[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5OU6II2YVXD9nzWm4OR9xHwdZc-g9hphT_mK_6N60ew":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},835,"Mooses ja hänen hevosensa","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"835-merilainen-heikki-mooses-ja-hanen-hevosensa","835__Meriläinen_Heikki__Mooses_ja_hänen_hevosensa",null,"romaani",[],[],"fi",1920,74092,454526,false,16723,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Mooses ja hänen hevosensa: Romaani\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. The story follows a young boy named Mooses and his bond with a horse he names Pilkka. The narrative explores themes of childhood innocence, love for animals, and the struggles that accompany rural life.  The opening of the novel introduces Mooses, who is eager to see a new foal that has arrived at his family's barn. His father, the host of an inn, tries to protect him from the potential dangers of getting too close to the mare. As Mooses learns the foal's name, Pilkka, he becomes enchanted and begins to form a strong attachment to it. The chapter depicts the excitement of a young boy as he navigates the joys and responsibilities of caring for his new companion. This opening sets a tone of warmth and nostalgia, inviting readers into the world of Mooses and hinting at the deeper emotional ties and challenges that will emerge in their relationship. (This is an automatically generated summary.)",[],358,"Romaani kertoo Mooses-pojasta ja hänen suhteestaan hevosiin. Tarina alkaa Honkaniemen kestikievarista, jossa pieni varsa syntyy talliin. Teos kuvaa maaseudun elämää ja ihmiskohtaloita lämminhenkisellä ja kansanomaisella otteella.","Heikki Meriläisen 'Mooses ja hänen hevosensa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 835. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nMooses ei ollut vielä kymmenen vuoden vanha, kun hänen isänsä,\nHonkaniemen kestikievarin isäntä, eräänä huhtikuun kauniina aamuna\nkahvipöydässä istuessaan mielihyvillään sanoi: \"Tuonne pieneen talliin\non viime yönä ilmestynyt pieni hevonen, oikein sievä.\"\n\n-- Sen tuloa se isä viime yön vartosikin, kun tuli ja meni. Pitääpä\nhakea sitten vehnästä pikku hevosen tuliaisiksi, sanoi emäntäkin\nmielissään hymyillen ja kaatoi kirkkaasta pannustaan uutta kahvia\nisännän kuppiin ja sen täytettyään lähti ulos.\n\nMooses oli vielä yöjäljeltään paitasillaan, kun kuultuaan isän ja äidin\npuheen kesken kahvikuppinsa juonnin hyppäsi pöydästä ja lähti juosta\nkirmaisemaan ulos, mutta palasi ovelta, kun isä kovasti sanoi: \"Et saa\nmennä sinne talliin. Eppa näkyi pitävän sitä omanaan, se potkaisee\nsinua, kun sinne menet yksinäsi. Panehan housut ja kengät jalkaasi,\nniin näet sen sitten, kun minä lähden Epalle apetta tekemään.\"\n\nMooses ei toista käskyä odottanut, vaan kiireimmiten suki housut ja\nkengät jalkoihinsa, veti nutun ylleen ja päähänsä pienen lippalakin,\njoka oli hänelle jo annettu kesälakiksi, tuli pöydän taakse isänsä\nluokse ja sormeaan suussaan pyöritellen kuiskasi: \"Milloinka te\nlähdette Epalle appeen tekoon?\"\n\n-- Kunhan tässä juon vielä kolmannen kupin kahvia, koska äiti näkyy\ntuovan vehnästä. Juodaan oikein vehnäskahvit pikku hevosen tuliaisiksi.\nTyhjennähän sinäkin tuo kuppisi, kun äiti antaa vehnäsviipaleen ja\npanee lämmintä kahvia kuppiisi, äskeinen on siinä jo jäähtynyt.\n\nSen kuultuaan Mooses kiersi toiselle puolen pöytää, pani sokeria\nkuppiinsa ja vehnäspalastaan pureksien rupesi tyhjentämään kuppiaan\nniin kiireesti kuin taisi, jotta voisi kiirehtiä isää lähtemään\ntalliin.\n\nIsä sai kuitenkin ennemmin kuppinsa tyhjäksi ja sitten vasta, kun näki,\nettä Mooses ryyppäsi viimeisen kahvinsa ja viimeinen suupala pulloili\nsuussa, hän nousi pöydästä ja lähti pitkillä askelilla raskaasti\nkävellä vähnimään ulos, mistä Mooses arvasi, että nyt se menee talliin,\nja kirmaisi isänsä jälkeen.\n\nTallin ovea aukaistaessa Mooses kiirehti isänsä eteen pujahtaakseen\nedellä talliin, mutta isä tarttui poikaa olkapäähän ja sanoi\npäättävästi:\n\n-- Pysyhän ulkona, kyllä sinä oveltakin sen näet, kunhan minä pääsen\ntalliin.\n\nEppa olikin peräytynyt aivan lähelle tallin ovea, ja sen sivulla\nmustaharjainen ruunikko varsa pää ovea kohti pystypäisenä ja\nkirkassilmäisenä katsoi tulijoita. Mutta kauan se ei katsellut,\nennenkuin työnsi sievän pilkkuotsaisen päänsä emänsä mahan alle ja\nlyhyttä mustajouhista häntäänsä teputtaen rupesi imemään.\n\nMooses katseli hetken silmät pyöreinä varsaa, mutta viimein kysyi\nujosti: \"Mistä se on tänne tullut tuo hevonen?\"\n\n-- Eikö tuo maanhaltija liene tuota tuonut. Kenelläpä niitä muilla\nlienee tuommoisia hevosia, sanoi isä apetta hämmentäessään.\n\n-- Onko sillä maanhaltijalla paljonkin tuommoisia hevosia?\n\n-- Ei suinkaan sillä kovin monta liene, koskapa meillekään ei moneen\nvuoteen ole tuonut kuin nyt vasta tuon yhden.\n\n-- Kasvaako se tuon suuremmaksi?\n\n-- Kasvaa se sentään, koskapa tuo Eppa näkyy sitä ruokkivan ja kun minä\nteen hyvää apetta Epalle, sanoi isä painokkaasti jauhoja kaataessaan\nappeeseen.\n\n-- Kasvaako se tuon Osmon kokoiseksi?\n\n-- Ehkäpä se ei niin suureksi kasva, eikä sen tarvitsekaan Osmo-ruunan\nkokoiseksi kasvaa; jos Jepelinkin kokoiseksi kasvaa, niin on sitä\nsiinäkin kokoa.\n\n-- Tehdäänkö tuolla pikkuhevosella kyytiä?\n\n-- Ei sillä tehdä kyytiä eikä tänä kesänä tehdä Epallakaan kyytiä,\nkoska se näkyy tuota pikkuhevosta ruokkivan, sanoi isä apekoria\nnostaessaan tamman eteen.\n\nTamma tommasi suun täydeltä apetta ja jalkojaan tömistellen alkoi\nluihkaa vihaisesti siten osoittaakseen, että halusi jäädä varsansa\nkanssa kahden talliin.\n\nSen ymmärsi Mooseksen isäkin, hän painoi tallin oven kiinni ja lähti\npirttiin. Isänsä jälkeen lähti Mooseskin astua lyllertämään ja kainosti\nkysyi: \"Mistä minä löytäisin sen maanhaltijan, jotta saisin siltä\nitselleni tuommoisen hevosen?\"\n\n-- Ei sillä ole eikä se pyynnöstä anna kenellekään hevosia. Kyllä sinä\nsaat nimikoksesi tuon tuolta tallista, kunhan Eppa sitä jonkun ajan\nhallitsee.\n\nMooseksen rinta hytkähti ilosta, juoksujalassa hän kieppasi isänsä\nrinnalle ja kysyi iloisesti: \"Mikä sen nimi on, tuon uuden hevosen?\"\n\n-- Sen nimi saa olla Pilkka, kun sen otsassa on kuin sormenpäällä\npainettu valkea pilkka.\n\nVaikka Moosesta kielleltiinkin menemästä talliin, niin hän aina tuon\ntuostakin juosta vilkasi tallin luo, aukaisi oven ja ojentaen varsalle\nkättään ystävällisesti hoki: \"Pilkka, Pilkka! Pilkka, Pilkka!\"\n\nVarsa ennen pitkää tottuikin siihen nimeensä ja aina kun se näki\nkorkuisensa miehen tallin ovella hokemassa: \"Pilkka, Pilkka!\" niin se\ntuli uteliaana haistelemaan Mooseksen käsiä ja silloin Mooses sai\nsilittää Pilkan kaunista päätä. Ja viikon vanhana se jo alkoi pieniä\nleivänhitusia syödä Mooseksen käsistä.\n\nMooseksesta oli enemmän kuin mieleen, kun hän sai kädestään syöttää\nPilkalle leipää. Mooses piti elämänsä suurimpana onnena saada Pilkka\nkesyttymään niin, että kun hän leipäpalasta näyttäen varsalle sanoi:\n\"Pilkka, Pilkka!\", niin se tuli mihin hän tahtoi. Siitä se Mooses joka\nyö unissaankin puheli ja hoki: \"Pilkka, Pilkka!\"\n\nMooseksen isä osti kauppiaalta Moosekselle oman hevossuan, jolla Mooses\nsai Pilkkaa sukia, ja heti Pilkka siihen tottuikin, niin että antoi\nitseään sukia niin paljon kuin Mooses jaksoi sitä työtä tehdä. Mooses\nei siihen sukimiseen työlästynyt, vaan usein hänen nähtiin olevan\nPilkkaa kampaamassa. Kesän tullenkin, kun Eppa vietiin hakaan,\nMooseskin viipyi siellä päiväkaudet ja unohti usein syöntinsäkin.\n\nMooseksesta ja Pilkasta tuli jokapäiväiset toverukset kesäksi ja\ntalveksi ja vuosien kuluessa he yhtä rintaa varttuivat ja vahvistuivat\nkuin käsi kädessä, niin että kun Pilkka kykeni vetämään rekeä, niin\nMooses kykeni panemaan sille kuorman ja ajamaan kotiin, ja jos sattui\nyksinäinen matkustaja olemaan kulussa, niin Mooses pienellä keveällä\nreellään viedä kiidätti sen toiseen kievariin, josta palatessa, jos\nsattui olemaan hyvä tie ja hyvä keli, Mooses antoi oriinsa harjoitella\njuoksuakin. Ja kun Pilkka oli kolmivuotias, uskoi Mooses omistavansa\nparhaan juoksijan koko sillä puolen maapalloa ja siitä hän puhui missä\nvain toisen ihmisen tapasi sekä kylässä että kotona. Siksipä tulikin\nihmisille tavaksi Moosesta nähdessään puoli-ivalla sanoa: \"Mooses ja\nhänen hevosensa\".\n\nKun Pilkka oli tullut neljän vuoden vanhaksi, päätti Mooseksen isä\nkuohituttaa Pilkan, jotta se sitten saisi jäädä kotiin kaikeksi\niäkseen, kun se kaikin puolin oli sekä talvi- että kesäajoissa\nmieluinen. Se päätös oli Mooseksen mielestä mitä parhain, vaikka\nrääkkäys, jota Pilkka tulisi kärsimään, tuntui hirvittävältä. Mutta kun\nMooses toisaalti uskoi Pilkan olevan parhaan juoksijan täällä päin\nmaailmaa, pelkäsi hän isänsä tuhansilla markoilla myövän hänen kauniin\njuoksijansa. Mutta kun kuuli Pilkan jäävän kotiin sen kuohitsemistempun\navulla, niin ei hän vastustanut kuohimistakaan. Puhui vain isälleen,\nettä kutsuttaisiin eläinlääkäri kuohitsemaan, jotta Pilkka ei tulisi\nliikoja kärsimään ja olisi samalla varmuus onnistumisesta.\n\nSiihen tuumaan Mooseksen isä taipuikin ja niinpä eräänä huhtikuun\nkauniina päivänä, kun auringon paisteessa lumi kahisten suli ja purot\nkohisivat vaarojen notkoissa, eläinlääkäri ilmestyi Honkaniemen\nkievariin.\n\nMooses ei kuitenkaan hirvennyt olla näkemässä Pilkan kuohimista, vaan\nmeni metsään, istui kuusen juurelle ja käsiään puristellen vaikeroi:\n\"Voi Pilkka parka! Voi Pilkka parka!\"\n\nKun Mooses arvasi, että nyt se teko on kotona tehty, niin hän palasi\nkotiin ja meni suoraa päätä talliin, missä tiesi Pilkan olevan. Mutta\nkun Mooses aukaisi tallin oven ja Pilkka näki Mooseksen, pääsi siltä\nsurullisen haikea hirnahdus ja se alkoi kiekkua, että Mooses tulisi\nnäkemään sen onnetonta kohtaloa.\n\nKun Mooses kuuli Pilkan surullisen hirnahduksen ja näki sen hätäisen\nkiekkumisen, herahti hänen silmännurkkiinsa kyyneleet ja hän kiirehti\ntaputtelemaan Pilkan poskia.\n\nMooses ei ollut koskaan Pilkalle pahaa tehnyt, minkä vuoksi hevonen\nantoi Mooseksen hoitaa ja pestä haavoja mielensä mukaan ja\neläinlääkärin neuvoja seuraten. Muutamassa viikossa Pilkan haavat\nparanivatkin aivan terveiksi, ja Mooseksen kaikeksi iloksi Pilkka oli\nyhtä hilpeä kuin ennenkin, vaikka ei kuitenkaan niin iloisesti\nitsekseen hirnunut kuin ennen.\n\nPilkka oli vasta neljän viikon vanha ruuna, kun kylästä kylään levisi\naivan kulovalkean tavalla tieto, että uusi kenraalikuvernööri tänä\nkesänä matkustaa ympäri Suomen. Moni toivoi pääsevänsä sitä näkemään,\nmutta Honkaniemen isäntä sanoi huokaisten: \"Parempi olisi kuningas\nkuulumassa kuin näkymässä, on vanha sananlasku. Kyllä ne silloin\nkestikievarien hevosparat tarkenevat.\"\n\n-- Pilkkaa ei anneta niitten eteen, kiirehti Mooses sanomaan, kun näki\nisänsä niin huolestuneeksi kaikkien kestikievarihevosten puolesta.\n\n-- Pilkasta ei ole puhettakaan, on niissä vetämistä vanhemmillekin\nhevosille, sanoi isäntä varmasti.\n\nSe tuntui Mooseksesta hyvältä, mutta mielessään hän kuitenkin toivoi\nOsmolla tai Saikalla pääsevänsä kyytiin, ehkäpä ne isot herrat\nantaisivat juomarahojakin, jotka isä ehkä antaa hänelle itselleen,\nkuten ennenkin on joskus tehnyt.\n\nEipä ollutkaan aikaa monta päivää, kun jo eräänä toukokuun aamupäivänä\nTepaston nimismies vaahtoisella hevosella ajaa karautti Honkaniemen\nkartanolle, missä isäntä sattui olemaan juuri kuin häntä\nvastaanottamassa.\n\nEnnenkuin nimismies kärryistäkään laskeutui alas hän jo puoleksi\nhuutaen ja käskevällä äänellä sanoi: \"Kuulkaas isäntä! Läänin\nkuvernööri sähkötti minulle tänään, että ylihuomenna tämän kuun\nkymmenentenä päivänä kenraalikuvernööri seurueineen matkustaa tätä\nkautta ja pitää olla viisi hyvää hevosta varattuna sitä varten. Hän\ntulee tämän kuun yhdeksäntenä päivänä Tepaston kirkolle yöksi ja\nkymmenentenä matkustaa Jonkereen kirkolle, missä läänin kuvernööri on\nhäntä vastassa. Lietolan kuvernööri seuraa sitä Tepastoon asti ja palaa\nsiitä, joten minä tulen kenraalikuvernööriä kuvernöörinviran puolesta\nseuraamaan Jonkereelle asti. Minun täytyy kerjetä viedä tämä sanoma\nvielä tänään Jonkereelle asti, jotta huomenna tietävät varustaa\ntarpeelliset hevoset, ja siis on kiire!\" Sen sanottuaan nimismies\nhyppäsi kärryistään alas ja mennä hölkkäsi juosten pihan päässä olevaan\nvierashuoneeseen kirjoittamaan päiväkirjaan.\n\nNimismiehen poistuttua isäntä sanoi hieman ärtyisenä Moosekselle: \"Sinä\nsaat mennä kyytiin. Minä valjastan Saikka-ruunan.\"\n\nSen sanottuaan hän kiirein askelin lähti talliin ja mennessään murisi:\n\"Kaikki touhut tässä kiireimpänä touontekoaikana pitää olla! Nytkin\nSaikalla on aamurupeama auringon noususta asti kynnetty, ei ole vielä\napettaan kerinnyt syödä, niin täytyy lähteä Jyskylään juuri kuin\ntulipalon sammutukseen.\"\n\nNimismies oli jo kartanolla lähtöön valmiina, kun isäntä talutti\nSaikkaa kärryjen eteen ja valjastaessaan yhä mutisi: \"Tuo talonpojan\nkiire se ei herrojen mielestä paljon maksa, kun kesäntulon takia on\ntoukojen teko myöhästynyt tänne asti. Nyt vihdoin olisi päästy kylvön\ntekoon, niin jo tuo touhu laitettiin, vuoden tärkeimpinä päivinä!\"\n\n-- Ei se ole minun syyni, sanoi nimismies ja hyppäsi kärryihin, missä\nMooses jo istui kuskipukilla.\n\n-- En minä tuota sillä sanokaan, että se on teidän syynne, sanoi isäntä\nja ojensi ohjakset Moosekselle.\n\nSaatuaan ohjakset käsiinsä Mooses ropsautti perillä Saikkaa lautaselle,\njolloin Saikka hyppäsi laukkaan niin että kohona tempautuivat kärryt\nperään. Saikkakin ymmärsi kiireen. Heti kun portista oikesi tielle,\nlähti omasta halustaan juoksemaan niin, että vaaleanharmaa pitkä harja\nleimusi ilmassa ja kärryjen pyörät yhtenä harmaana ja jyristen pyörivät\nperässä.\n\nHonkaniemen majatalossa kuvernöörin määräyksen mukaan piti olla kaksi\ntalon hevosta ja kaksi aputalon hevosta, mutta nyt tarvittiin kaikkiaan\nviisi, joten Pilkka joutui viidenneksi. Pilkan sijaan koetettiin saada\nkylästä hevonen, mutta kun oli kiirein kylvöaika, niin ei saatu\nmistään.\n\nOltiin jo puolenpäivän rinnassa toukokuun kymmenentenä päivänä, kun\nkenraalikuvernöörin matkue saapui Honkaniemen kartanolle hevoset vallan\nvalkeassa vaahdossa ja muutamat verta päristäen. Hevosten palauttaja,\npuolikasvuinen poikanen, hyppäsi kiroillen ja vihasta puhisten\nriipomaan hevosia aisoista irti.\n\nEtumaisena olivat nelipyöräiset kuomupäälliset vaunut, joiden kuomun\nperällä kaksi tähtiotsaista kirkasnappista, helarintaista miestä\npuoleksi makuullaan rötkötti. Turvottuneet karkeat kasvot olivat jäykän\ntotisina ja puoleksi ulos pullistuneet silmät muljottivat melkein\nliikkumattomina päässä. Näytti kuin ne eivät tajuaisi eivätkä\ntahtoisikaan tajuta tällä kulmakunnalla yhtään mitään. Jäljestäajajat,\ntähtiotsaiset ja kirkasnappiset herrat, nousivat kärryistään, toinen\nheistä kiirehti nimismiehen ja kuskien kanssa toimittamaan hevosten\nlaittoa aisoihin ja toinen herroista meni vierashuoneeseen, josta\nhetken perästä palattuaan puoleksi vihaisesti sanoi hevostensa luona\nhäärivälle kyytipojalle: \"Tuolla pöydällä on kyytirahat, peri sieltä\nrahasi.\"\n\nNyt olivat hevoset aisoissa, Osmo ja Saikka vaunujen edessä, ja\nvaunujen tuuteropäinen kuski alkoi niitä ohjata tielle. Aputalojen\nhevoset olivat toisten herrojen edessä, joitten kuskit kiirehtivät\netumaisten jälkeen. Pilkka, kaikista komein hevonen, joutui nimismiehen\neteen ja sen ohjaksia nimismiehen käteen ojentaessaan isäntä sanoi:\n\"Tämä on nuori ja vasta leikattu hevonen, niin koettakaa pitää\narmontaiten. Vastamaissa annatte väliin kävellä, kyllä se sitten\nmyötämaissa tavoittaa toiset.\"\n\nNimismies nyökäytti tähtiotsaista päätään ja sanoi: \"Kyllä, kyllä\", ja\nsen sanottuaan ohjasi hevosensa toisten jälkeen. Mutta portilla Pilkkaa\ntielle oikaistessaan ivallisesti hymähti ja tuskin kuuluvasti sanoi:\n\"Ukko säälii tätä kukkaansa, mutta kyllä se tänä päivänä kuitenkin ensi\nkerran höyryää, ennenkuin ollaan Jyskylässä.\"\n\nMooses, jonka nimismies oli jo hevosta valjastettaessa komentanut\ntaakseen erään matka-arkun päälle istumaan, jyrkästi sanoi kuultuaan\nnimismiehen ilkeämielisen uhkauksen: \"Tämä Pilkka on minun nimikkoni,\nminä en anna ajaa liiaksi.\"\n\n-- Hm. Vai et sinä anna ajaa. Tässäpähän nähdään, sanoi nimismies ja\nvoimainsa takaa riuhtaisi Pilkan ohjaksia antaakseen Pilkan varsin\ntuntea, että nyt ovatkin ohjakset miehisen miehen käsissä, ja samalla\nnäyttääkseen Moosekselle, miten hän tohti tehdä.\n\nKaikki ihmiset, mitä vain talossa oli, kiirehtivät portille katsomaan\nmenijöitä ja näkivät, miten kuskien pitkävartiset piiskat huiskivat\nilmassa ja nahkaiset letikkosiimat vinkuen läiskähtelivät hevosten\nselkiin. Matkue lähti etenemään kuin tuulispään ajamana, niin että poro\nkuivasta maantiestä pöllyten nousi ja tomupilveen peittyi koko matkue.\nEtenevä ratasten jyrinä vain enää kuului.\n\nHonkaniemen isäntä pudisti vihaisesti päätään ja hampaitaan yhteen\nkiristäen sanoi: \"Ei tule nyt hyvää. Itseni sittenkin olisi pitänyt\nlähteä.\"\n\nTepaston hevosten palauttajakin oli katsomassa menijöitä ja hänkin\nhammasta purren sanoi: \"Ne ovat koko mustalaisjoukkoa. Niillä on\nterveet kädet noilla kuskeilla. Myötäänsä niitten piiskat huiskavat\nilmassa. Jos hevoset hyvin menevät, niin enempi pitäisi vain mennä.\nMyötämaat ja tasaiset ajetaan juosten minkä vain kavioista lähtee ja\nvastamäet laukalla ja yhä vain hevosia lyödään kuin vierasta sikaa.\nVerta rupesikin tuo meidän Valko ja Törmälän Hiiro päristämään jo\nloppumatkalla ja olisivat kaatuneet, jos vielä olisi parikaan\nkilometriä ollut matkaa. Jokainen luunsolmu vapisi kuin virrassa, kun\ntuossa aisoista riisuin. Joutaisivat olla siellä missä ei silmä näe\neikä korva kuule.\"\n\n-- Voi sittenkin, kun en tullut itse lähteneeksi. Menettävät ne ainakin\ntuon Pilkan. Vasta leikattu ja nuori hento varsa, sanoi isäntä\nhaikeasti ja lähti palaamaan portilta kotiinsa.\n\n-- Mitä se sitten auttaisi, jos te olisitte nimismiestä kyydissä. Tuo\nrötköjoukko kun ajaa edellä, niin nimismies painaa perässä, sanoi\nTepaston hevosten palauttaja.\n\nHonkaniemen isäntä punalsi vihaisesti päätään ja hammasta purren sanoi:\n\"Minä saisin yhdeltä nimismieheltä ohjakset käsiini ja ne pysyisivät\nnäissä hankasissa, vaan eihän tuota edeltäpäin usko ihmisiä\nseitsenpäisiksi perkeleiksi.\"\n\nKylmä hiki kihosi Honkaniemen isännän otsaan ja ähkien ja hammasta\npurren hän käveli pihansa vaiheilla sinne ja tänne kykenemättä menemään\nmihinkään työhön.\n\nEmäntä koetti lohdutella, että eihän sitä nyt vielä tiedä niin kovin\nhuolehtia eikä hätäillä ennenkuin hätä näkyy. Lopussahan se vasta\nkiitos seisoo. Onhan Mooses Pilkalla jo ennenkin Jyskylään ja\nJyskylästä tänne ajanut puolessatoista tunnissa. Lentämällä kai ne\nkulkevat, jos vielä vähemmässä ajassa pääsevät.\n\n-- Kyllä Mooses on ajanut omilla keveillä kärryillä, mutta nimismiehen\ntämänpäiväinen kuorma on kuin rahtikuorma. Siinä on senkin seitsemän\narkkua ja törppöä, niitten kirjarintain matkatarpeita lienevät, ja se\nse minua huolettaa. Sen kuorman edessä ei Pilkka jaksa täyttä ravia\njuosta, sanoi isäntä yhä vain hammasta purren ja päätään punallellen.\n\nKenraalikuvernöörin matkue kulki, niinkuin Tepaston kyytipoika oli\nsanonutkin, myötämaat ja tasaiset juosten minkä vain kavioista lähti ja\nvastamaat nelistämällä. Ei ollut matka vielä puolessa, kun Pilkkakin\nrupesi vaahtoamaan ja Mooses vaikeroiden sanoi:\n\n-- Älkää nyt niin kovin ajako. Antakaa tässä vastamaassa hieman\nkävellä, että saisi huokaista. Jättäkööt kun jättänevät.\n\n-- Hiki on hevosen väkeä, vaahti varsan kunniata. Antaa sen kerran\nvaahdota, sanoi nimismies ylpeästi ja riuhtaisi ohjaksia, vaikka Pilkka\nmeni toisten perässä itsestään.\n\nMutta eräässä pitkässä vastamäessä laukatessa rupesivat Pilkan\nleikkaushaavat ratkeamaan liiasta ponnistuksesta. Silloin tuli Pilkalle\nitselleen hätä. Se kun tiesi Mooseksen olevan matkassa, niin rupesi\nkiekkumaan ja koetti katsoa jälkeensä.\n\nSen huomasi Mooses ja sanoi hätäisesti: \"Sillä on nyt joku vika, ei se\nilman noin. Antakaa nyt seisoa, katsotaan mikä sen on.\"\n\nNimismies otti viereltään pitkävartisen palmikkoruoskansa, kurautti\nsillä Pilkkaa ihan korviin asti ja ävähti ylpeästi: \"Valjaat ovat\nkunnossa ja tällä parannetaan muut viat.\"\n\nPilkka kuitenkin kiekkumisellaan ja liikkeillään koetti näyttää, että\nei voinut kulkea, mutta se sai vain uusia piiskan iskuja ja ohjasten\nriuhtomisia.\n\nKun Pilkka tunsi, että mistään ei ollut apua, niin se painoi päänsä\nalas ja rupesi laukkaamaan ja kun tunsi, ettei saattanut takajaloillaan\nenää juosta, niin laukkasi myötämäissäkin. Mutta kun kärryt Pilkan\nlaukatessa myötämäissä nimismiehen mielestä kulkivat epämukavasti, niin\nse suututti nimismiestä. Hän nyt rupesi oikein työkseen asti ruoskimaan\nPilkkaa ja repimään ohjaksia kiroillen, että \"vai juoniisi sinä tässä\nrupeat. Taidat luulla olevasi poikasia kyydissä.\" Mutta Pilkka vain\npainoi päänsä rintaansa eikä nostanut, vaikka nimismies kuinkakin\nriuhtoi. Laukkasi vain sekä myötä- että vastamäissä. Viimein rupesi\nPilkka ihan yhtenään turskuttamaan ja päristelemään ja sakea veri\nroiskahti Pilkan sieraimista sen päristäessä tielle.\n\nMooseksen hätä tuli nyt korkeimmilleen. Itkien hän alkoi hätäillä:\n\"Tapatte te nyt hevosen. Älkää, hyvä herra, toki tappako Pilkkaa.\nAntakaa seistä ja edes hieman huokaista.\"\n\n-- Pidä suusi kiinni tai minä tukin turpasi. Kun ei kestäne niin\nkatketkoon. Tällä ei ole sielua, ärjäisi nimismies ja entistä\nvihaisemmin löi hevosta.\n\nMooses ei voinut olla itkemättä ääneensä; hän tyrski itkua ja pyyteli:\n\"Älkää nyt toki aivan tappako hevosta, näettehän tuon, kun verta ihan\nmyötään päristää.\"\n\nNimismies kääntyi nyt Moosekseen päin ja takakäteen löi Moosesta vasten\nsuuta ja ärjäisi: \"Tukitko turpasi vai pitääkö lisätä!\"\n\nMooseksenkin suusta ja nenästä rupesi tulemaan verta eikä Mooses\nuskaltanut enää ääneensä itkeä eikä rukoilla hevosensa puolesta. Hän\npainoi vain päänsä alas ja koetti tuhkia niin hiljaa kuin voi.\n\nPäästiin viimein Jyskylän kartanolle, jossa piha oli puolillaan\nihmisiä, miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhoja, jotka saatuaan tiedon\nkulkueesta olivat tulleet sitä kummaa katsomaan. Mutta enemmän kuin muu\nkumma veti ihmisten huomiota puoleensa se, että Honkaniemen Mooses\nkasvot veressä laskeutui nimismiehen kärryistä. Moni kiirehti kysymään:\n\"Mikä sinulle on tullut, kun ihan verissä päin tulet taipaleelta?\"\n\n-- Tuo löi, sanoi Mooses viitaten nimismieheen ja niellen itkuaan.\n\n-- Löi? Ja et antanut paremmin takaisin, kiljahti joku.\n\n-- Se ei olisi ollut lyönnillä hyvä. Minä olisin ottanut puukkoni ja\nkatsonut, mitä herra on viimeksi syönyt, huudahti joku.\n\n-- Sen minäkin olisin tehnyt, sen minäkin olisin tehnyt, kuului\njoukosta toistamisia.\n\nTätä ei nimismies ollut kuulevinaan, meni vain hänen edellään ajaneen\nherran luokse, näytti sille kelloaan ja sanoi ihastuneesti: \"Oli se\nhyvästi tultu. Puolessatoista tunnissa kaksikymmentäkolme ja puoli\nkilometriä.\"\n\nSen sanottuaan nimismies rupesi komentamaan uusia hevosia aisoihin.\n\nMooses sai nyt Pilkkansa aisoista pois ja lähti taluttamaan tallin\nluokse sitoakseen sen kartanon aitaan kiinni ja hankkiakseen sille\nsyömistä. Mutta kun Pilkka taluttaessa niin jäykän näköisesti veti\ntakajalkojaan, niin ihmiset rupesivat tarkastelemaan, mikä sillä\nonkaan, ja kummakseen näkivätkin, että Pilkalla leikkauksen kohdalla\noli kummallinen pussi. Sitä tuli talon isäntäkin katsomaan ja\nkauhistuen sanoi: \"Mennyt on siitä hevonen ja hyvä hevonen onkin,\nhevonen pitäjän parhaita. Siltä on leikkaushaavasta suolet tulleet\nnahan ja mahaseinämän väliin. Jos nahassa oleva haava olisi ratkennut,\nniin suolet olisivat solahtaneet tielle. Ei sitä pelasta mikään keino,\nkuoleman oma se on. Kun suolet tuossa pussissa rupeavat ajettumaan,\nniin siinä on loppu.\"\n\nNimismies kun näki, että isäntäkin oli hevosta tarkastelemassa, niin\notti kädellään isäntää olkapäästä ja käskevästi sanoi: \"Hevosia\naisoihin!\"\n\nIsäntä vihaisesti riuhtaisi leveitä hartioitaan ja melkein ärähtäen\nsanoi: \"Aikaa Jumala loi eikä puhunut kiireestä mitään.\" Sen sanottuaan\nhän kuitenkin lähti toimittamaan hevosia aisoihin. Kiljaisi pojilleen,\nettä \"Hiiro ja Voikko pannaan vaunujen eteen. Eskolan ruuna muitten ja\nKetolan tamma muitten kärryjen eteen. Minä panen Harmin nimismiehen\nkärryjen eteen ja lähden itse kyytiin.\"\n\nSen sanottuaan isäntä meni talliin ja kohta palasikin sieltä taluttaen\nsilapäällistä Harmiaan, joka reippaasti käveli isännän perässä ja\nkärryjen luokse tultuaan ketterästi pyörähti aisoihin.\n\nHevosta valjastettaessa nimismies kylmästi sanoi: \"Eikö ole jotakin\npoikasta, joka palauttaisi hevoset? Olisi keveämpi matkassa, kun tässä\non noitten herrojen matkatarpeita.\"\n\n-- Ei näy olevan poikasista teitä kyytiin, verissäpäin näkyvät tulevan\ntaipaleelta, sanoi isäntä jyrisevällä äänellä. Liiat painot jätetään\nkartanolle. Tämä näkyy olevan rahtikuorma eikä kyytikuorma.\n\n-- Ei se käy laatuun, ne ovat noitten herrojen matkatarpeita ja minun\nhuolenani on pysyttää ne matkassa.\n\nIsäntä ei ollut sitä kuulevinaan, hän oli juuri saanut hevosensa\naisoihin, kun kaksin käsin nykäisi ruskean huopahatun päässään aivan\nkorviin asti, niin että suuret korvat ja päivän paahtama paljas paksu\nniska näkyi hatun liepeitten alta. Sitten nousi kuskipukille istumaan,\nvilkaisi jyrkästi nimismieheen ja sanoi: \"Jos tahdotte seurata, niin\nnouskaa kärryihin. Minä lähden antamaan tietä toisille.\"\n\nNimismies nousi kuitenkin kärryihin, mutta noustessaan sanoi\nvihaisesti, että kaikki sen kuulivat, että vaunut lähtevät edelle.\n\n-- Yhtä makeata on tie jäljestä kuin edelläkin, eivätkä meidän hevoset\nole yhtä päivää varten luodut, sanoi isäntä ja nykäisi Harminsa\nlähtemään. Nimismies huusi ruotsiksi.\n\nKaikki herrat kääntyivät nyt kasvot tulistuneina katsomaan lähtijöitä\nja se herra, joka aina päiväkirjasta ja kyytirahojen maksusta piti\nhuolen, sieppasi povitaskustaan pienen mustakantisen kirjan ja hopealle\nvälkkävän lyijykynän ja kärtyisesti kysyi: \"Mikä tuon isännän nimi on?\"\n\n-- Jörkki Jyskynen se on, sanoi hevosta valjastamassa oleva talonpoika\nmatalalla ja hieman aralla äänellä.\n\n-- Se on kansan kesken sanottuna Jysky-Jörkki ja sen siitä saatte\ntunteakin, jos sitä rupeatte liiaksi komentamaan. Sen pää ei ole\nensimmäiseksi verissä, kuului joukosta erään nuoren miehen ääni.\n\n-- Se poika ei tule itkien markkinoilta, kuului toisen miehen ääni,\njota seurasi ivallinen naurun remahdus.\n\nKirjoittajaherra ei sitä näkynyt olevan kuulevinaan, pitkät mustat\nviikset näyttivät vain venyvän entistään pitemmiksi hänen\nkirjoittaessaan Jysky-Jörkin nimeä.\n\nSamassa saatiin hevoset valjaihin ja vaunut lähtivät edellä painamaan\ntielle, mutta Harmi oli jo toisella virstalla kävellen nousemassa\nvastamäkeä kuten ainakin rahtikuorman vetäjä.\n\nMooseskin oli hetkeksi unohtanut hevosensa toisten lähtötouhun aikana\nja tunsi mieluisen hytkäyksen povessaan nähdessään nimismiehen niin\nsiipensä polttaneen näköisenä lähtevän Jysky-Jörkin matkaan. Mutta\nlähtijäin mentyä hän palasi Pilkkansa luokse, joka allapäin ja\ntuskaisesti nosteli takajalkojaan eikä vähääkään välittänyt Mooseksen\nlähenemisestä. Mooses haki nyt eväspussistaan leipää ja leipäpalasta\nhieroen Pilkan suuhun puheli: \"Pilkka parka. Otahan kuitenkin suuhusi\nleipä, jos kuinkakin olet pahoillasi. Otahan toki. Älä nyt minulle ole\nniin ynseä, eihän minun ole syytä tähän sinun onnettomaan kohtaloosi.\nOtahan toki leipää suuhusi.\"\n\nPilkka ei siitä virkistynyt, hampaat yhteen puristettuina, silmät\nelottoman näköisinä ja rävähtämättä allapäin vain seisoi, ja kun Mooses\nyhä puhutteli ja hieroi leipäpalasta ikeniin, niin turvallaan pukkasi\nMooseksen kättä syrjään antaakseen siten tietää: \"mene pois.\"\nTakajalkojaan se aina tuskaisemmin ja tuskaisemmin nosteli ja siirteli\npaikasta toiseen.\n\nKaikki ihmiset keräytyivät Pilkan ympärille ja siunaillen katselivat\nsitä Pilkan mahan alle leikkauksen kohdalle laskeutunutta pussia, joka\noli kova kuin kivi, ja jossa nahka kiilteli, niin oli pingoittunut jo\ntiukalle. Kaikki vakuuttivat isännän oikein sanoneen, että mennyt siitä\non hevonen.\n\nMoosekselta pääsi katkera itku ja itkua tuhkien hän sanoi: \"Kun pääsisi\nedes kotiin. Ehkä isä hakisi katsomaan eläinlääkärin, joka on\nleikannutkin.\"\n\n-- Tosiaankin, huudahti talon emäntä. -- Vilkon pitää lähteä näitä\nterveitä hevosia viemään Honkaniemeen ja toimittamaan, että isäntä\nmenee Niuvanniemeltä eläinlääkäriä hakemaan ja Mooses lähtee\ntaluttamaan Pilkkaa, ehkäpä se hiljalleen mennä köntystää kotiin. Joudu\nheti ja mene kuin tulen sammutukseen. Huomenna postin mukana tulet\ntakaisin.\n\nVilkko ei kauan siekaillut, kysyi vain Moosekselta, minkä hevosen\njälkeen tämä luuli toisten parhaiten lähtevän, kun Pilkka kaikessa\ntapauksessa jää jälkeen.\n\n-- Kyllä luulen Osmon jälkeen paraiten lähtevän, sanoi Mooses ja alkoi\npäästellä Pilkkaa hänkin lähteäkseen sen kanssa yhteen matkaan. Mutta\nVilkko vyyhtesi ja sitoi toisten hevosten ohjakset niiden siloihin,\njotteivät päässeet valumaan jalkoihin, ja hyppäsi Osmon selkään sanoen\niloisesti: \"Minä olen kahden tunnin perästä Honkaniemessä, jos nuo\ntoiset seuraavat perässä.\"\n\nSen sanottuaan hän ohjasi Osmon tielle, ja kun ihmiset hätistivät\ntoisia hevosia jälkeen, niin jytinä rupesi kuulumaan tieltä. Irtonaiset\nhevoset leimuavin harjoin, pystypäisinä, ikäänkuin riemuiten päästyään\npahasta, lähtivät Osmon jälkeen juosta kopistamaan, kun Osmokin ihan\nitsestään pani parastaan päästäkseen mitä pikimmin kotiin.\n\nMooseskin lähti taluttamaan Pilkkaansa ja toivoi, että Pilkkakin\nunohtaa vaivansa, tekee sekin parastaan päästäkseen kotiin. Mutta\nPilkka ei tahtonut päästä yli kartanon, takajalat olivat niin jäykät.\nTaipaleelle Mooses kuitenkin lähti ja toivoi yhä, että vertyvät ne\nPilkan jalat, kunhan se alkaa kävellä.\n\nEmäntäkin tuli portille katsomaan Mooseksen menoa ja seisoen kädet\nristissä rinnoilla siunaili: \"Hyvä Jumala sentään, miksi piti mennä\nhevonen. Se on marja Mooseksen mielestä. Jos tuo tuohon tautiin kuolee\n-- se on näkynyt sitä pitävän kuin silmäteräänsä, kun on tänne aina\njoskus kyytiä tuonut. Ja satojen vahinko se on taloonkin. Totta on, kun\nsanotaan, että parempi on kuningas kuulumassa kuin näkymässä. Vaan\nkyllä siellä meidän ukko ei aja liiaksi. Kelloaan näkyi näyttävän\nnimismiehelle tuossa tiellä mennessään. Kun olisi Honkaniemen ukkokin\nitse lähtenyt kyytiin, niin ehkä ei olisi niin asiat. Riettaan orjat\ntekevät kunnottomille mitä tahtovat. Eipähän niillä liene tuntoa eikä\nsydäntä säälimään paremmin eläintä kuin ihmistäkään.\"\n\nViimein vainion takana tien kääntyessä metsään Mooses katosi\nPilkkoineen metsän suojaan, ja emäntäkin huokaisten sanoi: \"Ehkä se\nkuitenkin hiljalleen pääsee kotiin, jo on kohta puolen virstaa kulkenut\nja lämminhän nyt on ilma, ei nyt tule vilu miehelle eikä hevoselle, jos\nyöhönkin viipyy. No huomenna siitä postin mukana saadaan tieto, miten\non asiat.\"\n\nSen sanottuaan emäntä kääntyi takaisin ja kaikki muutkin Mooseksen\njälkeen katsojat hajosivat.\n\nVähän yli kolmen virstan oli Mooses päässyt, kun Pilkka seisahtui ja\nvalittaen yhähteli, siirsi takajalkansa enemmän taaksepäin ja hengitti\nvatsansa pohjasta asti, niin että koko ruumis huojui. Hetken perästä se\nheittäytyi pitkäkseen ja rupesi tuskaisesti pieksäytymään.\n\nMooses ei kuitenkaan luullut asiain niin pahasti olevan kuin ne olivat,\npiteli vain ohjaksista ja puhutteli: \"Piehtaroimaanko sinä nyt rupesit?\nPiehtaroi vain aivan kylliksesi siinä hiekkaisella tiellä. Etkö pääse\ntoiselle kyljelle enää. Voi, voi, kuinka suuri on tuo pahka, ihan kuin\nsuuri leili... Nousehan nyt jo pois, et näy pääsevän toiselle\nkyljellesi, vierit vielä tuonne ojaan. Nouse, nouse, aivanhan kohta\nvierit ojaan selkäpiillesi. Hyvä Jumala, menee se ojaan. Nouse, nouse,\nno etkö tottele, nouse, nouse! Voi, voi, voi! Meni se ojaan -- voi, voi\nvoi! Hyvä Jumala sentään! Voi voi!\"\n\nPilkka oli vierinyt maantien ojaan ja Mooseksella ei ollut muuta tuumaa\ntulevata kuin lähteä takaisin Jyskylään.\n\nJyskylään tultuaan ja emännän tavattuaan Mooses itku kurkussa melkein\nparahtaen sanoi: \"Se rupesi piehtaroimaan ja vieri tien ojaan\nselälleen, lähtekää toki nostamaan!\"\n\n-- Tien ojaan selälleen, huudahti emäntä. Siinä sen loppu on. Onko se\nmiten kaukana?\n\n-- Neljännellä virstalla.\n\nEmäntä komensi kaikki ihmiset lähtemään, ja kymmenkunta miestä lähtikin\njuoksemaan minkä henki takaa käski. Juosta koetti emäntäkin, mutta\nrintaan rupesi koskemaan, niin että väliin piti kävellä, joten hän jäi\nviimeiseksi. Kun emäntä alkoi päästä neljännelle virstalle, niin silmät\nkiintyivät eteenpäin, hän luuli näkevänsä Pilkan jo tiellä kävelemässä\nJyskylään päin hänen tullessaan paikalle. Tottahan ne kymmenen ihmistä\nnyt yhden hevosen nostavat ihan koppina ylös ja panevat jaloilleen.\nMutta lähemmäksi tultuaan hän näki kaikkien seisovan toimettomina ja\nnäkemän päähän he jo emännälle huusivat: \"Se on kuollut. Se on\nkuollut.\"\n\nTuli kuitenkin emäntäkin paikalle ja kun näki, että Pilkka oli\nliikkumattomana ojassa selällään, jalat puikoiksi työnnettynä ja kieli\nulkona suusta, niin hän otsastaan hikeä pyyhkäistessään sanoi: \"Valmis\nnäkyy olevan. Niin oli kuin meidän ukko sanoikin, että mennyt on siitä\nhevonen.\"\n\nMooses ei vieläkään ollut aivan selvillä tapahtumasta, hän vain nyki\nPilkan päätä ja hoki: \"Nouse pois, nouse pois!\"\n\nEmäntä tarttui nyt Moosesta olkapäähän ja sanoi ystävällisesti:\n\"Kuollut se on sinun Pilkkasi. Lähde nyt kotiisi viemään sanomata,\njotta eivät eläinlääkäriä turhan päiten tänne asti kuljeta, mutta älä\njuokse itseäsi kuoliaaksi. Me riisumme Pilkalta siiat ja viemme\nkotiin.\"\n\nMooses oli pökerryksissä kuin puusta pudonnut, ymmärsi kuitenkin\nemännän tarkoituksen ja lähti tuskaisesti voivotellen juosta\nkyhnyttelemään kotiinsapäin.\n\nYö oli jo melkein puolessa. Pohjoisella taivaanrannalla vain ruskoinen\nauringon hohde kumotti ja tulen loimon tapaisena kuvastui Honkajärven\ntyyneen kalvoon, kun Mooses väsyneenä ja kurjan näköisenä saapui\nkotiin. Nähdessään Mooseksen tulevan ilman hevosta kotiin Mooseksen\näiti löi käsiään yhteen ja kauhistuen huudahti: \"Niinpähän kävi kuin\nJyskylän isäntä on sanonutkin, kuten Vilkko kertoi. Kuolluthan on\nPilkka.\"\n\n-- Kuollut on, kuului Mooseksen vapiseva ääni.\n\n-- Hyvä Jumala sentään, virkkoi Mooseksen äiti melkein itkien. Tuota se\nennusti, kun koko ajan niitten tulo on peloittanut kuin kuolema, että\njalkoihinsahan ne kaatavat ja niinpähän tekivätkin. Voi hyvä isä\nsentään! Turhaan meni vielä sitä lääkäriä hakemaan. Siitäkin vielä muun\nhyvän lisäksi kustannuksia syntyy. Sata markkaa meni kuohitsemisesta ja\ntoisen perinee nyt täällä käynnistään. Voi voi! Kaikkia pitää nähdä.\n\nMooses oli jo itkenyt silmänsä kuiviksi, hän istui vain pirtin\nsivupenkillä kuin vieras ja nieleksi kurkkuunsa kohoavia karvaita\npaloja eikä näyttänyt tajuavan paljon mitään; ei heittänyt lakkia\npäästään, ei nuttua päältään, ei kenkiä jaloistaan, istui vain penkillä\nkuin kanto. Äiti viimein huomasi sen ja surren sanoi: \"Poloinen\nsinuakin. Sinullahan on nälkä, minä tuon ruokaa.\"\n\n-- Ei minulla ole nälkä, sanoi Mooses matalalla ja värisevällä äänellä.\n\n-- Oletko sitten missään syönyt?\n\n-- En ole. Mutta ei minulla ole nälkä, toisti yhä Mooses.\n\n-- No, ei suinkaan se sillä asia parane, että nälkään kuollaan, sanoi\nemäntä ja lähti kiirein askelin toisiin huoneisiin. Ja hetken perästä\nhän toi sieltä leivän, voilautasen ja viilihulikan pirtin pöydälle ja\nkehoitti Moosesta tulemaan syömään. Istuipa itsekin siihen pöydän\ntaakse penkille ja alkoi tehdä voileipää Moosekselle mieliksi, vaikka\nei hänkään ollut vielä iltastaan syönyt eikä tuntenut nälkää.\n\nKun Mooses näki äitinsä rupeavan syömään, hän tunsi povessaan syntyvän\nmieluisen ruoan halun ja tuli äitiään vastapäätä pöydän toiselle puolen\nistumaan, mutta ei muistanut ottaa lakkia päästään, vaikka ennen aina\nsyömään ruvetessaan tempasi lakin päästään ja viskasi loukkoon.\n\nÄiti näki, että Mooses oli niin pökerryksissä, ettei tiennyt\nelämästään. Ajatteli sanoa Moosekselle, että ota lakki päästäsi, mutta\nei raskinut. Siitä muistutuksesta Mooseksen mieli ehkä niin\nnyrvähtäisi, ettei tulisi syönnistä tolkkua.\n\nMooses ja hänen äitinsä söivät vielä, kun isäntä eläinlääkärin kanssa\najaa karautti kartanolle ja kärryistä hypättyään puoleksi juosten meni\ntalliin katsomaan oliko Pilkka siellä, mutta kun sitä ei siellä\nnäkynyt, niin palasi yhtä kiireesti ja kehoitettuaan lääkäriä menemään\nvieraspuolelle tuli aivan juosten pirttiin. Ovella tullessaan hän jo\nkysyi, eikö Pilkka ole vielä tullut kotiin.\n\n-- Ei ole tullut eikä tule, sanoi emäntä tyynesti.\n\n-- Onko se sitten kuollut?\n\n-- Kuollut se on. Kolme virstaa vain on päässyt Jyskylästä tännepäin ja\nsiihen kaatunut.\n\n-- Siihen kaatunut. Aivanko se sitten silmänräpäyksessä kuoli?\n\n-- Pieksäytyi se siinä tuskissaan. Pieksäytyessään vieri tien ojaan\nselälleen. Lähdin talosta hakemaan nostajia, niin sillaikaa oli\nkuollut, vaikka me aivan juosten tulimme, sanoi Mooses alakuloisesti.\n\nSen kuultuaan isäntä pyörähti ulos, meni vierashuoneeseen ja sanoi\neläinlääkärille: \"Se on kuollut. Kolmisen virstaa kuuluu vain päässeen\nJyskylästä tännepäin. Turhaa oli vielä muun pahan lisäksi, että\nvaivasin teitä tänne.\"\n\n-- Vai kuollut, sanoi eläinlääkäri ja nousi istualtaan kävelemään.\nMiettiväisen näköisenä hän sitten sikariaan poltellen pitkillä\njaloillaan astua roikkaili, mutta hetken perästä virkkoi: \"Vai kuoli.\nKylläpä kuoli siinä liiaksi hyvä hevonen. Herrat saavat sen maksaa.\nMeidän on käytävä tarkastamassa, mihin tautiin se oikeastaan on\nkuollut. Se on paitsi sitä, että leikkaushaavat ovat ratkenneet, voinut\nsaada verensyöksyn, koska se on verta päristänyt. Minulta saatte\nkirjallisen todistuksen, jonka viette oikeuteen. Jos nimittäin eivät\nmielisuosiolla maksaisi, niin kiittävät herrat, kun maksamalla pääsevät\nsiitä lystistä. Pahimmassa tapauksessa saavat vielä hyvät sakot\neläinrääkkäyksestä.\"\n\nIsännän sydän hytkähti somasti. Otti hänkin sikarin pöydällä olevasta\nlaatikosta ja sytyttäessään sitä sanoi: \"No, sittenhän tuo ei suon\nsilmään menisi, vaikka saattaahan tuo käydä kuten sanotaan, että 'mikä\nsuden suuhun se vatsaan.' Mutta koetettuaanhan sen paremmin näkee.\nVaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki näkee. Lähdetäänkö sitä sitten\naivan tältä silmäänsä. Eikö ruveta ensin nukkumaan, kun on yö.\"\n\n-- Kyllä sitä lähdetään nyt, sanoi lääkäri kopistellen sikarinsa päästä\ntuhkia pöydällä olevaan tuhkavatiin.\n\n-- Syömättä ei kuitenkaan lähdetä, sanoi isäntä ja pyörähti ulos\nilmoittamaan emännälle, että tämä toisi ruokaa.\n\nEmäntä oli iloisemmalla tuulella ruokaa laittaessaan lääkärille.\nKyynelten jälkiä vain näkyi kasvoilla ja vaikeroiden hän puheli: \"Kun\ntuosta saisi hinnan, ettei aivan menisi kuin suola suureen mereen, niin\nolisihan tuo mielestä vähän parempi. Vaikka ei sitä rahalla saa sijaan\nsemmoista hevosta kuin Pilkka oli. Se oli niin kaikilta tavoiltaan\nmieluinen ja kaunis kuin maalattu kuva.\"\n\n-- Oli se hyvä hevonen, sanoi lääkäri. Mutta hyvän ne maksavat siitä\nhinnankin, jos tulevat oikeuteen vedetyiksi eivätkä jo luonnossa\nmaksane. Luulen kyllä, että nimismies toimittaa siitä maksun aivan\nhetikin, kun kuulee että minä olen sekautunut asiaan. Eivät kykene\nsanomaan leikkauksenkaan syyksi, kun minä olen sen leikannut.\n\n-- Minkähän verran noilta osaisi vaatia, sanoi emäntä hienosti\nhymyillen.\n\n-- Minä jos olisin vaatimassa, vaatisin ainakin tuhat markkaa. Ja jos\nnimismies ei sitä hyvällä suorittaisi ja joutuisin siltä venäläiseltä\nvaatimaan, jonka syy tämä onkin, niin vaatisin tuhat ruplaa, sanoi\nlääkäri hyvittääkseen emännän mieltä, kun näki kyynelten jälkiä tämän\nkasvoilla.\n\nEmännältä pääsi nyt äänekäs nauru ja puoleksi huudahtaen hän sanoi:\n\"Tuhat ruplaa! Neljätuhatta markkaa. Se tuo olisi jotakin, kahdeksan\nhevosen hinta. Viisisataahan Osmokin maksoi ja se on hyvä hevonen...\nNeljätuhatta markkaa! Sitten tuo Pilkka ei suonsilmään menisi, mutta\nvoipihan tuo käydä niin, että herrat sotkevat tämänkin asian, kuten ne\naina tekevät talonpojille.\"\n\n-- Laki on laki niin herroille kuin talonpojillekin, sanoi lääkäri\ntyöntäessään paksua voileipää leveään suuhunsa.\n\nEmäntä poistui nyt pirtin puoleen ja kun hän siellä kertoi lääkärin\npuheet, niin kaikkien kasvoista katosivat harmin väreet.\n\nKetterämpänä kuin tavallisesti ennen isäntä lähti Osmoa valjastamaan\nlääkärin kärryjen eteen ja ohjaksia käsissään pidellen seisoi Osmon\nvieressä, kun lääkäri oli vielä syömässä. Pitkin askelin tulla kähni\nlääkäri viimeistä palaansa pureskellen ja voimakkaalla hyppäyksellä\nnousi kärryihin, missä alkoi sytytellä sikaria palamaan. Isäntä nousi\nnyt kuskipukille ja pirahtipa pirtistä Mooseskin kärryjen kannalle\nistumaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nHuomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi\ntoukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta.\nLääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen\nPilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti:\n\"Kyllä se tuo tepsii.\"\n\nIsäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen\nkysyi: \"Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?\"\n\n-- Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin,\nmutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.\n\n-- Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja\nvetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja\nmukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.\n\nHuomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli\nalakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi\nvirkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan:\n\"Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.\"\n\n-- Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä,\njos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.\n\n-- Minun? Miten se minun on maksettava?\n\n-- Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on\nlääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti\nisäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.\n\n-- Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää\nkuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle\njäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä\nkaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos\nhevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se\non tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen\nasiaan syytön kuin taivaan enkeli.\n\n-- Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja\nkili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.\n\n-- Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en\nsille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä\nvastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja\nhieman alakuloisella äänellä.\n\n-- Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä\nhieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan\nnimismiehen selitys oikealta.\n\n-- Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi\nnimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston\nkäräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan\nkaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia\nneuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse\nosaisittekaan.\n\nIsännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun\nkenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen\nohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan\nsanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä\ntavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä\nvalkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten\noli nähnyt herrainkin tekevän.\n\nKun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan,\nnähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut\naisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: \"Se\nkuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt\nlämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja,\npahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä\nlaskuun.\"\n\n-- Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen\nhautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki\nnimismiehen olevan lähtöpuuhissa.\n\nNyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä\nneljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä\nse määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on\nsaatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva\nseinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen\nvieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.\n\nEikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti\nJyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin\nneljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa,\nja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille.\nSomalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho\nPyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla\npainolla sanoi: \"Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun\nnäkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä\nlähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi\nsuolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota.\nSen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.\" Sen\nsanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin\nnäyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.\n\nKun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan\nkenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen,\nkävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä,\neivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään\ntietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne\njo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua,\nniin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan\nkenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun\nasti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja\nkolmesataa markkaa.\n\nSe ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja\nkahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen\najaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista\nkotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien\nvieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä.\nKatseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja\nniitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella\nhyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen\nisännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho\nPyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos\nHonkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään\nHonkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä\nparhaaseen aikaan.\n\nPyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut\npaljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi\nleimat. Sitten sanoi: \"Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös\nteidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään\nmielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen.\nOlen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta\noikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä\nensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden\nsanoo. Tämä päätös kuuluu näin.\"\n\nSen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään,\nojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset\njalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.\n\n'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja\non tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei\nole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon\njälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut\nleikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin\nollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan\nkenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa\nmarkkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'\n\nSitten Pyökäinen viskasi vihaisesti paperin pöydälleen ja sanoi:\n\"Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin\nJyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli\njääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta\nkäytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä\nvaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin\nminun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa\ntämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia,\njotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee\nmuitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen\nliika-ajon.\"\n\nHonkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä\näänellä hän alakuloisesti sanoi:\n\n-- Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja\nvanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista\nnäytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun\npuolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja\nkorkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.\n\n-- No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten\nkoppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: \"Ketä niistä\nilmoitatte todistajaksi?\"\n\n-- No Kinnulan Kalle, Kalle Kinnunen siinä oli aivan nimismiehen\nvieressä, kyllä se sen kuuli ja luulen, että muistaakin. Ja Kämäräisen\nSanteri, Santeri Kämäräinen, oli myös siinä ja onhan siinä kartanon\ntäydeltä, olivat tulleet kummaa katsomaan. Siinä oli Hiltusen Ristokin,\nRisto Hiltunen. Siinä oli ollut Tuokkilan Iikkakin, Iikka Tuokkinen\naivan lähellä, kyllä sekin oli kuullut ja muistaa, se on siksi\nteräväpäinen mies.\n\n-- No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja\npani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten\nheittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja\nvarmalla äänellä sanoi: \"Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo\ntodistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.\"\n\n-- Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä\nedemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten\nsyvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman\nmatalalla värisevällä äänellä.\n\n-- Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä\nkuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi\ntäälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä\ntodistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun\nsaivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja\ntekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä\nkyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.\n\nSitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen\nkolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen\nisännän kirjoittaa nimensä.\n\nHonkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu\nvoisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei\nkysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse\ntullessaan sanoi: \"Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.\"\n\nPyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille\nasianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren\nnenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen\nnimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: \"Hyvähän siitä\ntuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.\"\n\nSitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: \"Tämä\nkäräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain\nvetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.\"\n\n-- Minkä verran sitä pitäisi olla?\n\n-- No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.\n\n-- No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä\nlompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan\nolevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi\nlähtemään kotiinsa päin.\n\nSyyskuun pilvinen ilta rupesi hämärtymään mustaksi yöksi. Pehmeät,\nharmaat, aivan puitten latvoille laskeutuvat pilvet hienosittain\ntihkuttelivat vettä. Ilma oli tumma, läpinäkymätön ja pimenevä, kuten\nHonkaniemen isännän mielikin lähtiessä Jyhmälän kaupungista kotiin\npäin. Mutta ei tuntunut haluttavan jäädä sinnekään yöksi. Hän nousi\nvain kärryihinsä ja käänsi Osmonsa taivalta kohti.\n\nOsmo tapansa mukaan katkeamatta, kiirehtimättä juosta hölkötteli ja\nselkäkulkunen soi säännöllisessä tahdissa katkeamatta. Muuta ääntä\nsiinä sateenvihmaisessa yössä ei kuulunut kuin kulkusen ääni ja\nratasten katkeamatoin kahina hiekkaisesta tiestä, ja väkistenkin\nkiertyi Honkaniemen isännän mieleen äskeisen asian koko kuva. Nyt näkyi\nkuin avoimesta kirjasta se erehdys, että tuli annetuksi leikata Pilkka\njuuri tänä keväänä -- sen olisi voinut tehdä vastakin -- ja\nnaapureitten kovuus, kun eivät antaneet hevosta Pilkan sijalle. Ja nyt\nkoko tuo tavattoman tärkeä asia riippui kuin hienon hienosta\nrihmasäikeestä, voitiinko saada liiasta ajosta syytteeseen. Sekin säie\nsiinä mustassa yössä katosi olemattomiin ja sitä mukaa kuin sateesta\nkastuva takki hartioilla kävi yhä raskaammaksi ja aina vain\nraskaammaksi raskautui mielikin. Eikä koskaan elämänsä aikana ollut\nHonkaniemen isäntä tullut niin raskaalla mielellä kotiinsa kuin nyt\ntänä syyskuun mustana yönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kävi kuin Honkaniemen isännän mieli kaupungista palatessa\nennustikin, että hovioikeus ja senaatti vahvistivat kihlakunnanoikeuden\npäätöksen ja vielä päälle päätteeksi senaatti tuomitsi\nkenraalikuvernöörille maksamaan lisiä kuluja viisi sataa markkaa. Ja\nPyökäinen vaati vielä entisen lisäksi kolmesataa.\n\nNyt näytti Honkaniemeläisten mielestä siltä kuin koko maailma olisi\nkääntynyt ylösalaisin, pohjapuoli päällepäin, ja kuin olisi mahdoton\nelää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevonen oli mennyt kuin kaivoon ja sen jäljessä viimeistä penniä myöten\ntalon rahat, joita kymmeniä vuosia oli tavattomalla säästäväisyydellä\nkartutettu. Sen lisäksi ihmisten ylenkatse mustana painajaisena. Kun\nlähtivätkin herrojen kanssa käräjänkäyntiin! Tämän kaiken lisäksi\nkaikki kyydittävät tulivat entistä röyhkeämmiksi ja vaativaisemmiksi.\nJokainen kyydittävä tiesi, että kievarin hevosen saa ajaa vaikka\nkuoliaaksi. Elämä oli nyt kaikin puolin kuin vastamäennousua:\nylivoimaisin ponnistuksin eteenpäin mentävää.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nOli jouluaattoaamu eräänä talvena. Tuleva joulukaan ei tuntunut\njoululta. Noustessaan ja sänkynsä laidalla istuen piippuaan\nsytyttäessään Honkaniemen isäntä sanoi alakuloisesti: \"Huomenna se\nolisi joulu. Uskaltaisikohan sitä lähteä kirkkoon tältä samaiselta\nkievarin viralta, jos niitä taas sattuu joku puolikymmentä tai enemmän\ntulemaan. Ei ole kuka ostaisi tämän tilarähjän. Menisimme niin kauas,\nettä ei kuu kuulisi eikä päivä näkisi.\"\n\n-- Kukapa häntä ostaa, sanoi emäntäkin huolissaan. Tuo samainen homma\non vienyt rappioon niin kartanon kuin pellotkin. Muitten maat kasvavat\nleipää, tämä kasvaa kukkaroheiniä ja päivänkakkaroita. Hevoset ja\nmiehet kesänsä talvensa ovat tuon viran varrella. Ne markat, mitä saa,\nmenevät kuin kuumille kiville elintarpeita ostaessa.\n\nMooses tunsi povessaan soman nytkähdyksen, kun kuuli isän ja äidin\npuhuvan maan kaupasta. Hän hyppäsi vuoteeltaan melkein kimpoamalla ja\nsanoi: \"Minä lähden tänäpäivänä kylään. Illalla satoi nuoskaa ja nyt on\nsuksikeli hyvä.\"\n\n-- Mihinkä sitten? virkkoi äiti.\n\n-- Saunajärvelle, enon kotiin.\n\n-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Sinä nyt pyhimmän päivän aikana\nenemmän kuin viiden penikulman päähän!\n\n-- Nyt on täyden kuun aika, ei nyt yö haittaa, otan palasen evästä\nmukaan. Huomen-aamuna näillä ajoin olen Saunajärvellä.\n\n-- Hyvä kun Siuruaan pääsisit nämä kolme penikulmaa tänä päivänä. Ja\nonhan tuo meno siinäkin.\n\n-- Siuruassa katson vasta eväspussiini. Sinne pyyhäisen ihan taakseni\nkatsomatta.\n\n-- Somahan noista olisi sentään kuulla, myönsi emäntä. Ennenhän nuo\npääsiäisen aikaan ovat täällä käyneet, mutta viime keväänä eivät\nkäyneet pääsiäisenkään aikana.\n\nMooses koppelehti kenkiä jalkaansa, haki pyhävaatteensa ja sanoi:\n\"Toimittakaahan minulle aamiaista, vaikkapa pyöräytätte talkkunaa ja\nleipäpalasen väliin voita ja lihapalasen evääkseni, niin minä lähden\nenkä ole yhden virstan selässä monta minuuttia.\"\n\nÄiti rupesi touhuamaan Moosekselle aamiaista ja lauhkeamielisenä\npuheli:\n\n-- Somahan noista on kuulla, kun vuosikausiin ei ole variskaan tuonut\nmitään viestiä. Ovat siellä niin kuin Jumalan selän takana. Mutta älä\nkuitenkaan ajattelekaan tänä päivänä kauemmaksi kuin Siuruaan. Siinä\nsitä onkin jo päivänmatkaa tarpeeksi. Tästä jo kolmatta penikulmaa\nTepaston kirkolle, siitä pitkä penikulma Siuruan kylään. Siinä menet\nenosi luokse yöksi, viet Risto enollesi terveisiä, että vielä täällä\npystyssä ollaan. Siitä lähdet huomen-aamuna päivää vasten.\n\n-- Se Risto enon talo on siellä niin syrjässä, sanoi Mooses. Minä menen\nniitä teitä, joita toissa talvena kuljettiin. Menen siitä Purolan\nkautta, siitä Purolan myllyn kautta työnnyn taipaleelle.\n\n-- Sinne kahden ja puolen penikulman talottomalle erämaan taipaleelle\nlähdet väsyneenä, uuvut vielä sinne ja joudut susien ruoaksi.\n\n-- Sinne lähden ja pohjoiseen osoittaa otavan pyrstö, kun olen jo\nSaunajärven Kentässä Kentän ärhäköitä koiria haukuttamassa, sanoi\nMooses päättävästi ja hyppäsi harmaata kesänuttuaan vetämään ylleen,\nvaikka ei ollut vielä syönytkään.\n\n-- Aivan kesätamineillasiko aiot lähteä, kun puolivillaiset housut on\njalassa ja puolivillaisen takin otat, sanoi äiti terävästi katsoen\nMooseksen vaatteisiin.\n\n-- Nämä ovat keveämmät kuin sarkaiset. Kyllä hiihtäjä saa hikensä,\nriihenpuija lämpimänsä, sanoi Mooses nuttuaan napittaessaan ja\nkoetellessaan, oliko taskussa nenäliinaa, jolla lämpimän tullen voisi\npyyhkiä hikeä otsasta. Sitten nouti etuhuoneesta pienen keveän\nlaukkunsa, jossa hän aina kyytimatkoilla oli vähäistä evästään\nkuljettanut. Sen laukkunsa hän heitti pöydän luona olevalle rahille\näitinsä eteen tämän tuodessa talkkunakuppia pöydälle ja sanoi: \"Tuohon\npanette kämmenen laajuisen palasen leipää, sen väliin vähän voita ja\nhiiren verran lihaa tässä syöntiaikanani.\"\n\nIsäntä oli tällä aikaa ollut tallissa hevosia hoitamassa, tuli sieltä\npirttiin ja kengistään lunta kopistellessaan sanoi: \"Kyllä siellä nyt\non hyvä keli. Riitettä on satanut tänäkin yönä, niin että aivan jään\nhileessä kahisee lumen päällys. Mutta sitähän huomen-aamuna ei\nkenelläkään ole aikomista kirkkoon, kun se Mooses lähtee suksimatkalle.\nSitä kun pitää aina sen ainaisen sattuman varalta olla ainakin yhden\nmiehen kotona.\"\n\n-- Eihän tuo kirkko ole jäniksen pojaksi, tapaahan tuon vastakin.\nMenköön vain Mooses, kun sitä niin haluttaa, sanoi äiti rahilta\nkopatessaan Mooseksen laukun ja lähtiessään siihen panemaan evästä.\n\n-- Eihän tuo juuri ole kirkko jäniksen pojaksi, mukautti isäntäkin ja\nrupesi tupakan rouheita panemaan piippuunsa.\n\nOli vielä iltayö. Kentän nuori väki ja naapureista tulleet nuoret\nolivat loimottavan takkavalkean ääreen kokoutuneet joulutinan valantaan\nja siinä iloisena seurana remusivat, kun Mooses hikisenä ja väsyneen\nnäköisenä kaikkien yhteiseksi hämmästykseksi työntyi pirttiin ja\nkainosti virkkoi hyvänillan.\n\nNyt keskeytyi tinanvalanta ja jokainen nousi tervehtimään tulijaa ja\nkyselemään yhtä ja toista. Mutta kun tärkeimmät uutiset oli kyselty,\nniin aloitettiin tinanvalanta uudelleen ja Moosekselle toimitettiin\njoukon keskelle oma istuin. Ja kun ei oltu ennen Mooseksen tuloa\nkerjetty valaa kuin maanhaltijalle ja talon isännälle ja emännälle,\nniin nyt ensimmäiseksi valettiin Moosekselle, ja tuli oikein komea\npystypäinen hevonen, niin täydellinen kuin maalattu kuva tai\nveistämällä tehty, jalatkin juoksevassa asennossa. Nyt syntyi yhteinen\nnaurun remakka ja kädestä käteen se tinahevonen sai nyt kulkea. Siitä\nennustettiin yhtä ja toista, eniten kuitenkin Mooseksen pikaista ja\npitkää juohtomatkaa.\n\nViimein joku joukosta sanoi: \"Tätä emme raskisi panna sulamaan,\nannettaisiin Mooseksen viedä kotiinsa vanhustenkin nähtäväksi, mutta ei\nole muuta tinaa, tinanvalanta loppuisi.\" Mutta ison Leppimäen Erkki\nsanoi: \"Minulla on tinaa aivan kaikkien tarpeeksi, mutta se on kotona.\nSen minä heti saan, kun hyppään suksilleni. Ei mene monta siunaaman\naikaa ennenkuin tina on täällä.\"\n\nSen sanottuaan Erkki nousi, koppasi penkiltä kintaansa ja kiirehti\njuosten ulos.\n\nNiin tuli päätökseksi, että tinahevonen annetaan Moosekselle ja yhä\nsitä käsi kädeltä katseltiin ja kummeksittiin. Tänä loma-aikana\nkuitenkin talon tyttären mieleen johtui Mooseksen mahdollinen nälkä ja\nhän hyppäsi toimittamaan vieraalle ruokaa.\n\nEi ollut Mooses vielä päässyt syömästä, kun Erkki huohottaen syöksyi\npirttiin ja tinatankoja taskustaan kaivaen sanoi: \"Viivyinkö kauan?\"\n\n-- Et viipynyt kauan, et viipynyt, et viipynyt, kuului jokaisen suusta.\n\nKun Mooses oli syönyt kylläkseen, kokoonnuttiin taas takassa\nloimottavan pystyvalkean ääreen.\n\nTalon vanhin poika Viljami se oli valannan toimittajana, ja kun\nyksimielisesti oli päätetty ensiksi valaa talon tyttärelle Helmille,\nniin Viljami nyt sulaa tinaa vesiämpäriin kaataessaan sanoi kovasti:\n\"Helmille.\"\n\nHelmi kääri nyt oikean hihansa ja kaikkien katsoessa vesiämpäriin nosti\nsieltä kehdossa makaavan lapsen kehtoineen ja kolmijalkaisen jakkaran\nsen vierellä. Kaikki rähähtivät nauramaan ja Leppimäen Erkki joutui\nsanomaan: \"Lisää ja vahvista seurakuntaa!\" Mutta Helmi sen nähtyään\nvirkkoi: \"Hyi, kun tuommoinen!\" Ja heti saivatkin sen Helmin kädestä\nmuut katsellakseen ja arvostellakseen. Joku siellä joukossa sanoi:\n\"Mutta tuo kehdon liekuttaja ei saa nukkua, kun on tuo istuin\nkolmijalkainen, muuten se köljähtää kyljelleen kehdon viereen.\" Sille\nnauraa remahdettiin yhteisesti, mutta kun nähtiin, että se ei\nmiellyttänyt Helmiä, niin tina pantiin taas uudelleen sulamaan.\n\nKun kaikille oli valettu, sekä vieraille että talon väelle, valoi\nViljami viimeiseksi itselleen ja nosti ämpärin pohjasta pitkän\nmatkareen, minkä nähtyään huudahti iloisesti: \"Pääsenkin markkinaan,\nnäemmä!\"\n\n-- Ei, vaan naimoihin, naimoihin, naimoihin, kuului joukosta yhteinen\nhuuto.\n\n-- Ei, vaan markkinaan, väitti Viljami. Katsokaa, istun tuossa\nkuskipukilla turkin kaulus pystyssä, pohjoisesta käy pakkasviima.\nTäällä rekiperällä kyydittävät, ja nähkääs, tässä keskellä rekeä muuta\nkaupan tavaraa, lampaan ja vasikan nahkoja ja minkä mitäkin ja\nnäettekös, eväsarkku tuossa kuskipukin vierellä.\n\n-- Ei, naimaeväsarkku se on, väitti yhä pienen Leppimäen Matti\nottaessaan Viljamin kädestä tinaluonnosta. Sitä sitten kädestä käteen\nkuljetellen arvosteltiin ja katseltiin ja käänneltiin vielä pitkän\naikaa, mutta takkavalkea rupesi riutumaan ja Helmi muistaen Mooseksen\nväsymyksen ei pannut tuleen enää vereksiä puita, joten se tinaluonnos\nsai jäädä semmoiseksi uudenvuoden aattoiltaan asti, jolloin taas\npäätettiin kokoontua uudelleen. Sitten vieraat onnellista joulua\ntoivottaen lähtivät koteihinsa, ja kun Helmi oli Moosekselle saanut\nvuoteen, kallistuivat kaikki lepoon ja nukkuivat takkavalkean\nlevittäessä vielä miellyttävää hohdettaan yli avaran huoneen.\n\nKentän isäntä ja emäntä olivat jo aattoaamuna puolessa öin lähteneet\nkirkolle ollakseen joulukirkossa ja tullakseen jouluiltana jo pois,\nvaikka olikin kolme pyhää. Nyt oli vain nuori väki Kentässä kotona.\nTalon poikia oli kolme, Viljami, Teemu ja Otto ja tyttöjä vain Helmi.\nPojilla oli yhteinen viulu, jota he vuoroin kituuttivat. Viljamin\nsoittaessa Helmi ja Otto tanssivatkin. Ja kun päivän kuluessa tuli sekä\npienen että ison Leppimäen poikia ja tyttöjä, niin syntyi yleinen\ntanssi ja jytisi Kentän avaran pirtin rosoinen silta.\n\nMooses oli nuori, mutta nosti se Moosekseen ilkeän tunteen, sillä hän\ntiesi kotonaan isänsä lukevan päivän evankeliumia tai heleä-äänisen\näidin kanssa laulavan jotakin jouluvirttä, ja viiden pienen sisaren\nhiljaa istuvan pöydän ympärillä.\n\nHuomenna olivat kuitenkin isäntä ja emäntäkin kotona ja kun kaikki\nhalutuimmat tiedot oli kyselty, niin Mooses sanoi hieman\nleikinsekaisesti: \"Kun täällä kuuluu olevan niin äärettömän paljon\nlintuja, niin ettekö rupeaisi isäni kanssa vaihtamaan maita. Minä\nolisin niin mahdottoman halukas metsästäjä, ja sitäpaitsi se alituinen\nkyydinteko, kun usein on yöllä lähdettävä ja sikeimmästä unesta\nnoustava, tuntuu niin ikävältä ja orjuuttavalta.\"\n\n-- Mutta siitähän tulee rahaa, sitä ei täällä tule, sanoi isäntä\nvakavasti.\n\n-- Rahaa kyllä tulee kuin turkin hihasta. Kun on kolmelle haaralle\nkyyditys ja kolmatta penikulmaa on taival joka suunnalle, niin neljättä\nmarkkaa sitä aina reisusta heltii, mutta sittenkin se alituinen\nlähteminen maistuu puulta.\n\n-- Mutta isäsi ja äitisi ymmärtävät rahan arvon eivätkä välitä, vaikka\nsinusta vähän puulta maistuisikin, sanoi isäntä toisella suupielellään\nhieman nauraen.\n\n-- Kyllästyneeltäpä tuntuu isäkin, kun hänenkin täytyy aina väliin\nlähteä, kun ei raski renkiä pitää. Vanhuus alkaa hänellekin tulla\nristiksi, vilustuvansa sanoo aina kuskipukilla istuessaan, vaikka on\npitkävillainen turkki päällä ja huopatöppöset jaloissa.\n\n-- Täällä saisi kyllä yönsä maata. Ei tulisi herättelijää, mutta ei\nmahtane ukko eikä äitisikään vaihtaa niitä raha-ansioita tähän\nyönrauhaan, sanoi isäntä hieman hartioitaan kohauttaen.\n\n-- Kyllä luulen. Se nyt varsinkin tänä syksytalvena on ruvennut sitä\nvilustumistaan valittamaan.\n\nTämän puhelun kuullessaan talon pojat tulivat lähelle ja Viljami sanoi\ntoimessaan: \"Lähtekääpä todellakin, isä, Honkaniemen ukon kanssa\nvaihtaa porauttamaan maita, me emme laiskistu kyydintekoon, kun siitä\nsaa rahaa.\"\n\n-- Uskonpa, että turha on ajatellakaan sitä kauppaa. Miten he, jotka\novat ikänsä eläneet ihmisten ilmoilla, lähtisivät tänne erämaan\nuumeniin nälkää ja puutetta näkemään, kun siellä saa rahaa ja rahalla\nsaa kaikkea mitä vain haluttaa, ja jos ollenkaan taipuisivat kauppaan,\nniin tahtoisivat varmaan niin paljon päällisiä, että sen velan alle ei\nvoisi ruveta.\n\n-- Mutta yrittänyttä ei laiteta ja käynyttä ei käsketä. Lähtekäähän\nvain, isä, siellä käymään. Mooses pääsee reessä ja voitte viipyä vaikka\nuuteenvuoteen asti ja sivu siitäkin, jos niin tarvitaan. Ja jospa vielä\ntulisi kaupatkin.\n\n-- Onhan tämä niin iso tila, ehkä vähän isompikin kuin Honkaniemi.\nKukaties ei ukko kovinkaan paljon päällisiä tahtoisi, sanoi Mooses.\n\n-- Onhan tämä manttaalilleen lähes kymmenen kertaa niin suuri kuin\nHonkaniemi, mutta en usko Honkaniemen ukon tästä erämaan manttaalista\npaljoakaan välittävän, sillä ei ole mitään arvoa, sanoi isäntä päätään\nkääntäen toisaalle näyttääkseen sillä, että lopettaisivat koko puheen.\n\nMooses katsoi nyt ikkunasta ja sanoi: \"En luule isän kovinkaan paljon\ntahtovan päällisiä. Onhan tuossa päivän puolella tuo järvikin yhtä soma\nkuin Honkajärvikin, vieläpä vähän isompikin, ja pellotkin niin tasaisia\nja somia.\"\n\n-- On siinä järvi ja siitä saa lohiakin enemmän kuin Honkajärvestä,\nsanoi emäntä yli pirtin.\n\n-- Ei minua lohet niinkään, vaan sen sijaan linnut, joita kuuluu näillä\nseuduin olevan aivan äärettömästi, kuten nämä pojat ovat kertoneet,\nsanoi Mooses hieman leikinsekaisesti.\n\n-- No, niitä sitä on, toisti emäntä. Nytkin melkein joka päivä näkee\nmetsojoukkoja lentävän kuin varisparvia ikään. Kellä lienee hyvä pyssy\nja hyvä taito ampua, niin ei ole keittämisen puutetta, mutta nämä\nmeidän miehet siihen ampumiseen eivät ole kovinkaan harjautuneet.\nSyksyisin nuo liskuista ja satimista niitä kantavat niin, ettei tahdo\nsopia soille eikä mahtua maille. Tynnyri on nytkin vielä tuolla aitassa\nsyksyllä suolattuja linnunlihoja, vaikka täkät on erotettu isoimmilta\nlinnuilta pois ja paistettuna pantu korjuuseen. Mutta emmehän\naamiaiseksi Moosekselle hoksanneet tuoda linnun täkkää, jos se hyvinkin\nolisi ollut halukas. Mutta tuodaan päivälliseksi Moosekselle, muut\nsiihen ovat kyllästyneet, kun joka päivä saavat.\n\n-- Minä en usko että kyllästyisin linnun lihaan, vaikka söisin\nseitsemän kertaa päivässä, sanoi Mooses iloisesti.