökkäys oli ohi ja kuolleet ja haavoittuneet koottu yhteen, oli Hetty raukka tavattu viimeksimainittujen joukosta. Rihlan luoti oli mennyt hänen ruumiinsa läpi aiheuttaen vahingon, joka ensi silmäyksellä huomattiin kuolettavaksi. Ei kukaan tiennyt, miten hän oli haavan saanut. On luultavaa, että se oli edellisessä luvussa kuvattuun tapaukseen liittyvä onneton sattuma. Sumakkipensas, kaikki vanhemmat naiset ja muutamat huronitytöistä olivat saaneet surmansa pistimestä, sillä he eivät voineet päästä sekasortoisesta rykelmästä liikkeelle yhtä helposti kuin toisen sukupuolen edustajat, joiden puku oli yksinkertaisempi. Suurin osa sotureista oli kaatunut paikalle. Jotkut olivat päässeet pakoon ja pari kolme oli saatu kiinni vahingoittumattomana. Halkinainen Tammi oli päässyt karkuun elävänä ja ehein jäsenin, mutta loukkaantui ja joutui vangiksi. Kun kapteeni Warley ja hänen vänrikkinsä olivat tulleet arkkiin, he tapasivat hänet istumassa arvokkaan hiljaisena aluksen toisessa päässä pää ja jalka kääreissä, mutta osoittamatta mitään huomattavampaa alakuloisuuden tai epätoivon merkkiä. On varmaa, että hän suri heimonsa kohtaloa, mutta hän teki sen tavalla, mikä parhaiten sopii soturille ja päällikölle.
Molemmat sotilaat löysivät lääkärin arkin päähuoneesta. Hän poistui juuri Hettyn vuoteen äärestä harvinaisen surullinen ilme kovilla, rokonrikkomilla, skotlantilaisilla kasvoillaan. Hänen harras huolenpitonsa oli ollut tehoton, ja hänen oli pakko, vaikka vastahakoisesti, luopua toivosta, että näkisi tytön elävän monta tuntia.
– Tässä on ihmeellinen metsän olio, vaikka hänellä onkin puolet järkeä päässään, hän huomautti korostaen skotlantilaisittain, kun Warley ja vänrikki astuivat huoneeseen. – Luulenpa melkein, hyvät herrat, että jos meidän kaksikymmenvuotiaina olisi pakko jättää tämä maailma, me emme olisi yhtä tietoisia toisesta maailmasta kuin tämä lapsiparka!
– Eikö hänellä sitten ole mitään toiveita eloonjäämisestä? kysyi Warley kääntäen silmänsä kalpeaan Juditiin, jonka poskille oli ilmaantunut kaksi suurta punaista pilkkua heti, kun hän oli astunut huoneeseen.
– En voi häntä auttaa paremmin kuin Kaarle Stuartiakaan! Lähestykää häntä ja arvostelkaa itse, hyvät herrat. Näettepä uskon asuvan hänessä aivan esimerkillisessä muodossa. Herra Thornton, olen valmis auttamaan teitä nyt. Menkäämme viereiseen huoneeseen katsomaan käsivartta ja keskustelemaan mielin määrin ihmissielun liikkeistä ja taipumuksista.
Lääkäri ja vänrikki poistuivat ja Warleylla oli nyt tilaisuus katsella ympärilleen, koska hän oli joutilas ja ymmärsi paremmin huoneeseen kokoontuneiden luonteet ja tunteet.
Hetty raukka oli pantu omalle vuoteellensa ja lepäsi puoleksi istuvassa asennossa, kuoleman lähestymistä kuvastavat merkit kasvoillansa, vaikka niitä melkoisesti himmensi ilmeikäs hohde, johon koko hänen sielunsa näytti keskittyneen. Judit ja Hist olivat lähellä häntä; Hirventappaja seisoi vuoteen päässä "Hirvensurmaan" nojaten haavoittumattomana. Hieno sotilaallinen ulkonäkö, joka äsken oli antanut hänen piirteilleen pontta, oli tipotiessään paljastaen hänen tavallisesti aina arvokkaan ja hyvänsävyisen näköiset kasvonsa, joista lisäksi tällä hetkellä kuvastui miehinen murhe ja sääli. Käärme seisoi taulun taustalla, suorana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, mutta niin tarkkaavana, ettei ainoakaan liike välttynyt hänen silmiensä katseelta. Hurry täydensi ryhmän, istuen tuolilla oven suussa, hän oikeastaan tunsi tuskin kuuluvansa tämäntapaiseen seuraan, mutta häpesi olla siitä kuitenkin poissa.
