[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fH914BqzEhxm8yp7VkX40oFet2H1XyLALJ4bT7EMm8OI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},836,"Kuusten juurella","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"836-merilainen-heikki-kuusten-juurella","836__Meriläinen_Heikki__Kuusten_juurella",null,"romaani",[],[],"fi",1922,63828,389177,false,16754,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Kuusten juurella: Romaani\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in a rural Finnish setting, depicting the everyday lives and emotional struggles of its main characters, Mikko and Auno Kivelä. The story explores themes of home, loss, and the impact of external circumstances, particularly hinting at familial ties and the struggles associated with land ownership.  The opening of the novel introduces a bleak, snowy day with Mikko engaged in preparing wooden vessels, a task that highlights his somber mood and hints at underlying concerns regarding their family home, \"Mäkelä.\" Auno, Mikko's wife, shares her sorrow over the loss of their childhood home, reflecting on the devastation brought upon by their relatives. As the evening progresses, the arrival of a visitor, Kauppias Lättenperi, brings unexpected news—a potential opportunity to reclaim their ancestral property from confiscation. Mikko's hesitant but eventual acceptance of the offer sets the stage for their trials and the complexities of hope and regret in reclaiming their past. (This is an automatically generated summary.)",[],365,"Omaelämäkerrallinen romaani kuvaa kainuulaisen korvenraivaajaperheen arkista elämää ja kovaa työntekoa. Teos seuraa Mikon ja Aunon ponnisteluja luonnon armoilla sekä heidän pyrkimyksiään rakentaa tulevaisuutta vaatimattomissa oloissa.","Heikki Meriläisen 'Kuusten juurella' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 836. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUUSTEN JUURELLA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI MERILÄINEN\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\nLumiräntää satoi koko päivän. Ilma oli sakea ja harmaa kuin piimävelli.\nNäytti siltä, ettei siinä seiväs kaatuisi, jos pystyyn heittäisi.\n\nKivelän Mikko ei koko päivänä yrittänytkään ulkotöille, kiskoskeli vain\nvasupäreitä ja teki vasuja talven tarpeiksi. Niitä hän vain teki ja oli\nkoko päivän vähäpuheisempi kuin tavallisesti, juuri kuin paha ilma\nolisi häneen vaikuttanut ja painostanut. Kuitenkin teki hän töitään\ntavallista roppelammin ja kun sai aina vasun valmiiksi, viskasi sen\nloukkoon, ikäänkuin olisi sille tehtävälleen ollut hieman kyllissään.\nSamalla hän kuitenkin tarttui toisiin päreisiin, ja vasu rupesi\nsyntymään entistä mukaa.\n\nIlta oli jo hämärtynyt niin pimeäksi, ettei päiväksi enää tiennyt.\nAunokin, Mikon vaimo, oli ulkoaskareensa lopettanut ja pirttiin\ntultuaan riisui päällysvaatteensa päältään, pudisteli ja rapisteli\nniistä enimmän märkyyden pois ja ripusteli ne uunin lähelle nauloihin\nkuivumaan. Hän riipaisi päästäänkin harmaankirjavan päähuivinsa,\nräpsäytti siitäkin irtonaisen märkyyden pois ja ripusti uunin\nsavupellin varteen, riisui kenkänsä ja sukkansa jaloistaan ja asetti ne\nuunin kupeelle pystyssä olevien halkojen neniin kuivamaan. Sitten hän\nistahti uunin luo tuolille kuin levähtämään päivän askareistaan. Mutta\nkun Mikko roppelehti ahkerana tehtävässään, ei Auno malttanut siinä\nistuallaan kauan olla, vaan hyppäsi siitä ja avojaloin mennä sipsutti\nkarsinaloukkoon rukkinsa luo, tarttui siihen kaksin käsin ja kantoi sen\npöydän sivulle, missä Mikon lamppu paloi, nähdäkseen kehrätä samalla\ntulella, jolla Mikkokin teki töitään. Hän kävi karsinaloukosta\nkarttajaisvasunsa rukin luo, mutta ennenkuin istui rukkinsa taa,\nkatsahti karsinalasin edessä lattialla olevaan kehtoon, jossa vuoden\nvanha pienokainen nukkua sihotti mitään tietämättömänä. Auno istui nyt\nrukkinsa taa ja valkoraitaisella esiliinallaan kaksin käsin pyyhkäisi\nkasvojaan, ikäänkuin olisi niistäkin tahtonut pyyhkiä pois ulkona\nsataneen märkyyden. Mutta nyt hän ei tavalliseen tapaansa tarttunut\nrukkiinsa, eikä pannut sitä pyörimään vaikka istuikin rukkinsa takana.\nKädet jäivät hervottomina helmaan, suu näpistyi visuun ja kurkku näytti\nnielaisevan jotakin. Auno pyyhkäisi taas esiliinallaan silmiensä\naluksia ja sanoi alakuloisesti:\n\n-- Milloin häntä saanee ja saaneeko koskaan mieltään irti sieltä\nMäkelästä. Ei koko päivänä ole silmäni alukset kuivuneet, niin\nraskaalta on tuntunut syntymäkotini hävitys... Missä on lapsuutensa\nelänyt omien vanhempien luona... Nyt menee kuin tuhka tuuleen.\n\n-- Mitä vielä. Mitä tuosta surisi, virkkoi Mikko. -- En välitä koko\nasiasta enempää kuin Jumala lehtikerpusta. En välitä vaikka\nkääntäisivät nurin ja nuolisivat koko Mäkelän. Sen viimeisen tuomion\npäivä kun tänäpäivänä on valjennut, niin sielläpä nyt erotelkoot\nlampaat ja vuohet omiin karjoihinsa.\n\nAunon kurkusta näkyi taas menevän pala alas. Hän pyyhkäisi taas\nesiliinallaan silmäinsä aluksia ja sanoi:\n\n-- Älä puhu leikkiä, on työtä tosissakin.\n\nKun Mikko ei siihen jatkanut, niin Auno sanoi:\n\n-- Sinua se ei niin läheltä koske kuin minua, kun minun silmäni ovat\nMäkelässä auenneet. Mäkelän pientareilla ja niityillä olen ensimäiset\nelämäni askeleet teutaroinut. Lapsuudenkoti, jossa on huolettoman\nnuoruuden päivät viettänyt, ei mene koskaan mielestä. Hyvä oli olla\nvanhempien turvissa, ja jos isä ja äiti vielä olisivat elossa, niin ei\nolisi ryöstöherran vasara paukkanut tänä päivänä Mäkelässä. Mutta eipä\ntullut pojista pahaistakaan kalua: vajaassa neljässä vuodessa\nmenettivät ja tuhlasivat semmoisen talouden, maan ja mannun\nryöstömiehen vasaran alle.\n\n-- Se meni ja menköön vaan. Eipä meille sieltä kypsät kärpäset suuhun\nlentäisi, vaikka pojatkin olisivat pysyneet talona, sanoi Mikko hieman\nlauhkeammin.\n\n-- Eipä suinkaan, mutta sukea olisi kuitenkin sovinnon poski,\nsomemmalta kuitenkin tuntuisi, jos olisivat velipojat pysyneet talona,\nkuin se, että ryöstömiehen vasaran kautta tulee siihen vieras omistaja.\nJa tuntuisihan veri vettä sakeammalta, kun tietäisi oman äidin lasten\nsynnyintannerta asuvan.\n\nSamassa rupesi ulkoa kuulumaan kiireitä askelia. Ovi aukeni kuin\nrepäistynä, ja tupaan hulmahti Aunon nuorempi sisar Jertta,\nhartioillaan harmaa, räntäinen saali ja päässä valkoristinen\nsuurikirjainen päähuivi.\n\nJertta ei malttanut enintäkään räntää puistella itsestään, vaan niine\nmärkineen syöksähti pöydän luo melkein Aunon ja Mikon väliin ja sanoi\nihastuneesti.\n\n-- Teille tulee vieraita, hyviä vieraita. Ne ovat jo kartanolla.\n\n-- Mitä tuhannen vieraita? virkkoi Auno säpsähtäen, ja Mikkokin\nkeskeytti vasunsa kutomisen.\n\n-- Kauppias Lättenperi konttoristineen.\n\n-- Kauppias Lättenperi! No mitä ne tänne?\n\nSiihen katkesi keskustelut, kun ulkoa alkoi kuulua raskaita askelia ja\nsitten oven kahvan hapuilua.\n\nKohta aukesikin ovi, ja sisään työntyi kaksi paksuihin pahtoihin\npukeutunutta, yltä päältä räntäistä miestä, joista edellinen\nhyvän-illan virkettyään sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, meidän täytyy keventää vähän vaatteitamme.\n\nOdottamatta vastausta alkoivat vieraat palttoitaan riisua ja enintä\nhyydettä kopistella.\n\nMikkokin pani konttikirjaisen vasutekeleensä syrjään ja kiirehti\nvieraiden avuksi. Hän otti pärelistakon ja toisella kädellään palttoota\nkauluksesta riiputtaen sillä ruoski sitä, niin että räntäsokareet\nlentelivät ympäri pirttiä.\n\nAuno vei rukkinsa ja karttajaisvasunsa karsinan syvimpään ja pimeimpään\nloukkoon, ja kun Jertta oli saalinsa ja päähuivinsa riisunut,\nistahtivat Auno ja Jertta vierekkäin karsinaseinämällä olevalle sängyn\nkannelle, jossa hiljaa puhelivat keskenään, eivätkä olleet vieraista\ntietävinään mitään. Mutta Mikon kopistellessa vierasten palttoita oli\nkauppias Ledenbergillä aikaa silmäillä huonetta, ja kun hän huomasi\nAunon ja Jertan, tekeytyi hän leikilliselle tuulelle ja tervehtimään\ntullessaan sanoi:\n\n-- No mitäs se emäntäväki meistä niin arkailee? Ei meidän matkassamme\nole isänne tappajaa! Taidatte olla talon emäntä, tämän toisen minä\ntunnen: tämähän meille siellä Mäkelässä kahviakin keitti -- muuten emme\nolisi saaneet sulaa suuhumme koko pitkänä päivänä. Te olitte ihminen,\nmutta toista oli ne pojat. Voi niitä kelvottomia, miten kehtasivat\nsyyttömiä ihmisiä haukkua!\n\n-- No, mistä ne niin? kysyi Auno alakuloisesti, vaikka arvasi syyn\nhaukkumisiin.\n\n-- Tietysti siitä, että oli tultu huutokaupanpitoon. Tuskinpa\nnimismieskään lienee ennen sattunut semmoisille markkinoille.\n\nNaiset eivät jatkaneet puhetta. Ledenberg arvasi syyn: he eivät\nhalunneet kuulla vieraalta omista veljistään... Konttoristikin istui\npirtin sivupenkiltä niin elämäänkyllästyneen näköisenä, ettei talon\nisäntä näkynyt saavan hänestä puhetoveria. Nyt Ledenberg kääntyi Mikon\npuoleen ja sanoi iloisesti ja kovalla äänellä, ikäänkuin tahtoen\nsanansa kaikkien talossa-olijain kuultaviksi:\n\n-- Niin, meillä oli taloon sellaista asian nimeä, että siinä\ntämänpäiväisessä huutokaupassa tuo Mäkelän talo lankesi minulle, vaikka\nse on minulle tarpeeton. En olisi muuten tullut koko huutokauppaan,\nmutta kun minulla oli tilaan kiinnitys ja täytyi se muitten velkojain\nmukana hakea tuomioksi ja tuomiolla tila myytäväksi, niin asiain\npakosta täytyi tulla -- muuten en olisi tullut maille enkä halmeille,\nen paremmallakaan ilmalla, sitä vähemmän tällaisella. Mutta tuolla\nmiesjoukossa kun aloin tiedustella ostajaa tälle Mäkelän tilalle, niin\njoku virkahti, että kun menette Kivelän mökkiin niin haravatta löydätte\nKivelän Mikosta ostajan jo senkintähden, että Mäkelä on Mikon vaimon\nsyntymäkoti ja kun muutenkin Mikko haluaa päästä isommalle tilalle.\nSellaisella asialla me täällä olemme, että eiköhän sitä ruveta\nhieromaan ei vähempää eikä pienempää kuin Mäkelän maan kauppaa.\n\nTämän kuultuaan Auno hyppäsi seisoalleen ja huudahti iloisesti: -- Voi,\nvoi, miten olette hyviä vieraita! Nyt pannaan kahvipannu tulelle. Mene\nsinä Jertta laittamaan navettakotaan tulta, minä laitan muita kompeita.\nTuossa uunin takana on pieniä kuivia, pilkeitä tuohensiluja ja\ntulitikkuaski on tuossa uunin rupussa.\n\nJertta ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi neuvottuja kapineita\nkokoilemaan syliinsä. Samassa hän jo mennä hulmusi ulos virkkaen\nmennessään:\n\n-- Tuli kyllä hetkessä syntyy, -- tässä on tuli ja halot. Mutta missä\nsiihen on lammas polttouhriksi.\n\n-- Kyllä minä siitä huolen pidän, menehän vaan, sanoi Auno ja samassa\ntempasi sängyn päässä olevan ison harmaan arkun kannen auki, nosti\nsieltä kirkkaan pannun ja ruskeamaalisen neliskulmaisen kahvimyllyn,\njonka laatikosta kaasi pannuun huomenaamuksi varatut kahvijauhot ja\nlähti pannuineen ulos. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän jo\ntulla hurahti pirttiin ja melkein huutaen sanoi: -- No mutta teillähän\non matkassa Mäkelän ruunakin, sen kai te toki jätätte meille? Se\nhirnahti ystävällisesti minun heiniä antaessa, ihan kuin olisi minut\nvielä tuntenut.\n\n-- Siitä ruuna-asiasta puhumme sitten, kun tässä isommat kaupat ensin\npäätetään, sanoi Ledenberg ystävällisesti ja kääntyi Mikon puoleen, kun\nMikolta ei ollut ensimäiseen kauppapuheeseensa kerinnyt saada\nvastausta.\n\nMikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan.\nKoko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun\noli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan.\nTarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin\nkoetti voittaa vastahakoisuutensa.\n\n-- Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti\ntaskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan\non, että kielletty on rahaton kaupasta.\n\n-- Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi\nLedenberg iloisesti.\n\nMikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:\n\n-- Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana\npitäisi olla rahoja.\n\n-- Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti.\n-- Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei\nkukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun\nsuuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa,\nmutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.\n\n-- Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen\nkolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.\n\n-- Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla\nesim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden\nhujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi\nkäskevästi:\n\n-- No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia\nja kirjoituskompeet?\n\nKonttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki\nasiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi:\n\n-- Minä luulin leikiksi tämän kauppahomman, mutta tosi tästä sittenkin\ntaitaa tulla.\n\n-- Ei se jouda nyt leikiksi, sanoi Ledenberg vakavasti ja rupesi Mikon\nkanssa hiljalleen puhua rupattelemaan jokapäiväisistä pikkuasioista.\n\nKun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän\nLedenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: \"Minä allekirjoittanut myyn\nMäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä,\nKalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen\nvaimolleen...\"\n\nKonttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi:\n\n-- Mikä se on emännän nimi?\n\n-- Aunoksi sitä on kutsuttu, omaa sukua Turunen, sanoi Mikko tyynesti.\n\nKonttoristi taas kirjoitti muutamia rivejä ja luki: \"-- -- -- Mikko\nMäntylälle ja hänen vaimolleen Agnetta Mäntylälle, omaa sukua\nTuruselle, välillämme sovitusta kuudentuhannen kolmensadan markan\nkauppahinnasta, jota kaupan aikana maksetaan tuhat kolmesataa ja\nloput...\"\n\nSiihen katkesi konttoristin luku, kun ovesta tulla syöksähti Auno\nkirkkaine kahvipannuineen ja iloisesti huudahti:\n\n-- Ja eivätkös jo kirjoita kauppakirjaa! Mutta tokkohan ne minusta ovat\ntietävinäänkään, vaikka minähän sitä olisin oikea Mäkelän perillinen.\nMinä olen siihen syntynyt ja siellä kasvanut, eivät ole jalkani sitten\njatkuneet.\n\n-- On täällä kirjassa jo yksi Agnetta Turunen, sanoi konttoristi\nystävällisesti naurahtaen.\n\n-- Eihän sitä toki emäntää unohdeta! \"Emännästä ensin laulan\", sanotaan\nPaavo Korhosen runoissakin, mukautti Ledenbergkin mielissään hymyillen.\n\nAuno toi nyt kahvipannun pöydälle, levitti siihen puhtaan liinan, jonka\npäälle asetti kahvikupit ja leivoskorin. Kaasi kupit täyteen\ntummanruskeaa kahvia ja kehoitti vieraita ottamaan pöydältä, kun ei ole\ntarjottimia.\n\n-- Kyllähän sitä näin täysissä voimissa olevat miehet pöydältä saavat,\nkun pöydällä on, sanoi Ledenberg ja hyvillä mielin hymyillen alkoi\npanna sokeripaloja kahvikuppiinsa ja kirkkaalla pienellä lusikalla\nhämmennellä, jotta sokerit pikemmin sulaisivat.\n\nMikko oli vähäpuheisella tuulella eikä itsestään aloittanut puhetta.\nLedenberg oli sitä puheliaampi ja hän rupesi nyt kertomaan:\n\n-- Se kuusi siinä Mäkelässä on mainio. Lieneeköhän sen vertaa koko\nSuomessa? Yhdeksän syltä läpimitaten kattaa maata oksillaan, ja kun\nkolme miestä sormen nenistä sormen neniin venyttää sylensä ympäri puun,\nniin vielä jää kämmenen verran auki viimeisen ja ensimäisen miehen\nsormien nenäin väli. En uskoisi, jos en näkisi, mutta tänä aamuna\nnimismiestä odotellessaan miehet mittasivat, ja nyt on uskottava. Näin\nsenkin, että kahdeksantoista miehen pitkää askelta läpimitaten kattaa\noksillaan maata. Ja mikä vielä kummempaa: sille ei ole kukaan tehnyt\nmitään pahaa, ei nekään pojat, jotka muuten ovat niin hävyttömiä. Ne\nvasta värkkejä ovat.\n\n-- Ei siihen kuuseen uskalla koskea kukaan, sanoi Mikko. -- Pienet\npoikasetkin sen tietävät, että jos siitä pienimmän oksan rihvankaan\nmurtaa, niin silloin sen kuusen haltija rupeaa taittajaa viskelemään\nseinästä seinään, heitteleepä siksi kunnes vanha henki on ruumiista\nirti.\n\n-- Onkohan tuo totta? sanoi Ledenberg ja konttoristi naurahti, mutta ei\nvirkkanut mitään.\n\n-- Kyllä sitä totena ainakin kerrotaan, sanoi Mikko.\n\n-- No olkoon totta tai valetta, mutta se temppu se kuitenkin on kuusen\nvarjellut ilkitöiltä... Aivan mainio temppu, sanoi Ledenberg.\n\n-- On sen ruumiissa kuitenkin yksi keihään arpi vanhan vihan ajoilta.\nLienettekö sitä tarinaa kuulleet? sanoi Mikko oikein totisena.\n\n-- En. Miten se kuuluisi? sanoi Ledenberg.\n\n-- En minäkään ole kuullut, vakuutti konttoristi.\n\nMikko mietti hetkisen ja alkoi kertoilla:\n\n-- Täällä kylällä on silloin vihan aikana tapahtunut monta kauheaa\ntapausta, ja senpätähden täältä ne ihmiset, jotka ovat henkiin jääneet,\novat paenneetkin kolmen peninkulman päähän Horjun erämaahan. Siellä nyt\nvielä näkyy kymmeniä pakopirttien uunin raunioita. Mutta Mäkelässä on\nasunut kaksi pelkäämätöntä veljestä, Jyrki ja Tommo eli Tuomas. Ne\neivät ole lähteneet pakoon, ne ovat eläneet kotonaan, vaikka eivät\nliene kaikkia uniaan aivan levollisesti nukkuneet. Kerrankin oli\nvihollisia pari miestä tullut Jyrin makuuhuoneeseen kostamaan Jyrille\nentisiä tuhoja. Jyrki oli kerjennyt herätä ja tempaista ankaran\ntuppivyönsä, johon oli kiinnitetty suuri visainen tupakanpoltto-piippu,\ntupakkamassi ja suuri visapäinen puukko tuohituppineen. Sillä vyöllään\nkun oli Jyrki alkanut kurautella vihollisiaan, niin palata oli pitänyt.\nOlivat kiittäneet, kun henkiin olivat sillä kerralla jääneet, ja olivat\nsittemmin kertoneet toisilleen, että sieltä oli leikki kaukana, kun\ntuppi tuli, kukkaro lähti ja piippu kovimmin kolahti. -- Mutta kerran\neräänä kesänä ne veljekset olivat muutamana päivänä menneet tuonne\nLintuselän rinteelle parin virstan päähän kasken hakkuuseen koko\nväkineen. Jyrin emäntä yksinään oli jäänyt kotiin leipomaan. Silloin\noli tullut kymmenen vihollista. Ne olivat syöneet talosta viilit ja\nmitä parasta olivat löytäneet ja ruvenneet emännältä kovistamaan\ntietoa, missä on talon rahat. Emäntää kun ei ollut saatu\nminkäänmoisilla uhkauksilla sanomaan, niin olivat köytelleet hänet\nkuuseen selin, kädet taaksepäin köysillä vedetty ympäri kuusta ja\nuhattu tehdä kaikenlaista pahaa ja lopuksi keihäällä pistää kuusta\nvasten, jollei vastausta tule. Tähän hätään oli Jyrki kerjennyt suurine\nkaskikirveineen tulla. Vihollinen huomattuaan Jyrin oli hätäyksissään\nkoettanut keihäällään pistää emännän kuusta vasten, mutta keihäs oli\nsattunut niin syrjään, että paita oli kainalosta mennyt läpi ja pieni\nverinirhama vain tullut sydämen kohdalle kainaloon. Vihollinen oli\nyrittänyt pakoon, mutta Jyrin kirves oli takaapäin tavannut vihollisen\nhartioita, niin että selkäpuolelta olivat sisälmykset pudonneet\ntantereelle. Toiset yhdeksän vihollista olivat hyökänneet Jyrin\nkimppuun, mutta Jyrin kirves oli tehnyt työtä käskettyä. Tuonne\nRaatosuohon ne oli kaikki yhteen kuoppaan huomenna toimitettu, ja siitä\non Raatosuo saanut nimensä. Niin oli silloin siihen kuuseen raudalla\nlyöty, ja kauan se keihään haava kuuluu näkyneen kuusen kupeessa, mutta\nnyt sitä ei enää näy.\n\n-- No itsestäänköhän Jyrki niin tärkeänä hetkenä osasi kaskimaalta\nlähteä kotiin? Eikö tarina tiedä kertoa, oliko kuka tuonut viestin vai\npaljas sattumako miehen toi, kysyi Ledenberg.\n\n-- Koiran kerrotaan tulleen Jyrin luo ja alkaneen hätäisesti vokista,\nsanoi Mikko. Jyrki oli silloin ottanut pitkät askeleet ja juossut koko\nmatkan hurjemmin kuin tulensammutukseen.\n\n-- No sen arvaa, mukautti konttoristi.\n\nNyt konttoristi oli saanut kauppakirjan valmiiksi, ja hän luki sen\nkovalla äänellä alusta loppuun. Viimeiset sanat kuuluivat: \"Ja tila\nlankeaa ostajan omaksi tänäpäivänä.\"\n\nSen sanottuaan hän työnsi kauppakirjan Ledenbergin eteen ja melkein\nhuudahtaen sanoi:\n\n-- Ei muuta kuin nimiä alle.\n\nLedenberg ja Mikko olivat ja kirjoittaneet kauppakirjaan nimensä. Kun\nAuno kuuli nimensä kauppakirjassa, tiesi hän nimikirjoitustaan\ntarvittavan kirjaan ja tahtoi siksi aikaa jättää pienokaisen sylistään\nJertan syliin. Mutta kun oli vieraita talossa, ei pienokainen tahtonut\nlähteä Jertalle eikä isälle. Se kääriysi vain syliksi äidin kaulaan ja\npuristautui niin lujaan kuin suinkin jaksoi. Kun pienokainen ei\ntahtonut äidistä erota, työntyi Auno pienokaisineen pöydän taa ja\nsanoi:\n\n-- No me yhdessä Matin kanssa kirjoittaa hurautetaan.\n\nMattikin rauhoittui kun Auno istui pöydän taa. Nojaten olkapäänsä äidin\nrintaan se suurilla silmillään katsella remuutteli toisella puolen\npöytää olevia vieraita.\n\n-- Jopa siinä on kaunis lapsi, huudahti Ledenberg. -- Katsohan sinäkin,\nNiilo, eikö ole oikein harvinainen.\n\n-- Kyllä siitä kasvaa Mäkelään oikein komea Matti, sanoi konttoristi.\n\n-- Nytpä sitten muuttuu siinä Mäkelässä suku, mietiskeli Mikko. --\nSiinä tiedetään Turusen suvun olleen siitä saakka kun ensimäiseen\nkekäleeseen on tuli viritetty, ja siitä lienee jo lähes tuhat vuotta.\nSen ensimäisen tulen virittäjän tiedetään olleen kotoisin Turun\nläänistä, ja siksi naapurit ovat alkaneet kutsua sitä Turuseksi, ja se\non itsekin henki- ja papinkirjoihin merkityttänyt nimensä Turuseksi.\nTähän päivään asti on siinä Mäkelässä Turusen suku lämmitellyt, mutta\nhuomenna ei enää, jos vain niiltä Turusen suvun jätteiltä saanee\nrauhan.\n\n-- Kyllä niiltä saatte hyvänkin rauhan, sanoi Ledenberg. -- Kyllä pojat\nkiittävät käteistään, kun kiireimmän kautta pääsevät maailman toiseen\nlaitaan. Ne haukkuivat ja häiritsivät nimismiestä virkatoimessa ja\nsitäpaitsi ovat hävittäneet pantattuja tavaroita. Ovat tappaneet kaikki\nlampaat, härän ja lehmänuoren, joitten lihoja ja nahkoja ei löytynyt\nmistään. Eikä jyviä yhtään kappaa, vaikka nekin olivat pantattuja.\nNimismies laittoi hakemaan Piiraalan lautamiestä niitä haastamaan\ntulevalla viikolla alkaviin käräjiin, mutta heti pojatkin katosivat\nkuin suola suureen mereen, vaikka ei siitä nimismiehen hommasta olisi\nluullut poikain tietävän mitään.\n\n-- Se Harakkaniemen Kustihan niillä oli korvana, sanoi Jertta. Siellä\nHarakkaniemellähän niillä on kätkö. Siellä tapettiin lampaatkin ja\nsinne vietiin sonnin ja Tiistikin lihat ja nahat. Jyviä ne lienevät\npiilottaneet heinälatoihin ja mihin kaikkeen nuo lienevät panneet.\n\n-- Mutta miksikä ette sitä siellä sanonut? kysyi Ledenberg.\n\n-- Tappaneet olisivat minut, sanoi Jertta alakuloisesti.\n\n-- Mutta mitä siinä sitten oli myytävää, sanoi Mikko arasti ja ääni\nhieman värisi, sillä hän arvasi, että nimismies toimittaa ne pojat\nkäräjiin, ja silloin niistä on pääsemättömissä.\n\n-- Olihan siinä tuo hevonen, neljä lehmää ja heinälatoja niitä kuinka\nmonta lienee ollutkaan. Yhden niistä minä sain, sanoi Ledenberg.\n\n-- Mutta te saitte parhaan ladon, sanoi Jertta. Siinä alangon ison\naukean ladossa on tosi hyviä heiniä, ne tehtiin parhaalla\npoutaviikolla, mutta muissa ladoissa, ainakin muutamissa, on valmista\nlantaa, kun heinät sateella märkinä lätkistivät.