[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCNJsgCiHRZ1ed3arNYaR-UjPrZ1io3hlFfpxgqoUYY8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},831,"Sattumuksia Jänislahdella","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"831-merilainen-heikki-sattumuksia-janislahdella","831__Meriläinen_Heikki__Sattumuksia_Jänislahdella",null,"romaani",[],[],"fi",1908,34127,218555,false,16689,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Sattumuksia Jänislahdella\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around Kaisa, a widow with three children, living in a modest cottage called Jahtiranta, who fears the arrival of a new pastor, which may threaten her current way of life. As the setting unfolds, it captures themes of community, the fragility of life, and the bonds of compassion.  The opening of the novel introduces Kaisa's anxiety regarding the arrival of the new clergyman in Jänislahdella, fearing she may be uprooted from her home. The narrative paints a serene picture of the natural beauty surrounding her cottage, contrasting with her inner turmoil. As Kaisa prepares to meet the new pastor's family, events lead to a tragic near-drowning of a child named Aili, sparking a flurry of emotions and actions that will likely intertwine the lives of Kaisa, the clergy, and the larger community. Throughout this beginning, we witness Kaisa's strength and the communal spirit that emerges in times of crisis, setting the tone for the relationships and challenges that will unfold. (This is an automatically generated summary.)",[],380,"Jänislahden pappilan mailla asuva leski Kaisa pelkää menettävänsä kotinsa, kun seurakuntaan saapuu uusi rovasti. Romaani kuvaa maaseutuyhteisön arkea, säätyeroja ja pienen ihmisen turvattomuutta muutosten edessä.","Heikki Meriläisen 'Sattumuksia Jänislahdella' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 831. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATTUMUKSIA JÄNISLAHDELLA\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.\n\n\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\n\nHaapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla\nkepotti valkea-ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine\npeltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa-aita, jonka päät\nparin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista\ntehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä\nsyystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon\njäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään\naina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden\npappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä\nleski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi.\nVaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen\nrovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman\nmitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja\nuusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka\nmieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli\nnäinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan\nmieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.\n\nLuonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla.\nVarhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä\nlepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät\nlehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien\nkisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin\nkajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.\n\nTästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät\nsiinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä\nrakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää\npesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä\nturvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja\nväliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia\nvesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita\nkasvoja.\n\nEilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden\npappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi\nsunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi\nnyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras\nkiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä\ntervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun\ntutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan\nparruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan\nJänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan\naikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona\nmitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes\ntaas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti\nalleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.\n\nKaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään\npappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä\noli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun\nkenelläkään muilla.\n\nMutta kummaa kummemmaksi kävi nyt Kaisan kiire, kun näki jo yhtenä\npilvenä mennä viiltävän kolmi ja nelihenkisiä kirkkovenheitä rantansa\nalatse eikä toivonut enää edes vilahdukseltakaan saavansa nähdä\nrovastinnaa tänä päivänä. Tämä pelko povessaan juosta kytyytti nyt\nKaisa metsän varjostamaa rantatietä pappilaa kohti ja oli hän hyvin\nlääpästyneen näköinen tullessaan pappilan kyökkiin. Sinne oli monia\nkymmeniä emäntiä jo ennen Kaisaa kerinnyt joille kyökkipiika tiuskui ja\näksenti. Mitä te tänne nyt tunkeudutte. Nuopa nyt vasta ihmisiä ovat\nkun täyttävät huoneen ettei ole jalan sijaa. Luistakaa toki ulos sitä\ntietä mitä olette tulleetkin. Kaisa oli aikeessa palata samassa takasin\nvälttääkseen talonväen suuttumusta, mutta kun näki että kaikki muutkaan\neivät olleet kovin kiireisiä pakenemaan jota paitsi toisia yhä työntyi\nsisään huolimatta piian yhäkin kiivaammasta säksymisestä niin Kaisa sai\nhieman rohkeutta ja sanoi: \"Minulla olisi rovastinnalle asiaa.\"\n\nKaisan sanoista kävi piian korviin salainen, kaino asiallisuus, sen\nkuultuaan hän hieman lamautui säksyämisestään, mutta kuitenkin melkeen\nvihassa aukasi kyökin toisessa päässä olevan oven ja tuikeasti\nkatsellen sanoi: \"Kun lienee asiallista asiaa, niin tuollakai se on,\nkun menet tuosta oikeanpuolimaisesta ovesta sisään.\" Samassa kuului\njoukosta ääniä: \"Minä, minä ja minäkin tahtoisin tavata rovastinnan.\nMinullakin olisi asiaa rovastinnalle.\" Mutta piika nykäsi kyökin oven\nkiinni semmoisella voimalla, että rakennus tärähti ja sanoi: \"On vuotta\nvoita syödä. Tapaattehan sen nyt vastakin, jos nyt tulo tuohakassaan\nette menekkään läkähdyttämään. Luulisi toki tuon ikäisillä ihmisillä\nsenverran olevan harinetta antaa ihmisille rauhan siksi, että saavat\ntulohengästyksensä huokua ulos.\"\n\nEmännät, tämän kuultuaan lähtivät luimussa korvin lipumaan ulos. Kaisa\ntunsi povessaan mieluisen liehauksen piian kovuudesta ja seisattui ihan\nhengittämättä kyökin oven taakse kuulemaan mitä piika toisille\nemännille kyökissä puhui. Ja samassa hän kuuli, kun rovastinna siinä\nhuoneessa, mihin hän neuvottiin menemään, kerkeällä kielellään oikein\ninnoissaan puhua selkutteli entisen kotipuolensa kuulumisia Jokilahden\nemännälle, joka oli tuonut vasta saatuja haukia rovastinnalle\ntuomisiksi, päästäkseen siten jo ensi alussa rovastinnan kanssa hyviin\nväleihin. Kaisa ei kuitenkaan malttanut kauan kuunnella ennenkun sitasi\nsuurikirjaisen vaaleapohjaisen päähuivinsa nurkat leukansa alle\nlujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi\nsisälle.\n\nRovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun\npuhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi seisomaan\noven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä hän\noikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään\nkuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi,\njuuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan\nkannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun talonpoikaispukuisen\nakan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi mustaa silmää, kuin\nnutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.\n\nRovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen\nnäköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran\nmielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta\nkuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: \"Mitäs teillä olisi\nasiaa?\"\n\n\"Rovastinnalle minulla olisi\", kuului Kaisan alakuloinen sana ja\nsamalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista,\njota voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä,\nmikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä\nkeksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä\nsuusta kuuluivat sanat: \"Mitä teillä minulle olisi?\"\n\n\"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan\nteitä näkemään\", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat,\ntuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan\nyhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan\nsilmien nurkissa ja pää painahti alemmas.\n\nTämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi mitään\nsanoa kiirehti sanomaan:\n\n\"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden\nisännän.\"\n\n\"Miten niin\", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin\nkääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan\nlaita oikeastaan on.\n\n\"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla\", alkoi emäntä, \"ja\nsitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi\nkolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin\nrovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän\ntämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen\nrovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan\nsylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta\nse on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me\nmuutkaan.\"\n\n\"Jahtirannan mökki\" -- keskeytti rovastinna. \"Siitä oli jo illalla\npuhetta... No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan.\nEttehän vielä tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut.\nTulkaahan tänne istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen\nrovasti ja rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin,\nniin kyllä surut haihtuvat.\"\n\nTämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen\nsohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui\nyhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui\nniihin rovastinnan sanoihin \"ihmisiä sitä mekin olemme\" ja siihen, että\nhän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa,\njoka sai istua rovastinnan vieressä.\n\nRovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat \"oikeammin\nrovastinna\", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan\nelämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on\nentisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi: \"Onhan\nse kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta ennen\nkaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa orpojen\nhuudon... Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän talon\nasukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen kantaaksemme\nelämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun Jahtirannan mökki on\nmeidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman talon perhettä, tunnutte\nihan sukulaiselta meille.\"\n\n\"Niin se on tosi se vanha sananlasku\", keskeytti Jokilahden emäntä\niloissaan, \"löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei\nluullut päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli\nsen ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään\nlähtien\".\n\n\"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään\nlähtien\", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.\n\nMutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa\nasemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen Kaisan\nkohtaloa jatkoi: \"Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan leskeksi\njääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta useimmassa\ntapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin silmänräpäyksessä\nkun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies\".\n\n\"Hukkui\"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa\nkupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti\nsanoi: \"Herra Jumala sentään\".\n\n\"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten\", jatkoi\nJokilahden emäntä. \"Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan\nviisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle\".\n\n\"Herra Jumala! mihin ne niin?\"\n\n\"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia\nlähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on\nkorkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken\nnujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli\nlasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon\nja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu\nnieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi\ntyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa\".\n\n\"Hyvä Isä sentään... Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se\noli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä... Voi voi sentään, että ihmiset\neivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa\", sanoi\nrovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.\n\nJokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan\nmielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: \"Eipä se nälkä katso pyhää,\neikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan\nhenkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut\ntoistaan tulesta auttaa\".\n\n\"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten ... sehän oli yleinen\nnälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä\".\n\nPuhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään\nkasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei\nkuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä\nrovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään,\nniin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan\nvasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.\n\nRovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: \"No jälelle\njäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte\ntulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti\nkun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen\nrintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä\nraamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o\nalku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla\ntulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon\nettä teillä on sieviä lapsia... Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja\nvalmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista,\nkaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa\ntoukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja\nluo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä.\nIlosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto\".\n\nTämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi\nseisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen\nturpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka\nsiinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi\nennenkun rovastinna lisäsi: \"Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta,\ntuntemattomalta ystävältä terveisiä\".\n\nKaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä\nniitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä\nviipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että\nrovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti\nulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan\nviimeiseen sanaan: \"me tulemme ensiviikolla käymään teillä\", sanoa\nvastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä\novessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi\nsydämellinen tyytymys.\n\nJokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa\njonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen,\nnousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi\nrovastinnaa.\n\nRovastinna kun näki, että emännällä on joku erinomaisempi seikka\nmielessä, niin kehoitti emäntää tulemaan viereensä istumaan.\n\nEmäntä jo sohvalle rovastinnan viereen istuessaan tapansa mukaan laski\ntoisen kätensä rovastinnan olkapäälle ja sanoi: \"Olisi minun ja monen\nmuun mielestä todella mainio asia, jos tuo Kaisa löytäisi teissä\nturvansa samoin kuin entisessäkin rovastinnassa ja saisi asua siinä\npaikassa, mihin se nyt on niin lämpimästi kotiutunut. Jos hän siitä\ntulisi pois, niin tuskin hänestä olisi enää ihmiseksi, hän on siksi\nheikko kappale\".\n\n\"Hyvä Isä! Miksi niin?\" kuului rovastinnan sanat ja silmät pyöristyivät\nrenkaisilleen rävähtämättä katsomaan emäntään.\n\n\"Siksi, että se on lapsi ja lapsena pysyy. Jos ei saa lapsena olla, se\nmurtuu. Hän oli jo pyöräinorsilla jäädäkkö ihmiseksi miesvainajansa\njättämismurheen aikana. Ja jos olisimme, ja etenkin entinen rovastinna,\nvähempää huolta hänestä pitäneet, niin ei olisi Kaisa ihmisten\njoukossa. Mutta se entinen rovastinna osti tuon Jahtirannan mökin\nentisiltä asukkailta ja asetti siihen ja hoiti yöt päivät, kun\nvastasyntynyttä, niin siihen se hiljalleen vakausi siksi mikä hän on.\nVallan vanupäistä hänestä ei tule koskaan\".\n\n\"Johan minä huomasin hänestä ihan ensi näkemässä\", keskeytti\nrovastinna, \"että hän on päästä pilalla, tai on ollut ennen. Sen näin\nihan hänen silmänluonteestaan\".\n\n\"Miksi ei sitä näkisi\", vakuutti emäntä. \"Hän lienee jo siinä suuressa\njaossa jäänyt vähemmälle osalle. Esimerkiksi hän on hartaitten\nuskovaisten ainoa lapsi, vaan ne parhaalla mahdillakaan eivät saaneet\noppimaan lukemaan. Hän ei tunne iitä vaikka kaksisauvassa tiellä\nvastaan hiihtäisi.\"\n\n\"No, herra Jumala! Miten se on päässyt seurakunnan yhteyteen ja\nnaimisiin?... Kuulinhan teidän sanovan, että hän on leski\".\n\n\"Niin onkin. Asia on näissäpuhutuiksi semmoinen, että hän jo\nseitsemäntoista vanhana sikiönä sekautui ikävällä tavalla\nmiesvainajansa Erkin kanssa. Kaisan vanhemmat olivat silloisen rovasti\nPaulinin kanssa ihan ystävykset, kun paita ja pohkea. Tämän Kaisan äiti\noli silloin kesäisen päivän rovastin jalan juuressa itkenyt ja\npyydellyt Kaisaa otettavaksi seurakunnan yhteyteen. Rovastipa oli\nsuostunut pyyntöön, mutta oli kuitenkin erään pitkänpituisen\niltarupeaman jankannut ja hikoillut Kaisan kanssa uskotellen hänelle\nraamatun totuuksia. Mitä lienee saanut aikaan sitä ei kukaan tiedä.\nSeuraus vaan oli se, että Kaisa ensipyhänä samalla kun kuulutettiin\nkristilliseen avioliittoon nähtiin ensikerran ripillään... Joko nyt\nkäsitätte?\"\n\n\"Kyllä... Mutta voi raukkaa todellakin... Muuten on niin sievä ja\nkaunis. Jumalan luoman puolesta ihan kun tauluun maalattu. Kädetkin\nniin hienot, pehmeät ja valkoset juuri kun herrasväessä kasvaneella.\"\n\n\"Hyvän päivän lapsipa hän onkin. Kodin kukkana hän olikin kotonaan\".\n\n\"Sanoitte ainoa lapsi. Miksi hän kodistaan joutui niin ajelulle?\"\n\n\"Huonot ajat kun olivat, hävisivät vanhemmat ihan puille paljaille.\nKöyhäinhoitoon kuoli isä ja äiti on ruotilaisena Keralan kylällä...\nErkki oli mies, kuin mies, mutta kun joutui kirvesvarrellaan elättämään\njoukkoaan, niin suoraan siinä pidettiin\".\n\nRovastinna tämän kuultuaan kallisteli päätään ja tuskin kuuluvasti\nsanoi: \"Ja Kaisa sitten aivan saamatoin\".\n\n\"Se ei ole aivan totta. Vaikka täytyy sanoa, että varsinainen leipä on\nollut juuri tästä talosta, niin avulle asti se ansaitsee kutomisella ja\nompelemisella. Ja ahkerampaa tuskin löydätte vaikka kirjoilla\nhakisitte. Eikä hänen kotinsa ole saamattoman koti. Lapsetkin niin\npuhtaat ja hyvissä vaatteissa, ettei herroilla paremmin ja huone puhdas\nja kukkia monenlaisia huoneessa juuri kun porvarin salissa\".\n\n\"Vai niin, vai niin. Häntä täytyy tulla tuntemaan. Eipä kumma, jos\nentinen rovastinna on häneen mieltynyt. Ei mikään ole miellyttävämpi\nkuin tuollainen iso lapsi, kun se muuten on puhdas elämäntavoiltaan ja\nsielultaan\".\n\n\"Kyllä varmaan Kaisa tulee teitä miellyttämään\", vakuutti emäntä.\n\"Vaikkapa Kaisa onkin vähän kevytkenkäinen, kuten hän on, vaan kunhan\nse taas selviää näistä nykyisistä huolistaan, niin näette Kaisassa koko\nJärvilahden pitäjän miellyttävimmän naisen\".\n\n\"Soma on sitä tulla tuntemaan\", sanoi rovastinna lopuksi ja alkoi\nvetäytyä pois emännän seurasta minkä emännän terävä silmä huomasikin\neron merkiksi. Hän nousi seisalleen ja tarjosi kätensä hyvästelläkseen\nrovastinnaa. Mutta rovastinnan kädestä pitäen sanoi: \"Tokihan käynette\nmeilläkin. Tullaan siellä aikaan. Meillä pyydetään aina verestä kalaa,\nhaukia kuin juohteita, siikoja kuin lohia, säynäitä kuin sianporsaita\nsaadaan joka päivä. Eikä nekään ole yksinään varana. On meillä vielä\nvanhaakin lihaa viisi siankinkkua, raavaan raukko ja kolme\nlampaanpaistia. Ja onpa kolme vasikkaakin, joilla on selät kuin\npolsterit, jos niistä yhden syömme, niin ei koirakaan perään hauku.\"\n\n\"Ai, vasikan paisti\", keskeytti rovastinna loistavin kasvoin. \"Rovastin\nparas tämän elämän herkku on juuri vasikanpaisti. Kyllä uskon, että\nrovasti lähtee sinne raamatun selitystä pitämään\".\n\n\"Niin no, silloinpa saamme tarjota mitä meillä on\".\n\n\"Kiitos, kiitos. Onhan se kirjoitettukin, että joka evankeliumia\nilmoittaa hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman. Te olette\naivan oikeassa. Kiitos, kiitos\".\n\n\"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt,\nenkä ole koskaan eksynyt\", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti\nulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan\nlukeminen, kun jätti \"siitä\" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään\nhengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei\ntarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman\nvasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun\npaikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.\n\nTätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin\nvievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja\nkirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien\nolevan jo auki.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\n\nParin päivän takaa rovasti ja rovastinna kymmenlukuisine lapsineen ja\nkolme kirkonkylän muijaa kantajina tulivat venheellä Jahtirannan Kaisan\nkotiin, kylään, kuten rovastinna oli Kaisalle luvannutkin.\n\nRantaan tultua ja rannalle noustua lapset kesäpukuisina lähtivät\njuosta vilkittämään sankkana parvena taloon; niitä seurasivat\nsoutajamuijatkin, mutta rovasti jäi rannan töyräälle seisomaan. Siinä\nhän seisoa hamotti, pitkä, tumma viitta yllään, kuin variksen pelätti\nja katseli järvelle ikäänkuin nähdäkseen niitten tulojälkensä väreitten\nharvenevan ja häviävän näkymättömiksi sinertävän kirkkaalla järven\npinnalla, mikä puolipäivän auringon valaisemana törmältä katsellen\nnäytti olevan kallistuksissa törmää vasten. Siinä hän katseli ulapalle,\nvaikka ei siellä mitään erityistä ollut mikä hänen viekkaasti\nvilkkuvaan juutalaissilmäänsä olisi voinut näkyä. Eikä hän tahtonut\nolla näkevinäänkään mitään, mikä on maallista, sillä hän tahtoi\nnäyttäytyä paljaana hengen miehenä, kuten oli jo vaalisaarnassaankin\nsanonut, hän tahtoi koota vaan yksinomaan tavaraa taivaassa.\n\nRovastinnakin aikoi jäädä rovastin mukaan seisomaan rannalle, mutta kun\ntalosta alkoi kuulua Kaisan iloinen ääni lapsien sinne saapuessa, niin\nlähti hän lyhyillä jaloillaan kiireimmän mukaan astua töpeltämään taloa\nkohti, missä Kaisa huutaen terve tulemaan, terve tulemaan, juoksi\nvastaan ja luokse päästyään ryhtyi taluttamaan rovastinnaa, kun hänen\nmielestään rovastinnan kulku näytti niin aikaansaamattomalta siihen\nkiireeseen nähden, mitä muistutti käsien sinne tänne huiskiminen astua\npetkeltäessä ylösmäkeen. Mutta ei rovastinna kuitenkaan tulta polttaen\nkiirehtinyt taloon, vaan ennen kaikkea kiirehti näkemään taloa\nulkopuolelta ja ihaili: \"No ihme ja aika, kun teillä on täällä sievä\ntalo ja kauniilla paikalla. Järvikin tuossa päivän puolella niin\nsomasti juuri kuin laitettu. Ja miten nätti puisto tuossa pellon\nvaiheilla vielä monista eri puista juurikuin istutettu. Rovasti hoi! Et\nusko kuinka nätti puisto täällä! Tulehan tänne! Ja kuinka kaunista\nnurmea tuossa järven kielellä, ihanhan siinä kukat kohta puhkeavat, ai\nai. Ja tässäkö perunamaa? Onko se jo kylvettyä? Onhan se. Ai ihme kun\nperunakin on jo kylvetty. Kuulehan. Hermanni, kun perunakin täällä on\njo kylvetty. Ai ai. Ei ole kumma jos teidän olisi vaikea tästä lähteä,\nvaan ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä, ei suinkaan, eihän toki\nmissään nimessä.\"\n\nTämän kaiken kertoi rovastinna senlaisella kiireellä, ettei Kaisa\nkerinnyt sanoa sekaan mitään eikä hän juuri osannutkaan puhua mitään\nsiitä hyvästä mielestä, että oli saanut pappilan herrasväet\nvieraikseen, hoki vaan ehtimiseen: \"Kun tulitte, kun toki tulitte. Ai\nai kun tulitte.\" Sitten hän otti puukasastaan pieniä kuivia puita\nsyliinsä, juoksi niitten kanssa keittiöönsä tulta laittamaan ja jätti\nrovastinnan yksinänsä ihailemaan puistoa ja kaikkea mitä näki.\n\nRovastinna oli nyt tästä parin sadan askeleen pituisen matkan kävelystä\nja puhumisesta väsynyt aivan läähättämään asti ja istui nyt puiston\nsiimekseen kahden kauniin haavan väliin asetetulle puulavitsalle, missä\nryöheä oksainen kuusi jäi selän taakse ikäänkuin muuriksi itätuulta\nvastaan. Siihen kahden puolen kuni kanan pojat talosta juoksivat\nnuorimmat lapsetkin ja kiirehtivät äitinsä rinnalle. Tulivatpa talon\nlapsetkin vierasten lasten mukana kainoina sormiaan suissaan\npyöritellen katsomaan vieraita ja kun antoivat kättä rovastinnalle,\nniin saivat nekin tulla istumaan yhteen joukkoon.\n\nVanhemmat pappilan pojat eivät perustaneet äitinsä seurasta, vaan\nasettuivat nurmelle koppisille, mistä rupesikin hälinä ja keppien kopse\nkuulumaan ja aina kapsauksen kuuluessa koppi vimmatusti pyörien lenti\nmilloin järveen, milloin Kaisan perunakylvökselle, milloin mihinkin.\nNiinpä pojat milloin järvestä koppia kahlaessaan kahlasivat liki\nvyötäisiään veteen ja muutenkin veden pärskämisestä kastuivat melkeen\nlikomäriksi ja toisekseen juoksivat pölisevää porokkaa Kaisan\nperunakylvöksellä. Siitäpä Lilli, rovastinnan kymmenvuotias tyttö,\nmarisi. \"Voi, mamma, katsokaa mamma, kun Janne, Konsta ja Kaapus\nrypevät itsensä tuolla tavalla vedessä ja porossa. Voi, ettekö näe\nmamma miten Kaapuksenkin uusi mekko ja pöksyt ovat ihan poron\nvallassa.\"\n\n\"No elähän Lilli\", muistutti rovastinna. \"Se on terveellistä pojille,\nne ovat saaneet talven koulun penkillä istua kyköttää niin antaapa\nniitten nyt ensi kerran tänä kesänä venytellä jäseniään. Kyllä poro\npesemällä lähtee.\"\n\nSiihen katkesi Lillin marina senkin tähden että rovastikin tuli nyt\nsinne. Hän ei kuitenkaan näkynyt välittävän kestään, istua köhjähti\nvaan lavitsan nenälle juuri kun olisi yksin maailmassa rykästelihän\nvaan ja tyhjää nieleksiä kumautteli, että paksut kaulasuonet korkeina\nmakkaroina näkyivät harmaalla kaulalla.\n\nKun rovastinna näki rovastin niin kovin itseensä vajonneeksi, niin\ntahtoi hän huomiota viedä kopimiehiin ja ihastuneena alkoi: \"Kas tuota\nJannea taas, miten paukautti koppia että lentää ihan näkymättömiin.\nMistään tuo perät tekee. Katsohan sinäkin, Hermanni, tuonne miten koppi\nmennä rollottaa. Sinne se nyt kupsahti kanervikkoon. Lienee siinä\nKonstalle nyt kotvaksi hakemista. Mutta samaa talon työtäpä se\nlienee... Saatte siinä nyt Janne ja Kaapus avossasuin odottaa kukaties\ntovinaikaa... Kas. Eläpäs vaan. Mutta Konsta löysi, kun löysikin jo\nkopin ja tuolta tuon matkan päästä se nyt nakata virittää tulemaan. Kas\nniin vaan, Jannen keppi on vastassa! Katsohan, Hermanni, miten Jannea\nvetää jo kieroksi ja katsohan keppiä miten se on ottamuksillaan. Kas\nniin! Se olikin kepsuu... Katsohan, katsohan, Hermanni, miten tuo koppi\nnyt viiltää tuolla ilmassa, nyt se vasta taipaleen tekee. Saa siellä\nnyt Konstu riepu juosta ja kupustaa, kun menee tuone mäen taakse ettei\nnäe suuntiakaan mihin putoaa. Mutta jopas arvasivat toisetkin, että\nlähtivät joukolla hakemaan. Se olikin parasta... Viipymäänpä rupesivat\nsiellä\".\n\nRovasti ei näistä rovastinnan kehoituksista paljon innostunut, olihan\nvaan rovastinnalle mieliksi joskus katsovinaan sinne kopin lyöjiin\npäin. Oli vaan itseensä sulkeutuneena ja mietti mille kannalle on\nasetuttava tässä uudessa paikassa ja minkälaisena näyttäytyminen jo\nesim. tänä päivänä ja mistä raamatun paikasta olisi näin pienessä\njoukossa otettava selityksen aine. Ottaisinko neljän kaltaisesta\nkylvöpellosta... Ei, ei se sovi nyt, kun on vaan neljä akkaa kuulemassa\nja niistä täytyisi kolme tuomita helvetin omaksi tai vähintäin riettaan\njälille ja yksi vaan autuutta perimään. Ei, ei se sovi, ne\nloukkautuisivat ne kolme siitä, sanoi rovasti mielissään ja hieman\npunalti päätään... No tuhlaaja pojasta... Ei siitäkään näin pienelle\njoukolle... Hyvästä paimenesta... Kas, se sopii. Siitähän voi puhua\nvähillekin kuulijoille kun se aine kuuluu juuri papille itselleen...\nSiitä minä puhun, sanoi taas rovasti mielessään ja rupesi miettimään\nmiten hän sovittaa itsensä siihen paimenen kohdalle, miten hän juuri on\nottanut tehdäkseen kaiken minkä voipi varjellakseen laumansa susilta ja\nmuilta ilveksiltä. Ja miten hengen maailmassakin löytyy monenlaisia\nsusia, miten joku susilaji vaanii ilveksen tavalla, kuten tavallinen\nilveskin jänistä. Ja miten taas löytyy senlaisia susia, jotka\nsuorastaan hyökkäävät niskaan. Siitä minä puhun, sanoi rovasti\nmielissään ja punalti taas hieman kuivan näköistä päätään. Sen näki\nrovastinnakin ja ymmärsi nyt rovastin syventyneen niihin\nhengellisiinsä, niin ei tahtonut häiritä millään puheellaan. Mutta kun\npojatkin olivat kadonneet sinne mäen kirman taakse, niin olo alkoi\ntuntua yksitoikkoiselta ja hän lähti astua mylkentämään talon asuntoon\nmissä jo oven aukaistessaan huudahti: \"Ai ihme, miten täällä on siistiä\nja puhdasta ja kaikki sievästi ihan kun herrastalolla!\"\n\nSamassa työnsi auki saranoilla varustetun akkunan sieltä puiston\npuolelta ja huusi: \"Tuleppas, Hermanni, katsomaan, miten täällä on\nsievästi. Et usko. Täällä on keinutuolikin, ihan kuin herrastalossa\".\n\nRovasti kun kuuli, että siellä on keinutuoli, missä on kaikkein helpoin\najatella niin rykäsi nyt rinnastaan sinne kertyneen ysköksen, sylki sen\nmaahan ja lähti astua toikkuroimaan sisälle. Rovasti istui nyt\nkeinutuoliin ja ilostuneemman näköisenä äsköisestään puheli sitä ja\ntätä, vaikka ei mitään asiallista. Ja kukapa siinä olisi mitään\nasiallista kuullutkaan, kun rovastinna kävellen huoneen kaikilla\nsuunnilla kyseli: \"oletko sinä, Kaisa, tämän ja tämän ja tämänkin\nhuonekalun itse laittanut, vai ovatko ne entisen pappilan herrasväen\nantamia?\"\n\nKaisa kyllä kahvia keittäessään koitti vastata rovastinnan kyselemiin\nminkä kerkisi, mutta kyselemiset eivät sillä loppuneet se vaan kyseli\nja kyseli.\n\nNyt kuitenkin Kaisalla joutui kahvi, jota juodessa rovastinnan pienet\ntytöt katselivat siitä auki olevasta akkunasta ulos ja näkivät, että\npojat, kun eivät löytäneetkään enää koppiaan, olivat menneet uimaan ja\nmäikäröimään rannalle.\n\nTämän nähtyään Lilli kiimasi rovastinnaan syliksi ja alkoi: \"Voi,\nmamma, kun Janne, Konstu ja Kaapus ovat menneet uimaan. Saammeko mekin\nmennä, saammeko mamma?\"\n\n\"Ei nyt toki vielä, kylmähän nyt on vielä\", esteli rovastinna vaikka\npuoleksi näytti lupaavan.\n\n\"Eihän se ole meille kylmempi, kun pojillekaan ja näin lämmin\npäiväpaiste. Me menemme, mamma?\"\n\n\"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin,\" sanoi Saimi, Kaisan\nvanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.\n\n\"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa\ntalvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi,\nmutta muistakaa se ettette kauvan ui\", sanoi sitten rovastinna ja\nhymyili nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta\nlapset tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon\njuoksemaan ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi\nhuusi: \"Me menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne,\ntäällä me aina uimme\".\n\nRovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie\nsattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta\nei kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:\n\n\"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan\nväkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän\ntuli. Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen\neivät eläneet elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me\nsitten kävimme kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on\nvielä kuin rauta. Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä\nse tuntuu aika lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän\ntyttöjä ei pitele piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa\npäivässä uida\".