[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpfdfDK-OssaYS_HVEXj_W5o1RVKvBlWwnzQmEQ8_C28":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},83,"Vallankumouksen vyöryssä","Willman-Eloranta, Elviira",1875,1927,"83-willman-eloranta-elviira-vallankumouksen-vyoryissa","83__Willman-Eloranta_Elviira__Vallankumouksen_vyöryissä","Novelli","romaani",[],[],"fi",1918,null,11341,78647,false,15832,[23],"Finland -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Vallankumouksen vyöryssä: Novelli\" by Elvira Willman-Eloranta is a historical novella written in the early 20th century. The story is set against the backdrop of revolutionary tensions in Finland, exploring themes of societal upheaval and personal conflict through the life of a young woman named Elma. The narrative interweaves various characters, including idealistic officers and revolutionary figures, as they navigate the complexities of love, loyalty, and commitment to a greater cause.  The opening of the novella introduces Elma, who lives with her grandmother in a small, quiet town. The backdrop reveals her family's history and the diverging paths of her relatives, emphasizing the complexities of social class and the emerging revolutionary spirit. Elma's admiration for her enigmatic uncle Kyösti, a failed artist disillusioned with bourgeois society, shapes her understanding of rebellion and societal norms. As Elma engages with ideas of freedom and equality, she grapples with her aspirations against the harsh realities of a society marked by oppression and inequality, setting the stage for her active participation in the revolution. (This is an automatically generated summary.)",[],504,"Elma kasvaa porvarillisessa ympäristössä, mutta päätyy mukaan vuoden 1906 Viaporin kapinan vallankumouksellisiin tunnelmiin. Teos kuvaa nuorten idealistien paloa, yhteiskunnallista murrosta ja vapauden tavoittelua historiallisten tapahtumien keskellä.","Elvira Willman-Elorannan 'Vallankumouksen vyöryssä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 83. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Tuija Lindholm.","VALLANKUMOUKSEN VYÖRYSSÄ\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nELVIIRA WILLMAN-ELORANTA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1918.\n\n\n\n\n\n          Omistettu \n\n          Minna Canthille.\n\n\n    Sinulta, Minna Canth, olen elämäni ensi herätyksen saanut. Sinun\n    nerosi on minut työhön kannustanut oikean ja kauniin palveluksessa.\n    Sinä olet meidän nuorten tienviittoja, sinä, joka jo sivistyksemme\n    aamusarastuksessa uskalsit kirjoittaa:\n\n    \"_Teidän lakinne ja oikeutenne, -- ne piti minun juuri ampua_!\"\n\n                                           _Elviira Willman-Eloranta_.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja\nkaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli\nrakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen\nulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen.\nPäässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä,\noli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.\n\nTässä talossa asui Elma iso-äitinsä hoitamana.\n\nSuku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman iso-äidin\nisä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä iso-äidin\nisä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan\nkuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että\nmaanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.\n\nIso-äidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava\nmies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot\nraha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin\nhupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien\nrahavarat vähiin.\n\nIso-äidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän\nosasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta\nfeodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien\nsuurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.\n\nElman iso-äiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan\nedustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka\nhyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan\nvieraaksi.\n\nVanhimman veljensä perheen kanssa iso-äiti sopi varsin hyvin.\n\nHänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä\nolemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen\nmailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja\nyhteiskunnallisen haaksirikon.\n\nElma muisti hyvin tuon enon.\n\nHänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli\nharmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat\nomituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva,\nsilloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno\nsingahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä\nylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja\npankinjohtaja-enolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui\nRoobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville\nkoreille tyttärilleen ja silloin iso-äitikin nauroi. Elma käsitti\npuheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa\ntehnyt yhtä ja toista -- rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän\njuopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsuli-enon roistoksi,\n\nTakaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka\njohtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.\n\nKyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa\npiireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan\nkehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja\nteattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen\nei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen -- ja rupesi\njuomaan. -- Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta\nKyösti-enosta rentun.\n\nKyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa,\nettä rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua\ntaiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta\nvärisivät.\n\nMistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun\nmuut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta\nitse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon\ntyöläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon \"hulluus\"?!\n\nJa kaikkein suurin \"hulluus\" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut\nliikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli\nrikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.\n\nElma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan,\nesimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi\niso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla\nasiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne\nlähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko\nmiehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja\norpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla\n\"loistavaa\" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä\niso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia\nivasanoja.\n\nToinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista,\njoissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia\non leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille\nja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.\n\nJa Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin\nKyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.\n\nKukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle\nei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin\niso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli\nlevottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon\npilaantuneista hermoista.\n\nElma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi\nhänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno\nkuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen\nnuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin\nhienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen\nsivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili\nKyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja\nnoita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui\nniin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien\neteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista\ntyperistä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt\nsuuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi,\nolisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, -- nyt hän oli Suomen\nikisuru.\n\nTämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat\nElman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä\nporoporvareita.\n\nElma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi\nvilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen\nihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä\npenneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen\noli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa\neno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.\n\nTuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä\nvoittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa!\n-- Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he\npitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut\nniin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.\n\nKyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki iso-äidille mieluisia tavallaan.\nAnton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti\nAmeriikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli\nHenrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen,\nhauska vanhapoika.\n\nIso-äiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei\nsopinut.\n\nToiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä\nhattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä,\nsivistymättömiä ihmisiä, jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat\ntoinen toisiaan. Iso-äiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi\nheidän lörpötyksiään.\n\nKyösti-enon kera oli iso-äiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma\nperinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.\n\nIso-äiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno,\ntehtaanomistaja, iso-äiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä\ntyöväen kanssa. Iso-äiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki\nmuut rouvat käyttivät hattua. Eikä iso-äiti kärsinyt mitään säätyeroa\neikä arvonimityksiä.\n\nJos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut\nhäntä paremmin pilkata kuin iso-äiti.\n\nIso-äiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa\nvuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja\nliikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan\nollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä\niso-äidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa\nhäntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla\nsellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja\nkunnioittaisi.\n\nSiveysasioissa iso-äidillä oli ihan ihmeelliset periaatteet\nporvarirouvien mielestä. Aviottomain lasten äitejä ei iso-äiti koskaan\nsoimannut, vaan auttoi niitä. Kerjäläisiä hän kohteli paremmin kuin\nkonsuli-enoa. Sen Elma pani merkille.\n\nJa sitte iso-äidillä oli vielä toisiakin kummia periaatteita. Hän sanoi,\nettä nainen voi olla yhtä etevä kuin mies, että naisella on muutakin\ntehtävää mailmassa kuin keimailla itselleen aviomiestä. Näin Elma sai\ntoisista tytöistä eriävän kasvatuksen. Iso-äidin hommasta Elma pääsi\nHelsingin yhteiskouluun. Iso-äidin suojassa Elma sai aivan vapaasti\nkehittyä.