\n\n-- Sen heinäladon kai te annatte meille? kysyi Auno ystävällisesti\nhymyillen.\n\n-- Saattehan sen. Siitä ei tule kiistaa, sanoi Ledenberg reippaasti.\n\nTähän asti oli Auno kuunnellut puhetta, mutta nyt hän otti kynän ja\nkirjoitti nimensä Mikon nimen jälkeen ja hetken silmäiltyään kirjaa\nsanoi:\n\n-- Letemper. Minkätähden teitä kutsutaan Lättenperiksi, vaikka nimenne\non Letemperi.\n\nLedenbergin partaiset kasvot hieman punastuivat, mutta hän virkkoi\nkohta:\n\n-- Se kai tulee siitä, että suomalainen talonpoika ei osaa sanoa nimeä,\njoka vähänkin vivahtanee vieraaseen kieleen.\n\n-- Kieli ei suju ääntämään pehmeitä kirjaimia, sanoi konttoristi, --\nmutta ei se mitään ole jos Ledenbergistä tulee Lättenperi. Sen meidän\nnaapurin kauppiaan Belfastin nimen ovat muuttaneet Pölvästiksi ja\nmeidän viskaali Ståhlista on tehty Tollos. Ja eihän ne kaikki säästä\nomiakaan nimiään. Mäkelän emännän on pappi ristinyt Agnetaksi, mutta se\ntaitaakin nyt olla Auno ja Mäkelän isännän on pappi ristinyt\nMikaeliksi, mutta nyt se on Mikko.\n\n-- Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta\naikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.\n\n-- Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg\nystävällisesti.\n\nMikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi\npöytälaatikkonsa ja sanoi: --\n\n-- Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan\nkitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle\njalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että\nmillään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi\ntalon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten\npitänee särkeä.\n\nSen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta\nja sanoi:\n\n-- Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.\n\n-- Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi\nmarkkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo\npenninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko\ntempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden\nkirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: -- Tässä on sekin.\n\nLedenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:\n\n-- Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.\n\n-- Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan,\nsanoi Mikko, -- ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan,\nkun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.\n\n-- Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä\nentisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä,\nsanoi Auno iloisesti.\n\n-- Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi\nJertta nauraen. -- Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan\npäätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön\nemännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se\nyhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee\nmuuttanutkaan.\n\n-- Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. -- Huomenna\nemännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin\nkynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.\n\n-- Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi\nkonttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.\n\nMutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: -- Eiköhän tässä sentään\ntultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.\n\n-- Ei, ei, keskeytti Ledenberg. -- Meidän maatilalla Savelassa on\nperuna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua\nhuomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia.\nJa eihän se yö silmiä puhko.\n\n-- Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. --\nHuomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on\nvanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin\nkuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.\n\n-- Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. -- Onneksi olkoon! Toivotan\nteille nyt vaan menestystä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö.\nSuuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä\nviistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne\nvilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa\npysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja\näänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan\nkertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten\npojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet\nvanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja\nsatavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä\njoka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä\nvarten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat,\netenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli\npääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun\ntukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta,\npalkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja,\nmutta itse jää aivan palkattomaksi.\n\nJertan kertomuksista ei tuntunut ollenkaan tulevan loppua, kun Auno\nkuunteli niitä mielellään ja itsekin väliin kertoi tietojaan poikain\nkäytöksestä jo isän ja äidin eläessä, mikä kaikki osoitti selvästi,\nettei heistä tule talonpitäjää, kun isästä aika jättää. Kuunnellessaan\nMikkokin ikäänkuin heräsi unelmistaan, otti loukosta konttikirjasen\nvasutekeleensä, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:\n\n-- Minkähän korkuinen tästä vasusta pitäisi tulla.\n\n-- Sillä ei väliä, sanoi Auno. -- Siitä näkyy karttajaisvasuksi tulevan\nliian suuri, näkyy tulevan vasu, jossa minä voin pitää kasassa olevia\nvilloja, ja silloin on sitä parempi, mitä korkeampi se on. Ja kun\nelettäneen, niin lienee toki kerran villoja korkeaankin vasuun, kun\nlampaat siinnevät kuten ennen minun hoitaessani.\n\nJertalta oli nyt kertomus katkennut. Aloittaakseen uuden alan\nkertomuksessaan velipojistaan hän sanoi hartaasti kuuntelevalle\nAunolle:\n\n-- Sivolan Pentti se sai Onnenkukan. Sen te saatte ostetuksi toiseksi\nlehmäksenne. Pentti sitä kuului kaupittelevan, kuului sanovan rehujaan\nvähiksi eikä navetassakaan kuulunut olevan tilaa. Kuului kertovan\nmiehille, että hänellä ei ollut halua kauppaan, rupesi vain hintaa\nkohottamaan, mutta niinpä loivatkin hänelle.\n\n-- Voi, Onnenkukka, minun sormijuottoni! huudahti Auno. -- Ihan\nhuomenaamuna, kun silmäni aukeavat, lähden kysymään myyvätkö todellakin\nja millä hinnalla.\n\n-- Muutaman markan voitolla minä kuulin Pentin sitä kaupittelevan,\nsanoi Jertta.\n\n-- En kahtakaan kieltäisi, kun saisimme Onnenkukan palautetuksi Mäkelän\nnavettaan, sanoi Auno. -- Minä muistan, miten soma se oli vasikkanakin.\nSilloin minä aina sille maitoa juotin, ja se ikäänkuin kiitokseksi sen\nsaatuaan karsinassaan ihan tasakäpälässä hyppi ja telkkusi, ja sen\nkarva kiilteli kuin paras silkki. Mutta kuka se kuuluikaan saaneen ne\ntoiset lehmät?\n\n-- Omenan sai Heikkisen Esa, Kestikin sai Vehmaan Rekke ja Yötikin sai\nKarjalan Timo, ja siinähän ne neljä ovatkin. Tiistikin ja härän\ntappoivat ja kätkivät. Kerta pari niitten lihoista keitettiin.\n\nMikkokin kuuli, että Jertan ja Aunon keskustelut kulkeutuivat taas\npoikiin. Kuullakseen tarkemmin poikain aikeista hän sanoi:\n\n-- Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille\nvastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.\n\n-- Ei... Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä,\nsanoi Jertta varmasti. -- Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet\nniin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla\nmennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen\nuskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa,\njossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole\nuskaltaneet yöksi jäädä.\n\n-- Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin\nehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa\nvain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli\nvalmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos\nmissä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski\nvasun penkille ja sanoi: -- Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa\nvilloja, -- sattuneeko saamaan täyttään koskaan.\n\nNähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista\nja katsottuaan vasua huudahti:\n\n-- Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä\nlammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos\nse ei aina ihan kukkurina olisikaan.\n\nKun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan\nvalkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko\nvuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni\nja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan\nvain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno\nsiinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:\n\n-- Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa\nlaittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat\nniin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen\nuuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut\nMäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli\npaljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui\nkäsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt\nsitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli\nunta.\n\n-- Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa,\njonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. -- Semmoisia\npyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en\nminä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.\n\n-- Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi\nAuno.\n\nKukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta\nei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja\najatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että\nhuomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa\nja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen\nikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin\nlapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä\nkukaan tuhlaajapoikana maailmalta?\n\nSiinä selällään sängyssään maatessaan ja ajatellessaan veljiään ja\nheidän kohtaloaan Auno tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta silloin\ntuli myös uni niin hiipien, ettei sitä huomannutkaan, ja hän nukkui\ntietämättään.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nVaaleanpunertavana, raukeakasvoisena nousi aurinko kaukaisen metsän\nlatvojen välistä. Ruskealaitaiset pilvet hiljalleen vajuivat pohjoista\nkohti. Niistä tuiskahteli muutamia kuivia lumen hetaleita, jotka\ntyynessä ilmassa sinne tänne leijaillen laskeutuivat maahan, missä\nruohon latva oli hieman jään kohmeessa ja rapakkojen pinnalla näkyi\nriitan hiutaleita. Tätä katseli Mikko Kivelän kartanolla ja navetasta\ntulevalle Aunolle sanoi:\n\n-- Kylmä on ilmassa, lunta näkyy pilvissä olevan, mutta etelässä se\nkuitenkin näkyy tuuli olevan, kun pilvet ovat pohjoiseen matkassa. Jos\nrupeaa etelästä tuulemaan, niin lauhtuu ilma. Viisasta kuitenkin oli,\nettä Lättenperi kiirehti perunoittensa ääreen.\n\n-- Kyllähän on tämä Mikkelin-aika sellainen vuodenaika, että saa olla\nperunat kuopassa, sanoi Aunokin ja lähti maitokiuluaan kantaen\npirttiin, jossa Jertta ja Matti ilakoivat ja nauraa rähisivät niin että\nkartanolle kuului.\n\nMikko katseli vielä hetken noita pohjoiseen lipuvia pilviä. Paksuimpien\nalla näkyi vaaleita usvamaisia juoluvia.