[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOv3rNRSP75pde4Y7JlKTpfpXziHAWmLg26KXpBgqFTw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},830,"Kuppari-Maija","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"830-merilainen-heikki-kuppari-maija","830__Meriläinen_Heikki__Kuppari-Maija",null,"romaani",[],[],"fi",1901,3986,23898,false,16374,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Novels","\"Kuppari-Maija\" by Heikki Meriläinen is a narrative fiction that likely dates back to the early 20th century. The book tells the story of Maija, a woman who wanders from place to place, trying to make a living as a masseuse and cupping therapist due to her circumstances of not having a true home. The narrative paints a picture of Maija's struggles and her interactions within the rural community where her skills are both admired and challenged.  The story follows Maija as she arrives at various homes, offering her services to those in need. She is often called upon to relieve physical ailments, particularly back pain, using her unique methods and local remedies. Her approach combines traditional healing techniques with a flair for the dramatic, as she recites incantations and uses unconventional tools like heated tools and animal horns while cupping. Throughout her journey, Maija faces both skepticism and gratitude from her clients, illustrating her determination and resilience as a woman in a man's world. Her experiences reflect her desire for acceptance and a sense of belonging, as her work often earns her recognition, yet she remains an outsider, constantly navigating her transient life. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Kertomus kodittomasta leskivaimosta, joka elättää itsensä ja lapsensa kiertävänä hierojana ja kupparina. Maija kulkee talosta taloon tarjoamassa apuaan vaivoihin ja kuvaa samalla osuvasti aikakauden maaseutuelämää ja kansanparannusta.","Heikki Meriläisen 'Kuppari-Maija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 830.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUPPARI-MAIJA\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\nJ & K Höglund, Kajaani, 1901.\n\n\n\n\n\n\nMaijalla ei ollut kotia koko ikänään. Naimisissakin oli hän ollut yhtä\nkodittoman Pietin kanssa, joka neljän vuoden perästä kuollessaan jätti\nMaijan kaulaan kaksi alastonta ja turvatonta lasta. Näitten ja itsensä\nelättämiseksi päätti nyt Maija heittäytyä hierojaksi ja kuppariksi, kun\nmuutakaan tointa, paitsi kerjäämistä, ei ollut tarjolla.\n\nEnsi aluksi sai Maija työtä ainoastaan laitakylissä, ulkona\nvarsinaisten hierojain ja kupparien työpiiristä. Näitä laitakyliä\nmyöten kulki hän useammassa kirkkokunnassa ja oli jo voittanut monta\nkiitosta, niin että Maija itsekin jo uskoi itsensä oivalliseksi\nhierojaksi ja tarpeen sattuessa kuppariksikin. Senpä tähden hän nyt\naina taloon tultuaan ei kauan siekaillut, ennenkun meni isännän tai\nemännän viereen istumaan ja ilman hevertelemättä alkoi hienoilla\nsormillaan hyppelöidä ja nytystellä niskasuonia, jota tehdessään alkoi\njahkailla ja ihmetellä:\n\n-- Ai ihmettä, minkälaisilla makuroilla ja mokuroilla on kaulasuonet!\nVoi tokiinsa ettette ole vikoja jo ennen hierottaneet, kun\ntuommoiseksi, ihan yhdeksi karikoksi ovat menneet kaulasuonet! Kas,\nkas, kun ovat kiinteällä, kuin viulun kielet. Ai, ai, että ette ole jo\nennemmin hierottaneet, ja jospa sitä jonkunmoisella hierojalla\nhierottaisikin, niin ne eivät tietäisi näistä mitään, hivelevät vaan\npäällisin puolin, kuin jäniksen käpälällä. Vaan minä ne kiepeät suonet\nkaivelenkin ihan luita ja ytimiä myöten ... kas tuossakin suoni miten\non kiikkaalla, ihan kuin kanteleen kieli... Ai, ai, kyllä näissä olisi\nkätösen loimet, ennenkun ne olisivat syntymäasullaan, vaan kyllä niiden\nminun käsissäni täytyisi kuontua.