\n\nIhmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin\nitse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan\nraamatuntulkintakahakassa hävisi.\n\nElma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi\niso-äidin opetusta.\n\nElma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen,\nhän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.\n\nElma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.\n\nKoulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut\npalavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan\nitsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan\nsankareita v. 1808--1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin\nkiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen\nPorvoon valtiopäivillä.\n\nSe oli Suomen kansan onnen lähde -- itsenäisyys ja toinen onnen ehto --\noli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.\n\nLähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen\naatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi\nmuotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.\n\nYlioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta\nihanteelliseksi maaksi.\n\nSuomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä\nElma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden\nsankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti\nsaada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien\nkesken. Se oli Elman elämän periaate.\n\nMutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt\nruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja\nkuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja\nsuojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi\nElma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa\nkirjoistaan.\n\nMitä korkeampaan rahaporvaristoon tulee, niin Elma oli jo\nkotikaupungissaan oppinut halveksimaan sen pyrkimyksiä, joista päätekijä\noli talonpoikain ja kansan petkutus sekä raakamainen syöminen, juominen,\nvaatettaminen ja sukupuolielämän irstailu. Jo iso-äiti oli ylemmän\nporvariston tuominnut häviöön.\n\nRuotsalainen sivistys Runebergineen, Topeliuksineen oli Elmasta ensin\nihailtava. Tuo tietämättömän kansan pilkkaaminen oli ainoastaan\nsopimaton.\n\n\"Älkää vaatiko kansalta enempää, kuin mitä sille on annettu\", sanoi\nElma.\n\nTämän johdosta levisi Elmasta puheenparsi, että hän on omituinen.\n\nSilloin Elma tapasi suomenkieliset talonpoikaisylioppilaat ja hänen\nelämänsä sai toisen suunnan.\n\nSe sivistys, jonka Elma oli saanut ruotsinkielellä, oli nyt annettava\nsuomenkieliselle kansalle.\n\nElma erosi ruotsalaisista ja yhtyi suomalaisiin professorien suruksi,\nsillä Elmasta toivottiin paljon.\n\nElma viskattiin näin ollen kiihkeimpään kielitaisteluun ja entisten\nkoulutoveriensa kauhuksi hän rupesi vastustamaan ruotsalaisia, se on\naatelisten ylimysmielisyyttä ja taisteli talonpoikaisylioppilaitten\nrintamassa.\n\nTulivat routavuodet jälkeen v. 1900. Elma oli ensimäisenä\nasevelvollisuusasiaa selvittelemässä talonpojille. Ja ihme tapahtui\nhänessä. Selittäessään maalaisrengeille perustuslakien tärkeyttä, hän\nnäki suurta kylmäkiskoisuutta kuulijoissa. Ja miksi heitä ei liikuttanut\nperustuslaki? He eivät sitä tunteneet, he eivät olleet sitä laatineet,\nhe eivät siitä välittäneet, sillä _heillä ei ollut äänioikeutta_!\n\nNyt Elman elämä sai sisällön!\n\nMitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi\nruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut\nkaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen\nylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, -- _kun koko\nkansa ei ottanut siihen osaa_!\n\nElma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän\nhirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait,\nja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla -- taloudellisella\nrappiotilallakin!?\n\nEnsi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti\naivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius\nja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja\nyleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin\npyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.\n\nJa mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat\nraittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti.\nElma erosi heistäkin -- erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli\nsuomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin\nosa ylioppilaista silloin.\n\nValmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta\nviran ja leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen\nasevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.\n\nSilloin Elma antautui taiteelle.\n\nHän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen\nvaltakunnassa -- mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin\nmuotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja\nkyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa,\nsokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta\nhiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli\nmautonta!\n\nElma pakeni taidemailmasta -- murtuneena, väsyneenä.\n\nSynkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin\nyläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade\npiiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin\nikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan\nkeskipuuta vastaan.\n\nBobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen\nraiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän\nkansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka\ntappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä\nvapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin\nhulluudesta ja kaiken turmiosta.\n\nOman maan virkamiehet vain lihoivat tässä Bobrikoffijärjestelmän\nmädännäisyydestä, kuin valkoiset lihavat lihamadot raadossa. Koko mailma\nui kuin haisevassa lokaviemärissä. Ei uskaltanut avata suutaan\nhuutaakseen. Silloin olisi likavesi hukuttanut ihmisen -- lantaansa.\n\nSilloin viskattiin lyhyt sähkösanoma ovesta sisään.\n\n\"Eugen Schaumann oli ampunut kenraalikuvernööri Bobrikoffin\".\n\nEi milloinkaan ennen suurta vallankumouspäivää 17 p. maaliskuuta 1917,\nole rinta noussut kunnon kansalaisella niin keveästi, kuin sinä päivänä,\njolloin levisi tieto, että nuori kansalaissankari Eugen Schaumann oman\nhenkensä hinnalla vapautti maan siitä hirviöstä, joka on sitä\npainostanut, kuin tuikea kuolema. Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa\nniin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen,\nluotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea\nuhaten taantumusta.\n\nJa suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.\n\nVuonna 1905, eräänä kauniina heinäkuun aamuna, astui nuori venäläinen\ntykistöluutnantti Pietarista tulleesta rautatievaunusta Helsingin\nasemasillalle ja etsi silmillään kantajaa, jolle uskoisi matkalaukkunsa.\n\nHän näytti olevan aivan yksin. Virallisella kohteliaisuudella hän\ntervehti paria korkeampaa upseeria, jotka sivumennen tekivät kunniaa.\nSuomalainen kantaja otti hänen matkatavaransa, kuunnellen tyynenä\nvenäläisen upseerin vilkkaita selityksiä.\n\nSuomalainen katsoi nöyrän näköisenä, mutta peitetyllä halveksumisella\nhallituksen edustajaa. Ja tämä taas tunsi itsensä kuin noloksi tämän\ntyynen, varman katseen vaikutuksesta.\n\nNuori upseeri istui ajurin roskaan, kysyi venäjäksi hotellia ja ajuri\nläksi ajamaan poikki rautatientorin Mikonkatua ylös.\n\nUpseeri katseli ympärilleen. Hän näki vilahdukselta Kansallisteatterin\njykevän edustan harmaasta kivestä hakattuine koristeineen. Hän kiinnitti\nhuomionsa Ateneumin puhtaisiin muotoihin. Hän vaipui mietteisiin. Tämän\npienen maan pääkaupunki vaikutti häneen kunnioitusta herättävästi. Hän\ntunsi olevansa siistissä, sivistyneessä ympäristössä.\n\nAjuri seisahtui Kämpin eteen. Upseeri maksoi ja astui eteiseen. Siellä\nvallitsi sama siisteys, sama järjestys, mikä vallitsi kaduilla. Sama\nkohtelias, mutta halveksiva katse piili täälläkin palvelijoiden\nsilmissä. Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset\nosoittivat selvemmin halveksumistaan.\n\nPäästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään\npukunsa, peseytyi ja vaipui uneen.\n\nHän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin\ntykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman\nponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti. Vanhemmilla oli kyllä\npalkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin\ntäytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen\näkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen\nupseeri!\n\nArkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin\nkasvatettu, sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen\ntaantumuksellisinkin upseeri. Hän oli hyvin kasvatettu, ehkä siksi liian\nkokematon ja herkkä tunnelmille.\n\nKeskikesän aurinko paistoi heleänä Esplanaadin kadun puoleisesta\nikkunasta nukkuvan vuoteeseen. Alhaalta kuului issikkarattaiden kolinaa.\nJa avonaisesta ikkunasta helähti lintujen viserrystä. Tämä tuntui\nmelkein maalaiselta. Olihan Helsinki pietarilaisten mielestä\nkesähuvilakaupunki. Sen oli Arkadj Petrovitsjkin kuullut sukulaisiltaan,\njotka olivat viettäneet kesänsä Kaivopuistossa.\n\nNukkuva heräsi. Hän loi raskasmielisen katseen pitkien slaavilaisten\nsilmäripsiensä alta vastaiseen seinään, joka oli tyhjä. Hotellihuone on\naina alaston. Hän etsi kellonsa ja katsoi sitä. Se oli kahdentoista\nkorvilla. Iltapäivällä hänen vasta tarvitsi ilmoittautua rykmentin\npäällikölle.\n\nMenisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään.\n\nArkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta\nkurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut\nhyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt\nSisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa\nmaatiloilla.\n\nSuurimman osan elämästään oli hän uhrannut lukemiseen ja urheiluun. Näin\nollen hänen elämäntapansa olivat hyvin yksinkertaiset.\n\nHän peseytyi äkkiä, veti uuden vaaleansinisen tykistö-upseerin univormun\nyllensä, sitten saappaat, sitoi hopeoidun vyön vyötäisilleen ja nosti\nsapelinremmin olkapäilleen.\n\nLaskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja\nlähti ulos.\n\nHotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja\nse painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen\nmaassa.\n\nRaskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen\nvenäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että\nhän oli uusi tulokas.\n\nVilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut\nmitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä -- ehkä\nne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia\ntahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot\nolivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan\nnuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.\n\nKappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä\nupseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj\nteki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli\nvoittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi\nolemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.\n\nArkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.\n\nHänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset\nlakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa.\nMutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.\n\nEräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen\nvihaisen ja halveksivan silmäyksen.