[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg0OPyn6UcUDf9WYxuMvleZdVEx94n3xnHk5QBWgwRBw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},834,"Savon jääkäri","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"834-hahnsson-theodolinda-savon-jaakari","834__Hahnsson_Theodolinda__Savon_jääkäri","Kolmi-näytöksinen näytelmä","romaani",[],[],"fi",1877,null,4763,27388,false,47313,[23],"Finnish drama -- 19th century",[25,26],"Historical Novels","Plays/Films/Dramas","\"Savon jääkäri: Kolmi-näytöksinen näytelmä\" by Theodolinda Hahnsson is a three-act play written in the late 19th century. The narrative is set against the backdrop of the Finnish War of 1808, exploring themes of love, social class, and the valor associated with defending one's homeland. The play delves into the lives and struggles of its characters, primarily focusing on the noble Paroni Tähtinen, his daughter Anna, and Kaarlo, a soldier serving as a Savonian Jaeger.  In the plot, Anna grapples with her feelings for Kaarlo, the Jaeger, amidst the family pressures and societal expectations that dictate her choice of a suitor. Despite her father's insistence on marrying into a higher social class, Anna’s love for Kaarlo remains steadfast. Tragically, Kaarlo falls in battle, prompting themes of sacrifice and the intersection of personal and national loyalty. Meanwhile, Sanni, a lower-class character who also cares for Kaarlo, faces her own struggles with societal status and love. The play culminates in the poignant realization of love's endurance beyond societal constraints, as well as the personal sacrifices made during wartime. Ultimately, it celebrates the hope for equality and a united future in Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],240,"Kolminäytöksinen historiallinen näytelmä sijoittuu Savoon Suomen sodan aikaan vuonna 1808. Se kuvaa paronintytär Annan ja Savon jääkäri Kaarlon suhdetta, jota varjostavat säätyerot ja isän vastustus keskellä sodan levottomuuksia.","Theodolinda Hahnssonin 'Savon jääkäri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 834. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SAVON JÄÄKÄRI\n\nKolmi-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nTHEODOLINDA HANHNSSON\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1877.\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n_Paroni Tähtinen_, kartanon omistaja.\n_Anna_, hänen tyttärensä.\n_Maiju_, Paroni Tähtisen palvelus-tyttö.\n_Pastori Kivinen_.\n_Kaarlo_, hänen veljensä, Savon jääkäri.\n_Kalastaja-Ukko_.\n_Sanni_, hänen tyttärensä.\n\nTapaus: Savossa 1808.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nParoni Tähtisen sali. Huone-kalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja\ntupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja Paroni kulkee\nlaattialla.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Paroni. Anna.\n\nPARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei\nnäe enään muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole\ntäällä ollut moneen päivään.\n\nANNA (iloisesti). Ah! isäni kaipaa häntä, eikä tuo ihmettä olekkaan,\nsillä Kaarlon seura on kaikille hupainen; hän on jalo-tunteinen mies --\nja --\n\nPARONI. Soh, soh, piisaa jo -- kyllä siinä jo oli kyllin nuorukaisen\nkiitokseksi. Tuo yliopistolainen on tavallansa kelpo mies ja kylläkin\nsopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja; osaa samati kuin\nveljensäkkin käyttää itseänsä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi\nolenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että\ntyttäreni muistaa olevansa vapaa-sukuisen neidon, muistaa, mikä eroitus\non _hänen_ ja halpa-saätyisen nuorukaisen välillä.\n\nANNA. Hm -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuu mieleeni net hyvät\nopetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä\nkuunnella päivät pitkät, vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista,\nlinnuista, tähti-taivaasta ja kaikesta, mitä maailmassa on suloisinta,\nsilloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, sekä ett'ei kenenkään\nseurassa päiväni niin hupaisesti kulu kuin hänen.\n\nPARONI (erikseen). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä\n-- mutia jos hänellä on minun luontoni, voi hän tuosta rakkaudestaan\nluopua, kuu hän sen tarpeelliseksi havaitsee -- (Annalle), Annaseni,\nminä luulin saattavani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää\ntäällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että\nolenkin vienyt sinua vaaraan. (Katselee tarkasti Annaan).\n\nANNA. Mikäpä tuo vaara olisi?\n\nPARONI. Hm, -- jasoo, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras\nonkin -- minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon --\n\nANNA (vakaasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua,\nja Pastori, joka isällisellä hellyydellä huolta on pitänyt veljestään,\non kovin iloinen siitä, että saa minun sisareksensa.