\n\nTämä läksy oli Maijalla aina suussa, niin pian kun hän vaan taloon\ntultuaan oli ruvennut isännän tai emännän kaulasuonia hieromaan. Oli\nhän tämän läksynsä kertonut jo vuosia sitten ison Hannulan\nisännällekin, vaan ei hän silti ollut päässyt pitempään työhön Hannulan\nisännän kanssa, kuin ainoastaan sen pikku hetken, minkä hän omin\nlupinsa hieroi. Mutta nyt oli Hannulan isännän selän kirvestänyt, ja\nMaija sattui juuri tulemaan Hannulaan. Hänet nähtyään emäntä oikein\niloissaan huudahti:\n\n-- Siinä paha, kussa pahaa mainitaan. Olimme juuri päässeet sanomasta,\nettä kun tulisi edes se Maija tuota isännän selkää hieromaan, kun\nmeidän entinen hierojamme Teppanan Riikka on urennut Korpistenmäen\npuoleen.\n\n-- Onko kirvestänyt isännän selän? keskeytti Maija emännän puheen, ja\nmustat silmät leimahtivat kirkkaammiksi kuin koskaan ennen, ja alaspäin\nriippuvat löpäkät kasvotkin kävivät ihan hohtaviksi ihastuksesta.\n\n-- Onhan se kirvestänyt, eikä vähän, jatkoi emäntä. Ihan niiltään\nnimiään eilen illalla tuolla ulkona käydessä oli ampunut ja eläs pätö\nasiassa, oli vaan tyhjää rekeä kartanolla nostanut lumittumasta\nsyrjälleen, niin siinä oli rouhassut että älä oli päässyt. Tuskin pääsi\nomin jaloin huoneeseen ja selkänsä tiessä makaa nyt tuolla kamarin\nsängyn päällä eikä kärsi hievahtaakaan. Yön on volissut kuin\nlapsenpiinassa.\n\n-- Ei ole hätää. Älkää hätäilkö, kun minä satuin tulemaan, vakuutti\nMaija töppösiä jaloistaan riisuessaan. Ja kun oli päällysvaatteensa\nriisunut ja pannut naulaan, ei malttanut Maija sukia puoleksi hartona\nolevia hapsiaankaan, vaan sanaa puhumatta läksi kiirehtimään isännän\nluokse kamariin, johon mennessään vasta kaksin käsin oikoi kasvoillaan\nriippuvia mustia hiussuortuvia korvainsa taakse ja kamarin ovea\naukastessaan huudahti:\n\n-- Päivää, isäntä! Kuinka isäntä jaksaa? Minkä sanottuaan meni suoraa\npäätä isäntään käsiksi.\n\n-- Tuon selänhän tuo rouhasi, sanoi isäntä lyhyesti ja aikoi kertoa\nmiten vähässä asiassa se tuli, mutta ei kerinnyt kun Maija alkoi\nselkäsuonia kopristella ja puheli:\n\n-- Se on juuri se, kun ei tule oikein hierotuksi, ne eivät osaa hieroa\nsiitä, mistä pitäisi. Vaan nyt ei ole hätää, kyllä se nyt paranee. Se\ntuo maailman ranta ihmistä opettaa. Minä Riekinrannan kaupungissa\nkuninkaan henkilääkäriltä kuulin, miten mitäkin paikkaa pitää hieroa.\nVaan semmoisten miesten opetettavana ei olekaan moni hieroja ollut, ja\nsenpätähden ne eivät oikeasta hieromisesta tiedäkään ei hölyn pölyä.\n\nIsäntä oli sängyssään nyt puoli seljällään, joten täytyi päästä aivan\nvatsalleen, jos mieli saattaa hieroa selän kipeimpiä kohtia, ja oli se\nisäntä vaivalla ja hammasta purren ponnistamalla ja Maijan avulla\nsaanutkin vankan ja lihavan olentonsa käännetyksi sellaiseen asemaan,\nkuin Maija oli tarkoittanut.\n\nNyt Maija puristi nyrkkiin kumpasenkin kätensä ja rupesi sitten hartian\nvoimalla hartioista sivuihin päin selkärangan kohtaa lykkäämään ja\nsanoi:\n\n-- Näin, juuri näin se kuninkaan henkilääkäri käski selkää hieroa.\n\nMaija ei kuitenkaan kerinnyt kuin yhden ainoan kerran kurauttaa pitkin\nisännän leveää selkää, kun isäntä yhteen puristetuin hampain voivahti\nniin kipeästi kuin taisi ja tuskaisesti kähisten ärähti:\n\n-- Älä pe----leen toppo niin kovasti! Koskee ihan kuin silmäterään!\n\nMaija tämän kuultuaan hieman säpsähti ja huudahti:\n\n-- Herrainen! Onko se niin kipeä?\n\nTämän sanottuaan alkoi hän keveästi sivellä sitä kipeää paikkaa ja\npuheli:\n\n-- Ai ihme! Tämähän on ihan ajetuksissa. Kyllä minä nyt yskän ymmärrän.\nTämä ei ole tavallista selkäkipeää. Tämä on todellakin oikea kirvestys\neli ammus, kuten eläimelläkin. Se on ruman hengen tulinen nuoli, se\nampuu ihmistä samoin kuin elukkaakin. Ampuihan kerran Marjalan\nHermannilta Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa Kitusenselälle\nhevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin, että\nkumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta jaloiltaan\nroiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri järähtänyt.\n\n-- Sepä ihmettä.