[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFqdZ7ho8MO8sZGN31avZY508zG4fjvAoYmh0vFMNCUs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},833,"Korpelan seppä","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"833-merilainen-heikki-korpelan-seppa","833__Meriläinen_Heikki__Korpelan_seppä",null,"romaani",[],[],"fi",1909,37209,232526,false,16582,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Korpelan seppä\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. The book centers on Maria, a character facing the harsh realities of rural life, particularly regarding her relationship with the cows on her small farm, especially one named Maatikki. The story delves into human emotions, vulnerability, and the connection between the protagonist and her animals, setting the stage for the unfolding drama of rural existence.  At the start of the story, we find Maria tending to her cows, specifically Maatikki, a cow she feels a deep bond with. The narrative portrays a vivid scene of Maria preparing smoke to drive away pests bothering her cow, reflecting the challenges of her agricultural life. The tranquility quickly shatters when Maatikki is injured due to a confrontation with another cow, leading to a series of distressing events where Maria is helplessly confronted with the suffering of her beloved animal. As the opening unfolds, readers are drawn into Maria's emotional turmoil, setting a tone of sorrow and connection that suggests the struggles and themes of compassion that will permeate the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Romaani sijoittuu kainuulaiseen kyläyhteisöön ja seuraa taitavan sepän työtä ja vaiheita. Alun kuvaus palvelustyttö Marian ja hänen lehmänsä suhteesta avaa näkymän vähäosaisten arkeen. Kerronta tarkastelee maaseudun sosiaalisia suhteita ja perinteisen elämäntavan kohtaamista ulkopuolisten vaikutteiden kanssa.","Heikki Meriläisen 'Korpelan seppä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 833. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KORPELAN SEPPÄ\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\nWerner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nHarmaana, raskaannäköisesti pulppuilevana patsaana nousi kesäillan\ntyyneen korkeuteen savu Erkkilän karjatarhaan tehdystä suitsusta. Talon\nlehmät siinä hyvässä sovussa kiertelivät suitsua, mutta Marian lehmää,\njoka oli muualta ostettu, vihasivat kaikki eikä se uskaltanut tulla\nlähellekään, vaan täytyi värjötellä ulompana. Toisista lehmistä\neronneet hyönteiset keräytyivät hänen ympärilleen, niin että yhtenä\npilvenä pörisi ja surisi paarmat, tuppipaarmat, tökkijäiset, kärpäset\nja monenmoiset hyönteiset. Eikä ne vähääkään hälvenneet, vaikka lehmä\nhoikalla hännällään myötäänsä huiski, kopisteli jalkojaan maahan ja\npuisteli päätään niin että suuret korvat löpisivät kasvopäihin.\n\nMutta Maria tuli nyt tarhaan, aholta kerättyjä kannonpalasia kainalossa\nja kuiva tuohikäppyrä kädessä. Lehmä kun arvasi Marian nyt olevan\nsuitsuntekohommissa, niin se ystävällisesti myristen lähti juoksemaan\nMarian luokse.\n\nMaria, nähtyään lehmänsä pilvenä häärivän hyönteisparven hätyyttämänä,\nryöpsähti maahan polvilleen ja edessään olevan pienen kannon juureen\nteki tuomistaan kannon palasista ja tuohikäppyrästä tulen ja kattoi sen\nmaasta kynsimillään sammalilla ja turpeilla, joten se rupesi\ntupruttamaan sakeaa, harmaata savua. Tätä savua nyt Maria esiliinallaan\nhuiskautti vieressään seisovan lehmänsä yli, että siitä hyönteiset\neroaisivat, ja silloinpa ne pöristen lähtivätkin korkeuteen ja\nhävisivät sille tielle, ettei näkynyt eikä kuulunut yhtään.\n\nNyt lehmä koetti osottaa kiitollisuuttaan Marialle nuoleskelemalla\ntämän käsiä, kyynäspäitä ja lanteita ja mitä vaan kerkisi. Mariakin\nkynsien lehmänsä korvallisia ja taputellen sen kasvoja puheli: \"Sinä\nMaatikki, minun oma Maatikkini! sinä olet yhtä orpo ja turvaton kuin\nminäkin. Sinun täytyy pelätä kaikkia muita ja olla allakynsin kuten\nminunkin. Ei ole sinullakaan edes sarvia, joilla puolustaisit itseäsi.\nJa mitäpä etua olisi sinulle enempi kuin minullekaan itseni\npuolustuksesta; saisit vaan ylivoiman ärsytetyksi itseäsi vastaan.\nNiin... Me olemme huonemiehiä, toisten armoilla eläjiä, meidän on aina\ntoteltava. No, no, elä nyt niin kovasti nuole sillä karkealla, suurella\nkielelläsi, ihan hajalle kaahnutat minun vaatteeni... Voi, voi, kun\nsinulla nyt on lysti, kun pääsit syöpäläisistä vapaaksi. Oikein\nsilmäsikin panet melkein umpeen, nuo suuret paksuluomaiset silmäsi, ja\nnuokin suuret korvasi lupsahtelevat hermotonna siinä minua nuollessasi.\nVoi, voi, kun sinä kuhnutat niin kovasti! Vaan enhän voi sinua kieltää,\nkun sinä muuten et voi minulle hyvyyttäsi osottaa.\"\n\nNyt kuitenkin suitsun päällä olevat sammalet ja turpeet paloivat\ntuhkaksi ja tuli pääsi vapaasti liekehtimään, joten savu muuttui\nkuumuutta henkiväksi siniseksi kitkuksi. Nyt Maria kokosi liekehtivät\nkannon palaset koommaksi, peitti ne uusilla turpeilla ja vielä kerran\ntaputeltuaan Maatikkia kasvoille lähti taloon, tullakseen sieltä vähän\najan perästä lypsämään.\n\nMutta nyt kun Maatikin suitsu rupesi tupruttamaan paksua savuaan ja\ntalon lehmien suitsusta oli jo savu väsähtänyt, niin yksi talon\nlehmistä lähti tulla lurjottamaan Maatikin luokse ja tullessaan jo\nmulisteli verestäviä silmiään, näyttääkseen Maatikille että suitsu on\njätettävä hänelle. Tämän mulistelemisesta ei Maatikki kuitenkaan ollut\ntietääkseenkään, märehti vaan rauhallisena ja olisi antanut sen tulijan\ntulla toiselle puolen suitsua. Mutta se tulija tapansa mukaan töyttäsi\nMaatikkiin käsiksi, osottaen suuret sarvensa Maatikin kylkeä vasten.\nMaatikki ei nyt väistynyt, pyörähti vaan päin ja rupesi vastustamaan ja\nvihasta möristen puski vastustajaansa. Vastustaja, kun aina oli nähnyt\nMaatikin pakenevan, ei kuitenkaan antanut perää, vaan rynnisti yhä vaan\nuhemmin. Tässä temmellyksessä joutuivat Maatikin etujalat suitsuun.\nSuuttuneena vastustajalleen ei se tullutkaan tarpeellisessa\nsilmänräpäyksessä hypänneeksi pois, vaan sitten vasta kun tunsi\npolttavan, sydäntyi enemmän ja teki vielä hurjemman rynnistyksen, millä\nvoittikin vastustajansa. Vihasta älisten meni viimeksimainittu monta\nkymmentä askelta yhtenä jakkarana ja jalat kyntivät syviä vakoja ahon\nkamaraan.\n\nVoitettuaan vastustajansa Maatikki tunsi tuskan jaloissaan ja puhalti\nraskaan henkäyksen, tullen levottomaksi. Sitten rupesi juoksentelemaan\nympäri ahoa ja tuskan yltyessä lähti laukkailemaan. Pani kielensäkin\npitkälle ja kummallisesti möristen laukkaili, kiihtyen yhä enemmän kun\ntunsi tuskan jaloissaan suurenevan.\n\nTämän näkivät talon lapset tullessaan talon lehmien suitsua korjaamaan\nja juoksivat Marian huoneeseen. Maria oli juuri lähtemässä lypsämään,\nkun lapset, pyörein silmin, melkein huutaen, sanoivat: \"Meidän Sunteri\npuski Maatikkia että se poltti jalkansa ja laukkailee tuolla aholla.\"\n\nSen kuultuaan Maria meni kuin ukkosen lyömä. Hehkuvan punakat kasvot\nmenivät melkein mustiksi, lypsinkiulu putosi käsistä ja tuskainen\nhuudahdus kuului: \"Herra Jumala sentään!\" Tämän sanottuaan lähti\nikäänkuin mieletön juoksemaan sinne lehmitarha-aholle ja nähdessään\nMaatikin kieli pitkällä ja ölisten laukkailevan sinne tänne, huusi:\n\"Maatikki, Maatikki! Minun rakas Maatikkini, mikä sinulle on tullut!\"\n\nTätä ei Maatikki kuitenkaan näyttänyt kuulevan, laukkasi vain kuin\njärjetön. Mutta viimein hän syöksyi pitkäkseen aholle, missä\ntuskaisesti öhkien kimputti etujalkojaan, niin että koko ruumis liikkui\nsen mukaan, ja kielensä työnsi yhä pitemmälle ja väliin mörähteli\nentistä kamalammasti.\n\nNyt Maria riensi Maatikin luokse. Mutta nähtyään, että kumpasestakin\netujalasta olivat kaviot lähteneet ja että veri roiski kyntyräisistä,\nlöi käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.\n\nMaria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa\nmaahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt mitä\ntehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan\nmielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan,\njoista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin\npieksi käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne,\nja yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui\nkatkeamattomat voivotukset.\n\nTuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti\njuoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse,\njoka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan sinnepäin\nja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa seisotti\nhevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: \"Mikä on tullut? Onko\njoku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?\"\n\n\"Maatikilta on kaviot lähteneet\", kuului Marian suusta hätäisesti\nmelkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.\n\nIsäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota\ntehdessään sanoi: \"No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on kaviot\nvienyt!\" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä tapausta.\nSilmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri ruskeitten\nsilmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli noussut ja\nlaukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla tavalla\npieksämään itseään.\n\nMaatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään\nja sanoi: \"Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat.\" Sen\nsanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa\niski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat\nliikkumattomiksi. Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja\nkahdella vihlauksella aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena\nlähti tulemaan mustanruskea veri.\n\nTämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan Maatikkia\nlihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun Maatikista oli\nnahka tangolla ja lihat suolassa.\n\nMaria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä\nkiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: \"Voi, voi Maatikki\nparkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!\"\n\nHän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun\nmuutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle meni\nhän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän\nlypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: \"Voi, voi että ei ole\nminulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti\nlehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus.\"\n\nTalon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä\nettä Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa\nkorvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja\nlehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista\npäätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: \"Oma syysi! Mitä\nlaitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut\nilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei\nmeidän lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon\nsilmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui\nmiehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla\nviisaampi. Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta,\njoka ei ole vahinko, vaan tollistus.\"\n\nTähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan\nlisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja\nkävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti\nhuoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.\n\nHuoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän\nlaidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän\nvaatii ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin\ntulemassa äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä\ntilassa ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös\nja puisti päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja\nkätensä ja ne pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen\nsiihen kampasi hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan\ntaaksepäin. Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen\nkorvallisiltaan yhä kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen\njääneitä lyhyitä tukan haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon\njuurelle ja sovitteli muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin\nmahdollista. Viimein hän pisti kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa\nja istuutui kankaansa taakse, otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa\npoikimiin. Mutta kangas tuntui tavattoman raskaalta polkea ja sukkula\nrupesi tärisemään käsissä eikä osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen\nkertaan tarjosi. Nyt Maria laski sukkulan kankaan päälle, vapautti\njalkansa poikimia polkemasta ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien\ntakana liittämään kiinni, mutta sormet tuntuivat kankeilta ja silmät\nhämärtyivät väkisten tunkeutuvista kyynelistä. Maria koetti viihdyttää\nitseään katsomalla talon lasten kiikkumista kun ne iloisina kuni\nperhoset paisteella kiikkuivat, istuen molemmissa päissä keskeä\ntelineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei tämäkään tuntunut\nhuvittavan.\n\nHän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla.\nMutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului\nväräjävät sanat: \"Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi\nkotiin... Voi voi... Eikö hän edes näkisi unta minusta... Kunpa\ntietäisin missä hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin.\nMutta seitsemässä viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman\naidattoman... Hyvä Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani... Jumala\nyksin tietää kohtaloni.\"\n\nMutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva\nkirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.\n\nNyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse, näki\nhän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa\npitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla, ja\nKalle ja Katri parkuivat hätääntyneinä.\n\n\"Hyvä Jumala sentään!\" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen Liisiä\nauttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen\nhätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen\npaikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän\njalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään\nolevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin\nhaavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna.\nTämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan\nmustuneena huusi: \"Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi\nkultani, Liisi kultani!\"\n\nMaria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä\nolkapäähän ja sanoi: \"Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan\nvain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän selviää.\"\n\nTätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän\nkamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä\nselvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän\nkiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä,\nettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.\n\nTuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri\nLiisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa\npuhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin apua.\n\nÄiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan\ntoimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön\nvalmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä,\nkipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa\npiitalle istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä,\nhokien: \"Liisi kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi\nkultaseni!\" Ei kuitenkaan Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun\nkolmivuotiaan lapsen ääni voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen\nvalitus Luopajärven selällä etenevästä venheestä, mikä kahdella\nairoparilla soutaen ja huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia\nkohti.\n\nKotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan\ntölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei\ntuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan\nitseensä ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan\nkätkeytyä synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät\nnäyttäneet tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.\n\nMaria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä\nja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt\nhänen suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että\nlapset olivat kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään\nkorkeammalle, joten se kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa\nlankun ympärille käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän\nalle. Ilman emännän lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja\nnähtyään lapset siinä vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään\nsitä. Tätä hän siinä akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina\nväliin tunsi ruumiinsa läpi käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen,\njoka samalla sammui tietämättömäksi.\n\nViimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa\ntaakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä\nmuistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. -- --\n\nNyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut\npuhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui\ntaas huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia\nlampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä\nvippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat\nkiviraunioitten korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa\ntoiselle, ja se kun kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat\ntaas pukkailemaan toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin\nkun niiden otsat joutuivat vastakkain.\n\nTätä katsellessa Marian oma yksinäisyys rupesi tuntumaan ihan\npuristavalta. Tuntui kuin huoneen seinät ympärillä likeneisivät\nkaikilta puolilta toisiaan, joitten puristavaan rakoon hän tunsi\nolevansa joutumaisillaan. Täytyi ihan katsoa ympärilleen että onko se\ntotta. Seinät kuitenkin seisoivat mykkinä entisellä sijallaan,\nainoastaan pieni lyömätön seinäkello yhdellä seinällä kävellä\nnaksutteli tasaisia askeliaan ja oli lopettamassa yhdettätoista tuntia.\nSen nähdessään kävi kuuma huumaus Marian läpi ja kyynelten esiin\ntullessa tunsi hän povessaan tuttua liikettä ja painoi päänsä pöydän\nlaitaan käsiään vasten ja huokasi. \"Voi, voi että ei tänäkään iltana\ntule Tapani. Ehkä jo ennen tulevaa lauvantaita tapaa minut vaikea aika,\nniin mikä on kohtaloni silloin! Eloko, kuoloko? Jumala sen tietää.\"\n\nSamassa rupesi ovesta kuulumaan hiljaista koputusta. Silloin Marian\nsydän hytkähti ja ihan leimahtamalla hän kiirehti ovelle, jota\nauastessa häneltä pääsi iloinen huudahdus: \"No Tapani! Siinä hyvä missä\nhyvää mainitaan; olin juuri ihan odottamassa.\"\n\n\"Niinhän sitä sanotaan että siinä paha missä pahaa mainitaan\", sanoi\nTapani ja iloisesti hymyillen työntyi sisään, missä heitettyään\ntakkinsa ja hattunsa naulaan, kierti kätensä Marian ympäri ja veti\nmukanaan sängyn laidalle istumaan.\n\n\"En voinut sanoa paha sinua nähdessäni, olit niin hyvä kun tulit. En\ntietäisikään minkä makuista ikävä on, jos en olisi elänyt viimeisiä\npäiviä\", kuuluivat Marian iloiset, mutta valituksen sekaiset sanat.\n\n\"Mutta todellakin, olethan ihan itkenyt, kun silmäsi on aivan\nturvoksissa.\"\n\n\"En minä ole ikävää sanottavasti itkenyt, muuta minulle on tapahtunut.\"\n\nTämän kuultuaan Tapani kalpeni ja näkyi etsivän sanaa ennenkun kysyi:\n\"Mikä sinulle sitten on tapahtunut?\" ja ääni värisi tätä sanoessa.\n\n\"Minulla ei ole enää lehmää\", sanoi Maria vapisevalla äänellä ja kierti\nkätensä lujempaan Tapanin kaulaan.\n\nSen kuullessa Tapanin silmät leimahtivat iloisiksi kun kuuli että puhe\nei ole pahemmasta kuin lehmän vahingosta, ja rauhallisesti kysyi: \"Mikä\nsinulta lehmän vei?\"\n\n\"Talon lehmän kanssa puskiessaan poltti suitsussa jalkansa niin pahoin\nettä täytyi lopettaa.\"\n\n\"No sitäkö sinä sitten rupeat itkemään silmäsi puhki. Lapsethan\nsemmoisia itkevät.\"\n\n\"Se raukka kärsi niin hirmuisia tuskia ennenkuin isäntä joutui\nlopettamaan, että tuskin voinen koskaan unohtaa sitä kamalaa näkyä, kun\nse tuskissaan pieksäytyi maassa makkarana tuossa aholla ja veri roiski\njaloista, joista tuskissaan laukkaillessa tuossa louhikolla olivat\nkaviot lähteneet.\"\n\n\"No mutta mitäs vahingolle tekee. Ja katsohan tänne, eikö täällä ole\ntoinen lehmä\", sanoi Tapani, povitaskustaan vetäessään paperiin\nkäärittyä paksua rahavihkoa.\n\n\"Eipä se ole lehmänä. Enkä usko että Maatikin laista saisin enää\nkoskaan, se oli niin hyvä. Voi, voi, kun se oli soma. En unohda sitä\nhetkeä ihan sen tapauksen edellä, kun se nuoli minua ja koetti minulle\nolla parempi kuin osasikaan. Voi, voi sentään, miten se oli soma!\"\n\n\"No ei se Maatikki kuitenkaan ollut ainoa hyvä ja soma auringon alla\",\nsanoi Tapani iloisesti hymyillen ja taputti Mariaa kasvoille.\n\n\"Minkäs minä sille teen kun muuten en voi uskoa.\"\n\n\"Voi, voi, minkälainen lapsi sinä todellakin olet, kun et voi uskoa\nauringon alla löytyvän kuin yhden ainoan hyvän ja soman lehmän\", sanoi\nTapani leikillisesti ja kallisti Marian rintaansa vasten. Siinä hän\ntaputteli Marian kasvoja ja kysyi: \"Johan nyt voit unohtaa surusi\nlehmän vahingosta?\"\n\n\"En tiedä sitä. Nyt vaan iloitsen siitä kun sinä tulit minua näkemään.\nJa iloitsisin vielä enemmän, jos lupaisit minulle tehdä pikkuisen oman\nmökin tuonne järven rannalle. Siellä ei minulla tulisi koskaan niin\nikävä sinua odottaissa kuin näinä päivinä.\"\n\n\"En lupaa sinulle tehdä mökkiä, vaan ostan talon ja laitan sinut talon\nemännäksi, ihan tulen palavaksi emännäksi\", sanoi Tapani iloisesti.\n\n\"Ethän todellakaan, Tapani, pidä leikkinä; et usko miten tuskallista on\nolla ylpeitten ihmisten huonemiehenä.\"\n\n\"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat\ntässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän\nvelkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme ottamalla\nisännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen velaksi.\"\n\n\"No aivanko totta!\" huudahti Maria iloisesti.\n\n\"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi,\nniin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä.\"\n\n\"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean\naikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten vaikea\nolisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun ne niin\nkatkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja\nparjasivat sinuakin.\"\n\n\"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se\", sanoi Tapani\npäätään punaltaen.\n\n\"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko\njuuri lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en\nolisi voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi,\nsanotaan.\"\n\n\"Voi, voi, kultanen Mariani... Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden\nsilmäsi ovat turvoksissa.\" Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä\npolviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä\nlasta.\n\nMaria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan\npysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään\nitseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät\nrinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan kaupasta.\nIsännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden kun Liisi\npiti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa parannukselle,\njohon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin muuten kuin\nolisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina leimusivat nyt\ntalon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian kamarissa istuessaan\nja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani pieninä paperirahoina luki\nisännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti hymyillen emäntä työnti\nkätensä Marian käteen ja sanoi: \"Nyt me olemme talon emäntiä. Sinä et\nsaa enää minua teititellä, vaan sinun täytyy minua sanoa sinuksi; minä\nolen Santra.\" Mieluisesti hymyillen Mariakin puristi Santran kättä,\nsanoen: \"No minä olen sitten Maria.\"\n\nNyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen\nyhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa\ntulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä\nmaan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään\nsiitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta\nmitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on\nisuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka\nkaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se\nLittoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.\n\nMaria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä\nsiitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä\nSantran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle\nepäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta\nja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä\noli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet\npuhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet\nkylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.\n\nKun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä,\nniin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle\npuolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: \"Muistahan\nnyt käydä meidänkin puolella.\"\n\n\"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa\", sanoi Maria hymyillen, ja\nkorvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon\nomalle puolelleen.\n\nIsäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät\nkahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden\npuolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: \"No nythän minä jo\ntäytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten\nkaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä.\"\n\n\"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan\nasettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös\nniin, Tapani?\"\n\n\"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin\",\nsanoi Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.\n\n\"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että\nopettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja\nmiten voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet\npuolenkaan pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja\nterveydestäsi.\"\n\n\"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että\nvanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma\nsen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika\nminulle tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä\npoikanulikkain kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan\nsinäkin katsomaan kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä,\ntolkussa kuni porsaan keritsijä.\"\n\n\"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse.\nMeillä oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja\ntässä tuonoin löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni\npohjalta erään pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä\ntyttönä pannut. Annas kun minä näytän sitä.\"\n\nSen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa\nkonttikirjaisesta, päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen\nkirjan, jonka välistä otti kortin kokoisille laskuille taitellun,\nharmaaksi tummuneen paperin ja hellävaraisesti purki sen laskuista,\nettei mutkista murtuisi. Sitten hän sitä paperia kaksin käsin pidellen\nmeni Tapanin viereen ja hymyillen sanoi: \"Tässähän se on se koulupöytä,\njonka takana voit könöttää kenenkään näkemättä, minä koulumestarina.\"\n\n\"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?\"\n\n\"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja\nsehän onkin pääasia. Eikös niin?\"\n\n\"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?\"\n\n\"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani\nnäyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?\"\n\nTapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä\nettä silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät\nrävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja\nsanoi: \"Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana\nkäypi toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis.\"\n\n\"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään\nnämä kirjaimet?\"\n\n\"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin\npuuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole\nvarsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet.\"\n\n\"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun\nsinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin\npaljo kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi.\"\n\n\"Todellakin... Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?\"\n\n\"Sentähden että olen sen pitänyt tarpeettomana ja olisin aina tullut\npitämään tarpeettomana, jos nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät\nolisi olleet niin ijankaikkisuuden pituiset. Mutta elämä on oppia\nkaikki. Vastaiset viikkomme voimme saada lyhennetyiksi siten että\nopettelemme kirjottamaan.\"\n\n\"No tokihan me nyt sen teemme että opettelemme joitakin koukeroita\ntekemään siksi että itse tunnemme. Suuren mieron kanssa meillä ei ole\nasioitakaan.\"\n\nKun Maria näissä Tapanin viimeisissä sanoissa kuuli olevan varman\npäätöksen että Tapani rupeaa opettelemaan kirjottamaan, niin lähti ulos\nja kävi Kerälän Santerilta hakemassa arkin paperia ja lyijykynän\npalasen. Suoraltaan retalehtava paperi kädessään ja toisessa kolmisen\ntuuman pituinen, musta lyijykynän palanen tuli hän nyt loistavin ja\nmatkan kulkemisesta hieman tulehtunein kasvoin kamariin, ja\nojentaessaan paperia ja kynää Tapanin eteen pöydälle, sanoi: \"Nyt se\nalkaa, sanoi valokuvan ottaja. Alappashan tehdä jytältää kirjaimia,\ntässä on työmaa auki.\"\n\nTapani istui nyt pöydän ääreen kuten ainakin työhön ja alkoi sommitella\nnäppiinsä sitä lyijykynän palasta, mutta ei se ruvennut pysymään\noikeassa asennossa, vaikka Maria sitä kolmeen kertaan asetti. Viimein\nkuitenkin Tapani rupesi puristamaan ihan hammasta purren ja alkoi\npiirtää A:ta. Mutta kynän puristuksen takia vapisi käsi että tuskin\nkynän kärki asettui paperille ensinkään. Jännitti hän sen kuitenkin\nsiihen ja pitkän tuokion perästä sanoi: \"No tuli se yksi, mutta nuo\nsakarat tulivat räntsöttämään kuin sammakon takaset.\"\n\n\"No, ei se ole muillakaan ollut ensimäinen aa höylällä höylätty. Teehän\ntoinen, niin siitä tulee jo parempi. Tästä mallistahan sinä näet,\nmissä suhteessa se on korjattava.\"\n\nTaas rupesi Tapani A:ta tehdä jytältämään että paperi rikkautui kynän\njälellä, mutta tuokion perästä punalti päätään ja taas virkkoi: \"Mutta\nsiitähän tuli vieläkin huonompi. Tuli pitkä kuin Nahkalan kissa.\"\n\n\"No, kyllä sen sivut kestävät, vaikka olisivat vieläkin pitemmät.\nTeehän vielä\", kehotti Maria tosissaan, vaikka sydämessään nauroi, kun\nnäki Tapanin olevan niin tolkussa.\n\nNyt Tapani jämiysi oikein uhasta. Painoi rintansa pöydän laitaan,\nkierti kynällään sen malli-A:n, siten nähdäkseen miten siinä pitää\nkynän kulkea tullakseen noin soma, ja sitten jännitti jokahisen\njäsenensä, että paitsi kynä-kättä oli koko olento jäykkänä kuin aitaa\nvasten kallelleen väännetty tervasjuurikka. Nyt hän silmät rävähtämättä\npiirti A:ta niin sydämen pohjasta että kieli työntyi hampaitten välistä\nulos sitä myöten kuin kynän jälki jatkui paperilla.\n\nTämän nähdessään Marialta purskahti väkisten ponnahtava nauru, niin\nettä täytyi mennä sängyn päälle pitkänään nauramaan.\n\nSiitä huolimatta Tapani kuitenkin piirti A:nsa loppuun. Mutta sen\ntehtyään nujautti hartioitaan ja ihmeissään sanoi: \"No, todellakin.\nOnko tämä nyt sitten näin vaikeaa, että viitsii yksi A syntyessään noin\npaljon juonitella, vaikka häntä miehinen mies tekee ihan hiki päässä...\nMinä kun lähden kirvestä tekemään, niin se syntyy kuin loitsimalla,\nniin annas tuo yksi A:n ilvattu tuommoisen työn osottaa eikä sittenkään\nota sukeutuakseen.\"\n\n\"No mutta sanoithan sinä ensimäisen kirveen teoksesikin pajan loukkoon\njoutuneen, vaikka olit tynnyrin hiiliä polttanut. Kunhan teet niin\nmonta A:ta kuin kirvestä olet tehnyt, niin kyllä se sitten tulee yhtä\nhyvä kuin kirveskin nyt.\"\n\nNäissä Marian sanoissa kuului salaista arkuutta, josko Tapani kuitenkin\nkyllästyisi ja lopettaisi siihen, joten sitä sitten ei saisi koskaan\nalkamaan. Tämän arkuuden huomasi Tapanikin ja nujautti voimakkaita\nhartioitaan ja sanoi: \"Sen minäkin sanon, että jos teen yhtä monta A:ta\nkun olen tehnyt kirvestä, niin uskon että ei enää A kaipaa kätilöä\nsyntyessään. Mutta alkuhan se on aina hankala, sanoi entinen juurivakan\ntekijä.\"\n\nSen sanottuaan Tapani painui taas pöydän laitaa vasten ryntäilleen\npiirtämään A:ta ja kielen kärki taas ilmestyi hampaitten välistä\nnäkyviin.\n\nNyt Maria ei viitsinyt enää nauraa, tuntui pahalta äskeinenkin\nnaurunsa; pelkäsi sillä pahottaneensa Tapanin mieltä, mutta ei osannut\nsitä kuitenkaan anteeksi pyytää, jäi vaan ajattelemaan Tapanin\nuhraavaisuutta, kun se hänen tähtensä voi antautua noin lapselliseen\nponnistukseen.\n\nKauvan aikaa olivat nyt kumpikin toisilleen virkkamatta. Mutta viimein\nMaria hiipi Tapanin olan yli katsomaan ja varsin miellyttääkseen\nTapania iloisesti huudahti: \"No johan ne rupesivat paranemaan. Ei muuta\nkuin alku on matkassa. Hiljaa se härkäkin kyntää.\"\n\n\"Kyllä tästä kalu tulee kunhan verrytellään, sanoi taulan tekijä\",\nvirkkoi Tapani hymyillen ja piirti vaan A:ta että posket pullistuivat\njännityksen painosta ja otsassa oli ihan kikaraisillaan pieniä\nhikihelmiä.\n\nMaria rupesi nyt pelkäämään että taitaa Tapanille ruveta ponnistus\nmenemään yli voimien. Hän laski sentähden kätensä Tapanin olkapäälle ja\nkehotti:\n\n\"Mutta jospa rupeisit nyt tekemään niitä pieniä kirjaimia mitä siinä\nmallin alimaisessa osassa on. Ne ovat saman nimisiä kuin siinäkin\nylä-osassa. Niiden nimet saat kiinni kun muistat Aapisen tapulan.\nMuistathan sen?\"\n\n\"No, jo toki. Kyllä tuota penikkana sai siksi monta kertaa juntata\npäähänsä, ja jos huomenna et sattunut muistamaan, niin tuli korvalle\nläimäys, että kotvasen pyöri maailma mustana silmissä ja korvat\nmaukuivat, että luuli hautauskellojen soitannan kuuluvan. Luulisi\nniitten toki yhden miehen ijän pysyvän kallossa.\"\n\nSen sanottuaan rupesi Tapani tekemään pieniä kirjaimia. Mutta mitä\nkummia! Kynästä ei lähtenytkään mitään. Tapanin silmät menivät\ntavattoman pyöreiksi ja melkein hätäisesti huudahti hän: \"Loppuiko\ntästä aine?\"\n\nMaria naurahti ja suu aukesi sanomaan: \"Voi kun sinä olet lapsellinen!\"\nmutta tapasi huuliltaan kiinni sen sanan ja muutti sanaksi: \"Ei siitä\nole aine loppunut, vaan sydän on kulunut puun tasaan. Katsohan kun minä\nvuolen, niin saat nähdä että lähtee.\"\n\nMarialta saatuaan kynän Tapani katseli sen ihmeellisyyttä, kun siinä on\npuun sisässä se aine, joka paperille jälen tekee. Mutta hetkisen sitä\nkatseltuaan jämistäytyi taas entiseen asemaansa ja suusta kuului\nhiljakseen: \"aa\", ja tuokion perästä: \"pee\" ja taasen tuokion perästä:\n\"see\". Nyt pysähtyi muistelemaan aapisen tapulata, -- vaan kohta\nkuului: \"tee\".\n\nTuosta d:stä tuli kaikkein luonnollisin ikäänkuin vahingon kaupassa.\nSen nähdessään Maria ihastuneena sanoi: \"Mutta niitähän lähti tulemaan\nkuin turkin hihasta! Nyt näkyy olevan pahin salmi soudettu.\"\n\n\"Kyllähän näitä penikoita näkyisi rupeavan tulemaan, kun vaan nuo\nemakot opittaisiin tekemään\", sanoi Tapani e:tä piirtäessään, ja kieli\njäi hammasten väliin lipottamaan.