\n\n-- Sittenhän tämä on sinun talosi, juuri kuin laitettu, sanoi emäntä\nnaurahtaen.\n\n-- Niin minustakin tuntuu, toisti Mooses ja somalta tuntui kun emäntä\nkertoi saatavan liiaksi lintuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko päivän olivat siinä nuoret ja vanhat puhuneet maan vaihtamisesta,\nlintumetsistä, kalavesistä, pelloista ja niityistä niin ahneesti, että\npojatkin olivat unohtaneet viulunsa eikä koko päivänä kuulunut sen\nääntä. Ja iltasella oli tullut päätökseksi, että huomenaamuna lähtee\nisäntä ja emäntä Honkaniemeen kyläilemään ja niin aikaisin, että\nkerkeävät Honkaniemeen yöksi. Siltä varalta laitettiinkin jo tänä\niltana matkareki valmiiksi, että aamulla ei muuta kuin valjastaa vain\nhevonen eteen.\n\nHonkaniemessä oli koko päivä puhuttu maan vaihetuksesta ja olisi jo\ntehty kaupatkin, mutta tuhannesta markasta oli vielä kiistaa, kun\nHonkaniemen isäntä tahtoi tuhat markkaa päällisiä. Ilta oli jo\npimenemässä, kun kartanolla helähti vieraat kulkuset ja aisakello.\nIsäntä hyppäsi katsomaan ikkunasta ja hieman naurahtaen sanoi: \"Kyyti\non kartanolla. Saat nyt mennä kyytiin, että tunnet miten lysti on olla\nkestikievarin pitäjänä ja lähteä yötä myöten kyytiin.\"\n\n-- Yö ei silmää kaiva, sanoi Kentän isäntä hypätessään istualtaan. Hän\nkoppasi suuren turkkinsa naulasta ja saatuaan sen ylleen lähti\nvaljastamaan hevostaan.\n\nKentän isäntä oli ajanut hyvin ja oli saanut markan juomarahaa, joten\nsai yhteensä viidettä markkaa. Palatessaan hän istui rentona rekensä\nperässä hevosen juosta hölkötellessä, ajatellen ja itsekseen puhellen:\n\"Kun tuhat kyytiä tekee, niin saa jo viidettätuhatta markkaa, eikähän\ntässä hartioita pakota, istuskelee vain ja antaa hevosen hölkätä. Sillä\non luiset jalat ja se on luotu lähtemään yöllä jos päivälläkin.\"\nTuntui, että ne tuhannen markan päälliset ovat pikemmin vähän kuin\npaljon, kun rahaa saa ihan kuin löytämällä, ihan väkisellä tuodaan\ntaloon. Ajatteli vielä sitäkin, että kun Honkaniemi on ainoa taloinen\ntalo pitkien talottomien taivalten keskessä, joten ei voi kestikievaria\nsijoittaa toisiin taloihin, niin on siitä pakko Tepaston kunnan maksaa\nenemmänkin kuin nyt. Nyt kuuluu olevan viisisataa vuodelta, mutta\nkahden vuoden perästä kuuluu tämä sitoumus loppuvan ja silloin kyllä\nosaa vaatia tuhat aina vuodelta, ja siltä oksalta itsestään\npyörähtääkin se tuhat, mikä tarvitaan päällisiin.\n\nTätä ajatellessa nousi Kentän ukon poveen pelko, että Honkaniemen ukko\njänistää ja hän peruuttaa puheensa. Tätä mahdollisuutta ajatteli Kentän\nukko koko yön, niin ettei saanut unta vuoteellaankaan. Pelonsekaiset\najatukset harhailivat päässä. Todellako hän ensi kesänä asuisi täällä\nja poimisi rahoja ja aina vain rahoja kyydittäviltään? Niinpä aamulla,\nkun kahvi oli valmis ja sekä vieraat että talonväki olivat kokoontuneet\nkahvipöydän ympärille, Kentän isäntä hieman pelonsekaisin mielin sanoi:\n\"Minä yöllä reessä istuskellessani tulin päättäneeksi, että päällistän\ntätä tilaa sillä tuhannella markalla. Rahaapa tuota näkyy tulevan.\nViidettä markkaa lähti kuin oksalta pudoten. Antoivat juomarahaa kun\najoin hyvin.\"\n\nHonkaniemen isäntä kurotti kätensä yli pöydän ja huudahti iloisesti:\n\"No tuohon käteen, olkoon menneeksi.\" Seurasi yhteinen naurun remahdus.\n\nTalon emäntäkin nauroi, niin että pullea rinta hytisi, ja sanoi: \"Kun\nyön hautui, niin pehmeämmäksi tuli. Eilisen päivän siitä tuhannesta\nväkikarttua veditte, ja nyt se putosi kuin hyllyltä. Ehkäpä meidän\nukkokin olisi puolet helpottanut, kun toinen olisi arvannut tinkiä,\nmutta nyt se etu on mennyt.\"\n\n-- Menköön vain. Tehty seisoo. Ja nyt jos saataisiin viinaa, niin\njuotaisiin, että yksi kolmesta kuolisi, vaikka meidän joukostamme ei\nyksikään, sanoi Kentän ukko puoleksi huudahtaen.\n\n-- En ole ikinä viinapikaria huulelleni nostanut enkä nostaisi nytkään,\nvaikka olisi amme täynnä viinaa tuossa vierelläni, sanoi Honkamäen\nisäntä.\n\n-- Olen minä joskus ryypännyt päässäkin tuntumaan asti, mutta ei tuo\nminuakaan vielä ole jalkoihinsa kaatanut, sanoi Kentän ukko tyynesti ja\nrupesi toista kahvikuppia tyhjentämään.\n\nTalon isäntä ei jatkanut keskustelua viinasta, ajatteli vain itsekseen,\nettä kyllähän tässä ryyppytovereita saat, kun tähän tulet isännäksi, ja\nalkoi toimittaa, että Mooses lähtisi siltavoutia hakemaan kauppakirjain\ntekoon.\n\nMooses ei siekaillut, sukaisi puolivillaisen takkinsa ylleen, koppasi\nkintaansa, painoi lakkinsa syvempään päähänsä ja katosi juosten ulos.\nMooseksen sisaret pinkaisivat akkunaan katsomaan Mooseksen lähtöä, kun\nse hyppäsi suksilleen ja kahdella sauvalla voimainsa takaa työnnälsi\nitseään jaloillaan potkaisten eteenpäin ja lähti juuri kuin ei mikään\nkohta koskisi maahan.\n\n-- Kyllä se Mooses nyt ei viikkoa viivy, ennenkuin on siltavoudin\nkotona kolmen ja puolen virstan päässä, sanoivat tytöt.\n\nNyt Mooseksen lähdettyä rupesivat isännät ja emännät tuumimaan irtaimen\nvaihtamista, kun oli niin pitkä tavarain muuttomatka. Ja kun\nHonkaniemessä ja Kentässä oli saman verran lehmiä ja lampaita, niin ne\npantiin vastakkain, vaikka Kentän lehmät olivatkin myöhemmäksi kantavia\nkuin Honkaniemen lehmät. Samoin vaihdettiin näkemättä muukin irtain,\nniin että vain vaatteet jäivät vaihtamatta ja kirjansa ja\nkirjakaappinsa aikoi Honkaniemen isäntä viedä Kenttään, kun siellä ei\nollut mitään kirjoja, vielä vähemmän kirjakaappia. Ja hevosia kun\nKentässä ei ollut kuin kaksi, niin Honkaniemen isäntä päätti vanhan\nOsmonsa viedä mukanaan, joten Honkaniemeen tuli jäämään tavalliset\nkyytihevoset.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nLoppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä\nloppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami\nveljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän\npunaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän\nvaljetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta.\nKentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä\npäästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin\nsiunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.\n\nKaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä\ntekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin\nkanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden\nHonkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut\njuuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten\nvainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen\nluotu hauta.\n\nVasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea\nAnna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä\ntuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty\navioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että\nAnna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa\nolevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan\nympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan.\nMutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen\ntyömiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille\nsai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään\nmuun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja\nsamannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen\nPilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli\nPilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen\nalkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan\nkartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla\nrekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan\nrekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin,\nsitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen\nselkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli\nyksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta\ntuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.\n\nAina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan\nmatkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja\nniin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä\nSaunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä\nkatsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden\nkuluttua tervehtimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään\nmuuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta\nsitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi,\nettä Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli\npuheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja\nkaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen\nlöytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.\n\nSaunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi\nmonia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella\nolevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt\npienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja\nmonen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi\nhalme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita,\nvaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi\nvuodelta rupesivat täyttymään rukiista.\n\nTulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli\nviitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot\nolivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän\ntilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan\nsisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen\nvaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista\nmanttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin\nottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko\nvaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista\neräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa\nmittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko\nLehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille\nmaanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän\nmittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen\nasti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se\nnäytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin\nkauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan\npaikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki\nkulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen\nlohkon sisässä.\n\nKun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat\nisännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta,\nmutta maanmittari vain sanoi: \"Oma syynne, kun otitte niin paljon\nmanttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat\narvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan\nvähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.\" Tähän täytyi tyytyä ja\ntoimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se\nkuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui,\nkun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat\nitsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan\nvoinut tulla isännöimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui\nkaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset\nvarttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla\nyhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli\nsekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista\nvuotta.\n\nNuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä,\nvaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä\neräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle\nsuoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja\nrimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät\ntien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin\nniskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän\ntullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot\nja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan\ntaipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.\n\nNyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma\npostinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa\nviikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen\njärven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun\ntankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä\nkesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen\nhevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että\npostin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla\nnähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista\npaksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä\nseisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: \"Lehmäkinkö niillä on?\"\nKaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko\ntalossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he\nkuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta\nnähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia\nhaettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin\nnähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin\ntalosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan\nolennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja\ntunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten\nrippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat\ntyöhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.\n\nPitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu\npäässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti\nkoukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin,\nhieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki\nmustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin.\nRovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän\nsanoi kättään ojentaen: \"Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä\nnähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän\nrovastinne.\"\n\n-- Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa\njonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten\nja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan,\nkun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin\nmuistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: \"Olisi siellä tuolla talossa\nsuojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en\njouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella\non oma paikkansa.\"\n\n-- Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää\nvenheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun\nkahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä\nkolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon\nsivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.\n\nSitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: \"Miksi sitä\nkuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda\nkärryihin?\"\n\n-- Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja\nkarjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu\nmuta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.\n\n-- Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää\npeltoon, kuten näytään tekevän? -- Siksi, ettei lanta saisi kuivua.\nLannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa.\nJokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan\nvoimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.\n\n-- Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien\nolevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.\n\n-- Niin, mutta haikarata niistä leikataankin, sanoi Mooses. Mooseksen\nsanoista kuului hieno ylpeys.\n\nKun rovasti isännän viimeisistä sanoista kuuli salaisen ylenkatseen\nkirkonkylän peltoja kohtaan, hän lähti katsomaan talon ruispeltoa, joka\noli siinä aidan toisella puolen. Ruispellon kierrettyään rovasti tuli\ntaas tunkiolle ja sanoi tosissaan: \"Onpa todella tämän talon pellossa\nvankka ruis. En ole tuommoista nähnyt tänä kesänä. Mikäli olen nähnyt\nja kuullutkin on yleensä kaikilla huonot rukiit, paikoin aivan kato.\"\n\n-- Hyvänlainen tuo on pellossakin, mutta halmeessa on vielä parempi,\nsanoi Mooses varmalla painolla.\n\n-- Halmeessa? Minkälainen kylvömaa se on halme? Olen joskus kuullut\nhalmeesta puhuttavan ja kirjoistakin lukenut, mutta nähnyt en ole. Minä\nmuutenkin olen ihan kaupunginlapsi, syntynyt ja kasvanut kaupungissa,\njoten en maanviljelyksestä tajua enempää kuin pukki venäjästä.\n\n-- Kyllä sen saatte nähdä, jos haluatte. Tuosta riihien luota, tuosta\nmaalatulta portilta lähtee kärryillä ajettava tie, joka vie aivan\nveräjälle asti, sanoi Mooses kädellään viitaten riihiin ja punaiseksi\nmaalattuun, saranoilla aukeavaan porttiin.\n\n-- Sitä toukoa täytyy kerta elämässään nähdä, se on tietojen mukaan\nsuomalaisten vanhin viljelystapa tuo halmeen viljely, sanoi rovasti ja\nlähti kävellä työntelemään sitä osoitettua porttia kohti. Mutta hän\nseisahtui, kun Mooses sanoi: \"Älkäähän sentään nyt ennen päivällistä\nlähtekö, sinne on parin virstan matka ja ette kai sitä aivan veräjältä\nkäy katsomassa. Tästä kohta lähdetään päivälliselle, niin lähdette\nsitten. Menette nyt taloon siksi kunnes mekin sinne tulemme.\"\n\n-- No tehdään niin, virkkoi rovasti ja lähti keppiään käsissään\npyöritellen astua kähnimään taloon päin.\n\nRovastin astuessa huoneeseen etuhuoneen ja salin väliovi oli auki ja\nsieltä kuului ruustinnan ja vanhan emännän iloinen naurunsekainen\nkeskustelu, kun he kahvipannun vaiheella toinen toisella puolen pöytää\nvastapäätä puhelivat.\n\nNyt ruustinna nähtyään rovastin tulevan saliin huudahti: \"No Kaarlo,\njopas tulitkin nyt kreivin aikaan. Me juuri täällä iloitsemme ja\nriemuitsemme kahvipannun ääressä. Mutta oletko nähnyt kummempaa, kun\ntämmöinen talonpojan sali täällä erämaan sydämessä. Tuskin on Tepaston\npitäjässä tämmöistä toista. Katsohan tuota kasvien paljoutta noissa\npuhtaissa astioissa. Koko tämä suuri huone on pyhitetty aivan\nkasveille. Kukas uskoisi täällä kaukana erämaan kätkössä tämmöistä\nnäkevänsä!\"\n\n-- Mikäs estää ihmistä käyttämästä luontoa hyväkseen niin sydänmaassa\nkuin kaupungissa tai muualla, sanoi rovasti istuessaan kahden kattoon\nasti yltävän fiikuksen välillä olevaan keinutuoliin.\n\n-- On niin ihmeen soma tämä talo, jatkoi ruustinna. Olemme jo tässä\nemännän kanssa sopineet, että olemme täällä yötä ja lähdemme huomenna\ntakaisin päin.\n\n-- Niin, sinä olet sopinut emännän kanssa, mutta mitäs isäntä sanoo,\nsitä et vielä tiedä, sanoi rovasti naurahtaen.\n\n-- Isäntä ei niihin asioihin sekaannu, se tonkii tuolla pellollaan, syö\nmitä täällä annetaan, nukkuu siinä mihin vuode tehdään, sanoi emäntä\nhienolla ylpeydellä ja kehoitti rovastia tulemaan kahvipöydän ääreen.\n\nSamassa tuli Hetvi kiirein askelin ovelle ja sanoi: \"Tulisiko mummu\nminulle avuksi viemään vasikkain juoma-astiaa; en lähtisi pellolta apua\nhakemaan, kun niillä on niin kiire.\"\n\n-- Minä lähden, sanoi ruustinna ja hyppäsi tuoliltaan seisaalleen.\n\n-- Ei. Kyllä minä lähden, ette te jaksa kantaa sitä saavia, sanoi\nemäntä ja lähti.\n\n-- Mutta minä tulen kuitenkin mukaan, olen niin huvitettu elukoista,\nsanoi ruustinna, otti sängyltä laajan vaalean hattunsa, kiinnitti sen\npitkällä neulalla päähänsä ja lähti mukaan.\n\nSaatuaan vasikkain juomasaavin Hetvin kanssa kannetuksi vasikkahaan\nveräjälle emäntä lähti kiirehtimään kotiin, kun rovasti jäi sinne\nyksinään eikä ollut vielä saanut toista kuppia kahviakaan. Haassa ei\nnäkynyt yhtään vasikkaa, ne olivat pensaitten taakse päiväsuojaan\npanneet maata. Mutta kun Hetvi pitkään suuresta hongasta koverrettuun\npurtiloon kaatoi sakean piimäjuoman, niin vasikat kuulivat sen äänen.\nSilloinkos pensaikon takana kilahtivat pienet kellot ja vasikat kieli\npitkällä lähtivät kilpaa laukkaamaan niin että pensaat huiskuivat.\n\nRuustinna käsiään räpyttäen nauroi ja sanoi: \"Ai-ai sitä kiirettä, ja\nkuinka monta niitä onkaan, kun pensaikko vilisee ihan täynnä!\"\n\n-- Onhan niitä yksin lukien kymmenen kappaletta, sanoi Hetvi nauraen\nhänkin, kun pensaikko vilisi ihan kirjavanaan vasikoita.\n\nPurtilon luokse tultuaan vasikat ihan laukkasiltaan turauttivat päänsä\nmelkein silmiä myöten piimäpurtiloon ja rupesivat juoda hotkimaan niin\nahnaasti että suupielet kuplahtelivat mukaan.\n\nRuustinna yhä ihmeissään katseli sitä lihavaa vasikkajoukkoa ja sanoi:\n\"Ja näin paljonko teillä joka vuosi juotetaan vasikoita?\"\n\n-- Näin paljon ja joskus enemmänkin. Mutta ei näitä kaikkia juoteta\nelättämistä varten, vaan niistä valitaan syksyllä eloon ne, joiden\nnähdään paraiten hyötyvän, sanoi Hetvi ja tarttui kaksin käsin erään\nvasikan kellon kantimeen ja veti sen syrjään sanoen:\n\n-- Tämä se on semmoinen ahma, että juo haljetakseen ennen kuin toiset\nkerkeävät saada tarpeekseenkaan. Mutta tämä kasvaakin. Katsokaas\ntuossa, tuo ja tuo ja tuokin ripakinttu ovat kuukautta vanhemmat, mutta\novat tuommoiset kintturat, vaikka hoidetaan, kuten näette, samalla\ntavalla jokaista ja vaikka ovat isojen ja hyvien lehmien vasikoita.\n\n-- Onko niillä nimet kaikilla? kysyi ruustinna.\n\n-- Ei ole. Vasta ne, jotka syksyllä eloon jäävät, saavat nimet. Tämän\nnimeksi tulee Karjankukka, kun tällä on tämmöinen valkea kukka tässä\notsakukkurassa, ja tuosta valkeapäisestä lehtisilmästä tulee Lehikki,\nkun sillä on punaiset silmienympärykset ja se katselee kuin\nsilmälaseilla. Noista toisista en varmaan tiedä, mitkä jäänevät eloon,\nmutta nämä kaksi ainakin jätetään, sanoi Hetvi ja päästi käsissään\nkiekkuvan vasikan irti sanoen: \"Mene nyt sinäkin nuolemaan purtiloa\nsiitä, nyt ei enää paljon mahasi täyty. No nyt ne taas ovat täydet kuin\nkiiskit, mutta iltasella niihin taas sopii samanlainen saavillinen.\nKolme tämmöistä saavillista juovat päivässä, tämä on jo toinen kerta.\"\n\n-- Ja piimääkö teillä riittää niin paljon?\n\n-- Piimää sitä riittää vielä muuallekin. Sikatarhaan kannetaan sama\nmäärä.\n\n-- Onko teillä sitten kuinka paljon lehmiä?\n\n-- Ei niitä ole kuin puolitiehen kolmatta kymmentä eivätkä ne ole\nkaikki lypsämässä. Tulevassa kuussa jo kolme poikii eikä elokuussakaan\npoikivat enää täyttä maitoa lypsä, mutta kun meillä on hyvät lehmät ja\nhyvät laitumet, niin vähistäkin lehmistä tulee paljon maitoa. Kyllä\nnäette, kun tuolla niityssä on erillään muusta karjasta kolme vasta\nkantanutta, minkälainen pönttö sieltä kolmasti päivässä kannetaan\nmaitoa kolmesta lehmästä.\n\nSen sanottuaan Hetvi pisti korennon saavin korviin. Ruustinna olisi\nottanut korennon toisesta päästä, mutta Hetvi sanoi: \"Kyllä tämä tyhjä\nsaavi menee minulla yksin\", nosti saavin olalleen ja lähti kotiin.\n\nRuustinna lähti Hetvin rinnalla kävelemään ja sanoi: \"Olisipas talonne\nlikempänä meidän kirkonkylää, niin saisi moni puutteellinen piimää ja\nmaitoa. Siellä ei jouda piimä vasikoille.\"\n\n-- Mitäs ne niille juottavat?\n\n-- Mitä juottanevat ja ei siellä näekään tuommoisia vasikoita ja\nsiatkin ovat kuin karvakintaita.\n\n-- Mutta paljonhan tuolla sanotaan iltamia ja tansseja pidettävän,\nsanoi Hetvi hieman pisteliäästi.\n\n-- Niitä kyllä pidetään eivätkä siellä talojen tytöt jouda eivätkä\nlähde tunkiolle, kuten tämän talon tytöt näkyvät olevan.\n\n-- Ne elävät sitten vain hengestä, sanoi Hetvi ivallisesti.\n\n-- Ne todellakin elävät hengestä. Valkeakaulaisina vain parveilevat\nkuin matkalle valmistautuvat muuttolinnut milloin minkinhenkiseen\nja -väriseen iltamaan kokoutuakseen.\n\nKotiin päästyään Hetvi sanoi lähtevänsä sikatarhaan viemään sikain\njuomista. Ruustinna tarjoutui mummun sijasta kantamaan saavia, mutta\nmummu oli vasikkain juottamisajalla jääkellarista hakenut\nmenneenkesäistä vadelmasäilykettä ja kutsui ruustinnan sitä syömään.\n\nSalin pöydällä oli kaksi kukkuravadillista vadelmasäilykettä, jota\nrovasti jo toisesta vadista pienellä puulusikalla nosteli leveän\nleukansa paksulle huulelle. Toinen vati oli toisella puolen pöytää,\npuulusikka senkin vieressä. Sen kohdalle asetetulle tuolille kehoitti\nemäntä nyt ruustinnan istumaan sanoen, että siinä on vielä menneen\nkesäisiä marjoja ja kohta niitä aletaan saada uusiakin.\n\nRuustinna vadin nähtyään löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Ihme ja\nkumma kun on menneenkesäisiä marjoja ja näin hyvästi laitettuja ja\nsäilytettyjä talonpoikaisessa talossa ja täällä äärettömän erämaan\nsydämessä.\n\nEmäntä naurahti lystikkäästi ruustinnan kummeksimiselle ja sanoi:\n\n-- Ei se ole tuohesta talonpojankaan suu, ettei se hyvää tuntisi. Ja se\nei meille maksakaan mitään, ainoastaan vähän sokeria. Nuo verekset ahot\ntuolla vaaran rinteellä kasvavat vaaraimia niin äärettömästi, että\nniitä saa vaikka hevoskuormittain, kun vain tulee otetuksi. Olisi viime\nkesänäkin saanut vaikka kuinka monta tynnyriä. Yksi tynnyri vain\nlaitettiin ja siitäpä tuota on aina parhaaseen haluun riittänyt ottaa,\nkun lakkasäilykettä on ollut kolme tynnyriä ja on sitäkin vielä\nmuutaman tynnyrin pohjassa vähän jäljellä. Sen sanottuaan emäntä lähti\nHetvin avuksi sikojen juomista kantamaan.\n\nTyytyväisenä vaaraimia puulusikalla suuhunsa nostellen rovasti hymähti\nja virkkoi puoliääneen: -- Tynnyreissä marjasäilykkeet ja puulusikalla\nsyödään.\n\n-- Niin. Mutta nämä on hyvästi säilytetty. Ja tynnyreittäin\nmarjasäilykkeitä, se on ennenkuulumatonta. Meikäläisissä herrastalon\ntapaisissakin on yksi tai kaksi lasipurkkia, joista ei riitä ottaa kuin\njouluna ja pääsiäisenä ja sekin maksaa kymmeniä markkoja. Täällä kun ei\ntynnyritkään maksa mitään, niin sanopas muuta, puheli ruustinna\ntosissaan.\n\nSitten ruustinna puulusikallaan nosteli mehukkaita vaaraimia suuhunsa\nja väliin aina katseli ja käänteli lusikkaansa ja sanoi:\n\n-- Mikäs näissä lusikoissa, olipa tämä puusta tai hopeasta, kun on näin\nsievä ja puhdas. Kyllä minun pääni tällä eläisi, vaikka en muunlaista\nnäkisikään.\n\n-- Kyllä sen puolesta, myhähti rovasti. Tässä talossa näytään elävän\nomillaan. Kaikki näkyy olevan kotona tehtyä ja hyvästi tehtyä. Katsohan\nnoittenkin kasvien astioita, ne ovat puusta, mutta hyvästi tehdyt. Ja\nkaikessa mikä silmään näkyy ulkona ja sisällä, on kotoinen leima, mutta\nmikään ei ole kesken aikojaan tekijän käsistä lähtenyt.\n\n-- Sehän on talolle kunniaksi eikä häpeäksi.\n\n-- Se onkin kunniaksi, sanoi rovasti samalla jyhmäyttäen leveitä\nhartioitaan.\n\nNyt tuli emäntä sikoja juottamasta ja niin rovasti ja ruustinna\nnousivat pöydästä ja kättä puristaen kiittelivät marjoista ja ihailivat\nniitten erinomaista makeutta. Sitten rupesi ruustinna kyselemään, millä\ntavalla laittaen ne marjat näin yli vuoden näin hyvinä saadaan\nsäilymään.\n\n-- Hm. Se on aivan yksinkertainen temppu, hymähti emäntä ja kädellään\nosoittaen melkein rintansa tasalle ja sylillään näyttäen tynnyrien\nlaajuutta sanoi:\n\n-- Meillä on näin korkeat ja näin laajat tynnyrit. Ne haudotaan ja\npuhdistetaan hyvin, pannaan voipaperi pohjalle ja laidoille. Siihen\npannaan keitetyt ja hyvin kylmäksi jäähdytetyt marjat liemineen\npäivineen. Tynnyriä ei panna aivan täyteen, vaan jätetään noin puolen\nkorttelin verran vaille, katetaan voipaperilla, pannaan kansi päälle ja\nlakataan hengenpitäväksi ja viedään tuonne jääkellariin, joka on\njäätävän kylmä kesällä ja talvella. Siinä on koko säilytyskeino.\n\n-- Ai, ai. Mutta minun täytyy täällä heittäytyä ihan kerjäläiseksi,\nenkö minä saisi tulla tänne vaarainten jouduttua kypsiksi laittamaan\nyhtä tynnyriä, vaikkapa pienempääkin, sanoi ruustinna todellakin\nkerjäläisen äänellä.\n\n-- Meillä ei ole tynnyreitä liiaksi, kun tänä kesänä näkyy tulevan\npaljon lakkoja, mutta yksi meidän pojista on puuseppä, hänet kun\nsaanette tekemään tynnyrin, niin muuta se ei puutu, sillä vaaraimia\ntulee joka kesä niin, että kymmeneskään osa ei tule poimituksi.\n\n-- Hyvät ihmiset, vai niin paljon täällä kasvaa vaaraimia! Kyllä minä\nsen nikkarin houkuttelen millä hinnalla tahansa tekemään sen tynnyrin,\nsanoi ruustinna käsiään hykerrellen ja koko ruumis hytkyen ilosta.\n\nRuustinna tuli emännän mukana pirttiin, missä Hetvin punaposkinen\npuhdaskasvoinen lapsi nukkui kehdossa, ja huudahti iloisesti: \"Ai, ai,\nonpa tässä talossa lapsiakin!\" Ja kehdon luokse tultuaan sanoi\npuoliääneen, ikäänkuin siunaten: \"Lapsi kulta! Ai, ai, kuinka autuas!\nEi tiedä elämän taisteluista.\"\n\nSitten hän kysyi: \"Joko tuo on vanha?\"\n\n-- Kohta puolen vuoden. Tuo tuolla rannalla kyykkelehtäjä poika täyttää\nJaakonpäivänä kolme vuotta.\n\n-- Onko sen nimi Jaakko, kun se on Jaakon päivänä syntynyt?\n\n-- Ei ole kuin Mooses, isoisän kaima, sanoi emäntä ja poistui porstuan\nperässä olevaan keittiöön Hetville avuksi tuomaan päivälliseksi\nkeitettyä lihakeittoa ja kohta palasikin Hetvin kanssa käsipuolissaan\nsangasta kantaen suurta höyryävää lihakeittopataa, jonka he laskivat\npöydän päässä olevan paksun honkaisen patapölkyn päähän. Siitä emäntä\nrupesi täyttelemään puhtaaksi pestyjä, ulkoapäin ruskeiksi maalattuja\npuukuppeja, sillaikaa kuin Hetvi kantoi leipiä ja kala- ja voilautasia\npöydälle ja penkillä olevasta lusikkavasusta jakoi lusikoita, joitten\nponsissa oli kunkin nimikirjaimet. Jokaisella oli oma paikkansa\nruokapöydässä ja niin lusikat voi jakaa nimimerkkiä katsoen\npaikoilleen.\n\nRuustinna katseli hymyillen sitä tointa ja sanoi: \"Mutta mekin\nhaluaisimme ja saattaisimme syödä täällä perheen pöydässä.\"\n\n-- Ei meidän ihmiset rupeaisi syömään herrojen kanssa samassa pöydässä,\nvaikka nälkään kuolisivat, sanoi Hetvi hieman nauraen.\n\nRuustinnan pullea rinta hytkähti ja hän sanoi naurusuin: \"Vai niin.\"\n\n-- Teille laitetaan ruokaa salin pöydälle, kyllä se tämä pöytä saa\ntäytensä talonkin ihmisistä, sanoi emäntä pöydän päähän kantaessaan\nkahden miehen osaksi tulevata keittokuppia.\n\nRovasti oli sillä välin tullut kuistin penkille istumaan, siihen kun\nkävi viileä tuulen henki. Toiselle puolen käytävän istui isäntäkin,\njoka tuli etumaisena pellolta ja samassa tulivat ne lannan luonnissa\nolleet pojat ja tytötkin, jotka äänettöminä ja hieman ujoillen menivät\npirttiin. Mutta jälkimmäisinä tulivat hevosmiehet taluttaen reippaasti\nkäveleviä, isoja kiiltokarvaisia hevosia. Kyntömiehillä oli märkä paita\ntarttunut selkään kiinni ja tummasta tukasta näytti vesi tippuvan.\n\n-- Kyllä siellä tarkenee mies jos hevonenkin tämmöisellä lämpimällä\nkyntäessä, sanoi isäntä nähdessään sekä miehen että hevosen märkinä.\n\n-- Mutta teillä on hyvät hevoset, ihan ensiluokkaiset, sen minä näen,\nsanoi rovasti varmalla äänensävyllä.\n\n-- Ovathan nuo nämäkin, niin että asiaan noilla pystyy, mutta parhaat\nmeillä on sentään tuolla haassa. Siellä on tamma kahden varsansa\nkanssa. Siellä se on minun hevoseni, sanoi isäntä niin että siitä\nkuului todellinen ylpeys.\n\n-- Miten ne niin ovat vieläkin paremmat?\n\n-- Kylläpähän näette halmeelle mennessänne. Tuossa vasikkahaan takana\non hevoshaka, otatte leipäpalan mukaanne ja jos ei ole näkyvissä, niin\nveräjällä kun äännätte: Nella, Nella, niin kyllä tulla kotkottavat\npuheille. Se tamma kun on Petronellan päivänä syntynyt, niin pantiin\nnimeksi Nella. Sillä on menneen- ja tämänkeväinen varsa siellä mukana.\nNiistä näkyy tulevan komeita ja luulen hyväntapaisiakin tulevan, sillä\nisä, tuo, jolla tultiin kyntämästä, on niin hyväntapainen että\nhevosilta ei parempaa voi vaatia, ja emä on tavoilleen samanlainen.\n\n-- Pitääpä katsoa. Somapa niitä on nähdä, vaikka minä en ole mikään\nhevosmies.\n\n-- Kyllä se sentään silmä hyvän tuntee, vaikka ei ole hevosmieskään,\nsano isäntä aikoen lähteä pirttiin, josta rupesi kuulumaan liikettä\nväen kokoontumisesta pöydän ääreen. Mutta ennenkuin hän kerkesi nousta\nistualtaan, ilmestyi emäntä ovelle ja sanoi: \"Isäntä syömään, keitto\njäähtyy, ja rovasti olisi hyvä ja tulisi tänne salin puoleen.\"\n\nRovasti nousi lähteäkseen emännän mukaan, mutta pirtin auki olevasta\novesta näkyi pirtin perältä niin runsasruokainen pöytä ja sen ympäriltä\nniin puhtaasti terveen ja hauskan näköiset ihmiset, ja kun ruustinnakin\nvielä oli siellä, niin poikkesi rovasti sinne. Mutta ennenkuin rovasti\nkerkesi seisahtua keskelle lattiaa, ruustinna ihastuneena huudahti:\n\n-- Kuulepas sinä, Kaarlo, kun tuo väki kuuluu olevan kaikki talonväkeä,\nei yhtään renkiä eikä palvelijaa.\n\n-- Vai niin. Ja yhden äidin lapsiako kaikki tämä nuori väki?\n\n-- Yhden äidin, ja äiti on näin reipas vielä. Yhdeksän lasta, viisi\npoikaa ja neljä tyttöä synnyttänyt eikä yhtään kuollut ja kaikki niin\nhyöteitä ja nuorekkaita, ettei vieras voi arvata mikä heistä on vanhin,\nmikä nuorin.\n\nEmäntäkin oli rovastin jäljessä tullut pirttiin ja alkoi nyt kädellään\nosoitellen luetella. \"Tämä on vanhin poika ja tämä siitä lähtien, mutta\ntästä välistä on se tyttö, joka on Jokikylässä naimisissa ja sitten on\ntuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo ja sitten on tämä\nkuopus, jonka tämänkin korva on jo korvan tasalla.\"\n\n-- Kunpa olisi minulla valokuvauskoneeni mukana, niin ottaisin kuvan\ntuosta perheestä pöytineen, sanoi rovasti tosissaan.\n\nMutta syömämiehiltä pääsi yhteinen nauru ja tytöiltä lusikat putosivat\nkäsistä ja kaikki nauroivat ihan sydämensä pohjasta, vaikka siihen asti\nolivat totisia kuin vaskeen valetut, syöneet olematta tietävinäänkään\nvieraista.\n\nRovastin ja ruustinnankin meni suu nauruun, kun he näkivät tyttöjen\nniin makeasti nauravan, mutta sitten he lähtivät saliin, missä pöydällä\nodotti iso viilihulikka, kukkurainen lihakeittovati, kaksi paksua\nleipää, voilautanen ja lautanen, jolla oli viipaleiksi leikeltyä lohta,\nsekä toisella lautasella iso läjä kuivasta metson täkästä leikatuita\nviiluja ja puulusikat ja puupäiset veitset ruokien vaiheella.\n\nRovasti istuutui pöydän taakse ja sanoi naurahtaen:\n\n-- Nyt ei istutakaan tyhjän taakse. Se on oikea erämaan ruokapöytä.\n\n-- Onnellisia ovat ne ihmiset, joilla on tämmöinen koti.\n\n-- Ovat. Mutta se on työn tulos, että erämaan sydämeen syntyy tämmöinen\nkoti, sanoi rovasti ja leikkasi leivästä viipaleita, kun luuli, ettei\nruustinna saisi valmiista leivästä palasta irti. Ja koulupoika-ajoilta\nse oli hänelläkin se taito muistissa, mutta kumpikaan ei ollut ennen\nyhteisestä puukupista puulusikalla ja ilman etulautasta syönyt.\nSentähden syömään rupeaminen tuntui selittämättömän kummalliselta;\nruokaa oli pöytä kukkurallaan ja syömämiehet olivat monen vuosikymmenen\nvanhoja, mutta syömätaito oli opittava juuri kuin käveleminen pienen\nlapsen.\n\nRovasti ensimmäiseksi otti kuivan lihaviipaleen, pureskeli sitä ja\nihastuneena päätään punaltaen sanoi: \"Ja metson lihaa! Kaikki herkut\ntänä päivänä meitä kohtaavat, kun vaarainsäilykkeet, metsonlihat,\nviilit, lohet ja tuommoinen lampaanlihakeitto. Ja päälle päätteeksi\npuulusikat.\"\n\n-- On kyllä tämä päivä niin merkillinen, että ikäni muistan, virkkoi\nruustinna, kun kaikki mitä näkee, on niin opettavaista. Tiedätkö, että\nvasikoitakin on otettu eloon kesän ajaksi kymmenen ja niistä syksyllä\nvalikoidaan eloon ne, joiden nähdään parhaiten hyötyvän. Eihän missään\nmuualla oteta vasikoita valinnan varalle. Mutta se johtuu ehkä\nsiitäkin, ettei ole semmoisia piimäsaavillisia kantaa vasikoille, kuin\ntäällä kannetaan.\n\n-- Sepä se juuri onkin, sanoi rovasti puulusikalla keittokupista saatua\nlihapalasta kuljettaessaan suuhunsa.\n\nEsimerkkiä rupesi ruustinnakin noudattamaan ja keittokuppi rupesi kerta\nkerralta tyhjenemään juuri kuin reikä olisi puhjennut kupin pohjaan.\n\nAivan pohjaan he eivät kuitenkaan päässeet, kun viilinkin söivät\nväliin. Ruustinna se ensin heitti lusikkansa pöydälle ja ikäänkuin\nrovastia odotellessaan pureskeli metsonlihaviipaletta ja sanoi: \"Tätä\nkyllä saattaa syödä nälättäkin. Todellakin oikeata herkkua.\"\n\n-- On se, ja täällä se ei maksa mitään. Ne ampuvat luultavasti keväällä\nsoitimen aikana metsoja itse. Pyssyjä näkyy pirtin seinällä olevan\nainakin puolikymmentä kappaletta.\n\n-- Ja mikä tuosta sitten, jos vaivallaan ottaa metsästä syödäkseen\nvaikka metson.\n\n-- Mikäpä tuosta onkaan, jokainen sen tekisi, mutta jokaisessa ei ole\nmiestä saamaan. Ottaisin minäkin, mutta minulta pysyy metso metsässä,\ntästä vain saan käsiini, sanoi rovasti, otti metsonlihaviipaleen\nlautaselta ja rupesi pureskelemaan. Sen pureskeltuaan nousi pöydästä,\nleikkasi ison palasen leivästä ja sanoi: \"Nyt minä lähden talon\nruishalmetta katsomaan ja sillä tielläni näen talon parhaat hevoset.\nOtan leipäpalan ottosiksi.\"\n\nSen sanottuaan hän otti hattunsa ja sanoi: \"Kiittele sinä ateriasta\nminunkin puolestani.\"\n\n-- Mutta jos minäkin lähtisin sinne. Ennen näkemätön kumma se on\nminullekin ruishalme.\n\n-- Älä lähde sinä sinne, kuului olevan kolmatta kilometriä matkaa. Et\njaksa huomenna lähteä kotimatkalle, sanoi rovasti päättävästi. Niinpä\nruustinna heitti lähtönsä ja sanoi: \"No, mene sinä sitten yksin.\"\nSitten ruustinna poikkesi pirttiin emäntää ja isäntää kiittelemään\nateriasta. Mutta oven avattuaan hän huomasi, että kaikki, niin miehet\nkuin naiset, mikä penkillä, mikä lattialla, makasivat ja melkein yhteen\nääneen kuorsasivat, ainoastaan Hetvi kehdon vieressä lattialla käsi\npään alusena makasi toisella kädellään hiljalleen heilutellen kehtoa\nnähtävästi sentähden, ettei lapsi heräisi häiritsemään nukkujain unta.\nJa pikku Mooses äitinsä vierellä selällään keturoi ja mieli äidilleen\nsipittämään, mutta äiti kun hiljaa kädellään taputti Moosesta vasten\nsuuta, niin Mooseskin pysyi hiljaa, vaikka oli valveilla.\n\nNukkumista ei kuitenkaan kauan kestänyt. Yhtäkkiä valveutuivat isännän\nsilmät. Hieman vaivalloisesti hän vääntyi penkille istumaan ja rykäisi.\nSilloin jokaisen ruumis hytkähti ja samassa kaikki kapsahtivat\nistualleen ja toinen toisensa perästä isännän mitään virkkamatta\nalkoivat kävellä ulos nähtävästi jatkamaan äsken keskenjäänyttä\ntyötään. Kohta nähtiinkin isäntä kuokkimassa tunkiota ja kaikki muutkin\nsamassa järjestyksessä kuin ennen päivällistäkin ja työ edistyi juuri\nkuin suuren höyrykoneen voimalla.\n\nIltasella alkoi aurinko painua puitten latvoille, kun rovasti palasi\nhalmeelta. Silloin ei enää näkynyt pellolla yhtään työmiestä. Miehet\nolivat kylpemässä, tulivat höyryävinä saunasta ja istuivat rannan\ntöyräälle pukemaan yön ajaksi puhtaat vaatteet ylleen. Sitten alkoi\nsieltä yksi ja toinen verkalleen kävellä pirttiin, missä ruvettiin\nsanomalehtiä lukemaan, kun päivällä ei oltu siihen joudettu. Isäntä\npuhtaisiin alusvaatteisiin pukeutuneena ja pää kammattuna, avojaloin ja\npaitahihasillaan tuli saliin, kun tiesi siellä vierasten olevan. Anna\nMaria, se oli tytöistä vanhin, oli äitinsä kanssa kylpenyt\nensimmäiseksi joutuakseen toisten kylpyaikana laittamaan iltasta. Anna\nMaria nyt puhtaisiinsa pukeutuneena kantoi pöydälle kahvipannun ja\nsuuren vadillisen vain puolen kämmenen levyisiä, pitkiä, vähän lämpimiä\njuustoleivän viipaleita. Kaadettuaan sitten kahvia kuppeihin hän\nkehoitti vieraita ja isäänsä juomaan sitä juustoleivän kanssa.\n\nNähdessään juustoleipävadin ruustinna käsiään yhteen lyöden huudahti\nriemuissaan: \"Ja juustoleivätkin! Kaikki elämän parhaat herkut me tänä\npäivänä saamme, kun vielä juustoleipääkin. Mistä nämäkin kerkesivät?\"\n\n-- Pianhan se kypsi kerkeää emännän ahkeran käsissä, sanotaan. Tuolla\nniityssä on kolme vastakantanutta lehmää, joita kolmesti päivässä\nlypsetään; niitten päivämaidosta Hetvi oli tekaissut ja tuolla saunan\nuunin edessä paistanut, sanoi Anna Maria hymyillen.\n\nRuustinna kahvia juodessaan ja juustoleipää aina väliin haukatessaan\nsilmäili vähän loitompana istuvaa Anna Mariaa, tytön päivänpaahtamia\ntäyteläisiä käsivarsia, uhkearintaista, miellyttävää vartaloa, juuri\nkuin niissä olisi jotakin merkillistä, ja sanoi: \"Tämä Anna Mariahan\nkuuluu olevan kihloissa, mutta ei vielä kuulutettu. Olisipas sulhanen\ntäällä, niin tehtäisiin kuulutuskirja ja ensi pyhänä kuulutettaisiin\nensi kerran.\"\n\nAnna Maria hieman punastui, mutta kun isä oli kuulemassa, niin hän\nhieman arasti sanoi: \"Sama kai minun puolestani olisi, mutta mikäpä sen\ntoisen tänne laulanee, kun matkaa on kaksi ja puoli suden hännällä\nmitattua melkein tietöntä erämaata. Kyllä se tähän kiireeseen pysyy\nsiellä.\"\n\nNyt vierasten silmät kiintyivät isään, mitä hän sanoo. Isä painautui\nkumarruksiin. Hänen vieressään seisova pikku Mooses oli voileivästään\npudottanut lattiaan pienen murun, jonka isoisä otti sieltä, ja suuhunsa\npistäessään sanoi:\n\n-- Leipää se on murukin, ei se murukaan jalkoihin jouda. Pieni mies ei\nvielä tiedä, että leipä on maassa lujassa.\n\nNähdessään sen rovasti itsekseen hymähti isännän tarkkuudelle, mutta ei\nvirkkanut mitään, joten puhelu nyt katkesi. Mutta ruustinna puheluun\ntaas päästäkseen sanoi:\n\n-- Taitaisi se Anna Marian paikka tunkiolla jäädä tyhjäksi, jos alkaisi\ntalosta-muuttopuuhat syntyä.\n\n-- Hm. Jäisikö tuo parsi kovin kauaksi vaille. Olli Pekalla on\nmielitietty jo tiedossa ja taitaapa se Erkilläkin olla kierroksessa,\nsanoi Anna Maria ja nousi täyttämään kuppia.\n\n-- Jospa niistä tulijoista sitten on tunkiolle lähtijää, sanoi isäntä\nnoustessaan ottamaan kuppiaan pöydältä.\n\nVieraat tunsivat, että tästä asiasta puheleminen ei miellyttänyt\nisäntää, ja niin rovasti viedäkseen puheen toisaalle sanoi: \"Jopa\nteillä on siellä ihmeellinen ruishalme. Kiersin sen ympäriinsä. Se on\nniin laaja ja laitoja myöten ruis kuin seinä, todellakin julmempi kuin\ntuossa pellossa, vaikka siinäkin on ihan maantäyteinen. On se\nkummallinen toukovainio, kun on mustia kantoja toinen toisensa lähellä\nja sentään ruis niin sakea kuin ikinä maasta nousemaan sopii ja korret\nniin paksut kuin sauvan varret. Ette suinkaan pahastune, kun eräästä\npensaasta juuresta leikkasin korren ja toin tänne mitatakseni ja\nkirjoittaakseni sanomalehteen.\"\n\n-- Ei se suurta koloa ole tehnyt. Luitteko sen pensaan, josta yhden\nleikkasitte, jäikö monta kortta jäljelle?\n\n-- En, mutta kyllä varmaan niitä yli kymmenen jäi, ehkä kaksikin\nkymmentä. Oli niitä aivan pivon täysi.\n\n-- Tiedättekö, että se pensas oli yhdestä siemenestä syntynyt.\n\n-- Yhdestä siemenestä! Sehän on ihan luonnotonta!\n\n-- Ei se luonnotonta ole. Juuri luonto sen on vuoden kuluessa tehnyt.\n\n-- Mutta miten se sittenkään on mahdollista, se on aivan arvoitus\nmeille.\n\n-- Ei se ole mikään arvoitus. Maa laitetaan kasville mieluiseksi ja\nsiihen kylvetään siemen jo heinäkuun alussa. Se kylvetään harvaksi,\nniin että sillä on tilaa pensastua. Syksyn kuluessa pensas turpoaa ja\nlaajenee laajenemistaan, ja keväällä kesän tullen, kun korsi rupeaa\nkasvamaan, lähtee pensaasta nousemaan korsia niin paljon kuin ympärillä\non tilaa. Mille ei ole tilaa, sen täytyy kuoleutua alkuunsa. Meillä on\nnyt juuri kiire tulevanvuotisen halmeen laittamiseen. Tällä viikolla\ntäytyy saada kotoinen ruismaa siihen kuntoon, että sitten tulevan kuun\nlopulla tai elokuun alkupäivinä vain kylvetään siemen ja kynnetään\npeltoon. Tulevalla viikolla lähdemme kyntämään halmetta.\n\n-- Kyntämään? Miten sitä kynnetään, kun siinä on kantoja toinen\ntoisensa näkyvissä? Sietäisi nähdä, miten sitä kynnetään ja\nvalmistetaan kasvamaan semmoista toukoa.\n\n-- Tulette tulevalla viikolla, niin saatte sen kumman nähdä, sanoi\nisäntä hieman naurahtaen.\n\n-- No, mutta kuinka paljon siihen nykyiseen rukiiseen olette kylvänyt\nja kuinka paljon siitä luulette lähtevän?\n\n-- Noin tynnyrin verran siihen kylvettiin, ja jos luoja runsaasti\nantaa, niin vähintäin sata tynnyriä tai sata kaksikymmentä tynnyriä\nsiitä lähtee.\n\n-- Sata tynnyriä! Entäs tuosta pellosta?\n\n-- Noin neljäkymmentä tai viisikymmentä tynnyriä riippuen siitä\nminkälaiset ilmat jyvän kypsymisen aikana sattuu.\n\n-- Sata viisikymmentä tynnyriä yhtenä kesänä rukiita, sitten vielä\nohrat ja kaurat! Mihin te sen viljan paljouden kanssa joudutte?\n\n-- Siitäpä nyt on juuri kysymys. Rukiille kyllä saadaan tila, kun\ntuohon isoon aittaan tehdään ylisiltä ja hinkalot koroitetaan lakeen\nasti, mutta ohrille ja kauroille ei ole niinkään suojaa, ellei noita\ntyttöjen luhteja muodosteta aitoiksi. Nuo pienet aitat tuolla ovat\ntäynnä entisestään.\n\n-- Niin tänä kesänä, mutta entäs tulevana kesänä! Mutta myötte kai\ntalven aikana?\n\n-- Jos on ostajia, niin joku osa myödään, mutta ei kaikkea eikä\npuoliakaan. Jos sattuu taas tulemaan yleinen huono aika, kuten tässäkin\nparikymmentä vuotta sitten, niin silloin tuntee olevansa turvattu, kun\non aitassa eloa itselle ja jollekin lähimmäiselleen. Se on vanhain\nsananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan\npielessä, kyllä seitsemän vuoden mittaan muuttuvat ajat ja tasataan\nsäästöt.\n\nSilloin rovasti hypähti ylös ja kiirehti ikkunasta katsomaan ja sanoi:\n\"Mutta tuollapa on vanha ihminen. Onko hän talon väkeä?\"\n\n-- Se on minun äitini, yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, sanoi\nisäntä ja nousi hänkin katsomaan ikkunasta, kun siellä pihan perällä\npienen aitan edustalla muori keppiinsä varaten seisoi ja kätensä alta\nkatsoi asuinkartanoon päin ja pari askelta siirtyi eteenpäin ja taas\nseisahtui kätensä alta katsomaan eteensä.\n\n-- Se on tullut vähäkuuloiseksi, niin että pitää kovasti puhua, jos\nmieli saada kuulumaan ja vähänäköiseksi, että ei voi nähdä yli\nkartanon; sen vuoksi se kätensä alta koettaa katsoa, sanoi isäntä, --\nja muutenkin sen elämä on jo aivan haperoa. Se nukkuu hyvin paljon,\nmelkein päivät päästään ja näin iltasella se useinkin nousee ja\nkuhkailee ja kahkailee koko yön ja ihmettelee, että pitkäänpä ne nyt\nruokalepoa nukkuvat, kun näkee muitten nukkuvan. Jonkun täytyy aina\nolla vartioimassa, ettei eksyisi tai mihinkään vaarapaikkaan menisi.\nTytöt ne vuoroöinä sitä vartioivat. Se on ollut nuorena kaunis, sitä on\ntoiset vertaisensa kateudella Anttolan kaunottareksi sanoneetkin, mutta\nkyllä siinä nyt ei enää näy kauneuden jälkiä; kurjat luut vain on\njäljellä.\n\n-- Ei mikään ole sen kauniimpi kuin vanha ihminen, jonka elonmyrskyistä\nrauhoittuneilla kasvoilla illan tyyneys kuvastuu... Ja tuollainen\nlumitukka, jonka ajan viima on hopeoinut... Mihinkä sen vertaisin...\nTahtoisin verrata sen pohjolan talviyön loimuaviin revontuliin tai\npohjolan lumitunturiin, joka kesäyön auringon paistaessa sen juurella\nväikkyvän kukkarantaisen lammen tyyneen kalvoon kuvastuu, sanoi rovasti\nkunnioittavasti.\n\nKun muori viimein läheni portaita, niin rovasti lähti ulos ja sanoi:\n\"Täytyy mennä häntä tervehtimään. On niin lysti antaa hänelle kättä, on\nkuin hän tuonelasta toisi terveisiä.\"\n\nMuori kerkesi jo kuistin viisipykäläiset portaat nousta ylös, kun\nrovasti meni vastaan ja tarttuen muorin käteen kovalla äänellä sanoi:\n\n-- Terve, vanhus. Olen teidän rovastinne, tulin teitä tervehtimään. Sen\nkuultuaan muori rupesi vapisemaan juuri kuin suonenvedossa, niin että\noli lysähtää kokoon eikä kyennyt sanomaan mitään. Rovasti auttoi\nvanhuksen penkille istumaan ja kysyi: \"Mihin koskee, kun niin vapisette\nja tulitte niin heikoksi?\" Mutta muori ei kyennyt sanomaan mitään,\nvapisi vain ja syvään painuneet silmät rävähtämättä tuijotti rovastiin.\nViimein kuitenkin hytkähti muorin povesta lapsellinen nauru ja hän\nvirkkoi: \"Rovasti -- rovasti, lienen hourannut. Minä äsken näin unta,\nettä kuolema tuli minua noutamaan ja sanoi itseään rovastiksi. Vai\nrovasti. Oletteko sen rovasti Petreliuksen poika, joka oli minun\nrippikoulupappini?\"\n\n-- En ole Petreliuksen poika, minä olen kaukaa Etelä-Suomen poikia.\n\n-- Minä en tunne sitä Etelä-Suomea. Oliko se Etelä-Suomi pappi, jonka\npoika olette?\n\n-- Ei ollut, siellä vain koulun opettaja opettaa nuoria ihmisiä\nihmisiksi.\n\n-- Opettaja... Opettaja... Rovasti... Rovasti ... sanoi muori\nharhailevin silmin, mutta sitten surullisesti virkkoi: \"Milloin ne on\nne lukukinkerit, että saisin käydä kirkossa, ennenkuin se kuolema tulee\nnoutamaan?\" Kirkkaat kyyneleet näkyivät muorin silmien nurkissa ja koko\nruumis vapisi hiljaa.\n\nRuustinna löi käsiään yhteen ja sanoi: \"Tuossa nyt ollaan, kun Kaarlo\ntullessa pahoitteli, että ei tullut otetuksi rippineuvoja mukaan, jos\njoku kuoleva siellä erämaassa tarvitsisi.\"\n\nRovasti ei osannut muorin kysymykseen muuta vastata kuin että ei se\nlukukinkeri ole kaukana. Mutta sitten rovasti sanoi hiljempaa, jottei\nmuori kuulisi: \"Minun täytyy muorille lahjoittaa tuo niin syvästi\nkaivattu apu. Tulen pyhän aikana tänne, kun ensi pyhänä ei ole rippiä,\nniin jätän kirkon sille veljenipojalle, nuorelle papille. Ja tulevalla\nviikolla saan sitten nähdä sen halmeen kyntämisenkin.\"\n\n-- Ai ai, mutta minä jäänkin tänne siksi, huudahti ruustinna ja\nkääntyen isäntään ja emäntään pyörein silmin kysyi: \"Saisinko\ntodellakin jäädä?\"\n\n-- Kuinka vain tahdotte, sanoivat isäntä ja emäntä reippaasti.\n\n-- Se on päätetty, minä jään tänne ja sovimme täällä puusepän kanssa\nsiitä säilyketynnyrin teosta.\n\n-- Ja se on päätetty, sanoi rovasti, että minä tulen pyhäillaksi tänne\nja silloin mielelläni pitäisin raamatunselityksen, jos on kuulijoita,\nja muori saisi käydä niin hartaasti kaipaamassaan kirkossa. Kun nyt\nvain ei näinä päivinä muoria se unissa nähty rovasti tulisi noutamaan.\nSurisin kovasti, kun olin niin huoleton, etten ottanut mukaan\nrippineuvoja. Eihän ne tuossa käsilaukussa olisi paljon painaneet.\n\n-- Eihän sitä tiedä, milloin se kuolema tapaa niin nuoren kuin\nvanhankin, virkkoi isäntä. Eihän tuo muori ole ollut kipeämpi nyt kuin\nmoneen aikaan, ehkäpä se nämä päivät elää. Vaikka niinhän sitä\nsanotaan, että tuuletta pökkelö kaatuu, tauditta vanha kuolee.\n\nSitten rovasti tarttui muorin käteen ja toisella kädellään silittäen\nmuorin hopealle hohtavaa päälakea sanoi kovasti että muorikin kuulisi:\n\n-- Suuri Jumala siunatkoon, rakas vanhus, teidän viimeisiä päiviänne,\nehkä niitä ei liene enää monta.\n\nSen sanottuaan rovasti poistui saliin, johon tuli vielä isäntäkin.\n\nRuustinna istuutui keinutuoliin ja sanoi: \"Voi kuinka täällä tuntuu\nsomalta, kun tuolta puutarhasta tulee tuomen ja kukkien tuoksu. Meistä\noli niin hauskaa tänne tullessa istua tuolla tiepuolessa kivellä, kun\nsiinä vieressä komea tuhatvuotinen honka humisi haamun tuulessa laulaen\nviatonta luonnon lauluaan. Tulin ajatelleeksi, säästääkö tukkilaisen\nkirves sitäkään. Siinä oli niin hauska olla eikä tiedä, kuinka kauan\nsiinä olisimme istuneetkaan, mutta jäljeltä rupesi näkymään teidän\npostinkantajanne, joka koko ajan juosta kipitti niin että oli jalkoja\ntiheässä kuin sianporsaalla ja valkea tukka leuhkasi ylös-alas. Se\nsanoi, että jos tulemme hänen matkassaan, niin pääsemme postinnoutajan\nvenheessä yli järven. Mutta emmehän me siinä rinnalla pysyneet, kun se\nyhtämittaa juoksi. Näytti kuin se ei kävellä osaisikaan. Mutta kun se\nodotti aina väliin meitä, niin pysyimme mukana.\"\n\n-- Se poika saattaa juosta, sanoi isäntä. Se on Siuruasta köyhän mökin\npoika. Se kolme kertaa viikossa juoksee edestakaisin tämän välin ja\ntienaa meiltä markan jokaiselta kerralta. Se poika ei malta istua\nsilläkään lepokivellä, missä te olitte istuneet. Siitä lepokivestä on\nvielä viisi virstaa tänne järven rantaan ja sen lepokiven tuolta puolen\nsitä aavaa suota kulkee meidän maamme raja, joten se lepokiven vierellä\noleva honka säästyy tukkilaisen kirveeltä.\n\n-- Vai niin on kaukana teidän maanne raja. Eikö ole käynyt metsien\nostelijoita, sanoi rovasti.\n\n-- On käynyt, yksi tullut, toinen lähtenyt, mutta ovat saaneet mennä\nsitä tietä kuin ovat tulleetkin, kuului isännän ylpeä vastaus.\n\nNyt rovasti katsoi kelloaan ja näki, että oli jo myöhä, ja hänellä oli\nvarsinainen asiansa vielä toimittamatta. Hän kääntyi isännän puoleen ja\nsanoi vakavasti:\n\n-- Kuulkaas, isäntä. Minulla oli varsinaista asiaakin tänne. Kun minä\nnyt olen täällä Tepaston pitäjässä ollut kolme vuotta ja näistä\nkolmesta talosta ei ole minulle tuotu kesä- eikä talvisaataviani enkä\nmielelläni rupeaisi oikeuden kautta perimään, niin lähdin täällä\nsen asian tähden käymään, kun muutenkin olen tästä teidän\nmaanviljelyksestänne kuullut, vaikka en läheskään niin paljoa kuin se\nitse paikalla nähden on.\n\n-- Kun annatte laskun saatavistanne, niin saatte omanne tällä\nminuutilla ja olisitte joka vuosi saanut, kun olisitte hakenut tai\nlaittanut valtuutetun hakijan.\n\n-- Eihän se hakeminen tahdo käydä päinsä. Onhan minulla sanomalehdissä\nja kirkossakin ilmoitetut kantopäivät.\n\n-- En minä perusta kenenkään kantopäivistä. Ken on saamassa, se käyköön\nkotoa.\n\n-- Ettekö kruunun veroakaan käy maksamassa määrättynä päivänä?\n\n-- En kruunun enkä muitten. Nimismies on joutilaampi minua hakemaan\ntäältä kotoa.\n\n-- Mutta sehän perii palkkansa.\n\n-- Se perii palkkansa, mutta se perii syystä. Minulle ei maksa kukaan\npalkkaa, vaikka minä hevosineni siellä päivän värjöttäisin vuoroani\nodotellen ja minä en vaihda päiviäni niin halvasta kuin nimismiehen\ntäytyy täällä käydä. Niin sanalla sanoen, kun tekin annatte laskun,\nniin saatte saatavanne pitemmittä puheitta.\n\n-- No kun se niin on, niin koska minulla on tänne tulo, niin kerkiän\nsen sittenkin. Minä vain sen vuoksi, kun muitakin on maksamattomia ja\nniistä on rastilista kirjoitettavana, niin tuota... Mutta koska niin\non, niin kerkeämme vastakin, ehkäpä nämäkin toiset talot suorittavat\nsilloin.\n\n-- Ne ovat kumpainenkin minun hoteissani, niistä suoritan minä. Niissä\non asumassa vain loiset.\n\n-- No se on sen selvempi, sanoi rovasti tyytyväisenä.\n\nSilloin tultiin käskemään isäntää illalliselle.\n\nIsäntä lähtikin pirttiin. Rovasti ja ruustinnakin lähtivät\njaloittelemaan pitkästä istunnasta. He tahtoivat myös nähdä talon\nillallispöydän. Se oli saman näköinen kuin päivällisenkin aikana, se\nvain erotusta, että nyt ei ollut keittokuppeja, vaan sen sijaan suuret\nviilihulikat, aina yksi kahteen henkeen. Muuten jokainen syömämies\nja -nainen oli samalla paikalla kuin päivällisenkin aikana. Emäntä oli\nvielä poissa pöydästä, ja ruustinna kysyi silmät suurina: \"Syödäänkö\nteillä joka ilta viiliä?\"\n\n-- Kyllä näin kesän aikaan. Meillä noitten niityssä olevien lehmien\npäivämaito pannaan hulikkoihin aina huomeniltaiseksi viiliksi. Kun\niltaiseksi ei keitetä, niin syödään viiliä.\n\n-- Ja lohiko aina kalana?\n\n-- Lohi meillä on suolakalana niin kesällä kuin talvellakin. Eikä sitä\nkovinkaan paljon mene, kun aina on voita. Sen sanottuaan emäntä\nkehoitti vieraita menemään saliin illalliselle ja istui latvapäähän\npöytää Hetviä vastapäätä, kun hänellä oli Hetvin kanssa yhteinen\nviilihulikka ja pikku Mooseksen osakin oli siinä. Pojan leuka olikin jo\nyltä päältä viilissä ja piimässä emännän istuessa pöytään.\n\nSalin pöydällä oli vierailla samanlaista ruokaa ja samassa\njärjestyksessä kuin talonväen pöydälläkin, se vain erotuksena, että\nsalin pöydällä oli kukkuralautanen metsonlihaviipaleita, mitä ei\ntalonväen pöydässä ollut.\n\nRovasti istuessaan pöytään sanoi tyytyväisenä: \"On tämä kummallinen\ntalo, mutta ruokatalo on\", ja rupesi puupäisellä veitsellä leikkaamaan\nleivästä viipaleita ruustinnallekin asti.\n\n-- Se vasta on somaa, että minä saan jäädä tänne viilin syöntiin, sanoi\nruustinna mielissään hymyillen ja rupesi voileipänsä särpimeksi\npuulusikallaan lohkomaan paksua viiliä.\n\nMutta rovasti, saatuaan leivästä palasia, lohkaisi kullanhohtavaa\nvoita, levitti sitä palasensa päälle, sitten leikkasi paksun viipaleen\nlohta ja mielissään sanoi: \"Tämän päälle se viili maistuu, on niinkuin\nne ikävöisivät toisiaan. Etkö sinäkin halua, minä tuosta leikkaan\npalasen?\"\n\n-- En minä näin yötä vasten. Syö sinä lohta, minä syön tätä\nmetsonlihaa.\n\n-- Kyllähän siitä metsosta minäkin sentään osani otan, vaikka lohtakin\nlohkaisen. Huomeniltana ei minun edessäni olekaan lohi eikä metso,\nsiksipä tänä iltana ottelen osani.\n\n-- Ja kuolet sitten janoon.\n\n-- Ei ole hätä tämän näköinen. Minä katan viilillä lohet ja metsot\nyhteen kasaan, sitten ei ole janosta pelkoa. Ja järven rannallahan\ntässä ollaan. Jos alkaa kovin janottaa, niin menen rannalle ja työnnän\nkieleni veteen kuin suolaista puuroa syönyt koira.\n\n-- Vai niin sitä sinä teet, sanoi ruustinna pureskellen metson lihaa ja\nlusikoiden viiliä sekaan.\n\nSalin perällä oli isännän tilava kamari, johon vieraita oli kehoitettu\nkäymään yöksi. Sivuikkunasta oli sieltä näköala järven yli ja\nperäikkunasta isoon puutarhaan, jonka ympärille oli aikoinaan istutettu\npuurivi, vuoroin tuomia, pihlajia, koivuja ja kuusia ja kumpaiseenkin\ntakanurkkaan petäjä. Petäjät ja kuuset ja koivut olivat tavallisen\nrakennushirren paksuisia ja pihlaja- ja tuomipehkojen vanhimmat rungot\nolivat nekin pienen hirren paksuisia, mutta sentään vielä nuorempien\nseuralaistensa rinnalla täydessä kukassa. Tänä kesäkuun valoisana yönä\nne levittivät ympärilleen mieluisaa tuoksua, joka huoneen auki olevista\nikkunoista tunkeutui sisäänkin. Tätä ryydintuoksuista, ihanaa ilmaa\nnauttivat rovasti ja ruustinna vielä pitkän aikaa. Ruustinna katseli\navonaisesta akkunasta laajan puutarhan keskellä olevia monenlaisia\nkasvipenkkejä, muun muassa kahta leveätä, yli puutarhan yltävää\nhyötymansikkapenkkiä, ja ihmetteli, että täällä tämmöisessä\nmarjamaailmassa hyötymansikoitakin näkee.\n\nTäll'aikaa rovasti katseli isännän kirjakaapissa olevia kirjoja ja\nmielessään ihmetteli, kun siellä oli Kalevala, oli Kanteletar,\nRunebergin ja Kiven teokset sekä runsaasti muuta suomenkielistä\nkirjallisuutta, mutta ei ainoatakaan roskakirjaa.\n\nMutta nyt kaukaisimpaan pohjoiseen vaipuneen auringon ruusuhohteessa\nruustinna veti ikkunan kiinni ja riisuutui ruvetakseen huoneen toiseen\nsänkyyn nukkumaan.\n\nSitä esimerkkiä seurasi rovastikin, painoi kirjakaapin oven kiinni,\nkatsoi vielä pöydällä olevaa suurta paksukantista Raamattua, mitä\npainosta se oli, ja siirtyi toisen sängyn luokse riisuutumaan.\n\nRuustinna nukkui heti, kun oli heittäytynyt maata ja hetkisen\nmielessään salaa ihmetellen katsellut kaikkia kotikutoisia\nsänkyvaatteita taidokkaasti koristettuine reunuksineen. Mutta rovastin\nsilmät vielä sängyssäkin hänen selällään, kädet pään taakse ojennettuna\nloikoessaan maaten harhailivat valveilla ja ajatukset hänen\ntahtomattaan liikkuivat siinä toisella seinällä häntä vastapäätä\nolevassa korkeassa, melkein lakeen asti yltävässä kirjakaapissa, sen\nsisällössä, sen vierellä olevissa sanomalehtinauloissa, missä oli\nkaikkien puolueitten lehtiä hyvässä järjestyksessä ripustettuina\nnauloihinsa ensimmäisestä numerosta viimeiseen asti.\n\nMuistuipa mieleen isännän tarkkuus, kun suuren suurien ruisaittojen\nomistaja lapsen kädestä lattialle pudonneen pienen leipämurun poimi\nsuuhunsa. Syntyi omituinen kuva mieleen: hän muisti hevoshaan veräjän\nposkessa nähneensä pitkän korin, johon joka päivä kuuluttiin säkillä\nvietävän kauroja tamman varsoineen syötäväksi. Kiiltokarvaisten\nhevosten selätkin olivat ojassa eikä luuta tuntunut kuin otsassa. Tämä\nkaikki sekaantui rovastin mielessä selittämättömäksi arvoitukseksi.\nKaiken aikaa Tepaston pitäjässä ollessaan hän oli kuullut Kentän\nasujaimia mainittavan mustimmiksi herrojen ja kaiken sivistyksen\nvihollisiksi, ja kuitenkin mihin vain silmä sattui, koti puhui aivan\nhienoimmasta sivistyksestä, siitä todistivat yksin akkunasta näkyvät,\nyön ruskohohteessa hymyilevät puunlehdetkin. Mutta viimein, kun\nhuoneseen hiipivä valo jo rupesi kirkastumaan, vaipuivat rovastinkin\nsilmät uneen hänen itsensä tietämättään ja syvä kuorsaus kuului, kun\ntalonväet nousivat lähteäkseen töihinsä. Mutta ennenkuin talonväet\nkokoutuivat aamiaiselle, oli rovasti lähtenyt kotimatkalleen\njoutuakseen edes tulevaksi yöksi kotiinsa.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nLauantaina oli rovasti lähtenyt matkalle ollakseen Siuruan kylällä yötä\nja seuraavana päivänä joutuakseen ajoissa Saunajärvelle. Ja ennen\npäivällistä hän ennättikin järven toiselle puolen, mistä talon\npyhäpukuiset tytöt noutivat taloon. Siellä rovasti mielihyväkseen\nensimmäiseksi näki talon muorin pyhäpukuisena keppinsä varassa kätensä\nalta katselevan kartanolla sinne tänne kävellen, kasvoillaan syvä\nrauhallinen puna ja silmissä eloisa virkeys. Vaalea kevyt kesätakki\nleveillä olkapäillä ja vaalea kesähame leveillä lantioilla riippui kuin\npuukeppien ympärillä. Muorille oli sanottu, että tänä päivänä on\nlukukinkerit ja muori saa käydä kirkossa. Siitäpä syystä muorin kasvot\nnyt olivat entistään eloisammat ja sentähden hän nyt ei ollut\nnukkumassa, vaan kaahi kartanolla kätensä alitse katsellen sieltä\ntäältä taloon saapuvia pyhäpukuisia nuoria ja vanhoja ihmisiä.\n\nKun muori myötään supatti, että milloin mennään kirkkoon, niin rovasti\nkehoitti toisia tuomaan muorin isännän kamariin, mihin ainoastaan talon\nväkeä sai tulla mukaan. Rovasti kädestä auttaen kehoitti muoria\nlaskeutumaan sitä varten laitetun valkealla suurella liinalla katetun\ntuolin eteen polvilleen ja kädet ristissä piti kovalla äänellä, jotta\nmuorikin kuulisi, pienen rukouksen, niin lämpimän, että yhdenkään\nsilmät eivät jääneet kuiviksi. Sitten hän antoi muorille pyhän\nehtoollisen ja sen tehtyään piti taas pienen rukouksen ja tarttuen\nmuorin käteen nosti hänet seisaalleen. Muori nyt syvästä ilosta\nhytkähtelevin sydämin, kätensä alitse tirkistellen lähti ulos. Mutta\nkun muorilla ei ollut keppiä mukana, niin Anna Maria otti muorin käden\nkainaloonsa ja lähti taluttamaan häntä kysyen, mihin muori haluaisi\nmennä.\n\nMuori mielenliikutuksesta vapisten sanoi:\n\n-- Aittaan.\n\nAnna Maria lähti salin kasvien välistä käytävää taluttamaan muoria,\nmutta rovasti katsoi kamarin auki olevasta ovesta menijöiden jälkeen ja\nnähdessään muorin luisevan olennon rinnalla Anna Marian rotevan\ntäyteläisen, aivan kadehdittavan kauniin ja parhaassa nuoruutensa\nkukoistuksessa olevan vartalon, joutui itseltään kysymään, voiko\nyhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden aika tuon Anna Marian muuttaa\ntuollaiseksi, kuin tuo muori nyt oli.\n\nKaikki muutkin poistuivat kamarista, ainoastaan rovasti jäi sinne, otti\npöydältä isännän suuren Raamatun ja sen ääreen istuttuaan katseli sitä\nja ajatteli, mistä nyt puhuisi: Puhuisiko päivän evankeliumin johdosta\nvaiko jostakin muusta raamatunpaikasta? Mutta Uutta Testamenttia\nsilmäillessä kiintyivät silmät juuri kuin sattumalta lauseeseen: \"Minä\nelän ja teidän pitää myös elämän.\" Rovasti tunsi nyt hengessään, että\ntästä hänen oli puhuttava.\n\nHelteinen autereen hämärryttämä aurinko oli kiertämässä lännen\nkorvalle, kun Kentän avara pirtti oli monista eri kylistä tulleista\nihmisistä melkein tungokseen asti täysi. Leveistä viime talvena\nhongista sahatuista lankuista oli pölkkyjen päälle laitettu toinen\ntoisensa taakse istuimia, niin että istuttiin kuten ainakin kirkossa.\n\nPirtin perällä odotti suurilla valkeilla liinoilla katettu pöytä\npappia, ja hetipä rovasti tyytyväinen hymy kasvoillaan, talon iso\nRaamattu kainalossaan reippain askelin tulikin. Pöydän taakse\nseisahduttuaan ja laskettuaan Raamatun pöydälle ja silmättyään pirtissä\nistuvaa ihmisjoukkoa liitti kätensä ristiin ja piti lyhyen rukouksen.\nSen tehtyään hän avasi Raamatun, johon oli lehden nurkat kääntänyt\nmerkiksi ja luki ne sanat, joitten johdosta rupesi puhumaan. Ja\npuhuminen tuntui niin mieluiselta, ettei hän muistanut koskaan kirkossa\npuhumisen niin mieluiselta tuntuneen. Sanoja ja lauseita tuntui\nikäänkuin taivaasta laskeutuvan enemmän kuin niitä kerkesi puhua\nmuille.\n\nPitkä hetki oli kulunut. Aurinko lähenteli puitten latvoja, kun rovasti\nlopetti puheensa ja näki, etteivät yhdenkään kuulijan silmänurkat\nolleet kuivat.\n\nIstuttuaan pöydän taakse penkille hän otti taskustaan pienen\nvirsikirjan ja lauloi siitä lyhyen virren. Nyt rovasti, muistettuaan,\nettä ihmisillä oli pitkä matka kotiinsa, otti Raamatun kainaloonsa ja\nkatsoen väen puoleen sanoi lämpimästi:\n\n-- Toivon että muistatte ja kätkette sieluihinne muiston tästä tämän\nrakkaan katoksen alla vietetystä iltahetkestä. Sen sanottuaan hän lähti\nkävelemään ulos ja ystävyytensä merkiksi nyökäytti päätään.\n\nRovastin mentyä rupesi väkijoukko hajaantumaan ja kiirehtimään\nkotiinlähtöä, mutta muutamat vanhat miehet rupesivat keskustelemaan\nrovastin puhetaidosta. Talon isäntäkin sanoi: \"Kyllä tuo mies on luotu\npapiksi. Olen sitä joskus kirkossa kuunnellut, mutta en tuollaiseksi\npapiksi ole tuntenut.\" Kaikki toisetkin myönsivät isännän sanat\ntodeksi.\n\nRovastin mentyä saliin Anna Maria kantoi loistavin kasvoin kahvipannun\nja suuren juustoleipävadin salin pöydälle. Kaadettuaan kahvia rovastin\nja ruustinnan kuppiin ja kehoitettuaan juustoleivän kanssa ottamaan hän\nsanoi: \"Nyt se on minun sulhasenikin täällä.\"\n\n-- Ahaa! Nytkö tehdään se kuulutuskirja? sanoi rovasti hymyillen ja\nhaukaten juustoleipää.\n\n-- Sitä vartenhan se on täällä.\n\n-- No käskekää se nyt tänne yhteiselle kahville ja tulisivat myöskin\nisäntä ja emäntä.\n\nAnna Maria pistäytyi pirttiin, mutta joutui sieltä heti takaisin\ntäyttämään rovastin ja ruustinnan kupit, minkä tehtyään toi pöydälle\nkolme kuppiparia lisää. Hetipä tulivatkin isäntä ja emäntäkin saliin ja\nheidän jäljessään hieman kainona käveli rotevavartaloinen\neloisakasvoinen komea mies ja istui oven lähellä olevalle tuolille.\n\nAnna Marian täyttäessä niitten vastatulleitten kuppeja rovasti leveästi\nhymyillen sanoi: \"Tämäkö se nyt on teidän sulhasenne?\"\n\n-- Niistä puista kai se pitäisi tulla, jos tullakseen.\n\n-- Olettepa osannut valita yhtä rotevan kuin itsekin olette.\n\n-- Hm. Hän kai se minun on valinnut enkä minä häntä, sanoi Anna Maria\nja uhkea rinta hytkähti somasti. Ajatteli sanoa, että eihän siitä ole\nuuhen määinnästä, jos ei oinas mäkätä, mutta heitti kuitenkin\nsanomatta; kehoitti vain isäänsä ja äitiänsä ja vierastaan ottamaan\nkahvia.\n\n-- No niin, se on sitten siihen asti valmista, mutta mitä siihen nämä\nisä ja äiti sanovat? sanoi rovasti isännän silmiin katsoen.\n\n-- Minkäpä sille taitaa. Kun kaksi on keskenään sopinut, niin\nkolmannelle korvapuusti, sanoi isäntä vakavasti, mutta kuulosti siltä,\nettä se kauppa ei ollut aivan isännän mieluinen. Kuitenkaan ei hän\ntahtonut kieltää.\n\nRovasti arvasi, että salainen vastahakoisuus asiaan johtui vain siitä,\nkuten hänen sanoistaankin oli viikolla käynyt selville, että niistä\nAnna Marian sijalle tulevista miniöistä ei ole Anna Marian laista\ntyön turvaa. Niinpä hän ei välittänyt sen enempää isännän\nvastahakoisuudesta, haki vain pienestä matkalaukustaan paperia, kynän\nja mustepullon ja kirjoitti kuulutuskirjan muitten kahvia juodessa. Ja\nkun kirja oli valmis, rovasti varsin tahallaan isän kuullen hymyillen\nsanoi: \"Nyt kai Anna Marian ei tarvitse enää lantatunkiolle lähteä, kun\non tullut morsiameksi. Nyt kai se alkaa uusi koti kuvastua mielessä.\"\n\n-- Hyvä ei hävetä ja tyhjä ei peloita. Kyllä huomenna näette\nvirkkausneulan morsiamen käsissä, kun tulette meidän työmaalle, sanoi\nAnna Maria ja ylpeästi hytkähti koko ruumis.\n\n-- Niin... Sitähän kai huomenna mennään sinne halmeen kynnäntään. Sinne\nminä kaikin mokomin tulen mukaan, sanoi rovasti muistaen viikollisen\naikomuksen.\n\n-- Sinne lähden minäkin, sanoi ruustinna ihastuneesti.\n\n-- Kyllä sinne nokipellolle sopii vaikka koko kirkkoväki ja olisi\ntyötäkin kaikille, sanoi Anna Maria.\n\n-- Työtä koko kirkkoväelle! Siellä kai on minulle ja Kaarlollekin\ntyötä, jos osaamme tehdä.\n\n-- Kyllä siellä se työ, mitä me jälkiväki teemme, on niin\nyksinkertaista, että sitä osaa tehdä vaikka pappi ja papin rouvakin.\n\n-- No minkälaista se sitten on?\n\n-- Ei muuta kuin kuokitaan kantojen juuria, joihin kyntäjiltä jää\nliikkumaton maa. Ja mitä pehmeämmäksi saa kannon juuren muokatuksi,\nsitä paremman kiitoksen saa.\n\nRovasti rykäisi tekorykäyksen.\n\n-- Nyt minulle jo selviää viikollinen arvoitus, miten sellainen\nkantoinen maa voi kasvaa niin täyden touon kuin sekin tämänkesäinen\nruis on, sanoi hän erityisen painokkaasti.\n\n-- Siinä se juuri on, että kun maa laitetaan hyvin, niin maa kasvaa\nhyvin, sanoi isäntä hienolla ylpeydellä.\n\nSilloin Anna Marian sulhanen nousi ja tarjosi kättä rovastille\nlähteäkseen kotiin. Rovasti nyt seisaalleen nousten puristi sulhasen\nkättä ja toivotti suurinta elämän onnea kaikiksi elämän päiviksi. Ja\nruustinnakin seuraten rovastin esimerkkiä seisaalleen nousten ja kättä\npuristaen toivotti onnea.\n\nAnna Maria nousi nyt ja lähti saattamaan sulhastaan.\n\nRovasti ja ruustinnakin katsoivat akkunasta sitä reipasta paria, kun se\nyhteistä ryhtiä omaavan näköisenä käveli vainiota pitkin metsän\nrannassa näkyvää kaitaista tien aukkoa kohti, johon päästyään heti\nkatosi metsän suojaan.\n\nRovasti ja ruustinna yhä katsoivat sitä metsän aukkoa kohti ja\nruustinna sanoi:\n\n-- Tuollaiselle ihmisparille ei suinkaan elämä saata olla antamatta\nparhaintakaan onnea.\n\n-- Ei riipu yksin ruumiin ryhdistä, vaan riippuu ihmisen tahdosta,\ntahtooko ihminen itse olla onnensa seppä, sanoi rovasti ja kääntyi\nakkunasta pois.\n\nRuustinnakin teki samoin ja hieman salaisesti huokaisten sanoi:\n\n-- Niinhän se on.