\n\n-- Saapa nähdä, syntyykö tuosta totinen tuisku vai sulavatko nuo ilman\nsuurempaa sadetta, sanoi hän itsekseen. Korkealla nuo vielä ovat, mutta\nhetihän ne voivat laskeutuakin, kuten toissayönäkin. Toissapäivänä oli\nniin kaunis ilma, ettei elokuussakaan ole kauniimpaa, mutta kerkisipäs\neiliseksi muuttua sellaiseksi räntäsateeksi. Niinhän sitä sanotaankin,\nettä viitenä, kuutena syksyinen yö, seitsennä kesäinen päivä.\n\nMikko meni sitten aittaan, toi sieltä suuren kontin, katseli sen\nsisusta ja viilekkeitä, kopisteli sitä pirttiin kävellessään, jotta\nsiitä karisisi joutavat roskat. Pirttiin tultuaan hän sanoi:\n\n-- Mitähän sitä tähän konttiin saataisiin sopimaan semmoista, mitä\nensiksi tarvitaan.\n\n-- Tietysti ruokaneuvoja, sanoi Auno, -- mutta kunhan tässä saadaan\naamiainen suuhun, niin kerjetäänpähän sittenkin yksi kontti saada\ntäyteen. Ja mitäs me konttisillamme ruvettaisiin kantamaan, kun meillä\non hevonen!\n\n-- Hevonen on, mutta rekeä ei lastuakaan, sanoi Mikko. -- Ja jos olisi\nrekikin, niin häntäänkö sen sitoisi, kun ei ole länkiä eikä luokkia.\n\n-- Niin tosiaankin! virkkoi Auno. -- Puussa on pohjat, petäjässä\nliisteet! Mutta kylläpähän tästä tilasta saadaan ensihätään\nkantamallakin. Hätä on hukassa, kun on mitä noutaa. Pannaan nyt vain\nsiihen konttiin tuosta pari leipää, pari rieskaa, ja sitten kun on\nsyöty, pannaan siihen pata ja tärkeimpiä ruoka-astioita. Niihin\nsaatamme panna kaloja ja voita. Lihaa ota sieltä aitasta minkä verran\nhaluat. Mitäpä senkään paljoudesta, kunhan siksi että päästään\nkeittämään. Perunoita emme sinne saa, mutta saamme me keiton lihasta\nilman perunoitakin.\n\n-- Sopii tähän konttiin joku sangollinen perunoitakin, sanoi Mikko. Sen\nsanottuaan hän heitti konttinsa lattialle selälleen ja lähti kuopasta\nnoutamaan perunoita.\n\nKun aamiainen oli syöty ja matkaan lähtevät laitteet saatu\nlähtökuntoon, sitoi Auno suuren vaatteilla täytetyn lakananyytin\nselkäänsä. Mikko taas otti selkäänsä raskaan kontin, ja kirveen\nkäteensä. Jerttakin sitoi lakananyytin selkäänsä, otti Matin syliinsä,\nja niin työnnyttiin ulos. Auno lähti viimeisenä. Ovea kiinni\npainaessaan hän sanoi:\n\n-- Hyvästi nyt vaan, hyvä koti, ja kiitos kaikesta!\n\nSitten Auno otti navetasta lehmän, jota lähti taluttamaan Mäkelään\npäin. Jertta kantaen Mattia seurasi lehmän perässä ja Mikko taas\nkuurusissaan raatustaen raskasta konttiaan talutti ruunaa. Mutta kun\nruunan sieraimiin tuoksahti kontista leivän ja rieskan haju, ei se\ntahtonut malttaa olla konttiin käymättä hampain käsiksi, joten Mikon\npiti myötään kirvesvarrellaan huitoa ruunaa pysymään erillään. Niin\nmatkue astua julppasi Mäkelää kohti. Ääntä ei matkueesta juuri\nollenkaan kuulunut, eilisen sateen synnyttämät rapakot vain elukkain\njaloissa porskivat, ja kun Matti näki puitten oksissa auringon\npaisteessa kiiltäviä lumihiuteita, osoitteli hän niitä sormillaan ja\nvirkkoi: \"Oo, oo, oo\".\n\nJertta koetti Matille selittää, että ne ovat pakkasen silmiä, pakkanen\nkun katselee tuhansin kirkkain silmin. Matti ei kuitenkaan Jertan\nselityksiä ymmärtänyt, vaan aina kun tuli näkyviin uusia kirkkaita\ntähtiä, hoki: \"Oo, oo, oo\".\n\nMäkelään tultua Jertta meni Matin kanssa suoraa päätä pirttiin, mutta\nAuno vei lehmänsä navettaan ja tuli sitten taakkoineen pirttiin, missä\npäästeli selästään raskaan kantamuksensa ja heitti sen pöydälle.\nVäsymyksestä huohottaen hän sitten istui penkille, missä kuumuutta\nhohtavista kasvoistaan pyyhki esiliinaansa hikeä ja hetken äänetönnä\nkädet helmassaan katseli lattialla tepastelevaa Mattia, jota Jertta\nvaroi lattialla levällään oleviin roskiin kompastumasta, ja iloisesti\nnaureskellen sanoi:\n\n-- Tässä se on nyt Mäkelän isäntä. Tämä ei korkealta katsele, mutta ei\nse korkealta kaadukaan. Hei! Nythän se kupsahti, kun tuo risu tarttui\nkenkään. No, eipä muuta kuin saman verran ylös!\n\nMikko oli alangolta ladosta hakenut heiniä ruunalle ja lehmälle ja tuli\nsitten vasta pirttiin, kun elukat olivat saaneet syömistä. Ovesta\ntultuaan ei Mikko astunut montakaan askelta, kun jo seisahtui ja\nnähtyään pirtistä revityn kaikki orret oviseinästä, kahdesta hirrestä\npuolihirteen lohkotun puuta ja lattian täynnä kaikenlaista pärtöä,\ntunsi mielensä jäykistyvän. Hän muisti nyt toisenöisen unensa ja\najatteli, alkaako nyt todella se unissa nähty pitkä matka, kun häntä\njuuri samanlaisen raiskatun asumattoman huoneen läpi oli kuljetettu,\nennenkuin hän joutui kammottavalle veriselle tantereelle. Auno nauroi\nhänelle: -- Mitä sinä nyt siihen jäit kuin Lootin emäntä\nsuolapatsaaksi?\n\n-- Enpähän erikoisesti mitään. Näyttää vain niin kummalta, sanoi Mikko\nalakuloisesti.\n\n-- Kummalta tämä kyllä näyttää, mutta ei tässä muu auta, taloksi tässä\non ruvettava. Nyt on meillä lauantai. Iltaan mennessä täytyy pirtti\nsaada pyhäkuntoon, sanoi Auno.\n\nOvisopella oli vielä Jertan tekemä varpuluuta täydessä kunnossa. Sen\notti Auno ja alkoi lakaista lattiaa, Jertan käski hakemaan puita\nuuniin, jos niitä on. Jertta toimittikin uunin lämpiämään, ja kun\nuunissa rupesivat puut ja Aunon lattialta keräämät roskat humisten\npalamaan, niin vertyi Mikonkin mieli. Oli sentään jotain hyvääkin\njälellä, kun uuni oli hyvä.\n\nSiinä Aunon lattiata lakaista humutessa tuli Kejosen Malla pirttiin ja\niloisesti nauraen huudahti:\n\n-- No herrainen aika! Johan täällä on ihmisiäkin! Minä läksin juuri\nkatsomaan, kun illalla kävi sanoma, että autioksi on talo jätetty,\nminkä näköiseksi se nyt on mennyt.\n\n-- No terve, hyvä ystävä! huudahti Auno. -- Sinähän tulit kuin käsketty\nmeidän avuksemme. Etkö joudakin, että ruvetaan ja pestään tämä pirtti?\nMutta mistä saadaan saavi, jolla saataisiin vettä?\n\n-- Minä tiedän saavin, sanoi Jertta. Tuolla navetan päällä on talon\nparas saavi, sitä eivät näkyneet eilen löytäneen, enkä minäkään\nsanonut. Kesällä kun pesuja teimme, niin piika-Maikin kanssa nostimme\nsen sinne talteen.\n\n-- No silloin on hätä hukassa! Joudanhan minä avuksenne, sanoi Malla,\nrupesi riisumaan nuttua päältään ruvetakseen asiaan ja sanoi:\n\n-- No aivanko te olette tulleet ihan asumaan?\n\n-- No aivan ja kotiin, sanoi Auno. -- Illalla ostimme kauppias\nLättenperiltä, joka oli tämän huutokaupassa saanut.\n\n-- No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin\nsyntymämaallenne.\n\n-- Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä\ntätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän\nsyntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä\nsyntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli\npimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin\ntuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta\nhyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi\nmaallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä\nhyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.\n\n-- Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne,\nniitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää:\nalituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista\nroistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen\nniin Kakolassa.\n\nJertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he\nkaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia.\nMalla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi,\npani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata\nlakea ja sanoi ylpeästi:\n\n-- Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki\nvanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.\n\n-- Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan\nhuhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien\nluutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:\n\n-- Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta\nhellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana.\nOrret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.\n\n-- Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.\n\n-- No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten\nvarsat, sanoi Auno reippaasti.\n\nMikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt\nkorennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan\nkanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta\nhuleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun\npestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla\nviimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä\nhenkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja\nväliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui\npöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen\nmärkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että\npuhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas\nkantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa\nluudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla\nolevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi\nvettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei\nollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten\nääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin\ntoimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja\nripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi:\n\n-- Laitetaan pirtti ihan kuin juhannukseksi tai helluntaiksi.\n\nMikonkin mieli tuntui lauhkealta, kun pirtti oli niin kodikkaan\nnäköinen. Kaikki seinät, laki ja lattia näyttivät ilmaisevan: huomenna\non pyhä! Juuri kuin sen muistutuksesta lähtivät kaikki ilta-askareille\nhoitamaan karjaa ja jouduttamaan saunaa kylvettäväksi aikanaan ja\nsitten aikanaan joutumaan lauantai-illan rauhaan.\n\nKun ensimäinen päivä Mäkelässä näin oli päästy iltaan, päivän touhu\nsammunut, illallinen syöty ja alettiin laittautua yöteloilleen, rupesi\nMalla kertoilemaan miten vanhat ihmiset ovat Mäkelän jättiläiskuusta\npitäneet ihan jumalanaan. He eivät ole lähteneet kalalle, ei metsälle\neikä millekään vesimatkoille käymättä kuuselta neuvoa kysymässä. Ihan\ntotisena totena on kerrottu, ettei ole matkalla myötäkäymistä, jos\nlähtee vasten kuusen tahtoa.\n\nMikko köllötti jo vuoteellaan, veteli verkalleen pahsaisesta piipustaan\nsinisenharmaita tupakansavuja ja kuunteli Mallan tarinoita. Hän oli\nkuullut muiltakin samanlaisia kertomuksia.\n\nKaikki vähän hämmästyivät, kun Mikko hyppäsi vuoteeltaan ja sanoi:\n\n-- Mutta minäpä lähden kuulemaan kuusen puhetta, virkkaako se minulle\nmitään, vai pitääkö se vielä vieraana.\n\nSen sanottuaan hän pisti kengät jalkoihinsa, takin ylleen ja melkein\njuosten meni ulos. Auno huusi hänen jälkeensä:\n\n-- Muista vain ettet sen kuusen saarnoja kuuntele kauan! Kylpyihoosi\ntarttuu vilu ja saat taudin. Siinä on sitten kylliksi tarinaa.\n\nMikko ei kuunnellut Aunon varoituksia, vaan meni mustaan yöhön. Tuokion\nkuluttua hän jo palasi, kasvot mieluisessa hymyssä, kuin jotakin hyvää\nolisi saanut, ja sanoi:\n\n-- Saa nähdä mitä tuo kuusi ennustaa. Kun sen kylkeen painaa korvansa,\nniin kuuluu hyvin kiinteätä tuulen tuhinata, ja kun kasvonsa painaa\nkuusen kylkeen, niin tuntee sen hieman värisevän, vaikka nyt muuten on\naivan tyyni. Saunan savukin äsken nousi aivan pystyyn, korkeana kaarena\nmeni tuolla alangolla ja siellä vasta laskeutui siniseksi vaipaksi\nalas, tuskin sylen korkeudelle. Kun savu tyynellä ilmalla laskeutuu\nsellaiseen lavaan, niin se tavallisesti merkitsee pikaista ilman\nmuutosta, mutta mitä sitten kuusen tuhina ennustanee tai ennustaneeko\nmitään.