\n\n\"No, mutta sitähän paremman puutteessa voi kirjottaa sanoja vaikka\nkilometriä pitkältä ilman yhdettäkään alkukirjaimetta. Katsohan\nesimerkiksi tässä testamentissa. Alkukirjaimia on ainoastaan lauseen\nalussa ja nimisanan alussa, joten koko tällä aukeamalla ei ole kovin\nmonta kymmentä alkukirjainta.\"\n\nSilmät renkaisillaan katseli Tapani Marian kädessä auki olevaa uutta\ntestamenttia, mutta ei näkynyt pääsevän järkeensä.\n\nNyt Maria Tapanin olan yli kurotti sormensa Tapanin eteen paperille ja,\nikäänkuin hellävaraisesti jääden syliksi Tapanin kaulaan, sanoi:\n\"Piirräppäs tuohon tuo tee. Piirrähän sen viereen yy -- tee nyt kaksi\nteetä -- -- no, tee nyt öö. -- Heitähän nyt tuon verran väliä ja tee\ntaas tee -- tee nyt uu, tuosta mallikirjasta katso. -- No, tee nyt\nällä, tuo naisen sauva. No, tee nyt ii. -- -- Jätä nyt taas tuon verran\nväliä ja tee koo. -- No, tee nyt yy -- etsihän tuolta mallikirjasta.\nTee nyt ällä, tuo sama naisen sauva. Tee ää -- no, tee nyt ässä. -- --\nTee nyt taas tee, tuo tienviitta. No, tee nyt ää.\"\n\nNyt Maria taputti Tapania kasvoille ja sanoi: \"No, sanoppa, mitä siihen\npaperille nyt tuli?\"\n\n\"Enintään hui hai.\"\n\n\"Elähän, mies! Siinä on kokonainen lause. Siinä on: 'Tyttö tuli\nkylästä'.\"\n\nNyt Tapani rupesi tolkussa ottamaan selvää että todellako sen\nkokonaisen lauseen saa niin vähällä vaivalla, ja hetken perästä\niloisesti huudahti: \"No pahus! Nyt ollaan jo veräjällä. Tässähän ei ole\nmuuta kuin tavata jammistaa sanaa sitä myöten kuin sanaa kirjottaa,\nniin siinähän se selviää mikä kirjain minkin perään on kirjotettava.\"\n\n\"Siinähän se, hyvä Tapani, on koko mahti. Ja sinä kun olet niin selvä\nlukemaan, niin se rupeaa menemään ihan vettä valaen, kun kirjaimien\nteon saat vaan opituksi\", sanoi Maria ja puristi Tapania kaulasta,\nsiten antaakseen tietää mielihyvänsä siitä että Tapani oli ruvennut\nkirjotusta opettelemaan.\n\nMaria lähti nyt ulkokausteelle toimittelemaan ulkotehtäviään. Keveästi\nhän nyt hulmakehti asiasta toiseen, ikäänkuin olisi unohtanut\nraskautensa, ja hyräili erään uskonnollisen laulukirjan lauluja, kun ei\nilonsa tähden voinut aivankaan vaiti olla eikä viitsinyt nuoruutensa\najan lauluja laulaa. Viivyttyään siellä ulkona parisen tuntia palasi\nhän kamariin ja yli Tapanin olan katsottuaan huudahti: \"No, sitähän\ntulee kuin köyttä, johan siinä on kolme ihan kokonaista lausetta: 'Isä\nkyntää kaivopeltoa. Äiti pesee rannasa vaatteita. Kerttu ajaa lehmiä\nmetsään'. Ainoastaan yhtä kirjainta puuttuu. Tuossa pitää olla kaksi\nässää. Tuommoisenaan tuo sana kuuluu 'rannasa', vaikka sen pitää kuulua\n'rannassa', siis tuosta puuttuu toinen ässä.\"\n\n\"Kyllähän sitä muuten alkaisi tulla, mutta niinhän tuo tulee mutkaista\njuuri kuin sika juoksisi riihitietä ja juostessaan vintturoisi sinne ja\ntänne.\"\n\n\"Hm, se vika on heti korjattu. Tässähän on valmis tie käveltävänä.\nKatsohan näitä paperissa himmeästi näkyviä viivoja. Tämän viivan\nselkään istutetaan kaikki kirjaimet juuri kuin varikset aidan selkään,\nainoastaan g:n, y:n ja j:n hännät vetästään viivan alapuolelle\nikäänkuin tasapainoksi muille kirjaimille, etteivät siitä viivan päältä\ntuuskahteleisi siimalleen kuni variksen poikaset aidan selästä.\"\n\nSen sanottuaan Maria otti Tapanilta kynän, istui Tapanin viereen tuolin\nnurkalle ja sanoi: \"Tässä se juuri tulee näkyviin alkukirjainten puute.\nSe kirjotus ilman alkukirjaimia lauseitten alussa tulee tuommoista\nköyden näköistä, vaikkapa sanat ovatkin täydet. Katsohan, miten toisen\nnäköiseksi muuttuu tämä sinun mutkainen kirjotuksesi, kun lauseitten\nalkuun tehdään alkukirjaimet, vaikka niitä tulee vain kolme... Katsohan\nnyt!\"\n\n\"No, onhan tuo niinkuin sillä olisi siivet ja sarvet. Mutta niinhän nuo\novat kuin tylsällä aseella tehtyjä sinunkin kirjaimesi\", sanoi Tapani\najattelematta ja kierti kätensä Marian kaulaan.\n\n\"Elähän sentään jaloin hyppää Jumalan viljaan. Olen ollut yli kymmenen\nvuotta ottamatta kynää käteeni, eipä siis kumma jos ne nyt tulisivatkin\nhieman hiilikoukulla tehdyn näköisiä. Vaan katsohan, kun minä haen\nnutunkaavani, joissa näkyy vielä sen aikuisia kirjotuksiani, niin saat\nnähdä että niissä kirjaimissa ei ole teon vikoja.\"\n\nSen sanottuaan Maria kiirehti huoneensa laipiolle ja kauan aikaa siellä\nrumuttuaan palasi mustan tymperäksi tummunut paperikäärö kädessään ja\nlevitti sen Tapanin eteen pöydälle.\n\nTapani nyt katseli silmät rävähtämättä niitä kirjotuksia ja huulet\nitsekseen liikkuivat. Viimein hän puistalti päätään ja vakavalla\ntavalla sanoi: \"Jos se on hyvää, niin se on niin hyvää, että minä en\ntunne kolmeakaan kirjainta.\"\n\n\"Hm, sitä en minä kummastele\", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin\nviereen tuolin nurkalle. \"Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi\nomalaisena, että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu\nhieman ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla\nvuorella -- -'. Onko se laulu sinulle tuttu?\"\n\n\"Ei\", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.\n\n\"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu.\"\n\n\"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi\nmontakaan värsyä.\"\n\n\"Mitäs värsyjä muistat?\"\n\nNyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja\nsormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:\n\n    Kuka sitä saattaa sanoa\n    että Torvelan Liisa on hullu?\n    Punasella reslalla, valkealla tammalla\n    Kajaanin linnaan tullu.\n\n    Kajaanin linnan edessä\n    on veden harmaja kivi;\n    siihenpä on kirjotettu\n    Torvelan Liisan nimi.\n\n\"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani\", keskeytti Maria melkein\nhuudahtaen.\n\n\"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän\nniinkuin viittatietä... Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä\nkirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria\nja toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna,\nniin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin\nmyöskin saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista.\"\n\n\"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin\npuoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt.\"\n\n\"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan\nolisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt\nettä vähästä terve ymmärtää... Mutta se aikahan on mennyt. On sama kun\nkaipaisimme kolmannen vuotista lunta.\"\n\n\"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan.\nTallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata\nsinua, joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään\nmuitten oppiin antautua.\"\n\n\"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi\ntulevana miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin\nantautumista. Mutta sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi\nminulle ilmottanut.\"\n\n\"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä\nnäin lapsellisiin hommiin.\"\n\n\"No, sinun tähtesi, Mariani.\"\n\nTässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria ei\nkyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja käsillään\npuristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.\n\nÄänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa\nkasvoihin ja hymyillen sanoi: \"Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on\nkiertänyt.\"\n\n\"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin\", murahti\nMaria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä\nlojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa.\nPiteli vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti\nsykki hänen kasvopäähänsä.\n\nSiinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa\nkaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: \"No, todellakin se on\npäivä kulta siivin lentänyt, kun kello käypi viittä eikä ole\npuolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta\ntulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!\"\n\nSen sanottuaan kiirehti ruokakoppanaansa kamarin oven takana ja toi\nsieltä päivällisruoat pöydälle, johon toisiaan vastapäätä istuivat\nsyömään. Mutta samassa Marian kasvot kävivät totisiksi ja hieman arkoja\nväreitä liikkui kasvoilla. Tuokion perästä hän tyynesti kysyi: \"Mihin\nsinä nyt lähdet?\"\n\n\"En minä nyt mene kauas. Tässä Kokkolassa, Kekkolassa, Riihelässä,\nRimpilässä ja Huhtaniemelläkin on töitä, joihin olen lupautunut. Niin\nnäissä lähiseuduissa rupean takoa kolkuttelemaan, että pääsen sinua\nnäkemään pahana päivänä. Sitten kun sinä tulet jalalta pois, niin\nkahmerehdan tässä kotona. Silloin en heitä sinua päiväksikään\nnäkemättä. Eikös se ole oikea suunnitelma?\"\n\n\"On\", sanoi Maria ja hymyili.\n\nNyt rupesivat kuulumaan lehmien kellot. Maria hyppäsi pala suussa\npöydästä ja huudahti: \"Nyt tulevat lehmät! Oi oi, että minullakin on\nlehmä ja vieläpä kaksi.\"\n\nSen sanottuaan tempasi pöydältä leipäkannikan mukaansa, syöttääkseen\nHelakukalle ja Hopitengalle, ja kiirehti karjatarhaan suitsun\nlaitantaan.\n\nSinne tuli Tapanikin näkemään ja kuulemaan tarkemmin miten se Maatikin\nkohtalo johtui.\n\nMaria oli saanut suitsun parhaalleen tupruamaan. Lehmät keräytyivät\nsitä niin likelle kuin mahdollista ja jos ilman henki sattui\nheilauttamaan savua johonkin päin kaatumaan, niin lehmät kilvan\nkiirehtivät savun alle. Nyt Maria teki toisen suitsun vähän loitommaksi\nja leipäsuupaloilla viekotellen sai sinne tulleeksi Helakukan ja\nHopitengan, jossa sitten niitä hyvitellen syötti sen leipäkannikan.\nSitten lähti hän juoksemaan lypsyastiat kotoa, jona aikana Tapani jäi\npuhuttelemaan lehmiä. Nyt Tapani taittoi kahdeksi Marialta saamansa\nviimeisen leipäpalasen ja antoi molemmille lehmille ja alkoi\nkynsöstellä niiden korvain juuria, puhutellen: \"Voi, voi sinä\nHelakukka, kun sinulla on kaunis, sievä pää. Niin suuret, lauhkeat\nsilmät, ja sarvet niin sievät ja somat. Ja etpä sinäkään Hopitenka ole\naivan ruma, vaikka onkin pääsi vähän suurempi ja nuokaan sarvesi eivät\nole aivan niinkuin yhtä paria; mutta kyllä sinä siltä olet hyvä, ethän\nsinä sarvistasi lypsäkkään ja itsehän sinä ne kannat. Viime talvena\nteillä on ollut nälkä niin pahantapainen, että nahkanne sisästä on\nvarastanut lihan pois, vaan kyllä sen tuleva talvi tuopi lisästen\nkanssa takaisin. Kukkurina se hyvä mies velkansa maksaa. Mutta kyllä\ntodella ihan lapiolla saapi losahutella lihaa lanteillenne, ennenkun\npääsette lehmän näköisiksi. Voi, voi, kun kylkiluutkin ronottavat kuni\ntuuliajon venheen kaaret ja pistelevät luut tuntuvat selissänne noitten\nsoman kirjavain, punakyyttöisten ja pystykarvaisten nahkojenne alta.\nVoi, voi sitä nälkää, kun se on paha jos se pääsee hallitsemaan, kun\nihan lehmän nahan sisästäkin viepi lihan pois, juuri kuin sitä ei olisi\nollutkaan. Mutta kuule sinä Helakukka ja sinä Hopitenka, jotka siinä\nnyt niin mielissänne lupotatte, että nälkä se kuitenkin on se\npalvelija, joka nahkainne sisään lihan vielä kokoaa.\"\n\nSen sanottuaan Tapani kääntyi korjaamaan suitsua, mutta lehmät\nkiertivät Tapanin luokse ja työntivät päänsä Tapanin eteen vielä\nkynsittäväksi.\n\nNyt tuli Maria lypsyastioineen ja tullessaan iloisesti hymyillen huusi:\n\"Sinä täällä puhuttelet lehmiä kuni paimenpoika ainakin.\"\n\n\"Niinkuin Laabanin paimen, mutta lehmät vaan jo kestyivät minuun, että\ntulevat perässä mihin minä vain menen.\"\n\n\"Kyllähän se toki hullukin hyvän tuntee. Sinä kun osaat niitten kanssa\nmieliksi luperehtaa. Mutta saapas nähdä, oudostelevatko minua, kun minä\ntulen lypsämään\", sanoi Maria ja laskeutui Helakukkaa lypsämään.\nHelakukka ei kuitenkaan arkaillut, työnti vaan päänsä Tapanin kainaloon\nja ummisti silmänsäkin, Tapanin yhä kynsöstellessä leukapieliä. Tämä\nHelakukan turvautuminen tuntui Tapanista tavattoman somalle. Tuntui\nkuin elukka olisi ymmärtänyt hänen äskeisen puheensa tulevan talven\nviljaruuasta.\n\nMutta Maria nousi nyt kukkuraisillaan vaahtoilevan maitokiulun kanssa\nHelakukan alta ja syvään huokaisten, ikäänkuin Jumalaa kiittäen, sanoi:\n\"Oi kuinka tuntuu somalle noustessa oman lehmän alta omalla maalla, kun\nsitä vastoin viisi päivää takaperin samalla tantereella täytti mieleni\ntoivoton suru ja sanomaton kauhistus.\"\n\n\"Ihmisen ikä on kirjava, sanotaan\", sanoi Tapani hymyillen.\n\nKun kumpainenkin lehmä oli lypsetty ja Maria lähtenyt kotiin juustoa\nkeittämään, niin Tapani poikkesi Mäkiniitylle, missä tuomet jo\nparhaallaan kukkivat. Sieltä hän taitteli suurikukkaisimpia tuomen\noksia aika vihon ja toi kotiin. Sitten he molemmin laittelivat ne\nkukkaiset oksat vesiastioihin, joissa ne kesäkuun illan ruskon\nkultavalossa näyttivät tavattoman kauniilta ja kukkien tuoksu täytti\nkoko huoneen.\n\nKesäillan hohteisessa ja kukkien tuoksuisessa huoneessaan nyt\näänettöminä istuivat Tapani ja Maria eivätkä itsekään tienneet\nminkätähden siinä olo tuntui niin omituisen somalle, vaikka ei tuntunut\nhalua minkäänlaiseen puheluun.\n\nMaria viimein ikäänkuin sanoja etsien ja nojautuen Tapania vasten\nsanoi: \"Tuntuu kuin tämä olisi vasta meidän varsinainen\nkihlaushetkemme, vai onko tämä sitten luonnon siunaava vihkimäjuhla?\"\n\n\"Kumpikin tavallaan\", kuului Tapanin suusta ystävällinen sana, hänen\nnostaessaan kätensä Marian kaulaan.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nNiin kului muutamia vuosia. Tapani ei joutanut olemaan alituisesti\nsepän töissä, vaan täytyi aina väliin tehdä rohmuilla kotitöitäkin.\nMutta keväiseen aikaan oli ihmisillä kiintein sepän tarvis, kun kaikki\nkesätyökalut piti ennen kesää saada kuntoon. Tänä kevännä Tapani aikoi\nkeritä enempi kuin koskaan ennen, joten hän taloissa ennen kesätöitä\nlaittoi kärryt, aurat, karhit ja kuokat kuntoon ja viikatteitten\ntakomisen jätti siksi että kerkeisi ne takoa ennen heinän tekoa. Ja kun\ntoukokuun helteiset päivät kuhisten sulattivat lunta että silmissä\nsuurenivat pelloilla pälvet, niin ne yhä lisäsivät Tapanin mielessä\nkiirettä.\n\nNiinpä hän nyt tänä päivänä Pehkolan pajassa kuumuudessa höyryten teki\nuutta auraa ja oli se valmistumaisillaan, mutta toisen saaran kärki\nvenyi hiukan pitemmäksi toista, joten siitä täytyi leikata liika pois.\n\nNyt Tapani kuumenti ahjossa sen auran saaran kärjen, minkä tehtyään\nnosti sen alasimelle, otti toiseen käteensä varsiniekan leikkoraudan ja\ntarkasti katsoen asetti sen sille paikalle mistä sen piti katkaista se\nsaaran kärki. Pajamies kun näki Tapanilla olevan kiireen, niin ei\nkäskyä odottanut, vaan sieppasi moukarinsa ja tuimalla tempauksella\niski leikkoraudan päähän. Mutta samassa silmänräpäyksessä Tapanilta\npääsi sydäntäsärkevä kirkaisu; kaikki aseet putosivat käsistä, jotka\nhän nostalti silmiään painamaan ja pyörien yksissä jalkainsa sijoissa\nhuusi: \"Voi, voi, voi!\"\n\nPajamiehelle tuli hätä ja hän alkoi huutaa: \"Mikä teille tuli? Herra\nJumala! Mikä teille tuli?\" Mutta tuokion perästä vasta voivotustensa\nseasta sai Tapani sanotuksi: \"Se raudan pala lensi silmään... Miten\npääsemme taloon -- en taida nähdä mitään.\"\n\nTapanin viimeisissä sanoissa kuului katkera epätoivo ja ne loppuivat\nnyyhkyttävään itkuun.\n\nNyt pajamies otti Tapania kädestä ja lähti taluttamaan taloon ja\nvoivotteli ja tuskitteli hänkin: \"Voi, voi, mikä piti tulla! No jotakin\npitää nähdä! Voi tokiinsa että tuommoinen tapaus -- Herra Jumala --\nettä silmänräpäyksessä piti tuommoinen tapaus tulla!\"\n\nTalossakin syntyi hälinä ja jokainen tahtoi tietää, miten se tapahtui\nja miten se oli mahdollista. Mutta kun Tapani sanoi: \"Täytyy päästä\nkaupunkiin saamaan lääkärin apua niin pian kuin mahdollista, tuska on\nsuuri\", niin jokainen rupesi valmistamaan lähtöä ja kohta sai Tapani,\nlakanaan käärittyine päineen ruveta rekeen pehmeälle vuoteelle\nselkäkenoon pitkäkseen.\n\nSilloin Pehkolan reipas isäntä hyppäsi ajajan istuimelle ja nykäsi\noriinsa suitsia niin että humahdus vaan kuului, kun mentiin portista\ntielle ja reki rupesi soutelemaan irtonaisena alla.\n\nIllan aurinko paistoi vielä korkealla kun tultiin kaupunkiin. Pehkolan\nisäntä ajoi suoraa päätä lääkärin kartanoon, ja sitaistuaan hevosensa\nkiinni katon räystästä vasten pystytettyyn tikapuuhun, juoksi sisälle\nilmottamaan asiaa. Mutta lääkäri sanoi: \"Huomenaamuna yhdeksän ja\nkymmenen välillä on vastaanottotuntini, tuokaa silloin tänne.\"\n\nTähän ei isäntä tyytynyt, vaan kertoi että asia on kiireellisempi.\n\"Minäkin olen hevoseni ajanut puolikuolluksiin. Jos lähdette katsomaan\nmiten vaahti juoksee sen lanteita alas vieläkin.\" Mutta isännän puhe\nsuututti tohtoria, joka alkoi rönkyä että kuului kartanolle saakka:\n\"Minäkö sinun hevostasi katsomaan! Johan sanoin että huomenaamuna kello\n9 ja 10 välillä on vastaanottoaikani, tuokaa silloin tänne.\"\n\nTämän jälkeen isäntä ilmestyi tohtorin korkeille portaille ja kovalla\näänellä porisi: \"Luulisi että tohtori on ihminen, joka säälii kärsivää,\nvaan perkele näkyy olevan, perkele, vaikka porossa keittäisi. Jos\nolisit käden tilassa, niin heiluttaisin koiran piiskaa lanteillesi\nsiksi paljon, että tulisit ymmärtämään mikä kipeä on, sen tuhannen\ntulinen tojohka!\"\n\nTapanin, kun kuuli tohtorin kieltäytymisen, rupesi jokahinen jäsen\nvärisemään kuin ankarassa vilussa ja yhä synkempi epätoivo täytti\nmielen. Mutta täytyihän siihen tyytyä.\n\nMajapaikassaan Tapani koetti kylmässä vedessä kastetulla kääreellä\nhautoa sitä jo melkein umpeen ajettunutta silmäänsä. Se kylmä kääre\nvaikutti toiseen silmään hyvää, että sillä alkoi yön hämärässä saattaa\nkatsella. Tapanin mielen täytti nyt ihastus, että toinen silmä\nkuitenkin on terve, vaikka tuska toisesta vaikutti ensin niin kovin,\nettä ei voinut nähdä aivan mitään ja luuli tulleensa sokeaksi.\n\nHuomenaamuna oli tohtorin vastaanottotunti tullut ja Tapani meni nyt\ntohtorin vastaanotto-huoneeseen. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa,\nennenkun viereisestä ovesta työntyi sisälle oven täyteinen olento,\njonka leveät työkirveellä tehdyt risaiset kasvot olivat tavattoman\nturvotuksissa illallisesta humalasta.\n\nNyt se seisattui Tapanin eteen paremmin sotaherran kuin minkään\ntohtorin tapaan ja kysyi: \"Mikä on silmässä?\"\n\n\"Pajassa lensi tulen palava raudanpalanen\", kuului Tapanin vapiseva\nääni sen suun eteen asti riippuvan kääreen takaa, mitä hän käsillään\npainoi kipeää silmäänsä vasten.\n\nNyt tohtori tarttui kaksin käsin Tapanin päähän ja viskattuaan kääreen\nlattialle väänti pään niskoille että kasvot tulivat melkein ylöspäin.\nSitten se kaksilla näpillään veti ne ajettuneet luomet auki, että näki\nsilmän sisään. Siinä se sitten pitkän tuokion tähysteli ja kallisteli\ntavattoman suurta päätään puoleen ja toiseen, vaan kun silmästä rupesi\npursumaan vettä, niin heitti pois ja vetäytyen selkäkenossa seisomaan\nsanoi: \"Siinä on tehtävä leikkaus, jota ei täällä voida tehdä, vaan on\nmentävä merikaupunkiin.\"\n\n\"Leikkaus!\" kuului Tapanin suusta tuskaisen surullinen huudahdus.\n\n\"Niin. Raudan polttama palanut osa täytyy leikata\", kuului tohtorin\njäykkä sana.\n\n\"Mutta miten on silmän laita, onko toivoa saada parannetuksi?\"\n\n\"Riippuu leikkauksen onnistumisesta. Tervettä siitä ei koskaan tule.\"\n\nTohtorin viimeisissä sanoissa kuului sellainen kylmyys, että selvään\nhuomasi hänen tahtovan lopettaa keskustelun, jonka tähden Tapanikin\nlopetti kyselynsä, otti lattialta kääreen, jota painoi käsillään\nsilmäänsä vasten, ja rupesi lähtemään pois. Mutta samassa kuuli\ntakanaan vihaisen ärjähdyksen: \"Maksettava on kaksi markkaa!\" Tämän\nsanan jälestä tohtorin hengitys kuului aivan röhisevältä.\n\nTohtorin repostelemisen takia Tapanin silmää karttoi aivan vihlomalla\nja pani vapisemaan ihan jokahisen jäsenen. Nyt hänen vapisevasta\nkädestään tohtorille ojentaessa kahta markkaa putosi toinen lattialle\nja pyöri tohtorin jalan sivulle. Tohtori potkasi sitä rahaa jalallaan\nTapaniin päin ja piti kätensä ojennettuna saadakseen Tapanilta sen\npudonneen sijaan. Tapani antoikin tohtorin käteen toisen markan ja\nkiirehti kaksin käsin painamaan silmäänsä, jota vihloi ja poltti kuni\ntulessa.\n\nVeden vuotamisesta sokeana Tapani ei kyennyt pudonnutta markkaansa\netsimään, vaan lähti haparoimaan ulos päästäkseen matkalle\nmerikaupunkiin.\n\nMerikaupungissa asui Tapanin serkku, jonka luokse hän ensiksi kiirehti.\nTämä nähdessään ja kuullessaan Tapanin kohtalon, sanoi varmasti:\n\"Täällä on kyllä yksi mainio silmälääkäri, mutta se on kallis.\"\n\n\"Kallis! Se on mitätön asia\", huudahti Tapani.\n\n\"Sitä kun et säikähdä, niin kaikki on hyvin. Tohtori Lisitzin asuu yksi\nristi tuonne rantaan päin juuri tuossa valkeassa rakennuksessa, minkä\nnurkka tuosta näkyy. Ovi on tältä kadulta suoraan, jossa sinisellä\nmaalilla kirjotettuna näkyy hänen nimensä. Nyt onkin juuri hänen\nvastaanottotuntinsa.\"\n\n\"Hänen vastaanottotuntinsa \", sanoi Tapani hieman säpsähtäen.\n\nNyt hän ei viivytellyt, vaan kiirehti lähtemään ja pelätessään vielä\njäävänsä huomeneen meni hän tohtorin asunnolle ihan juosten.\nOdotushuoneeseen tultuaan näki hän lähes satakunta henkeä, melkein\nkaikki herrasväkeä, istuvan ympäri huonetta asetetuilla penkeillä.\nTästä hän huomasi kerinneensä oikeaan aikaan ja rauhallisena istui oven\npieleen ja kyynäspäänsä polviinsa varaten käsillään painoi silmänsä\npäällä olevaa käärettä. Siinä hän käsillään käärettä painaen toisella\nsilmällään tirkisteli joukkoa, joka enimmäkseen näytti tulleen aikansa\nkuluksi vaan rupattelemaan toistensa kanssa eikä missään tohtorin\ntarpeessa. Mutta Tapanin vierellä istuva mies kysyi: \"Mistä kaukaa\nolette?\"\n\n\"Olenpahan tuolta Tuhertajan kaupungin takaa\", kuului Tapanin suusta\nhiljainen sana.\n\n\"Tuhertajan kaupungin takaa! Sinnehän on matkaa! Mutta Tuhertajassahan\non lääkäri, miksi ette sinne jääneet?\"\n\n\"On siellä lääkäri, vaan ei se voinut tälle kipeälleni mitään.\"\n\n\"Mikä se sitten on sellainen kipeä?\"\n\n\"Kuuma raudanpalanen lensi pajassa silmään.\"\n\n\"Kuuma raudanpalanen silmään!\" kuului perältä huonetta naisten\njoukosta, ja melkein kaikkien naisten kasvot vetäytyivät kärsivän\nnäköiseen puristukseen ja kaikki heiluttivat päätään kauhistuksensa\nmerkiksi ja pitkän tuokion perästä kuului kysymys: \"No, onko se yhäkin\nsiellä silmässä se raudan palanen?\"\n\n\"Ei se kokonaan ole, vaan joku kuona siellä kuitenkin lienee, kun siinä\non tuska niin kova.\"\n\nTapanin viimeisessä sanassa kuului jotakin tuskaisen äänen värähdystä\nja muutenkin Tapanin kasvoissa oli kolmen yön ja päivän valvomisen\ntakia silmään pistävä kurjuuden leima. Nyt erään huoneen perällä\nistuvan leveän rouvan suusta kuului ystävälliset sanat: \"Mutta sinun,\nSiiri, täytyy antaa vuorosi tuolle miesparalle, että hän pääsee saamaan\nlääkärin apua; sinulla on ensiksi vuoro.\"\n\n\"Mutta minä jään sitten viimeiseksi ja näin paljon ihmisiä. Tuskin koko\npäivänä kerkiää ottaa vastaan kaikkia.\"\n\nSamassa aukeni tohtorin vastaanottohuoneen ovi, josta työntyi nainen\npaksu, valkea kääre kaulassa ja kädessä kaitanen paperiliuska. Naisen\njälessä ihan kantapäitä hippoen tuli ovelle keski-ikäinen ja\nkeskikokoinen, tummaviiksinen mies. Lennätettyään palavan silmäyksensä\nyli huoneen ja hieman nyökäyttäen itseään naisjoukkoa kohti sanoi hän:\n\"Olkaa hyvä.\"\n\nSilloin se Siiriksi mainittu hieno rouva hieman punastunein kasvoin\nhyppäsi ylös ja kiirehti tohtorin huoneeseen. Samassa lupsahti ovi\nkiinni niin kiireesti että koko rakennus jumahti vastaan, jolloin\nkaikki jäivät äänettöminä istumaan.\n\nTapanin mielessä tuntui kuuma väristys kun kuuli sen tohtorin\nhuoneeseen menneen rouvan sanovan: \"tuskin kerkiää ottaa vastaan koko\npäivänä\" -- vieläkö sittenkin täytyy jäädä huomeneen! -- Viimein hän\nvapisevalla äänellä kysyi: \"Luuletteko todellakin ettei tohtori tänä\npäivänä kaikkia näitä ottaisi vastaan?\"\n\n\"Riippuu siitä miten vaikeita tutkimuksia on tehtävä\", kuului leveän\nrouvan sanat. \"Usein kyllä, varsinkin näin lauvantai-päivänä kuuluu\njäävän, ettei ehdi kaikkia. Vaan kyllä te pääsette. Minä annan vuoroni\nteille, kun voin jättää käyntini huomiseksi. On yksi tässä välissä\nenää, niin sitten pääsette.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" virkkoi Tapani ja sydän hytkähti ilosta.\n\nNyt oli tullut leveän rouvan vuoro. Mutta samassa kun tohtorin huoneen\novi aukeni, kiirehti hän sanomaan: \"Olen antanut vuoroni tälle\nmiehelle.\" Silloin tohtorinkin suusta kuuluivat sanat: \"Olkaa hyvä.\"\n\nTapani hyppäsi seisaalleen kiirehtiäkseen sisään ja samassa kuulikin\noven tulevan jälkeensä kiinni sellaisella painolla, että se ilmaisi\nkiirettä. Samassa tarttui tohtori Tapania kyynäspäähän ja talutti\nsuuren akkunan edessä olevan korkeataustaisen tuolin luokse ja istutti\nsiihen. Samassa hän sievästi repelehti Tapanin silmän päältä kääreet\nirti ja sitten vasta ystävällisesti kysyi: \"Mikä silmään on tullut?\"\n\n\"Kuuma raudanpalanen siihen lensi pajassa.\"\n\n\"Kuuma rauta! Ai, ai\", sanoi tohtori ja punalti päätään, mutta samalla\nasetti suurennuslasinsa silmäänsä ja varovasti aukaisten aivan yhteen\najettuneita luomia, katsoi silmään ja kohta sanoi: \"Juuri silmäteräsen\nlaidassa on pienen pieni raudan siru, joka on saatava pois. Mutta\nvoittekohan pysyä niin vakavana että saisimme pois ilman kutsumatta\ntoista lääkäriä, joka tulisi teille kalliiksi.\"\n\n\"Koetan parastani\", sanoi Tapani, ja sanoissa kuului itseensä\nluottamus.\n\nNyt tohtori asetti Tapanin pään sen istuimen taustan päälle niin\ntakaraivolleen, että suuresta akkunasta vapaasti tuleva toukokuun\nkeskipäivän valo sopi parhaiten näyttämään tehtävään. Sitten tohtori\nasetti suurennuslasinsa silmäänsä vieläkin tarkemmasti, otti sitten\noikeaan käteensä pienet kirkkaat pihtinsä ja vasemman kätensä sormilla\naukasi ja piti auki ajettuneita luomia. Nyt hän nähtävästi jämistäytyi\noikein vakavaan asemaan ja sanoi: \"Katsokaa vaan minua silmiin niin\nvakavasti, ettei vähintäkään liiku silmänne puoleen eikä toiseen.\"\nTapani pani nyt itsensä määrättyyn jännitykseen ja pidättäytyi\nhengittämästä. Mutta samassa tuokiossa tuntui silmässä kipeä vihlaus ja\nkumpasestakin silmästä rupesi vettä pursumaan, joten silmäkuopat\ntäyttyivät aivan tulvilleen.\n\nNyt tohtori pani pihtinsä pöydälleen ja rauhallisesti sanoi: \"Kyllä\nsiitä lähti, mutta lähtikö kaikki, täytyy tarkastaa vielä.\" Sitten\ntohtori pyyhki Tapanin silmäluomet kuiviksi, asetti taas Tapanin pään\nentiseen asentoon ja suurennuslasinsa avulla tarkasteli. Mutta tuokion\ntarkasteltuaan hän hieman punalti päätään ja sanoi: \"Rauta siitä on\nlähtenyt, vaan siinä on jotakin, josta emme saa selvää ennenkuin\nsulatamme ajetuksen ja tuon verhon mikä on syntynyt kivun johdosta.\"\nSen sanottuaan teki pieneen pulloon lääkettä, jolla kostutti käärettä\nja asetti sen kostutetun kohdan Tapanin kipeän silmän kohdalle ja sitoi\nkääreen nenät pään ympäri. Nyt hän ojenti pullon Tapanille ja sanoi:\n\"Kastelkaa tällä aina väliin käärettä ja huomenna yhdeksän aikana\ntulette tänne.\" Sen sanottua tohtori kiirehti aukaisemaan oveaan, josta\nliikkeestä Tapani huomasi taas olevan kiireen ja koetti joutua ja\npujahti jo ulos kun tohtori sai oven siksi auki että sopi syrjittäin\ntulemaan ja sitä tietään lähti kiirehtimään majapaikkaansa. Mutta\nkadulle tultuaan Tapani töllähti seisomaan kuni ukkosen lyömä ja\nitsekseen hätäili: \"Voi, voi, että jätin kysymättä tohtorin palkan! Voi\nminua hölmöä! Voi, voi, jos se luulee minua joksikin petturiksi! Voi,\nvoi!\"\n\nTapani palasi monet askelet takasin, mennäkseen tohtorilta kysymään,\nmutta seisatti siihen taas ja punalteli päätään ja sipitti: \"Voi, voi!\nNo kaikkia sitä!\"\n\nViimein hän kuitenkin lähti kiirehtimään majapaikkaansa, jossa\nserkulleen rupesi kertomaan tyhmyyttään.\n\nMutta serkku hymähti ylenkatseellisen naurun ja sanoi: \"Kerkiättehen\nsen moneenkin kertaan kysyä, mutta kysymättäkin se määrää sitten kun se\npäästää lähtemään kotiinne. Jos nyt olisitte kysyneet, niin tohtori\nolisi pitänyt pahana. Se olisi luullut teidän pelkäävän häntä liian\nahneeksi, mutta nyt se tietää että te luotatte häneen kaikessa\nsuhteessa, ja siitä riippuu verrattoman paljon, tunteeko tohtori että\nsairas häneen luottaa täydellisesti. Aivan toisenlaisella innolla hän\nsilloin hoitaa sairasta.\"\n\n\"Siis se erehdykseni oli paljas hyvä\", sanoi Tapani ilostuneena.\n\n\"Niin kyllä tässä tapauksessa. Minä kyllä neuvoisin teitä ettette\npuhuisi mitään palkasta ennenkun tunnette olevanne tarpeeksi terve\nlähtemään pois.\"\n\n\"Mitäpäs minä kiirehdin, kun vaan pääsen tajuuni, että minua ei tohtori\nepäile petturiksi\", sanoi Tapani tyytyväisenä. Sen sanottuaan otti\nlaukkunsa päänsä alle ja rupesi majahuoneensa lattialle makaamaan.\nSamassa menikin tiedottomaan uneen, jotta kuorsaukset ja puhkailut\nrupesivat tulemaan niin voimakkaina että koko ruumis nytjähteli mukana,\nkirkkaitten hikihelmien kohotessa punottaville kasvoille.\n\nHuomenaamun päivä oli jo valkeimmillaan kun Tapani vasta heräsi tästä\nunesta. Hänestä tuntui kuin koko olentonsa olisi kappaleina kukin eri\npaikassaan ja sen köyhän lesken ahtaan asunnon likaiseen lattiaan\nkiinni tarttuneet. Mutta hiljalleen hän kuitenkin sai kuontumaan ja\nyhden ja toisen kätensä ja jalkansa tuntumaan omakseen. Hän ei nyt enää\ntuntenut suurta kipua kipeässäkään silmässään ja terve silmä oli\nnukkuessa saanut entisen kirkkautensa.\n\nMaria, Tapanin kohtalosta tiedon saatuansa, oli alituisessa hädässä.\nViikkokauteen ei hän saanut unta ja oli puolipyörryksissä Tapanin\nkohtalosta, josta aina uudet kulkupuheet tiesivät pahempaa ja pahempaa.\nSekin seikka ettei Tapanilta tullut kirjettä, vakuutti hänen luuloaan\nettä tuskinpa hän lienee hengissäkään.\n\nEräänä aamuna kuitenkin kirjeenkantaja toi Marialle kirjeen, minkä\nkuoressa hän nukkumattomuudesta ja itkemisestä hämärtyneillä silmillään\nnäki Tapanin käsialan. Sen nähtyään Maria moneen kertaan suuteli\nkirjettä. Sitten vasta hän sen aukaisi ja rupesi kovalla äänellä\nlukemaan:\n\n\"Rakas Mariani.\n\nHyvin tiedän että nämä viisi päivää ovat olleet sinulle tuskallisin\naika mitä elämä tähän asti on sinulle antanut. Mutta sille en minä ole\nvoinut mitään, sillä tähän asti sitten silmäni särkymisen on elämäni\nollut kuin unennäköä, tuskaista hourailua, josta ei ole ollut mitään\ntietoa mihin se päättyy. Mutta nyt sanoi lääkäri että silmäni paranee,\nmutta kestää kaksi viikkoa ennenkun pääsen lähtemään pois.\n\nArvaan että tämä tieto tekee sinutkin enemmän kuin iloiseksi. Sillä\nminulle se tieto oli enemmän kuin koko elämä, kun luulin kerrassaan\nmenettäneeni toisen silmäni. Ja muutenkin on täällä hyvä olla. Olen\ntäällä iloisen serkkuni luona, joka kyllä osaa pitää minut hyvällä\ntuulella. Jään tyytyväiseksi kohtalooni.\n\n                                  Oma rakas Tapanisi.\"\n\nKirjeen viimeistä sanaa Maria suuteli moneen kertaan ja tuli\nmielihyvästä levottomaksi, että käveli sinne ja tänne huoneessaan, ja\nkasvoissa näkyi mieluinen hymy. Yhä uudelleen luki hän kirjeen alusta\nloppuun ja päästyään loppuun suuteli aina viimeistä sanaa.\n\nTapanin silmässä oli jo ensi viikolla kaikki ajetus sulanut pois ja\nkarttaminen kadonnut, jotta saattoi aivan vapaasti katsella, mutta se\nsärkynyt silmä oli aivan pimeä. Nyt tohtori määräsi Tapanin kaksi\nkertaa päivässä käymään luonansa ja rupesi käyttämään siinä silmässä\nvalkeita pulveria, joita se joka kerran kaasi sinne pienen lusikallisen\nja piteli Tapanin päätä takaraivolle kallistettuna, ettei ne pulverit\npäässeet silmästä pursuvan veden kanssa menemään pois. Ne karkeat\npulverit vihloivat silmässä niin tavattomasti että Tapanin koko olento\nvapisi. Mutta kun ne olivat ystävällisen tohtorin panemat, niin tuntui\nse kestäminen vaan mieluiselta. Sitä hauskemmalta rupesi se kärsiminen\ntuntumaan, kun parin päivän perästä jo rupesi sillä silmällään sen\nverran näkemään, että ummistettuaan toisen silmänsä näki huoneessa\nakkunan reijän; ja taas muutamien päivien perästä erotti kädessään\nsormet ja yli huoneen ihmisen. Mutta sittekään ei ruvennut näkö\nselviämään, vaikka muuten tuli silmä niin puhtaan ja terveen näköiseksi\nja kuvastimeen katsoenkin se oli aivan terve, mutta teräsessä näkyi yhä\ntuskin näkyvä harmaa pilkka. Tänä päivänä tohtori asetti Tapanin\ntuoliinsa vakavaan asentoon ja asetti kymmenen kertaa suurentavan\nsuurennuslasinsa silmäänsä ja rupesi tarkastamaan Tapanin silmää, jota\ntehdessään käski Tapanin katsoa akkunan pielessä riippuvaan suureen\nkultakelloonsa niin vakavasti ettei vähintäkään liikahda. Nyt tohtori\nkatseli syrjistäkin päin Tapanin silmää joka puolelta niin vakavasti\nettä tuskin hengittikään. Mutta viimein hän heitti pois, huokasi syvään\nja sanoi: \"Tällä kerralla emme voi enempi tehdä kuin mitä olemme\ntehneet. Se kuuma rauta on teräseen tehnyt vian, jota ei saa muuten\npois kuin leikkaamalla. Mutta kestää vähintään kaksitoista tai\nneljätoista vuotta ennenkun sen leikkauksen voi tehdä, eikä tällä\najalla olisi sepän työn tekeminen sille terveellistä, ja kirkkaalla\nilmalla ainakin ensimältä on pidettävä sinisiä silmälasia, jottei\nauringon loiste pääse silmään.\"\n\nTohtorin ystävällisistä sanoista kuului sellainen varmuus, ettei siinä\ntuntunut olevan tinkimisen varaa: Tapanin pää painui alas ja äänetönnä,\nhuuliansa puristaen hän sitä hieman nyökytti. Viimein hän pyyhkäsi\nnenäliinallaan silmiään, nosti päätään ja kääntyi kysymään: \"Mitä minä\nolisin maksava?\"\n\nTapanin sanoissa kuului surullinen värähdys, joka ei jäänyt tohtorilta\nhuomaamatta. Kotvasen mietittyään hän ystävällisesti sanoi: \"Otan\nainoastaan kaksikymmentä markkaa, kun en voinut saada terveeksi. Sen\nkuitenkin vakuutan että kukaan ihminen ei olisi nyt sille enempi\nvoinut... Tämän lisäksi sanon ja pyydän että muistaisitte tohtorin\nsanoneen että kun se kaksi- tai paremmin neljätoista vuotta on kulunut,\non mentävä täysin kykenevän lääkärin luokse, jonka annatte sen vian\nleikata, muutoin koko silmä on vaarassa... Arvaan että tämä odotusaika\non ikävä; vaan te olette nuori mies, jolla on vielä sittenkin paljon\nikää jälellä täysin kirkkailla silmillä katsellaksenne elämää. Pysykää\nvaan iloisena. Iloisuus on terveellisin lääke kaikissa vaivoissa.\"\n\nSen sanottuaan ja saatuaan Tapanilta kaksikymmenmarkkasen tohtori\nojensi kätensä Tapanille ja pehmeällä kädellään puristaen puisti\nTapanin kättä kolmeen kertaan ennenkun heitti irti.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nTapani oli ollut jo viikon kotona. Tämä aika oli mennyt miettiessä\nmille työlle tässä on parhain ruveta.\n\nVähän väliin hän kävi pajassa koettamassa josko siitä tulisi\ntakomisesta mitään, ja tukalalta entiseen verraten tuntui kun toinen\nsilmä oli hämärä ja siniset lasit vähentivät toisenkin näköä. Mutta\naivankaan mahdottomalta se ei näyttänyt, kunhan silmistä häviää se\nheikkous mikä oli jälellä sen särkymisen johdosta. Ja kun Maria oli jo\nennen Tapanin kotiin tuloa toimittanut kevätkylvöt maahan, ettei ollut\nniitten kanssa hätiköimistä, niin Tapani tahtoi parannella silmiään ja\noleskeli kotona. Teki vaan viroikseen Marialle sukkulapuolia sen mukaan\nkun Maria sai niitä kudotuksi, ja väliin harjotteli kirjotusta.\n\nMariasta tuntui Tapanin kotona olo tavattoman hauskalta, kun tiesi sen\nolevan vaan sentähden että silmät vahvistuvat, jotka muuten hänen\nmielestään näyttivät terveiltä ja kirkkailta.\n\nOli niin kaunis päivä kun kesäkuun alkupuoliskolla voi olla.\nTäysilehtinen metsä humisi helteisen päivän lenseässa tuulessa. Järven\naallot väsyneen näköisinä vaan tavan vuoksi ajelivat toisiaan ja\npehmeillä syleilyillä loiskivat rantaa. Kalamiehet paitahihasillaan\nkokivat verkkojaan salmien ja saarien rantavesillä. Poutahaukat\nsiipiään räpäyttämättä loikailivat siintävässä korkeudessa ja\npääskysemot kilvan kantoivat tarveaineita pesiensä rakenteiksi.