\n\nTällä aikaa olivat isäntä ja emäntä poistuneet salista. Rovasti oli\najatellut, että nyt olisi isäntä joutilain ja muutenkin olisi sopivin\ntilaisuus tehdä selvää saatavista, mutta ei kuitenkaan tänä iltana\ntahtonut viedä isäntää niin maallisiin asioihin, vaan päätti\nhuomen-illalla ottaa ne puheeksi palattaessa halmeen kynnökseltä. Hän\nmeni vain sinne peräkamariin, jonka auki olevasta akkunasta hieno\niltatuuli lietsoi tuomien ja pihlajien tuoksua sisään. Siitä nauttimaan\naivan kuin lumoutuneena rovasti istui keinutuoliin. Siihen lähelle\ntuolille istui ruustinnakin ja sanoi: \"Kyllä tämä talo on ihan\nkukkuroillaan maallista elämän onnea. Minä olen aivan kummia nähnyt\nsitä näinä päivinä katsellessani. Sitä maidon paljouttakin, niin\nvähistä lehmistä! Ei ole kuin toista kymmentä oikein lypsämässä, ja\nilloin aamuin kahdella suurella pöntöllä kannetaan lehmitarhasta\nmaitoa, niin että korennot notkuvat. Erittäin tuolla niityssä olevista\nlehmistä kolmas kahden hengen kannettava pönttö kannetaan illoin\naamuin, mikä kermotaan yhteen. Päivälypsyn maito vain jätetään\nillallisviiliksi. Silmäsi repeisivät suuriksi, jos näkisit sen voin\npaljouden, mikä tuolla kellarissa jo on tämän kesän aikuista kesävoita,\nkun monta monituista tynnyriä jo on täynnä. Ja se onkin koko läjä\nvoita, mikä aamusella aina saadaan kirnusta, eivätpähän ne tynnyrit\nniin sievään ilman täyttyisi. Kaikki elukatkin ovat niin suuria ja\nkomeita, niin ihmeen kauniita ja kesyjä hevosia on siellä haassakin. Ja\nkaikki mihin vain silmänsä luo, näyttää ihan uhkuvan onnea ja Jumalan\nsiunausta... Minkätähden on niin harvassa tämmöisiä taloja!\"\n\n-- Juuri sentähden, että kaikki ihmiset eivät tahdo olla onnensa\nseppiä. Ei ketään Jumala siunaa runsaammin kuin rehellistä työmiestä,\nsanoi rovasti ja nojasi suuren päänsä taaksepäin keinutuolin\ntakakaidetta vasten, niin että keinutuoli vei rovastin melkein\nmakaavaan asentoon.\n\n-- Mutta on synti ja häpeä, että ihmiset siten tuhlaavat ajallisenkin\nonnensa. Miten onnellisia ihmiset täälläkin, kaukana pohjolassa,\nvoisivat olla.\n\nRovasti läppäsi kädellään kasvojansa ja sanoi: \"Panepas ikkuna kiinni.\nSääskiä, kiusankappaleita, tulee sisään.\"\n\n-- Ja eikös ynise tuossa yksi, sanoi ruustinna lyödessään käsiään\nyhteen tappaakseen ikkunasta sisään lentävän sääsken. Sitten hän veti\nikkunan kiinni ja sanoi: \"Täysipä tämä huone on kasvien tuoksua.\"\nSamassa ilmestyi ovelle Anna Maria ja kehoitti vieraita tulemaan\nillalliselle.\n\nKun seuraavana aamuna ensimmäisenä työnä tytöilläkin oli lehmien lypsy\nja kirnuaminen ja miehillä oli auroissa korjailemista, niin ei ennen\naamiaista lähdetty halmeelle. Laitettiin vain ennen aamiaista\nlähtövalmiiksi kaikki siellä tarvittavat neuvot. Rovastin noustessa ja\nmennessä ulos oli tallin edustalla kolmet kärryt, aisat osoittaen\ntallin ja navetan välistä porttia kohti. Niissä kärryissä kussakin oli\nhalmeen kyntöaura selällään, sahrain kärjet taivasta kohti, ja vieressä\nuseita perunannostokuokkia. Aurat olivat kokonaan puusta, kärjissä vain\noli korttelin pituiselta rautaa. Kaikki laitteet, joilla perätkin\nkiinnitettiin aisoihin, olivat paksuista väännetyistä vitsoista eikä\nollut luotinta laisinkaan. Rovasti niitä itsekseen katseli kummissaan\neikä olisi tuntenut auroiksi, mutta aisat muistuttivat auraa. Olivat ne\nihmeen lapsellisen näköiset ja kysymysmerkiksi jäi, miten noilla\nmaanmuokkaustyötä toimitetaan.\n\nKun aamiainen oli syöty ja suuri päivälliseväillä täytetty kontti\nkannettu kärryihin, valjastettiin niitten eteen hevoset ja hevosten\njälkeen oli valmiina lähtemään kuusi arkipukuista miestä ja kolme talon\ntyttöä ja viimeisenä rovasti ja ruustinna. Kaukaa katsojalle se olisi\nmuistuttanut ruumissaattoa, vaikka se olikin vain halmeenkyntöväkeä.\n\nKun päästiin suuren paloaituuksen sisään, jonka toiseen laitaan oli\nsilmänkantama matkaa, otettiin aurat kärryistä, vietiin ne palolle niin\nkauas toisistaan, että palo jakautui kolmeen yhtäsuureen osaan. Sitten\nvaljastettiin hevoset aurojen eteen ja kun miehet olivat sitoneet\nohjakset auran periin ja tarttuneet kurkien päihin, he kehoittivat\nhevosia lähtemään. Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina\nosoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi\nnostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla\nnousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen\nhienommat juuret ryskien lähtivät maasta.\n\nRovastilta ja ruustinnalta pääsi iloinen nauru ja he sanoivat:\n\"Semmoistako se nyt on?\" Ja ruustinna yhä katsoessaan menijäin jälkeen\nsanoi: \"Voi ihmettä, mutta kyllä tuossa mies tarkenee myötäänsä\nnostaessa ja laskiessa auraa.\"\n\n-- Kovempaa kai tuo on työksi kuin pellon kyntäminen, sanoi rovastikin.\n\n-- On kymmenenkin kertaa kovempaa, virkkoi isäntä, ja kovaa se on\nhevosellekin, kun myötäänsä tarttuu ja pääsee aura eikä se aina tartu\nyhtä lujaan, vaan väliin aina tarttuu kannon juureen niin, ettei lähde\nollenkaan, tai jos lähtee, niin ottaa länget lujalle olkapäihin.\nEnsikertaiset hevoset eivät rupea tekemään ollenkaan. Niitä\ntaivuttaessa on suuri työ ja joku ei taivu ollenkaan. Mutta nämä meidän\nnykyiset hevoset sitä tekevät kuin työtään, näettekös, että täyteen\naskeleeseen ne kävelevät muuten ruumiit jäykkinä tarpeen varalle, että\njos aura tarttunee lujempaan, niin tarttukoon.\n\n-- Kyllä todellakin nuo hevoset kävelevät ihan nauramattomasta päästä,\nsilmätkin totisina juuri kuin missäkin jännityksessä, sanoi ruustinna.\n\n-- Leikitön totuus se on, että lujaa tuo on miehelle jos hevosellekin,\nmukautti rovastikin.\n\n-- Ei se leipä lähde maasta nauramalla, sanoi isäntä ja otti kärryistä\nkuokan. Kuokka kädessä hän lähti kävelemään kynnökselle ja sanoi: \"Nyt\nse alkaa meidän työmme.\"\n\nKaikki toisetkin kuokkamiehet ottivat kuokkansa ja rupesivat kantojen\njuuriin rikkomattomiksi jääneitä kohtia kuokkimaan ja isoimpia auran\nnostamia turpeita kuokkimaan pieniksi.\n\nSen nähtyään ruustinna huudahti: \"Mutta sitä osaan tehdä minäkin!\" Hän\notti kärryistä kuokan ja mentyään Anna Marian luokse sanoi nauraen:\n\n-- Nytkö teillä on morsiamen virkkausneula käsissänne?\n\n-- Nyt se on ja tämä toki pysyy talonpoikaistytönkin käsissä.\n\nRovastikin otti kärryistä kuokan, meni isännän luokse ja rupesi jäykän\nnäköisenä kuin puuhevonen kuokkimaan kannon juurta. Kaikkien suut\nmenivät nauruun, kun ruustinna vaaleassa kesäleningissään ja\nhanhensulilla koristettu vaalea hattu päässään kuokki kannon juurta.\nTuntui siltä kuin hevosetkin olisivat sitä nauraneet. Mutta rovasti ja\nruustinna kun tekivät työtä tosissaan, niin kaikki muutkin kätkivät\nnaurunsa suupieliinsä.\n\nKun kuokkiessa nousi maasta kuiva nokinen pöly, jota tuuli tuprutti ja\nväliin kohotti maastakin, niin isäntä sanoi: \"Kyllä tämä työ ei teille\nsovi. Vaatteenne pölyttyvät ja tuskin tämä tuhkansekainen nokinen pöly\nmuutenkaan teille on terveellistä.\"\n\n-- Eihän se salli savinen pelto koreata kyntäjätä. Kyllä tätä ei\nminulla tule asiaksi asti tehdyksi. Siksi vain, että saatan sanoa, että\nolen sitä minäkin tehnyt, sanoi rovasti ja lopetti kuokintansa. Mutta\nkatseli kauan aikaa, miten musta palo rupesi muuttumaan aivan mullan\nnäköiseksi. Mustat kannot mulloksen keskelle vain jäivät itsepintaisina\ntököttämään. Kauan aikaa rovasti sitä katsottuaan kysyi: \"Miten tämä\nsitten siemennetään, kun tähän ei ole vielä kylvetty?\"\n\n-- Kylvetään vain ja nähkääs, tuolla pientareella odottaa tuo\npitkäpiinen risukarhi, sillä kartutaan, että siemen peittyy multaan.\nKantojen juuriin, joita ei karhi pääse koskettamaan, peitetään siemen\nnäillä kuokilla.\n\n-- No nyt minä olen täysin selvillä ja saatan sanoa muillekin, miten\nsaadaan ruis niin täyteläiseksi kuin tuokin tämänkesäinen ruis. Tunnen\npaljon oppineeni tänäpäivänä.\n\n-- Mitäpä tämä teille lienee opettanut, kun tätä oppia ette koskaan\ntule tarvitsemaan.\n\n-- Minä olen tänä päivänä oppinut enemmän kuin tämän halmeen kyntämisen\nja kylvämisen. Minä olen oppinut antamaan maamiehelle suuremman kunnian\nkuin tähän asti ja teidän talossanne käymättä en ehkä koskaan olisi\nsitä oppinut.\n\n-- Suurempaa kiitosta minä en kaipaakaan, sanoi isäntä ja kuokki\nedelleen kannon juurta, niin että mutaiset kuokokset kääntyivät nurin.\n\nSitten rovasti virkkoi hieman arasti: \"Voisittekohan tänä iltana\nlopettaa työnne hiukan tavallista aikaisemmin, että tuumaisimme siitä,\nmikä viime viikolla jäi kesken?\"\n\n-- Minä voin lopettaa vaikka paikalla, ei tässä nyt aika niin jäniksen\nselässä ole, sanoi isäntä. Sitten hän löi kuokkansa maahan niin että\nvarsi jäi pystyyn. Ja kääntyessään lähtemään hän sanoi: \"Lähdetäänpä\nsitten kotiin. Nythän me olemme tehneet sitä mitä hyvin harvat muut\novat tehneet.\" Silloin ruustinnakin heitti kuokkansa ja lähti miesten\njälkeen halmemaista, halmeen viljelyksestä pellon apuna.\n\nMutta kun hevoshaan veräjälle tultua ei näkynyt hevosia, niin isäntä\nhuusi: \"Nella, Nella!\" Silloin lähti pensaikon takaa kolme hevosta,\nNella edellä ja varsat perässä tulla lönköttämään veräjälle päin ja\nveräjää lähetessä silmät vilkkuivat ja korvat luihkivat, että mitähän\nmakeaa niillä nyt on, kun siinä on niin monta ihmistä. Pieni varsa\nrupesi tavoittelemaan ruustinnan käsiä, kun oli aina naisilta tottunut\nsaamaan jonkin makupalan. Mutta nähdessään, että ruustinnan kädet\nolivat tyhjät eikä miehilläkään ollut toisillekaan antamista, tyytyi\nsiihen, että rovastinna silitteli sen otsaa ja puhutteli nimeltään. Sen\nnimi oli Markus. Varsa oli näet Markuksen päivänä syntynyt.\n\nRovastinkin suuta veti hymyyn hänen puhutellessaan Nellaa ja\nsilittäessään sen kaunista otsaa. \"Jo teillä on hyvät ja komeat\nhevoset. Kenellä toisella lieneekään tällaisia? Mutta eikö kuitenkin\nole liikaa tuhlausta aivan joutilaita hevosia näin kesän aikana\nvarsinkin pitää noin lihavina ja syöttää niin paljon kauroja? Kuulin\nsäkillä kannettavan näille kauroja joka päivä.\"\n\nIsäntä näpisti paksut huulensa visuun, punalti tummatukkaista suurta\npäätään ja sanoi varmasti:\n\n-- Tallessa ne ovat hevosessa kaurat. Meillä ei olisi mitään, ei\nkauroja eikä muuta, jos ei olisi hevosia. Ja meillä ei koko talossa\nolisi mitään, jos ei olisi minua ja minulla hyviä hevosia. Se on\nniinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa, että henkensä on\nhevosessaan, taloutensa vaimossaan.\n\nSitten isäntä lähti vieraineen kävelemään kotiin ja hevoset palavin\nsilmin jäivät pystypäisinä katsomaan jälkeen. Nella päästi ikävöivän\nhirnahduksen, kun se jätettiin eikä ollut mitään annettu. Mutta isäntä\nvain käveli ja sanoi: \"Kyllä ei ole nälkä, aamusella olette saaneet\nkaura-annoksen ja siellä on heiniä, kun vain viitsitte nyhtää maasta.\"\n\nSalin pöydällä oli vastatullut posti, jossa oli kaikkien puolueitten\nlehtiä. Rovasti lehtiläjän nähtyään tarttui ensiksi Suomettareen ja\nitsekseen sanoi: \"Suometarkin.\"\n\nIsäntäkin tuli ottamaan sanomalehteä käteensä, pani silmälasit päähänsä\nja istui tuolille lukemaan.\n\nRovasti istui keinutuoliin ja sanoi: \"Teille tuke kaikkien puolueitten\nlehtiä?\"\n\n-- Niin. Eihän niitä puolueita eikä niitten varsinaista sielunelämää\ntuntisi, jos ei niitten lehtiä lukisi, sanoi isäntä.\n\n-- Se on totta se, mutta mihinkä puolueeseen te itse lukeudutte?\n\n-- En mihinkään. Kaikilla on se yhteinen vika, että tahtoisivat hallita\ntoisia. Kaikki puolueet tahtovat päästä voittamaan toiset ja siten\nsaamaan tohvelinsa alle voitetut.\n\nKun rovasti oli tutkinut Suometarta ja Helsingin Sanomia ja Mooses\nkatsellut Työmiestä, Liitto-lehteä ja lopuksi Suometarta, jonka rovasti\noli jättänyt pöydälle, kyllästyi lopulta kumpikin sanomalehtiin. Isäntä\nheitti lehden pöydälle ja sanoi: \"No tehdäänpä nyt selkoa niistä\nasioista. Minun pitää tästä vielä lähteä sinne työmaalle.\" Sen\nkuultuaan rovastikin heitti sanomalehtensä pöydälle ja sanoi:\n\"Tehdäänpä sitten.\" Hän otti sitten povitaskustaan taskukirjan ja\nlyijykynän ja toisessa kädessään pitäen avattua taskukirjaa ja siitä\nkatsoen alkoi sanomalehden laitaan tehdä numeroita. Tuokion perästä hän\nsanoi: \"Lieneekö se oikein? Minulle on ilmoitettu teillä olevan\nkaksikymmentäviisi lehmää ja näissä toisissa taloissa vain viisi\nkumpaisessakin.\"\n\n-- Meillä on kolmekymmentäkaksikin aikuista, mutta noissa toisissa\ntaloissa asuu nykyään loisasukkaat ja niillä on vain yksi lehmä\nkummassakin talossa. Minä niistä suoritan maksun kuten muutkin saatavat\nniistä taloista.\n\n-- Siis kaikkiaan neljäkymmentä viisi... Neljäkymmentä viisi naulaa\nvoita aina vuodessa eli kolmelta vuodelta sata kolmekymmentä viisi\nnaulaa voita ja nykyisen hinnan mukaan naula ... markkaa ... penniä ja\nsata kolmekymmentäviisi naulaa ... markkaa ... penniä ja se kolme\nkertaa ... markkaa ... penniä ja yhdeksän juustoa, yhteensä ... markkaa\n... penniä ja yhdeksän vasikan nahkaa yhteensä ... markkaa ...\npenniä... Sitten talvisaatavat sen mukaan kuin entisen rovastin\nkantokirjoista olen tänne merkinnyt. Näistä kolmesta talosta kolmelta\nvuodelta tekisivät yhteensä ... markkaa ... penniä. Ja kaikki\nyhteensä...\n\nNyt ennenkuin rovasti kerkisi laskea yhteen ja sanoa summan, ruustinna\ntuli kiirein askelin pirtistä ja sanoi: \"Juustoja ei saa panna lukuun,\nne olemme syöneet täällä ja nytkin nuori emäntä on paraikaa paistamassa\njuustoleipiä aivan meidän tähtemme.\"\n\n-- No. Todellakin pyyhitään ne pois, sanoi rovasti ja sitten tuokion\nkuluttua heitti lyijykynänsä pöydälle, nojautui selkäkenoon\nistuimellaan ja hetken mietittyään sanoi: \"Näkyisi kaiken kaikkiaan\ntekevän tuhat kuusisataa ja vähän ylikin, mutta minä heitän\nkahdeksaansataan näin vieraanvaraiseen taloon ja muutenkin, kun se\ntulee suosiolla ja mielellä hyvällä.\"\n\n-- Minä voin maksaa kaiken. Niitä on köyhempiä maksajia, lahjoittakaa\nniille, sanoi isäntä päättävästi ja nousi aukaisemaan kaappiaan.\n\n-- Ei, en minä ota kuin sen minkä olen määrännyt, sanoi rovasti, mutta\nisäntä ei sitä kuunnellut, toi vain rovastin eteen kolme viisisatasta\nja yhden satamarkkasen ja sanoi:\n\n-- Kyllä sitä minä voin maksaa täydenkin, mutta ajatelkaas itsekin\nesimerkiksi, jos noitten toisten talojen asukkaat olisivat itse\nmaksajia ja yhdestä lehmästä maksaisivat juustot, voit ja vasikan\nnahat, niin se olisi vaikeampaa kuin minulla kolmenkymmenenviiden\nlehmän isännällä.\n\n-- Sen hyvin ymmärrän ja sellaiset maksajat olen kerrassaan pyyhkinyt\nkirjoistanikin pois, sanoi rovasti työntäessään yhden viisisatasen\nerilleen. -- Ottakaa nyt edes tuo viisisatanen takaisin.\n\n-- En ota, kun se on teille tuleva, sanoi isäntä jäykästi, -- meillä\nannetaan keisarille mikä keisarin on. Ajatteli sanoa: -- Ja Jumalalle\nmikä Jumalan on, mutta sitä ei kuitenkaan sanonut.\n\nRovasti kuitenkin hieman hymysuin jatkoi: \"Ja Jumalalle mikä Jumalan\non.\" Hän otti sitten sen viisisatasen sinne toisten joukkoon ja sanoi:\n\"No tottapa sen minä sitten korjaan.\" Mutta samassa tuntui povessa\npahalta, että oli ottanut sen rahan ja ensinnäkin niin korkean hinnan\nmukaan hinnoittanut saatavansa. Tuntui kuin isäntä vieläkään ei häntä\ntuntisi eikä hänkään isäntää. Sitten rovasti istui keinutuoliin ja\nkysyi: \"Eikö nämä toiset talot ole tiloilleen yhtä hyvät kuin tämä\ntila, kun ne ovat joutuneet omistajainsa käsistä pois?\"\n\n-- Ovat yhtä hyvät ja paikoin paremmatkin. Peltomaatkin ovat savisemmat\neivätkä ole niin lannanvaativia kuin nämä tämän talon, jotka ovat\nhiekkaisempia ja enemmän lannansyöviä. Mutta ei tehty työtä, juotiin ja\nlaulettiin ja tansseja pidettiin. Talven aikana oltiin kulkevinaan\ntyöansiolla tuolla kahden tai kolmenkymmenen penikulman päässä\ntyöpaikoilla, sieltä saadut vähäiset tähteet, mitä niitä kotiin tuli,\nsulivat ylellisyysnautinnoissa kuin kuumille kiville eivätkä näkyneet\nmissään. Meille oli käsi, jalka niin syömisen kuin siemenenkin suhteen,\njoten meille vuosi vuodelta velkaantuivat ja minun täytyi ottaa koko\ntilat ja päästää asukkaat sinne, missä niitten aika näkyi paremmin\nkuluvan kuin kotona. Se kyllä oli minulle mieleinen vahinko. Sillä tämä\ntalo on nyt parhaillaan. Tytöt tuosta yksi kerrallaan alkavat siirtyä\npois. Pojat tuovat uusia tulokkaita, niillä alkaa tehdä mieli omiin\noloihin ja siltä varalta olen kahdelle pojalle varannut nämä Leppimäen\ntilat ja kahdelle pojalle tässä tilassa on tilaa, vaikka minun\nkuoltuani jakaisivatkin. Siis neljälle pojalle on tilaa. Viidennestä,\ntuosta Antista, ei näytä tulevankaan tavallista maamiestä, se on aivan\npienestä pahasta harrastanut kaikenlaista kaperrusta, maatyö on kaiken\naikaa ollut niskantakaista, vaikka työttömiä käsiä se ei pidä. Se on\nsekä puuseppä että rautaseppä. Ja tällaisessa talossahan tuota löytyy\ntyötä Antinkin laiselle tekijälle, sillä meillä tehdään kaikki kotona,\nainoastaan padat ja kahvikupit ostetaan. Kahvipannutkin tehdään kotona,\nsiis aivan lusikasta kuokan varteen asti kaikki.\n\n-- Ovatko nämäkin huonekalut kaikki kotona tehtyjä?\n\n-- Kaikki. Tuo minun kirjakaappini tuolla kamarissa on Honkaniemestä\nisäni tuoma.\n\n-- Hyvästi tehtyjä. Kerrassaan hyvästi tehtyjä. On kai Antti ollut\njossakin opissa, ei luulisi, että hän aivan sormestaan on imenyt tuon\ntaidon.\n\n-- Kylläpä se on melkein sormestaan imenyt. Tosin yhtenä talvena oli\ntuolla Siuruan kylällä kiertävä veistokoulu, jossa se oli nelisen\nviikkoa, mutta ei se siellä tainnut paljoa viisastua, sillä se oli jo\nsamanlainen nikkari ja seppä lähtiessään kuin tullessaankin. Muuten\nsillä on Antilla tapana tehdä valmiiksi, mitä tekee, tekipä vaikka\nlusikan tai kirvesvarren. Niistä ei puikot pistele, kun se heittää\nkäsistään.\n\n-- Kumma, kun ette ole sellaista poikaa laittanut kouluun?\n\n-- Kouluun... Juuri kuin herroja ei olisi enemmän kuin tarpeeksi\nilmankin. Sitäpaitsi herroja pakoon lähdin isävainajan kanssa\nHonkaniemestä ja niitä paossa olen täällä kohta neljäkymmentä vuotta\nollut, eikä tule ikävä herrojen maailmaan.\n\n-- Vai sillä lailla! Nyt minä muistan, mitä olen muutamien vanhojen\nihmisten kuullut kertovan siitä kenraalikuvernöörin ja isänne välisestä\nseikkailusta. Tappoivatko ne hevosen?\n\n-- Tappoivat niinkuin erämaan sudet.\n\n-- Eivätkä maksaneet?\n\n-- Vielä mitä. Senaattiin asti riideltiin, meni hevonen ja monta\ntuhatta markkaa käräjänkäyntiin niinkuin kaivoon, ettei koirakaan\nperään haukkunut.\n\n-- Eipä kumma, jos siitä olette katkeroitunut yli äyräittenkin.\nKerrotaanhan, että olette tulleet vihaiseksi kaikille herroille ja\nvieläpä kaikelle sivistyksellekin.\n\n-- Sivistyksellekin?... Sivistys ja herrat ovat tykkänään kaksi eri\nasiaa.\n\n-- Hm. No mitenkä niin? sanoi rovasti leikillisesti nauraen.\n\n-- Tunnen niitä kestikievariajoilta ihan kuormakaupalla, sillä ei\ntukkijätkienkään matkapuheet ole ruokottomampia kuin herrojen, ja siinä\nsuhteessa ovat ihan kuvernööristä alimpaan tukkiherraan asti kaikki\ntohtorit ja viisaustieteen maisterit aivan kuin samasta pölkystä\nleikeltyjä. Ei niitten mielestä kievarin palvelijatyttö, eipä\ntalontyttö, eipä vielä talon emäntäkään ole suuren arvoinen eikä liian\nhyvä vaikka kuinka alhaisten tekojen välikappaleiksi.\n\n-- No niin, silloin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei se nyt ole\nenää niin.\n\n-- Jokainen sanomalehden numero antaa tietää, että nyt ei ole sen\nparemmin. Ei pahimmat mustalaisetkaan häväise ja solvaa toisiaan\nilkeämmin kuin sanomalehtiherrat toisia puolueita ja toisin\najattelevia. Ja lukeutuvathan sanomalehtiherratkin sivistyneihin.\n\n-- Tätä nykyä erittäinkin kaikki sanomalehdet ovat tavattomassa\nkiihtymystilassa ja sättivät toisiaan liiaksi. Toisten täytyy\npuolustautua ja niin menee paperille ja painoon sanoja, joita hetken\nkuluttua tuskin kirjoittaja itsekään hyväksyy, mutta syötyä ei saa\ntakaisin, sanoi rovasti.\n\nRuustinna tuli nyt juosten salin ovelle ja henkeään pidättäen sanoi:\n\"Muori tekee lähtöä taivaallisen isän kotiin, tule sinäkin Kaarlo\nkatsomaan.\" Sen sanottuaan hän pyörähti ulos ja samassa näkyi juosta\nhynttyyttävän pihan perällä olevaan aittaan, jonka matala ovi oli auki.\nIhmisiä näkyi ovelta.\n\nIsäntä ja rovastikin ruustinnan sanat kuultuaan hypähtivät seisomaan\nja lähtivät kiireimmän kaupalla ruustinnan jälkeen ja aittaa\nlähestyttäessä rovasti sanoi: \"Ei saa hälistä, kaikkien pitää olla\nhiljaa!\"\n\nHiljaa hiipien he nyt menivät aittaan, missä muori makasi sängyssä.\nRinta vielä harvakseen kohoili ja silmät suurina kirkkaasti katselivat\nylöspäin ja huulet liikkuivat. Rovasti sanoi hiljaa, tuskin toisille\nkuuluvasti: \"Kirkkaus taivainen näkyy hänelle... Me hänen silmistään\nnäemme kuin peilistä, mutta hän jo näkee Isän kasvot.\" Silloin muorin\nrinta pari kertaa korahti ja taukosi liikkumasta, leuka hervahti, niin\nettä suu jäi auki, silmät sammuivat ja jäivät puolittain auki. Rovasti\nliitti kätensä ristiin ja luki isämeidän ja herransiunauksen.\n\nIsäntä siirtyi nyt muorin silmiä painamaan kiinni ja sanoi:\n\n-- Minulla on kunnia painaa äitini silmät kiinni. Muistan miten tämä\nviimeisen tyttärensä lähtiäisissä itkien sanoi: 'Lieneekö lapsiani\nviimeisellä hetkelläni painamassa minun silmäni kiinni?'\n\nIsäntä sitoi vaatteella muorin leuankin, niin että suu tuli tavalliseen\nasentoon, ja muori makasi kuin nukkuva, rinta vain ei liikkunut ja\nkuolon hieno huntu peitti kasvot.\n\nKun rovasti näki, että kaikki oli valmista, hän sanoi: \"On mielestä\nlähtemätöntä saada seistä autuaana kuolevan vuoteen vierellä\", ja alkoi\nveisata vanhan virsikirjan virttä \"Mä nukun haavoin Kristuksen.\" Sen\nveisattuaan hän piti pienen kiitosrukouksen, jonka päätyttyä lähdettiin\naitasta ja painettiin ovi lujaan kiinni.\n\nAitasta tultuaan emäntä kantoi kahvipannun salin pöydälle ja Hetvi\ntuoden juustoleipävatia sanoi: \"Tätä juustoleipää paistaessa ei\ntiedetty, että niin paljon tapahtuu ennen tämän syöntiä, kuin on\ntapahtunut.\"\n\n-- Kyllä minä tänä aamuna aloin luulla, että pitkä uni on muorilla\nalussa, sanoi emäntä, kun viime yönä ei kuulunut olleen ollenkaan\nliikkeellä eikä vielä aamiaisen aikana tajunnut mitään, kun minä\nherättelin syömään. Jalatkin olivat kylmät kuin ainakin ruumiin jalat\nja muutenkin näytti kuolon haamu olevan kasvoillakin. Ei ole muuta\nsanomista kuin että hyvä on näin hänelle itselleen ja meille. Kaksi\npitkää vuotta on kesin talvin yötä päivää pitänyt vartioida paremmin\nkuin pientä lasta, ettei menisi eksymään. Talvellakin, jos meni yöllä\nulos, niin ei osannut takaisin. Kartanon toisilta seiniltä alkoi\nhaparoida ovea.\n\n-- Eihän sitä muuten sanottaisikaan, että kahdesti on ihminen lapsena,\nsanoi isäntä ryyppiessään kahvia ja pureskellessaan juustoleipää.\n\n-- Mutta sitä suurempi ilo täyttää nyt sydämenne, kun palveltavanne nyt\naivan odottamattomana hetkenä pääsi rauhaan ja te palvelijat jäätte\nrauhaan. Rauhan Jumala on teitä siunaava, kun loppuun asti olette\nkärsivällisesti kuormanne kantaneet, sanoi ruustinna tyhjiä kuppeja\nlaskiessaan pöydälle ja pureskellessaan viimeistä juustoleipäpalaa.\n\nIsäntä sai nyt kahvinsa juoduksi ja sanoi: \"Minun täytyy lähteä\ntyömaalle ja toimittaa Antti arkun tekoon. Keskiviikkona tehdään\näidille viimeinen palvelus.\"\n\n-- Mutta miten täältä ruumis saadaan tuonne Siuruaan, kysyi rovasti.\n\n-- Neljä miestä tangossa vuoroin kantaa, kaksi aina kerrallaan ja\ntoiset levähtävät, kävelevät joutilaina siksi kunnes kantajat väsyvät,\nsitten tulee toisten vuoro. Se keino on ainoa mahdollisuus, sanoi\nisäntä ja lähti.\n\nIsännän mentyä vielä emännät vierailleen pitkän aikaa kertoilivat\nmuorin elämäntapoja. Mielellään niitä kertomuksia rovasti ja ruustinna\nkuuntelivat, kun niistä ei elämän kehnoja varjopuolia tullut esiin\nollenkaan. Niitä kertomuksia kuullessa syntyi kuulijan sielun silmäin\neteen täydellisesti pyhitetyn ihmisen ja äidin kuva, jolle rovasti\ntunsi viimeisen voitelun antaneensa. Siitä tietoisuudesta hän jäi\niloitsemaan, kun emännät viimein lähtivät asioilleen.\n\nVanhasta pirtistä rupesi kuulumaan lautojen pitelyä, sahausta ja\nhöyläystä, mistä tiedettiin Antin tulleen arkun tekoon. Sinne meni\nrovastikin katsomaan ja mielestään vähän puhelemaankin, kun oli vielä\ntalon nuorten miesten kanssa tuskin kolmea sanaa vaihtanut. Mutta Antti\nei välittänyt rovastista mitään, avopäin ja paidan hihat käärittyinä\nyläpuolelle kyynärpäiden höylätä kuosmitti arkun sivulautoja ja\nrovastin kyselyihin vastasi vain \"on\" ja \"ei\" eikä päätäänkään\nkääntänyt työpaikastaan muualle, hartiavoimin vain puski pitkäpäistä\nhöyläänsä ja korkealle syöksyivät lastut höylän kurkusta.\n\nRovasti ei Antin seurassa kauan viipynyt, vaan lähti kävelemään pitkin\njärven rantaa ja osui siellä talon sikatarhalle, joka oli aidattu\njärveen asti, jotta siat pääsivät järveenkin, jos tahtoivat. Siinä\ntarhassa rovasti näki kolme niin suurta sikaa, ettei eläissään ollut\nniin suuria nähnyt. Ja kymmenen oli tavallista aikuista sikaa. Valkeita\nporsaita vilisi pensaikko täynnä eikä niiden määrästä saanut selvää\nmuuta kuin että niitä oli paljon. Kauan aikaa rovasti siitä yli aidan\nkatseli niiden hyörintää ja itsekseen ajatteli, että ei ole kumma, jos\nperheen päivällispöydässä kesälläkin kukkurapäiset lihakeittokupit\nhöyryävät. Rovasti koetti arvailla sikalauman arvoa taloudessa, mutta\nkysymysmerkiksi se vain jäi. Sen vain sai arvatuksi, että tuskin oli\nTepaston pitäjässä toista taloa, jossa olisi tuollainen sikatarha\nsikoineen.\n\nSitten rovasti lähti verkkaisin askelin keppiään käsissään pyöritellen\nkävelemään taloon päin, vaikka hän ei ollut päättänyt sisällekään\nmennä, kun siellä ei ruustinnakaan ollut. Tämä näet käpperehti emäntien\nmukana milloin missäkin. Rovasti ei tiennyt itsekään, mihin oikeastaan\nkävelisi. Ei haluttanut mennä Antinkaan työpaikkaan, kun tuo oli niin\numpimielinen. Ilta oli kuitenkin saatava kulumaan, kun ei tullut\nlähdetyksi kotimatkallekaan yötä vasten. Nyt oli rovasti saapumassa\nkartanoon, kun talon lehmien kellot rupesivat kuulua rämisemään vaaran\nrinteeltä. Sen kuultuaan Hetvi koetti esiliinansa taskua, oliko\ntulitikut mukana, ja kiirein askelin hän lähti lehmitarhaan suitsusavun\nlaitamaan. Sinne Hetvin mukaan kiirehti ruustinnakin ja melkein huutaen\nsanoi:\n\n-- Etkö sinäkin, Kaarlo, tule tämän talon lehmiä katsomaan?\n\n-- Lähdenpä kylläkin, sanoi rovasti ja lähti pitkin askelin astumaan\nruustinnan jälkeen. Ruustinna jäi nyt odottamaan, kunnes rovasti\ntapasi, ja lähtivät sitten rinnakkain kesantopellon nurmista piennarta\nkävelemään. Pellon takana lepikkoisen rinteen alla olevalle\nlehmitarhalle he saapuivat vasta, kun Hetvillä oli kannoista ja\nrisuista koottu kasa riehakassa tulessa ja hän rupesi sitä kattamaan\nturpeilla ja mullalla niin umpipäähän, että maanrajaan kantojen lomaan\njätti vain pienen aukon, josta turpeitten ja mullan alla palava tuli\nsai ilmaa. Silloin rupesi tupruamaan vaalean harmaata savua kuten\nsysihaudasta, ja lenseä etelätuuli levittäen sitä laajaksi usvaksi\nrupesi kaatamaan vaaran rinnettä kohti, mistä lehmätkin olivat tulossa.\nLehmät tunsivat savun hajun ja lähtivät kilvan tulla hölkkäämään, niin\nettä maa jytisi ja kellot kalkattivat. Kun ne alkoivat saapua lähelle\nsuitsua, niin paarmat ja kärpäset erosivat lehmistä ja ihan horisevana\npilvenä kohosivat ilmaan ja tuulen ajamana lensivät tietymättömiin.\nSuuri sonni asettui nyt etumaiseksi suitsun viereen, niin että olisi\nluullut läkähtyvän savuun, mutta sonni ei ollut savusta\ntietävinäänkään, murjotti vain savun sisässä, niin että tuskin näkyi\nkoko elukkaa.\n\nHetvi se yhä multaa lisäillessään suitsun harjalle lapiollaan heristi\nsonnia ja sanoi: \"Tuo se paraskin lypsikki aina laittautuu\nrintapaisteelle etumaiseksi juuri kuin sillä olisi joku etuoikeus\nsiihen. Mutta varohan, jos Hopitenkaa haluttaa tulla siihen sinun\npaikallesi, niin taulametsään tulee lähtö. Nyt siinä ehkä saanet olla,\nkun tuuli painaa savun alas ja jokainen saa seistä savussa.\"\n\n-- Mikä se on Hopitenka? kysyi ruustinna.\n\n-- Tuo kailoposki tuolla kyytön takana, jonka selkä on korttelin verran\nylempänä kyyttöä. Se kun punaltaa päätään ja tuhahtaa sieraimiinsa,\nniin hengestä älyää sonnikin eikä kysele kyytiä.\n\n-- Se on sen näköinenkin. Mutta onhan siellä muitakin yhtä suuria ja\nvankkoja.\n\n-- On siellä kyllä. On tuokin Omena tuolla, jolla on vaskikello\nkaulassa, niin suuri ja vankka kuin Hopitenkakin, mutta Hopitenka se\nkuitenkin on kuningas tässä valtakunnassa.\n\n-- Se taitaa olla luonnon laki, että lehmikarjassakin pitää olla yksi,\njota kaikki tottelevat, sanoi rovasti.\n\n-- Niin se näkyy olevan, että yksi se on joukon pää. Hopitenka se pitää\nlähdöstäkin huolen. Jos olisitte katsomassa, kun ne tässä lypsännän\njälkeen vähän aikaa makaavat ja märehtivät, niin näkisitte, miten se\nHopitenka ensimmäiseksi nousee ja remauttaa kelloaan. Silloin kaikki\nheräävät ja alkavat pyrkiä jaloilleen, vaikka monet makaavat ihan\nrankana pitkin pituuttaan tai päät kyljissä, silmät ummessa. Silloin se\nHopitenka lähtee verkalleen kävellen mennä lojottamaan metsään ja\ntoinen toisensa perästä lähtee jälkeen, niin että koko karja on yhtenä\njonona. Tuo pieni sonni, joka tuolla takimmaisena tylsän näköisesti\nkatselee, se on aina viimeisenä hännänhuippuna sekä metsään mennessä\nettä metsästä tullessa.\n\n-- Todellakin katselee tuo sonni niin tylsän näköisesti. Siinä päässä\nei näytä elämän huolia paljon olevan, virkkoi rovasti ja naurussa suin\nkatseli sonnia, kun se jäykkänä kuin puuhevonen seisoi ja leuat\nmärehtiessä verkalleen liikkuivat.\n\nNyt Hetvi näki, että tytöt tulivat halmeelta lehmien lypsämään, ja niin\nhänkin lähti talosta lypsyastioita hakemaan, mutta rovasti ja ruustinna\njäivät lehmitarhaan ja istuivat aidanvierellä oleville isoille kiville,\njotka aikoinaan oli pellon ojasta nostettu ja vyörytetty siihen.\n\nLypsäjät tulivat jo astioineen ja heittivät pönttönsä ja korentonsa\naidan vierelle, missä rovasti ja ruustinna istuivat. Hopitenka,\nHelmikki, Omena ja Kullanruusu alkoivat katsella yli muitten kuin\nhuomauttaakseen, että he tässä ovat ensimmäiset.\n\nSanko toisessa ja jakkara toisessa kädessä Hetvi seisahtui lähelle\npönttöjä ja sanoi: \"Tulehan nyt Hopitenka sieltä savun alta vähän\nsyrjempään, niin kevennetään alaisiasi. Kyllä siellä onkin taas läikkä\nmaitoa.\"\n\nTytötkin seisahtuivat sankoineen ja jakkaroineen sinne aidan sivulle,\njohon ei niin paljon tullut savua, ja nimeltään kutsuivat kukin\nlehmänsä, jotka tulivatkin kuin käsketyt lypsäjäinsä luokse.\n\nKun lypsäjät laskivat matalat jakkaransa maahan ja istuutuivat niille\nlypsämään, niin lehmät suurilla karkeilla kielillään rupesivat\nlypsäjäin kupeita ja olkapäitä harvakseen nuolla lopsimaan ja sitä\nkesti siksi kunnes lypsäjät maitosankoineen nousivat pois. Hopitengan\nalta noustuaan Hetvi taputti Hopitenkaa poskelle ja sanoi herttaisesti:\n\"Sinä lehmä kulta olet niin hyvä.\"\n\nKun Hetvi oli maitosankonsa tyhjentänyt ruustinnan luona olevaan\npönttöön, hän puheli, että \"nuo lehmät tuolla nuolemisellaan kuluttavat\npaljon vaatetta, mutta niitä ei voi kieltää, kun ne sen tekevät\nkiitokseksi lypsämisestä. Katsokaahan tätä minun lypsynuttuni kuvetta\nja tätä olkapäätä, miten ne ovat aivan kuluneet, vaikka nuttu on näin\nuusi.\"\n\n-- No kyllä tuommoiset maitosangolliset palkitsevat, vaikka yhdessä\nillassa menisi koko nuttu, sanoi ruustinna hymyillen. Minkä verran\nluulette olevan sitä Hopitengan maitoa?\n\n-- Siinä kymmenen litran korvilla sitä on. Tämä sanko vetää kaksitoista\nlitraa, ja vaahtoineen tämä oli laitatasana.\n\n-- Ja huomenaamunako saman verran?\n\n-- Ei juuri aivan. On se aamulypsy hieman antoisampi, mutta ei paljon.\n\n-- Siis kaksikymmentä litraa päivässä, se on todellakin läikkä.\n\n-- On se vieläkin, vaikka se on maaliskuussa kantanut. Parhaillaan\nollessa kun lypsetään neljä kertaa päivässä, saadaan siitä\nkaksikymmentäkuusikin litraa päivän osaksi.\n\n-- Onkohan tuo totta? virkkoi rovasti toisella suupielellään nauraen.\n\n-- Vallassanne on uskoa tai olla uskomatta, sanoi Hetvi hieman\nnaurahtaen ja otti taas sangon toiseen ja jakkaran toiseen käteensä ja\nystävällisesti sanoi: \"No tulepa sinä Maatikki muoriseni tänne.\nSinäkään sitä et tule tyhjin nahoin metsästä kotiin.\"\n\nKun Maatikki kuuli nimeään mainittavan, työntyi se heti savun seasta ja\npöllähti Hetvin eteen. Ja kun Hetvi istuutui jakkaralleen ja rupesi\nlypsämään, niin Maatikki rupesi nuolemaan Hetvin kuvetta juuri kuin se\nolisi kuulunut asiaan.\n\nHalmeen kyntömiehet tulivat nyt nokisina ja pölyisinä taas päästäkseen\nsaunaan puhdistautumaan. Mutta kun isäntä näki rovastin ja ruustinnan\nolevan lypsäjäin luona, niin poikkesi sinne ja rovastin luokse tultuaan\nnauraen sanoi: \"Maitopöntön vartijoiksiko nyt ovat rovasti ja ruustinna\njoutuneet?\"\n\n-- Niin on käynyt, mutta käyköön, ei sureta. On sangen mieluista nähdä\nlehmästä kerralla lähtevän niin paljon maitoa, kuin noista lähtee.\n\n-- Kyllähän niistä lähtee, myönteli isäntäkin ja hymyillen katseli\nkarjaa.\n\n-- Vaimoni tässä on tuuminut, että minun pitäisi joku lehmä ostaa\nteiltä, esimerkiksi tuo kailoposki, se näyttää kaikkein täysimmäksi\nsangon lypsävän.\n\n-- Hm. Sillä te ette tee mitään.\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- Siksi että se on paljoruokainen lehmä. Hopitenka lypsää paljon,\nmutta se ei ole hänen ansionsa, se on laitumien ansio. Kun päälle\npolven kävelevät heinikoissa ja vieläpä tuhkan voimalta kasvaneissa\nheinikoissa, niin se sieltä saa isonkin vatsansa täyteen. Ja kun se sen\nsaa verrattain vähässä ajassa täyteen, että väliin joutuu lepäämään,\nniin sen ruoan täytyy muuttua maidoksi ja vieläpä rasvaiseksi maidoksi.\nMutta jos Hopitenka vietäisiin huonommille laitumille, niin se tuskin\nsaisi elääkseen, maidosta ei puhettakaan. Tuo Heluna tuolla, tuo\nlaukkiotsainen, se lypsää melkein yhtä paljon kuin Hopitenka ja syö\ntuskin puolta vertaa.\n\n-- Möisittekö sitten tuon Helunan? Vaimoni sanoo, että hän ei lähde\ntäältä lehmättä.\n\n-- Miksikä ei. Mutta täältä ei saa Tepastoon kesällä lehmää kuin\nkymmenien penikulmien kiertomatkan kautta. On parasta se lehmän kauppa\njättää talveen. Silloin sopii valita karjasta mikä miellyttää, joko\nnuori tai vanha, tai varhain tai myöhään kantava, se on minun neuvoni.\n\n-- Taitaapa olla se sentään paras neuvo, kun on niin hankala matka\nsinne Tepastoon, myönsi rovastikin.\n\nNyt oli lehmät saatu lypsetyiksi, ja lypsäjät lähtivät raskaita\nmaitopönttöjään korennoissa kantamaan ja toisissa käsissä oli vielä\ntäydet sangot, kun pönttöihin ei kaikki maito sopinut. Ruustinnakin\nlähti maidonkantajain mukaan. Isäntä kääntyi hänkin lähtemään\nmaidonkantajain jälkeen, mutta seisahtui, kun rovasti kysyi:\n\n-- Tokko teillä kesällä käytetään lehmiä navetassa laisinkaan?\n\n-- Käytetään sateella, mutta ei kuivalla säällä. Katsokaas, tuolla tuo\nsuoja, jossa katto on kalteva neljälle taholle, on meidän kesänavetta,\njohon viedään lehmät sateella. Kun ovi vedetään kiinni, se on melkein\npimeä, Tuossa harjan huipussa on ainoa aukko, joka antaa valoa. Siitä\naukosta lentävät kaikki hyönteiset ilmaan ja lehmät jäävät rauhaan\nkuten nytkin tuossa. Katsokaas kuinka ne nyt tuossa rauhallisina\nmakaavat, kun savu on ajanut kaikki hyönteiset metsään. Ne kun siinä\nparisen tuntia märehtivät ja nukkuvat, niin sitten lähtevät yösyöntiin\nja aamulla taas kuuden aikana ovat tässä takaisin. Kyllä tuo Hopitenka\ntietää, milloin kello on kuusi niin illalla kuin aamullakin. Kun minä\naamulla nousen neljän aikaan, niin ensimmäiseksi työkseni kokoan\nlehmien jättämät lannat noihin kasoihin ja tästä suitsun pohjasta luon\ntuhan sekaan. Sama tehtävä on sitten aamiaisten aikana, kun lehmät ovat\nmenneet päiväsyöntiin. Siitä tulee paksumutaisen ojamaan lantaa\nsemmoista, että tuskin auringon alla on parempaa. Ei tarvitse panna\nkuin sen verran, että maalla näkyy, niin kaura kasvaa niin että ähkyy.\nKesänavetassa lannat sekoitetaan kuivan mudan kanssa. Siellä otetaan\nvirtsakin talteen. Täällä ne tämän maan lannoittavat virtsallaan.\nTalvella vedetään vähän mutaa, keväällä kynnetään se mullan sekaan ja\nkylvetään kaura, ja se kasvaa miestä pitkän kauran. Tällä tavalla tulee\njoka kesä yksi sarka valmiiksi lannoitettua peltoa. Nähkääs, näin\npitkältä on jo tänä kesänä tullut. Ja tässä on nyt suitsu tänä iltana,\nmutta aamulla on täällä eri paikassa, missä taas maan kamaraturpeet\npoltetaan tuhaksi. Siten se jatkuu päivä päivältä ja viimein on\nsyntynyt valtainen sarka peltoa juuri kuin pilvestä pudoten. Ei maksa\nmitään.\n\n-- Onko opintomatkailijoita koskaan käynyt täällä?\n\n-- Hm. Vai opintomatkailijoita! Minusta ei tahdo kukaan oppia, kaikki\npitävät minua paljaana työhulluna. Silloin kun tulevat ruistynnyriä,\nkahta tai kolmea tahtomaan velaksi, sanovat minua isännäksi, mutta kun\nsen ovat saaneet, sanovat minua vain Moosekseksi, sanoi isäntä ja lähti\nkävelemään kotiinpäin, missä pojat jo kilpaa juoksivat saunaan.\n\n-- Vai niin pian muuttuu ääni kellossa.\n\n-- Niin muuttuu.\n\n-- Sanokoot miksi sanovat, mutta minä sanon, että te olette ison\ntalon isäntä ettekä vain paljas Kentän Mooses. Kävin äsken teidän\nsikatarhassanne ja sen sanon, että lähellä ei ole sellaista toista, ja\nnyt olen nähnyt teidän karjanne. Olisi soma tietää, paljonko tuo karja\nyksinään antaa tuloja, puheli rovasti isännän jäljessä kävellessään.\n\n-- Kyllä se vuoden lopussa tiedetään aivan pennilleen. Viime vuonna\ntuli karjasta sikoineen viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä\nkaksi penniä jokaiselle vuoden päivälle.\n\n-- Viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä kaksi penniä. Se 365\nkertaa, sanoi rovasti ja otti povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän,\njolla kirjansa lehteen rupesi tekemään numeroita. Tuokion kuluttua\nrovasti melkein huudahtaen sanoi: \"21 396 markkaa ja 30 penniä\nvuodessa. Se on sievä summa ja täällä erämaassa! Mitä sitten, jos\nesimerkiksi tuo karja olisi vaikka Tepaston kirkonkylässä, jossa\njokainen maitolitra saataisiin myydyksi markasta litra vähintäänkin. Se\npaukahtaisi vielä eri äänellä.\"\n\n-- Sentähdenhän meillä on paljon sikoja ja vasikoita, kun ei ole mihin\npanna kermottua maitoa. Mutta tuottavat ne siatkin jotakin lopuksi.\nKolmetuhatta markkaa saatiin viime vuonnakin sianlihoilla ja tänä\nvuonna luulen saatavan enemmänkin. Ja porsaista ja liioista vasikoista\nsaadaan hyvää syömistä.\n\n-- Se on totta se, myönsi rovasti eikä jatkanut puhetta, kun näki, että\nisännällä oli kiire kylpemään.\n\nKun illallinen oli syöty, rupesi vanhasta pirtistä Antin höyläys\nkuulumaan, mistä tiedettiin, että Antti aikoo läpi yön tehdä arkkua.\nKaikki muutkin olivat tavallista virkeämpiä eikä näkynyt kukaan\nkiirehtivän yölevolleen. Toimiteltiin vain pieniä tehtäviä, mitä mikin.\nRovasti ja ruustinnakin, vaikka heillä oli huomisaamuna aikomus jo\nvarhain lähteä kotimatkalleen, illan viileydestä nauttien istuivat\nkuistin penkillä ja lukivat isännän kirjakaapista otettuja kirjoja.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nSaunajärvi oli niin tyyni, että järven takaa kuvastuvan metsän\npienimmät oksat ja yksityiset lehdetkin erotti järven pinnasta. Puitten\nlatvoilta ruusunpunainen aurinko suurena paistaa heloitti ja loi\nsilkinhienon, läpinäkyvän verhonsa järven pintaan, huoneitten\nkattoihin, puihin ja pienimpiin lehtiinkin. Järvi ei ollut koskaan\nollut houkuttelevampi kuin nyt. Isäntä oli pannut pienet saappaat\navonilkkaisiin jalkoihinsa ja paitahihasillaan avopäin ilmestyi\nkartanolle ja luhdin portaalla ompeleville tytöille sanoi: \"Tulkaapa\njoku soutamaan, viemme muutamia verkkoja tuonne virran alle, näkyvät\nkalat olevan hyvin liikkeellä järvessä.\"\n\nAnna Maria kerkesi ensimmäiseksi ja sanoi: \"Pitääpä lähteä, että\nsaadaan lohikeitto aamiaiseksi.\" Sen sanottuaan hän lähti isänsä\njälkeen rantaan.\n\nRovasti ja ruustinna syventyneinä kirjoihinsa eivät olleet tulleet\nhuomanneeksi auringon luomaa luonnon kauneutta, mutta nyt isännän\npuheen kuultuaan ruustinna heitti kirjan helmaansa ja tuli katsoneeksi\nympärilleen luontoon ja järvellekin ja huudahtaen sanoi: \"Voi miten tuo\njärvi on kaunis, emmekö saisi tulla mukaan? Ehkäpä Kaarlo osaa\nsoutaakin, ettei Anna Marian tarvitse lähteäkään.\"\n\n-- Kyllä, kun otetaan isompi vene, kuului isäntä sanovan.\n\nRovasti lähti raskain pitkin askelin rantaan päin ja varmalla tavalla\nsanoi: \"Kyllä minä soudan. Ei tarvitse Anna Marian lähteä.\"\n\n-- Kyllä minä lähden sentään. Harvoin on sarvi sokean kädessä, silloin\nsoittaa kuin saapi. Näin kiireenä kesätyön aikana saa niin vähän olla\njärvellä, että ilokseen sinne lähtee silloin kuin pääsee, sanoi Anna\nMaria ja ruustinnan rinnalla kävellä heilotti rantaan.\n\nRannassa isäntä laittoi keskelle venhettä rovastille ja ruustinnalle\nistuimet ja perän puolelle kantoi rannan töyräillä olevasta\nverkkohuoneesta puikkarilla olevia kolmen kyynärän korkuisia mustia\nverkkoja.\n\nRovasti katseli niitä ihmeissään ja sormissaan silmää osoitellen sanoi:\n\"Mitä kaloja näin harvoilla verkoilla saadaan? Näistähän menee läpi nuo\nteidän pienimmät siatkin.\" -- \"Harvoinhan se harva syöttelevi, silloin\nsuurilla kaloilla, sanotaan, ja tosi se onkin. Mutta eivät nämä lohille\nja siioille ole liian harvoja, tässä järvessä on isoja siikoja\", sanoi\nisäntä ja toi yhäkin harvempia verkkoja venheeseen. Sitten hän luki\nvenheessä olevat verkot ja sanoi itsekseen: \"Kunpahan nuo kahdeksan\nhäneen heitetään.\" Sitten isäntä katsahti järvelle, missä siellä täällä\nnäkyi isojen ja pienien kalojen väreitä ja porahtelemista ja sanoi:\n\"Kun olisi onnessa totta, niin eivät ne verkot aamulla aivan tyhjinä\nolisi.\"\n\n-- Mutta minun pitäisi päästä näkemään, minkälaisia ne kalat ovat,\njoita noin harvoilla verkoilla saadaan, sanoi rovasti.\n\n-- Ja minun pitäisi päästä mukaan, virkkoi ruustinna.\n\n-- Miksikä ei, sanoi isäntä ja alkoi työntää venhettä vesille.\n\nVenheen tultua vesivaraan isäntä kiirehti perään ja kehoitettuaan\nvieraita istumaan käänsi venheen keulan järven päätä kohti, mistä vaisu\nkosken ääni kuului kuin haudasta. Sinne lähti nyt Anna Marian soutaessa\nja isännän huovatessa vene liukumaan kuin kilvassa.\n\nRuustinna ei joutanut katsomaan yhtäälle päin, hän katseli ympäriinsä\nja ihaili: \"Ihmeellistä, miten tämä järvi on kaunis. Eihän nuo Tepaston\njärvet ole näin kauniit.\"\n\n-- Eivät olekaan, sanoi rovasti. Tepaston järvien rannoilta on\nraiskattu metsät yhdettömiin, on vain pensaita ja vaivaismännyn\nkarvaita. Täällä sen sijaan tuollaiset aarniopuut auringon\npurppuroimina, majesteetillisen komeina ja tyyninä kuvastuvat järveen.\nOn vahinko, ettei valokuvauskoneeni ole nytkään mukana.\n\n-- On todellakin vahinko. Miten somaa olisi valokuvassa nähdä tuokin\nsuuri kultaharsoinen honka, jonka on pää ylinnä kaikkia muita tuolla\nrannan töyräällä.\n\n-- Entäs tuossa nuo kultapaitaan pukeutuneet koivut ja niitten takana\nhymyilevät kuuset... Voi, voi!\n\n-- Ja niitten alla tuo ruohikkoranta, missä sorsapari uiskentelee.\nKuinka mielelläni näkisin nuokin rauhalliset linnut valokuvassa. Siitä\ntulisi suurennettuna mainio seinätaulu.\n\n-- Niin tulisi, myönteli rovasti ja rupesi katselemaan eteenpäin, mistä\nkosken ääni alkoi kuulua kovemmin ja valkeita vaahtopalloja alkoi\nilmestyä järvelle. Kohta oltiinkin lähellä rantaa, missä niemen sivua\npyörteinen virta solui järvelle. Siihen virran sivulle nyt ruvettiin\nheittämään verkkoja. Rovasti sanoi nauraen: \"Isäntä ei näy muistavan,\nmiten Pietaria neuvottiin verkonheittoon. Sen käskettiin heittää verkko\noikealle puolen venheestä.\"\n\n-- Kyllä se kala minun verkkoni löytää, jos heitän vasemmallekin\npuolen, sanoi isäntä ja venheen perässä tanakkana seisoen päästeli\npuikkarilta verkkoa sitä mukaa kuin venhe kulki eteenpäin. Ja heti\nolikin ne kahdeksan verkkoa heitetty yhteen riviin, ja lähdettiin\nkotirantaa kohti. Aurinko oli jo mennyt mailleen ja koko luonto näytti\nnukkuvan. Jokainen puun oksakin nukkui sikeintä untaan. Ainoastaan\nsiellä täällä uiskenteleva vesilintupari ja järvessä pulahteleva kala\nvalvoi. Mutta kohta saavuttiin rantaan, missä melkein puhelematta vene\nvetäistiin maalle ja sama yön uuvuttava lumous rupesi vetämään järveltä\ntulijoitakin nukkumaan.\n\nKun rovasti ja ruustinna seuraavana aamuna nousivat, oli aurinko jo\nkorkealla. Antti oli kartanolla pölkkyjen päälle asetettua arkkua\nmaalaamassa mustaksi ja lypsäjät maitopönttöineen tulivat lypsyltä.\nKalamiehetkin olivat käyneet niin varhain kalalla, että Anna Maria oli\nsieltä tultuaan kerjennyt käydä lypsyllä.\n\nKun ruustinna näki Anna Marian tulevat lypsyltä, niin iloisesti sanoi:\n\n-- No nytkö sitä lähdetään kalalle niitä suuria kaloja saamaan?\n\n-- Hohoi, kalat on saatu jo aikoja sitten, sanoi Anna Maria maitopöntön\nkorennon olkapäältään laskettuaan.\n\n-- Ettekä meitä ottaneetkaan mukaan?\n\n-- Kyllä se isä sitä hommasi, ja kävin teitä katsomassa, mutta nukuitte\nniin makean näköisesti, etten raskinut herättää, kun teillä on niin\npitkä matka tänä päivänä edessänne.\n\n-- Voi kuinka olitte paha... No tuliko niitä sitten kaloja?\n\n-- Tulihan niitä kymmenen lohta ja monta suurta siikaa, muutamia\nlahnoja ja pari haukeakin. Tulkaas tänne katsomaan, sanoi Anna Maria\nja lähti karjakeittiöön, missä emäntä oli jo pienimpiä lohia\naamiaiskeitoksi perkaamassa.\n\nNähtyään keittiön lattialla kalavasun löi ruustinna käsiään yhteen ja\nhuudahti: \"Hyvä Jumala sitä kalan paljoutta! En ikänäni ole vielä\nnähnyt tuollaista kalan määrää. Se on sentään jotakin! Meidän kylän\nkalamiehet kun tulevat kalalta, niin kahmalon täysi on sormen pituisia\nsärensinttejä ja ahvenen puikkoja.\"\n\n-- Mutta tuo yksi lohihan on suuri, miten tuo on pysynyt verkossa, ei\nsen pää sovi harvankaan verkon silmään, huomautti rovasti, joka hänkin\ntuli katsomaan kaloja.\n\n-- Se on lohi sellainen höperö, sanoi Anna Maria, että kun tuntee\nverkon vastassaan, niin alkaa heittelehtiä sinne tänne ja siten käärii\nhienon verkon eviinsä ja korvallisiinsa. Siinä ei sitten ole enää\nverkon tiheys eikä harvuus kysymyksessä. Tuokin oli kapaloinut itsensä\nverkon sisään niin että oli kotvaksi selvittelemistä, nousta motkotti\nkuin pohjahako. Venheessä vasta pemahti, kun isä alkoi päästellä\nverkosta.\n\nSiihen tuli isäntäkin ja naurusuin sanoi: \"Ettekös näe, etteivät verkot\nolleetkaan liian harvoja?\"\n\n-- Jo näen, sanoi rovasti. Sitähän tässä ihmettelen, että miten tuo\nsuurin lohi on niinkään harvoissa verkoissa pysynyt. Mutta miten se on\nmahdollista, että tämä järvi on näin kalainen ja muut tämän pitäjän\njärvet melkein kalattomia, jos ei ota lukuun niitä sormen pituisia\nsären sirrejä ja sokeita ahvenia.\n\n-- Se on tuon Lainiojoen ansio, sanoi isäntä. Tämä niinkin suuri joki\nkulkee kymmeniä penikulmia metsäisten erämaitten halki, missä rauhaa ei\nhäiritse muu kuin sääskihaukka. Isoon Petäjäiseen luullaan lohien\nnousevan aina merestä asti ja Petäjäisestä tätä jokea myöten taas\nkevättulvan aikana nousevat kuka tiennee minne asti, mutta kesällä\nkevättulvan laskettua, eivät pääse tätä järveä ylemmäksi. Meidän myllyn\npato vähän ylempänä koskessa, missä illalla käytiin, estää pääsemästä\neteenpäin. Sentähden tähän järveen kertyy niin paljon kaikenlaista\nkalaa, että tiheämmillä verkoilla ei ole tarvis koskaan ruveta\npyytämään.\n\n-- No on niitä etuja erämaassakin ja etuja sellaisia, joita moni\npaksummissa paikoissa eläjä joutuu kadehtimaan. Ja syystä kadehtiikin,\nsanoi rovasti yhä katsellessaan kalavasua ja nostellessaan kaloja,\nkoettaakseen minkä painoinen arviolta mikin oli.\n\nKun isäntä näki vierasten niin kiintyneen kaloihin, sanoi hän: \"Siitä\nsaatte, jos viitsitte kantaa, ottaa kotituliaisiksenne minkälaisen vain\nhaluatte. Vaikka tuon isoimman.\"\n\n-- Tässähän juuri mietin, että rupeaisin hieromaan kauppaa esimerkiksi\ntästä, luulen että tämä neljän tai viiden kilon välille painaa ja\npuntaripa sen tarkemmin näyttää.\n\n-- Kauppa on tehty, otatte vain matkaanne, sanoi isäntä.\n\n-- Voi, voi, kun niin kauniin kalan saamme viedä kotiin, ihaili\nruustinna.\n\n-- Olisi sentään parasta täällä perata ja kääriä hienoon tuoheen, niin\nse olisi sopivampi matkalaukkuun, huomautti emäntä ja lähti viemään\nkaloja aamiaiskeittoon.\n\n-- Se lienee parasta. Kun olisi laittaja, sanoi ruustinna.\n\n-- Kyllä minä sen laitan, jättäkää vain sinne, sanoi emäntä mennessään\nasuinkartanoon päin.\n\nEmännän jälkeen lähtivät isäntä ja vieraatkin. He tulivat Antin luokse\nkartanolle, missä tämä viimeisteli arkun maalausta.\n\n-- Se on siis valmis? sanoi rovasti Antin luokse tultuaan.\n\n-- Valmis se on, kun tuossa muutamia tunteja on, niin että kuivaa\nmaali, sanoi Antti ja hieman väsyneen näköisenä istahti pölkyn nenälle.\n\n-- Taitaa olla parasta että iltapäivällä toimittaudutaan matkaan. Yöllä\non viileämpi kantaa, sanoi isäntä.\n\n-- Siinä ajatuksessa minäkin olen kiirehtinyt tätä arkkua. Tässä maalin\nkuivanta-aikana teen jonkunmoisen hautaristin ja lähden sitä itse\nkantamaan. Hemmi, Olli-Pekka, Erkki ja Tuomas kantavat vuoroin\nruumista, isä eväskonttia.\n\n-- No niin. Mutta jaksatko sinä lähteä sitten nukkumatta? huomautti\nisäntä.\n\n-- Tokihan tuota nyt tuon verran, sanoi Antti ja vankkoja hartioitaan\nhytkäytti sanojensa mukaan.\n\n-- Te olette siis huomenna hyvissä ajoin Tepastossa, sanoi rovasti.\nMinä lähden nyt ja toimitan haudankaivajan ja sanomakellon soittajan,\njotta kaikki on valmista teidän tullessanne.\n\n-- Sitähän juuri ajattelin, että jos te ottaisitte toimittaaksenne ne\nasiat. Muutoin täytyisi minun lähteä teidän mukaanne, sanoi isäntä.\n\n-- Ei tarvitse sen vuoksi lähteä, toisti rovasti.\n\n-- Tokihan me nyt mielellämmekin sen toimitamme, toisti ruustinnakin ja\nlähti emännän jälkeen, kun näki tämän menevän karjakeittiöön. Hän\narvasi että emäntä nyt meni heidän lohtaan perkaamaan ja laittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä sanomakellot Tepaston kirkontornissa parasta aikaa\nsoivat, kun Kentän ruumissaattue saapui kirkolle. Kaksi kelloa\nmäärätyssä tahdissa vuoroin soi levittäen ympäristöönsä tuonelan\nsanomata. Mieliin käyvältä tuntui se tulijoistakin. Jokainen tunsi\nsilmiensä nurkkien kostuvan. Mutta samalla tuntui sangen juhlalliselta\ntaipaleelta tullessa jo soitolla vastaanotto.\n\nKahden aarniopetäjän väliin oli rovasti kaivattanut haudan. Rovasti ja\nruustinna olivat pyytäneet kaikki kirkonkylän laulutaitoiset henkilöt\nlukkarin johdolla laulamaan Kentän muorin haudalla, ja niin suurin osa\nkoko kirkonkylän väestä kokoontui haudan ympärille. Nähtyään\nihmisjoukon haudan ympärillä rovasti astui nyt avoimen haudan partaalle\nja piti pitkän puheen, jonka loputtua laulajat lukkarin johdolla\nneliäänisesti lauloivat virren: 'Mä että täältä erkanen.' Ja sitten\nruumista hautaan laskettaessa laulettiin: 'Vaipuos, vaivu synnyinmaasi\nhelmaan.'\n\nLaulun jälkeen alkoi haudan umpeen luonti, mutta ennenkuin kukaan\nkerkesi tarttua lapioihin, Kentän isäntä riensi haudan reunalle ja\nkahmaloillaan varovasti pudotti kolme kertaa multaa arkun päälle rinnan\nkohdalle. Kun isäntä poistui, niin kaikki pojat tekivät samalla\ntavalla.\n\nKaikki katsoivat sitä itsekseen kummeksien, mutta kun näkivät niitten\ntekevän niin tosissaan ja arvokkaalla tavalla, että siinä näkyi\nuskonnollinen merkitys, niin ei viitsinyt kukaan kysyä sen teon\nmerkitystä, salaa vain kuiskittiin toisilleen. Eräs vanha talon emäntä\nkuitenkin tiesi kuiskijoille sanoa sen merkitsevät sitä, että vainaja\nsaa keveät mullat.\n\nKun kaikki pojat olivat kahmaloillaan kolmasti heittäneet multaa\narkulle, otettiin lapiot ja täytettiin hauta kukkuroilleen. Sitten\nAntti pystytti haudan päähän ristin, johon oli aistikkaasti leikannut\nsanat: \"Tässä lepää talon vanha emäntä Maria Kovalainen.\" Sanojen alla\noli syntymä- ja kuolinvuosi ja vuosilukujen sisällä päivämäärät.\nKaiverrusten pohjat oli tarkasti mustaksi maalattu, ja kirjaimet ja\nnumerot näkyivät niin selkeinä kuin painetut ikään.\n\nKun kaikki oli valmista, laulukunta vielä lauloi: 'Mä kuljen kohti\nkuolemaa.'\n\nLaulun loputtua lähdettiin haudalta. Kellotkin kirkon tornissa\nlakkasivat soimasta. Ainoastaan aarniopetäjät pitkillä tuuheilla\noksillaan siimekseensä varjosivat haudan ja jäivät humisemaan päivän\nlenseässä tuulessa.\n\nPappilaan oli laitettu päivällispöytä kaikille laulajille ja Kentän\nruumissaattueelle. Saunajärven lohet, Saunajärven erämaan metsojen\ntäkät ja Kentän suuret juustoleivät siellä eniten huomiota herättivät.\nNiihin eivät Kentän väet koskeneet, söivät vain talon ruokia. Mutta kun\nensi kerran eläessään piti syödä pöytäveitsiä ja haarukoita\nkäyttämällä, niin tuntui kuin lapsen opettelemiselta, tuntui siltä,\nettä parempi olisi olla muualla kuin siinä pöydässä. Toisiaan silmiin\nkatsellen pojat kuitenkin muitten mukaan ottivat ruokia lautasilleen ja\nkoettivat syönnin toimessa seurata kirkonkylän ihmisten esimerkkiä.\nMutta isännällä meni aika puhellessa kirkonkylän miesten kanssa, kun\nkilpaa kyseltiin montako teillä nyt on lehmää, miten siellä lehmät\nlypsävät, montako tynnyriä on jo voita, montako on isoa sikaa,\nmontako porsasta, paljonko lampaita talvella ja miten paljon oli\nmetsään-päästön aikana, paljonko tänä kesänä halmeeseen kylvetään,\nhyväkö on ruis, paljonko kylvettiin kauraa ja ohraa, montako tynnyriä\nperunoita, montako nyt on hevosta, vieläkö iso tamma on itsellä, onko\nsillä tämänkeväistä varsaa, mitenkä kalastus on luonnistunut ja niin\nedelleen loppumattomiin. Isäntä melkein kokonaan unohti syöntinsä ja\nniin olikin syömästä päästyä kovempi nälkä kuin syömään ruvetessa. Sitä\nhän ei kuitenkaan ottanut ajatellakseen, kiirehti vain kotiinpäin\nlähtöä, kun Siuruan kylästä lainatut hevoset piti tänä iltana jouduttaa\nkotiinsa. Mutta kun sitten oli Siuruasta lähdetty kotitaipaleelle ja\npäästy kylän näkyvistä metsän suojaavalle tielle, poikkesi isäntä\ntiepuolessa olevan kuusen juurelle, laski konttinsa selästään ja sanoi:\n\"Tosi se on kun sanotaan, että kylkeen on kyläinen syönti. Ei ole\ntoviin ollut niin nälkäistä päivää kuin tämä päivä. Mutta vieläpä\ntäällä kontissa on leipää ja lohta, kyllä sitä nälkä pakenee.\"\n\n-- Oli kummittelua se syönti, mutta tämä on totta, sanoi Hemmi\ntupestaan veistä temmatessaan ja tarttuessaan paksun kyrsän laitaan.\n\n-- Tyhjän luisketta koko homma, se moinen herrassyönti, virkkoi Olli\nPekkakin kyrsästä palasta leikatessaan.\n\n-- Mutta oppineen on hyvä työtä tehdä. Niillä kirkonkyläläisillä ei\nnäkynyt menevän käsi päähän niilläkään herraskompeilla syödessä,\nliikkuivat kuin sudet puhteella.\n\n-- Nälkähän se opettaa liikkumaan, silloin kun sattuu ruokaa näkemään.\nNäyttivät niin keljun näköisiltä ne kirkonkylän talot päällepäin. Ja\nsamaa taitaa olla sisälläkin, nälkä jokapäiväinen vieras, sanoi Antti\nlevittäessään voita leipäpalasensa päälle ja leikatessaan lohen\npuoliskosta palasta.\n\n-- Sen sanon minäkin, sanoi Tuomas. Näittekö sitä lehmikarjaa tällä\npuolen kylän sillä kanervikkokankaalla? Olivat hoikkia kuin läpi pihdin\nvedettyjä ja jokaisen luunsolmun luki selästä. Ne olivat sen näköisiä,\nettä niistä ei perheen pöytä paljon valkene. Härkäkin oli hoikka kuin\nimetty kissa.\n\n-- Entäs nekin siat siellä muutamalla kujalla. Niinkuin karvakintaita,\nlikaisia, kokoon käpristyneitä kuin siimakerät, lisäsi Antti.\n\n-- Olihan siellä tien ohessa vasikoitakin muutamassa aituuksen\nkoukkelossa, niistäkin näytti päivä paistavan läpi, sanoi Erkki\nleikatessaan leivästä jo toista palasta.\n\nIsäntä ei ottanut osaa poikain keskusteluun, söi vain leipää, voita ja\nlohta ja oli hieman miettivällä päällä. Viimein kuitenkin ajatuksissaan\nsanoi: \"Mutta on niitä sentään lampaan päässä hyviäkin paloja, kuten\nsanotaan, niinkuin tuokin rovasti herrojen joukossa. Sitä saattaa\nsentään kunnioittaa ihmisenäkin eikä vain pappina. Luoja sen lienee\nlaittanut, että sen juuri tähän aikaan piti tulla meille.\"\n\n-- Vähästä se on lapsen mieli hyvä, kuten isänkin, sanoi Hemmi. Olen\nkohta neljänkymmenen vanha enkä ole tähän päivään asti isän suusta\nhyvää arvostelua herroista kuullut; aina on kuulunut, että ne ovat\nsamasta pölkystä leikeltyjä. Nyt tuo rovasti on teeskennellyt\nystävyyttä, ja isä uskoo paljasta hyvää eikä muista, että kissa osaa\nkätkeä kyntensä.\n\n-- Älä puhu syntiä, sanoi isäntä. Teeskentelijän suusta ei lähde\nsellaiset sanat kuin äskenkin haudalla. Siihen uskoon kuolen. Silloin\nkestikievari-ajoilla, joita aina muistan, olivat papit kuten muutkin,\njuoppoja renttuja, jalkavaimojen miehiä, mutta nyt saattaa olla toisin.\nAinakin tämän rovastimme laita on toinen, vieläpä monen muunkin.\n\n-- Aikapa hänen näyttää, sanoi Olli Pekka. Olihan tuo pappi sekin minun\nrippikoulupappini Perttu Kekmani. Senkin vaalisaarnassaan kuului\nitkettäneen kuulijoitaan, mutta ei kulunut monta vuotta, kun koko\nkirkonkylä oli täynnä sen jalkavaimoja kuin Vilkkilän kissoja, ja\npiru-Pertuksihan sitä karahteerattiinkin. Kun tuli täällä aivan pilkan\nesineeksi, niin haki Suhnajärvelle ja pääsi myöskin rovastiksi ja\nrovastina kuoli kuin mies. Tästä meidän rovastista tuota ei muuta pahaa\nole kuulunut kuin että saatavansa perii aivan luita myöten.\n\n-- Mutta se ei ole sen pahemmasti kuin oikein, sanoi isäntä jäykästi.\nKaikkienhan tässä maailmassa pitää saatavansa saada. Eipähän tuo\nnäistäkään hautaustoimista ottanut mitään, vaikka toimitti\nsanomakellojen soiton ja haudan kaivamisen ja lieneekö vielä niillekin\nlaulajille pitänyt maksaa muuta kuin ne päivälliset... En tiedä muuta\nsanoa, kuin että soman muiston jätti se hautaustilaisuus mieleen.\nPuhutaan aina kunnialla hautaamisesta, johon kuuluu, että joku matka\nkannetaan ruumista virttä laulaen ja kelloja soittaen, mutta se on\nkylmää hommaa tähän verraten...\n\n-- Kyllä minäkin sentään ikäni tulen muistamaan muorin hautausta, sanoi\nOlli Pekka.\n\n-- Samat sanat sanon minäkin, sanoi Erkki.\n\n-- Samat sanat, virkkoi Antti.\n\n-- Samat sanat, myönsi Tuomaskin. Tuntuu somalta palata kotiin, kun\ntietää, missä se muori on. Jätti niin elävän kuvan se rovastin puhe.\n\nHemmi ei toisten poikain puheeseen sanonut mitään, pisti vain puukkonsa\ntuppeensa ja viimeistä palaansa pureskellen nousi istualtaan toisille\nmerkiksi, että on jouduttava tielle. Toiset eivät kuitenkaan kesken\nlopettaneet syöntiään, vaan leikkasivat vielä viipaleen leipää ja\nlevittivät voita päälle. Tällä aikaa Hemmi siellä seisoskellessaan\nmelkein kuin itselleen sanoi: \"Kun tuo rovasti nyt olisi vielä\nhautauskustannukset perinyt! Viikon päivät pataroivat kuin porsaat\nhalmeessa.\"\n\n-- Mutta kuokkivathan ne ruokansa edestä, sanoi Olli-Pekka nauraen ja\nhyppäsi ylös juuri kuin tahtoakseen lopettaa siitä puheen.\n\nSiihen loppuikin keskustelu. Kaikki pistivät veitsensä tuppeen, panivat\nruokien tähteet konttiin ja jouduttautuivat tielle.\n\nTuomas, pojista nuorin, viskasi kontin selkäänsä ja jouduttautuessaan\netumaiseksi sanoi:\n\n-- Neljä tuntia enää, niin ollaan Saunajärvellä. Tuomaan jälkeen\nkiirehtivät toisetkin ja kohta näkyikin kuusimiehinen matkue tien\naukkoon pakenevana ryhmänä. Saunajärven rantaan tullessa oli aurinko jo\nlaskeutunut. Yön tyynessä rauhassa nuokkui luonto. Järven pintakin oli\nsileä kuin lasi, mutta pinnasta noin puolen sylen korkealla leijui yli\njärven sinisen harmaa ohut savukerros kuin läpinäkyvä harso. Rantaan\ntultua Tuomas heitti konttinsa veneen keulaan ja paitansa hihalla\npyyhkäisi otsaltaan ihan virtana valuvaa hikeä ja sanoi: \"Ovat kai toki\nlämmittäneet saunan, että päästään kylpemään. Mutta huomenna sataa, kun\nsaunan savu tuonlaiseksi vaipaksi on laskeutunut järvelle ja jopa\ntuolta idän rannalta lienteen laita näkyykin.\"\n\n-- Mutta ei tuo ole saunan savua. Hyi mitenkä se haisee! Ettekö tunne\ntuota käryä, sanoi Antti hikeä otsaltaan pyyhkiessään.\n\n-- Mitä tuo todellakin on?\n\n-- Mikä todellakin on palamassa?\n\n-- Mitä tuo on? kuului kaikkien poikien suusta kummeksivia kysymyksiä.\n\nMutta vanha isäntä hänkin pyyhki hikeä otsaltaan ja matalalla äänellä\nsanoi: \"Ettekö arvaa, mitä tuo savu on?\"\n\n-- Emme, oli poikain yhteinen vastaus.\n\n-- Ovat äidin vuodeoljet tuoneet tuonne ja pystyttäneet palamaan.\nTuolta näyttää tuon lengon petäjän juurelta savu kitkuavan. Olisi\nkäytävä kaikki rippeet keräilemässä palamaan, jottei jäisi mitään\nilkeille ihmisille taikakaluiksi.\n\nPojat eivät odottaneet toista käskyä, vaan lähtivät kilpaa juoksemaan\npaikalle.\n\nIsä oli oikein arvannut. Kotimiehet olivat sinne kuljettaneet muorin\nkuolinvaatteet sänkyineen päivineen. Olivat kuivista hongista tehneet\nrovion, johon oli pantu sänky ja sängyssä kaikki kuollessa sekä\nvuoteina että yllä olleet vaatteet palamaan. Sänky oli palanut hiiliksi\nja kekäleiksi, niin että yksi jalka oli jäänyt palamatta, mutta\nvillavaatteet ja iso höyhentyyny kytivät ja levittivät kitkerää käryä.\n\nPojat keräsivät nyt hiillokseen ja kytevien vaatteitten päälle kaikki\ntulisijan laiteille jääneet honkahalkojen palaset ja sängyn jalan,\njotka rupesivat siinä palaa liekottelemaan. Kotirantaan tullessakin\nnäkyi järven yli kuin kalamiehen nuotiotuli.\n\nKotona oli savun käry tunkeutunut huoneisiinkin ja oli kotolaisiin\ntehnyt aivan kaamean vaikutuksen, niin että jokaisessa vähänkin\nhämärässä kolkassa luulivat kamalan peikon irvistelevän. Sentähden nyt\nkaikki riemuissaan juoksivat rantaan tulijoita vastaan ja teki mieli\nihan halailla tulijoita, vaikka ei kuitenkaan viitsitty sitä tehdä.\nEivät tulijatkaan tahtoneet tietää mistään muusta, kun kuulivat saunan\nolevan valmiina kylvettäväksi. He työntyivät suoraa päätä sinne. Kohta\nrupesikin kiukaan kohina ja vastojen vinha läiske kuulumaan saunasta.\nKun kaikki olivat kylpeneet ja iltaset syöty ja syödessä kerrottu\nkirkkoretken tapahtumat, tuntui siltä, että huoneista oli katkera savun\nhaju kokonaan puhdistunut ja häipynyt se peloittava tyhjyys; järven\ntakana liekehtivä tulikin oli riittynyt tuhkiinsa. Kaikilla tuntui olo\nhyvältä ja pois menneen muorin puhdas kuva sieluissa laskeutuivat\nkaikki yönsä lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun helteisenä päivänä oli Kentän väki halmerukiin leikkuussa.\nAinoastaan emäntä oli kotona Hetvin lasten kanssa, kun rovasti ja\nruustinna palvelijansa kanssa tulivat vaaraimia poimimaan. Rovastilla\noli nyt valokuvauskone mukanaan. Hän kiirehti nyt halmeelle ottamaan\nkuvia leikkuuväestä työssä. Mutta matkalla halmeelle mennessään hän\nhuomasi Nellan varsoineen olevan pitkästä ruuhestaan kauroja syömässä,\notti siitä kuvan ja vähän matkaa mentyään huomasi talon lehmikarjan\nolevan vaaran alla purolla juomassa, ja otti siitäkin kuvan. Hän joutui\nkuitenkin halmeelle, ennenkuin väki kerkesi työstään lähteä\npäivälliselle. Tervehdittyään väkeä rovasti asetti nyt koneensa siten,\nettä koko väki tuli kuvassa näkymään ja otti kuvan juuri silloin, kun\nkaikki olivat työssään käsinä, mikä leikkasi kuuruisissaan rukiin\nrintuuksessa, mikä nosti täyttä pivousta, mikä sitoi lyhdettä, mikä\nkantoi lyhdettään lyhdeläjään. Ukko Mooses avopäin teki kuhilaita ja\ntuli kuvassa hikiotsaisena näkymään keskitekoiseen kuhilaaseensa\nlyhdettä pystyttämässä. Kun kuva oli otettu, keräytyivät kaikki koneen\nluokse näkemään sitä kummallista laitosta ja kyselemään, saavatko he\nkoskaan nähdä sitä nyt otettua kuvaa. Mutta kun rovasti sanoi antavansa\nkahden viikon perästä yhden kappaleen kaikista kuvista, mitä hän täällä\notti, niin väki kiirehti hyvillään leikkuuksensa rintuukseen. Leikkuun\nolikin kiire, sillä ruis jo pyrki karisemaan, vaikka ei ollut\npuoltakaan vielä leikattu. Kun halmeella ei mitään muuta merkillistä\nollut, niin rovastikin lähti koneineen taloon, missä otti kuvia talosta\neri puolilta ja sikatarhasta sikoineen ja vasikkatarhasta vasikkoineen,\nsilloin kuin ne olivat ruuhestaan juomassa. Ja sitten iltapäivällä, kun\nlehmiä oltiin suitsusavulla lypsämässä, rovasti otti kuvan ja samoin\niltasella, kun miehet olivat tulleet saunasta ja palavissaan istuivat\nrannan töyräällä. Mutta sitten kun kaikki väki oli lopettanut päivän\ntehtävänsä ja kokoontunut pirttiin illallisen syöntiä varten, niin\nrovasti toi sisältä kullanvärisiin puitteisiin sovitetun taulun ja\nystävällisesti hymyillen sanoi: \"Tässä on kuva muorin hautakummusta.\nEhkäpä teistä on hauska sitä nähdä.\" Silloin nuoret kaikki kavahtivat\nseisaalleen kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi ja jokainen kiirehti sitä\nrovastin kädestä ottamaan, mutta rovasti ojensi sen kuitenkin\nisännälle, joka pöydän päässä hartiansa seinään nojaten istui ja\nodotteli iltaisruokien tuojia.\n\nEi sitä kuvaa kuitenkaan isännällä ollut rauhaa katsella, kymmenet\nkädet olivat ottamassa ja syntyi hälinä: \"Annahan minäkin, annahan\nminäkin, annahan minäkin katson.\" Kun kaikki nuoret olivat kokoutuneet\nkarsinalasin luokse kuvaa katsomaan, paitsi Hetvi, joka emännän kanssa\nkantoi iltasruokia pöydälle, niin rovasti istui isännän luokse penkille\nja juuri kuin ajan kuluksi sanoi: \"Ainoastaan sen yhden touon te siitä\nhalmeesta saatte, se kun jää ahoksi niin pian kuin lyhteenne korjaatte\npois.\"\n\n-- Niinhän se jää, virkkoi isäntä tyynesti. Ei siihen kylvetä mitään\nuutta toukoa, mutta kyllä siitä sentään viljaa saadaan lähes kymmenen\nvuotta ja vähitellen enempikin. Parina kesänä, vieläpä kolmantenakin,\nniitetään siitä nurmia, ja ne ovatkin nurmenpäiväisiä, tuhkan ja\nlahoavien lehtipuun kantojen voimalla kasvaneita. Ne ne navetassa\nmuuttuvatkin maidoksi. Sitten se aho jää karjan laitumeksi ja parempaa\nlaidunta en usko löytyvän tämän auringon alta. Sitten se vuosikymmenen\nkuluessa työntää vesoja ja alkaa muuttua metsäksi, mutta kasvaa\nvieläkin hienoa heinää, jota elukat vaihtoruuakseen syövät, kun\nkyllästyvät nuorten ahojen väkeviin nurmiin. Sillä tavalla me niistä\nhalmeistamme saamme viljaa kymmeniä vuosia, siksi kunnes parinkymmenen\nvuoden kuluessa metsä on kasvanut niin suureksi, että voidaan taas\nhakata kaskeksi.\n\n-- Parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan siis tuo nykyinen rukiinsänki\nhakata uudeksi kaskeksi?\n\n-- Voidaan. Toisen kerran leikkaamme ruista tässä talossa ollessamme\ntuosta nykyisestä halmeesta ja se kerta kerralla vain maa vahvoo sekä\ntoukoa että sen jälkeen heinää ja heinän jälkeen metsää kasvamaan. En\nusko, että tässä vaarassa on leppää silloin nähty, kuin vanhan vihan\naikana ovat sieltä Tepaston isosta Penttilästä asukkaat tulleet ja\nalkaneet viljellä halmetta. Hongikot ja kuusikot ne ovat näissäkin\nvaaroissa silloin seisoneet, mutta kyllä näissä nyt on lepikoita ja\nkaksi- ja kolmikesäisissä ahoissa vaaraimia. Niitä on siellä nytkin,\nvaikka laivan lastin poimisi.\n\n-- Vai vaikka laivan lasti vaaraimia. Sitä vartenhan vaimoni tänne\npalvelijan kanssa tulikin, mutta missä ne nyt ovat, kun ei näy missään.\n\n-- Kuuluvat menneen soutelemaan.\n\n-- Vai isosta Penttilästä tänne ovat tulleet asukkaat -- ne ovat\narvattavasti paenneet vainovenäläistä.\n\n-- Paenneet ne ovat. Venäläiset ovat polttaneet ja raiskanneet koko\nTepaston kylän, murhanneet ihmiset, tappaneet ja syöneet eläimet. Yksi\nlehmä on kertoman mukaan ollut niilläkin, jotka tähän ovat asettuneet.\nSen ovat sitoneet puuhun ja järven rannalta leikanneet heiniä eteen.\nSitten sitä on ruvettu tekemään huonetta ihmisille ja eläimille ja\njärvestä pyytämään kaloja ja petäjistä kuorimaan kuoria leiväksi.\nKontissa on tuotu jyviä, mutta niitä ei ole syöty, on hakattu kaski ja\nmuutamien viikkojen perästä poltettu ja kylvetty. Niin kerrotaan.\n\n-- Mutta miten ihmeen tavalla ne tänne ovat osanneet ja esimerkiksi\nlehmän kanssa päässeet?\n\n-- Ne sen ajan miehet ovat metsästäneet niin laajalti.\nMetsästysretkillään lienevät keksineet tämän vaaran. Ja lehmän ne ovat\nsaaneet kiertelemällä tuolta Humpinmäen ja Särämän selkäsien kautta.\nTässä joessa tuolla alempana on matala koski, josta vyötäisiään myöten\nkahlaamalla pääsee kesäveden aikana yli. Luultavasti ovat siitä tulleet\nlehmän kanssa tälle puolen noitten vesien. Täällä, jos missään, ne\ntosiaan ovat säilyneet venäläisiltä.\n\n-- Täällä ne ovat säilyneet. Täältä ei kuulu lehmän ammunta eikä kukon\nääni eikä koiran haukunta sinne, mistä ne venäläiset ovat kulkeneet.\nSillä tavallahan ne ovat kaukaiset erämaat tulleet asutuiksi.\nPakolaisten on täytynyt päästä niin kauas venäläisten tietyistä\npaikoista, että lehmän, kukon ja koiran ääni ei ole kuulunut. Niitten\nkuuluvilla ei ole ollut rauhassa.\n\n-- Ne ovat olleet todellisia pakolaisia ja pakolainenhan täällä\ntavallaan tekin olette, kuten itse olette kertonut, sanoi rovasti\nnaurusuin.