– Älä välitä minusta, rakas Judit, sanoi tuntehikas ja puhdassydäminen olento, – en kärsi, vaikka teenkin kuolemaa. Miksi tekisin niin, koska isä ja äitikin ovat molemmat kuolleet ja mikä tapahtuu heille, saa myös tapahtua minulle. Sinä tiedät, että minä olen mitättömin perheessämme, siksi harvat tulevat ajattelemaan minua, kun olen järvessä.
– Ei, ei, rakas Hetty raukka, huudahti Judit antautuen hillittömän surun valtaan, – minä ainakin tulen aina ajattelemaan sinua ja iloisesti, voi kuinka iloisesti olisinkaan sinun asemassasi yhtä puhtaana, hyvänä ja synnittömänä olentona kuin mitä sinä olet.
Tähän saakka kapteeni Warley oli seissyt nojaten hytin taikka huoneen ovea vastaan, kun tytön tunteenpurkaus ja syyllisyydentunto puhkesi sanoiksi, hän käveli hitaasti ja miettiväisenä pois ja sivuutti myös vänrikin, joka kärsi lääkärin käsissä, huomaamatta edes häntä.
– Minulla on täällä raamattuni, Judit, vastasi Hetty riemuitsevalla äänellä. – Totta kyllä, minä en saata enää lukea; mikä vaivanneekaan silmiäni – sinä näytät olevan hämärän verhossa ja hyvin loitolla, samoin Hurrykin, kun häneen katson. Oh, en minä koskaan olisi uskonut, että Henry March saattaisi näyttää noin tylsältä. Mikähän on syynä, Judit, että minä näen niin huonosti tänään? Minä, jonka silmiä äiti kehui parhaiksi perheessämme. Niin, sitä ne olivat, mutta pääni oli heikko, jonkatähden ihmiset kutsuivat minua vähäjärkiseksi, mutta silmäni olivat niin hyvät.
Taas vaikeroi Judit ei omien tunteittensa vuoksi, eikä entisiä tapahtumia muistellen, vaan tuntien sydämessään sisarellisen rakkauden puhdasta, haikeata surua, jota lisäsi hänen edessään lepäävän olennon vaatimattoman nöyryyden ja täydellisen vilpittömyyden tunteminen. Tällä hetkellä hän olisi ilokseen antanut oman henkensä pelastaakseen Hettyn hengen. Mutta kun ihmisvoimat olivat tähän riittämättömät, tunsi hän jäävänsä vain synkän surun varaan.
Warley astui nyt uudelleen huoneeseen, Hetty kysyi häneltä, kuinka hän pelasti heidät niin onnelliseen aikaan. Kapteeni vastasi, että eräs vakooja oli tuonut ensi viestin ja sitten he olivat tavanneet Hurryn, mutta että Chingachgook ja Hist olivat ohjanneet heidät oikealle paikalle.
Seurasi pitkä väliaika – kolmatta tuntia kestävä, jonka kestäessä Warley astui huoneeseen ja poistui siitä useita kertoja ilmeisesti kykenemättä olemaan poissa tai pysymään sisällä. Tänä aikana Hetty nukkui hiukan, ja Hirventappaja sekä Chingachgook lähtivät arkista keskustellakseen yhdessä. Mutta mainitsemamme ajan loputtua lääkäri ilmestyi laiturille ja voimakas tunne, jommoista hänen toverinsa eivät olleet koskaan huomanneet hänessä, täytti miehen, kun hän ilmoitti sairaan pian lähestyvän loppuaan. Saatuaan tämän tiedon joukko kerääntyi jälleen huoneeseen ollakseen todistajana tämän ihmeellisen kuoleman sattuessa. Oikeastaan parempi tunne veti tähän paikkaan miehet, jotka olivat aivan äskettäin olleet mielestään paljon kiintoisemmassa työssä. Tähän aikaan oli Judit niin surun vallassa, ettei hän kyennyt mitään toimimaan, ja Hist yksinään suoritti pienet naisten tehtävät, mitkä ovat niin tähdelliset sairasvuoteen ääressä. Hettyssä itsessään ei ollut muuta muutosta tapahtunut, kuin että yleinen riutuminen osoitti kuolinhetken lähenemistä. Loppuhetkien taju oli yhtä selvä kuin konsanaan.