\n\nMaria oli kolmivuotiaan pikku Hilmansa kanssa mennyt rantaan vaatteita\nhuuhtomaan, missä pikku Hilmakin kykötti rannan kivellä ja pientä\nrievun palasta huiskutti vedessä samaan tapaan kuin näki äidinkin\ntekevän, ja kun sattui rievun nurkasta pirskahtamaan vettä vasten\nkasvoja, niin rupesi siitä vaan nauraa rähisemään ja pyöreillä\nsilmillään katsoi äitiin nähdäkseen mitä hänen nauramisensa tähän\nvaikuttaa. Tapanikin tahtoi nyt nauttia luonnosta. Pestyään kasvonsa ja\nkammattuaan tukkansa suoraan otsalta taakse hän aukaisi akkunan\npuoliskon aivan selki selälleen. Vilpoinen tuuli hengähteli siitä\nsisään ja tuntui se vasta pestyihin kasvoihin ja kaulaan tavattoman\nsomalta. Tapani siirsi nyt istuimensa aivan akkunan eteen, otti\nmerikaupungista ostetut siniset silmälasinsa ja katseli niillä ulos.\nMutta hetken perästä pudisti päätään ja sanoi: \"Hyi, kuinka rumaksi\nmenee kaunis päivä näillä katsellen, juuri kuin syksyhämärä tai jos\naurinko olisi puoleksi pimennyksissä. Hyi, kuinka kaamean väriseksi\nmenee koko ilma ... ja tämä huonekin. Hyi todellakin! miten pelottavan\nkaameaksi muuttuu näillä katsellen.\"\n\nHän heitti silmälasinsa akkunalle ja katseli vapailla silmillään ulos\ntunteakseen tuntuuko silmiin pahalta. Mutta samassa rupesi pellon aidan\nyli vilkkamaan naisen leveäreunainen, kellahtava hattu, joka oli\nasetettu tavallista enemmän otsalle, joten se kiireesti kulkiessa kun\nruumis oli etunojassa näytti olevan aivan syrjällään.\n\nVeräjästä sisäpuolelle tultua Tapani tunsi tulijan kievarin\nGunilla-neidiksi ja arvasi olevan toisen puolen emännälle jotakin asiaa\neikä siis välittänyt tulijasta mitään, istui vaan akkunan edessä yhä\ntunteakseen tekeekö ulkoilmaan katseleminen silmille pahaa. Mutta ei\nkauan kulunut kun huoneen lukossa avain pyörähti ja oven auetessa\nilmestyi Gunilla-neidin hikiset kasvot ovelle ja tuskin ehti painaa\novea kiinni ja istua keskellä huonetta olevalle tuolille, kun jo\nsanojaan sievistellen sanoi: \"Meillä on yksi matkustavainen herra, joka\npyysi teitä tulemaan sinne hänen puheilleen.\"\n\n\"Herra minua puheilleen... Mitä se merkitsee?\" sanoi Tapani ja silmät\nsuurenivat että melkein valkeiset näkyivät ympäri terästen.\n\n\"Minä en muuta tiedä kuin sen että se pyysi teitä tulemaan mitä\npikimmin puheilleen\", sanoi neiti ja kumartui katsomaan kenkiään,\njolloin heilautti hartioitaan siksi että selässä riippuva\npellavan-keltainen, paksu hiuspalmikko vierähti etupuolelle. Näkyi\ntietävän että se on siinä vaaleapohjaisen, suurikirjaisen leningin\nmonirynkkyisellä pinnalla soman näköinen ja arvokas riippumassa, vaikka\nnyt ei ollut ketään näkemässä, joka olisi siitä mitään piitannut.\n\nMaria palasi Hilman kanssa rannasta, ja Tapani, sanottuaan Marialle\nvieraan asian, rupesi panemaan kiireesti vaatteita päälleen, jota\ntehdessään sanoi: \"Pitääpä käydä kuulemassa mitä sillä herralla minulle\non asiaa. Ihmeellistä että herrallakin on minulle sanomista, vaikka\nluulin että herrasmiehet eivät tiedä minunlaistani maailmassakaan\nolevan.\"\n\nMutta Gunilla-neiti ei näkynyt tahtovan lähteä Tapanin kanssa\nyhtämatkaa, vaan nousi kiireesti istuimeltaan ja samassa heilautti\nvartaloaan että palmikko huiskahti hartioille ja tuskin kuuluvasti\nsanoi: \"Hyvästi\". Samassa tuokiossa kun oli oven painanut jälkeensä\nkiinni, näkyi hän jo tiellä, missä hän hameensa takapuolta enemmän\ntavan kuin tarpeen tähden kantoi toisella kädellään ja toisella veti\nhattuaan otsalleen, ettei vasten paistava puolipäivän aurinko\npäivetyttäisi kasvoja, kun ei ollut harsoa. Nyt hän keveästi ja\nlyhyillä askelilla juosta lipsutti hieman alas viettävää tietä ja\nlanteilla löyhällä riippuva hameen osa lökkäsi jokaisen askeleen mukaan\nja samoin palmikkokin hartioilla.\n\nTätä jäivät Tapani ja Maria katsomaan akkunasta ja Maria sanoi\nhymyillen: \"Tulihan siitä kun tulikin Gunillasta aimo ryökkinä, kun sai\nkäydä kansakoulun ja kaksi luokkaa tyttökoulua. Sai kun saikin hatun\npäähänsä.\"\n\n\"Hm\", myhähti Tapani, \"on sentään samanlaista kuin Saarelankin tytöt\nkerran tuumasivat, että kaksi sitä meidänkin sisaruksista on ehtinyt\nsinne asti että saavat panna hatun päähänsä, vaikka ansioita ei ollut\nenempi kuin toinen oli käynyt kansakoulun ja yhden vaivaisen lukukauden\nseminaaria ja toinen kaksi kesää kasvitarhakoulua erään lesken kotona.\nSama arvo hatun saantiin on Gunillallakin. Vaan saanuthan se saappaat\npitävi, saamaton rajaiset kengät. Saahan se rikas vaikka sarvet\npäähänsä.\"\n\n\"Kohta näkyy kievarin ukon otsaan kynttilä paistavan\", sanoi Maria yhä\nhymyillen. Luulen että Gunilla on jo kahdeksallatoista, siis joutumassa\nihan korvaan.\"\n\n\"Näkyy jo tietävän itsekin että hän on sievä ja kaunis ... ja sievä se\nolisikin jos ei itse tietäisi siitä mitään. Katselisi vaan vapaasti\nniillä suurilla tummansinisillä silmillään kauniista päästään, eikä\nteeskentelisi\", sanoi Tapani vakavasti ja lähti.\n\nKestikievarin kartanon perimmäisessä huoneessa, keinutuolissaan\nnojautuneena selkäkenoon, istui vallan levollisena ikäpuoli herra,\nvedellen puolta syltä pitkästä piipustaan savurenkaita, jotka\nhiljalleen suureten hajosivat huoneessa näkyväksi, siniseksi kitkuksi.\nMutta kun Tapani aukasi oven ja astui reippaasti sisään, hyppäsi herra\npystyyn ja tuikeasti silmiin katsoen ojenti laihan, pitkäsormisen\nkätensä tervehtimään, sanoen: \"Minä olen insinööri Dampbell. Tekö\nolette Tapani Korpela?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Tapani ja katsoi herraa silmiin yhtä kysyvästi kuin\nherrakin ja kävikin se hyvin laatuun kun oli hänen silmänsä hieman\nkorkeammalla kuin herran.\n\nKun herra oli kehottanut Tapania istumaan, niin käänsi hän Tapaniin\npäin keinutuolinsa, johon istuttuaan silmäsi vielä Tapania päästä\njalkoihin ja veteli savuja, jota tehdessään näkyi hieman valitsevan\nsanojaan, että ne kuuluisivat arvokkailta, yhtä arvokkailta kuin sekin\nrinnalle riippuva, tumman ruskea, vasta kammattu parta, jonka yläosa\npeitti suurimman osan muotoa. Nyt hän puhtaanvalkoisilla, melkein\nkuihtuneen laihoilla näpillään käänti ylähuuli-partaansa kahtaalle päin\nhuuliensa edestä ja sanoi: \"Minulla on tämän pitäjän Sarajärven kylässä\nmaanjakotyö, jossa tarvitsisin apulaista. Sattumalta tuli tässä talon\nisännän kanssa siitä puhe ja hän esitti teidät, jonkatähden kutsuin\nteidät tänne.\"\n\n\"Kun tuota osaisi\", sanoi Tapani, voimatta kasvoissaan salata sitä\nmieltymystä minkä hän tästä esityksestä tunsi.\n\nTämän huomasi herrakin vaikka ei ollut sitä huomaavinaan, sanoi vaan\nettä: \"Isäntä kehui teitä nerokkaaksi mieheksi ja kun kerran nerokas\nolette ja minä olen neuvomassa, niin kyllä sitä opitaan.\"\n\nSen sanan 'ja minä olen neuvomassa' sanoi herra sellaisella painolla\nettä Tapani kuuli siinä vetoa uskottamaan että se on ainoastaan hän\njoka kykenee siinä suhteessa toista opettamaan. Tapanikin sai niistä\nsanoista ikäänkuin syytä sanoa: \"No, ei tuo vielä minullakaan ole käsi\npäähän mennyt siinä mihin kerran olen ryhtynyt. Vasta on viides vuosi\nkulumassa kun alotin varsinaisen sepän ammatin ja kuitenkin olen\nvoittanut jo korkeimman sepän maineen tällä paikkakunnalla. Ja onpa\nvielä höylälläkin lastu lähtenyt puusta siitä kohti josta sen on\npitänyt lähteä. Nyt kuitenkin tuli onnettomuus että loukkautui silmäni,\njonka kanssa piti kulkea merikaupungissa ja menettää aikaa ja rahaa\neikä vieläkään tullut terveeksi.\"\n\n\"Mutta ovathan silmänne terveen näköiset\", sanoi herra ja tuijotti\nrävähtämättä Tapanin silmiin.\n\n\"Ei niissä ole kipua, vaan toinen on hieman hämärä ja heikko.\"\n\n\"No silloin se on mainio asia että tulette ulkoilmaan, sitä vastoin\nkuin pajassa oleminen olisi sille aivan turmiollinen.\"\n\n\"Sitähän tohtorikin sanoi että pajatyötä olisi vältettävä.\"\n\n\"No niin, enkös minä arvannut\", kuului taas herran itserakkaat sanat.\nSitten hän pani piippuunsa uusia venyviä, kellahtavan ruskeita,\npehmeitä rouheita ja jäi odottamaan, onko Tapani niin tyhmä ja\nepäkäytännöllinen, ettei osaa antaa tulta piippuun.\n\nTapani huomasi nyt herran partaisissa kasvoissa salaisen värähdyksen ja\ntuikeissa silmissä oudon vilahduksen. Silloin hän hieman säpsähtäen\nkoppasi pöydältä tulitikkulaatikon ja oikein seisaalleen nousten\ntarjosi tulen herran piippuun, josta herra kiitokseksi nyökäytti\npäätään ja kasvot palasivat rauhallisiksi.\n\nNyt herra nojasi itsensä keinutuolissa niin selkänojaan kuin tuoli\nantoi. Monisolmuiseksi sorvatun kiiltomustan piippunsa varren asetti\nkeskeä sormiensa väliin niin että varsi oli kaikista muista sormista\nkäsiselän puolella mutta ainoastaan nimetön sormi kierti ympäri varren\nja puristi pysymään kädessä. Siten hän nyt veteli piippuaan ja väliin\naina partaisten huuliensa välistä pihautteli sievän näköisesti pyöriviä\nsavurenkaita, joitten tekemisellä näkyi olevan tarkotus näyttää taitoa,\njohon Tapani ei kyennyt.\n\nTuokion kuluttua herra kuitenkin ikäänkuin heräsi ja kohoutuen istumaan\nsanoi: \"No niin, se lienee sitten päätetty että tulette minulle\napulaiseksi.\"\n\n\"Saahan tuota koettaa; yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Parempi\nkoettaa kuin miettiä\", sanoi Tapani ja hymyili.\n\n\"Minulla on huomenna Sarajärven kievaritalossa sen lohkokunnan miesten\nkanssa kokous, joten vasta ylihuomenna joudutaan metsään. Siis tulette\nhuomenna Sarajärven kievaritaloon. Terve siksi!\"\n\n\"Sepä onkin hyvä että tänään voin laittaa metsäsaappaani parempaan\nkuntoon\", sanoi Tapani ojentaessaan kätensä herran käteen.\n\nHerrakin nousi nyt seisaalleen ikäänkuin näyttämään sitä rinnalla\nleveänä vihkona riippuvaa partaansa, joka puheen mukaan siinä hieman\ntutisi ja puristi Tapanin kättä ystävällisesti. Vieläpä näyttääkseen\nystävyyttään saattoi Tapania portaille, missä talon isäntäkin oli\nkuistin penkillä istumassa.\n\nTapani ei ollut sitä näkevinään, vaan reippaasti astuen lähti\nkiirehtimään kotiinsa.\n\nHerra katsoi nyt Tapanin jälkeen, mutta silmäsi isäntään ja\narvostelevalla tavalla sanoi: \"Olisi tavallisen komea mies, jos\nolisivat nuo jalat suoremmat, mutta polvet ovat rumasti sisäänpäin...\nNo... Ne nuo talonpojat... Niillä on yhdellä yksi, toisella toinen\nvika. Siinäpä se, sivistyksestä ei olisi mitään etua jos ulkokuori on\nsopimaton. Hänestäkään ei tulisi näin suorana seisovaa miestä vaikka\nsaisi kuinkakin paljon sivistystä... No niin, tavaran mukaanhan aina\nastia laitetaan... Miltäpä näyttäisi jos kallista viiniä pantaisiin\ntervatynnyreihin. Tässä on sama suhde.\"\n\nTalon isäntä istuessaan kattopäällisen kuistinsa penkillä oikasi\nitseään kuistin kaidetta vasten, työntäen saviset jalkansa suoriksi\nlattialle päin, tekeytyi kylmännäköiseksi eikä virkkanut mitään.\n\nHerra huomasi, ettei puheensa ollut isännän mieleen, eikä siihen enää\njatkanut, vaan rupesi kaivamaan piipustaan poroja ja panemaan siihen\ntäytettä.\n\nSaatuaan piippunsa täytetyksi, ojenti kukkaronsa isännälle, saadakseen\ntämän mielen toiselle tolalle. Isäntä täytti kukkarosta suuren\nvisakoppa-piippunsa, ja herra alkoi puhua ilmoista, kesän hyvyydestä,\nhyvän vuodentulon toiveista ja muista sellaisista. Mutta isäntä ei\nvirkkanut mitään, veteli vaan savuja ja pullautteli niitä ihan suun\ntäydeltä, joten sekä herra että isäntä melkein näkymättömäksi\npeittyivät yhteiseen savupilveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapani palatessaan kotiinsa ei tiennyt oliko hyvällä vaiko pahalla\nmielellä. Jalkansa hän tunsi vaan tavattoman keveiksi astuessaan\nkotiinsa johtavaa jalkapolkua. Eikä koko matkalla hänen silmänsä\nkeksineet mitään, vaikka ne tavallista virkeämmän näköisinä katselivat\nkaikille suunnille. Loppumatkalla Tapani kävellessään kumartui\nkatsomaan eteensä maahan juuri kuin kaitaisia portaita kävellessä\nhyllyvän pehmeällä suolla. Koko matkan kulki hän kuin unissaan, että\nvasta kotiin tultuaan kun hän pani nuttunsa ja hattunsa naulaan, tunsi\nitsensä hikiseksi ja hieman huohottavan. Tapani kun näki että Marialla\non suu auki kysymään matkan uutisia, niin jo istuessaan sängyn päälle\nsanoi: \"Siellä oli yksi insinööri, joka tahtoi minua ei vähemmän kuin\napulaisekseen.\"\n\n\"Apulaisekseen!\" huudahti Maria ja seisautti kankaansa kutomisen niin\näkkiä että viskattu sukkula jäi toisella laidalla kankaan suuhun.\n\n\"Niin. Ei vähemmän kuin apulaisekseen koko kesäksi.\"\n\n\"No, Jumalan kiitos. Sehän on ihan kuin laitettu taas meidän onneksemme\nettä siellä saat silmäsi oikein parannella. -- Mikä insinööri se sitten\noli ja kuka sille sen kukkui suuhun, että sinä nyt tulisit sen\npalvelukseen?\"\n\n\"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi\nantavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut\ninsinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan\nDampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä... Kievarin\nisäntä oli minut sille esittänyt.\"\n\n\"Kievarin isäntä esittänyt! -- No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon\nteki, vaiko tosissaan?\"\n\n\"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin\",\nsanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.\n\n\"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi\ntulisi\", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa\nepäilyksen synnyttämää väristystä.\n\n\"Tosiko tulisi?\" sanoi Tapani. \"Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna\nolen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on\ntietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen\nvaiko ikävä.\"\n\n\"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään\", sanoi Maria ja\nnauroi tekonaurua.\n\n\"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin\nTulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin\nkäskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta.\"\n\n\"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän\npäällä... Oliko palkasta mitään puhetta?\"\n\n\"Ei ollut\", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni,\nnäyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi\nhartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja\nheilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että\nmieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.\n\nMaria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi\ntavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko\nhuone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan\nsukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian\nkäsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi\nkankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin\nmissä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja\nhymyillen sanoi: \"Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä\nminun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken\ntuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä\nvaikuttikin raukaisevasti... Nyt se siinä punaverissään nukkua\nsihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan\nsinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme... Tuntuu mieli niin\nrikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?\"\n\n\"No jo\", sanoi Tapani ja kasvot levisivät lystiin nauruun.\n\nSen enempää ei Tapani välittänyt Marian puheesta eikä kehdossa\nnukkujasta, jäi vaan paikoilleen, jalkoteriään heilutellen entiseen\ntapaansa.\n\nTapanin levottomuutta ei Maria nyt joutanut seuraamaan, kun auki\nolevasta akkunasta lenti kärpänen, joka häristen sinne ja tänne vainosi\nHilman kasvoja, joten Marialla oli työtä sitä pyytäessä. Viimein\nkuitenkin sai huivinsa nurkalla lyödyksi kärpästä ja pani akkunan\nkiinni, ettei muita unen häiritsijöitä tulisi. Sitten hän istui Tapanin\nviereen, silitti kädellään hänen otsaansa ja sanoi: \"Siitäkö sinä\ntodellakin olet niin alakuloinen, kun pitää lähteä herroja palvelemaan.\nMinusta olisi vaan lystiä palvella itseään parempaa. Herrathan meidän\nkäskijöitämme ja haltioitamme kaikessa ovat, niin miksi emme palkan\nedestä voisi mielellämme palvella, kun sitä täytyy tehdä palkattakin.\"\n\n\"Tuntuu todellakin kuin menisi pääni hajalle ajatellessa miten sinä\ntulet täällä näiden kotitöiden kanssa toimeen, kun minulla ei ole\nvapautta päästä sinua näkemään ja auttamaan kiinteimpänäkään aikana. Se\nherra näytti niin itsevaltiaalta että se ei palvelijansa kohtalosta\npiittaa enempi kuin Turkin sulttaani. Ensi näkemässä näin, että se\nherra osaa käskettävänsä suitset pitää lujalla.\"\n\n\"Suuri mies ja niin lapsellinen että pelkäät sellaista\", sanoi Maria,\nhymyillen tekonaurua ja taputtaen Tapania kasvoille. \"Minä olen isäntä\nja emäntä, otan työaikana työmiehiä niin monta kuin tarvitsen ja\nsilloin kun en tarvitse ketään, olen Hilmani kanssa kahden ja koti\ntuntuu silloin kodilta, usko pois.\"\n\nNäitä sanoja sanoessaan Maria nyökytti päätään vakuudeksi ja koetti\nmuutenkin sanoa niin uskottavan tapaisesti kuin vaan taisi. Mutta nyt\nhän jäi odottamaan Tapanilta vastausta ja silmät maahan luotuina\nnypästeli Tapanin paidan hihaa.\n\n\"No hyvähän tuo olisi kun niin olisi\", sanoi Tapani lievästi hymyillen.\n\"Mutta sittekin tuntuu kuin olisin nahkani myönyt nahkapeitturille,\njoka huomenna jo panisi sen kalkkiammeeseen ja tavan takaa kävisi sitä\naina pitkällä taikollaan hämmentämässä siksi kunnes karva on irti,\njonka lykättyä se panee toiseen lystiin parkkiammeeseen.\"\n\n\"Hyi... Mikä sinun nyt pani semmoista ajattelemaan... Olethan sinä\nmies, joka tähän asti et ole ollut kenenkään hämmenneltävänä\npienemmälläkään aseella kuin taikolla.\"\n\n\"Niin... Sepä juuri tulee siitä että tähän asti en ole valtaani antanut\nkenellekään, olen ollut oma herrani. Vaan nyt kun valtani annan\ntoiselle, niin se valtani saaja muuttuu herrakseni, ja kun tämä on\nensimäinen kerta elämässäni, niin tuntuu se kauppa ihan\npahanmakuiselta. Enkä tiedä mikä aavistus se on, kun rupeaa tuntumaan\nniin pelottavalta se lähtö. Niistä herran käärmeellisen tuikeista\nsilmistäkö minuun se arkuus jäi.\"\n\n\"Mutta olethan sinä nyt ihan pikkulapsi, kun pelkäät mörköä, jonka\nsanotaan olevan tuolla pimeässä loukossa... Eihän sinua siihen vihitä.\nPääsethän sinä siitä erillesi silloin kun parhaaksi näet erota.\"\n\n\"Se ajatus on vielä lapsellisempi... Tiedätkö että minä olen jo\nlupautunut koko kesäksi. Siinä on takana minun oma lupaukseni, joten\ntuo herra saa minua tämän kesän pitää vaikka aidan vitsaksena, sillä\n'ennen rauta katkeaa ennenkun miehen sana', on vanha sananlasku.\"\n\n\"No, en minä kuitenkaan pääse siitä ajatuksesta, että sinä olet liiaksi\nlapsellinen ruvetessasi sitä nyt niin syvältä punnitsemaan, kun\nkuitenkin on mentävä. Parashan on ottaa päivä vastaan semmoisena kuin\nse tulee.\"\n\n\"No, sinä todellakin puhut kuin keitetystä lampaan päästä... Muistatko\nkuinka monta kertaa itkit lehmän vahinkoa, joka ei sillä parannut ja\nkuinka monta kertaa itkit minun kohtaloani merikaupungissa ollessani,\njoka sekään ei sillä sen paremmaksi tullut. Otitko sinä päivän vastaan\nsemmoisena kuin se tuli?\"\n\n\"Minäpä olenkin nainen\", sanoi Maria ja nojasi itsensä Tapanin\nolkapäätä vasten.\n\nKun Marian viimeisissä sanoissa kuului alakuloinen värähdys, niin\nTapani ei enää jatkanut puhettaan, nosti vaan kätensä Marian kaulaan,\nmerkiksi ettei Maria luulisi mitään mielen kylmyyttä syntyneen siinä\nkeskustelussa.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nSarajärven kievaritalon salissa oli ympäriinsä vieri vieressään\nistumassa kokousmiehiä, ja muutamia viimeksi tulleita oli oven suussa\nseisomassa, joiden joukkoon aina yksi ja toinen lisäytyi, joten ennen\ntulleet yhä joutuivat keskemmälle lattiaa.\n\nMitään varsinaista kokousta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka\nalotusaika oli jo monta tuntia jälellä. Ainoastaan Dampbell oli\nkeskilattialla oikein haltioissaan puhumassa omasta maanviljelyksestään\nja väliin aina siinä melkein suksisauvan pituisessa varressa olevan\npiippunsa pohjalla piirtäen näytti milloin uuden, oman keksimänsä\nnavettarakennuksen, milloin sika- tai kanahuoneensa pohjapiirustusta,\njonka perästä aina kuului huudahdus: \"Tämäkin on minun keksimäni!\"\n\nTapani seisoi tuokion siellä ovenpielessä, edessään olevien miesten\nsuojassa, joten hän heidän välistään saattoi hieman nähdä, miten\nDampbell oli sielultaan ja ruumiiltaan kiintynyt kotinsa kiittämiseen.\nViimein Dampbell oli kotinsa kiittämisessä kerinnyt siihen miten heidän\nsilakkansa ovat paljon parempia kuin muitten ja miten niiden päistäkin\nheidän perunainsa kanssa sekasin keittämällä tulee työväelle mainio\nmoska. Tämän kuullessa kuului joukosta yhteinen iloinen myhähdys, juuri\nkun teaatteriyleisöltä silloin kun näytös tekee katsojiin mieluisen\nvaikutuksen.\n\nDampbell, tämän myhähdyksen kuultuaan ja nähtyään miesten kasvot\nmieluisessa hymyssä, kiihtyi yhä innokkaammin kehumaan kotiaan aina\nsaunan kiukaasta navettalapioon asti. Mutta Tapanista rupesi maistumaan\npuulle, joten hän hiljaa aukaisten ovea hiipi ulos ja meni perheen\npirttiin, missä ei muuta väkeä liikkeellä ollut kuin kaksi talon\ntäysikasvuista tytärtä, jotka kutoivat kilvan kangasta. Tapani meni nyt\ntoisen kankaan korvassa olevalle puolan tekijän tuolille istumaan ja\npuoleksi syrjittäin nojasi hartiansa tuolin taustaa vasten. Tytöt eivät\nkumpanenkaan olleet tietävinään mitään Tapanin siinä olemisesta. Vaan\nkuitenkin se näkyi sen vaikuttavan, että tytöt rupesivat kutomaan\nsellaisella vauhdilla, jotta aivan kuin tuskassa surisivat puolat\nsukkuloissa ja kutojain jalat käpsähtelivät poikimissa sukkelammin kuin\nkärppä halkopinon risteyksessä.\n\nMutta viimein loppuivat puolat Tapanin likimmäiseltä kutojalta, joten\nhän nousi istuimeltaan ja hieman pois käskevällä tavalla silmäsi\nTapania, päästäkseen puolarukkinsa lähelle.\n\nTapani tekeytyi leikilliseksi ja naurusuussa kysyi: \"Enkö minä saisi\ntehdä puolia, kun tässä talossa ei näytä muutakaan työtä annettavan.\"\n\n\"No, kissa vieköön! Sitä työtä annetaan\", vastasi tytär iloisesti, ja\nkirkkaasti säteilevin silmin pani kasteruuni-värisen kudelanka-viihden\nkerinlautoihin ja salaperäisesti hymyillen ojenti langan nenän\nTapanille. Sen saatuaan käteensä, Tapani nyökäytti päätään ja kasvoissa\nnäkyi mieluinen hymy, minkä tytöt luulivat merkitsevän sitä että vieras\ntahtoo tehdä pilaa, kuten tavallisesti pojat tyttöjä kiusaavat.\nSenpätähden viihden laittaja asettuikin likelle puolan tekijää\nseisomaan, ettei vieras saisi sotkea koko viihteä. Keskeyttipä\ntoinenkin kankuri kutomisensa ja asettui hänkin katsomaan uutta\npuolaria ja silmät paloivat enemmän puolan tekijään kuin työhön.\n\nMutta kun Tapani sai käärästyksi langan nenän puolan alaseen ja\npistetyksi sen puolarukin piikkiin, rupesi hän polkemaan puolarukkia\nniin vimmatusti, että tyttö ei kerinnyt tehdä muuta kuin katsoa. Pian\nTapani seisauttikin rukin ja nykästyään langan poikki, pisti puolan\nodottavan tytön käteen, iloisesti sanoen: \"Tuli yksi, sanoi suutari\nlauvantaina\". Sen sanottuaan koppasi kopasta toisen alasen ja rupesi\ntoista tekemään samalla kiireellä eikä ollut perustavinaan mitään kun\ntytöt puolaa katsellen ihailivat: \"Ai ihme, kuinka sievä puola! Nythän\nei ollakkaan oppipojan kanssa tekemisissä, vaan itsensä päämestarin.\nAi, ai! niitähän tulee ihan kuin turkin hihasta. Kyllä se poika eukkoja\nsaa!\"\n\n\"Aivanko todella?\" kysyi Tapani naurahtaen ja puolaa päästäessään\npuolapiikistä vilkasi iloisen silmäyksen tyttöjen palaviin silmiin.\n\n\"No aivan! Ihan parhaan parvesta, julkeimman joukosta.\"\n\n\"Olkoon sanaanne! Ei kiistetä\", sanoi Tapani ja jatkoi työtään.\n\nNyt tytötkin rupesivat kutomaan kankaitaan, mutta ei kauvan ennenkun\ntoinen tytöistä seisautti kutomisensa ja leikillisesti sanoi: \"Niin\nsinulla... Olisipas minullakin sellainen kuin sinulla.\"\n\n\"On kun annetaan... Eikös niin, vieras?\" sanoi Tapaniin vilkaisten se\ntyttö jolle Tapani puolasi.\n\n\"Kunhan tämä viihti loppuu, niin saaman pitää\", sanoi Tapani totisesti\nja nyökäytti päätään vakuudeksi.\n\nSen kuultuaan tyttö otti seinältä naulasta keltasen ja valkean\npumpulilanka-viihden ja laittoi ne omaan kerimeensä ja iloisesti\nleikillisen näköisenä siirti sen kerinpuunsa Tapanin luokse ja sanoi:\n\"Entäs kun näistä kumpaisestakin viihdestä pitäisi yhdellä kertaa\npuolata.\"\n\n\"Eri puolalleko kumpikin?\"\n\n\"Ei kuin yhdelle puolalle\", sanoi tyttö ja nauroi makeammasti kuin\nasiakaan olisi sietänyt.\n\n\"No koetetaan\", sanoi Tapani päätään nyökäyttäen ja muutti toisen\nniistä vahdista toiseen kerinpuuhun ja selviteltyään viihdet selviksi\notti langan nenät näppiinsä ja alkoi äänetönnä tehdä puolia. Tytötkin\nrupesivat aivan parhaansa mukaan kutomaan kankaitaan, ja tehtaan\njyrinältä kuului syrjästä kuulijan korviin, kun kutomisen tärinään\nsekautui puolarukin omituinen räminä, mikä pakotti kerinpuut totiseen\nja uskollisen näköiseen pyörintään.\n\nEmäntäänkin, tyttöjen äitiin, teki tämän näkeminen ja kuuleminen\nmieluisen vaikutuksen. Hän tuli juuri alakeittiöstä maitoastiain\npesusta ja huudahti pirtin ovesta sisään astuessaan: \"No nythän se\nvasta on oikein äänellään! Minkä Herran lahjan te nyt puolariksenne\nsaitte? Ja aivanko ne sitten tulee oikeita puolia?\"\n\n\"No, parempia kuin puolia\", sanoivat tytöt yhdestä suusta ja samalla\nvilkasivat Tapaniin.\n\n\"Tuoltako ne kokouspaikasta viskasivat teille puolarin? -- Ja mikä\ntuhannen kokous siellä tuolla sisällä on, kun se insinööri, huitoen\npiipullaan, saarnaa keskellä salin lattiaa kuin paras pappi ja\nsanankuulijat istuvat ristissä käsin kuni Tervajärven kirkkomiehet\nkuunnellen ja tutkistellen ja painaen sydämiinsä, vaikka puhe kuului\nolevan vaan nuotan vedosta. Ikäänkuin sitä ei osaisi tehdä kuka\ntahansa... Mikähän leuhkan kyytimies hänkin lienee! Illallakin ne\nisännän kanssa sivu puolesta yöstä saarnasivat ja porisivat kuin\nsuolavenäläiset, että kahden seinän taakse kyökkikamariin kuului kuin\nporokattilan kiehunta.\"\n\n\"Siis siellä ei vieläkään ollut kokousta\", keskeytti Tapani.\n\n\"Enhän minä sen paremmin tiedä mitä se on. Minä vaan, kun alakeittiöstä\ntullessani kuulin porinaa, raotin salin ovea ja toisella silmälläni\nkatsoin sisään, mutta kuultuani että puhe oli nuotan vetämisestä ja\ntarpomisesta, painoin oven kiinni. Sielläpä he vetäkööt ja tarpokoot\nmoiset nuottansa vaikka tappuroiksi\", sanoi emäntä hieman\nkyllästyneellä tavalla.\n\nSen sanottuaan emäntä kopperehti pirtistä pestäviä astioita syliinsä ja\nlähti jälleen alakeittiöön.\n\nEmännän mentyä tuntui Tapanista pahalle emännän vastenmielisyys, kun\ntiesi olevansa insinöörin palvelija; ikävähän on viipyä talossa, jossa\nei voittaisi talonväen myötätuntoa. Kuitenkin hän toivoi puolan\ntekemisellään jonkun verran parantavan asemaansa. Senpätähden Tapani,\nkun sai viihtensä puolatuksi, lystikkäästi hymyillen sanoi: \"Pian on\nlyhyt virsi veisattu, käsi on tyhjä, toisessa ei mitään.\"\n\n\"On virrelle jatkoa, jos sitä haluttaa, tuolla naulassa seinällä\",\nvirkkoi iloisesti toinen tyttö. \"Se ei lopu, vaikka vähenee, kuten\nviisussa lauletaan, että\n\n    Raha ei lopu, vaikka vähenee,\n    sano' Rannanjärven Jukka;\n    vaan jos ei isäni irti pääse,\n    niin pojanki perii hukka.\"\n\nSen sanottua rupesivat kumpanenkin tyttö yhteen ääneen laulamaan sitä\nlaulua ja laulaessaan tarkastelivat kankaitaan, olisiko loimia\nkatkeillut tai niisissä mitään joutunut epäkuntoon. Huomattuaan kaikki\nolevan hyvässä kunnossa rupesivat he taas uudestaan kutoa ravistamaan,\nTapanin tehdessä puolia.\n\nMutta nyt alkoi kuulua liikettä, josta saattoi kuulla että kokousmiehet\ntulevat kokoushuoneesta ulos. Nyt Tapani seisatti puolansa teon ja\nlähti sisälle. Dampbell, nähtyään Tapanin, huudahti iloisesti: \"Johan\nolette täällä juuri kuin varis tullut puheilleen Maarian aikana.\"\n\n\"Olen ollut jo kotvasen tuolla pirtissä\", sanoi Tapani tyynesti ja\nodotti käsketäänkö häntä istumaan, vai esitetäänkö mitä tehdä.\n\nDampbell oli nyt tavattoman virkeällä tuulella vielä sentähden kun oli\nkylän miesten kanssa saanut niin paljon puhua ja luuli niiden jääneen\nhänestä ikimuistoisesti pitämään. Oikein ihastuksen leimu näkyi\nkasvoissa, kun hän alkoi Tapanille melkein hätiköiden puhella: \"Meillä\non tässä kylässä tilusten rajottaminen ja päätettiin huomenna alottaa\ntyö tämän talon ja tuon Sivolan välirajalta. Mutta nyt pitäisi saada\ntehdyiksi taulun jalat jo tänä iltana valmiiksi. Osaisittekohan niitä\ntehdä? No, ehkä, kun minä neuvon.\"\n\n\"Luulen osaavani neuvomattakin\", sanoi Tapani tyynesti.\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt maanmittarin taulua?\"\n\n\"Olen käyttänytkin.\"\n\n\"Käyttänyt! Missä?\"\n\n\"Tuolla Raudusjoen kylässä, silloin kun siellä oli suurijako, olin\nmaanmittarilla kättä pitempänä ja löin linjoja ulos että hurisi. Kun\npahasta penikasta olen ollut tarkka ampuja, niin opin heti tarkaksi\nkepittäjäksi, tarkemmaksi ketään muita. Sitä tietä pääsin\nharjottelemaan taulunkin käyttöä ja hyvin se veteli, vaikka olin vasta\nkuusitoistavuotias poika-vökäle.\"\n\n\"Te sanoitte kepittäjäksi. Meillä ei saa linjan staakottamista sanoa\nkepittämiseksi. Se on keppi millä lyödään kylän koiraa tai vierasta\nsikaa, ja linjastaaka on staaka\", sanoi Dampbell päätään nyökyttäen\nsanainsa mukaan ja kasvoissa näkyi pahan ilman merkkejä. Siitä\nkuitenkaan, mitä hänen mielessään oli, ei hän nyt virkkanut mitään,\nosotti vaan perikamarin sopesta säkistä ottamaan taulun kannan ja\ntekemään siihen jalat.\n\nTapani oli ulkokausteelta löytänyt kolme kuivaa aidan seivästä,\nleikannut ne tarpeellisen pitkiksi ja toi ne pirttiin höyläilläkseen,\naikoen tehdä niistä sukeat ja hyvät jalat. Ne olivatkin jo\nvalmistumaisillaan, kun Dampbell pitkästä piipustaan oikein kiivaasti\nvedellen savuja tuli sinne ja silmissä näkyi outo kiilto. Nyt hän\npitkästä nenästään puhalti sakean savun pitkin partaansa, jotta koko\nparta oli hetken savupilveen peittyneenä. Sitten otti yhden ja toisen\njalan teoksen, katseli niitä pitkin ja hieman vihelteli. Sitten punalti\npäätään ja sanoi: \"Ihme olisi ollutkin, jos taulun jalat olisivat\nsyntyneet minun neuvomattani, ainoastaan sillä mahdilla että on nähty\nRaudusjärven maanmittarilla.\"\n\nTapani tunsi tyrmistyvänsä eikä tiennyt mitä tehdä, mutta kysyi\nkuitenkin: \"Mikä näissä on vikana? Minkälaiset ne sitten pitää olla?\"\n\nDampbell vetäsi nyt taas piipustaan aikasen savun, minkä vetäsi\nhenkeensä ja ylpeän näköisenä puhalti sen ylöspäin ja sanoi: \"Kun te\npyydätte neuvoa, niin minä neuvon ja niin on aina tehtävä; minä sanon\nvastaisen varalta... Katsokaa nyt, onko nämä suorat? Ne pitää olla\naivan suorat. Nämä kyllä voisivat välttää Raudusjärven maanmittarille\nja monelle muulle, vaan minulle ei vältä se joka Raudusjärven\nmaanmittarille ja monelle muulle.\"\n\n\"Onko näissä liikaa paksuutta?\" kysyi Tapani alakuloisesti ja katseli\npitkin niitä jalkoja.\n\nNyt Dampbell otti Tapanin kädestä taulun jalkapuun ja puristeli sitä ja\nviimein ajatusalta sanoi: \"On vähän. Se pitää olla noin kouran\ntäyteinen, että sormien nenät yltävät ympäriinsä.\" Sen sanottuaan lähti\nsisälle ja veteli savuja mennessään.\n\nTuskin oli Dampbell pannut pirtin oven kiinni, kun tytöt keskeyttivät\nkankaittensa kudonnan ja kääntyen Tapaniin kysyivät: \"Mistä sillä\ntuolla vökäleellä on sellainen äkä sitä Raudusjärven maanmittaria\nvastaan, että on ihan purra, pistää... Kuulostaa ettei soisi ei\nsyödyille mailleen.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Tapani.\n\n\"Kun te ette sanoneet, että hulluille ja herroille ei keskitekoista\nkalua saa näyttää.\"\n\n\"Mahdoitte te sanoa.\"\n\n\"Oli ihan jo suuni aukeamassa, vaan ei tullut kuitenkaan sanotuksi. Kun\nvaan olisi irti päässyt, niin olisi kyllä mennyt kuin itsestään.\"\n\n\"Minä olin sanomassa, että 'mistä sika satulan tietää?' Moinen\nkarvaturri, on kuin minkähän hapsen-katti\", sanoi toinen tyttö ja\nkääntyi kankaaseensa päin.\n\nTapanista tuntui somalle että tytöt myötätuntoisuudellaan maksoivat\nhänelle puolan tekopaikan.\n\nTapani höyläsi nyt ne taulun jalat aivan suoriksi joka puolilta ja\nveitsensä hamaralla lykkäsi ne kiiltävän sileiksi. Sitten otti yhden ja\nlähti sen kanssa Dampbellilta kysymään, mitä se vielä olisi vailla ja\nmiten pitkät ne pitää olla.\n\nDampbell mitteli ja koetteli sitä moneen kertaan, laittaen niin\nkalttoon asemaan kuin taulun jalka tulee olemaan, mutta ei näkynyt\nkuitenkaan tietävän sen varmaa pituutta. Sitten hän kuitenkin määräsi\npituuden ja katseli sitä jalkaa pitkin kaikilta puolilta ja\ntyytyväisenä sanoi: \"No kyllä niistä nyt tulee hyvät, kunhan kaikki\nkolme tulevat tämmöiset.\"\n\nTaulun jalat tehtyään Tapani meni kysymään, mitä vielä on tehtävä,\nmutta Dampbell oli ystävällinen ja käski istumaan siksi kunnes hän\nkerkiää opettamaan miten paperi on pantava tauluun.\n\nTapani tiesi, että kyllä hän osaa senkin panna, mutta nyt hän ei sitä\nsanonut; oli sen opin saanut taulun jalkoja tehdessään, että tässä\npalveluksessa ei saa sanoa mitään osaavansa, vaan aina on käytävä\navossa suin kysymässä neuvoa, vaikkapa neuvokin veisi päin mäntyä.\n\n\"Se Raudusjärvellä toimiva insinööri minusta piti ja pyysi oppiinsa,\nvaan kun en osannut kirjottaa ja vanhempani eivät päästäneet, niin jäi\nsikseen.\"\n\n\"Mikä sen insinöörin nimi oli, joka Raudusjärvellä jakoi?\"\n\n\"Se oli Kastreeni.\"\n\n\"Kastreeni!\" huudahti Dampbell, \"mikä insinööri se Kastreeni on.\nAinoastaan maanmittarin sisäänkirjotettu apulainen. Insinööriä ei ole\nkuin kaksi koko läänissä, minä ja yksi Tegström.\"\n\nDampbellin sanoissa kuului jotakin sellaista, että Tapani ei tuntenut\nosaavansa puhua ja jäi siis äänetönnä istumaan.\n\nNyt Dampbell tahtoi Tapanille antaa tietää, mitä hän ajattelee Tapanin\nsuhteen ja kautta rantain ensin puheli, miten hän, juuri hän on ihan\npelkistä talonpojan pojista opettanut maanmittarin apulaisia ja\ntoimittanut ihan sisäänkirjotetuiksi oppilaiksi, joista kaksi on tullut\naivan maanmittareiksi. Muut maanmittarit eivät ole kukaan saaneet\ntalonpojista opetetuksi minkäänlaista apulaista.\n\nSitten pani taas vereksiä tupakkia piippuunsa, johon Tapani antoi\ntulen. Vedeltyään muutamia henkisavuja Dampbell alkoi: \"Kyllähän minä\nsen sanon, että jos varsinkin olisitte naimaton, niin kyllähän minä\nteistä miehen tekisin... No, se on tehty mikä on tehty. Jälelle\nmennyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Kyllähän niitä vielä keinoja\nlöytyy teidänkin suhteenne, kunhan tässä koteudutaan. Se on pääasia\nettä opista otatte vaarin. Se on pääasia se.\"\n\nViimeisen lauseensa Dampbell lausui erinomaisella painolla ja katsoi\nTapanin silmiin, mitä se siihen vaikutti.\n\n\"Mitenkäpäs muuten\", kuului Tapanin suusta hieman katkonainen murahdus,\njosta kuitenkin kuului salainen vastenmielisyys, sillä koko Dampbellin\npuhe tuntui hänestä olevan vaan kunnioitusta tavottelevaa laatua.\nSenpätahden hän jäikin mykäksi istumaan tuolillaan ja hieman tympein\nkasvoin katseli vainion perillä työskentelevää ojankaivajaa.\n\nSiihen Dampbellkin terotti silmänsä ja hymähti halveksivan hymähdyksen\nja sanoi: \"Katsokaahan tuota työmiestä, miten se päivään katsoen tekee\ntyötä. Olen lystikseni päiväkauden seurannut sen liikkeitä. Katsokaahan\nmiten se jämpii kuin itikka ravassa ja siitä mojahtaa seisomaan.\nKatsokaahan kun se taas katsoo aurinkoa, että tuohonko se karahkaan\ntarttui, kun se ei siitä pakene mailleen päin... Nyt se taas kumartui\nja sai kun saikin multaa lapiolleen. Katsotaanhan montako kertaa se\nheittää ennenkun taas seisoo. Se oli kolmas lapiollinen. Se oli neljäs\n... viides, kuudes ... seitsemäs ... kahdeksas ... yhdeksäs ...\nkymmenes... Mutta paljohan sitä nyt tuleekin... Ahaa, jopa tuli pää\nvetävälle. Nyt kai se sietääkin huokasta pitempään, kun kerrassaan\nyksitoista kertaa viskasi multaa. Eihöhän tuo jo istukin... Kas niin!\nEnkös arvannut. Hahaa! nyt se istuu ja ihmettelee kun tuo aurinko ei\ntänäpäivänä muista laskeutuakkaan.\"\n\nDampbell oli nyt unohtanut piippunsa imemisen, joten se oli sammunut,\nja nousi nyt kävelemään lattialle ja kävellessään kaiveli piipustaan\nperiä kaataakseen ne uunin edessä olevaan sylkilaatikkoon. Tätä\ntehdessään hän päätään punoen oikein uhkaavasti puheli:' \"Joshan\nolisit, ukko, minun työmiehenäni, niin muuttuisivat sinulla tavat, kun\nminä kerran kävisin tuolla työmaalla. Lähtisi kyllä miehestä tauti, kun\nminä ärjäsisin. Mutta talonpoika on talonpoika vaikka missä. Ne\ntyömiehetkin pitävät isäntiä vaan vertaisenaan, naureskelevat vaan kun\nmenee isäntä kiirehtimään. Vaan herrasmies ja vielä sitten minunlaiseni\nherrasmies kun on käskemässä, niin silloin on leikki kaukana. Ei muuta\nkun tukka suorana ne menevät kun minun ääneni kuulevat.