\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Mutta teidän lehmienne ammunta, kukkojen laulu ja koirien haukunta\nolisi kuitenkin saanut kuulua kyläisiinkin kyliin -- se ei suinkaan\nolisi ollut vaarallista.\n\n-- Eihän täällä aivan salaa ole oltu, on tänne pilkotettu tiekin saanut\nolla. Silloin vihan aikana ei piilopirtilleen saanut pilkotella\ntietäkään eikä edes kulkea samaa jälkeä kahta kertaa.\n\n-- Mutta tämä pakoretki on teille nähtävästi ollut onnellinen sattuma.\nTuskin teille Honkaniemessä olisi tämmöistä taloa koskaan tullut.\n\n-- Ei olisikaan, ei ole siinä niitä edellytyksiä.\n\n-- Mutta nythän teille täällä vasta oikein päivä valkenee, kuten\nlienette sanomalehdistä huomannut, ovat eduskunta ja hallitus\npäättäneet tämän kauan puhutun Jonkereen rautatien panna tekeille ja\nsaada kahdessa vuodessa valmiiksi. Se kuuluu Jonkereesta Virin kylän ja\nSarkasen kautta tulevan tänne ja tästä tämän puolen Siuruasta menevän\nsuoraan Repokantaan ja Pehmukselle. Ne Tepaston järvet, Tynkäjärvi ja\nKaatrajärvi kun ulottavat lahtensa niin pitkälle tännepäin, niin\nTepaston kirkonkylän täytyy jäädä syrjään, mutta tästä se rata voi\ntulla hyvinkin likeltä menemään. Silloin teillä on kotona maidon ja\nvoin ostajat. Ja vieläpä lohillakin on varmaan kymmenkertainen hinta\nnykyiseen verraten. Ja monta muuta etua se rautatie tuo tullessaan.\n\n-- Se rautatie minua enemmän peloittaa kuin haluttaa, sanoi isäntä\nvakavasti, laski sitten vasemman kätensä kyynärpään pöytään ja\nkorvallisensa varasi kämmeneensä. Kasvoissa näkyi vakava ilme.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- En tiedä itsekään. Lienee sentähden, että kun sen päivän edellisenä\nyönä, jonka aamuna posti toi tiedon siitä rautatien rakentamisesta,\nnäin niin kamalaa unta, että kyyneleet olivat silmieni nurkissa\nherätessäni, ja iloitsin oikein sydämeni pohjasta, kun herättyäni näin,\nettä se oli unta. En koko yönä enää saanut unta, tuntui siltä, että se\nkerran toteutuu ja uskon nytkin, että se kerran toteutuu, missä\nmuodossa toteutuneekin.\n\n-- Minkälaista se sitten oli?\n\n-- Olipahan vain muutamanlaista. Se rautatie oli olevinaan ja juna\ntuolta Jonkereesta päin tulevinaan jyristen kuin julmin ukkosen ilma,\nniin että puut metsässä kaatuilivat sen voimasta. Minut se rautatie\nsaartoi sellaiseen asemaan, että en päässyt mihinkään, ja kun juna oli\nmennyt ohi, niin huomasin olevani melkein alastomana. Värisin vilusta,\nkun kävi pohjoisesta kylmä pakkastuuli, joka myötäänsä koveni.\nSamanlaisia näin paljon muitakin, alastomia ja vilusta väriseviä.\nJoukossa näin joitakin komeita, susiturkkipäällisiä lihavia herroja\nhäärivän tavattomassa kiireessä, mutta ne eivät olleet näkevinäänkään\nparemmin minua kuin toisiakaan väriseviä. Minulle tuli kova hätä, kun\nen nähnyt mitään pelastuksen tietä. Viimein näin kaukaa tuon Martan ja\nluulin sen keksivän jotain hätään, mutta samassa toki heräsin.\n\n-- Olipa se sentään kummallista unta. Mutta sanotaanhan, että unet ovat\nöitä myöten ja näkijät unien jäljessä. Saattaahan se olla vain unta,\njolla ei ole mitään merkitystä.\n\n-- Ei se minulla pateetta mene. Minä olen äidiltäni perinyt sen, että\nmerkilliset unet aina toteutuvat. Äitini oli tarkka unilleen. Se\nennusti monelle aina tapahtumia kuukausia, jopa vuosiakin ennen. Se\ntapa pysyi sillä viimeiseen asti. Ettekös muista, miten hän silloin\nkesällä viimeisinä elämänsä päivinä sanoi kuoleman tulleen rovastin\nmuodossa häntä noutamaan.\n\n-- Niin, niin! Nyt minä ymmärrän. Se oli sitä, että minä jouduin\nvalmistamaan tietä ja näkemään hänen viimeisen hengenvetonsa. Kuinka\nihmeellistä! En ilman teidän puhettanne olisi sitä muorin kummallista\nkohtaamista ymmärtänyt.\n\n-- Niin se oli äiti vielä satavuotisenakin tarkka unilleen ja minulla\nse on tahtonut seurata sama taipumus.\n\n-- No, mutta ruumiillisesti te ette mitenkään voi niin alastomaksi\ntulla, kuin unessanne olitte. Jos se uni jotakin merkinnee, niin se voi\nmerkitä henkistä alastomuutta ja henkistä hätää, mutta eihän siihenkään\nhätään tarvitse hukkua. Ja olihan tyttärenne jo tulemassa, ja häneltä\ntoivoitte apua. Ja niin se onkin. Suurimmassa hädässäkin voi ruveta\nnäkymään pelastuksen tie.\n\n-- Miten sitten lienee. Missä muodossa se uni toteutuneekin, mutta\ntoteutumatta se ei jää, siitä olen varma, sanoi isäntä ja siirtyi\nillallispöytäänsä, kun näki ruuan olevan pöydässä. Kaikki muutkin\nlopettivat kuvan katselemisen ja kiirehtivät pöydän ympärille\npaikoilleen.\n\nSilloin rovasti nouti salista sen kolmijalkaisen valokuvaustelineensä\nkoneineen ja pystytti sen karsinanlattialle vähän viistoon pöydästä,\njotta eivät jäisi toiset toisten varjoon.\n\nKaikki rupesivat iloisesti nauramaan sitä hommaa, mutta tottelivat, kun\nrovasti sanoi: \"Älkää nyt naurako, muutoin tästä kuvasta tulee pelkkää\nilvettä. Syökää vain totisina tänne katsomatta. Mutta silloin kun minä\nvirkan, niin olkaa muutama silmänräpäys vakavina yhdessä kohti\nliikahtamatta.\"\n\nRovasti sai nyt koneensa kuntoon ja virkkoi:\n\n-- Nyt silmänräpäys vakavina.\n\nSilloin kaikki asettuivat vakaviksi kuin kiveen hakatut kuvat, mutta\nsamassa rovasti huilautti kädellään ja tyytyväinen hymy kasvoissaan\nsanoi: \"Hyvä on!\"\n\nKuvassa tulivatkin nyt kaikki näkymään, mikä paksusta leivästä\nleikkaamassa palasta, mikä leikkaamassa lohen puoliskosta viipaletta,\nmikä työntämässä viililusikkaa suuhunsa, mikä levittämässä voita\nleipäpalasensa päälle, mikä haukkaamassa voileipäänsä, mikä lusikka\nkädessä pureskelemassa palaansa. Koneeseen päin ei katsonut kukaan muu\nkuin viilileukainen pieni Mooses ja Hetvin sylissä istuva punaposkinen\nMatti.\n\nRuustinna tuli palvelijansa kanssa soutelemasta ja rovastikin poistui\nkoneineen pirtistä.\n\nSeuraavana aamuna ruustinna nousi tavallista aikaisemmin joutuakseen\nvaaraimien poimintaan, mutta huomatessaan, että talonväki oli mennyt\nleikkuumaalleen niin tarkoin, että emäntä vain oli lasten kanssa\nkotona, ruustinna pani palvelijansa emännälle avuksi lehmiä lypsämään\nja itse jäi lasten silmäksi kotiin. Vasta kun aamiainen oli syöty,\nrupesi ruustinna emännältä kyselemään jotakin kiulua itselleen ja\ntoista palvelijalleen. Emäntä toimittikin heille puhtaat puukiulut ja\nsanoi: \"Teillä pitää sitäpaitsi olla mukana saavi, johon niitä\npoiminastioistanne aina tyhjennätte ja jolla sitten kannatte kotiin.\"\n\n-- Saavi! huudahti ruustinna. Ettäkö me saisimme tänä päivänä enemmän\npoimineeksi kuin nämä kiulut täyteen?\n\n-- Te ette sitten mihinkään kykene, jos ette ennen päivällistä saa\ntuota saavia täyteen. Ei muuta kuin saavi ja korento mukaan, sanoi\nemäntä ja osoitti astialuhdin portaalla syrjällään olevaa saavia.\n\n-- Otetaan sitten saavi mukaan, eihän se ääriään itke, jos emme täyteen\nsaisikaan, sanoi ruustinna ja otti palvelijain kädestä kiulun ja käski\ntytön ottaa saavin ja korennon mukaan. Palvelija pistikin korennon\nsaavin korviin, nosti sen reippaasti olalleen ja lähti pellonpiennarta\nmenemään sinnepäin, missä kuuli marjapaikan olevan. Ruustinna kiiruhti\nkiulu kumpaisessakin kädessä palvelijan jälkeen. Rovastilla oli aikomus\nlähteä järven rannoilta kuvia ottamaan, mutta kun hän kuuli sen\nmarjapaikan olevan niin hyvän, otti valokuvauskoneensa ja lähti\npuolijuoksua menemään toisten menijäin jälkeen. Emäntä vielä huusi\nmarjamiehille, että kuten illalla jo oli puhe, piti mennä leikkuuväen\nluokse, joka neuvoo heidät parhaisiin marjapaikkoihin.\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasi ruustinna ja mennä huntosti kynttä kantta\npalvelijan perässä. Ja kun rovasti tapasi menijät, niin ruustinna\nhuomautti:\n\n-- Sinullakin, Kaarlo, pitäisi olla astia, johon poimisit.\n\n-- Kyllä minä jaksan syödäkin saaliini, olen siksi kömpelö marjain\npoimija.\n\n-- Sinä taidat sitten syödä meidänkin saaliimme. Taitaa toteutua\nsananparsi, ettei pidä lähteä herrain kanssa marjaan, ne syövät marjat\nja repivät tuohiset.\n\n-- Siitäpähän tuon senkin näkee, sanoi rovasti ja pitkin askelin\nkävellä lotmi ruustinnan rinnalla.\n\nMarjamiehet olivat päässeet marjapaikoilleen, missä lukemattomat\nvaarainpensaat silmänkantamiin hohtivat ruusunpunaisina kypsistä\nmarjoista ja varret notkuivat marjojen painosta. Sen nähtyään ruustinna\nlöi käsiään yhteen ja riemuissaan huudahti:\n\n-- Hyvät ihmiset tuota marjan paljoutta, mikä ihmeellinen näköala.\n\nPalvelijakin heitettyään saavin olaitaan sanoi iloisesti: \"On nyt\nsyömistä eikä makaamista.\" Sen sanottuaan hän koppasi kiulunsa ja alkoi\npoimia juuri kuin kilvan näyttääkseen kenellä ensiksi on astia täynnä.\nSamassa ruustinnakin kiiruhti toisen pensaan luokse ja kohta pensaissa\nrupesivatkin varret kevenemään marjojen painosta, mutta toiset\nsamanlaiset pensaat vierellä ja edessä odottivat raskaiden kuormiensa\nvapauttajia.\n\nRovasti valokuvauskoneineen meni kauemmaksi keskelle ahoa, mihin näkyi\nmonia kymmeniä pensaita, joissa oli monta sataa vartta aina pensaassa.\nSiitä rovasti otti valokuvan. Kuvassa tulivat likimmäiset pensaat\nnäkymään marjojen painosta sujuvine varsineen ja yksityisine\nmarjoineenkin, mutta kauempaa tulivat näkymään vain pensaat marjain\npunertamine väreineen.\n\nSen tehtyään rovasti palasi koneineen poimijain luokse ja rupesi kaksin\nkäsin poimimaan suurimpia vaaraimia ja ammentamaan ruustinnan kiuluun,\njoka vähän väliä piti käydä tyhjentämässä saaviin. Sekin ennen puolta\npäivää tuli kukkuroilleen täyteen.\n\nRuustinna lähti palvelijoineen nyt vaarainsaavia viemään kotiin, mutta\nrovasti poikkesi leikkuumiesten luokse näkemään kaunista uhkeaa toukoa.\n\nIhmeissään nyt rovasti isännän kuhilastaessa katseli lyhteen latvoja ja\nniitten suurijyväisiä, täyteläisiä tähkiä ja sanoi: \"En elämässäni ole\nnähnyt tällaista ruista. Tavallisessa rukiissahan on neljä jyväriviä\naina tähkässä, mutta tässä on kuusi ja niin täysiä, että jyvät ovat\nihan pystyssä ja aivan kikaraisillaan.\"\n\n-- Ei sitä koskaan näekään pellossa sellaista ruista kuin halmeessa,\nsanoi isäntä hiki päässä kiireimmiten pystyttäessään raskaita pitkiä\nlyhteitä kuhilaaseen.\n\n-- Paljonko nyt luulette lähtevän tästä halmeesta viljaa, kun tämä on\nnäin täysiteräistä?\n\n-- Vähintään sataviisikymmentä tynnyriä. Tästä lähtee runsaasti tynnyri\nsadasta lyhteestä ja nyt on jo kahdeksantuhatta lyhdettä leikattu ja\nmelkein puoli on vielä leikkaamatta.\n\n-- Voi sitä elon paljoutta ja se tulee ihan tuolta metsästä. Siunattuna\ntyön palkkiona vain... Ja tulevana kesänä teillä taas on samanlainen\nhalme.\n\n-- Jos Jumalasta on myötiä, niin on samanlainen ja vielä vähän isompi,\nvirkkoi isäntä tyytyväisesti.\n\n-- Ja kolmantena kesänäkö tässä on taas tuommoinen vaaraimikko kuin\ntuollakin. Voi ihmeellistä Jumalan kaunistamaa vainiota, mikä siellä\non, kun näkyy silmänkantomatka vaaran rinnettä, jossa vaaraimien väri\non pohjavärinä ja vihantain varsien lehdet eivät kykene peittämään sitä\nmarjojen paljoutta.\n\n-- Kolmantena ja neljäntenä kesänä tässä on samanlainen vaaraimikko.\nKatsokaas, tuolla sängen juuressa myötään näkyy vaaraimen taimia ja\nmuutamat ovat jo niin pitkiä, että katkeavat leikatessa lyhteeseen.\nKatsokaas, täällä lyhteen tyvessä näkyy vaaraimen varsien latvoja.\n\n-- Niin todellakin on... Mutta tuonneko jää tuo vaarainten paljous\npoimimatta?\n\n-- Suurin osa niitä jää. Tässä kun rukiit saadaan kuhilaalle, niin\njonakuna päivänä pari tai kolme tynnyriä pannaan säilöön, mutta se ei\npaljoa vähennä, kun niitä on monta muuta ahoa täynnä eikä ainoastaan\nse, mistä nyt olette poimineet. Johan eilen illalla sanoin, että niitä\nsaa vaikka laivan lastin, kun vain on poimijoita.\n\n-- Luulin sananne leikiksi, mutta nyt uskon, kun näin sen vaaraimikon\nja kun siihen lienee monta muuta ahoa lisäksi.\n\n-- On niitä monta muuta ahoa. Vanhemmissa ahoissa, joissa alkaa vesakko\nkohota suojaksi, ne joutuvat myöhempään, niin että vasta tulevan viikon\nperästä ovat parhaillaan ja silloin mekin leikkuulta joudumme niitä\nottamaan. Tällä aholla, mistä te nyt poimitte, ovat silloin marjat jo\nvanhentuneet ja karisseet maahan.\n\n-- On ihan synti, että tuommoinen luonnon lahjoittama viljan paljous\njoutuu ottajain puutteessa karisemaan maahan. Mutta sen uskon, kunhan\nrautatie joutuu tänne ja ilmestyy ottajia, eivät varmaan silloin jouda\njäämään metsän ja maan hyväksi.\n\nIsäntä puistalti suortuvaista päätään ja matalalla äänellä sanoi:\n\n-- En tahdo kuulla enkä tietää mitään siitä rautatiestä.\n\nRovastikaan ei tahtonut jatkaa puhetta rautatiestä ja varsin\nkääntääkseen puheen toisaalle sanoi:\n\n-- Mutta sallisitteko noita vaaraimia poimittavan, jos esimerkiksi\ntulisi joku tai jotkut sieltä meidän kylästämme niitä poimimaan, kun\nniitä ei siellä saa nähdäkseenkään, sitä vähemmän maistellakseen.\n\n-- Aivan mielelläni. Jättäisin vain itselle yhden ahon, jota en antaisi\nvierasten poimia.\n\nRovasti punalti päätään ihastuksesta ja sanoi: \"Totta tosiaan! Minä kun\nlähden täältä huomisaamuna kotiin, niin uskon, että ylihuomenen\nylihuomenna täällä on jo uusia vaaraimen poimijoita.\"\n\n-- Mutta mihinkä ne niitä täällä panisivat. Mukanaan sieltä eivät voi\ntuoda astioita ja meillä ei ole mistä antaa. Neljä tynnyriä täytettiin\nlakoilla ja neljä on tyhjää, joista yksi on varattu teille, ja kolme\ntarvitaan itselle.\n\n-- Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon\nkuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä\nmukanaan kotiinsa.\n\n-- Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta\nkuhilasta.\n\nRovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan\nedessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä\nsyntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille,\nvaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen\nedessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin\ntarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva.\nVaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä\nkasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on\nmahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan\nkoskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja\nterveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän\nkuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän\nlähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien\nkeitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti,\nettä sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia,\njotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä.\nSeuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä\naamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.\n\n-- Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti\nkiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi\ntuomaan saavia.\n\nSeuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia\nja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin\nvietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin\nkaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa\nlähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä\nrannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja\nkun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin,\notti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen\njärven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen\nvuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:\n\n-- Tästä tulee ihmeen soma kuva.\n\n-- Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle,\nHetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen\nsuurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen\nkamarini seinällä, sanoi ruustinna.\n\n-- Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu,\nsanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä\nkuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen\nsilkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan,\nhän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan.\nKerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe\nensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat\nkahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas\nennenkuin kokonaan kuolivat.\n\nTalonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien\nnousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan\nmennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu\nillallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan.\nRuustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta\nakkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva\nhohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna\nistui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen\nvoileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli\nhuoneen kasveja ja sanoi: \"Miksikähän minä en siellä kotona saa\ntuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo,\nnoita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin\nsivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa.\nKatsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.\"\n\n-- Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä\nmetsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua\nviiliä.\n\n-- Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä\nkäpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan\nnäköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne\nitsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja\nsaman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään\npellossa.\n\n-- Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.\n\nKun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi\nhän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään\nviiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta,\nkun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja\najatelleet: \"Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme\nviilistä.\"\n\nRovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä\npäästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa\naivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin\nnukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen,\nmuorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa\nkatseli sitä ja mielessään tuskitteli: \"Voi voi, kun en saanut\nseppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla\nyksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus:\n'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut...\nNo, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja\nsitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin\nmenen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.\"\n\nViimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja\nelokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin\npani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen.\nMutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään\neronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä\nhetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet.\nMutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen\nkuvaan ja virittyivät samat tunteet.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nRautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena\nsyyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista\nkirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja\nkaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään\nruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä\nkukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet\niloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa\nsaadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot\nja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää.\nHymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän.\nPöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi\ntyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi:\n\"Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin\nvuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle\nvähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme\npäivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi\nyllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi\npäivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin\nei ole kumma, jos ruoka maistaa.\"\n\n-- No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria\niloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.\n\n-- Kyllä me syömmekin!\n\n-- Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja\nvinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta\npuremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä\ntuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat\npöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää\nkiittelemään ja sanoi: \"Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte\nsilloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa\nyhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat\nparissa viikossa tänne jo joutuvat.\"\n\n-- Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei\nanneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä\nallapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten\nmiehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.\n\n-- Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan.\nTämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.\n\n-- Mistä se rautatie sitten tulee kulkemaan, kun me niin kaikkien\nurpupuuksi olemme sattuneet?\n\n-- Se tulee menemään tästä teidän kirkkotienne poikki Lepokiven\nseuduilta, sanoi joukosta eräs Siuruan kylän mies.\n\n-- Ja sittenkö sitä suurta Korentosuota pitkin?\n\n-- Siitä juuri. Halki suon Kelovaaran päätä kohti ja sitten Kelovaaran\npohjoispäitse Jukkasjärvelle ja sieltä mihin mennee sitten.\n\n-- Vai Lepokiven kautta. Viisi virstaa tästä.\n\n-- Niin. Ja metsäherrat näitten valtion metsien takia kuuluvat\nLepokiven tienoille tahtovan asemaa tai pysäkkiä. Siten te tulette niin\nlikelle rautatien asemaa, että joka kerran junan tullessa kuulette\nveturin vihellyksen.\n\n-- Niin kauasko se kuuluu?\n\n-- Kuuluupa hyvinkin ja näette savunkin, kun juna Korentosuota mennä\nhuitelee. Silloin te ette olekaan enää asumassa erämaan sydämessä, kun\njunan jyrinän ja veturin vihellyksen kuuluvissa olette.\n\n-- Mitäpä tuosta, kun ei vie kirkolle päinkään. Halkoo vain erämaan\nsoita.\n\n-- Kyllä se vie kirkollekin. Tästä Jonkereeseen tulee tuskin parin\ntunnin matka.\n\n-- Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.\n\n-- Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin\nkokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.\n\n-- Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä\nsitä lystiä.\n\n-- Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.\n\n-- Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä\nvuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.\n\n-- Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on\neduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla\nrata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja\npainokkaasti.\n\n-- Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä\numpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja\nvenytteli kudelmaansa sinne ja tänne.\n\nTyönjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan\nihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa\ntupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta\nkun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla\ntavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat\nkilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin\nseutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja\nheittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään\nkoholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin\nmuutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään,\nrojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.\n\nTyönjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän\npäässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin\noloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan\nheistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka\nhe ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja\nrupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan\nliikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat\nenemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului\nkuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet\nmyllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona\ntytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä\nlauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa\nastelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.\n\nIsäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä\nsisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria\nmiehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat,\nmitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle.\nIloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän\njälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten\nsisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi\nsenkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe\nkiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon\nmies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli\nvarsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: \"Me\njuuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja\npuuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?\"\n\n-- Mitä siitä maksettaisiin?\n\n-- Sepille maksetaan sangen korkeat palkat, aina kahteenkymmeneen\nmarkkaan asti päivältä. Meillekään ei ole korkeampi palkka, vaikka\nkymmeniä vuosia olemme kouluja käyneet.\n\n-- Mahtaisihan ensimmälti olla opettelemista sellaisiin töihin, joita\nei ole ennen tehnyt, mutta kun totustuu, niin kyllähän se Antti ei\nmiehelle perään anna.\n\n-- Niin te siis lupaatte lähtemään?\n\n-- Kun itse tahtonee lähteä, niin ei tässä nyt niin kiinniottavaa\nkotona ole, että ei joiksikin kuukausiksi pääsisi lähtemään.\n\n-- Saisimmeko sen Antin tänne?\n\nIsäntä nousi ja lyhyin askelin poistui salista, mutta palasi heti\njäljessään Antti, joka kainona istui tuolille.\n\nTyönjohtaja silmäsi Anttia kiireestä kantapäähän, miehen vankkoja käsiä\nja leveitä hartioita ja sanoi kohteliaasti:\n\n-- Kuulkaahan, kun me välttämättömästi tarvitsisimme puu- ja rautasepän\nja te kuulutte juuri sellainen olevan, niin ettekö tahtoisi lähteä\ntänne rautatien työmaalle?\n\n-- Olenhan tuota jotakin sommitellut puustakin, raudastakin, mutta\nmiten tuota siellä?\n\n-- Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te\ntaidatte sitten lähteä koettamaan.\n\n-- Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota\nlähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi\nillallisen joutuvan syötäväksi.\n\nPirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä\nsillä aikaa kuin hän kävi syömässä.\n\nSen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin\nmyrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain\nvilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt\nvain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt.\nAamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: \"Taitaa olla sominta,\nettet lähde sinne.\" Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi:\n\"Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan\nkuolemastaan sivu pääse.\"\n\nSiihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin\njälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti\nlähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää\ntarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan,\nsuuntalinjoja edelleen avaamaan.\n\nIsäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja\npäivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti\nkäymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja\nvannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja\nvielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka\npäivä.\n\n-- Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä\nja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä\nmyöten, kuten sanotaan.\n\n-- Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki\nniin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani\nsitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin\npojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo\ntaitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta\ntekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.\n\n-- Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?\n\n-- Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet\nniillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se\nkirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja\npannaan taas takaisin tuppeen.\n\nPaha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan\njoskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen\npuhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän\nja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään.\nMutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon\nnuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus.\nKaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit\nkuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: \"Mistä se vieras on\nkotoisin ja mihin se on matka?\"\n\n-- Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen\nkotoisin.\n\n-- Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?\n\n-- Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi\nminut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan\nterve.\n\nKaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja\nhuudahtivat: \"Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on\nvarmaan kuollut.\"\n\nVieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä\nsanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi:\n\"Sano heti, miten on Antin laita.\"\n\n-- Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.\n\n-- Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla\nmielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.\n\n-- Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään\nsanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.\n\n-- Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.\n\n-- Hyvä isä sentään! Miten se niin?\n\n-- Hän oli pajassa, kun leikkauksessa ammuttiin kalliota, ja kymmenen\nja puolen kilon painoinen, teräväsärmäinen kiven möhkäle lensi\nkorkealle ilmaan, niin korkealle, että urpiaisen kokoisena näkyi.\nSieltä näin kaartaen lähti laskeutumaan ja osui juuri sepän olkapäähän\nruhjoen koko toisen puolen ruumista. Kun pajan lautakatto rämähti ja\nsamassa raudan taonta taukosi, niin pahaa aavistaen lähdimme juoksemaan\npaikalle. Seppä makasi pölkyn vieressä ruhjoutuneena, toinen käsi, joka\noli jäänyt terveeksi, hieman värisi, mutta heti taukosi sekin.\nPajamies, joka oli toiselta puolen alasinpölkystä pitäen ollut rautaa\nmoukarilla takomassa, makasi pölkyn vieressä tajutonna. Pajan\nkattolauta oli senkin lyönyt tajuttomaksi. Se virkosi, kun ruvettiin\npudistelemaan ja ehkä siitä tulee eläjä, vaikka päässä ja hartioissa on\nhirvittävät haavat.\n\nKun emäntä ei viitsinyt pirtissä ääneensä itkeä, niin esiliinallaan\nkaksin käsin kasvojaan painaen lähti puoleksi juosten menemään ulos ja\nmeni suoraa päätä peräkamariin, missä suljettuaan oven antoi itkunsa\npäästä valloilleen.\n\nIsäntäkin nieleksi karvasta palaa kurkustaan, pureskeli hampaitaan ja\nkatkerasta vihasta vääntyivät leveät kasvot. Viimein hän hieman\nväristen sanoi: \"Herrojen mielestä se talonpojan henki ei paljoa maksa,\nkun laitetaan paja niin vaaralliseen paikkaan, juuri kuin ei olisi\ntilaa edempänä. Ne ovat herroja ne... Katalat.\"\n\n-- Ei se paja ollut likellä, ammuntapaikalta oli lähes sata syltä\nmatkaa.\n\n-- Mutta jos olisi ollut kaksisataa syltä matkaa, niin kivi ei olisi\nvoinut lentää.\n\n-- Paja ei voi olla kovin kaukana työpaikalta, kun siellä myötäänsä\nkuljetaan poria teroituttamassa ja panosten sytytysraudat jäähtyisivät\nmatkalla, jos paja, jossa ne kuumennetaan, olisi kovin kaukana. Kun se\nkivi sitä paitsi oli lähtenyt surmannuolena lentämään, niin samalla\ntiellään se olisi voinut lentää vaikka kilometrin, se otti sellaisen\nkaaren.\n\n-- Sinä näit sen?\n\n-- Näinpä hyvinkin, kun virkanani oli lataus ja latausten sytyttäminen.\nItse olin juuri kuudesta panoksesta viimeiseksi sytyttänyt sen, josta\nkivi lensi. Ja puolimatkaan, missä paja oli, pakenin katsomaan\nlaukeamisia; tokihan minä näin kiven lennon ja jouduin ensimmäisenä\njuoksemaan pajaan, mihin kaikki poramiehetkin juoksivat sama paha\naavistus povessaan.\n\nKaikkien Kentän väkien kasvot näyttivät turvottuneilta ja\nkuumottavilta. Tytöt ja Hetvi vetivät päähuivinsa alas peittämään\nkasvojaan ja keskenään puhelivat, että surmansa tuota Anttia lienee\nsinne vetänyt, ei suinkaan mikään pakko.\n\nVieraskin sekautui talonväen keskusteluun ja sanoi: \"Kyllä todella\ntäytyy sanoa, että se oli sallimus eikä mikään muu. Olisihan kivi\nvoinut pudota vaikka puolenkin metriä syrjään, mutta sen piti pudota\nmäärättyyn paikkaan. Samat sanat tulivat insinööri Sillmanninkin suuhun\ntapahtumaa katsellessa. Surkea oli insinöörin ja koko insinöörin\nperheen mielestä se tapahtuma, ne niin paljon pitivät Antista, aivan\nkuin omasta pojastaan.\"\n\n-- Tottapa se kuolema oli ennen määrätty, kun isä Antin sinne lähtiessä\nnäki semmoisen unen, sanoi Reeta Kustaava itkusta väristen.\n\n-- Minkälainen se uni sitten oli?\n\n-- Oli vain nähnyt Anttia vilahdukselta ruumisarkussa ja oli vain\nnäkynyt toinen puoli.\n\n-- Sepä kummallisen tarkka uni. Vasen olkapää on kokonaan poissa ja se\npuoli ruumista muutenkin ruhjoutunut. Pää ja oikea käsi ovat terveet,\nmutta vasara oli lentänyt seinän vierelle kuten pajamieheltäkin\nmoukari. Kyllä täytyy sanoa, että sallimus se oli.\n\nIsännän mielestäkin oli viha herroihin haihtunut, kun kuuli pajan\nolleen niin kaukana ammuntapaikalta ja muisti unensa. Värisevällä\näänellä hän sanoi: \"Niin kai se on kuten sanotaan, että sijan tietää\nkuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, mutta ei tiedä kuhun kuoleman\npitää.\"\n\n-- Se on tosi se, vakuutti vieras.\n\nIsäntä nousi aikoen lähteä kamariin emännän luokse, mutta istahti\npaikoilleen, kun vieras sanoi: \"Se insinööri Sillman toimitti minut\nsanomaan, että ruumis valtion puolesta toimitetaan hautaan ja se on jo\nvalmiina komeassa kukitetussa arkussaan. Ja että se ensi lauantaina\nhaudataan, joten te sukulaiset, jos tahdotte nähdä vainajaa, saatte\nnähdä joko perjantaina siellä Jonkereessa tai lauantaina puolenpäivän\naikaan Tepaston hautausmaalla.\"\n\n-- Tulemme Tepastoon, sanoi isäntä värisevällä äänellä ja lähti\nkamariin, missä emäntä tuskissaan heittelehti sängyssä ja väänteli\nkäsiään kuin suonenvedossa.\n\nIsäntä sen nähtyään ei tahtonut nostaa kiveä kuorman päälle, vaikka\nhänellä itselläänkin oli mieli raskas ja sydän niin täysi kuin olla\nvoi, lohduttomasti vain sanoi:\n\n-- Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat.\nTämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu.\nEnsi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on\nruhjoutunut -- sitähän se uni ennusti.\n\n-- Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen\nvärisi.\n\n-- Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren\ntehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin\nnähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan... Eikä tämä\nole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta\nse ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten,\nnäkijät unien jäljissä.\n\n-- Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?\n\n-- Niin... Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja\nlauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme\nnäkemään.\n\n-- Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että\nhekin tulisivat.\n\n-- Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy\nErkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla\nkirkolle sisariensa kanssa.\n\n-- Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin\naina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään\nkompastui.\n\n-- Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten\nlienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä,\nmitkä tuossa kuvassakin näkyvät... Sinne täytyy lähteä perjantaina ja\nhaudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla\ntuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.\n\nEmäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä\nriippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: \"Siinä näkyy Antin\ntekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen\nhaudalleen?\"\n\n-- Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne\nlaittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti\npirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän\nkautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin\ntietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun\noli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui\nvieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen\nkyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää\nvieraan syödessä.\n\nEmäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä\nmikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri\nSillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä\nrupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi\ntapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän\non aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään\nhaihtunut mielestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli\ntaas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä.\nKaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin\ntultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli\nkyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen\npäivän hämärään hän itsekseen sanoi: \"Antti on poissa, Saara on poissa,\nAnna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa.\nToinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta... Minä yhdeksän\nlapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen...\nMihin?\"\n\nHetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne\nkamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat\nhonkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja\nelävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja\nennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän\naurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt\nneitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa,\nettä ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen\nurpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa\npihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä\nkatsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen\nkuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta\nsulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nOlli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen\nAinon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna\nMarian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli\ntuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras.\nVirkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen\nedessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä\nnutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä\nniinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan,\nmutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni\nsalainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.\n\nKun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita\nviruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja\nHetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet\nlanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä.\nHetken perästä sitten sanoi:\n\n-- Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi\nviisi lehmää luvatun?\n\n-- Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.\n\n-- Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?\n\n-- Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää... Ja ehkäpä siinäkin\najatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.\n\n-- Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa\ntyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.\n\n-- Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä\nnavetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla\nkarsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.\n\n-- Tulee sitten kun tulee... Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän\ntullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.\n\n-- Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin\nsyyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle\nkuivikkeita levitellessään sanoi: \"Tämä morjake se on minun lehmäni.\nTätä ei anneta kenellekään.\"\n\n-- Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän\ntaloon?\n\n-- En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän\nnavetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha\nsananlasku.\n\n-- Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?\n\nHetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän\njätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: \"Ei tuota vielä\nole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova\npuu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.\"\n\n-- Kukapa sitä vaatii?\n\n-- Ei sitä tiedä, kuka vaatii. Paljon on vielä poikia, jos yksi on\nmennytkin tuonelaan. Sitä varten on ukko varannut jo maita. Tuossa\nkaksi Leppimäkeä odottaa tulijoita ja nyt on Siuruan Vehkaniemeen\nantanut kaksikymmentätuhatta markkaa velaksi, jonka panttina kuuluu maa\nolevan.\n\n-- Mitä vielä! Kun ukko rupeaa eläkkeelle ja jättää poikien haltuun\nhallinnon, niin saattavathan pojat yhteisestikin hallita maita ja\nmantuja kuten ukkokin.\n\n-- Jospa tuo ruvenneekin eläkkeelle, sanoi Hetvi ja suu vetäysi\nivalliseen hymyyn.\n\nAinokaan ei enää jatkanut keskustelua, kädet lanteilla käveli pari\nkertaa halki navetan ja meni pois.\n\nAinon ja Olli-Pekan häät oli määrä pitää loppiaisen pyhinä, jolloin\nrovasti tulisi vihkimään. Mutta Aino oli Olli-Pekalle sanonut, että jos\nhänelle ei anneta sitä kartanon puoleista peräkamaria, joka nyt oli\nHetvillä, niin hän ei tule koko taloon. Niinpä nyt tänä iltana oli\nOlli-Pekalla, Hemmillä ja Hetvillä kolmeen mieheen neuvottelu. Hetvi\ntahtoi pitää kamarinsa, kun se kerran oli hänelle annettu, mutta kun\nHemmi ja Olli-Pekka olivat sopineet siitä, että porstuan peräkamari\nvallataan tytöiltä Hetville ja tytöt muuttakoot ison sänkynsä pirttiin,\nniin Hetvi huiskautti päähuivinsa vihaisesti naulaan ja sanoi: \"Olkoon\nniin tällä kerralla, ei ole pitkä toiseenkaan, kunhan oppii saamaan\nmitä vaatii.\"\n\nNiinpä hääpäivän edellisenä päivänä tytöt saivat eteisen peräkamarista\nmuuttaa sänkynsä pirttiin ja Hetvin sänky kannettiin sijalle. Hetvi toi\nhuonekasvinsakin pöytineen, jotka Antti oli hänelle morsiuslahjaksi\ntehnyt, ja huoneeseen jäi nyt vain paljaat seinät. Se oli nyt yhtä\nikävän näköinen kuin sekin aitta, mihin muori oli kuollut. Kodikkaisuus\noli siirtynyt eteisen peräkamariin.\n\nKun Hetvi oli viimeiset tavaransa sieltä entisestä kamaristaan ottanut,\nkatsoi hän ovelta sisään ja ovea kiinni painaessaan sanoi: \"Siihen\nhetki heijahtaa, ennenkuin minulla on asiaa tuonne.\"\n\nAino oli nyt tullut Kenttään talon ihmiseksi, mutta talon töitä hän ei\ntehnyt. Päivät päästään hän salin keinutuolissa istui ja virkkaili\nlakanoittensa ja ikkunaverhojensa laitakoristeita. Hänen huoneessaan\ntäytyi olla aistikkaammat ikkunaverhot kuin talon muitten ikkunain\nkotikutoiset uutimet olivat, ja näppärästi kuontuivat Ainon valkoiset\nhienot sormet ja vikkelästi liikkui kalanluinen virkkausneula Ainon\nvirkatessa valkoista kukikasta pitsiä, niin että kassapäinen\nkampaniekka pääkin käännähteli samaan tahtiin. Väliin hän kuitenkin\nkuin jaloitellakseen puhvihihaisine leninkeineen ja kädet lanteilla\nkävi talon toisten naisten askareita katsomassa, mutta kohta samalla\ntavalla kädet lanteilla palasi sieltä ja meni kuvastimen eteen\ntarkastamaan, oliko nutturassa mitään korjattavaa. Sen tehtyään\nraskaasti huoahtaen istui keinutuoliin kuin kovasta työn ottelusta\ntultuaan ja rupesi entistä toimekkaammin virkkaamaan.\n\nOli keväinen päivä huhtikuun rajalla, mutta itätuisku jyrisi ulkona\nkovemmin kuin milloinkaan tänä talvena ja pölisti lunta niin että\njärven takaa ei maata näkynyt. Tuiskun takia olivat nyt kaikki miehet\nkotosalla, vanha isäntäkin kamarissaan paikkasi kinnastaan. Emäntäkin\noli sinne tullut paikkaamaan nuttunsa kyynärpäätä.\n\nHemmi tuli nyt sinne kovin asiallisen näköisenä ja sanaa puhumatta\nistui tuolille. Kun emäntä näki Hemmin kasvoista, että sillä on jotakin\nerityistä asiaa, niin virkkoi puheen aluksi, että mitä sinne\npirtinpuoleen nyt kuuluu.\n\n-- Eipä tuonne entistä kummempaa. Tulinpahan tänne vain tuumimaan\nmajanmuutosta, kun tuo Aino ei kuulu rupeavan tekemään talon työtä,\nennenkuin saa talon johdon haltuunsa. Sama ajatus taitaa olla\nUulollakin, koskapa hän ei pakota Ainoa talon töihin. Ei koko talvena\nole Aino rikkaa ristiin pannut toisten avuksi, liian paljoksi näkyy\nkäyvän kolmelle naiselle tuo karjan ja meijerin hoito, kun äitikään ei\nenää jaksa siellä raataa. Ja tarvitaanhan tuo äiti ruuan laittamisessa.\n\nEmäntä huokasi syvään ja valittaen sanoi: \"Kyllä ne ovat ennot yksineet\nmeidän talosta, kun Saara ja Anna Maria ovat poissa. Ja ei liene kovin\npitkä aika siihen, kun Reeta Kustaavakin on poissa.\"\n\nIsännän kasvot olivat tulistuneen näköiset ja äimän perässä oleva\nhampuista punottu säie kurahteli vihaisemmin kuin tavallisesti. Sitten\nhän pitkän tuokion perästä sanoi: \"Vai talon hallinto hänen käsiinsä.\nJohan se Uulokin kerran mainitsi minun ruokolle rupeamisestani.\"\n\n-- Semmoinen se kuuluu olevan ajatus, että koko hallinto heidän\nkäsiinsä ja me muut heidän kynsistään katsomaan.\n\n-- Käske Uulo tänne, kuului isännän kuiva vastaus.\n\nAino oli ensimmäisestä päivästään lähtien ruvennut Olli-Pekkaa\nnimittämään Uuloksi, kun Olli-Pekka oli liian tökerö nimi, ja niin\nkaikki muutkin nyt sanoivat Olli-Pekkaa Uuloksi.\n\nHemmi ja Uulo tulivat nyt kamariin ja äänettöminä istuivat tuolille ja\nkatselivat isäänsä, kun tämä vanhat vaskisankaiset silmälasit päässään\npaikkasi kinnasta ja karkea säie kurahteli aina kulkiessaan äimän\njäljessä.\n\nIsäntä pari kertaa näpisti paksuja huuliaan yhteen ja sitten sanoi:\n\"Tässä on ollut puhetta teidän veljesten erosta. Kun Aino ei näy\ntekevän talon töitä eikä kuulu aikovankaan tehdä, ennenkuin saa talon\nhallinnon käsiinsä, niin tässä täytyy ruveta toimiin, että Aino pääsee\ntalon hallintoon.\"\n\n-- Sehän se parasta on, keskeytti Uulo ja ruskeat silmät vilkuilivat\nlevottomina.\n\nIsäntä taas pari kertaa puristi huuliaan yhteen ja kurautti säiettään\nja sanoi: \"Minkälaisella osalla esimerkiksi Hemmi aikoisi lähteä\nLeppimäelle?\"\n\n-- Olemme Hetvin kanssa miettineet, että kymmenen lehmän päätä pitäisi\nolla. Seitsemän lypsävää ja kolme mullikkaa. Ja kun Hetvi toi taloon\ntullessaan kaksi lehmää, talosta tulisi viisi, kuten Saaralle annettiin\nja Anna Mariallekin luvattiin. Sitten hevonen ja kun Leppimäen pellot\novat nurmena, niin eloja pitäisi saada sata tynnyriä rukiita,\nviisikymmentä tynnyriä ohria ja parisen kymmentä tynnyriä kauroja ja\nrahoista veljesosani.\n\n-- Eiköhän tuossa ole tinkimisen varaa, keskeytti Uulo ja silmät\nvilkuilivat entistä levottomammin.\n\nIsäntä taas rypisteli huuliaan, kurautti säiettään vihaisemmin kuin\nkoskaan ennen ja sanoi: \"Sen perinnön saa Uulo ja kesän tullen on\nlähdettävä. Talvella ei ruveta karjaa repostelemaan. Aino kun on pannut\nmääräksi, ettei tee työtä ennenkuin omassa talossaan, niin silloin\npääsee omaan taloon. Tässä talossa ei meidän vanhusten käsistä lähde\nhallitus, niin kauan kuin meidän peukalomme liikkuvat.\"\n\nUulon kasvot jähmettyivät. Hän tiesi, että isän päätös ei tule\nmuuttumaan tinkimällä. Pitkän tuokion perästä hän sanoi:\n\"Hakattaisiinko ensi kesänä miehissä minulle kaski johonkin sinne mihin\nminä paikan katson?\"\n\n-- Se hakataan, kiirehti Hemmi sanomaan, ennenkuin isä kerkesi mitään\nvirkkaa.\n\n-- Ja parihevosilla ajetaan pellot nurin, jos tahdot ne suliksi, sanoi\nisäntä.\n\n-- Kyllä ne kääntyvät yhdelläkin hevosella, kun annatte minulle oriin\nja sen isomman äkeen, sanoi Uulo siinä kaupassa saadakseen oriin ja\nparemman äkeen.\n\n-- Oritta ei anneta eikä Nellaa, vaan Jymy tai Ukko, niistä jompikumpi,\nsanoi isäntä päättävästi ja kurautti säiettään, niin että hartiat\nnytkähtelivät mukaan.\n\n-- Minkälainen osa niistä rahoista sitten tulisi? kysyi Uulo ja ääni\nhieman värisi.\n\n-- Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet\njaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun\ntämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki,\nsanoi ukko vakavasti.\n\n-- Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?\n\n-- Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja\npäätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.\n\nUulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään\ntavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja\nnousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja\nkysyi: \"Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi\ntarpeikseni tulevan talven varaksi?\"\n\n-- Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.\n\n-- Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.\n\n-- Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä\nmukaan, sanoi emäntä. --Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa,\njoka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu\nsyödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka... Onneton hän on tuon\nAinon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan\nvietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä\njaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran\nkäydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi,\neikä usko mitä sanotaan.\n\n-- Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt\npääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän\nOlli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus\nkaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello\naisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin\nkuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään\nkuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.\n\n-- Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän\nottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.\n\n-- Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.\n\n-- Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät\nsuksilla.\n\n-- Jos se tekee tappelun?\n\n-- Se ei kauan kestä.\n\n-- On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on\nhänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin\npuoleen.\n\nIsäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä\nentiseen tapaan, niin sanoi:\n\n-- Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon\nhuomisaamuna.\n\nHemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista\nOlli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se\nkuuluisi kamariinkin: \"Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on\njuttujen veräjä.\"\n\n-- Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja\nvenytteli paikattua kinnastaan.\n\n-- Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten... Mutta uskon toki,\nettä Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä\ntuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän\ntaloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee\neläkeläisikseen.\n\n-- Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun\nnäkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka\non hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä\nviimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo\nsaaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan... Omansa se\non itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt\ntuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät\nkoossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin\ntukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.\n\n-- Tuo Ainon kauneus se eksytti Olli-Pekka paran, luuli olevan samaa\nsisältä kuin päältäkin, sanoi emäntä ja lähti pirtin puoleen\ntoimittamaan väelle päivällistä. Sinne lähti isäntäkin ja jokaisen\nkasvoista sai lukea, että kaikki tiesivät hänen äskeisen päätöksensä.\nHetvin ja tyttöjen ja poikain kasvoissa näkyi iloisuus, Hemmi vain\ntekeytyi vakavammaksi tavallista. Olli-Pekan kasvot olivat jäykät ja\nhieman turvottuneen näköiset eikä hän sekaantunut yhdelläkään sanalla\ntoisten puheisiin. Aino näytti salista syömään tullessaan entistään\nmahtavammalta eikä hänkään sekaantunut sanallakaan toisten puheisiin.\n\nIsäntä ei kaikesta siitä ollut tietävinään, söi vain ja syötyään\nkellistyi pöydän päähän penkille pitkäkseen, kun ulkona yhä jyrisi\ntuisku niin, ettei ollut ulkoaskareille kiirettä. Ei siinä kuitenkaan\ntullut unta, ajatukset askartelivat äskeisessä päätöksessä. Ainon\nsanoissa, Saaran ja Anna Marian ja Antin poissaolossa ja siinä, että\noli nyt ehkä ainiaaksi poissa se mielen rauha, mikä vielä viime kesänä\ntöitä toimitellessa ja töistä lepäämään laskeutuessa täytti sielun ja\nsoi ruumiille siunatun levon. Rovastin ja ruustinnan ystävyys paistoi\nnyt mielessä kuin nouseva aurinko monen myrskyisen päivän ja yön\nperästä. Itsestään kuin jostakin valahtaen tuli mieleen pääsiäisen\naikainen käynti kirkolla ja pappilassakin. Ennen hän aina oli kirkon\nluona mäntyyn sitonut hevosensa kirkon ajaksi ja kirkosta päästyään\nlähtenyt joko kotiin ajamaan tai jos kirkossa oli tullut kylmä, niin\nunilukkarin kotiin lämmittelemään. Mutta tänä pääsiäisenä hän oli\najanut suoraan pappilan pihalle. Ei ollut pihalle vielä yhtään hevosta\ntullut kirkolle, kun Kentän isäntä emäntineen pitkän laitarekensä\nperässä istuen Nellallaan ajaa körötti pappilan kartanolle ja sitoi\nhevosensa tallikartanon nurkkaan, otti reestään Antin tekemän\nkotitekoisen harjan ja harjasi Nellan selkää kuivaksi, ennenkuin pani\nloimen peitteeksi. Kun unilukkari asialle rovastin luokse tullessaan\nnäki Kentän isännän hevostaan harjaamassa, poikkesi hän luokse ja\nkymmenen sylen päässä tullessaan naurusuin, melkein huudahtaen sanoi:\n\"Siinäpähän on Mooses ja hänen hevosensa, kuten on tapana sanoa, kun\nnäkee itsensä Mooseksen pitäjän parhaalla hevosella ajamassa.\"\n\n-- Tässä on kumpainenkin, sanoi Mooses naurusuin kättään ojentaen\nunilukkarille.\n\nUnilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan,\nmutta taempaa kuului rovastin ääni: \"Terve tuloa! Näkeepähän kerran\ntäällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä\nsanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki\nkuvakin siitä.\"\n\n-- On se kaunis, ja niinhän sitä aina sanotaankin, kun nähdään tämän\nisännän ajavan, että siinä menee Mooses ja hänen hevosensa, tämä kun\nhevosesta pitää niin paljon. Se ei nytkään jää hoitamatta, tällä on\nharja nytkin mukana, jolla hän harjaa hevosen kuivaksi ennenkuin\nloimittaa.\n\n-- Ei se pysy hyväkään kauan hyvänä, jos sitä ei hoida, oli Mooses\nsanonut ruvetessaan harjaamaan hevosta.\n\n-- Näette sen, miten Nella on mielissään harjauksesta, kun huulet\nhöpäjävät kuin itsekseenpuhujan, sanoi suntio.\n\nRovastikin oli silittänyt Nellan selkää, taputtanut sitä kasvoillekin\nja sanonut: \"Olet sinä saanut hyvän isännän eikä liene luultavaa, ettet\nkoko iäksesi olisi saanut samaa isäntää samoine armoineen.\" Sitten\nrovasti oli kääntynyt Mooseksen puoleen ja sanonut: \"Tulkaahan sitten,\nkun hevosenne olette hoitaneet, tänne minun puolelleni.\"\n\n-- Kiitos, kiitos, oli Mooses virkkanut ja harjasi hevostaan. Pani\nsitten loimen Nellan selkään, nosti heiniä eteen ja poistui sisälle,\nmistä jo ovea avatessa kuului ruustinnan ja emännän iloinen nauru ja\nhilpeä keskustelu. Kun ruustinna näki Mooseksen tulevan, juoksi hän\neteiseen riisumaan Mooseksen turkkia, ja kun turkki, lakki ja kintaat\noli saatu naulaan, niin ruustinna kädestä veti Moosesta kuin pientä\npoikasta vehnäskahville sinne pöydän ääreen, missä he jo emännän kanssa\nolivat Mooseksen sisälle tullessa. Kun ensimmäiset kupit oli juotu,\nruustinna pujahti kamaristaan hakemassa Kentän kartanon järveltäpäin\notetun, kultapuitteisen, suurennetun kuvan ja iloisesti huudahtaen\nsanoi: \"Katsokaapas nyt omaa kotianne, miltä se kuvassa näyttää! Olen\ntämän suurennuttanut ja teidän ystävyytenne muistoksi säilytän kamarini\nseinällä nähdäkseni ja muistaakseni teitä joka päivä. Katsokaahan miten\nsoma on tuo ruohoinen, tyyni, kuin silkkiharsolla katettu järven ranta\nja koko kuvan taustana tuo kultainen ruskopilvi, jota vasten illan\nhämyn silkkiharsoon pukemat puut ja kartano pienimpine varjoineen ja\nyksityisine lehtineen, marjaterttuineen ja havuneulasineen näkyy kuin\npainetussa kirjassa kirjaimet.\"\n\n-- Toihan se rovasti meillekin tämän ja muutkin kuvat, mutta ei se\nsiinä pienoiskoossa ole tähän verraten mitään, sanoi emäntä ja oikein\npäätään kallistellen puoleen ja toiseen katseli kuvaa.\n\n-- Paljonko tuon kuvan suurennus maksaa ja missä niitä suurennetaan?\nkysyi Mooses miettien, että tuommoinen juuri pitäisi hänenkin kamarinsa\nseinällä olla.\n\n-- Näin hyvästi suurennetuksi ei saa muualla kuin Helsingissä. Tämä\ntuli postirahoineen maksamaan yhdeksänkymmentä kuusi markkaa ja sitten\nnämä kehykset täällä kotikaupungissa teetettyinä kymmenisen markkaa.\nKaiken kaikkiaan se tuli maksamaan vähän yli sadan.\n\n-- Vai niin kallis oli. Hyvähän se aina maksaa. Niinhän sitä aina\nsanotaankin, että siihen on syynsä, että hyvä on kallis, sanoi Mooses\nja hiljalleen käänteli päätään katsellessaan kuvaa. Ja pitkän aikaa\nkatseltuaan kuvaa sanoi: \"Olisi se Nellakin soma noin suurennetussa\nkuvassa... Olisi todella soma.\"\n\nRuustinna kehoitti nyt ottamaan lisää kahvia ja hieno hymy huulillaan\nsanoi: \"Se olisi todella soma. Jos tahdotte, niin minä toimitan sen\nsuurennetuksi. Se kuvien suurentaja on meidän tuttavamme, voin saada\nsen mahdollisimman halvalla ja nopeasti suurennetuksi. Se voisi muuten\ntulla paljonkin kalliimmaksi ja viipyä vuosikausia, kun sillä kuvien\nsuurentajalla on niin paljon työtä. Se taito on vasta Suomeen tuotu\nAmerikasta.\"\n\n-- En häntä nyt vielä, sanoi Mooses hiljaisella äänellä ryyppiessään\nkahvia ja väliin haukatessaan vehnäspullaa.\n\nSuntio oli rovastin kansliasta lähtenyt, ja niin rovastikin tuli\nkahvipöytään ja sanoi: \"Enkö minä saisi toimittaa teidän hyvää\nhevostanne talliin. Kun huomennakin on pyhä, niin etteköhän viipyisi\ntäällä meidän vieraanamme huomiseen ja sitä toivotumpi, jos vieläkin\nkauemmin?\"\n\n-- Eihän tuo hyvä pahaa tee Nellallekaan. Parempihan sen on olla\ntallissa kuin nurkassa. Eikähän tuo nyt aika niin jäniksen selässä ole,\njos tuota huomeneenkin viivytään, sanoi Mooses ja nousi lähtemään ulos.\n\nRovasti joi kiireesti kahvikuppinsa ja toimittautui osoittamaan\nNellalle paikkaa.\n\nRovastin ja Mooseksen mentyä ruustinna sanoi: \"Teillä sitä on ollut nyt\nraskasta surua, kun poikanne Antti joutui tapaturman uhriksi juuri kuin\nlintu metsämiehen paulan tavatessa.\"\n\n-- On se ollut raskas kestettävä ja kun Anna Mariakin on poissa, niin\nsekin osaltaan lisää ikävyyttä. Saarakin on poissa, mutta kun se on jo\nkauemmin ollut, niin se ikävä on jo vanhennut.\n\n-- Onhan teillä rivakka miniä, täyttäähän se Anna Marian sijan.\n\n-- Ainoastaan koollaan. Muuten hänen puolestaan on Anna Marian sija\ntyhjä ja pysyy tyhjänä.\n\n-- Se Anna Maria on todella miellyttävä ihminen, sen reima käytös ja\nherttainen iloisuus on yhtä virkeänä raskaissakin töissä. Muistan aina,\nmiten viimeksi teiltä lähtiessäni kysyin, milloin hän muuttaa uuteen\nkotiin. Reippaasti ja loistavin silmin hän sanoi: 'En ennenkuin täällä\non rukiit ja kaikki viljat puitu. Minun varstani äänen pitää vielä tänä\nsyksynä kaikua Kentän suurissa riihissä.'\n\n-- Niin se Anna Maria, mutta Aino se on pessyt kätensä raskaammista\ntöistä. Nyt kolme kuukautta on talossa ollut, ei vielä ole rikkaa\nristiin pannut, virkannut vain niitä omia koristeitaan. Väliin kädet\nlanteilla puhvihihaisissa leningeissään kävellä kenkailee ja moittii\nmuitten tekoja. Mutta nyt se ensi kesäksi jo pääseekin Leppimäkeen,\njossa tulee olemaan oma otsa edessä.\n\n-- Vai niin, että Leppimäkeen Aino.\n\n-- Se kuuluu tahtovan semmoista, että meidän olisi ruvettava ruokolle\nja hänen päästävä talouden haltijaksi. Ei sano ennen tekevänsä talon\ntyötä, ennenkuin on talon emäntänä. Mooseksen kanssa olemme sanoneet,\nettä emme rupea hänen kynsistään katsomaan. Kun olemme toimellamme ja\nahkeruudellamme talon laittaneet siihen kuntoon, missä se nyt on, niin\ntahdomme sitä hallita lopun ikäämme. Pankoot sitten meidän jälkeemme\njääneet orsille tai parsille.\n\n-- Vai että ruokolle! Eihän toki, eihän toki missään nimessä ruokolle,\nsynti on ajatellakin.\n\n-- Sielläpä hän, kun pääsee Leppimäkeen, koettakoon siellä parastaan.\nTila on kaikin puolin yhtä hyvä kuin Kenttäkin, tehköön ja toimellaan\nnostakoon Kentän veroiseksi tai vieläkin paremmaksi. Silloin ei ole\naivan tyhjän päällä emäntänä. Vähemmästä meidän on pitänyt Kentässä\nalkaa. Nyt heille annetaan kymmenen lehmän päätä, hevonen, sata\ntynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria, kaksikymmentä tynnyriä\nkauroja ja kaikenlaista muuta irtainta. Eivät ole tyhjin käsin taloksi\nlähtemässä.\n\n-- Eivätpä ole tyhjin käsin. Vai sata tynnyriä rukiita. Sitä ei moni\nisä anna pojalleen, kummasteli ruustinna.\n\nNyt tulivat rovasti ja Mooses ulkoa. Rovasti astui pitkin askelin\npöydän luokse saamaan toista kuppia kahvia ja sanoi: \"Kello jo moukasi,\ntästä pitää alkaa toimittautua kirkkoon.\"\n\nKartanokin oli jo ihan mustanaan ihmisiä ja hevosia. Ylpeät hevoset\nhirnuivat kilpaa, niin että kevätaamun raikas ilma kuljetteli kaikua\nkauas metsäisten mäkien rinteille.\n\nKun rovasti oli kuppinsa tyhjentänyt, meni hän omaan kamariinsa, ja\nMooseskin sanoi: \"Emmeköhän lähde ajoissa kirkkoon, että pääsemme\nistumaan. Näyttää tulevan ihmisiä niin paljon, että tuskin mahtuvat\nseinäinkään sisään.\"\n\n-- Lähdetäänpä vain, sanoi emäntä ja nousi lähteäkseen, mutta ruustinna\notti kädestä kiinni ja sanoi:\n\n-- Eivät ne meidän penkkiämme täytä, lähdemme sitten kun rupeavat\nyhteen soittamaan.\n\n-- En minä toki kaikkien ihmisten nauruksi mene herrojen penkkiin,\nsanoi emäntä ja riisti kätensä irti.\n\n-- Mutta joka tapauksessa tulkaa kirkosta tultuanne tänne luoksemme\npäivälliselle.\n\n-- Kiitos, kiitos, virkkoi emäntä ja kiirehti turkkia päälleen panemaan\neteiseen, missä Mooses jo oli suurta turkkiaan hartiavoimin kiskomassa\nylleen.\n\nRuustinna tuli nyt emännälle auttamaan turkkia ja muistutti kaikin\nmokomin tulemaan päivälliselle.\n\nKirkkoon tultuaan Kentän vanhukset huomasivat, että Aino istui herrojen\npenkin takana olevassa penkissä, vaalea päähuivi korkean kamman päällä\nkorkealla. Verkapäällisen turkin olkapäät olivat muodinmukaisesti\npystyssä kuin linnun siiventyngät ja ruskeat hansikkaat käsissään hän\nselaili pientä taskussa kuljetettavaa virsikirjaa.\n\nOlli-Pekka istui penkin korvassa, toisella puolen käytävää. Hyvin\nlyhyeksi leikattu tukka siirotti päässä ja valkea kovaksi tärkätty ja\nsilitetty kaulus kiilsi kaulassa. Hänkin selaili aikansa kuluksi\nvirsikirjaa ja väliin silmäsi Ainoa, jonka päähuivi näkyi korkeammalta\nkuin kenenkään muun siinä lähellä olevan naisen.\n\nMuutkin ihmiset, jotka ennen olivat Olli-Pekan nähneet pitkätukkaisena,\nsilmäilivät häntä ja hänen vaimoansa niinkuin merkillistä, uudenlaista\nihmettä. Ja isännän ryhdillä se Olli-Pekka nyt istuikin selkä kenossa.\nAinokin näkyi tietävän arvonsa. Tiesi istuvansa korkeammalla kuin\nluudan päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKostaakseen sen, että toiset veljet eivät antaneet hänelle oritta enää\nkirkkohevoseksikaan, Olli-Pekka tästä päivästä lähtien ei enää kättä\npuuttunut talon töihin, kulki vain isossa Leppimäessä laittamassa\nkotiaan ja hakkaamassa Leppimäen metsistä kotinsa tarpeita. Siellä hän\nviipyi aamusta iltaan ja hiki päässä palasi aina, usein vasta sitten\nkun muut olivat jo iltasensa syöneet.\n\nKotona oli nyt yhtä miestä vähemmän, mutta Hemmi, Erkki ja Tuomas\npuskivat sitä kiivaammin työtä ja isäntäkin oli entistä ahkerampi, ja\nniin työt sujuivat tavalliseen tapaan. Ja mieli oli kaikilla hyvä, kun\ntiedettiin päästävän tuosta ainaisesta silmätikusta, Ainosta, joka aina\noli kuin väärä raha oikeitten joukossa.\n\nAino kulki nyt joka päivä päähuivi korkealla hiuskamman päällä ja kädet\nlanteilla uudenaikaisissa leningeissään lypsyaikana navetassa,\nnähdäkseen mitkä lehmät parhaiten lypsävät, osatakseen sitten valita\nitselleen. Olipa oikein kirjallinen luettelo jo valmiina, kun toukokuun\nalkupäivinä alkoi maa paljastua lumesta. Luettelossa oli Onnenkukka,\nOmena, Maatikki, Laukeri, Lemmikki, Juhlikki ja Tiistikki. Niinpä\ntulikin se päivä, jonka Olli-Pekka ja Aino olivat määränneet\nmuuttopäiväkseen, Ensi työkseen he tahtoivat viedä Leppimäelle lehmät,\nkun siellä oli nyt navettakin laitettu kuntoon. Kun tuli lehmien jako,\nniin Olli-Pekka luki lehmäkirjansa, mutta Hemmi sanoi, että hänelle\ntulee vain viisi lehmää. Viisi hänkin määräsi ja siihen Hetvin tuomat\nkaksi lehmää lisäksi.\n\nOlli-Pekka vihasta sähisten sanoi: \"Isä on luvannut seitsemän lypsävää\nja kolme hiehoa, enkä minä kysy sulta, mitä minä otan. Saat katsoa\nsyrjästä, jos haluttaa.\"\n\nHemmi jalkaa polkaisten tiuskaisi vastaan:\n\n-- Et ota mitä tahdot!\n\n-- Minä otan!\n\n-- Et ota!\n\n-- Minä otan, enkä kysy sinulta!\n\n-- Et ota! ärjyi yhä Hemmi.\n\nNyt Aino ja Hetvikin rupesivat ratisemaan ja syntyi semmoinen sanasota,\nettei kukaan kuullut omaa ääntään.\n\nIsäntä oli rannalla veneitä tervaamassa ja kuuli sinne sen rätäkän ja\nhuomattuaan, mistä oli kysymys, nakkasi vihaisesti nahkaesiliinansa\nveneeseen ja lähti kartanoon. Vakavin askelin hän tuli navetan eteiseen\nmissä kokousta pidettiin ja jalkaa polkaisten ärjäisi: \"Hiljaa!\"\nSilloin taukosivat kaikkien kielet, ja isäntä sanoi vakavasti: \"Meillä\nei rähisemällä asiat selviä. Mistä on kysymys?\"\n\nHemmi rykäisi kuivan rykäyksen ja sanoi kylmästi:\n\n-- Olli-Pekka aikoo ottaa seitsemän aikuista lehmää ja valita karjan\nparhaat, siitä tässä on kiista.\n\n-- Olli-Pekka saa viisi, kuten sinäkin saisit, jos olisit lähtemässä.\nOttakoot ne viisi, mitkä tahtoo, meillä ei huonoja ole, sanoi isäntä\njäykästi.\n\n-- Vai viisi, vai viisi, ja itse omalla suullaan määräsi seitsemän. Vai\nviisi nyt annetaan, sähisi Olli-Pekka ja ääneen yhtyivät Aino, Hetvi ja\nHemmi, niin että rähäkkä oli kahta suurempi kuin äsken. Reeta Kustaava\nja Martta nauroivat ihan sydänalojaan pidellen ja naurussa oli Erkin ja\nTuomaankin suut.\n\n-- Hiljaa! Kuuletteko! Hiljaa! ärjyi isäntä, mutta siitä muut vain\nyltyivät.\n\nEmäntä tuli nyt, otti isännän kyynärpäästä ja sanoi: \"Annetaan niille\nmitä ne tahtovat, eiväthän ne kaikkea vie, eihän tuota ilkeä kuulla\nkukaan tuollaista soidinta.\" Siihen ei isäntä sanonut vastaan eikä\nmyötä. Emäntä otti Olli-Pekan kädestä kiinni ja veti hänet isännän\nluokse. Toiset rätisijät vaikenivat pian, muutamia hammastavia ja\nsolvaavia sanoja enää vaihdettiin.\n\nIsännän kasvot olivat nyt vihasta tulisina, mutta vakavasti hän\nkuitenkin sanoi: \"Kyllä minä päästäkseni tästä rähinästä annan ne\nseitsemän lehmää ja kolme hiehoa, mutta muista sinä, Olli-Pekka, minun\nsanoneen, että sinä et ole kauan Leppimäessä talona, ennenkuin tulet\nmeiltä apua tahtomaan. Mutta siltä varalta on kurikka orren päässä,\npala patsahan nenässä, ei kuiva eikä märkäne. Se silloin putoaa\nniskaasi, kun tulet apua hakemaan; rähise nyt siihen katsoen.\" Sen\nsanottuaan lähti ukko rantaan ja siihen loppui äläkkä. Koko talon väki\nmielihyvällä tyytyi ukon kovaan päätökseen. Mutta Olli-Pekka ei ollut\nkuulevinaan isänsä tuomiota, alkoi vain sitoa lehmien sarviin nuoria ja\npuhisi itsekseen: \"Vai viisi lehmää, vähän sitä sentään muistetaan\nlupaustaan, vai viisi lehmää! Tässäpähän nähdään! Vai viisi lehmää\nmeille annetaan!\"\n\nHetvi ilvehti vastaan: \"Mutta kurikkapa jää tänne orren päähän, ei\nkuiva eikä märkäne.