\n\n-- On se ihmettä, jatkoi Maija, eikä uskoisi, jos ei olisi nähnyt, vaan\nminä näin silmilläni, katsoin silmällä kuin helmellä... Ne ovat juuri\npahain ihmisten kirot ne. Vaan minä en ole juuri niin yksin turkissani,\netten minä siihenkään tietäisi, mitä tarvitaan. Se tuo maailman ranta\nopettaa, mitä maailmalla tarvitaan.\n\nNyt oli Maija pitkän tuokion ääneti, hiveli vaan hiljakseen kipeää\npaikkaa ja itsekseen myhäili, ikäänkuin houkutellakseen isäntääkin\njotakin sanomaan hänen viimeisten sanojensa johdosta.\n\nIsäntä ei kuitenkaan mitään sanonut. Niin Maija punalti päätään ja\nkysyi:\n\n-- Olisikohan talossa kirvestä, jolla olisi hakattu ruumiin lautapuita\ntai mato tapettu, ja jota sitten ei olisi pajassa käytetty.\n\n-- Ei ole, kuului isännän lyhyt vastaus.\n\n-- Mutta se kuitenkin täytyy meidän saada vaikka sinisen kiven sisästä.\nIlman ei tule vallan hyvää. Ja sen minä tiedän, että Kuikkalassa on.\nKuikkalan Aaro ja Jörkki Eomunkankaalta hakivat muorivainajalle arkun\nlautoja. Eivät suinkaan ne kirveettä hakeneet. Lähden kun lähdenkin\nhakemaan.\n\nTämän sanottuaan Maija syöksähti ulos ja samassa nähtiin Kuikkalaan\npäin juosta loimottavan pellon halki varpukerpuilla viitoitettua tietä,\neikä ollut tietääkseenkään kun repaleinen röijy irtonaisena hetalehti\ntuiskun kirtuisessa tuulessa ja paljas kaula punastui ahavan viimasta.\n\nPikku hetken perästä juoksi nyt Maija läähättäen samaa tietä takaisin,\nsuuri, kiiltäväteräinen kirves kädessään. Pirttiin tullessaan jo\nsylkäsi Maija kolmasti sen kirveen pohjaan ja vei sen lieteen, jossa\nhiilloksen päällä pyöritteli sitä siksi, että se lämpeni\nhaaleanlämpimäksi. Sitten hän juoksun hypäkässä kiirehti kamariin,\njossa isäntä sängyssään vielä entisessä sijassaan vatsallaan maata\nlötkötti.\n\nOvessa tullessaan Maija jo alkoi hieman hätiköiden puhella;\n\n-- En saanut ainoastaan kirvestä, jolla oli ruumiin lautoja hakattu,\nmutta sain kirveen, jolla on hakattu ruumiin laudat ja kolme matoa\ntapettu, mikä on sitä parempi. Ihan pitkää matoa kuului Kuikkalan\nJörkki tällä kirveen pohjalla lyöneen kuoliaaksi. Se mies ei olekaan\nhätäpoika.\n\nSitten Maija sylkäsi kolmasti sen kirveen pohjaan vaahtoisen sylkensä\nja rupesi sillä painelemaaan isännän selkää kipeimmästä paikasta ja\npainellessaan luki:\n\n    Ompelen tulisen turkin\n    Tulisilla tutkaimilla,\n    Palavilla panteroilla\n    Tulisen tuvan sisässä.\n    Sen mä päälleni pujotan,\n    Ylitseni yllättelen.\n\nSitten Maija taas kävi sitä kirvestä liedessä lämmittämässä, sylkäsi\nsitten taas kolmasti kirveen pohjaan, alkoi sillä taas painella isännän\nsivuja ja jatkoi lukemistaan;\n\n    Lähden ammuksen ajohon,\n    Pirun piilin nouantahan,\n    Ajan ammukset aholle,\n    Puskut pilvihin puhallan.\n    Hän jos ampuu yhden nuolen,\n    Minä ammun kaksi nuolta.\n    Hän jos ampuu kaksi nuolta,\n    Minä ammun kolme nuolta.\n    Hän jos ampuu kolmin nuolin,\n    Minä ammun sa'oin nuolin,\n    Tuhansin on tuikkaelen.\n    Minun on nuoleni nopeat,\n    Teräkseni tehoisammat.\n\nSitten taas kolmannen kerran Maija lämmitti kirvestä liedessä, sylkäsi\nsiihen kolmasti, kiirehti taas sillä painelemaan isännän selkää ja\njatkoi lukemistaan:\n\n    Otan kyiset kinttahani,\n    Maan matoiset vanttuhuni,\n    Joilla ruttohon rupean,\n    Amputaudin tappelohon,\n    Otan mä kokolta kourat,\n    Veren juojalta vekarat,\n    Havukalta haarottimet.\n    Joilla ma ruton rutistan,\n    Puhki painan perkelehen,\n    Ristittyä rikkomasta,\n    Tehtyä teloamasta.\n\nNyt Maija sillä kirveen pohjalla teki kolme viisikantaa isännän selkään\nja sitten pani kirveen loukkoon ja puheli vielä:\n\n-- Moni ei tapa kirveellä matoa sentähden, että jos sillä kirveellä\ntekee haavan, niin siihen menee madon vihat. Mutta Jörkki se tietää\nmadon synnyn, niin hän uskaltaa lyödä kirveellä matoa, ja tämmöisessä\ntapauksessa se löytyy hyvänä edestä. Eikös tunnukkin selkä jo\nparemmalta, vaikka eihän se ruttoon niin hyväksi tule kuin pahaksi?