\"\n\nNyt Dampbell oli taas saanut piippunsa palamaan ja veteli siitä\näänettömänä henkisavuja, joiden välissä piippunsa varrella kirjotteli\nilmaan, josta ei Tapani tiennyt mitä se merkitsi ja mitä hän kirjotti,\nmuuta kuin S-kirjaimen näkyi aina ensiksi tekevän. Tätä tehdessään\nDampbell salaisesti vilkuili Tapaniin, nähdäkseen mitä hänen viimeinen\npuheensa vaikutti.\n\nTapani, joka selvään huomasi että häntä ja yleensä tulevia työmiehiä\nvarten oli se koko puhe, oli kuin kynsille lyödyn näköinen ja\nalakuloisesti sanoi: \"Sehän se taululle paperin pano oli puheena, kun\nminä sen osaisin panna.\"\n\n\"Kyllä se osataan\", sanoi Dampbell kohteliaasti. \"Ottakaahan tuolta\nsäkistä taulu ja instrumenttilooda käsille.\"\n\nKun Tapani toi määrätyt kapineet, niin Dampbell otti sen kapinelaatikon\nkäteensä ja oikein huomattavalla painolla sanoi: \"Tämä on\ninstrumenttilooda tämä ja tämän sisällä olevat aseet ovat\ninstrumentteja.\" Sitten hän aukasi laatikon, otti sieltä liimapalasen\nja rupesi neuvomaan, miten sitä kastellaan suussa ja sitten hivutetaan\ntaulun laitoihin, kun paperi on ensin kasteltu ja miten sitten sen\npaperin laidat vedetään siihen kiinni ja viimeksi käännetään nurkat.\n\nTapani nyökäytti päätään jokaiselle sanalle, merkiksi että kyllä hän\nymmärtää. Sitten hän otti taulun ja siihen pantavan paperin ja\nliimapalasen ja lähti pirttiin panemaan sitä paperia taululle ja\nitsekseen hymyillen ajatteli: \"Mitähän vikaa nyt tästä tehtävästä\nlöytynee.\"\n\nTapani kun oli Raudusjärven maanmittarilla jo satoja kertoja pannut\npaperin taululle, oli sen oppinut jo hyväksikin, ja nyt hän aikoi\nparhaansa mukaan tehdäkin. Hän kasteli paperin toiselta puolen aivan\nlikomäräksi ja pingotti sitte taulun kaikille kulmille, painaen niin\nkiinteälle kuin paperin vaan tiesi kestävän ja laidat liimattuaan\nkiinni meni keittiöön, jossa hellassa palavan tulen paisteessa kuivasi,\njoten paperi veti itsensä ihan helisevän kiinteälle. Sitten hän varsin\ntahallaan otti hieman aran näköisen muodon ja vei taulun insinöörin\nnähtäväksi.\n\nDampbell, nähdessään Tapanin taulun kanssa tulevan, muuttui asiallisen\nnäköiseksi ja laihat kädet jo itsestään ojentuivat ottamaan vastaan\ntaulua. Käsiinsä saatuaan hän katseli sitä kaikilta puolilta. Mutta\npitkän hetken sitä pyöriteltyään nyökäytti päätään ja sanoi: \"Kyllä\ntämä kelpaa\", ja kasvot menivät salaperäiseen hymyyn. Sitten hän\nystävällisesti sanoi: \"Tapani olisi hyvä ja ottaisi sieltä säkistä\nminun metsäsaappaani ja voitelisi ne. Ne ovat aivan menneen kesäiseltä\njäleltään hoitamatta.\"\n\nTapani kaivoi nyt säkistä käppyrään ja ihan kyrsäksi kuivaneet\npieksusaappaat, joiden kannatkin olivat poljetut länttään, että melkein\nvarren tyvi oli joutumassa kantapään alle. Nämät nähdessään Tapani\nitsekseen hymähti, mutta salasi ivansa ja meni pirttiin, johon jo talon\ntyöväkikin oli tullut. Tapanissa syntyi iva, ja kostoksi äskeisestä\ntaulun jalkojen moittimisesta näytti niitä kengän kantoja penkillä\nistuville miehille ja ivallisesti hymyillen sanoi: \"Tässä ovat\nherrasmiehen kengät, tässä.\"\n\n\"No on tottaperään.\"\n\n\"Ovat tottaperään pojan kengän kannat leiponeet rieskaa oikein\nemälailla.\"\n\n\"Vasikan jaloissa kai nämä ovat viimeksi olleetkin.\"\n\n\"No, ne ovat olleet korjuulla jos pidollakin.\"\n\n\"Ja vielä viitsitään kylään tuoda, vieläpä toiseen ja kolmanteen\npitäjääseenkin, tuollaisia, joita täällä ei raunioltakaan korjattaisi.\"\n\n\"No, elkäähän sentään. Saatte nähdä että humu kuuluu eikä köyhyyttä,\nkun näillä lähdetään huomenna metsään\", sanoi Tapani ja lähti\nhankkimaan lämmintä vettä, jossa ne liottaisi. Tapanista tuntuikin\nhyvälle että sai niissä kengissä työtä koko illaksi, eikä siis\ntarvinnut enää mennä sisälle kuulemaan niitä niin ikävälle maistuvia\nDampbellin tarinoita ja esityksiä.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nHuomenaamuna pirtin oviseinällä omituisessa kaapissaan oleva\nsuuritauluinen ja harvaan kävellä lonksautteleva seinäkello näytti jo\npuolen tuntia yli yhdeksän, kun pirtin ovelle ilmestyivät emännän\nkiireiset kasvot ja sanat kuuluivat: \"Herra kutsuu kenkiään!\"\n\nTapani ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi pystyyn, koppasi\norrelta ihan tekokuosilleen oijotut ja voidellut kengät, joita hän\nvarsien suista kantaen lähti viemään sisälle, missä Dampbellin kiiluvat\nsilmät näkyivät sängystä. Nyt hän kuitenkin, nähtyään kenkänsä niin\npulskan näköisinä, kohosi istualleen, otti käteensä ja hymyillen sanoi:\n\"No nythän ne ovat aivan kuin uudet. Kiitos, kiitos... Mutta jokos\nsiellä on miehiä metsään lähtemään?\"\n\n\"Jo aikoja sitten. Jo kuutta käydessä tulivat.\"\n\n\"Hm ... vai jo kuutta käydessä. Mitä ne ovat tehneet?\"\n\n\"Laania laskeneet, mikä parasta olisi osannut, ja mittatikkuja ovat\nviroikseen vuoleskelleet, että niitä vissiin on kolmille vitjoille.\"\n\n\"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan.\"\n\n\"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos\nei enempikin.\"\n\n\"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien\ntavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä\nkun lähdetään, niin siinä ei ähketä\", sanoi Dampbell, punalteli päätään\nja nousi pukeutumaan.\n\nKului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin\ntalon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä\naseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle,\nmissä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina\nsekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.\n\nViimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä.\nJo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään\nja ärähti: \"Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja.\"\n\n\"Mitä tankoja?\" kuului ääni joukosta.\n\n\"Keppejä\", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta\nsilmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.\n\nDampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon.\nKun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme\nkeppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi\nkatsoen ne käskee lyödä.\n\nTalon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa\npitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä\nkatsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: \"Ei mene\nnyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa\nmäärättiin ja johon rajan täytyy tulla.\"\n\n\"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!\" ärjäsi\nDampbell ja huusi: \"Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä\ntehdään.\"\n\nTämän kuultuaan Tapani, kun joutui linjaa kepittämään, kehotti miehiä\nlyömään oikein leveäksi, varsinkin sentähden kun isännältä kuuli että\nse menee väärään, saadakseen siten nähdä minkänäköiseksi Dampbell\nsitten muuttuu kun joutuu jälkiään korjaamaan.\n\nMitä likemmäksi Saralan niittyä tultiin, sitä selvemmäksi kävi\nkaikille, että linja menee väärään. Mutta ylimielisille poikasille se\nvaan antoi intoa lyödä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja yksi lotina\nkuului vaan metsän syvyyteen tunkeutuvan aukon perältä, mistä tulisina\nsalamoina välkkyivät kirkkaat kirveitten terät ja rytisten kaatuivat\nkomeat puut.\n\nSaralan isännän mieli meni oikein katkeraksi, nähdessään parhaan\nsäästömetsänsä kaatuvan tällä tavalla. Hän ei kuitenkaan puhunut\nmitään, kuljetteli vaan taulua ja taulun kapineita mukanaan, kun\nDampbell tarkasteli Tapanin lyömiä keppejä ja oli niitä hieman\nliikauttavinaan, muka korjatakseen.\n\nTultiin viimein niitylle, jossa linja katkasi melkein puolen latoalaa\nSivolan puolelle. Silloin Dampbell oikein hartiain voimasta kävellen\ntuli niitylle ja käski mittarien ottaa \"tuolta puron äyräältä kujan\naidasta mitta tähän linjaan.\"\n\nTätä mittausta ei Dampbell uskonut mittarien varaan, vaan meni itse\nnäkemään ja seurasi mukana nähdäkseen omilla silmillään kuinka paljon\nsitä on. Sen tehtyä käski kaikkia sinne, mistä tämä linja lyötiin ulos,\nja itse lähti osaksi juosten ja osaksi kävellen ja hyppien puulta\npuulle, näyttääkseen miten asialla on kiire, ja kovinpa huohotti mies\nparka päästyään linjan päähän.\n\nNyt Dampbell istui hakatun puun tyvelle, otti taskustaan paperin\npalasen ja kynän, jolla rupesi polvensa päällä laskemaan ja sanoi:\n\"Tässä ei tarvita taulua, saadaan laskemalla.\"\n\nMutta siinä kiireissään hän laski väärin, joten toinenkaan linja ei\ntavannut määrättyä paikkaa, ainoastaan puolen verran läheni sitä kujaa,\nmihin sen piti tulla. Nyt Dampbell repäsi korvallistaan ja\nepätoivoisesti kiljahti: \"No p----le... Missä nyt on vika! Varmaan on\nmitassa vika, mitassa se on vika! P----leen p----le! Mitassa se on\nvika.\" Sen sanottuaan lähti taas painaltamaan sinne lähtökohtaan. Mutta\nylimieliset poikaset alkoivat porista:\n\n\"Tämäpä lystiä!\"\n\n\"Hirveän lystiä, sanoi kaupungin tyttö.\"\n\n\"Ei, -- mutta riena nyt on asiassa! Sietäisi olla Luttusen Mari\npaikoilla, joka yhdeksän puun vuosikuntaisilla vesoilla kylvettäisi.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Meitä kaikkia eksyneitä, jotka emme osaa luvattuun maahan.\"\n\n\"Onpa itse Faarao elossa; hän vie meidät takaisin Egyptin lihapatojen\nääreen.\"\n\n\"Mutta meidän suuripartaisella Faaraollamme on yhtä tyhjä pata, luulen\nminä, kuin meillä kaikilla muillakin onnettomilla erämaan\nmatkalaisilla.\"\n\n\"Jospa se onkin itse Mooses, joka tuolla savua suitsuvalla\ntaikasauvallaan saa meille kalliosta irti ihan rautakylmän ja\nhopeankirkkaan vesivirran juodaksemme ja kylpeäksemme täällä\nhelteisessä korvessa.\"\n\n\"Ei janota vähääkään. Nälkä kurisee suolissani kuin parvi sammakoita.\"\n\n\"Sama on täälläkin.\"\n\nNäin porisivat ylimieliset pojat, palaillessaan takaisin samaan\npaikkaan vielä kolmannen kerran. Mutta vaikka miehet yksitellen sieltä\nvetäytyivät paikoilleen, ei Dampbell ollut sitä näkevinänsäkään, laski\nja laski vaan sitä äskeistä laskuaan, väliin ravistaen päätään että\nparta tärisi. Viimein hän kuitenkin huomasi että oli äsken ottanut\nsen matkan niitylle puolta pitemmäksi kuin se oli, joten se\nsyrjäänmenemis-mitassa laskettuna vei vaan puolimatkaan.\n\nDampbell asetti nyt kolmannen linjan ja meni se nyt siihen mihin sen\npitikin. Vaan kovin oli isäntä nyrpeissään ja puhumatonna koko päivän\neikä kotiin tultuaankaan vienyt taulua eikä taulun neuvoja sisälle,\nvaan jätti portaille, ja mennen heti makuukamariinsa köllähti sänkynsä\npäälle, missä katseli lakeen ikäänkuin tahtoisi lukea niitä nauloja,\nmillä laipiolaudat olivat altapäin lyödyt niskoihin kiinni.\n\nDampbell huomattuaan isännän nyrpeyden tekeytyi emännälle tavattoman\nystävälliseksi ja pyysi hänet istumaan toiselle puolen pöytäänsä\npuhetoverikseen ja olivatkin jo iloisessa, leikinsekaisessa puhelussa,\nkun Tapani toi taulua ja taulun neuvoja sisälle, etteivät jäisi ulos\nyöksi.\n\nTapanin nähtyään emännän suuret silmät leimahtivat häneen iloisesti ja\nhän sanoi: \"Vai te sitä olette se Korpelan seppä, Harjulan Marian mies,\nkuten tää insinööri kertoo. Olette niin poikamiehen näköinen, partaakin\nilman, haimenia vasta...\"\n\n\"Tuskinpa sitä niin suurta lahjaa kuin partaa saanenkaan.\"\n\n\"Mutta muutenkin olette niin vihanta kuin heinä... Meidän tyttäret tänä\npäivänä jo eilisestä puolaristaan löivät arpaa. Tietysti leikillään,\nvaan se on tosikin toisena puolena.\"\n\n\"Sepä lystiä että minusta vielä tyttäret arpaa lyövät. Kumpika heistä\njoutui voitolle?\"\n\n\"Tietysti vanhempi, ettei kivikontti jäisi selkään.\"\n\n\"Panisi konttiin silkkiset viilekkeet ja suun alaspäin, niin ei olisi\nraskas.\"\n\n\"Mutta teistä nähden, kuulemma, on kumpaisenkin kontti yhtä raskas...\nVai niin, että te sitä olette se Korpelan seppä, joka Harjulan Marian\ntähden lähti kotoaan ihan tyhjänä pois. Olen teistä niin paljon\nkuullut\", sanoi emäntä katsellen Tapania ylhäältä alas ja alhaalta\nylös. Sitten hän kääntyi Dampbelliin ja sanoi: \"Sanasta sana tulee,\nkypenestä maa kytee. Mikäs se teidän nimenne on? En sitäkään tiedä,\nvaikka monta päivää ja yötä jo olette talossa ollut.\"\n\n\"Minun nimeni on Dampbell ja arvoni on maanmittaus-insinööri eli toisin\nsanoen komisioni-maanmittari.\"\n\nEmäntä hymähti ja sanoi: \"Vai Tomppelli... Mistä te sellaisen nimen\nolette kaivaneet; en ikänä ole ennen kuullut.\"\n\n\"Ei minun nimeni ole Tomppelli, vaan Dampbell\", kuuluivat insinöörin\nsuusta sanat ja nyt hän oikein pitkäveteisesti sanoi, että sen emäntä\noikein saisi päähänsä.\n\nEmäntä ei enää parsinut, vaan lähti pirttiin kuulemaan jos häntä siellä\nkaivataan, ja pirtin lattiaa kävellessään hymyillen sanoi: \"Vai\nTomppelli se on tuon suuripartaisen herran nimi!\"\n\n\"Tomppeli onkin ... kele aivan täydessä sanan merkityksessä, kun kolme\nlinjaa pieksätti meillä yhden rinnan ja yhdellä vaivaisella\nojelmuksella menetti kauniin kesäisen päivän\", kuuluivat penkillä\nloikovan talon rengin vihaiset sanat.\n\n\"Nimensä väärti on, sen sanon minäkin\", lisäsi siihen toinen penkillä\nloikova mies.\n\n\"Siitäköhän se isäntäkin on aivan kipeänä tuolla sängyn päällä. Kunhan\nei vaan pappia jouduttaisi tässä hakemaan\", sanoi emäntä nauraen.\n\n\"Vähemmästäkin olisi joku kipeänä, kun parhaan säästömetsän hakkuutti\naivan yksiksi siekaleiksi\", kuului miesten joukosta vakava ääni.\n\nSitä ei emäntä kuitenkaan ollut kuulevinaan, meni vaan taikinapyttynsä\nluokse ja siihen happanemaan laitettua taikinaa rupesi paksulla\nhierimellään hämmentämään ihan hartian voimasta, että leveällä\nriippuvat hameen helmat tutisivat.\n\nSiitä päästyään hän kääntyi kankaittensa takana oleviin tyttöihinsä ja\nsanoi: \"Kuulkaapas, se teidän päivällinen arpaesineenne on se Korpelan\nseppä, se Harjulan Marian mies, josta olette kuulleet, kuinka se\nMariansa tähden lähti kotoaan pois... Eikös lieteen katso silmänne kun\nukkomiehestä löitte arpaa.\"\n\n\"Vähätpä katsoisi lieteen. Löimmehän arpaa vaan puolarista, ja kunpa se\ntaas tulisi puolan tekoon, niin ystävänämme katselisimme. Mutta missä\nhän viipyy, kun häntä ei näy?\" sanoi vanhempi tyttö.\n\nToinenkin tyttö oli suutaan aukasemassa puolustamaan itseään, mutta\nsamassa aukesi pirtin ovi ja Tapani pistäysi sisään, kantaen kädessään\nDampbellin kenkiä, laittaakseen niitä kuivamaan. Tapanin nähdessään\ntytöt yhteen ääneen huudahtivat: \"Siinähän se on jossa sitä mainitaan.\nTässä olimme kaipaamassa hyvää puolariamme ja nythän se jo tulee. Eikös\nniin?\"\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Tapani kenkiä pujottaessaan orteen ja siitä\npäästyään meni puolarukin ääreen kuten ainakin tehtäväänsä ja rupesi\nalakuloisen näköisenä tekemään puolia, juuri kuin toisten pakottamana.\nMutta tytöistä Tapanin alakuloisuus tuntui tavattoman pahalta, kun\nolivat mananneet häntä puolan tekoon eivätkä löytäneet syytä mistä\nolisivat nyt paremmin kuin eilenkään päässeet puheluun. Mutta emäntä\nteki nyt tekosyyn. Hän tuli nyt aivan Tapanin luokse seisomaan; seisoi\nsiinä hetken oikein leveänä ja hymyili.\n\n\"Korpelan seppä\", sanoi hän viimein, \"-- mutta eipä kätenne ole\nniinkuin sepän kädet, ovat puhtaat ja valkoiset kuin kankurin kädet.\nTuskinpa meidän kankurienkaan kädet ovat niin valkoiset. Ojennappas,\nRiikka, kätesi rinnalle.\" Riikka keskeytti nyt kutomisensa ja ojensi\nhymyillen kätensä Tapanin käden rinnalle. Toinenkin tyttö seisautti\nkutomisensa ja valeli suurilla silmillään Tapania ja sanoi: \"Ne ovat\nvaan sepän kellon juotteita mitä äiti puhuu, että vieras olisi seppä.\nEihän tää ole mistään päin katsellen sepän näköinen. Sepäthän ovat\nsellaisia kumarahartiaisia köniä... Vai oletteko seppä? Sanokaapa\nitse!\"\n\n\"Kyllä... Mutta nyt en ole toiseen kuukauteen tehnyt sitä työtä, niin\novat käteni puhdistuneet\", sanoi Tapani tyynesti ja pysyi vaan\nalakuloisena ja lyhytsanaisena.\n\nTyttärien mielestä oli paha kun näkivät Tapanin alakuloisena, ja he\nkoettivat saada häntä iloisemmaksi kyselemällä hänen elämän\ntarinoitaan. Mutta kun Tapani vastasi vaan lyhyesti, ainoastaan sen\nmitä kysyttiin, niin tyttöinkin täytyi lopettaa kyselynsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli nyt viikon päivät kuljettu jo metsässä ja muutamina päivinä oli\nTapani ollut rajoja lyömässä omin päinsäkin. Dampbell oli vaan käynyt\nomia aikojaan katsomassa, tuleeko linjat tarpeeksi suuria ja muuta\nsellaista, jonka tehtyään oli aina tullut talon väen kanssa pakisemaan\nmitä milloinkin.\n\nSellaisessa paikassa ja lähtökohdassa, jossa ei ollut aivan varma\nsattuminen määrättyyn paikkaan, Tapani kepitti ensin kaitaisen\nkoetuslinjan siksi että saattoi kepittää, ja sitten kun näki minkä\nverran se meni syrjään määrätystä paikasta, laskemalla osotti siihen ja\nhakkautti leveäksi kun tiesi sen jäävän rajaksi. Tämä oli talon\nisäntäin mielestä niin mieluinen keksintö että rupesivat itse\nDampbellille kehumaan Tapania mainioksi rajain hakkauttajaksi.\n\nSitä ei kuitenkaan Dampbell sietänyt vaan lähti eräänä päivänä itse\nmetsään ja oli tavattomaan virallinen. Tänä päivänä kuitenkin linjat\nmenivät ensikerralla oikeaan, ettei tarvinnut parsia. Mutta iltasella,\nkun oli jo lähellä tavallinen kotiin lähtöaika, Dampbell löi vielä\nlähes kahden kilometrin pituisen linjan, joka päättyi Sorajärven\nrantaan. Tämän alkuun pantua hän määräävällä äänellä huusi: \"Se pitää\nlyödä leveäksi ja viedä järveen asti.\" Sen sanottuaan hän lähti taulun\nkantajan kanssa kotiin.\n\n\"Eivät kerkiä tänä iltana Sorajärveen, sinne on siksi pitkältä ja\nvankkoja metsiä\", sanoi taulun kantaja lähtiessään Dampbellin jälkeen\nkävelemään.\n\n\"Se on pakosta keritä, kun minä olen määrännyt.\"\n\nTaulun kantaja ei vastannut mitään, hymyili vaan ja käveli jälkeen.\n\nDampbellin kotiintulosta ei ollut pitkäkään aika kulunut kun jo\nmiehetkin tulivat kotiin ja viskelivät kirveitään mikä mihinkin\nloukkoon, että yksi kolina kuului, jonka jälkeen kiivas porina rupesi\nkuulumaan pirtistä.\n\nTämän kuultuaan Dampbell heti arvasi, että linja oli heitetty kesken ja\nkiivastuneena hän käveli edestakasin salin permannolla. Samassa\nilmestyikin sinne Tapani, jolta hän heti kysyi: \"Minkälaiseen paikkaan\nse meni rannassa, menikö se lahden pohjaan vaiko syrjään?\"\n\n\"Se jäi kesken ja miehet sanoivat menevän väärään\", sanoi Tapani\nvarovasti.\n\n\"Kesken!\" ärjähti Dampbell, \"enkö minä sanonut että se pitää viedä\njärveen!\"\n\n\"Sanoitte kyllä, mutta miehet lähtivät pois. Sanoivat menevän väärään.\"\n\n\"Väärään... Väärään linja!\" kertasi Dampbell kiukusta kähisten. Sitten\nhän tömäytti kantapäätään lattiaan ja kirkui: \"Enkö minä sinulle\nsanonut, että se pitää viedä järveen, ja sinä kehtaat tulla sanomaan\nettä miehet lähtivät kesken... Minä näytän sinulle huomenna, että eivät\nlähde miehet kesken, eikä ennenkun minä lupaan.\"\n\nTapani ei tähän virkkanut mitään, istui vaan kuin tuomittu ja katseli\nmaahan. Tunsi että on paras pysyä äänettömänä.\n\nTapanin äänettömyys ei kuitenkaan Dampbellia lepyttänyt, hän vaan yhä\npuhki katsellen syvillä kiiluvilla silmillään kuin mato mättäästä ja\nmatki Tapanin sanoja: \"Väärään sanoivat menevän... Lähtivät kesken\npois... Ne ovat päällikön sanoja ne!\"\n\nTapani nousi viimein ja salin loukosta otti ne Dampbellin\nlänttäkantaiset kengät ja nöyrästi sanoi: \"Nämä kai minä saan viedä\nhoitaakseni?\"\n\nNämä sanat olivat kuin tulta olisi tervaan pannut. Dampbell huusi että\nparta tärisi: \"Kysyäkö sinun vielä sitäkin pitää, mokoma vääräpolvi!\"\n\nTämä vihlasi Tapanin sydäntä niin, että piti lähteä kiireesti ulos,\nettei Dampbell näkisi hänen kyyneliään.\n\nEtuhuoneessa oli emäntä odottamassa milloinka hän saisi sille herralle\nlaittaa iltasta ja sattui juuri Tapania vastaan silloin kun tältä\npuhkesi huokaus ja kasvoille tulvahtivat kyyneleet. Hän otti Tapania\nkädestä kiinni, veti kyökkikamariinsa ja kysyi: \"Mitä se teille puhui,\nkun se niin koski... Sanokaa nyt minulle.\"\n\n\"Se osasi sanoa niin pahasti että ikäni muistan.\"\n\n\"Mitä se sanoi? Sanokaa nyt minullekin.\"\n\n\"Se soimasi näitä jalkojani, kun ne ovat näin polvista sisäänpäin, joka\non äitini vika... Ne ovat olleet syntyessäni ulospäin väärät, ja äitini\non kapalovyöllä kiristänyt niitä oikaistakseen, ja siten kasvatti\npolvijäsenet sisäänpäin vääriksi... Olen niistä kärsinyt ja hävennyt\nikäni ja sitten kun vielä soimataan, niin ennen antaisin lihaani\nleikata, ennenkuin sellaista kuulisin.\"\n\n\"Ja tuo järjetön rupee tuollaisia vikoja soimaamaan... Vihellä sinä,\nminä pyöritän\", sanoi emäntä ja pyöritti kättään, minkä etusormi oli\nojennettu suoraksi ja toiset olivat nyrkkiin puristetut. \"Mutta minä en\ntuota mokomaa teidän sijassanne olisi jättänyt sanattoman saaren\npäähän. Minä olisin antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta. Olisin minä\nsanonut, että kävele itse ensin terät kengistäsi, ennenkun varsilla\nrupeat kävelemään, ja soimaa sitten vasta toista\", porisi emäntä ja\nleveät kasvot olivat vihasta hohtavan punaiset.\n\nEmännän puhe tuntui Tapanista hyvälle, mutta ei mielestä sentään\nkatkeruus poistunut. Koko yönä ei Tapani saanut unta, joten kesäinen yö\ntuntui joulun aikuistakin yötä pitemmältä.\n\nKun vihdoinkin aamu tuli, niin Tapani ennen muiden nousua meni\nkaivolle, jossa hän virkistääkseen nukkumattomia silmiään pesi kasvonsa\nkylmällä vedellä.\n\nKun ei ketään näkynyt liikkeellä, niin hän meni vielä vuoteelleen ja\nsamassa kun kallistui maata, menivät silmät uneen ja ajatuksetkin\nsammuivat samassa.\n\nHerättyään Tapani ajatteli, että tänä päivänä ei hän tee mitään muuta\nkuin mitä käsketään. Mutta kun kello jo oli lähes kymmenen eikä sisältä\npäin vieläkään kuulunut kenkäin kaipuuta, arvasi hän että niitä\nodotetaan häneltä. Nyt hän laittoi itsensä vasiten kylmäverisen\nnäköiseksi, puristi hampaansakin yhteen ja lähti viemään kenkiä.\n\nDampbell oli jo ylhäällä ja asetti kartalta taululle niitä rajoja,\nmitkä sinä päivänä tulisivat avattaviksi, ja merkitsi taululle niitä\nmerkkipaikkoja, mistä lyötäväin rajain lähtökohdat otetaan kiinni.\n\nTapani kun ei huoneeseen tullessaan sanonut hyvää huomenta, niin\nDampbell arvasi Tapanin päässä olevan vielä illallista eikä ollut\nnäkevinäänkään, roppelehti vaan tulisella kiireellä tekemisensä kanssa.\n\nVaikka Dampbell ei mitään virkkanut, niin Tapani seisattui kuitenkin\npöydän luokse näkemään mille rajoille lähdetään ja odottamaan mitä\nkäsketään. Nyt Dampbell kesken työtänsä koppasi piippunsa, pani siihen\ntupakkia, sytytti itse ja rupesi vihasen näköisesti harmimaan siitä\nsavuja eikä vieläkään ollut tietävinään Tapanista.\n\nTapani nähdessään olevansa liikaa, niinkuin Piikin Kalle Pietarissa,\nlähti pirttiin, missä miehet kirveet kourissaan jo odottivat lähtöä.\nPirttiin tullessa menivät Tapanin kasvot hymyyn, kun oli huomannut\nDampbellin hötelöivän linjoja taululle asettaessaan. Tapanin kasvoissa\nnäkyvä mielihyvä veti kaikkien huomion puoleensa ja kaikki odottivat\navossa suin mitä hän sanoisi. Tämän huomattuaan Tapani vakavasti sanoi:\n\"Nyt näytään lähtevän Kytölän ja Kotilan välistä rajaa lyömään. Tästä\nKytölän ja Kotilan lähitse näkyy kulkevan ylimitan oikunen ruutulinja,\nsiitä näytään lyövän näin vitaan kahtaalle päin.\"\n\nKytölän renki löi kinttaitaan yhteen ja iloisesti huudahti: \"Ahaa\npojat! Nyt päästäänkin vileikköön, jossa taretaan ennenkun\nKytökankaalle on kolme maantien levyistä linjaa leivottu. Jo maar\ntaretaankin!\"\n\n\"Mutta Kotilan ukolle pitää saada tieto että se tulee näkemään, mitenkä\nhänen säästömetsällään on tänä päivänä viimeinen tuomio. Ukko riepu on\nvartioinut kuin piru piispaa sitä Kytökankaan petäjikköä, ettei\nsuksisauvaa ole miespolveen saanut ottaa. Minä lähden sanomaan ukolle\",\nsanoi Kotilan renki ja lähti hattu kourassa juoksemaan Kotilaan.\n\n\"Kyllähän siihen männikköön ei hakata monta linjaa\", jurautti\nKantolainen ja punalti päätään.\n\n\"Onkin tuo hulluutta tuolla tavalla mäskätä kuin tuossa meidänkin\nrajalla\", sanoi emäntä vihasena. \"Tuo meidän ukko on sellainen\nvasikanhäntä että sille saa tehdä mitä kukin tahtoo. Jos minä olisin\nollut isäntä, niin tulen olisin takonut moiselle metsän kaatajalle.\nIllalla minun pisteli kuullessani kun se säksenteli tälle Tapanille.\nSen sanon että jos minulle olisi sen tehnyt, niin korennon olisin\nsiepannut ja näyttänyt mistä on viisi hirttä poikki...\"\n\n\"Mitä se Tapanille säksenti?\" kysyi Soralan isäntä ja pyöreät silmät\ntuijottivat emäntään.\n\n\"Siitä kun tämä muka ei ollut teidän ja Lampelan välistä linjaa vienyt\npäähän asti, Sorajärveen. Siitä se säksenti ja vielä pahempaakin, ihan\nhävytöntä...\"\n\n\"Vai sitä linjaa perille asti... Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle\nkuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä\nraiskata niin kurjasti kuin tämän talon\", sanoi Soralan isäntä\nvihasella äänellä.\n\nMutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:\n\n\"Missä miehet?\" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin\npulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.\n\nSanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin\nDampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua\nedellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin\nsille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja\ntoiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on\nlähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun\ntököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: \"Vitjat\nsuoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!\"\n\n\"Viisi tikkua, viisi kyynärää\", kuului mittarien suista yhteen ääneen\nja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.\n\nTapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli\nnäkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei\nollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen\nja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes,\nvaikka sen piti olla yhdeksäs.\n\nTämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty\nkartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta\nmenemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen.\nKotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä\nja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen\noli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi\nnäkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa\nsuin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: \"Ei\nse siitä tule raja, täältä se tulee...\"\n\nDampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: \"Tuosta\nauki!\" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn\nsuuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen\nsuunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet\nhuusivat: \"Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille.\"\n\n\"Minä sanoin että lyökää auki!\" kirkui Dampbell että parta tärisi.\n\n\"Ei lyödä, ei lyödä!\" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin\npolkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: \"Minä sanoin että lyökää auki!\nTiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!\"\n\n\"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo\nte tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä\npartasuut puhuneet ovat!\" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen\nlisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.\n\nSilloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen:\n\"Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!\" lensi Kytölän rengin luokse, ja\nennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille\nja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi\nkintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet\njalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: \"P----leen tomppeli.\"\nDampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi:\n\"Puukottivat, puukottivat, puukotti p----le!\"\n\nSitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja\nunhotti piippunsakin siihen taulun luokse.\n\nNähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin\ntarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan\nmarjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä\nnäreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan\nnykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.\n\nKun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti:\n\"Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle\npaikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman\nDampbelliä. Eikös niin, Tapani?\"\n\n\"Osaamme kyllä\", sanoi Tapani, \"mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä\nhyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun\nhaltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule\nmuuta kuin pitkä nenä tuolle herralle\", sanoi Tapani vakavasti. Sitten\nhän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja\nlähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.\n\nTällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa\nkaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella:\n\"Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja\nhammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja\nkanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä\npää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni.\"\n\n\"Onko siinä suurikin haava?\" kysyi Tapani.\n\n\"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin\nvitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole\npuukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu\nolisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan.\"\n\nNyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten\nkuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle\nviemään Dampbellin piippua.\n\nDampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat\nlevottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: \"Toitte\ntoki piippuni... No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että\nmiehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat...\nMaanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan... Keisarin ja\nKuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole\nennen kuultu... Vaan kyllä minä näytän niille... Minä en lähde enää\nnimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies\npoliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja\npuukottavatko vielä lisää.\"\n\nKun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell\nsaatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja,\nsaadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti:\n\"Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan\nkirjotetuksi.\"\n\n\"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään\", sanoi Tapani\njäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen\nsaatavan siihen himphamppuun.\n\nNyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja\nrupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin\ntytöille puolan tekoon.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nNimismies oli määrännyt huomenaamuna kello kymmenen aikana ollakseen\npaikalla poliisitutkintoa tai muuta avun antoa varten. Eilis-aamuisen\ntapahtuman paikalle oli kokoontunut paljon muutakin väkeä, kuin\nainoastaan työmiehiä, joten metsä silmän kantamalta oli täynnä miehiä\nja naisia, kuin paremmassakin kesäjuhlassa. Naurusuin kuuntelivat\nkaikki kun Kytömäen renki lauleli tavallista rekilauluaan:\n\n      Rannanjärvi se vieterillä\n    ajeli letkuvilla.\n    Toisen muija vierellä\n    se poskilla hehkuvilla.\n\n      \"Isola vaan\", sano' Rannanjärvi\n    kun kirjotti herroja vastaan.\n    \"Talo on oma, vaan akka on toisen,\n    ja kolme on poikalasta.\"\n\n      \"Raha ei lopu, vaikka vähenee\",\n    sano' Rannanjärven Jukka.\n    \"Vaan jos ei isäni irti pääse,\n    niin pojankin perii hukka.\"\n\nTätä laulua kuulemaan seisattui nimismieskin ja kun laulaja oli\nviimeisen värsynsä ensimäisen lauseen oikein hartioitaan mukauttaen ja\nerityisellä voimalla laulanut, niin nimismieskin nauroi niin\nsydämellisesti että silmistä vesi tihisi.\n\nNyt olisi nimismies ollut valmis pitämään poliisitutkintoa, mutta\nDampbell ei sitä vaatinutkaan. Tahtoi vaan, että jos nyt joku\nkieltäytyy hänen käskyään tottelemasta, niin laitettaisiin sen talon\nkustannuksella hänelle mies sijaan.\n\nTämän sanoi Dampbell jyrisevän virallisella tavalla ja rupesi\npystyttämään tauluaan. Mutta Tapani punalti tuimasti päätään sanoen:\n\"Kyllä miehet hakkaavat kun viedään sille paikalle mistä on hakattava.\nEi kukaan tällaisia hirsimetsiään rupea mistä tahansa loukuttamaan\nmaahan.\"\n\n\"Mitä sinä puhut? Tiedätkö sinä kuka minä olen?\" ärjäsi Dampbell ja\nkohona hyppäsi Tapanin eteen.\n\n\"Tiedän kumpasenkin, sen kuka te olette, ja tiedän senkin että tämä ei\nole se paikka mistä se raja on tuleva, mitä tällä tarkotetaan. Sen\nrajan täytyy leikata tämä linja yhdeksännen paalun tuolta puolen, joten\ntämä yritys on ei vähemmän kuin viisisataa kyynärää kaukana oikeasta\npaikasta.\"\n\n\"Eikö tuo ole yhdeksäs paalu? Sanotko että ei ole?\" ärähti Dampbell,\nmutta kasvoissa näkyi hätäisiä väreitä.\n\n\"Se on kymmenes paalu.\"\n\n\"No p----le\", sanoi Dampbell vihaisesti ja lähti tarkastamaan paalua.\nTapanikin lähti sinne, ja oli Dampbell jo Tapanin paalun luokse\ntullessa kynnellään ruopostelemassa sitä ristin vieressä olevaa\nlastuperää ja ylpeästi huudahti: \"Mikä se tämä pykälä on? Osaatko sinä\ntämän lukea?\"\n\n\"Se on lastuperä ei mikään muu.\"\n\nNimismies, nähdessään että asiasta tulee kova intos, tempasi sen paalun\nmaasta irti ja ruoposteli hänkin sitä lastuperää. Mutta kohta hän\nnäytti Dampbellille paalua, rauhallisesti sanoen: \"Kyllä tämä on\nlastuperä tämä pykälä. Roomalainen kymppi tässä on oikeaa lukua.\"\n\nNyt Dampbell repäsi vihaisesti korvallistaan ja olisi punonut\npäätäänkin, vaan kaula oli kipeä. Viimein hän tuskaisella tavalla\nsanoi: \"Tuo kanalja, minkä petoksen teki tuo valepykälä.\" Sitten hän\nsanoi Tapanille: \"Menkää nyt ja lyökää se raja, minulla on nimismiehen\nkanssa asioita.\"\n\nTapani ei toista käskyä tarvinnutkaan, vaan lähti heti pitkin linjaa\nkävellä vihmomaan. Miehet lähtivät kynttä kantta perässä ja ylimielet\nhuutelivat ilosta mikä mitäkin. Mutta Kytölän renki päästi taas oikein\nkaikuvan laulun:\n\n      Pojan hevonen se kävelee ja juoksee\n    ja väliin se pystyyn hyppää;\n    tytöstä, josta en pitänyt,\n    en pidä vielä nytkään.\n\n      Talo oli pulska ja tyttö oli komea,\n    ja molemmat olisin saanut;\n    sitä hommas isä ja sitä hommas äiti,\n    vaan tyttö ei rakastanut.\n\nTätä laulaessa tultiin Kotilan ukon paalun luokse, johon Tapani nosti\ntaulun pystyyn ja viittasi suunnan. Samassa rupesi kirveitten lätinä\nkuulumaan ja jokaisen kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Taulun kantajakin\nihan käsiään nykerteli, sanoen: \"Sai se nyt tarpeeksi pitkän nenän...\nVaan eipä ilennyt seurata enää, kiitti kun pääsi lehvän taakse\nhäpeämään... Näkyy pahan luontonsa kanssa tottuneen peppuroimaan, menee\nihan silmittömäksi kun vaan nimeksikin saa jotakin aihetta. Nostaa\ntuollaisen mötäkän, nimismiehet kuljettaa paikalle, ja asiata ei ole\nkuin sihaus vaan...\"\n\nTapani ei puhunut mitään, koperehti vaan kiireimmän kautta saadakseen\nlinjan alkuun ja rupesi sitten sitä kepittämään. Mutta mieluinen hymy\nnäkyi hänenkin kasvoillaan.\n\nDampbell ei tänä iltana, miesten metsästä tultua, kysellyt ollenkaan\nmihin ja mitenkä linjat menivät. Oli vaan entistä lihmakampi ja puheli\nmiten hän tänä päivänä kirjotti eräälle vanhalle apulaiselleen ja pyysi\ntulemaan tänne jo ensi viikolla, että päästään kahdella joukolla\ntekemään työtä. \"Minä opetan\", sanoi hän Tapanille, \"kunnes\nharjaannutte, niin että minä tässä heinäaikana pääsisin joksikin\nviikoksi kotiin.\" Sitten hän puhui siitä tulevasta apulaisestaan, miten\noppinut ja sivistynyt, ja miten hupainen ja iloinen toveri se on.