\n\nSe viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti.\nMiten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa,\nmutta -- ei ihme, -- olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen\nupseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.\n\nArkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta,\nhyvää aamiaista.\n\nSen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin\nPietarissa. Oli sekin ilahduttavaa. Hän tuli taas hyvälle päälle. Hänen\nslaavilainen luonteensa sisälsi niin paljon ja vaihtelevia tunnelmia.\nHäntä vain painosti yksinäisyys tässä iloisessa kesäisessä ympäristössä.\n\nOrkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä\nsuomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä.\nAistillisuutta ei niissä ollut.\n\nHän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli\nVenäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma\nkonstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton\nedistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin\nviekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin\nsuomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan\nnäköisiä.\n\nArkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä\nkeveäksi.\n\nKonstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa\nsivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.\n\nJumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti\nhuokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten\nlentokirjasten sisältöä.\n\nOli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen\noli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada\nduuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä.\nMutta milloin se toteutuisi!?\n\nKaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman\nloitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen\npunan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät\nvenäläisiä miehiä Suomessa?!\n\nIltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin\nlinnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli\nkuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja\nmatkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon\nsininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta\nkohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.\n\nOikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne\nhäipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin\nsäveleet torviorkesterin soittamina.\n\nVasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat\npurjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta,\nvarmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja,\nsillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!\n\nArkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan\nlehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän\nnäköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät\nkasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät\nvettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti\nniitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.\n\n-- Arkadj!\n\nRumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas\nrantaan.\n\n-- Hyvää päivää.\n\n-- Milloin saavuit?\n\n-- Tänään.\n\n-- Aiotko ilmoittautua?\n\n-- Heti.\n\n-- Seuraa minua.\n\nNuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien\nkasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti\nharmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen\nsotilaitten surulliset naamat.\n\nUpseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja\nistuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita.\nToinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti\nylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.\n\nSotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.\n\nSotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä\nkivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen.\nKapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa\nkätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari\nitse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo.\nLinnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille\nkuolevaisille.\n\nArkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea\ntarkkaava arvostelu.\n\nNuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija\neverstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin\ntottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa\nlomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua\nja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä\ntykistötieteessä.\n\nEvgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin\nnimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff\nMihailoffskin tykistökoulusta.\n\nKumarruksia, kohteliaisuuksia.\n\nJa pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.\n\nSe ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli,\npöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja\nsanomalehtiä.\n\nEvgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka\nsuunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen\npuolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet,\njotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan\nonnettomassa kansassa.\n\nEvgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät\npitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.\n\nKatsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot\nvalaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin\npilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa\nArkadjin olkapäille.\n\n-- Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.\n\nEvgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.\n\n-- Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä,\njotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia\nrouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa\nmaalatuilta everstinnoilta -- ja naimahaluisia tyttäriä.\n\n-- Entäs sotilaat?\n\n-- Hyvännahkaisia pelkureita!\n\nTuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että\nKohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia -- puolalaisena. Hän sanoi\nsiksi hyvin vakavana:\n\n-- Meillä on siis täällä paljon työtä.\n\n-- On.\n\nKohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti\nesille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa\ntyttöä.\n\n-- Neiti -- -- --\n\n-- Niin. Lue.\n\nArkadj luki:\n\n      Es ist eine alte Geschichte\n      doch wird sie immer neu!\n      Und wem sie just passieret,\n      dem bricht sie das Herzentzwei.\n\n(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu --\nmurtuu sydän).\n\n-- Unohdettu. -- Kohanski veti syvästi henkeään. -- Nyt en rakasta\nmuuta, kuin vapautta ja -- sotilasakitatsioonia!\n\nArkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta.\nHänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?\n\nSotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä\nkuiskaillen puhumaan politiikkaa.\n\nTarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli\nlinnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia.\nKohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.\n\nYstävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli\nkuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen\nkehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin,\narsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi,\nei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin\nkauas, kuin laivatykit.\n\nJemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa\nmellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen,\npuolihöperön hallitsijan ympärillä.\n\nJemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.\n\nYstävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.\n\nNukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:\n\n-- Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.\n\nArkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.\n\n-- Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!\n\nKohanski murahti nauraen:\n\n-- Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista\nsotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!\n\n\n\n\nII.\n\n\nSuurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se\nkaristi viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja\nloihti esiin lämpöisen iltasateen.\n\nRuoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.\n\nElma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan\nmarseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla.\n\nPoliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas.\nIlman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.\n\nElma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän\nistui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.\n\nHänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.\n\nSuomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä\nnukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.\n\nSlava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen\nsilloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa\nkapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan -- paloviinaa.\n\nVoikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin\nainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen,\nvoitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, -- että\nvoitiin vapauttaa.\n\nPoliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan\nhäiritsijöinä kaduilla.\n\nViaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada\ntullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.\n\nSos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle\nmiljardöörille.\n\nHauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä.\nMutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset\nseuraukset, että leikki ei huvita.\n\nVenäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki;\nniinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen\nhallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston.\nEnsimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa\npantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa\nammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen\nkauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties\najanjakso 1905--1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.\n\nMutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.\n\nBobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut\nensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.\n\nÄänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine\nväittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat\npäiväjärjestykseen -- ja venäläisten keskuudessa alkoi\nsotilasakitatsiooni.\n\nEräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin\nasunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston\ntoimittaja ja vieras.\n\nToimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle\nasiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan\nsaada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.\n\nElma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen.\nHän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:\n\n-- Tulkaa!\n\nVenäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:\n\n-- Kiitän.\n\nJa niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.\n\nHarva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä\nsotilasta -- milloin tykistöväkeä, -- milloin meriväkeä. Akitaattorit\npuhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.\n\nMitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut\naivan hyvin venäjää.