\n\n-- Eihän se ole pahempikaan, sanoi isäntä itseään hieman nujauttaen ja\naikoi vielä lisätä, että tuntui se todellakin hyvältä lämpimällä\nraudalla paineleminen, vaan siihen jäi sanonta, kun Maija ihastuneena\nhuudahti:\n\n-- Kas sitä! Enkös minä tiennyt! Johan minä alkupiteestä sanoin, että\nminä en ole yksin turkissani. Minä olen siksi monella härjän savulla\nmaannut, että vaikka minä olen tämän näköinen, niin minä olen monen\nmakuinen. Minua täytyy väistää hiiden väen.\n\nNyt aikoi taas Maija kuninkaan henkilääkärin opettamalla tavalla ruveta\nlykkäämään isännän selkää, mutta kun ei sitä vieläkään kärsinyt, niin\ntäytyi ruveta nytystelemään ainoastaan sormiensa nenillä.\n\nTämä kuitenkin Maijan mielestä tuntui kovin yksitoikkoiselta, niin\nsiinä hieroskellessaan alkoi puhella:\n\n-- Se kun on tuommoiseksi ruhtonut tuon selän, lyönyt ihan musuksi,\nniin vallan hyvää tästä ei tule, jos ei vaan pahaa verta oteta pois.\nKyllä täytyy kupata edes muutamia sarvia tuohon juuri, noin tähän,\nparhaan taikapaikan ympärille. Vai mitä sanotte?\n\n-- Lieneehän se parasta koittaa sitäkin, sanoi isäntä ja kipeästi\nvoihkien kääntyi syrjälleen.\n\nMaija kuultuaan isännän myönnytyksen, hyppäsi ylös, mennä hurahti\novesta ulos ja mennessään sanoi:\n\n-- Mitäs muuta, kuin sauna lämmitä ja sarvet likoon.\n\nSen sanottuaan Maija mennä huurotti suoraa päätä saunaan pannakseen\nsitä lämmitä, mutta kun huomasi saunan hyvin nokiseksi ja\npahasiivoiseksi, niin päästäkseen isäntäväen silmissä useammassa\nsuhteessa huomatuksi, palasi hän takaisin saunasta jo niine hyvinsä ja\ntullessaan porisi:\n\n-- Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää, kun sauna on yltä päältä nokinen\nkuin paha lakeistorvi, ja kokonaan roskan vallassa, kuin paha\nsikopahna, että keskellä on pikkusen onttoa, kuin karhun pesässä. Minä\npesen siltä silmät. Minun työhuoneeni täytyy olla puhtaampi. Minä en\nmillekään ole niin vihainen kuin lialle ja pahalle siivolle. Sille minä\nolen vihainen, kerrassaan vihainen.\n\nNiin poristen teki Maija tanhuan edustalla olevista havuista ja\nvarvuista suuren luudan, pani sen sylen pituiseen varteen ja sitä\nolallaan kantaen juoksun hypäkässä mennä mylkenti saunaan. Ja heti\nrupesi sieltä kuulumaan valtainen kohina, kun Maija sillä suurella\nluudallaan aivan vihan väessä alkoi lykätä, kuosmittaa seiniä ja lakea.\n\nViimein kuitenkin Maija sai saunan lämpiämään. Lämpiämisajalla laittoi\nhän sarvensa likoon, tarkasteli niiden rakkoja, hioi veistään ja väliin\naina liippasi sitä ja koetteli, joko hius puhaisemalla katkeaa sen\nterällä ja aina liippasi, siksi kunnes yhdenkään hiuksen sai poikki...\n\nKun nyt sauna oli lämminnyt niin, että saattoi siellä savulta olla,\nniin Maija pesi saunasta lattiankin, luutusi lasinkin ihan kirkkaaksi\nja ajatteli, että varmaan isäntäkin huomaa, mitä saunalle on tehty\nsitten viimenäkemän.\n\nMutta kun isäntä tuli röhkäen ja ähkäen saunaan eikä näkynyt huomaavan\nmitään, niin Maija alkoi selitellä:\n\n-- Katsokaas, isäntä! Eikös tämä sauna ole nyt erinäköinen? Eikös ole\nkuni silmänsä pessyt? Minä kun tämän ihan ylenalaisiaan luudin ja\nluustasin. Ja mikä töhkän paljous, kun monta suurta vasullista kannoin\ntuonne ulos! Nythän tämä on niinkuin ihmisten asunto. Minä olen tuolle\nlialle ja pahalle siivolle vihainen. Sille minä olen vihainen,\nkerrassaan vihainen.\n\nIsäntä ei tätäkään ollut kuulevinaan, ähki ja röhki vaan ja alkoi\ntyöntyä lauteelle, johon Maijakin koetti auttaa isäntää vakuuttamalla\npysymään portailla, kun tämä ei tahtonut jaksaa astua portaalta\ntoiselle, koski niin selkään.\n\nEmäntäkin tulla tuoksahti saunaan, auttamaan isäntää lauteelta alas,\nmutta samassa kun vaan oven aukasi, Maijalle mieliksi huudahti:\n\n-- Ai, ai! Jopa täällä nyt on Maijalla puhdasta ja valoisaa! Ei\nuskoisi. On ihan kuin eri sauna. Ne nuo meidän tytöt eivät perusta\nsaunasta mitään.\n\n-- Mutta minä olen lialle ja pahalle siivolle vihainen, kerrassaan\nvihainen, huudahti Maija innostuneena emännän kiitoksesta ja niissä\ninnoissaan porautti tuliselle kiukaalle suuren kiulullisen vettä, josta\nkohisten kuni koski rupesi tupruamaan tulenpalava löyly.