– Älä minun tähteni niin paljon sure, Judit, sanoi lempeä potilas pitkän äänettömyyden perästä. – Minä tapaan taas kohta äidin. Luulen näkeväni hänet nyt, hänen kasvonsa ovat yhtä suloiset ja hymyilevät kuin eläessään. Kenties Jumala antaa minulle kuoltuani täyden järjen, niin että kykenen seurustelemaan äidin kanssa paremmin kuin ennen.
– Sinusta tulee taivaan enkeli, Hetty, nyyhkytti sisar. – Ei yksikään henki siellä ole paremmin ansainnut pyhää asuntoansa.
– En tuota oikein ymmärrä, mutta tiedän sen varmaan totta olevan, sillä olenhan sen raamatusta lukenut. Kuinka pimeä nyt onkaan! Onko yö jo niin likellä? Minä töin tuskin teitä näenkään; missä Hist on?
– Minä täällä, tyttö raukka; miksi sinä ei minua näe?
– Näen minä sinut, mutta en ollut varma, sinäkö se olit vai Judit. En minä taida sinua kauemmin nähdä, Hist.
– Se ikävä, Hetty raukka. Yhdentekevä; valkoihoisella on taivas tytölle samoin kuin soturillekin.
Hyvästijättö Chingachgookin, Hirventappajan ja Hurryn kanssa oli liikuttava. Hän neuvoi delawaria olemaan ystävällinen Histille ja sanoi Hirventappajalle varmana, että he vielä tapaisivat. Rehellinen metsästäjä sanoi toivovansa, että he tapaisivat taivaassa. Kun Hurry tarttui hänen käteensä, hän mutisi:
– Hyvästi, Hurry, toivoisin teidän koettavan tulla enemmän Hirventappajan kaltaiseksi.
Nämä sanat lausuttiin vaivalla, heikko, hetken viipyvä puna kohosi poskille, jonka jälkeen Hetty päästi käden irti ja käänsi kasvonsa sivulle, aivan kuin olisi eronnut tästä maailmasta. Salaperäinen tunne, joka oli sitonut hänet nuoreen mieheen, jalo ajatus, jota hän tuskin itsekään ymmärsi niinkuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, oli vallannut hänet, tunne, joka vieläpä ajatuskyvyltään korkeammiltakin olisi jäänyt huomaamatta.
– Mitä sinä ajattelet, sisko kulta? kuiskasi Judit lyhyen vaitiolon jälkeen.
– Äitiä ... minä näen äidin nyt ja loistavia olentoja hänen ympärillään järven pohjassa. Miksi ei isä ole tuossa. – On merkillistä, että minä näen äidin, vaikka minä en näe teitä ... Hyvästi, Judit!
Viimeiset sanat lausuttiin lyhyen keskeytyksen perästä, ja Judit oli ollut hetken kumartuneena hänen ylitsensä tuskallisesti odottaen, kunnes hän huomasi, että lempeä henki oli lähtenyt. Niin kuoli Hetty Hutter, yksi noista ihmeellisistä renkaista aineellisen ja henkisen maailman välillä. Vaikkapa tämän lajin ihmiset ovatkin paljon vailla sellaista, mitä yleensä kunnioitetaan ja on elämälle välttämätöntä, niin he kuitenkin antavat toisille ihailtavan kuvan uskollisuudesta, puhtaudesta ja koruttomuudesta.
Seuraava päivä oli surun päivä, vaikka saatiinkin paljon aikaan. Sotilaat, jotka äsken saivat peittää maan poveen vihollisten kaatuneita, saivat nyt haudata omia kuolleitaan. Vitkaan vierivät tunnit, kunnes ilta ehti, jolloin oli määrä Hetty raukalle osoittaa viimeistä kunnianosoitusta. Hänen ruumiinsa laskettiin järveen äitinsä viereen, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja kunnioittanut.