\n\n\"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä\", mukautti rovastikin.\n\"Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin\nkylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää\".\n\nSen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan.\nKaikki uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja\nniin he lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva\noli. Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle\nrinnalleen istumaan.\n\nKaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan\nkädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas\nistua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto\npunaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa\nverraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät\nsalavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa,\nmutta vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän\nkädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan\nkäsiksi ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän\ntehtyään hän vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti\nhartaan muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä\npaimenesta. Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua\nruumistaan nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen\nikäänkuin tahdiksi lukemiselle.\n\nKaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin\nluuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan\nhoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt\nmitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se\noli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä\nrovastinnan äskeisissä sanoissa, että \"ei teidän tarvitse tästä koskaan\nlähteä pois, eihän toki, missään nimessä\".\n\nRovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien\npäällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti\nmiten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä\nlammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki\nponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun näki nyt jo\nkaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi rovastinnan tahdin\nmukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi hän siihen tavattomaan\nsuureen suuhunsa sanoja, että hänenkin terveytensä on mennyttä kalua,\nkun kerran sairaan luona käydessä vilustui, mutta se ei maksa mielestä\nmitään, kun sairaan sielu tuli varmasti pelastetuksi kuni tulesta\nkekäle. Suurena oli jo rovastin korviin asti aukeava suu sanomaan näitä\nsanoja, vaan samassa aukesi ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen\nääni: \"Aili sukelti järven pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme,\nhuusimme ihan joukolla, mutta ei tule, siellä on vaan selällään.\"\n\n\"Herra Jumala siunatkoon\", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos\nsyöksyessään huusi: \"Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!\" ja lähti juosta\nmylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.\n\nTähän katkesi nyt rovastin saarna, viskasi raamattunsa lähellä olevalle\npöydälle ja lähti pitkillä säärillään juosta rötkistämään niin\ntottumattomattoman näköisesti kun ensikertaa eläissään olisi\njuoksemassa. Kaikki ne soutaja-akatkin juosta huntostivat sinne\nHiekkakaarteeseen, missä näkivät lasten hätäilevän mikä alastonna,\nmillä joku vaatekerta päällään.\n\nKaisa se kuitenkin kaikista ensiksi joutui rantaan ja alkoi silmäillä\nsinne lasten osottamaan suuntaan, mihin ne sormillaan osottivat ja\nsanoivat: \"Tuolla, tuolla se on Aili. Se liikkuu siellä, vaan ei tule\npois, vaikka olemme huutaneet.\"\n\n\"Liikkuuko!\" huudahti Kaisa ja terotti silmiään siihen valkoiseen\nesineeseen, mikä näkyi syväyksen rinnalta järven pohjasta noin\nkaksikymmentä askelta rannasta.\n\nHän ei kuitenkaan huomannut sen liikkuvan, mutta hiljalleen läikkyvä\nkirkas järven pinta petti lasten silmät.\n\nRovastinnan korviin oli käynyt lasten sanat \"se liikkuu siellä\", niin\nse lisäsi hänen hätäänsä ja huusi: \"Hyvät ihmiset, ottakaa Aili pois\njärvestä! Ottakaa, ottakaa Aili pois. Voi voi Aili raukka. Ottakaa,\nottakaa Aili pois järvestä. Tepä nyt ihmisiä olette, kun ette ota lasta\npois järvestä!\"\n\nRovastinna kun näki hätäillessään, että kaikki ovat hätäytyneet,\netteivät mihinkään kykene, niin syöksyi järveen, vaikka hän ei\nnähnytkään missä paikassa Aili oli ja mennä tohkasi jo vyötäisiään\nmyöten veteen, vaan rovasti harppasi jälessä ja veti rannalle. Siinä\nhän olkapäistä pidellen hallitsi tuskissaan parkuvaa ja riuhtoilevaa\nrovastinnaa ja vakuutteli: \"No, elähän nyt mamma, ei tässä hätä auta,\njohan pojat tuovat venettä. Kyllä nyt kohta saadaan Aili pois. Maltahan\nnyt mielesi, mamma, korvathan särkyvät siitä huutamisen paljoudesta.\nKas, nyt vene on jo paikoilla. Kyllä nyt Aili saadaan ylös.\"\n\nJanne, Konsta ja Kaapus olivat huomanneet hädän ja soutaa meliskoivat\nvenettä paikalle, mutta kun ei veneessä eikä rannalla ollut mitään niin\npitkää asetta millä olisi yltänyt pohjaan siinä kohti missä Aili oli,\nniin lähtivät jokainen, paitsi rovasti, jonka täytyi yhä pidellä\ntuskissaan parkuvaa rovastinnaa, juoksemaan mikä minnekkin saadakseen\nasetta, mikä yltäisi pohjaan Ailin kohdalle. Sieltä ja täältä alkoi nyt\naitain särkemisen ryskettä kuulua ja yksi ja toinen jo juoksi millä\naidas millä mikin karanko olalla, joitten kanssa hyppäsivät venheeseen\nja silmänräpäyksessä syöksivät venheen sille paikalle, missä Aili\nnäkyi. Mutta kenenkään ase ei ylettänyt hipasemaankaan Ailia, vaikka\nkuinka koittivat kurkotella. Ja kun kuivain aidastensa kanssa sorrivat\nvedessä pohjaan päin niin vene pyörien sinne tänne pakeni milloin\nselälle milloin minnekkin ettei pienimmäksi hetkeksikään asettunut\nAilin kohdalle minkä vaikutti se, että kuivat aidakset vedessä\nkiskoivat itseään veden pinnalle niin voimakkaasti, että taaskin voivat\npitää vedessä. Tästä akat alkoivat syyttää toisiaan ja hätäillä. \"Elä\nsinä sillä lailla.\" \"Enhän minä, vaan tuo Soppa.\" \"Vai Soppa, kun itse\njuuri työnnät venhettä.\" \"Miten minä työnnän, kun ei yltä pohjaan.\"\n\"Tuo Elli, kai se.\" \"Vai Elli.\" \"Itse harritte kuin hankisääsket.\" \"No\nherra Jumala tätä venettä, kun pyörii kuni syötävä. Elkää edes kaatako.\nElkää Jumalan luomat kaatako. Herranen aika, kun pakenee vaan selälle.\nJumala armahtakoon meitä.\"\n\nTämän näkeminen yhä suurensi rovastinnan hätää ja itseään väännellen\nparkui: \"Ottakaa rakkaat ystävät Aili pois. Voi rakas Jumala, kun\nhukkuu tuo lapsi tuonne, eivätkä ota pois. Voi minua onnetonta, minun\ntäytyy päästä noutamaan Aili pois.\" Akkain sorriessa kulkeutui\nkuitenkin venhe Ailin kohdalle ja rovastinnan yhä tuskaisemmaksi käypä\nparkuminen kävi Kaisan korviin ja kun tiesi osaavansa sukeltaa niin\npaiskautui veteen umpipäähän, mistä melkein samassa tuokiossa pullahti\nveden pinnalle varatonna retkottava alaston Aili kainalossa. Akat\nkiirehtivät nyt ottamaan venheeseen ja kohti kurkkuaan huusivat:\n\"Herrainen tuota Kaisaa, herrainen tokiisa tuota Kaisaa! Sinä vasta\nihminen olit.\" Ja Ailin kun olivat saaneet venheeseen rymeytyivät\njoukolla vetämään Kaisaa venheeseen. Mutta kun saivat Kaisan venheen\nlaidalle ryntäitään myöten jo Kaisa itsekin rupesi auttamaan itseään\nvenheeseen. Nyt vesi rupesi riitelemään Kaisan jalkoja venheen alle.\nSilloin venhe humahti vettä täyteen mistä ilmaa repäisevä parahdus\nkuului: \"Herra Jumala, kun hukumme kaikki!\"\n\nKaisa heittäytyi nyt venheestä irti ja alkoi uida maalle, niin akatkin\ntointuivat hädästään ja meliskoivat sitä vesilastissa olevata venhettä\nrantaa kohti minkä pohjassa Aili oli yhä veden sisässä samassa asemassa\nkun järvenkin pohjassa.\n\nRovastinna riuhtoen itseään rovastin käsistä irti huusi: \"Tuokaa,\ntuokaa pikemmin Aili tänne. Hyvä Jumala kun vielä venheeseen hukuttavat\nlapsen! Tuokaa Jumalan luomat Aili tänne, voi, voi!\"\n\nJopa joutui venhe lähelle rantaa mitä akat pohjasta pitäin nyt melkein\nsyrjittäin työntivät rantaa vasten silmät yhä hätäisesti pyöreinä\näskeisestä hukkumisen pelosta. Silloin rovastinna riuhtasi itsensä\nrovastilta irti täysin sylin rymähti ottamaan venheen pohjassa vedessä\nheiluvaa Ailia. Mutta kun sai Ailin käsivarsilleen ja näki sen pään\nvaratonna retkahtavan alas, niin rovastinnan suusta pääsi sydäntä\nsärkevä parahdus: \"Voi, voi! Kuollut on!\" Siinä kauhussaan oli vähällä\npudottaa Ailin rantahiekalle, vaan Kaisa tapasi kiinni ja kantoi\nnurmelle. Sinne ne märät akatkin juosta vutkeltivat ja huusivat:\n\"Puistellaan, puistellaan! Ei se ole kuollut, kun se on pehmyt. Kyllä\nse virkoaa, kun se on vielä pehmyt. Näin vaan puistellaanhan ja\nretuutetaan, joka jäsentä, kättä, jalkaa näin vaan, tai vaan\nriiputetaanpas jaloista. Näin vaan. Puistelkaahan nyt kaikkia jäseniä.\nRetuuttakaa vaan kättä, jalkaa... Niin vaan... Juuri niin... No\npannaanpas taas nurmelle ja nujuutetaan siinä, näin vaan... Näin vaan.\"\n\nTätä nujuuttamistaan akat Ailin virkoamisen toivossa ihan innoissaan\ntekivät pitkän aikaa neuvoen toinen toistaan mihin rovastikin kälkätti\nsekaan yhtä ja toista. Mutta akat eivät joutaneet kuulemaan rovastin\nkälkätyksiä paremmin kun rovastinnankaan voivotuksia, kun se myötäänsä\ntuskitteli. \"Voi Aili rakas, voi Aili rakas!\" Kuuluivat ne akkain\nkorviin vaan jonkunmoisilta sekaääniltä lapsijoukon parkumisien seassa,\nmistä kaikesta syntyi ilmaa täyttävä ruihina.\n\nMutta kun ei tästä viimmeinkään näyttänyt tulevan apua, niin jättivät\nAilin nurmelle selälleen, missä Ailin retkottavat jäsenet näyttivät\nuppoavan nurmeen ikään kun maa vetäisi sitä itseensä. Nyt väkistenkin\ntunkeutui kamala hätä jokahisen poveen ja kaikkien sanat muuttuivat\ntuskaisiksi voivotuksiksi. Entistä rajummin rupesi rovastinnakin\nvääntelemään ruumistaan ja yhäkin tuskaisemmin pökkelehti sitä ja tätä\nväliin ottaen aina Ailin syliinsä. Laski sen aina eri paikkaan nurmelle\nja tuskitteli: \"Voi, että päästin uimaan. Voi voi, että päästin uimaan.\nMinun onnettoman on syyni, että päästin uimaan. Voi voi että päästin\nuimaan!\" Kaikki akat nyt epätoivoisina vääntelivät käsiään, mutta\nKaisan kasvot muuttuivat virkeiksi. Näkyi muistavan jotakin ja sanoi:\n\"Mutta koetetaan äidin taikaa, että poltetaan elävän puun taulaa nenän\nalla ja harjataan jalkopohjia. Minulla on tallessa sitä\".\n\nSen sanottuaan Kaisa juoksi taloon ja pienen tuokion perästä juosten\npalasi sinistä savua suihkava taulan palanen kädessä ja harja toisessa.\n\nAkatkin muistivat nyt sen vanhan taijan ja kun näkivät Kaisan tulevan\nniin ihastuneena nostivat Ailin käsiensä päälle vatsalleen missä Kaisa\nasettui pitämään palavaa taulaa Ailin nenän alla ja joku harjasi\njalkopohjia. Nyt olivat akat jo varmana pelastuksesta ja hokivat: \"Voi\nihme, että sinulla oli sitä. Voi ihme, että sinulla oli sitä. Luoja\nkaikki laittaa hyvin, että sinulla oli sitä taulaa.\"\n\nEipä kauvan kestänytkään ennenkun Ailin suusta purahti kahteen kertaan\nvettä, minkä perästä aivasti niin kovasti, että koko ruumis hytkähti\nmukaan. Silloin akkain suista kuului yhteen ääneen iloinen huudahdus:\n\"Hyväpään tulee\".\n\nRovastinna syöksähti nyt Ailin kimppuun huutaen: \"Elää, Aili elää!\nAili, Jumalan kiitos, elää! Aili! Oi antakaa minun syliini Aili. Voi\nAilini, voi Ailini, minun rakas Ailini, kultanen Ailini.\" Mutta kun Aili\nei ollut vielä täydellisesti tointunut, niin akat eivät antaneet olivat\nvaan tolkussa kun lasinvetäjän hepo Kaisan pitäessä palavaa taulaa\nAilin nenän alla ja erään akan harjatessa jalkopohjia yhäkin\nkiivaammin.\n\nNyt vielä Ailin suusta purkautui vettä monta suun täyttä, mutta viimein\nrinta ponnahti hengityksen voimasta ja suusta kuului kipeästi kirahtava\nvoivahdus.\n\nNyt akat laskivat Ailin nurmelle levitetylle rovastinnan saalille,\nmihin rovastinna ryöpsähti suutelemaan Ailia ja hoki: \"Voi Ailini\nrakas. Voi minun Ailini rakas, Ailini. Minun kultanen Ailini! Oi, oi\nminun sydänkäpyseni, sinä minun kulta Ailini, että vielä elät!\"\n\nSiihen keräytyivät toisetkin lapset ja käsiään räpyttäen huusivat:\n\"Eläähän Aili! Eipäs Aili hukkunut, näimmehän me, että liikkui se\njärvessä\".\n\nAkat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa\nAilin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle\nnurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin\ntarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen\nraamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:\n\n\"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva putoa\nilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja\nkaikkinemme olemme... Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä,\nettä paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma lupasikin\nne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin. Jumalan\nkädessä me olemme\".\n\nAkat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan\nkilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä\nvoimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli\nvuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa\noli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa\njyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun\nolivat hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja\nharjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät\ntienneet, niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja\nelänyt päälle päivänsä.\n\nIhmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei\njuohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.\n\nKaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin\nopettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun\ntaulaa ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei\nolisi tyttö elävien joukossa. \"Se on totta se. Se on totta se\", kuului\nakkojen suusta yhteinen vakuutus.\n\nRovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä\nheikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun\nei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi\nrovastille: \"Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös\nlähdetä, vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin\nsiinä se menee. Eikös niin?\"\n\n\"Lieneehän se parasta\", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.\n\nRovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen,\nmistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön\nvalmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin\nvalkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin, jonka\nperässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset\niloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen\nilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: \"Eipäs Aili hukkunut,\nvaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä. Mamma\npelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut\". Mutta Lillin silmät olivat\npyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen olevan\nniin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan ja\nhuolissaan.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\n\nRovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa unta,\nmistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu\nsamoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin hampain\nkiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko olennon,\nettä herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan kuitenkin\njoutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä vanhain\nrakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää mielen ihan\ntukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee, että oli\nunta.\n\nNiin synkkä ja tuomitseva mieli siitä, että oli luvannut lapset uimaan\noli rovastinnan mieli vielä iltamyöhällä valvoessa Ailin vuoteen\nääressä. Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja\nse repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia\nmistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen\nmieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat\nsieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.\n\nMutta nyt nukkui Aili ja kasvoille kohosi ihana punastus, että\nrovastinna ei ikänään muistanut ei Ailin, eikä kenenkään lapsensa\nkasvoja niin ihastuttavan miellyttävinä nähneensä.\n\nNe puhuivat rauhasta, ne puhuivat ihanan kesäyön hiljaisesta rauhasta\nnukkuvien maassa. Mutta ne puhuivat äidille tänä hetkenä vielä enemmän,\nne puhuivat ijankaikkisesta rauhasta autuaitten maassa.\n\nRovastinnan täytyi itkeä, mutta se itkeminen tuntui sanomattoman\nsuloiselta. Jokahinen kyynel oli murunen siitä sielua täyttävästä\ntuomion ja epätoivon synkkyydestä, mikä kyynelten vuotaessa tuntui\nsulavan kuin keväinen lumi helteisen auringon paistaessa.\n\nHuomenaamuna Aili nukkui pitempään kuin tavallisesti ennen, mutta\nnoustessaan oli virkeä, kuin eilen ei mitään olisi tapahtunut.\n\nTästä rovastinna oli enemmän kuin iloissaan ja kun Ailin oli saanut\npuetuksi ja annetuksi pienen ruoka-annoksen, kiirehti hän Ailin kanssa\nrovastin kamariin näyttämään Ailia. Ovessa tullessaan jo sanoi:\n\"Katsoppas, pappa, meidän Ailia, kun se on ihan terve ja ruokaa tahtoi\nherättyään ensi sanakseen. Se eilinen kylpy kai vaikutti nälän. Mutta\nkuules, Hermanni! Mitä hyvää osaamme tehdä sille Jahtirannan Kaisalle\nsiitä keksinnöstä, millä pelasti Ailimme henkiin?\"\n\n\"Mitäpä sitä olisi tarvis tehdä mitään\", kuului rovastin kuiva vastaus.\n\n\"No, hyttynen, hyvänen aika. Miten voisimme niin kiittämättömät olla\nsellaiselle hyväntekijällemme?\"\n\n\"Siten, että Kaisa on meidän mökkiläinen. Sillä on velvollisuus tehdä\nenempikin.\"\n\n\"En voi ymmärtää nyt sinua... Minun täytyy päästä edes kiittämään\nKaisaa, kun eilen siinä harakassa ihan hyvästelemättä lähdimme. Etkös\nsinäkin lähde? Otamme Ailin, Lillin ja Mimmin mukaan.\"\n\n\"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi... Lähtisit\nsinä pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi\",\nsanoi rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois\nnäyttääkseen, ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.\n\nRovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:\n\"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean...\nVoi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman\ntekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi.\"\n\nRovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: \"Tänä\npäivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne\nhautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa\nkuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana\nolekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme\nmukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota\nLahdenperän muijaa pyydä kantamaan... Lähdemme ihan aamiaisen syötyä.\"\n\n\"Lähdemme vaan... Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla\nkäynnin\", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi\nsilitellä Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään\nsyödä jykertäen, oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia\nvasten. Sitä hän hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: \"Sinä Ailini,\nrakas! Minun kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka\nkauhistava on muistaa sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista\nsentään onkaan olla senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista\ntapausta ei tulisi koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin\nsydäntä. Tavallinen taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna.\"\n\nRovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan\nleposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen\nrovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on\ntotta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta\narvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja\nvikise.\n\nAili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun\nnäki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei\nmuuta osannut niin sanoi: \"Enhän minä kuollut.\"\n\n\"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten\npelastuit?\"\n\n\"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä.\"\n\n\"Voi lapsirukka... Mutta mitenkäs hukuit?\"\n\n\"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan.\nSilloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa\nmitään. Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt.\"\n\n\"Kuulit huudon... Mutta näitkös sitten meidän valkeaa venhettä päälläsi\nja sitä kun Kaisa tuli noutamaan ja otti syliinsä?\"\n\n\"En... Milloin se tuli?\"\n\n\"Silloin kun se kantoi sinun sieltä järven pohjasta venheeseen ja\nkannettiin siihen nurmelle, missä heräsit.\"\n\n\"En minä ole nähnyt\", toisti yhä Aili silmät pyöreinä ja näkyi\nkoittavan muistella muistaisiko hän siitä mitään.\n\nTämä keskustelu vei rovastinkin huomion puoleensa ja osanottavalla\ntavalla sanoi. \"Kylläpä oli todellakin kuolema likellä. Tavallisesti\nveteen joutuneitten tiedetään näkevän ja kuulevan kaiken, se vaan,\netteivät voi liikuttaa mitään. Ne hengen salpautuessa saavat senlaisen\nomituisen halvauksen, että tulevat aivan voimattomiksi ja ainoastaan\nsenlaiset voivat virota. Ne, joilta kaikki tietäminen katoo, sanotaan\nkuolleeksi. Ja onhan sitä Ailillakin jotakin edes hämärää tietoisuutta\nvoinut säilyä, vaan liki ne kuitenkin ovat länget olleet olkapäitä.\"\n\n\"Ja siitä ei päästä mihinkään\", keskeytti rovastinna, \"että se on\nKaisan ansio, että Aili elää ja luojan laitos oli sekin kun sillä piti\nlöytyä sitäkin elävän puun taulaa. Mitä se se on? Senlaista ainetta en\nole kuullut ikänäni ennenkun eilen.\"\n\n\"Hym... Se on taulaa kun taulaa. Näithän sinä monastikkin Karppolan\nJörkki ukolla meillä aina kun se tuluksilla iskeä tuiskutti piippuunsa\nniillä niin nauroit, että ukko taas sikaa hengittää. Elävän puun\ntaulaksi sanovat taikurit senlaista taulaa, mikä on tehty senlaisesta\nkäävästä, joka on otettu vielä lehtiä kasvavasta koivusta, missä joku\npuoli on ollut niin laho, että on kääpiä kasvanut. Se elävän puun\nnimitys on vaan taika nimitys. Taula kun taula, eikä mikään muu, olipa\nkääpä otettu pökkelöstä tai lehtiä kasvavasta puusta.\"\n\nRovastinna mietti ja nujautteli päätään:\n\n\"Mutta sittenkin, voihan siinä lehtiä kasvavasta puusta otetussa\nkäävässä olla erilaisia aineksia kun pökkelöstä otetussa käävässä... Ja\noli miten oli, Kaisan keksintö se oli, että Aili virkosi. Ja sentähden\nminulla on niin suuri kiitollisuuden velka Kaisalle, että täytyy lähteä\nerityisesti kiittämään Kaisaa. Jospa tänä päivänä lähdemmekin käymään\nhautuumaalla, niin huomenna minä lähden Lillin, Ailin ja Mimmin\nkanssa.\"\n\n\"Sinä et tunne asemaasi\", keskeytti rovasti kylmästi. \"Ihminen vasta\nviisi päivää ollut pitäjässä, niin tämmöisen pappilan rouvana lähteä\nsormella hämmennettävää mökin akkaa, omaa turvattiaan kiittämään, mihin\nhänellä oli enemmän kun velvollisuus. Mitä järkeä siinä on... Jotakin\ntoista olisi, jos hakisit toveruutta tuonlaisten kun Niemelän, Sojolan,\nKönnilän, Kytölän, Peltolan ja Nujulan emännistä, mitkä ovat lähikyläin\nsuurimpia taloja, niin se olisi jotakin toista, Mutta ennen pitkää\ntulet saamaan toveruutta herrastalojen rouvista. Mikä seikka kuuluu\nasiaan.\"\n\n\"Herrastalojen rouvista. Ihmisiähän ne ovat muutkin\", sanoi rovastinna\nylenkatseellisesti ja nousi seisalleen lähteäkseen pois. Ailikin kun\nhuomasi äitinsä kyllästymisen, niin kiirehti aukasemaan ovea ja lähti\näitinsä edellä ison salin poikki juosta kipittämään pieneen saliin,\nmistä kuului toisten lasten hälinä ja sinne hän tiesi äitinsäkin\ntulevan.\n\nHuomen aamuna oli yhtä kaunis ilma kun edellisinäkin päivinä.\nRovastinna ei nyt enää rovastin mieltä kuunnellut, vaan pyysi ne\nentiset muijat soutajikseen ja heti aamiaisten jälkeen nähtiinkin\npappilan valkea vene mennä töllöttävän Jänislahden Jahtirannalle päin.\nRovastinna istui keskellä venhettä, Lilli toisella, Aili toisella\npuolen ja Mimmi edessä nojaten selkänsä äitinsä polviin. Aili istui\nrannan puolella äidistään, mistä hän venheen kulkiessa ikäänkuin luki\nrannan puita ja kertoi: \"Katsokaa mamma kun tuossa on aivan samanlainen\nkoivu, kun meidän entisen kodin rannassa minkä käyrällä tyvellä meidän\nmirri aina kalan suolia syötyään maata motkotti. Aivan samanlainen,\nköyrätyvinen ja laaja latvainen kukotus eikös olekkin, mamma? Ja tuokin\nkuusi on samanlainen kuin meidän entisen kodin saunan perässä, aivan\nsamanlainen mustanpuhuva ryhötys. Mutta tuo rosotyvinen petäjä tuossa\nrannan äyräällä on samanlainen kun meidän entisen kodin kujosten\nsuussa, johon Konsta aina kiipesi saarnaamaan. Katsokaa mamma, eikös\nole samanlainen? Tuokin suuri oksa tuolla ylhäällä tojottaa.\" Mutta\nvenhe läheni Jahtirannan talon rantaa, minkä huomattuaan Kaisa juosta\nloimotti rantaan ja huusi: \"Kuinka Aili voipi, onko Aili mukana?\"\n\nRovastinna huiskutti nenäliinallaan, ja huusi vastaan: \"Kaisa, Kaisa.\nSinä hyvä Kaisa. Aili on terve kun käki. Täällä on venheessä Aili\".\n\nVenheen keula kun töksähti nyt rantaan, niin Kaisa syöksähti\nvenheeseen, eikä muistanut tervehtiä rovastinnaa tervetulleeksi, vaan\nkoppasi Ailin syliinsä ja hoki: \"Sinä Aili, sinä Aili, sinä Aili, minun\npelastettu Ailini\", lähti mennä huurottamaan kotiinsa ja vasta aivan\nlähellä kotiansa kääntyi takasin ja huusi: \"Tulkaa toki taloon. Antakaa\nanteeksi, etten ennemmin pyytänyt.\"\n\n\"Tulemme, tulemme, kunhan korjaamme Mimmin kenkää, kun sanoo hierovan\njalkaansa\", kuului rovastinnan iloinen ääni ja hän lähti likenemään\ntaloa. Kaksi vuotias Mimmi punaisine päähineineen tulla nytyytti edellä\nja rovastinna ja Lilli rinnan perässä, sitä mukaa kuin Mimmi antoi\ntietä.\n\nHuoneeseen tultua rovastinna vähensi vaatteensa aivan paitahihasilleen,\nminkä tehtyään aukasi akkunan, josta katseli ja alkoi enemmän Kaisalle\nmieliksi kuin asian vuoksi puhella: \"kun olette jo lakasseet kaikki\nkartanon seutunne ja miten ihanaa nurmea. Oi, oi, kun se vihottaa\nkauniisti, kun tuulen väreet näkyvät jo nurmen laihossa. Oi, oi kun\nkaikki on kuin kesäsydämmellä.\"\n\nKaisa ei sitä kuunnellut, vaan kaipasi miksi rovasti ei tullut.\n\nRovastinna kääntyikin varsin niittenkin soutaja akkain tähden\nkertomaan, että rovasti ei koskaan lähde kylään muuten kun joko sairaan\nluo, tai raamatun selitykseen. Sillä on se sielun hoito ja pelastus\nensimäinen ja viimeinen. Eilen illallakin kun rengit vaon päässä\nleväyttivät hevosiaan niin siinä jo puhui niillekin sielun tilasta ja\njumalattomain viimeisen päivän hirmuisuudesta. Siitä ja siitä sielun\nasiasta hän vaan puhuu ja tahtoo ollakkin vaan paljasta sitä.\n\nKaisa ei vierasten tuottamassa hyvässä mielessä osannut muutakaan, niin\nkoppoi taas Ailin syliinsä ja hyvitteli: \"Sinä minun Ailini, sinä\npyöreä silmäinen Ailini, että olet terve ja ketterä kun ei mitään olisi\ntapahtunut. Voi, voi sinua sirkka, kun olet sievä ja riski, vaan etpä\nsilloin potkitellut, kun minä järven pohjasta otin kainalooni. Sinä\nsirkka.\"\n\n\"Oi, oi\", keskeytti rovastinna. \"Se seikka ei lähde mielestäni, ettekä\nusko miten kiitollinen siitä pelastustyöstä olen. Aivan asiakseni\ntäytyi lähteä kiittämään, kun sellaisesta kauhistavasta hädästä ja\nmurheesta toimititte pelastustyöllänne näin sydämmellisen ilon.\"\n\n\"Elkää kiittäkö\", kiirehti Kaisa sanomaan väliin. \"Eihän minullakaan\nolisi tätä iloa muuten, Ailin pelastumisesta. Ette usko, miten minun on\nlysti olla, kun näen Ailin terveenä, hän kun oli jo ihan kuoleman\nkielissä. Tässä kangasta kutoessanikin ei silmänräpäystäkään ole, ettei\nolisi Aili mielessä, vielä erittäin senkin tähden, tuleeko Aili\nterveeksi ja milloin. Mutta nythän tämä sirkkunen on terve. Voi, voi,\nsinä pyöreä poskinen tummatukkainen sirkkuseni!\"\n\n\"Niin, kangasta kutonut. Mikä kangas teillä nyt onkaan?\" käänsi\nrovastinna puhetta ja siirtyi katselemaan kangaspuissa olevaa kangasta.\n\n\"Onpahan vaan kolminiittinen. Nimismiehen rouva kudottaa pojilleen\nkesävaatteiksi ja mitä kaikkea tuosta tehtänee; kaksikymmentä kyynärää\nkudotaan näillä loimulangoilla ja sitten mitä tuonee kuteiksi, itse\naikoi käydä määrämässä. Jotakin kait siitä tulee, kun luomaa on\nyhdeksänkymmentä kyynärää\".\n\n\"Vai nimismiehen rouvalle. Aivanko te herrastaloihin teette käsitöitä\",\nkeskeytti rovastinna ja alkoi enemmän tarkastella vaatteen kevyyttä.\n\n\"Herrastaloissapa se on meidän leipämme ollut nämä leskivuodet\".\n\n\"Mitä ne maksavat kyynärästä, esim. tämmöisestä vaatteesta\nkutomapalkkaa?\"\n\n\"En minä sitä määrää tiedä, kysyvät aina mitä minä tarvitsen niin sitä\nantavat\".\n\n\"Vai niin. No sehän onkin parasta sillä lailla. Minun kyllä täytyy\nsaada teidät kankurikseni myöskin, vaan milloin minä saan kun on näin\npitkä, mitä yhdeksänkymmentä kyynärää, tätä, ja nyt on vasta alussa\".\n\n\"Ei tämä kauvaksi kestä. Saimi tekee puolat niin kymmenen jopa\nkaksitoista kyynärää helkyttelen päivässä\".\n\n\"Kaksitoista kyynärää päivässä näin lujaa vaatetta! Kun on ihan kuin\ntuohta tuo vaate. Sehän on ihan uskomattoman paljon\".\n\n\"Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan\npoloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat\nrannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon\nhidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään\".\n\n\"Sen minä sanon, että kenellekään ette saa luvata tämän jälkeen\nkutoaksenne kun minulle. Meillä juuri on tämänlaisen vaatteen tarvis.\nMeidän pojillakin ei ole kesävaatteista paljon puhettakaan. Ai, ai,\nettä tuli toki puheeksi. Olettehan kutoneet kaksivartistakin? Se olisi\nalusvaatteiksi rovastillekin sopivaa\".\n\n\"Olen minä kutonut kaksivartista, toimikaista, pohjikaista,\nkolminiitistä, kahdeksanniitistä ja mitä milloinkin ovat kudottaneet.\nOlen kutonut trikootakin\".\n\n\"Trikootakin!\" huudahti rovastinna.\n\n\"Olen kutonut trikootakin. Minun kutomatani trikoota entinen rovasti\npiti jo monta vuotta ja jos kauvankin olisi elänyt niin ei olisi\nostamaan lähtenyt\".\n\n\"Kyllä se hyvä Kaisa on niin, että kun vaan tämä kangas loppuu niin\nminulle pitää ruveta kutomaan. Eikös niin?\"\n\n\"Samahan se on. Ja kenellekkäs minä sitten kutoisin, jos en teille, kun\nvaan annatte\", sanoi Kaisa loistavin kasvoin ja kehoitti rovastinnaa\nkääntymään kahvipöydän ääreen, missä Saimin keittämä kirkas kahvipannu\nkykötti kolmen puhtaaksi pestyn kuppiparin vaiheella.\n\nKahvin juotua rovastinna lähti ulkokausteelle vielä ihailemaan jotakin\nKaisan mieliksi. Kaikkea ihaillessaan huomasi tien lähtevän kauniiseen\nkoivu ja kuusi sekaiseen metsään niin kysyi: \"Mihin tämä näin soma tie\nmenee? Muistuttaa meidän entistä hautuumaan tietä, missä rovasti aina\nkäveli\".\n\n\"Se menee juuri teille. Se on ihan tuommoinen kuiva tie koko matkan,\nsaattaa vaikka pännäkengässä kävellä\".\n\n\"Vai niin. No, kukas uskoisi, että tänne on tämmöinen tie. Ihan täytyy\nlähteä katsomaan tätä tietä\".\n\nSen sanottuaan rovastinna lähti kävellä mötöstelemään sitä tietä\nmetsään ja sinneppä lähtivät kaikki muutkin. Kaisa otti Mimmin syliinsä\nja kiirehti rovastinnan rinnalle ikäänkuin näyttelemään tien\nmerkillisyyksiä.\n\nRovastinna sitä tietä kävellessään myötään ihaili: \"Ai, ai, kun tämä\ntie on soma. Ei uskoisi miten tuo metsä vaikuttaa ihmisen sieluun.\nTuntuu kuin mikähän turvallinen muuri ympäröisi, missä kumminkin näkyy\nluonnon synnyttämä elo ja puhtaus. Katsokaahan, miten nuo kasvavat\nlehdet kuultavat puhtaudesta. Ja katsokaa miten kaikki nuo puun kerkät\npienistä neulaisista kudotut kätensä ojentavat korkeuteen ottamaan\nvastaan sieltä elonsa voimaa... Oi, jospa ihmisen sielukin pysyisi niin\nuskollisena korkeuden Jumalalle, aina ja aina vaan ojennetuin käsin\npyytämässä korkeuden loppumattomista aarteista elonsa voiman. Kuinka\nihana paratiisi olisikaan tämä elämä... Oi, oi kuinka soma on elää\ntämmöisiä hetkiä. Tuntee kohoavansa ihan elämän jokapäiväisyyksien\nyläpuolelle. Oi, sinua metsä. Sinä sanatoin metsä, minkälainen\ntotuudentien opas sinä olisitkaan, kun sinulta tulisimme kysymään...\nAh. Ah.\"\n\nRovastinna tuli nyt ikäänkuin mykäksi, hän niin nautti siitä\nmetsätiestä, kun sellaista ei ollut koskaan kulkenut. Entisen\nkotinsakin luona hautuumaan tien varrella oleva metsä oli vaan vähäinen\npuska istutettua metsää ja lapsena ollessa ei metsä puhunut mitään.\nAilin pelastumisen johdosta oli rovastinnan sydän ja sielu nyt niin\navonainen ottamaan vastaan ja kuulemaan luonnon pienimmätkin\nkuiskaukset. Senpä tähden hän nyt ikäänkuin vasta heränneenä luontoa\nymmärtämään kykeni vasta ensikerran eläissään nauttimaan luonnon\nsanattomasta puheesta. Nauttimaan niin, ettei nyt enää kyennyt pukemaan\nsanoiksikaan nautintoaan. Elämäkin tuntui vaan suloiselta unelta hiljaa\nkävellessä metsän varjostamaa tietä ja metsän hiljaa huokaillessa\nhelteisen etelätuulen silloin tällöin lievästi puhallellessa.\n\nKun matka oli jo joutunut enempään kuin puoleen, niin eräs akka niistä\nsoutaja-akoista muistutti: \"Mehän kohta tulemme pappilaan. Mihinkäs\nmeidän venhe jää?