\n\nIsäntä kuuli jo kiukaan äänestä, että ei hyvä peri, niin samassa\npaiskautui pitkäkseen ja kahden käden korviaan pidellen vihaisesti\nkiljahti:\n\n-- Voi, voi, sen toppo kun polttaa, eikä pääse pois! Voi, voi! No\nkaikkia sitä! Palaa tänne nyt!\n\nMaija ei kuitenkaan tähän hätääntynyt, hurautti vaan hameensa isännän\nkorviin, samassa sieppasi emännän hameen, ja mitä vaan oli saatavissa,\nja silmänräpäyksessä oli isäntä ylt'yleensä hameitten ja paitain\npeitossa, ja Maija voittomielisenä puheli:\n\n-- Ei ole hätää, ei ole hätää. Semmoisessa kukossa se juuri selkäkipeä\nhautuukin. Olkaahan vaan isäntä huppukorvissa niin kauan, kun vaan\njaksatte. Minä kihnauttelen hieman lisää löylyä, näin juuri, hieman\nvaan ripsauttelen, että kiuas on vaan aina äänessä. On tässä kyllä\nlöylyä, ei meillä ole kiirettä. Olkaahan vaan isäntä niin kauan kun\nvaan jaksatte. Tämä se juuri tekee hyvää selkäkivulle.\n\nIsäntä kuitenkin tunsi läpi sen ryökkäisen peitteensä rupeavan\npolttelemaan joka kohtaa, ihan kuin tulen välissä. Niin kohotti hieman\npäätään ja vihaisesti tiuskasi:\n\n-- Pane rikeneen ovi auki! Palvautuu tänne. Kaikkia hulluja... Ääh\nHerra Jumala... Palaa tänne nyt ihan karreksi.\n\n-- Mikä siellä nyt on, alkoi emäntä, onhan ovi jo auki, eikä täällä\nalaalla ole mitään.\n\nMaija ei kuitenkaan kuunnellut emännän puhetta, kun hän tiesi, että\njuuri oven aukaiseminen teki isännälle pahimman siten, että ovesta\ntunkeutuva kylmyys ahdisti kuumuuden juuri sinne, missä isäntä oli.\nMaija alkoi kuitenkin kiululla humata kylmää vettä ja huusi:\n\n-- Ei ole hätää.\n\n    Vesi on vanhin veljeksistä,\n    Tuli nuorin tyttäristä,\n    Vilu veljistä vihaisin,\n    Pohjolaisen pojan poika,\n    Pohjolattaren tekemä,\n    Imettämä ilman immen,\n    Tuulen tuiman tuuittama.\n\nNyt hälveni isännän ympäriltä kuumuus, juuri kuin se olisi paennut\nnoita Maijan voimakkaita loitsusanoja. Isännän mieli tuli miltei\nhyväksi, ja hävisi mielestä kaikki se karsaus, mikä oli syntynyt Maijan\nliikamääräisestä löylytyksestä ja epämieluisesta hamepeitosta. Eikä\ntuntunut isännästä ollenkaan vastenmieliseltä, kun Maija nousi\nlauteelle lykkäilemään isäntää, emännän ripsautellessa löylyä tarpeen\nmukaan...\n\nIsäntä oli nyt, Maijan mielin määrin kylvetettyä, laskettu alas\nlauteelta ja asetettu sitä varten laitetulle mattoalustaiselle\nkuppauslavalle, jossa nyt isännän löylystä punastunut vankka olento\nalastomana lojotti, ja Maija ketteränä kapperehti sarvikiulunsa kanssa\nja ikäänkuin emännälle huomaattaakseen puheli:\n\n-- Herrainen! Katsokaa, emäntä, tuota isännän selkää! Tuommoisina\npisoina on paha veri! No ei kummempaa. Näettekö emäntä noita\npilperoita?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No ei kumma, jos selkä on kipeä. Näettekö? Tuommoisina uituvina\nsiitä riettaan pamahduksesta on särkynyt, veri tunkeutunut ylt'yleensä.\nKatsokaahan tänne hartioihin asti! Mutta kyllä minä sille tiedän\nneuvon... Pannaanko tähän monta sarvea?\n\n-- Paneehan vaan niin monta kuin sopii, kuului isännän varma sana.\n\n-- Niin paljon kuin sopii, huudahti Maija. Niin paljon kuin sopii! Voi\nihme, kun on selkä kuin kapanalainen pelto. Menisihän tähän sata\nsarvea, mutta minulla ei ole kuin 25, ja viisi on näistäkin tämmöistä,\nkatsokaahan emäntä, tämmöistä pikku nyppyrää, joita minä silmäkipeissä\nsilmän alle ja hammaskipeissä leukapieliin ja leuvan nenään\ntiksuttelen. Kaksikymmentä on näitä oikeaa selkäsarvea, vaan pannaanhan\nne, mitkä on. Noin vaan harvasteeseen kahden puolen selkärangasta\nmoksautellaan. Niin saadaan nähdä, että hyvä tulee... Kas niin!\nRiittihän niitä, kun riittikin, ihan tarpeen teoksi. Jos enempi, niin\nliiaksi.