\n\nPARONI. Anna, Anna! näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä\nolen ollut sokea -- Oi sydän-käpyseni! minä en olisi suonut sinun\njoutuvan semmoiseen taisteluun, johonka nyt olet tuleva, sillä tiedä,\nettä ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekkään muulle, paitsi\nsille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu.\nVapaa-sukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka\ntyttäreni omaksensa saa.\n\nANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin\npanen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku\n-- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usva-kuva, joka tyhjään\nraukee! mutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa.\n\nPARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä,\njolle tyttäreni annan, pitää olla maine nimi -- josta heti tietää, että\nsen omistajalla on nuot omaisuudet. Lapseni! ei ole yksikään Tähtinen\nsäästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä\nmyöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä,\nkun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa; vaatii,\nett'ei hän enään mene tuon rakastettunsa näkyviin.\n\nANNA (rukoillen). Oi isäni --\n\nPARONI. Siinä jätän sinun tätä asiaa miettimään ja toivon, että\ntyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle\nkätensä suudeltavaksi). Hyvästi tyttöseni! (Menee kamariinsa).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Anna, sitten Maiju.\n\nANNA (yksin). Oi toki! Koska, koska on tuo sääty-eroitus tasoitettu --\nsuku-ylpeys poistuva? Ah! siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka\nkäynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin\nrankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän\ntottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun\nse minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin oli tuo helppo tehtävä, vaan\nnyt -- oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle).\n\nMAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän tryykättyjä vaatteitanne, eivätkö\nole sileitä ja kiiltäviä?\n\nANNA (ajatuksissaan). Ovat.\n\nMAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katsokkaan. Minä panin tärkin sekaan\noikein ranskan saippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli --\nmutta, armollinen neito, ettehän te yhtään kuulekkaan minua -- ah!\nkyllä minä syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain\nuskaltaisin sanoa --\n\nANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? puhu, puhu\nvain, lapsi.\n\nMAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- Pappilan Penttu sanoi\nminulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- \"mutta\nälä siitä vain mitään virkkaa,\" sanoi Penttu -- enkä olekkaan mitään\npuhunut, ennen kuin nyt vasta tässä. Penttu sanoi: \"Maisteri\", mutta\nminä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, Pastori se on.\n\nANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet Pastorin sulhasekseni?\n\nMAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisen-tilallensa\nsyntymä-tienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.\n\nANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään? --\n\nMAIJU. Ei, armollinen neito, kyllä sen verran ymmärrän -- Pastorihan\nsaarnaakin -- ja Pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä,\nhevosia ja kaikkia.\n\nANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi\nsinua omakseen? --\n\nMAIJU (ajattelee). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat,\nmutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan\nluo),\n\nANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein\nmyyvät sydämmensä nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna\nTähtinen.\n\nMAIJU. Voi armasten aika! nyt tulee sulhaset, täytyy rientää poijes; ja\nMaisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savon-jääkärin\nunivormussa.\n\nANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen). Ah,\nKaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänen -- en ikänä --\nmutta voi, nyt en saa häntä nähdä. (Ääneensä). Maiju, riennä sanomaan\nParonille, että tänne tulee vieraita, sano myöskin, että neiti Anna ei\nvoi hyvin.\n\nMAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää Paronin kamariin oikealle puolen, ja\nAnna vasemmalle omaan kamariinsa).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Maiju, Pastori, Kaarlo, sitten Paroni.\n\n    (Maiju tulee Paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle,\n    Kaarlo puettuna Savon-jääkärin univormuun).\n\nMAIJU (kumartaa). Istukaatte, Paroni tulee kohta.\n\nKAARLO. Onko neiti Anna kotosella ja kuinka hän voi?\n\nMAIJU. Hyvin vain, hän meni vast'ikään kamariinsa ja käski minun sanoa,\nett'ei hän voi hyvin.