Lääkäri, joka oli varsinaisesti jumalankieltäjä, oli kuitenkin siksi paljon harjaantunut erilaisiin elämäntiloihin, että saattoi pitää hautamenot tytölle, niinkuin hän oli aikaisemmin suorittanut toisenlaisen kristillisen armeliaisuustyön. Tämähän ei oikeastaan merkinnyt mitään, sillä kaikkinäkevä silmä, joka lukee ihmissydämiä, ei jäänyt tekemään erotusta elävän ja kuolleen kristityn välillä, ja onnettoman tytön jalo sielu oli jo liitänyt kauas inhimillisten juhlamenojen erehdyksistä ja harhavedoista. Nämä yksinkertaiset menot herättivät kuitenkin eloon aikaan ja paikkaan sopivia tunteita. Judit ja Hist vuodattivat viljalti kyyneleitä, ja Hirventappaja tuijotti kuulakkaaseen veteen, joka peitti tytön ruumiin, tytön, jonka henki oli puhtaampi kuin vuoristopuron välkehtivät silmäkkeet. Myös delawari kääntyi syrjään peittääkseen heikkouttaan, kun taas sotamiehet seurasivat hautajaismenoja ihmettelevin katsein ja puhtain tuntein.
Soturit nousivat arkkiin kapteeni etunenässä. He olivat kysyneet Juditilta, minkä tämä valitsisi kulkutieksi ja ymmärrettyään tytön haluavan jäädä Histin kanssa viime hetkeen asti, kapteeni ei enää häirinnyt häntä kysymyksillään eikä tarjonnut hänelle neuvojaan. Oli vain yksi turvallinen ja tuttu tie Mohawkiin, ja sitä tietä hän päätti lähteä aivan lähitunteina toivoen kohtaavansa matkalla tytön ystävyydessä ja uudistuneen seurustelun merkeissä. Kun kaikki olivat aluksessa, komennettiin miehet airoihin, ja arkki lähti kankealla tavallaan liikkeelle etäistä niemekettä kohti. Hirventappaja ja Chingachgook nostivat molemmat kanootit vedestä ja sijoittivat ne linnaan. Ikkunat ja ovi suljettiin ja miehet poistuivat linnasta lattialuukun kautta tavalla, josta on jo kerrottu. Soudettuansa paalutuksen ulkopuolelle he tapasivat Histin jäljelle jääneessä kanootissa, mihin delawari paikalla siirtyi ja meloi tiehensä, joten Judit jäi yksinään korokkeelle seisomaan. Tämän kiireisen lähdön johdosta Hirventappaja huomasi jääneensä yksin kauniin ja yhä suruansa itkevän tytön kanssa. Nuori mies, luonnollinen kun oli käytökseltään epäilläkseen mitään, pyöräytti purtensa ympäri ja otti sen haltijattaren vastaan, jonka tehtyään hän ohjasi kulun samaan suuntaan kuin ystävänsäkin.
Matka niemeen kulki vinosti ohi ja jokseenkin läheltä vainajien hautoja. Kun kanootti lipui sivu, niin Judit puhutteli kumppaniansa ensi kerran sinä aamuna, pyytäen häntä pysäyttämään muutamaksi minuutiksi, ennenkuin hän poistui paikalta.
– Kenties minä en koskaan saa nähdä tätä paikkaa jälleen, Hirventappaja, sanoi hän, – ja kumminkin se kätkee äitini ja sisareni ruumiin. Ettekö luule olevan mahdollista, että toisen viattomuus näistä kahdesta on Jumalan silmissä riittävä molempien vapahtamiseksi?
– En minä asiaa niin käsitä, Judit, vaikken ole lähetyssaarnaaja, vaan vähäoppinen mies. Jokainen sielu saa vastata omista erehdyksistään, vaikka sydämestä lähtenyt katumus hyvittää Jumalan lain.
– Siinä tapauksessa äiti raukkani on varmasti taivaassa. Katkerasti on hän syntejänsä katunut, ja varmaankin hänen kärsimyksensä tässä elämässä vapauttavat hänet jossakin määrin tulevan elämän kärsimyksistä.
– Tämä käy yli minun ymmärrykseni, Judit. Minä pyrin tekemään oikein täällä pitäen sitä varmimpana keinona pysyäkseni oikealla tolalla toisessa elämässä. Hetty oli harvinainen tyttö, ja hänen sielunsa, samalla hetkellä kun erosi ruumiista, oli yhtä sopiva seurustelemaan enkelien kanssa, kuin kenenkään raamatussa mainitun pyhimyksen.
– Minä luulen, että te tässä teette hänelle oikeutta. Hohhoi, olipa suuri erotus kahden lapsen välillä, jotka ruokki sama äidin rinta, nukkuivat samassa vuoteessa ja asuivat saman katon alla. Melokaapa kanoottia vähän itään päin, Hirventappaja, sillä aurinko häikäisee silmiäni, niin etten näe hautoja. Hettyn hautahan on äidin oikealla puolella?