\n\nMaija oli nyt kaksikymmentä sarvea iskenyt isännän selkään ja otti nyt\nsaunan akkunalta oravannahkaisesta tupesta kirkkaan tasakärkisen\nveitsensä, liivautti sen lappeita kahta puolta kämmeneensä ja puheli:\n-- Tässä se on veitsi, jommoista ei ole muilla kuppareilla. Ne ovat\ntökeröitä tämän rinnalla. Tämä se on raudan sydäntä, ihan itseään\nraudan sydäntä. Sain tämän ihan sattumalta. Puhoksella kuoli kerran\nmaan mainio kuppari, niin sen perillisiltä sain tämän neljällä\nkruunulla. Ajatelkaas, kuu hupsut möivät tämmöisen kaluu neljällä\nkruunulla. Olisin tällä jo saanut kymmenenkin, vaan tämä ei heltiä\nkahdellakaankymmenellä. Ajatelkaas, kun puhaisemalla menee hius tämän\nterällä ihan kuin korte poikki, ja katsokaas tätä minun hiointanikin.\nTämä on eri kiveä. Tämmöistä ei ole ei lähestulkoon muilla kuppareilla.\nSain tämän eräältä vanhalta sotamieheltä. Sanoi olevan Arabian kiveä.\nJa kyllä varmasti se sitä onkin. Sillä tulee veitsestä niin terävä,\nniin terävä, kuin ilmainen tulen kieli. Ajatelkaas, kun hius menee,\nnoin vaan omasta painostaan poikki.\n\nSitten Maija puhalsi kolme kertaa veitsensä terään ja varmalla painolla\nsanoi:\n\n    Sie oot poika Vuolangoisen,\n    Vuolahattaren tekemä:\n    Tuulettaren tuuittama,\n    Lännettären lämmittämä,\n    Alla ahjon Ilmarisen,\n    Sepän aimon astaloissa.\n\nTämän sanottuaan Maija otti sarven toisensa perästä irti ja huolimatta\nsiitä, että isäntä hammasta purren ähki ja tuskaisesti nujerteli\nruumistaan, lyödä rapsutteli haavoja niihin pullukoille kohonneisiin\nsarven sijoihin ja samassa vetäsi aina sarven sijalleen, siksi kunnes\noli kaikkien sarvien sijat haavoitettu.\n\nSitten Maija nykäsi ensimäiseksi haavoitetusta sijasta sakealla\nverimaksalla täytetyn sarven ja alkoi ihmetellä:\n\n-- Herrainen tätä siivoa! Katsokaa tätä, minkälaista öplökästä on tämä\nveri. Ihan kuin tervaa, ihan kuin pikeä. Ei kumma, jos miehellä on\nselkä kipeä ... ja tässä ... ja tässä... Katsokaa tätä, kun ihan joka\nikinen sarvi on täynnä samanlaista mörköttiä. Joksikin elävässä\nihmisessä menee veri! Mutta lähtee se nyt kuitenkin. Sen minä sanon,\nettä lähtee se nyt... Mutta ei uskoisi, joka ei näkisi, että\ntuommoiseksi menee veri riettaan ammunnalla yhdellä näpäyksellä, mutta\nlähtee se nyt...\n\nNäin ihmetellen oli nyt Maija tyhjentänyt sarvensa useita kertoja ja\npitänyt niitä isännän selässä niin kauan, kun vähänkään verta lähti.\nMutta kun veri oli heittänyt sarviin tulemasta, niin emäntä ja Maija\npesivät isännän puhtaammaksi kuin koskaan ennen. Ja istui nyt isäntä\nvaalenneen näköisenä kuppauslavan laidalla, kahden käden varoten\nitseään pystyssä pysymään emännän pyyhkiessä pyyhinliinalla.\n\nMaija ei ollut viimeisestä tempustaan vielä tähän asti puhunut mitään,\nmutta nyt hän otti seinällä riippuvasta salkustaan pienen mustan pullon\nja kynän ja huudahti:\n\n-- Tiedättekö, mitä tässä on?\n\n    Tässä sitä on kipehille voitehia.\n    Vammoille valevesiä\n    Vakasta Vipusenpojan,\n    Lippahasta Lemminkäisen.\n\n-- No se on Maija Maijojaan. Sillä on kaikkea ja minkä mitäkin, sanoi\nemäntä lystisti hymyillen ja katseli Maijan tiitterää olentoa, kun se\nkeppelehti irtonaisena ja ylpeänä siitä, että hänellä on sitä, mitä ei\nluullut muilla olevan.\n\n-- Sitä on meillä mitä tarvitaan, jatkoi Maija. Mitä meillä puututaan,\nsitä meillä ei tarvita. Tässä on lääkettä, joka on kaikkeen hyvää,\nsillä tähän on katsottu kaikki kipusanat ja synnyt ihan luteen synnystä\nlähtien. Ja tätä ei, sen minä sanon, tätä ei ole muilla kuppareilla,\nenkä tätä minäkään monessa paikassa näytäkään. Mutta nyt minä tässä\nisännän selkäkipeälle annan viimeisen passin... Ja tämä sulka.\nTiedättekö, että tämä on kyyhkysen sulka? Kyyhkynen on etelättären\nluonnon emon lempilintu, ja sentähden sen sulka pitää olla tämmöisissä\nasioissa, vaan sitä ei tiedä moni, eikä yksikään muut kupparit.\n\nSitten Maija aukasi pullonsa, pisti sinne kynänsä, alkoi sivellä\nisännän selässä mustanpuhuvina möllöttäviä pitkähaavaisia sarvien\nsijoja ja rukoilevalla tavalla harvasteeseen luki:\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    Rakas äiti armollinen,\n    Käy kipeät voitamahan,\n    Vaivat vaikahuttamahan,\n    Tuo'os tuolta voitehia,\n    Päältä taivosen yheksän.\n    Ota siipi sirkkuselta,\n    Puhas. sulka pulmuselta,\n    Kulta kynä kyyhkyseltä,\n    Päästä pääskyltä vipunen.