\n\nPASTORI. Kuinka, hyvin sanoit sinä, ja toki käski hän sanoa, ett'ei hän\nvoi hyvin.\n\nMAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli (Erikseen). Mitä nyt sanoa\ntöpsähytin! kuinka tästä nyt selville tulen. (Ääneensä), Kaarlo\nMaisteri eli Väntrikki taikka Luuknantti kysyi niin paljon yht'aikaa,\nettä menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä joskus\nolla kipeänä, vaikk'ei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee.\n\n    (Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta).\n\nKAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (Paroni\ntulee) mutta tuossahan Paroni.\n\nPARONI. Hyvää päivää! istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan\nkaivannut teitä. (Osoittaa pöydällä olevia piippuja). Olkaatte hyvät,\ntupakoitkaa vähäsen.\n\nPASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä, minulla on ollut\nerittäin paljo toimia, sillä, kuten tiedätte, olen saanut\nkotitienoillani kappalaisen-tilan, johonka minun nyt tulee muuttaa, ja\nveljeni tässä on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojeliaksi.\n\nPARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että\nolitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee\nkunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelioita; vielä itsekkin\nriviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt\nsotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon\nkanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä\nkunnioita --\n\nKAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata.\n(Erikseen). Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia\nkirjoja).\n\nPARONI. Hoh suoraan sanoen, nuori herrani, te olette koru-sanoja\nkuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut\nhänen sydämmensä, vaan teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en\nikänä tytärtäni teille anna; siis oli tuo väärin, että tulitte lapseni\nrauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.\n\nKAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi! miksikä olisin sitä\nsalannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra Paroni, olisi\nmitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.\n\nPARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin\nkunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä\najattelette -- minä antaisin tyttäreni, neiti Tähtisen, nuorukaiselle,\njonka toinen plakkari on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka nimi on\nmaineeton, soinnuton.\n\nKAARLO. Minä, herra Paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa,\njoka tarvitsee minua; nuoruuden innosta sykkii sydämmeni, minulla on\nkäsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja\nAnnaseni rakkaus on voimiani kahden-kertaisesti vahvistava. Enkö siis\nole rikas! Myöskin lupaan, että joko voitan kunnia-kuoleman\ntappotanterella taikka palajan urhoollisena sotilaana.\n\nPARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt\nvakuutatte; mutta tyttäreni teidän täytyy unhoittaa.\n\nPASTORI (menee Paronin luo). Herra Paroni, älkäätte estäkö nuorten\nuskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja\nkullekkin kohtalot jakaa.\n\nPARONI. Minä olen vanha enkä siis enään, kuten nuoret kiihossaan, tee\npäätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.\n\nKAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette\nvarmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jää-hyväisiä Annalle.\n\nPARONI. Tarpeetointa, vallan tarpeetointa, ystäväni, tuo häiritsisi\nvain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille).\nHyvästi, toivotan teille onnea molemmille -- (Kaarlolle) kun takaisin\npalajatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa.\nMaiju tulee sisälle ja Paroni osoittaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota\nkynttilä ja valaise sillä herroille, että näkevät mennä eteishuoneen\nläpitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa ja Maiju tarttuu verkalleen\nkynttilään).\n\nPASTORI. Oi vanhus, sinä suku-ylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka\noman lapsesi sydämmen särkisit!\n\nMAIJU (katselee oveen päin, josta Paroni meni), Jopa jo uskallan antaa.\n(Kurkottaa Kaarlolle paperikäärön). Tämän käski Anna neiti antaa teille\nhänen hyvästi-jätöksensä.\n\nKAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).\n\nMAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikin\nrientävät pois.)\n\n    Esirippu lasketaan.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nTorppa Kallaveden rannalla. Kalastaja-ukko istuu tuvan edustalla\nverkkoa kutoen ja Sanni kehittää liinanöyhtää vanhasta repaleesta.\nAvoimesta tuvan ovesta näkyy sotilas-vaatteita ja miekkoja. Oikealla\npuolen pihaa on kukkapenkere.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Ukko, Sanni.