\nKertoipa vielä sen syntyperästä aina neljännestä polvesta asti, miten\nse on arvokasta sukua.\n\nTässä puheessa Tapani luuli tuntevansa jotakin semmoista sivuajatusta,\nettä hänen on opittava sitä kunnioittamaan niinkuin Dampbelliä\nitseäkin, eikä viitsinyt puhua mitään. Hän päätti vastedeskin olla\nsekautumatta tavallisiin ajanviete-tarinoihin, sillä se eilisiltainen\nsoimaus tuntui yhä niin pahalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli muutettu toiseen osaan Sarajärven kylässä ja oltiin majalla\nSarajärven Niemelässä. Tänä päivänä oli Dampbellille tullut uusi\napulainen, joten iltasella Tapanin kotiin tullessa hän vieraineen nousi\npöytänsä luota Tapania vastaan, kiirehtien sanomaan: \"Minun\napulaiskokelaani Korpela ja herra Gall.\" Viimeksimainittu puristi\nTapanin kättä ja katsoen terävästi silmiin, ikäänkuin tunteakseen,\nkysyi: \"Mitäs sinne metsään kuuluu?\"\n\n\"Eipä tuonne muuta kuin sitä tavallista kirveitten lätinää ja puiden\nrunkojen jymähdyksiä maan tunkaiselle kamaralle\", sanoi Tapani tyynesti\nja kääntyi kainalossaan olevaa taulua laskemaan huoneen tyhjälle\nseinustalle seinää vasten syrjälleen.\n\nTällä aikaa Dampbell siirsi kolmannen tuolin pöytänsä luokse, missä\nseisoi kirkas pullo ja valkoinen kannu täynnä kuumaa vettä ja täytti\nkolmannen juomalasin saman näköisellä keltasenruskealla nesteellä kuin\ntoisetkin kaksi lasia olivat täytetyt. Nyt Dampbell kädellään osottaen\nkohteliaalla tavalla sanoi: \"Tapani on hyvä ja tulee tekemään meille\nseuraa.\"\n\nTapani, nähtyään lasin, luuli siinä olevan teetä, ja koska hän lämpymän\ntakia tunsi suunsa kuivaksi, otti hän sen mielihyvällä ja kolautti\ntoisten laseihin, niiden sanoessa: \"Terve!\" vaikkei hän tiennyt mitä se\nmerkitsi. Nyt hän, katsoen toisten esimerkkiä ojenti lasia suuhunsa,\nluullen siinä olevan teetä. Mutta nenään tuoksahti väkevä haju,\njonkatähden hän kaasi suuhunsa vaan niin paljon että maun tunsi ja\nlaski lasinsa pöydälle.\n\nDampbell ja Gall palasivat nyt jatkamaan äskeistä keskenjäänyttä\npuhettaan eräästä Gallin kotipaikalla olevasta suuresta\nmaanviljelijästä, sen tiilisestä navetasta, sen kolmesta jalkavaimosta,\njoilla on oma koti, ja oikean emännän häijyydestä isännälle. Tätä\npuhuessaan herrat eivät olleet näkevinään, että Tapanin lasi jäi\ntäyteläisemmäksi kuin heidän. Sitten viimein ikäänkuin havahtuneena\nDampbell kohotti lasinsa toisten siihen kolautettavaksi ja nyökäytti\npäätään Tapanille. Tapani punalti hieman päätään ja sanoi: \"En huoli.\"\n\n\"Noo, morsiannakos Tapani aikoo olla?\" sanoi Dampbell ja työnti lasiaan\nlikemmäksi. Mutta Tapani pysyi jäykkänä.\n\nTämä nähtyään Gall katsoi Tapaniin läpitunkevasti ja sanoi ivallisen\nhalveksivasti: \"Teeskentelyä...\"\n\nSiitä kun ei ollut mitään apua, niin kääntyivät toistensa laseja\nkalistelemaan ja jatkamaan äskeistä puhettaan sen suuren maanviljelijän\njalkavaimojen pienimmistäkin yksityisseikoista, joka keskustelu\nikäänkuin kuljetti heidät puhumaan huonomaineisista naisista ja miesten\nmenettelystä niiden kanssa. Näistä puhuessaan he aina makeasti\nnauroivat ja Gall aina kääntyen Tapaniin kysyi: \"Tiedättekö te niistä\nmitään?\"\n\nTapani aikoi pysyä niittenkin kysymysten suhteen jäykkänä, vaan jo\nkerran punalti päätään ja sanoi: \"En tarvitsekkaan tietää\", ja nousi\nlähteäkseen pois.\n\nDampbell tämän nähtyään sanoi kohteliaasti: \"Istukaahan nyt siksi\nkunnes saatte meidän kumpaisenkin kengät hoitaaksenne.\" Tähän jatkoksi\nGall, tekeytymällä niin asialliseksi kuin taisi ja sanojaan asetellen\nsanoi: \"Tuota mi-minä va-vanhempa-pana mi-mie-he-henä o-otan\nva-vapaude-den a-anta-taa te-teil-le se-sen ne-neuvon e-että e-ei\nsa-saa va-van-he-hemmi-mille to-toksa-sautella se-senla-laisia\nsa-sanoja.\" Viimeisen sanansa sanoi oikein hartioitaan mukaan\nnujauttaen.\n\nTapaniin se ei mitään vaikuttanut, istui vaan pöydän sivulla hieman\nallapäin, nojaten oikean kätensä kyynäspään pöydän laitaan ja\nkorvallisen kämmeneensä, joten kätensä suojasta katsoi Gallin korvan\ntakana olevaa, kuolleen veren näköiseltä pohottavaan kohtaan\nhuolellisesti liitettyä paperipaikkaa ja sen alta valuvaa märkäpurosta,\nmikä näitä viimeisiä sanoja puhuessa puhkesi sen paperipaikan alta\nvalumaan kaulalle.\n\nSen näkeminen rupesi Tapania inhottamaan ja hän nousi aikansa kuluksi\nkäymään ulkona. Pitkän hetken perästä hän palasi taas katsomaan,\nmilloin saisi ne kengät.\n\nTapanin tullessa huoneeseen olivat kumpasetkin herrat lattialla\nkävelemässä, kasvot makeassa hymyssä, ja hänet huomattuaan sanoi\nDampbell polviaan väännellen: \"Koetappas sinä, Gall, osaatko panna\npolvesi kuten tuo Tapani ja kävellä sillä tavalla. Koetahan osaatko...\nKävelehän sinä Tapani tässä lattialla, että me näemme.\"\n\nGall rupesi nyt vääntelemään sääriään ja matkimaan Tapanin kävelyä,\nvaikka oli niin päissään että tuskin jaloillaan pysyi.\n\nTapani punalti päätään tulisesti ja syöksähti kahdella harppauksella\novesta ulos, lyöden oven raskaasti kiinni ja meni suoraa päätä\npirttiin, purren hampaitaan mennessään.\n\nPirtissä ei ollut enää ketään, vaan olivat kaikki jo menneet\nyötiloilleen, mikä minnekin. Ainoastaan russakoita ja luteita\njuoksenteli sekaisin pirtin kaikilla suunnilla, josta Tapani arvasi\nkaikkien ihmisasukasten menneen niitä pakoon. Niistä huolimatta Tapani\nkuitenkin istui pöydän päähän, nojaten päänsä käteensä, ja ajatteli\nkotiin lähtöä. Vaan kun ei ollut ottanut palkkaansa lainkaan niin\ntuumasi jäädä odottamaan erottamista, jonka syyn hankkimiselta\nDampbellin menettely hänestä näyttikin. Hän kuvitteli jo mielessään\nsitä hetkeä, kun hän huomenillalla tapaa kotona Mariansa ja pienen,\nkirkassilmäisen Hilmansa.\n\nTalon tytär oli kyökkikamarissa odottamassa, mitä herrat milloinkin\nhäneltä pyytävät ja milloin hän pääsee vuoteita laittamaan. Nyt hän\nilmestyi pirtin ovelle, kädessään kaksi paria saappaita, ja hymyillen\nsanoi: \"Nämä käskettiin Tapanin hoitaa hyväksi.\"\n\n\"Käskettiin! -- Kuka se käski!?\" sanoi Tapani ja tulta säihkyivät\nruskeanharmaat silmät.\n\n\"Ne herrat\", sanoi tyttö, heittäen kengät lattialle.\n\nTapani tempasi kengät varsien suista käteensä ja meni niin tuimasti\nkävellen sisälle että etuhuoneesta kuuluivat herroille Tapanin\nvihaisesti lähestyvät askeleet, ja he olivat nyt ihan hölmistyksissään,\nniin että valkeaiset näkyivät silmissä ympäri terästen heidän\nkatsoessaan vastaan, kun Tapani aukasi ovea. Tapani ei ovella viipynyt\nenempi kuin räväytti kengät huoneen lattialle, jotta ne pyörien menivät\nyli huoneen seinään asti. Sitten hän taas meni pirttiin ja laittoi\npäällysvaatteitaan päänalusekseen pirtin pöydänpään penkille, jossa\naikoi russakoista huolimatta viettää yönsä, kun ei tiennyt muutakaan\nsen parempaa paikkaa. Mutta ei aikaakaan kun pirtin ovi aukesi ja Gall\nhoippuen ja kumarrellen työntyi sisään, kantaen niitä kahta kenkäparia\nja yhä myötäänsä kumarrellen tolitti: \"Tota no, tota no, elkää\nmi-minu-nulle o-olko vi-vihassa-sa. Tota no me-mehä-hän o-ollaan\nvi-virkave-velje-jet. E-em-me ri-riite-le... Mi-minä nöyrärasti\npy-pyydä-dän te-teitä ho-hoita-maan nä-näitä sa-saappa-paita.\"\n\nTapani oli päättänyt olla mitään sanomatta ja antaa käytöksen ilmottaa\nmielensä, mutta nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan mitä hän tekee. Hän\nravisteli päätään ja katseli vihaisesti Gallia. Vaan tämä kun oli\nmelkein tolkutonna päissään, ei näkynyt katseesta ymmärtävän mitään.\nNyt Tapani tempasi penkiltä päänalukseen käärityn nuttunsa, vihaisesti\npuistalti sen suoraksi, suki päälleen ja lähti ulos mennäkseen johonkin\nkontuhuoneeseen yöksi ja mennessään murisi: \"Sitte lienee kumma, että\nminä en tänä yönä pääse tuosta itsekseen märkänevästä lurjuksesta\nerilleni.\"\n\nGall hoippuroi jälkeen, hokien: \"Tota no-noin, tota noin, ku-kuul-kaa,\nmi-minä sa-sano-non...\" Tätä tököttäen Gall tapasi lähellä ovea Tapanin\nolkapäästä kiinni, vaan Tapani ovea aukastessaan heilautti hartioitaan,\njotta Gall romahti lattiaan pitkäkseen, että romahdus kuului sisälle.\nMutta silloin Tapani oli jo ulkona ja ovi lupsahti kiinni.\n\nPahaa aavistaen sieltä tulla koppasi Dampbell katsomaan ja hätäisesti\naukasi pirtin oven, jossa Gall kompuroi seisaalleen kuin vasta syntynyt\nhevosen varsa ja hoki: \"Tota noin, tota no-noin.\"\n\nTalon tyttökin kuultuaan romahduksen kiirehti paikalle, mutta kun ei\nsen pahempaa näkynyt, kuin että juopunut oli horjahtanut, niin hän\nkiirehti ulos ja juoksi kartanolle Tapanin jälkeen ja hätiköiden sanoi:\n\"Äiti käski minun tehdä teille vuoteen tänne kyökkikamariin, vaan en\nsaata ennen tehdä ennenkun nuo herrat asettuvat.\"\n\n\"Missäs se talonväki nukkuu?\" kysyi Tapani ja seisattui.\n\n\"Tuolla vanhalla puolen ne nukkuvat kaikki. Sinne menen minäkin, kunhan\nsaan tämän perheeni asetetuksi.\"\n\n\"Onkos kyökkikamarin lukoissa salvat?\" kysyi Tapani, terävästi katsoen\ntyttöä silmiin.\n\n\"On. On jokaisessa lukossa salvat. Kyllä niitten takana säilytte, kun\nvaan pyöräytätte kiinni\", sanoi tyttö, samalla nauraen lystin\nnäköisesti.\n\nTytöllä näkyi olevan sanomista enemmänkin, vaan ei tiennyt mitä ensiksi\nsanoisi, seisoi vaan ja katseli päivettyneitä käsiään, jotka ulkotöissä\nollessa aurinko oli paahtanut ruskeiksi. Viimein hän punalti päätään ja\nsanoi: \"Pahokkaat tähän laittautuivat pataroimaan ja kursuamaan, ettei\nihmiset pääse yökautena nukkumaan... Mikä sen tuon tänä päivänä tulleen\nherran nimi on? Tomppeliko se tämä eilen tullut kuului olevan?\"\n\n\"Sen isopartaisen herran nimi on Tomppeli ja sen paikkapään nimi Kallo;\nsaatte muillekin sanoa\", sanoi Tapani nauramattomalla suulla.\n\n\"Kallo ja Tomppeli... Tomppeli ja Kallo ... ne ovat herrasväkeä ne!\"\nkummitteli itsekseen tyttö. Vaan portailta kuului Dampbellin\nherttaiseksi sommiteltu ääni: \"Hildaa!\" Silloin tyttö kätensä puristaen\nrintansa alle lähti juosta hynttyyttämään sisälle. Tapanikaan ei siinä\nkauvan seisonut, vaan aikansa kuluksi lähti kiertelemään talon\nruispeltoa, jossa täysipitkä, helmimäisillään oleva sankka ruis\nhuojahteli sinne tänne hengähdellessä yön hiljaisen tuulen.\n\nSieltä palatessaan Tapani tapasi Hiltan portaitten penkiltä istumasta\nja odottelemasta, sanoakseen että siellä on nyt vuode. Mutta kun Hilta\nsen sanottuaan ei noussut lähtemään pois, niin Tapanikin istui toiselle\npenkille, kun ei tuntunut nukuttavankaan.\n\n\"Te olitte viisas\", sanoi Hilta, \"te olitte oikein viisas, sanon minä,\nkun näytitte noille herroille sen mitä olivat vailla... Minä näin ja\nkuulin ovenraosta, mitenkä varsin kostoksi siitä kun te ette ruvenneet\njuomaan, että olisivat saaneet teidät oikein ilvehtimisensä esineeksi,\ntekivät sen että rupesivat teidän polvianne matkimaan. Tuo tänäpäivänä\ntullut herra sanoi, kun te oikein lujasti löitte oven kiinni: 'Onpa se\nlysti kun se siitä niin pahastuu, siitä on meille hupia. Kyllä siihen\naina suolaa löytyy'. Ja tuo suuripartainen herra nauroi makeasti sille\npuheelle. Kuului siltä että teistä aijotaan tehdä leikkikalu koko\nkesäksi ja tiesi kuinka kauvaksi. Vaan elkää toki kertoko minun\nsanoneen ... Minun kävi vaan niin ilkeäkseni se niitten ilveily, etten\nmalta olla sanomatta.\"\n\n\"Saatte olla huoletta etten kerro, jos heidän parissaan lienenkään;\nvaan luulen että pois ne toki minun laittavat.\"\n\n\"Elkää peljätkö. Kiittävän kuului teitä töilleen tuo suuripartainen.\nVaan sentähden kun olette talonpoika, aikoivat teidän kanssanne\nleikitellä. Vaan elkää todellakaan sanoko että minä olen kertonut\",\nsanoi Hilta ja nousi lähtemään.\n\nTapanikin nousi ja puristaen Hiltan kättä sanoi: \"Kiitos, kiitos\nkaikesta ja hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä, hyvää yötä\", sanoi Hilta ja puristaen kätensä rintansa\nalle, lähti hiljalleen juosta lepsuttelemaan lyhytnurmista kartanoa\nvanhalle puolelle, mikä ränsistyneine räystäineen ja kallistuneine\nseinineen seisoi kartanon toisella sivulla, missä varsinainen\nasuinkartano oli.\n\nTapani seisahtui katsomaan Hiltan menoa, kun sen keltasenruskean hameen\nhelmat heiluivat ja sievät hartiat notkuivat juoksevain askelien\nmukaan. Kun Hilta oli kadonnut vanhan kartanon eteisen auki ammottavaan\naukkoon, lähti Tapani kyökin kautta kyökkikamariin, päästäkseen\nvuoteelleen. Mutta sinne tullessaan näki hän huoneen ainoalla vuoteella\nGallin rötköttävän, toinen jalka riippumassa lattialla ja toinen\nsuorana vuoteella, toisen käden ollessa sivulla ja toisen pään taakse\nheitettynä. Tämän nähtyään Tapani palasi ulos ja painoi oven hiljaa\nkiinni; mutta lukko kirahti, josta Gall heräsi ja alkoi melkein\nkuiskimalla hoihkia: \"Hilda, Hilda... Oliko se Hilda?... Hildaa!...\nOliko se Hilda?\"\n\nKyökin loukossa oli korento, ja Tapani pönkitsi sillä nyt oven\npanemalla korennon toisen nenän vastaamaan uuniin ja toisen oven\npeililaudan lomaan ja sanoi: \"Pannaan koira pönkän taakse että säilyvät\nkylän karitsat.\"\n\nSen sanottuaan Tapani lähti tavottamaan, saisiko vielä Hiltan käsiinsä,\nja mentyään vanhan kartanon porstuaan, kuulikin porstuan perässä\nolevasta pöksästä Hiltan laulun hyräilyä ja kahmerehtamista, kun hän\nlaittoi sen huoneen yhdelle seinämälle vuodettaan vanhoista, pirtistä\nviedyistä työvaatteistaan.\n\nTapani koputti nyt ovelle, vaikka näki että ei siinä mitään lukkoa ole.\nSen kuultuaan Hilta varovasti raotti ovea ja nähtyään Tapanin arasti\nsanoi: \"No mitä nyt?\"\n\n\"Se elävältä märkänevä on rötkähtänyt siihen kyökkikamarin vuoteelle...\nEihän kuitenkaan ollut tarkotuksena asettaa minua sen kanssa samalle\nvuoteelle\", sanoi Tapani ja nojasi olkapäänsä oven pieleen, missä Hilta\nseisoi toisella puolen.\n\n\"Herra-inen...\" sanoi Hilta. \"Minähän tein sille Tomppelille\nperikamariin vuoteen ja Kallolle tein saliin ja teille kyökkikamariin,\nniinkuin äiti oli käskenyt, ja minähän sanoin heille kenelle mikin\nvuode on tarkotettu... No niitten luhjaksien kanssapa nyt on\npääsemättömissä tänä yönä!\"\n\n\"No, elkää sentään minusta huoliko\", sanoi Tapani rauhottavasti,\n\"voittehan neuvoa jonkun kontuhuoneen, johon minä menen. Näin lämminnä\nkesäyönä tulee aikaan vaikka missä.\"\n\n\"Olisi kyllä tallin ylisellä heiniä\", sanoi Hilta vaikeroivasti, \"vaan\nsiellä tallissa on ori, joka aina silloin tällöin kopistelee jalkojaan\nja lystikseen kaaputtaa lattiaa, joten se taitaisi häiritä untanne\nsiellä.\" Sen sanottuaan näkyi Hilta vielä miettivän parempaa paikkaa,\nmutta Tapani ei enempi kuunnellut, vaan sanoi: \"Sinne minä lähden.\nKunhan pääsen kylkeni päälle paitani sisään, muusta ei ole kysymystä.\"\nSen sanottuaan nyökäytti päätään Hiltalle ja lähti.\n\nHuomenaamuna olivat jo kaikki miehet kotona ja metsään lähtöä\nodotellessaan kovasti ja iloisesti jutellen tahkosivat kirveitään\ntallin etehisessä olevalla talon isolla tahkolla, jonka kuiva akseli\nvinkui kipeästi. Niitten pölinästä ja tahkon vinkumisesta ja\nomituisesta kahinasta heräsi Tapani ja heiniin rypeytyneenä laskeutui\ntallin yliseltä alas ja tultuaan kartanolle näki että päivä oli\nmenemässä puoleen rintaan.\n\nTapani tunsi nyt itsensä tavallista virkeämmäksi, kun oli saanut nukkua\nniin kauan. Hän pudisti vaatteensa heinistä, meni kaivolle ja kylmällä\nkaivovedellä pesi kasvonsa, kostutti tukkansakin ja kampasi ne tapansa\nmukaan otsalta suoraan taakse ja oli juuri saanut päänsä kammatuksi ja\ntullut pirttiin, kun Hilta ilmestyi pirtin kyökin puoleiselle ovelle ja\niloisesti sanoi: \"Tapania kutsuttiin.\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi Tapani ja lähti pystypäisenä sisälle. Siellä\nolivat herrat iloisina kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja Dampbell\njouduttautui näyttämään kartasta miten \"se viikolla kesken jäänyt linja\npitää mennä juuri tuon niityn päitse aivan aitaa hippoen suoraan\njärveen. Se on ajettava ensin ja sitten on tässä taululla tämä Sutelan\nraja. Se on lähdettävä kiertämään tämän ruutulinjan kolmannesta\npaalusta viisitoista kyynärää itään päin; se on tähän merkitty, mutta\nsitäpaitsi saatte tämän kartan mukaanne, josta näette miten rajat\nmenevät missäkin paikassa.\"\n\nSanaakaan puhumatta otti Tapani kartan, kääri sen kokoon ja sitoi\nympärille öljyvaatteen. Sitten koppasi tauluneuvonsa ja meni ulos,\nmissä kaikuvasti huusi: \"Kaikki mun mieheni matkaan!\"\n\nSilloin ponnahti pirtin ovi auki ja pilvenään rupesi sumppuutumaan\niloisia miehiä ulos. Kartanolle tultuaan Kytölän iloinen renki\nremahutti raikuvan laulun:\n\n    Järven rannalla punanen talo\n    ja valkonen akkunalauta,\n    siellä on pojan oma henttu,\n    ja ämmäin kiukku ei auta.\n\n    Järven rannalla punanen talo\n    ja siellä on sisarukset;\n    nai sinä toinen ja minä nain toisen,\n    niin ollaan suoverukset.\n\n    Voi kuinka sievällä paikalla\n    on tään pojan kullan koti;\n    ei se ole maantien varrella,\n    vaan poiketa sinne sopii.\n\n    Sinilaita paatilla purjetuulella\n    pojan kulta kulkee;\n    vaikka on köyhä, kun muuten on sievä,\n    niin halata sitä julkee.\n\n    Jokitöyräällä vinkkeli-talo\n    ja tiilistä ristipääty.\n    Viidestä, kuudesta vissimmästäki\n    heilast' on poika jäänyt.\n\nTähän lauluun yhtyivät kaikki nuoret miehet ja kaikui se kesän\nräikeässä ilmassa somemmalta kuin itse laulu olikaan. Syrjästä\nkuulijasta kuului se kadehdittavan miellyttävältä. Rakennuksen\nportaalle tulivat Dampbell ja Gallikin kuulemaan laulua ja kuuntelivat\nsiksi kunnes se kokonaan vaipui kaukaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapani oli koko viikon saanut kulkea metsässä oman joukkonsa johtajana\nja saanut kartalta ottaa taululle lyötävänsä rajat, jotka hän aina joka\nilta metsästä tultuaan näytti Dampbellille, kysyen mitä rajoja hän\nhuomenna avaisi. Muuta ei Tapani puhunut mitään, vaikka ne kumpaisetkin\nherrat koettivat kaikenlaisella kohteliaisuudella taivuttaa\nkeskusteluun kanssansa.\n\nTänä iltana oli lauvantai-iltapäivä, ja molemmat herrat olivat metsästä\ntultuaan harmistuneena puhumassa siitä kuinka tämän seudun ihmiset ovat\nniin tyhmiä, etteivät tahdo opetella sanomaan ihmisten nimiä, niinkuin\nne ovat sanottavat ja vihasta kiiluivat Dampbellin pikkuiset silmät\nhänen ottaessaan kahvikuppia Hiltan tarjoamalta tarjottimelta. Mutta\nkun Hilta siirtyi Gallille tarjoomaan, niin tämä rupesi lystisti\nhymyilemään ja rasvaisen näköisillä silmillään katseli Hiltaa päästä\njalkoihin ja jaloista päähän. Sitten hyvin ystävällisesti ja samalla\nleikin makuisesti sanoi: \"Mutta ettehän te, Hilda, sano tuota\ninsinööriä Tomppeliksi ja minua Kalloksi, kuten nuo muut tämän\nkyläläiset.\"\n\n\"Mitenkäpäs minä muuten sanoisin kuin muutkaan\", sanoi Hilta hymyillen.\n\n\"Eihän toki! Niin sievä ja soma tyttö kuin sinä meidän herttainen\nHildamme.\"\n\n\"Mikäpäs sievä ja soma minä olen. Samallaisella työkirveellä tehty kuin\nmuutkin... Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy.\"\n\n\"Ei. Kyllä meidän sievä Hiltamme osaa sanoa oikeinkin. Koetappas sanoa\nminun jälessäni: Dampbell... Koetahan sanoa, elä kainostele, sanohan\nvaan minun perässäni: Dampbell... Sano, sano, elä naura, ethän sinä\nnauramalla opi... No, sanoppas sitten minun nimeni, Gall... Sanohan\nvaan niinkuin minäkin... Näytäppäs kielesi että minä asetan, miten sen\npitää olla minun nimeäni sanoessa vähän toisella laidalla suuta.\nNäytähän! Vai onko Hildalta kissa vienyt kielen, kun se ei osaa kuin\npikkuisen nauraa hykätellä vaan.\"\n\nSen sanottuaan vasta otti kuppinsa tarjottimelta ja kääntyessään\nsilmäsi ivaa puhuvan silmäyksen Dampbelliin, joka hänkin salaisesti\nhymyili sitä että Gall seisotti Hiltaa edessään, tutkiakseen miten\nherkkiä taipumuksen merkkiä hän Hiltasta löytäisi.\n\nHeidän kahvia juodessaan ja puhellessaan tuli Tapani metsästä ja istui\ntuolille odottamaan. Samassa rupesi tulemaan talon isäntiä panettamaan\nmiestensä päiviä päiväkirjaan ja kuulemaan, mistä taloista ensi\nviikolla määrätään miehiä tulevaksi. Tähän keskeytyi herrain puhe, ja\nGall otti päivälistan käsilleen, alkaen kirjottaa siihen tämän viikon\nmiehet ja sitten merkitä, mistä taloista tulee tulevaksi viikoksi.\n\nKun se oli tehty, erosivat miehet kotiinsa mennäkseen. Tapani yksinään\ntuli pirttiin, missä emäntä parhaallaan pauhasi suutuksissaan, kun oli\nkuullut herrojen vielä viikon viipyvän talossa vastuksina ja\nmieliharmina.\n\nSiinä emännän poristessa avautui ovi ja kuului Gallin ystävällinen\nääni: \"Onko Hilda täällä?\"\n\n\"Eipä ole. Sielläpäin kai se on, missä lienee\", sanoi emäntä,\npäätäänkään kääntämättä sinnepäin; rupesi vaan pykäläpohjaisella\nkaulauslaudallaan pöydän sivulavitsalla kaulata jytyyttämään miesten\npyhäpaitoja ja oli olevinaan kiireemmässä puuhassa kuin itse asiassa\nolikaan, näyttääkseen ettei hän jouda puheluun. Samassapa kuuluikin\noven takaa Gallin perihuoneisiin päin pakenevat askeleet.\n\nSen kuultuaan emäntä keskeytti kaulauksensa, purki kaulaustukilta\npaidan ja laskulle taitellessaan huokaisten sanoi: \"Siellä tuolla hyvän\nIsän aituuksessa on vaikka minkälaista matosta, minkä tuokin kurja!\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nOli päästy elokuuhun. Tämä aika oli ollut Tapanin mielestä kuin\nijankaikkisuus. Hän ei koskaan ennen ollut sellaisessa seurassa ollut\nkuin nyt. Vanhemmiltaan ja muiltakin vakavilta ihmisiltä hän aina oli\nkuullut kammon herrojen seuraan joutumisesta, joten aina siitä\npuhuessakin sanottiin: \"Parempi kuningas kuulumassa kuin näkymässä!\"\nSen sananlaskun totuuden Tapani nyt vasta oikein ymmärsi.\n\nNyt kuitenkin Dampbell aikoi lähteä matkustamaan kotiinsa, maatilallaan\njärjestämään toukojen leikkuuta ja muita tärkeitä kesätöitä, ja Tapanin\ntoimitti hän Kytösalon erämaalle rajottamaan Saralan kylän talojen\nulkopalstoja ja niittypalstoja. Tapanin sydän hytkähti nyt ilosta, kun\nkuuli pääsevänsä kauvas näkemästä herroja ja sen lisäksi oli juuri\nmetsästysaika käsissä.\n\nTapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla\nsaatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi.\nMutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi\nolla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin\nlintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen\nvanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä\noli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla\nyhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin\nulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen\njuurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja\nkolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva\nnäkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu\nsammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.\n\nNämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: \"Jopa\npäästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme\nonkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta.\"\n\n\"Se kieltoa mikä minusta\", sanoi Tapani. \"Mutta koettakaapas tuota\nlauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä.\"\n\nPojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: \"Kyllä tämä kantaa vaikka\nseitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme.\"\n\nTapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi\npoikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta\nvasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään\nlevottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan\njärvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja\nviitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä\nsanoi: \"Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä,\nelä anna niitä kenellekään.\"\n\nKoira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle\nvatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.\n\nNyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot,\nonget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon,\njota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta\nlautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja\nhyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin\nsyvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti\npystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi\ntasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: \"Eipä tottaperään ole\nliikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa.\"\n\n\"Kyllä tämä kantaa!\" huusivat pojat, \"tämä onkin amerikkalainen\nvedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä,\nniin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne\nsuuret ahvenet körilästävät.\"\n\nSen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan\nja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa\nkohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja\nmuistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan\nääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle,\nmissä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä\naikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti\nonkeensa täyn ja huudahtaen:\n\n    \"Anna Ahti ahvenia,\n    Vellamo ve'en kaloja!\"\n\nviskasi onkensa veteen niin kauas kuin siima ylti, mutta samassa\nkiljahti: \"Nyt on jo yksi kiinni ja aikanen jukuripää. Katsokaa, miten\nse huitelee tuota siimaa, hyvä ettei minua veisi perässään.\"\n\n\"Me pidämme säärestä kiinni\", sanoi toinen poika tosissaan, koettaen\nhänkin jouduttaa onkeaan veteen.\n\nEnsimäisen pojan ahven oli siksi väsynyt että sai nostetuksi lautalle,\njossa se lautan päällä olevaa vettä rupesi päristämään vasten silmiä.\nTapanin täytyi nyt ryhtyä avuksi, jos mieli saada se kolmen korttelin\npituinen ahven asettumaan siksi että saisi ongen suusta pois. Mutta\nsamassa kun hän oli ahvenen pudottanut tynnyriin, huudahti toinen\npoika: \"On se minullakin kiinni, eikä olekaan poikia pahempi!\nKatsokaapa miten lanka sirisee vedessä kun poika siellä kyntelee...\nKyntele, kyntele vaan, mutta 'perässäni tulet viel' pikemmin kuis\nluulet', kuten virsikirjasta lauletaan... Niin vaan, paras on että\nmielikaupassa tulet tänne, ei muuta kuin loiskisi\", kiljahti poika\ntempastessaan ahvenenkämpäleen lautalle.\n\nSamassa tarttui Tapani taas ahvenen niskaan ja päästellessään onkea\nahvenen suusta sanoi: \"Mutta minullahan tässä ei ole muuta tehtävää\nkuin päästellä valmista.\"\n\n\"Sehän on yhtä ja samaa Herran viinamäen työtä. Päästelkäähän te vaan,\nkyllä me nostannasta huolen pidämme\", sanoi ensimäisen ahvenen saanut\npoika, viskatessaan onkeaan veteen.\n\nTapani kuitenkin kerkisi nyt panna täyn onkeensa ja viskata veteen.\nMutta samassa häneltäkin pääsi iloinen huudahdus: \"Mutta on se minunkin\nongessani! No, tämähän vasta paikka taitaa olla, kun tässä ei ahvenilta\nsaa silmiään auki... Katsokaa tätä känttyrää, tämä se vasta isäntä on!\"\n\n\"Miestä myöten, miestä myöten\", sanoi poika. Mutta samassa entistä\nriemuisemmin huudahti: \"Mutta nyt se itse jepeuna tarttui! Nyt on\nleikki kaukana, kyllä ei kestä neuvot nyt.\"\n\n\"Antelehan vähän perään minkä voit\", sanoi Tapani ja naurusuin katseli\nkun pojan onkisiima sirisi vedessä, kun ahven sitä sinne tänne\nhuiruutteli. Ahven kuitenkin rupesi väsymään, joten poika sai vedetyksi\nlautan sivulle ja tempastessaan lautalle kaikista suurimman ahvenen\nkiljahti: \"Vieläkö parempia!\"\n\n\"Parhaassahan se on vievän mieli!\" huudahti toinen poika. \"Mutta nyt se\nkuitenkin on itse vetehinen kiinni... Katsokaa, miten lauttakin menee\nmukaan, kun se jumuaa! Se olisi koko juupeli, jos sen saisi käsiinsä.\"\n\nTapani, kun kuuli pojan hieman hätäilevän, vaihtoi pojan kädestä vavan\nomaansa ja kohta tempasi ahvenen lautalle ja sanoi: \"Loiskis\ntodellakin! Siinä on semmoinen äijä että en tähän elettyyn ole\ntämmöistä nähnyt, on juuri kuin neljän kuukauden vanha sian porsas.\"\n\n\"No, se on koko elävä!\"\n\n\"Se on jo ikänsä elänyt ja pyhäpäivät päälle\", ihailivat pojat Tapanin\npäästellessä onkea irti.\n\nMutta eivät pojat joutaneet Tapanin ahventa kauan ihailemaan, kun\nheidän onkiinsa yhtä aikaa jämähti kumpaseenkin.\n\nSiten he nostelivat ahvenia, että nelikko oli jo kohta täynnä siinä\nmyllerehtäviä kaloja, kun Tapani hyvämielisenä sanoi: \"Mikähän meidät\ntämän saaliin runsauden kanssa perii! Mitenkähän me nämä saatamme\nPaukkoseen, kun on lintujakin?\"\n\n\"Ei ole hätää\", sanoi toinen poika, \"me pujotamme ahvenet kiduksistaan\nvitsoihin, sidomme ahvenkimput ja lintutakat samaan tankoon, millä\nkannamme Paukkoseen ja sen tangon heittäessämme sanomme todellakin\nkuten Männistön muori kerran, että: Tässä ovat viimeiset sekakalat,\nteeret ja mateet.\"\n\n\"No, vaan näistä jo tulee tankoon painoa\", toisti yhä Tapani.\n\n\"Tuli mitä tuli. Mieluinen tavara on puolta keveämpi. Otetaanhan vaan\nahvenia, silloin kun ovat antajat kotona.\"\n\nKun pojista oli onkiminen niin mieluista, niin Tapanikin antoi heidän\nvielä onkia siksi kunnes nelikko täytyy. Eikä Tapani paremmin kuin\npojatkaan seisoessaan lautalla siinä onkimisen touhussaan huomanneet,\nettä lautta hiljalleen vajosi syvempään, eivätkä huomanneet sitäkään,\nettä airot olivat jo menneet lautalta vesiajolle ja oli jo vähäinen\ntuulen henki viennyt ne enemmän kuin sadan askeleen päähän. Nyt lautta\nrupesi vajoomaan kiireemmästi, minkä huomattuaan Tapani huudahti:\n\"Herra Jumala! Mehän hukumme kohta. Katsokaa! Nelikko on\npuolikyljistään vedessä.\"\n\nSen kuultuaan pojat rupesivat hätiköimään ja tapailemaan airoja, mutta\nsamassa kaatui lautta ja kääntyi pohjapuoli päällepäin, joten kaikki\njoutuivat vesivaraan. Pojat, ollen uimareita, hyökkäsivät uimaan ja\nyks'kaks' uivat likimpään rantaan, missä nousivat maalle katsomaan\nmiten Tapanin käypi. Mutta Tapani kun ei ollut oppinut uimaan, ei\nuskaltanut erota lautasta, vaan koetti siitä pitää kiinni ja pysytellä\nedes päätään kuivalla. Nähdessään poikain päässeen rannalle, hän huusi:\n\"Kiirehtikää saamaan talosta apua; minä tuskin pääsen kunnialla maalle,\nkun tuuli kuljettaa minua selälle päin!\"\n\nSen kuultuaan pojat lähtivät niin kiireesti kuin märissä vaatteissaan\nvoivat mennä. Mutta ennenkun lähes peninkulman päästä olivat miehet\nkerinneet paikalle, niin päivä oli melkein illalla, vaikka nekin\nkoettivat parastaan, kun koiran hätäinen haukunta ja surkeaääninen\nulvominen alkoi jo kuulua puolimatkaan, joka todisti Tapanin hätää.\n\nTällä aikana oli se vähäinen päivän tuulenhenki kuljettanut Tapanin\nlauttoineen lammin toiseen päähän, matalikon rintaan, jossa oli rantana\nvaan veden päällä olevaa ohutta sammalta ja ruohotuppaita, jonka alla\noli pohjaton, vetelä lieju, monta sataa askelta pitkältä kovaan\nrantaan.\n\nNyt miesten täytyi tehdä puista uusi lautta, jolla pääsivät hakemaan\nTapanin pois. Mutta lautta kun yhä vettyi veden sisässä umpipäässä\nollessaan, että kantoi siksi vaan että Tapani oli seisoessaan lautalla\nvaan olkapäitään myöten kuivalla, niin ollessaan liikkumattomana siinä\nasemassa, meni aivan tönköksi, jotta miesten ottaessa lautalleen kaatui\nlautan päälle kuni ranka. Tapani ei itse tiennyt itseään niin tönköksi,\ntunsi vaan ruumiissaan syvää väristystä ja hengitys tuntui\npuristavalta; mutta väristyskään ei ollut vedessä ollessa niin ankara\nkuin sitten, kun koko ruumis tuli kuivalle. Ihan rupesivat hampaat\nlotisemaan yhteen ja koko ruumis tärisi.\n\nRannalle tultuaan hän kuitenkin voimistui jaloilleen, jossa askel\naskeleelta rupesi vertymään, että saattoi kävellä taloon missä\nmiehetkin olivat. Pojatkin olivat tulleet lintutakkojaan hakemaan ja\nPaukkosen mökkiin päästyä laittoivat niistä linnuista kaikille miehille\nyhteisen aterian, jota syödessä pojat kilvan iloisesti kertoivat\nkalastuksestaan. Eikä Tapanikaan ollut pahoillaan, nauroi vaan poikain\nmukaan ja väliin ravisteli päätään, kun muisti, miten oli likellä\nlänget olkapäitä; yksi ainoa horjahtaminen lautalta olisi ollut ijän\nloppu. Mitään hän ei kuitenkaan valittanut, kun oli koko tapahtumaan\noma syy.\n\nTästä tapahtumasta kuitenkin jäi Tapanin jalkoihin sellainen jäykkyys\nja raskaus, että saattoi vaan jalkojaan siirtelemällä kävellä, että\nmetsässä kun oli vähänkin korkeammalle mättäälle eli puun rungon yli\nastuttava, niin täytyi kaksin käsin tarttua polviinsa ja nostaa jalka\nmäärättyyn paikkaan. Tapani koetti niitä hieroa ja hierottaa muillakin.\nVaan siitä ei ollut vähääkään apua. Niissä ei ollut mitään kipua, mutta\nne vaan olivat raskaat, ettei jalkojen omilla voimilla voinut niitä\nnostella.\n\nTämän nähtyään ihmiset alkoivat aivan kuni yhdestä suusta: \"Huomaan\nettä niissä ei ole oikea tauti, niissä on vesikalma tai pahemmassa\ntapauksessa vesihiisi.\"\n\nTapani sitä kuitenkaan ei uskonut, luuli vaan kylmyyden syyksi, kun\ntuli niin kauan siinä lammin vedessä seisomaan, ilman että olisi voinut\nhituistakaan liikuttaa jäseniään. Mutta kaksi viikkoa oli nyt kulunut,\nkun hän metsästä kotiin tullessaan ei saanut jalkojaan pirtin\nkynnyksestä yli, muuten kuin käsillään nostamalla. Tämän nähtyään talon\nisäntä säälien huudahti: \"Voi mies parka!... Sen minä sanon että\nijäksesi on kurikkata jaloissasi, jos et ajoissa turvaudu Runsikon ukon\napuun.\"\n\n\"Saaneehan todellakin koettaa jotakin\", sanoi Tapani. \"Olen uskonut\nkylmän syyksi, mutta sen syy se ei liene, koskapa olen varsin uhalla\npitänyt joka päivä kolmet sukat jaloissani, ja ne ovat pysyneet vaan\nkylminä, raskaina ja voimattomina.\"\n\n\"Niin, vaikka on ollut tämmöiset helteet\", mukautti isäntä.\n\n\"Niin, vaikka tämmöiset helteet ovat olleet, että muussa ruumiissa on\nollut liiaksikin lämmintä. Mutta jalat vaan ovat pysyneet ihan\npalelevan kylminä ja kankeina. Muuta kipua niissä ei ole.\"\n\n\"Ei ole se kylmä oikeaa, sanon minä\", sanoi isäntä päätään punoen.\n\"Mutta Runsikon Mouses-ukko se kyllä siitä selvittää. Se on monta\nkummaa tehnyt ja monen saattanut uskomaan. Ei tuokaan tämän Kolistimen\npiirin metsävahti Kolehmainen sanonut uskovansa taikureita siihen asti,\nkun tässä pari vuotta sitten eräs metsänrosvo pilasi hänet\nmielivikaiseksi, siitä syystä kun hän ilmotti sen metsävarkauden. Mutta\nnyt se Kolehmainenkin jo uskoo Runsikon ukkoon, kun se päästi hänet\nmielivikaisuudesta. Viluna se tuli Kolehmaiseenkin. Vilustunut se oli\nensin, ettei ollut tarennut missään, vaan sitten se oli muuttunut\npolttavaksi kuumuudeksi ja vei mieheltä järjen, että miehissä\nhallittiin. Mutta kun Mouses lämmitti saunan sitä varten, niin mies\npääsi kuin vedellä pesten.\"\n\n\"Ja nytkö on mies Runsikon ukon uskossa?\" sanoi Tapani naurahtaen.\n\n\"Niin on, ja siihen uskoon on teidänkin tultava, jos mieli päästä\njaloillenne.\"\n\n\"Kun tuosta sillä pääsisi, niin ei tuo olisi vaikeakaan\", sanoi Tapani\nja viittasi talon poikaa vetämään kenkiä jaloistaan.\n\nPoika kun sai kengät vedetyksi Tapanin jaloista, niin isäntäkin\nkiirehti niitä tunnustelemaan ja ihmetteli niiden kylmyyttä ja sitä kun\novat valkeat kuin haavan lastu, \"ettei suinkaan verta lähtisi, jos\npuukolla viiltäisi.\" Kaikki muukin talon väki keräytyi tunnustelemaan\njalkoja ja ihmettelemään isännän mukaan.\n\nHuomena Tapani antoi hakea Runsikon ukon luokseen, ja hän oli juuri\nmajatalonsa kartanolla auringon paisteessa lykkäilemässä jalkojaan, kun\nRunsikon ukko suurine, kammattuine partoineen väsymyksestä huohottaen\ntuli luokse ja keppinsä varaan rintaansa nojaten seisattui Tapanin\neteen. Ukon kokkanenäisissä, partaisissa kasvoissa loistivat tutkivan\nnäköisinä pahasti kieroon katsovat, suuret silmät, ja toisen silmän\npäällä näkyi valkoinen jää. Muutenkin oli ukko omituisen näköinen,\nseisoessaan siinä elokuun helteisen auringon paisteessa, vanha\nrepalelaitainen huopahattu päässään, työnnettynä takaraivolle melkein\nriipuksiin, ja paksusta sarasta tehty, vanhuuttaan ruskehtunut nuttu\npäällään ja samallaiset housut jaloissaan, niin jäykän näköisinä että\nnäyttivät niiden lahkeet pitävän koko ukkoa pystyssä, se kun huohotti\nväsymyksestä ja lämpymästä.\n\nTapani ei kuitenkaan kauan katsellut ukkoa, vaan yhä jalkojaan\nlykkäillen sanoi: \"Minulla on jaloissa kiviset kengät. Olen ihan\nonneton, jos en löydä riisujaa.\"\n\n\"Onhan tuota jo tehty kummempiakin\", arveli ukko varmalla painolla. \"On\nsulettu suuremmatkin, jalommatkin jaksettuna... Luulin pahemmaksikin ja\nsentähden kiirehdin päästäkseni ennen puolta päivää paikalle.