\"\n\nSiitä eivät Aino ja Olli-Pekka olleet tietävinään, sitoivat vain\nlehmien sarviin nuoria ja heidän Leppimäestä tulleet apulaisensa\nvetivät niitä ulos sitä myöten kuin ne oli päästetty parsista irti. Ja\nkohta nähtiinkin seitsemän isoa lehmää ja kolme hiehoa lähtevän\nLeppimäelle päin yhdessä jonossa. Lehmät kuitenkin pitivät outona tätä\nlähtöä, kun toiset jäivät navettaan. Haikeasti ammuen ne syöksähtelivät\ntiepuoliin ja pystypäisinä katselivat jälkeensä näkyisikö toisia\ntulevaksi, ja kun ei näkynyt, niin rupesivat tenää tekemään. Mutta kun\nLeppimäkeläiset pitkät kaarakat käsissään juoksivat sitä hätyyttämään,\njoka teki vastakynttä, niin täytyi oieta tielle, ja niin koko matkue\nhiljalleen siirtyi eteenpäin ja lehmien entistä haikeampi ammunta\nrupesi kerta kerralta kuulumaan kauempaa.\n\nKun lehmät oli viety Leppimäelle, niin Olli-Pekka palasi Kenttään,\nvaljasti Jymyn häkkireen eteen, ajoi Hetepellon ladon eteen, missä\nparhaat heinät olivat viimeisten tunnukkien varalle, ja loi niitä häkin\ntäyteen. Nyt täytyi Erkin Ukolla ruveta vetämään heiniä kotilatoon,\nmuuten ehkä Olli-Pekka olisi vetänyt ne kaikki. Niinpä Olli-Pekka\nseuraavana aamuna tulikin Hetepellon ladolta heinään, mutta lato oli\ntyhjä ja niin hänen täytyi niine hyvineen kääntyä Ritanotkon ladolle\nottamaan huonompia heiniä.\n\nLeppimäellä oli Olli-Pekka korjannut kaksi aittaa eloja varten.\nEnsimmäinen suurin työ oli ruveta vetämään eloja kotiin ja\nhyväntuulisena hääräili Ainokin, kun kuorma kuorman perästä tuotiin\nrukiita omaan kotiin. Kädet lanteilla ei Aino nyt kuitenkaan kävellyt.\nHelmat edestä päin polvien tasalle kohotettuina ja hihat yläpuolelle\nkyynärpäitä hän liikkui milloin juosten, milloin kävellen. Mutta\nseuraavan pyhän aikana kuultiin, että Ainolla oli kaksi palvelijaa, ja\nniin leningin helmat saivat olla suorina ja uusimuotiset hihat ulottua\naina kalvosiin asti. Kädetkin tapansa mukaan asettuivat lanteille\npalvelijain töitä tarkastellessa. Olipa Olli-Pekallakin oikein\ntäysirahkeinen renki, jonka kanssa toimitteli töitä, ja somalta tuntui,\nkun nyt sai olla töitten johtajana. Ennen Kentässä piti tehdä niinkuin\nisä käski, vaikka ei olisi mielen mukaankaan mennyt.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nRautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven\nkohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka\npäivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli\nsattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys\nhuoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat\npysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi\nnuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja\nhakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä,\nolivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä\nnytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet\nasunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo\nvarhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina.\nPirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit\nlöivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti\nja vanhempi heistä sanoi: \"Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu.\nSydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.\"\n\nEmäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:\n\n-- Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat\nparantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti\nviemään sitä kamariinsa ja sanoi: \"Tulkaahan, insinöörit, minun\nperässäni.\" Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan\nlähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät\nemännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin,\nsanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: \"Voi miten te olette\nmeille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.\" Sen sanottuaan hän\notti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin\nkädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: \"Kylläpä\ntodellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin\nennen meidän satavuotisen muorin.\"\n\n-- Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää\nsillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin\npäivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut\nTapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua\njostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin\nhyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan,\nsanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi\n'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen\nkuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.\n\n-- Minut kuuluu pappi kastaneen Väinämöksi. Äidiltäni en kuullut muuta\nnimeä kuin Väinö, mutta isä varsinkin pahalla tuulella ollessaan sanoi\nminua Vätöksi. Savossa nimitetään tylsäpäistä miestä Vätöksi, tottapa\nse sopi hänen mielestään minulle nimeksi, kun oli pahalla tuulella,\nmutta paremmin minäkin omaksuin sen äitini suusta kuulemani nimen kuin\ntuon isän antaman.\n\nEmäntä täytti toiset kupit ja meni sanomaan tytöille, että tuovat\nkamarin uuniin puita. Hän toi sieltä sukankudelmansa ja istui pöydän\ntaakse kutomaan. Kohta tytöt toivatkin sylyksensä kuivia honkaisia\npilkkeitä, ja niitä sylistään heittäessään Reeta-Kustaava iloisesti\nnauraen sanoi: \"Ja taas ovat nuo tuonnoiset harakat tuonnoisissa\nseipäissään.\"\n\n-- Niinpä ovatkin. Teitä on aina niin haikea ikävä, että täytyy päästä\naina näkemään, nytkin kesken päivän.\n\n-- Sen nyt tietää aivan arvaamalla, että teillä on ikävä meitä, sanoi\nMartta naurusuin ja valkea hammasrivi näkyi kuin pulmusparvi\nelokuhilaan harjalta.\n\n-- Se ei ole vaikea arvatakaan, että insinööreillä on meitä ikävä.\nKumma että pysyvät terveinä, sanoi Reeta-Kustaavakin nauraen ja\nkiireimmän kaupalla pisteli puita kamarin uuniin pystyyn, sillaikaa\nkuin Martta muutamasta halosta vuoli lastuja sytykkeiksi.\n\n-- Kuten olette arvanneet, me emme tästä talosta osaa erota, ennenkuin\nsaamme nämä tämän talon viimeiset tyttäret emänniksemme. Vai mitä sanoo\näiti?\n\n-- Hohhoi! Saatte kai ne karjakörrit, lantakäpälät, kun ette muuta\ntahtone, sanoi emäntä nauraen niin, että hänenkin suustaan näkyi terve\nja puhdas hammasrivi.\n\n-- No nyt sen kuulitte, sanoi Teppo.\n\n-- Kyllä kuulimme että lähtö tulee, ei muuta kuin hynttyyt kokoon,\nmutta kylvetään kai ennen lähtöä, sanoi Reeta-Kustaava ja lähti\nhuoneesta.\n\n-- Kylvetään toki, sanoi Teppo ja katsoi raolleen jääneestä ovesta\nReeta-Kustaavan jälkeen, kun tämä salin yli kulkien meni toiselle\novelle. Martta sytytteli uunin suussa puita ja sanoi nauraen: \"Eipä se\nrakkaus taida vielä olla kovinkaan tulista, koska nuo puut niin\nvaivalloisesti syttyvät.\"\n\n-- Niin se on teidän puolelta vielä kylmää, mutta vähästä sen sanotaan\nrakkaudenkin syttyvän niinkuin syttyvät nuokin puut siinä uunissa...\nKas sitä, nythän se jo rupeaa hulmuamaan.\n\n-- Niinpä hulmutkoon sitten. Se kieltoa, mikä minusta, sanoi Martta ja\npyörähti vikkelästi ulos, kun näki halkojen pesässä syttyvän palamaan.\n\n-- Se on totta, että mielellään niitä näkee noita tämän talon tyttäriä\naskareissaan. Se on niin vaivatonta ja niin reimaa hyvällä ja pahalla\nsäällä, sanoi Teppo.\n\n-- Kyllähän noitten jäljessä näkyy kelkka kääntyvän, sanoi emäntä. Ne\nkun ovat terveitä ja pienestä lähtien töihin tottuneet. Meidän isäntä\nei ole hellitellyt lapsia. Ne kun ovat alkaneet vähänkin kynnelle\nkyetä, niin niitten on täytynyt lähteä kesällä, talvella.\n\n-- Niinpä onkin talo kohonnut tämmöiseksi, sanoi Teppo.\n\n-- Poikain ja tyttöjen ansio kai se on. Emmehän suinkaan tässä me\nkahden olisi tätä tämmöiseksikään saaneet. Talo oli meidän tullessa\nsellainen rähjä, että kaikki oli uudesta alettava juuri kuin pystystä\nmetsästä, ja vierasta emme ole pitäneet päivääkään.\n\n-- Vai ei päivääkään. Kyllä tässä on talon väki saanut lähteä tuulella\njos tuiskullakin.\n\n-- On saanut lähteä tuulella ja tuiskullakin. Ja kun olisivat pysyneet\nkoossa, niin olisi tässä katosta ja katonalaista kaikillekin, mutta\neivät näy tyytyvän kotiin. Niin hajoavat kuin linnun poikue, kun\npääsevät korva korvan tasalle. Eipä vielä tuonikaan osattomaksi\nheittäytynyt.\n\n-- Se on luonnon laki. Tuskin käy koskaan niin, että semmoinen\nlapsijoukko kuin teilläkin yhdeksän lasta, olisi miehen ikään tultua\nyhdessä kodissa synnyinkehtonsa ympärillä, vaikka se synnyinkehto ja\nlapsuuden leikkitanner on jokaiselle rakkain paikka maailmassa. Sitä\nkun miehen ikään tullaan, niin se oma tulevaisuus rupeaa kangastamaan\nedessä ja niin sitä rupeaa valmistautumaan sille taipaleelle. Siinä\ntulee vielä omat, hyvinkin viattomat taipumukset määrääviksi. Sen\ntiedän itsestäni. Minun isäni on Etelä-Suomessa Taulaniemen pitäjässä\nisommanpuoleisena maanviljelijänä. Hän minut poikasena ollessani\nkustansi kouluun. Koulussa olinkin etevämpi useita muita tovereitani,\nsain aina luokalta päästessäni paremman paperin kuin moni muu\nvertaiseni ja ikäiseni. Niinpä isäni uskoi minun vielä kerran saavan\nprofessorin tittelin, mutta minä käännyinkin teknilliselle alalle, kun\nluonnossani tunsin siihen voimakkaamman vedon. Ja enpä häntä vielä osaa\nsitä valintaani katua, sillä nyt, vaikka on ikävuoteni vasta alulla\nneljättäkymmentä, niin olen jo virkamies alallani ja varmaan\nsemmoisilla tuloilla kuin nekin professorin tittelin tavoittelijat.\n\n-- Olen kai minä kysynyt, mutta en muista, minkälainen palkka teillä\non.\n\n-- Onpahan vain seitsemänsataa kuussa ja vapaa elanto, ja ensi\nuudeltavuodelta tulen kuulumaan ylempään luokkaan, joten parisen sataa\ntulee kuussa kohoamaan palkkakin.\n\n-- Jopa tuota sitten kykenee perustamaan oman kodinkin. Tässähän\nSiuruassa metsäherra Stenbomilla on roimakoita tyttöjä ja on vara\nvalitakin. Oletteko niitä nähneet? Niistähän saatte, varsinkin siitä\nHuldasta, oikein muhkean rouvan.\n\n-- Olemme nähneet jokaisen, varsinhan niitä meille näytettiin tässä\nkesällä eräänä pyhänä. Saimme kunnian olla oikein kutsuvieraina perheen\npäivällisillä ja oikein vastapäätä Huldan kanssa söimme sorsapaistia,\nniin että rotisi. Mutta en minä silti siitä joukosta valitse eukkoa. Se\npäivä kun kerran valkenee, että tulee kodin perustaminen, niin\ntalonpoikaistytöstä se sattuu emäntä siihen kotiin.\n\n-- Hm. Siitä ei tule koreata. Jos herrasmies ottaa pelkästä\ntalonpoikaistytöstä rouvan, niin se raja tulee ilmoisen ikänsä näkymään\nyhtä selvänä kuin jos tuohikontin toinen puoli olisi kudottu nahasta.\nSitä nauraisi jokainen, kuka vain leivälle suunsa aukaisisi,\nnauraisivat hevosetkin, kuten sanotaan.\n\n-- Ei se aina niin ole. Taulaniemen tuomari nai palvelijansa, mutta kun\nse rouvineen aina ajaa autolla, niin moni rouva saa kadehtia. Ja kun se\nrouva tulee kotiin, niin ei odota se palvelijan kädestä ruokaa\npöydälle, itse laittaa ja pieksukengissään kävellä keikuttelee niin\nettä sillat notkuvat, ja saa se äiti maidon lehmästäkin, jos niin\ntarvitaan. Arvelematta se tarttui syliksi heinäläjäänkin viedäkseen\nniitä lehmille, vaikka on niin kadehdittavan komea rouva. Työkyky ja\ntyöhalu se ihmisen ihmiseksi tekee, kun hän vain sielultaan on ihminen.\nSitä jo nykyajan nuoret herrat pitävätkin silmällä ja eukkoa\nvalitessaan jättävät ne silkkisukkaiset hienostelijat tyhjän\ntoimittajille katukeikareille. Sen tietävät nykyajan herrasneitosetkin\nja yrittelevät ihmeeksi hekin työntekoa. Kesällä niitä nähdään harava\nkäsissä heinäniityllä ja sirppi käsissä leikkuupellolla, mutta niitten\ntyön teko on kuin heikkoa kajastusta siitä työnteosta, joka lähtee\nlapsuudesta asti työtä tehneen käsistä.\n\nKuului salista kiireitä askeleita, ovi aukesi, siitä ilmestyi\nReeta-Kustaavan iloiset kasvot ja hän sanoi: \"Onpa täällä äiti\nvartioimaan uunia.\"\n\nTeppo jouduttautui sanomaan: \"On täällä uunin vartioita, mutta tulehan\nmeitä katsomaan.\"\n\nReeta-Kustaava ei ollut kuulevinaan, rupesi painamaan ovea kiinni,\nmutta tuli sisään, kun äiti sanoi:\n\n-- On tässä pannussa sinullekin vielä tilkkanen kahvia.\n\nSeisaaltaan hän otti pöydältä kahvikupin ja rupesi juomaan, mutta Teppo\nsanoi: \"Istuhan toki tähän rahille minun viereeni.\"\n\nReeta-Kustaava pisti vastaukseksi: \"Hyvä ei hävetä, saatan kai minä\nistua\", ja istuutui selin Teppoon samalle nelijalkaiselle jakkaralle ja\nhörppi kahvia.\n\nTepolla oli taskukirja ja lyijykynä käsissään, josta siinä uunin edessä\nlämmitellessään oli katsellut tänä päivänä työssä olleitten miesten\nnimiä. Niin hän nyt Reeta-Kustaavan kahvia juodessa takaapäin\nlyijykynän varrella koputti Reeta-Kustaavan korvan lehteen ja sanoi:\n\"Niin todella. Se on nyt päätetty, että meitä ei erota muu kuin kirkon\nkirves ja rautalapio.\"\n\nReeta-Kustaavalta pakkasi tulemaan nauru niin että yritti kahvi\npurskahtaa suusta ja kahvikupit pudota käsistä, mutta hän sai kuitenkin\npidätetyksi. Sanoi vain: \"Kylvetäänhän ensin. Minä panin jo saunan\nlämpiämään tavallista aikaisemmin, kun siinä ei kuitenkaan yhdellä\nlämmityksellä kaikille kylpijöille riitä löylyä. Me kun olemme niitä\nensi uunin leipiä, niin kylvemme ensi saunassa. Sitten rautatien\ntyömiehet lämmittäkööt ja kylpekööt vaikka koko yön ja huomisen\npäivänkin, kunhan maanantai-iltana joutuu sauna meille.\" Sen sanottuaan\nReeta-Kustaava heitti kahvikuppinsa pöydälle ja meni ulos, niin että\nmärät hameen helmat raskaasti heilahtivat oven pieleen. Ja kiireesti\npakenevat askeleet rupesivat kuulumaan salista.\n\n-- Oletteko te sukulaisia, kun olette niin yhden näköiset kuin\nveljekset. Olen tainnut jo kysyäkin, mutta en muista. Tässä touhakassa\nei pikku asioita muista.\n\n-- Olemme veljesten lapset ja sen tähden olemmekin aina yksissä kuten\nveljekset. Pienestä pahasta kun olemme olleet yksissä, niin tekee mieli\nmiehinäkin näkemään toisiamme.\n\nIsäntä oli rautatien työmiehille ollut punnitsemassa lihaa, voita,\nleipää ja kalaa. Hänkin tuli nyt kamariin, aukaisi kaappinsa ja\nnuttunsa taskusta nosti kahmalon täyden paperirahoja ja toisista\ntaskuista pari kourallista hopeaa ja kuparia ja asetteli ne kaappinsa\nlaatikkoon järjestykseen.\n\nInsinöörit katsoivat pitkään isännän rahojen järjestelyä, kun hän oikoi\nja laitteli kaikki samanmääräiset rahat samoihin pinkkoihin. Kaapin\nvarsinainen rahalaatikko näytti tulevan kukkuroilleen, niin että moneen\nkertaan piti käsin painella oikein hartiavoimin. Teppo se viimein\nsanoi: \"Kyllä se isäntä tänä kesänä on tainnut monet kouralliset näiltä\nmeidän työmiehiltämme nyhdellä. Sen kuuleekin tuolla työmaalla, kaikki\nne vain sanovat, että Kentästä sitä pitää noutaa, kun siellä on\nhelpompaa kuin valtion myymälässä.\"\n\n-- Kyllähän tuota on tänä kesänä vähän tullut, kun on ollut antamista.\nMutta mitäpä tuolla kohta lienee rahalla virkaa, sitähän on nyt\njokaisella mässätä miten osaa. Pienet pojatkin satamarkkasilla ostavat\nlihaa ja voita ja letkavarsipiipuilla polttavat venyvää vaakunaa. Eikä\nnyt rahan vähyyttä valita vanha eikä nuori, kaikilla entisillä\nkerjäläisilläkin sitä on, kehuvat oikein, että rahaa on kuin roskaa.\n\n-- Ei sitä silti paljon ole, vaikka sitä näyttää olevan, se on pinnalla\nkaikki. Tänä päivänä sitä on taas ollut, kun eilen annettiin kahden\nviikon tili, mutta moni ja varsinkin ne kehujat ovat eilisen tilin\npäähän toisiltaan lainanneet -- ja taas tulevan viikon lopulla on sama\npeli. Kun olisi rahaa yllin kyllin, niin eheämmät olisivat pukimet,\nmutta monellakin on vain riekaleita, kuten olette nähneet.\n\n-- Niinhän tuo siihen nähden näyttää, mutta on sitä taas tänä päivänä\nniillä ollut joka taskussa, sanoi isäntä ja painoi kaappinsa oven\nkiinni, pyöräytti lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.\n\nSamassa kuului salista juoksevia askeleita, ovi aukesi, ovenrakoon\nilmestyivät Martan pyöreät kasvot: \"Kylpemään!\"\n\n-- Menkää te insinöörit ensin, sanoi emäntä ja nousi pöydältä\nkahvineuvoja korjailemaan pois.\n\n-- Menkää vain talonväki ensin, sanoi Teppo.\n\n-- Menkää, menkää insinöörit, hoputti isäntäkin.\n\n-- No, kun niin tahdotte, sanoi Teppo ja alkoi riisuutua lähtemään.\n\nInsinöörit pyörähtivät ulos ja samassa nähtiin heidän Hemmin, Erkin ja\nTuomaan kanssa kilpaa juoksevan saunaan.\n\nIsäntä päällysvaatteita riisuessaan sanoi: \"Nyt on saatu jo rahaa tänä\nkesänä kokoon niin paljon kuin Olli-Pekalle maksettiin. Kyllä sitä\nrahaa tulee, mutta ei maksa mielestä miltäkään ollessa yötä päivää\npyhin arin tuollaisessa touhakassa kuin markkinoilla. Eikä tiedä mitä\nvielä tapahtuu. Myötäänsä kerrotaan niistä kylistä, missä useita\nrautatietyöläisiä asuu, varkauksista ja ryöstöistäkin. Se sentään\njohtunee siitä, että ne siellä saavat juoda ja mellastaa mielensä\nmukaan, meillä ei ole asiaa juominkien pitoon. Nuokin insinöörit\ntaitavat olla aivan raittiit.\"\n\n-- Aivan ne sanovat olevansa raittiit, minä jo kesällä kysyin heiltä\nitseltään. Mutta muuten minulla niistä noihin meidän tyttöihin nähden\non hieman ikävä ajatus.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Näyttävät niin likenevän noita tyttöjä, lienevätkö kosinta-aikeissa.\nÄskeiset niitten puheetkin sitä ajatusta minussa uudistivat. Niin\nperinpohjaisesti puhuivat, minkä tähden he eivät ota eukkoja\nherrasneitosista.\n\n-- Se pelko lienee aivan turha. Olen minä kesäkauden pitänyt niitä\nsilmällä, kun ne ovat tehneet seuraa tyttöjen kanssa ja pyhäiltoina\nolleet soutelemassakin. Mutta se tulee vain siitä, että ovat\nsamanikäisiä nuoria, jotka kaipaavat huvitusta. Insinöörien täytyy\ntäällä ottaa niistä ihmisistä hupinsa, joita on lähellä, kuten runossa\nlauletaan: 'Puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille', ja\nsanotaanhan, että niinkuin metsään huutaa, niin metsä vastaa. Nuo pojat\novat muuten niin siivoja poikia, etten mitenkään voi uskoa heidän\npahassa tarkoituksessa hyvittelevän meidän tyttöjä ja tytöt taas ovat\nsiksi järkeviä, että tietävät säätynsä eivätkä anna juolahtaakaan\nmieleensä sellaisen ajatuksen, että tulisivat heidän vaimoikseen.\nKuitenkin olisi paras ajoissa varoittaa ja kieltää, jos huomaisi\nsellaista.\n\n-- Kieltämisestäkö se sitten on apu. Muistan hyvin elävästi oman itseni\nniiltä ajoilta. Oli minullakin koti, jossa ei ollut minkään puutetta ja\nvanhukset niin hyvät, ettei kenelläkään parempia, jota paitsi olin\nvielä ainoa talon perillinen. Minua kielsi isä, kielsi äiti, kielsi\njokainen naapuri, mutta etkös muista, oliko siitä apua. Minä en\nyritäkään kiellellä, jos niikseen tullee. Muuten minä pääasiassa olen\nsamalla kannalla kuin sinäkin.\n\nIsäntä heittää lopsautti jalastaan riisutun märän kenkänsä lattialle ja\npäättävästi sanoi:\n\n-- Niin se on kuin minä sanon. Insinöörit ovat talonpojan poikia,\npieninä pahasina ovat olleet talonpoikaisten vertaistensa kanssa\nyksissä, ja niin täällä erämaan sydämessä, kun ei heillä ole arvonsa\nvertaisia tovereja, herää lapsuusajan muisto ja unohtaen oman arvonsa\nhe jakavat ilonsa ja huvinsa talonpoikaisten kanssa. Mutta kun pääsevät\nsäätyläistensä pariin, niin talonpoikaistuttavat unohtuvat. Jos olisin\nheidän seurustelussaan jotakin arveluttavampaa huomannut, niin meiltä\nolisivat saaneet muuttaa majansa aivan sillä kerralla.\n\n-- Kyllä ne ovat todella siivoja, somia poikia, eivät ollenkaan\nvaativia herroja, vaan ennemminkin palvelevia. Äskenkin kun minulta\nsukkapuikko putosi käsistä lattialle, niin tuo vanhempi insinööri\nhyppäsi sitä ottamaan ja antamaan minulle käteen juuri kuin pieni\npoikanen. Samalla ovat niin komeita ja reippaita miehiä, että\nmielellään heitä näkee. Äidiksi sanoivat nytkin, kun tulivat viluissaan\nja märkinä kotiin.\n\n-- Ovat ne kyllä somia poikia. Ei niitä todellakaan ennen vanhaan\nkestikievariaikana noin toiselle arvoa antavia herrasmiehiä nähnyt.\nRovasti menneenä kesänä sanoikin, että nyt ovat jo herrat toisenlaisia\nkuin neljäkymmentä vuotta sitten, ja taitaa siinä perää ollakin.\n\n-- On paljonkin perää. Ei ollut ennen sellaisia pappejakaan kuin\nnykyinen rovasti on ja olisiko missään ihmistä miellyttävämpää kuin\nruustinna, sanoi emäntä ja katsoi akkunasta saunaan.\n\n-- Eikö niitä jo ala näkyä sieltä tulevaksi?\n\n-- Ei noita vielä. Martta tuo vain näkyy taivaltelevan saunan edessä,\non tainnut tulla lämmin siellä löylyä lyödessä... Jopa tuo Erkki\ntyöntyy. Jopa Hemmi ja Tuomaskin... Jo tulevat nekin insinöörit. Tyhjä\nsiellä on sauna, saat pirtistä käskeä toveriksesi niitä rautatiemiehiä,\nketä tahdot.\n\n-- Saatan minä kylpeä yksinänikin ja tule sinä pesemään. En ole\npäätänikään pessyt sitten kuin viime lauantaina... Kun kaikki talonväki\non kylpenyt, niin kylpekööt sitten nuo vieraat, ja kun loppunee löyly\nkesken, niin lämmittäkööt lisää. On sinne puita jo sitä varten varattu,\nporisi isäntä mennessään ulos ja avonilkkaiseen pannuissa märissä\nkengissään raskaasti kävellä lopsutteli saunaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRautatie jatkui edelleen, niin että insinöörit eivät päässeet tulemaan\nKenttään ennen kuin seuraavana lauantaina ja silloinkin vaivalloisen\nmatkan takaa. He olivat kaikille ystävällisemmät kuin koskaan ennen ja\ntyttöjä hyvästellessään puristivat niitten käsiä lujemmin kuin\nmilloinkaan ennen. Teppo sanoi Reeta-Kustaavalle: \"Muistattekohan te\nmeitä koskaan?\"\n\n-- Ikämme toki, sanoi Reeta-Kustaava iloisesti nauraen ja pudisti Tepon\nkättä.\n\nTyömiehiäkään ei ollut Kentässä tämän pyhän aikana enää kuin muutamia\nja tulevan pyhän aikana ei ollut yhtään, joten se rautatie työväkineen\noli mennyt ohi kuin kevättulva, joka kohisee koskissa uhaten sen\nrantoja ja rantametsiä, mutta kun on mennyt ohi, niin heikkenee koskien\nkohina ja kesän rauha palaa kaikkialle. Niinpä Kentän talossakin oli\nnyt entinen erämaan rauha ja oli kuin raskaan työviikon perästä olisi\ntullut sunnuntai. Mutta entistä selvemmin näkyi se aukko, minkä Anna\nMaria ja Olli-Pekka olivat jättäneet. Nyt tuli vain kolme murakuormaa\npellolle sen sijaan että ennen oli tullut neljä ja navetasta palasi\npirttiin rukkiensa ja kankaittensa ääreen vain kolme entisten neljän\nsijaan ja kankaita oli pirtissä nyt kolmissa kangaspuissa, kun ennen\noli ollut neljissä. Kaskikin oli viime kesänä tullut hakatuksi puolta\npienempi kuin tavallisesti muina kesinä. Riihien puintikin loppui vasta\nlokakuun lopulla, ennen se oli loppunut syyskuussa. Marjasäilykkeitä\noli nyt vain kolmessa tynnyrissä, kun ennen oli ollut seitsemässä. Oli\nkuin taivaanranta olisi ruvennut hämärtymään pilveen. Alakuloiseksi\nteki se isännän ja emännän mielen, kun rupesi näkymään, että heidän\ntaloudessaan rupesi vierimään alaspäin harja, joka tähän vuoteen asti\noli kerta kerralta kohonnut ylöspäin.\n\nErkin morsian Sivolan Laara tiedettiin työhaluiseksi ja reimaksi\nihmiseksi, ja nyt oli joulun aikana aiottu pitää Erkin häät.\nToivottiin, että Laara Anna-Marian sijan edes puolittain täyttäisi ja\nolikin hän taloon tultuaan työssä käsinä paremmin kuin Aino. Mutta ei\nkulunut monta viikkoa, ennenkuin navettakartanosta rupesi kuulumaan\nHetvin ja Laaran välisiä riitoja ja toisilleen niskaköyttä vetäen\nminiät palasivat pirttiin. Hetvi ja Laara rupesivat miehilleen\ntoimittamaan, että pääsisi toinen tai toinen pieneen Leppimäkeen omaksi\ntaloksi kuten Olli-Pekkakin. Ja kun niitten Hetvin ja Laaran välit\npahenivat päivä päivältä, niin isäntä määräsi Erkin lähtemään pieneen\nLeppimäkeen. Niinpä seuraavana keväänä kesän tultua nähtiin Erkin ja\nLaaran karjoineen vaeltavan pieneen Leppimäkeen, kuten kaksi vuotta\nsitten Olli-Pekka lähti isoon Leppimäkeen. Nyt täytyi Kenttään ensi\nkerran miesten avuksi ottaa renki. Se oli nyt kaikkien mielestä kuin\nväärä raha oikeitten joukossa. Hän näytti aina työssään ajattelevan,\nettä kun tuo päivä joutuisi iltaan, kun taas talon miehiltä aina päivä\nloppui kesken. Meni kuitenkin kesä, oltiin taas marraskuussa. Rautatie\noli tullut ja sen mukana monenlaista hommaa. Metsien ostelijoita ja\ntalojen ostelijoita metsien tähden kulki toinen toisensa perästä, ja\njokainen kehui itseään paremmaksi ostajaksi kuin sen ja senkin yhtiön\nasiamies oli. Ja tukkisavotoita kerrottiin ensi talvena tulevan useita\nkymmeniä yksin kuuluvin. Loukkolahden Salmo tuli nyt Kenttään eräänä\nmarraskuun pilvisenä iltana. Salmon partaisista kasvoista ja kiiluvista\nsilmistä huomasi Salmon tietävän jotakin tavallista enemmän. Kun isäntä\nnäki, että on sitä Salmolla nyt sanomista, niin varsin kysyi:\n\n-- Mitä sitä nyt sinne Siuruaan päin kuuluu?\n\nSalmo rykäisi ja sanoi:\n\n-- Ei tuota muuta niinkään erityistä, kuin että Siuruan kylässä on\ntällä viikolla tehty isoja kauppoja.\n\n-- Miten niin?\n\n-- On kolmetoista taloa myyty pohjineen. Viisi taloa on vielä myymättä,\nkun eivät vielä ole sopineet hinnoista, mutta kyllä ne myyvät nekin. Ei\ntuolla Järvenpääläiselläkään kuulunut olevan kuin sadan markan riita...\nOn sitä tällä viikolla Siuruan kylässä liikutettu rahaa,\nkuusisataatuhatta oli eilen viety pankkiin ja ovat kai ne useita\ntuhansia itselleenkin käsirahoikseen jättäneet.\n\n-- Onpa siellä rahaa, mutta ei paljon. Tuskin miljoonan isäksi pääsee\nkoko kylä, jos jokaisen tilkun myyvät, sanoi isäntä ylenkatseellisesti.\n\n-- Eikö tuo sentään likeltä kaapine. Kuuttakymmentä tuhatta kuuluttiin\nHakalaisellekin tarjottavan, mutta seitsemääkymmentä tuhatta kuului\ntahtovan.\n\n-- Mikä yhtiö se on niitä maita ostanut?\n\n-- Se Runströmin yhtiö. Sehän se nyt siipensä tuntuu levittävän yli\nkoko seutukunnan. Siuruan joen Lappakoskeen kuulutaan saha\nperustettavan ja yhtiö kuuluu tekevän oman rautatien tänne Lepokiven\npysäkille ja sitä tietä hyrryttelee puutavaransa maailman ääriin.\n\n-- Kummia kuuluu, kun kokonaisia kyliä yhtiöille... Outoa on\nkuullakin... Etkö sinä rupea meille rengiksi, vähiksi tahtovat miehet\nkäydä?\n\n-- Eihän sitä nyt osaa rengiksi ruveta, siksi hyviä ansioita tuntuvat\nnämä yhtiöt lupaavan, eikä tuokaan ruokatavara ole kovin kallista nyt,\nkun tuli tuo rautatie. Ja yhtiön urakkatyössähän sitä ei ole kenenkään\norja, tekee minkä tekee ja päiviä ei ole kirjassa, jos kesken päivinkin\nheittää... Arvelin ruveta tuosta Hepokankaan metsästä tukinhakkuuseen,\nkun siitä kuuluttiin ruvettavan aivan heti ottamaan puita. Lähdin\ntäällä tuumimaan, sopisiko tässä teillä olemaan majaa. Tästä saisi\npaikoiltaan niinkuin särpimen ja leipääkin.\n\n-- Niinhän se on, että taloihin sitä sentään niitten savotan miesten\ntäytyy turvautua... Ajatelkaahan, eiköhän nekin Siuruankyläläiset vielä\nkerran turvaudu taloihin, ne jotka nyt taloistaan jouduttautuvat\nirtolaisiksi.\n\n-- Nuori väki kuuluu kaikki lähtevän Amerikkaan, kun siellä on nyt niin\nhyvä aika; vanhimmat kaljupäät nuo jäänevät tänne.\n\n-- Se lieneekin parasta.\n\n-- Se on parasta siinäkin suhteessa, että siitä on etua meille, jotka\njäämme tänne. Yhtiöitten täytyy maksaa meille niin hyvät palkat, että\npysymme töissä, kun ei ole varaa valita miehiä.\n\n-- Tokkohan tuolla olisi sielläpäin ketään, joka rupeaisi rengiksi\nmistään hinnasta?\n\n-- En luule olevan. Yhtiön töihin ne yrittävät kaikki. Niitä ne nyt\nkoholla kourin odottavat jokainen. Hakalainenkin on tiedustellut\nrenkiä, mutta ei kuulunut eilen vielä olevan. Pyysärkän Tehvollekin oli\ntarjonnut kahdeksaa sataa ja täydet vuosivärkit, kahdet pitkävartiset\nsaappaat, kahdet kintaat ja kahdet alusvaatteet, mutta ei ollut Tehvo\npäätäänkään kääntänyt. Savottaan kuului menevän siksi, kunnes\nkevätpuoleen lähtee Amerikkaan, kun muutkin alkavat lähteä. Niitä\nsatoja henkiä kuulostaa olevan aikeessa lähteä yhteen matkaan.\n\n-- Se on sitten oikeata kansainvaellusta.\n\n-- On se.\n\n-- Oletko ollut puhein sen naapurisi Kärpäskankaan Pertun kanssa, eikö\ntuo rupeaisi rengiksi, kun sillä on se vanhin poika siksi kynnellä,\nettä mökin sulana pitää?\n\n-- Tänä aamuna oli Perttu meillä. Se on sekin suin päin menemässä\npoikineen savottaan, juuri tähän samaan metsään minun kanssani.\n\nPojat olivat tähän asti äänettöminä kuunnelleet isänsä ja Salmon\nkeskustelua, mutta nyt Hemmi sanoi jäykästi: \"Me emme tiedustele\nrenkiä. Me teemme itse mitä kerkeämme. Tuo rautatie kun tuonkin elon\nhinnan helpotti, niin jätämme halmeenviljelyksen sikseen ja osan\npeltojakin heitämme nurmeksi, mitä emme jaksa omin väkinemme hoitaa\nsulina. Se on selvintä. Väkivetoon ja palkan ulpalla jos jonkun\nsaisikin rengiksi, niin siinä koirassa ei ole haukkujaa, joka kahleessa\nmetsään viedään. Nähtiinhän malli jo viimekesäisestä rengistä. Sekin\nsaatiin väkivetoon tinkimällä. Mutta se tekikin työtä siksi, että tuppi\nheilui, työn joutumisesta ei ollut huolta.\"\n\n-- Niin tuota täytynee tehdä, vaikka taaksepäin menevän talon merkki\nsekin on, että pellot alkavat jäädä nurmiksi, sanoi isäntä\nalakuloisesti ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.\n\n-- Niin... Mitä te siihen minun asiaani sanotte? muistutti Salmo\ntyynesti.\n\n-- Kun et niitä ryyppytovereitasi tuo mukanasi etkä itse tule päissäsi,\nniin onhan tässä pirttiä. Päissäsi jos tulet, niin yönselkään silloin\non lähtö.\n\n-- Minun humalastani ei ole haittaa kenellekään. Jos minä olen\npäissänikin, niin minä saatan olla hiljaa kuin hiiri loukossa.\n\n-- Vaikka olisit kuinka hiljaa, jos vain tulet päissäsi, niin ovelta\npalaat, usko se.\n\nSalmo koppasi kintaansa viereltään, hyppäsi ylös ja puolimatkassa oveen\nvirkkoi: \"Hyvästi!\"\n\nSalmon raskaat poistuvat askeleet kuuluivat eteisestä ja eteisen ovi\nsamassa jysähti kiinni tavallista kovemmin. Isäntä harmistuneena sanoi:\n\"Tuokin kutju on se sitten sen rikkaampi, on sillä sitten sen eheämmät\nvaatteet päällä, jos savotasta saa suuria palkkoja. Leikilläni häntä\ntoki rengiksi tahdoinkin. Kuka häntä ilkeää nähdä, se pyhän aikana aina\nhakisi ja kaivaisi viinaa vaikka sinisen kiven sisästä ja maanantaina\nei olisi työn hyvää. Pysyköön vain savotassa ja pysykööt kaikki\nsavotassa. Tosiaankin, tehdään itse töitä mikä keritään.\"\n\n-- Se se selvintä on, toisti Hemmi ja rupesi hänkin heittämään\nkenkiään.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nOli lauhkea päivä joulukuussa. Pehmyt etelätuuli verkalleen heilutteli\npuitten oksia, räystäistä tippui vettä ja huurrekokkareet putoilivat\npuitten oksilta. Ainon palvelija, Tilta, juosta reuhotti avopäin\nKenttään ja kun kartanolla tapasi Tuomaan, niin kysyi kiireesti:\n\n-- Missä ovat tytöt? Minulla olisi asiaa.\n\n-- Tuolla kai ne ovat navetan puolessa, virkahti Tuomas\nvälinpitämättömästi.\n\nTilta lähti sinne juoksujalassa, mutta kun Reeta-Kustaava kuuli heitä\nkaivattavan, niin tuli navetan eteisen ovelle vastaan ja sanoi\niloisesti:\n\n-- Mikä se nyt Tiitalla on, kun on niin kiireisen näköinen kuin olisi\nsienat tulessa?\n\n-- Eipähän mitään sen kummempaa kiirettä, lähdin vain täällä emännän\ntietämättä käymään, kun tänä iltana on Lepokiven pysäkillä yhtiön\npirtillä tanssit. Sinne tulee se maanmainio viulunsoittaja Katajaselän\nNikoteemus ja Okkolan Weerus, toinen mainio hanurinsoittaja\nsoittajiksi. Minä Selman kanssa ja pienen Leppimäen Saimi lähdemme\nsitten kun ilta-askareemme olemme tehneet. Etkö sinä ja Marttakin lähde\nmukaan? Me tulemme tätä kautta.\n\n-- Päästääkö se emäntä teitä tanssiin?\n\n-- Ei emännällä ole sanomista mitään, kun me lähdemme ilta-askareet\ntehtyämme. Nythän on kahdeksantuntinen työpäivä jo laillinen. Emme me\nSelman kanssa kysy lupaa emännältä paremmin kuin isännältäkään. Yö on\nminun omani, olinpa missä tahani... Lähdettekö, että tulemme tätä\nkautta?\n\n-- Emme me lähde. Kun me emme ole ikänämme tanssineet, niin emme\npuujumaliksi loukkoon seisomaan lähde.\n\n-- Kyllä pojat opettavat tanssimaan, kyllä siihen heti oppii. Kyllä ne\npojat vievät, kunhan ei vain jalkoihinsa sotkeudu.\n\n-- Emme me kuitenkaan lähde, opettakoot pojat muita.\n\n-- Vanhoiksipiioiksiko te sitten aiotte jäädä? sanoi Tilta niskojaan\nkeikauttaen ja lähti juosta leuhottamaan takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulevana yönä ei Kentän vanhaa emäntää nukuttanut. Oli kuin paha enne\nolisi vaivannut. Hän laskeutui vuoteelleen ja koetti painautua\npeitteisiin mitään ajattelematta. Mutta ajatuksia ei saanut asettumaan,\nne vaeltelivat kaikkia elämässä tapahtuneita ikävyyksiä muistelemassa.\nHän nousi taas vuoteeltaan, veti kengät avonilkkaisiin jalkoihinsa,\nsytytti tulen lyhtyyn ja meni navettaan katsomaan oliko siellä tuli\njäänyt pahasti tai joku muu kohta epäkunnossa, mutta sielläkään ei\nollut mitään. Kaikki lehmät märehtien ja sieraimistaan raskaasti\ntuhautellen vain makasivat eivätkä olleet näkevinäänkään emäntää,\nvaikka tämä kulki halki navetan ja silmäsi jokaista elukkaa. Sitten hän\ntuli pirttiin katsomaan olisivatko kuitenkin tytöt tai pojat menneet\ntanssiin, mutta sielläkin olivat tytöt ja pojat kotona, nukkuivat\nsikeintä untaan. Reeta-Kustaavan silmiin kuitenkin koski lyhdyn valo,\nhän heräsi ja kysyi: \"Mitä te etsitte?\"\n\n-- En mitään. Kun minua ei tänä yönä nukuta, niin tulin katsomaan\nolisitteko tanssiin menneet.\n\n-- Hm. Tanssiin! virkkoi Reeta-Kustaava ja painoi päänsä peitteen\nsisään.\n\nEmäntä sammutti lyhtynsä ja meni hiipien vuoteellensa, jottei isäntä\nheräisi hänen liikkeistään, kun sekin kuorsaten nukkui sikeintä\niltauntaan. Mutta ei vieläkään tullut unta. Oikein tuntui pahalta, kun\naina ja aina tuli ikäviä muistoja mieleen ja kaikki aivan mustimmissa\nväreissään. Emäntä painautui taas peitteitten sisään, veti jalkansakin\nkoukkuun, kuten ennen pikkutyttönä nukkuessaan, ja koetti olla peitteen\nalla kauan, jottei silmiin näkyisi mitään. Viimein kuitenkin\nhengitettävä ilma rupesi tuntumaan tukahduttavalta, hän nosti peitteen\nlaitaa saadakseen raitista ilmaa henkeensä. Mutta silmät sattuivat\nkatsomaan akkunaan ja ulkona huurteisissa puissa näkyi outo valo, kuin\nlyhdyn värähtelevä loimo. Samassa tuli mieleen että nyt ei ole kukaan\nlyhty kädessä liikkumassa. Siksi hän säikähtäen hyppäsi ylös, mutta\ntuntui peloittavalta mennä ulos niin, nykäisi isäntää olkapäästä ja\nvirkkoi hätäisesti: \"Mooses... Mooses! Kuule Mooses!\"\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Mikä on tuo valo, joka näkyy noista puista?\n\nIsännän silmät repesivät suuriksi ja nähtyään puissa valon hän hyppäsi\nylös ja huudahti: \"Tulipalo!\" Sen sanottuaan hän syöksyi saliin\nmennäkseen ulos, mutta osui pahki kukkapöytään, joka rymisten meni\nkumoon. Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen\nvarret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni\nvain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: \"Leppimäellä\npalaa!\" Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin\nkulki kiljuen kaikissa huoneissa: \"Leppimäellä palaa! Leppimäellä\npalaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!\"\n\nEmäntä ja Hetvi tulivat portaalle ja yhdestä suusta melkein kirkaisten\nhuudahtivat:\n\n-- Navetta on tulessa ja elukat palavat! Voi, voi, miten surkeasti ne\nmölisevät, rientäkää hyvät ihmiset! Voi, voi, tuota ääntä, miten\nmölisevät! Voi, voi, pahaa tekee tuon kuuleminen, joutukaa hyvät\nihmiset! Minäkin lähden, kun löytäisin kenkäni, sanoi Hetvi. Mutta kun\nHetvi oli tulemassa kolmannen lapsen äidiksi, niin emäntä tarttui\nHetviä olkapäähän ja sanoi: \"Pysytään me täällä, ei meistä siellä ole\nmitään apua.\" Miehet ja tytöt tulivat pyrynä ulos ja lähtivät kuin\ntuulen ajamina juoksemaan Leppimäelle päin, millä kenkä väärässä\njalassa, millä nuttu nurin päällä, mikä avopäin, mikä paitasillaan,\nkengät vain avonilkkaisessa jalassa. Isäntä malttoi kuitenkin\ntikapuusta ottaa pitkävartisen palokoukun olalleen ja juosta kötöstäen\nlähti hänkin sinne ja mennessään porisi: \"Saahan tuolla käydä, mutta\ntuli on kerinnyt tehdä työnsä ennenkuin sinne ehtii.\"\n\nEmäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla\nvoivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan,\nMaatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä\nhuutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua\nyön kaamean valoisaan ilmaan. Nyt tuprahti ilmaan entistä suurempi\npöllähdys säkeniä ja mustaa savua, liekit reimahtivat entistä\nkorkeammalle, ja Kentän emäntä huusi: \"Nyt putosi laipio sisään! Voi\nhirmuista!\"\n\n-- Mutta nyt niiltä loppuu elukkaparoilla tuskat. Kuulkaa, ei kuulu\nenää ääntä.\n\n-- Ei kuulu enää ääntä. Valmista on. Voi surkeata!... Niitten se on\ntanssiin menijöitten hyvää työtä, ne ovat heittäneet tulen kytemään.\nEipähän emäntä huolehtine. Voi toki... Minulle siitä kävi enne, liekö\nsentähden että omat eloon juottamani ja kasvattamani elukat joutuivat\ntuommoiseen kuolemaan... Ei nukuttanut koko yönä. Kun sanomalehdistä\nsaa tuon tuostakin lukea että siellä ja siellä on navetta palanut\nelukkoineen, niin juohtui sekin nyt yöllä mieleeni, sytytin tulen\nlyhtyyn ja kävin navetassa, mutta Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin\nkotona, mutta silloin se on tuolla ollut ehkä hyvinkin suuressa alussa.\nEi kulunut monta tuntia, ennenkuin huomasin tuon valon noissa puutarhan\npuissa.\n\n-- Minä en huomannut mitään ennettä, nukuin kuin sika siksi, kunnes\nsalista kuului kukkapöydän romahdus ja ovien räiske. Silloin hyppäsin\nkuin ammuttu ylös ja Hemmi teki samoin. Kun isännän ääni kuului ulkoa,\nniin ei Hemmi kauan siekaillut, tempaisi pienet yökenkänsä sängyn alta\nja sai ne jalkaansa, mutta kun ei löytänyt lakkiaan, niin sillään\nlähti. Sama kai se olisi, vaikka ei olisi ollenkaan mennyt. Siellä on\ntuli tehnyt työnsä, nyt jo laimenee. Kojo mataloituu ilmassa ja\nirtonaisia liekkejä, jotka loiskivat ilmaan, ei enää näy. Se palaa vain\nkuin kaskirovio.\n\n-- Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi\nleviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä\nsydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: \"Voi toki!...\nVoi maailmaa synnin tähden!\"\n\nIsäntä tuli ensimmäiseksi kotiin. Pirtissä olivat emäntä ja Hetvi\nseisaallaan vastaanottamassa kuulumisia, mutta ennenkuin he kerkisivät\nmitään kysyä, isäntä haikeasti sanoi:\n\n-- Selvä siellä tuli. Kolmetoista lehmän päätä, viisi lammasta, kaksi\nsikaa, kukko ja kuusi kanaa on tuhkana.\n\n-- Mistähän tuo tuli pääsi alkuun?\n\n-- Mistä... On ollut tapana iltasella lämmittää lehmien apevesi.\nPalvelijat ovat lähtökiireessään heittäneet muurin alla tulen omin\npäinsä palamaan; siitä ovat kekäleet pudonneet uunista alas ja\nluultavasti päässeet silppuvasuun ensin ja siitä seinään,\ntervashonkaisiin hirsiin... Sitten nukutaan vielä niin sikeästi, ettei\noltu herätty, ennenkuin oli navetta jo yltä tulessa. Koirakin oli\nulkona haukkunut, äläköinyt minkä ääntä hänestä oli lähtenyt. Se oli\nOlli-Pekan korviin unessa kuulunut, mutta ei ollut tointunut sitäkään\nkatsomaan mikä sillä on. Akka oli kuullut koiran haukunnan, mutta oli\nluullut, että tanssimiehet ovat hoilaten tulossa ja että se niitä\nhaukkuu.\n\n-- Ne ovat elukat jo silloin hätäilleet, kun koira on haukkunut.\n\n-- Sitä hätää se on koira haukkunut.\n\nEmäntä istui pöydän yläpäähän, laski kumpaisenkin kyynärpäänsä pöytään,\nohimonsa varasi kämmeniinsä ja sanoi haikeasti: \"Niin on kuin sanotaan,\nettä akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Jos\nolisi joku muu eikä Aino ollut Olli-Pekalla eukkona, niin tuskin olisi\ntuota tapausta tullut?\"\n\n-- Tuleehan se vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa\nkädessä. Samaa minäkin luulen, että jos Olli-Pekalla olisi ollut\nhuolekkaampi akka, niin se olisi käynyt navetassa niitten lunttujen\nmentyä, sanoi isäntäkin kenkiään riisuessaan. Sitten hän pani kenkänsä\norrelle kuivumaan ja lähti synkin kasvoin kamariinsa koettamaan vieläkö\nnukuttaisi, kun yö oli vasta vähän ohi puolen. Sinne lähti emäntäkin.\n\nMonta päivää kului, eikä Olli-Pekka käynyt Kentässä, mutta eräänä\niltamyöhänä, kun täysikuu paistoi ja lumen pinta säteili\npakkasensilmistä, Olli-Pekka tuli vaivaisen syntisen näköisenä Kentän\npirttiin ja istui isäänsä lähelle penkille, missä isä vasupäreitä\nkiskoi petäjäisestä listakosta.\n\nKauan aikaa Olli-Pekka istui ääneti eivätkä talon miehetkään olleet\nkiireisiä puheluun, tekivät vain puhdeaskareitaan. Viimein Olli-Pekka\nsanoi:\n\n-- Minä olen niin kahdella päällä, vieläkö ruveta yrittämään taloksi\nvaiko myödä tuo talorähjä yhtiölle ja lähteä Amerikkaan, kun sinne\npaljon muitakin menee. Tulisipahan eukko yhden kakaran kanssa täällä\ntoimeen vaikka kenen pirtin loukossa.\n\n-- Vai pirtin loukossa Aino, murahti Hemmi pöydän sivulla olevalla\nrahilla istuessaan ja kirvesvartta vuoleskellessaan.\n\nOlli-Pekka ei ollut sitä kuulevinaan, alakuloisena vain sanoi: \"Vieläkö\nse isä antaisi aluksi lehmiä ja edes jonkunkaan lampaan, jos tuota\nniinkuin taloksi yritteleisin?\"\n\n-- Etkö sinä muista, mitä minä sanoin sinun niin ylpeästi lähtiessäsi\nLeppimäkeen? sanoi isäntä ja tavallista raskaammin heitti päreet\neteensä lattialle.\n\n-- Kyllä minä muistan sen, mutta etteköhän tuon tapauksen tähden\nunohtaisi päätöstänne?\n\n-- Annan kaksi lehmää ja lampaan, mutta missä sinä niitä nyt talven\naikana säilyttäisitkään, sanoi isäntä jäykästi.\n\n-- Siitä toisesta luhdista saan ensi hätään navetan, kun laitan siihen\nlaipion, tukin seiniä ja seinän aluksia.\n\n-- Niinkuin sanoin, kaksi lehmää ja lammas annetaan, kun saat niille\nsuojaa, sanoi isäntä ja läiskäytti notkeat päreensä läjään lattialle.\nKun kaikki olivat niin vähäpuheisella tuulella, niin Olli-Pekka otti\nkintaansa vierestään, lausui melkein kuiskaten: \"Hyvästi\", ja lähti\npihalle, mistä hänen heti nähtiin hiljalleen hiihtää nytkyttelevän\nkotiinsa päin.\n\nOlli-Pekan mentyä Hemmi sanoi jäykästi: \"Kyllä on parasta Olli-Pekalle,\nettä toimittautuu siurualaisten kanssa lähtemään Amerikkaan.\"\n\n-- Sen minäkin sanon, sanoi Hetvi ja polki rukkiaan tavallista\nkiivaammin.\n\n-- Kassapää hieno emäntä -- vai rouvako lienee -- pääsee todellakin\npirtin loukkoon, sanoi Reeta-Kustaava, ivallinen nauru suupielissä.\n\n-- Älähän sentään. On niitä rikkaalla rohtimia. Saahan se rahalla\nvaikka minkälaisen kamarin. Rahaa on entistä ja Olli-Pekka Amerikasta\ntyöntää lisää lisän päälle, sanoi Martta, hänkin hienosti hymyillen, ja\nlähti äitinsä avuksi keittiöstä noutamaan illalliskeittopataa.\n\nGrundströmin yhtiön asiamies käytti hyväkseen Olli-Pekan kohtaloa, ja\ntuli seuraavana päivänä Leppimäkeen maan ostoon. Hän oli saanut\nOlli-Pekan taipumaan myyntiin ja kun oli kaksi päivää katseltu ison\nLeppimäen metsiä, oli asiamies luvannut viisikymmentätuhatta siitä\ntilasta yksinään, mutta jos toisetkin talot möisivät, niin sitten\nnostettaisiin kuuteenkymmeneen tuhanteen. Olli-Pekka tiesi Erkki-veljen\nkyllä taipuvan, mutta isästä ei tiennyt. Sentähden tulivat nyt\nKenttään asiamies ja Olli-Pekka yhdessä. Asiamies otti nyt oikean\nasiamiesryhdin. Läpikuultavat silmät olivat valmiit tarkastamaan,\nminkälaisia väreitä hänen puheensa minkin kasvoissa vaikuttaa. Mies\nrupesi kertoilemaan matkoistaan ja siitä, miten häntä on kaikkialla\nhyvin ymmärretty; ja se tulee juuri siitä, että hän ei puhu liikoja,\nvaan täyttää sen, minkä sanoo. Miten hänet jo otetaan taloissa\nmielihyvällä vastaan, vaikka ei ole niissä koskaan käynyt, hänen\nmaineensa kun leviää laajemmalle kuin mitä hän käydä kerkeää, sillä\nenemmänhän se korva maata käypi kuin mies itse. Sitten hän kääntyi\nisännän puoleen ja sanoi: \"Se on vanha sananlasku, että käynyt matkansa\nsanovi, käymätön ajattelevi. Olen suoraan sanoen tässäkin talossa\nkysymässä, olisiko tämäkin talo myytävänä hyvästä hinnasta. Minä sanon\nhyvästä hinnasta. Tässä on sellainen erikoinen syykin tällä kertaa, kun\nnämä kolme tilaa erityisenä lohkona ovat ympäriinsä valtion maitten\nkiertämänä. Nyt kun tämän Leppimäen isännän kanssa olemme sopineet\nLeppimäen kaupasta, niin se on sitten näitten kahden tilan välissä, ja\npuutavaran kanssa liikkuessa sekä järvellä että maalla puristuu alue\nniin ahtaaksi. Monin verroin tilavampi olisi liikkua, jos nämä kolme\ntilaa olisivat samalla isännällä eli yhtiöllä. Olen jo tämän Leppimäen\nisännälle sanonut enkä vain sanonut, vaan luvannut, että maksan\nLeppimäen tilasta kymmenen tuhatta enemmän, jos kaikki nämä kolme tilaa\ntulevat meidän yhtiölle. Minkälaisen vastauksen minä sitten teiltä\nsaan?\"\n\n-- En anna minkäänlaista vastausta, ennenkuin mietin enemmän, sanoi\nisäntä tyynesti ja näytti miettivän.\n\n-- Niin se viisas mies aina tekee ja niin pitääkin tehdä, sitten sitä\nei tarvitse jäljestäpäin katua, sanoi asioitsija ja rinta hytkähti\nsomasti.\n\nOlli-Pekka rykäisi ja mieleen juolahti sanoa:\n\n-- Sen minäkin kyllä tiedän ja arvaan, että isän aika ei kulu ilman\nmaanviljelystä, mutta voipihan kaupassa erottaa jonkun pienen palstan,\njota huvikseen viljelisi.\n\n-- Senhän voi tehdä vallan hyvin, usein se niin tehdään, sanoi\nasioitsija reippaasti ja käveli edestakaisin lattialla, mielessä\nmieluinen myhäily, kun isäntä oli sanonut miettivänsä.\n\n-- Voihan isä erottaa esimerkiksi tuon Kissasuon ojamaan itselleen ja\ntekomaata lisäksi, sanoi Olli-Pekka.\n\n-- Niin, ja saahan näitä kaikkia peltoja ja niittyjä viljellä vuotuista\nveroa vastaan, sanoi asioitsija.\n\n-- Sehän on sitä parempi, jos saa viljellä koko tilaa, kuten ennenkin,\nsanoi Olli-Pekka.\n\nAsioitsija tekeytyi vakavammaksi entistään ja sanoi vakuuttavasti:\n\n-- Aivan niinkuin ennenkin... Me kun metsiä silmällä pitäen teemme\nkauppoja, niin peltoja ja niittyjä saa entinen asukas viljellä niin\nkauan kuin tahtoo ilman mitään arentia, kunhan maksaa ulosteot kuten\nennenkin. Eikä niitä muille luovuteta kuin entiselle asukkaalle... Ja\nsen minä sanon ja olen sanojeni takana, että meidän yhtiö on rehellisin\nyhtiö auringon alla. Oletteko esimerkiksi kuulleet, että mikään muu\nyhtiö maksaisi tiloista enemmän kuin kaupan aikana on sovittu ja\nkauppakirjoihin merkitty? Mutta me kun kaupan jälkeen olemme\ntarkastaneet metsät, olemme kymmenintuhansin markoin maksaneet lisää.\nMe vertailemme tarkasti tilan hinnan tilalla kasvavan puutavaran arvoon\nja jos tilan metsä on enemmän arvoinen kuin tilan varsinainen\nkauppahinta on, niin pennilleen maksetaan se ylihintana tilan myyjille.\nSitä eivät muut yhtiöt tee, mutta sentähden meidän nimemme onkin maan\nkuulu.\n\nViimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein hartioitaan kohauttaen.\n\n-- Mutta mitenkäs, jos metsiä tarkastaessa huomataan tilasta maksetun\nenemmän kuin mitä metsät vastaavat, mitenkäs silloin menetellään? sanoi\nHemmi ja katsoi tarkasti asioitsijan silmiin nähdäkseen mitä hänen\nkysymyksensä vaikuttaa.\n\n-- Silloin pysytään kaupassa täsmälleen, sanoi asioitsija jäykästi,\nhäpeänkään vuoksi ei virketa vahingosta kenellekään, etteivät muut\nyhtiöt siitä saisi lystiä. Maksetaan vain jokikinen penni täsmälleen\nniin kuin kauppakirjassa seisoo.\n\nKun Olli-Pekka näki isän olevan kovin vähäpuheisella tuulella, niin hän\nnousi lähtemään ja sanoi: \"Annetaan isän miettiä, lähdetään meille.\nLähtekää Hemmi ja Tuomaskin meille, kutsutaan sitten Erkkikin sinne ja\ntuumitaan miehissä.\"\n\n-- Se se parasta on, sanoi Hemmi ja nousi lähtemään. Hemmin povessa\ntuntui somalta, että Olli-Pekka saadaan myymään maansa eikä enää\ntarvitse sille lehmiä antaa.\n\nHemmi ja Tuomas menivät jo ulos, asioitsija vielä ojensi kätensä\nisännälle hyvästiksi ja kysyi kohteliaasti: \"Koska minä saan isännältä\nvarman vastauksen?\"\n\n-- Ehkä viikon perästä, sanoi isäntä alakuloisesti. Oli kuin kieli\nolisi hieman sammaltanut.\n\n-- Miettikääpä sitten ja miettikää asia joka puolelta. Ei se\nkirveestäkään tule terävä, jos se hiotaan vain yhdeltä puolen. Sitten\nse on lysti tehdä kauppaa, kun se mietinnän perästä tehdään, ja jos ei\ntehdäkään, niin siitä ei mieli pahoitu.\n\nSen sanottuaan asioitsija lähti toisten menijäin jälkeen.\n\nLeppimäellä oli kahvipöytä valmiina, oikein lumivalkoiselle\npöytäliinalle laitettuna, ja vieraat ja Olli-Pekka saivat käydä suoraan\npöydän ympärille. Tilta lähti pieneen Leppimäkeen juoksemaan\nkutsuakseen Erkin.\n\nKun kahvit oli juotu, niin asioitsija otti oikein vakavan muodon ja\nlausui painokkaasti: \"Sen minä sanon tässä, vaikka en Kentän isännälle\nsanonut, kun ymmärrän sen niin ankaran maahenkiseksi, että se on\nmelkein hölmö eikä osaa mitään laskea, joka nyt ajattelee\nmaanviljelystä, kun tiloista maksetaan tällaisia hintoja, kuin mekin\nmaksamme. Ajatelkaahan, isännät, kun nyt jauhokilo maksaa viisitoista\npenniä, sianliha kuusi- tai seitsemänkymmentä penniä, lampaanliha\nkolme- tai neljäkymmentä penniä, naudanliha parikymmentä penniä,\nvoikilo markkaviisikymmentä penniä, maitolitra kymmenen tai kaksitoista\npenniä, joten miehen päivän muona kahvineen päivineen ei pääse markkaan\nasti, ja meidän töissämme tavallinen mies ansaitsee kaksikymmentä\nmarkkaa ja vielä enemmänkin päivässä. Tämä on sitä, mutta otetaan\ntoinen puoli. Esimerkiksi tämän talon isäntä saa maastaan kuusikymmentä\ntuhatta. Ne pannaan pankkiin viiden korolla ja korot aina kuuden\nkuukauden kuluttua muutetaan pääomaksi korkoa kasvamaan, joten tulos on\nsama kuin kuusi prosenttia. Se kuusikymmentätuhatta tuottaa koroillaan\nvuodessa ei sen vähempää kuin kolmetuhatta kuusisataa markkaa, siis\npaljonkin enemmän kuin tämän talon perheen vuotuisen muonan. Ja nyt hän\non niistä talon huolista vapaa. Tuollaiset tapahtumat eivät voi\nuudistua, mikä tässäkin talossa aivan äskettäin on tapahtunut, ja\nisäntä on vapaa olemaan työansioilla. Ja nyt kolmanneksi otetaan\nlaskettavaksi mitä tuottavat miehen työansiot vuodessa. Kolmesataa\nvuoden arkipäivää ja kaksikymmentä markkaa päivältä antaa vuodessa ei\nvähemmän kuin kuusituhatta markkaa.\"\n\nViimeiset sanansa \"kuusituhatta markkaa\" sanoi asioitsija oikein\njyrisevällä äänellä ja päätään nyökyttäen. Sitten hän jatkoi: \"Niin,\najatelkaas, eikö se ole ainakin puolihullu, joka nyt ajattelee maata\nviljellä. Paitsi todellakin huvikseen, kuten äsken Kentän isännälle\nesiteltiin. Näitä kaikkia puolia, kuten jo sanoin, en hänen eteensä\nlukenut, mutta hän on viisas mies, uskon hänen itsensä ne harkitsevan.\"\n\n-- Kyllä luulen, että ukko pääsee tajuihinsa, sanoi Hemmi. Renkiä on\nkoko syksyn tiedustellut. Kahdeksansataa markkaa lupasi muutamallekin\nja täydet vuosivärkit, mutta se ei päätäänkään kääntänyt.\n\n-- Mutta ajatelkaas, miten kannattaa kahdeksalla sadalla ruveta\nrengiksi, kun muuten voi ansaita kuusi tuhatta. Jos siitä muonaan\nmenisikin korkeintaan kolmisensataa, niin vielä sittenkin jää puhtaaksi\nviisituhattaseitsemänsataa? Mitä sen rinnalla on kahdeksan sataa kun\nsaa vielä olla orjana?\n\n-- Sitäpä ne kaikki laskevat eivätkä rupea rengeiksi, sanoi Hemmi.\n\n-- Sanalla sanoen, ei ole viisaan työtä nyt viljellä maata, kun\najatellaan sitäkin puolta, että nyt rautatie tuo kaikkea mitä vain\ntarvitaan, ettei tule mistään puutetta, vaikka ei maata viljelekään.\nAinoastaan maitoa ei tuo rautatie niin yllin kyllin kuin\nmaanviljelijöillä on, mutta hedelmistä saa maidonarvoista ja vielä\narvokkaampaakin ruokaa ja niitä tuo rautatie jokaiselle tarvitsijalle.\nAinoastaan tuollaiset vanhukset kuin esimerkiksi Kentän isäntä ja\nemäntä, jotka ovat ikänsä hoitaneet karjaa ja joilla on valmista rahaa\nyllin kyllin, voivat huvikseen elättää yhden tai pari lehmää; niistä\nsitten saavat sitä ainoista lempiruokaansa maitoa ja niitten\nhoitamisesta hupia, kuten vanhatpiiat sylikoiristaan. Siinä ei tulekaan\nkannattavaisuus kysymykseen, mutta toista on, jos kolmi- tai\nnelikymmenpäistä karjaa hoitaa enimmäkseen vieraalla väellä, jolle\nmaksaa samat palkat kuin yhtiöt maksavat, ja vähemmällä nyt ei saa\ntyövoimia.\n\n-- Niin se on. Sellaista se on. Sellaiseksi se on muuttunut tämä\nmaailman aika, sanoi Hemmi ja huokasi syvään.\n\nErkki ja Tuomas olivat äänettöminä kuunnelleet toisten keskusteluja,\nmutta nyt Tuomas kohautti hartioitaan ja sanoi: \"Eikö tässä pitäne\nruveta valmistelemaan hynttyitään ja lähteä Amerikkaan? Kukas täällä\nkehtaisi olla, jos kerran irtolaiseksi joutuu?\"\n\n-- Silloin tienesti lyö vieläkin enemmän leiville. Minä olen tehnyt\nlaskelmia vain oman yhtiömme työpalkkoja pitäen mittapuuna, sanoi\nasioitsija ja kääntyi Erkin puoleen kysyen: \"Mitä se pienen Leppimäen\nisäntä sanoo?\"\n\nErkki hieman rykästeli, mutta nosti sitten päänsä ja sanoi arvellen:\n\n-- Sen kuusikymmentä tuhatta kun maksanette, minkä tästäkin tilasta,\nniin olkoon menneeksi. Vähemmällä minä en myy, kun se on samanlainen\ntila kuin tämäkin.\n\nAsioitsija hypähti seisaalleen, ojensi kätensä Erkille ja huudahti\niloisesti: \"Tuossa on lapaa!\" Olli-Pekka erotti kädet ja kaikki\nremahtivat nauramaan: \"Siinä ei pitkiä kiistelty.\"\n\nAsioitsija vakuutti vielä oikein lujasti:\n\n-- Sanalla sanoen, kun minä olen metsät tarkemmin tarkastanut ja\nhuomannut, että kannattaa lisätä, niin maksetaan lisää tai jos näyttää\nmeidän puolelle tappio kallistuvan, niin silloin seisotaan kaupoilleen\neikä virketa tappioista hiirelle eikä heinälle. Mutta toimikaa nyt\nmiehissä, että isänne taipuu kauppaan ja tämä lohko tulee meille\nkokonaan, kuten jo hänellekin sanoin.\n\n-- Kyllä luulen, että ukko taipuu, sanoi Hemmi. Ukon taipuminen riippuu\nmeistä Tuomaan kanssa ja varsinkin, jos hänelle mieliksi maksatte\nmuutamia satoja enemmän kuin näistä tiloista, kun Kentässä on kartano\nparempi.\n\n-- Kartanosta me emme välitä, kuten olen sanonut. Metsä se on, jota\nsilmällä pitäen me teemme kauppoja. Mutta muutamat sadat nyt ei silti\nenää tule kysymykseen, kun tämä muuten noin luontevasti menee. Sen\nsaatte sanoa ukollekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava aamu oli valkenemassa. Oli kireä pakkaspäivä ja harmaan\nhevosen kokoinen kylmä usva täytti ilman ja usvan kasvattama kuura oli\nkorkeana löyhänä rykelmänä kääriytynyt puitten oksiin, kun Kentän\nisäntä puki ylleen vanhuuttaan ruskehtuneen karkean sarkanuttunsa ja\nsanoi: \"Minä alan mennä sitä murapaikkaa aukaisemaan, sen on taas yön\naikana kylmännyt. Hemmi ja Tuomas, alkakaa tuoda hevosia.\"\n\nHemmi ja Tuomas olivat aamiaisen syötyään päivää odottamaan\nkellistyneet penkille eivätkä olleet isännän sanasta tietääkseenkään.\nMutta kun ukko oli mennyt ulos ja eteisestä kuuluivat poistuvat\nnarahtelevat askeleet, niin nousivat Hemmi ja Tuomaskin, vetivät ylleen\nsarkaiset nuttunsa, joitten heltoissa ja rintapielissä näkyi eilisistä\nmuraa. Se oli murakuormia kaataessa siihen tahrautunut. Siitä he eivät\nvälittäneet, panivat vain takkinsa nappeihin, ottivat orresta kintaansa\nja sanaa puhumatta menivät ulos. Ja kohta nähtiinkin oriin ja Ukon\nkorkealaitaisine rekineen verkalleen astuen etenevän Kissasuolle päin.\nReen jalakset hiljaa kitisivät kovalla kuuraisella tiellä. Sekä isäntä\nettä Hemmi ja Tuomaskin olivat nyt niin vähäpuheisia kuin lumotut.\nVanhalta muistilta he tekivät niin työtä verkalleen, pistelivät muraa\nkuormiinsa ja kun kuorma oli täysi, lähti joku ajamaan sitä\nkotipellolle. Mitä raskaampi kuorma oli, sitä kovemmin ja kipeämmällä\näänellä kitisi ja marisi jalas pakkasen puremalla tiellä. Kun muutamia\nkuormia oli viety ja taas oli Hemmi ajanut oriinsa murakololle ja\nperäyttänyt reen sille paikalle, missä se oli täytettävänä, ja ottanut\nlapionsa luodakseen muraa, Hemmi pisti sen kärjen maahan, nojasi\nrintaansa sen ponteen ja sanoi arvellen: \"Niinpä tämä muran veto alkaa\ntuntua kuin vieraalta työltä. Näyttävät kuin kohtalon painamana\npainuvan asiat sille kannalle, että meidän on myötävä tämä maa, kun on\nnoin kunnollinen ostaja tarjolla, ja ruvettava elämään rahalla.\nTienailee silloin kuin tuntuu miellyttävän ja kun ei miellytä niin\nkatsoo valmista. Eihän tämäkään jokapäiväinen aherrus lääkettä ole, kun\nei kuitenkaan jaksa kunnolleen hoitaa tätä maata, vaikka yötä päivää\nriekkuisi työssä kuin orja. Eilen illalla möi Erkkikin maansa ja sai\nkuusikymmentätuhatta ja se ostaja jo itsestään lupasi tästä meille\nenemmän saadakseen koko tämän lohon haltuunsa... Jos vaikka\nseitsemänkymmentä tuhatta saisi tällä maalla, ja irtaimet jos pannaan\nrahaksi, niin entisten rahojen kanssa joka tapauksessa saadaan hyvä\njoukko yli sadan tuhannen. Ja kun satatuhatta pannaan pankkiin, niin\nsieltä saadaan vuosittain korkoja kuusituhatta markkaa. Meidän\nperheemme elävät sillä, vaikka sääret seinillä makaisivat ympäri\nvuodet.\"\n\n-- Meneekö se sadantuhannen korko kuuteen tuhanteen markkaan, eihän\npankit maksa kuin viisi markkaa sadalle, huomautti isäntä\nalakuloisesti.\n\n-- Niin se maksaa ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta, mutta kun silloin\nmuuttavat sen koron pääomaan kasvamaan korkoa korolle, niin se menee\nkuuteen prosenttiin.\n\n-- Niinhän tuo taitaa tehdä, sanoi ukko ja alkoi verkalleen nostella\nmuraa koriin.\n\n-- Eilen illalla se maitten ostaja laski, että heidän töissään voi\ntavallinen mies ansaita kuusituhatta markkaa vuodessa. Siinähän se on\nse niksi, ettemme saa renkiä. Eihän maanviljelijän kannata\nkuuttatuhatta maksaa vuodessa yhdelle työmiehelle, sehän toki on\nitsestään selvä.\n\nTuomaskin tuli jo kuormansa viennistä, heitti hevosensa taammas, kun\nori oli vielä kololla, ja kun oriin kuorma oli vielä tyhjä, niin arvasi\nmistä oli kysymys ja tuli kololle.\n\nHemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin\nodottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa\nkuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen\nja miettivästi sanoi: \"Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei\nollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa... Niinhän\ntuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä\ntulee.\"\n\n-- Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.\n\n-- En sitä sanokaan.\n\n-- Eihän tämä suon silmään mene, jos myykin ja jos on tehty työtäkin,\nniin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella\nmuraa oriin kuormaan.\n\n-- Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan,\nesimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi\nomassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee\nmaata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti\nkarvalakkista päätään sanojensa painoksi.\n\n-- En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan\nlähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.\n\n-- Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.\n\n-- Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä\nruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää\nkyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.\n\n-- Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan\nannetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset\novat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja\nuusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia\nkilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään\najaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.\n\n-- Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan\nkäsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.\n\n-- Mitä vielä! Maailmaahan tämä vielä on, sanoi Pekkiläinen humalassa.\nSitä kaikkeen pitää tottua, sanoi Tuomas reippaasti ja rupesi\ntavalliseen tapaansa pistelemään muraa.\n\nHemmikin rupesi luomaan muraa ja sanoi: \"Mahtaakohan tämä murapaikka\njänisten voittomaaksi joutua, kun meistä aika jättää?\"\n\n-- Kyllä tästä on useita kertoja jo kuormaa viemään lähdettykin.\nKaukana on tuo laita, josta on alettu, virkkoi Tuomas ja lähti\nhevosensa luokse, kun näki että oriin kuorma oli täysi.\n\nKun Hemmi ajoi oriin pois kololta, niin Tuomas toi hevosensa ja rekensä\npaikalle ja sanoi: \"Vieläkö me tätä muraa viitsimme vetää, kun kerran\non päätetty myytäväksi tämä talo?\"\n\n-- No kun tätä vielä joka tapauksessa ensi kesä kylvetään, niin\ntäytyyhän niille laittaa lantaa.\n\n-- Hm. Kyllä ne yhden kesän kasvavat, jos ei enää heitä lannoitetakaan,\nja tuleehan sitä lantaa, jos karja pidetään talven yli.\n\n-- Mihinkäpäs ne karjan konnut pantaneen muualle, karjalle kai ne ovat\nsyötettävät, sanoi ukko ja seisahtui kesken kuorman luonnin ja katseli\nhuurteiselle vaaralle, missä oli monta kymmentä halmetta viljellyt. Hän\nkatseli Saunajärvellekin, mistä usva jo kohosi ilmaan ja vaisu\njoulukuun aurinko matalana paistoi yli huurteisten metsien, yli\nlumipeitteisen Saunajärven, missä kirkkaat pakkasensilmät kiiluivat\nlumen pinnalla. Ja kun Tuomas oli saanut kuormansa täyteen, niin isäntä\nsanoi tyynesti: \"Saa kai se muranveto nyt todellakin loppua siksi,\nkunnes selviää tämä maankauppakysymys puoleen tai toiseen.\"\n\n-- Kyllä se niin on, että myydään se maa, sanoi Tuomas ohjasperiä reen\nketarasta ottaessaan. Samassa lähti reki jyristen liikkumaan eteenpäin\nja sen jälkeen lähti Tuomas kävelemään. Kuurainen karvalakkinen pää\nheilui nyt kävellessä kahtaallepäin reuhakammasti kuin tavallisesti\nennen.\n\nKohta ajoi Hemmikin oriinsa kololle, käänsi ja peruutti rekensä\nkuorman-ottopaikalle ja lapiota käteensä ottaessaan kysyi: \"Mitä se\nTuomas tuolla vastaan tullessaan sanoi, ettei tulisikaan enää\nnoutamaan?\"\n\n-- Kun tuntui laiskistuvan muran vetoon, niin minä sanoin, että jääköön\nsiksi, kunnes tämä kauppakysymys päättyy puoleen tai toiseen.\n\n-- Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne\nkasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta,\nvaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja\njuuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään\njoutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa\nluoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset\nketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti\nnyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua\nheittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä\nhosuttiin.\n\nIsäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi\nmatalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen\nolisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa\nhevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen,\nriisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja\npani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen\nlammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään\nkohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja\njäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä\nkenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: \"Mikä se\nnyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole\npäivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.\"\n\n-- Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi\nisäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä\nmitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä\nkenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen\nkävelemään kamariinsa.\n\nKamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin\nselälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin\ntuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli\nrautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä\nmuistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi\nuntaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään\ntapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä\nviluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia,\njoka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja\nnälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja\naina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala\nuni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt\npuuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa\non myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei\ntarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä\npienessä majassaan kuin toukka puun raossa.\n\nHemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he\nnyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä\ntulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa\nremusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan\ntoisiaan.\n\n-- Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa\nalle, sanoi Hetvi nauraen.\n\nTytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta\nhuurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen.\nHe luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä\nmaan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään\nhykerrellen: \"Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä\nisäkin tiedon.\"\n\nEmäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan\nSunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa\nseisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: \"Minkä sitä\nuskaltaa sanoa äidille?\"\n\nTytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen,\nmutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: \"Mikä se on sanottava äidille?\nNythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.\"\n\n-- Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun\npyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.\n\n-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!\n\n-- Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan\nniinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän\npeittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.\n\n-- Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt,\nkun jo puhuu sulhasista.\n\n-- Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä\non, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.\n\n-- Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla... Mikko Melkonen ja Pekka\nPelkonenko ne ovat ne sulhaset?\n\n-- Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne\ninsinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat\nmajaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.\n\n-- Hui hai... Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita\nsyövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!... Ne ovat teille hupsuille\njotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla\nlaulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja\nse nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'... Leikkiä kaikki!\n\n-- Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta\nja rupesi lehmille laittamaan apetta.\n\n-- Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja\npyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset\nsormukset laittaa.\n\n-- Vai oikein sormista mitat... Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä\nkupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.\n\n-- Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja\njäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan\ntäällä.\n\nTänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu\nsiitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja\nvastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui\nkamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin\nneljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: \"Pitäähän tästä erota\nkuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka\ntämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse\nviljellä.\" Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään\nkeinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian\nvai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä\nenää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi:\n\"Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän\ntulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on\nsulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.\"\n\n-- Sulhaset... Mistä?\n\n-- Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.\n\nIsännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista\npäätään ja sanoi verkalleen: \"Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä?\nNäitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?... Ei, ei se\ntoki ole uskottavissa.\"\n\n-- Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien\nkirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat\nvaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset... Ja\nne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.\n\n-- Vai niin... Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme\njoulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat\nlapsemme luoksemme... Se on totta se.\n\n-- Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me\nsitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja\npitäisimme asuntomme seinällä.\n\n-- Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se\nolisi.\n\nIsäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään.\nIsäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät\nkatsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä\nkuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet\nhelmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: \"Kyllä se sentään panee\nvapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi\nvuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin\nyön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme\nhuonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja\näitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka\nkohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana\nlapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden\nkoti vanhempieni luona... Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa\näitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston\nmiehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni\npiti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona\nsynkkänä pilvenä vyörynee yllemme?\"\n\nIsäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: \"Tammelan Risto...\nOlisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi\nsaanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina\nkuoli kesken ikiänsä... Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja\nhukkui.\"\n\n-- Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja\nmuutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada\nmyöntymään mieltäni.\n\n-- Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja\nmikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan\nsemmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät\nkamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi\ntuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä\nyhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.\n\n-- Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon\npainosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot\nkiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä... Ainakin sanoessamme,\njos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen\nkokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan\nkuuluu aikovan peikoineen perheineen.\n\n-- Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin\nkuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa\nja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä\nmarkkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.\n\n-- Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat.\nEivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.\n\n-- Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan\nsaata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän\nelämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein\nvuoteelleen.\n\n-- Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan\nkiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun\ntulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi,\nsanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä\nja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.\n\nSeuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla\npilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri\npääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies,\npitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli\nliki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi\nreippaasti puhelemaan: \"Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut,\nnyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin\nhyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne,\njos joku teistä lähtisi oppaaksi.\" Sen sanottuaan hän istui isännän\nviereen penkille ja sanoi: \"Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä\nvastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä\ntilaanne.\"\n\nIsäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja.\nViimein hän kohotti päätään ja sanoi: \"Olemme kyllä päättäneet myydä,\nkun sata tuhatta antanette.\"\n\nAsioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat\nsyvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi\ntotiseksi ja sanoi: \"Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä\ntulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa,\nkuuluihan teillä olevan.\"\n\nIsäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: \"Tyhjentäkää tuo\npöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.\"\n\nSen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja\nlevitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.\n\nAsioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja\ntänne. Viimein hän sanoi:\n\n-- On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon,\nettä kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.\n\n-- Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin.\nTuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on\nsamanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna,\ntaivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole\nkirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata\nyhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.\n\n-- Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on\nsuurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä\nsielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi\nsormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. --\n\n-- Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja\nTeeriharju, huomautti isäntä.\n\n-- Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä\ntämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan\nsamanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana\npäivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään,\nvaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri\nkuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas!\nSekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen\nala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät\nkummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä\nkorpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä\nmolemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa\nuseita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.\n\nAsioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: \"Lähdetäänhän kuitenkin\npaikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?\"\n\n-- Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.\n\nHemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta\nhongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas,\njonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon\nruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä\nhongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi:\n\"Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?\"\n\nAsioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: \"On kyllä. Hyvää on\nmetsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.\" Sitten\nasioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: \"Soita on paljon.\nSoita on paljon. Soita on paljon.\"\n\nHemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä\nlaajemmalta.\n\n-- Käydään siellä Teeriharjussa.\n\n-- Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja\ntulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi\nkankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti,\nmissä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon\ntakaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea\nrintuus.\n\nAsioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:\n\n-- Tuon me jo näemme tännekin.\n\nHemmi seisahtui ja sanoi: \"Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä\nmetsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo\nJäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on\nsamanlainen metsä... Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta,\nAhvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat\nsamalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon\nhongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma,\nniin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on\niltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.\"\n\n-- Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette\nsanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä\nsoita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi\nnureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.\n\n-- No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää\nsuksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:\n\n-- Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista,\nettä parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei\nole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta\npuolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne\novatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.\n\n-- Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita\nsoita on paljon.\n\n-- Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat\ntulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista\nmanttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen,\nettä on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla\nkotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu\nrakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia\nkuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet\nkasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on\ntäytynyt jäädä.\n\n-- Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen,\nmutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi\nasioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi,\nettä lähdetään hiihtämään.\n\nHemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: \"Suoraa\npäätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?\"\n\n-- Mennään suoraa päätä.\n\nSilloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan\nriitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun\njoulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.\n\nHemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:\n\n-- Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.\n\n-- Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että\nhävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut\nsuksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan\npyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.\n\n-- Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö\nsiellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä\nistuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.\n\n-- Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä\nsuurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.\n\n-- Oliko sitten?\n\n-- On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän\npaljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän\nviereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja\npainokkaasti ja totisesti sanoi: \"Kyllähän näissä maissa näkyy olevan\nmetsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon... Täytyy\nsanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on\nliikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.\"\n\n-- Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten\nasioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin\narkuutta.\n\n-- Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet\novat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle\nperukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä\ntulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition,\nKoskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole\nkintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen,\nniin saan niin paljon kuin tahdon.\n\n-- No miten teidän kannattaa maksaa niin paljon enemmän maista ja\nmetsistä kuin toisten yhtiöiden?\n\n-- Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa\nkaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan,\nkun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada\nihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat.\nMutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi\nasti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka\nkauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme\non kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.\n\nViimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja\nkeikauttaen vantteroita hartioitaan.\n\n-- No, pannaan sitten riita kahtia.\n\nAsioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi:\n\"Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?\"\n\n-- Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin\nkummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja\nparemmassa kunnossa.\n\n-- Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta\njotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita\nkahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.\n\n-- Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.\n\n-- Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan\npuhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi\nHemmi naurahtaen.\n\n-- Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni\nmaakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä,\njohon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä\nrakennukseen tarvittava hirsimetsä.\n\n-- Kuinka paljon hirsiä?\n\n-- Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta,\nyhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen\nkaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.\n\nAsioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen:\n\"Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa\nviisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin,\nkun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää\nseitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.\"\n\nSen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti\nniskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: \"Saa heittää puheen\nkoko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän\nmetsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne,\nmitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo\nkaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras\non lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten\nostaja.\" Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja\nselin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan\nmäräksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin\nkaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.\n\nHemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti\nleveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: \"Niinpä on\nminunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos\nkerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon\ntarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja\nhevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta\ntalonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa\nryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki\njättänevätkin.\"\n\nAsioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot\nhuulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli\nreiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta\nlähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: \"Nämä muut\nvaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä\nniittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut,\nkun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette\nkauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön\nsitten syvin tai matalin.\"\n\nIsäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: \"Nellan kanssa minä elän ja\nkuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan\nkauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta\nmarkkaa.\"\n\nTuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko\nruumistaan ja sanoi:\n\n-- Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä\ntuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään\nsitten nähdä rahaakin... Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin\nkun kauppakirja on allekirjoitettu.\n\n-- Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta\nhuomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi\nasioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi\nkiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: \"Sitten kai se tehdään\nkauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?\"\n\n-- Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana\nmenee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on\nJonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte\nsilloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta\nuskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies,\nherrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.\n\n-- Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin\nyhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.\n\n-- Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi\nasioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä\nmielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.\n\nKun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään\nasemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan\npäivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.\n\nSyömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan\nkäsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: \"Uskon, että teillä on\nhuomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan.\nArvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on\nihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei\nmitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei\nparemmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.\"\n\n-- Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän\ntakana syöntiään lopettelemassa.\n\n-- On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.\n\nKohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää\ntietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se\nkaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan\njälkeen sanoi: \"Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän\nnahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.\"\n\n-- Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus,\nmutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: \"Uskaltaahan sitä toisen\nkukkarolla.\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nIllan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä\nkartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen\ntuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi\nsalin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen\nsisähuoneeksi Sergelius sanoi: \"Menemme perheen pirttiin.\" Kohta\naukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka\nsusiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään\npäästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja\naukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset\nkasvot näkyville.\n\nHemmi nousi riisumaan turkkia. Ja kun herra oli saanut turkin päältään,\nkorkeapuuhkaisen talvilakin päästään, lähti hän hymyilevin kasvoin ja\nraskain askelin tervehtimään pirtin karsinan ja perän puolella olevia\nihmisiä. Viimeiseksi hän kumartui tervehtimään äitinsä vierellä ujona\nseisovaa pientä Moosesta ja kysyi kädestä pitäen: \"Mikä se olikaan\nsinun nimesi, minä en muista?\"\n\n-- Mooses, virkkoi Mooses kainosti.\n\n-- Vai Mooses, mutta Aaroniko se tämä nöpökkä on, joka täällä äidin\nsylissä istuu?\n\n-- Ei ole kuin Matti, kuului Mooseksen suusta ujosti ja hän painoi\npäätään äitinsä kylkeen.\n\nHerra taputti paksulla valkoisella sormellaan altapäin Matin leukaa ja\nmieluista naurua hykertäen sanoi: \"Vai Matti sitä sinä olet, vai Matti\nsitä sinä olet.\" Sitten hän ojensi kumpaisetkin kätensä Mattia kohti ja\nsanoi:\n\n-- Tuletko sinä minun syliini? Minä koetan, jaksaisinko minä sinua niin\nlihavaposkista miestä kantaa. Tulehan niin koetetaan.\n\nMatti yritti vähän epäröidä, mutta kun näki vieraan toisessa kädessä\nsäteilevän kaksi jalokivikoristeista sormusta, niin katsoi sormuksiin\nja työntyi käsiin.\n\nHerra otti Matin kainaloista, nosti niin ylös kuin kädet yltivät ja\nvirkkoi: \"Ojaa. Jaksanhan minä sentään sinut nostaa, vaikka ensin vähän\nepäilin.\" Kun sitten herra huomasi, että Matti halusi nähdä hänen\nsormuksiaan, niin hän laski Matin oikean kätensä käsivarrelle ja\nvasemmalla kädellään tuki poikaa siten, että tämä saattoi sormillaan\npidellen katsella sormuksia. Herra ei ollut siitä tietääkseenkään,\nkäveli vain lattialla ja alkoi puhella miesten kanssa.\n\nMoosesta rupesi Matin kohtalo kadehdittamaan ja sormeaan suussaan\npyöritellen hän läheni herraa ja sanoi tuskin kuuluvasti: \"Saattaa se\nMatti kävelläkin.\"\n\nHerra naurahti ja sanoi: \"Kyllä minä sen uskon, että jaksaa se näin\nhyvässä kunnossa oleva mies kävellä, mutta kävellään nyt me kaksi\nmiestä yksillä jaloilla. Tai jos sinä tulet tuohon toiselle\nkäsivarrelle, niin kävellään sitten me kolme miestä yksillä jaloilla.\nTuletko tuohon käsivarrelle?\"\n\nMooses olisi muuten istuutunut käsivarrelle, mutta kaikki purskahtivat\niloiseen nauruun ja kun Mooseksen tuli olo ilkeäksi, niin juosta\nkirmaisi loukkoon.\n\nEmäntä nousi nyt seisoalleen ja sanoi: \"Jos herrat olisivat hyvät ja\nlähtisivät tänne sisähuoneen tapaiseen, niin Matin äiti tuo sinne\nkahvia.\"\n\n-- Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on\nolla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan\nemäntää.\n\nSen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja\nemäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen\njuustoleivän viipaleita.\n\nSen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle\nlavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse.\nSiihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: \"Nyt se oikein on, ja nyt kun\nkaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää\nolevansa ihmisten ilmoissa.\"\n\nIsäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään\nviitaten: \"Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.\"\n\n-- Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme\nMatin kanssa.\n\nSitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan\nosoittaen juustoleipävatiin kysyi:\n\n-- Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako?\nSano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen\nkoristeita?... Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?\n\nMatti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt\nkumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.\n\nHerra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: \"Näytäppäs, onko\nsinulta todellakin kieli pudonnut?... Ei ole pudonnut, näkyypähän\nsieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin.\nSanohan nyt, mitä ne nuo ovat?\"\n\n-- Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava\nsana.\n\n-- Vai juustoleipiä, huudahti herra suurta ruumistaan hytkäyttäen. Vai\njuustoleipiä! Sittenhän ne perältäkin ovat syötäviä. Sen sanottuaan\nherra otti kaksi viipaletta, ojensi toisen Moosekselle, toisen Matille\nja sanoi: \"Näyttäkääpäs te nuoret miehet, kun teillä on hampaat, mitä\nnäille on tehtävä.\"\n\nOttaessaan herran kädestä juustoleipäviipaletta Mooses sanoi: \"Onhan\nsinullakin hampaat.\"\n\nHerralta pääsi oikein sydämen pohjasta nytkähtävä nauru ja hän sanoi:\n\"Onhan niitä sen tapaisia, mutta niitä en osaa tässä asiassa käyttää,\nennenkuin sinulta ja tältä Matilta näen oppia.\"\n\nSen sanottuaan hän rupesi kuppiinsa panemaan sokeria ja pienellä\nlusikalla hämmentäessään vasta huomasi, että tytöt eivät olleet\npöydässä. Hän katsahti sinne karsinan puoleen ja sanoi: \"Mitäs\nrajalaisia te olette, kun ette tule joukkoon.\" Hän viittasi kädellään\nsivulleen rahille ja sanoi: \"Tulkaahan tänne minun turviini, niin ette\ntule turhiin.\"\n\nTytöt tulivatkin nauraen ja istua liemahtivat herran sivulle rahille\nsuu sievässä mytyssä.\n\nSitten herra katsoi Moosekseen ja Mattiin, kun he suun täydeltä\nhaukkasivat juustoleipää, ja sanoi: \"No nyt minäkin jo osaan. Nyt nämä\neivät jouda joulukuusen koristeiksi.\" Sen sanottuaan hän otti vadista\njuustoleipäviipaleen, katseli sen kahvikupissa ja haukkasi sitä leveään\nsuuhunsa, josta todellakin näkyi pitkä rivi suuria valkeita hampaita.\n\nSitten hän ryyppäsi kahvia sekaan ja sanoi vakavasti: \"Täällä maalla\nsitä on kotikasvuisia ja kotivalmisteisia herkkuja, joista\nkaupunkilaiset eivät ole untakaan nähneet. Tässäkin juustoleivässä sitä\non samalla viehätystä ja voimakasta ravintoainetta. Siitä maksaisi\nkaupunkilainen vaikka mitä, mutta se ei polttele hänen näppiään.\"\n\n-- Siellä on monta muuta tämänvertaista, sanoi emäntä hänkin haukaten\nkahvissa kasteltua juustoleipäviipaletta.\n\n-- Ei yhtään herkkua tämän vertaista, sanoi herra vetäessään vadista\ntoista pitkää juustoleivän kappaletta.\n\nKun herra oli saanut toisen kahvikuppinsa tyhjennetyksi, emäntä ja\nHetvi kantoivat herran eteen suuret maljat kukkuroillaan\nmarjasäilykkeitä, toisessa maljassa vaarain-, toisessa lakkasäilykettä\nja panivat pienet puulusikat maljojen vierelle. Herra sanoi Matille\nsormellaan osoittaen maljoihin: \"Mitä se tuo on, tiedätkö sinä, onko se\nsyötävää vai eikö?\"\n\nMatin kasvot leimusivat ja silmät pälyivät vuoroin herran silmiin,\nvuoroin säilykemaljoihin ja kun hän näki, että herra yhä odotti häneltä\nvastausta, niin hän viimein sanoi:\n\n-- Maljoja.\n\n-- Vai marjoja, nehän ovat sitten syötäviä. Mistä niitä talvella täällä\nmarjoja saadaan?\n\n-- Tynnylistä.\n\n-- Vai tynnyristä niitä saadaan talvella marjoja. Tulepas sinä Mooses\ntänne Matin kanssa näyttämään, miten niitä tynnyristä saatuja marjoja\nviljellään, jotta minäkin pääsisin alkuun.\n\nMooses tuli hieman arkana mutta palavin silmin maljojen kohtaan, otti\nlusikan ja alkoi mehuisia vaaraimia lusikan kärjellä nostella suuhunsa.\nMattikin työntyi pöydän laidalle ryntäilleen, otti lusikan ja alkoi\nmelkein kilpaa Mooseksen kanssa pistellä marjoja, niin että Matin\nleuallakin rupesi näkymään mitä he söivät.\n\nHerra sen nähtyään iloisesti huudahti: \"Kyllä nyt minäkin pääsen\nalkuun.\" Hän otti pöydältä puulusikan ja rupesi pistelemään kuin puuroa\nja kehui hyväksi.\n\nKun herra oli jonkun aikaa asioitsijansa ja Mooseksen ja Matin kanssa\nsyönyt marjoja, niin emäntä ja Hetvi tyttöjen kanssa rupesivat\nkantamaan illallisruokia pöydälle, siirsivät marjamaljoja vähän syrjään\nja Hetvi laski herran kohdalle suuren maljan höyryävää metsopaistia,\njonka viereen tytöt toivat lohivateja, voilautasia, viilihulikoita ja\nemäntä kantoi sylyyksensä paksuja leipiä, jotka pöydälle laskettuaan\njakoi kolmeen läjään.\n\nHerra sen nähtyään oikaisi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja sanoi\nloistavin kasvoin: \"Aina paranee vain kerta kerralta... Kylläpä teillä\non ihan paratiisin herkut. Ja kaikki aivan kotoista, ei maksa paljon\nmitään.\"\n\n-- Eihän se toki paljoa maksa, kun viitsii maasta ja metsästä ottaa\nkokoon, sanoi emäntä istuessaan pöydän latvapuoleen penkille.\n\nKaikki muutkin kiertyivät pöytään ja herrakin kumartui pöytään päin ja\nsanoi: \"Aivan te minua tähän aloilleni rupesitte täyttämään niinkuin\ntuhkatynnyriä. Mutta ei tästä henno kauaskaan lähteä, kovin kova on\nvetovoima tuolla höyryävällä maljalla.\"\n\n-- Siinä tarkoituksessahan se on siihen tuotunakin, että se vetäisi\nsyöjät puoleensa, sanoi emäntä hymyillen.\n\nHerra otti edestään maalipäisen puukkoveitsen, leikkasi sillä leivästä\npalasen, levitti sen päälle voita, leikkasi vuolakkeen lohta, pani sen\nvoileivälleen ja rupesi siitä leikkelemään paloja suuhunsa, ennenkuin\nkävi metsopaistimaljaan käsiksi. Hän teki vieressään istuvalle\nMatillekin voileivän, veti maljasta lihakimpaleen ja sanoi: \"Näytäpäs\nsinä mallia, miten tälle on tehtävä.\"\n\nMatti rupesi suuntäydeltä syömään voileipää ja lihaa ja silmät pälyivät\nherran sormuksissa säteileviin jalokiviin ja mustiin käyrälatvaisiin\nviiksiin, kun ne syödessä niin omituisella tavalla liikkuivat.\n\nSyömästä päästyään vieraat talon miesten kanssa puhelivat vielä kauan,\nmutta kun pöydällä olevat puujaloissaan seisovat kotitekoiset kynttilät\nrupesivat käymään mataloiksi, niin emäntä otti niistä yhden käteensä,\nmeni se kädessään suuren herran luokse ja sanoi: \"Jos herra olisi hyvä\nja lähtisi tuonne sisähuoneen tapaiseen nukkumaan.\"\n\nHerra nousi ja sanoi: \"Nyt kun te olette minut syöttäneet ja juottaneet\nja kaikin puolin kestinneet, niin viekää nyt mihin viette.\" Hän koppasi\nnaulasta pienen laukkunsa ja lähti emännän jäljessä raskaasti kävellä\nköhnimään ulos.\n\nSaliin tuotuaan hän melkein seisahtui ja silmäsi yli huoneen, missä\nhyöteät huonekasvit seisoivat hyvästi hoidetun näköisenä metsänä. Mutta\nkun emäntä kynttilä kädessä meni kasvien välistä käytävää myöten\nperälle, missä oli valmiiksi laitettu sänky ja sen lähellä pöytä, jolla\noli kaksi kynttilää palamassa, niin hänkin käveli sinne. Ja niiltä\nseisoviltaan hän rupesi riisuutumaan ruvetakseen sänkyyn. Hän otti\nsormuksetkin sormistaan ja laski ne pöydälle, ja kun emäntä katsoi\nniitä sormuksia, juolahti hänen mieleensä, että saakohan Reeta-Kustaava\nja Martta joulun aikana tuommoisiakaan sormuksia ja kysyi: \"Paljonkohan\nmaksavat nuo teidän sormuksenne?\"\n\n-- Kolmen tuhannen paikoille aina kappaleen luulen maksaneen. Itse minä\nen niitä ole ostanut, yhtiö, jonka päämiehenä minä olen, ne on\njoululahjoina minulle antanut, sanoi herra kenkiä jaloistaan\nriisuessaan.\n\nEmännän tuli mieleen, että ei ole mahdollista, että Reeta-Kustaava ja\nMartta saisivat tuommoiset sormukset, mutta ei kuitenkaan mitään\nvirkkanut, kääntyi vain lähtemään ja kysyi: \"Monenko aikaan sitä\naamulla saisi tuoda kahvia?\"\n\n-- En osaa määrätä, nukun minkä nukun ja tulen sinne perheen pirttiin.\nSiellä suuressa joukossa se on lysti juoda kahviakin, sanoi herra\nhymyillen.\n\n-- Vai niin, virkkoi emäntä ja lähti pirttiin, minne tultuaan sanoi:\n\"On se omituinen tuo herra. Ei luvannut tuoda kahvia tuonne sisälle,\ntänne isoon joukkoon sanoi tulevansa juomaan.\"\n\n-- On se omituisen luontoinen, sanoi isäntä. Ei ollut ennen vanhaan\ntuommoisia herroja, tuo osaa olla herra ja ihminen eikä vain paljas\nvirkakone.\n\n-- Ei niitä sakeassa ole vielä nykymaailmassakaan tuon luontoisia\nherroja, sanoi asioitsija. Ei se lähde missään talossa sisälle, perheen\npirttiin se vain työntyy ja siellä lasten kanssa hupsuaa. Vaikka ne\nolisivat likaisiakin, ei se siitä välitä. Aikuistenkaan ihmisten kanssa\nse ei semmoisiin tavallisiin jäykkiin tarinoihin kauaksi antaudu muuta\nkuin sen mikä asiaa on. Kaikki muut tarinat se sekoittaa leikillä.\nMutta siinä talossa, missä lapset ovat likaisia, se ei usein antaudu\nsyömään, se tietää, että kaikki muukin on likaista.\n\n-- Eihän nämä meidänkään lapset niin läpikuultavan puhtaita ole, mutta\nrupesihan tuo täällä syömään, sanoi Hetvi ja esiliinallaan pyyhki Matin\nleuasta ruoan jätteitä.\n\n-- Hm. Kyllä nämä ovat herraslapsia siihen verraten mitä joissakin\nsalotaloissa. Muuta ei ole puhdasta kuin silmän valkuaiset ja hampaat\nsuussa... Kysyi se minulta tännekin lähtiessään, pitääkö ottaa evästä,\njoka merkitsi sitä, minkälainen on talo. Mutta minä sanoin, että ette\ntarvitse evästä, kyllä sitä on talossa. Ja hyvin tuo näkyy\nviihtyvänkin.\n\n-- Niinhän tuo näyttää. On kuin Liposen lintu, virkkoi Hetvi ja riisui\nMatilta vaatteita.\n\nAamulla oli päivä jo likellä, kun herra naureskellen paitahihasillaan\nsalkku kädessään tuli pirttiin ja suoraa päätä meni kahvipöytään, missä\nmiehet olivat jo juoneet. Hetvi ja tytöt olivat lopettelemassa. Emäntä\ntoi siihen juustoleipävadin ja uunin suusta otti kirkkaan pannun, josta\ntäytti kupin. Mutta ennenkuin herra rupesi juomaan hän alta kulmiensa\nsilmäsi ympäri pirttiä, näkyisikö Moosesta ja Mattia. Niitä ei\nkuitenkaan näkynyt jalkeilla, ja niin hän rupesi juomaan ja sanoi:\n\"Täyttäkäähän toki isännänkin kuppi. Ettekö näe, miten surkeasta\nnaamasta se katselee, kun näkee meidän tässä yksinämme rekottelevan?\"\n\n-- Ei se juuri enää aivan jyvänsärkemättömänä rautahampaana ole, sanoi\nemäntä kahta kuppia täyttäessään. Sitten hän vilkaisi asioitsijaan ja\nsanoi:\n\n-- Tässäpä on toisellekin herralle kuppi kuumaa.\n\n-- Eihän sitä me isännän kanssa juuri aivan saamattomia olla, mutta\neihän se lisä luotaan lykkää, sanoi asioitsija kiertyessään pöydän\ntaakse ja istuutuessaan vastapäätä herraa. Siihen asioitsijan viereen\nistui isäntäkin ja vetäisi eteensä kahvikupin, johon pudotti kolme\nsokeripalaa, ja alkoi lusikalla hämmennellä.\n\nHerra rykäisi nyt ja sanoi:\n\n-- Oletteko te isäntä täällä tuon Maunon kanssa mitään kauppoja\nsuunnitelleet? Tämä talutti minut tänne kuin vanhan härjän vainiolleen\nvakojaan kyntämään.\n\n-- Onhan sitä ollut meillä täällä senkinlaista tuumaa, virkkoi isäntä.\n\n-- Se taitaa sitten olla kuten Mauno on minulle kertonut. Saisinko\nnähdä tämän tilan tilusten kartan? Mauno sanoi teillä olevan, sanoi\nherra totisemmin.\n\n-- Kyllä, sanoi isäntä ja lähti hakemaan.\n\nEmäntä ja Hetvi kuulivat asian ja rupesivat kiireimmiten tyhjentämään\npöytää.\n\nSiihen isäntä levitti kartan, joka peitti melkein kaksi syltä pitkän\npöydän.\n\nHerra nousi nyt seisaalleen ja silmättyään huudahti: \"Hohoh! Onpa siinä\nkokoa!\"\n\n-- On siinä kokoa, mutta noita soita siinä on paljon, sanoi Mauno.\nHerra viiletteli sormellaan kuvioita ja tuokion perästä sanoi:\n\n-- Onhan tässä kuiviakin maita. Missä maissa sinä olet käynyt?\n\nMauno osoitti sormellaan karttaan ja sanoi: \"Noissa maissa olen käynyt\nja matkallani nähnyt monta näitä kumpuja.\"\n\n-- Ja näissäkö on hyvä metsä?\n\n-- Kyllä niissä on kieltämättä niin hyvä metsä, että parempaa emme ole\nnähneet. Kahdeksantoista tai kaksikymmentä metriä saa mitata tukkia\nyhdestä rungosta ja suurin osa on semmoisia, että miehen kaksi syltä ei\nyllä ympäri. Eikä kirveen jälkiä näy. Sanalla sanoen niissä kuivissa\nmaissa on julman hyvät metsät, mutta noita soita, kuten kartassakin\nnäkyy, on paljon.\n\nHerra otti nyt laukustaan harpin ja messinkisen mittakaavan. Sitten\nharpilla mitteli ristiin isoimpia maita ja paperin kappaleeseen\nkirjoitti numeroita. Kartan takapäässä olevaa Lainiokangasta kun joutui\nmittelemään, niin Mauno sanoi: \"Siinä ei kuulu koko laajuudelta olevan\nyhtä vankkaa metsää, mutta koko tällä sivulla, tuolla ja tuolla ja\ntuolla ja tuollakin kuvoilla kuuluu olevan samanlainen metsä kuin\nnäissäkin maissa.\"\n\n-- On niissä metsää näissäkin louhikkoharjanteissa, on niin julmia\nhonkia, että löytyneekö hevosta niistä neljän sylen pituista palasta\nvetämään, sanoi Hemmi.\n\nHerra ei ollut kuulevinaan, mittasi vain ääriään myöten\nLainiokankaankin, kun huomasi ne louhikkosärkänteet vähäpätöisiksi.\nSitten kysyi: \"Entäs nämä korvet, minkälaisia ne ovat?\"\n\n-- Ne ovat jylhiä korpia eikä niissäkään ole kirvestä käytetty, sanoi\nHemmi.\n\nHerra mitteli korvetkin ja merkitsi paperilappuun. Viimein sitten\nkartan kartanopäässä olevaan, monta neliökilometriä laajaan maahan\nviittasi sormellaan ja sanoi: \"Entäs tämä maa?\"\n\nHemmi viiletteli sitä sormellaan ja sanoi: \"Tämä päivänpuoli näitä\nmyöten on viljelty halmeena ja näistä notkelmista on otettu talon\ntarpeita. Mutta tämä peräpuoli on aivan koskematon ja tuossa ja tuossa\nja tuossa ja tuossa ja tuossakin kuviossa on metsä semmoinen, että\nkirkkaana kesäpäivänäkin kun menee sinne, niin joutuu pimeään. On sitä\nsielläkin kuusikkoa, joka ei ole pienuudella pilattu eikä ole paikalla\ntoinen laita käsissä.\"\n\nHerra sai Hemmin osoittamat kuviot mitatuksi, laski sitten paperin\nliuskalla näkyvät numerot yhteen ja juuri kuin itselleen virkkoi:\n\"Kahdeksan ja puoli.\" Sitten vielä sormellaan viiletteli kartalla\nnäkyviä pieniä maita ja itsekseen taas sanoi: \"Noin yhdeksän\nneliökilometriä tai vähän enempikin.\" Sitten herra pisti mittakompeet\nlaukkuunsa, työnsi kartan kokoon ja sanoi \"Kahdeksankymmentätuhattako\nte Maunon kanssa olette sopineet kauppahinnaksi, johon sisältyy kaksi\nhevosta?\"\n\n-- Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen\narkuus.\n\n-- Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki\npalstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.\n\nSen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin\npuristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.\n\nHerran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti\nvirkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: \"Kiitos teille, hyvä\nherra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan\nkahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille\npaljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan\nsamanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille\nannoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen.\nUskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin\nniille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät\nanna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi,\ntuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa\nsamanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.\"\n\n-- Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne\nnähdäkseni, sanoi herra vakavasti.\n\n-- Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja\nulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin\nsuksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.\n\nJa tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella\nselkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan\nhän vähän huohottaen sanoi: \"Viivyinkö kauan?\"\n\n-- Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan\nkäsiään karttoja vastaan ottamaan.\n\nHerra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: \"Yhtä suuri\nkuin tämänkin talon kartta.\"\n\n-- Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista\nmanttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.\n\nHerra ei ollut Maunon sanaa kuulevinaan, sormellaan vain viiletteli\nniitä kuivien maitten ja korpien kuvioita ja sanoi: \"Onko näissäkin\nyhtä hyvät metsät kuin tämän tilan mailla?\"\n\n-- On, kyllä ne on, ei niissä ole eroa, sanoi Mauno. Sitten hän otti\npienen Leppimäen kartan, mutta ei sitä kokonaan levittänytkään, katsoi\nvain toisella kädellään purkaessaan ja toisella kädellään\npyörittäessään rullalle. Ja kun päähän asti oli katsonut, niin juuri\nkuin itsekseen virkkoi:\n\n-- Tuo joki se kulkee halki kaikkien palstojen. Sitten herra työnsi\nkartat keskelle pöytää, istuutui pöydän päähän penkille ja sanoi: \"Nyt\nminä sanon teille, isäntä, että jakakaa nyt omaisuutenne poikienne\nkanssa miten jaatte, mutta minä noitten Leppimäkien kauppain palkkioksi\nmaksan teille kaksikymmentätuhatta välirahoiksenne vanhoiksi\npäiviksenne, jottei olisi surku erota tästä hyvästä kodista.\"\n\n-- Kiitos, kiitos teille. Kunpahan metsä antaisi teille takaisin ne\nrahat, ettette vahinkoon joutuisi, sanoi isäntä ja tuntui kuin ilon\nkyynel kohoaisi silmän nurkkaan.\n\n-- Uskon että me pidämme puolemme. Se tuo joki kun halkaisee kahtia\nkaikki nämä palstat, niin puut jos pystyyn tulevatkin tavallista\nkalliimmiksi, niin se vetopalkassa korvaa. Ja meidän silmämäärämme on,\nettä jokaisen ihmisen, joka meidän kanssamme kauppoja tekee, pitää\nsaada omaisuudestaan oikea hinta. Ja sentähden me saammekin enemmän\nkauppoja kuin muut yhtiöt.\n\nSen sanottuaan herra otti laukustaan paperivihon ja kirjoituskojeet ja\nsanoi: \"Alappas, Mauno, työntää kauppakirjaa.\"\n\nKun Mauno rupesi kirjoittamaan, niin herra nousi lattialle kävelemään\nja sanoi: \"Teillähän kuuluu Maunon kanssa olleen puhe, että\nerottaisitte pienen talon paikaksi vähäisen maakappaleen tästä järven\nrannalta. Ja talon rakennuksiksi hirsimetsää ja niittyjä elukkain\nkonnuksi ja polttopuuta talon tarpeiksi. Ne kaikki minä lupaan teille.\nMetsäniittyjä ja halmeahoja meidän ei tule viljellyksi. Ja mitä\npolttopuumetsästä puhuukaan? Sitä on vaikka tuhansille taloille.\nAinoastaan hirsipuut ja se maapalsta ovat kauppakirjaan merkittävät,\njos isäntä niin tahtoo.\"\n\n-- Tarvinneeko hirsipuitakaan mainita kirjassa, kun me otamme ne heti,\nsanoi isäntä.\n\n-- Aivan oikein, tarpeetontahan se on, kun te otatte ne heti, sanoi\nherrakin kävellen yhä lattialla.\n\nMauno oikaisi itseään ja sanoi: \"Kuinka suuri se maakappale merkitään\ntänne kirjaan? Hehtaari kai se riittää, sata metriä ristiin.\"\n\n-- Pannaan kaksi hehtaaria, parempi on enempi kuin vähempi, sanoi herra\nja tuli Maunon olan yli katsomaan kauppakirjaa ja sanoi: \"Se on Siuruan\nkylää tämäkin, vaikka on näin kaukana täällä erillään.\"\n\n-- Niin ne aikoinaan ovat asettaneet, vaikka Jokikylä tässä olisi\nlikempänä, sanoi isäntä. Se lienee sentähden että muinoisen Isonvihan\naikana on Siuruan kylästä tänne tulleet eläjät ja siitä asti täällä on\ntuli palanut.\n\n-- Vai Isonvihan aikana tänne on asukkaat tulleet.\n\n-- Silloinhan tähän on tuli isketty, joka ei sittemmin liene sammunut,\nsanoi isäntä ja katsoi akkunasta, kun päivän valojuova näkyi taivaan\nrannalla.\n\nMauno sai nyt kauppakirjan valmiiksi, luki sen kovalla äänellä läpi ja\nkysyi sitten: \"Onko tämä nyt niinkuin olla pitää?\"\n\n-- Niinpä tuo kuulostaa olevan, sanoi isäntä.\n\n-- No mitäpä siinä kuin nimiä alle tuhkatiheään.\n\nIsäntä lähestyi Maunoa ja Mauno osoitti paikan, mihin isännän nimi oli\ntuleva, mutta isäntä tavoitteli kynänvarren ylipäätä näppiinsä ja\nsanoi:\n\n-- Ei se pysy kynä minun käsissäni muuten kuin näin.\n\n-- No pysyy kai se nyt, kun kahdessa miehessä jämistetään, sanoi Mauno\nja alkoi hiljaa talutellen piirtää isännän nimeä. Ja kun sai sen, niin\nkysyi:\n\n-- Pysyykös se emännän käsissä kynä?\n\n-- Vieläkö siihen minunkin nimeni? Ei pysy minunkaan kädessäni hierintä\npienempi ase, sanoi emäntä tullessaan Maunon luokse ja otti Maunon\nkynän nenän näppiinsä.\n\nKun emännän nimi oli saatu paperiin, nousi Mauno ylös ja sanoi\nvieressään seisovalle herralle: \"Nyt se on teidän vuoronne.\"\n\nHerra otti kynän ja seisaaltaan kirjoitti paperiin pari sanaa ja\npaperia laukkuunsa pannessaan sanoi: \"Tuo Mauno näkyy tuohon\nkauppakirjaan kirjoittaneen sanan, että 'joka summa kaupan\nsuorituksessa maksetaan'. Täytyy kai tässä koettaa seistä miehenä.\"\n\nSitten hän veti laukustaan kirkkaan messinkisen arkun pöydälle, aukaisi\nsen ja rupesi lukemaan rahoja.\n\nKoko talon väki kehiytyi nyt pöydän ympärille katsomaan, kun herra\narkustaan otti kouran täyden tuhatmarkkasia, käänsi ne mutkalle,\nsylkäisi näppiinsä ja yksitellen oikoi mutkalle käännettyjä laitoja. Ja\nkun kaikki tulivat suoriksi, niin laski ne pöydälle ja otti arkustaan\ntoisen kouran täyden kirkkaita ratisevia tuhatmarkkasia ja teki niille\nsamoin kuin ensimmäisillekin. Niitä hän ei kuitenkaan kaikkia oikonut,\nvaan pani tähteet takaisin arkkuunsa, kääntyi sitten isännän puoleen ja\nkysyi:\n\n-- Tahdotteko että minä nyt jo maksan sen mitä lupasin teille\nvanhuutenne päivien käsirahaksi, vaiko vasta myöhemmin. Minulle se on\nyhdentekevää.\n\n-- Kunpa se teille sopinee nytkin, niin samahan se on, sanoi isäntä\nhieman arasti.\n\nSilloin herra otti arkustaan vihon tuhatmarkkasia ja luki siitä\nkaksikymmentä vielä siihen samaan pinkkaan pöydälle ja sanoi: \"Siinä ne\nnyt ovat, lukekaa, jos tahdotte. Siinä on satakaksikymmentä rahaa.\" Sen\nsanottuaan painoi arkkunsa kiinni, lukitsi sen ja pisti laukkuunsa.\n\nHymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin\nkorkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.\n\nIsäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: \"Pitää kai ne siitä\nviedä korjuuseen.\" Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja\nlähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi\nvapisevansa.\n\nKun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja\nlukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset\nkasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen\nhymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja\nhoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle\nturhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä.\nHän muisti unensa ja ajatteli: \"Olenhan todellakin alasti. Vieras\nomistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä,\nvieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni\nrakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen\nminä ja minun perheeni.\" Mieli painui. Kun tuli pelko, että\nalakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin,\nmissä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle\npakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: \"Nämä\ntilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.\"\n\n-- Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.\n\nKun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi\nisäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: \"Jos isännällä\non jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun\nvielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on\nmuutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me\ntässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset\nkauppasummat ja saamaan kuitit.\"\n\nIsäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: \"Ei tuota muuta\nniinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että\nsaisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.\"\n\n-- Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä\nasua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven\nkuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa\npirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti\nteidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin\njos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.\n\n-- Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään\nasti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita\nei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään,\nsanoi emäntä alakuloisesti.\n\n-- Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien\nhävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.\n\nHerran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli\nkuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.\n\nEmäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi\nisännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: \"Olisin niin mielelläni\nsuonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja\nulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi\nmiltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan\nikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä\nraskaaltakin.\"\n\n-- Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen\npito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä\nei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma\nperheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia\netujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.\n\n-- Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata\nviljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin.\nAjatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään\nkaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa.\nKuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa\nkuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista\npenniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä,\nperunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen\nviisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne\nhuviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä\nelämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain\nkaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne\nkasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin\nmitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari\nlehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon\nnäkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine\nnurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja\npäivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja\npensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen\ntalon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.\n\n-- Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme.\nMutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi\nemäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset\ntalkkunamaljat höyrysivät.\n\nHyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille,\notti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi:\n\"Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.\"\n\n-- Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista\npuuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä\nhänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi.\nMattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli\nherraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan\nrinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.\n\nSyömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti\nulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja\nsieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna\nkolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: \"Olisimme niin\nmielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän\ntutustumassa tähän taloonne.\"\n\n-- Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin\nkyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön\npalvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: \"Kun matkani\ntännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan\njuuri kuin lapsuuteni kotiin.\"\n\n-- Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta\nkun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin\npiti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille\nasti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että\nkauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon\nkumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että\nkaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän\nlakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti\nraskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli\ntiukujaan.\n\nEmäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun\nottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät\nkiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.\n\nKun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys\njäänyt taloon.\n\nSeisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva\nsiitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko,\njoka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin\npäivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä\npäätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja\nvaloisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori.\nReeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat\nsumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo,\nmihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.\n\nHeidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka\nputoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju\naurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys\noli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan\ntakassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan\nentisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nPilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi\nyöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan\nseisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka\nympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä\nsyöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä\npöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja\nhänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän\nylempänä Ainon olkapäätä.\n\nReeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin\npukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa.\nKasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat\nhuoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne\nrupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti\nleiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta\npalmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla\nyhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei\nalkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin\nkartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja\nkiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin\nmeneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet\npalasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven.\nSisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen\nkädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän\nympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita.\nSitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan\nja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin\nasettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat\nkasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin\nkuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla\nolevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt\nlähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot\nolleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla\nvoimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä\nulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä\nvain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä\nkantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria\njuustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään\nja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta\nastiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.\n\nKohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi\nja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön\ntultua yritti tyrehtyä.\n\nKun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään\npirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: \"Joulukuusta\nteillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena\nsyntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille\nantamista.\" Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien\nvieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun\nkuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen\nkiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin\nja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia\nja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja\nkaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä\nerittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia.\nPikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.\n\nSitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella\npäin surullisen näköisenä: \"Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole\nmitään.\"\n\n-- Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle\nollutkin, sanoi Aino.\n\n-- On ollut, myönsi Hetvikin.\n\nSitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään\nja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata\nkiinalaista kuvikasta silkkiä.\n\nMutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet\nvereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin\nTeppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja\nsanoi: \"Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään\nkirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden\ntämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja\näiti, tähän?\"\n\nIsäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan\nja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti\nsanoi: \"Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on\nyhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän\ntahdo ruveta sitä estämään.\"\n\n-- Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.\n\nKun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän\nryhdikkäästi kohottaen rintaansa: \"Jumalan armosta Väinöllä ja minulla\non koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.\" Sen\nsanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen\nkullanvärisen laatikon ja sanoi: \"Tule nyt, Taava -- minä tästä lähtien\nsanon sinua Taavaksi -- tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan\nmitä tässä rasiassa on.\" Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen\nrinnalleen.\n\nTaavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he\nhiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.\n\nSitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan\nsilkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta\nkehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle\nja sanoi: \"Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?\"\n\nTaava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo\nsanoi hymyillen: \"Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.\" Sitten hän\npurki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli\nkaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: \"Pujotahan tuo siihen\ntodistajaksi sille toiselle!\" Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen\nja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä\nhyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset\nsormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: \"Oikein hyvin ovat osanneet ottaa\nmitat.\"\n\nSitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja\nkädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: \"Nythän\nsinä olet minun Taavani. Etkös olekin?\"\n\n-- Tässä olen, sanoi Taava ja ääni värähti. Hän tunsi ohimoonsa vasten\nTepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän\nsellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän\nkoetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät\ntulisi näkyviin.\n\nTeppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta\ntukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: \"Koskisiko se kovin\nkipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.\"\n\n-- Kyllä kai sen kipeän kestäisi -- niitä korvarenkaita vain kantavat\nmustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi\nTaava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi\nsanoilleen.\n\n-- Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun\nkorvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on,\nsanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.\n\n-- Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten,\nkun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset\nhopeiset renkaat korvissaan.\n\n-- No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna\nkorviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo\ntaputti Taavaa poskelle ja sanoi:\n\n-- No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun\npoimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä\nsyödä.\n\nTaava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön\nrintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla\nnostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi\ntaas.\n\nKun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa\npovitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi\nTepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi:\n\"Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat\naivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää\njalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien\nnämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi\nkerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja\nviemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane\nrovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?\"\n\n-- Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.\n\n-- Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos\nvain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.\n\n-- Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi\nTeppo.\n\n-- Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä\noikein käsiään hykerrellen.\n\n-- Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne\niltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös\nniin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.\n\n-- Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.\n\n-- Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin\nkerraten emännän sanoja sanoi: \"Päätetään vain maanantaiksi.\"\n\n-- No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti\nlusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.\n\nEmäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää\nkuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja\nMartta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.\n\nTeppo sanoi iloisin kasvoin:\n\n-- Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs\namerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla\nistuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt\nmaata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan\nnukkumaan.'\n\n-- Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi\nemäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten\nvävypoikiaan.\n\nNyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain\npirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion\nkuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: \"Olkaapa hyvät ja\ntulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.\"\n\nIsäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään\noveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän\njälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.\n\nPirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään\npöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat\nhöyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin\nheloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja\nVäinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta\nTaavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten\nviereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja\nmukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän\npitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden\nensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille\nlapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys\nsyntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin\nruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja\nleipäröykkiötkin alenivat.\n\nSyömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja\nkehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin,\nmistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän\nkanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen\naluksi sanoi: \"Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin\nLeppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.\"\n\n-- Myyty on.\n\n-- Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.\n\n-- Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten\ntilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet.\nNyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen\nkiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä\npäivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä\nTaulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä\nkunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään\nmaitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä\nrautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella,\nkuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta\nviisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt\nkuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme\nmääränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän\nVäinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on\njo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin\nminunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin\nkauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä\nlähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että\nkaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi.\nSe tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa\nviedä koko valtionkin kumoon.\n\n-- Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja\ntalonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.\n\n-- Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten\nvälille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin\nolisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja\nentisellä tavallaan.\n\n-- Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan\nviime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai\nmyöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi\nleviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut\nmahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa\nvuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän\ntuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin,\nkun se on päin, ja myin kuin myinkin.\n\n-- Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa\nkaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi\nemäntä.\n\n-- Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri\nsillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä\nmonien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas\nkuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten\nkun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin\nkoiralle leipäpalanen... Vaikka häpeähän tätä juuri minun on\nvanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.\n\n-- Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän\nRunströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki:\n'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan\nkahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin\nmaksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi\nkaksikymmentätuhatta.\n\n-- Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean\nhinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita\nasiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan\nsiitä asiasta puhumaan.\n\nEmäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: \"Onko teillä miten iso\nkoti siellä Taulaniemellä?\"\n\n-- Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi... Minun kotini ei ole\nkovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia\nsuuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja\nmuuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä\nkunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin\nolen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan\ntyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.\n\n-- No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä.\nTaava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta\neivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä\nkammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan\nkuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi\nlantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja\npuhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie\nmukanaan.\n\nVäinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: \"Älkää toki, emäntä, uskoko,\nettä minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että\nminä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on\ntehtävä.\"\n\n-- Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai\nMarttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.\n\n-- Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne\nkarjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja\najatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun\nme, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.\n\n-- Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.\n\n-- On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin\nveljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri\ntaloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.\n\n-- Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen\nkysynytkin, mutta en muista.\n\n-- On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan\nkukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi\nsisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.\n\n-- Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä\npienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta\nperintökysymyksistä toisaalle.\n\n-- Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin\nkäpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman\nhoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin\nja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt,\nkun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.\n\nIsäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi\nja sanoi alakuloisesti: \"Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en\nsaata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt\nrahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona\noleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi\ntyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä:\nannoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin\nvoivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka\nitse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja\nMartalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja\nTuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki\nsaivat.\"\n\n-- Olkaa huoletta, hyvä isäntä... Minä en ole tullut teiltä ja tästä\ntalosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on\nsamalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.\n\n-- Samat sanat... Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja\nmeitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.\n\n-- On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan\nisännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä\nhuolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.