\n\nUKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- hm, verkkoa kudon minäkin, vaan\nmitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä pelvossaan, ja\nkentiesi laskenko ikänä verkkoa lahteen.\n\nSANNI. Miksikä isäni nyt on noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää\nniin kauan, kuin Savon jääkärit ovat täällä.\n\nUKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen, onhan tappo-tanterelle jäänyt\nsinun kaksi kukoistavaa veljeäsi, (osoittaa seinässä riippuvia\nsotilaan-vaatteita) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.\nSiitä päivästä, jona tuon sanoman sain, olen ollut kuin kuivunut koivu,\nkuin karsittu kuusi --\n\nSANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut\nantaa isänmaallesi!\n\nUKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä\nasiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana\nkotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta --\n(nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin\nvaatii osansa.\n\nSANNI (itsekseen). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.\n\nUKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois\npappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena\nsairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla\nnuorilla.\n\nSANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin\nonnellinen isäni luona.\n\nUKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi\nviikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina\nolet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.\n\nSANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,\nkun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa\nluutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja\nsanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin;\nsotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi,\nsanoi hän useasti; \"Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä\ntoivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä,\nkun kenraali Sandels Toivalasta lähtee\". Mutta missä nyt luutnantti\nviipynee -- kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää,\nmitä huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään -- Kas! kuinka paljon lehtiä\non maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven\nvaraksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.\n\nUKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat,\nminä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.\n\nSANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee,\nsyys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.\n\nUKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun\nposkillasi on outo hohde.\n\nSANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.\n(Erikseen) Onneni -- ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti\nsykkivä sydän -- onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).\nKas! Luutnantti.\n\nKAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle\npäin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat\nkiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt\ntulee kuuvalo.\n\nUKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo\nnousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja\nanna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä,\n(luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.\n\nKAARLO. Kyllä.\n\n    (Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Kaarlo. Sanni.\n\n    (Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin\n    kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).\n\nKAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen\ntaskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle,\nsaatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.\n\nSANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä\nhoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä\nvain.\n\nKAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään\naarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään\nsota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se\nsilloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- en tiedä\nmikä pelko on minun valloittanut. -- (Ottaa kaulastaan hienon mustan\nnauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa\nvastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa\nkotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna\ntämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin\npalajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon\nnuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä,\nhänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä\nvoittamaan.\n\nSANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.\n\nKAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan\nkylmä, sinun on ehkä vilu.