\n\nAkitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi\nselittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri\nvaiheita ja vivahduksia.\n\nSuomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike --\npunakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen\ntoimintaan.\n\nEräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja\näkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.\n\nHän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle -- mutta kääntyi samassa ja\nnäki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.\n\nElma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.\n\nSolakka vartalo kohousi pöydän takaa.\n\nElma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.\n\nLuutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.\n\nElma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa\nkeskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.\n\nMyöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän\nrouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä\nsyntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.\n\nKapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein\nakitatsioonia harjoittavat.\n\nElma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin\nistuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten,\npingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.\n\nHän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa\nkahvalla puhuen osaksi venäjäksi -- osaksi saksaksi.\n\n-- Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, -- sanoo\nElma viivytellen, mutta varmasti.\n\nNuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko\nhammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.\n\n-- Sitten täytyy minun käännyttää teidät, -- vastaa hän.\n\nElma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.\n\nVenäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi\nviettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä\nkansoja.\n\nElma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.\n\n-- Minä ymmärrän, -- vastaa slaavi matalammalla äänellä.\n\nJa slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo\nvalloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I\noli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista\nVenäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia\nympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat\ntoimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi\nniitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.\n\n-- Tuo on inhoittavaa, -- vastaa Elma tiukkana.\n\nSlaavi kohottaa olkapäitään.\n\n-- Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa\nprovokatsioonia.\n\nElma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.\n\nHän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja\nohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan\ntjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien\nkiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian\nsuuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien\nsuistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja\nviimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta\nja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset\nVenäjällä. -- Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla\nbaritooniäänellä.\n\nElmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit\nrääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli\nkyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin\ntulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen\nturkisvaippaansa ja sanoo:\n\n-- Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen\ntattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot\ntanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin\ntuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.\n\nNuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen\nkummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen\nsilmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa\nraukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Mikä teidän on?\n\n-- Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on\nvallankumouksen liekissä. -- Elman ääni värähtää.\n\nJa nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin\naukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan\nja slaavi auttaa häntä kalliota alas.\n\nElma kulkee pari askelta, -- irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.\n\nKatsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä\nveitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen\nkoppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta\nakitaattoreilta.\n\nHe palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin\nympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.\n\nOn ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset\ntykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja\nhävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen\npoistuvia sotilaita. Elma sanoo:\n\n-- Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.\n\nNuori upseeri istuu sohvan kulmaan.\n\nElma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin\nhienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.\n\nNuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta\nsuuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa\nSuomen ja suomalaiset.\n\nElma on mustasukkainen Venäjälle.\n\nHän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.\n\nSlaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.\n\nOi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.\n\nHän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista\ntulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.\n\n-- Mitä te mietitte, -- sanoo Elma hiljaa.\n\n-- Kapinaa.\n\nElma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.\n\n-- Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan --\n\n-- Ammutaan, -- korjaa slaavi.\n\nElma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.\n\n-- Itkisittekö?\n\n-- Itkisin, -- purskahtaa Elman huulilta.\n\nJa nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.\n\n-- Muistaisitteko minua?\n\n-- Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me\nmuistamme teitä aina.\n\nJa nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:\n\n-- Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen\nkuolemani kiroo.\n\nJa Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria\nkohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu\nvavisten hänen rinnalleen.\n\n-- Älkää ennenaikoja surko, -- sanoo upseeri.\n\n-- Minä pelkään niin.\n\n-- Nyt minä lähden, -- sanoo nuori mies. -- Kello on lähemmäs kaksi.\nHyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nOi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri\nVenäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.\n\nElma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.\n\nNuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.\n\nVaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee -- itkee\nhillittömästi ja ääneti.\n\nHaaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman\nveteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella\npakkastaivaalla.\n\nHelsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.\n\nNuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen\noikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen\nsäärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen\npolviensa yli.\n\nTuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin\nasennossa väijymistilassa.\n\nSe on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei\nkenkään niin siron pehmeä.\n\nNuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin\nsivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.\n\nElman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita\nlemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.\n\nElma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo,\nkuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla,\njoka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja\nkasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja\nkaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa\nnäkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu\naistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.\n\nVartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa\npainissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan\naallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.\n\nVaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä,\nrotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on\nunohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.\n\nElmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää\nyksin.\n\nSilloin Elma hiipii uneksijan luo.\n\nTämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo\nrukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja\npainaa huulensa Elman poskelle.\n\nElmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se\nhuumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa\nElman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja\nniin he istuvat kauan vaieten.\n\n-- Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, -- kuiskaa Elma.\n\nSlaavi ei kuule.\n\nElma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen\nkättään:\n\n-- Mitä te mietitte?\n\nVenäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja\nottaa hänen kätensä käsiinsä.\n\n-- Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne\nhaaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää\nkurissa.\n\nElma vavahtaa.\n\n-- Onko teidän vilu, -- sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.\n\n-- Ei, -- vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.\n\n-- Onpa, -- sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee\nmuukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:\n\n-- Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.\n\nJa ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla\nkämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He\nlähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen\nmitättömiä lauseita.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOn suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain\nkansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja\nyhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen\ntyöläistäkin rinnalla.\n\nOn punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.\n\nPuhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa\nvenäläinen kirjailija puhuu.\n\nDuuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He\npuhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan\nsatiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren\npunasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli\nmailman.\n\nKivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen\nsanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän\npeloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat\nlevottomiksi, ilmassa on sähköä.\n\nSitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja\nhän epäilee taisteluin voittoa.\n\nTuolla hyvin kaukana -- Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään.\nMiljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän\nviljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa.\nHän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän\nkasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa\nrautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo\nkullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin\npuetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä\nharhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.