\n\n-- Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan.\nSalista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon,\npunaisen lakkatangon ja sinetit.\n\nTeppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi\nrivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi\nitsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan:\n\"Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet\nhänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta\nHonkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven\nKentässä joulukuun -- päivänä 19--. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.\" Sitten\nTeppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan\nomalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten\nTeppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: \"Ei mitään\nasiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.\"\n\n-- Kiitos... Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi\nisäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään\nkaappiinsa.\n\n-- Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että\nse tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen\nkuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja\nistuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa\nistuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi:\n\"Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En\nvaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin\nvähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi,\nolisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun\nteillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.\"\n\n-- Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain\nsaanette kotiinne, sanoi isäntä.\n\n-- Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan,\nyksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos\nsaanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme\nnoita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette\nkotiinne.\n\n-- Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle,\nkun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on,\ntammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun\nsiellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin\nkotonaan.\n\n-- Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän\nasti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.\n\n-- No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa\nlähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa\nole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen\npalveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi\nTeppo.\n\n-- Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.\n\n-- Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan\njäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun\nkaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on\ntietön erämaamatka.\n\n-- Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme\nsaaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous\nmyötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.\n\n-- Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi\nTeppokin hymyillen.\n\n-- Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se\non se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät\npois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha\nyksinään.\n\n-- Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä\niloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan\navuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja\nTuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi\nkuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi\naikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin\nsilloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.\n\n-- Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.\n\n-- Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi\nisäntä.\n\n-- Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä.\nOttaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta\ntodellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä\nse käy hyvin laatuun.\n\n-- Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa\nlemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.\n\n-- Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät\ntule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.\n\n-- Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.\n\nTeppo punalsi päätään ja sanoi:\n\n-- Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko\nhuutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä\nVäinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu\nkuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät\nsoikeiksi.\n\n-- Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en\nlähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin\nmenisivät, sanoi Väinö.\n\n-- Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen\ntekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta,\nmiten isäntä vain haluaa.\n\n-- Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.\n\n-- No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.\n\n-- Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.\n\n-- Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.\n\n-- Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa.\nLaidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen,\njossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät\nvoisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä\nmaitoa lypsämään.\n\nEmäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja\nsanoi: \"Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello\non kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan\nkulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole\ntullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.\"\n\n-- Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet\njoulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.\n\n-- Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi\nTeppo ja nousi lähtemään.\n\nMukaan lähti Väinökin.\n\nPirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille\njoulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin\nkaikki ilostuivat:\n\n-- Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri\nkatseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi\nvasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.\n\n-- Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.\n\n-- Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria,\njoka oli sillä kertaa valajana.\n\n-- Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi\nTeppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.\n\n-- Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin\nmaanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään,\nsanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli\ntarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin\nnähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului\nyleinen huudahdus: \"Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein\nkäppyräketaraisen.\"\n\n-- Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene,\nsanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.\n\n-- Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi\nmitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.\n\n-- Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?\n\n-- Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.\n\n-- Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa\nkaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään\npahaa, sanoi Hemmi.\n\n-- Minkä näköisiä ne haltijat ovat?\n\n-- Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen\nnainen... Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on\nmaanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi\nmenestyneet.\n\n-- Nainen... Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun\nse on yksinään?\n\n-- Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on\nnähty silloin kuin se on näyttäytynyt.\n\n-- Näyttäytynyt... Koska on viimeksi nähty?\n\n-- Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti\ntuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan.\nToisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli\njotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla\npellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä\nolin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja\npyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa\nammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty\nelukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä\nammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei\nvirkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin\noikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli\näiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello\nkuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä\nkysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia.\n'En minä ole käynyt... Miksikä?' sanoi äiti. -- 'Siksi kun siinä kävi\nsamanlainen ottaja kuin tekin.' -- -- 'Se on ollut maanhaltija', sanoi\näiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli,\nja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne\nuunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan\nisompi äitiä.\n\n-- Vai niin likeltä näit.\n\n-- Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli\nisän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista\nkun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut\nherättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten\noli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei\nollut ovea aukaissut.\n\n-- Mitenkähän se sitten ulos pääsi?\n\n-- Kyllä kai se henkiolento pääsee. Tuolla myllyssä on eri haltija.\nNainen sielläkin kuului olevan, semmoinen pienenpuoleinen\npyöreämuotoinen pyöreäsilmäinen nainen. Isä oli sen nähnyt. Oli myllyn\npyöriessä ruvennut nukahtamaan, kun koko yön oli valvonut. Mutta olipa\nnukkunutkin liiaksi, niin että käytteet olivat suppilosta loppuneet ja\nkivet ruvenneet pyörimään tyhjinä. Silloin se oli tullut ja nykäissyt\nolkapäästä, että oli ollut lavitsalta pudota. Sitten se oli niinkuin ei\nmitään olisi tehnyt lähtenyt ulos, mutta ei senkään kengän kopsetta\nollut kuulunut.\n\n-- Vai niin että myllyssäkin on eri haltija.\n\n-- On se myllyssä ja metsäsaunoissa ja metsämajoissakin, missä vain\nkolme yötä ovat ihmiset asuneet.\n\n-- Siinä kai ei luulisi haltijalla olevan paljon työtä.\n\n-- Tuossa Leppimäellä tiedetään olevan miespuolisen haltijan.\n\n-- Senpätähden kai siitä navetta paloikin. Ei pitänytkään\nnavettakartanosta huolta.\n\n-- Mahdollisesti... Kuka takaa, ettei sitäkin syytä ollut.\n\nNyt alkoivat joulutinan valajatkin laiskistua, ja Hetvi tuli Hemmin\nluokse ja sanoi: \"Heittäkää nyt se haltijapuheenne toistaiseksi, käy\nsinä Hemmi tuomassa suuri olkikupo, niin tehdään joukon yhteinen vuode,\nyöhän tässä kuluu.\"\n\nHemmi hyppäsi ja puoleksi juosten meni ulos ja heti palasi olallaan\nrukiinolkikupo, joka ei tahtonut ovista mahtua. Sen hän heittää\nreuhautti lattialle ja sanoi: \"Siinä on yksi, mutta mitä se on näin\npaljolle, kuten kerrallisella leivän jakajalla.\"\n\n-- Taitaapa olla paras että tuot toisen, sanoi Hetvi ja rupesi\nlevittämään kupoa.\n\nKaikki muutkin naiset rupesivat levittämään olkia. Ja Taavan ja Martan\nmieli oli somalla sijalla, kun jalokivisormukset säteilivät sormissa ja\nniistä kipinöitsi kirkkaammat säteet kuin taivaan tähdet.\n\nTeppo ja Väinö siirtyivät uuninnurkan luokse seisomaan ja katsomaan\nsitä reipasta vuoteen tekoa. Toiset levittivät olkia, toiset kilpaa\nkantoivat vaatteita alusiksi ja peitteiksi ja tyynyjä päänalaisiksi.\n\nTeppo sanoi naurusuin: \"Pitää tässä katsoa, tuleeko siinä meille asti\nvuodetta vai joudummeko me jätkän vuoteelle, halko pään alaseksi ja\nmärkä palttoo peitteeksi.\"\n\n-- Kyllä tässä muuten tulee koko joukolle, mutta isäntä ja emäntä\ntaitavat odottaa teitä kamariin, sanoi Hetvi vuoteen karsinanpuoleiseen\nlaitaan pieniä tyynyjä asettaessaan Matille ja Moosekselle\npäänalaisiksi.\n\nKun emäntäkin oli kamariin kuullut tiheän ovien käynnin ja arvannut\nvuoteentekohomman, tuli hän kynttilä kädessä pirttiin ja kehoitti\nTeppoa ja Väinöä tulemaan kamariin.\n\nSinne Teppo ja Väinö lähtivätkin. Isäntä ja emäntä palasivat heti\npirttiin ja riisuttuaan päällimmäiset vaatteensa rupesivat pöydänpään\npuoleiselle vuoteen laidalle makuulle. Toinen toisensa perästä\nheittäytyivät muutkin ja kohta oli enemmän kuin neljän sylen pituinen\nvuode luokonaan ihmisiä. Moni niistä olisi vielä jatkanut keskustelua\nvanhoista muistoista, mutta kun isäntä ja emäntä olivat samalla\nvuoteella, niin eivät viitsineet. Ja sitä mukaa kuin takkavalkean\nhiillos tummeni ja lakkasi valaisemasta pirtin periseinää ja\nkarsinaloukon puoleista lakea, hiljenivät vuoteella olijatkin\nnukkumaan, vain sikeitä kuorsauksia enää kuului pirtistä.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nKentässä olivat Reeta-Kustaavan ja Martan häät olleet jo viikko sitten\nja he olivat menneet uusiin koteihinsa. Tammikuun pakkasilta oli jo\npimennyt mustaksi yöksi. Emäntä, Ulla ja Pirkko olivat juuri tulleet\nnavetasta illastamasta karjaa. Kartanon puoleisesta peräkamarista\nkuului äskensyntyneen ihmislapsen kimeitä ääniä ja äidin viihdyttäviä\nsanoja. Isäntä, Hemmi ja Tuomaskin työttömin käsin istuskelivat\npirtissä odotellen iltasruoan tuontia pöydälle, kun kartanolta kuului\näkkiä tiukujen helähdys. Kohta aukeni pirtinovi ja Sergelius\nturkinkaulus pystyssä syvään kumartuen työntyi ovesta sisälle niin\noventäyteisenä, että kumpainenkin olkapää hankasi oven pieliä.\n\nSisään päästyään hän oikaisi itsensä ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:\n\"Huh huh, kun tuntuu hyvältä päästä lämpimään. Siellä tuolla ulkona on\nniin turkasen paha ilma, että tuskin Utajärvelläkään lienee pahempi.\nPohjan akka harvahammas on ihan kiukkuisella päällä. Tuulee kuin\npillistä ja viskoo lunta kuin tulipaloon.\"\n\nHemmi nousi ketterästi riisumaan turkkia ja sanoi: \"Onpa se ollut näinä\npäivinä kovaa ilmaa. Ei tarvitse nyt pienen tammen moittia isoa tammea\nlauhkeudesta. Mekin tässä olemme ihan ikkunoista katselleet, kun sitä\nei ole huolta hävinneellä eikä työtä maansa myönehellä.\"\n\nKun Sergelius oli saanut turkin yltään, lähti hän hyvätuulisen\nnäköisenä tervehtimään kaikkia ja Ullaa ja Pirkkoa tervehtiessään\nsanoi: \"No tämmöiseksikö se pohjatuuli on kuivannut tämän talon entiset\npunaposkiset tytöt?\"\n\n-- Niin on käynyt, mutta käyköön. Ei huolita, sanoi Ulla iloisesti.\n\n-- Kuluuhan se pidettävä jos pitäjätkin, virkkoi Pirkkokin nauraen niin\nettä hytkyi.\n\nSergelius poistui nyt isännän luokse pöydän pään puoleen ja rahin\nnenälle istuttuaan kysyi: \"No miltä se nyt tuntuu elämä uudessa\najanjaksossa?\"\n\n-- Siinähän tuo menee, kun ei ajattele, sanoi isäntä, mutta mielessä\nolivat Tepon sanat, että ne loistavan kruunun hankkivat päähänsä\nmaksamalla ylihintoja kaupan päälle.\n\n-- Ei täällä ole vielä tainnut näkyä mitään vakoilijoita? lausui\nSergelius.\n\n-- Ei tässä ole nähty. Mitä vakoilijoita sitä luullaan olevan\nliikkeellä? kysyi isäntä hieman hämmästyen ja kasvot punastuivat.\n\n-- Niin, minä vain arvelin, kun meiltä monet yhtiöt kilpaa ostelevat\nnäitä tiloja metsineen, että jos ne etukäteen tarkastelisivat metsiä.\n\n-- Kyllä minä tuolla Hirvilammin rämeellä näin kolme latua, jotka eivät\nolleet meidän miesten latuja, kertoi Tuomas.\n\n-- Näin minäkin tuolla Joutsensuolla latuja tässä viikolla metsojen\njäljissä hiihdellessäni. Ja ne eivät olleet meidän miesten latuja.\nArvelin itsekseni, että kun siurualaiset ovat maansa myyneet, niin\njoutavat näinkin kauas metsoja tavoittelemaan, sanoi Hemmi ja istahti\nSergeliuksen viereen rahille.\n\n-- Johan minä arvaan, ovatpahan vakoilleet, sanoi Sergelius.\n\n-- Myyttekö te sitten nämä tilat? murahti isäntä ja äänessä kuului\narkuutta.\n\n-- Mahdollisesti, sanoi Sergelius hartioitaan hieman kohauttaen. Tänne\non nyt ilmestynyt uusi yhtiö sadan miljoonan pääomalla. Se ottaa\nnimekseen Lainioliitto ja se aikoo tämän vesireitin suulle\nasettaa suuren massatehtaan, maailman parhaan sahan kaikkine\npuunjalostuslaitteineen ja sen lisäksi rautatehtaan, jossa tehdään muun\nohessa ratakiskojakin ja kaikkia rautatien tarpeita. Se yhtiö taitaa\nostaa meiltä kaikki tällä ilmansuunnalla olevat tilat, vähemmissä\nerissä emme myykään. Ja sitten me tänne Rutimojoen suulle perustamme\nainoastaan sahalaitoksen, vaikka meillä ensin oli aikomus tänne Lainion\nsuulle perustaa massatehdaskin... Siellä Rutimojoen reitillä onkin\nMauno jo liikkumassa. Se on Jokikylästäkin muitten muassa ostanut tilat\njo teidän vävypojiltannekin. Ja eilen illalla kuulin, että Kämärän\nkylässäkin on ostanut ison Kämärän ja kolme muuta tilaa. Kyllä siellä\nRutimojoen reitilläkin me yksin alamme olla herroina. Ja se tulee\nsiitä, että me emme kenenkään omaisuutta osta pilkkahinnalla, vaan\noikealla arvonmukaisella hinnalla.\n\n-- Sen vesireitin latvalla ja lienee niitten sivullakin kuuluu olevan\njulmat metsät ja äärettömät salot, sanoi Hemmi. Sinne Rutimojärveen\nkuului tulevan kolme melkoista jokea, joitten varsilla ja latvoilla\nkuului olevan kaikki Kämärän kylän, Luohuan kylän ja Sahin kylän\nulkometsät, ovat lankomiehet kertoneet.\n\n-- Niitä silmälläpitäenpä sitä on täällä jokisuun puolella, kuten\nJokikylässäkin, ruvettu etupäässä ostelemaan tiloja... Nyt luulen tänä\npäivänä jo Maunon menneen sinne Luohuan tai Sahin kylään.\n\n-- Vai myytte te tämänkin tilan, virkkoi isäntä ja ääni värähti.\n\nSergelius sen kuultuaan kohautti suuria hartioitaan ja sanoi: \"Ei se\nkauppa vielä valmis ole, mutta uskon, että se kauppa tulee. Siinä on\nmuutamien tuhansien riita. Sen johdosta kutsuin yhtiön osakkaat kokoon\nja päätettiin tarkastaa metsiä, ennenkuin kaupat tehdään. Tänne tulee\nensi viikolla kymmenen miestä hiihtelemään. Viisi miestä Lainioliiton\nja viisi meidän miestä viitenä parina samoilevat nämä metsäalat niin\ntäällä kuin Siuruassakin ja niitten lausunnoista riippuu lopullinen\nkaupan päätös ja kauppahintakin... On se kyllä surullistakin, kun näin\nheti tulemme eroamaan toisistamme. Olisi ollut aina niin soma tulla\nteidän kotiinne juuri kuin isän ja äidin kotiin. Mutta se ilahduttava\nsanoma minulla kyllä on teille sanottavana, että osakkaat antoivat\nminulle luvan teille kuittia vastaan vielä maksaa yhden\nkymmenentuhatta, kun Lainioliiton etukäteen tekemä tarjous sen sietää.\nTämän sain aikaan puhumalla teidän puolestanne.\"\n\n-- Kiitos, kiitos, sanoi isäntä ja kasvot elpyivät.\n\n-- Se teko ansaitsee kiitoksen, sanoivat Hemmi ja Tuomaskin yhdestä\nsuusta.\n\nEmäntä toi nyt kahvipannun pöydälle ja sanoi hymyillen: \"Nyt täytyy\njuoda alastonta kahvia. Ei satu olemaan entistä juustoleipää ja yö on,\njoten ei keritä laittaa. Ja tuolla meidän varsinaisella\njuustoleipämestarilla Hetvillä on jalka poikki, senkin tähden tässä\nollaan niin köyhyyden rajalla.\"\n\n-- Nyt ei ole juustoleivän päältä tuulikaan. Tuolla ulkona ei lentele\nnyt kypsät kärpäset suuhun, sanoi Sergelius ja ojensi kätensä ottamaan\nkahvikuppia jo emännän sitä täyttäessä. Sitä käteensä ottaessaan hän\nsanoi iloisesti: \"Mutta saadaankos sitä metsokeittoa?\"\n\n-- Kiehuu että porisee tuolla keittiössä, panin kiehumaan heti kun\ntulitte.\n\n-- Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa, kun saadaan\nmetsokeittoa, sanoi Sergelius suurta päätään punaltaen.\n\nSitten hän vilkaisi kyytipoikaan, joka oli tullut penkille istua\nkyhnöttämään, ja sanoi:\n\n-- Antakaa tuollekin kyytipojalle kupillinen kahvia. Suu se on\nsorsanpojallakin, jos sorsalla itselläänkin.\n\n-- Niinhän sitä aina sanotaan, että suu se on sorsalla, jos sorsan\npojallakin, sanoi emäntä laskiessaan pojan kuppiin kahvia.\n\nKun kahvit oli juotu, niin Sergelius kääntyi isäntään päin ja sanoi:\n\n-- Se minun on sanottava, että ne rakennukseenne tarvittavat puut\notatte ennen kuin meillä Lainioliiton kanssa kaupat tulevat, kun niitä\nei ole meidän välisissä kauppakirjoissa, jottei syntyisi mitään sanan\nsijaa. Niillä meille kaupassa tulleilla hevosilla voitte vedättää niitä\npaikoille, niitä saatte pitää kuin omianne siksi kunnes me ne perimme.\nNiitä ei panna Lainioliiton väliseen kauppaan.\n\n-- Täytyy lähteä ihan huomenna, olkoon ilmakin mikä tahansa, virkkoi\nisäntä.\n\n-- Ilma ei estä vaikka puukkoja satakoon, sanoi Hemmi. Tuossa\nHyllyväiskeron liepeessä tällä pohjoisella puolella tässä äskettäin\nmetsoja hiihdellessäni huomasin semmoista parhaan kokoista metsikköä.\nSiitä saa kaksi hirttä pääkkäin ja on tasainen matka tuosta järven yli\nvedättää.\n\n-- Siinä minäkin tiedän olevan sopivinta metsää ja parhaan vetomatkan\npäässä, kun nyt tuo järvikään ei ole vesillä, sanoi Tuomas.\n\n-- Kun tie tulee kovaksi, niin niitä jos viisikin runkoa panee aina\nrekeen kerralla, niin ei ole monipäiväistä se homma, ennenkuin puut\novat paikoilla. Kymmenisen kertaa päivässä kerkeää ainakin käydä, jos\nkiirettä pitää, sanoi Hemmi.\n\n-- Eipä niitä kerkeä saamaan kumoon yksi mies satoja runkoja päivässä,\nsanoi Tuomas.\n\n-- Jos me kolmisen päivää kaadamme yhdessä, sill'aikaa kuin isä yhdellä\nhevosella vedättää tietä kovomaan, niin silloin ovat kumossa. Kun\nsitten ruvetaan kolmella hevosella vedättämään, niin parissa päivässä\non paikoillaan jokainen piikki, sanoi Hemmi.\n\n-- No sillä laillahan se kyllä, myönteli Tuomaskin.\n\nSergelius rykäisi ja sanoi: \"Ei sillä nyt taas niin kiirettä ole, vielä\ntulevalla viikollakin kerkeätte. Ei meillä niin puikkoa taittaen kaupat\nsynny. Hitaita he ovat herrojen kiireet. Mutta paras on kuitenkin ottaa\nne tällä ja tulevalla viikolla.\"\n\n-- Mitäpä se pitkittämisestä paranee, otamme niinkuin kerkeämme, sanoi\nisäntä.\n\n-- Ja sitten pääsemme miehissä panemaan ristiin, kun tässä päiväkin\nalkaa jatkua... Me ennen Amerikkaan lähtöä tekaisemme isälle ja äidille\ntalon ihan asumakuntoon, sanoi Tuomas.\n\n-- Vitkaanpa se isällä yksinään kävisikin talon teko, jollemme sitä\njoukolla tekisi, sanoi Hemmi.\n\n-- Jos olisi olemoina uunikiviä ja sammalia, niin Maariana siinä\nlämmiteltäisiin, arveli Tuomas.\n\n-- Sammalen puutos se pahimman tenän tekee, sanoi Hemmi. Uunikivistä en\nluule tulevan puutetta. Tuolla Raitasen mäessä on varmaan Siuruan\nVeisteniemeläisen uunikivet, jotka se sinne nosti sitä uutta\npirttirähjäänsä varten. Mutta nyt kun se on myynyt maansa, niin\njoutuvat kaupaksi nekin uunikivet. Ja kuka takaa, ettei sillä ole\nsammaliakin nostettuina sen pirttirehdon tarpeiksi.\n\n-- Todellakin. Jos sieltä saadaan kivet ja sammalet, niin Maariaan\nmennessä tehdään talo ihan maalia vaille. Eikähän sitä tiedä, jos tässä\nvielä ennen kesääkin pyörähdetään Amerikkaan lähtemään.\n\n-- Sinne Amerikkaan niitä paljon aikoo. Kuulin että nekin teidän\nlankomiehet Jokikylästä aikovat, sanoi Sergelius.\n\n-- Sen uskon minäkin, että mukaan lähtevät, sanoi Tuomas.\n\nNyt emäntä Ullan ja Pirkon kanssa toi illallisruokia pöydälle ja kohta\nsiinä metsokeittomaljat höyrysivätkin.\n\nSergelius kääntyi nyt kenenkään käskemättä pöytään päin ja hyvillään\nsanoi: \"Tämä talo se on ainoa, mitä täällä Tepaston pitäjässä olen\nkäynyt, jossa suunsa saa linnun lihalle maistumaan. Liekö vika sitten\nmiehissä vaiko koirissa. Mutta eivät ne suinkaan tämänkään talon\nmiesten kierroksessa kaikki linnut ole, on kai niitä muuallakin?\"\n\n-- Kyllähän se meidänkin nenämme alta talvinen metsokukko haihtuu, kun\npojat menevät minne menevät, sanoi emäntä alakuloisena. Mooseksella on\nsilmät jo hämärät ja muutenkin talvilumessa hiihtäminen alkaa olla\nmahdotonta. Mutta syksyllä, kun Mooses tuollakaan terveydellään\npysyisi, niin ansoilla ja satimilla kyllä vielä saisi.\n\nIsäntä kohautti hartioitaan ja sanoi: \"Kyllä minä vielä hyvältä tilalta\npudotan metson talvellakin niinkuin mies, mutta eipä tuonne nyt ole\nollut pakosta lähtö, kun on ollut noita nuoria.\"\n\n-- Me niitä Tuomaan kanssa olemme jo muutamia pudottaneet tänäkin\ntalvena, vaikka ei ole monasti arkena yritetty, pyhinä vain on käyty.\nToisella sadalla kai niitten luku on nyt lumenkin aikana tuoduista. Ei\nniistä tiedä, että ne vähenisivät tuolta metsästä, lentelee kuin\nvarisparvia.\n\n-- Toisella sadalla! Se on lihaakin arvaamaton joukko, sanoi Sergelius.\n\n-- Toisella sadalla se on. Minä varsin tässä viikolla tuolla luhdissa\nluin talvimetsojen siivet, sanoi emäntä metsonjalkaa kupista\nvetäessään.\n\n-- Jokohan sitten kun yhtiöt suurella voimalla alkavat liikkua näillä\nsaloilla metsot kaikkoavat, vai kuinka lienee, sanoi Sergelius.\n\n-- Kuinka lienee, sitten ehkä ottanevat tiensä tuonne valtion metsiin.\nSitten ne kyllä minulta saavat pitää henkensä ja kenkänsä. Valtion\nmetsät ovat siksi kaukana vaikka miltä puolelta, sanoi isäntäkin\npahoitellen.\n\n-- Se olisi sentään vahinko, mutta eivät ne nyt niin arkoja liene,\nsanoi Sergelius työntäessään metsonlihatökälettä leveään suuhunsa.\n\n-- Kyllä se näillä tulisijoilla on jo useampi lintu jos kalakin\nkeitetty, sanoi isäntä metson olkamurua vetäessään eteensä. Silloinkin\nIsonvihan aikana, jolloin asukkaat tähän ovat tulleet, niin mihin se\nmuuhun on ollut turva kuin lintuun ja kalaan! Ja sitä ennen lappalaiset\nasuneet tuhansia vuosia aivan linnun ja kalan varassa. Joku poron\nkitura tuo niillä lappalaisilla lienee ollut aina lihaksikin, mutta\nenemmän sitä on metsästä ja järvestä täytynyt saada.\n\n-- Lieneeköhän lappalaisia asunut tämänkin järven rannalla, sanoi\nSergelius.\n\n-- On asunut ja useampia perheitä, sanoi isäntä. Tuossa sikatarhassa\nnäkyy vieläkin maatunut lappalaisten uuniraunio ja tässä saunan tällä\npuolen peltoa tehtäessä selvisi maan kamaran alta ihan hohkoksi\npalaneet uuniraunion kivet. Ja tuolla rannalla kosken alle päin on\nkaksi uunirauniota. Kun nämä vanhimmat pojat meillä olivat pieniä, niin\ntuosta saunan takaa kaislikon rinnasta uidessaan löysivät yhdestä\npuusta koverretun lappalaisten veneen. Pojat haalasivat sen tuohon\nsaunan alle rannalle ja siihen se lahosi, kun kuivalle tuli. Tylsät\nnäkyivät miehillä olleen aseet, mutta vene oli vain tehty.\n\n-- Se vene on varmaan kivikauden aikuinen... Vai on täällä jo silloin\nollut asukkaita. Eikö ole löydetty niitä kiviaseita, kirveitä tai\ntalttoja?\n\n-- Ne entiset asukkaat kuuluivat löytäneen useitakin ja olemme niitä\nainakin kaksi mekin löytäneet, niitä ukonnuolia, joita ne luulevat\nlappalaisten kirveiksi. Luultavasti ne ovat vieläkin tallessa tuolla\neteisen päällä romukopassa.\n\n-- Siellä näkyivät raudanromujen seassa olevan, sanoi Hemmi.\n\n-- Minä ostan ne teiltä, sanoi Sergelius.\n\n-- Hm. Kyllä kai ne saa ostamattakin, kun löytynevät. Luttusenniemen\nMaija niitä kerran tahtoi taikakaluikseen. Silloin en niitä löytänyt.\nSanoi sivujen kirvestyksen paranevan juuri kuin vedellä pesten, kun\nniitä lämmittää tulessa ja kolmeen kertaan painelee selkää ja aina\nvälissä lämmittää uudelleen.\n\n-- No minulle jos kenelle ne sitten ovat tarpeeseen. Minulla onkin\nmonta kertaa vastus selkäkipeästä. Saan kuukausittain vetää sivujani,\nkuin sivulle lyöty koira, sanoi Sergelius nauraen.\n\n-- Mutta pitäisipä osata lukea ne kirvestystaudin sanat ja olla\nkolmella vesikivellä paistettu suolanrae suussa, sanoi isäntä\nhymyillen.\n\n-- Vai sellaistakin tointa se vielä kaipaa... Aina sitä värssyn\npäivässä oppii, sanoi Sergelius hymyillen ja heitti lusikkansa\npöydälle. Hän nojasi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja pyyhki\nnenäliinallaan suutaan.\n\nIsäntäkin heitti lusikkansa pöydälle, nojasi selkänsä seinää vasten ja\npyyhki kämmenpäällään suutaan. Hänen kasvoissaan näkyi huolestumisen\nväreitä ja hän sanoi puheen aluksi: \"Hyvältä maistui metsokeitto. Mutta\njoko häntä tämän maan kaupan kanssa lienee joutunut niin joutavan\njäljille, aina käyvän askelille, että metsotkin pakenevat vielä muun\npahan lisäksi.\"\n\n-- Turha lienee teidän toki huolehtia mistään. Kun teette sievän\nmieluisenne ja olojen mukaisen kodin, niin onni rupeaa siihen tuomaan\nkaikenlaista elämän mukavuutta, niin metsoja kuin muitakin kuten\ntähänkin taloon teidän ollessanne tässä, sanoi Sergelius\nystävällisesti.\n\n-- Jumalassa on juoksun määrä, Luojalla lykyn avaimet, sanoi isäntä\npöydästä noustessaan.\n\n-- Niinhän sitä sanotaan ja taitaa se niin ollakin, että onni se on\nihmisen parhain perimies, sanoi Sergeliuskin ja nousi pöydästä\nkävelemään lattialle.\n\nAamulla ennen päivän koittoa Hemmi ja Tuomas tahkosivat ja hioivat isot\nkirveensä ja kun himmeä päivän viilu alkoi ilmestyä taivaan rannalle,\nlähtivät Hemmi ja Tuomas Hyllyväiskeron juurelle kaatamaan hirsipuita.\nHeti sinne isäntäkin Nellan kanssa ilmestyi pankkorekineen ja lähti\nensimmäistä paria viemään talon paikalle.\n\nIsäntä oli Hemmin ja Tuomaan kanssa sopinut, että kun he tekevät\njoukolla talon, niin saavat kaikki talon valmiit rahat, joten isännälle\njää vain se kymmenen tuhatta, jonka Sergelius nyt lupasi. Samoin saivat\npojat osalleen talon irtaimen kaiken, karjan ja elot, joilla luultiin\nsaatavan toinen kymmenentuhatta, joten nyt Hemmi ja Tuomaskin tulivat\nsaamaan jotenkin yhtä suuren perinnön kuin Olli-Pekka ja Erkki.\n\nNyt oli Hemmillä ja Tuomaalla yhteisenä huolena talonteko, ja kahtena\npäivänä kaatuivatkin Hyllyväiskeron liepeelle ne kaksisataa\nviisikymmentä runkoa ja päästiin niitä kolmella hevosella vedättämään\nkotiin. Ja niin pian kuin hirret saatiin kotiin, ruvettiin miehissä\nsalvamaan rakennuksia. Veisteniemeläiseltä oli saatu uunikivet ja\nsammalet mitä tarvittiin, joten asuinrakennuskin saatiin salvaa\npaikoilleen. Olli-Pekka ja Erkkikin rupesivat auttamaan ja jouduttamaan\nisän talontekoa, jotta se ei olisi esteenä jo kevättalvella Amerikkaan\nlähdölle, jos siurualaiset alkoivat lähteä. Niinpä nyt Olli-Pekka ja\nErkki rupesivat salvamaan navettakartanoa ja Hemmi ja Tuomas\nasuinkartanoa. Isäntä vedätti Nellalla uunikiviä Raitasen mäestä ja\nsammalia Veisteniemeltä. Päivä päivältä nyt kohosivat hohtavaseinäiset\nrakennukset, ja kun helmikuun aurinko rupesi hirsien selissä lunta\nsulattamaan, niin sekä asuin- että navettarakennusten seinät olivat\novien ja ikkunain reikien yläpuolella. Sekin seikka lisäsi rakentajien\nkiirettä, kun Lainioliitto oli Kentän metsiin laittanut tukkisavotan,\njoten sadat hevoskunnat täyttivät Kentän kaikki suojat, eikä ollut yön\neikä päivän rauhaa. Olivatpa eräänä helmikuun lauantai-iltana\nsavottalaiset Kentän isoon pirttiin laittaneet tanssit, johon\nSarvivaaran Teemu oli kutsuttu viulunsoittajaksi ja Heposärkän Silvi\nhanuria vetelemään. Ilta kun painui pimenemään, niin rupesi meluavia\njoukkoja toinen toisensa perästä saapumaan Kenttään, missä nyt naisten\ninhoittavan räikeä nauru sekautui kirousten höystämään meluun. Pahaa\npeläten nyt Kentän väet hoitivat karjan ja hevoset tavallista\naikaisemmin ja lukitsivat navetan ja tallin. Hemmi ja Tuomas laittoivat\nhaat salinkin oviin, jotteivät vieraat pääsisi sinne, ja niin\nvetäytyivät isäntä ja emäntä sekä Tuomas isännän ja emännän kamariin ja\nHemmi perheineen toiseen kamariin. Ulla ja Pirkko halusivat jäädä\ntanssiin. Ja illan rusotus vielä punerti taivaan rantaa ja lännen\npilvien reunoissa näkyi ruskojuovat, kun koko rakennus vapisi tanssin\nvoimasta ja räikeinä sävelinä läpi seinän tunkeutui Siivin hanurin ääni\nja Teemun viulun vinkuvat sävelet... Yö lienee ollut jo puolen\ntienoissa, kun hanurin ja viulun äänet sekautuivat juopuneitten\nrähinään, joka kohta syttyi ryskeiseksi tappeluksi, niin että aseitten\nkolhina ja kirkumiset ja seinien jyrähtelemiset ja ovien rämähtävät\nräiskeet sekautuivat synkistä kirouksista kaikuvaan, korvia huumaavaan\nmellakkaan. Hammasta purren ja veret seisahduksissa sitä kuuntelivat\nkamarien asukkaat. Emäntä aina väliin sydämensä pohjasta huokaisten\nsanoi: \"Hyvä Jumala meitä armahtakoon!\"\n\nKun aamulla päivä rupesi sarastamaan, alkoi juopuneitten riehunta\ntauota. Teemun viulun ääntäkään ei kuulunut. Ainoastaan Siivin hanurin\nraukeat sävelet kuuluivat ja yksi ja toinen pari jytyytti lattiaa.\n\nKamarin asukkaiden täytyi nyt lähteä karjaa hoitamaan. Pirtin lattia\noli luokonaan tiedottomina makaavia, juopuneita, millä otsakulma puhki,\nmillä poski verissä, millä niskassa verta tihkuva haava, millä silmä\nturvoksissa. Teemukin makasi tajutonna pirtin peripenkin alla, viulu\nviskattuna pään taakse. Ainoastaan karsinalattialla oli pieni aukko,\njossa milloin kaksi milloin kolme paria tömisti lattiaa Siivin hanurin\nsävelten mukaan, kun tämä takan laidalla istuen, silmät vähän raollaan,\nsuu auki ja pää puoleen ja toiseen retkahdellen ja sormet raukeasti\nliikkuen venytteli kurttukylkistä hanuriaan. Taukosi viimein sekin ja\nSilvi siirtyi älyttömän näköisenä, horjuvin askelin, karsinapenkin\nluokse, heitti penkille hanurinsa ja mötkähti penkille pitkäkseen. Eikä\ntiennyt mitään, vaikka päällään sysäsi hanuriaan niin että se rämähtäen\nputosi penkiltä lattiaan.\n\nUlla ja Pirkko olivat viimeisinä naisina tanssilattialla ja vasta\nSiivin hanurin vaiettua tuppisilminä lähtivät emännän ja Hetvin avuksi\nnavettakartanoon. Muut Siuruasta ja Tepastosta tulleet naiset, nekin\npäihtyneinä, yksi siellä toinen täällä retkottivat juuri kuin\nheittämällä heitetyt.\n\nPihlajamäen Timo oli pirtissä uunin vieressä nukkumassa, päänpohjissa\nkahden litran vetoinen neliskulmainen kirkas pullo, jossa oli vielä\nvähän viinaa. Timo nousi siitä ensin istualleen, pudisteli päätään\ntuntuisiko pitävän pystyssä. Sitten hän otti pullon päänalusensa takaa,\nkatsoi sitä akkunaa vasten ja sanoi itsekseen: \"Puteliinsa se tarkka\nkatsoo... Mooses ja hänen hevosensa.\" Sitten hän katsoi taas pulloaan\nakkunaa vasten, puistalti sitä ja taas itsekseen höpisi: \"Puteliinsa se\ntarkka katsoo. Vieläpä tuossa kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen\nhevosensa. Mooses on minun rippikoulukampraattini, sille pitää antaa\nryyppy.\" Sitten hän nousi seisaalleen ja otti puoleen ja toiseen\nhorjuvia askelia, aukaisi pullonsa ja siitä suulta ryypätä kuilautti,\nsitten hän taas katsoi pulloonsa ja sanoi: \"Vielä kannun verran\nhilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun koulukampraattini,\nsen pitää saaman ryyppy.\" Kun Timo kuuli eteisestä salista päin\nliikettä, hän tiesi että sitä tietä pääsee isännän kamariinkin, ja\nlähti pullo kädessä mennä toikkaroimaan sinne. Housut olivat hyvin\nalhaalla rinnasta, vaatteet auki alemmaksi ryntäitä, josta näkyi harmaa\ninnoittavan likainen rinta ja melkein mustaksi pinttynyt kurttuinen\nkaula. Etukumarassa leveällä jaloin hän nyt pulloa vuoroin toisessa\nvuoroin toisessa kädessään kantaen saliin päästyään lyhyin horjuvin\naskelin, kuin ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi, meni isännän kamarin\novea kohti ja puheli itsekseen: \"Mooses ja hänen hevosensa. Mooseksen\npitää saaman ryyppy, se on minun koulukampraattini.\"\n\nIsäntä oli aikeissa ottaa avaimen pois kamarinsa ovelta, mutta kun\nkuuli että se on yksinään tulossa, niin ei ottanut. Tympeämielisenä\nvain istui pöytänsä päässä akkunaansa katsoen, mistä näkyivät\nraskastakkuiset huurteiset puut, joitten idänpuoleista kylkeä valkeneva\naamu jo valaisi.\n\nAukaistuaan kamarin oven Timo huudahti ihastuneesti: \"Mooses ja hänen\nhevosensa. Niin sitä aina sanotaan, kun nähdään sinun ajavan hyvällä\nhevosellasi. Sinä olit ennen tämän talon isäntä, mutta nyt sinä olet\nvain Mooses. Paljas Mooses, niinkuin minäkin Timo. Mutta Timo ja Mooses\nkun kerran hyvän Jumalan aikaan kävivät toveruksina rippikoulun, niin\nMooseksen pitää saaman ryyppy. Kuuletko sinä Mooses?... Etkö kuule,\nettä vielä tässä kannun verran hilkkaa? Ei tässä paljon ole, mutta hyvä\nse antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kuuletko sinä\nMooses?\"\n\nIsäntä ei ollut kuulevinaan, jäykkänä vain istui selin lattiaan, missä\nTimo horjuvin askelin tepasteli. Sitten Timo vetäisi esiin tuolin,\njonka istuin oli pöydän alla, ja istui siihen isännän rinnalle, pani\npullonsa pöydälle ja sanoi:\n\n-- Kuule sinä Mooses, minun rippikoulukampraattini. Muistatko sinä, kun\nme kerran kesäkuun kauniina päivänä oltiin pappilan rannassa uimassa,\nkun rovasti tuli keppi kourassa meitä ajamaan kuin kylän kanoja\nkylvöpellosta? Muistatko sinä? Jos et sinä sitäkään muista, niin tuo\ntähän pöydälle kaksi pikaria. Minä täytän ne ja skool, sanoi räätäli\nMatti.\n\nIsäntä käännähti nyt ja katsoen tulisesti Timoon sanoi: \"Nyt on parasta\nettä menet tulojälkiäsi ulos, ennenkuin minun kerkiää vihaksi pistää.\nJos et sitä tottele, niin kohta näet, mistä on viisi hirttä poikki.\"\n\nHemmi oli tullut tallista hevosia hoitamasta ja kuullessaan omaan\nkamariinsa isännän kovan puheen tuli kiirein askelin isännän kamariin\nja sanaakaan sanomatta tarrasi oikean käden kouransa Timon niskaan,\nnosti miehen seisalleen ja lähti melkein kohoksi nostettua Timoa\nviemään ulos, niin että jalkaterät vain hipoivat maata, ja sanoi:\n\"Sinulta sen tuhannen koirankuonolaiselta ei saa omaan suojaansa\nrauhaa.\"\n\nTimo ei kerjennyt oikein tajuamaan ennenkuin salin ovella, mitä tämä\noikeastaan oli, huitoi vain käsillään ja sanoi: \"Mooses ja hänen\nhevosensa\", mutta sitten salin ovesta ulos vietäessä hän tarttui kaksin\nkäsin oven pieliin ja alkoi kirkuen huutaa: \"Timoa tapetaan! Auttakaa,\nauttakaa! Timoa tapetaan! Timoa tapetaan!\"\n\nPirtistä rupesi kuulumaan karkeita kirouksia ja ovikin aukesi ja ovelle\nilmestyi tulija nelin kontin. Miehen toinen poski oli yöllisestä\nottelusta ajettunut kuin leiliksi, silmää ei näkynyt ollenkaan. Hemmi\nrepäisi nyt kaksin käsin Timon oven pielistä irti ja lennätti\nlattialle, niin että hän meni pyörien kuin tallukka pirtin oveen päin.\nHemmi rupesi nyt ottamaan salin suulta avainta, jotteivät pääsisi sinne\nsaliin ja kamareihin. Mutta Tuomas tuli ulkoa halko kourassa ja sanoi:\n\"Katsotaan, haluttaako noita vielä tapella. Minulla on tässä jo halko\nsitä varten.\"\n\nOvestatulija kuuli Tuomaan uhkaavan äänen, veti pirtin oven kiinni ja\nsanoi: \"Äyri ei tuhatta paljoa pienennä, jos yksi Timo tapetaankin, se\nvahinko on niitä pienimpiä, kunhan me muut jäämme eloon\".\n\nTimokin hoippuroi pystyyn ja meni kiroillen ja ärjähdellen pirttiin,\nmissä alkoi kuulua liikettä, naisten ja miesten puhelun hälinää, mutta\nei mitään tappelun haastetta. Kun yöllinen viina oli mennyt päästä,\nniin oli järkikin selvinnyt. Yksi ja toinen tuli nöyrästi pyytämään\nruokaa, mutta niille sanottiin, että jos heille annetaan, niin\nkiitokseksi laittavat sen renkutusnäytelmän käyntiin. Kaikilla oli\nnälkä ja ilkeä kohmelo ja kun ulkona rupesi syntymään ankara tuisku,\nniin täytyi kaikkien luvata, etteivät he laita tansseja, kun vain\nsaavat maksua vastaan ruokaa. Kohtapa nähtiinkin nyt satoja suita\nliikkumassa, kun emäntä, Hetvi, Ulla ja Pirkko kilpaa kantoivat\nsyömistä, leipää, kalaa, voita, piimää.\n\nSellaista yötä kuin viime yö oli, ei tänä talvena kuitenkaan toista\ntullut, vaikka jokaisen yön aikana savottalaisia sadoittain majaili\nKentässä ja siellä yön aikana oltiin kuin myllyssä. Mutta kun ihmiset\nkuitenkin olivat selvin päin ja kukin pani siipensä sivulleen, niin\nsiinä se meni. Kuitenkin se alituinen aivan hermostuttava rauhattomuus\nhoputti isäntää ja emäntää herkeämättä uuteen pieneen kotiin. Ja kuin\ntaikavoiman tavalla se valmistuikin. Kun huhtikuun aurinko sulatteli\ntalven lumia kohotellen vainioilla mättäitten päitä näkyviin ja\nvesilintujen nähtiin lentävän Lainiojoen suliin suvantoihin, nähtiin\nuuden talon katolla savupiippu, mistä harmaa savu rauhallisesti\nheilahdellen kohosi ja haihtui päivän tuuliin. Ja kun illalla teeri\nkukersi koivussa iltakukerrustaan ja vaaleanpunainen aurinko vieri\npuitten latvoilla, näki järvelläkulkija jo uudessa talossa akkunain\nliekehtivän suurten tuliroihujen tavoin. Uuden talon pöydän ympärillä\nistuivat isäntä, emäntä ja Hemmi, Uulo, Erkki ja Tuomas koko perheineen\nja Ulla ja Pirkkokin juomassa juustoleipäkahvia. Ja kun talo oli aivan\nuusi -- jokainen puu oli viime kesänä vielä ollut kasvamassa, -- niin\ntämä talo sai nimekseen Uusitalo. Mutta kun talossa ei ollut peltoa\neikä niittyä ja se muutenkin oli entiseen verraten kuin nyrkinkokoinen,\nniin isäntä kohautti olkapäitään ja sanoi: \"Ja nyt tästä lähtien ei\nkenenkään ihmisen tarvitse minua sanoa isännäksi, vain Moosekseksi.\nUudentalon Mooses minä olen.\"\n\n-- Ja minä Uudentalon Anna, sanoi emäntä hymyillen.\n\n-- Isäksi ja äidiksi minä kuitenkin sanon, sanoi Tuomas.\n\n-- Niin minäkin teen, virkkoivat muut pojat yhteen ääneen.\n\nHemmi kumartui äitinsä sivulla istuviin Moosekseen ja Mattiin ja kysyi:\n\"Miksikäs sitä te sanotte nyt näitä meidän isää ja äitiä?\"\n\n-- Taitaa olla Ukki ja Mummo meille kaikille sopivin, sanoi Hetvi.\n\n-- Niin minustakin on. Niin minustakin, kuului Ullan ja Pirkon ja\nLeppimäkien emäntien suista.\n\n-- Uudentalon Ukki ja Mummo, kertasi vielä Hetvi ja sormiensa nenillä\ntaputteli hymyillen imevää kolmen kuukauden vanhaa Hiljaa.\n\nNyt vietettiin samalla talon vihkiäisiä ja erojaisia Amerikkaan\nlähtijöille, sillä kaksi iltaa oli enää aikaa, kun oli päätetty\nkimpsuineen kampsuineen olla Lepokiven pysäkillä lähtemässä junaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalo oli valmis kaikin puolin. Asuinrakennuksessa oli kaksi\nviisimetristä huonetta, toinen pirttinä ja samalla keittiönä ja toinen\ntupana, jonka akkunoilla jo oli pieniä kasveja. Lattiallakin seisoi\nkorkea fiikus.\n\nNavettarakennuksessa oli navetta kahdelle lehmälle ja talli yhdelle\nhevoselle rinnakkain ja toisessa päässä seitsenmetrinen kontulato ja\nladon ja navetan ja tallin välillä tanhua. Järven rannalla oli pieni\nsauna ja ulompana kartanosta aitta, mihin oli aikomus Kentän aitoista\ntuoda viimeiset viljat, kun talossa ei ollut peltoa.\n\nKun Mooseksella ei ollut nyt muuta huolta, vedätteli hän siihen\nUuteentaloon kuivia honkia polttopuiksi ja aitapuita palstan\nympärysaidaksi ja Kentässä hoiteli kolmea hevosta, kun Sergeliuskaan ei\nollut vielä käynyt hevosiaan perimässä. Ja Kentässä täytyi nyt kesään\nasti muutenkin asua, kun siellä oli karja ja karjan ja viljan hoito. Ja\nhuvasti ne päivät kuluivatkin, kun kesäkin päivä päivältä näkyi\nlikenevän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli suvinen päivä. Lunta oli maalla enää vain paikoittain, purot\njuoksivat poristen ja Lainiojoen kosketkin hymisivät ensimmäisiä\nkevätlaulujaan. Mooses oli silloin Nellan reestä purkamassa\naidaskuormaa, kun hänen luokseen tuli vormusaappainen, jäykkäniskainen\nherrasmiehen näköinen mies. Kasvot olivat turvottuneet ja\nsilmäluometkin olivat mustat ja jäykät kuin vanhasta saapasvarresta\ntehdyt. Niitten raosta kiiluivat pikkuiset mustat silmät ja käyrän\nnenän alta tohotti leveä suu puoleksi avoinna. Hyvää päivää sanomatta\nmies pahasti rämähtävällä äänellä sanoi: \"Sinä et saa meidän metsistä\nottaa puita. Etkö sinä tiedä, että sinä olet myynyt tilasi metsineen?\"\n\nMooses tyrmistyi ja aikoi sanoa: minä en ole sinun kanssasi\nveljenmaljoja juonut, että sinä tulet niin suoraapäätä sinuttelemaan.\nSitä hän ei kuitenkaan sanonut, virkkoi vain, että hän on kyllä myynyt\ntilan, mutta hänelle on annettu lupa ottaa puuta, mitä tarvitsee.\n\n-- Ei ole kauppakirjassa muuta kuin tuo tönö tuossa, rämähti vieras\nkädellään viitaten taloon.\n\n-- Lupa se on suunkin lupa. Eivät ne kauppakirjankaan kaikki sanat ole\nJumalan sanoja, sanoi Mooses ja ylpeästi hartioitaan heilauttaen\nnakkasi reestä otetun aidaksen kentälle.\n\n-- Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja, sanoi ilkeästi\nirvistäen mies ja karkeasti kiroten lisäsi: \"Minä näytän ovatko\nkauppakirjan sanat Jumalan sanoja. Jos yhteenkään oksaan kosket meidän\nmetsässä, niin tiilenpäitä joudut lukemaan. Vai kauppakirjan sanat\neivät ole Jumalan sanoja!\"\n\nViimeiset sanansa hän sanoi niin ilkeästi ja hammasta purren irvistäen\nkuin vain osasi, ja lähti pois.\n\nVaikka Mooses ei uskonutkaan aivan niin olevan kuin mies sanoi, tuli\nhän kuitenkin levottomaksi ja tunsi vapisevansa. Nyt hän muisti vasta\nensi kerran, ettei rukiinlaihoja, niin halme- kuin peltolaihoja, ole\nkauppakirjaan merkitty. Se lisäsi levottomuutta, niin että sielukin\nruumiissa vapisi. Levottomana Mooses käveli päivän ja lähti seuraavana\nyönä kävelemään rautatieasemalle, aamulla kolmen aikaan päästäkseen\njunaan mennäkseen Jonkereeseen Sergeliuksen kanssa puhumaan, miten asia\noikeastaan on.\n\nSergelius oli kohtelias kuin rasvattu. Viinilasit tuotiin aivan heti ja\nniistä Sergelius Mooseksen kanssa kilistellen ryyppi. Ja Sergelius\nkuullessaan sen asian näytti tulevan murheelliseksi ja sanoi\nsydämellisesti: \"Minä syvästi valitan sekä omaani että teidän\najattelemattomuutta, kun kaupan aikana ei tullut tarkemmin nimitellyksi\nkauppakirjoihin. Eikähän sitä olisi tarvinnutkaan, jos meillä ei olisi\ntullut kauppaa Lainioliiton kanssa. Ja jos minun pääni olisi ollut\nyhtiöllä, niin ei sitä kauppaa olisi tehtykään. Mutta minun pääni ei\nole yhtiön pää, vaikka olenkin toimivana päällikkönä... Sanalla sanoen,\nminä en voi asiallenne mitään. Kirjoitan kuitenkin kirjeen, jonka\nviette Lainioliiton pääkonttoriin. Ehkä ne herrat hyvinkin ymmärtävät\nmeitä kumpaistakin ja lupaavat kaiken mitä minäkin olen meidän yhtiön\npuolesta luvannut.\"\n\nSergelius sai kirjeensä kirjoitetuksi, antoi sen Moosekselle ja käski\nviedä Lainioliiton pääkonttoriin. Sitten hän avasi kassakaappinsa ja\nveti sieltä kymmenen tuhatmarkkasta ja sanoi: \"Minä annan nyt teille\nsen kymmenentuhatta markkaa, minkä olin luvannut, jotta tietäisitte\nvastakin minun olevan sanojeni pituisen.\" Sitten hän toi ne Mooseksen\nkäteen ja konttoristi sai tulla kirjoittamaan kuitin, mihin Mooses\nkynän varresta pitäen antoi nimensä.\n\nMooses niitä rahoja Sergeliuksen kädestä ottaessaan ei huomannut sanoa\nkiitoksiakaan eikä tuntenut mielessäänkään mitään ilahdusta.\nRaskasmielisenä vain katseli rahoja tuokion, mutta viimein taittoi ne\nkeskeltä mutkalle ja tunki ne liivinsä povitaskuun ja sanoi: \"Vien ne\ntällä tielläni Tepaston säästöpankkiin.\"\n\nSergelius sanoi sen kuultuaan: \"Pankaa ne\ntalletuskonttokuranttitilille, niin saatte korkeimman koron ja\npuolivuosittain pankki itse teidän huolehtimattanne muuttaa koron\npääomaksi uutta korkoa kasvamaan. Se paha siinä vain on, että takaisin\nniitä ette saa kuin kuuden kuukauden irtisanomisella. Mutta voihan sen\ntehdä, kun tietää tarpeensa.\"\n\n-- Niinhän se kuuluu olevan, sanoi Mooses ja nousi lähtemään asemalle,\nkun tiesi kohta tulevan junan, johon piti joutua paluumatkalle.\n\nLainioliiton konttorissa oli kymmenlukuinen joukko herroja, jotka\nsaatuaan Moosekselta Sergeliuksen kirjeen lukivat sitä kukin erikseen\nja puhuivat Moosekselle oudolla kielellä keskenään. Sitten viimein\nhyvin parrakas herra sipaisi viiksiään, sukaisi pitkää vaaleata\nleukapartaansa ja pitäen sitä kirjettä näpissään sanoi: \"Se on kumma,\nkun ette näitä vaatimuksianne ole Sergeliuksen väliseen kauppakirjaan\nmerkinneet. Aikanaanhan asia on valvottava eikä sitten jäljestäpäin\nruvettava haparoimaan. Me emme tälle asialle mitään taida. Me olemme\ntarkasti harkiten ostaneet ne tilat. Senkin teidän entisen tilanne\nolemme ostaneet enemmällä kuin miljoonalla markalla ja ne Saunajärven\nkolme tilaa yhteensä enemmällä kuin kolmella miljoonalla markalla.\nMitään lahjoituksia ei asia enää siedä. Ne mitkä siihen taloonne\nkuulutte kerjenneen ottaa, vaikka nekään eivät ole kauppakirjoissa,\nsaatte pitää, muuta ette. Niitä heinämaita ja rukiin laihoja saatte\nkesällä huutaa huutokaupasta niin paljon kuin haluatte, ne myydään\nkaikki.\"\n\n-- Eikö sitä maahan kaatuneitakaan puita saisi ottaa polttopuuksi,\nsanoi Mooses vapisevalla äänellä.\n\n-- Ei mitään, sanoi herra. Ne maapuut ja vieläpä juurikatkin nostetaan\nja poltetaan miiluissa rautatehtaassa tarvittaviksi sysiksi. Mutta kun\nteillä on hevonen, niin valtion metsästähän te saatte halpoja\npolttopuita, kuulin että ainoastaan neljäkymmentä markkaa maksaa\nhalkosylen metsän arenti kuivia honkia. Mitä te silloin hätäilette\npolttopuusta?\n\n-- Ne kun ovat siellä asti, sanoi Mooses vapisevalla äänellä ja lähti\npois.\n\n-- Ette olisi niin kiirehtinyt maanne myyntiä! Olisitte meille myyneet,\nniin olisitte ainakin kaksi miljoonaa enemmän saaneet niillä kolmella\ntalolla. Olisi meidän ollut yhtä helppo maksaa tilain omistajille\nitselleenkin kuin noillekin gulasheille, jotka suunsa pieksämisellä\nviettelevät mielettömiin kauppoihin, pörisi herra Mooseksen mennessä\novelle.\n\n-- Se on tehty joka on tehty, syötyä ei saa takaisin, sanoi Mooses ja\npainoi oven jälkeensä kiinni.\n\nMooses tunsi itsensä hieman turraksi, kun Huimin asemalle jäi junasta\nja lähti Tepaston kirkolle kävelemään viedäkseen rahat pankkiin.\nKävellessään hän punalteli päätään ja puheli itsekseen: \"Vai enemmän\nkuin kolme miljoonaa saaneet... Ilmankos Sirkelius tässä tuonnoin ei\nsanonut, vaikka kahteen kertaan kysyin, paljonko he saivat\nLainioliitolta... Sittenkin tuo Sirkeliuksen kopla päästä hännän\ntutkaimeen on suuria lurjuksia... Näillä tämmöisillä ylimaksuilla vain\npidetään aurinkoa päälaellaan, jotta päästäisiin taas uuteen\nnylkykauppaan. Niinhän Teppo kerran sanoikin... Vai enemmän kuin\nkolme miljoonaa markkaa! Ja meille nyt kaiken kaikkiaan\nkaksisataaviisikymmentä tuhatta. Ei kymmenettä osaa... Jo se tuo\ntalonpoika on tyhmä, kun ei tunne noita herrojen metkuja. Sitä ei näe\nkuin hampaihin asti... Jo se yrittikin minua suututtaa, kun se Mauno\nmyötään hoki: 'soita on paljon, soita on paljon'... Sitten toinen kotka\ntulee aurinko päälaella ja itsestään maksaa kymmeniä tuhansia\nylihintoina muka tasatakseen tavaran arvoa ja kauppasummaa... Voi tätä\nmaailmaa! Tämä on kerrallisen miehen sanaan kiperä ja kapera kuin pukin\nsarvi. On vieläkin kiperämpi ja kaperampi... Saattoivat minun pääni\naidan rakoon viimeiseksi ikäni kannikaksi... Kerkesin toki saada sen\nsuojan pääni päälle. Muuten olisi joutunut päin taivasta kuin rotta\npurettavan huoneen pohjalla.\"\n\nSynkkänä pysyi Mooseksen mieli. Ei tahtonut se kevetä, vaikka kesäkin\nteki tuloaan päästäen taas kalan pyyntiin ja kokemaan luonnon\nelähdyttävää voimaa. Eipä sittenkään mieli ylennyt, vaikka pääsi\nkarjahuolesta, kun Teppo ja Väinö veivät karjan jättäen vain kaksi\nlehmää ja kaksi lammasta, jotka samalla muutettiin Uudentalon\nnavettaan, kun muuta karjaa lampaineen lähdettiin viemään Lepokiven\nasemalle. Se kaihomielinen lehmien ammunta ja lammasten määkiminen,\njoka Lepokiven taipaleelta kuului karjaa vietäessä, soi korvissa monta\npäivää, monta viikkoakin, muistuttaen omaa syyllisyyttä, kun elukat\neivät päässeet vapauteen kuten ennen kesän tultua. Mutta kaikkeen\nkuitenkin täytyi tottua.\n\nMooses ei saanut enää perunaakaan kylvää Kentän peltoon ja niin täytyi\nlumen sulattua ruveta Uudentalon maalle kuokkimaan perunamaata. Mooses\nvedätti Kentästä lantaa, ja kun muuallakin alettiin kylvää perunaa,\nniin Uudentalonkin peltoon kylvettiin kolme tynnyriä perunaa ja puoli\ntynnyriä ohraa, jolle kukaan vieras nyt ei ollut isäntä eikä määrääjä\nmiten oli tehtävä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nKesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät\nmuistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa\nseurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista.\nSyksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan\ntoivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan\nviljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus\nasetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin\nelintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain\nviljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten\nviikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon\nsaadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille,\njoka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa.\nMoosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa\nviljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä\nollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot\nmyytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen\nja Annan rauhaan.\n\nMooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he\ntiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun\ntaas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa\njaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille\nvieläkin vähemmän.\n\nMooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi\nKentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan\naikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon\nloukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan\nvieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta\nNellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.\n\nMuutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla,\nsamanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä\nSuomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä\nhirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei\nsaanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi\nruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli\nUuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: \"Teillä ön\nvielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin\nelintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä\nkilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan\nkymmenentuhatta markkaa.\"\n\nMooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: \"No hyvät ihmiset,\nettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian\npuremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on\npuolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa\nkun tahtonette.\"\n\nMiehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo\nvahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa\nsääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: \"Teillä\nkuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on\nlähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko\nensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa\nsärjemme oven.\" Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten\npystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja\nsanoi värisevällä äänellä: \"Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne\novat, ei niitä ole varastettu.\"\n\n-- Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan\nMooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että\nvankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään\nmenivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.\n\nKun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: \"Heleijaa!\nEnemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa\nja vielä siemeniäkin... Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!\"\n\"Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja\nkallioluoliin\", sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun\nMooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa\nkontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.\n\nSilloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän\navaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa\nheti huomenna vangitaan.\n\nSen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja\ntoiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.\n\nAnna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta\nMooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain\nhammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot,\notsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: \"Vangitaan, kun\nottaa omia elojaan.\" Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan\nsilmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja\nlähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne\nlyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa,\nkun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja\nkampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin\ntoiselle ihmiselle: \"Tänä talvena kuollaan nälkään.\"\n\nAnnakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan\ntietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.\n\nMooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa.\nViimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi\nvain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä\nluokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina\nhierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat\nnytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja\nsanoi: \"Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten\nalettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa\nleipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt,\nJumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.\"\n\n-- Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta\nsuulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen\nvoiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja\nnielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne\nvievät senkin.\n\n-- Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?\n\n-- Oikeuttako ne ryövärit katsovat? virkkoi Mooses katkerasti. Sitähän\nmeillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin\noli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole\nviety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään,\nniin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella\nahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään\nasti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan.\nSiinä on sitten laki ja oikeus... Olisivat kaikki nuo nykyiset\nnälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin\nkenelläkään ei olisi nälkä.\n\n-- Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja\njoutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä\nsieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan\npöydälle ja sanoi: \"Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin,\nvaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.\"\n\nPöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman\npalasen siikaa ja sanoi: \"Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina\ntalvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän,\nniin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.\"\n\n-- Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon.\nTynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes\nsaisi pitää.\n\n-- Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman\nlievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.\n\nSeuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja\nkaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle\nja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla\nammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset\nkantoivat raskaita säkkejä rekiin.\n\nMooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen\nolalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin,\nkun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi\ntäytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan\ntielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään\njärven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.\n\nKotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt\npenkin alle: \"Kuinkas kävi voiämpärin?\"\n\n-- Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat... Sanoivat vain, että\nTepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte\nkortilla osanne kuten muutkin.\n\n-- Kortilla... Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja\nheitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi,\nmiten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu\nhevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys\nkävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä\ntarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä\ntultuaan Mooses sanoi: \"Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy\nsaavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa\npolkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.\"\n\n-- Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa.\nMinä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen\novi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne\nhaudattuna.\n\nSen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja\nlähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein\nkasvoin sanoi: \"Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin\npaljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin\ntulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä\nsaavia.\"\n\n-- Vai kertyy sieltä sentään niin paljon... Mutta pysyyhän ne\nsielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki\njättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.\n\nAnna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo\nhämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen\nsanoi:\n\n-- Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin\nseinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.\n\n-- Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja\nkellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.\n\nTänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta\nkumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan\nhuoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten\nsivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen\npinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi\nsatumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat\nneuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin\nne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet\nelintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta\nsaavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita\njauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät\ntienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää.\nPäätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille\nolivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat\nterveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä\nkuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään\nhaapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi.\nEhkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä\nkaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: \"On ollut mustia\njos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole\nelon tie näkynyt kuin nyt... Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä\nvielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua... Muistan taas\nsen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei\nkunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että\nse Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä\nkertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se\nnäkyy koituvan.\"\n\nAnna huokasi syvään ja sanoi:\n\n-- Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme\nviikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan\nhierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski\nrikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä\ntoiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota\npolttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja\nraiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten\nmeiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet\neikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme\nniitä, jotka sodan jaloissa ovat.\n\n-- Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses.\nSitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin\nkellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.\n\n-- Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan\njalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.\n\nAamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta\ntekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja,\nniin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta\nkantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä\nkäsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia\nvuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa\nkuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin\nniin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että\njauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin\nparhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin\nhaapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja\nsanoivat: \"Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla\nsaadaan näin kauniita jauhoja.\"\n\nEdellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja\nsiitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja\nviipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja\nniillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista\nse ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili:\n\"Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli\nkuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö...\nVaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.\"\n\n-- Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys\nsekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman\nnäköisenä pistellessään velliä.\n\n-- Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan\nperunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin\nMooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan\nihmisen ruokaa.\n\nTänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt\nparemmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään\nsanomalehteä.\n\nSekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään\ntietoja, miten siellä sota myllersi.\n\nKun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja\nmaailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika\ntulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului\nKentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt\ntyöväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit\nolivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut\nistumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat\nlahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.\n\nKun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa\nennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut\npunaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja\nkaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai\nkahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut\npuhetta.\n\n-- Voi maailmaa pahennusten tähden!... Salliiko tuota vanhurskas\nJumala?... Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko\nmurhamies on kotiinne päässyt?... Eivät menneet edes Amerikkaan!\n\nKyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi\nsydänalaansa.\n\n-- Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on\nkirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut\nkukaan aavistaa tällaista... Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja\nMartasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.\n\n-- Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.\n\n-- Se ei merkitse kuolemaa eikä elämää, sillä se maailma kun on\npunaisten hallussa, niin sieltä eivät pääse kirjeetkään... Kun jaksaisi\nolla aivan ajattelematta mitään, niin se olisi helpointa.\n\n-- Kun jaksaisi, mutta se on mahdotonta, sanoi Anna ja esiliinallaan\npyyhki kasvojaan.\n\n-- Siihen täytyy tottua siihenkin, kun kuitenkaan ei ajattelemisella\nmitään voita.\n\n-- Taava ja Martta, ne lapset eivät kertaakaan vanhempiensa mieltä\nmurheelliseksi saattaneet.\n\n-- Kun emme heistä vielä mitään tiedä, niin on nyt varhaista ruveta\nnoin murheelliseksi, sanoi Mooses ja oikaisihe penkille varsin\nnäyttääkseen, että hän ei huolehdi.\n\nAnnakin katsoi kelloa, se oli jo yli kymmenen, hän kävi eteisen\nkaapista tuomassa siianpuoliskon ja kanturaisen haapajauhoista tehtyä\nrieskaa. Sitä nousi Mooseskin pureskelemaan kuin tavan vuoksi, vaikka\nei kumpikaan, ei siika eikä rieska paljon kulunut. Äänetönnä Mooseskin\nistui pöydän takana, silmät harhailivat sinne tänne ja leuat liikkuivat\nvain harvakseen. Hän pureskeli vielä viimeistä palaansa kellistyessään\nyövuoteelleen. Annakin palaansa pureskellen vei ruokien tähteet eteisen\nruokakaappiin, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelleen. Muuta ääntä ei\nnyt Uudentalon asunnossa kuulunut, saksalainen seinäkello vain seinällä\nhiljalleen hoki: tik tak, tik tak, tik tak.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu.\nMieli pysyi kuitenkin raskaana.