– Varmasti, te pyysitte, että niin tehtäisiin, ja olemme iloiset, Judit, voidessamme tehdä tahtonne mukaisesti sitä, mikä on oikein.
– Hirventappaja, lausui Judit lyhyen keskeytyksen perästä, – tämä ei ole hetki, joka sopii teeskentelyyn, vilppiin ja minkäänlaiseen viekasteluun. Minä puhun siis teille peittelemättä ja pelkäämättä tulevani väärin ymmärretyksi. Olemme nyt paikalla, äidin ja totuutta rakastavan Hettyn haudan päällä, missä ei millään rumalla ole asuinsijaa. Siksi tahdon puhua suoraan ja ilman pelkoa, että minut ymmärrettäisiin väärin. Sillä koska olen vain nainen, tunnen suurta arkuutta. Lausunko minä ajatukseni kyllin selvästi?
– Miksei, Judit? Mikseivät naiset saisi yhtä hyvin kuin miehetkin seurustella avomielisesti ja rehellisesti lähimmäistensä kanssa? En näe mitään syytä, miksi ette voisi puhua yhtä selvästi kuin minä, jos teillä kerran on erikoisen tärkeätä ilmoitettavaa.
– Minun täytyy puhutella teitä yhtä suoraan kuin puhuttelisin Hetty raukkaa, jos tuo herttainen lapsi vielä eläisi, jatkoi hän käyden kalpeaksi. – Minä tukahdutan kaikki muut tunteeni paitsi yhtä, joka nyt on ylinnä sielussani. Te rakastatte saloja ja elämää, jota me täällä sydänmailla elämme, kaukana valkoisten asunnoista ja kaupungeista?
– Rakastan, niinkuin rakastin vanhempiani, Judit, kun he olivat elossa. Tämä paikka olisi minulle onnela, jos vain tämä sota olisi hyvin lopussa ja uudisasukkaat saisi pysymään loitolla.
– Mitäpä sitten lähtemään? Siellä ei ole omistajaa, ei ainakaan yhtään, joka voi vaatia sitä omakseen suuremmalla oikeudella kuin minä, ja sen minä lahjoitan kernaasti teille. Jos se olisi kuningaskunta, Hirventappaja, olisin yhtä iloinen voidessani antaa sen teille. Palataan tänne, sitten kun on käyty papin puheilla linnoituksessa, eikä lähdetä pois, ennenkuin Jumala kutsuu meidät siihen maailmaan, missä tapaamme poloisen äitini ja siskoni sielut.
– Te ette ole tätä tarkoin harkinnut, Judit, sanoi hän. – Ei, äskeiset tapahtumat ovat syvältä liikuttaneet tunteitanne, ja kun luulette olevanne vailla omaisia tässä maailmassa, kiirehditte löytämään jonkun, joka täyttäisi niiden paikat, jotka olette menettänyt.
– Vaikka minä asuisin ystävien joukossa, Hirventappaja, niin ajattelisin kuitenkin niinkuin ajattelen, puhuisin niinkuin nyt puhun, vastasi Judit.
– Kiitos, tyttö, sydämellinen kiitos. En minä ole semmoinen mies, joka tahtoisin hyötyä heikosta hetkestä, jolloin te unohdatte suuret etunne ja kuvailette mielessänne maan ja mitä se sisältää mahtuvan tähän pikku kanoottiin. Ei, ei, Judit, menettelisin silloin sopimattomasti; tarjouksenne ei voi koskaan toteutua.
– Aivan hyvin, ja vieläpä siten, ettei kenelläkään ole syytä katua, vastasi Judit. – Käsketään soturien jättää tavaramme tielle, kunnes palaamme, jolloin ne helposti voidaan viedä takaisin linnaan. Tämän sodan aikana eivät viholliset enää tule käymään tällä järvellä; kaikki turkiksenne saadaan helposti myydyiksi linnoituksessa, missä te voitte ostaa ne vähäiset tarvetavarat, mitä tarvitsemme, sillä minä en siihen paikkaan mene enää kuuna päivänä. Ja sitten, lisäsi tyttö hymyillen hurmaavinta hymyään, jota nuoren miehen oli vaikea kestää, – todistukseksi siitä, kuinka yksinomaan minä olen ja tahdon olla teidän, kuinka täydellisesti tahdon olla ainoastaan vaimonne, heitetään ensimmäiseen tuleen, jonka tultuamme teemme, kultakirjoleninkini ja kaikki ne esineet, joita pidätte sopimattomina naiselle, jonka kanssa tahdotte elää yhdessä.