\"\n\n\"Ai, tosiaankin\", heräsi rovastinna sanomaan. \"Olemmeko niin pitkältä\nkulkeneet?\"\n\n\"Enemmässä kuin puolimatkassa olemme\", toisti Kaisa.\n\n\"Mutta minä todellakin menen tätä tietä kotiin, että näen koko matkan.\nSohvi ja Elli menevät palauttamaan venheen. Maria minulle oppaana\nkantaa Mimmiä, jos Kaisa tahtoo palata pois. Kaisalla kuitenkin lienee\nkiire kankaansa kutomiseen.\"\n\n\"Kiirehän se on, eihän se eisty, jos sen takana ei liene, eikä minun\naikani muussa kulukkaan kun työssä. Tiedättekö, hyvä rovastinna, että\nminä teen aina työtä.\"\n\n\"Mutta täytyyhän tehdäkin.\"\n\n\"Minä teen työtä levähtäessänikin.\"\n\n\"Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Kun teen kovaa työtä, että väsyn ja tarvitsen levätä, niin\nlevähtäessäni teen työtä, kun syön niin teen työtä kun huvittelen\nitseäni, teen työtä, univuoteellani kun valvon, teen työtä, kun\njostakin kärsin, teen työtä, ainoastaan kun nukun, niin silloin nukun.\"\n\n\"Oi, sinä Kaisa. Minulla on teiltä niin paljon oppimista. Minun täytyy\nkuulla se arvoitus. Istumme tähän tuon muhkean kuusen varjoon.\" Siihen\nhe marjanvartiselle sammaleiselle maalle laskeusivat istumaan, missä\nKaisa hymyillen kertoi:\n\n\"Usein on minulla kaksi kangasta, ainakin silloin, kun on\nkahdeksanniitinen ja kahdellatoista sukkulalla kudottava. Silloin on\nkaksivartinen toinen kangas. Kahdeksaniitistä kahdellatoistakin\nsukkulalla kutoessa ja muistaessa mikä sukkulainen nyt on otettava ja\nmontakokertaa sillä heitettävä, pitää sellaisessa jännityksessä, että\npian väsyy. Silloin siirryn kaksivartisen ääreen, jossa ei ole mitään\najattelemista, kädet ja jalat tekevät kaiken omalla opitulla tavallaan.\nKun jalat väsyvät polkemisesta ja kädet sukkulan heittämisestä, otan\nsilloin täplikkään sukan kudelman, missä on vaan sormilla työtä. Ja kun\nlähden huvikseni kävelemään otan yksilankaisen sukankudelman, jota\nsormet tekevät itsestään. Sitä teen syödessänikin. Kun palan haukkaan,\nniin kudon ja taas palan haukkaan ja kudon.\"\n\n\"Mutta mitäs silloin teette, kun jostakin kärsitte kuten sanoitte?\"\n\n\"Silloin otan ompeluksen ja poljen ompelukonetta niin vimmatusti, että\nsen räminään hukkuu kaikki muu.\"\n\n\"Entäs kun kokonaan väsytte, mitäs silloin teette?\"\n\n\"Ajattelen uutta kankaanlaitosta ja kudon sitä yksinkertaista\nsukankudelmata, joka ei ole mitään työtä. Sitä kudon univuoteellanikin,\nusein löydän herätessäni kudelman rintani päältä ja sormet kudelmassa,\njolloin ne, vaikka ensin hieman kankeasti, alottavat työnsä, ennenkun\noikein saan silmänikään auki.\"\n\n\"Olette varmaan ahkerin ihminen auringon alla. Oletteko kaiken ikänne\nolleet niin työteliäs?\"\n\n\"Aivan pienestä penikasta. Se on ollut aivan luontainen taipumukseni.\nJa lienee se sukuvikakin. Minun sukuni isän puolelta on kaikki\nsenlaista myyrän sukua, kokonaan omituista siinä suhteessa.\"\n\n\"Onkos se sukuvika, kun luulen näkeväni teistä, että olette aivan\nherkkä suremaan ja iloitsemaan?\"\n\n\"Siinä suhteessa olen kuin lapsi. Se taipumus on perintöä äidiltäni.\nÄitini voi katkerasti itkeä, jos hiuksen toinen ryöstäisi hänen\npäästään ja voi sydämmensä pohjasta iloita, jos hiuksen arvoisen hyvän\njoku tekee.\"\n\n\"Mutta sellaisella luonteella luullakseni on kaikkein helpoin mennä\nmaailman läpi. Siinähän ei ole yhtä ilmaa kauvaksi.\"\n\nKaisan mieli näkyi nyrvähtävän ja sanoi: \"Eipä niinkään, hyvä\nrovastinna.\" Ja silloin ilmestyi kirkkaat kyyneleet Kaisan silmäin\nnurkkiin, joita rovastinna ei ymmärtänyt surunko, vai ilon tuottamia ne\nolivat.\n\nRovastinna nousi nyt seisaalleen ja puristaen kahteen käteensä Kaisan\nkäden kiitteli moneen kertaan ja lupasi palata taas jonkun päivän takaa\nkatsomaan, koska tänne on näin hyvä ja hupainen tie. Sen sanottuaan\nerosivat Kaisa tyttöineen ja kahden soutajamuijan kanssa Jahtirannalle\nja rovastinna Lillin, Ailin ja Mimmiä kantavan Marin kanssa Jänislahden\npappilaan päin, millä matkallaan rovastinna yhä aivan katkeamatta\nihaili sitä tietä somaksi ja hupaiseksi.\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\n\nRovastinna kotiin tultuaan kiirehti rovastin kamariin varsin saadakseen\ntietää millä päällä rovasti on hänen käynnistään Jahtirannalla ja alkoi\nkertoa: \"Sinä, Hermanni, et usko, kuinka lysti oli käydä Kaisan kotona\nja kun sinne on niin soma tiekin. Tulin sieltä maata myöten kotiin enkä\nkoskaan lähdekään muualta kun on niin kuiva ja sileä tie kuin höylätty\nja niin kauniin metsän läpi, että sinä et usko. Oikein nautin siitä\ntiestä. Kaisa saattoi enempään kun puolimatkaan. Ja miten lysti oli\nsitä Kaisaa tulla lähemmin tuntemaan. Kyllä se on surkeasti väärin\npitää häntä mielipuolena ja höperönä kuten sinäkin Hermanni sanot. Hän\non semmoinen kankurikin, että poistieltä. Kuulehan, että semmoista\nkolminiitistä vaatetta vahvaa ja tiheää kun tuohta, kutoo kaksitoista\nkyynärää.\"\n\n\"Kaksitoista kyynärää, seitsemän metriä päivässä. Sehän on ennen\nkuulumatointa\", sanoi rovasti ja hieman punalti päätään.\n\n\"Se todellakin on ennen kuulumatointa. Meidän entiset kankurit eivät\nsaaneet puoltakaan. Ja maksettiin niille kaksikymmentäviisi penniä\nkyynärästä kudonta palkkaa, eikä tahtonut elää sillä. Kaisahan tienaisi\nihan mahdottomia, jos niin paljon maksettaisiin.\"\n\nRovasti tunsi, että rovastinnalla on aikomus ruveta Kaisalla\nkudottamaan kankaita niin tekeytyi asialliseksi ja sanoi: \"kymmenen\npenniä kun maksaa kyynärältä niin siitä hän jo tienaa markka\nkaksikymmentä penniä päivältä ja sehän on jo korkea palkka.\"\n\n\"No niin. Vaan sillepä muutkin kuuluivat maksavan minä laatuna sattuu,\nmitä Kaisa milloinkin tarvitsee, se ei ole rahan päälle.\"\n\n\"Niinpä niin. Mutta kaikki mitä antaa on laskettava rahaksi ja\nrahamäärän jälkeen tehdä lasku. Se on rehellistä se. Ja siinä ei tule\nvääryyttä kenellekään\".\n\nNäistä viimeisistä sanoistaan antoi rovasti kuulua sellaisen\npäättäväisyyden, että se niin täytyy olla tullakseen rehellisesti\ntehdyksi ja antaakseen taas kerran rovastinnankin tietää, että hän on\nja tahtoo olla rehellisin mies maailmassa.\n\n\"Oli niin miellyttävä kuulla sitä Kaisaa, kun se kertoi ahkeruudestaan.\nSanoi nukkumasta herätessäänkin löytävänsä sukankudelman rintansa\npäältä ja kätensä kudelmassa, missä ne alottavat työnsä ennenkun\nsilmätkään oikein aukiaa. Kun kuului hän jo aivan pienestä pahasta\nolleen niin työteliäs niin eipä kummaa jos häntä ei ole saatukaan\nlukemaan opetetuksi. Siitä juohtui mieleeni tuo meidän Kaapro kun sille\nei lapsenakaan kelvannut aseeksi muu kun vasara. Sillä se pieksi ja\nräikytti kaikki palasiksi mitä eteensä sai. Ja mikä työ oli saadessa\nvähääkään lukemaan, mutta kylläpäs pajassa kului aika. Ja nyt on kaksi\nvuotta ollut toisella luokalla ja kuuluu sanoneen Kustaalle ettei hän\nlähde enää kouluun, vaan sepäksi hän rupeaa. Niin luonto se on vahvempi\noppia ollut Kaisalla kun muillakin. Luonto se on joka tikan poikaa\npuuhun vetää kuten sanotaan.\"\n\n\"Eikö Kaisa sitten osaa lukea?\"\n\n\"Ei. Jokilahden emäntä viime pyhäaamuna kertoi, että Kaisa ei tuntisi\niitä vaikka tiellä kaksisauvassa vastaan hiihtäisi.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi rovasti, mutta sen sanottuaan sulkeutui itseensä\nkeinutuolissa enemmän selkänojasinta vasten, käänsi salaperäisesti\nhymyilevät kasvonsa lakeen päin ja ruskean harmaat silmät vilkkuivat\nlevottomasti.\n\n\"Mutta kyllä Kaisa sentään ymmärtää autuuden asiasta vaikka ei lukea\nosaa. Ja senpätähden juuri on Kaisalle tarpeellista saada papin suusta\nkuulla raamatun totuutta kun ei siitä voi itse lukemalla saada irti ja\nsinun on aina aikavälistä lähdettävä raamatunselitykseen. Kaisan on\ntukala päästä kirkkoon kun lapset eivät jäisi kotiin eikä kotia voi\njättää autioksi kun on sillä ihmisten vaatteen kudoksia.\"\n\n\"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä,\nniin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä\", kuului rovastin\nlauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli\ntyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja\nsilmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen\nvoimakas palo joissakin likaisissa aineissa.\n\nRovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään\nKaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi\nsillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin\nkun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt\nmieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja\ntilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein\nrovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut\nymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.\n\nTulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys\nJahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne\nkuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia\nmökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat\nlähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä\netteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli\nenimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään\ntäksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan\nhuomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt\nhän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: \"Eläs toki\nraamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta,\njossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää.\"\n\n\"Samat sanat sanon minäkin\", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät\nolleet Liisan sanat niin vihaiset.\n\n\"Sen sanon\", jatkoi Matleena. \"että erilähtimet olivat entisellä\nrovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne\ntöhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin\nkerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä\nnähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs\nhelteessä kolmasti. Hyvä sentään... Olen niin vihainen koko hommalle,\netten kohta sovi omiin riepuini\".\n\n\"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin\npintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä\nhapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo\nliene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset\", sanoi Karisen Sohviija\ntyytyväisesti.\n\n\"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja\" sävähti yhä\nMäntylän Matleena.\n\n\"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia\nOuluun soutaessaan\", kuului joukosta ivallinen sana.\n\nKarisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi\nvaikeroida: \"Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan\npäälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka.\nOdotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin\nmitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien\nhaltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole\nniitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa\ntehneet työtä\".\n\n\"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne\".\n\n\"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu\", kuului joukosta\nkärsimättömät sanat.\n\n\"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat\", jatkoi yhä Sohviija. \"Voihan\npahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan\nkoko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan\".\n\nSamaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko\nmatkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki\nomia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi\nodottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä\ntumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua\nlahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan\nkartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset\nkumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana\nkeskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita,\njotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä\nei mitään kuulunut.\n\nKustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän\ntuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään\nrovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta\njaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.\n\nTämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja\nvannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa\nraamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille\nkertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi\nrauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä\nkurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä\nvoisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja\nkorvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta\nkysyi: \"No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja\nHaagarista selitin?\n\n\"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut... Jospa lienevät siitäkin\".\n\n\"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun\ntotuuttahan se oli\".\n\n\"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa.\nTietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja\ntavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun\npyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan\nlienee Salomoonillakin ollut?\"\n\n\"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti\nvaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä... Kun olisi\npysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä\".\n\nRovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla\nlausui: \"Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se\nloukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se\nloukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen\nei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden\nsäteet ovat jo pimeydelle kauhistus\".\n\nNiitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman\nkallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui\nsiihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: \"Kunpa heille ei\nhyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun\nselityskokousta koskaan\".\n\n\"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan\nhuoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin\nperittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi\nniin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis\npuolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin\".\n\n\"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole\nomituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin\nvinnikamarit\".\n\n\"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan\nsille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon,\neivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka\nymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä.\"\n\nRovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman\nepärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen\njohdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se\nkaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen\nsalin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.\n\nRaamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko\ntoimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin\nsanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen\nrintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla\noleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri\nJahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen\noleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään\nkäydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos\nnähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään\nhuomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne\nrovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin\nlikelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia\nsilmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään\nosanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan\najattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän\ntavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi\nmielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja\ntiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.\n\nTämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä\nsuksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen\nhiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän\ntultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä\nmissä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä\nkulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan\nkerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja\npunastuksissaan vapisten kertoi: \"Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän.\"\n\n\"Mitäpä sinä enintä tiedät?\" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti\ntaikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.\n\n\"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole\noikea.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"En luule, vaan tiedän.\"\nFiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan\nvapisevansa. Viimein alkoi puhella: \"Kyllä minä kuitenkin pyydän, että\net puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan\nsellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä\nmaailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi\nkuollakseen.\"\n\n\"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta\nmikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka,\njosta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on\nsiitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan\nNiuvanniemelle joutumassa.\"\n\n\"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille\", sanoi\nFiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen\njo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi;\n\"Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa.\" Sen\nsanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: \"Se on\nsielujen paimen se.\"\n\n\"Se on todellakin sielujen paimen se\", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa\nja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut\npuhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä\nkuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä\nniitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi\nhuutaen alkoi: \"Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen\npuhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit\nsekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa.\"\n\nRovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet\nkuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä\nhuomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti\nselvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että\nrovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun\npuheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja\nylenkatseellisesti kysyi: \"No uskotko sinä niitä puheita sitten?\"\n\n\"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun\nuskoisin\", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. \"Tiedänhän sen että\npahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta\nkun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat\nmitä sylki suuhun tuopi.\"\n\n\"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan\nerillään Kaisasta\", alkoi rovasti oikein ajatusalta. \"Olen tänä kesänä\nnähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne\novat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan\ntäydellinen leuhka.\"\n\n\"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui\nniin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan\ntoisenlainen mielestäni kun viime kesänä... Voi, voi, voi sentään Kaisa\nparkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan... Kaikeksi onneksi ei\nole sillä meidän töitä nyt.\"\n\n\"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään\nkäy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on\nsamallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin\nkauempana\", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja\nsylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että\nkaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan\nhermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on\nkoko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.\n\nKun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi\nrovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.\n\nParin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun\nkäydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien\noli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan\npäätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi\npyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat\nvenheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun\nKaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla\näänellä huusi: \"Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki\nviimeinkin tulitte!\" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan\nsyliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan\nestelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan\npuhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä\noikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset\njuuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita\ntosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa\nensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli,\notti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan\nniitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään\nKaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta\nja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen\nsyleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: \"Kun tulitte, kun tulitte, kun\ntokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte\".\n\nRovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla\nviime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja\nse ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri\nSivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan\njättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa\nei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.\n\nRovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään\npuhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin\nkeittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan\nkourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi\nlähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein\nhuutaen sanoi: \"Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua\ntänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun\nminulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken\njuoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että\nrovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?\"\n\n\"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin\", hyvitteli\nrovastinna. \"Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin,\ntuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista,\nKaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt\nirti, minä tulen ihan kohta takaisin.\"\n\nRovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten\nKaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan\nrantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä\nei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan\nja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi\npakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi\nniemen suojaan.\n\nRovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille\nlyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: \"Kaisa parka... Miten\ntodellakin on hänen laitansa.\"\n\n\"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että\nnykyään hänen laitansa ei ole hyvin\", kuului Mallan nureksiva ääni\nhänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan\njalkoihinsa.\n\n\"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?\"\n\n\"Emme mitään\", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi:\n\"Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä.\"\n\nTämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan\nkasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä\nkylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät\npuhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: \"Minun täytyy\ntodellakin puhua siitä rovastille.\"\n\nSen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein\npunalti hieman päätään ja virkkoi: \"Mutta mitähän se Kaisa höpötti\nsiitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän\nKaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä\najattelen\".\n\nMallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan.\n\"Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun\nselitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista.\"\n\nTätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin\nnäkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat,\nkuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: \"Se on totta se. Nyt minäkin\nmuistan. Aivan sitä se haveksii... Se noilla tuollaisessa tilassa\nolevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet,\nkuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän\nkokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin\nhämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden\nne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen\nelämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan\ntarkoittaa ja missä se milloinkin menee\".\n\n\"Niin se on.\"\n\n\"Kyllä se niin on,\" todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki\njäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut\nsuut.\n\nKotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla\nja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti\nvihaisesti tikaisten sanoi: \"Minäkö, minä... Minäkö lähtisin hupsun\nakan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!\"\n\nNämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa\nliikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin\nsiihen kylällä liikkuvaan juoruun.\n\nPitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti\npäättäväisesti: \"Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää\nsanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että\ntulinkaan häntä tuntemaan.\"\n\nTämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan\nkeinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja\ntätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää\nkeinutuoliaan hiljalleen keinumaan.\n\nRovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut\nenää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään\nkeinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli\nensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\n\nKaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään\nmitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki\nelämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset\nviipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä\nvaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä\nymmärtänyt.\n\nSiksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan\nsaadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan\nrannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin\njuuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.\n\nKaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: \"Mitä tietä\nse meni? En huomannut tullessani.\"\n\n\"Sitä tavallista tietä,\" kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa\nnäkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan\nliikkeisiin.\n\n\"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne,\" sanoi Kaisa ja lähti\njuoksemaan kotiinsa päin.\n\nPuolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja\nhuusi: \"Rovasti hoooi! Huhuuui... Huhuuui!\"\n\nVäliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta\nkuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki\nsamoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.\n\nNyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat\nkuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi\nkylästä.\n\nKaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei\nole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän\nheittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään,\nrepi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: \"Voi minua onnetonta! voi,\nminua onnettomista onnettominta!\"\n\nLapset ympärillä hätäisinä kyselivät: \"Mikä teillä on äiti? Mikä teillä\non kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi,\nsanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?\"\n\nSiitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään.\nLasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä\npurskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin.\nItkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös\nja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi\nrovastia tulevaksi.\n\nTässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen\nja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään\nyöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman\nniin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen\nläpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän\npuutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa,\ntuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä\nmuistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan\nruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten\nviereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun:\n\"Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi!\nRakas Jumala... Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut\npaha... Haagar... Olenko minä Haagar... Rakas Jumala, annathan\nanteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin.\"\n\nRupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka\nkauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen\nSaimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin\nkiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan\nkummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi\nhetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi\nkuiskaten: \"Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut... Uimaanko? En minä nyt\nlähde... Rovastiko Hiekkarantaan?...\"\n\nTämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi\ntyperehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja\nhätäili: \"Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini?\nOi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi\nsentään... Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä\nmontakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti\nraamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun\nen löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin...\"\n\nNyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi\nja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma\nmeni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan\nhätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: \"Voi,\nvoi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten\nnäe edes rovastia... Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!\"\n\nPitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä\nselviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: \"Oi, että oli\ntoki unta! Pahaa unta... Mitä se kuitenkin merkitsi?... Oi, että\nkuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään\nseinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa\nseinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän\nsanoi: Elämän taulutko?... Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat\npuhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi,\nSaimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne\novat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi... minun tauluni\non likainen. Ihan se on veressä... Koitan sitä pestä.\"\n\nHuoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä\nja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä\nmärkää seinää ja ihastuneena huudahti: \"Puhdistuu toki, oi, puhdistuu\ntoki!\" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen\nrupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.\n\nNyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat\nkiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: \"Elä elä. Mitä se siinä?\nElähän, Naimi, sinä. Elähän...\"\n\nSiitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla\nvettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki:\n\"Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta\npuhdistuu!\"\n\nSaimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: \"Äiti,\nmitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole\ntajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!\"\n\nSiitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa.\nViimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen:\n\"Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun,\nNaimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat\nkuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri,\non vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee,\nkyllä se puhdistuu viimeinenkin.