\n\nHesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu\nmiehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden\nsankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen\ntykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.\n\nSamettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei\nenää syki.\n\nElman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii\nkansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.\n\nHän lopettaa.\n\nSoiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset\nhaahmut.\n\n      _Vapauteen, valoon!\n      Veriseen, jaloon\n      taisteluun käykää, te raatajat maan!_\n\nKymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin\nhaaksi hyökyaallon harjanteella.\n\nNiin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri\nveljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien\nkilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.\n\n      _Vapauteen, valoon!\n      Veriseen, jaloon\n      taisteluun käykää, te raatajat maan!_\n\nSos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin\npäällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija\npuhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!\n\n      _Tää on viimeinen taisto.\n      Rintamaamme yhtykää,\n      niin huomispäivänä kansat\n      on veljet keskenään!_\n\nVäkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset\najattelemaan, -- -- raskaita asioita.\n\n\n\n\nV.\n\n\nElma joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.\n\nKuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.\n\nOlisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan\nhirmuhallitsijan valtaistuimelle?!\n\nPunakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne\nsiirtyvät Elman huoneustoon.\n\nElma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on\nvarovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.\n\nAgitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet\nväittelevät -- väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.\n\nSill'aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan\nViaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.\n\nKoko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.\n\nElma sanoo:\n\n-- Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.\n\nTykkiväenkapteeni sanoo arasti:\n\n-- Sitä ei tiedä.\n\nElma jää miettimään.\n\nMiks'ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu\nvallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!\n\nElmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..\n\nOlisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä?\nOlisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu\nansaan?!\n\nKeskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen\nViaporia.\n\nSieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita\nlaukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.\n\nOi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne\npäässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli\nlangennut.\n\nSeuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia\ntehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin\nkone, -- ajatus yhteen kohdistuneena -- kapinan voittoon -- ja\ntaantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.\n\nEläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma.\nPunakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä\nvallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin\npettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.\n\nKukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa\nrepiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä\nmetsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen,\nse kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka\nkäsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen\nihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta\nryöstöjärjestelmästä.\n\nAirueet tulevat. Päätöstä pohditaan.\n\nTaas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään,\nonnistuuko kapina -- vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei\nole vaarassa -- mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten\non toisin laita.\n\nElma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on\nseurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää\nhänen tuskansa -- ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin\nraskas olla.\n\nKuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet --- aseet mukana.\nSuomalaiset -- punakaartilaiset -- marssivat Viaporiin taistelemaan\nrinnan venäläisten kanssa.\n\nIkipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten --\ntosiaatteellisten ihmisten välillä.\n\nMitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä\nsuomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan\nkansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa\nvalloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti\npunavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota\nvuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.\n\nViapori! Viapori! Viapori olisi meidän!\n\nViapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!\n\nHallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan\ntietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on\ntaito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne,\njotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja\nkurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.\n\nKuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!\n\nYhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen\norjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.\n\nMorituri te solutant, Cesar!\n\nMikä ihana sana, mikä jylhä totuus!\n\nMikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät\npoliitillisella viekkaudellaan, -- ne hallitusmiehet!\n\nHallitusmiehet!\n\nVenäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen,\nnälkäinen, kiltti talonpoika.\n\nAhnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan\ntyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien\nryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin\njuoksuhautoihin kuolemaan.\n\nHallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet\ntuota vastustaa!?\n\nEtte, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen,\njuoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta\nnäyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.\n\nJa Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei\npysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit\nsuuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja,\nrukouksia ja uhrisauhuja.\n\nMutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut\nsuurimmillaan, tullut järjen piru!\n\nJa se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:\n\nSinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä\neverstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi\nkuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida\nrinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka\nrahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi.\nSinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet\nvievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.\n\nSano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen\nviha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa.\nSinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne\njärjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta,\nälä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan\nnaisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus\nmailmasta.\n\nJa jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.\n\nJumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan\ntilalle.\n\nJa jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja\nkasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista\nlapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen\nrakkauden luoma!\n\nSinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän\ntulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.\n\nTämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa\nmuistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti\naukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät\nhermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.\n\nVaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen\nvatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen\nomiin haiseviin ulostuksiinsa.\n\nJa nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi\naikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.\n\nKuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!\n\nViaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät\nvallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta\nhallitusmieliset ampuvat herkeämättä.\n\nNuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia\nheimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä\nitsetietoisina hylkiöinä.\n\nSantahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa\nKuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa\nkuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat\npeloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan.\nNuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa\nkaikkia yhtymään heihin.\n\nVoi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.\n\nEtkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman\nasujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin\njakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei\ntahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt,\nryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli\ntaantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli\nja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.\n\nSotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat\nvähenemään.\n\nKuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa\nkeskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta\nhistoriallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei\ntunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle.\nJoskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy\nhetken suuruuden ja pyhyyden edessä.\n\nPattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän\npusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.\n\nHän sihahtaa hampaittensa välistä:\n\n-- Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.\n\nArkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen\nvoittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.\n\nLisäksi, onhan \"Slava\" ja \"Cesarevitsj\", kaksi vallankumouksellista\npanssarilaivaa tulossa Viipurista päin.\n\n\"Slava\" saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan\nlähelle linnoitusta.\n\nMutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?\n\nArkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.\n\nSatatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin\nsodan tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat\ntyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. \"Slava\" ja \"Cesarevitsj\"\ntulevat avuksi. Ei hätää.\n\nHyveen täytyy voittaa -- muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.\n\nEvgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan\nja lähestyy \"Slavaa\".\n\nKohanski rientää kuin voitonjuhlaan. \"Slava\" on Venäjän ylpeys. Siinä on\n2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.\n\nKohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se\npysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin\nepäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu -- ja\nnuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.