– Herra nähköön – te olette viehättävä ja rakastettava tyttö, Judit, olette ihan varmaan. Esittämänne kuva on kyllä mieltäkiehtova, mutta tuskinpa se osoittautuisi niin onnelliseksi kuin te nyt kuvailette sitä mielessänne. Unohtakaa siis kaikki, ja melotaan Käärmeen ja Histin jäljestä, niinkuin ei mitään olisi puhuttu tästä asiasta.
Judit tunsi itsensä syvästi loukkautuneeksi, ja mikä on enemmän, hän oli kovin murheissaan. Hirventappajan käytöstavassa ilmeni kuitenkin tyyneys, joka täydelleen teki tyhjäksi hänen toiveensa ja sanoi hänelle, että kerrankin hänen erinomaisen kauneutensa ei ollut onnistunut herättää ihailua ja kunnioitusta, mitä se oli tottunut saamaan osakseen. Tyttö oli kuitenkin vielä tuntevinaan, että jokin väärinkäsitys oli päässyt pujahtamaan heidän keskusteluunsa. Siksipä hän toisen kiusallisen puheentauon jälkeen teki miehelle suoran kysymyksen, jonka sisällyksestä ja tarkoituksesta ei voinut olla muuta kuin yhtä mieltä.
– Jumala varjelkoon meitä saamasta aihetta katua vastaisuudessa, ettemme nyt ole täysin vilpittömiä, sanoi tyttö. – Toivon että me lopultakin olemme selvillä toisistamme. Te ette ota minua vaimoksenne, Hirventappaja.
– Parasta on meille kummallekin, etten minä koeta hyötyä teidän satunnaisesta heikkoudestanne, Judit. Me emme voi koskaan mennä naimisiin.
– Te ette rakasta minua, Hirventappaja, kenties ette voi minua kunnioittaakaan?
– Olen valmis tekemään kaiken, mitä ystävyyteen kuuluu, Judit, olen valmis antamaan henkeni teitä palvellakseni. Olisin tällä hetkellä taipuisa uskaltamaan yhtä paljon teidän tähtenne kuin uskaltaisin Histin tähden, ja sen enempää suosiota ei voi yhdellekään Eevan tyttärelle osoittaa. Minä en kohtaa kumpaakaan teistä, Judit, sanon kumpaakaan, puhun teistä niinkuin isästäni ja äidistäni, jos he olisivat elossa, mitä he eivät kuitenkaan ole. En tunne ketään naista kohtaan sellaista tunnetta, että voisin häneen rakastua.
– Jo riittää, vastasi Judit nöyrtyneellä äänellä, – käsitän täydellisesti tarkoituksenne. Te ette voi mennä rakastamatta naimisiin, ja minua kohtaan ette tunne tuommoista rakkautta. Älkää vastatko, jos olen oikeassa, sillä minä ymmärrän äänettömyydestänne. Se on minulle jo kylliksi piinallista sinänsä.
Hirventappaja totteli eikä vastannut. Kauemmin kuin minuutin ajan tytön katse oli häneen luotuna, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielustansa, kun sitä vastoin erämies istui leikkien veden kanssa kuin nuhteita saanut koulupoika. Sitten Judit painoi aironsa lavan veteen ja alkoi meloa kanoottia pois paikalta yhtä vastahakoisin liikkein kuin olivat tunteetkin, jotka häntä hallitsivat. Hirventappaja auttoi tyynesti hänen ponnisteluansa, ja kohta he kiidättivät kanoottia suuntaan, johon delawari oli jäljettömiin kadonnut. Matkalla niemeen ei ainoatakaan sanaa vaihdettu Hirventappajan ja hänen kauniin seuralaisensa välillä. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa harmi oli tipotiessään, vaikka poskien väri vaihtui tavantakaa loukkaantumisen tummasta punasta tyytymättömään kalpeuteen. Syvä sydänsuru oli kuitenkin vallitsevana tytön rinnassa ja hänen ilmeisestä pettymyksestään, mikäli se ilmeni käytöksessä, ei voinut erehtyä.