\"\n\nSen sanottuaan viskasi kauhansa vesiastiaan ja mennä huurahti ulos.\nMutta ulos tultuaan luuli metsän rinteellä näkevänsä ihmisiä menemässä\nHiekkakaarteeseen päin.\n\nSinne nyt lähti Kaisa juoksemaan ja huusi: \"Uimaanko menette? Onko\nsiellä rovasti? Ai, tuollapa sen koirat vielä haukkuvat kaukana.\nMinäkin tulen uimaan, me kerkiämme rovastin tuloon uida, kun noin\nkaukaa vielä kuuluu koirien haukunta. Ai, ai, että tulee rovasti. Tulee\ntoki rovasti...\"\n\nHiekkakaarteen poskessa oli kivinen niemi mikä kaitasena ja terävänä\npisti järveen, jonka nenässä oli syvä likellä. Siitä se Kaisa ennenkin\naina paiskautui uimaan ja usein meni samalla umpisokkeloon ja ui veden\nalaitse Hiekkakaartoon ja siellä kohosi lastensa iloksi aina veden\npinnalle. Niinpä nytkin Kaisa juosta tohkasi siihen niemen kärelle.\nSiinä hän opitulla tavallaan rupesi riisumaan vaatteitaan päältään ja\nheittämään rannan kivelle. Mutta samassa alkoi hän melkein huutaen\npuhella: \"No, vaate päälläkö te uitte? Minä olen aina uinut alasti...\nNiin todellakin, näin yöllä on vesi kylmempi. Katsokaas, kun minä tulen\nsinne, minä tulen ihan sukkelossa sinne asti.\"\n\nLasten silmät olivat kirkastuneet kuullessaan äitinsä ulkona huutelevan\nja he kiirehtivät akkunaan katsomaan. Kun he näkivät äitinsä hurjana\njuoksevan rantaan, niin lähtivät jälkeen ja hätäillen huusivat yhdestä\nsuusta: \"Äiti, äiti, elkää menkö uimaan! Kuulkaa, äiti, elkää menkö\nuimaan. Voi, voi, äiti rakas, ette saa mennä uimaan!\"\n\nKun Saimi oli jo saamaisillaan äitiään kädestä kiinni, niin Kaisa\nnäytti ikäänkuin lapsiaan pakoon kiirehtivän ja ottamalla oikein pitkän\nlaukan syöksyi päistikkaa järveen ja samassa katosi veden pinnan alle,\nettä lapset kuulivat vaan ankaran parskahduksen, jonka perässä\nvaahtoinen vesi hyrskähti korkealle ilmaan, mutta putosi samassa, josta\nsitten lähti renkaina laajenevat väreaallot pakenemaan kaikille\nsuunnille ja ne hiljalleen vierien katosivat tyhjyyteen. Parskahduksen\nkohdalla näkyi vielä muutamia vaahtosoreita, jotka nekin laukeilivat\ntyhjiksi, että jälelle jäi vaan tyyni, pilviyön synkistämä vedenpinta.\n\nLapset nyt hätäisin silmin katselivat ihan hengähtämättä ulapalle,\nmistä ja milloin näkyisi äiti kohoavaksi veden pinnalle, mutta kun ei\nalkanut näkyä, niin tuskainen ahdistus rupesi karvastelemaan lasten\nkurkuissa. Ja kun he eivät muutakaan osanneet tehdä, niin huusivat:\n\"Äiti, hoi, tulkaa pois! Äiti rakas, tulkaa jo pois! Me kuolemme\nsuruun, jos ette tule pois. Voi, voi, kun ette tule pois!\"\n\nPilvinen, synkkä taivas puhkesi nyt satamaan vettä ihan taivaan\ntäydeltä, että yksi kohina täytti ilman. Mutta tästäkin huolimatta\nlapset vaan katselivat ulapalle ja katkerasti itkien huutelivat: \"Äiti,\nhoi! tulkaa jo pois, tulkaa pois!\" Muutakaan he eivät osanneet tehdä.\n\nKun sateen synnyttämä hämärä peitti kokonaan näkemästä ulapalle niin\nlapset ottivat venheen rannasta, jolla soutelivat järven pintaa sinne\nja tänne, yhä vaan huudellen: \"Äiti, hoi, äiti hoi!\" Kun ei sekään\nauttanut, tulivat maalle ja kyyristyivät niemen kärelle ison kiven\nviereen, missä vielä monta tuntia märkinä väristen huusivat äitiään\ntulevaksi. Mutta viimein, kun alkoi päivä valjeta, lähtivät jälekkäin\njuosta retostamaan pappilaan, millä matkallaan myötään valittivat: \"Voi\nmeidän äitiä, voi meidän äitiä. Voi, voi, meidän äitiä!\"\n\nPappilan keittiössä oli piika päässyt vasta ylös ja rapisteli unen\ntöhmeröisiä silmiään panna tuhertaessaan kenkiä jalkaansa, kun Kaisan\nlapset, Saimi eellimäisenä, hiipivät sisään ja vettä juoksevat hameen\nhelmat löpsähtelivät paljaisiin nilkkoihin.\n\nVieraitten tulemisesta piiankin silmät hieman kirkastuivat kun näki\nvielä lasten silmät olevan niin itkeneen ja itkevän näköisiä. Luuli\nsitä surua kuitenkin sateen synnyttämäksi, jonka tiesi häviävän kun\npääsivät lämpimään kyökkiin. Senpätähden hän puoleksi kylmästi ja\nhaukotellen kysyi: \"Mikäs teitä nyt ajaa jälestä, kun näin aikaseen\ntuommoisella ilmalla olette liikkeellä? Sataa, että yksi jyrinä on\nkuulunut koko aamupuolen yötä.\"\n\nSaimi puristi nyt käsillään rintaansa, että myötäänsä tunkeutuvalta\nitkulta voisi parahtamatta sanoa sanansa ja ponnistaen kaikki voimansa\nkokoon sanoi: \"Äiti meni järveen.\"\n\nSilloin Naimi ja Martta parahtivat kohti kurkkuaan itkemään ja siksipä\nei Saimikaan voinut enempi pidättää itseään, vaan parahti vieläkin\nkovemmin, kun toiset ja itkun seasta sanoi: \"Eikä tule pois, vaikka\nolemme koko yön huutaneet.\"\n\n\"Järveen! Herra Jumala. Järveenkö Kaisa meni? Miten ja mistä se meni,\nvenheestäkö?\" hätiköi piika silmät pyöreinä ja hyppäsi seisaalleen,\nvaikka toisessa jalassa oli vasta kenkä ja toisessa sukka ja toppuroi\nsitä ja tätä.\n\n\"Se juoksi rantaan ja siitä meidän kiviniemeltä paiskautui järveen,\njonka perästä emme ole nähneet\", sai Saimi sanotuksi ja itku muuttui\nyhäkin voittamattomammaksi.\n\n\"Järveen! Herra Jumala hyvästi siunatkoon\", jatkoi piika. \"Järveen!\nMielenhäiriössä kai? ei suinkaan muuten. Herrainen kuitenkin. Sitä se\nrovastinna on pelännytkin, että kunnian kukko ei laula siitä ihmisestä.\nNiinpään kävikin. No herra ihme kuitenkin... Rovasti ja kaikki\nherrasväki vielä nukkuu, kenelle siitä nyt sanoisi. Voi, voi sentään...\nNo elkäähän lapsirukat nyt niin kovin itkekö, ihanhan sydämmenne\nhalkeavat. Eihän se sillä tule takaisin... Minä kuitenkin menen\nsanomaan rovastille.\"\n\nSen sanottuaan lähti piika enemmän juosten kun käyden mennä kopeltamaan\nporstuan ja salin poikki rovastin kamaria kohti, toisessa jalassa\nkoppasi kovakantainen kenkä, toisessa sipsutti vaan sukka.\n\nRovasti oli vasta päässyt rykimästä ja kuunteli sateen synnyttämää\njyrinätä, joka tuntui kuuluvan aivan joka puolelta. Mutta kun se oli\nvaan sateen synnyttämä jyrinä, niin eihän se mitään outoa ollut. Senpä\ntähden aikoikin painautua nukkumaan, ehkäpä yskäkin antaa taas hetken\nrauhan. Piian hätäisesti nilkuttavat, lähenevät askeleet kun kuuluivat\nkorviin, vaikuttivat kuitenkin virkistyttävästi ja hän käänsi jo päänsä\nvalmiiksi näkemään tulijaa. Ja kovin pöllähtivät pyöreiksi silmät, kun\noven tavallista kiireimmin auettua ilmestyi ovelle piian hätäinen\nmuoto, jossa vesiharmaat silmät seisoivat renkaisillaan, että\nvalkuaiset näkyivät aivan eheinä kiehkuroina ympäri terästen ja samalla\nalkoi hätiköidä: \"On tapahtunut kumma. Ette usko rovasti minkälainen\ntapaus on tapahtunut tänä yönä!\"\n\n\"Mikä? Sano heti!\", sanoi rovasti hieman kiukkuisena ja nosti päänsä\nylemmäksi kuulemaan paremmin.\n\n\"Kun Jahtirannan Kaisa on mennyt järveen tänä yönä. Mielenhäiriössä kai\nraukka.\"\n\n\"No tuo hupsu höperö, meni tuo nyt mihin meni\", sanoi rovasti\närtyisesti ja painoi päänsä vuoteeseen sekä murisi: \"Sellaisen sanoman\nkanssa tullaan ihmisiä säikyttelemään yösydämmellä. Luulin, että rengit\novat oriin hukuttaneet, kuten ne viikolla yrittivät tehdäkin sitä\nuittaessaan.\"\n\n\"Nuo lapset kun itkevät ja parkuvat äitinsä surkeutta, niin tulin\nsanomaan, kun muillekaan en osannut sanoa. Eikähän nyt ole enää yö,\nkellohan on kohta kuusi\", sanoi piika tyrmistyneenä peräytyessään ja\novea kiinni vetäessään. Mutta ovenraosta sen juuri kiinni tullessa\nkuului piian korviin rovastin rauhallisempi sana: \"Vie mammalle kahvia\nja herätä niitä lapsia hyvittelemään.\"\n\nNyt piika sai uutta kiirettä, hän kenkäpuolessa juosta kimputti samoja\njälkiään kyökkiin, mistä lasten katkeramielinen itkun tuhkuminen kuului\nvastaan. Hän toimitti tulen hellaan, ennenkuin malttoi toiseen\njalkaansa panna kenkää ja tulta laittaessaan hyvitteli lapsia:\n\"Heittäkäähän nyt itkunne. Ei se tule sillä takasin, kyllä se Jumala\nsentään pitää teistä huolen. Isätöin, äiditöin orpo kuin taivaan lintu\nolen minäkin, vaan aikaanpa häntä on tultu, kunhan tässä rovastinnalle\nsaamme kahvia, että saamme sen jalkeille niin kyllä se keksii teille\nensimäisen avun. On onni, että olette ennestään jo rovastinnan\nystävyydessä. Siinä äidissä onkin monelle turvattomalle äiti. Olkaa nyt\nvaan huoletta ja peskää silmänne, että rovastinna ei teitä säikähdä.\nTässä vettä ja tässä naulassa pyyhkeitä.\"\n\nLapset, Saimi ensiksi, pesivät kasvonsa piian laittamasta vesivadista\nja pyyhittyään ne, istuivat kyökin loukkoon lattialle ja kytistyivät\nlikomärkine vaatteineen kylki kylkeen kiinni siihen loukkoon istumaan.\nSiinä istuessa aina väliin rinnoissa puhkesi voimakkaita nikon tapaisia\nnykäyksiä, jotka panivat aina pienet ruumiit kokonaan vapisemaan,\nkurkkuihinkin palasi aina karvas pala ja silmäin nurkkiin kihosivat\nkyyneleet. Mutta kun kuulivat piian puhuvan rovastinnan\nsäikähtämisestä, niin koittivat kaikin voiminsa estää itkuksi\npuhkeamista. Kurkuissaan tuntuvia karvaita paloja koittivat painaa\nnieleksimällä alas.\n\nNyt tuli kyökkiin Oravakankaan Heta ja rapisteli päähuivistaan vettä ja\nihmetteli sitä veden tuloa eikä huomannutkaan lapsia loukossa ennenkun\nrupesi panemaan huiviaan valumaan lasten pään päällä olevaan naulaan.\nSilloin hän oudostuen virkkoi: \"No mitä! Jahtirannan Saimi, Naimi ja\nMarttako täällä?\"\n\n\"Mutta tiedättekö, mitä siellä on tapahtunut?\" kerittäytyi piika\nsanomaan.\n\n\"No, herra Jumala, mitä?\"\n\n\"Sitä että Kaisa on tänä yönä mennyt järveen, luultavasti\nmielenhäiriössä.\"\n\nHeta löi käsiään yhteen ja sanoi: \"Kun tuo ajatus jysähti rinnassani\nkun näin nuo lapset tuossa. Vai järveen... Niinpään kävi kun viikolla\naavistinkin.\"\n\n\"Sitähän rovastinnakin on aavistanut jo toista viikkoa.\"\n\n\"Minä näin\", jatkoi Heta, \"jo toissa päivänä, että tuosta ei kunnian\nkukko laula kun se Kaisa vaan itki ja itki eikä antautunut mitään\npuhumaan, vaikka kuinka koitin kierrätellä, ei kun itki ja itki. Minä\nkysyin häneltä sitäkin, että onko sinulla ollut sulhanen, joka on\nheittänyt ja silloin kyllä purskahti voimakkaampi itku, vaan ei\nruvennut sanomaan onko sitä ollut ja kuka se on ollut. Sen hän monen\ntingan perästä sanoi, että rovastia hänellä on ikävä. Kävi oikein\nsäälikseni, kun se vaan itki ja itki niin katkerasti, että jokahinen\njäsen meni mukaan.\"\n\n\"Mutta mikä hänelle kuitenkin lienee tullut että se on ruvennut\nsuremaan\", sanoi piika kummastellen ja kädet menivät itsestään ristiin.\n\nHeta otti taskustaan nuuskarasiansa, pisti siitä kumpaseenkin\nsierameensa ja sitä tehdessään sanoi: \"Kyllähän sitä mieli tekee uskoa,\nettä Kaisalla on ollut sulhanen, lienee sitten likellä tai kaukana,\njoka on sen pettänyt. Olen melkein varma, että Kaisa ei ole viime\naikoina ollut terveessä tilassa ja siinä on se surun syy.\"\n\n\"Sitähän minäkin. Kun Kaisa on ollut meidän täällä ollessa ihan ilonen\nkuin käki metsässä ja vihanta kuin kesän heinä, niin nyt viime aikoina\nse kasvojen väri niin yhtäkkiä muuttui ja silmien ympärille ilmestyi\nsemmoiset tummat kiehkurat ikäänkuin kuollut veri olisi silmien\nympärillä.\"\n\n\"Sepä se. Siitäpä sitä minäkin päättelin, että vika on myllyssä. Nepä\nmerkit juuri eivät ole ennenkään pettäneet\", vakuutti yhä Heta ja\npyyhki nuuskan törkyä nenänsä alta.\n\n\"Voi, Kaisa parka. Kukahan onnetoin se mies on ollut mikä Kaisan\nsaattoi sille riekenelle. Kaisa on ollut niin herttainen. Rovastinnakin\non siitä niin paljon pitänyt. Mutta millähän äänellä se nyt panee kun\nkuulee tuon tapauksen.\"\n\n\"Luulen, että saadaan siitä miehestä tieto, kyllä se tehty tiedoksi\ntulee.\" Sitten hän otti uudelleen nuuskarasiansa ja ikäänkun siitä\nvoimaa saadakseen pisti sitä hyppysillään pitkään, alaspäin riippuvaan\nnenäänsä ja kurautti oikein hartia voimasta. Sitten otti taas\ntaskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle\nriippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään:\n\n\"Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?\"\n\n\"Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään.\"\n\n\"Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?\"\n\n\"Eivät ole käyneet.\"\n\n\"Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?\"\n\n\"En minä muista nähneeni.\"\n\n\"Ketäs muita mies vieraita on käynyt?\"\n\n\"En minä muista muita kun rovastin.\"\n\n\"Mitä se rovasti teillä teki?\"\n\n\"Mitäpä hän teki, istui.\"\n\n\"Istuiko äitisi rovastin sylissä?\"\n\nNyt Saimi punastui, eikä puhunut mitään, painoi vaan päänsä alas. Mutta\nHeta yhä pyyteli:\n\n\"Sanohan pois, eihän siinä mitään pahaa ole, sanohan pois. Todellakin,\nistuiko äitisi rovastin sylissä?\" Saimi painoi päänsä vieläkin\nalemmaksi ja tuskin kuuluvasti kuiskasi: \"Istui.\"\n\nNyt Heta iski silmää piialle ja sanoi semmoisella tavalla, ettei Saimi\nsiitä ymmärtäisi mitään: \"Mutta mitähän, jos se olisi totta\" --\n\n\"Sekö tuommonen puhe. Ei, ei, ei, tuhannen kertaa, ei!\" sanoi piika\nkauhistuen ja punoi pyöreätä, mustatukkaista päätään, että ei tahtonut\nkahvin laskemisesta rovastinnalle vietävään kuppiin tulla tolkkua.\n\nNyt kahvia viedessään rovastinnalle piika ilmoitti tapahtuman ja\nrovastinna ei joutanutkaan kahviaan juomaan, vaan lähti tulla\npetkeltämään kyökkiin ja nähdessään Kaisan lapset loukossa huudahti:\n\"Hukkunutko äitinne! Ja mitä kummaa. Oletteko tekin olleet hukkumassa,\nkun olette ihan märkinä kuin järvestä nostetut, vai mitä?\"\n\n\"Raukat! Tuommoisessa valosäteessä koko pitkän pituisen yön rannalla\nvärisseet ja huutaneet äitiään tulevaksi pois ja sitten vielä tulleet\ntänne halki semmoisen sateen, kun nyt on ollut, niin eipä kumma, jos\novat märät. Ihan juoksi vesi jokahisesta vaatteen niemekkeestä, kun\ntulivat tänne keittiöön.\"\n\n\"No Herra Jumala sentään...\" sanoi rovastinna. \"Ja etteivät kuitenkaan\nkaikki menneet, kun Makkosen lampaan karitsat emänsä jälessä Hiltulan\nkaivoon. Hyttynen, hyvänen aika kuitenkin... No tulkaahan minun\njälessäni niin katselen kuivaa päällenne, se on ensimmäinen asia.\" Sen\nsanottuaan lähti rovastinna kamariinsa ja lapset märkine vaatteineen\nsliippasivat perässä. Pikku hetken perästä lapset palasivatkin kuivissa\nvaatteissa kyökkiin, missä saivat paksut voileivät käsiinsä. Mutta nyt\nrupesi kuulumaan liikettä ja hälinää kaikkialla ja kohta nähtiin\nmiesjoukko, rakennusmiehiä ja kaksi renkiä keksien, sauvomien ja mikä\nminkin saikaran kanssa menevän rantaan, mistä kohta lähti\nkolmihankainen miesvenhe mennä tohkasemaan Jahtirannalle päin.\nRovastinna keittiön akkunasta pitäin luki montako siinä venheessä oli\nja sanoi: \"Seitsemän miestä. Ne lähtivät haraamaan sitä hukkunutta...\nMutta voi tokiisa sitä Kaisa parkaa... On selittämätöintä miten Kaisa\njoutui niin onnettomaan mielentilaan.\"\n\n\"Heta luulee olleen Kaisalla sulhasen, joka on pettänyt\", sanoi piika\nja vilkasi Hetaa silmiin.\n\n\"Niinkö todellakin luulette?\"\n\n\"Niin luulen ja uskon\", sanoi Heta umpimielisesti ja rupesi taas\ntaskustaan nuuskarasiaansa kaivamaan esiin.\n\n\"Mutta todellakin. Kuka ja missä sellainen katala on, joka Kaisan\nsaattoi tuolle jälelle... Voi maailmaa pahennusten tähden.\"\n\n\"Se itse tietää paremmin, kun me, kuka ja missä on syyllinen Kaisan\nonnettomaan kohtaloon, se itse tietää mitä hän on tehnyt.\" Tämän sanoi\nHeta sellaisella tavalla, josta kuului, että hän tietää kuka se on,\nvaan ei tahdo sanoa.\n\n\"Voi kuitenkin sellaista ihmistä,\" huokasi rovastinna. \"Parempi olisi,\nettä myllynkivi sidottaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren\nsyvyyteen.\"\n\nNäitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. \"No\njopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen.\" Sen sanottuaan meni\nhän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja\nrovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.\n\nRovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan\nkyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen\nnäköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi\nuudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan\nkohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella,\nniin itsekseen vaan sanoi: \"Voi, voi, Kaisa parkaa!\" Sen sanottuaan\nkääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja\nkysyi: \"Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä\nvarmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?\"\n\nLapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin\nnurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun\nlapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna\nsanoi piialle: \"Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille.\nAamiaisen aikana saavat sitten keittoa.\"\n\nSen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin\nmenevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: \"Voi, voi,\nKaisa parkaa!\"\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\n\nMiehet olivat Kaisaa haranneet koko päivän, mutta eivät löytäneet.\nKaisa kun paiskautui järveen, niin oli hänelle näkyvinään etempää ne\ntoiset uimamiehet, joita hän sukkelossa uiden koetti tavottaa. Mutta\nulapalla, ei sataakaan askelta rannasta, oli selkäsyvän rinne, missä\nkävi Haapajärveen tuleva Liekojärvestä laskeva pyörrevirta, jossa aina\nvesi on kylmempi, kun tyyni vetisillä paikoilla. Kaisa tähän virtaan\njouduttuaan tönkistyi aivan kuni sidottu ettei voinut yhtään jäsentään\nliikuttaa. Virta vastasi nyt vaatteisiin ja kuljetti omia teitään ja\npyöritellen miten milloinkin vei Haapajärven syvimpään syvyyteen, jossa\nse yhäkin hiljalleen pyörien vajosi pohjaan ja jäi suulleen makaamaan\nkädet levällään ja jalat suorina kuin puikot.\n\nTähän syvyyteen eivät miesten haraköydet yltäneet, joten Kaisa jäi\nsinne ja miehet rupesivat luulemaan, että Kaisa ei olekaan\nHaapajärvessä, vaan yön hämärässä on opitulla tavalla uinut\numpisukkelossa, lapsiaan eksyttääkseen, johonkin niemen kainaloon,\njossa on noussut maalle, mennyt sitä tietään metsään ja hirttänyt\nitsensä, tai muuten lopettanut. Tämän ajatuksen kertoo nyt mukana ollut\npappilan renki Esko rovastille sellaisella varmuudella, että siinä ei\nollut epäilemistä. Sen kuultuaan rovasti sanoi: \"Se on nimismiehen asia\nhaalia kylän väki kokoon ja etsiä metsistä. Me kyllä olemme osaltamme\nhakeneet.\"\n\nRovastinnakin myönsi siihen: \"Me kyllä puolestamme olemme tehneet, mitä\nolemme voineet. Mutta voi, voi, sentään sitä Kaisa parkaa... No surmaa\nei ole nimetöintä. Kunhan olemme hänelle tehneet mitä olemme voineet,\nsekä eläessä, että vielä kuoltuaankin.\"\n\nSen sanottuaan rovastinna näpisti suunsa visuun kiinni ja\ntyytyväisyyden valo näkyi pyöreämuotoisissa lihavissa kasvoissa.\n\nMutta rovastin silmät ne vilkkuivat levottomina istuessa kamarinsa\nkeinutuolilla. Sitä hän ei kuitenkaan millään liikkeellä ilmaissut,\nettä hän oli vähääkään rauhatoin. Hänen kasvoissaan olikin niin paksu,\nkarkea, harmaa nahka kun juuri sitä varten laitettu, että sen alle voi\nkätkeä suurimmatkin mielenmuutteet.\n\nRovasti näki rovastinnan olevan viattomassa tyytymyksessä, mutta\nkuitenkin ajattelevan Kaisaa. Viedäkseen rovastinnan ajatuksia siitä\npois hän sanoi: \"Kahden viikon perästä meillä on piispantutkinto.\"\n\n\"Niin todellakin.\" sanoi rovastinna, ikäänkuin herättyään. \"Olipa onni\nettei tuo Kaisan häsäkkä sattunut silloin. Todellakin, silloin sitä on\nhäsäkkätä. Sinäkin Hermanni silloin vihitään Jänislahden rovastiksi,\ntäytyy tehdä kallis virkavala. Mutta sehän ei ole vaikea, kun vaan on\nuskollinen tehtävälleen... Voi, voi, kun sitä on todellakin tämä elämä\nyhtä hyörinätä ja pyörinätä vaan. Kun nyt taas pääsisi siitä\npiispantutkinto ajasta sivu, niin saisihan ehkä hengähtää... No Jumalan\navulla voitamme kaikki.\"\n\nNyt oli rovastinnan mieli uronnut Kaisan muistoista kokonaan ja\najatteli vaan miten selvitään piispantutkinnossa ja mitä ja mitä\nlaitoksia tulemme tarvitsemaan, jotka ovat hänen huolestettavansa.\nSeuraavana yönä unissaan näki rovastinna Jahtirannan Kaisan puhtaissa\nmorsiuspukimissa tulevan vihkimähuoneesen ja oli odottavinaan sulhasta\ntulevaksi ja rovastia vihkimään. Siihen hän heräsi ja mieleen tuli\nherätessä ne eilisen aamuset Oravankankaan Hetan umpimieliset sanat\njonkun syyllisyydestä Kaisan kohtaloon. Hän tunsi painuvan mielensä\npahaksi, minkä pakottamana kysyi piika Kertulta aamukahvia tuodessa:\n\"Tokko sinäkään sait selvää eilen aamulla Hetan umpimielisyydestä? Ketä\nhän luulee syylliseksi Kaisan kohtaloon?\"\n\n\"Kyllä minä tiesin Hetan mielen, vaan en minä kuitenkaan tahdo sanoa.\"\n\n\"No Jumalan tähden, sano toki!\"\n\n\"Heta pitää totena sen tuonosen juorun, minkä tekin tiedätte.\"\n\n\"Ettäkö rovasti!\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nTämän kuullessa rovastinnalta yritti kahvikupit pudota käsistä\nlattiaan, kasvot menivät melkein mustiksi ja silmät rävähtämättöminä\ntuijottivat, vaikka ne eivät katsoneet mihinkään esineeseen. Pitkän\ntuokion perästä vapisten kysyi: \"Mitäs sinä luulet?\"\n\n\"En minä usko. Minä sanoin eilen aamulla Hetallekin ihan kuivia\nsanoja.\"\n\nRovastinnan kasvot rupesivat sulamaan ja rupesi jotakin sanomaan\nKertulle, mutta hän ei tahtonut kuunnella, lähti vaan kyökkiinsä pieni\ntarjotin toisella kämmenellään ja toisella aukoi ja lukitsi matkallaan\nolevia ovia. Ajatteli vaan, että sopikoot sotkunsa, ei se liikuta\nhäntä.\n\nRovastinnan mieli jäi nyt kiinni kahteen kysymykseen. Hetan sanoista\nhän eilen aamulla kuuli varmuuden. Rovastista ei voinut uskoa\nsellaista. Mutta ei hän kuitenkaan saanut Hetan sanoja mielestään pois.\nVäkisten painui mieli raskaaksi. Sitä mielensä painoa ei rovastinna\nilmoittanut rovastille, vaan piti omana salaisuutenaan ja taisteli\nitsekseen. Mutta tulevalla viikolla rupesi kulkemaan rovastinnan luona\nakkoja, joilla kaikilla oli se sama asia, puhua kuulemiaan rovastin ja\nKaisan väleistä. Nyt rovastinna tunsi loppuvan voimansa taistella niitä\njuoruja vastaan, joten eräänä iltapäivänä tunsi ikäänkuin\nvoittamattoman voiman itseään pakottavan tästä sanomaan rovastille. Nyt\nrovastinna oikein kevein jaloin meni rovastin luo ja sanoi kuulemansa,\noikein tarkastaen rovastin silmiä näkyisikö niissä mitään merkkiä.\nRovasti oli iloinnut siitä, että Kaisa oli hukkunut, eikä siis ollut\nkenenkään kyseltävänä ja tiuskaten hän nyt sanoi: \"Oletko sinäkin\ntulemassa hulluksi, vaiko jo lienet, kun sellaisia kuuntelet ja vielä\ntulet minulle kertomaan. Koko tuo juoru on vaan keksitty kostoksi siitä\nkun minä tämän pappilan sain syynissä määrätyksi suurennettavaksi\npuolta suuremmaksi. Mutta sillä eivät pitkälle pääse, kyllä päätös\npaikaltaan puree.\"\n\n\"Totta tosiansa. Siitähän se onkin kotosin,\" sanoi rovastinna\nihastuneena. \"Nyt minä en kuule enää moisia puhujia. No, ne keksivät\nnuo pahat ihmiset. Mutta tyhjä säkki ei pysy seisallaan. Kuiva rikka\npian putoaa hännästä.\"\n\nNyt rovastinna tunsi ymmärtävänsä seurakunnan pahuuden ja miten ihmiset\nvoivat laitella vaikka minkälaisia juttuja ainoastaan sentähden, että\npappila suurennetaan puolta suuremmaksi, joka on aivan tarpeen vaatima,\nettä pojatkin saavat omat huoneet.\n\nTämän kostoksi aikoi nyt rovastinna jättää Kaisan lapsistakin\nhuolenpidon vaivashoidon huoleksi. Siitäpähän näkevät, ketä ovat\npistäneet. Tämän sanottuaan rovastinna tunsi ikäänkun taakan pudonneen\nhartioiltaan ja vielä keveämmin jaloin kävellä tölkkäsi rovastin\nkamarista salin poikki ulos ja ikäänkun elämänsä tärkeimmistä huolista\npäässeenä istahti asuinrakennuksensa korkeilla portailla olevalle\nhäkkitaustaiselle penkille nauttimaan kesäillan viileydestä. Samalla\npäätteli, että huomenaamuna hän käy vaivaishoidon esimiehelle\nsanomassa, että korjaavat nuo Kaisan lapset pois. Pankoot orsille tai\nparsille, siitäpähän todellakin näkevät, ketä ovat pistäneet moiset\njuorujen levittäjät.\n\nKaisan lapset olivat komennettu asumaan työväen pirtissä ja olivat ne\nnyt asettuneet akkunaan katsomaan työmiesten kotiin tuloa ja näkivät\nrovastinnan yksinään istuvan rakennuksen portaalla. Sen nähtyään\nlähtivät ihan kuni kilpaa juoksemaan sinne ja rovastinnan luokse tultua\nSaimi otti rovastinnan helmasta hänen lihavan, lyhytsormisen kätensä ja\npuristi sen käsiensä väliin ja nojaten rovastinnan polveen, melkein\nsyliin kumartuen sanoi: \"mamma mamma.\" Toiset lapset Saimin käytöksestä\nsaivat rohkeutta, että kiipesivät sohvalle ja istuivat rovastinnan\nviereen, missä iloisesti katsellen rovastinnan silmiin, nojasivat\nitsensä häntä vasten. Rovastinna ei ollut tästä tietääkseenkään. Istui\nvaan selkä kenossa vaaleaksi maalatulla häkkitaustaisella sohvallaan ja\naikoi pysyä tylynä lapsille. Mutta Saimi itse tietämättään minkätähden\nhän _niin_ teki puristi yhä rovastinnan kättä ja kun ei osannut\nmuutakaan sanoa niin kertoi yhäkin sitä talon lapsilta kuulemaansa\nlausetta: \"mamma, mamma.\"\n\nNe toistakymmen vuotiaan tytön suusta kuuluvat, lapsellista\nturvallisuutta ilmaisevat sanat kuitenkin kulkivat läpi rovastinnan\nolennon, niin että ikäänkuin väkisten tulvahtivat rovastinnan pyöreille\nkasvoille polttelevat kyynelet. Pyhkäistyään ne pois, otti hän kätensä\nSaimin käsistä irti ja silitti hänen kellahtavatukkaista päätään ja\nsanoi: \"Menkää nyt keittiöön. Kerttu antaa illallista. Kiittäkää\nKerttua ja menkää hyvinä lapsina pirttiin vuoteellenne nukkumaan ja\nsiunatkaa itsenne.\" Sen kuultuaan lapset kilvan lähtemään, mutta Saimi\nvielä pyörähti ympäri ja iloisesti katsoen rovastinnan silmiin sanoi:\n\"Luemmeko me Isämeidänkin.\"\n\n\"Lukekaa, lukekaa\", sanoi rovastinna hymyillen. Tämän kuultuaan lapset\njuoksivat keittiöön. Mutta rovastinna jäi kummeksien miettimään kuka\nheille on Isämeidän opettanut -- eihän Kaisavainaan sanottu osanneen\nlukea vähääkään... Kukapas muut kun rovasti se on opettanut siellä\nJahtirannalla käydessään... Ai kuinka soma on lasten ja imeväisten\nsuusta kuulla tuollaiset sanat... Niin. Kukapas muut kun rovasti se on\nIsämeidän noille lapsille opettanut ja eipä ole sana kivistöhön eikä\npisteleviin orjantappuroihin langennut. Ei. Nyt ilmestyivät uudet\nkyynelet rovastinnan kasvoille, joita kirkkaan valkoisella\nnenäliinallaan pyyhkiessään itsekseen sanoi: \"Voi kun olin paha, kun\nnoin puhtaat lasten sydämmet uhrasin koston uhriksi... Hyvä Jumala,\nanna anteeksi pahuuteni ennen tuon auringon laskua... Niin. Anna\nanteeksi, eläkä näitä soimaa\".\n\nRovastinna aikoi nyt oikein nauttimalla nauttia siitä harvinaisen\nkauniista kesäillasta. Mailleen painuva aurinko juuri parhaillaan\npunasi rauhallisina lepäileviä pilviä ja siinä hohteessa kaikki kesän\nkasvit, metsien puut ja huoneitten nurkat ja katotkin näyttivät olevan\nilman punertavaan silkkiin pukeutuneita. Mutta samassa alkoi salista\nkuulua rovastin epämääräiset askeleet, mistä hän yskien ja kakistellen\ntulla väjähti portaille ja istua kajahti toisella puolen käytävästä\nolevalle istuimelle ja nojasi hänkin itsensä istuimen häkkikaiteista\ntaustaa vasten. Siinä hän alkoi puhella käkätellä pelloista,\nkesäkynnöistä, niityn aidoista, haravista, viikatevarsista ja suovain\npielistä. Ne rovastin hajanaiset ja tehdyiltä maistuvat tarinat\nrupesivat rovastinnasta tuntumaan väsyttäviltä ja hän ajatteli lähteä\nruokasaliin Kertun avuksi illallista laittamaan ja muutenkin tuntui\nolevan sinne salainen veto, kun sieltä kuului kaikkien lasten iloinen\nhälinä ja väliin aina Kertun komentavat äänet. Mutta samassa sieltä\nruokasalista päin tulla vilkasi Aili, joka nähtyään rovastinnan siinä\nistumassa, suoraa päätä juosten syöksähti rovastinnan syliin ja kasvoja\nsuudellen sanoi: \"mamma, mamma\".\n\nSilloin rovastinna kiepasi Ailin rintojaan vasten ja suudellen sanoi:\n\"Sinä minun Ailini, minun kultainen Ailini, sinä illan perhonen elät\nvielä. Se onnetoin Kaisa pelasti sinut, sinä illan kultasiipinen\nperhonen. Mitä tekisinkään Kaisa paralle, jos olisi tässä.\" Mutta sen\nkuultua rovastin pitkät silmäripset rupesivat luikkamaan tavallista\ntiheämpään ja kuului halveksiva murahdus: \"Hymm.\"\n\nTämän ei rovastinna antanut häiritä iloaan, vaan hän nousi seisalleen\nja ilossaan kiemuroivaa Ailia sylissään kantaen lähti melkein puoleksi\njuosten mennä hynttyyttämään ruokasaliin.\n\nNyt oli rovastinnan mielestä kokonaan hävinnyt ajatus Kaisan lasten\ntoimittamisesta vaivaishoitoon. Jahtirannan torpan asukkaaksi ja torpan\naituuksen vartijaksi toimitti hän erään lapsettoman pariskunnan,\njoitten hoitoon rovastinna toimitti Kaisan lapset ja kolmantena päivänä\njo lupasi pitää niitten ruuasta huolen. Eikäpä rovastinnan lupaukset\nolleetkaan turhia, sillä usein nähtiin rovastinnan valkean venheen\nlähestyvän Jahtirannan torpan rantaa, mihin Kaisan lapset käsiään\nräpyttäen ja ilosta huutaen juoksivat vastaan, mutta ei useinkaan niin\npuhdaskasvoisina, kuin Kaisan eläessä. Useinpa rovastinna pakottikin\nKaisan lapset pesemään kasvonsa ja kätensä ja kampaamaan tukkansa\nennenkun saivat tulla antamaan kättä ja ottamaan niitä tuomisia, mitä\nrovastinnan soutajamuija korissaan kantoi rannasta taloon.\n\nTämä Jahtirannan torppa tuli nyt yhä edelleen rovastinnan\nmieluisimmaksi käymäpaikaksi, sillä siellä ei tarvinnut koskaan kuulla\nniitä hävyttömiä puheita, mitä muu maailma tuntui olevan täynnä\nrovastin ja Kaisavainaan väleistä, mitkä jutut yhdessä Kaisan kuoleman\nsanoman kanssa levisivät ympäri Jänislahden seurakuntaa, missä\nkierrettyään ne tarinat kymmenin kerroin lisäytyneinä palasivat\ntakasin. Ja turhaan niitä kuullessaan rovastinna huokaili: \"Voi\nmaailmaa pahennusten tähden.\" Turhaan hän vihasi seurakuntalaisia\nniitten juorujen takia, sillä kertojat siitä vaan innostuivat niitä\nvarsin tuomaan rovastinnan tietoon kun kuulivat sen harmittelevan.\n\nRovastinnalle niitä kuitenkin kerrottiin siinä ajatuksessa, että hän\nkertoisi rovastille. Tämän tiesi rovastinna ja sentähden tuntui se\nhänestä vieläkin pahemmalta kun ei kuitenkaan voinut rovastista uskoa\nsitä, mitä hänen täytyi kuulla, eikä voinut kertoa rovastille.\n\nRovasti ei siitä kuitenkaan sillä päässyt, että rovastinna ei kertonut\nkuulemiaan. Jokahisen Jänislahden naisen kasvoissa näkyi syvä inho\nnähdessään rovastia. Eikä yhdenkään miehen kasvot pysyneet vapaina\nnähdessä rovastia, vaan toisten kasvoissa näkyi katkera, tulinen viha\nja toisten kasvoista pureva iva, mikä pukeutui raakoihin sanoihin,\nmissä ikänä tilaisuus vaan salli.\n\nTästä kaikesta ei rovasti ollut tietävinään. Paksuja huuliaan\nnipistellen vaan ylpeästi hymyili ja itsekseen punoi, että tulkaahan\npiispantutkintoon, kyllä silloin tulette tuulen tuntemaan, taivahan\ntajuamahan.\n\nNyt oli lauvantai ja tänä päivänä oli huomiseen rippikirkkoon\nkirjoitettu nuorta kansaa enemmän kuin harvoinkaan muulloin. Tämän\nnuoren kansan öisiä liikkeitä tahtoi nyt pitää rovasti silmällä, että\noikein silminnäkijänä voipi tulevan pyhän aikana sanoa piispalle, kun\ntulee kysymys seurakunnan henkisestä tilasta. Sentähden ei rovasti tänä\niltana asettunut ollenkaan yöteloilleen, vaan odotti maatapanoaikaa,\njolloin hän aikoi lähteä tarkasteluretkelleen. Ja niinpä hän, kun\nsyyskuun ilta oli pimennyt pimeimmilleen, pani koppahattunsa päähänsä,\notti kepin käteensä ja lähti ulkokausteelle kävelemään. Mutta\nrovastinna, kun tiesi seurakuntalaisten vihan, niin ei päästänyt\nyksinään, vaan lähti kumppaniksi ja paikalla ulos tultua kiersi lihavan\nkätensä rovastin pitkään, luiseen käsivarteen. Samassa kulki nyt kaksi\nnuorta miestä sivu, taluttaen saman ikäistä naista keskessään, joka\nkeveästi nauraa rehletteli miesten puheitten melkein tyhmille\nsukkeluuksille. Toinen miehistä tirkisti rovastia silmiin ja\nivallisesti sanoi: \"Lintu Hermanni\"... Hänkin on vielä ylhäällä ja\ntyttöä vetää siivestä... Vetää kun mies. Näetkö Kalle tuota?\"\n\n\"Näen\", sanoi kysytty, \"vaan eipä ole enää Jahtirannan Kaisa kynkässä.\"\n\nSitten seurasi sarja paksuja sukkeluuksia miesten kesken. Kaikelle\nsille nauraa keklotteli nainen heidän keskessään kävellen imelänä, kuin\nsokeroitu maitorieska ja tyytyväisenä kuulemaansa nautintoon. Näitä\nsukkeluuksia ladeltiin naisen yhä nauraessa niin kauan kun luultiin\nniitten kuuluvan pappilan herrasväen korviin.\n\nMutta näitten äänien johdosta saapui joukko toisia nuoria miehiä ja\nnaisia, mitkä yhtyivät nyt yhdeksi joukoksi ja veivät puheet yhäkin\nruokottomammiksi, missä rovastin ja Kaisan välit olivat ikäänkuin\nsitovana pohjana. Miehille se lisäsi vaan intoa, kun naiset yhteen\nääneen sydämmensä pohjasta ja kohti kurkkuaan nauraa kotkottivat. Tätä\nlystiä pidettiin ikäänkuin rovastin luvalla hänen kunniakseen.\nMinkäänlaiset sanat eivät tuntuneet olevan hävettävää, vaikka tiesivät\nolevan rovastin ja rovastinnan kuulemassa.