\n    Voida niillä voitehilla,\n    Hau'o niillä hautehilla,\n    Niillä rasvoilla rapaja,\n    Joilla on Jesus voijeltuna,\n    Kaikkivalta katsottuna,\n    Pilatuksen piinattua,\n    Pahan vallan vaivattua.\n    Kun ei tuosta kyllin liene\n    Kipehille voitimiksi,\n    Pese Jesuksen verellä,\n    Huuho Herran hurmehella,\n    Pyyhi luojan kyynelillä,\n    Hautele haluvesillä,\n    Päästä miestä päättehistä,\n    Päästä päivistä pahoista,\n    Sitehistä sitkehistä,\n    Kipuvöistä kiintehistä.\n    Keskeä kivuttomaksi,\n    Päältä tuntumattomaksi.\n    Alta aivan terveheksi.\n\nSitten kun luku loppui, Maija kynällään veti kolme viisikantaa isännän\nselkään ja sanoi:\n\n-- Tämä se on temppu, jota ei kärsi ruma henki, vaan sen tekijää ei ole\nmonessa.\n\nNyt lopetti Maija voitelunsa, pani pullonsa suun lujasti kiinni, kääri\nsen kynän kanssa sitten riepumyttyyn ja pisti salkkuunsa. Mutta isännän\nhampaat olivat yhäkin lujasti yhteen puristetut, laajat kasvotkin\nolivat kurtistuneet tuskaisen näköisiksi ja melkein kokoon, ja väliin\nkuului: äh ... äh ... äh.\n\nEmäntä ei tästä ollut tietävinään, pujotti vaan kiireimmän kautta\npuhtaita lämpimiä vaatteita isännän päälle ja puheli:\n\n-- Kyllä kai siitä nyt veri lähti, jos siitä lienee tehoa. Ja sanoohan\nne muutamat siitä olevankin. Ja kun häntä tekee, mitä taitaa, niin ei\nsuinkaan siihen auta, kun kärsiä ja tyytyä. Yhtä on yhdellä, toista\ntoisella. Maailma on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä.\n\nMaijakin tuli tähän avuksi, ja kun huomasi, että isännän selkää yhä\nkarvastelee, niin alkoi puhella:\n\n-- Se kyllä hieman karvastelee, vaan kyllä sen miehinen mies kestää.\nMitäpä semmoisesta voiteesta olisi apua, joka ei vähääkään kiilamoisi.\nSiinä on kolmenlaista tärpättiä, kolmenlaista kynsirasvaa ja\nkolmenlaista pikiöljyä, kerrassaan yhdeksää ainetta, niinkuin sitä\npitääkin oikeassa voiteessa olla. Niin eihän se aivan mietoa ole, mutta\nkun siihen on katsottu kaikki synnyt ihan pienimmästä suurimpaan, niin\nsen karvasteleminen on vaan paljasta hyvää lääkettä kaikki.\n\nIsäntä ei sitä ollut kuulevinaankaan, vaan kun sai vaatteet päälleen,\nniin ähkien ja röhkien alkoi työntyä ulos, jonne Maija ja emäntä häntä\nkainaloista vakuuttaen saattoivat ja veivät sitä kyytiään kamariin.\nMutta Maija palasi saunaan, pesi siellä itsensä ja koko saunan ihan\npuulle puhtaalle ja pestessään itsekseen puheli:\n\n-- Minä olen tuolle pahalle siivolle vihainen, kerrassaan vihainen. En\nkärsi minä silmiini sitä. Ei kestä minun silmäni pahansiivoista saunaa,\nvaan nyt tässä saattaa vaikka häitä tanssata. Hih maailmassa, vaikkei\nolisi paitakaan! hihkasi Maija ja pyörähti lattialla polkkatanssin\ntapaan, mutta samassa jäi katselemaan saunan kaikille suunnille mitä\nsille vielä osaisi tehdä.\n\nMaijasta itsestäänkin tuntui se Hannulan uusi sauna tavattoman\npuhtaalta. Oikein sääli oli jättää sitä asumattomaksi, että kauan aikaa\nsieltä pois lähtiessään Maija katsoi ovelta saunaan ja mielessä jylähti\nraskaasti. Oi, että päiväksikään ei ole minulle suotu tuommoistakaan\nkotia...\n\n    Saapi käydä käskylöissä\n    Kyläläisten kynnyksillä.\n    Aina ouvoilla ovilla,\n    Veräjillä vierahilla.\n    Kynnys korkea kyläinen,\n    Matala kylän kamana.\n\nMutta pitkän tuokion siinä seisottuaan ja mietittyään kirkas kyynel\nsilmänurkissaan palasi Maija saunasta kotiin, mutta kun näki, että\nemännällä oli lämmin kahvipannu odottamassa, niin mieli palasi yhtä\niloiseksi kuin ennenkin, ja hän tunsi juuri kuni kotiutuvansa siihen\nperheeseen, niin kauaksi kun siinä tarvittiin.\n\nNäissä mielissään Maija isännän sivuihin laittoi vielä yöksi villaisen,\ntärpätillä kastellun kääreen, johon Maija luki loitsulukuja suuren\njoukon. Mutta aamusella kun isäntä tunsi selkänsä puoli terveeksi ja\ntunti tunnilta paremmaksi, niin rupesi hän ja emäntäkin uskomaan Maijan\nkehumiset melkein kaikki todeksi, ja Maija saikin kutsun tulla kahden\nviikon perästä taas kuppaamaan ja hieromaan, jos ei isäntää, niin\nmuita.