\n\nSen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot\nlieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui\nvuoteensa laidalle vetelemään savuja.\n\nNähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:\n\n-- Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime\nlauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.\n\n-- Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin\nporsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.\n\n-- Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. -- Eskon\nviulusta kun pääsi aina: \"Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan\ntoopissa sininen sintu\", niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain\nkanssa jouduttiin lattialle.\n\n-- Sen \"kaakkurin\" tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. -- Mutta\nsen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta,\nvaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan\nmaksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt,\nvelaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä\noli kaupan aikana maksettu.\n\n-- Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. -- Jyviä ja perunoita möi\nEsko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa\nopettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se\nlienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan\naie.\n\n-- Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi\nMalla, -- jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta\nkaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille\nse kaikenlainen riettaus kokoontuu... Kun olisivat miehet olleet\nmiehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin\nViron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä\ntekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä\nhopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!\n\n-- Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa,\nsanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi,\nettä Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon\nvuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa\npäänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan\nunta.\n\nKello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen\njyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun,\nsytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui,\nhyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi:\n\n-- Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?\n\n-- Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen\nmeni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.\n\nSitä se kuusi illalla ennusti.\n\nSitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä\nilmakaan.\n\n-- Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa\njyrisee kuin ukkonen.\n\n-- Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, -- että lunta on ilmassa,\npilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne\nkatosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa\npilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan:\nsyksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut\nuskoa, että nyt on tuommoinen ilma.\n\n-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.\n\nMikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän\nistualleen ja puolihätäisesti kysyi:\n\n-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?\n\n-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan\nnäyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään\nhätää.\n\n-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt\nenkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen\nolisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.\n\n-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet,\nsanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän\ntaloon.\n\n-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai\nne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu\nveljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.\n\n-- Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku\nrepijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. --\nMinun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin\nlehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä\nkiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää\nväikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia\nnukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset\nniitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin\nkerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen\nalkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä\nlailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison\naukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin\nsirkunrintoja.\n\n-- Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä!\nhuudahti Malla. -- Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin\nniillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme\nniittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi\njoskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän\napulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se\nolikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon\nheinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta\npäätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari\ntusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia\nruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi\nhän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti\nvain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä\nuni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi\nja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin\nlatoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella\njuustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin.\nSiinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa\nkeitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi:\n\"Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle\nlivun antaa\".\n\nMalla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan,\njoihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:\n\n-- Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä\nviilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon,\nvaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen\njättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin\noppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin\najattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia\nlihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta\njuomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin,\nmutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan,\nlakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt\nkuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä\nrellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä,\nniin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja\nsiitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille\nmeidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta\nkyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä\nse katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää\nolisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut,\nkun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin\nsuolaisia kuin lihakeitto... Mutta siinä miehessä oli sellainen\ntavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti\neväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun\noli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut\nhirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti\naidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin\nsen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se\nmeinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin\nviisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin\noli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät\nuponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt\nkuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun\nalkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei\nollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja\npuhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti\nolivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä\najanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen\nnäköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen\nmenneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona,\njokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta\nleksottelemaan takaisin majalle.\n\nMallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että\nkello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa\nMatti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:\n\n-- Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen\näskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä\npäästäkään niin sanomin käsistään.\n\nMikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja\nsanoi:\n\n-- Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa\nhän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui\nvuoteelleen.\n\n-- Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja\npainautui vuoteeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta\nvarsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat\nkaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi\nhuoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla.\nNavettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen\nhuomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja\nteki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä\nlunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin\nlumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:\n\n-- Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee\nmiehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni\nura on kohtasilleen täysi.\n\nAuno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt\nlypsykiulunsa ja lähti.\n\nMikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:\n\n-- Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei\nole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton\nsaada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.\n\n-- Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei\nsääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi,\nkoppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen\nkorentonsa, pisti sen saavin korviin. -- Silloin sitä lähdetään. Menkää\nte edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.\n\nMikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin\ntyönnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos,\nhulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi\nkorento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi:\n\n-- Mikä se tuli?\n\nMalla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:\n\n-- Ei mitään.\n\nKun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään,\nhallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon\njälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät\npaljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui\npohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt.\nJa vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet,\npysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun\nMikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu\nkerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua\nkorentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon\nlapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät\nkumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää\nnietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:\n\n-- Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada\ntämän navettaan.