Vaikkakaan kukaan ei ollut ahkerasti käyttänyt meloja, arkki oli jo saapunut perille ja sotamiehet nousseet ennenkuin molempien jäljelle jääneiden kanootti ehti niemeen. Chingachgook oli joutunut perille aikaisemmin ja oli jo jonkin matkan päässä metsässä, paikassa, missä erosivat molemmat polut, se, joka vei linnoitukseen, ja se, joka vei delawarikyliin. Sotamiehetkin olivat jo aloittaneet marssinsa jätettyään arkin tuuliajolle. Kaiken tämän Judit näki, mutta ei siitä välittänyt. Kimmeltävä Kuvastin ei tarjonnut enää hänelle viehätystä, ja kohta kun oli astunut rannalle hän lähti astelemaan samaa tietä, mitä sotamiehet olivat kulkeneet, heittämättä ainoatakaan katsetta taaksensa.
Hirventappaja seurasi häntä johdattaakseen hänet turvallisesti sotilaiden luo, kun tyttö äkkiä puhutteli häntä.
– Tässä on jo tarpeeksi, sanoi hän surumielisesti. – Käsitän kyllä ystävyytenne, mutta en ole sen tarpeessa. Muutamassa minuutissa minä saavutan sotamiehet. Koska ette voi kulkea kanssani elämäntietä, niin en suo teidän kulkea tätäkään kauemmaksi. Mutta malttakaas. Ennenkuin eroamme, tahtoisin kysyä teiltä yhtä asiaa. Kysyn teiltä Jumalan ja totuuden nimessä ja pyydän, ettette jättäisi vastaamatta. Minä tiedän, että te ette rakasta ketään muuta naista ja ymmärtääkseni vain yhdestä syystä te ette voi rakastaa minua. Sanokaa, Hirventappaja... – tyttö vaikeni, sanat, jotka hänen piti lausua, näyttivät kuolevan hänen huulilleen. Sitten kooten päättäväisyyden rippeensä, kasvot vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten joka henkäyksellä, hän jatkoi: – Sanokaas, Hirventappaja, eikö jokin Henry Marchin lausuma kevytmielinen arvostelu minusta ole vaikuttanut tunteihinne?
Totuus oli Hirventappajan järkähtämätön kallio. Hän aina piti sitä johtotähtenään ja hänen oli miltei mahdoton olla lausumatta sitä silloinkaan, kun varovaisuus käski olemaan vaiti. Judit luki vastauksen hänen kasvoistaan, ja sydän miltei pakahtuneena arvottomuutensa tunnosta hän viittasi hänelle jäähyväisensä ja katosi metsään. Hetken seisoi Hirventappaja kahdenvaiheella, mitä tehdä, mutta lopultakin hän kääntyi takaisin ja yhtyi delawariin. Saman päivän iltana he asettuivat leiriin oman jokensa lähdejuoksun varrelle ja seuraavana iltana astuivat heimonsa kylään, Chingachgook morsiamineen voitonriemuisena, heidän kumppaninsa kunnioitettuna ja ihailtuna, mutta surun vallassa, jota haihduttamaan tarvittiin kuukausia kestävä toimelias elämä.
Delawaripäällikkö saavutti mainetta kansansa keskuudessa, jota paitsi uusi Uncas, sukunsa viimeinen, syntyi hänelle. Hirventappaja taas, Haukansilmän nimeä kantaen, teki urotöitä kuuluisalla pyssyllään, jota hän käsitteli paremmin kuin kukaan muu.
Miten Juditin lopuksi kävi, sitä ei myöhemmin tarkkaan päästy tietämään, mutta huhu ei kohdellut ystävällisesti hänen nimeään. Huhun todenperäisyyttä ja oikeutusta ei kenellekään olisi ollut mieluista eikä hyödyllistä tiedustella. Me elämme loukkauksien ja itsekkäiden pyyteiden maailmassa eivätkä mitkään kuvaukset, mitä toiset meille esittävät lähimmäisistään, voi olla tosia, vaikka ihmisluonnolle on onneksi, että joskus puhtaan Hengen välkähdykset voimme nähdä olennoissa, jotka on luotu Hänen kaltaisikseen parantamaan ihmiskunnan epämuodostuneita jäseniä ja lieventämään, jollei suorastaan syitä, näiden tekemiä rikkomuksia.