\n\nSANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi -- Kosk' olen köyhä tyttö\nvain. (Rummun ääni kuuluu).\n\nKAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.\nKiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Sanni (yksin).\n\nSANNI. Haa! -- kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja\nkylmät ovat poskeni -- (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä --\ntäällä tuli polttava -- hah -- halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit,\njoka rakastuit sota-uroosen -- (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät\nkiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan\nhänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa\nkatsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa\nkotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä\nvoimallinen kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmä-terääni\ntallentaman tätä -- (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota\ntahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en\n-- minä viskaan sen tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt\n_hänen_ rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin\ntähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa --\nentä jos vielä paremmin häntä katselisin -- (katselee koteloa). Ah!\ntosiaan olet suloinen -- sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon\nloistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen -- mutta\nkaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä\nvalaisee, (laskee kätensä ristiin.)\n\n    Ah valo tule avuksi,\n    Ett' voitan itseni.\n\nJaa, jaa, minä voitan itseni. (Astuu kivelle ja laulaa). [Kansanlaulu].\n\n    Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;\n    Totta on hän verrempi, mi vei mun ystäväni.\n    Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,\n    Enkä enään milloinkaan ma häntä tahdo muistaa.\n\n(Rummun ääni kuuluu ja Savon jääkärien marssia soitetaan). Ah! nyt he\nlähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä\nsinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni -- sinua -- teitä --\nseuratkoon -- (Soitto taukoo.) tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä\npolttava rintani! oi jos voisin unohtaa -- mutta --\n\n    En voi sua unhoittaa poijes,\n    Vaikk'en ikänä sua saa;\n    Sä sydämmessäni olet\n    Ikuisessa muistossa.\n    Jos arvossa mä oisin\n    Ja rikkahitten rinnalla,\n    Niin totta varmaan voisi\n    Viel' onnenikin kukoistaa.\n    En voi sua unhoittaa poijes, j.n.e.\n\nNiin, en voi enkä tahdo häntä unhoittaa. (Katselee taas kotelossa\nolevaa kuvaa). Oi kuva taivahinen! minä tahdon olla sinulle ja\nKaarlollesi uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella\n-- niin nyt tiedän, mitä te'en --\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Ukko. Sanni.\n\nUKKO (tulee näyttämölle). Hohho! olenpa kovin väsynyt -- Kah tuossa\nharava vielä. (Nostaa haravan puuta vastaan).\n\nSANNI. No jopa isäni vihdoin kotia pääsi. Menkää, isä kulta, nyt\nma'ata, olette varmaankin hyvin väsynyt.\n\nUKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sannaseni, oletko kipeä, poskesi ovat\nkovin kalpeat?\n\nSANNI. Ilta-tuuli net jähdytti.\n\nUKKO. Sinä olet aivan oudonnäköinen -- mikä sinua vaivaa?\n\nSANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta,\nisä rakas, siunaa minua, ennen kuin ma'ata menet. Minä vielä vähän\naikaa viivyn kuun valoa katselemassa.\n\nUKKO (erikseen). Hän on tyyne ja lempeä -- vaan toki näyttää\nlevottomalta, (Ääneensä). Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin\npään päälle). Rauha olkoon kanssasi.\n\nSANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni!\n\n    (Ukko menee tupaan).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Sanni (yksin).\n\nSANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin\npalajan, olette jo kaikki kuihtuneet. (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu\njo, nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin\nsotilaan vaatteet kainalossa). Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä\nvain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven\neteen.) Suo anteeksi, muu isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin\njätän -- mutta -- kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs\nsydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa\npois).\n\n    (Esirippu lasketaan).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nHuoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna,\nja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Paroni. Anna.\n\nPARONI (kulkee edestakaisin laattialla). Mitä siellä paperille\npiirtelet, Annaseni?\n\nANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.\n\nPARONI. Nimen -- minkä nimen?\n\nANNA. Sen, mikä mull' on kallihin.