\n\n-- Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla\niloisesti. -- Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella\nkunnialla viemisemme perille.\n\nMikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen\nverran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla\ntarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti\nhuudahti:\n\n-- Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu\nmäräksi saadaan.\n\n-- Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin\nhitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti\nolla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli\ntuisku täyttänyt saavin lumella.\n\nMalla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi:\n\n-- Täksi olen elänyt, mutta enpä totta tosiaan ole kummempaan sattunut.\nKun ihan silmät ja korvat täyttää lumella! Sen sanottuaan hän lähti\npirttiin itseään täydellisemmästi selvittelemään lumen ryytteestä.\n\nMikko jäi navettaan odottamaan kunnes Auno joutuu, jotta saisi lapion\navulla saatetuksi hänet navetasta pirttiin. Sitten hän toimitti\nruunalle vettä ja heiniä ja tuli lopulta pirttiin lumen ympäröimänä,\nvalkeana kuin talvinen jänis. Nyt tuntui siltä kuin kaikki olisi\nvoitettu. Jertta vain ilossaan siitä, ettei hänen tarvinnut tuiskuun\nlähteä, nauraa remusi ja sanoi:\n\n-- Kaikki ne sentään nuo ihmiset osaavat tänne kuin kotiinsa ainakin!\nSe on sitten ilmaa se! Tuokin navettarakennus tuossa parinkymmenen\naskeleen päässä näkyy vain joskus kuin vilahtamalla.\n\n-- Kyllähän tätä ilmaa kun lienee merelle asti, niin ihmeitä kuuluu,\nsanoi Mikko vakavasti. -- Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin\nkiintonainen kallio.\n\n-- Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään,\nsanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen\nmalanpaksuisia oksia.\n\n-- Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut\nasiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.\n\n-- Mutta kerran se on viimeinen päivä hänelläkin, virkkoi Malla\nsäälimielellä. -- Tässä matoisessa maailmassa kun kaikki kasvit,\nhengelliset ja hengettömät, ovat kuoleman alamaisiksi vannoutuneet,\nniin kerran se kuoleman viikate elämän langan katkaisee tuolta kuuselta\nsamoin kuin kaikelta muultakin.\n\n-- Eiköhän se siinä viimeistä maailman aikaa seisone, sanoi Mikko. --\nJonkun tuhat vuotta lienee jo seisonut ja voipihan vielä toiset tuhat\nvuotta seistä, ja siihen mennessä se tulee loppu maailmastakin, kun\nvanhat kirjat totta puhunevat.\n\n-- Niin... Kyllähän ne vanhat kirjat pohtinsa pitävät, mutta sitä aikaa\nja hetkeä, milloin maailma viimeisen värsynsä veisaa, ei tiedä muut\nkuin taivaallinen isä yksinään, sanoi Malla huokaisten ja laskeutui\nakkunan poskeen istumaan. Kun ei kukaan jatkanut puhetta, istui\nMallakin ääneti ja katseli, miten kuusi voimakkain liikkein taisteli\nmyrskyä vastaan.\n\nKoko päivänä ei myrsky heikennyt, se näytti päinvastoin vaan yltyvän.\nAina kun tuimimman puuskan aikana pirtin nurkat roskivat ja koko\npirttirakennus tuntui vapisevan, tulivat talon uudet asukkaat aivan\nvähäpuheisiksi pelosta. Malla ja Aunokin aina kädet ristissä\nsiunasivat, kun pirtin nurkat rupesivat rosahtelemaan. Mikko se\nvähimmin hätäili, hän istuskeli ja veteli piippuaan. Mattikin oli\nkummissaan siitä jyräkästä, ei tahtonut sylistä uskaltaa liikkua, aina\nvain istui jonkun sylissä ja pyörein silmin katseli aikuisten ihmisten\nmeininkiä ja kuunteli ulkoa kuuluvaa jyrinää.\n\nMutta ilta kun kului yhtä pitkälle kuin eilenkin Mikon käydessä kuusta\nkuulemassa, veti Mikko lakkinsa syvään päähänsä, nosti takkinsa\nkauluksen pystyyn, puristi sitä kaulaansa visuun ja sanoi:\n\n-- Mutta minäpä lähden oikein itseltään kuuselta kysymään, mitä se\ntämmöisellä ilmalla puhuu.\n\nSen sanottuaan Mikko puikaisi ulos ja juoksi kuusen juurelle, jossa oli\nlunta vain harmaana roskien seassa. Oksien alitse kulkeva yhäkin\ntiukempi tuulivirta oli lumen vienyt sitä tietä kuin tuonutkin.\n\nPitkän tuokion perästä tuli Mikko lumisena takaisin ja sanoi:\n\n-- Minä luulen kuusen puhuneen sitä, että tänä yönä lakkaa myrsky. Se\ntohisee niinkuin ankarin koski, mutta se tohina on semmoista lauhkoisen\nmakuista ja väliin heikkenee. Se kohina ei ole niin yhtämittaista\nkiinteää, miltei vinkumista, kuten illalla se vähäinen tuskin kuuluva\nhiminä oli. Tärisee se nytkin, kuten keppi virrassa, tuo kuusi.\n\n-- Jospa se tuo tuisku, kun vuorokauden saa täyteen pelmutuksi,\nlopettaa työnsä, mukautti Mallakin. -- Minäkin pääsisin tästä mökille,\njos tuo vielä jalka vastaisi pohjaan.\n\n-- Viivytte siksi, kunnes alkavat hevosilla ajaa, sanoi Mikko\nrauhallisesti.\n\n-- Se lienee parasta, myönnytti Malla ja kallistui penkille pitkälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuominen päivä valkeni poutaisen ja tyynen taivaan alla. Puunoksa ei\nliikahtanut, ja talojen savutkin nousivat pillinä pystyyn. Aurinko\nnoustessaan puhalsi kerästään säteilevän valosoihdun, joka sitten\nhäipyi, kun aurinko itse tuli näkyviin. Kun Mikko nyt oli saanut\nAunolle navettatien lapioiduksi, meni hän kenellekään virkkamatta\nkuusen juurelle, painoi kasvonsakin kuusen kylkeen ja kuunteli kauan.\nViimein hän tuli hymyillen pirttiin ja sanoi:\n\n-- Mutta nyt ei kuusi puhu mitään eikä värise hitustakaan. Jos se nyt\nennustaa täksi päiväksi ja ehkä enemmäksikin tyyntä ja kaunista ilmaa,\nniin minä rupean kuusen puheita ymmärtämään, ja meistä tuleekin hyvät\nystävykset.\n\n-- Niin hyvät ystävykset kuin siitä isosta Jyristä, siitä hammas suussa\nsyntyneestä Jyristä. Kuinka kaukasukulainen se näille Aunolle ja\nJertalle lienee?\n\n-- Minä ja Auno olemme neljännessä polvessa. Se Jyrki on ollut isän\nisän isän isä, sanoi Jertta.\n\n-- Se oli hammas suussa syntynyt, siksi oli annettu papin ristiä\nJyriksi, sen isonvihan aikuisen Jyrin muistoksi, joka on tässä pysynyt\nkotonaan, vaikka muista taloista olivat kaikki menneet Horjuun. Sen\nJyrin juuri kerrotaan olleen niin hyvissä väleissä kuusen kanssa, että\nse ei vahingossakaan ollut lähtenyt kalalle eikä metsälle kuuselta\nkysymättä. Jos kuusessa ei kuulunut myötäisiä säveliä, -- minkälaisia\nlienevät olleet ne hänen merkkisävelensä, -- niin Jyrki ei ollut\nlähtenyt. Mutta sen kerrotaankin tehneen taikoja, uhrauksia. Sanotaan\njoulu- ja pääsiäisyönä leikanneen vasemman kätensä nimetöntä sormea ja\nsiitä tiputtaneen verta tuon kuusen juurille, ja mitä kaikkea tuo\nlienee tehnyt.\n\n-- Sellaisia eväitä minulta ei tule saamaan, sanoi Mikko ylpeästi,\nminkä vuoksi Mallakaan ei enää jatkanut juttujaan.\n\nMikko tunsi olonsa oudoksi, hän ei tiennyt mihin ryhtyä ja oli\navuttoman näköinen. Hän käveli vain akkunasta akkunaan ja katseli lumen\npeittämää maisemaa ja aitojen tasalla olevia nietoksia. Muutamien\naitojen sivulla olivat nietokset tumman harmaita, kun myrsky oli\nkynnöspelloista repinyt multaa ja lumen mukana vienyt nietoksiin.\nSitten hän virkkoi:\n\n-- Olen kuin puulla päähän lyöty, en tiedä mihin asian laitaan tässä\nensiksi osannee tarttua. Rekeäkin näkyisi tarvittavan, mutta mistäpä\nottaisi, jalaksiakin tuuli heiluttaa. Ei ole länkiä, ei luokkia. Viittä\non vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa.\n\n-- Tuolla riihen takana pientareella on rautapohja reki, kun vain\npajuttaa, sanoi Jertta. -- Niilon päyskä pani riiheen lyhteitä\nvetäessään niin suuren kuorman, että reki meni ihan kahdeksi. Jalakset\nlinttasivat ihan syrjälleen. Riihen eteen se pääsi, mutta kun siinä\nkäännäytti hevosta, niin silloin ne pajut risahtivat. Ja Lehtoniemen\nTeppana se näkyi huutokaupasta lähtiessään käärivän selkäänsä niitä\nsilanresuja, länkiä ja mäkivöitä ja otti luokin käteensä. Se kai toki\nantaa niitä vehkeitä, jos ei iäksi, niin ensihätään lainaan.\n\n-- No kun ne pojat kuitenkin riihet kehtasivat puida ja leikata elot!\nkeskeytti Malla.\n\n-- Kehtasivathan ne toki, kun siitä oli rahan tulo, sanoi Jertta. --\nNehän olivat leikkuun ja riihien puinnin kanssa tolkussa kuin sika\nloimessa ja myivät jyvät, kun oljista irti saivat. Ja mitä eivät\nsaaneet myydyksi, sen kätkivät niittylatoihin ja Harakkaniemelle ja\nmihin kaikkeen nuo lienevät noita kaivaneet.\n\n-- Mutta mitenhän sen reen raiskan mahtaisi löytää, sen on lumi nyt\npeittänyt? kysäisi Mikko.\n\n-- Kyllä sen löytää, sanoi Jertta. -- Se on riihestä Keskitaloon\nmenevän aidan vieressä Sirviölän puolella aitaa, noin pari tai\nkorkeintaan kolme syltä riihestä.\n\nSinne lähti nyt Mikko laudasta tehty lapio olallaan ja kirves kädessään\nkahlailemaan ohuimpia paikkoja myöten kierrellen. Ei kestänytkään\nkauan, kun hän jo toi sieltä pirttiin yhden rautapohjaisen jalaksen.\nHyväntuuleisen näköisenä hän laski sen olaitaan lattiaan ja sanoi:\n\n-- Kalu on halpa haltijaton, sanotaan, ja niin onkin. Tuommoinen reki\njoutuu rauniolle, kun pajut särkyvät.\n\nSen sanottuaan Mikko lähti noutamaan toista jalasta ja kun oli sen\ntuonut pirttiin, niin otti kirveen käteensä ja katosi metsään.\n\nAunokin tuli navetasta maitokiuluineen, ja kun näki reen jalakset\nlattialla, huudahti:\n\n-- No, tuossa se on tuonoinen unesi! Mikko on huoletellut reen\npuutetta, mutta tuossahan se on, ei muuta kuin sitoo kokoon. Aivanhan\nnoita tavaroita rupeaa satamaan kuin taivaasta.\n\nSamassa tuli Mikkokin pirttiin, kantamus rekipajuja ja sidevitsoja\nolallaan. Laskettuaan ne lattialle hän sanoi:\n\n-- Käypäs, Jertta, tuolta navetan takaa pinon rähilöstä hakemassa\nhalkoja ja laita pirtti lämpiämään, jotta saadaan uunissa hautoa pajun\nkauloja.\n\nSamassa hän rupesi katselemaan jalaksia, olivatko kaplaat kiinni.\nTerveethän ne olivat. Ruvetessaan laittamaan jalaksia hammaspuuhun\nMikko itsekseen sanoi: -- Siinä ei näy olleen sepipajuja, ja kun\nhevonen on raskaan kuorman alla, vieläpä sulassa maassa, aisalla\nvääntänyt syrjään, niin on pajuille käynyt työksi ja ne ovat\nrusahtaneet. Jos olisi ollut sepipaju, niin reki olisi terve, mutta\neipä se silloin olisikaan tässä. Tämmöinen rautapohja reki olisi\nkelvannut vaikka kenelle.\n\n-- Vaikka se olisi ollut kullalla kirjailtu, niin sitä ei olisi tiennyt\nkukaan, kun pojatkaan eivät neuvoneet minkäänmoisia kapineita\nhuutokauppamiehille, sanoi Jertta, joka halkoja uuniin työntäessään\nkuuli Mikon arvelut. -- Jos ne mitä kysyivät, niin kirosivat ja\nsanoivat: \"Hakekaa, teillä on siihen aikaa\". Huutokauppamiehet eivät\nnäkyneet etsivänkään, kun näkivät, että jyvät ja perunat oli hävitetty\n-- he eivät uskoneet mitään muutakaan toiselle kelpaavaa tavaraa olevan\njälellä. Niinpä jäi saavikin navetan yliselle. Ei sekään niin kaiheessa\nollut, ettei olisi löytynyt jos vähänkään olisi syrjäpaikkoja\nsilmäillyt.\n\n-- Siinäpä onni potkaisi meitä, sanoi Mikko hyvillään ja rupesi\nroppelehtamaan rekeen pajuja. -- Mutta se on ihmeellistä, kun se tuuli\nei ole kattoja tainnut viedä mistään. Terveet näyttää olevan katot\ntuolla kylällä joka talossa, ja tuolla pajuja hakiessani silmäilin\nniittylatoja. Terveet näyttävät olevan katot tuollakin kyläläisten\nisolla niityllä... Se etu lienee ollut siitä perjantaisesta\nräntäsateesta. Se kun holvasi ne märiksi ja raskaiksi ja sitten\ntoissayönä oli vähän kylmännyt, niin lujia niistä näkyy tulleen.