\n\nRovasti ja rovastinna eivät olleet tätä kuulevinaan, vaan ihan kun\ntukituin korvin käsikynkässä kävelivät nurmista pengertä joen rantaa\nkohti. Menivät kahdesti pappilan ohi kulkevasta tiestä yli, menivät\naina niin kauas, missä noin parin sadan askeleen päässä näistä teistä\nleveä, tyyni joki katkasi korkean, vaaleamultaisen kangasselänteen,\njossa tuuheat monihaaraiset tervasmännyt seisoivat joen törmän\nkorkealla töyräällä. Tähän kuului nyt läpi tyynen pilviyön pienimmätkin\nliikkeet ja äänten vivahdukset kauttaaltaan yli koko kirkonkylän ja\nsivukulkijatkaan eivät siitä helposti huomanneet. Tähän paksukaarnaisen\ntuhuramännyn vähä nurmiselle kentälle nyt istuivat rovasti ja\nrovastinna vierekkäin. Siinä rovastinna, muistamatta, että hekin olivat\ntulleet kuuntelemaan, eikä puhelemaan, alkoi: \"Hyi, noita\nseurakuntalaisia, hyi... Oikein puistattaa, niin kävi ilkeäkseni... Ja\nmistä ne ovat kaivaneet senkin Lintu Hermannin nimen, joksi ne sinua\nsiellä Riutanniemelläkin haukkuivat... Hyi... Eihän vaan tuo piika\nKerttu olisi jollekin sanonut, mistäpä ne täällä muuten tietäisivät.\nHyi... Voi, todellakin tätä maailmaa. Pahoja ihmisiä, pahuutta,\nmurhetta, ja kaiken kaltaista ikävyyttä täynnä. Niinpä on\nkirjoitettukin: Voi maailmaa pahennusten tähden sillä pahennukset\nkumminkin tulevat... Sekin Kaisa parka. Lienee vielä hirttänyt itsensä,\nlaittanut sen viheliäisen henkensä metsien kummitukseksi,\nloppumattomaksi kiusaksi ihmisille. Ja missä hänen kurja ruumiinsakaan\non, kun ei kylänväkikään löytänyt... Siitä kuitenkin saamme iloita,\nettä olemme hänen hyväkseen tehneet, mitä olemme voineet... Taas kuuluu\ntuo Lintu Hermannin nimi... Kuulee aivan selvään, että siitä\nkatkeruudesta ne työntävät tuota roskaa, kun sinä viekkaudella sait\npäätetyksi tämän pappilan suurentamisesta... Tuhat täytinen, no mistä\nne ovat kaivaneet tuon Lintu Hermannin nimen. Kuulitko, kun nytkin\nkuului kiljuva ääni: 'Lintu Hermanni ja perkele suuressa palatsissaan\nJahtirannan Kaisa sylissä'. Juuri itse rietas kai niille tuommoisia\nkorviin kuiskii. Ja vielä tuon Kaisan mennyt olento vedetään mukaan.\"\n\n\"Olehan nyt\", keskeytti rovasti rovastinnaa nyhjäyttämällä kylkeen ja\nteralti katseensa ja korvansa joen takana muhjottavaan,\nkorkeametsäiseen Hopeavuoreen, mistä rupesi kuulumaan juopuneitten\nrivoja kiljumisia ja inhottavia laulun loilotuksia, viulujen ja\nharmonikkojen epämääräisiä säveleitä, miesten hohottavia ja naisten\nkikattavia nauruja, kaikki sekautuen yhdeksi katkeamattomaksi äänien\nsekamelskaksi. Tätä kuulemaan kiintyivät nyt rovastin ja rovastinnan\nkorvat, silmät tähdättyinä yhtämittaa niinkutsuttuun Hopeavuoren\nharjuun, mistä ääni kuului.\n\nKauvan aikaa nyt istuivat siinä äänettöminä, mutta viimein rovasti\nvirkkoi: \"Ne ovat juopuneita nuo\".\n\n\"Voi hirmuista elämää,\" lisäsi rovastinna. \"Tulevatko nuokin huomenna\nHerran ehtoolliselle?\"\n\n\"En luule.\"\n\n\"Mutta mitäs jos tulisivat... Voi kauhistus tuota elämää. On kun rietas\nolisi irti... Kauhistus, hirmuinen kauhistus olisi Jumalan edessä, jos\ntuollaiset tulisivat kirkon perään. Ihan kai pyörtyisin, jos tietäisin\nnoitten siellä olevan.\"\n\n\"En luule noitten tulevan. Ne tietävät minut kovaksi mieheksi. Mutta\ntoiselta puolen olisi hyvä, jos tulisivat, sillä huomenna juuri\nsaarnataan ahtaasta portista, juuri siitä miten harvat sen löytävät ja\nettä siitä ei pääse sisälle ei juomarit, ei tappelijat, ei varkaat --\nrupesi sanomaan huorintekijät, vaan tapasi sanansa ja käänsi -- eikä\nkukaan, ei ihan kukaan tuollaisen elämän pitäjä.\"\n\n\"Mutta tuoltahan kuuluu ilmitappelua\", keskeytti rovastinna ja samassa\nkihnasi seisalleen ja osotti sormellaan toiseen suuntaan, mistä joen\nyli kuului tappelun ähellys. \"Hyi. Minua rupeaa ihan pelottamaan. Aivan\nkai tappavat toisensa.\"\n\nTämä pisti rovastinkin korvaan kuni salama ja itse huomaamattaan kohosi\nseisalleen keveämmin kun koskaan ennen ja terotti korvansa ja silmänsä\nsinne, mistä mustana uomana muhjottavan joen polven yli kuului tappelun\nryske.\n\nTuokion perästä punalti päätään rovasti ja sanoi: \"Kirkkoraatiin täytyy\nnuo rivot saada... Huomenna tai ylihuomenna täytyy vetää nuo kurjat\ntilille tuosta työstään. Se täytyy tehdä, sitä ne häpeävät varsinkin\nkun tietävät tulevan pyhän aikana olevan piispantutkinnon, missä juuri\nkirkkoraati tekee selvän seurakunnan tilasta.\"\n\n\"Mutta voi kuitenkin tuota elämää\", keskeytti rovastinna. \"Ihanhan\nkaatuu koko maailma... Maailmanlopun viimeiset ajat lienevät todellakin\nkäsissä.\"\n\n\"Ei auta. Kirkkoraatiin täytyy saada. Renki Eskon täytyy lähteä\nottamaan selko, kutka nuo ovat ja tuokin joukko tuolla Hopeamäellä.\"\n\nSamalla rovasti työnsi kätensä rovastinnalle, johon rovastinna\nturvallisesti tarttuikin ja lähtivät astua haparoimaan pois. Mutta\npappilan sivu kulkevalla tiellä, kuni laitettu, sattui olemaan renki\nEsko monen muun nuorukaisen kanssa menemässä Hopeamäelle, mistä se\niloinen ruihukka kuului. Rovasti tunsi halun nyt oikein ankarasti torua\nrenki Eskoa pyhäyönä liikkumisesta, mutta kun täytyi saada asialle niin\nei käynyt laatuun. Kuitenkin, näyttääkseen miten ankara hän on pahasta,\npolkea jämähytteli kantapäätään kenttään ja kohti kurkkuaan ärjyi:\n\"Sinun, Esko, täytyy poliisikonstaapelin kanssa mennä tuonne\nilkityöpaikalle ja haastaa kaikki ensi maanantaiksi kello kymmenen\najaksi kirkkoraatiin, ihan kaikki, juuri kaikki ja kaikkien nimet\nkirjoittakaa ylös. Juuri kaikki.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", virkkoi Esko mennessään, mutta toverit löivät leikiksi,\njoista muuan sanoi hyvin kuuluvasti: \"Lintu Hermannin nimi tulee\nensimäiseksi siihen kirjaan. Senhän ensimäiseksi näimme tyttö\nkainalossa.\"\n\nToinen ja kolmaskin suu oli aukeamassa siihen ivaleikkiin jatkoksi,\nmutta kun korviin kävi se Ilvesniemeltä päin kuuluva tappelu, kiistävä\ntoraaminen, niin seisattuivat kuni ukkosen lyömät ja Kissalan Aapeli\nsanoi: \"Mutta nyt on paha irti.\"\n\nKaikki ikäänkuin vaistomaisesti äänettömänä siirtyivät sille samalle\njoen töyräälle, mistä rovasti ja rovastinna tulivat ja kaikkien silmät\nja korvat terottuivat Ilveskankaalle päin.\n\n\"Siellä on tappelua.\"\n\n\"Ihan emätappelus.\"\n\n\"Tappelevat kuni oinaat kesällä.\"\n\n\"Että kangas jytisee.\"\n\n\"Ja pienimmät puut ruskavat kuni tuskassa.\"\n\n\"Mutta jopas hieman helpottivat, kuunnellaanpas ketä nuo ovat, nuo\nkaurariihen puijat.\"\n\n\"Tuo on Keksiälän Iivari, tuo joka kiljuu, että hän osaa soittaa.\nTunnustatko, että hän osaa soittaa niinkuin Turkin sulttaanin\nhovisoittaja.\"\n\n\"Ihan varmaan se on Keksiälän Iivari. Se ei anna perään, kiljuu vaan,\nettä hän osaa soittaa juuri kun Turkin sulttaanin hovisoittaja... Sitä\nhän vaan tiukkaa, että sanotko, tunnustatko, että hän soittaa kun\nTurkin sultaanin hovisoittaja.\"\n\n\"Mutta tuo on Törmälän Santeri, joka ärjyy, että sinä et osaa soittaa.\nSe on sama kun porsasta hännästä vetäisi, se sinun soittosi. Ihan\nniinkun sikaa hännästä vetäisi.\"\n\n\"Se on Santerin ääni, vaan Iivari on tuo joka taas kirkui: Olenko minä\nsika. Sanotko sinä minua siaksi? Tunnustatko, sanotko sinä minua\nsiaksi, sinä Mehtosen linnun rosvo.\"\n\n\"Tuota ei Santeri kestä. Ei tule hyvää tuosta. Kuunnellaanhan miten\nkäypi. Kovin kähisee Santerin ääni, kun tiukuu: Sanotko sinä minua\nMehtosen linnun rosvoksi, sanotko, sanotko Mehtosen linnun rosvoksi?\"\n\n\"Niin, mutta Iivari ei ole hätäpoika, säköö vaan: sinä olet Mehtosen\nlinnun rosvo. Järkinaholta kerran Mehtosen ansasta veit suuren\nkoirasteeren, kun koira, niinkun paha koira, niinkun rosvokoira.\"\n\nNyt kuului ähellystä, lyöntien kajahduksia ja kipeitä sanoja: \"Elä\ntapa, elä tapa, elä Jumalan luoma tapa!\"\n\nTähän teroittivat nyt kaikki pojat korvansa oikein päitään kallistaen,\nettä kumpi niistä on se huutaja. Mutta nyt kuului entistä ankarampi\nlyönti, johon liittyi sydäntä särkevä, sanatoin parahdus ja tappelun\ntemmellys lakkasi. Silloin pojat säpsähtivät, että askeleen siirtyivät\npaikastaan ja itse tietämättään sanoivat: \"Voi, voi. Voi hyvä isä.\nTappoi se miehen,\"\n\nSen sanottuaan jäivät kuitenkin äänettöminä kuuntelemaan, josko tuo ei\nkuitenkaan niin pahasti liene. Mutta mäntyisen kankaan harjulta kuului\nvaan pakenevain askelten jytinä ja risujen ruske ja tappelutantereelta\nkuului katkera, samakka voivotus ja epämääräisiä sanoja: \"Suuri Jumala,\nota, ota viimeinen henkeni. Rakas Jeesus, ota viimeinen henkeni. Pyhän\nnimesi tähden, ota tämä murhattu henkeni. Ota, ota pois tämä murhattu\nhenkeni!\"\n\nSitten kuulosti, että valittaja joutui suulleen maahan, sillä ääni\nrupesi kuulumaan kuni maan läpi ja kohta sammui aivan kuulumattomaksi.\n\nPojat vielä pitkän hetken kuuntelivat äänettöminä ja aivan vapisivat\nkauhistuksen tunteesta.\n\nKissalan Aapeli viimein sanoi: \"Se oli Iivari, joka murhattiin. Voi\nJumala sentään. Nuori, riski, köyhäin vanhustensa turva...\"\n\n\"Iivari se oli, kyllä sen kuuli noista viimeisistäkin voivottavista\näänistä, että Iivarin ääni se oli.\"\n\n\"Niin se oli.\"\n\n\"Niin se oli\", kuului poikain joukosta vapisevat sanat.\n\n\"Mutta mitä tekisimme, menisimmekö paikalle?\" sanoi pappilan renki,\nEsko. \"Hakisimme tuolta talon rannasta venheen ja ottaisimme tästä\nsuunnan yli joen, sillä tuolta sillan kautta kiertämällä emme sitä\npimeässä yössä löytäisi. Tästä kun suoraan menisimme tuonne joen\nrantaan ja siitä menisimme maalle ja rintamaan kohoaisimme tuonne\nkankaalle, niin siitä se löytyisi. Se on aivan lähellä tuossa\njokitörmän niskoilla... Mitä teemme, lähdemmekö?\"\n\n\"Ei velikulta me lähdetä, en ainakaan minä lähde\", sanoi Sankkolan\nMatti.\n\n\"En minä, en minä, en minäkään lähde\", kuului kaikkien poikain suista\nsanat: \"Mutta mitäs tekisimme? Jotakin kai pitäisi tehdä. Sanoisimmeko\nvaan konstaapelille\", kuului Eskon alakuloiset sanat.\n\nSankkolan Matti tiesi, että hänen esitykseensä taipuvat kaikki, niin\ntekeytyi hyvin asialliseksi ja sanoi: \"Jos olemme viisaita, niin emme\nhiisku hiirille, emmekä heinille koko seikasta. Näemmehän, ettei täällä\nkoko perällä ole ketään liikkeessä, muita kun me. Kaikki muut ovat\ntuolla Hopeamäellä. Menisimme nyt tuonne, niin kuka todistaisi, jos tuo\nmurhaaja esimerkiksi rupeaisi väittämään koko tapahtuman meidän\nniskaamme.\"\n\n\"Se on totta, se on totta\", kuului yhteinen myöntymys. Sen sanottuaan\nlähtivät vetäytymään pois ja ikäänkuin näkymättömästä vetovoimasta\nhiljalleen kävellen tulivat renki Eskon mukaan huoneeseen.\n\nPoikia ei kuitenkaan Eskon makuuhuoneessa tuntunut nukuttavan, tuntui\nlystiltä valvoa, kun oli kaikki huoneen asukkaat niin vertaista väkeä.\nKaikki olivat toveruksia olleet rippikoulussa ja yhtä aikaa olleet\nkirkon perässä vannomassa seurakuntavalansa.\n\nTavallista alakuloisempina vaan puhua suputtelivat sitä ja tätä sen\njohdosta, kun renki Esko kertoi olleensa Jahtirannan Kaisaa haraamassa\neikä ollut löytynyt mistään ja siitä, että sitä ei löytynyt\nmetsästäkään, vaikka kylän väki haki pitkän pituisen päivän, kun neulaa\nkissain ja koirain kanssa. Se katosi kuin suola suureen mereen.\n\nSankkolan Matti oli koko toisten poikain keskustelun ajan ollut ääneti,\nistui vaan selkäkenossa seinää vasten Eskon vuoteen päässä ja sormensa\nnenillä punoi ylähuulessaan viuhottavia parran haiveniaan muka viiksien\ntapaisiksi ja pitkä ripsisiä vesiharmaita silmiään vaan silloin tällöin\nräpsäytti tapansa mukaan. Viimein hän hieman tuimalla tavalla punalti\npäätään ja sanoi: \"No sitä tuon hyvän isän aitauksessa on vaikka\nminkälaista elävätä, niinkun tuo Lintu Herkkokin. Mutta jos se Kaisa\nlöytyisi ja olisi asiain peräänkysyjätä niin ei sen rötkylän jalkaa\nmato purisi.\"\n\n\"Minkä sille taitaa. Kun kerran Kaisa kuoli, niin meni kun Mehtosen\nviina.\"\n\n\"Niin sanoi isäni, että jos on asiain selvittelijä, niin käsiin käypi.\nOravakankaan Heta kertoi meillä, että Kaisa on ollut aivan päälle\nnäkyvässä raskaassa tilassa, luuli kohta puolikantoiseksi.\"\n\n\"No parempi oli niin, että meni sitä tietä. Ruojahan siitä kuitenkin\nolisi tullut ruojan siitoksesta.\"\n\n\"Kun se sitten vielä kuvattelee joskus raamatun selitykseen kuten\näskenkin.\"\n\n\"Mutta mitäs selitystä se sitten on, se selitys. Kehenkä se teki\nkipeätä sekin äsköinen selitys. Paljasta tapailemista, haparoimista,\nkuin väkkärällä, mistä saisi tuulta siipiinsä.\"\n\n\"Sitä myötenhän se on työ, kun tekijä. Sen sanon minäkin, että eri\nhampaat oli raamatun purentaan ukko Bäcklundilla, joka meitä\nrippikoulussa hantuutteli. Raamatun ja armon sanan voimalla ukko\npehmitti meitä miehen alkuja, että itkeä saimme käsissä.\"\n\n\"Niin, mutta suudella tahdoimme sitä kaljupäätä ukkoa ihan joka aamu,\nkun hän loistavin kasvoin tuossa korkeilla portaillaan aina otti\nvastaan aamutervehdyksemme ja kertoi aina jonkun kertomuksen vapahtajan\nlapsena, tai meidän ikäisenämme olemisesta ja vertaili meidän olojamme\nhänen oloihinsa.\"\n\n\"Niin. Mutta ukko ei puhunut kirkkoraadista mitään.\"\n\n\"Ei puhunut, ei tiedetty sellaisia kompeita olevankaan.\"\n\n\"Hym. Se kyllä olisi ilmeisin leuhkon työ, jos tuo Lintu Herkko\ntoimittaisi sen kirkkoraatiin. Tuo joukko tuolla loilotusmäellä on\nsemmoista väkeä, joka ei hänestä perusta, ei äyrin vertaa, ei rapakapan\narvoa. Annas näitä velikultia ruvetaan sadottaisin taljaamaan siihen\nkiirastuleen, moiseen puhdistusvalkeaan, niin kelpaa sillä nauraa... Se\nmaksaisi vaivan olla näkemässä kun esimerkiksi Kokanniemen Teemu\nkönöttäisi kaikkine sanankuulijoineen kirkkoraadissa. Se siellä\nkuitenkin lienee parhaana kellokkaana taas tuolla Hopeamäellä.\"\n\n\"Senpä tähden juuri rovasti tahtookin saada semmoiset kun Teemu\njoukkoineen niihin kirjoihinsa ja kirkkoraatiin, että häpeäisivät\",\nmuistutti renki Esko.\n\n\"Häpeäisivät... Ne miehet häpeäisivät... Mitä ne siitä häpeäisivät.\nSiinä leikissä toki Teemu ja kaikki hänen laisensa nauruhermojaan vasta\noikein ruokkisivat ja saisivat uutta vettä myllyynsä. Mutta en luule\ntoki höperönäänkään Lintu Herkon laittavan kirkkoraatia, vaikka\nlapsille peloksi sanoo: tuolla on mörkö.\"\n\n\"Laittaa. Saatte nähdä, että laittaa, kun mies on uhannut monta kertaa\nja nyt varsinkin piispan tutkinnon edellä. Laittaa se kun laittaakin\",\ntoisti renki Esko.\n\n\"Mutta siihen ei tule ketään. Ei kirkkoraadin jäsenetkään.\"\n\n\"Ne kyllä tulevat. Ne ovatkin yhtä luuta, kuten pitääkin olla koko\nkarja yhtä rotua. Mutta muita en minäkään usko tulevan.\"\n\n\"Niin, mutta se löylytyttää piispalla\", huomautti renki Esko.\n\n\"Se löylytyttää sitten koko seurakunnan yhteen lautakuntineen ja siitä\nsamasta sarvesta saamme mekin vaikka kykötämme täällä näin hyvinä\nlapsina samalla aikaa kun Teemu joukkoineen riemuaa hänen ilossaan.\"\n\n\"Hym. Piispako antautuisi kuppariämmän toimiin uskomaan juoruja ja\nniillä haukkumaan syyttömiä ihmisiä, kuten meitäkin.\"\n\n\"Löylyyttää, kun poika, saattepa nähdä, että niin löylyyttää kun\nitselleen kelpaa joka miehen.\"\n\n\"Mutta siinä kaupassa menettää piispa kunniavähäsensä.\"\n\n\"Menetti, mitä menetti, mutta hän uskoo kirkkoraatia ja ketäpä muuta\nsen tarvitseisikaan uskoa. Nehän ovat kengän nauhain päästelijöitä\nja... No en huoli sanoa.\"\n\n\"No, mutta jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi ensimäistä. Jos piispa\nrupeaa jonnijoutavilla löylyyttelemään kirkossa, niin saa kyllä kohta\nnähdä ihmeitä. Sen sanon, että jos saattaa esimerkiksi Jokilahden\nemännän pitkän nenän touhuilemaan niin sitä ei kestä kauan, ennenkun\nmuija lähtee ulos ja kohta on naisten puoli kirkossa tyhjä. Sama on\nlaita jos Tuomalan Antti ukon käyrä nenä kerkiää punastua, niin kohta\nnähdään ukko körttiröijyineen mennä köröttävän ovea kohti ja kaikki\nmuut perässä, kuni pienet kalat valaskalan pyörteessä.\"\n\n\"Mutta sangen juhlallinen näkö, jos piispan hengessä ilmestyisi\ntuollainen voima, että ainoalla puhalluksella pölähyttäisi kirkon\ntyhjäksi. Mainio teko. Kerrassaan ihmeellinen teko.\"\n\n\"Mutta tuo ilmestys rupeaa minussa kutkuttamaan, että aionpa siihen\nlisätä tulta. Jokilahden emäntää kyllä tapaan huomenna ja kerronpa\noikein hartaasti nämä kirkkoraatihankkeet kaikkine siitä johtavine\nseikkoineen ja meidän hankkeemme kirkon tyhjentämiseen. Se puhuu\nmonelle muulle vertaiselleen ja silloin Jokilahden emäntä samoin kun\nmoni muukin jo kirkkoon tullessaan jättää toisen takajalkansa lähtevään\nasemaan, että asian aikana joutuu potkaseutumaan ulos kuni todellakin\nhengen voimasta... Se on totta, että moisen pyhän synoodin miehet pitää\nopettaa erottamaan laki ja evankeliumi toisistaan ja se koulutus on\nmeidän asiamme. Ah!\"\n\nSorsalahden Mattia rupesi raukasemaan, niin köllistyi kaikkine\nvaatteineen renki Eskon vuoteelle ja köllistyessään sanoi: \"Matit ovat\nmiehiä ja Mustit ovat koiria. Minä olen Matti ja sentähden rupean\nnukkumaan. Nukun kissain unet, koirain unet, ketun unet, karhun unet ja\nkaikkien kalojen unet, kuten ennen ämmät lauloivat.\"\n\n\"Hän on siitä ylpeä kun on piispan kaima\", huomautti renki Esko.\n\"Piispa kuuluu olevan Matti Rungenius.\"\n\n\"Olkoon vaikka Rumpukenius minä vaikenen kuin muuri. Juuri kuin kivinen\nmuuri on tästä lähtien tämä suurikorvainen Matin pää\". Sen sanottuaan\nhieroi ruumistaan ikäänkuin päästäkseen syvempään vuoteeseen ettei\nkuuluisi muitten puheet.\n\nTätä esimerkkiä seuraten toisetkin pojat alkoivat asetella mikä\nmihinkin niinkuin nukkuakseen. Mutta Matti rupesi särähyttelemään\noikein repäseviä kuorsauksia, vähin aina puhua pulikoiden katkonaisia\nsanoja hevosista, lehmistä, lampaista, nuotan vedosta, seitsemästä\nohrakykäästä, kirkkoraadista, piispanluvusta, kaikista sekasin. Mutta\nväliin hän aina sanoi selvästi: \"Tappoi se miehen, niinkuin susi\nkoiran, niinkuin penikka koiran\", jonka sanottuaan aina melkein\nkipeällä tavalla voivotteli ja mutisi murhatusta hengestä.\n\nSiitä valpastuneena toiset vielä kotvasen supattelivat keskenään, mutta\nyksi ja toinen taukosi vastaamasta toiselleen, joten koko joukon\nsupatukset vähitellen muuttuivat raskaiksi hengityksiksi, joista\nsilloin tällöin kuului joku uneksivan katkonainen sana ikäänkuin\nvastaukseksi, tai säestykseksi Sorsalahden Matin melkein yhtämittaisiin\npuhelemisiin.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\n\nKirkkoraatia ei ensi maanantaiksi tullut, mutta sen sijaan tuli\npoliisitutkinto Keksiälän Iivarin katoamisesta. Siinä kuitenkin ei\ntullut muuta selville kuin että Törmälän Santeri ja Keksiälän Iivari\nolivat pyhää vasten yöllä olleet vähän päissään, noin vaan\nrohkeimillaan päissään ja sen tähden joutuneet vähän riitoihin, kuten\npäihtyneitten tapa on aina riidelläkin, mutta he myöskin ovat herkät\nsopimaan. Siinä kaikki poliisitutkinnon tulos.\n\nMutta tiistaina löytyi Iivarin ruumis Ilveskankaan alta joesta ja kun\nvainajan päässä oli haavoja niin nimismies määräsi uuden\npoliisitutkinnon lauantaiksi, kun silloin piispanluvun takia tulee\nihmisiä kirkolle, saadakseen siten selville, kutka ovat olleet Iivaria\nja Santeria viimeksi näkemässä. Tämän tähden laittoi nimismies vielä\neräät lautamiehet tiedustelemaan pitäjän kaikilta suunnilta kutka\nolivat viime pyhänä olleet kirkolla ja nähneet Iivaria, ne olivat\nhaastettavat lauantaiksi poliisitutkintoon Jänislahden pappilaan. Nyt\nlautamiesten mukana kulkeutui tieto pitäjän kaikille suunnille Iivarin\nmurhasta ja siitä epäluulosta, kun Iivarin juuri silloin pyhänä olisi\npitänyt lähteä Tapionniemen kaupungin raastuvanoikeuteen todistajaksi\nSanterin veljen palojutussa ja että jos olisi Iivari päässyt\ntodistamaan, niin Santerin veli ei olisi saanut palorahoja, vaan olisi\njoutunut vankeuteen. Tämä asianhaara lisäsi kauhistusta Iivarin\nkuolemansanomaan, että kaikkien kasvot tulistuivat, jotka vaan sen\nsanoman kuulivat. Tähän liittyi myöskin tieto Jahtirannan Kaisan\nhukkumisesta ja sen mielenhäiriön syistä ja siihen se kavaluus millä\nsaatiin määräys pappilan suurentamisesta puolta suuremmaksi, niin\nkauhistus valtasi jok'ikisen ihmisen. Ja puhetta yhdessäkään\nihmisasunnossa Jänislahden pitäjässä tällä viikolla ei ollut muusta\nkuin näistä seikoista, joten koko hengitettävä ilma tuntui\ntukehduttavalta, kuni ukkosen edellä.\n\nSe että Keksiälän Iivari oli kadonnut ja löydetty mistä löydetty ei\nrovastin mieltä vaivannut. Hän tiesi että ihminen on kuolevainen\nolento, jonka eroaminen täältä täytyy tapahtua kuoleman kautta. Vaan se\nharmitti rovastia, että Santeri, hänen oma mökkiläisensä, oli sattunut\nIivarin kanssa olemaan yksissä silloin Iivarin katoamisen aikana tai\nsen edellä.\n\nRovastinnan povi oli kokonaan täysi siitä, että niin monenlaiset toimet\nsattuivat juuri nyt piispanluvun ja rovastin vihkiäisten kanssa samaan\naikaan. Eikä voinut edes puhella kenenkään kanssa mielensä lievikkeesi.\nOli kyllä kymmeniä akkoja apulaisina tulevan piispan kokouksen ajan\nvarusteita laittamassa, mutta jok'ikisen niiden kasvoista voi lukea sen\nJahtirannan Kaisan ja rovastin välisen juorun ja kauhistuksen Iivarin\nmurhasta. Niinpä akat aina puhuivatkin ja sopottelivat, kun vaan\nrovastinnalta silmä välttyi.\n\nTämän lisäksi tuli tieto, että Iivarin ruumiinavaus on myöskin\nlauantaina ja että kuvernöörin määräyksestä tulee tohtori leikkelemään\nIivarin puoleksi mädännyttä ruumista, joka leikkaushuoneessa oli jo\nsitä varten ja sanottiin siitä kalmanhajun tulevan pappilaankin asti\ntuulen ollessa sieltäpäin.\n\nNyt oli rovastinnan kuorma jo raskaampi kuin kantaa voi. Häneltä pääsi\nvoittamatoin, polttava itku, mitä tuhkien hän nyt kiirehti rovastin\nluokse, kun tiesi hänen kamarissaan olevan. Ovessa tullessaan jo alkoi:\n\"Aivan kuin helvetin aallot ovat meitä hukuttamassa, kun vielä sekin\nruumiin leikkeleminen on lauantaina. Et usko Hermanni, kun minun on\nkarvas mieli, kun juuri nyt piti kaikki sattua yhteen.\"\n\n\"No, rauhotuhan, mamma, nyt,\" kiirehti rovasti lohduttamaan. \"Jumalan\nvoima on suurempi helvetin aaltoja. Tämä kaikki kiertyy meille hyväksi.\nMinä päinvastoin iloitsen tästä, että pahan voiman juuri täytyy\nnäyttäytyä näin selvänä nyt juuri kun se on kukistumisen partaalla.\nOlen tässä juuri kirjottamassa seurakunnan tilasta, sen pahuudesta,\noikeata tilastoa, minkä annan piispan käteen. Katsos, kaksi arkkia on\njo kirjoitettu ja kolmas vielä tulee. Ei auta peitteleminen, valoon\ntäytyy saada kaikki pimeyden juonet. Minä en pahaa hellittele, minä\nJumalan voimalla lyön kaikki alas.\"\n\nRovastinnan kyyneleet kuivivat ja rovastin puhuessa jo ruumiskin rupesi\nnyökkäsemään. Rovastin puheen loputtua hän sanoi: \"kun ei olisi\nsattunut edes tuota ruumiin leikkausta silloin, niin kaikkihan muuten\nolisi mennyt.\"\n\n\"No, olehan, mamma, huoletta siitäkin,\" keskeytti rovasti. \"Kaikki\nihmisen elämähän on sattumuksia täynnä... Elämän tie on tie, mikä\ntäytyy kulkea. Tiellähän aina on vastaan tulijoita ja eihän siihen saa\njäädä kumpanenkaan matkustaja. Toisen ja toisen täytyy päästä sivu\ntoisestaan, muuten ei ole matkan jatkaminen mahdollistakaan. Kun\nvastaan tulijoita on paljon yhdessä ryhmässä, niin silloin on tungos\nsuurempi ja sivuuttaminen vaikeampi, vaan se ei ole tien syy, eikä tie\nlähde niitten vastaantulijain mukaan vaan kaikkien, pahainkin\nvastaantulijain, täytyy tie jättää paikoilleen.\"\n\nTaas rovastin puhuissa mieli rovastinnan ruumis nyökähtelemään, mutta\nkun mieli oli muun muassa kulkeutunut Santerin kohtaloon niin\nmuistutti:\n\n\"Että sen Törmälän Santerin, meidän likimmän mökkiläisen, piti vielä\nsattua olemaan viimeksi sen Iivarin kanssa. Ja kuka uskoisi, että hän\nnyt olisi antaunut tappelemaan. Onhan hän aina ollut ensimäinen ja\nviimeinen raamatunselityksissä ja olenhan hänen nähnyt kirkossakin\naivan usein\".\n\n\"Kylläpähän sekin selviää yhdessä toisten kanssa. En usko, että Santeri\non ollut siellä. Santeri on seurakunnan Jumalaa pelkkääväisimpiä\nmiehiä, viimeksikin rippisaarnassa ollessa, kun minä puhelin viimeisen\npäivän palosta ja ihmisen tilasta silloin, niin Santerin silmäripsissä\nkiikkui kirkkaita kyyneliä, juuri heränneen sielun sulattamia kyyneliä.\nTämäkö olisi nyt tapailut, murhasta ei puhettakaan... Ei ei... Se on\nmahdotonta... Se on mahdotonta...\"\n\n\"Kun hänestä pääsisi läpi... No, Jumalan avulla,\" sanoi rovastinna\ntyhjentynein mielin kuultuaan rovastin päätelmät ja saatuaan rovastille\nsanoa mielihaikeansa. Sekin tuntui somalta, että rovasti oikein\nkirjoitettuna kirjana antaa piispalle seurakunnan paheet ilmi. Olisi\ntehnyt mieli puhua pitemmältäkin rovastin kanssa, vaan ilmankin oli\nmielestään viipynyt liiaksi kauan poissa leivontapirtistä, missä\nkymmenen akkaa hääri leivoksien kanssa, jotka piti olla jo heti\npuolenpäivän jälkeen valmiina kaikki, sillä piispan joukon tiedettiin\ntulevan jo tänä iltana. Sinne leivontapirttiin kiirehti nyt rovastinna\nja kasvoissa näkyi mieluinen valo liikkuessa leivonta joukkonsa\nneuvonantajana kepeämmillä askelilla, kuin koskaan ennen. Hymyili\nvaan niille juorujen synnyttämille kasvojen väreille, joita näki\nleipoja-akkain kasvoilla. Tiesi niitten ensipyhänä muuttuvan\ntoisenlaisiksi väreiksi ja hymyili ja hymyili vaan, ja sulkeutui\nitseensä.\n\nNyt oli valennut se päivä, jona piti tapahtua kaikki ne kolme\ntutkintoa. Niinpä jo ihan päivän valettua nähtiin Jänislahden pappilaan\ntulevan miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, millä kontti, millä laukku\nkielellä painaen evästä täynnä, mistä näkyi, että on lähdetty\nkerrassaan enemmäksi aikaa. Mutta kaikilla oli surullisen ja\nepätoivoisen näköinen leima kasvoilla. Jokahinen oli tyrmistyneen\nnäköinen. Jokahisen silmät tähtäilivät väliin Ilveskankaalle ja väliin\nlahden takaa näkyvään Jahtirannan mökkiin. Ei kukaan ikämiehistäkään\ntoisiaan tavatessaan puhuneet tavallisia puhelujaan ilmoista, kesästä,\nelonkorjuusta riihenpuimisesta, nuotanvedosta ja minkä mistäkin\ntalousoloista. Enintäin vaan kyseltiin toisiltaan että ketä teiltä\ntuli, ketä jäi kotiin ja ketä teiltä ja teiltä haastettiin tänne\npoliisitutkintoon. Mutta se katkesi sitten siihen, jokahinen jäi\nitseensä sulkeutuneena katsomaan mitä tuleva on, ainoastaan pieni\ntoivon säde povessa, että huomenna toki saadaan piispalta kuulla\noikeita rauhan sanoja, joita ei ole sitten, kun rovasti Bäcklundilta\nneljä vuotta takaperin, kuultu.\n\nNyt kun kirkkoraadin jäsenet olivat jo tulleet, niin piispa tahtoi\njoutua tutkimustaan pitämään ennen niitä toisia tutkimuksia. Mutta\ntoisien tutkimuksien pitäjillä oli samallainen kiire, ikäänkuin tavaran\njakoon. Niinpä nähtiinkin nimismiehen kahden poliisin seuraamana\nvirkapukuisina ja asiallisen näköisinä saapuvan pappilan\npirttikartanoon. Ja samalla nähtiin tohtorinkin ajavan pappilan\npäärakennuksen sivuitse kulkevaa tietä kestikievariin, mistä hänen\ntiedettiin apumiehineen menevän hautuumaalla olevalle leikkuuhuoneelle,\njohon Iivarin ruumis oli viety jo silloin kun se oli löydetty.\n\nTämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen\njohdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti\nvaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran\nkun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä\npidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan\nniitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.\n\nKun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt\nkirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan\nseurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä\nselkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä\nseurakunnan nykyiseen rappiotilaan.\n\nRovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä\nmukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa\nperinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän\noli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän\nkertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat\noikeiksi sanomalla: \"Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on\".\n\nTässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa\npäätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen\nsanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa\nrykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla\nvielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi\nmiten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille,\nrupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan\nPekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään\nhartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan\neivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä\nkylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita\nohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.\n\nTämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten\nnäyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on\ntehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.\n\nNyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan\npäänsä hieman kallelleen ja alkoi: \"Aina siitä asti, kun vihollinen sai\nkylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut\nherkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä\nturha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty\npehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien\noheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on\noikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei\npuutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa\nvastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se\nnäyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei\nluonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät\nnäkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden\nenkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa\nmuuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen\nmiekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla\nsauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet\nvaikka kameelin villaiseen pukuun.\"\n\nRovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai\nlisää vettä myllyynsä niin jatkoi: \"Sitä mieltähän minä olen ja luulen\nnoitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku\nrangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja\nmustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan\nnarripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim.\nmustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä\npaaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin\njäsenet, ole teidän mielestänne?\"\n\n\"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä\nse niin on\", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.\n\nNyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä\nsohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: \"Mutta penkki\nja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia,\nkirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän\nkädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu\ntavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot,\njos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain\neteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille\nrangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy\nmeidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä\ntottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän\nruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme.\nSen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta\nkadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista,\nyrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja,\nmitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin\nrunkoihin\".\n\nNämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten\nkirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat:\n\"Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se\nniin on.\"\n\nNyt piispa tahtoi ikäänkuin kiinnittää kirkkoraadin jäsenten mieliä\nrovastiin, jonka kuuli nyt esimerkiksi lahkolaisista niin puhtaana\nvarjelleen seurakuntansa ja alkoi entistä lämpimämmällä tavalla:\n\"Pimeydessä asuvan silmät eivät siedä kirkkautta, pimeys on niille\nluonnollinen. Tämäkin seurakunta, uskon minä, on näihin asti saanut\npimeydessä olla. Mutta kun jäi rovastin paikka avoimeksi, ne varmaan\ntoivoivat hyvää pappia, ahkeraa sielujen hoitajaa, luulen minä, vai\nmiten, arvoisat kirkkoraadin jäsenet?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Mitenkäs muuten. Kyllä se niin on ollut\", vastattiin.\n\n\"No kun se tuli, niin ei tunnettu. Pimeydessä asuneet silmät eivät\nsiedä valoa. Mutta tämä silmätauti ei ole uusi, se on ollut jo ennen\nKristusta... Monta sataa vuotta odottivat juutalaiset Mesiasta\ntulevaksi, mutta kun se tuli niin eivät sitä tunteneet, eivät sietäneet\nsitä ijankaikkisen valon kirkkautta minkä vapahtaja toi mukanaan, vaan\nalkoivat vainota, parjata ja häväistä suurimmaksi kansan häiritsijäksi.\nSama on laita täällä Jänislahdella. Valoa toivottiin, vaan valoa ei\nsiedetä, ennenkun siihen silmät tottuvat. Mutta valoa täytyy pimeyden\npaeta ja valon voima on voittavana ja hallitsevana voimana ennen pitkää\nJänislahdellakin.\"\n\nNäissä viimeisissä piispan sanoissa kuului kuin hän olisi sanonut\namenen tämän laatuisille puheluille. Siksi toiset piispan toverit\nmuuttivat keskustelun tavallisiksi tupakkipuheiksi, missä kirkkoraadin\njäseniltä kyselivät kesästä, minkälainen oli heinän saanti, minkälainen\ntuli ruisvuosi, minkälainen ohravuosi, miten kaloja saadaan, miten\nniitä pyydetään ja muuta sellaista, että meni yhtenä rupatuksena koko\nhuone. Ja kirkkoraadin jäsenet tunsivat povessaan ylpeyttä siitä, että\nsaivat olla piispan joukossa. Tunsivat olevansa monta vertaa\nkorkeammalla asteella siitä pirttikartanon puolella olevasta väestöstä\nmistä yhä vaan lakkaamatta kajahteli ontelosti kaikuva esiinhuutajan\nääni. Niillehän juuri kuului se piispan määräämä rautaisen vitsan\nheilutus, eikä heille, samoin kun nämäkin tutkimukset olivat kun yö ja\npäivä toisiinsa verraten. Tuntui ihan siltä, että he ovat auringon\npoikia siihen nähden, kun pirttikartanon puolen joukkoa tuskin voi\nsanoa kuunkaan lapsiksi heidän valoonsa verraten.