\n\n_Se punanen lippu oli provokatsioonia!_\n\nVoi sitä, joka sen mastoon vedätti.\n\nHamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu!\nHänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!\n\nEi mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.\n\nKohanski nousee \"Slavan\" kannelle.\n\nHänet vangitaan suomalaisten kera.\n\nKuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan\nhenkien nimet suustaan.\n\nHeidät on saatettu ansaan.\n\nLaivaa komentaa keisarin sisarenmies _Aleksanteri Mihailovitsj_, raukka\nja roisto!\n\nEvgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja\nyli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta\nmyöhemmin se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät\nvihan voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen\nupseereita vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen\nvallankumouksellisten matruusien surmaamina!\n\nHamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen\nheimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.\n\n      _Vapauteen, valoon!\n      Veriseen, jaloon\n      taisteluun käykää, te raatajat maan._\n\nArkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.\n\nRoistot ovat vielä kerran voittaneet.\n\nNyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin\nsikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.\n\n\"Slava\" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.\n\nNuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä\nvalaista pimeyttä.\n\nRuutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on\ntäynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat.\nSuomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.\n\nArkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.\n\nTuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä -- marttyyrikuolema, joka on\nvenäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten\nsieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.\n\nHän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä\nkädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.\n\nSotilas astuu ovesta sisään.\n\n-- Toveri!\n\nJa Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi,\nettä nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan\nniin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki\nmiljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,\n\nArkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: -- Kiitos toveri!\n\nJa hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella\nvallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun\nvalkenemista.\n\nSuuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja\nvenäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.\n\nOn yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.\n\nElma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut\nruutikellarin räjähdyksen -- ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.\n\nHänessä on jokin kuollut -- elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.\n\nPäivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.\n\nElma pukeutuu ja lähtee kaupungille.\n\nSiellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja\nKohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat\nvangitut.\n\nMilloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!\n\nElma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada\nsiviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen\nsotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.\n\nElma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia\non valloitettu, miehiä vangittu -- lahtarikaartilaisia ammuttu -- --\n\nNuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin\ntuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja\nvietävän päävahtiin.\n\nHän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin,\nettä hän oli haavoittunut.\n\nNuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma\ntuskankyynel.\n\nHänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.\n\nVapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven\nraekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.\n\nSeuraavat päivät kuluvat kuin unessa.\n\nElma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.\n\nOn paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset\nsaaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen\nkätyreille.\n\nSiinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin\nisänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.\n\nEi ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa\nSuomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.\n\n      _Kaikk' ota haudan synkeys\n      ja tuskat elämän,\n      tee niistä luille nimitys.\n      Surua vähemmän\n      se nimi tuopi kuitenkin\n      kuin Viaporin petturin._\n\nHäpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita\nvapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille,\njotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut\nHakasalmessa 2 p. elok 1906, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit\nja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.\n\nVaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on\nvirunut venäläisten mustien miesten ruumiita -- miten suomalaisten\nkätyrien käynee!?\n\n       *       *       *       *       *\n\nElma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on\ntyöttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada\nhankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.\n\nElmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.\n\nPerjantaina 10 p. elokuuta illalla nuori venäläinen ystävätär tulee\nElman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret\nvallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.\n\nKuolemaan!\n\nVenäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri\nnämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?\n\nElma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.\n\nKuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei\nkukaan uskalla.\n\nBelzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.\n\nTuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja\nvapautta.\n\nOliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen\ntemmellyspaikka se oli!\n\nNäin ollen se on tuomittu häviöön.\n\nElman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se\nyhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu\nkuolemaan.\n\nSilmä silmästä, hammas hampaasta.\n\nNuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä\npelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien\nalhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut\nupseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle\npelastaakseen itsensä.\n\nJa kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle\nselvittää.\n\nHallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan\ntietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain\ntuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.\n\nKautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa\nkaikille raukoille.\n\nTähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa\nkunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa\nkarvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä --\nmuutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran\nsaavuttamiseksi.\n\nElma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin,\nsos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.\n\nMutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma\nsytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat\nprovokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja\ntuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän\npuolueen sihteeri kirjoitti lehteen:\n\n_Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!_\n\nSe oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt\nViaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!\n\nIlman määritelmää, noin vaan -- pois varkaat ja provokaattorit\npuolueesta.\n\nJa Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!\n\nHa! Ha! Ha!\n\nEi sille voinut muuta kuin nauraa!\n\nElman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään\nElman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:\n\n\"Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin\ntykistö-upseerien kanssa!\"\n\nElma nauroi ja löi puheen leikiksi.\n\nOman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:\n\n\"Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on\nseurustellut venäläisen upseerin kanssa!\"\n\nJa tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.\n\nHa! Ha! Ha!\n\nNuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!\n\nNuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti,\ntaistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän\nmuistoanne.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPuolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen\njäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä,\ntyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin\nkeväällä räystäästä tippuva vesi.\n\nYksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies,\ntekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.\n\nHän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi\nhirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain\nvapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän\nahdistettuja venäläisiä tovereita.\n\nJa suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.\n\nKun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se\nkukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä\nvaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.\n\nVenäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa -- ja\nsitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.\n\nVanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem.\npuolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.\n\nNurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei\nole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat\ntoisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen\nsekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.\n\nKouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on\njylhä -- ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja\nmatkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja\nlompakossaan.\n\nMetsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat.\nÄkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet\npakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.\n\nHuomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja\nseuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni --\neräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on\nmatkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut\nkaikki.\n\nNyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.\n\nPuolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit\nsurkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo\nhylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta\netsiviä; jotka käyvät käsiksi \"vallankumouksen hulikaaneihin\".\n\nTyöväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on\nonnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja\naatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä\ntulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.\n\nSuomi on saanut uuden kansanluokan -- kotimaisista provokaattoreista.\n\nNyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa\netsivässä kaikki -- huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa\nseuraavassa kuulustelussa sanansa, -- mutta silloin on jo voitu vangita\ntarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.