\"\n\n\"Minkätähden ennen puolta päivää?\"\n\n\"Sentähden että tämä päivä kuuluu puoleen päivään asti tässä suhteessa\nlauvantai-vuorokauteen.\"\n\n\"Mutta sepä kumma! Lauvantai-vuorokausihan loppuu puoleen yöhön\niltasella ja sitten alkaa pyhä.\"\n\n\"Hm ... niin se vuoden päiviä lukiessa, mutta näillä asioilla ovat omat\nlukunsa. Sanonpahan sen nyt sinulle, että tällaisiin asioihin, kuin\nkuulemma sinullakin on, ei voida käydä käsiksi muina viikon päivinä\nkuin tiistaina, torstaina ja lauvantaina aina puolenpäivän jälkeen,\njoten eilisestä puolesta päivästä nyt vasta täytyy vuorokausi.\"\n\n\"Niin siinä tapauksessa. Mutta miksi ei muina viikon päivinä kuin\ntiistaina, torstaina ja lauvantaina, eikä silloinkaan aamupäivästä,\nvoida käydä käsiksi?\"\n\n\"Ne ovat asioita, joita ei poikasten tarvitse tietää... Mutta jos\nsinulla olisi lasillinen viinaa, niin saisimme tietää miten asiat ovat.\nJos uneeni on taikaa, niin olet poikaseni pahoissa päivissä, siksi\nmonenlaisia ja näköisiä olivat ne, mitä he sitten lienevät olleetkin,\njoiden kanssa olin viime yönä tekemisissä.\"\n\n\"Luulen että saamme sitäkin viinaa; kuulin että talon muorilla on siksi\nkätkössään\", sanoi Tapani noustessaan seisaalleen ja alkoi siirrellä\njalkojaan pirttiin päin.\n\nTapanin jälkeen lähti ukkokin ja virkkoi: \"Taitaapa todellakin olla\njaloissasi kiviset kengät.\" Sen sanottuaan veti paksut, risaisen\nnäköiset huulensa visuun ja heitettyään sauvansa porstuan loukkoon,\narvokkaalla tavalla käveli pirttiin, missä talonväki tervehti kuni\nainakin aivan vierasta.\n\nTalonväki alkoi ystävällisesti kysellä kaikenmoisia kotiseikkoja, vaan\nukko pysyi hyvin lyhytsanaisena ja totisena, näytti mieli olevan vaan\nsiinä asiassa, mitä varten oli kutsuttu. Tämän nähtyään Tapani toimitti\nisännän kamarin pöydälle viinapullon ja sen viereen lasipikarin. Sitten\nhän meni pirtin ovelle ja sen aukaistuaan viittasi Runsikon ukkoa\ntulemaan.\n\nKamariin tultuaan ukko sanoi Tapanille: \"Tuoppas se lakkisi tänne, joka\non silloin ollut päässäsi, jolloin tiedät tartunnan tapahtuneen.\"\n\n\"Se jäi sinne lampiin ja hukkui sinne.\"\n\n\"Hukkui sinne!\" huudahti ukko. \"Sepä oli vahinko!... Sille ei\nkuitenkaan mitään mahda. Tuo sitten se lakkisi mitä viimeksi olet\npitänyt.\"\n\nKun Tapani toi hattunsa, niin ukko painoi sen tasalleen pöytään, että\npäälaki tuli pöytään kiinni. Sitten kaivoi taskustaan vanhan,\nruostuneen tuliraudan. Sen päälle asetti pikarin ja kaasi viinaa\nmelkein täyteen. Sitten otti tupestaan veitsen, mikä oli jo kulunut\nmelkein purasimen näköiseksi, ja sen hamaralla piirsi hatun ympäri\nkaksi kertaa myötäpäivin ja yhden kerran vastapäivin. Sitten otti hatun\npäästään, laski sen penkille ja kaksin käsin käänti pitkiä, aivan\nkaulalle asti riippuvia, suortuvaisia hiuksiaan taakse päin. Sitten hän\nvakavan näköisenä kuin tuomari oikeusistuimelleen istui pöydän taakse,\njossa loitsulukuja höpisten rupesi sillä veitsensä kärjellä\nhämmentelemään sitä viinapikaria. Sitä tuokion hämmenneltyään hän\npunalti päätään ja sanoi: \"Jopahan arvasin että ei olla vähäväkisten\nkanssa painisilla. Vaan meidän on kuitenkin voitto. Tuonne takalaitaan\npakenevat ja pyrkivät yli laidasta ja minä annan heille tietä.\" Sen\nsanottuaan kaasi viinapikarin suuhunsa, laski toisen ja taas hetken\nsillä veitsensä kärellä hämmenneltyään punalti päätään ja sanoi:\n\"Niinpä se näkyy olevan, että siitä lammista on tarttunut vesihiisi\naivan pahinta lajia. Sitä paitsi on tarttunut hevoskalma ja hirvikalma.\nOn kerran siihen lampiin hukkunut hevonen ja hirvikin.\"\n\n\"Hm, tietääpähän mies\", sanoi muori. Minun isältänihän tuohon hukkui\nhevonen, orit, ihan kirkkokunnan kuulu, valtakunnan valio. Hirvestä en\ntiedä milloin se lienee hukkunut, mutta liepä sekin tapahtunut, kenpä\nheitä on paimenessa.\"\n\n\"Niin, uroshirvi on hukkunut siihen lampiin ja sitä tietä on metsän\nhaltialla tekemistä\", sanoi ukko, oikein vakavasti katsellen\nviinapikariin ja hieman kallistellen pitkätukkaista, suurta päätään\npuoleen ja toiseen. Viimein hän sanoi: \"Se on niin että tiistaina\niltapäivällä käymme asiaan käsiksi. Meillä näkyy olevan voitto.\nKeveämmät ovat jalkasi tulevana pyhänä. Minun nimeni ei tarvitse olla\nMouses, jos ei niin käy.\"\n\nSen sanottuaan kaasi sen viinapikarillisen suuhunsa, otti sitten sen\nviinapullon, katsoi siihen akkunaa vasten, sanoen: \"Säästäisit tämän\nsiksi kunnes tiistaina lähdemme saunaan. Silloin täytyy henki haista\nyhdeksälle eri lajille!\" Viimeisen lauseensa sanoi ukko niin uhkaavalla\ntavalla ja silmiään mulkoillen että näytti olevan jo ukon edessä ne\npoisajettavat henget.\n\nMaanantaipäivänä Runsikon Mouses-äijä jo haki Saarijärven rannalta\nveden kuljettamia puita saunapuiksi ja kolme yksikantaista vesipajua,\nkolme yksikantaista pihlajaa ja kolme yksikantaista katajaa huomeisen\ntarpeen varalle.\n\nTiistaiaamuna hän nyt haki metsästä lastuja semmoisilta tanterilta,\nmissä tiesi venheen lautoja veistetyn, ja sellaisen kurikan, jolla oli\nvenheen lautapuita halkaistu, ja kattilallisen vettä siitä lammista,\njossa Tapani oli ollut hukkumaisillaan. Nyt hän niillä vesiajolla\nolleilla puilla ja niillä lastuilla, joita oli venheen laudoista\nveistetty, lämmitti Komulan vanhan saunan. Sitten hän vielä metsästä\nhaki yhdeksänlaisten puitten kolmivuotisia vesoja, joista teki\npunasella langalla sidotun vastan. Sitten ne pihlajat, pajut ja katajat\nhalkoi keskeä, niin että tyvistä ja latvoista jäivät kiinni. Ne hän\nlaittoi saunan kynnykselle renkaiksi, joitten läpi piti pujottautua\nsaunaan.\n\nNyt oli päivä mennyt yli puolen. Ukko ryyppäsi kolme ryyppyä viinaa ja\npakotti Tapaninkin ryyppäämään edes niin paljon että henki haisisi\nsille. Sitten ukko punalti päätään, puri hampaitaan, mulkoili suuria,\nkieroja silmiään ja äänettömänä lähti saunaan. Tapanin piti mennä\nedellä, ja ukko tultuaan perässä veti oven kiinni, joten kumpikin\njäivät pimeään saunaan, johon ei tullut valoa muuta kuin haristuneen\noven raoista siksi että tuskin näki toisensa lattialla, mutta\nkylpylauteilla ei nähnyt mitään. Nyt ukko asetti Tapanin lauteille\nlumpeista ja kaihloista tehdylle vuoteelle pitkäkseen, löi löylyä\nkiukaalle että tuli hyvin kuuma kylpylöyly. Sitten otti sen\nyhdeksänlaisista vesoista tehdyn vastan, jolla kylvettämään ruvetessaan\nävähti:\n\n      \"Ruvennenko, rohtinenko,\n    tarttunenko, tohtinenko\n    käsin ruttohon ruveta,\n    käsin käydä perkelehen,\n    sylin hiittä sysimähän?\n\n      Kun ei lie minussa miestä,\n    urosta ukon pojassa,\n    niin panen parempiani:\n    puhun torven taivosehen,\n    pillin pilvien lomahan,\n    panen äänen pakkohisen\n    läpi maan, läpi manuen,\n    läpi taivahan tasaisen;\n    sieltä armot auki käyvät,\n    rikki vierivät veräjät,\n    tuhat tuttua tulevi,\n    sata Herran sankaria\n    väeksi vähän urohon,\n    miehen pienen miehueksi.\"\n\nUkolla rupesi nyt viina nousemaan päähän, ja hän yltyi yhä enemmän\nlukemaan loitsuja, joita lukiessaan aina väliin ävähti niin uhkaavalla\ntavalla kuin vaan taisi. Aina väliin hän löi uutta löylyä ja kylvetti\nTapania kaikilta puolilta. Tapanin piti jalkansa nostaa pystyyn, että\nukko saattoi kylvettää niitäkin joka puolelta. Kun vastassa oli\nhavupuun vesoja ja muitakin melkein lehdettömiä suvikuntaisia ja kun\nukko innostuksissaan pieksi tavallista lujemmin, niin koski se Tapanin\nruumiiseen ja jalkoihin melkein tuskaisen kipeästi, mutta hän puri vaan\nhampaansa yhteen ja ähki.\n\nViimein kuitenkin silmänräpäykseksi taukosi kylvetys, vaan samassa\nhulmahti jääkylmä vesi yli ruumiin, niin että Tapani oli häkeltyä\nsiihen paikkaan. Samassa kun ukko kaasi Tapanin päälle sen lauteelle\nasetetun, kylmän vesisaavin, niin hän vihan vimmoissaan ävähti:\n\n      \"Tuonne ma kipuja käsken,\n    tuonne vaivoja vajotan\n    korvalle tulisen kosken,\n    johon puut tyvin menevi,\n    hongat latvoin lankeavi,\n    kukin kaatuvi kanervat.\n\n      Mene tuonne, kunne käsken:\n    keskelle tulisen kosken,\n    Vuoksen koskenen kovahan,\n    Imatrahan ilkeähän,\n    kahen kallion lomahan,\n    kinahmehen kauheahan,\n    josta et pääse päivinäsi,\n    selviä sinä ikänä\n    ilman luojan päästämättä,\n    kaikkivallan katsomatta!\n\n      Jos sä kyytiä kysynet,\n    anonet ajohevosta,\n    laitan sulle kylmän kyyin,\n    valmistan kivisen kelkan,\n    reen rautaisen rakennan,\n    otan hevon helvetistä,\n    poropetran Pohjolasta,\n    konkarin kovilta mailta;\n    pää sen on kivestä pantu,\n    varsi vaskesta valettu,\n    teräksestä selkä tehty,\n    jalat rauasta valettu,\n    turpa tulta tuiskuavi,\n    säkeniä säärivaarret;\n    sen ei kynnet jäällä nulju,\n    jalat järky kalliolla,\n    ilmankana iljanella,\n    kalmankana kaljamalla.\"\n\nTätä lukiessaan ukko löi yhä kuumempaa löylyä ja kylvetti yhtämittaa.\nMutta viimein kuitenkin, kun itseäänkin rupesi pyörryttämään se tavaton\nkuumuus ja viinan vaikutus, heitti kylvetyksen, joten Tapanikin sai\nlaskeutua lauteilta alas.\n\nSitten ukko asetti Tapanin vesikattilan päälle ja valeli sillä lammista\ntuodulla vedellä ja valellessaan luki:\n\n      Pois minä kivut kiristän\n    tämän ihmisen ihosta.\n    Sinne kivut kiihtyköhöt,\n    vaivat tuonne vaipukohot:\n    Kivuttaren kippasehen,\n    Vaivattaren vakkasehen.\n\n      Jos sä lienet veestä tullut,\n    niin sä vieriös vetehen\n    selville meren selille,\n    lakeille lainehille;\n    siellä on onni ollaksesi,\n    lempi liekahellaksesi.\n\nValeltuaan ukko pyyhki Tapanin koko ruumiin aivan kuivaksi vanhasta\npurjeesta revästyllä vaatteen kaistaleella, ja sitä tehdessään luki:\n\n      Mitä tähän tuotanehen\n    ja kuta kutsuttanehen\n    kipehille voitehiksi,\n    vammoille valantehiksi?\n\nSitten hän ryyppäsi viinaa suuhunsa ja puhalti sen viinan Tapanin\npäälle. Ryyppäsi toisen ja kolmannen kerran ja aina puhalti Tapanin\npäälle, ja sitten jatkoi lukuaan:\n\n      Ukko kaukoa tulevi,\n    haaraparta harppoavi,\n    kontti kuin salo selässä,\n    saoin sarvia sisässä,\n    sarvet täynnä voitehia,\n    sulka joka sarven suussa,\n    siipi on sivulla sarven.\n\n      Anna, ukko, sarviasi,\n    sarviasi, sulkiasi,\n    joilla voian voipunutta,\n    katson maahan kaatunutta\n    avulla hyvän Jumalan,\n    sanan kautta kaikkivallan.\n\nTätä lukiessaan ukko kaksin käsin suki Tapanin ruumista kaikilta\npuolilta, niin että se kastui kokonaan, ihan jalkapohjatkin, sillä ukon\nsuustaan puhaltamalla viinalla.\n\nSitten sai Tapani tulla ulos saunasta niitten samojen rengasten läpi,\nmistä oli mennytkin. Mutta ukko kokoili siihen kattilaan sen lumpeista\ntehdyn vuoteen, vastan ja pyyhevaatteen, ja ovesta tullessaan murti ne\nhalotut renkaat ja pani nekin kattilaan. Sitten heitti kattilan\nkädestään nurmelle ja pani saunan oven selkäpiilleen auki. Otti sitten\nkurikan ja lyöden sillä saunan perinurkkaan ävähti:\n\n      Siirrä jo sijasi,\n    konna, muuta murhakartanosi!\n    Lähe kumma kulkemahan,\n    maan paha pakenemahan,\n    uimahan tuliset kosket,\n    vastavirrat vatvomahan.\n\nSitä lukien hän löi kurikallaan nurkkaan toisen ja kolmannen kerran ja\nmuutti sitten toisen perinurkan luokse. Siihen hän oikein voimainsa\ntakaa jyrähytti, mutta kurikka kimmotessaan nurkasta hoiperrutti\nväsyneen ukon mukanaan kumoon. Siitä ukko tulistuneena kimposi ylös ja\nirvellä ikenin kiljahtaen:\n\n      Lähe lempo lentämähän,\n    saatana samoamahan\n    verisillä kynsilläsi,\n    rautaisilla varpaillasi\n    pölkyn pyörivän nenähän,\n    suuhun vankuvan variksen!\n\nlöi taas nurkkaan. Mutta kurikka taas teki äskeisen tempun. Mitä\nuseammin ukko siten meni kumoon, sitä hurjemmin hän kiihtyi lukemaan\nloitsujaan ja luki niitä ihan kirkuen vihasta kähisevällä äänellä,\nkurikallaan jyrähytellen nurkkia.\n\nViimein kuitenkin ukko väsyi, niin että väsymyksen ja viinan\nvaikutuksesta rupesi ilmassa näkemään sinne tänne lenteleviä säkeniä.\nSilloin hän väsymyksestä huohottaen, silmät renkaisillaan seisattui\nsaunan eteen ja sanoi: \"Mutta nyt ne kuitenkin menevät. Katsohan, miten\npuitten latvat heiluvat ja säkeniä jälkeensä heittävät. Tietävätpä\nminne on mentävä. Ihan kuin linjalla menevät tuonne Sorsalammille.\nNäetkö miten oikein puitten latvat huiskuvat.\"\n\n\"Näen, näen\", sanoi Tapani ukolle mieliksi, vaikka hän ei mitään\nnähnyt; ainoastaan helteisen päivän tuuli heilutteli puiden latvoja,\nettä ne verkalleen liikkuivat.\n\n\"Sinne ne nyt menevät. Kyllä niistä nyt on päästy. Täytyy lähteä\nsaattamaan nuo pesuvedet itselleen.\" Sen sanottuaan ukko koppasi\nkattilan sangasta käteensä ja toiseen käteensä otti kurikan ja lähti\nhajalla jaloin, väsyneen näköisesti astua toippuroimaan lammille päin.\n\nTapani jäi puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneena istumaan helteisen\nelokuun auringon paisteiselle nurmelle ja miettimään kohtaloaan.\nOmituista kutisemista ja väliin kipeätä vihlomista tuntui jaloissa,\njommoista ei ollut koskaan tuntenut. Hän nousi kävelemäänkin ja tunsi\njokaisella askeleella jaloistaan vähenevän sen entisen kankeuden ja\nraskauden.\n\nHetkisen käveltyään hän tuli pirttiin, missä talon muori liekutti\nemännän pienintä lasta. Muorin nähtyään Tapani huudahti: \"Oi, Jumalan\nkiitos! Nyt siitä pahasta on päästy. Ette usko kuin jalat tuntuvat\nsomalle.\"\n\n\"Joko nyt uskot, mihin Runsikon Mouses kykenee\", sanoi muori leveästi\nhymyillen.\n\n\"Jo uskon... Mutta jo sillä riittää niitä lukuja, kun koko kylvetysajan\npani kuin porokattila.\"\n\n\"Hm, yhden kylvetysajan ja yhdenlaisista rikkeistä päästäessä...\nMitähän sanoisit, jos sen kuulisit useampia sairaita kylvettävän ja\npesevän. Rikkeitä on tuhannenkin erilaisia ja ukolla on omat lukunsa\nkullekin taudille, eivätkä lopu sanat.\"\n\n\"Mutta mitähän se merkitsi, kun se lopuksi kurikoi tuota saunaa?\"\n\n\"Sehän ajoi saunasta pois ne sinun pirusi. Ukko ei heitä niitä\nkenenkään saunaa hallitsemaan, vaan antaa niille kyydin sinne josta\novat kotoisinkin.\"\n\n\"Sanoihan se näkevänsä kun ne menevät ja osotteli minullekin, mutta en\nminä nähnyt mitään.\"\n\n\"Ei sitä kaikki näe mitä ukko näkee, se on sellainen ukko se ukko.\"\n\n\"Mihin asti se kantaa niitä pesuveden tähteitä ja niitä muita kompitta\nsillä kattilalla?\"\n\n\"Sinnepä Sorsalammille tietenkin. Juuri aivan lampiin ne täytyy viedä\nja vielä kattilan laidasta vuolta vasken siruja siihen paikkaan, mihin\nveden kaataa. Ja silloin se taas lukee:\n\n    Kaunotar valittu vaimo,\n    Kärehetär kultavaimo,\n    tule kullan keitännästä,\n    hopean sulatannasta,\n    annan kullat kuppihisi,\n    hopeat pikarihisi.\n    Nämä on kullat kuun ikuiset,\n    päivän polviset hopeat,\n    isäni soasta saamat,\n    tavottamat tappelosta.\"\n\n\"Käypi ihan säälikseni ukko parka, kun sinne asti piti lähteä\", sanoi\nTapani. \"Eikö olisi muut voineet sitä tehdä?\"\n\n\"Ei usko ukko muita sille asialle. Vaan iltahan se on kuitenkin käsissä\nennenkun ukko on sieltä takaisin.\"\n\n\"Kunhan ei ihan uupuisi ja jäisi sille retkelle, rupeanpa sitä\npelkäämään.\"\n\n\"Ei se sentään aniksi uuvu\", sanoi muori. \"Se askeleen tekee ja toista\nrupeaa tekemään, niin siinä se matka kuluu. Ei se ukko ole ensi kertaa\nväsyneenä taipaleella. Ikänsä erämaan sisässä ollessaan ja takkasillaan\nkaiken elämisensä monien peninkulmien päästä kuljettaessaan on saanut\ntuhansiakin kertoja tulla väsyneenä kotiin ja lähteä vieläkin\nuudestaan. Kodista ei ole paljon muuta turvaa kuin katos sateella ja\nsuoja pakkasella. Leipä on petäjässä ja muu ruoka järvessä ja metsässä,\nja 'liha ei tule linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta', on vanha\nsananlasku.\"\n\nTässä muorin puheessa luuli Tapani kuulevansa jotakin sellaista, että\nTapanin pitäisi hyvästi palkita ukon vaivat, jonkatähden hän kysyi:\n\"Mutta paljonkohan minä osaisin maksaa sille tästä vaivasta?\"\n\n\"Ei se ota rahaa. Annat vielä ryypyn ja iltasen, niin siinä kaikki\",\nsanoi muori varmasti.\n\n\"Annan kaksikin ryyppyä, kun vaan teidän kassassanne siksikään lienee,\nmutta eihän sillä hänen vaivansa tule maksetuksi.\"\n\n\"Ei se kuitenkaan enempää kaipaa\", sanoi muori vakavasti. \"Kerran\nKonkkarin isäntä tuli mielivikaiseksi että ihan jo raudoissa pidettiin,\nja sen parantamisessa meni ukolta monta viikkoa, eikä siitäkään ottanut\nmitään palkkaa, mutta isäntä kuitenkin vaivoin sai sen ottamaan nuo\nsarkavaatteet, mitkä sillä nyt ovat ainoina harviais-päällysvaatteina\nkesällä ja talvella.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Tapani, jääden miettimään mitä hänkin voisi sille\nantaa, kun sille raha ei kelpaa. Samassa hän muisti että ukon kengät\nolivat niin paikkaset että kantojen päällyksetkin olivat paikatut,\njonkatähden hän päätti antaa ukolle toiset saappaansa että kerrankin\nRunsikon isäntä pääsee kävelemään oikein pitkävartisilla saappailla,\njoiden varsien suut ovat punasella nahalla kantatut.\n\nOli jo iltamyöhä, kun Runsikon ukko horjuvin askelin palasi lammilta.\nTapanin kävi sääliksi nähdessään ukon horjahtamalla istuvan penkille,\nmissä hän kumpasenkin kätensä laski penkin laitaan ja vakuutti itseään\npysymään istuallaan, ja leukakin jäi melkein riippumaan hetkeksi,\nkunnes tuokion huoahdettuaan sanoi: \"No, päästiin niistä kun\npäästiinkin. Mutta ei olisi hyvä perinyt, jos en olisi itse voinut\nmennä sinne lammille. Tulisena tuiskuna pyörivät lammin pinnalla ne\nvoimat, jotka saunasta evästettiin ja jotka puiden latvoja huiskuttivat\nmennessään.\"\n\n\"Vai tuiskuna pyörivät lammin pinnalla?\" kysyi Tapani totisesti.\n\n\"Ihan tuiskuna monessa eri paikassa pyörivät ja pärhyyttivät vettä\nilmaan, kuni kaikkein äkein tuuliaispää, vaan heti asettuivat, kun minä\nsain ne kaneet ja pesuveden tähteen lampiin ja sain sanotuksi muutamia\nsanoja. Sen jälkeen ei kuin muutaman kerran sillä lammin takarannalla\nmuutaman koivupensaan latvassa kohahti ja pelmuutti pensaan latvoja ja\nsiihen hävisi.\"\n\n\"Mutta eiköhän kuitenkin ne pyörijät liene olleet tuulispäitä, jotka\npoutaa ennustaakseen pyörivät kynnöspelloillakin ja pyörittävät multaa\nilmaan.\"\n\n\"Ei, ei, ei, kyllä minä ne tunnen\", sanoi ukko päätään punoen ja\nharmaat silmät tulistuivat. Tapani näki että ukko on luja uskossaan\neikä ruvennut enempiä huomautuksia tekemään, kiirehti vaan sanomaan:\n\"Mutta minun jalkani ovat paremmat ja uskon jo että ne kaikeksi\nilokseni paranevat aivankin terveiksi... Mutta en tiedä millä saisin\nteidän vaivanne hyvitetyksi?\"\n\n\"Palkoista ei puhuta, mutta näin väsyneelle tekisi hyvää, jos poikaseni\nsaisit tilkkasen kieleni kasteeksi.\"\n\n\"Se kuuluu asiaan. Mutta palkkanne?\"\n\n\"Ei, poikaseni, puhuta palkoista. Pahoja henkiä ei voiteta rahalla. Ne\nvoitetaan voimalla, jumalallisella voimalla\", sanoi ukko ihan sydämensä\npohjasta.\n\n\"Mutta minun täytyy saada teille antaa edes nämä kengät. Näen että\nkenkänne ovat kovin vanhat ja paikkaiset.\"\n\n\"Kuluuhan se pidettävä. Viisi vuotta ovat olleet ainoina kenkinäni ja\nvanhenevanpa ne näkyvät.\"\n\n\"Viisi vuotta yhdet kengät ainoina kenkinä! Kuinka se on mahdollista?\nMinulta menee kahdet yhtenäkin kesänä.\"\n\n\"On se mahdollista, kun kesällä kaikissa kotioloissa ja vieläpä\nkirkkomatkatkin kävelemme tuohivirsuilla, perillä vaan pidämme kenkiä.\"\n\n\"Mutta tässä on kuitenkin teille kengät, joita saatatte pitää perillä\nja taipaleella\", sanoi Tapani, ojentaessaan ukolle kenkiä.\n\nUkko katseli kauvan niitä kenkiä kaikilta puolilta ja näpin kanssa\ntunnusteli niitä punasella nahalla kantatuita varsien suitakin. Viimein\nhän hymyillen sanoi: \"Otan minä teiltä lahjana enkä palkkana.\"\n\n\"No, sitten lähdetään harjakaisryypylle\", sanoi Tapani iloisesti ja\nlähti muorin kamariin.\n\nKaksin käsin itseään auttaen nousi ukko ja lähti etukumarana, raskaan\nnäköisillä jaloillaan astua työntelemään Tapanin jälkeen.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nTapanin jalat paranivat päivä päivältä. Mielikin tuli iloiseksi,\netenkin kuultuaan että Gallin piti mennä Vinkuvan sairaalaan,\nviipyäkseen siellä koko kesän, ja Dampbellikin kirjotti tulevansa vasta\nsyksyllä, sitten kun kaikki talon kesätyöt ovat tehdyt.\n\nDampbell ei kuitenkaan kerinnyt lähtemään, ennenkun Sarajärven kylän\ntalojen rajat olivat kaikki avatut. Täten joutui Tapani menemään\nDampbellin kotiin viemään karttoja ja kuulemaan mitä hänelle maksetaan\npalkkaa.\n\nTapanin tullessa perille tuli Dampbell oikein sydämellisen iloiseksi ja\nnäyttääkseen ystävyyttään osotti keinutuoliinsa istumaan. Sitten\npiippuhyllystään otti komeimman piippunsa, täytti sen tupakilla,\ntoiseen käteensä otti tulitikkulaatikon ja kumartaen tarjosi piippua\nTapanille, saadakseen sitten tulenkin antaa piippuun.\n\nTapani kuin huomasi Dampbellin käytöksessä olevan tahallista\nteeskentelyä, niin tekeytyi juroksi ja vakavasti sanoi: \"En minä huoli\ntupakista.\"\n\n\"Ette huoli!\" huudahti Dampbell.\n\n\"En... Tiedättehän ennestään etten minä tupakoi.\"\n\n\"No, mutta nämä nyt ovat kaikkein hienointa tupakkaa auringon alla,\neikä tällä piipullakaan ole sitten poltettu kun kuvernööri revisuunilla\nkulkiessaan, tässä minun luonani yötä ollessaan, poltti.\"\n\n\"Mutta minä kun en tupakoi, niin minä en tupakoi en kuvernöörinkään\npiipulla.\"\n\n\"Ei tupakoiminen kuitenkaan ihmistä pilaa. Esimerkiksi Lapissa\npolttavat tupakkaa kaikki naiset ja nuoret neitosetkin. Polttavat että\npölisee\", sanoi Dampbell ja pani piipun täysineen piippuhyllyyn.\n\nTapani ei vastannut mitään, mutta Dampbell ei ollut siitä tietävinään,\notti vaan oman pitkävartisen piippunsa, ja saatuaan sen palamaan, istui\nvastapäätä Tapania ja vakavalla tavalla alkoi puhella: \"Tällä viikolla\noli täällä luonani eräs niitä Sarajärven kylän isäntiä, joka kertoi\nettä työt siellä ovat vähinä, ja olin tästä juuri huomenna tai\nylihuomenna viimeistään aikeessa lähteä pitämään loppukokousta, mutta\nnyt se jäi. Sen voin käydä pitämässä milloin satun joutamaan.\"\n\nTämän sanottuaan Dampbell jäi hieman miettimään ja tapansa mukaan teki\nsavurenkaita. Tuokion perästä hän sanoi: \"Ensi kesänä minulla on työt\nLapissa. Me kai lähdemme sinne yhdessä, vai miten?\"\n\n\"Sinne on vielä monen miehen ikä; siihen asti kerkiää monastikin\naikoa.\"\n\nTässä Tapanin sanassa luuli Dampbell kuulevansa jotakin epäilystä\npalkan suhteen, kun ei oltu vielä puhuttu mitään tämänkään kesän\npalkasta. Hän teki taas muutamia savurenkaita ja väliin piippunsa\nvarrella kirjotteli ilmaan, mutta viimein sanoi: \"Kun meillä työt\nmenevät hyvästi, niin minä maksan palkan hyvästi. Minä en ole\nNauku-Maijan poikia. Minulla ei ole käsi koukussa työmiehelle palkkaa\nmaksaessa.\" Tätä sanoessaan hän katsoi kiinteästi Tapanin silmiin,\nnähdäkseen mitä tämä puheensa vaikuttaa.\n\nTapani pysyi vaan alakuloisena ja hieman arasti sanoi: \"Tuleeko ensi\nkesänä Gall mukaan?\"\n\n\"Gall parka\", huoahti Dampbell, \"Gall on yhä Vinkuvan sairaalassa.\nLiekö miehessä enää henkeä. Viikko sitten sain häneltä kurjasti\nvapisevalla kädellä kirjotetun kirjeen, jossa hän sanoo tautinsa olevan\nauttamattoman, monet tohtorit ovat sen vakuuttaneet... Ei tule enää\nGall... Niin hauska toveri ja iloinen sielu ... kyyneleet tulivat\nsilmiini lukiessani hänen kirjettään, kun hän sanoi puhuvansa viimeiset\nsanansa tässä elossa... En unohda hänen muistoaan.\"\n\nTätä kuullessaan Tapani ei voinut salata ihastustaan, ettei hänen\nkasvoissaan olisi näkynyt siitä merkkiä. Mutta ei hän kuitenkaan\npuhunut mitään, hiljalleen vaan keinutteli itseään siinä lyhyeen\nsoutavassa keinutuolissa ja näkyi miettivän.\n\nDampbellikin oli miettivän näköinen ja teki taas savurenkaita, mutta\nkohta hän sanoi: \"Niin, Gall ei tule enää, ja sentähden minun täytyy\naikanaan pitää huolta apulaisista ja siinä tapauksessa kai päätämme\ntaas lähteä.\"\n\n\"No, kunpahan selvitään tämän kesän töistä, niin päätetään sitten\nuusista.\"\n\n\"Tämän kesän töistä minulla on jo päätetty. Minä maksan sata markkaa\nkuulta, ja jos Sarajärven kylässä ei synny teidän tekemienne töitten\nsuhteen mitään valituksia, että revisuuni menee hyvästi, kuten\nluulenkin, niin maksan vielä sata markkaa, joten tältä kesältä tulette\nsaamaan viisisataa. Sen sanon, että ne eivät olisi tulleet sepän työllä\ntienatuiksi.\"\n\n\"Ei olisikaan\", sanoi Tapani ja kasvot levisivät mieluiseen hymyyn.\n\nTapani tahtoi vielä näyttäytyä miettivän näköiseltä, vaan tuokion\nperästä sanoi: \"No, lähdetään vaan Lappiin näkemään sitä yösydämen\naurinkoa, jota niin monen olen kuullut ihmettelevän.\"\n\n\"No siellä se nähdään. Muonionniskan pitäjässä, johon mennään, paistaa\nkuusi viikkoa aurinko ilman laskeutumatta.\"\n\n\"Kummallista!\"\n\n\"On se kummaa, mutta niin se on\", sanoi Dampbell ja aukasi kaappinsa,\nmistä veti esiin neljä aivan uutta, suoraa satamarkkasta, jotka\nnurkista näpisti näppiensä väliin ja levitti ne eri haaralle kunkin.\nSitten loistavasti hymyillen toi Tapanille ja sanoi: \"Luulen, että on\nensikertaa kädessänne tämmöiset rahat kerralla... Nämä eivät ole\nhomehtuneita, ovat vasta toisissa käsissä... Ymmärtää varmaan\nkotiväkikin tulla hyvilleen nämät nähdessään.\"\n\n\"Kyllä kai\", sanoi Tapani, kääriessään rahoja ruotsalaisen sanomalehden\npalaseen ja pannessaan nuttunsa povitaskuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuleva kevät oli tullut. Maa oli jo melkein sulana, ainoastaan\npohjarinnoilla mailla näkyi lumenpeittoisia siekaleita. Dampbell oli\nkutsunut Tapanin luokseen Lappiin lähtöä varten, mutta Tapanin\nsaavuttua rupesi hän vakavalla tavalla kertoilemaan, miten hänelle\ntässä on ilmestynyt voittamattomia esteitä, ettei hän pääse lähtemään\nkun vasta kahden viikon päästä; vaan eipä sillä väliä, kun hänellä on\ntyötä antaa Tapanille.\n\nTapani ei virkkanut mitään, mutta kasvot punastuivat korvia myöten.\nTämän huomattuaan Dampbell keskeytti hieman kertoilemistaan ja\npuhalteli muutamia voimakkaita henkisavuja, tehden muutamia\nsavurenkaitakin. Sen jälkeen hän taas jatkoi: \"Minulla on meidän uuteen\nnavettaan tehtävä vesikouru, jossa on sepän työtäkin, jos rupeatte sitä\ntekemään tässä lähtöä odotellessa. Eikös niin?\"\n\n\"Minulta jäi monta luvattua työtä siellä kotipuolessa tekemättä; lähden\nniitä tekemään\", sanoa jurautti Tapani hiljaisella äänellä.\n\nDampbell kun kuuli Tapanin päättäväisyyden, niin kiirehti sanomaan:\n\"No, päätetään sitten niin, että tulette kahden viikon perästä\ntakaisin.\"\n\n\"En luule, että tulen\", sanoi Tapani. \"Mitäs lystiä minulle olisi tämän\nkuuden peninkulman edestakaisin kulkemisesta.\"\n\nTämän kuultuaan Dampbell tuli pitkäksi aikaa puhumattomaksi ja veteli\npiipustaan savuja entistä kiivaammin. Nousi kävelemäänkin\nkirjavamattoisella lattialla, kirjavista villalangoista kudotuilla\nyökengillään, ollen levottoman näköinen. Viimein punalti päätään,\nsanoen: \"Se lienee sitte parasta että lähdette yksin sinne alottelemaan\ntöitä; tulen sinne koska kerkiän. Se on pahinta, että minulta menee\nteidän matkarahanne aivan kuin kaivoon, kun yhdessä pääsisimme samalla\nkyydillä. Mutta senkin voitte korvata ahkeruudellanne.\"\n\nSen sanottuaan hän levitti pöydälleen kartan ja sirkkelillä mittasi\nmatkan Muonionniskan kirkolle ja sanoi: \"Se tavallisen kyytipalkan\nmukaan tekee sata kuusi markkaa, vaan minä annan sata kymmenen, niin\njää neljä markkaa sattuman varalle.\"\n\nNyt Dampbell viskasi sirkkelin pöydälle, aukasi kaappinsa, otti sieltä\nsata- ja kymmenmarkkasen, joita ojentaessaan Tapanille sanoi: \"No, nyt\nei muuta kuin pillit pussiin ja soittelemaan soilla mennessään.\" Sen\nsanottuaan hän rupesi kaivelemaan piippuaan, ja kasvoissa näkyi\nsalaperäinen hymy, josta Tapani ei tiennyt, mitä se merkitsi.\n\nTapanin sydän jylähti kylmästi, kun ei ollut itsellään rahaa eikä\nsaanut muuta kuin matkarahat. Kasvot totisina ja hampaat yhteen\npuristettuina hän jäi miettimään, mutta viimein hän ajatuksissaan\nsanoi: \"Sääressä on sudella murkina\", punalti päätään ja rupesi\njouduttautumaan tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapani oli kestikievareitten hevosilla matkustanut Kainulan taloon\nasti, mihin loppui maantie. Mutta nyt oli vielä matkaa kolmekymmentä\nkaksi peninkulmaa, millä matkalla ainoana kulkutienä oli Lapista\nlaskeva suuri valtajoki. Ikäänkuin jähmettyneenä istui Tapani Kainulan\nkartanolle pysähtyneen hiirakkokarvaisen hevosen kärryissä ja katseli\nnoin sata askelta kaukana juoksevaa jokea, jonka koskien jyrinä täytti\nilman ja maa alla tuntui täräjävän niiden hurjina syöksyvien aaltojen\nsalaperäisestä voimasta.\n\nTalon isännän tullessa näkyville Tapani ikäänkuin heräsi ja hypättyään\nkärryistä alas kiirehti tervehtimään ja sanoi: \"Tähän asti sitä on\npäästy, vaan mitenkäs sitä tästä päästään eteenpäin aina Tirrajärvelle\nasti?\"\n\n\"Tirrajarvelle? Aina viisi penikulmaa edemmäksi Muonionniskan kirkkoa!\nEi mitenkään\", sanoi isäntä päätään pudistaen.\n\n\"Eikö mitenkään?\"\n\n\"Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, sillä joki on niin\npahimmoiltaan tulvassa, että venheellä ei voida kulkea, ja joen tulva\non levinnyt penikulmia laajoille alangoille, ettei voi edes jalkasin\npäästä mihinkään.\"\n\n\"Eikö jalkasinkaan?\"\n\n\"Ei kun ei. Kerrassa se nyt on tie poikki.\"\n\n\"Mutta nythän sitä todellakin ollaan kummissa käsinä... Jouduttiin\njoutavan jälille, aina käyvän askelille\", sanoi Tapani alakuloisena.\n\nNyt hän ymmärsi, mitä merkitsi Dampbellin kasvoissa se salainen hymy\nhänen lähtiessään, sillä Dampbell tiesi tämän joen tavat. Tämän\nmuistaessaan Tapani seisoi hetken kuin kivettynyt, puristi hampaansa\nyhteen ja silmät rävähtämättä katsoi jyrkästi viettävän törmän alla\nkohisevaan uomaan, jossa kuohupäiset aallot hurjassa vimmassa ajoivat\ntoisiaan ja ikäänkuin tuskaisina tehtäväänsä roiskivat vaahtoisia\nhyrskyjään rannan kallioisille törmille. Silmissä rupesi näyttämään,\nettä maa hänen jalkainsa alla ja koko se kosken ranta tasaisesti mutta\nkiireesti kulki vastavirtaan. Kun Tapani huomasi silmänsä valehtelevan,\nhän pyörähti isäntään päin, sanoen: \"Kuinka kauan luulette kestävän,\nennenkuin päästään tuota jokea kulkemaan?\"\n\n\"Kyllä se kestää lähemmäs kuukauden, ennenkuin jokea kuljetaan, mutta\nsiihen ei oiki-suunnassa ole monta päivää, ennenkun vesi siksi\nlaskeutuu että pääsee jalkapatikassa joen rantoja kulkemaan\", sanoi\nisäntä. Sitten siirtyi hän kymmenisen askelta rannalle päin ja\nsormellaan osottaen ylösviteeseen jokeen sanoi: \"Tuolta tuon rannalla\nolevan huoneröksän nurkatse näkyy joen keskeltä luodon puurto, jossa\nnäyttää aallot taittuvan. Siinä kun alkaa kivien nokat näkyä, niin\nsilloin on vuomilta ja jänkiltä vesi laskeunut, että pääsee jalan.\"\n\n\"Lienee vielä joku kyynärä tuossa luodon päässä vettä\", sanoi Tapani.\n\n\"On siinä enempi syltäkin, vaan ei sen laskeminen sentään ole\nmonipäiväinen, jos ei suuria sateita tule... Hyvässä lykyssä kolmessa\nvuorokaudessa siinä ensimäinen kiven nokka paljastuu, ja silloin on\njalkatie auki.\"\n\n\"Kolmessa vuorokaudessa!... Miten se on mahdollista\", huudahti Tapani\nja kasvoissa näkyi ihastus.\n\n\"On se mahdollista\", sanoi isäntä. \"Se tuo korkein tulva kulkee kuin\nmatkamies. Se nousee muutamissa vuorokausissa ja laskee myöskin samassa\najassa. Mutta niin alas että venheellä kuljettaisiin ei laske niin\nkauvan kun lunta ylimaan mailla kestää... Jos kevätkesä tulisi olemaan\nlämmin, että tunturitulva joutuisi laskemaan yhtämittaa, niin ei ennen\nkesäkuun loppua olisi venheellä-kulusta toivoa.\"\n\n\"Ei ennen kesäkuun loppua!... Mikä se tunturitulva sitten on?\"\n\n\"Katsokaas tuonne\", sanoi isäntä kädellään osottaen pohjoista taivaan\nrantaa kohti, \"tuolta näkyy esimerkiksi tunturi, joka on päivän\npuoleltakin vielä valkea kuin talvinen jänes, vaikka täällä alhaalla on\nlunta ainoastaan pohjarinnoilla ja rotkoissa. Tuntureissa on vielä\naivan liikkumaton lumi, ja jos Juhannuksen edellä tulee kylmät, kuten\nusein tapaa olla, niin tuntureissa keskeytyy lumen sulaminen ja sulaa\nse vasta heinäkuussa, jolloin sitten vasta syntyy niinsanottu\ntunturitulva. Vaan nyt jos tätä lämmintä riittäisi Juhannukseen, niin\ntunturitulva laskisi yhtämittaa.\"\n\n\"Minä en muuta toivoisi kuin että pääsisin jalkasessa eteenpäin\", sanoi\nTapani rauhallisesti.\n\n\"No, siihen ei ole pitkä aika\", sanoi isäntä. \"Tänä päivänä ei ole enää\nnoussut -- kyllä kai se nyt rupeaa laskemaan. Se on juuri tämä koski,\njoka imee sieltä ylhäältä. Tämä näin tulvan korkeimmillaan ollessa on\nniskalta tavattoman avara ottamaan vettä sisäänsä ja senpä tähden se\ntässä kaitaisimmassa kohdassa synnyttääkin sellaisen jymyn, että ihan\nmaan panee vapisemaan... On sitä vedelläkin voimaa, kun sitä paljon on\nyhdessä matkassa.\"\n\n\"On sitä vedellä voimaa, kun sitä tuonlaiseen koskeen ahdistetaan\npaljon yhtä aikaa\", sanoi Tapanikin ja lähti kävelemään taloon.\n\nTuntui somalta jäädä levähtämään päivä-kolmiseksi, kun viisi\nvuorokautta oli yhtämittaa matkustanut, että pää tuntui jo läikkyvän\nliian pitkästä valvomisesta ja kärrien tärinän vaikutuksesta. Tuntui\nkuin Luoja olisi matkalle laittanut sen seisauksen, sillä muuten hän\nolisi matkustanut matkansa perille ilman levähtämättä, kuten oli\nitselleen määrännytkin. Nyt oli mielessä niinkuin matkan pää, ja hän\nkiirehti nukkumaan. Mutta vasta yövuoteelleen laskeutuessaan hän oikein\ntunsi miten tarpeellista oli jo lepo, sillä koko olentonsa tuntui\nolevan hajallaan yksinä siekaleina, ajatus jähmettynyt ja sekava, että\ntuskin kykeni muistamaan missä hän on, ja kaikki ympärillä olevat\nesineet, huoneen seinätkin näyttivät liikkuvan ja heiluvan kuni vedessä\nja vajoavan alaspäin, ja koko oleminen oli kuin hämärää uninäköä.\n\nHuomenna olikin päivä jo puolen rinnassa kun hän heräsi. Säikähdyksestä\npunastunein kasvoin alkoi hän toinnutella tajuttomiksi kuoleentuneita\nkäsiään ja jalkojaan. Samassa aukeni ovi hiljaa raolleen ja emännän\nihastunut ääni kuului: \"No, johan se viimein on valveella! Olen monet\nkerrat käynyt katsomassa onko siinä henkeäkään, kun yhdessä sijassa\naina reuvotitte.\"\n\n\"Mutta emäntä rakas, minä en ymmärrä, olenko saanut halvauskohtauksen\nvai mitä tämä on, kun kaikki jäseneni ovat kuni pihkalla liisteroidut\nvuoteeseen kiinni\", sanoi Tapani hätäisesti ja nujerteli hartijoitaan\npuoleen ja toiseen.\n\n\"Eikös mitä!\" sanoi emäntä ja meni hieromaan Tapanin käsiä ja jalkoja.\n\"Ei ole mitään muuta kuin ovat kuoleutuneet liiaksi kauvan yhdessä\nkohden olemisesta. Kunhan veri pääsee kiertämään tavallisia teitään,\nniin kyllä niistä hyvä tulee.\"\n\n\"Mutta minä en kuitenkaan ole tähän kummaan ennen yhtynyt, kun nuokin\nsormet ovat jäykät ja voimattomat kuni puusta tehdyt.\"\n\n\"Olen minä jo sen kumman tuntenut satojakin kertoja\", toisti emäntä.\n\"Minun käteni jos parisen tuntia retkottavat hermotonna yhdessä\npaikassa, niin silloin jo menevät ihan tajuttomiksi, ettei tiedä omaksi\nihokseen.\"\n\n\"No, kun tuosta ei sen pahempaa olisi kuin että pääsisin\nsäikähdyksellä. Mutta koko ruumiini jokahinen jäsen tuntuu menettäneen\nkaiken voimansa.\"\n\n\"Hyvä tästä tulee\", sanoi emäntä. \"Jopa alkavat kädet punastua, vaikka\nensin olivat valkeat kuin haavan lastut.\" Sitten emäntä kämmenillään\nräpsytti Tapanin käsiä ja jalkoja ja pitkin selkääkin, hokien: \"Tämä se\nhyvää tekee, tämä se hyvää tekee.\" Tätä tehdessään emäntä nauroi niin\nherttaisesti ja sydämensä pohjasta että Tapaninkin täytyi ruveta\nnauramaan, ja hän nauraa kutuutti että koko ruumis tutisi, vaikka se\nemännän räpsyttäminen tuntui pahalta. Mutta kun emäntä hänen\nnauramisestaan yltyi vaan yhä lujemmasti pieksämään, niin hän hyppäsi\nylös että peitteet pölähtivät ympäri huoneen lattiaa. Emäntä ei ollut\nsitä näkevinäänkään, vesissä silmin vaan nauroi ja kähenteli yhä\nrapsimaan Tapanin selkään ja puheli: \"Sepähän se hyvää teki, johan\nsanoin että se kuiva kylpy se hyvää tekee. Eikös tehnytkin?\"\n\n\"Todellakin\", sanoi Tapani ja tekeytyi totiseksi. \"Ensin se tuntui\nilkeältä, että yritin suuttumaan, mutta sitten alkoi todellakin tuntua\nhyvältä.\"\n\n\"Miksi ette suuttuneet?\"\n\n\"Kun te nauroitte. Kukas toki nauravalle suuttuisi.