\n\nViimein kuitenkin oli poliisitutkinto loppunut, joten nimismieskin\npääsi tulemaan päivällisille piispan joukkoon, johon tohtorikin oli\nerityisen kutsun kautta saatu tulemaan.\n\nMutta kirkkoraadin jäsenet kuitenkin saivat päivällisten ajaksi poistua\npirttikartanoon. Se seikka olikin kirkkoraadin jäsenten mielestä\nsyvempi alennus, kun päivälliskartanon ja pirttikartanon portaitten\nkorkeuden eroitus, vaikka sekin oli pari metriä. Aivan kylminä\nkaruilivat kirkkoraadin jäsenten hartioissa nekin äskeiset piispan\nlämpimät puheet, joille he muistivat olleensa valmiit sanomaan amenen.\nMykkinä vihasta ja tuikein katsein nyt kirkkoraadin jäsenet hakivat\neväskonttinsa pirttiin, joista kuivettuja eväitään melkein viskelemällä\nheittelivät pirtin pitkälle, likaiselle pöydälle, jonka taakse istuen\nrupesivat äänettöminä syömään kuni rahtikuormain edestä riisutut\nnälkiytyneet hevoset.\n\nYhtä ilottomat oli kuitenkin piispan joukonkin päivälliset. Aivan\ntukehduttavalta tuntui ilma, jonka salainen paino teki koko tuon lähes\nkaksikymmenhenkisen pöytyen melkein äänettömäksi. Ainoastaan tohtori,\nollen arvokkaimpana henkilönä tätä äänettömyyttä saadakseen pois, alkoi\nsiellä piispan puoleisessa päässä pöytää kertoilla ulkomaisista\nsanomalehdistä lukemiaan tietoja sodan uhkauksista ulkovaltojen\nvälillä, joitten johdosta piispan kanssa tekivät päätelmiään missä\nmäärin se tulisi vaikuttamaan Suomen oloihin, jos sillä ja sillä\nvallalla ja sen ja sen kysymyksen ratkaisu tuottaisi sodan. Mutta tämä\noli niin kaukaista ja koko keskustelu niin tehdyn väkinäistä ja kuivaa,\nettä se ei saanut kuulijoissa mitään mieluisuutta vireille.\n\nMutta piispan notarius istuessaan talon neidin rinnalla, jonka pyöreitä\nkasvoja punasi kahdeksantoista kesämarjan hohtavat, herttaiset veret,\ntunsi olevan velvollisuutensa kohottaa toveriaan siitä haudasta mihin\ntämän yleinen alakuloisuus oli melkein painanut. Kauan hän kuitenkin\nmietti sitä mistä hän lähtisi sillä sama tukehdus vaivasi häntä kun\nmuitakin. Mutta viimein veti jänispaistivadin eteensä ja tarjottuaan\nensin rovastinnalle ja vieressään istuvalle neidille nosteli siitä\nlautaselleen aikasen röykän niitä mieluisen näköiseksi kypsennettyjä\njäneksen lihoja. Tätä tehdessään hymyillen ja hieman päätään punoen\nsanoi: \"Mutta tämän pitäjän nimi ei ole suotta aikojaan Jänislahti.\nMinun mielestäni kuitenkin pitäisi tämän pitäjän nimi olla kerrassaan\nJänispaisti, eikä sen vähempi.\"\n\n\"Jänispaisti. Hihhihih.\"\n\n\"Niin, niin. Onhan jänikset ottaneet näihin päivällisiin osaa enemmällä\nkun viidenkymmenen prosentin kustannuksella.\"\n\n\"Jänispaisti. Se olisikin pitäjän nimi\", kuului toistamiseen neidin\nhymyilevästä suusta ja virkistyneet silmät vilahtelivat notariukseen.\n\n\"Niin, niin\", lisäsi notarius. \"Minä en ankarammin puolusta mitään niin\nkun jäniksen kunniata. Sillä jos jänispaistia vaan olisi harvemman\nkerran edessäni kun on, niin olisin siihen valmis vaihtamaan vaikka\nminkälaisen ja miten saadun esikoisuuteni. Senpätähden minun mielestäni\nolisi sangen oikein, että jänispaistin arvo pyhitettäisiin oikein\npitäjän nimellä, mikä tulisi näkymään kirkonkirjoissa ja kaikissa\nhippakunnan asiakirjoissa. Ja mikä olisikaan mieltä ylentävämpää, kun\nsaada arkkipiispalta määräys käydä Jänispaistissa piispantutkintoa\npitämässä... Ette usko miten se tuntuisi hyvälle, somalle ja\nmukavalle.\"\n\nTätä sanoessaan notarius heilautti lystikkäästi lyhyttukkaista päätään\nja hymyili yhä sydämmellisemmän näköisesti.\n\n\"Taidatte olla ahkera metsästäjä kun panette niin suuren arvon\nmetsälliselle\", virkkoi rovastinna hymyillen ja virkistyneemmän\nnäköisenä, jota sanoessaan vilkasi notariukseen ja itsensä ja\nnotariuksen välissä istuvaan tyttäreensä.\n\n\"Olen aivan typerä siihen. Ainoastaan tässä saan jäniksen kiinni,\"\nsanoi notarius jota sanoessaan pisti kahvelinsa lihaläjään niin\nreippaasti juuri kun se todellakin olisi siinä ollut kiinni otettava.\n\n\"En usko sitä, olettepa siksi vilkas mies\", jatkoi rovastinna.\n\n\"Mutta jänis on paljon vilkkaampi. Ampumaan kun ei ole minussa miestä,\nniin kyllä jänis tietää mitä sellaiselle miehelle on tehtävä. Se poika\nkäyttää sitä etua mikä sillä jaloistaan on.\"\n\n\"Uskokaa hänen puhettaan ettei ole miestä ampumaan\", keskeytti\nnotariuksen vierellä istuva tuomiorovasti. \"Mies viimeisessäkin\nsuuressa kilpa-ammunnassa ampui ensimäisen palkinnon.\"\n\n\"Niin, mutta mepä puhummekin täällä vaan jäniksistä ja jäniksen\nammunnasta. Se pyöreäsilmäisenä voi laukata seitsemän kertaa keittiön\nympäri sillä aikaa kun palkinnon ampuja tähtää maaliin.\"\n\n\"Te on totta, ettei aina ole sama mies tarkka maaliin ampuja ja\nmetsästäjä\", myönsi tuomiorovasti. Kun näki, että nämä metsästystarinat\nmiellyttivät rovastinnaa, niin tekeytyi hänkin iloiseksi ja leikillisen\niloisella tavalla alkoi kertoa: \"Muistanpa erään hauskan tarinan\neräästä syntymäkaupunkini pormestarista siltä ajalta kun olin\nmustalaispojan kokoinen ja juosta vökellin vaan koiran asemesta muitten\nmukana metsästysretkillä. Hän, se pormestari, oli kieltämättä\nensiluokan ampuja kilpa-ammunnassa ja niin innokas, että hän\nampumaharjoituksissa oli aina mukana, kun mustalaisen sika ja puhui\nniistä ampumisistaan aina ja aina. Ja se intonsapa häntä veti joka\nkerran metsästysseurueisiinkin, mutta jänistä hän säikähti niin\ntavattomasti sen sattuessa näkymölle tulemaan. Niinpä kerran oli meitä\nkymmenkunta muuta miestä hänen kerallaan erään suuren tilanhaltijan\njänisrikkaissa metsissä metsästämässä, missä isäntäkin oli koirineen\nmukana. Mutta kun meille, vainajien kantajille, kertyi liian paljon\nkantamista, niin isäntä toimitti meidät, pari poikasta, viemään\ntaakkamme kotiinsa, laitettavaksi niistä pari tai kolme jänistä\npäivällispöytään. Mutta salavihkaa viskutteli meille, että laittaisimme\nyhden niistä Sannanurmen veräjälle keppien varassa seisomaan siksi kun\nme täältä palaamme. Me tiesimme ennestään, että isäntä on\nmuutamanlainen koiransilmä, mutta emme tienneet sitä mikä sillä nyt oli\nmielessä. Me teimme työtä käskettyä ja laitoimme kun laitoimmekin\nsuuren jäniksen kamuran puoleksi syrjittäin istua tököttämään keskelle\ntietä. Silmätkin pienillä tikuilla pönkittelimme niin renkaisilleen,\nkuin ilmosella jäniksellä ja karvatkin laitoimme ihan luonnolliseen\nasemaan. Tämän kaiken tehtyä palasimme takasin metsästysjoukkoon ja\nsanoimme isännälle missä jänis odottaa. Aikansa metsästettyään alkoi\nmetsästysseurue kulkeutua taloon päin. Nyt jälekkäin tietä huolettomina\nastua kölkkästessä isäntä hieman hämmästyen seisattui tiellä, otti\ntaka-askeleen, mutta samassa viittasi kynttä kantta jälessään tulevalle\npormestarille jänistä ja sanoi: 'Nyt ampukaa!'\n\n\"Mutta pormestari rupesi ihan vapisemaan siitä arvaamattomasta ilmiöstä\nja vapisi ja vapisi ja muutti ja muutti asentoa varmaan yhden minuutin\nja tähtäsi ja tähtäsi. Sillä aikaa olivat kaikkien toisten pyssyt kohti\njänistä varalta, josko tuo kyllästyy tuohon odotukseen ennenkuin\npormestari kerkiää laukasta. Mutta laukesihan se pormestarin pyssy kun\nlaukesikin, eikä ampumisen tulos ollut parempi kenellekään, sillä\nsilmät ja korvat menivät jäniksellä täyteen haulia sekä tappuran ja\nruudin palannutta törkyä. Mutta sattuipa eräitä hajahaulia romahtamaan\nniihin keppeihinkin, joitten varassa jänis tonhotti pystyssä. Nekin\nhorjahtivat ja tönköttynyt jänis köllähti pitkälleen ja kangistuneet\njalat jäivät sojottamaan kohti taivasta. Silloin pormestari riemuissaan\nhuudahti: 'Niin sattui, kun vanhalta oppineelta', ja lähti juosta\nvökeltämään ottamaan kiinni. Vaan toiseksi muuttui pormestarin ihastus\nnostaessaan köhmöttynyttä, kylmää jänistä. Ihan harmillisesta vihasta\nkähisten sanoi: 'Te pojat, peijuonit'.\"\n\nKaikkia muita nauratti ja kutkutti tuo kepponen, mutta ettei pormestari\ntästä hänelle tehdystä pilasta nostaisi mörköelämää, alkoivat toiset\nhämmentää sitä kertoen heille tehdyistä kepposista. Meillä pojilla oli\npitkällaiset tukat ja siksi emme uskaltaneet sinä iltana lähestyä\npormestaria.\n\n\"No, missä ne koirat olivat, kun ne eivät sitä pönkitettyä jänistä\nkohti sattuneet, ennen miehiä?\"\n\n\"Ne juosta hulmottivat tietysti mikä mistäkin metsiä myöten, sitä mukaa\nkun kuulivat miesten kulkevan, mutta sitäpaitsi ei ne olisi kuolleesta\njäniksestä perustaneet, vaikkapa kohti olisivat sattuneet.\"\n\nTämän tarinan aikana olivat kaikki lopettaneet syöntinsä ja jääneet\nselkäkenossa istuen kuulemaan sen tarinan loppua. Ja kun se oli\nloppunut, niin kohosivat kaikki ylös ja kiirehtivät rovastinnan luokse\nkätellen kiittelemään päivällisen edestä, minkä tehtyään hajosivat mikä\nminnekin ympäri salia oleville istuimille istumaan. Muutamat istuivat\nensin ja sitten toiset säätynsä ja luonteittensa mukaisesti niitten\npuhelutovereiksi. Niinpä notariustakin tuo luonteenomainen voima veti\nkasvitarhan puoleisen akkunan poskessa istuvan talon neidin luokse\nikäänkuin jatkamaan äskeistä ruokapöydässä syntynyttä tuttavuutta.\n\nNotarius kyllä tiesi, että viskaalin poika kosii sitä neitiä, mutta sen\nhän ei tuntenut estävän tekemästä pintapuolista tuttavuutta. Niinpä\nhän, punoen tummia hyvin kiertyneitä viiksiään, istui akkunan toisen\nposken kohdalla olevalle istuimelle, missä toisen posken kohdalla\nolevalla istuimella neiti istui. Mieluista olikin se neidistä, sillä\nnotariuksen siihen istuessa neiti itse huomaamattaan nyhjäytti pyylevää\nruumistaan notariukseen päin ja punahuulinen mansikkasuu vetäytyi\nsievään hymyyn,\n\nKohtapa heillä alkoikin keskustelut. Sattuvia ne notariuksen tarinat\nolivatkin neidin mielestä, koskapa hän aina väliin oikein imelästi\nnauraa kikatti ja hyvin usein nauroi notariuskin, että olkapäät\ntutisivat ja vesi tihisi ruskeanharmaista, kirkkaista silmistä.\n\nMutta nyt lähti tohtori ja nimismies pois ja vanhemmat papit asettuivat\nkeskustelemaan vakavista, virallisista asioista, niinpä notariuskin\nlopetti neidin kanssa sen hauskan keskustelunsa ja siirtyi sinne\npappien joukkoon kuulemaan niitten toimia ja mitä valmistuksia heillä\non huomisen päivän varalle.\n\nEi kuitenkaan heillä mitään varsinaista ollut. Katselivat vaan kukin\npieniä taskuraamatuitaan ja etsivät niitä värsyjä, mitä tulisivat\nrovastin vihkimisessä lukemaan ja terottivat niitä mieliinsä, että\nmuistaisivat ulkoa lukea.\n\nSamoin haki notariuskin pienen raamattunsa, jota muitten mukaan\nkatseli, mutta mielessään sanoi: \"Minä luen hyvästä paimenesta, joka\nantaa henkensä lammastensa edestä. Jos mikään niin se miellyttää\nrovastia. Siitä minä luen\", ajatteli hän ja hieman punalti päätään\naatteelleen vakuudeksi ja painoi raamattunsa kiinni. Eikä kauvan\nennenkuin toisetkin papit tekivät samoin ja alkoivat tarinoida\njokapäiväisiä tarinoita, mihin rovastikin käkötteli sekaan. Mutta\npiispa se pysyi yhäkin vähäpuheisena ja synkän näköisenä. Koko olento\nnäytti ihan jäykistyneeltä.\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\n\nSunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi\nkoko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan\netelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan\nsynkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.\n\nTätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla\nportailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä\npäivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä\nkuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja\noli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät\nmieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan\npakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin\nkun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on\nkuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan\nselville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän\nSanteri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut\nviinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään... Oi\nkatala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi\nyhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa,\nmutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.\n\nNäissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden\nlipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla\nruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia.\nKatselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean\nharmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista\nkohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat\npaatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia... Niin... Mutta\ntänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran\ntulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi\nikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset\nsyöpä.\n\nEipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä\ntäytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä,\njotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan\nloivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara\nkartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa\nja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut\ntietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää\nhuomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain\nJumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään\nvaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä\nvenheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken.\nPaksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat\nkeltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän\njäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa\npukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui\nsisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi\nmieli vaikuttanut häneen lieventävästi.\n\nEi sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä\nyht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan\nruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut\nkohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin\nluulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten\nolivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun\neivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin.\nPiispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa\ntoinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin\nkaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen\ntuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa\nnäkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin\npiispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa\npolviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen\nnäköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän\nsiitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä,\nmutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja\neikä mitään muuta.\n\nKirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava\nraskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien\nikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä\noleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä.\nKellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit\nkymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat\nensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa\nsuoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun\npiispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini\nkartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä\nkärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella\nkulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan\nmuodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat\npitkät, pellavan keltaiset tukat.\n\nHevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan\nvaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille\ntähdätyt naisen sanat: \"Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka\ntietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla\ntunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan.\"\n\nTästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet\ntietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään\nkävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata\naskelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle\nviedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.\n\nTiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan\ntummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle\npäin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.\n\nKirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne\npainuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko\nsitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta\nmieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat\nvaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa\nkuni auringon nousua halla-aamuna.\n\nKirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren\nlaulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat\nseurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. \"Mun\nsilmän käden nostan j.n.e.\"\n\nSen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen\nsynkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.\n\nAlkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan\neräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta\nkun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja,\nhohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen\nleimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja\nlihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän\nvettä nostaneensa.\n\nMutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin\nja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä\nsuoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja,\nkorkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun\npiispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa\nsaarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee\nnäin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat\nsaarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä\nkuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema\nkaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin.\nEmännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako\nsaavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan\nmistä on \"pesti\" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan,\nmiten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta\nsidettä nyt on puitavia rukiita.\n\nYltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi\ntuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken\npääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.\n\nMutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä\nintoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi\nkuulua ävehdyksiä: \"Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun\naurinkokin.\n\n\"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä.\"\n\n\"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen.\"\n\nNämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli\nniistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia\ntäpliä.\n\nViimein kuitenkin rovastin saarnasta kajahti amen. Tämä ikäänkuin\nsalaman lyömällä kohotti jok'ikisen pään pystyyn. Supotukset katkesivat\nkaikkialla kuni puukolla ja kuorsaukset, poikien ävähdysten kanssa\nsammuivat kuni kipinä veteen. Kaikki olivat herkkinä kuulemaan ja\nnäkemään mitä tästälähtien tuleva on. Ja tuokion odoteltuaan näkivätkin\npiispan vankan olennon ilmestyvän kirkon perään.\n\nPitkän hetken hän siinä kirja käsissään seisoi, katsella nulisteli\nkorkeitten kulmaluittansa alta, jyrkkiä silmäyksiä heitti kaikkialle\nyli kirjavan lauman. Mutta viimein hän aukasi leveän, paksuhuulisen\nsuunsa ja kovalla, ankaralta kajahtavalla äänellä lausui: \"Mutta Herra\nnäki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä. Kaikki hänen sydämensä\naivoitus oli ainoastaan paha joka aika. Ja Herra katui ihmisen\ntehneensä maan päälle.\"\n\nNyt hän piti pienen loman, ikään kun kooten voimiaan huojotteli\nruumistaan ja erityisellä oikein jyrähtävällä painolla lausui: \"Herra\nkatui tehneensä ihmisen.\"\n\nTaas hän piti pienen loman, mutta kohta jatkoi: \"Ei uskonut\nkaikkivoipa, kaikkien luoja, suuri Jumala luodessaan ihmistä omaksi\nkuvakseen, että hänen tarvitsisi koskaan katua sitä tehneesä. Mutta\nniin kävi jo Noan päivinä ja käy tässä seurakunnassa, että Herra katuu\ntehneensä ihmisen.\"\n\nTuon katui sanan hän aina lausui vieläkin hirmuisemmalla voimalla, että\nkirkko jyrisi vastaan.\n\nNyt otti kirjansa välistä sen rovastin kirjoittaman listan ja ikäänkuin\ntoiseksi saarnansa pääaiheeksi luki sen Jänislahden seurakunnan\nrikosluettelon.\n\nTämän tehtyään rupesi aivan hirmuisella ankaruudella huutaen\nennustamaan Jänislahden seurakunnalle samallaista rangaistusta kun Noan\npäivinä sai ihmiskunta osakseen. Vaan ei päässyt sekään pitkälle\nennenkuin rupesi huutamaan: \"Sillä vallalla mikä minulla on, minä\nmäärään teille lakia, määrään teille rangaistuksia, joitten alla te\nturhaan väsytte huutaessanne armoa.\"\n\nTämän kuultuaan Tuomalan ukko hyppäsi penkistään ylös ja pitkillä\naskelilla lähti kiireimmän kautta ikäänkuin luimussa korvin astua\ntyöntämään ulos ja ennenkuin pääsi kynnyksenkään luokse paiskasi ihan\nlyömällä laajapartaisen huopahattunsa pitkätukkaiseen päähänsä. Samalla\nkuului ankara jyrisevä humahdus kirkossa ja hirmuisella jyrinällä lähti\nväki suoltumaan kirkosta ulos ikäänkuin tulta pakoon. Ja kohtapa\nnähtiinkin kirkossa ainoastaan piispa niiden yhdeksän pappinsa kanssa,\nkirkkoraadin jäsenet, rovastinnan luona kolmine muuta herrasnaista ja\nsiellä täällä joku paljaspäinen puolisokea ja vähäkuuloinen vanhus.\n\nVaikka piispa nähdessään ihmisten suoltuvan kirkosta ulos kovensi ja\nkovensi ja koitti kovemmin ja aina vaan kovemmin huutaa sitä\ntuomiosaarnaansa ihmisten perään, niin ne menivät, jotka lähtivät ja\nkohta nähtiin kiihkeästi pärisevää väkeä tiet tulvanaan joka suunnalla.\n\nVenheillään tulleetkin ohjasivat matkansa suorinta tietä rantaan ja\nkohtapa nähtiin Jänissalmellakin pois rientäviä venheitä ihan salmen\ntäydeltä, mistä kuului korkea polina kuni suolan vetäjäin venäläisten\nmatkueesta. Se joukon yhteinen polina oli vaan siitä, kun piispa on\nniin hullu, niin sormella hämmenneltävä höperö, että tuon maailman\npahennuksen sepittämällä juorulla rupeaa tuollaista ihan päätöntä melua\npitämään.\n\nPiispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta\nmitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille\nhuutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin\nvihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja\ntulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset\npapit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.\n\nLevottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä\nkorvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän\nsitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä\nmustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli\nankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä\nsakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin\nluonne.\n\nNyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio\ntoisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä\nhautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten\nistuttamia ja hoitamia kasvipensaita.\n\nPiispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten\nkosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet\novat olleet tekolempeydellä sanoi: \"Olen käynyt monessa kirkossa ja\ntunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän\nviittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei\nsietäisi papin ja piispan sanaa.\"\n\n\"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta\",\nsanoi suntio päätään kääntämällä. \"Sillä ajalla olen tässä kirkossa\nnähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla\nlepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa\npitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät\ntöistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut.\"\n\nNäissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus,\neikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä\nhautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.\n\nTämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin,\nmutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään,\nettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi\nsuntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän\nsanoi: \"Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka\nsyvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä\nnäyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?\"\n\n\"Uskoakseni viisauteen.\"\n\n\"Viisauteen... Mitä tarkoitatte?... kansan viisauteenko, vai mitä.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n\"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä... Miten se on ymmärrettävä?\"\n\n\"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta\njuuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset\novat joka askeleella kintereillämme... Maamme hallitus on arkipäiväimme\naskeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka\npäivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme\nleiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme\nyhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on\nedessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme\nsieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme... Kirkko on\ntähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin\nanteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja\nviikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella\nelämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja\ntuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla,\neikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan\ntyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne\ntakaisin.\"\n\nTämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun,\nsiten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi\nkatsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät\nvasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.\n\nNyt kuului kirkosta loppuvärsyn laulu, jonka perästä piispa tiesi\nusahtavan sen pappijoukon kirkosta sinne sakaristoon. Siksi ei ruvennut\njatkamaan. Sanoi vaan, että tästä asiasta puhumme vasta enemmän. Mutta\nniissä sanoissa kuului kuitenkin hieman masentuneempi henki ja\njonkunmoinen myötätuntoisuus.\n\nHeti huhaltikin kirkosta sakaristoon yhdeksän pappia ja lukkari, jotka\nhälisten rupesivat toimittautumaan pois ja virkapukunsa jätettyään\nsuntion korjattavaksi talteen, työntyivätkin ulos ja paritusten\nlähtivät pappilaan vievää santaista tietä astua koikkasemaan pappilaa\nkohti. Teillä eikä pihoilla nyt ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun\nrovastinnan mukana kourankokoinen ryhmä kirkonkylän herrasväkeä, jotka\nolivat pappien sakaristossa käymisen tähden joutuneet heidän edelleen\nja mennä töppäsivät jo parin sadan askeleen päässä papeista.\n\nKun rovastikaan ei suntiota ennen ollut pyytänyt\nvihkiäispäivällisilleen niin hän kirkon lukittuaan toi kirkon avaimet\nkirjastohuoneen naulaan entiseen paikkaansa ja sanaa puhumatta kiirehti\nrantaan, missä hänen venheensä väki häntä odotti. Ja kohta nähtiin\nsekin venhe hurjalla kiireellä mennä kahmistavan Jänislahtea pitkin.\nMutta puhumattomana ja synkkänä istui suntio venheessään, synkempänä\nkuin ikänään ennen kirkosta palatessa, eikä tämä päivä tuntunut\nensinkään pyhälle. Tuntuipa ihan kun se selkää lämmittävä aurinkokaan\nei olisi sama aurinko, joka on lämmöllään luonut nuo tuhannet lehdet\nrannan puihin ja kasvattanut ja kypsyttänyt ne aaltoilevat toukovainiot\nsirpille alttiiksi mistä on koottu nuo muhkeat kykät talojen pelloille.\nNiitä hän katseli ja äänetöinnä istui kulkiessa kolmihankaisen\nvenheensä kotirantaa kohti. Äänetönnä oli koko venheen väki allapäin,\njäykkämielisinä istuen vaan soutivat. Ei muuta ääntä kuin honkavitsain\nkitinä ja airojen kolke kuulunut koko matkueesta.\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\n\nPiispan matkueen mentyä oli rovastin mieli paremmalla sijalla kuin\nkoskaan ennen. Hän tunsi olevansa nyt oikeuden ja totuuden ankaran\npuolustajan, piispan, vihkimä rovasti. Tämä tuntui tavattoman somalta.\nJa ihanana tulevaisuuden aamuruskona punotti mielessä sekin kun\nnimismies ystävyydessään oli luvannut Törmälän Santerin kuoleman syyn\ntutkimisen lopettaa siihen. Ja sekin kun piispa oli Jahtirannan Kaisan\nruumiin luvannut haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan kirkossa\noli tavan vuoksi mainittava, että Jumala on tapaturmaisen kuoleman\nkautta kutsunut luokseen Kaisa Emilia Kyllösen. Tämän kuolon\nilmoituksen koristeeksi mietti hän sitä ilmoittaessaan lukea jonkun\nraamatunlauseen ja virren värsyn jostakin kuoleman virrestä. Ehkäpä se\nkuulijoissa synnyttäisi jotakin vastapainoa Kaisan ja hänen välisille\njuoruille etenkin kun hän sen tekee erittäin hartaalla tavalla.\n\nNäitä nyt rovasti mietti yksinäisessä kamarissaan venyessään mukavalla\nleposohvallaan. Ja näistä merkeistä hän nyt viittoi tien ja loi pohjan\ntulevalle toiminnalleen ja koko elämälleen Jänislahden rovastina.\nMieluinen, ruusutarhan hajuinen ilmakehys tuntui ympäröivän hänen\nolemustaan. Tämä tuntui sanomattoman somalta ja pitkän hetken tästä\nnautittuaan toivoi, että hän tähän ihanaan unelmaan saisi nukkua ja\nvirkistää ruumistaan siitä piispan joukon tuottamasta väsymyksestä.\nRykästeli ja kakisteli hän nyt muutamia kertoja, jonka perästä kääntyi\nsyrjälleen, pani kätensä päänsä alle ja veti silmänsä kiinni. Mutta\nikäänkuin kiusalla tehden rupesi nyt rakentajain möyke kuulumaan\nkorviin moninkerroin selvemmin kun valveilla ollessa. Hetken siinä\nviivyttyään, kääntyi hän selälleen, pani peitteen korvilleen ja veti\ntaas silmänsä kiinni. Mutta juuri kuin itse rietas olisi johtolankansa\npään sitonut hänen korvansa lehteen kuului rakentajain möyke siihenkin\nasemaan, että tuntui se aivan suututtavalta.\n\nNyt oli se äskeinen ihana ilmakehä rovastin ympäriltä haihtunut kuin\naamun usva päivän tuuliin. Äkein kasvoin nousi nyt rovasti ylös, pani\npitkän viittansa päälleen, koppahatun päähänsä ja puoleksi vihassa\ntempasi kamarin loukosta vaaleaksi maalatun käsnäisen keppinsä ja lähti\nulkokausteelle kävelemään.\n\nUlos tultuaan rovasti kaipasi rovastinnaa mukaansa, vaan sai kuulla,\nettä hän oli mennyt Jahtirannalle Kaisavainaan lapsia katsomaan, kun ei\nollut moneen päivään päässyt siellä käymään sen piispanjoukon takia.\n\nTämä tieto suututti rovastia vieläkin enemmän, mutta suuttumustaan hän\nei kuitenkaan mitenkään ilmaissut, lähti vaan halki kartanon astua\nvötkimään ja aikoi kävellä oikein arvokkaalla tavalla, kun oli nyt\nvasta vihitty rovasti. Vaan kuitenkin ne askeleet horjahtivat puoleen\nja toiseen, eikä suuntakaan pysynyt suorana, mihin hän aikoi mennä,\nvaan lenkoili se sinne ja tänne.\n\nJahtirannalle päin ohjasi rovasti nyt matkansa senkin tähden josko\nsattuisi rovastinna Jahtirannalta palatessaan tulemaan vastaan, jolloin\nhän saisi rovastinnalle sanoa suoran totuuden, että ne Kaisan sikiöt\novat jätettävät vaivaishoidon haltuun.\n\nTässä tarkoituksessa hän nyt pitkän hetken käveli vainion perällä sinne\ntänne vuotellen rovastinnaa, että ilta jo hämärsi, kun hän siellä yhä\nkäveli.\n\nNyt siitä vainion aidan ulkopuolitse kulkevaa tietä kulki sivuitse\njoukko iloisia rippikoulupoikia palaamassa kotiinsa kirkosta missä\nkappalaispappi oli niitä kouluttanut. Nämä kun näkivät rovastin siellä\nvainiollaan kävelevän niin ikäänkuin ihastuneina näkemisestä, alkoivat\nmelkein huutaen puhella: \"Kas, Lintu Hermanni kun odottelee pimeää,\npäästäkseen Jahtirannan Kaisan kestiin.\"\n\n\"Ai, isä Aabraham... Ei ole Kaisa kotona mennäksesi ehtoosaarnan pitoon\nHaagarista ja Ismaelista.\"\n\n\"Ai, isä Abraham. Ette koskaan saa enää nähdä Kaisaa.\"\n\n\"Ainoastaan muistaa... Oi, sinä paha maailma, joka pois otat elämän\nilon.\"\n\n\"Niinkuin Talkkuna Matilta. Häneltähän kuoli rakastettu seisalleen ja\nsilmät jäivät selälleen, kuten hänen oma valituksensa kuului.\"\n\n\"Voi Hermanni parka... Olethan yhtä onnetoin mies kun Talkkuna Matti.\"\n\n\"Niin, maallisen ilon puolesta, mutta Talkkuna Matti osasi tehdä\nkonttia ja tuohivakkoja, joista sai ohria ja valmisti vatsansa\ntäytteeksi ihan kunnialla saatua talkkunaa. Mutta Hermanni parkaa saa\nkunta elättää kuni Mikko Piiraista Kaikkolan kalasaunaan.\"\n\n\"Oi, Hermanni parka. Olet koko Jumalan mieliharmi.