\n\nAjomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki\ntuomitaan elinikäiseen vankeuteen.\n\nMutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt\npakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja\nhopeaa.\n\nMetsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään\nmuurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa\nrintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja\nkivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän\nsynnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja\ntuskia voisi kuvata loppumattomiin.\n\nAika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.\n\nElmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa\netsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. -- Kun todisteita ei ollut,\nyritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin\nnuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin\nsuojattu poliisilaitoksen koirilta.\n\nTyöttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta\nkohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan\nilmianto-sekasotkun \"Salat julki\" ja Suomen itsenäisyysaatteen\njulistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.\n\nNyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen\nitsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!\n\nBobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset\nyhdessä osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä\nkyllin suurta osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka\nvallankumoustaistelijain riviin.\n\nSenaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria\ntaloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka\nelähytti näitä vallankumouksellisia \"sankareita\", joita kutsuttiin\nperustuslaillisiksi.\n\nHe saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan\npauloihinsa.\n\nYlioppilasnuorisosta uhrautui moni -- köyhä ja tuntematon. Ja\nmonien vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi\nnoita Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta\nitsestään. Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä,\nvallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle.\nSuuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta\nmailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.\n\nSill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina\naikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.\n\nMutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa\nvastaan yhä kiihtyi.\n\nVäkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.\n\nKehittyi pomminheittämisjärjestelmä.\n\nMutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi,\nniin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät\nniistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti\ntekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.\n\nTällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi\nanarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin\nvallankumousperiaatteen huonoon huutoon.\n\nJuuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan,\nse menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä\nsynnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.\n\n      _Ei oikeutta maassa saa,\n      ken itse sit' ei hanki.\n      Ken vaivojansa valittaa,\n      on vaivojensa vanki!_\n\nElma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi\nentisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä -- kokonaan\ntyöväen piireihin.\n\nAseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava\nvenäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä\n-- vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan\nkomentavat.\n\nJa nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään\nkapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.\n\nHän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt\ntaloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia\njohtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät\nedustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset\nkapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä\nvirka- ja poliisivaltaa -- niin se oli \"vallankumouksellinen\".\n\nSuurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen\nhallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.\n\nMutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset\npois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.\n\nVuonna 1906 oli asema seuraava:\n\nSuomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn\nteki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä\nsos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.\n\nTaistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905--1906.\n\nPorvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen\näänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi\nporvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät\nvoineet alentua -- alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman\nsilmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti\nuskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen\nporvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.\n\nMutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä\nkunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.\n\nSuomen perustuslaillisuusparka!\n\nKansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla\nvallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan\npohjakerrokset apuun.\n\nNiin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen,\nsaadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset\nvirkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat\nastuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä\nVenäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat -- toista äidinkieltä --\nvenäjää!\n\nHa! Ha! Ha!\n\nVirastoissa ei nyt käytetty suomea, -- vaan venäjää, suomea -- ja\nruotsia!\n\nHa! Ha! Ha!\n\nSe huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli\naina ollut liian laiha keppihevonen.\n\nPerustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, -- mutta\najoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, -- siksi että he\nnäkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin\nkysymyksiin.\n\nHa! Ha! Ha!\n\nJa elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut\nVenäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli\nhajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden,\nniin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin\nmustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia\nkokoontumasta laillisille valtiopäiville.\n\nTämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!\n\nSuomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia --\nja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.\n\nKun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen \"pyhä\" ja piispa\nHenrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään\nkristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen\nsivistyksen.\n\nLalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen\nsuomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta\ntyhmä kansa tuomitsi Lallin.\n\nSatoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat\nanastaen metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä\nsotapalvelukseensa.\n\nVuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti\nsuomalaista verta.\n\nSödermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä\npoistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan\nSuomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä\nvei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan\nvoitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka\nmiehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin\nkaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen\nkolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.\n\nTällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri,\nPietari Braahe, \"maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen\".\n\nMutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius,\nmestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea\nitsenäiseksi. -- Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin\nhallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.\n\nV. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen\nitsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede\nprovoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on\nmustin lehti koko Suomen historiassa.\n\nYksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808\nPorvoon valtiopäivillä nimen \"valtio\" Venäjän keisarilta Aleksanteri\nensimäiseltä.\n\nElma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin\nmaankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä\ntakaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten\nkannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka\nuhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.\n\nEräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se\noli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida\nlöytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin\nkuningas Kustaa III.\n\nJos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: \"Te saatte\nkaikki, mitä tahdotte\" -- eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän\nväliaikainen hallitus ja sen pää!!\n\nKun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus\nvuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät\nvastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat\nkasakoille \"eläköön\" vaalikokouksissaan!\n\nSe oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!\n\nUhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin\nsuoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen\n\"vapaamielinen\" porvaristo oli tähän asti rypenyt.\n\nKadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka\ntuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä\npyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä\nitsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne\naktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan\njättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin,\nteloitettaviksi -- ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta\nsaattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle\n\"uskollisina\"!\n\nNe olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin\nkasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.\n\nNe ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.\n\nJa heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja\ntyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren\nperiaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne\nvarastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa\nhyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.\n\nOlisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen\nrevisionisteista:\n\n\"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMiinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista\nmeriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään.\nLaivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia\nvoimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin\nettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on\npilaantunutta. Se haisee pahalle.\n\nLuutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan\nperästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo\nei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla\npois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin\nlaivassa.