\n\nPARONI (katselee paperia). Hm Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain vieläkin\nhäntä muistat, ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä\najatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisin, joista häntä muistat.\n\nANNA.\n\n    Kun tähtilöitä katselen,\n    Silloin häntä muistelen.\n\nPARONI. Älä katsele tähtösiä.\n\nANNA.\n\n    Kun istuskelen yksinäni,\n    Hän on aina mielessäni.\n\nPARONI. Älä hae yksinäisyyttä, alakuloiselle mielelle ei se ole\nterveellistä. Seurustele muitten kanssa.\n\nANNA.\n\n    Seurassa on pahempi,\n    Siellä kätken sydämmeeni\n    Kuvan kalliin Kaarloni.\n\nPARONI (erikseen). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan,\nNoh, kentietää kuinka asiat vielä kääntyvät -- olinkohan toki liika\nkova lapselleni? (Annalle). Vaan isääsi -- etkö häntä enään milloinkaan\nmuista? (Menee kamariin).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Anua, Maiju, sitten PARONI.\n\nMAIJU (tulee sisälle tuoden pöydälle kahvi-asettimet). Saanko kaataa\nkahvia Anna neitille?\n\nANNA. Kaada pisara. (Itsekseen). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on\nsyyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella. (Ääneensä)\nKuules, Maiju, taidatko selittää, mitä unet merkitsevät?\n\nMAIJU. Muutamia kyllä taidan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia.\nKun Penttu tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.\n\nANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin, hänen vaatteissaan\noli ylt'ympäri veri-punaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: \"Ah Anna!\nnäin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain\nodotan leposiaani siunaamaan\", samassa hän katosi, vaan siinä, jossa\nhän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusu-puu punaisia kukkia täynnä.\n\nMAIJU. Olipa tuo kumma uni, en tuommoista ole kuullutkaan. Mutta\nmissähän Paroni, kun ei tule aamukahviansa juomaan.\n\nPARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein kylmä tänään, eipä\nkahvi-pisara pahaa te'e.\n\nMAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri\npesee silmiänsä tavan takaa.\n\nPARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta\nodottaa, kunnes tuo Mirrin aavistama vieras tulee.\n\nANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaatte, isä hyvä.\n\nMAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras\ntulee.\n\nPARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottaa (nauraa) hah, hah, hah.\n\nMAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, paukka lenteli aina kyökin\nkeski-laattialle. (Kopina kuuluu). Kas! jopa joku tulee. (Lähtee ovea\naukaisemaan). Hyvänen aika, Pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle ja\nMaiju menee).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Paroni, Pastori, Anna, sitten Maiju.\n\nPARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää. (He kättelevät). Mikä\nteidät nyt meille näin äkki-arvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan\nperiltä?\n\nPASTORI. Turusta tulen, tärkeät asiat vaativat minua sinne, (ottaa\npäällystakin yltänsä) ja tärkeät asiat minua myöskin vaativat tätä\ntietä kotia palajamaan. (Huokaa).\n\nANNA (lähenee Pastoria ja huomaa, että musta suruharso on käärittynä\nhänen takkinsa oikean-puolisen hian ympärille). Ah pastori, mitä\nmerkitsee tuo musta suru-harso? (Äänettömyys). Te ette vastaa --\nsanokaa -- oi sanokaa! (istuu tuolille, valittaen) hän on kuollut!\n(painaa päänsä käsiinsä).\n\nPASTORI (hämmästyen). Te ette sitä tietäneet? vaan te arvasitte oikein;\nhän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.\n\nPARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (yskähtää).\n\nANNA. Voi, Pastori, kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan -- Oi\nKaarlo, Kaarlo!\n\nPASTORI. Itsekkin haluaisin tarkempia tietoja, sillä juuri Oulusta\nlähteissäni sain kuulla tuon suru-sanoman, että hän Iisalmella oli\nVirran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa). Tämän suruni\nkatkeruutta lisää vielä sekin seikka, ett'en tiedä, onko hänen hautansa\nsiunattu. Tuo ajatus minua vaivaa alinomaa --\n\nANNA (erikseen). Ah! nyt muistan uneni.\n\nPARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.\n\nPASTORI. Suotavaa olisi, mutta kuulkaatte: kolme yötä peräkkanaa tuli\nveljeni unissain luokseni, sanoen: \"Veli, tule siunaamaan hautani, että\nsaan rauhan,\" sitten viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja\nkatosi, sormessa oli hänellä sormus, joka meidän su'ussamme on säilynyt\npolvesta polveen.\n\nANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.\n\nPARONI. Ettekö mitään tietoja veljeltänne saanut hänen ollessansa\nToivalassa.\n\nPASTORI. Minä sain Kaarlolta kirjeen, ennen kuin hän Toivalasta läksi,\nHän oli ollut sairaana, vaan oli jo silloin terveenä ja mielensä hehkui\nsotahan.