\"\n\n\"Jumala ei hänestä perusta enempi kun lehtikerpusta seipään nenässä\".\n\n\"Ja variksen pelätistä kaurahalmeella.\"\n\nNyt pojat päästivät yhteisen naurun niin ivallisen ja ilkeämielisen,\nkun vaan osasivat ja nauroivat niin kovasti kuin vaan taisivat ja\njatkoivat matkaansa.\n\nPojat tiesivät, että rovasti ei heitä tunne, eikä saa selville mistä he\novat ja sentähden varoittelivat toisiaan, että ei kukaan täällä\nkouluaikana puhuisi tästä kenellekään. Mutta juuri silloin kun pojat\ntoisiaan varoittelivat tuli Aholan Anni heitä vastaan tiellä. Hän kuuli\npojilla olevan jotakin keskinäistä tuumanpidettä. Sentähdenpä hänen\nsilmänsä enemmän tavallista teroittuivatkin heihin ja tuli katsoneeksi\nketä he olivat.\n\nRovasti näki nyt Annin tulevan sieltä ja varmaan tiesi poikain tulleen\nhäntä vastaan, niin nyt rovasti nähtyään Annin tulevan kiirehti hänen\nkimppuunsa saamaan tietää ketä ne pojat olivat, olivatko ne\nkoulupoikia, vai muita kulkijoita.\n\nAnni vähän tyrmistyi ja oli kahdella päällä, mitä hän sanoo, sanooko\nhän koulupojiksi, vaiko miksi kulkijoiksi. Mutta kuitenkin sanoi, että\nrippikouluunhan niitten sanottiin tulleen... Näkyi tuossa olevan\nHillerin Iikka, Körölän Kusti, Kaipaalan Esko, Latolan Kalle, Kejosen\nAapeli. Konttosen Tuokki ja oli siinä vielä pari tai kolme, joita ei\nhämärässä tuntenut.\n\n\"Vai niin, vai niin\", hymästi rovasti, eikä puhunut sen enempää mitä\nhän kyselyllään tarkoittaa. Sekin miellytti häntä kun kuuli Annin\nolevan tulossa hänen kotiinsa tapaamaan häntä saadakseen pojalleen\nmuuttokirjan Rytylin kaupunkiin. Ja lähtikin Annin kanssa yhtä matkaa\nkotiinsa. Mutta kotiin tultuaan rovasti pyysi Annia hieromaan hänen\nhartioitaan saadakseen Annin siten viipymään huomiseen, että osottaisi\nhänelle ne illalliset ilkeät pojat.\n\nNyt rovasti Annin nujuuttaessa luisia hartioitaan noin kauttarantain\nkyseli niitten poikain vanhemmista, niitten lasten kasvatuksesta,\nminkälaisessa sovussa ne elävät naapureittensa kanssa y.m.\n\nTähän Anni ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan niinkuin tahtoisi. Sanoi\nvaan, että kyllä ne ovat tavallisia ihmisiä, hyviä ihmisiä ne ovat,\neikä siltä kylältä ole ennen mitään pahaa kerrottu.\n\n\"Niin ennen, vaan entäs nyt?\"\n\nNyt Anni hieman punastui ja oli ääneti. Nytysteli vaan rovastin\nhartioita noin vaan lievänlaisesti ikäänkuin sillä tavalla saadakseen\nrovastin tekemän uuden kysymyksen, johon hän voisi ehkä paremmin\nvastata. Mutta rovasti vaan sängynpäällä vötkötti äänettömänä, eipä\nedes yskinyt, eikä kakonut, että Anni olisi päässyt puhumaan yskästä.\nViimein kuitenkin Anni pani päänsä kallelleen ja vaikeroiden virkkoi:\n\"Nythän tuo on. Jumala paratkoon, koko seurakunta kuni riettaan\nvallassa... Täytyy sanoa, että todellakin koko seurakunta on kun olisi\nitselleen pääriettaalle annettu arennille. Ei pienellä, eikä suurella\nole muusta puhetta kun sen kurjan Jahtirannan Kaisakadon kohtalosta,\njohon valitettavasti teidät, hyvä rovasti, sekotetaan syylliseksi.\"\n\n\"Mitä kaikkea ne osaavat puhua?\"\n\n\"No ne nyt puhuvat vaikka mitä. Ne puhuvat Kaisa-vainaan kesken\nsynnyttämisestä ja siitä johtuneesta mielenhäiriöstä. Ovatpa\ntietävinään senkin mihin te olette sen keskensyntyneen haudanneet.\nPuhuvatpa Keksiälän Iivarin murhan salaamiseen syylliseksi ja... No ne\nnyt puhuvat, vaikka mitä, mitä vaan sylki suuhun tuopi, joita minä en\nviitsi ruveta kertomaan enkä suulleni vetämään.\"\n\nTämän sanottuaan Anni sylkästä loiskautti pitkän syljen siten\nnäyttääkseen, miten syvästi hän inhoaa niitä puheita.\n\nNyt tunsi rovasti olevan hänen vuoronsa sanoa, jota varten hän kääntyi\nselälleen tarjoten rintapuoltaan hierottavaksi. Nyt rovasti rykästeli\nja kakisteli, jonka tehtyään huokasi syvään ikäänkuin sillä tavalla\nsärpästen hengen voimaa keuhkoihinsa. Sitten hän vielä murmisteli\nharmaanahkaista muotoaan ikään kuin asetellen asian mukaiseksi, jonka\ntehtyään hän melkein kovalla äänellä jatkoi: \"Paha ja pahan isä saatana\npysyy niinkauan piilossa, kun se näkee vihollisensa. Se voi kätkeä\nkyntensä kuin kissa käpälöittensä sisään. Se voi pukeutua valkeuden\nenkeliksikin, kuten raamatussakin sanotaan, silloin kun sillä rauha on.\nVaan jos häneltä rauha rikotaan, tai uhataan hänen majaansa, silloin\nsiitä tulee kiljuva jalopeura... Saatana tietää minut vihamiehekseen.\nSe tietää minut armottomaksi vihamiehekseen. Se tietää minut siksi\nmieheksi, joka ilman armoa ilman pienintäkään armoa käyn käsiksi, en\nainoastaan hänen tekoihinsa, vaan hänen asuntoonsa. Ja sentähden, juuri\nsentähden se kiljuen kiertää minua kuni ärsytetty jalopeura. Mutta\nminulla on aseet, joilla minä hänet lyön alas. Minulla ovat lain ja\nevankeliumin aseet, joita Jumalan pyhän sanan ja hengen voimalla\nkäyttäen lyön alas koko pimeyden vallan. Pimeyden valta tässä katalassa\nja kataluuteensa hukkuneessa Jänislahden seurakunnassa on suuri ja\nvoimakas, vaan Jumalan voima on tuhansin kerroin suurempi, jonka edessä\npimeyden voima on pakeneva, kuni yö nousevan auringon edessä.\"\n\nTämä saarna oli kuulunut toisiin huoneisiin rovastinnalle, joten hänkin\ntuli sinne kamariin ja istua kyhnähti ovensuutuolille ja nyökytteli\nsiinä itseään tapansa mukaan. Ja tavattoman somalta se tuntui\nrovastinnastakin, kun kuuli rovastin olevan niin varman voitostaan.\n\nRovasti tiesi nyt tehneensä hyvän työn juorujen tappamiseksi, kun hän\noli nämä sanansa saanut puhua Annille, joka kulkee hierontaretkillä\nympäri pitäjän. Hän oli varma siitä, että Anni kätki kaikki nämät sanat\nsydämeensä ja kylvää niitä toisiin sieluihin kierrellessään kylästä\nkylään. Annista tämä kuitenkin tuntui tehdyltä itsensä kehumiselta ja\nhengettömältä mäkinältä, eikä tuntenut vähääkään muuttavan mieltään,\neikä kääntävän uskoaan Jahtirannan Kaisan suhteen. Kuitenkaan hän ei\nsen rovastin puheen johdosta mitään virkkanut, hieroa nytysteli vaan\nja kääntyi rovastinnan kanssa puhumaan siitä kun niille Jahtirannan\nKaisa-vainaan lapsiraukoille Jumala suuressa viisaudessaan toimitti\nsellaisen hoitajan kun rovastinnan, ja miten seurakuntalaiset ovat\nsiitä kiitolliset rovastinnalle.\n\nKun tästä Annin puheesta rovasti kuuli, että seurakuntalaiset ovat\nniitten lasten hoitamisesta kiitolliset, niin päättikin mielessään sen\näskeisen päätöksensä olla sanomatta rovastinnalle ja ajatteli sitä\ntietä hänkin voittavansa seurakunnan suosiota. Somalle tuntui\nrovastista kun tänä iltana oli saanut paljon tehdyksi, kun sai Annille\npuhuneeksi. Tuntui ihan kun se äskeinen suloinen ilmakehä näkymättömänä\nusvana laskeutuisi ympärille. Ja nyt kun ei rakentajain möyke ollut\nkuulumassa, niin luuli saavansa nukkua siihen suloiseen uneen, mitä hän\näsken tavotteli.\n\nMutta kun kaikkialla oli asetuttu yön hiljaisuuteen, niin suloinen\nilmakehä oli poissa ja tuntui kun ne äskeiset Annin puheet olisivat\nkeränneet kaikki koko elämänaikuiset pahat teot yhteiseen kimppuun ja\ntuoneet ne hänen eteensä. Niistä muistoista hän melkein nautti,\nainoastaan siitä katkeroitu, kun muut ne tiesivät. Makeasti hän nautti\nJahtirannan Kaisankin välisistä muistoista, mutta se hänet pani ihan\nvapisemaan kun ihmiset tiesivät senkinlaisen salaisuuden kun sen\nkeskensyntyneen hautaamisen. Siihen hänen ajatuksensa takertuivat ja\nrupesi miettimään mikä on sen saattanut ihmisten tietoon. Tätä hän ei\npäässyt miettimästä ja tuli ihan levottomaksi. Hän nousi ylös\nvuoteeltaan ja katseli ja käveli huoneessaan ja tunsi olevansa juuri\nyhtä likellä sitä tekoa kun jos olisi nyt sitä tekemässä, sillä yhtä\nhiljanen yöhän hänet silloinkin ympäröi ja sama vavistus oli ruumiissa.\nViimein hän ikäänkuin väsyi sen ajattelemiseen ja toivoi tulevan unen.\nMutta yhä silloinkin kun oli jo vaipumassa uneen tuli mieleen se\nkeskensyntyneen ruumis milloin paperiin käärittynä, milloin alastomana.\nJa aina ja aina vaan uudelleen kirkastuivat rovastin silmät ja tuntui\nkun koko huone olisi täynnä pahoja henkiä ja silmiä näkemässä niitä\ntekoja. Herättyään hän kuitenkin taas nautti niistä salatuista ja\nsalaan jääneistä muistoista ja koitti taas niihin hautautua nukkumaan,\nmutta tuli sama temppu. Tämä ensimäinen yö vihittynä rovastina oli\nlevottomin kuin ikänään ennen. Ainoastaan päivän valjetessa sai hän\nunta, josta siitäkin heräsi tavallista aikaisemmin ja nousi odottamaan\ntulevia koulupoikia näkisikö sen näköisiä, kun ne illalliset ilkiöt\nolivat.\n\nJopa huomasikin ennen tavallista kouluun menoa poikajoukon tulevan\ntyöväen pirttiin. Ne näyttivät saman kokoisilta kun nekin illalliset.\nNyt rovasti kutsui Annin luokseen ja pyysi salaisesti ottamaan selvän\nolivatko ne niitä.\n\nAnni tulikin nyt pirttiin ja rupesi uuniin työntelemään halkoja juuri\nkun hän olisi lämmityksen panoon tullut. Ja niitä halkoja uuniin\npannessaan ja niistä tuohia rapostellessaan muka sytykkeiksi kysyi: \"No\nmissä te illalla niin myöhään viivyitte, kun vasta hämärissä tulitte\nminua vastaan tuolla vainioitten takana?\"\n\nPojista tuntui, kuin se kysymys ei kannattaisi vastausta ja eivätkä\nsiitä moni perustaneetkaan, hälisivät vaan keskenään ja hommasivat\nkissanhännän vetoa. Mutta yksi kuitenkin urahti, että kävivät tuolla\nkauppiaassa ja siellä viipyivät.\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu, missä me viivyimme\", virkkoi toinen ylpeästi.\n\n\"Aikaa Jumala loi, eikä kiireestä puhunut mitään\", lisäsi kolmas yhäkin\nylpeämmästi.\n\n\"Eipä ei. Minä vaan ilman kysyin kun Kotkaniemen Maikki oli jo kotonaan\nsilloin, kuin siellä olin ja te vasta tuossa tulitte vastaan\", sanoi\nAnni lauhkeasti, jota sanoessaan oli menevinään noutamaan halkoja\nlisää. Mutta Anni menikin rovastin kamariin ja loistavin kasvoin sanoi:\n\"Nyt ovat pirtissä ne samat poika viikarit, jotka tuolla tiellä eilen\nillalla tulivat vastaan.\"\n\nTämän kuullessa rovastin lasittuneet harmaat silmät kiilsivät kun\ntinanapit ja valkuaiset näkyivät ympäri terästen. Ääneen puhumatta pani\npienen takin päälleen, koppahatun päähänsä, koppasi käsnäkeppinsä\nkäteensä ja lähti tavottamaan pitkillä askelilla astua latmimaan\npirttiin.\n\nPirtissä olikin pojat ihan kolmella parilla kuumentuneet kissanhännän\nvetoon oikein paitahihasillaan ja olivat parhaallaan jymyssä kun\nrovasti aukasi oven ja vihasta kähisten ärjäsi: \"Vai täällä olette,\nvaan nyt olettekin satimessa.\"\n\nSen sanottua rovastin ruosteiset rumat hampaat kiristyivät yhteen ja\nvoimiensa takaa sillä käsnäisellä kepillään löi likimmäistä poikaa\nselkään, että keppi katkesi. Mutta siitä huolimatta sillä keppinsä\npalasella yhä hakkasi sitä parkuvaa poikaa joka ei kyennyt itseään\npuolustamaan, kun se ensimäinen isku oli käynyt käteenkin, että käsi\nmeni varattomaksi.\n\nToiset pojat yrittivät hätäytymään, mutta yksi heistä kuitenkin\nkiljahti: \"Hei pojat. Annetaan sen rohjukselle samalla mitalla\nitselleen.\" Sitä sanoessaan syöksähti uunista ottamaan niitä Annin\npanemia halkoja ja samassa tempasi niitä kolmisen sieltä ulos. Pojat\njuoksivat niihin käsiksi ja toiset hyökkäsivät rovastilta ryöstämään\nniitä kepin palasia ja huusivat: \"Nyt ei olla Jahtirannalla. Ei olla\nnyt Jahtirannalla. Samalla mitalla. Mitta kun mitta, likistetty ja\nsullottu.\" Silmänräpäyksessä olikin muutamilla pojilla halot kourissa\nja toisilla rovastin kepinpalaset. Ja viimeinen silmänräpäys oli jo\nkulumassa kun rovasti sen hurjistuneen poikajoukon käsissä olisi ollut\nihan pataluhtana. Siksi hän hyökkäsi ovea kohti, että ovi räikäsi\nseinään. Sitten ulos päästyään lähti juosta rötkistämään omalle\npuolelleen minkä henki takua käski. Ja vielä kamariinsa tultuaankin\npuoleksi tajutoinna toppuroi sitä ja tätä ennenkuin pääsi selville,\nmitä se oli ja mitä se olisi ollut, jos olisi viipynyt pirtissä\npitempään. Punalteli hän päätään ja itsekseen sanoi: \"Lyöneethän\nkirotut olisivat... Lyöneet sen orjat olisivat... Vaan sai se yksi\nkuitenkin siipeensä... Sai se siipeensä, että tuntuu... Sai se. Sai.\"\n\nNyt hän taas rupesi rykimään ja kakistelemaan ikäänkuin puhdistuakseen\nsiitä äskeisestä pöläkästä. Mutta tässä kakistellessa tuli mieleen\nsaada merkityksi näitten poikain ilkeys kirkonkirjoihin, josta koituu\nvastusta niille rippikoulun käynnissä, jos vaan eivät ymmärrä heidän\nvanhempiensa kanssa tulla pyytämään anteeksi ja sovittamaan tekoaan.\nTämä ajatus tuntui oikealta ja se kakisteleminenkin tuntui tavallista\nenemmän puhdistavalta kun tunsi pääsevänsä kostamaan niille pojille sen\nilkeyden ja vieläpä sitä tietä saada nöyrytetyksi niitten vanhemmatkin\ntulemaan hänen luoksensa. \"Kaikki on hyvin. Ei niin pahaa, jossa ei\nhyvää\", sanoi hän itsekseen ja siitä mietteestään ihastuneena pesi\nkasvonsa, kampasi päänsä ja mieluisesti hymyillen heittäytyi\nleposohvalleen pitkäkseen ja kädellään auttaen nosti toisen jalkansa\ntoisen päälle ristiin. Kun jalka tuntui raskaalta, niin tuli mieleen\nnuoruudenaika miten hän koulupoikana ollessaan, kun mökkien muijat\ntapasivat hänet nauris ja hernetarhoistaan varastelemasta, miten hän\nmuijain korentojen kanssa hätyyttäessä aina käsiensä varassa hyppäsi\nkolmikyynäräisestäkin aidasta yli, jonka tähden kutsuttiinkin\naitomukseksi... Mutta ei nyt enää pääsisi kyynäränkään korkuisesta, ei\npääsisi ei... Mutta sitä aitomus nimeä toki eivät täällä tiedä. Nyt hän\nnousi, pani nutun päälleen ja meni kansliaan, aukoi siellä kirkonkirjat\npöydälle, kutsui sinne Anninkin ja käski sen istumaan oven pielessä\nolevalle tuolille.\n\nRovasti seisoviltaan tarkasteli niitä kanslian suurella pöydällä olevia\nkirjoja pitkän aikaa ja oli hakevinaan, vaikka hän ei mitään hakenut,\nainoastaan Annille tahtoi näyttää virallisuuttaan. Sitten hän istui\npöydän luona olevalle tavallista korkeammalle pyöreälle jakkaralle ja\nkääntyessään Anniin päin huokasi syvään ja alkoi: \"Nyt minä kuitenkin\nkummaan yhdyin, kun menin pirttiin. Ne pahennukset olivat ihan\njoukollaan laittautuneet kissanhännän vetoon ihan lakittomin päin ja\npaitahihoillaan juuri kuin parempaankin työhön. Minä hengellisenä\nopettajana en sitä voinut sietää ja kielsin, jopa löinkin kepilläni\nmuuatta, johonka minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä\noli oikeus. Mutta nämä, tiedättekö, hyökkäsivät minun päälleni,\nryöstivät minulta kepin, katkasivat sen ja yksi ruoja alkoi uunista\nlappaa halkoja, joitten kanssa kävivät kimppuuni, kuin usutetut koirat,\nettä kiitin, kun pääsin pois. Ja ainoastaan Jumalan avulla pääsin ehein\nnahoin... Ja tämä on nyt rippikoulupoikain teko seurakunnan\nrovastille... Ja minunlaiselleni rovastille, joka en tahdo, enkä tee\nhiuskarvankaan vääryyttä kenellekään. Niin tapahtuuko enää rumempaa\ntekoa maailmankaan lopulla, kun tämä... Tätä en kuitenkaan ihmettele,\nsillä perkele kun kerran saa ihmisen ja ihmisjoukot palvelijoikseen,\nniin niitten minkäänlaiset teot eivät ole liian rumia kelvatakseen\nisännälle... Mutta minkälainen on oleva sen isännän antama palkka...\nMikäs on se muu kun huutava helvetti, ijankaikkinen itku ja hammasten\nkiristys... Nyt minä todella uskon ja tunnen kuinka suuri valta ja\nvoima on helvetin ruhtinaalla tässä seurakunnassa.\"\n\n\"Johan sanoin illalla, että itse päärietas tämän on saanut arennille\",\nsanoi Anni alakuloisena, pani kätensä ristiin ja hieman nyökytteli\nitseään siten näyttääkseen, että se on paha hänenkin mielestään.\n\n\"Mutta minä kuitenkin tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla. Ja\nhengen miekalla tulen minä lyömään niitäkin äskeisiä poikia ja niitten\nvanhempia ja sentähden minä pyydän teitä sanomaan niitten poikain ja\nniitten vanhuksien nimet, että merkitsen tänne kirkonkirjoihin.\"\n\nNyt Anni tyrmistyi. Alaspäin riippuvat löpsäkät kasvopäätkin menivät\naivan tulehtuneen näköisiksi ja pää painui alas, eikä tiennyt mitä\nsanoisi. Viimein kuitenkin rykäsi ja hieman vapisten sanoi: \"En minä\nrupea miksikään ilmiantajaksi... Vielä vetäisitte oikeuteen\ntodistajaksi.\"\n\n\"Todistajaksi... No ettehän nyt minua ymmärrä vähääkään... Johan\nsanoin, että tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla ja\nvanhurskauden sota-aseet ovat rauhan sana, rauhan ja sovinnon anteeksi\nantava sana. Ja se sana on se hengen miekka, jonka edessä ei kestä\nhelvetin voimat. Ja tämä rauhan ja sovinnon siunattu sana on se hengen\nmiekka, jolla minä tulen lyömään näitä poikia ja niitten vanhempia. Ja\nsentähden olen teidät kutsunut tänne saadakseni teitä tekemään sen\npalveluksen, että sanoisitte minulle niitten nimet ja vielä pyytäisitte\nniitä tulemaan minun luokseni saadakseni heille puhua ja Jumalan\nsanalla nuhdella heitä. Käräjäin käynti olkoon kaukana minusta. Joko\nnyt ymmärrätte tarkoitukseni?\"\n\n\"No... Mutta minun nimeäni siihen juttuun ette saa merkitä.\"\n\nNämä Annin viimeiset sanat tuntuivat rovastista ihan suututtavilta, kun\nniissä kuului luottamattomuus häneen ja hänen sanoihinsa, vaan\nsuuttumuksensa hän salasi ja oikein kätensä levittäen sanoi: \"No\nhyvänen aika. Mitä Jumalan tähden minä tässä jutussa teidän nimellänne\ntekisin. Tarvitsen ainoastaan teidän sanojanne saadakseni tietää\nniitten poikain ja poikain vanhuksien nimet ja mistä ne olivat. Tokko\nnytkään ymmärrätte?\"\n\n\"Ymmärränhän tuon, vaan kuitenkin tahtoisin olla erilläni. Niistä saa\nvaan vihoja.\"\n\n\"Enhän minä, hyvä Anni, sano kuka minulle on ilmoittanut. Ja vihojako\nte sitte pelkäätte, enhän minäkään niitä pelkää.\"\n\n\"Teilläpä on laki, jolla pakotatte virkapalkkanne maksajat maksamaan\nsaatavanne, vaan minulla on ainoa tavara-aittanani ihmisten hyvä tahto.\nSentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä,\njotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet.\" Näissä Annin viimeisissä\nsanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi\nitsensä vapisevan.\n\n\"Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö\ntämä ole jo kauheaa\", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.\n\nTähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos\neikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi\nkoko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille\nsanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut\nihmisten puheita. \"Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen,\nniin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee...\nEi vie, ei vie\", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan\npappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se\npoikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin\nkansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.\n\nNyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli\nomantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni\nvetäessään sanoi: \"pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota\njuuri tulin hakemaankin.\"\n\nRovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä\nvalmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja\najatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski\nAnnia istumaan.\n\nAnni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin\nhiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen\nmuuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti\nrykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: \"Istukaa nyt\nvielä, minulla olisi teille sanomista.\n\n\"Mitä teillä olisi\", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella\nkädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä\nnurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.\n\nRovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: \"Minulla on\nsanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi.\"\n\n\"No sitte vasta,\" sanoi Anni punahtuen ja meni.\n\nRovastista tuntui nyt tämä Annin käytös yhäkin suututtavammalta ja hän\nkatui, että tulikin sen luntun kanssa niin paljon vaivaa nähdyksi ja\nnyt meni kun lintu pyydyksestä, ettei höyhentäkään saanut. Se häntä\nsuututti kaikista katkerammin, kun Anni illalla myötätuntoisuudellaan\nja kertomalla seurakuntalaisten puheita hänestä oli saanut hänet\npetetyksi luottamaan häneen ja toivomaan häneltä palvelusta. Hän ei\nkavaloilla saarnoillaan mitään voittanut. Tunsi ihan väsyneeksi itsensä\nja kyllästyneeksi elämään. Kaikki, mikä näkyi silmiin, näytti pahalta\nja kaikki mikä tuli mieleen, tuntui pahalta. Nyt hän lähti ulos\nkävelemään, mutta sekin tuntui pahalta. Sieltä hän palasi kamariin ja\nheittäytyi leposohvalle, mutta sekin tuntui pahalta.\n\nKun ei kuitenkaan ollut mihin paeta, niin venyi hän siinä ja johdatteli\nmieleensä mitä hän rupeaa nyt seurakunnan kurissapitämiseksi tekemään.\nMutta salista rupesi kuulumaan jonkun raskaita askelia ja heti\naukesikin kamarin ovi ja sisään työntyi kolme miestä, joilla nähtävästi\noli hänelle asiaa. Nyt rovasti kun tunsi olevansa niin elämäänsä\nkyllästynyt, niin ei käskenyt vieraita istumaankaan, vaan rykäsi, sylki\nlaatikkoon ysköksensä ja kohteliaasti kysyi: \"Olisiko sitä kansliaan\nasiaa?\"\n\n\"Meillä ei ole muuta asiaa, kuin se, että Salomo Kejonen vaati teitä\npoikansa pieksämisestä oikeuteen. Käräjät alkavat Siekkilässä\". Sen\nsanottuaan lähti lautamies vetäytymään oveen, jota esimerkkiä\nseurasivat todistajatkin, eikä sanoneet hyvästiäkään.\n\nRovasti oli nyt kuni ukkosen lyömä, mutta tointui hän siksi, että\nkielsi lähtemästä, käski palaamaan kamariinsa ja istumaan. Sitten hän\nrykästeli ja nyökytteii päätään pitkän hetken, jonka kestäessä\nerinomaisella painolla sanoi: \"Salomo Kejonen haastoi poikansa\npieksämisestä käräjiin... Minut, joka en tee enkä tahdo tehdä en\nhiuskarvan edestä kenellekään vääryyttä... Mutta Salomo vaan haastoi\nkäräjiin, eikä vähemmästä kun poikansa pieksusta... No niin...\" Nyt\nrovasti nosti päänsä pystympään ja otti rauhallisen muodon, pani sitten\npäänsä pyhästi kallelleen ja ensin vähän rykästettyään alkoi: \"Helvetin\naallot ovat tulisia aaltoja. Ne ovat tulesta palavia hirvittäviä\nhyökyaaltoja, mutta niitten voima ei ole raamatun jumalallista voimaa\nvoittanut, eikä koskaan tule voittamaan... En kiellä, etten olisi\nJumalan palvelijana Salomo Kejosen pahaa ja pahasti kasvatettua poikaa\nlyönyt hänen pahan tekonsa hyvin ansaituksi rangaistukseksi, mihin\nminulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä omassa\ntalossani, oli oikeus. Niinhän teki vapahtajakin. Tekipä ruoskan millä\najoi Jerusalemin temppelistä linnun kauppiaat ja muut vaihettajat ja\nkaatoi niitten pöydät.\"\n\n\"Mutta raamatussa ei näy, että vapahtaja olisi ketään lyönyt sillä\nruoskallaan,\" huomautti lautamies.\n\n\"Niin kun tottelivat ilman... Jos poikakin olisi totellut ilman, niin\ntietysti minäkin en olisi lyönyt, mutta pyhä kiivaus on aina kaikki\nvastahakoiset lyöpä.\"\n\nNyt rovasti painoi otsansa käteensä, nieleksi tyhjää ja tapansa mukaan\nrykästeli, mutta tuokion perästä jo nosti päänsä ja entistään\nhartaammalla tavalla ja alkoi: \"Uskallan toki toivoa, ettei Salomosta,\njoskin melkein pakanalallisesta isästä, ole Jumalan kuva niin kokonaan\nhävinnyt, ettei hän ymmärrä minun hyvää tarkoittaneen pojalleen\nvaikkapa ankarankin puoleisen rangaistuksen muodossa. Tiedän, että\nsyntisessä ihmisessä vihan kiukku, kun saa jotakin sytykettä, niin se\nsaa aikaan suurimpia hirmutöitä, mitä ihmiskunnassa tehdään. Syntisen,\nsaastaisen intohimon synnyttämä on tämäkin haaste, mutta kun tullenee\nSalomo tänne puheilleni, niin mielelläni annan anteeksi sen\nhäväistyksen, mitä hän tällä haasteella on tarkoittanut... Jos hän\ntulisi luokseni, vaikka tänä iltana, niin sanoisin hänelle monta hyvää\nsanaa, mitä hän tarvitseisi elämässä ja kuolemassa ja sovinto ja rauha\ntulisi välillemme.\"\n\nNäissä viimeisissä sanoissa kuului, että lautamies kehottaisi Salomoa\ntulemaan rovastin puheille. Lautamies tarjosi nyt kättä rovastille ja\nlupasi mennessään ilmoittaa Salomolle rovastin mielen.\n\nRovasti puristi nyt lämpimästi lautamiehen kättä ja erityisesti vielä\npyysi aivan tänä iltana Salomoa toimittamaan luokseen, minkä pyyntönsä\nlopuksi oikein sydämmellisesti sanoi: \"Niinhän on kirjotettu pyhässä\nkirjassa, että sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä,\nelämän tiellä olet. Emmehän tiedä, josko meistä toinen tai toinen eli\nkumpanenkaan huomenna enää elossa on\". Tämän sanottuaan hän päästi irti\nlautamiehen käden ja saattoi portaille asti, missä jäi hymyillen\nkatsomaan kun lautamies hattu takaraivollaan lähti astua heittelemään\nSalomon talolle päin. Tätä katsellessaan hän ajatteli, että mahtaa\ntuntua lautamiehestä hyvälle, kun niin korkealta ja pyhältä\nvirkamieheltä, kun rovastilta, tuomiorovastin veljeltä sai niin\nlämpimän käden puristuksen. Jos mikään niin se se on ainetta\nlepyttämään vielä Salomoakin.\n\nNyt hän palasi kamariinsa ja alkoi sovitella sanoja, mitä hän Salomolle\npuhui. Ottipa hyllyltään vanhan katkismuksen mitä hän aina\nlukukinkerimatkoilla oli pitänyt mukanaan. Siitä hän luki huoneentaulut\nläpi ja keräsi sieltä sopivat sanat sekä isää, että poikaa vastaan ja\nsovitteli niistä kokonaisan saarnan. Nyt hän käveli kamarinsa lattialla\nja lakkaamatta kuvitteli mielessään miten nöyrän näköiseksi menee hänen\nedessään Salomo, kun kuulee kaiken tämän. Sitä hän kuvitteli silmät\nikäänkuin sidotut siihen ilman suuntaan mistä tiesi Salomon tulevan.\n\nSalomo ei kuitenkaan tullut tänä iltana, eikä toisena eikä\nkolmantenakaan. Silloin rovasti laittoi toisen kutsun, mutta Salomoa ei\nnäkynyt, kuului vaan itsepintaisia uhkauksia: \"Ei askeltakaan sinne\npäin. Tehnyt työnsä vastatkoon. Eipä vähä mitään, voi sovinnoille. Nyt\neivät ole asiat Jahtirannan Kaisan kanssa.\"\n\nNyt rovasti ymmärsi astuneensa häkilään, eikä auttanut muu, kun ruveta\nmiettimään, miten oikeudessa osaisi vastata, että oikeus ymmärtäisi\nolleen ihan välttämätöintä niin menetellä.\n\nKaksi viikkoa oli vielä käräjiin, joten oli kylliksi aikaa laatia\nvastaselitys asiaan.\n\nNyt rovasti perkkasi läpi vanhan ja uuden raamatun osat keräten sieltä\nitselleen sopivat lauseet ja sepitti pitkää pitemmän uskonnollisen\nsaarnan. Siihen hän aina vähän väliä sovitti lauseen: \"Minulla\nhengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Tai että\nminä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä sen olin pakotettu\ntekemään.\"\n\nHuomenna oli jo se päivä jolloin asia oli oikeudessa käsiteltävänä.\n\nMyöhäisenä yöhetkenä lopettaessaan kirjoitustaan, tapasi rovastin\nväsymys, että ei kyennyt oikein ajattelemaan asian kulkua ja niin\nsattui ponsissaan tulemaan lause: \"Minä löin, että keppi katkesi, joka\nminulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus\nja kohtuus.\"\n\nRovasti huokasi nyt helpottavan huokauksen, rykästeli ja nieleksi\ntyhjää ja uskoi, että se on oikein, eikä lukenut enää läpi sitä\nkirjoitustaan, vaan jätti sen pöydälleen huomeneksi valmiiksi.\nUnivuotellaan rovasti kuvitteli miten kummallisesti se kuitenkin\nvaikuttaa oikeusvirastoon, kun luetaan tuo kirjoitus. Sellaista ei\nliene tiheään, sillä eihän hengenmiehiä usein vedetä oikeuteen, siksipä\njuuri pitääkin olla erinomaista. Kun univuoteellaankin vielä valvoi,\nkuvitteli ja teki pyöreitä johtopäätöksiä huomisesta käräjäasiasta.\nMutta huomenaamuna nukutti niin pitkään, ettei sittenkään joutunut\ntarkastamaan kirjoitustaan, vaan täytyi semmoisenaan viedä käräjiin.\n\nOikeudessa kun Salomo oli tehnyt kanteen poikansa pieksämisestä, niin\nrovasti esitti paperinsa oikeudelle. Nyt hän asettui tarkastamaan minkä\nvaikutuksen sen kuuleminen tekee oikeuden jäseniin. Tuomari luki\nkirjoituksen ponnessa lauseen: \"Minä löin että keppi katkesi joka\nminulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus\nja kohtuus.\"\n\nTämän kuuleminen muutti jokaisen kuulijan kasvoissa väriä, mikä lientyi\nivalliseksi tyyneksi hymyksi.\n\nTuomarikin keskeytti lukunsa tämän lauseen loppuun, kääntyi rovastiin\nja kysyi: \"Miten tämä on ymmärrettävä.\"\n\n\"Tuota, niinkun se on kirjoitettu\", vastasi rovasti päätään nyökyttäen.\n\n\"Ettäkö keppi on aina teillä hengellisenä opettajana ja maallisena\nisäntänä?\"\n\n\"Ei kun minä.\"\n\nMutta lause kuului: \"Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina\non hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä. Tahdotteko te sitten\ntästä kepistä palkkiota?\"\n\n\"Tahdon, tahdon, kuinkas muuten, palkkio, palkkio, kohtuullinen\npalkkio, korkea oikeus\", kiirehti rovasti sanomaan ja kasvoissa näkyi\ntäysi tosi.\n\nNyt muuttuivat tuomarinkin kasvot hyväntuulen näköisiksi ja\nrauhallisesti sanoi: \"No käykää ulos.\"\n\nKaikki asialliset lähtivät nyt oikeushuoneesta ulos, mutta rovasti\nviereiseen huoneeseen tultuaan alkoi käsiään hykerrellä: \"Nyt se oikeus\ntuomitsee minulle hinnan siitä kepistä, vielä muun hyvän lisäksi. Mutta\nniin se oikein onkin. Mitenkäs muuten. Ai, ai. Nyt se oikein menee.\nMinä kutsuin Salomoa kaksi eri kertaa sovinnolle, mutta se ei\npäätäänkään kääntänyt, mutta nyt se oikein menee, että poika sai\nselkäänsä ja minä vielä kepistä saan maksun.\"\n\nIhmiset hymyilivät ja mukauttelivat, että sittenhän tietää koira\nuineensa, kun häntä kastuu. Sittenhän se on oikein, kun se oikein\nmenee.\n\nNyt aukesi oikeushuoneen ovi ja saivat tulla kuulemaan päätöstä.\n\nLautamiesten kasvoissa näkyi yhäkin äsköisen ivan jälkiä, mutta tuomari\nasettui totiseksi ja alkoi lukea: \"Kihlakunnan oikeus on ottanut tämän\nasian lopullisesti tutkiakseen ja koska rovasti Valkeavuori on itse\ntunnustanut lyöneensä Salomo Kejosen poikaa, niin oikeus katsoi\nkohtuulliseksi tuomita rovasti Valkeavuoren kahdenkymmenen markan\nsakkoon, mikä varojen puutteessa on suoritettava neljän päivän\nvankeudella, sekä maksamaan kantajalle kuluja ja kipurahoja\nviisikymmentä markkaa.\"\n\nTämän kuultuaan rovasti ei kyennyt katsomaan kenenkään silmiin, vaan\nluimussa korvin ja ketään näkemättä lähti astua vötkimään kotiinsa\npäin. Mutta koko matkan hän punoi päätään ja puri hampaitaan kuni\ntuskassa ja itsekseen sipitti: \"Neljän päivän vankeudella... Varojen\npuutteessa neljän päivän vankeudella... Hävytöntä... Paljas kirottu\nhäväistys... Minä kahdenkymmenen markan sakosta tuomitaan vankeuteen...\nNeljän päivän vankeuteen... Hyi... Tuomari ivahymy kasvoissaan vetää\nsuustaan tällaisia lauseita... Suuren Jänislahden seurakunnan\nkunniallinen rovasti, tuomiorovastin veli tuomitaan kahdenkymmenen\nmarkan sakosta vankeuteen... Neljän päivän vankeuteen... Hyi...\nTuhannen kertaa hyi.\"\n\nKammariinsa tultuaankin yhä panutteli päätään ja entistä kiivaammin\nnieleksiä kurnautteli tyhjää ja sameat lasittuneet silmät suurempina\nkun koskaan ennen katselivat kamarin akkunasta Jänislahdelle päin.\nMutta mihinkään esineeseen ne eivät varsinaisesti kiintyneet, eikä\nvoineet kiintyä, kun sielun silmien edessä olivat niin elävinä ne äsken\noikeuspaikassa nähdyt, sekä oikeuden jäsenten, että muitten ihmisten\npurevan ivalliset kasvot. Ja kaikki, mihin vaan silmät sattuivat,\nnäyttivät olevan ivan hymyssä, seinän raotkin kartanon toisella puolen\nja rakentajain moukaritkin maatessaan rakennustelineillä näyttivät\nirvistelevän ivanaurussa.\n\nTämä tuntui rovastista ihan tukehduttavalta ja toivoi yötä. Ehkäpä uusi\npäivä vielä kaikki muuttaa voisi, tuumi hän ja koetti tyyntyä.\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\n\nNyt oli rovasti päättänyt Salomo Kejoselle kostaa siten, ettei päästä\npoikaa rippikoulusta. Olipa hankkinut tietoonsa nekin toiset pojat,\njotka olivat Salomon pojan kanssa siellä tiellä ja siinä\npirttitappelussa. Niille päätti tehdä samoin, jos ei pojat ja poikain\nvanhemmat tule pyytämään häneltä anteeksi. Niin jäivät pojat vielä\ntulevana kesänäkin pääsemättä rippikoulusta. Toiset pojat kuitenkin oli\nlaitettu toiselle kirkolle käymään rippikoulunsa, mutta Salomo ei\nkyennyt sinne evästämään poikaansa ja niin täytyi jäädä kotiin. Tästä\nSalomon mieli synkistyi ja mielessään kutoi kostoa. Mutta rovasti ei\nkuitenkaan osannut aavistaa mitään, vaan yhäkin ahkerammin rupesi\nkäyttämään sitä tohtorin määräämää mänty- ja kuusisekaisissa metsissä\noleilemista päästäkseen kerrassaan vapaaksi siitä kiusallisesta\nrintayskästä jo ennen uusien huoneitten valmistumista. Niinpä hän kulki\nnyt jokapäivä salmen takana olevalla sekametsäisellä kankaalla, kun se\noli muutenkin rauhallinen paikka. Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä,\neikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi\nsiellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin.\n\nTänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä\nvoi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-,\nkoivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen. Tässä riisuutui hän\nnyt aivan upposen alasti. Vaatteensa pani hän suuren petäjän juurelle\nalusekseen. Niitten päälle petäjän tyveä vasten selkäkenoon hän nyt\nasettui puoleksi makaavaan asentoon ja ohuen saalinsa levitti\npeitteekseen kärpästen suojaksi.\n\nSiinä hän nyt rojotti hermotonna. Hän tahtoi nyt jättää koko olentonsa\naivan luonnon vaikutuksen alaiseksi eikä koskaan ennen ollut\ntuntunutkaan olo niin mieluisalta kuin nyt. Ennen oli hän ollut\nainoastaan mänty- ja kuusimetsässä, missä ainoastaan havupuitten\nyksitoikkoinen humina kuului korviin, mutta nyt hän oli\nlehdikkometsäisen notkon liepeellä, missä helteisen päivän lievä tuuli\nhenkäili koivujen latvoissa ja sai koivujen ja haapojen lehdet\nystävälliseen lipinään.