\n\nElma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma\npainaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua\nkantamaan.\n\nJälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina\njoutuneet osalta sos.dem. puolueen \"poliitillisen\" johdon epäsuosioon ja\nmuutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he\nsiirtyisivät pois sen palveluksesta.\n\nHe olivat poliitillisesti liian, \"heikkoja\" ja \"epäluotettavia\" j.n.e.\n\nElma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon\nelättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.\n\nNyt selveni Elmalle puolue-elämä.\n\nEnsin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden \"puoluetoverin\" kanssa.\nToinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi\nkaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän\nmielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin,\nyritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri,\nyhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta\nolisi seurannut, että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies,\nsos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.\n\nKovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.\n\nNyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen\nkandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima,\njonka Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan\nvallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa\nkäräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti\nruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen\nvääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman\nsuomalaisen poliisivallan avulla.\n\nEräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme\nkuukautta Katajanokan vankilassa -- syytettynä seitsemän markan\npuuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.\n\nKäräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem.\npuoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman\nmies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään\nkansalaisluottamuksensa.\n\nNäin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!\n\nHa! Ha! Ha!\n\nElma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi\npuutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti\nseurata aikansa virtauksia.\n\nSos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin\njohtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä --\n\"tuttuun tapaan\".\n\nAnnettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut\ntalonsa kuntoon -- niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin\nja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.\n\nTiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan\npöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.\n\nElman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset\nja vaatteet myötiin.\n\nKahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin -- ottaen puutarhurinsa\näidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa\nystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman\nkanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.\n\nIkuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon\nja isäntäsi rehellisyyteen.\n\nNyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön\nkanssa.\n\nKettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin\nnimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat\nvoimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.\n\nElma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu\nkatkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla\nruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen\nmahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.\n\nJa tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja\nmiljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se\ntäytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.\n\nLaiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset\nkärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli\nrikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön.\nTyö oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma\nsanoi, että Elma oli rappiolla -- ja syy oli oma. Niin räkättivät\nsukulaisetkin!\n\nOi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen\nkorvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän\nvankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin\nitsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem.\npuolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee\nvasemmistolaisia.\n\nAinoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta\nkannalta -- ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä\ntaantumuksen verisessä ilveilyssä.\n\nYmpäristön työkansa, niitten joukossa moni \"siveän\" kapitalistisen\nmailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka\npiti puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille\npoliisihyökkäyksille.\n\nPitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan\navuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien\nkäräjäjuttujen puitteissa.\n\nMutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.\n\nSos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla\nhalkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän\nvartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja\nvaltion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei\nvallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut \"puoluetoverin\"\nohjelman.\n\nHän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista\nHelsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi\nsieluksi.\n\nJa vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se\ntapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden\nsihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten\nkokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava\npalvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen,\nniin puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet,\nkielsivät ilmi tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski\n\"sosialidemokraattejakin\".\n\nVielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.\n\nVasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja\nprovokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen\nasiaan ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä.\n\"Lahtarikaartilaiset\" taas ovat liian pahassa maineessa.\n\nNiin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja\nmaaliskuun sosialistit, te \"nimellisesti\" zimmervaldilaiset, ovatko\nteidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!\n\nViaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.\n\nTeloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai\nhankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTyöväentalo kohoaa kuin jättiläislinna Töölönlahden rannalla Suomen\npääkaupungissa.\n\nSen lipputangossa liehuu punainen lippu. Sen kuparinen torni välkkyy\nsyksyauringon valossa.\n\nYmpäri Suomea käy vaalitaistelu valtiopäiville v. 1917 syksyllä.\n\nHistorian kaikki aallot lyövät tätä työväentalon muuria vastaan\nhyrskyten vaahtopäisnä.\n\nSuomen itsenäisyys on ratkaistava.\n\nLallin piispanmurha Köyliön jäällä sukeltaa pakanallisena voimana esiin\nhumpuukia kauan harjoittanutta valtion kirkkoa vastaan. Nuijasodan vihat\nja kirot kimmoavat kartanonherroja kohti elintarvepulan yhteydessä.\nAnjalan liiton miesten haahmut kummittelevat kiihoittaen kansaa\nrikkomaan väliaikaisen Venäjän hallituksen asettamia sinettejä\neduskunnan istuntohuoneen ovista. Saarijärven Paavo toivoo jo satoa\nkylvöstään, maatyöläinen odottaa helpotusta työnsä aivoja\ntylsistyttävästä raskaudesta.\n\nKaikki -- kaikki -- yksin kymmenvuotiset järjestönuoretkin haluavat\nelämänmuutosta.\n\nKahvilassa juovat naisedustajat kahvia. He puhuvat lepertelevällä\näänellä pikkuasioita, sokurista j.n.e. He ovat istuneet kaikilla\nvaltiopäivillä, he luulevat olevansa ylen viisaita.\n\nElma istuu viereiseen pöytään. Hän ei tahdo heitä tervehtiä. Häntä\nkiduttaa heidän itserakas, tyhmä naamansa.\n\nEräs tummanverevä, pieni naisedustaja puhuu pitkäveteisellä,\nitsekylläisellä äänellä. Hän on mielestään ylen diplomaattinen. Hänen\nmiehensä on maltillinen revisionisti. Rouva on kuin miehensä\ngrammofooni. Hän toistaa aina: \"niin sanoo mieheni\".\n\nMokomakin papukaija! Luulee kai mailman menevän myttyyn, jos hän ei istu\nvaltiopäivillä v. 1917.\n\nHän on nytkin valittu, Elma lukee lehdestä. Mitä? Juuri tuon\nnaisedustajan vaalipiiristä on yksi paikka sosialisteilta menossa\nporvareille! Piiri on Suomen punasin ja paras ja vallankumouksen vyöry\non siellä käynyt niin korkealla, että olisi luullut sen lakaisevan koko\nporvariston!\n\nRouva naisedustaja on kai tyytyväinen. Hänen on nykyään liian mukava\nlähteäkseen kansalle puhumaan. Vähät siitä, meneekö paikka porvareille\nvai eikö, kunhan hän vaan itse saa nauttia edustajapalkkiotaan ja\narvoasemaansa.\n\nSe on sitä järkevää keskitien korkeampaa diplomatiaa.\n\nElma repii lehden palasiksi. Yksi paikka menetetty parhaimmassa\nvaalipiirissä. Miten käy muualla!?\n\nJa puolueen johtajat istuvat avuttomina, silloin kun palkatut puhujat\neivät jaksa maaseutupiireissä kyllin asemaa puolueen eduksi selvittää.\n\nVoi, sinä hyvännahkainen kansa! Vieläkö tarvitaan vuosia, ennenkuin\nosaat niiltä kyllin vaatia työtä, niiltä, jotka niskoillasi kellivät!?\n\nEdustajarouvat mennä taapottavat. Heillä on hyvä palkka, hyvä asunto ja\nhyvä ravinto. Mutta lehdestä luetaan, että nuori 24 vuotias työmies on\nsairastunut jäsenjäykistymiseen rasvan puutteesta.\n\nJa kadulla hiipii työttömiä, silmät kiiluvina, valmiina ryöstöön. Ja\nsiellä kuljeksii naisia, -- valmiina ammattihaureuteen.\n\nTyöväentalo on kuin jättiläislinna. Sen sisällä kulkee ihmisjoukko kuin\nkohiseva koski. Siinä on toivoa, siinä on kostonvimmaa, siinä on\npolttavaa sivistysjanoa ja epätoivon verenhimoa. Siinä on kokonainen\nmailma. Siinä on uusi historia, uusi usko, uusi elämä!\n\nSiinä on uusi ihminen!\n\nElma hukkuu ihmisvirtaan. Hän kuulee kuinka se kuohuu, hän tuntee, mitä\nse sisimmässään haluaa ja toivoo. Hänen on niin hyvä olla.\n\nHän istuu pöydän päässä ruokalassa.\n\nSiellä nauraa nuoria, elämänhaluisia tyttöjä ja poikia. Silmät\nvälkkyvinä he ovat valmiit luomaan uutta elämää. Siellä istuu elämän\nkouluttamia järkeviä keski-ikäisiä työmiehiä ja naisia. Siellä istuu\ntyytyväisiä vanhuksiakin. He ovat hetken omassa talossaan, mihin ei\nulotu porvarien valta.\n\nKuinka autuas eikö lie elämä, kun koko mailma on niin kotoinen kuin olo\noman työväentalon seinien sisällä!\n\nSe on silloin, kun sosialidemokraattinen yhteiskunta on valmis.\n\nElma sulkee hymyillen silmänsä ja muistaa nuoren, solakan vartalon\nViaporin tykistö-upseerin sinisessä puvussa. Hän näkee tummat,\nhaaveksivat silmät, hymyilevät huulet ja kastanjanruskean sileän tukan.\n\nJa vanhan naispalvelijan sanat kaikuvat hänen korvissaan:\n\n\"Luutnantti Jemeljanoff oli niin jalo poika, mutta sellainen on\nlapsellinen!\"\n\n-- Mitä rouva miettii silmät kiinni? -- kuuluu sointuisa ääni.\n\nJa Elma näkee edessään tumman, säihkyväsilmäisen työmiehen, erään niistä\nViaporin kapinasta vangittuja.\n\n-- Muistan menneitä aikoja, -- vastaa Elma.\n\n-- Mitäs niistä! Nyt pyritään voittoon! Nyt ollaan iloisia! -- Ja nuori\nmies innostuu eduskuntavaaleista puhumaan -- ja miten on yhä vaan\ntehtävä valistustyötä.\n\nElma hymyilee.\n\nKansan usko hyveeseen on loppumaton!\n\nOle siunattu, sinä voimakas, elämänhaluinen kansa, sinä haaveileva, sinä\nkaunis -- sinä uskossasi luja kuin suuri kirkassilmäinen, rusoposkinen\nlapsi. -- Sinä minun armas Suomen kansani!\n\n\n\n"]