\"\n\n\"Niin, ja sille joka hyvää tekee.\"\n\n\"Niinpä niinkin.\"\n\nSiihen ei emäntä enää jatkanut. Lystikkäästi vaan nauraa hekotteli ja\nmeni noutamaan kahvia. Vieläpä tullessaankin, tarjotinta silmäinsä\ntasalla kantaen, lepposesti nauroi mustain, tuuheitten kulmainsa alta\nsuurilla läpikuultavilla silmillään valellen Tapanin hymyileviä\nkasvoja. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, vaan Tapanin\notettua tarjottimelta kahvikuppinsa, pyörähti ja lähti astua\nhytkyttelemään keittiöönsä.\n\nKahvia juodessaan Tapanille tuli mieleen kysymys: miksikähän emäntä on\nnoin iloinen ja hauskamielinen, vaikka isäntä on niin vakava jumikka\nkuin kaksikesäinen härkämulli, ettei näytä osaavankaan nauraa?\n\nEmännän tuodessa toisen kerran kahvia, kysyi Tapani: \"Onko isäntä\nkotona?\"\n\n\"Tuolla hän on pirtissä. Hänkin parhaillaan särpää kahvia.\"\n\n\"Oikeinko se särpää?\" sanoi Tapani ja nauroi.\n\n\"Mitäpäs se tekisi kuin särpäisi, kun on edessä. Kun käteen, niin\nkärsään\", sanoi emäntä taas tutkivasti silmäillen Tapania ja nauraen\nettä pulleat rinnat hytisivät mukaan.\n\nEmännän mentyä Tapani pesi kasvonsa ja jouduttautui pirttiin näkemään\ntalon elämää ja jotakin ehkä huomaamaan siitä mikä se emännän pitää\nniin iloisen ja hehkuvamielisen näköisenä.\n\nPirtissä kaikki rahvas istui pöydän ympärillä, jossa kirkas kahvipannu\nsokeri- ja kerma-astioineen oli keskellä. Siitä pannusta jokainen oman\nmielensä mukaan kaasi kahvia kuppiinsa ja iloisesti leikkiä laskien he\nniitä sitten tyhjentelivät. Emäntä nähdessään Tapanin tulevan, huusi:\n\"No, vieraskin! Tulkaapas tekin tänne joukon jatkoksi ottamaan kuppi\nkuumaa. Juotteko minun kupistani?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta minähän jo join.\"\n\n\"Niin, kaksi kuppia... Tässä on kolmas. Istukaapas tähän minun\nviereeni.\"\n\n\"Tulenpa kyllä hauskuuden vuoksi niin iloiseen joukkoon, vaikka ei\nkyllä kahvia haluttaisi.\"\n\n\"Kahvia haluttaisi!\" sanoi emäntä lystikkäästi.\n\n\"Tämä meidän isä ei sano kahdesta kupista kerkiävänsä tuntea makuakaan;\nvasta kun viisi tai kuusi kuppia yhdellä istuimella tyhjentää, niin\nsanoo saaneensa kahvia.\"\n\nNyt nousi isäntä pöydästä ja noustessaan vakavasti sanoi: \"Ei se hiukka\npiisaa raatavalle miehelle.\" Sen sanottuaan kaivoi taskustaan pienen\npiippunysänsä ja saatuaan sen palamaan istui kynkkämäksilleen penkille\nja toista silmäänsä tapansa mukaan kiinni pitäen rupesi vetelemään\nsavuja.\n\nKaikki muutkin hajosivat pöydän ympäriltä. Emäntä meni nyt isännän\nviereen istumaan ja alkoi ystävällisesti puhella: \"Kuuleppas sinä\nAntti, kun Hannes sanoo jo Suolammissa jäitten rupeavan liikkumaan,\nniin laita sinä nyt tänä iltana rouvukset valmiiksi, että aamulla\nnoustuasi saat värjätä rysät ja verkot, jotta huomeniltana saatte panna\nveteen, mihin jäiltä saattaa. Jäitten liikkuessahan aina Suolammesta\nsuurimmat hauet saadaan.\"\n\n\"No, lähteköön Hannes toiseksi ja ottakoon kontin, johon kerää kuusen\nkäpyjä; minä otan säkin, jolla tuon lepän kuoria ja sianmarjan varsia\",\nsanoi isäntä tyynesti ja nousi lähtemään.\n\n\"Menköön vaan Hannes hakemaan käpyjä. Me laitamme muurin tyhjäksi, että\nsaatte jo tänä iltana laittaa ajoissa rokan kiehumaan.\"\n\nTapanin silmät kiintyivät isäntään, kun se niin nöyrästi kuni asialle\nlaitettu poikanen lähti säkki kainalossa ja kolorauta oikeassa kädessä\nastua kyömistämään metsään.\n\nIsännän mentyä Tapani tekeytyi leikilliselle tuulelle ja kääntyen\nemäntään, sanoi: \"Te käskitte isäntää työhön kuin renkiä.\"\n\n\"Niin. Kunpa minä hänen syötän ja juotan, niin tottahan minä käsken\ntyöhönkin.\"\n\n\"Entäs sitten, jos se ei tottelisi?\"\n\n\"Sepä tottelee.\"\n\n\"Vaan jos ei tottelisi?\"\n\n\"Sepä tottelee... Minä en olisi ottanut sellaista miestä, joka ei\ntottelisi\", sanoi emäntä ja nauroi että koko lihava ruumis hytisi.\n\n\"Hm... Sitä ottaessaan näkee vaan hampaisiin asti.\"\n\n\"Ei, ei... Kyllä sitä näkee syvemmällekin kun vaan malttaa katsoa.\"\n\n\"Vähänpä näkee.\"\n\n\"Kyllä sen näkee... Varmaan jos tekin olisitte minun mieheni, niin te\ntottelisitte. Minä osaisin olla teille niin hyvä ettette voisi olla\ntottelematta minua.\"\n\n\"Tottelisittekos te minua?\"\n\n\"Tietysti, kuinkas muuten?\"\n\n\"Silloin me toinen niinkuin toinenkin olisimme toistemme käskijät.\"\n\n\"Niinpä niin, kuten asiat kulloinkin vaativat.\"\n\nTämän sanottuaan emäntä iloisesti hymyillen lähti ulkoaskareihinsa.\nMutta Tapani jäi pirttiin ja rupesi aikansa kuluksi silittelemään\npenkillä unisen näköisenä maata motkottavaa harmaata, suurta talon\nkissaa, ja tuntui somalta jäädä viipymään sen iloisen emännän kotiin.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nJoessa oli jo vesi laskeutunut siksi että isäntä vakuutti olevan joen\nrantain jo kuivilla. Tapani rupesi toimittautumaan matkalle. Kaikki\nliiemmät matkatamineensa hän jätti talon talteen, ainoastaan\nmaanmittauskapineet pani säkkiin, jonka sitoi selkäänsä, ja ottaen\npienen takkinsa käsivarrelleen, lähti jokivartta pitkin kulkevaa,\nisännän neuvomaa tietä astua vihmomaan. Mieli oli keveä, ja viisi\npäivää levänneet jalat tuntuivat vieläkin keveämmiltä, joten metsäiset\nkankaat ja joen virtaiset niemet toinen toisensa perästä jäivät\njälelle. Mielessä oli vaan kolmen peninkulman taival ja emännän\nhyvästellessä sanotut leikilliset sanat: \"Hukuttakaahan siellä vaan\nitsenne ja tulkaa sitten huoletta kotiin.\"\n\nEi ollut päivä vielä puolessa, kun Tapani isännän neuvomien merkkien\nmukaan tiesi olevansa jo puolimatkassa. Tässä kulki tie aivan joen\näyrästä ja virran vesi oli aivan maan äyrään tasassa, että vedet\nlakkaamatta huuhtelivat tien laitaa ja lipsuttivat tielle pieniä\naaltojaan. Tapanista ensin tuntui tämä virran pinnan tasalla\nkäveleminen tavattoman somalta, mutta ei kauvan ennenkuin tuon aivan\ntien sivussa vinhaa vauhtia kiirehtivän virran näkeminen alkoi tuntua\npahalta, rupesi melkein päätä pyörryttämään, jotta täytyi lähteä metsän\nlaitaa vesakkoa kulkemaan. Mutta nyt tuli kohta, jossa jyrkkä mäen\nrinta ahdisti tien aivan joen partaalle, missä virran samea syvyys oli\nainoastaan puolen askelta syrjässä tieltä. Tämä matka ei ollut pitkä,\nvaan noin sata askelta. Tapani jännitti itsensä, että hampaansa yhteen\npuristaen ja ainoastaan jalkoihinsa katsoen ja ruumistaan mäkeen päin\nkallelleen vääntäen lähti puoleksi juosten menemään sitä taivalta.\nMutta samassa tie alta humahti syvyyteen ja Tapani ennätti vaan\nparkaista sanattoman parahduksen, kun tunsi jo olevansa\nläkähdyttävässä, multasekaisessa syvyydessä, jota kiivas virta kuljetti\nmukanaan. Mutta silmänräpäyksen perästä virran pyörre kohotti Tapanin\nveden pinnalle, jossa hän kerkisi huokaista ilmaa ja huutaa pari\nhätäistä huutoa. Samassa pyörre painoi hänet taas syvyyteen, mutta\nkohta taas sama virran voima työnsi siihen suuntaan että Tapani\ntietämättään joutui veden pinnalle ja sai ilmaa keuhkoihinsa ja\nhuudetuksi muutaman hätä-äänen.\n\nTässä kohti joen virta puski toisella puolen jokea olevaa nientä\nvasten, joten se kantoi Tapania rantaa kohti. Rannalla oli myrskyn\nkaatama suuri petäjä, jonka latva ulottui virtaan. Tapani näki sen\npetäjän latvan pelastajakseen ja huutaen: \"Auta Jumala! Pelasta rakas\nJeesus henkeni!\" koetti voimiensa takaa uida maalle päin, saadakseen\nsitten petäjän latvasta kiinni kun virta vie sen kohdalle. Hän saikin\npuun latvasta kiinni, mutta samassa silmänräpäyksessä kiskasi virta\nhänen jalkansa petäjän latvan alle. Selässä oleva säkki, joka tähän\nasti oli häntä kannattanut, tuntui nyt painavan syvyyteen, ja mitä\nsyvempään latva painui veteen, sitä hurjemmin sitä virta rupesi\npuistamaan. Vain silloin tällöin rungon joustavan voiman vaikutuksesta\nlatva silmänräpäykseksi nousi ylös, niin että hän sai huokasta. Yhä\nvoimakkaammin tuntui virta vetävän, ja hän töin tuskin jaksoi pitää\nitseään kiinni. Toivottomana hän uskoi itsensä Jumalan haltuun.\n\nMutta silloin kuului rannalta ääni: \"Pitäkää nyt lujasti kiinni!\" ja\nsamassa tärähti kirveen isku petäjän runkoon, joka siitä vikuutui\nsiksi, että virran paino sai murretuksi sen poikki ja käännetyksi\npitkin rantaa. Sen mukana Tapanikin kivissä kolisten hurahti virran\nlouhiselle rannalle ja tunsi samassa kahden voimakkaan miehen käsien\nriuhtasevan hänet törmälle. Törmälle päästyään tunsi hän itsensä aivan\nkangistuneeksi ja sydämensä värisi ihan kuolettavasti vilusta.\nSentähden hänen rintansa hytkähteli hätäisesti ja suusta kuului\nkankeita, sekavia sanoja.\n\nMiehet nähdessään hänen hätänsä ottivat metsästä suuret vitsat ja\nsitten toisella vitsalla hartiain ja toisella reisien kohdalta sitoivat\nhänet tankoon riippumaan ja kantoivat kolmisen tuhatta askelta kaukana\nolevalle tulelleen. Siellä he ensi työkseen riistivät häneltä kengät ja\npäällimmäiset vaatteet ja päiväpaisteen ja tulen lämpymässä alkoivat\nhieroa jäykistynyttä ruumista kaikilta puolilta.\n\nHieromisesta sekä tulen ja päiväpaisteen vaikutuksesta Tapanin ruumis\nrupesi lämpiämään ja kuontumaan, niin että miehet saattoivat nostaa\nhänet istualleen. Mutta silloin koko hänen ruumiinsa rupesi värisemään,\nettä hampaatkin lokattivat yhteen, ja jokainen jäsen tarrasi kuin\nvirrassa.\n\nMiehillä oli päivälliseksi metson lihat kiehumassa nuotion päälle\nlaitetussa kattilassa. Toinen miehistä otti nyt kattilasta kiehuvaa\nlientä pieneen kupposeen, ja puhalleltuaan siitä polttavan kuumuuden\npois, kaatoi sitä lusikalla Tapanin suuhun. Mutta leuka tärisi vilusta,\nniin että miehen täytyi puristaa leukapielet toiseen käteensä ja\ntoisella kädellään kaataa lientä suuhun. Suurella ponnistuksella sai\nTapani nielaistuksi ensimäisen nielauksensa ja kipeästi kärsien meni se\nalas, että pääsi tuskallinen voivahdus. Mutta sen perästä saattoi\nruveta oikein ahmimalla nielemään ja kerta kerralta väristys väheni ja\njäsenissä rupesi tuntumaan tarmoa. Tapani saattoi jo vetää kätensä\nrintaansa ja kankeasti sanoa: \"Voi ihme, kun se tuntuu hyvälle. Pitkin\nruumista rupesi kulkemaan niin sanomattoman somalle tuntuva, kuuma\nvirta. Nyt tuokin tulen paiste tuntuu lämmittävän, tähän asti se on\nvaan ikäänkuin kuiviltaan polttanut.\"\n\n\"Mutta nyt riisutaan mies alasti\", sanoi se liemen juottaja iloisesti,\n\"riisutaan kaikki märät vaatteet päältä tulen paisteeseen kuivamaan.\"\n\nSen sanottuaan tempasi nuotion takaa kuusen juurelta omansa ja toisen\nmiehen päällysnutut; niistä levitti toisen nuotion sivulle maahan ja\ntoisen heitti kokoon nähtävästi peitteeksi, sanoen: \"Tuossa voitte\nketuroida siksi kunnes vaatteet kuivavat.\"\n\nKun Tapanilta oli kaikki vaatteet riisuttu, niin silmänräpäyksessä\nsyntyi ruumiissa sellainen jokaista jäsentä täryyttävä vilun väristys,\nettä koko ruumis tärisi kuin elukan ruumis, kun se nousee uimasta\nrannalle ja pudistaa itsestään märkyyttä pois.\n\nTämän nähtyään mies punalti päätään ja sanoi: \"Ei ole vilu vielä\nlähtenyt ruumiista.\" Sitten tempasi kuppinsa taas ja ammenti siihen\nkattilasta lientä, toi sen Tapanille ja sanoi: \"Ryyppikäähän tuota niin\nkuumana kuin kärsitte, niin kyllä vilu pakenee, vaikka olisi\nijankaikkinen routa povessa.\"\n\nTapani istui nyt petäjän juurelle, kääri miehen päällystakin\nympärilleen, ja nojaten hartiansa petäjän tyveä vasten rupesi likasen\nnäköisellä puulusikalla lippimään kuumaa lientä sitä mukaa kuin vaan\nkärsi. Mutta kun oli lipiskoinut kuppinsa tyhjäksi, niin tunsi niin\nvoittamattoman väsymyksen, että täytyi painautua pitkäkseen, ja\nennenkun kerkisi mitään ajatella, nukkui hän sikeään uneen. Miehetkään\neivät tahtoneet sitä häiritä, vaan liikkuivat niin hiljaa kuin vaan\nsaattoivat, ettei muuta ääntä koko tienoossa kuulunut kuin nuotiotulen\nheikosti rupsahtelevia paukkuja ja noin puolen sadan askeleen päässä\nseisovan kuusen latvasta laulurastaan laverrukset sekä alempaa oksilta\npeipposen sadetta ennustava, yksitoikkoinen valitus.\n\nMiehet olivat saaneet keittonsa keitetyksi ja antaneet kattilansa olla\nmättäällä siksi kunnes keitto oli jäähtynyt parhaalleen syötäväksi.\nOlipa toinen miehistä tehnyt puun oksista kolme kerppua ja asettanut ne\nkeittokattilan ympärille istuimiksi, sillä aikaa kuin toinen mies vuoli\nlepän mutkasta itselleen lusikan, jotta Tapanillekin olisi lusikka.\n\nKun kaikki oli valmista, niin toinen miehistä meni Tapanin luokse ja\nalkoi olkapäästä nykiä herätelläkseen häntä. Vaan kun tämä ei vähästä\nherännyt, niin mies heilutteli kovemmin ja kovemmin ja puheli: \"Onko\npäivä laulanut miehen? Kylläpä on uni makeaa kylmän kylvyn päälle. No,\nkatkaskaahan nyt kuitenkin unen köysi ja nouskaa syömään.\"\n\nTapani ei tointunut, vaikka mies heilutti olkapäästä niin että koko\nruumis liikkui mukaan. Tämä sikeä nukkuminen rupesi miestä huolettamaan\nja hän rupesi aina kovemmasti retuuttamaan, hokien: \"No, no, nouse nyt\npois. Eihän se nyt ole oikeaa unta.\"\n\nViimein kuitenkin Tapanin koko ruumis tärähti ja suusta tuli kipeästi\nparahtava hätä-ääni: \"Oi-oi!\" Samassa remahtivat silmät aivan\nympyriäisiksi ja silmävalkeaiset olivat ihan veripunaiset kun hän\nhätäisesti ympärilleen katsoen kimposi istualleen.\n\nMieskin säikähti, että kohona hyppäsi toiseen kohti, mutta samassa\ntarttui kaksin käsin Tapanin olkapäihin, sanoen: \"Hyvä Isä! Mikä teillä\non?\"\n\n\"Tuntui kuin kosken aallot heiluttaisivat ja puskisivat ruumistani\nsinne tänne. Mutta oli toki vaan hourausta\", sanoi Tapani ja kasvot\nelpyivät. Sitten hän alkoi verkalleen lykkäillä käsivarsiaan ja\nkopristella ruumistaan ja sanoi: \"Tuntuu joka kohdassa nahka niin\npaksulta ja kankealta kuin parkittu vuota.\"\n\n\"Senlaisessa paitossapa se olikin äsken tuolla joessa\", sanoi mies.\n\"Mutta nyt on metsokeitto syötävä. Rupesin juuri syömään herättelemään.\nTässä vaatteenne, pujottakaa päällenne, että joudutte syömään.\"\n\n\"Metsokeitto... Se ei käy vihaksi... Metsokeitto ja keitetty metso on\nmelkein sama asia. Mutta ihme ja kumma, että tämä mies elävin jaloin\npolkee maata\", sanoi Tapani ja alkoi kankeasti kömpiä noustakseen ylös,\npannakseen vaatteet päälleen ja päästäkseen sinne kattilan luokse.\n\nVaatteet saatuaan päälleen hän ensin kuonnutteli itseään kävelemällä\nsinne tänne. Tuokion perästä hän likeni kattilaa ja istuessaan\nhavukerpulle naurahtaen sanoi: \"Metsokeitto! Ai sentään! Aivan makea\nvesi lorahtelee kielelle nähdessä metsokeittoa, minun ilmoisen ikuista\nihanne-atriaani.\"\n\n\"Vai on se metsokeitto tuttu ruoka. Mutta päälle tuulen näkyy kokki\nsattuneen tätä keittoa suurustaessaan\", sanoi Pentti -- se oli toisen\nmiehen nimi -- hymyillen ja kallisteli kattilaa, missä rasvainen velli\noli jäähtyessään sakonut melkein puuroksi.\n\n\"Suolainen ja sakea on köyhän mielestä makea, on vanha sananlasku\",\nsanoi Tapani kiitokseksi kokille ja alkoi puisella lusikalla pistellä\nvelliä, joka todellakin oli niin sakeaa, että kololle jäi sija mistä\noli ottanut.\n\nNyt Pentti tonkasi uudella, lepän mutkasta tehdyllä lusikalla metson\nraajoja kattilan pohjalta pinnalle ja kehotti Tapania ottamaan lihaa.\nItse Pentti otti metson kaulan näppiinsä, sanoen: \"Pää pyytäjälle,\nkaula kantajalle.\" Sen sanottuaan imeksi siitä metson kaulasta vellin\nja rupesi järjestään luineen purra ruskuttelemaan, että rutisivat vaan\nmetson kaulaluut Pentin hampaissa ja paksuiksi makkaroiksi kohosivat\nsuonet hänen kaulassaan aina nielaistessaan palaansa. Kun oli saanut\nmetson kaulan syöneeksi, koposteli hän metson päästä lihaa ja makeasti\nimeskellen metson pääkoppaa ja väliin sormiaan, sanoi: \"Kyllä siinä\ntuossa metsokeitossa todellakin on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen\nkalakukossa. Mutta mieleen pantava tämä metsokeitto kuitenkin on... Ei\nusko outo, miten kylmät kädet sillä kuolemalla on. Ei olisi verta\nlähtenyt minusta, vaikka olisi puukolla pistetty, silloin kun kuulin\nteidän ensimäisen hätä-äänenne. Enkä tiedä koskiko minulla jalat maahan\nkun lähdin tuonne rantaan. -- Mutta mikä seikka se oikeastaan saattoi\nteidät tuonne jokeen.\n\n\"Maa lohkesi jalkain alta ja silloin yksi humahdus ja olin\numpisokkelossa mullansekaisessa virrassa.\"\n\n\"No, että sitten?\"\n\n\"Sitten tuolla puoli-joessa olin menossa, kun selässä oleva säkkini\nalkoi kiskoa veden pinnalle, ja silloinhan minä sain äännetyksi.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Yksi tupsahdus vaan ja taas olin mennyt pyörien kuten pieni rikka\npohjaan, josta taas uusi mänkä nosti pinnalle. Silloin minä huomasin\nsen petäjän latvan rannalla ja pelastuksen toivo välähti povessani, kun\nvirran näin kantavan sitä kohti. Jokaisen jäseneni tunsin silloin\nkuumaksi.\"\n\n\"Mutta ette voineet päästä sen petäjän latvan päälle.\"\n\n\"Pääsin ryntäilleni, vaan samassa silmänräpäyksessä virta tempasi\njalkani petäjän latvan alle ja minä jouduin selälleni, niin että virta\nvastasi tarakkaani ja painoi syvyyteen, jossa virran voima reutuutti\npetäjän latvaa ylös ja alas niin paljon kuin vaan kerkisi.\"\n\n\"No, ihmeitten ihme, että siinä pysyitte niin kauan kiinni.\"\n\n\"Sattui toinen kainaloni joutumaan petäjän runkoon ja toisella\nkädelläni pitelin oksasta. Mutta kädestäni katosi voima, että oli\npääsemässä irti, ja kainalokin rupesi lipumaan erilleen petäjän\nrungosta, niin että viimeinen toivoton silmänräpäys oli kulumassa\nsilloin kun kuului äänenne: pitäkää kiinni!... Ei kukaan, joka ei liene\nollut putoamaisillaan kuoleman kitaan, voi arvata miten hyvältä äänenne\ntuntui.\" Tätä sanoessa Tapanin silmät vettyivät ja pala rupesi\npyörimään suussa.\n\n\"No, oma kuljettajansa siinä piti olla tuossa retkessä\", sanoi Sipo --\nse oli toisen miehen nimi ja ravisteli pitkätukkaista päätään.\n\nKun ei Tapani tähän jatkanut, niin miehetkin jäivät äänettömiksi, ja\nsalainen alakuloisuus näkyi heidänkin kasvoissaan. Oli jo noustu\nsyömästä, kun Tapani huokasi ja lähestyen Penttiä surullisen\nvoittoisesti sanoi: \"Mutta mikä hyvä se kuitenkin minut täällä\nhyvittää? Melkein alastonna, ilman lakkia, ilman takkia olen nyt täällä\nerämaan uumenessa, kuten emänsä menettänyt hirven vasikka.\"\n\n\"Mihin se on oikeastaan matka?\" kysyi Pentti.\n\n\"Tuonne Tirrojärvelle se mieli pitäisi.\"\n\n\"Tirrojärvelle... Ei, ei... No, en sentään tiedä tarkalleen tuosta\nensimäisesta kylästä eteenpäin. Vaan tästä ette pääse ensimaiseen\nkylään, sillä tuossa kappaleen matkan päässä yhtyy Osmojoki tähän\njokeen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Kun jouduitte tälle puolelle\njokea, niin ainoa keino päästä ihmisten ilmoihin on palata takasin\nsamaan kylään, josta läksitte.\"\n\n\"Osmojoesta pääsee lautalla yli\", sanoi Sipo, lusikallaan kaavitessaan\nkattilan pohjasta pohjautunutta keitosta.\n\n\"Todellakin, tuolta Sirkkaharjun suvannolta taitaa päästä lautalla.\nSiitä saa honkia lautaksi\", sanoi Pentti, suurin silmin katsoen\nsinnepäin.\n\n\"Eteenpäin sitä mieluummin menisi kuin taaksepäin\", sanoi Tapani.\n\"Lähtisitte saattamaan siitä joesta poikki, kun teillä on kirves.\"\n\nKumpainenkin mies rupesi nyt katselemaan aurinkoa ja kasvot kävivät\nkumpaisellakin tympeän näköisiksi. Tuokion katseltuaan aurinkoa sanoi\nPentti hieman kylmästi: \"No, tosin siellä nyt ennen metson laulantoa\nkerkiää käydä, kun lähtee siekailematta.\" Sen sanottuaan hän koppasi\ntaskustaan piippunsa, pani sen kiireesti täyteen, tempasi nuotiosta\nkekäleen, puhalti siihen että se hiiltyi kirkkaaksi, sitten laski sen\npiippunsa päähän ja yhdellä imasulla otti siitä tulen. Kekäleen\nnakattuaan tempasi kirveensä ja sanoi: \"Lienee parasta että sinäkin\nSipo lähdet sinne.\" Samassa hän lähti jo pitkillä jaloillaan mennä\nhatmimaan Sirkkaharjua kohti ja piipun harmaansinertävä savu pölisi\nmännikön vileikössä. Pentin perään lähti kiirehtimään Tapani ja\nSipokin, mutta Tapani ei tahtonut pysyä menijöissä, vaikka koetti\njuostakin. Jalat olivat kankeat ja raskaat kuin puujalat, jotta\nmättäältä mättäälle hyppiessä jalka ei tavannutkaan sitä paikkaa mihin\ntarkotti, vaan tupsahti likemmäksi ja usein syrjäänkin. Koko kulkeminen\noli kuin ensikertaisen opettelemista. Tässä kulkemisessa tuli hän\nkuitenkin ponnistelemaan ihan voimainsa takaa ja kaikki jäsenet saivat\nliikettä, joten ennenkun Osmojoelle tultiin, oli ruumiista kaikki\nkankeus ja vilun tunne kokonaan hävinnyt. Mutta elämä tuntui vaan kuin\nunelta eikä todelliselta elämältä, sillä ajatukset risteilivät niin\nlevottomina ja väliin tupsahti mieleen ikäänkuin pimeys, ettei osannut\najatella mitään.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nTapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa\nNiemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja\nvalkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella\nrantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen\nJyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi\nviikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä\nkesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni\nmorsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen\njättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt\nTirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan\nnäytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.\n\nJärven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä\ntäyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi\nuuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle\nistumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon\nihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä\nistui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä\nkuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten\ntulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden\nne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä\nkuin pienellä lapsella.\n\nMyöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä\npelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua\nhukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen\ntäytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson\nampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa\npysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas\ntulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.\n\nViimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti\nsisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa\nvärähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.\n\nViimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli\nnukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin\nkuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan\nkanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia\nkirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen\nlevyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat:\nJUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi\nihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat\nyhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki\nkuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä\nkohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan\nhänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä\nheräsi.\n\nHän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse\ntietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä\nrintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän\nnytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä\nja kasvot mieluisessa hymyssä.\n\nEmäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan\ntarjoamaan kahvia ja kysyi: \"Onko teillä tapana uneksia?\"\n\n\"Miksikä sitä kysytte?\"\n\n\"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani\nuneksuvan tapaisia sanoja.\"\n\n\"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?\" kysyi Tapani kahvikuppia\ntarjottimelta ottaessaan.\n\n\"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on\nomituinen, se kuuluu kuin kuopasta.\"\n\n\"Kuulitteko mitä sanoin?\"\n\n\"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus -- ja oli siinä\nmuutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo\nkertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta\nihastuksen huudolta... Oliko sitä sellaista?\"\n\n\"Kyllä sitä oli.\"\n\n\"Oletteko uskovainen?\" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania\nsilmiin.\n\n\"Ainakin tulemassa olen\", sanoi Tapani ja hymyili.\n\nEmäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan\nhymyillen ja loistavin silmin sanoi: \"Vai uskovaiseksi tulemassa...\nMinäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta.\"\n\n\"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista\nkasvoihin?\"\n\n\"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän\non kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin\nuskovat.\"\n\n\"Niin\", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.\n\nEmäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät\nkahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi\nTapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella\npuolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä\nidän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen\nnäky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen\nmukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka\nmentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä.\nTunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina,\nylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta\nkimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.\n\nHetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän\nmiehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell\neräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä\nmajalla.\n\nTapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi\ntavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa,\nmistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet.\nMutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa\nilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten\ntervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan.\nDampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi\nnäkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut\nhuoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista\nvähäpätöistä.\n\nTapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan\nkaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja\nojenti ne Dampbellille.\n\nDampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta\nsilmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen\nniitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan\npaikkaan ja sanoi: \"Mihin päin tuo puro juoksee?\"\n\nTapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: \"Se\njuoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete,\nsiitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee\ntähän Kulpakkojärveen.\"\n\n\"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty\", sanoi Dampbell.\n\n\"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan\nitsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse\", sanoi Tapani\ntyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.\n\nDampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä\nkylmemmin sanoi: \"Mikäs se tämä on?\"\n\n\"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola\", sanoi\nTapani.\n\n\"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää\nmitata peltoskaalaan\", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin\nsanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot\npunastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa\nTapanille.\n\nEmäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet\nja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän\nkuullen tahtoi sanoa, että: \"Se pitää huomenna mennä mittaamaan\npeltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan.\nMeillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi.\"\n\nSitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen\ntyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä\nlöytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi\nmuistelemaan Tapania.\n\nTapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan\nmitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä\nparsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen\nlisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin\nviipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä\neivät ollenkaan huvittaneet.\n\nMutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi,\nlopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan\nvuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin\nemäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.\n\nEmäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: \"Mitä\nte minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän\nisäntännekö se mörkönä kummittelee?\"\n\n\"En minä mörköjä säiky ... mikä lienee ollut se säpsäyttäjä\", sanoi\nTapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan\nsäikähdyksestä.\n\n\"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä\nsäikkyvän\", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin\näksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan\nvirkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen\nastua löpsyttelemään pois.\n\nTapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän\nlaski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet\npäälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin\nemäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.\n\nEmäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen\nPutkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu\nnaurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: \"No,\nPutkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!\"\n\n\"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan\", sanoi Tapani\numpikuljuisesti.\n\n\"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen\nakkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi\ntyöntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan\", sanoi\nnauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.\n\n\"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja\nkapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä\nsen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan\", sanoi\nTapani vain.\n\nSiitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja\nkohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä,\nPutkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä\npenkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään,\npitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän\nmiehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä\nistumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri\npiippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa\npohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä\nvälittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.\n\nSitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta\npiippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten\nTapaniin, sanoen: \"Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on\nkuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta\nyli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin\ntänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt\nolla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet\nruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään,\njoka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei\nkuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti\nahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa\nkäymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun\npääsikin vesihiiden rikkeistä.\"\n\nTapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.\n\nMiehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät\nyhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä\nkuitenkin viimein vakavasti sanoi: \"Ei liene lystinpäällistä ollut\nTapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen\nalla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa\nkädessä.\"\n\n\"Maa lohennut\", sanoi Dampbell. \"Mikä sen maan pani juuri silloin\nlohkeamaan. Hyh!\"\n\n\"Se kun sattuu\", kuului joukosta vakava sana.\n\nKun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen\nnäköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa\nsen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät\npiippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein\nhermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa\nhän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan.\nSitten hän sanoi: \"Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman\npäänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä\nhoukuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei\nkun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä\nkaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu.\"\n\nTähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja\nrupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.\n\nTällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin\nkauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja\nDampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin.\nDampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei\noikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena\nvirkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja\njonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen\nkasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi\ntavallisen ystävällisesti: \"Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki\njäykkäluontoista... Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden\nkanssa täällä olette tullut toimeen.\"\n\n\"Tullut toimeen... Minäkö ihmisten kanssa?\" sanoi Tapani kylmästi.\n\n\"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä.\"\n\n\"Se on juuri näitten jaloin puoli.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan,\nvaan näistä löytyy mies asian kohdalla.\"\n\n\"Mistäs te sen tietäisitte?\"\n\n\"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa.\"\n\n\"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne\npystyvät?\" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.\n\n\"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet,\nja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole\nkirosanaa kuullut.\"\n\n\"Kirosanaa!... Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia\nsen sietää?\"\n\n\"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan\", sanoi Tapani ja suu\nvetäytyi hymyyn.\n\n\"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne\nniskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on\ntoista kuin teidän parissanne!\"\n\nTapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan\nvirkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja\npiipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen\ntaakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä\ntehdessään näkyi hän ajattelevan.\n\nTapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi\nDampbelliin, sanoen: \"Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään.\"\n\n\"Minäkin lähden aamulla mukaan\", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä\nettä hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.\n\nNyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen\nkävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä\nviipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.\n\nEi hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua\nmennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät\ntuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään,\nkun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.\n\nEmäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen\nsanoi: \"Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?\"\n\nTapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa\nvastausta, niin sanoi: \"Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää\nkesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt\nminun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni\nen ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella\nkutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään.\"\n\n\"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla\nkoettaa ilvehtiä.\"\n\n\"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut\ntuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä\nihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä\nkuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa,\njolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata.\"\n\n\"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun\nolivat niin suoraluontoiset?\"\n\n\"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään\nmuuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten\nlakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli\npetomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta.\"\n\n\"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille\nvakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä\nmuisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?\"\n\n\"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri\nolen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat\neivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi.\"\n\n\"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan\nliekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä\ntunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne\npitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa,\nantaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan\nsiihen miestä.\"\n\n\"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi\neikä ihmisten pilkkaajaksi.\"\n\n\"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen\nystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa\", sanoi emäntä leppyisesti\nhymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.\n\nMakuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli\nhäntä niin hyvin ymmärtänyt.\n\nHuomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden\naikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että:\n\"Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia.\"\n\n\"Yhdeksän aikana!\" huudahtivat miehet. \"Ei tullut mitään, ei kerrassa\ntullut siitä hommasta mitään... Menkää emäntä viemään kahvia ja\nkiskokaa säärestä, niin että herää\", sanoi joukosta joku.\n\n\"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika\ntulee\", sanoi emäntä hieman nauraen.\n\n\"No, mutta Tapani menee\", sanoi isäntä.\n\n\"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon\nisännälle se sopii kaikkein parhaiten.\"\n\n\"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii\", kuului joukosta kehotus.\n\nIsäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa\njäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla\nmennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista\nalemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento\nniin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.\n\nKuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven,\nniin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät\nrenkaisillaan kysyi: \"Onko tuli irti, vai mikä?\"\n\n\"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa\", jorautti isäntä\njäykästi.\n\n\"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?\" ävähti\nDampbell vihaisesti, että kieli sammalti.\n\n\"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä.\"\n\n\"Etkö sinä p----leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri,\nettä sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!\" ävelti yhä\nDampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi\nkoko huone.\n\n\"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen\nlähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään\",\nsanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.\n\n\"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan... Vai sinä aijot minua\nruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p----leen vetelys! Kaikkea pitää\nnähdä\", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven\npainanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen\nylleen ja asettui nukkumaan.\n\nKun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa\npirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi:\n\"Ampiaisen pesällepä taisit sattua.\"\n\n\"Niinpä yritin\", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.\n\n\"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?\"\n\n\"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole\nenää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen.\nTaitaa se olla sentään vihasta miestä... Arvelin minä sanoa kuin\nentinen mies papille, että: pidä koiras kiinni\", jaaritti Ylitalon\nisäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.\n\nKaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään\nkuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei\nkuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan\nhiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä.\nMutta tuokion perästä palasi ja sanoi:\n\n\"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen\nkymmentä ole pystyssä.\"\n\nSen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi:\n\"Odotelkoon kerran herra kerjäläistä\".\n\nSilloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon\nmiehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin\npenkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja\ntaas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta\nkasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.\n\nViimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia\nDampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi:\n\"Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?\"\n\n\"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous\", sanoi emäntä\nnauraen.\n\n\"Menneet! Mihinkä?\" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.\n\n\"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään\", sanoi\nemäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.\n\n\"Nyt on helvetti!\" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen\nkorvallistaan.\n\n\"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja\nsanota\", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.\n\n\"No p----le kaikkiaan!... Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?\" lisäsi\nDampbell.\n\n\"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee\", sanoi emäntä\nmennessään ulos.\n\nSamassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: \"No\nkotiinsako miehet ovat menneet?\"\n\n\"Niin\", murahti Tapani.\n\n\"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti.\"\n\n\"Minä en lähde\", sanoi Tapani jäykästi.\n\n\"Sinäkö et lähde?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä,\nhainpa niitä minä tahi minun takaseni.\"\n\n\"No nyt on helvetti!... No, juonitelkaahan minun kanssani!\" sanoi\nDampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.\n\nTapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana\nnäyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee.\nVarmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi\ntavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi\ntahtonsa täytetyksi.\n\nDampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan\nsisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään,\nrepäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: \"Jos olisi nimismies\nlikempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä\ntänne lauloi. Ääh... Tuli ja leimaus!... Mutta kun Tapanikin äkäytyi...\nSe varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä\nkestyy.\" Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti,\nkävellen edestakasin levottomana. -- Viimein hän istui keinutuoliin,\nnojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu\nkeinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä\npyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.\n\nMutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen\nviheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili\nniitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin\njuohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni\nkiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: \"Tapani tulisi tänne.\"\n\nTapani pyörähti menemään. Kamariin tultua seisattui aivan kynnyksen\neteen.\n\nDampbell meni pöytänsä luokse, katseli vielä hetken niitä karttoja,\nmutta viimein kääntyi Tapaniin ja sanoi: \"Tulin ajatelleeksi ja\npäättäneeksi, kun tässä on näin hyvä huone, että minä rupeaisin tässä\ntekemään sisätöitä ja te tekisitte ulkotöitä sen mukaan kuin minä\nohjaan... Te hankkisitte miehet kokoon ja rupeaisitte tätä itäpuolista\nosaa mittaamaan. Nyt miehet kokoon ja menette!\"\n\n\"En luule että tänä päivänä ovat ne kenenkään käsissä, vaan huomiseksi\nvoin ne hankkia\", sanoi Tapani.\n\n\"No, vaikkapa huomiseksi\", sanoi Dampbell istuessaan keinutuoliin, ja\nrupesi rauhallisena täyttämään piippuaan.\n\nTapanin mentyä Dampbell kutsui talon emännän huoneeseensa ja pyysi\nistumaan tuolille. Kun hän näki emännän kasvoissa aran punastuksen ja\nsalaisen kylmyyden, niin palavilla silmillään valellen emäntää,\ntekeytyi niin herttaiseksi kuin vaan taisi ja sanoi:\n\n\"Te, emäntä hyvä, mitäs sanotte kun minä olen aikonut teillä tulla\nviipymään?\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Muutamia kuukausia.\"\n\n\"Muutamia kuukausia... En luule että se käy laatuun\", sanoi emäntä\ntyynesti.\n\n\"No, mutta onhan tässä huoneita vielä talon väellekin, jos minä tässä\nyhdessä asun, maksua vastaan tietysti\", sanoi Dampbell, nyökäyttäen\npäätään viimeisille sanoille.\n\n\"Kyllä huoneitten vuoksi, vaan muuten --.\"\n\n\"Mitenkä muuten?\"\n\n\"Muuten vaan luulen, ettette tulisi menestymään.\"\n\n\"Minkä lemmon tähden?\"\n\n\"Juuri sentähden. Meillä ei siedetä kiroilemista, lastenkaan tähden;\neikä tuon kuuleminen ole hupia aikuisillekaan... Isäntäkin on siitä\nniin vihanen, että jos olisi tänä aamuna sattunut metelinne kuulemaan,\nniin uskon ettette olisi paljon painaneet portille viedessä, ja\ntakaisin tulemisesta ei olisi ollut puhettakaan.\"\n\n\"Aivanko totta?\"\n\n\"Kyllä se on juuri totta.\"\n\n\"Minulla pisti vihaksi kun se pöljä tuli minua käskemään. Minua,\nkomisioni-insinööriä, tuli herättämään kuin ruotilaista.\"\n\n\"Ei se mies ole pöljä. Se on viisaimpia miesten joukossa ja täsmällinen\nkaikessa\", sanoi emäntä vakavasti.\n\n\"Olkoon mikä tahaan miesten joukossa, vaan ei se nyt kuitenkaan ollut\noikein, että hän hattu päässä tulla torjotti... Toisin olisi ollut\nlaita, jos esimerkiksi te olisitte tulleet kahvin kanssa ja kertoneet\nasian.\"\n\n\"Minähän lupasin tulla vasta yhdeksän aikana tuomaan kahvia, niin eihän\nse ollut minun asiani ennen tulla.\"\n\nDampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan\nsavuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän\nhieman nureksien sanoi: \"Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy\nkuin tuli tappuroihin... Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna\nvähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa\nsyötyä takasin. Emme huoli ruveta jälelle mennyttä kiveä katsomaan.\nMennään vaan eteenpäin ja ruvetaan tässä yhdeksi taloksi. Eikös niin,\nemäntä?\"\n\n\"No, saahan tuota koettaa\", sanoi emäntä hymyillen.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nTänä aamuna oli Dampbell tavallista iloisemmalla tuulella ja emännän\naamukahvia viedessä oli jo vaatepäällä. Olipa jo pessyt kasvonsa,\nkammannut partansa ja tukkansa parhaimman mukaan. Tämän nähtyään emäntä\nhieman säpsähti ja vilkasi tuvan seinällä harvakseen käydä\nloksuttelevaan, isotauluiseen seinäkelloon. Mutta kello oli kun olikin\nyhdeksän, kuten pitikin olla aamukahvia tuodessa. Emännän kasvoihin\npalasi tavallinen hymy ja hän kääntyi tarjoamaan kahvia.\n\nDampbell tahtoi nyt olla lystikkäällä tuulella ja ilosta loistavin\nsilmin sanoi: \"Arvatkaapa emäntä mitä minä nyt olen miettinyt ja\npäättänyt?\"\n\n\"Mitenpä minä sen toki arvaisin mitä se insinööri milloinkin miettii.\nInsinöörienhän juuri sanotaan olevan oikein sitä väkeä, jotka miettivät\nja kykenevät miettimään sitäkin johon tavallinen ihmisjärki ei\nriitäkään.\"\n\n\"Sen te sanoitte oikein. Mutta nyt minä en sentään ole miettinyt mitään\nerinomaista, mietin vaan kotiin lähtöä ja päätinkin lähteä ihan tänä\npäivänä.\"\n\n\"Vai jo ihan tänä päivänä! Sepä on äkäistä hommaa.\"\n\n\"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän.\"\n\n\"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne\nmuutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?\"\n\n\"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat\nvaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt\njärjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista\nlaatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani\nkykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen\ntäällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa.\"\n\n\"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin\nmielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu\npäästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee\nsiellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään.\"\n\n\"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta\nnuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on.\"\n\nEmännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan\nlaipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat\nvakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: \"Kylläpä se on\nnuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi\nikänsä puolesta.\"\n\n\"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin.\"\n\n\"Eipä oikein... Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin\ntekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen\nkanssa?\"\n\n\"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?\" sanoi\nDampbell.\n\n\"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla\nyhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa\nymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä.\"\n\n\"Ymmärtää toisiaan? Niinkö?\"\n\n\"Niinpä niin. Kuinkas muuten?\" sanoi emäntä katsoen Dampbellin silmiin\nja hymyillen tehtyä hymyä.\n\n\"Tehän luette, että vaimo on luotu miehen tähden eikä miestä vaimon\ntähden. Ja juuri sen laskun mukaan vaimolla ei ole mitään ymmärtämistä\nmiehestään, mutta miehen, joka on vahvemmalla luonnolla varustettu,\ntäytyy ymmärtää vaimonsa heikommaksi astiaksi ja se sen kyllä\nymmärtääkin. Ja sen se kun ymmärtää, niin muuta ei tarvita.\"\n\n\"Niin nainenko teidän kirjoissanne on vaan käsissä kanneltava nukke?\nMinä en kuitenkaan sellaiseksi rupea.\"\n\n\"Niin, kun olette onnistunut miehenne saamaan tohvelinne alle ja olette\nnyt miehenne pää eikä mies vaimon pää. Olette kääntänyt nurin Jumalan\nluomisjärjestelmän, mutta minun kanssani se ei kävisi päinsä.\"\n\n\"Mutta minäpä en teidänlaisestanne miehestä huolisi, vaikka leskeksikin\njoutuisin, sitä vähemmän olisin huolinut ollessani vielä tyttönä\",\nsanoi emäntä, lähtien helmojaan heilauttaen kyökkiinsä.\n\nTämän nähdessään Dampbellin kasvopäihin kihahti punasia pilperoita, ja\nylenkatseellisesti syrjäsilmin katsoen hän heitti kahvikupit pöydälle,\njosta rämähdyksestä emäntäkin kuuli, että hänen viimeinen sanansa ja\nkäytöksensä ei miellyttänyt Dampbellia.\n\nSiitä ei emäntä kuitenkaan ollut milläänkään, vaan entistä loistavammin\nsilmin ja leveästi hymyilevin kasvoin toi lisää kahvia. Dampbellkaan ei\nollut äskeisistä tietävinään, vaan kahvikuppia ottaessaan emännän\nhopeanväriseltä, laajalta tarjottimelta alkoi kysellä, kuka tämän kylän\nmiehistä olisi osaavin tämän joen kulkija, kuka esimerkiksi osaisi\nNarkauskosken parhaiten laskea, ettei tarvitsisi rantaa myöten kävellä,\nja että laskenevatko ne Kallioköngästä ja Patoköngästä ollenkaan\nvenheellä?\n\nEmäntä ei sanonut tietävänsä eikä tahtonutkaan tietää mitään, sanoi\nvaan että miehet ne sellaisista asioista tietävät, ja kääntyi\nlähteäkseen huoneesta, mutta pyörähti takaisin ja sanoi: \"Luulisin että\nHarjun äijä, se mustapartainen, juutalaisen näköinen äijä niistä\nparhaiten tietäisi. Hän niissä koskissa tietää jokahisen kiven\nkolonkin, ei ainoastaan venheväylät, sillä hän on kaiken ikänsä joka\nsyksy puurajastanut siellä lohia tuohustaen.\"\n\n\"Vai niin. No sepä hyvä! Minun täytyy Harjun äijä kutsua tänne\", sanoi\nDampbell ihastuneena ja rupesi kiireen vilkkaan ryyppimään kahvia,\njosta päästyään hyppäsi seisaalleen ja itsekseen tuumien: \"Tupakka\npäälle, sanoi Vänni kun vihiltä pääsi\", pani piippuunsa tupakkia ja\nulos kävellessään sytytti sen ja veteli suun täyteisiä savuja ikäänkuin\näkäpäissään.\n\nIllalla Tapanin metsästä tultua ja hänelle annettuaan viimeiset\nohjeensa, Dampbell lähti kotimatkalleen, joten Tapani jäi yksinään\ntoimittelemaan mittaustöitä.\n\nTämä aika kului Tapanilta ilman mitään erityisiä tapauksia. Työnsä hän\nsai vasta marraskuun alussa niin loppuun että pääsi niistä irti. Nyt\nhän juuri oli kotimatkalle lähtemässä. Viime yönä oli satanut lunta,\nettä maalla oli jalkaisku ja metsä oli huurteesta sujuksissa. Joessakin\nkulki virran mukana hyydelauttoja melkein kantenaan, ettei venheellä\nkulkemisesta voinut olla puhettakaan. Tapanin täytyi siis ottaa\nmatkakapineensa selkäänsä ja lähteä jalkapatikassa tallustelemaan\nkotiin päin. Yli kaksikymmentä peninkulmaa hän siten sai kulkea\nennenkuin pääsi sellaisille teille, joilla voi ajaa hevosella.\nMarraskuu olikin jo puolivälissä, kun kauniina kuutamoiltana, reen\njalasten kovasti kitistessä pakkastuneessa lumessa Tapani pääsi\nDampbellin kotiin.\n\nNähtyään Tapanin reen pysähtyvän kartanolleen Dampbell kiirehti\npitkävartisine piippuineen avopäin ulos ja mataloilta portailtaan\niloisesti huusi: \"Ainahan elävän silmät näkee. Olen jo luullut\nkuolleheksi, kalmahan kaonneheksi, kun en moneen monituiseen viikkoon\nole saanut mitään tietoja.\"\n\nTapani, joka oli vilusta kontetuksissa, ettei kieli tahtonut suussa\nkääntyä, kun lähes kolmen peninkulman taipaleen yhteen mittaan oli\nkesävaatteisillaan talvipakkasella kyyröttänyt reen perässä, ei\nvastannut mitään. Vasta Dampbellin luokse päästyään hän tervehtiessään\nsanoi: \"Nyt on tosi kylmä\", ja kiirehti huoneeseen.\n\nDampbell nyt ihan juosten kiirehti kyökkiin piikoja potuuttelemaan että\ntuotaisiin Tapanille teetä, ja heti sitä tulikin oikein monenlaisten\nleivosten kanssa.\n\nSen juotuaan Tapani puistalti hartioitaan ja ilostuneesti sanoi: \"Sepä\ntuntui paremmalle kuin hyvälle. Aivan rupesikin kylmä hätää näyttämään\nloppumatkalla. Sitä kun päiväkaudet tulee näin keveillä vaatteilla\nreessä olemaan, niin kerkiää talven ilma tunkeutua ihan ytimiin asti.\"\n\n\"Aivanko noilla pikkutakkisillanne koko matkan olette tehnyt?\"\n\n\"Aivan. Mistäpäs minulla lienee muuta ollut.\"\n\n\"Olisitte ostanut oikein lappalaiset turkit, niin olisitte tarennut.\"\n\n\"Ei ollut rahaa. Jos en olisi Merikaupungissa saanut velaksi\nkahtakymmentä markkaa, niin olisin saanut apostolin kyydillä tulla koko\nmatkankin, nälkä toisena toverina. Yli kaksikymmentä peninkulmaa sieltä\nalkumatkasta aina tänne Jormakan kylään asti tulinkin jalkapatikassa;\nvaikka lunta oli maassa puolisääreen.\"\n\n\"Mitä tuhannen täytistä te siellä niin myöhään rupesitte olemaan,\nolisitte tullut jo venhekelin aikaan.\"\n\n\"En heittänyt kesken sitä mittausta.\"\n\n\"Kesken? No joko ne sitten tulivat koko jakokunnan maat mitatuiksi?\"\nkysyi Dampbell silmät suurina.\n\n\"Kartalla ovat.\"\n\n\"Aivanko niittypalstoineen, kaikkineen?\"\n\n\"Aivan on... Sehän se Lainiojoen perukka veikin pari viikkoa... Mutta\nse oli kuitenkin hauska retki. Siellä elimme oikein muinaissuomalaisten\nelämää. Meillä oli muutoin pyssyn tapainen, uistin ja onki matkassa,\njotka meitä kuuttatoista miestä elättivät. Metsä rymisi lintuja täynnä\nja niitä sillä pyssyräikällä saatiin niin paljon kuin vaan jaksettiin\nsyödä, ja kun ruuan muutosta tahdottiin niin uistimella temmottiin\njoesta lohia ja taimenia ja perho-ongella harreja ja rautuja niin\npaljon kuin halutti. Niitä syötiin miten osattiin, ja osattiinkin sitä,\nsillä leivät siellä eivät paljon kuluneet.\"\n\n\"Taisi se pyytö sentään viedä aikaakin, että joudettiinko sitä muuta\npaljon tekemäänkään kuin metsästämään ja kalastamaan\", sanoi Dampbell\nhymyillen.\n\n\"Kumpaisenkin tekivät ne kaksi miestä, jotka ruokavaroja kuljettivat\ntyön mukana... Katsotaanpas niitä tauluarkkeja, niin kyllä näette että\non siellä tehty muutakin eikä vaan metsästetty ja kalastettu.\"\n\nSen sanottuaan Tapani purki karttakäärönsä ja äänetönnä erotteli niistä\nne tauluarkit, mihin oli Lainiojoen niityt mitattu. Sitten hän levitti\nyhdeksän tauluarkkia Dampbellin suurelle työpöydälle ja ylpeillen\nsanoi: \"Eikös rupea näyttämään, että on siellä tehty muutakin kuin\nmetsästystä ja kalastusta?\"\n\n\"Ovatko nämä nyt kaikki niitä niittypalstoja?\" sanoi Dampbell silmät\nrenkaisillaan.\n\n\"Tämä on, näette, yhtä palstaa, yhtä Lainiojoen palstaa. Näette, tässä\nhalki näitten kaikkien tauluarkkien juoksee tämä sama Lainiojoki, ja on\ntätä yhtä palstaa vähän yli kuuden kilometrin.\"\n\n\"Yli kuuden kilometrin!\" huudahti Dampbell ihastunein kasvoin.\n\n\"Kuusi tuhatta kaksikymmentä viisi metriä pitkältä sitä on, mutta siinä\novatkin koko sen kylän ulkoniityt. Yksikantaisia rääsyniittyjä ei\nolekaan ollenkaan.\"\n\n\"No on tuota tuossakin, kun kohta puolet koko lohkokunnan\nmaa-alueista.\"\n\n\"Ei toki sentään kolmatta osaakaan. Kaksikymmentä kahdeksan täyttä\ntauluarkkia on muuta maata, mutta näissä arkeissahan on monessakin\nsentään enempi puoli tyhjää.\"\n\n\"Mutta paljonhan siitä lohosta sentään karttui. Kaksikymmentä kahdeksan\ntauluarkkia... Ja sekö on sitten koko lohko mitattu?\"\n\n\"Aivan on laidasta laitaan, ja siinä ne nyt ovat koko sen jakokunnan\nmaat\", sanoi Tapani itsetietoisesti, painaessaan kädellään Dampbellin\ntyöpöydälle asettamaansa tauluarkki-pinkkaa, ja tuntui kuin siinä\npiilisi jonkunmoinen muistojen aarre. Vielä istuttuaan tuolille,\ntoiselle puolen huonetta, menivät hänen silmänsä siihen\ntauluarkki-pinkkaan. Tuntui siltä kuin se puhuisi jotakin mieluista\nsatua, johon olisi liitetty nekin hauskat syksyillat, mitkä Lainiojoen\nerämaassa nuotiotulen paisteessa metsokeittoa ja paistettua lohta\nsyöden vietettiin, revontulten hulmutessa metsässä.\n\nDampbell oli nyt tavattomasti mielissään, mutta ei hän kuitenkaan\nTapanin töistä enempää puhellut, rupesi vaan kertoilemaan kesän\ntoimistaan kotona.\n\nTapanista tuntuivat ne mitättömiltä ja mauttomilta. Saadakseen\nsentähden puhetta toisaalle hän kääntyi katsomaan akkunasta ulos, missä\ntäyden kuun valaisema lumen pinta kimalteli, jättäen siihen harmahtavia\nkasvattipuitten suojaamia levyjä. Tuokion niitä katseltuaan Tapani\nhymähti ja sanoi: \"Olen aina kuullut puhuttavan revontulista ja\nnähnytkin niitä taivaalla, mutta viime tiistai-iltana sain nähdä ihan\nkäsistäni ja olla niitten sisässäkin.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Kuljin metsätaivalta Miekojärven ja Meltosjärven kylien välillä, niin\nihan niiltään nimiään alkoi metsässä hulmahdella ja syttyi se aivan\ntyhjästä synnyttämättä mitään ääntä, ja aina väliin hulmahti metsä niin\ntäyteen sitä vaaleaa ja vaalean sinertävää kaasua tai usvaa, ettei\ntahtonut eteensä nähdä... Olisi ollut hieman kaameaakin, jos olisin\nollut yksinäni, vaan kun oli kumppalinani Kuikkalan Jörkki, joka oli\nmonasti ennen olut samallaisessa kylvyssä, niin tuntui se vaan\nhauskalta.\"\n\n\"Ja metsä humisi täynnä revontulta\", sanoi Dampbell hymy kasvoissa.\n\n\"Niin. Kyllä sitä aina välistä oli aivan metsän täydeltä. Ja se kumma,\nettä vaikka se ihan silmänräpäyksessä hulmahti, niin ei synnyttänyt\npienintäkään ääntä eikä puitten hienoimmatkaan oksat vähääkään\nvärähtäneet, ei enempi sen tullessa kuin lähtiessäkään. Tuli tyhjästä\nja katosi tyhjäksi aina siksi kunnes taas hulmahti uudestaan.\"\n\n\"Mutta olikohan se revontulta? Eiköhän se ollut jotakin metsäkalman\nsavua. Hyvähän olisi ettei olisi teihin taas joku kalma tarttunut\",\nsanoi Dampbell ja sanoista selvään kuului ettei hän uskonut koko\nkertomusta.\n\nTapani kääntyi katsomaan ulos, jääden mykäksi. Ja kun Dampbellikaan ei\nsiinä hetkessä jatkanut, niin Tapani saadakseen puhetta alkuun sanoi:\n\"On sitä sentään muistella aikaa siitä kun kotoa lähdin, mutta huomen\niltana siellä taas lienen.\"\n\nSilloin Dampbell tosissaan sanoi: \"Ei puhuta nyt mitään kotiin\nlähdöstä. Minä tahdon teitä nyt pitää vieraanani, ainakin yhden viikon.\nMeillä on teille aivan omituinen huonekin tuossa pihan toisella puolen,\ntuo nuoren herran tupa, kun se ei ole nyt kotona. Levähtelette ja\nvirkistelette itseänne tässä matkanne vaivoista. Eikä meiltä pannakaan\nlähtemään jalkasin, meillä on hevosiakin saattamaan ainakin ensi\ntaipaleen päähän.\"\n\nDampbellin puheessa tuntui jotakin salattua, jonkatähden Tapanin mieli\nvärähti, ja hän pyydellen sanoi: \"Kyllä minä kuitenkin tahtoisin\nhuomenna päästä kotiin.\"\n\n\"Mikäs sinne nyt sellainen kiire? Olkaahan vaan nyt täällä vieraanani\nedes yksikään viikko. Sitten ette tarvitse kurjana väsyneenä mennä\nkotiin, vaan heti tultuanne kykenette pajassa paukkamaan, kuten ainakin\nlevähtänyt mies\", sanoi Dampbell, piippunsa varren nenällä ylähuulensa\npartaa käännellen puoleen, ja toiseen.\n\nTapanista tuntui hirmuiselta jäädä viikkokaudeksi Dampbellin kotiin,\njossa tuskin saisi rauhaa pilaamiseltakaan, ja Dampbellia ei käynyt\nlaatuun suututtaminen, kun oli kesän palkka saamatta. Nyt tunsi Tapani\nolevansa sellaisissa kahleissa, joihin ei uskonut eläessään joutuvansa.\nPuhumattomana hän vaan istui ja akkunasta katseli kuutamo-yöhön.\n\nSeuraava päivä oli kaunis päivä, niin kaunis kun marraskuun\npuolivälissä voi olla. Auringonpaiste sulatti seinämillä lunta ja\npuitten oksista tippui kuura ja satanut lumi auringonpaisteen\nvaikutuksesta. Tapanissa syntyi ihan polttava halu päästä lähtemään\nkotiin. Hän meni Dampbellin luokse, ja tekeytyen niin nöyrän näköiseksi\nkuin vaan taisi, sanoi: \"Kyllä minä kuitenkin tahtoisin päästä kotiin\nnäkemään kotilaisiani. Jos insinööri olisi hyvä ja maksaisi minulle sen\npalkka-vähäseni; en voisi rahatta mennä kotiin, kun koko kesänä en ole\nlähettänyt penniäkään.\"\n\n\"Hm... Mikä se sellainen hätä. Kyllä minä maksan sitten kun minun\naikani tulee. Ollaanhan nyt tässä tämä viikko. Olenhan minä sanonut\nettä pidän teitä vieraanani nyt tämän viikon\", sanoi Dampbell\nystävällisellä tavalla, vaan ei kuitenkaan voinut salata salaista\niloansa, josta Tapani ymmärsi että nyt sitä kostetaan sitä, kun hän ei\nkeväällä ruvennut navettaan vesikourua tekemään.\n\nTapani kulutteli nyt aikaansa miten osasi. Viikon kuluttua hän uudisti\npyyntönsä päästä kotiin. Dampbell tekeytyi asialliseksi ja tolkussaan\nsanoi: \"No, nythän sitä jo onkin toisenlainen lähteä kotiin kuin\nLapista tultua. Mutta tänä päivänä eivät jouda hevoset kyytiin, vaan\nhuomeneksi järjestetään asiat niin että pääsette lähtemään. No,\nhuomenna sitten!\"\n\nTämän viimeisen lauseensa Dampbell sanoi reippaasti huudahtamalla ja\nkatsoi Tapania silmiin, nähdäkseen mitä tämä ilmotus vaikuttaa.\n\nTapani ei siitä ollut millänsäkään, umpimielisenä vaan ajatteli:\npitäneehän kortteli kestää kun kyynärä on kestetty -- ja lähti\nulkokausteelle aikansa kuluksi kävelemään. Mutta sielläkään hän ei\ntahtonut mitään nähdä eikä kuulla, koetti puristaa itsensä ettei\najattelisikaan mitään.\n\nTulevana yönä Tapani nukkui tavallista sikeämmin ja oli päivä jo\nharmaan hevosen kokoinen, kun seiniä täristävästä tuiskun jyrinästä\nheräsi. Säikähtyen hän hyppäsi vuoteeltaan akkunasta näkemään ulos.\nMutta ulkona satoi lunta taivaan täydeltä ja ankara tuuli pelmuutti\npehmyttä vitiä, ettei nähnyt yli kartanon. Sen nähdessään Tapani\nhuokasi syvään, purasi hampaansa yhteen ja itsekseen sanoi: \"Nyt se\nveitikka tekee tuosta tuiskusta tekosyyn, ettei päästä tänäkään\npäivänä.\" Se pelko kuitenkin oli turha, sillä tuskin oli hän ehtinyt\npestä kasvonsa ja pukeutua, kun piika huppukorvin juoksi yli kartanon\nja tempastuaan oven auki kiljahti: \"Insinööri kutsuu teitä sisälle!\"\n\nTapani ei odottanut toista käskyä, vaan lähti samassa avauksessa ulos\nja piian jälessä kynttä kantta juoksi kartanon yli, ettei tuisku\nkerkiäisi lumittaa vaatteita.\n\nAstuessaan Dampbellin huoneeseen hän jäi lattialle seisomaan hieman\nhämmästyneenä nähdessään Dampbellin olevan juuri kuin matkaan\nvalmistautumassa. Kasvot pestyinä, tukka ja parta kammattuina hän\nseisovillaan kiireen kautta tunki tupakkia piippuunsa. Mutta Tapanin\nhuomattuaan hän heti sanoi: \"Minä kävin renki Aatelle sanomassa että\ntoimittautuu teitä kyytiin, mutta tämäkös siitä noituilemaan, ettei hän\ntämmöisellä ilmalla lähde, juuri kuin se nyt sää tarttuisi sääreen.\nMutta kyllä minä sille sanoin, että meillä lähdetään silloin kun\naiotaan, eikä rengit ole meidän lähtöjen määrääjiä.\"\n\nSitten hän viittasi pöydälle viisi- ja kymmenmarkkasista ladottuun\nrahaläjään, ystävällisesti sanoen: \"Siinä on nyt teille kaksisataa\neturahoiksi. Sitten revisionin jälkeen, kun teidän töistänne olen\nsaanut, annan lisää. Ja nyt lähtekää kotiin!\" Tämän viimeisen lauseensa\nhän sanoi iloisesti huudahtaen ja ilosta palavin silmin ojenti\npitkäsormisen, laihan kätensä hyvästelläkseen, ja toivottaen terveyttä\nvastakin kykenemään lähtemään puristi lämpimästi Tapanin kättä. Samassa\nrenki Aatekin alakartanosta ajaa hurahutti ja seisautti rekensä juuri\nporrasten eteen, jolloin Dampbell viimeiseksi sanakseen iloisesti\nhuudahti: \"Nyt ei muuta kuin suti puti tielle!\"\n\nTapani juoksi nyt huoneestaan pienen laukkunsa kintasresut käsiinsä ja\njuosten hyppäsi rekeen, jolloin reki pääsi irti ja Dampbellin iso musta\ntäyttä kyytiä juosta röhkäsi kylälle viepää kujaa, jonka öinen tuisku\noli täyttänyt lumella ihan aitojen tasalle. Reki nyt vuoroin sinne,\nvuoroin tänne nujerrellen kulki aivan lumen sisässä, jota vielä\ntuiskukin pölisti, jotta ei tahtonut saattaa hengittääkään sakeassa\ntuprussa.\n\nPitkän tuokion perästä kuitenkin tie johti korkean ja tuuhean petäjikön\nsuojaan, jossa tuisku jyrisi vain puiden latvoissa.\n\nTapanista oli kaikki tähän asti ollut kuin hajanaista houreunta, jota\nvoi nähdä silloin kun pää on jonkinlaisen aivokuumeen tapailemana. Nyt\nhän vähitellen tointui näkemään itseään ja kohtaloaan ja huomasi\nolevansa kaulaa myöten lumeen haudattuna. Hän pyysi Aatea pysäyttämään\nhevosen ja tyhjentämään lunta vähemmäksi reestä. Nyt kallistettiin reki\nja tyhjennettiin lumi, jota tehdessä Aate hammasta purren kiroili ja\nsadatteli, että: \"Tässä talossa sitä ei koskaan eikä mihinkään osata\nlähteä muulloin kuin jumalattomalla ilmalla! Oli se kesällä tai\ntalvella, kun milloin vaan syntyy paha ilma, niin kyllä tietää että nyt\nse on taas lähtöpäivä.\"\n\n\"Kyllä kai viime viikolla olisi ollut kauniitakin ilmoja tehdä tämäkin\nmatka, ja tällaisilla matkatamineilla olisi minullekin ollut toista kun\nnyt\", sanoi Tapani hieman harmissaan.\n\n\"Piruusissaanpa se teitäkin kiusasi, kun tiesi teillä olevan ikävän\nkotiinne. Oli sille meidän timperille, joka uuteen talliin sillan\nniskoja laittaa, kertonut että hän nyt kostaa sen, kun te ette olleet\nkeväällä ruvenneet siihen uuteen navettaan vesikourun tekoon. Sillä\np----llä pitääkin aina olla yksi kiusattava. Silloin kun ei saa muita\nniin kiusaa omaa rouvaansa.\"\n\n\"Se rouva näyttää niin kelpo ihmiseltä.\"\n\n\"Se on ihan ihmisten parhaita. Sillä saa rauhan, se ei ole kynsin\nhampain piikojensakaan kimpussa, kuten tuo ukko, joka kiertää jokaista\nkuin piru pappia ja hakee nokkansa tietä kuin sika päästäkseen riihen\neteen.\"\n\n\"No, miten ja mistä syystä se rouvaansa on kiusaavinaan?\"\n\n\"Syytäkö se piru tarvitsee! Ihan ihto aikojaan kun juohtuu mieleen,\nniin yökaudet passauttaa itseään ja valvottaa rinnallaan siksi kun on\nnousun aika, jolloin rouvan täytyy tulla talousaskareihin. Silloin se\npaholainen itse rupeaa nukkua hahottamaan; sen ajan sitä sitten kaikki\nsaa olla rauhassa.\"\n\nNyt oli reki saatu tyhjäksi. Tapani kääriytyi hevosen loimeen, jonka\nAate sattumalta oli pannut rekeen, ja kun ilo kotiin pääsemisestä ja\nsiitä, että vihdoinkin oli päässyt kiusaajasta, lämmitti mieltä, niin\ntuisku ei tuntunut miltään. Tuntui vaan somalta, kun tunsi reen olevan\nkiireessä kulussa ja jouduttavan kotiin pääsöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo ilta pimenemässä melkein pimeimmälleen ja tuisku jyrisi ensistä\nankarammin, että nurkat vinkuivat ja viiri rämisi tangossaan ihan kuin\ntuskassa. Maria oli ilta-askareiltaan tultuaan riisunut kenkänsä ja\nlämmitteli jalkojaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä, hymyillen\nkatsellen valkean toisella sivulla olevaa Hilmaa, joka kapaloi\nposliinipäistä nukkeaan ja laulaa lirkitteli:\n\n    Elä itke ilman syyttä,\n    elä vaivatta valita...\n\nMutta tähänpä katkesikin Hilman laulu, kun lumisena ja vilusta\nkontettuneena mies työntyi huoneeseen. Hilman ja Marian silmät\nterottuivat kiinteästi tulijaan, mutta samassa Maria hyppäsi pystyyn ja\nhuudahti: \"Isä!... No, tuiskuko sinut nyt lennätti siihen! En yrittänyt\ntuntea, kun on niin parrottunut ja luminen kuin koira!... Ja niillä\nketineilläkö sinä olet henkesi pitänyt tuommoisessa ilmassa?\"\n\n\"Näillä kai sitä on tarettu\", sanoi Tapani hieman väristen, ja ensin\ntervehdittyään Mariata kiirehti tervehtimään Hilmaa. Mutta tämä\nnähdessään hänen lähenevän koppoi nukkensa syliinsä, juostakseen\npiiloon. Kyyristyneenä loukkoon, naulassa riippuvain vaatteiden taakse,\nhän Tapanin lähestyessä rupesi hätäisesti parkumaan: \"Elä, elä, elä\ntule!\" ja sylin veti vaatteita itseensä niin lujaan kuin vaan taisi.\n\n\"Hilma rukka ei tunne enää isää\", sanoi äiti ja kiirehti hyvittelemään:\n\"Isähän se on! Katsohan, enhän minäkään pelkää, tämähän on isä, tullut\nnyt sieltä Lapista, josta on odotettu.\"\n\n\"Ei ole, ei ole\", väitti yhä Hilma, mutta äänessä kuului kuitenkin,\nettä kyllä hän silloin jo tunsi, vaan ei viitsinyt sanoa.\n\nTapani jätti nyt Hilman rauhaan ja istui keinutuoliinsa, missä hän,\nMarian keittäessä kahvia, kertoili kaikista matkansa tapahtumista. Tätä\nkuullessaan Hilma sormi suussa ja kainoudesta punastuksissaan hiipi\nTapanin selän taakse, saadakseen tilaisuutta päästä kättä antamaan\nisälle. Sen huomattuaan Tapani huudahti: \"No Hilma! Sinähän sitä olet\nkuitenkin se minun entinen Hilmani. Tuleppas syliini!... No mutta\noletpa sinä kasvanut ja lihonut, olet raskas kuin mikäkin jysky... No,\njoko sinä nyt tunnet minut?\"\n\n\"Jo.\"\n\n\"Mutta minkätähden sinä et äsken tuntenut?\"\n\n\"Kun oli tuo parta\", sanoi Hilma, sormeaan suussaan yhä pyöritellen, ja\nkirkkailla silmillään vilkasi isänsä partaan.\n\n\"Pitäisikö se ottaa pois tämä parta?\"\n\n\"Pitäisi.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Kun on niin ruma.\"\n\n\"Ovatko ne kaikki partamiehet rumia?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Mutta mitenkäs se sinun lehmäsi, Muutikkisi, jaksaa? Onko sillä häntä\nalaspäin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onkos sulla monta lammasta?\"\n\n\"Minulla on yksi ja äitillä kolme.\"\n\n\"Pässikö se on sinun lampaasi?\"\n\n\"Ei ole. Se minua pelottaa kun se aina uhkaa pukata, kun minä\nkarsina-aidan raosta pitäen omalle piitilleni leipää antaisin.\"\n\n\"Se uhkaa sentähden pukata kun sinä et hänelle anna leipää.\"\n\n\"Hänelle antaa äiti\", sanoi Hilma ja painoi päätään isän rintaa vasten\nlujempaan, ikäänkuin lopettaakseen isän kyselyn. Maria sen nähtyään\nsanoi: \"Taitaa se nyt sentään tuntua Hilmasta somalle oleminen isän\nsylissä. On sillä ollutkin jo monta ikävää. Syksykesällä jo usein ihan\nitsestään mällähti itkemään, kun ei tule se isä... Mutta ei nyt isä\nenää lähtenekään eikä jättäne meitä niin kauvaksi yksinämme.\"\n\n\"En lähdekään enää.\"\n\n\"Aivanko totta?\"\n\n\"Kyllä se on juuri totta.\"\n\nTapanin sanoissa kuului luja päättäväisyys. Sen kuullessaan Hilma\nnyhjäytti ruumistaan yhäkin lujempaan isänsä rintaa vasten, ja ilosta\nhytkähti Mariankin sydän ja kirkkaat kyyneleet vierähtivät poskipäille.\n\n\n\n"]