\n\nTämä tuntui rovastista tavattoman virkistävältä. Ajatteleminenkin\nrupesi tuntumaan niin helpolta, että aivan ajatukset itsestäänkin\npyrkivät liitelemään aivan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolellekin,\naina palaten nähtyihin ja kuultuihin seikkoihin ja niihin lähtökohtiin\nmistä mikin johtuu ja taas kiiveten taivaankappalten selittämättömään\npiiriin. Niin ne nyt rovastin lasittuneet silmät tavallista suurempina\nharreilivat korkeuteen, tavotellen ajatusten jälkiä, mutta mitään ne\neivät siitä helteen autereisesta ilmasta keksineet. Nyt kuitenkin\nsattuivat rovastin silmät kääntymään siinä edessään karkeamultaisella\nmättäällä seisovaan kitukasvuiseen pieneen mäntyyn, joka kellahtavan\nvaaleine kerkkineen siinä orpolapsen kaltaisena seisoi.\n\nSiitä vierähytti hän silmänsä notkon liepeellä kasvaviin hyöteisiin\npuihin, missä jusevatyviset rauvuskoivut lepottivat suurilehtisinä ja\nmielihyväisen näköisinä. Samoin kuuset ja männytkin mustan puhuvine\nlehvineen seisoivat kuni juhlassa.\n\n\"Se on sekarotuisuus, mikä tuon eron tekee\", sanoi rovasti itsekseen.\n\nSaadakseen yhä paremmin selväksi mietettään hän ihan asiaan\nsyventyneenä katseli kankaan hoikkana seisovia lyhyenlaisia,\nhieno-oksaisia mäntyjä ja väliin taas notkon liepeen kuusisekaisen\nmetsän hyöteäneulaisisia mäntyjä ja kuusia ja taas tuokion perästä\npuoliääneen virkkoi: \"Se on sekarotuisuus, joka tuon eron tekee. Muisti\nhän nyt kolmea koiraansakin. Toppe on puhdasrotuinen lintukoira. Se on\nvaan lintukoira eikä mikään muu, ei lähde edes matkaankaan, kun ei\nnähne pyssyä otettavan mukaan, murjottaa vaan välinpitämätönnä kaikesta\nmuusta. Samoin Liekki on pudasrotuinen jäniskoira, mutta toista on\ntämän sekarotuisen Nekun laita, tämä haukkuu kaikkea, mitä koiran tulee\nhaukkua, joskin ei varsinaisesti mitään, mutta on aina liukas\nliikenteinen ja lihmakka ja uskollinen toveri. Onpas se nytkin tuossa\nluonani, maata mököttää huolettoman näköisenä, mutta annas jos tulisi\njoku viisas ihminen tai elukka, kyllä mies heräisi. Niin. Se on juuri\nsekarotuisuus, joka sen eloisuuden tekee\".\n\nNyt rovasti jäi oikein ihailemaan ja nauttimaan Nekun näkemisestä kun\nse siinä lähellään kuusen siimeksessä pitkää pituuttaan hermotonna\nmotkotti, silmäkin ummessa, vatsan kohdalla vaan ruskeat suortuvaiset\nkarvat harvalleen liikkuivat huokumisen vaikutuksesta.\n\nTässä miettiessään tuli rovastille mieleen se kun häntä koulupoikana\nollessa toiset pojat sanoivat hänen ei olevansa isänsä pojan... Mutta\ntodellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi... Tämä hieman\nkäyrä ja liiaksi alaspäin riippuva nenäkin on juuri ihan juutalaisnenä\nja nämä loukeat kasvot tumman harmaine, paksuine nahkoineen ovat ihan\nkuin juutalaisen päästä otetut. Ja tämä terävä päälakikin mustine,\nkovine tukkineen ihan kuin ilmosen juutalaisen pää. Ja luonteeni...\nVoinhan salata kavaluuteni ihan kuin parhain juutalainen...\nTodellakin... Äitini... No. Se on äitini asia, pääasia on se, että\npojasta on tullut viisas ja kekseliäs mies. Ja se on juuri\nsekarotuisuus, joka sen tekee. Puu voi olla kaikkein miellyttävin\nainoastaan ollessaan sekarotuinen. Koira voi kaikkien luonnon\nomaisuuksien puolesta olla täydellinen koira vasta ollessaan\nsekarotuinen.\n\nSamoin ihminenkin voi olla täydellinen ihminen ainoastaan ollessaan\nsekarotuinen... Todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi.\nMutta ovatko todellakin kaikki maailman viisaimmat miehet sekarotuisia.\nJa onko todellakin täydellinen viisaus ja hilpeämielisyys mahdollinen\nomata ainoastaan sekarotuisen ihmisen?\n\nNiitä hän nyt mietti ja katseli yhä vertaillen niitä kesäpäivän\nlenseässä tuulessa huojuilevia röyheä oksaisia, suuri lehtisiä\nrauvuskoivuja pienilehtisiin hieskoivuihin ja oli ihan vajonnut niihin\nmietteisiinsä. Mutta nyt hänen lähellään hermotoinna makaava koira\nsilmänräpäyksessä ponnahti ylös ja vihaisen haukunnan kanssa syöksyi\npari pitkää laukkaa rovastin selän taakse metsään, mistä kuului\nvihlaiseva lyönti ja koiran ääni sammui siinä silmänräpäyksessä.\nSamassa syöksähti rovastin sivulle noin kolmen askeleen päähän\ntuohinaamaan ja pitkävillaiseen nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut\ntuohikenkäjalkainen olento uhkaavassa kädessään koiran verestä\npunertava entinen kaartilaisen kirkkaaksi hiottu kaksiteräinen miekka.\n\nTämän nähdessään rovasti parkasi kipeän, sanattoman hätä-äänen ja\nryöpsähti vierellään seisovan suuren petäjän suojaan ja aikoi paeta.\nMutta siinä pyörähtäessä kääriysi oman peitteensä ympäri, ettei saanut\njalkojaan allensa ja samassa tapasi tukehduttava yskä, joka rupesi\nryittämään ja paksua verta pulppuamaan suusta ja sieramista eikä\nnäyttänyt saavan enää henkeään takasin.\n\nTämän nähtyään se tuohinaamainen olento lähti pakenemaan metsään. Minkä\njytisevien askelien kuuleminen synnytti rovastissa pelastuksen ilon ja\nsai henkensä takasin ja tointui katselemaan ympärilleen. Mutta mitään\nei enää näkynyt muuta kun koira makasi nurinniskoin sammaleisella\nkentällä, pää halkaistuna ja aivot roiskahtaneena sylen päähän. Tämä\nkaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa ja hätäisinä olivat nyt\nrovastin vereen tarrautuneet kasvot tätä nähdessä ja tuntiessa rintansa\nihan kuolettavan kipeäksi.\n\nNyt rovasti toppuroi vaatteita päälleen ja kipeästi voivahdellen ja\nmyötään siunaillen lähti kotiinsa joka askeleella sylkien verta. Mutta\npääsi hän kuitenkin omin jaloin. Hoipertelevat ja sinne tänne\nvintsahtelevat olivat ne askeleet, millä hän rintaansa käsillään\npainaen ja myötäänsä verta sylkien, hätäisin ja vereen tuhraunein\nkasvoin läheni kotinsa korkeita portaita. Tämän huomasivat\nrakennusmiehet ja nähtyään rovastin kohtalon juoksivat apuun ja\ntaluttivat kamariinsa ja taluttaessaan hätäillen kyselivät: \"mikä on\ntapahtunut, mistä tämä tämmöinen kumma?\" Mutta rovasti vasta sitten kun\noli päässyt omalle leposohvalleen kykeni sanomaan: \"Murha...\nSalamurha... Katala murha.\"\n\nSilloin kuitenkin rupesi ryvittämään aivan tukehduttavasi, että\nahtaasti vinkuen palasi henki takasin ja verta tuli suun täydeltä.\nRovastinna oli pirtissä lasten ja piikojen kanssa leipomassa. Joku\nrakennusmies oli vienyt rovastin kohtalosta sanan rovastinnalle, joka\nnyt juosten tuli kamariin ja nähtyään rovastin verissään porahti\nhätä-äänen ja rupesi huutaen itkemään ja syöksähti suutelemaan rovastin\nverisiä kasvoja. Kaikki muutkin, paitsi ne kaksi rakennusmiestä,\nrupesivat kohtikurkkuaan itkemään, että yksi voivotuksilla sekotettu\nitkunulina täytti koko sen puoliskon rakennusta. Rovastin saattajat\nrakennusmiehet katsoivat rovastin meininkiä tyyninä ja koettivat\nodottaa, että kykeneisikö rovasti sanomaan missä se murhan uhka on\ntehty ja kuka, tai kutka sen tekivät. Mutta kun sellaista ei tullut,\nniin lähtivät työmaalleen, missä hymyillen sanoivat: \"Kohta saamme\nuuden rovastin, entinen ei ole enää monipäiväinen kalu.\"\n\nTämän kuultua levisi mieluinen hymy jokahisen rakennusmiehen kasvoihin,\nmutta eivät kuitenkaan siitä ruvenneet puhumaan mitään. Muuten vaan\nniitten liikkeistä näytti, että se tieto antoi kirveille uutta lipua ja\nhartioihin uutta voimaa.\n\nTämä päivä meni talon kaikilta ihmisiltä paljaassa hätiköimisessä\nrovastin kanssa, kun sen luulivat kuolevan ihan siihen paikkaan. Vasta\nhuomenaamuna rovastinna toimitti renkinsä katselemaan sitä\ntapahtumapaikkaa, näkyisikö siellä mitään viestiä pahantekijästä.\nRengit sinne osasivatkin aivan hyvin niitä rovastin yskimiä verijälkiä\nmyöten. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kun se nurinniskoin\nmakaava koira, pää kahtena palana ja petäjän juuressa lätäkkö\nhyytynyttä sylkisekaista verta ja rovastin vaatteita toisella puolen.\nRengit katselivat sitä kuollutta koiraa ja näkivät että yhdellä iskulla\non koiralta pudonnut toinen puoli päätä ja että aivotkin ovat\nroiskahtaneet kahtena palana kentälle. Koittivat vielä metsistä\nkatsella sitä asetta, millä oli koira murhattu, mutta ei siellä mitään\nnäkynyt. Eikä muutakaan merkkiä pahantekijäin jäljistä näkynyt. He\nkokosivat rovastin vaatteet syliinsä ja niitä kantaen lähtivät pois.\nMutta surullisen kamealta tuntui olo, jota tunnetta lisäsi sekin, kun\nsinne jäi se tuttu, syyttömästi murhattu koira makaamaan verissään\nhenkensä uhraavan uskollisuutensa palkaksi. \"Semmoinen se on maailman\npalkka\", sanoivat rengit itsekseen muistellessaan iloista Nekkua.\n\nKun sieltä tapahtumapaikalta ei mitään viestiä saatu, niin rovastinna\ntoimitti nimismiehen poliiseinen ottamaan selkoa kylältä kuka on\npahantekijä. Mutta sitäpaitsi laittoi renkinsäkin tiedustelemaan eikö\njotakin tietoa saataisi, että päästäisiin pahantekijäin jäljille.\nRengit kun tiesivät, että Salomo Kejosella on poikansa koulunkäynnin\npäältä kainia rovastille, niin menivät ensiksi Salomon kotiin\nnähdäkseen eikö siellä mitään viestiä näkyisi. Mutta Salomo makasi\nsairaana, ihan vuoteen omana, missä vaimonsa hieroi sen päätä ja\nniskasuonia ja sanottiin sen jo kolme päivää sairastaneen. Nyt tulivat\nrengit Jokilahteen. Mutta Jokilahden emännän joukeat kasvot poikain\nkertomuksia rovastin kohtalosta kuullessa tulistuivat ja pitkä nenä\nrupesi touhuilemaan ihan tavattomasti ja melkein huutaen alkoi poruta:\n\"Vai jo ruoja toki sai muistipalan... Kun nuo eivät tuota sen tulen\nkamurata vetäneet Sikolampiin, että olisi saanut samallaisen lopun kun\nhankki Jahtirannan Kaisalle. Vai vielä sitä etsitään muka pahantekijää.\nPäätä minä silittäisin kun tietäisin, kuka se on, ja moni muu\nsilittäisi, minä uskon... Kun olisi tehnyt kaksi vuotta ennen niin\nvähemmän olisi hämmentänyt tätä seurakuntaa ja sitä vähempi olisi\nsyntiä niskassaan.\"\n\n\"Jospa se lienee niistä päässyt viime yönä, kun pastori on käynyt\nripittämässä\", keskeytti renki.\n\n\"Tunnustikoon tuo sitte tekonsa? Mitä vielä.\"\n\n\"Jospa se lienee tunnustanut, kauvan tuo pastori kuului olleen kahden\nkesken rovastin luona ja Oravakankaan Heta tuo tänä aamuna kuului\npiioille kertovan, että oven raosta kuulijat ovat kuulleet rovastin\ntunnustaneen ne Jahtirannan Kaisan väliset seikat. Ja kovasti tuo\nkuului itkeneen, oli ulvonut kun susi saaressa.\"\n\n\"Ähäh, hyvä ruoja, satuitko kerran satimeen, moinen herännyt pappi,\nsielujen paimen... Olisin minä silloin kysynyt: Haukuttaisitko nyt\npiispalla kuni usutetulla koiralla seurakuntalaisia?\"\n\n\"Kyllähän se nyt ei ole enää haukuttamassa, eikä haukkumassa. Tuskin\nnäkee tätä iltaa.\"\n\n\"Hm. Saatte nähdä, että kyllä paha kirveeseensä vartta jatkaa, kunhan\nsiemeneksikään on vanhaa henkeä luitten raossa.\"\n\n\"Päästään se matokin kuolee. Kyllä ei kestä kauvan sitä veren sylkyä,\nei mustalainenkaan, sitä vähemmin oikea ihminen.\"\n\n\"Mikäs se sitten on muu kun mustalainen ja vieläkin pahempi; hän on\njuutalainen. Äiti kuuluu olleen kuin kieletöin kontti, johon on käpy\nsaanut pudota, mistä on sattunut putoamaan. Tämän herran lahjan kuuluu\ntehneen juutalaispapalle, joten se isälleen on kaikkein vähimmän\nsukulainen.\"\n\n\"Kuolee ne kuitenkin juutalaisetkin\".\n\n\"No ei niissä kuitenkaan ole henki siinä paikassa, missä muissa\nihmisissä. Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut,\nkun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla\nihmisillä.\"\n\nPappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä\nheidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois.\nJa vaikka olivat nuoria miehiä, niin tuntui tuo Jokilahden emännän puhe\npahalta kuolemaisillaan olevasta sairaasta, oli hän miten paha tahansa.\nSehän on oma asiansa. Tulivat tästä ihan mykiksi ja äänettöminä\nastuivat Kuokkalaan toivossa kuulevansa siellä suopeampia sanoja\nkuolevasta, vaikkapa vihamiehestäkin. Mutta Kuokkalassa saivat kuulla\nmelkein samat läksyt kun Jokilahdessakin, vaikkakin vähän salatummassa\nmuodossa.\n\nKävivät vielä muutamissa muissa taloissa, joissa niissäkin oli sama\nmieli. Siksi tunsivat he parhaaksi tulla kotiin. Kotiin tultuaan\nkertoivat rovastinnalle sen Jokilahden emännän puheet sanasta sanaan ja\nsanoivat turhaksi ruveta etsimään sitä pahantekijää kun koko\nseurakuntalaisilla tuntuu olevan sama mieli.\n\nTämän kuultuaan rovastinna murtui katkeraan itkuun ja itki katkerimmin\nkun eläessään ennen ja valitti: \"Jokilahden emäntäkin joka on minun\nensimäinen ystäväni. Jokilahden emännältä olen täällä ollessani\nensimäisen lahjan saanut ja siten voitti ystävän sijan sydämmessäni...\nJa hän... Ja hän nyt elämäni pahimpana päivänä voi olla tuollainen ja\ntuolla tavalla lisätä minun suruani, lisätä vaan kiviä kuormani\npäälle... Mitä on tämä elämä... Tuskaa, tuskaa... Sattumuksia.\nSattumuksia ja aina vaan uusia, sydäntä repiviä sattumuksia\". Hän itki,\nettä luuli pakahtuvan. Mutta tässä itkiessään teki kuitenkin\npäätöksensä, kuten rengit olivat kehoittaneetkin, ei vähintäkään enää\ntiedustelevansa sitä rovastin säikäyttäjää ja itkunsa seasta sanoi:\n\"Antakoon suuri Jumala hänelle anteeksi rikoksensa. Syntisiähän kaikki\nolemme. Vetäköön häntä se synti Jumalan, suuren, kaikkien syntien\nanteeksi antajan luokse saamaan ijankaikkisen synnin päästön. Missä\nsynti suureksi tutaan, siinä armo ylenpalttiseksi tutaan\".\n\nTämän sanottuaan rovastinna rauhoittui itkustaan juuri kun se lupaus\nolisi puhdistanut hänen mielestään katkeruuden. Ja renkien korviin\nnoista rovastinnan viimeisistä lauseista oli kuuluvinaan salainen kaiku\nsiitä, että rovastinna nyt jo tietää rovastin ja Jahtirannan Kaisan\nrumat välit, joka seikka tunnusti olevankin yhtenä pakottajana\nsovintoon sen rovastille pahantekijän kanssa.\n\nTästä rovastinnan päätöksestä kulki tieto Salomo Kejosenkin kotiin.\nSalomo kohta kääri kylmässä vedessä kastellun kääreen päähänsä ja lähti\ntoikkuroimaan metsään. Sillä ei mihinkään tuntunut olevan niin\nmieluisen hengittää sitä iloaan kun metsään. Siellä hän\nmielikuvitustensa vallassa harhaili sinne tänne ja kun aina sattui\ntulemaan ison petäjän juurelle, niin silloin tuli mieleen kuva niistä\nrovastin kauhistuksen painosta mustuneista ja kamalasti irvistyneistä\nkasvoista, joista hänen tuohipeittoisiin korviinsa särähti sydäntä\nrepäsevä hätä-ääni, joka hänetkin pani vapisemaan, ettei olisi hänessä\nollut minkään tekijää. Ja joka kerran kun tämä muistui, niin tunsi hän\nmenevän läpi koko olentonsa samallaisen väristyksen ja tunsi koko\nruumiinsa vapisevan. Vielä tulevana yönäkään ei saanut unta näiltä\nmuiston tuottamilta väristyksiltä, kun sitä paitsi aina palasi mieleen,\nettä mitä sanoisi hän nimismiehelle, jos se kuitenkin tulisi häneltä\nkyselemään jotakin. Ja niin meni unetoinna tämäkin yö. Rupesi jo\ntuntumaan pelottavalta, josko sitä ei saisi enää koskaan unta.\n\nHuomenna kello yhdentoista aikana rupesi kuulumaan kirkonkellojen\nsoitto. Jokahinen arvasi ne rovastin sanomakellojen soitoksi. Ja mihin\nikänä kellojen ääni kuului, riensi jokahinen paljastetuin päin\nkuuntelemaan. Ja tuntui kun se elokuun helteisen päivän sinertämillä\nvuorilla kiiriskelevä kellojen kaiku rovastin pahat teot Jänislahden\nseurakunnasta siirtäisi niin kauvas kun itä on lännestä. Ja kun\nviimeinen kaiku vuorien rinteillä sammui, niin jokahisen sydän vastasi:\namen.\n\n\n\n\n11 LUKU.\n\n\nNyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut\nmäärätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli\noli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin.\nPäästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset\nkulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin\nsaarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja\nkirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata\nminkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: \"Se on hyvä\npappi, kerrassaan hyvä pappi.\" Hänen tummapartaiset, iloisesti\nhymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä\nmiellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä\ntuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja\nlukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka\nmitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta\naina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse\ntietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän\nmieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon\nkun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa\nnäkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut\nsanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat\nreippaasti: \"Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti.\" Ja niinpä\ntekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan\ntarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo,\nkolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan\npaikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi\npitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi\nihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois\nmuuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on\nollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden\nJahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä\npappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin\nlapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi\ntalon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen\nemännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa,\njoka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle\ntielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain\nemäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto\nkokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas\npiispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa.\nTiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto\nherätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset\nasiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa\nkanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin\nrajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa.\nMutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin\ntulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat\nensikerralla nähneet. \"Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi\",\nsanoivat aina hänestä puhuessaan.\n\nPiispan tutkintopäivä oli nyt tullut ja oli lenseä kesäkuun\nsunnuntai-aamu kun piispa istui nyt taaskin Jänislahden pappilan\nkeltaiseksi maalatun, uhkean rakennuksen korkeilla portailla nauttien\nPohjolan kesä-aamun herttaisuudesta. Levollisena hän nyt katseli\nvaaleansinertävällä taivaan kannella rauhallisina lepäileviä\nvalkolaitaisia pilven lempareita, jotka kuitenkin hiljalleen lipuivat\npohjoista kohti näkymättä mihin pysähtyisivät. Näitä katsellessa\nmuistui piispan mieleen kuinka hän viisi vuotta takaperin näki tältä\npaikalta katsellessaan synkät pilviourut, jotka mahtavalla voimalla\npakenivat pohjoista kohti jättämättä sentään jälelleen mitään puhdasta\ntietä, kuten nyt nuo pilvileiposet jättivät.\n\nNiitä hän siinä katseli ja ajatteli kuinka monta kertaa kuluessa viiden\nvuoden, ovat pilvet, milloin myrskyn riuhtomina, milloin ajellessa\nliepeän tuulen, milloin sinne, milloin tänne samoilleet tuota samaa\nkantta ja kuitenkin ei näy siinä pienintäkään viirua, eikä\ntahrapilkkua... Eivät ulotu sinne myrskyjen tiet, eivät riennot turhan\nmaailman. Autuas puhtaus ympäröipi kaikkialla Hänen majaansa. Hänen,\njoka on yksinään mahdollinen saamaan ylistyksen, kunnian, kiitoksen ja\nvoiman. \"Niin ... kuinka monta kertaa\", huokasi hän, \"kuluessa viiden\nvuoden minunkin sieluni taivaan kansi on ollut sinne tänne raivoavien\nmyrskypilvien peittämänä. Ja kuinka monta kertaa on taas ollut tyyni ja\nvaloisa, ainoastaan joku pilven haitale on siellä täällä näkynyt. Ja\nellei suuri Jumala olisi pyhän henkensä suloisella etelätuulella\nlakaissut pois niitä pimentäviä huuruja, niin sieluni silmät eivät\nkoskaan olisi saaneet nähdä puhdasta taivaan kantta, jossa armon\naurinko täydessä kirkkaudessa on, kiitos Jumalan, lukemattomia kertoja\npaistanut lämmittäen sielua ja tehden kaikki hyväksi, kylmimmistäkin\ntalvista luoden mitä ihanimman kesän... Niin... Oi kuinka ihanaa on\ntuntea ja tietää, että niin on. Että on olemassa voima, näkymätön\nvoima, joka hallitsee kaikkia... Niin... Herran laki on täydellinen ja\nvirvottaa sielut. Herran todistus on vahva ja tekee yksinkertaiset\ntaitaviksi.\"\n\nNyt hän huomasi vanhan suntion kartanolla keppi kolmantena jalkana\nastua työntelevän ylöspäin. Piispa hyppäsi nyt seisalleen\nkiirehtiäkseen tervehtimään tulijaa ja jo portaita laskeutuessaan huusi\nhyvää huomenta ja korkeaa kiiltävää hattuaan heilutti kädessään\nmerkiksi, että suntio paremmin huomaisi.\n\n\"Huomenta, huomenta, rakas piispa\", huusi suntiokin vastaan ja lähti\nkiireimmin askelin pyrkimään piispan ojennettua kättä kohti.\n\nSuntion sana, \"rakas piispa\" pyyhkäsi piispan mieltä somasti ja samalla\nhieman oudosti, kun muisti, että viimekerralla käydessään hän ei\ntiennyt sellaista ansainneensa. Senpätähden ottikin nyt piispa suntion\nkäden kahteen käteensä ja puristi sitä kauvan, samalla kun lausui: \"Oi,\nettä olette vielä elossa. Oi mikä sattumus, että saan teitä nähdä, olen\nniin usein teitä muistanut. Ja ihan terve ja reipas kun nuori mies. Oi\nkuinka hauska nähdä teitä.\"\n\n\"Yhähän tuota on kynttä ketoon pistetty\", mukautti suntiokin.\n\nNyt piispa talutti suntion rinnallaan portaita ylös ja istutti pienen\npöytänsä taakse vastapäätä itseään ja näyttääkseen oikein\nperinpohjaista yhdenvertaisuuttaan, hän kysyi: \"Mikä toimi on ollut\nlempitoimenne elämässänne? Kysyn siksi, kun olette niin vanhaksi\npysyneet hyvässä voimissa.\"\n\n\"Maamiehen toimi, sen ohessa kalastus ja metsästys.\"\n\n\"Kalastus ja metsästys. Ne juuri ovat niitä toimia, jotka jo nuorena\nperustavat sen ruumiin lujuuden, mitä vanhana tarvitaan ja yleensä\nmaamiehen säännöllinen elämä on paras tuki terveydelle. Oletteko\nlukeneet mitään enemmän kun tavallisissa talonpoikaisoloissa luetaan?\"\n\n\"Luen kaiken ajan, mikä on muista toimista vapaata.\"\n\n\"Vai niin. No mitä kaikkea te niin paljon luette?\"\n\n\"On viisi, tai välistä kuusikin eri sanomalehteä tilattu, niin ne\nantavat paljon lukemista ja siihen kirjoja lisäksi.\"\n\n\"Vai kuusikin sanomalehteä. Vai seuraatte niin uskollisesti yhteisen\nelämän kulkua.\"\n\n\"Täytyyhän sitä aikansa mukana kulkea.\"\n\n\"Tilataanko muihinkin taloihin niin paljon sanomalehtiä.\"\n\n\"Kyllä ne niitä tilaavat ja sitäpaitsi ovat eri kyläryhmiin perustaneet\nlukutupia, joihin on tilattu kymmeniä eri lehtiä.\"\n\nTämän kuultuaan piispa tunsi tyrmistyvänsä, eikä osannut muuta sanoa\nkuin: \"Vai niin. Vai niin. Vai niin.\" Nyt muisti viime kerralla\nsuntiolta kuulemansa sanat: \"Kansan viisauteen.\"\n\nPiispa jäi nyt äänettömäksi, mutta hetken kuluttua alotti: \"Tunnen niin\nkummasti paljon erilaisemmaksi tämän Jänislahden seurakunnan tilan nyt\nkun viime kerralla käydessäni. Rovastilta eilen kysyin siihen syytä,\nmutta en saanut vastausta. Saisinkohan teiltä, joka olette ikänne\nolleet tämän kansan keskessä.\"\n\n\"Se on helposti vastattu. Sanoohan vanha sananlasku, että minkälainen\nkokki, sellainen rokka. Ja minkälainen kellokas, sellainen karja.\"\n\n\"En ymmärrä sanojanne.\"\n\nSuntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei\ntuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: \"Eipä\nole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja\nmenneet.\"\n\n\"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä.\"\n\n\"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista.\"\n\n\"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne\nhaudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta\nvääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin\nnouseva näkymölle ennen tai myöhemmin.\"\n\nSuntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on,\nmutta hetken perästä sanoi: \"On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni\nnähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy\ntotuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se\nliian myöhään.\"\n\n\"Niin... Valitettavasti... Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt\nvoimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja\ntehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen\nalussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa\ntotuudelta viimeisen iskun... Mutta puheemme valtautui yleisiin\nasioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä\ntilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta,\nihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä\nmitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään\nsellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen\ntiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä\nvuodessa tulla sellainen muutos?\"\n\n\"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen\nrovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä,\nniinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin\nymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja\nseurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä.\"\n\nPiispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan\nkorvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: \"Nyt\ntodellakin sain vastauksen... Nyt ymmärrän... Juuri sellainen syy\ntäytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden\nvuoden ajassa ei riitä muut keinot.\"\n\nNyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta\npäätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen\nlehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja\nlauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen\nraamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt\nkätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: \"Vai\ntunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan.\"\n\n\"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on\nsaanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä\nhänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan\nhän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän\nvaljetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten\nhän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta,\nvaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään\nliikuttaa.\"\n\n\"Se on kaunista, se on suurta, se on jaloa... Kamala on synnissä\neläminen, mutta tuhansin kerroin kamalampaa on synnissä kuoleminen.\"\n\n\"Kyllä hänellä oli ihana kuolema. Näkyi tuntevan, että taivaan enkelit\nhäntä kantelevat jo käsissään kun hän sammaltuvalta kieleltään sanoi\nviimeiset sanansa: 'Tulkaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa'.\"\n\nTämän sanottua suntion syviin silmäkuoppiin ilmestyivät kiiltävät\nkyyneleet.\n\nPiispa oli sanomassa, että taivaan enkelit juuri iloitsevatkin enemmän\nyhden syntisen pelastumisesta, kuin yhdeksästä hurskaasta. Mutta\nrovastinna ilmestyi ovelle ja pyysi piispaa ja suntiotakin tulemaan\nsisälle aamiaiselle. Siihen keskeytyi piispan keskustelu kun sitäpaitsi\nsuntio ei voinut seurata sisälle, hänen täytyi lähteä aukasemaan\nkirkkoa, jonka ovien edessä jo suuret laumat ihmisiä seisoi\nodottamassa. Erotessa piispa vaan puristi suntion kättä ja\nystävällisesti sanoi: \"No tapaamme vieläkin.\" Hän jäi katsomaan, kun\nsuntio laskeutua kömpi portaita alas ja kartanolle tultuaan sekoi\nkirkkoon rientävään väkijoukkoon. Mutta tässä hän tunsi kummallisen\nvaikutuksen käyvän läpi olentonsa, kun kirkkoon rientävässä\nväkijoukossa ei näkynyt yhtään, joka hänelle olisi päätään nyökäyttänyt\ntai lakkiaan kohauttanut. Jokahinen näkyi ikäänkuin varovan silmiään\nettei häntä näkisi. Tiesi hän nyt siihen syynkin, mutta pahalta se vaan\ntuntui. Ja alakuloisena lähti piispa kävelemään sisälle.\n\nJänislahden kirkko tuli tänäpäivänä vieläkin täydemmäksi ihmisiä kun\nviimeisenä piispan lukupyhänä. Mutta nyt ei ihmiset tulleet kirkkoon\nnähdäkseen piispaa ja hänen komeaa pappilaumaansa, vaan tulivat\nkuulemaan rovastin saarnaa, etenkin kun oli nyt pyhä kolminaisuuden\nsunnuntai, jolloin saarnattiin pysymisestä vapahtajassa. Ja kun saarnan\nnousuvirsi \"Ah sielun vallita suo Herran\" oli loppunut ja rovasti\nystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen\npää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen\nsanan.\n\nRovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun\nkoskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi\nkaiku sammua kirkossa. Kaikki ensimäiset lauseensa hän sitoi vapahtajan\nsanoihin \"Pysykäät te minussa\". Ne sanat hän aina lausui sellaisella\npainolla, ettei ne voineet mennä sivu yhdenkään sielun ja kohtapa\nkiilsikin kirkas kyynel niin nuoren kun vanhankin silmännurkassa.\n\nKun näillä harvaan lausutuilla painavilla lauseillaan oli saanut\nkuulijainsa sielut janoavalle kannalle, tihensi hän saarnansa\ntavallisen tiheäsanaiseksi, kuten hänen tapansa oli aina saarnata. Nyt\nalkoivat sanat lennellä terävinä, sydämiä viiltävinä, mutta samalla\nlämmittävinä, että uudet ja uudet kyyneleet pyrkivät jokahisen\nkasvoille. Ne eivät olleet nyt katkeran mielen tuottamia kyyneliä, vaan\nne olivat suloisen ijankaikkisuustunteen sulattamia, sydämiä\npuhdistavia, ihania kyyneleitä, joita jokahinen, niin vanha kun\nnuorikin, mielellään ja häpeämättä kantoi kasvoillaan.\n\nPiispa ikäänkuin jähmettyneenä istui kirkon penkissä koko saarnan ajan.\nAinoastaan silloin tällöin räpsäytteli pitkäripsisiä silmiään ja istua\nmöllötti kirkon penkissä suuret kasvot saarnatuolia kohti.\n\nMutta saarnan loputtua kun rovasti katosi saarnatuolista, jokahinen\npyyhki viimeiset kyyneleet silmiensä nurkista ja rauhallisina riensivät\nulos, että kirkkoon jäi vaan seipäiksi sinne tänne muutamia ihmisiä ja\nnekin ikäänkuin varpaisilleen potaltaakseen ulos milloin tarvitaan.\n\nPiispa toimitti nyt kirkossa tehtävänsä kiireimmän kautta, eikä ollut\ntietävinäänkään tästä kansan ylönkatseellisesta käytöksestä. Mutta\ntehtävänsä suoritettuaan ikäänkuin ketään näkemättä kiirehti pappilaan,\nmihin suntiokin kirkon lukittuaan tuli jättämään hyvästit hänelle ja\nhänen seuralaisilleen. Mutta suntion ilmestyttyä pappilaan ilostuivat\nhänen kasvonsa ja ystävyytensä osotteeksi lähti suntiota saattamaan\nJänislahden rantaan, missä hänen venheensä väki oli odottamassa.\n\nPappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: \"Täydellisesti\nymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja\ntunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä\nosottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se\non syystä, vaikkakin eksytetystä syystä.\"\n\nSitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän\npainavalla tavalla sanoi: \"On kirjoitettukin ja totta se onkin, että\nvähä hapattaa suuren taikinan... Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan\nkansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava\nteoilla.\"\n\nViimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein\npainaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä\njänislahtelaisille.\n\n\"Se on totta. Se on enemmän kun totta\", vakuutti suntiokin ja päätään\nnyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.\n\nNyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen\nkäteensä ja sanoi: \"Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä\nsain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin\nsilmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan\nsiunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän\nijankaikkisuutenne.\"\n\nSuntion silmäkuoppiin ilmestyi kyyneleet sanoessaan: \"Se olkoon Hänen\narmollinen tahtonsa.\"\n\nSen sanottuaan suntio meni venheeseensä, mikä samassa käännettiin\nmatkalle ja kolmen airoparin pakottamana lähti halkasemaan Jänislahden\npeilikirkasta pintaa.\n\nPiispa tunsi povessaan soman tyytymyksen kun edes muutaman kyyneleen\noli saanut Jänislahdella käydessään heltymään. Hän otti nyt taskustaan\nkeltaisen nenäliinansa ja heilutti sitä ystävyytensä merkiksi.\nSuntiokin otti päästään mustan huopahattunsa ja venheensä pintalla\nistuen heilutti sitä vastaukseksi. Ja kun piispa ei lakannut liinansa\nhuiskuttamisesta, niin suntiokin heilutti hattuaan aina ja aina vaan\nkorkeammalla. Ja vielä sittenkin kun venhe urkeni kaukaisuuteen, että\nnäkyi se vaan pienenä sorrijaisena järven pinnalla, näkyi rihmasäikeen\npaksuisena ukon pitkä käsi taivasta kohti, jonka nenässä mustan marjan\nkokoisena heilui hattu.\n\nMutta lehtisen saaren suojaan kiertyi venhe, sinne katosi ukon\nhattukin, katosivat venheen synnyttämät väreaallotkin lahden pinnalta,\nkatosi kaikki jälkeä näkymättömäksi. Ainoastaan suntiovanhuksen\nkunnioitettava kuva ja hänen ennen ja nyt kertomat sanansa jäivät\nainiaaksi piispan mieleen.\n\nNyt muisti hän oman arvonsa ja virallisen pönäkkänä lähti lyhytnurmista\nkartanokenttää kävelemään ylöspäin. Musta, silkkinen, kesäkuun\nauringonpaisteessa välkkyvä, korkea hattu vaan vakavassa tahdissa\nheilahteli puoleen ja toiseen sen mukaan kun askeleet vaihtuivat.\n\n\n\n"]