\n\nEräänä päivänä oli lauha tyyni ilma. Mooses meni jo päivän valjetessa\njärvelle mateenpyydyksiään katsomaan ja ennenkuin aurinko oli noussut,\ntoi sieltä kaksi kilonpainoista matikkaa ja sanoi: \"Pane sinä nämä\nmatikat pataan ja suurusta selvillä jauhoilla, että edes kerran\nkuukaudessa saadaan oikeata ruokaa.\" Anna sen kuultuaan tuli hyvälle\ntuulelle, pani padan tulelle, rupesi perkaamaan kaloja ja käsiselällään\npyyhkäisten suutaan sanoi: \"Suuta niin makeasti syyhyttää, vieras kai\ntälle kalakeitolle aikoo.\"\n\n-- Kukapa häneen nyt sattunee, sanoi Mooses hieman alakuloisesti, istui\nhellan luokse ja pisteli pieniä kuivia hongan oksan kapuloita padan\nalle. Edellisellä viikolla ei Mooses ollut ollut oikein terve ja niin\nei tuiskun ja pahan ilman takia ollut saanut hankituksi puita, joita ei\nmuita saanut ottaakaan kuin tukkilaisten murroista oksia. Nytkään ei\nMooses tuntenut itseään aivan terveeksi, tuntui vilustavan, sentähden\nhän ei heittänyt takkiaan eikä lakkiaankaan. Takki yllä lujasti\nnapitettuna ja lakki päässä allapäin hän vain istui hellan edessä ja\naina pisti sormenpituisen puukapulan padan alle, kun näki entisten\nsulavan hiiliksi. Viimein hän sanoi: \"Tänä päivänä olisivat metsot\nkesyjä, kun on tyyni ja näin lupsakka ilma. Luulisin tuolta\nLeihunvaaran takalistolta löytyvän, kun siellä eivät ole savottalaiset\nliikkumassa. Mutta en tiedä mitä tehnen. Puuta ei ole muuta kuin tuossa\nnuo muutamat kapulat, joilla ei saa tätä huonettakaan lämpimäksi...\nMinulla tuota ei mahtane enää olla monta päivää elämänkään aikaa.\nMinulla on jaloissa pöhö, joka ei ole muusta kotoisin kuin huonosta\nravinnosta.\"\n\n-- Pöhö, huudahti Anna säikähtäen niin että veitsi putosi kädestä.\n\n-- Pöhö se on. En ole sitä sinulle tahtonut sanoa, ajattelin että tuo\nmenisi ohi, mutta nyt sanon, kun se päivä päivältä tuntuu kohoavan\nylöspäin. Nyt tuolta järveltä tullessani tunsin, että se jo ahdistaa\nhenkeäkin... Katsohan sinä näitä jalkojani. Ne ovat niin kylmät,\netteivät ne lämpiä missään ja niin raskaat, ettei niitä tahdo jaksaa\nliikutella.\n\nMooses riisui kenkänsä ja sormiensa nenillä paineli turvottuneen\nnäköistä jalkapöytäänsä. Siihen jäi sormien jäljiltä syvät kuopat,\njoitten pohjat näyttivät kuolleelta vereltä.\n\nAnna sen nähtyään löi käsillään rintoihinsa ja sanoi: \"Hyvä Jumala\nsentään... Vielä sinä puhut metsoista Leihunvaaran takana!\"\n\n-- Niin, ajattelin että jos niillä kuitenkin hiihtää tojottaisi kuten\npuujaloilla, kun nyt ei syvään upota suksea eikä pakkanen palele.\n\n-- Kyllä näkyvät sinulta metsot pysyvän Leihunvaaran takana ja vielä\nlikempänäkin.\n\n-- Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada.\nAjan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia\ntukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos\nhuomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi\nMooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.\n\n-- Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla\njaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi,\nsanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.\n\nMooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan\nalle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen\nikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa.\nMutta kummeksien hän sanoi: \"Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?\"\nSamalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:\n\n-- Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä\nnäöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.\n\nAnnakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:\n\n-- Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?\n\n-- Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.\n\nAnna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi,\nettä katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja\nlähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi\nhuutaa: \"Martta kultaseni, Martta kultaseni!\"\n\nMartta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi\nsiihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään\nja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu\nviilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he\nlähtivät taloon.\n\nMooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja\nhelähtivät Martan iloiset sanat: \"Jumala olkoon kiitetty, että näen\nteidät elossa ja terveenä!\" Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa\npenkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.\n\nMooses sanoi nyt nauraen: \"Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun\nkerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä\nhyvää nyt tuonetkaan?\"\n\n-- Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin\nteidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että\ntäytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä\nmitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.\n\n-- Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen\nliikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.\n\nAnna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja\npeitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään\najatella kysyi: \"Miten Taava jaksaa?\"\n\nMartan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi:\n\"Voi kun kysyttekin!... Se on sodan uhrina.\"\n\nAnna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: \"Kuollutko Taava?...\nMoneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten\nolisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.\"\n\n-- Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan\nuhreina, sanoi Martta vapisten.\n\nMooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: \"Teppo ja\nVäinökin kuolleet?\"\n\n-- Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.\n\n-- Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.\n\n-- Oikea sota ja niin julma sota, ettei sanoilla voi kaikkia sen\njulmuuksia kertoa.\n\n-- Voittavatko ne punaiset sittenkin?\n\n-- Eivät ne voita. Valkoiset ne lopussa voittavat, mutta punaiset ja\nryssät siitä vihasta polttavat ja hävittävät kaiken, mikä maan päällä\non. Enemmän kuin kymmenen taloa meidänkin kylässä tässä kolmantena yönä\npaloi yht'aikaa. Taloista ryöstetään kaikki, mikä kaluksi käypää on, ja\nsitten huoneet paloöljyllä ruiskutetaan sisältä ja päältä ja sytytetään\ntuleen. Kolme riihtä, puimahuone ja vanha sauna jäi meilläkin\npalamatta. Uusi saunakin poltettiin, kun siinä oli pesutupa, jota\nparemman puutteessa olisi voinut asuntona käyttää.\n\n-- Eikö siellä niitä suojeluskuntia ole? kysyi Mooses.\n\n-- On siellä suojeluskuntia, mutta ne eivät saa aseita. Oli meilläkin\nsuojeluskunta, jonka Teppo ja Väinö perustivat, ja sillä pitivät kauan\npunaisia kurissa, etteivät meidän kylässä saaneet tehdä mitään. Aseista\nkun oli kova puute, niin Teppo sai houkutelluksi erään venäläisen\npunaisten varastosta varastamaan aseita. Se eräänä yönä meidän\nvainiolle kantoikin kymmenen kivääriä, kaksi luodikkoa, kiväärin\npatruunia ja kaksi laatikkoa käsipommeja, joista sai Tepolta tuhat\nmarkkaa. Mutta se kuitenkin oli surma koko kylälle... Muutamana yönä\ntiedettiin rautatieasemalle tulleen punaisille vaununlasti\nampumatarpeita. Teppo ja Väinö lähtivät koko suojeluskunnan voimalla\nvalloittamaan sitä vaununlastia saadakseen aseita eivätkä tienneet,\nettä samassa junassa oli punaisille tullut avuksi tuhat ryssää. Ne\npiirittivät meidän suojeluskunnan saadakseen sen vangiksi, mutta miehet\neivät antautuneet vangiksi, vaan taistelivat murtautuakseen läpi\npiiritysketjun. Mutta siinä kaatui koko suojeluskunta. Siinä kaatui\nVäinökin. Teppo pääsi haavoittuneena kotiinsa.\n\nSaatuaan sanotuksi, että Teppo pääsi haavoittuneena, Martta siirtyi\nJoelin luokse -- pojan nimi oli Joeli -- ja sanoi siirtääkseen puheen\ntoisaalle: \"Me sitä Joelin kanssa päämme pelastimme ihmeen kautta.\"\n\nAnna sai nyt kalakeiton pöydälle ja Martta kaivoi laukustaan\npuolitoista paksua ruisleipää ja paperiin käärityn voiharkon, enemmän\nkuin kilon verran, ja niin ruvettiin syömään. Anna otti Joelin syliinsä\nja rupesi lusikan kärjellä kalavelliä pistelemään sen suuhun ja ihaili\nlasta, kun se ei vierastanutkaan. Sitten hän kysyi:\n\n-- Siinä taistelussako se Taavakin sai surmansa?\n\nMartta oli hetken ääneti, mutta sanoi sitten surullisesti: \"Mieluummin\nolisin kertomatta, kun tyytyisitte siihen tietoon, että Taava ja Teppo\novat kuolleet.\"\n\nMooses ja Anna jättivät tietämättään kädestään lusikan pöydälle. Anna\nsanoi pyytävästi: \"Kerrohan toki, vaikka se olisi kuinka kauheata.\"\n\nMartta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: \"Kun Teppo\noli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa,\nmutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko\naseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta,\nniin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön\nhalkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se\nolisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen\npunikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat\nrepäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän\noli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa\njoutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja\npalvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi\nlentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin\nTepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle\njääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja\nlähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava\nluultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana\ntappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan.\nJa kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta\ntoiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin\npistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä.\nTämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo\nnäki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti\ntarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla\nonnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin\nkymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut\nyksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta\nmenijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen\noli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä\nnousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri,\nniin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut... Se on\nkaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi... Rovastinkin\nkiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät,\nleikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta\npuolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli\neronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät\njaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin\noli pistelty pistimillä repaleiksi... Kirkko niillä oli\nteurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin\nedessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja\nsitten teurastettu... Veri on hyytyä suonissa... Kun meiltäkin karja ja\nkaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun\nmuutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien\nliekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa\nsekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka\noikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.\"\n\nTätä kuullessa Mooses ja Annakin ikäänkuin kivettyivät, eivät pitkään\naikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin\nhorroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään\nvaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat\nturvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko\nruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: \"Taava\nparka!\" Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut\npuhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään\npuhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain\nAnnan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet\nkuitenkin kastelivat lapsen peitettä.\n\nViimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli\nakkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: \"Äiti! Onko\nteillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt\nsaa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada\nvaatteita... Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin\nsukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.\"\n\n-- Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.\n\n-- Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat\nrintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista\nruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää\nvalmistamassakin.\n\nMartan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun\nhän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: \"Olisi\nkai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta\nmitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.\"\n\n-- Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä\nkäsittämään, ainakaan tällä kertaa... Eikö isällä olisi kinnasnahkoja,\nnyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.\n\n-- Maksettaisiinko niistä mitään?\n\n-- Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.\n\n-- On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa,\nkyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses\nulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä\nvasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: \"Näkyisi tuolla\nvinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi\nvalmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.\"\n\n-- Voi, tuokaa ne tänne!\n\nMooses lähti niitä hakemaan ja kohta toi sylinsä täyden valkeita,\npehmeitä, mustavillaisia lammasnahkoja ja äiti toi samassa kainaloisen\nvihon harmaita valmiiksi kerrattuja villalankoja.\n\n-- Jumalalle kiitos! Kuka olisi onnellisempi tällä hetkellä kuin minä!\nMutta minun täytyy päästä tänä päivänä, ihan nyt viemään näitä\ntavaroita Tepastoon. Kuulin tullessani, että kirkonkylässä on\ntoimikunta, joka näitä sotaväen tarpeita ottaa vastaan ja lähettää\nrintamalle. Ruustinna kuului siinä toimikunnassa olevan johtajana.\nMenen rovastiin yöksi, saan siellä hevosen hoitoon.\n\n-- Rovastissa ollaan meille kylmiä, kun möimme nämä tilat yhtiölle,\njoten saavat saatavia tuskin kymmenennen osan siitä mitä ennen meiltä,\nsanoi Mooses.\n\n-- Voi, isä kulta... Vapaussodan liekki lämmittää semmoiset kylmyydet.\nAntaahan isä hevosta, että lähden, tai vielä parempi, jos isä lähtisi\nkyytiin. Minä näin hyvällä säällä kutoisin reessä sukkaa.\n\n-- Kyllä kai tuota saattaa lähteäkin, sanoi Mooses. Mutta tuolla\nvinnillä on kolmet melkein uudet, valmiiksi voidellut saappaatkin ja\nparit tai kolmet kintaat, ehkä nekin käyvät kaluksi.\n\n-- Voi, tuokaa tänne! huudahti Martta, otti sitten äidin tuomasta\nlankaläjästä vyyhden, pani sen kerinlautoihin ja rupesi kerimään lankaa\nkerälle reessä kutoakseen. Siihen tuli äiti, käsivarrellaan kolme\nvillapuseroa, ja sanoi: \"Ehkä nämäkin kelpaavat?\"\n\n-- Voi toki! Jumala olkoon kiitetty, että teillä semmoisiakin on.\n\nSiihen läjään toi isä vielä kolmet kengät ja lähti laittamaan hevosta.\n\nNyt nähtiin ikkunasta erään Kentän savottalaisen akan kiirein askelin\ntulla löntystävän Uuteentaloon. Sen nähtyään Anna sanoi:\n\n-- Mitähän tietoja tuo nyt tuo, tuo on niitä punaisimpia?\n\nAkka tuli pirttiin ja nähtyään sen tavaraläjän lattialla alkoi suurin\nsilmin kysellä: \"Mitä ja mihin noita viedään?\" Hän otti kenkäparin ja\nsanoi: \"Tuossapa olisi Iikalle sopivat kengät, mitähän nuo\nmaksaisivat.\"\n\nMartta ei ollut kuulevinaan, keri vain lankaa minkä kerkesi, eikä\nAnnakaan virkkanut mitään, kääntyi vain lähtemään ulos. Akka seisahtui,\nkatseli tavaraläjää ja haki mielessään sanaa mitä sanoisi. Sanoi\nsitten: \"Lujalla kuuluvat nyt lahtarit jo olevan.\"\n\nMartan silmät välähtivät, kerä putosi käsistä, silmänräpäyksessä hän\ntempasi esiliinan taskustaan brovningin ja sormi liipaisimessa tähtäsi\nmetrin päässä seisovaa akkaa kohti ja sävahti: \"Sanopa vielä\n'lahtari'!\"\n\nAkka säikähti ja juuri kuin henkensä edestä peräytyi sylen verran ja\nsanoi: \"Valkoiset, minun piti sanoa, vaan erehdyin.\"\n\nMartta piti brovninkia akkaa kohti ja sanoi: \"Pakenetko vai näytänkö\nyhden kumman kerralla. Teiltä koirilta ei ihmiset ole nimensä\narvoisia.\"\n\nAkka syöksähti oveen, löi oven kiinni ja oven takana mennessään sanoi:\n\"Ampiaispesällepä minä satuin.\" Samassa nähtiin akan melkein juosten\nmennä huntostavan Kenttään päin, helmat edestä melkein polvien tasalle\nkohotettuina.\n\nMooses oli jo valjastanut Nellansä pitkän kirkkorekensä eteen ja Nella\nseisoi alakuloisempana ja laihempana kuin koskaan ennen porrasten\nedessä. Mooses ja Anna kantoivat pirtistä tavaroita rekeen, mutta\nMartta nousi vielä vinnille katsomaan mitä siellä olisi ja heti\nkuuluikin ääni: \"Täällähän on vielä paljon. Täällä on höyhentyynyjä,\nlakanoita, villaisia peitteitä ja mitä kaikkea hyvää täällä onkaani\"\nOrsilta hän kokosi peitteitä sylyyksensä ja toi nekin rekeen. Sitten\nhän nousi juosten ylisille, joiden porrasaukosta alkoi toinen toisensa\nperästä tulla alas raskaita höyhentyynyjä. Sitten hän toi sylyksensä\nsuuria valkeita lakanoita ja vei rekeen. Anna sanoi, että niissä on\nHetvinkin, mutta mitäpä tuo noilla tehnee, lieneepä siellä Amerikassa\nparempiakin.\n\nTavarat olivat nyt lastattuina reen etupuoleen ja perään istuimen\nkorokkeeksi vain pari tyynyä ja jalkojen peitteeksi muuan villainen\npeite. Siihen istui nyt Martta sukkapuikot toisessa ja lankakerä\ntoisessa kädessä. Rinnalle istui Mooses ja nykäisi Nellaa, joka tapansa\nmukaan, muistamatta nykyistä laihuuttaan, lähti pitkin askelin juosta\nhölkyttämään järvelle vievää tietä, niin että valkoinen harja hulmusi\nilmassa.\n\nKun tielle oli päästy ja Nella tapansa mukaan juoksi tavallista\nhölkkää, vaikka ohjakset olivat löyhälläkin, käännähti Mooses Martan\npuoleen ja tuokion katsottuaan Martan sukankutomista kysyi: \"Miten ne\nsotilaat niin alastomia ovat, että täältä asti niille vaatteita ja\nsukkia ja kenkiä täytyy?\"\n\n-- Ne sillä tavalla ja siitä syystä ovat alastomia, kun punaiset\nvenäläistensä kanssa ryöstävät taloista vaatteet ja ruoat ja kaiken\nmikä hengestä irti on, ja vielä polttavat talot, sillä tavalla\npakottaakseen kaikki liittymään heidän joukkoonsa. Mutta niistä\nryöstetyistä ja poltetuista taloista päinvastoin kaikki pojat ja\nmiehet, kuka vain kynnelle kykenee, joukossa viisitoistavuotisia\npoikia ja kuusi- ja seitsenkymmenvuotisia vanhuksia, lähtevät\nmonikymmenpenikulmaisia erämaataipaleita kiertäen kaikki punaisten\nleiripaikat valkoisten rintamalle hiihtäen. Taskussa tai pienessä\nlaukussa palanen leipää evääksi, ne tulevat rintamalle märkinä, hengen\nrajoja myöten väsyneinä ja nälkäisinä. Ainoastaan palava into on\npitänyt pystyssä tähän asti. Niille täytyy olla rintamalla annettavana\nruokaa, kuivaa ylle ja ennen kaikkea hellää rakkautta... Ei voi\nkäsittää se, joka ei ole kokenut, minkälainen tuli syttyy sieluun sillä\nihmisellä, jolta ryöstetään kaikki ja mitä ei saada ryöstetyksi,\npoltetaan tuhkaksi... Mutta se tuli on jumalallinen tuomion tuli niille\nryöstäjille, pilkkaajille ja murhaajille. Sen itse vetävät päälleen...\nKuka lienee se, jolta kaikki on ryöstetty ja poltettu suojakin päältä,\njoka antaa sen anteeksi? Sentähden jok'ikinen taisteluissa tai muuta\ntietä vangiksi saatu punikki tai ryssä ammutaan. Miekka riippuu\njokaisen punikin ja jokaisen Suomessa puuhaavan ryssän pään päällä. Se\nkyllä aikanaan putoaa jokaisen punikin, jokaisen ryssän niskaan.\n\n-- Niinkö sitä kuitenkin uskotaan, että valkoiset voittavat?\n\n-- Varmasti. Sen on Jumalamme sanonut ja päättänyt... Nyt käydään vain\npuolustussotaa, siksi kunnes saadaan aseita ja yhä lisää voimia, mutta\nnyt on Saksasta jo tullut kaksi laivanlastia sotatarpeita ja\nneljätuhatta jääkäriä ja lisää on monta laivaa tulossa ampumatarpeita\nja ruokavaroja ja miehiäkin. Ne kun kerjetään levittää pitkin rintamaa,\nniin silloin sitä lähdetään etenemään sillä jumalallisella voimalla,\njonka edessä ei kestä Jerikon muurit eikä ryssän ja punikkien linnat,\nuskokoot itse niitä vaikka kuinka murtumattomiksi... Sota kyllä tulee\nhirvittävän suureksi sen tähden, että punikit tuovat Venäjältä\nsuunnattomat määrät ryssiä ja ampumatarpeita ja samalla mitalla täytyy\ntäältä päin myöskin varustautua.\n\n-- Jospa ne sieltä Venäjältä tuovat niin paljon voimia, että valkoiset\neivät sittenkään voita.\n\n-- Ei, ei, sanoi Martta päätään kallistaen. Vaikka punikkien ja ryssäin\nluku olisi tuhatkertainen, niin niiltä puuttuu sitä tulta, mikä täältä\npäin on käypä ja polttava kuin akanat ja nostava ilmaan kuin höyhenet.\n\n-- Jumalan varassahan se on, sanoi Mooses syvään huoahtaen ja nykäisi\nNellaa kiireempään juoksuun.\n\n-- Jumalassapa se on ja Jumala on meidän puolellamme... Ettekö voi\najatella mitä esimerkiksi meidän rovasti siinä kirkkoaidan veräjän\npieleen sidottuna puhkaistuine silmineen ja kielettömine suineen\nsaarnaa Jumalan vanhurskaudesta? Ja mitä saarnaa se teuraseläinten\njätteillä täytetty kirkko siinä aarniohonkain keskellä... Minulla on\nsiellä kotona levään paikkaan piiloitettuna taskukirja, jossa on\nluettelo rovastin teloittajista, pappilan polttajista ja ryöstäjistä\ntodistajineen. Siltä varalta, että ne eivät tulisi sodassa ammutuiksi,\nvedetään ne sen mukaan oikeuden eteen... Samanlainen luettelo on Tepon\nmurhaajista ja talojen ryöstäjistä ja polttajista.\n\nMooses ajoi Nellansa pappilan kartanolle ja silloin sisältä tölmäsi\nkartanolle suuri joukko ihmisiä. Reen ympärillä kuului riemua ja\nhuutoja: \"Onko tämä kuorma suojeluskunnalle?\"\n\n-- On, kerkesi vain Martta sanoa, kun ruustinna syleillen suuteli\nMarttaa ja sanoi: \"Sinä siunattu ihminen! Lähde nyt sisälle!\" Martta\nlähtikin ruustinnan taluttamana sisälle, mutta reestä tavarat\nkerkesivät jo edelle riemuitsevan joukon käsissä.\n\nItse rovasti tuli Moosekselle osoittamaan tallia, mihin viedä hevonen\nja laittaa ruokaa eteen. Mooses näki nyt, että luultu kylmyys oli\nolemattomissa.\n\nKun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin\nrovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät\nseisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja\nkymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas\nkymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta,\nvillaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.\n\nKun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan\nluokse ja kysyi: \"Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä\npunaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan\njulmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko\nsyksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.\"\n\n-- Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki\nkohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan\nmatkakertomusta.\n\n-- Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni\ntaistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa\nkymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni\nkanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta,\njotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa\netsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni\nnäkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä\ntoki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo,\nhänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta\ntoimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka\noli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata\nhankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta\nkotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä\nistumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti.\nMinä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen\nsilmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka,\nluultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi:\n'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen\nhuoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita...\nHellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten\nlihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista\nsitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen\nja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän\ntuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani\nkaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen\nraasun, ja silloin me lähdimme...\n\n\"En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat\ntunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan\npysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin\njunaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille,\netten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut\nmatkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin\nminä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä\npenikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti\ntaas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä,\nmilloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten\nleiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi\nilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi\nsille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä\nkuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä\ntaas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen\naikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin\nrakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.\"\n\nSilloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat\nleikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet\nliikkuivat.\n\n-- Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.\n\n-- Se tarvitsee lepoa.\n\n-- Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos\nkuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun\nsänkyyni.\n\n-- Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on\nvasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.\n\n-- Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan\nkädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa.\nMartta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.\n\nKaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta,\nmutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta\nkuullut.\n\nRovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina\nväliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät\nneliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon\nkulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin\ntaas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö\nkului.\n\nSeuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja\ntoinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon\nja sanoi: \"Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua.\nSentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen...\nEn tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla.\nMinulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin,\nkun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti\nlähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän,\nettä Taulaniemi on valkoisten hallussa.\"\n\n-- Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.\n\n-- Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja\nmuut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat\nrintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit\nvenäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on\nniin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia,\nvanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita,\nniin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä\npäivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille,\nmurhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio.\nMutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana\npidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan\ntuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa\nvilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää\nhuolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu\nyksinomaan meille naisille.\n\nNuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään\nleveälle ja nostaen päätään taaksepäin.\n\nMartta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat\nMarttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle\ntielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä\npeittelemään rekeen ja sanoi: \"Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan\nniitä eloja vaikka tänä iltana.\"\n\n-- Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki\nlähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan\nJokikylän tien suuntaa kohti.\n\nMooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun\nNella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se\nNella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona\nlevähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli\npuoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään,\nniin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä\ntasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin\nMooses sanoi huolestuneena: \"Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme\nsopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään.\nNähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos\nminusta aika jättää.\"\n\n-- Miten niin?\n\n-- Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt.\nKuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa.\nElintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on\ntoinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää\nlaidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja\nne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille\nkonnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi\nsain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten\nkuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme,\nheinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä\ntilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla\nheinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta\ntukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen\nkeräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas\novat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei\nsaanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.\n\n-- Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne\nensin näyttävätkin pahalta... Nyt on asiat siten, että kun teillä\ntäällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta\nheinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä\nsievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini.\nMutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on\nleipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta\nsyksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin,\nja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten.\nMeillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen\nkaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei\naivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö\nmakaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen\nriihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes\nsaadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette\nsinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa\npienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi\nlehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani\njunassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on\nvain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.\n\n-- Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun\nsavottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan\npyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.\n\n-- Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei\nlohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä\ntule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.\n\n-- Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko\nruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt\nylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat\nkuin puupölkyt.\n\n-- Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin\nkyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon\nrukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun\nviikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö\nhäviää kuin tuuleen.\n\n-- Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi\nMooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.\n\nKun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla,\nmutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan\nsukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:\n\n-- Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten\nhallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja\nsuunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että\nne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin\nmyötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin\nhevostakaan, ennenkuin sulan tultua.\n\n-- Mutta säilyvätkö siellä elot?\n\n-- Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa,\nsysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen\nlaipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa\nsysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa\nkolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on\nsitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta.\nNekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki\ntyönnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta\nrautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin\ntarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne\npunikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja\npenkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin\nveivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä\nmitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja\nmetsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.\n\n-- Onko siellä puimakonekin?\n\n-- On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein\nloistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää\nalkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin\noljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.\n\nMartta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen\npituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin\nvälillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan\nlähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi\nkotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki\ntöyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien\nvieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen\nnäköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein\nmatalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi\nlakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja\nsanoi: \"Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella\nhevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota:\n'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että\nkauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin\nkallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on\nnyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin\nkelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin\nmeidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa\nmaksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.\"\n\n-- Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?\n\n-- Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä\non kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen\nsotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli\nsydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli\nyhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen\nkuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin\nkävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.\n\n-- Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna\nja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.\n\nNyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika\nkylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita,\nmitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin\nvaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan\nposkelle ja puheli:\n\n-- Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et\ntiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti... Säästäköön Jumala\nsinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan\nsilmistä.\n\nKun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: \"Kun\nte ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen\ntuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?\"\n\n-- Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.\n\nAnna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses\nheitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä\nseisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla\njäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri\naidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä\ntulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta\nvitsassa.\n\n-- Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään\nMooseksen heittäessä madenippua lattialle.\n\n-- Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme\njääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan,\nsanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät\nlähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.\n\nTuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun\nhän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: \"Kuinka suuria, ja viisi!\nEilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun\nperunoita pannaan lisäksi.\"\n\n-- Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme\npienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.\n\n-- No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään\npärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.\n\n-- On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä,\nkuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä\nMartta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja\nalkoi niitä pistellä hellaan.\n\nPerunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun\nhän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit\nmuljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:\n\n-- Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan\nhienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin\nisä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on\ntullutkin.\n\n-- Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä\njalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä\nMartalle.\n\nMartta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: \"Kummannäköinen tuo\non, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon\nravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä\nTaulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla\nsuolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.\"\n\n-- Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa\nja kenkää jalkaansa.\n\nSaatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: \"Kun on nyt hyvä kulku\nsuksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran\ntakana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn\nmyöhäänkin iltasella.\" Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä\nselkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.\n\n-- Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.\n\n-- Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi\nMooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin\nkaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.\n\nIllalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi\nmetsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun\nselässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti\nmetsotaakan isänsä selästä ja sanoi: \"Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas\nuutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta,\nminkälaisia metson rykäleitä!\"\n\n-- Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin\nrämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja\nkankein askelin käveli pirttiin.\n\nMartta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä\neloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä\nMartta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei\nMooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän\njo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.\n\nMartta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi\nlaitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän\nsuolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä\njalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana.\nHierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten\npuhtaalla vedellä.\n\nKun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen\nalla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut\nillallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja\nsanoi: \"Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta\ntäydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti\nkihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä\ntulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja\ntyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä,\nmutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei\nkoko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että\nantoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että\nhautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi\ntänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.\"\n\n-- Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen\nuskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin\nkiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten\nsentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua\nvaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en\ntiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen\nruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi\ntulen... Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!... Maa tärisi liekkien\nvoimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle\nkohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä... Ilkeitä kirouksia ja\nsydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon\nvalaisemasta yöstä... Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla\nvirrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät:\n'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten\nne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän\nlohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.\n\n-- On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses.\nTulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja\nTeppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua.\nSen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.\n\n-- En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen\nvalloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä\nne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat\nniitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja\npolttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään\npelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.\n\n-- Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi,\nsanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.\n\n-- Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät,\nsanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.\n\nMartta pudisti päätään ja sanoi:\n\n-- Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja\nrakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.\n\nSen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan:\n'Jumala ompi linnamme.'\n\nSomalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja\nilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.\n\nMartta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi\nlopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui\nvuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa\niloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen\ntehtävään.\n\nToisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli\nkaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka\nruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.\n\nMooses tuli jo vastaan kartanolla ottamaan hevosta aisoista, ja Martta\nsanoi loistavin kasvoin:\n\n-- Reessä on nyt syömistä, siitä korjatkaa.\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi Mooses riisuessaan Nellaa aisoista.\n\nPirttiin tultuaan ei Martta äidilleen puhunut mitään muuta, kuin sanoi\nruustinnan ja rovastin terveiset ja lyhyesti vastaili äitinsä\nkyselyihin. Hän oli kummasti levottoman näköinen, ei istunut, käveli\nvain ikkunasta ikkunaan eikä ottanut kudelmaakaan käsiinsä. Väliin vain\nhieroi käsiteriään yhteen ja silmistä näkyi sisäinen tuli.\n\nKun Mooses tuli pirttiin, niin Martta ajattelemattaan nykäisi\npäähuivinsa kaulalleen ja palavin silmin sanoi: \"Nyt on jo hyökkäyssota\nalkanut. Minun täytyy päästä rintamalle näkemään sitä ryövärien ja\nmurhaajain tuomion tulta ja lietsomaan sen liekkiä. Tänä iltana lähden\njunaan ja huomenillalla olen rintamalla. Kirkonkylästä lähtee kaksi\nneitiä mukaan viemään suuria tavaralähetyksiä... Kun Taulaniemi on\nvapautunut punaisista ja ryssistä, niin tulen tänne. Ja jos siellä\nkotona on säilynyt ne eläinten rehut, niin lähdetään täältä kirjoineen\nkarjoineen ja myötämyttyineen. Siltä varalta varustautukaa täällä.\nMinulla ei silloinkaan ole paljon aikaa viipyä. Minun aikani ei kulu\nmuualla kuin rintamalla niin kauan kuin sota kestää. Joeli jää tänne.\nReessä on kolmen litran pullo Joelille maitoa. Näinä päivinä näkyy\nHeluna poikivan.\"\n\n-- Heluna poikii tänä päivänä, sanoi Anna kuoriessaan perunoita\naamiaiskeittoon.\n\n-- Voi voi! Tuntuu kuin siivet olisin saanut, kun siellä Tepastossa\nkuulin, että hyökkäys punaisia vastaan on alkanut ja kaksi kaupunkia ja\nmonta maakylää jo vallattu ja monta tuhatta ryssää ja punikkia saatu\nvangiksi.\n\n-- Eiköhän siellä rintamalla jo olisi muita, jos sinä pysyisit sieltä\npoissa. Menetät vielä sinäkin siellä henkesi, sanoi Martan äiti\npahoillaan ja ääni värisi.\n\n-- Siellä on kyllä satoja ja tuhansia muita, mutta minun paikallani ei\nole ketään, minä menen, minua tarvitaan.\n\nMartan äiti ei enää virkkanut mitään, kuori vain perunoita allapäin ja\nharvakseen tippui kyyneliä maahan.\n\nMarttakin otti veitsen ja meni äidilleen avuksi ja sanoi: \"Kun teille\nnyt poikii lehmä ja kohta toinenkin, niin että teillä on monenlaista\nhyvää syömistä, niin säästäkää näitä perunoita siemenien varalle.\nMeillä kyllä yksi kuoppa perunoita jäi metsään punaryöväreiltä\nhuomaamatta, mutta kuka tietää vaikka ne nyt siellä viimeisetkin\nkatselisivat. Silloin jäämme aivan perunankylvöttä.\"\n\n-- Ei niitä monta hehtoa enää täälläkään ole, jos neljä tai viisi on.\n\n-- Se onkin iso asia, jos viisi hehtoa saataisiin perunaa kylvöön. Se\non enemmän kuin ei mitään.\n\nMooses ei ollut Martan puheisiin virkkanut mitään, istui vain\nperäpenkillä, jalallaan soudatteli kehtoa, jossa Joeli nukkui.\nKäsillään hän hieroi kintaitaan, jotka olivat eilen kastuneet ja yön\naikana orressa kuivaneet koviksi. Nyt perunan kuorinnasta päästyään\nMartta tuli isänsä luo penkille istumaan ja sanoi:\n\n-- Minä kun armeijan mukana menen niin pitkälle, että Taulaniemi on\nvalloitettu ja näen että saatamme sinne viedä elukat, niin tulen kuten\njo sanoin teitä täältä noutamaan ja sitten vasta haudataan Väinö ja\nruvetaan uudesta tekemään taloa uudella innolla.\n\n-- Paras kai se on mennä, kun kerran menoksi, niin pian kuin pääsee,\nkun niistä punikeista kerran ei pelkoa olisi. Minä juuri tässä\najattelen, että jos siellä rehut eivät olisi säilyneetkään, niin\nkuljetetaanhan rehujakin rautatietä. Minä Nellalla vedättäisin täältä\nrehut tuohon asemalle, siinä pantaisiin vaunuun ja annettaisiin vain\nhyristä koko talous mukana. Siellä voisi nyt lumen aikana toimia\nhevosen kanssa paljon, sitä vastoin ei sillä täällä tee mitään.\n\n-- Aivan oikein, sanoi Martta. Siinäkin tapauksessa saatte täällä\nvalmistautua lähtemään. Minä puolestani olin ajatellut rehujen täältä\nkuljetusta mahdottomaksi, kun vaunujen vuokra on kallis ja rahtikin\nkallis. Mutta olkoon kallis kun on. Päätetään vain siinäkin tapauksessa\nlähteä, niin pian kuin punikit ovat jättäneet Taulaniemen... Jurma...\nYli-Jurma... Oi, kuinka lämmittää poveani se nimi, vaikka mustina,\nalastomina patsaina seisovat siellä liedet.\n\n-- Jurmako se on sinun kotisi nimi?\n\n-- Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon\nvanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti\ntekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko,\nettä punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.\n\n-- Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat\nkallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.\n\n-- Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu\nhienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja... Sanalla sanoen, kun sinne\npäästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti\nkudelmansa ja sanoi: \"Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen.\nSen minä kudon vaunussa.\"\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nKymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä\naamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin\njuoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten\nsanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän\nheitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin\nsanoi: \"Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen\nvälissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan\nmeidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui\nTaulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä\npäin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen\narmeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan\nkiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut... Kyllä ne meidän\npoikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit\nvenäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle.\nTykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven\nammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa\nsamalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten\nmenivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet\nkiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut.\nTörmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja\njuosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda.\nEmme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä\nja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä\nsyttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja\nampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei\nsotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon.\nTuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme\nkauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja\nkorjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen\nuneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan... Ei usko,\njoka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa\nomiensa helliin käsiin... Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä\nhaavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja\nryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin\nsuurempi.\"\n\n-- Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.\n\n-- Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne,\njotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta\npakottajat ja yllyttäjät ammutaan... Mutta minähän tässä unohdan\nvarsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos\nkerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki\nmitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat\nsäilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi.\nAsemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.\n\n-- Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille.\nOlisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän\nostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei\nosannut silloin vielä myydä.\n\n-- Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei\nmuuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.\n\n-- Ei suinkaan tässä kiinni ottavaa ole. Rehuja kyllä jää, mutta tuossa\nLeppimäessä asuu huonemiehenä Samppa Ketonen, se saattaa puntarilla\nmyydä savottalaisille. Se on siksi luotettava mies, että sille saattaa\nuskoa. Ja se saattaa myydä nuo viimeiset perunatkin. Lähden\ntoimittamaan Sampalle, alkakaa panna matkaan lähteviä hynttyitä kokoon,\nsanoi Mooses ja lähti Leppimäelle.\n\nMartan äiti oli äänettä kuunnellut Mooseksen ja Martan päätöstä,\njalallaan vain liikutteli kehtoa, missä Joeli nukkui, ja käsillään\nparsi Mooseksen kinnasta. Mutta kun Mooses oli mennyt, niin hän kysyi:\n\"Metsoako vai matikoita keitetään viimeiseksi keitoksi tässä talossa,\nkumpaisiakin on? Mooses eilen toi kaksi metsoa ja tänä aamuna kymmenen\nisoa matikkaa.\"\n\n-- Keitetään matikoita, niistä saadaan keitto pikemmin kuin metsosta,\nsanoi Martta ja alkoi kahmarehtaa perunoita kuoriakseen ja sanoi:\n\"Näitä on toki meillä siellä kotona yli kolmekymmentä hehtoa. Ne ovat\nsiinä metsäkuopassa, joka näkyi säilyneen.\"\n\n-- Onpa niitä sitten siemeniksi jos syötäviksikin, sanoi Martan äiti ja\nlähti eteisen säiliöstä noutamaan sitä madenippua peratakseen siitä\nkeittoon sen verran kuin Martta halusi panna pataan.\n\nMooses palasi kohta Leppimäeltä Samppa mukanaan ja loistavin kasvoin\nsanoi: \"Samppa muuttaakin tähän taloon asumaan ja myy nuo viimeiset\nrihkamat, mitkä jää, ja valmiit matikanpyydykset jäävät hänen\nhyväkseen.\"\n\n-- Mutta kuulkaas isä, sanoi Martta. -- Reet ja kärryt ovat meiltä\nkaikki palaneet ja astiat ovat kaikki palaneet. Patakaan ei saa\nunohtua. Ne täytyy saada mukaan.\n\n-- Reet ja kärryt. Ne pitänee lähteä viemään etukäteen asemalle, sanoi\nMooses.\n\nSamppa sytytti piippunsa, puhalteli muutamia henkisavuja ja sanoi:\n\"Teillä kun on pankkoreet ja tuommoinen hevonen, niin menee kerralla\nvaikka tämä talo täysineen, kun laitetaan pankkorekiin.\"\n\n-- Todellakin. Rupeat sinä avuksi, niin lähdetään laittamaan.\n\nSamppa lähtikin piippuaan vedellen ulos. Sampan jälkeen lähti Mooseskin\nja ovessa mennessään sanoi: \"Pankaahan pata täyteen matikoita.\"\n\nSamppa ja Mooses laittoivat nyt etureen ja takareen välille neljän\nsylen pituiset vankat alustat, köyttelivät ne kiinni pankkoihin ja\nniitten päälle panivat karjan muurin, kärryt aisoineen, suuren\nrullakarhin, piikkikarhin, kääntöauran ja sahra-auran aisoineen ja\nniitten päälle kirjakaapin kirjoineen ja puuastioita, saaveja, ammeita,\nämpäreitä ja kiuluja ja niitten sisään separaattorin kaikkine siihen\nkuuluvine astioineen ja päällimmäiseksi heiniä matkaevääksi elukoille.\nJa oli nyt kuorman harja melkein räystästen tasalla. Tulipa Sampan\nvaimokin Reeta-Liisa katsomaan lähtijöitä ja pirttiin tultuaan\nhyväntuulen näköisenä sanoi: \"Onpa tuossa kartanolla kuorma, joka\nhieman muistuttaa majanmuuttokuormaa.\"\n\n-- Se se onkin, sanoi Martta.\n\n-- Mutta kun toki tulitkin meitä auttamaan, kiitteli Martan äiti.\nMeillä kun on kaksi lehmää talutettavana ja tuossa kehdossa mies\nkannettavana, niin lähdet toista lehmää taluttamaan, minä kannan tuon\nmiehen alun.\n\n-- Lähdetäänpä vain, sanoi Reeta-Liisa.\n\nSamppa ja Mooses tulivat pirttiin kyselemään, mitä vielä olisi\nlähteviä.\n\n-- Tuo kehto ei saisi jäädä ja tuoliakaan ei ole siellä kotona yhtään,\nnekin ovat siellä palaneet.\n\n-- No, ne saatetaan panna viimeiseksi tuonne kuorman perään köyden\npäälle, sanoi Samppa rauhallisesti ja sytytti taas piippunsa.\n\n-- Mutta siinä on kätösen toimet, ennenkuin tuo kuorma on vaunuun\naseteltu. Sampankin on lähdettävä sinne avuksi ja pitäisi joutua sinne\naikanaan.\n\n-- Kyllä nyt on kello kuuteen aikaa vaikka tehdä vaunukin uudesta,\nyhdeksättä vasta käypi kello. Mutta parempihan sitä on aikaa myydä kuin\nostaa, sanotaan. Lähdetään sentään vaikka paikalla, sanoi Samppa\npiippuaan vedellen.\n\n-- Ei ennen syöntiä. Matikkakeitto jo kiehuu, sanoi Martta ja nosti\nJoelin kätkyestä virkistelemään ja syömään, jottei lapsen tarvitsisi\nunisena ja syömättä lähteä taipaleelle.\n\n-- Onpa siinä lihava poika, ei uskoisikaan puolivuotiseksi, sanoi\nReeta-Liisa katsellessaan Joelia, kun se suurilla pyöreillä silmillään\nkatseli ympärilleen.\n\n-- Onhan tämä tämmöinen pullukka. Siinä on sotavuoden poika. Ei tiedä\nmies, mitä maailmassa tapahtuu... Muuten tämä on niinkuin nykyoloissa\npitää olla. Tämä ei kyllästytä hoitajaa. Itkeä ei osaa ollenkaan,\nähkäisee vain, kun jotakin puuttuu. Tarpeet kun on tasaisin, niin maata\nmöllöttää siinä mihin pannaan... Semmoinen sitä sinä olet, sinä äidin\npullukka... Nyt sitä lähdetään kuitenkin kotiin.\n\nSitten Martta antoi Joelin Reeta-Liisan syliin ja lähti äitinsä avuksi\nkeittiöön. Kohta toivatkin sieltä pirttiin keittopadan, josta Martan\näiti rupesi täyttämään kuppia. Martta kantoi muuta ruokaa pöydälle ja\nsanoi: \"Nyt syömään ja sammaleen. Meidän pitää tuon tavaran paljouden\nkanssa joutua asemalle, tavarajuna tulee neljän aikana, meidän on\ntavarajunassa matkustaminen, kun on eläimiä ja muutakin tavaraa.\"\n\n-- Niin todellakin, sanoi Mooses istuessaan pöydän taakse.\n\n-- No kyllä nyt sentään on päivää, ei ole kello yhdeksääkään, sanoi\nSamppa istuutuessaan vastapäätä Moosesta höyryävän kukkurakupin\nkohdalle.\n\n-- Mutta tuo kello seinälle muuten olisi unohtunut, jos sinä et olisi\nkelloa maininnut, sanoi Mooses vetäessään paksua mateen murua kupista.\n\n-- Minullepa tuo olisi jäänyt, meillä ei olekaan kelloa, sanoi Samppa.\n\n-- Eipä se joudu sinulle, siellä tuskin lienee seinäkelloa.\n\n-- Ei ole, palaneet ovat nekin, sanoi Martta pistellessään\nmatikkavelliä Joelinkin suuhun.\n\nKun syömästä oli päästy, täytettiin kaksi suurta tuohikonttia\nruokatarpeilla ja ruoka-astioilla ja toisen kontin pohjalle joutui\nkaksi metsoakin. Sitten Joelin kehto vaatteineen ja kehdossa\nvaatteitten sisässä seinäkello ja kaksi tuohikonttia ja pata sidottiin\nkuorman jälkipäähän. Pian nähtiin Saunajärvellä kokonaisen talon\nkokoinen kuorma, joka hiljalleen eteni asemalle päin ja vähän\njäljempänä kaksi lehmää, jotka ikäänkuin jotakin pahaa aavistaen\nhaikeasti ammuen pyörähtelivät taakseen katsomaan. Mutta kun Anna oli\ntaluttamassa etumaista ja Martta Joelia kantaen hätisteli jälkimmäistä,\nniin ne kävellä lojottivat tavallista lehmän käyntiä ja hupenivat\njärven takaa metsän rinteestä näkyvään tien aukkoon. Ammunnatkin kerta\nkerralta rupesivat heikkenemään ja kohta ei kuulunut ollenkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäinölle saatiin matkalta eräästä ruumisarkkutehtaasta valkea arkku, se\nvietiin mennessä kotiin. Ja kun elukat oli saatu suojiin ja ruokaa\neteen, niin ensimmäiseksi työksi pantiin Väinö arkkuun ja kannettiin\npajaan seuraavana päivänä haudattavaksi sankarien hautausmaahan. Kun\nMartta sai Joelin hoidetuksi kehtoon nukkumaan ja Mooses rupesi kehtoa\nheiluttamaan, niin Martta laittoi riihen uuniin puuta palamaan, jotta\nedes vähänkään lämpiäisi. Sitten hän kaivoi kontista metson, istui\nlattialle ja rupesi siitä laittamaan illalliskeittoa.\n\nKun Joeli oli nukkunut, rupesi Mooses katselemaan, mitä laitetta\nsaataisiin pöydäksi ja sanoi:\n\n-- Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sianlihaa. Oli vahinko, kun ei\npantu mukaan yhtään pöytää.\n\n-- Se tuvan pöytä olisi ollut niin sievä ja kevyt, ei olisi paljon\npainanut, mutta ei kenenkään juolahtanut mieleen, sanoi Martan äiti ja\nlähti toiseen riiheen hoitamaan lehmiä.\n\n-- Ehkäpä huomenna saadaan jostakin edes joku pöytä, sanoi Martta\nlohduttomasti nyhtäessään metsosta höyheniä. Martan mieli painui\nraskaaksi, kyyneliä tipahteli helmaan. Sitä hän ei kuitenkaan\nvalittanut, nyki vain höyheniä, niin että rapsahteli. Viimein hän\nkuitenkin sanoi: \"Ainako kyynel silmissä täytyy muistaa sitä yötä,\njonka Joelin kanssa tässä tämän uunin edessä vietimme... Olisihan nyt\njo iloon syytä. Ja ilon kyyneleitä nämä lienevätkin, vaikka murheen\ntietä tulevat esiin.\"\n\nMooses ei siihen virkkanut mitään, vaan lähti ulos katsomaan,\nlöytäisikö mitään esineitä, joista saisi pöydän tapaista, ja kohta\ntoikin kaksi tyhjää maaliöljytynnyriä ja laudan pätkiä ja ihastuneena\nsanoi: \"Kohta se on pöydän puutoskin toisissa taloissa eikä meidän\nkotona.\" Hän laittoi tynnyrit lattialle pystyyn erilleen toisistaan ja\npani niitten päälle lautoja. Mukana tuotuja ämpärejä hän asetteli\nsivuille ja niitten päälle laudanpalasia istuimiksi.\n\nMartan mielikin näytti ilostuneen, ja isänsä puuhat nähtyään hän sanoi:\n\"Tosi on, että lyöjä ei asetta puutu. Siinähän on nyt pöytä ja istuimet\nsivulla.\"\n\n-- Niin siinä on, sanoi Mooses ja pani riihen uuniin lisää halkoja.\n\nMartta sai nyt metsosta höyhenet pois ja laittoi riihen uunin\nhiilustalle padan tulelle, mihin paloitteli metson kiehumaan.\n\nMartan äitikin tuli ulkoa maitokiulu kädessään ja sanoi: \"Vähänpä lähti\nlehmistä maitoa, ei täyttä kiulua kahdesta lehmästä. Ja ne oudostelevat\nnytkin sitä asuntoaan, ynähtämään mielivät ja nuolivat minua lypsäessä\nniin, ettei tahtonut loppuakaan tulla. Kun minä puhuttelin niitä ja\npanin paksulta olkia vuoteeksi, niin näyttivät sen ymmärtävän ja\nrupesivat syömään.\"\n\n-- Nella se oli kummissaan vaunussa, sanoi Mooses. Se vain hajalla\njaloin seisoi jäykkänä kuin puuhepo ja kun minä lähdin poistumaan, niin\nsille tuli hätä, se rupesi palavin silmin hykähtämään, että koko ruumis\ntutisi mukaan. Minä kun seisoin luona, puhuttelin ja harjaa sukostelin,\nrauhoittui se ja painoi päänsäkin rintaani vasten, niin että ihan voi\nlukea sen rukouksen: \"Älä heitä minua tänne, kuolemme yhdessä!\"\n\n-- Sama se oli lehmilläkin. Haikea ammunta pääsi, kun minä poistuin\nvaunusta, eikä syönnistä olisi tullut mitään, jos minä en olisi ollut\nvaunussa, sanoi Anna.\n\n-- No, hyviäpä täällä kuitenkin näkyy olevan heinät, apilasnurmia\nnäkyvät olevan, kyllä ne täällä sentään kotiutuvat, sanoi Mooses ja\nalkoi heittää päällysvaatteitaan, kun riihikin rupesi tuntumaan\nlämpimältä.\n\nKeitoskin rupesi joutumaan ja Anna kaivoi kontista muita ruokia,\nkuppeja ja lusikoita pöydälle.\n\nKun Martta sai kupit täytetyksi keitolla, niin Mooses istuessaan\nsyömään sanoi: \"Muistuttaa tämä illallinen vielä Saunajärven erämaan\nillallista, mitä perästäkin seurannee.\"\n\n-- Jumala yksin tietää, sanoi Annakin ja istui toisen ämpärin päälle.\n\nMartta otti Joelin syliinsä ja istui toiselle puolen pöytää ja sanoi:\n\"Huomenillalla ehkä lienen taas armeijan illallisella. Huomenaamuna\npäivän valjettua toimitetaan ruumis hautaan. Minä vain neuvon teille\nviljakätköt ja perunakuopan, sitten lähden... Junassa kuulin, että\nHiidennivalla punikit ryssineen laittavat suurta varustusta. Siellä\ntulee taas kuuma yhteenotto, siellä tarvitaan minuakin... Isä ja äiti,\ntoimikaa täällä miten ymmärrätte. Nyt lumen aikana mikä on teillä, isä,\naikaa, niin alatte hommata vointinne mukaan hirsiä asuinrakennusta\nvarten ja vieläpä aloittaa rakentamistakin. Olen ajatellut, että uusi\nrakennus tehdään samanlainen kuin entinenkin oli: toiseen päähän\npirtti, toiseen päähän saman kokoinen sali ja välille eteinen, kaksi\nkamaria ja keittiö. Kyllä sen näette entisen rakennuksen kivijalasta.\"\n\n-- Kun osuisi omaan metsään.\n\n-- Tuosta kolmannen riihen luota lähtee tuonne itää kohti kärryillä\najettavan tien aukko. Se vie metsään, eikä tarvitse monta sataa syltä\nmennä, ennenkuin rupeaa näkymään hirsipuuta minkälaista vain haluaa...\nJa jos minä rupean viipymään, etten toukojenkaan tekoaikana kotiutuisi,\nniin tuohon puimahuoneen sivulla olevaan peltoon kylvetään ohraa ja\nkauraa. Tuo kosken puoleinen pelto on laihona ja tämä välipelto jää\nrukiin maaksi. Rintapeltoon kylvetään peruna, ja mikä jää perunalta, se\nkylvetään vihantarehuksi... Auttanee tuo toki Jumala Suomen sankareita,\nettä silloin jo olen kotona... Mutta ennen kaikkeahan teillä on tähän\nriiheen tehtävä uuni, jossa saatte leipää kypsäksi ja edes yksi ikkuna\ntälle sivulle.\n\n-- Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.\n\n-- Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä\npisteli velliä Joelin suuhun.\n\nKun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista\nvaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva\nhiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen\ntummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän\nsanoi huoahtaen: \"Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi...\nSijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä\nkussa kuoleman pitää.\"\n\n-- Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi\nMartta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.\n\nEdellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan\npainostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nOltiin jo toukokuussa. Sota oli Suomesta loppunut. Yli-Jurmassa oli\nkaikki kevätkylvöt tehty, kun Martta tuli kotiin. Siitä ilosta Martta\nhaki metsästä automobiilinsa ja laittoi sen kuntoon illalla\najeltavaksi. Oli lauantaipäivä. Joutuakseen autolla ajelemaan hän\nlämmitti saunankin tavallista aikaisemmin.\n\nAurinko oli jo kallistumassa iltaan, kun Mooses oli vielä kyntämässä\nrukiiksi tulevaa peltoa. Teppo-vainajan isä tuli nyt Mooseksen luokse\nsanoen: \"Teillä täällä on touot maassa. Minulla taitavat jäädä\npanematta. Sain niin kunnottoman punikkien rääkkäämän hevosen. Ei tahdo\njalka jalasta erota kyntäessä ja siitäkin vähästään uupui nytkin.\"\n\nMooses istahti pientaren laidalle, ja siihen istui vieraskin tuumimaan,\nvoisiko Mooses lähiviikolla tulla auttamaan toukojen tekoa. Mooses\nlupautuikin ja samassa kääntyivät miesten puheet vasta päättyneeseen\nsotaan ja mitä enemmän he siinä puhuivat, sitä enemmän tunsivat\nlämpenevänsä.\n\nNella seisoi aurassa. Silmät lupsahtelivat kiinni ja pää nuokahteli\nalaspäin, se näytti nukkuvan. Martta käveli pellon piennarta miesten\nluokse ja jo viidenkymmenen askeleen päästä nauraen sanoi:\n\n-- 'Mooses ja hänen hevosensa', tekee mieli tepastolaisten tapaan\nsanoa. Heittäkää, isä, nyt kyntö, sauna on valmis kylvettäväksi.\nKylvemme ja lähdemme näin kauniina iltana ajelemaan autolla. Ettekö\ntekin, naapurin isäntä, tulisi muorinenne mukaan?\n\n-- Emme nyt pääse, on siellä kotona yhtä jos toistakin tointa, sanoi\nukko ja nousi istualtaan.\n\nNousi Mooseskin riisumaan Nellaa, joka Martan puheen kuultuaan alkoi\nhöröllä korvin katsella puoleen ja toiseen, että eikö todellakin tätä\nhommaa jo heitetä toistaiseksi. Ja hyvän tuulen näköisenä se luihkavin\nkorvin aisoista päästyään lähtikin Mooseksen rinnalla kävelemään kotiin\npäin.\n\nKylpemästä tultua pukeutuivat kaikki pyhäpukuihinsa. Marttakin otti\nvaalean kesäleninkinsä ja päähänsä pani sulilla koristetun vaalean\nkesähattunsa, jonka oli ostanut rintamalta palatessaan.\n\nAutomobiili seisoi porrasten edessä valmiina lähtöön. Mooses ja Anna\nistuivat auton perään ja Joeli Annan syliin. Martta asettui konetta\nhoitamaan. Ajettiin Helsinkiin päin vievää tietä, väliin aivan junan\nnopeudella ja väliin, missä näkyi mielenkiintoisia sodan jälkiä,\najettiin aivan hiljaa. Ja kun tultiin Siikasalmelle, mistä punaiset\nolivat paetessaan räjäyttäneet sillan, jonka vuoksi nyt kuljettiin\nlautalla yli, niin toisella rannalla käännettiin auto takaisin.\n\nOltiin kotimatkalla lähellä kotia, missä tuhatvuotiset aarniopuut\nseisoivat tien kahta puolta. Matkalla oli puhuttu rauhasta eikä mistään\nmuusta kuin rauhasta, ja se oli ylentänyt mieliä, vaikka kyyneleet\nusein kihahtivat silmien nurkkiin.\n\nMailleen vierivä aurinko paistoi Kaaresjärven yli näkyvän Taulaniemen\nkirkon tornin vieritse ja kultasi tien kahta puolta seisovien\naarniopuitten runkoja, niitten havuneulasia ja lehtipuitten\npuolikasvuisia lehtiä. Kultasipa se mustia sammuneitten kekäleittensä\nkeskellä kammottavine suineen seisovia uuniraunioitakin. Auto kulki\nhitaasti, sen verran vain, että pyörät liikkuivat ja hyllyvät istuimet\nhytkähtelivät ylös alas. Martta ojensi itsensä suoraksi ja puitten\nvälistä näkyvää sinisen hiilakkaa taivasta kohden kohotetuin silmin\nsanoi:\n\n-- Rauha... Kiitos sulle, rauhan Jumala!... Kuinka suloinen onkaan\nrauha!... Rauha maassa... Rauha taivaassa... Rauha ihmisten sieluissa.\n\nAuto pysähtyi riihen eteen, jonka ainoa ikkuna leimusi auringon\nviimeisistä säteistä.\n\n\n\n"]