\n\nMaija tämän kuultuaan tuli enemmän kuin hyvilleen ja moneen kertaan\nkumarrellen:\n\n-- Tulenhan minä toki. Mihinkäs minä sitten tulisin, jos en teille.\nUrpapuuhunhan se lintu lentää, sanoi Maija lyöden kädellään emännän\nlihavaan olkapäähän ja niissä sanoissa kuului sydämmellinen\nturvallisuuden toivo, että emännänkin sydän ihan lämpisi Maijaa\nkohtaan.\n\nSuuren tarakan sai nyt Maija Hannulan emännältä kaikenlaista\nruokavärkkiä lapsilleen vietäväksi Metsälän mökkiin. Ja kevein jaloin\nja hohtavin poskin Maija suurine konttineen mennä mylkytti kylän tietä\nMetsälään päin ja itsekseen hoki Hannulan emännän sanoja: Tulkaa kahden\nviikon perästä uudelleen!... Tulettehan?... Tulkaa kahden viikon\nperästä uudelleen!... Tulettehan?... Me olemme siinä varassa. Maija\nkuitenkin Rusalan tienhaaraan tultuaan poikkesi taloon ja tapansa\nmukaan istui heti emännän viereen ja alkoi nytystellä kaulasuonia.\nMutta nyt ei ollut Maijalla kertomista kaulasuonien mahkuroista vaan\nsiitä, että hän tulee Hannulan isäntää hieromasta ja kuppaamasta, ja\nmiten Hannulan isäntä kohta lautoja potkaseisi ilman hänettä.\n\n-- Hannulan isäntää hieromastako? huudahti emäntä.\n\n-- Niin, ja kuppaamastakin.\n\n-- No mitä ihmettä! Teppanan Riikkahan siinä on aina ollut\nkuukausittain ihan päntiönä.\n\n-- Mutta minua kutsui nyt Hannulan emäntä kahden viikon perästä\ntakaisin, ihan kirveen silmään varotti minua tulemaan. Kyllä ne nyt\nnäkivät, kuka on kuppari.\n\nEmäntä näkyi tätä itsekseen kummastelevan enemmän kuin Maijan kuuloon\nja oli kauan ääneti, mutta viimein arvellen sanoi:\n\n-- Minä uskon, että Hannulan isäntä ja emäntäkin ovat kyllästyneet\nTeppanan Riikkaan, kun se viime aikoina on tullut niin vaativaksi,\nettä saunakin pitää talon väen lämmittää valmiiksi ja kaikki hoito\npitää olla ihan nenältä haistaen, muuten ei ole panevinaan ei suunsa\nsisään. Kahvikin pitää olla väkevää kuin tulta, kerma sakeaa kuin\ntervaa ja sokerit suuria kuin rotan päitä.\n\n-- Oli siinä muitakin, jatkoi Maija. Ei ole Riikassa sen veräjän\ntukkijaa, minkä minä tukin. Ajatelkaas, kun oli isännän selän\nkirvestänyt, että makasi maassa makkarana ja enemmän silmäterään sieti\nkoskea kun selkään. Minulla ei auttanut muu keino, vaan minun piti\nKuikkalasta hakea kirves, jolla oli ruumiin lautoja hakattu ja kolme\nmatoa tapettu. Sillä kun paistelin ja höpilöin sekaan muutamia sanoja,\nsanoja semmoisia, joita ei ole Riikan suussa, niin sillä lailla saatiin\nkäsiksi... Sitten oli minulla voidetta, voidetta semmoista, jota Riikan\nsilmä ei ole ikänään nähnyt. Sillä kun minä voitelin, niin takaansa\nkatsomatta lähtivät riettaan juonet isännän selästä. Ja nyt hän on\nterve mies kuin pukki, vaikka eilen aamulla henkeään haukkoi. Se, se on\nseikka, joka Hannulan isännän ja emännän päästi älyynsä, kun näkivät,\nmikä eroitus on kupparilla ja kupparilla.\n\nVai Hannulan isäntää kävi Maija kuppaamassa! Mitähän siitä Teppanan\nRiikka ajattelee? Eiköhän Riikan kippuranenä kipristy yhäkin\nkippurammaksi, kun tietää saa, sanoi emäntä yhä ikäänkuin Maijalle\nmieliksi.\n\n-- Kipristyi mitä kipristyi, vaan kolo se tuli nyt Riikan leipään,\ntoisti yhä Maija hieroskellessaan emännän kaulasuonia ja hänestä tuntui\ntavattoman somalle, kun mielessä kaikui Hannulan emännän sanat: Tulkaa\nnyt takaisin kahden viikon perästä!... Tulettehan? Saammehan olla siinä\nvarassa.\n\nTällä kertaa ei Maija Rusalassa näillä kertomuksillaan kuitenkaan\nvoittanut muuta kuin puoli kuorrekukkoa, senkin pisti emäntä Maijan\nkäteen siitä hyvästä, että oli hieroskellut hänen kaulasuoniaan. Mutta\nkylälle levisi tieto Maijan ansiosta, että Hannulan isäntä niin heti\njaloilleen pääsi.\n\nTästä oli seuraus, että Teppanan Riikka joutui kiertelemään laitakyliä,\nentisiä Maijan jälkiä, ja Maijan nahkakorvuksinen ruskea kontti löysi\ntiensä Hannusrannan kylän suurimpien talojen porstuaan, ja Maijalle\nilmestyi puhdas ja eheä säkki sarvisäkiksi, entisen monin kerroin\npaikatun ja likaisen säkin sijaa.\n\n\n\n"]