\n\nANNA. Voi Kaarlo raukka -- kipeänä -- ja luultavasti ilman mitään\nhoitoa.\n\nPASTORI. Hän kirjoitti, että eräs kalastajan tyttö oli häntä hellästi\nhoitanut.\n\nANNA (erikseen), Ah! _hän_ mökin tyttö, -- _hän_ on paljon onnellisempi\nkuin _Anna Tähtinen_. (Maiju tulee sisälle).\n\nMAIJU. Kyytimies kysyy, joko Pastori pian lähtee.\n\nPASTORI (nousee istualtaan). Sano kyytimiehelle, että kohta tulen.\n(Maiju menee).\n\nPARONI. Ei suinkaan Pastorilla noin kiirutta ole?\n\nPASTORI. On tottakin, sillä pitkäpä on matkani. Hyvästi! (He\nkättelevät.)\n\nANNA (Pastorille). Oi opettajani, jos löydätte Kaarlon haudan, niin\npalatkaatte tänne, jotta minäkin tietäisin hänen lepäävän rauhassa.\n\nPASTORI. Noh, teidän tähtenne, neiti Anna, minä tulen, (Menee).\n\n    Esirippu lasketaan.\n\nVäliverho. [Tarun mukaan].\n\nTappelu-paikka Virran sillan luona. Näkymöllä seisoo Savon jääkärin\nhaamu. Pastori tulee alakuloisena tietä pitkin, haamua huomaamatta.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nPASTORI (seisahtuu ja panee kätensä ristiin). Voi, joska löytäisin\nhänen hautansa, vaan eipä kukaan kuulu siitä tietävän -- turhaan,\nturhaan sitä etsin. Täällä on hän verensä vuodattanut. Kallis veljeni!\nihanan kuoleman tosiaan saavutit, mutta oi, jospa saisin hautasi\nsiunata! tuo on mielessäni yöt päivät. (Vienosti kuuluu Savon jääkärien\nmarssi. Pastori kuuntelee). Mitä! -- (Soitto taukoo). Mitä kuulin?\nolipa, ikään kuin olisin kuullut Savon jääkärien marssia soitettavan;\n(kulkee verkalleen eteenpäin) ei näy rumpuja missään. (Näkee haamun,\nhätkähtää ja menee muutaman askeleen taakse päin). Kah! kuka siellä?\nhyvää päivää, jääkäri! (lähenee, tuntee veljensä ja huudahtaa);\nVeljeni! (Haamu katoaa, vaan samassa paikassa näkyy vähäinen kumpu ja\nsiinä sormi, jossa on kultainen sormus). Ah veljeni haamu vain! mutta\ntuossahan sormi, jossa on veljeni sormus, (lähestyy kumpua, vaan sormi\nkatoaa) sekin satosi. Veljeni! nytpä tiedän, kussa lepäät, nyt levon\nsaamme molemmat. Luoja sinua siunatkoon -- Lepää rauhassa!\n\n    Esirippu lasketaan.\n\nMuutos.\n\nNäytelmä-paikka sama kuin näytöksen alussa, Anna mustiin vaatteisin\npuettuna istuu sohvassa, nojaten päätään kättänsä vasten.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Anna. Maiju.\n\nMAIJU (pyhkielee tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavan takaa\nAnnaan.) Neiti Anna -- (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan, (koroittaa\näänensä) neiti Anna!\n\nANNA. Oh oletko täällä, Maiju, mitä on kello?\n\nMAIJU. Vasta puoli seitsemän ja Anna neiti on jo liikkeellä.\n\nANNA. En saanut uuta enään.\n\nMAIJU. Minä olisin niin iloinen, niin että, mutta -- mutta nyt olen\nniin surullinen, niin että (itkee).\n\nANNA. No miksi?\n\nMAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa\nminulle ja Pentulle nyt häät laittaa --\n\nANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään ja kyllä\nsinua morsiameksi hankin. (Koputus kuuluu).\n\nMAIJU. Kah, kuka kyökin ovea koputtaa? (Juoksee pois.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Paroni, Anna, sitten Maiju.\n\nPARONI (tulee kamaristaan). Ah, sinä olet jo vaatteissa! Mikä täällä\nkoputti?\n\nANNA. Kyökkiin vain joku tahtoi. (Maiju tulee sisälle).\n\nMAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä\nkysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: \"Oi laske minut\npian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.\"\n\nANNA. Oi saata häntä pian tänne!\n\nMAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee),\n\nPARONI. Ihmeellistä! -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?\n\nANNA. Niin mitäpä hän tahtonee? -- (Erikseen). En tiedä, mikä aavistus\nminua valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi! (Sanni tulee ovesta).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Sanni, Anna, Paroni, sitten Pastori.\n\nSANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette neiti Anna! Minä tunnen nuot\nsilmät kirkkahat.\n\nANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? -- en muista nähneeni sinua\nennen.\n\nSANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta ja tuon\nluutnantti Kaarlon terveiset, vaan auttakaa -- (horjuu) mä lepoa\ntarvitsen -- voimani jo riutuvat --\n\nPARONI (taluttaa Annan kanssa Sannia noja-tuolille istumaan.) Sanni,\nsinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --\neikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni ja Anna juoksee viiniä\ntuomaan lasillisen. Palajaa kohta.)\n\nANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi\nvirkistyttää.\n\nSANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat\nkiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea!\nnyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen\ntervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.)\nTämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla --\n\nANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä\nsinulle? Missä Kaarlo? --\n\nPARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen\nantaa -- petitkö sinä isäsi? --\n\nANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes\njää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä\nystävältä, joka i'äti oli häntä muistava -- Eikä tuo ollut mikään\npetos.\n\nSANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua\nvarjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin\npalajaisi, \"vaan jos kuolisin,\" sanoi hän, \"vie se Leppäniemelle neiti\nAnna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni\nkätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan\" -- ja sen\nhän voittikin -- kunnia-kuolemallaan.\n\nANNA. Voi! hän on siis kuollut! -- (itkee).\n\nPARONI. Älä itke, Annaseni!\n\nANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat\nmuisto-kukkia vain minun Kaarlolleni -- mutta, Saimi, jos jaksat, jatka\npuhettasi vielä --\n\nSANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli\nvainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes\nIisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin\nsaattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä\nminuttakin -- mutta _Hän_ oli toisin päättänyt -- luoti sattui\nluutnantti Kaarloon -- se sattui kovasti -- hän kaatui, silloin\nkuiskasin hänelle nimenne -- hän katsoi tarkasti minuun, sanoen:\n\"Sanni!\" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui:\n\n    Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,\n    Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.\n\nANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!\n\nPARONI. Kussa lepää hän nyt?\n\nSANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini,\nsattui luoti myöskin minuun -- Kun heräsin tainnuksistani, oli\ntappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli\nyltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä\neräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen\nkärsinyt vilua, kipua, janoa --\n\nANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin\npaljon muitten tähden? -- Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen\n-- joka mahdolliseksi mahdottoman tekee -- se on rakkaus --\n\nSANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt,\nvaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt -- lupaukseni\ntäyttänyt -- vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen\nmorsiamellensa.\n\nANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen\nmorsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.\n\nSANNI (istuu). Nyt ymmärrän -- ah! ei ole komeat huoneetkaan\naina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys -- oi sääty-eroitus, milloinka\nolet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin\nkorkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen\ntoisensa onnen särkeä!\n\nANNA. Niin miksi, -- miksi?\n\nPARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun\nnuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa -- vaan\nteidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja\nihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno.\n-- minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin\nennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut\nsisälle.)\n\nANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään\nParonia ja suutelee hänen kättään).\n\nSANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu! silloin\nei eroitusta enään ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan -- joka\nkorvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah\naurinkoinen nousee, se todistaa, että uusi aika koittaa -- (Vaipuu\ntuolille).\n\nPASTORI. Amen, tapahtukoon niin.\n\nPARONI. Pastori!\n\nANNA. Pastori! ah! minä olen saanut terveisiä -- tuossa on Sanni --\n\nPASTORI. Minä tiedän -- Maiju puhui jo tuolla ulkona. Ja minä tuon\nterveiset haudasta -- hän lepää nyt rauhassa!\n\nSANNI (puhuen itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa ja kaikki muuttuu,\nkaikki -- Kuulkaatte, jo hengettäret laulavat -- (Hengetärten laulu\nkuuluu kulissien takaa): [Lauletaan samalla nuotilla kuin \"Maamme\"].\n\n    Ah! yksi ääni Suomessa\n    On kerran kaikuva\n    Niin korvessa kuin laaksossa,\n    Niin torpassa kuin hovissa,\n    Ja ihanana kukkana\n    On Suomi kukkiva.\n\n(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)\n\nPASTORI. Vaiti! vaiti! hän nukkuu viimeistä untaan -- hän on työnsä\ntehnyt ja päivänsä ovat päättyneet, mutta me älkäämme veltostuttako\nsurulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä,\njalolla työllä, koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran\nkukoistaisi ihanana kukkana!\n\n    (Esirippu lasketaan).\n\n\n\n"]