\n\n-- Onnipa on, että niin on, sanoi Auno. -- Se ei olisikaan lantin\nvahinko taloille, jos katot olisivat niittyladoilta menneet ja sitten\nsemmoinen lumenpaljous täyttänyt ladot.\n\n-- Kyllä niissä lunta on sentään! Kyllä sitä ei isoa rakoa tarvitse,\njosta se sellaisella ilmalla lumi pääsee, mutta moninkerroin pahempihan\nolisi, jos katto puuttuisi.\n\nMalla tuli ulkoa tunnustelemasta, jaksaako sitä lähteä kotiin, ja\nsanoi:\n\n-- Kävin tuota matkan suuntaa silmäilemässä, uskaltaisiko sitä lähteä\npaatostamaan kotimökille, ja kyllähän sitä muualta menee kun lähtee,\nmutta monissa nietoskohdissa se tulee nylä eteen. Niissä sitä joutuu\nuimasillaan vetäytymään.\n\n-- No elähän nyt kiirehdi, Malla, sanoi Mikko, kun tästä saadaan reki\nja minä pistäydyn tuolla kylällä, -- ehkäpä saan sieltä valjaita --\nniin panemme ruunan reen eteen, ja kyllä siihen sitten rantu saadaan.\nVien perille asti.\n\n-- Sehän tuo on sitä parempi, sanoi Malla hyvillään. -- Nämä kengät\novatkin niin lyhytvartiset räppöset, ettei paljoa tarvitsekaan lunta\nennenkuin näihin yltä menee.\n\nMalla näki nyt Aunon menevän navettaan ja hän lähti Aunon avuksi,\nkunnes Mikko joutuisi lähtemään.\n\nPäivä alkoi jo käydä puolen rintaan. Taivas oli ylt'yleensä hienossa\nsileässä pilvenkihnassa. Aurinko näkyä ullotti kuin sumun läpi, ja koko\nilma näytti olevan hienoa untuvaa täynnä. Mikko oli saanut kylältä\nhevoselleen valjaat ja kopperehti sitä kiireimmän kautta valjaisiin.\nMalla tuli Aunon saattamana reen luokse ja istui rekeen. Mikkokin sai\nohjakset suoriksi, ohjasi hevosen tielle, istahti reen laidalle ja\nsanoi:\n\n-- Nyt näkyy ilma muuttuvan. Saattaa käydä niinkin, että tämä lumi\nsulaa vielä pois. Pitää minunkin ruveta liikkumaan hevosella, jotta\nsaadaan ne elämisen vähät sieltä autiosta mökistä kotiin ja puitakin\nkotiin. Ken tietää, jos vielä pitkäkin kelirikko tulee.\n\n-- Eihän sitä tiedä. Eihän sitä tiedä muuta kuin sen minkä näkee, sanoi\nMalla. -- Tässä Mäkelässä ja ylipäätään koko kylällä ei kelirikko saa\nsuurta kummaa, kun on niityt likellä ja kovat maat puumetsiin.\n\n-- Saahan sitä kyllä sulallakin siksi että aikaan tulee, mutta\nlumikelihän se parempi olisi kun ei ole niitä kärryteitä, sanoi Mikko,\nkaivoi tupakkaneuvot taskustaan, sytytti piippunsa ja rauhallisena\nveteli piippuaan ruunan kävellä kupsutellessa melkein polveen yltävässä\nlumessa.\n\nPitkän äänettömyyden perästä Malla sanoi:\n\n-- Minä sitä en oikein usko, että tämä lumi tänä syksynä enää sulaa\nkaikki, kun tässä metsän sisässäkin, johon ei tuuli ole tuonut eikä\ntästä vienyt, on melkein hevosella polveen.\n\n-- Elähän sano, virkkoi Mikko katsellen taivaalle. -- Vettä tuntuu jo\nvihmovan, puoleltapäivin näkyy lientyvän satamaan: ei näy aurinkoakaan\nenää, ja koko ilma on niin raskaan näköinen. Kun näin tuuman takeesta\naloittaa sateen, niin sitä saattaa kestää kauankin, ja heti se\ntuommoiseen hätylumeen toki tehoaakin, kun alla on sitäpaitsi vielä\nsula ja kesän jäleltä lämmin maa. Jos rupeaa etelästä raskaasti\ntuulemaan ja satamaan, niin siinä lumi joutuu kahden tulen väliin. Nyt\non toista kuin keväällä. Keväällä on lumen alla kylmä, routainen maa,\njoka ei anna pienintäkään apua lumen sulamiselle altapäin. Sulamisen\ntäytyy tapahtua yksinomaan päältäpäin.\n\n-- Mutta silloin on päivä pitempi ja auringon paiste voimakkaampi.\n\n-- Auringonpaisteella se ei nyt sula, vaan se sulaa vesisateella ja\netelätuulella. Jos vettä rupeaa oikein lätisten satamaan, niin saatte\nnähdä, että tulevana pyhänä ollaan sulajalassa.\n\n-- Niin. Ihmeellisethän ne ovat Luojan työt. No nythän sitä päästään\nkotimökille ihan tuossa tulleessa paikassa. Tuossa tuon kuusen takana\ntienmutkassa on jo peltotilkun veräjä.\n\n-- Eihän sinne kovin pitkältä enää liene. Niinhän tämä päästiin kuin\nnauramalla, kun hevonen saatiin eteen. Mutta totta tosiaan, nythän\nrupeaa satamaan ihan uskolla, sanoi Mikko, kun rupesi suuria vesiä\ntulla lopistamaan alas ja taivas synkistyi mustaan, raskaaseen pilveen.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nNyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta\nnäkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli\nasuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä\nentisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli\nlujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu\nsileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä\npaikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut\nruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa\nsaranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada\npuhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli\nKivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen\npostilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia\nkirjoja.\n\nAuno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona\nkimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan\ntoisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon\nkohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti\nhuomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: \"Oo, oo, oo\".\n\nAuno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän\nsaarnaa.\n\nKeskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä\nolevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat\nkorkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa\nrähistä ja sormillaan osoitellen hokea: \"Oo, oo, oo\". Huomatessaan,\nettä Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa,\nettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.\n\nAuno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: --\nKyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten\nkautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan\nseuraisi sitä rataa. -- Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella\npainoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen\nlaulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: \"Tie Jeesus on ja ovi\ntotta\".\n\nKun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi\nkorviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti\nkirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:\n\n-- Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta\nkaksitoista... Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu\nkirkonkellojen ääni?\n\n-- Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja\nmikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin\nkauniilla ilmalla!\n\n-- Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi,\nolkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai\nmuu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella\nSalmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan\nkuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun\nkellotornin kuvaa.\n\nPienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin\nkello.\n\nLumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva\nkirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta\njuhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli\nlaskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän\nsiinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.\n\nKun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot\nolisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään\npöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa\nkuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.\n\nAuno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen.\nViimein hän hieman alakuloisesti sanoi:\n\n-- Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En\nkoko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista\nreippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä\nmaalliseen suruun ole.\n\n-- Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen\nniskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään,\ntulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee\nmielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän\nsamaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt -- nyt muistan, että\nsitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.\n\n-- Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen\njälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille\nennustaa mitään pahaa... Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen\nluullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta\nmarkkaa velkaa.\n\n-- Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen,\nniin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä\nkeliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon,\njotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin\ntyhjin käsin en palaa.\n\n-- Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani\nolla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla\nvieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin,\nniin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla\nvoitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan\ntasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.\n\n-- Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä\npesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina\ntunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin\nikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa,\nvälistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka\nmieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään\ntyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on\nniin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu\nkuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei\nmalta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa\nmukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada.\nJa kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä\nväijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko\nkuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin\nkäy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on\nviimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että\nse enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on\nkaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja\njärveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja\nkokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja\nrepinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat\ntienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin,\njoten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin\nmetsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee\nvain koettamaan.\n\n-- Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.\n\n--- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo\nensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen.\nKoiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun\nlatvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa\nsäikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin\npalatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin\nmetso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan,\nmutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on\nsen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu\nrymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on\nantotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria,\nettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat\nmyllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin\nlujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.\n\n-- Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan.\nKumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.\n\n-- Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon\nunijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta\nnahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.\n\nKun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno\nhelmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen\nja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut\nherännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja\nmennessään itsekseen sanoi:\n\n-- Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään\nnäy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nNeljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun\nAuno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään\nluki:\n\n\"Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä\nkypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä\nhuhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten\nvälttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana\nluultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne.\nHevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä\nurakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä\naikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine\nkesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin\npaljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja\nsiitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn\ntolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa\nniitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin\nkirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä\nmerta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin\nosa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha\nriittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten\nviimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään\nodottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.\"\n\nAuno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki\nsen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään\nkotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja\ntämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia\noli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo\ntullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle:\n\n-- Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä\nomin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.\n\n-- Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä\npaksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin\nkatsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja\nkasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta.\nAholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla,\nettä saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi\nheinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno,\npovessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita\nja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus\nalkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle,\nmistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.\n\nJuhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli\nilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään\nyhteen ja huudahti:\n\n-- Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän\nsuki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut\nvielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle\npäin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton\npelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun\nAuno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa\nnäkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti\nulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen\nauki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille\nistui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli\nnytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno\njätti helmaansa ja alkoi lukea:\n\n\"-- Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua\nvaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani\nkotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä\nvaltakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat\nja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on\nniin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla\nlähteä.\n\nEilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: \"Eikö täällä\nolisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?\"\n\nKun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien\njokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle\nasti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan\npäiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa\nsydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin\nettä korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät\nheinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä\nosaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot\nkoeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan\ntulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa\nmarkkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä\nmuut, mitä tarvitset.\n\nKirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun\nensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena.\nTänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto,\nettä syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina\nkuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.\"\n\nAuno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa.\nSitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen\nsilmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki\nsilmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:\n\n-- No, Jumalan avulla!\n\nAlakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta\ntuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan\npääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan,\notti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan\ntutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi\naikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.\n\nJuhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä\npyhältä lähdetään heinäniitylle. -- Mekään emme tahdo olla viimeisiä,\nsanoi Auno. -- Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat\ntikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla\nalangolla heilumassa.\n\nNiinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua\nalangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät\npumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle.\nMutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen\nnäköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä.\nMutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat\ntyötään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi\niloisesti:\n\n-- Sitä ei kuin niittää huiskitaan.\n\n-- Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan\nviikatettaan.\n\n-- Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi\nminulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne\nlakatkin alkavat joutua.\n\n-- Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja\nrupesi niittämään.\n\nMies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Annahan kuitenkin, minä koetan sinun viikatettasi. -- Sitten hän\nhujautti muutamia kertoja ja sanoi:\n\n-- Hyvä viikate. Onko tuolla aukealla kiviä?\n\n-- Ei ole. Tuolla metsän laidalla on joku, mutta se on niin suuri, että\nsiihen ei pöljäkään lyö viikatettaan.\n\nSen kuultuaan mies nakkasi harmaan lättälakkinsa maahan ja lähti noin\nviidenkymmenen sylen päässä edessään olevan ladon editse laistansa\npainamaan. Mentyään parisataa askelta ladon ohitse kääntyi hän\ntakaisin.\n\nNähtyään sen Auno iloisesti nauraen sanoi:\n\n-- Tuostako se Jumala meille niittäjän viskasi?\n\n-- Pudotti kuin pilvestä, ja kyllä tuo vaan sitä näkyy saattavan tehdä.\n\n-- Kyllä, sanoi Auno, mutta ei ollut sen paremmin siitä niittäjästä\ntietäkseen, niitteli vain järjestään.\n\nMies saapui Jertan luokse, paitansa hihalla pyyhkäisi hikeä otsastaan,\nkatsahti siten jälelleen, missä näkyi jo kolmen sylen levyinen suora\nuoma, jonka keskellä oli valtainen aalto katkennutta heinää. Sitten hän\ntarjosi viikatteen Jertalle ja sanoi: -- Hyvä viikate... Mutta eikös se\nsiltä näytä, että tämmöisen pojan matkaan saattaisit lähteä\nkeittäjäksi?\n\n-- Ei passaa kaikki jauhot talkkunaksi, sanoi Jertta nauraen ja\nliippaili viikatettaan.\n\nAuno tuli nyt Jertan ja miehen luo ja sanoi:\n\n-- Mistä ja kuka ja mihin olette matkalla?\n\n-- Olenpahan tuolta Sankarilahden kylältä. Olen tuon Toivolan nuoren\nemännän veli. Ne pääsiäisen aikana kulkivat siellä kylillä ja sanoivat,\nettä jos minä tulisin kesällä niittämään, niin arvelin käydä heille\nhosumassa.\n\n-- Mutta kun meillä ei toden teolla ole miestä minkäänlaista, niin\netköhän rupea meille niittämään.\n\n-- No eihän tuota minulla ole pestiä Toivolastakaan eikä aivan varmaa\nlupaakaan, sanoi mies. Sitten hän tekeytyi leikillisen näköiseksi ja\nsanoi:\n\n-- Kyllä te saisitte minun vanhemman veljeni niittäjäksenne, mutta\nsiitä ei olisi tämän neidin kanssa ajan ratoksi käsertelijäksi, sillä\non eukko ja kolme lapsen sommeloa.\n\n-- Käsertelyn vuoksi me täällä kyllä tullaan toimeen, mutta muuten.\nEtkö todellakin rupea niittämään? Palkkasi maksetaan puhtaana rahana,\nvaikka joka ilta.\n\nMies punalti päätään, viskasi lakkinsa maahan ikäänkuin vihassa ja\nsanoi:\n\n-- No, samapa on! Mutta sinä, neitikäinen, kun heitetään leikki pois,\nniin saat hankkia haravan avuksesi. Jos niittynne eivät liene hyvin\nkivisiä, niin minä takaan, ettet tarvitse viikatetta tänä kesänä etkä\njouda kauas marjailemaankaan.\n\nSen sanottuaan hän lähti äskeisen laisiinsa sivua painamaan. Vihaisesti\näänsi viikate sakean heinän juuressa ja vankka suora aalto rupesi\nsyntymään jälelle.\n\nAuno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:\n\n-- Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle\nniittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä\naamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.\n\nJertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli\nniitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja\nkoko latoala näytti olevan kannikkaina.\n\nJertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka\npäälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.\n\nNiittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni\nhartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa\nmärkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä\npaitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään.\nTyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:\n\n-- Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.\n\n-- Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi\nJertta ystävällisesti.\n\n-- Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi\ntahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.\n\n-- Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?\n\n-- Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti\nminua piennä poikasena kutsui Junnuksi.\n\n-- Se on sitten kuten Kerilän emännällä. Se kun oli kuullut Junnuaan\nsanottavan Juhaniksi tai Jussiksi, niin oli virkkanut:\n\n-- Jänis on Jussi, myllyssä pussi, meidän Junnu on Junnu.\n\nKun Juhani oli kolmannen kuppinsa tyhjentänyt, hyppäsi hän\ntasakäpälässä seisoalleen ja sanoi:\n\n-- Sinä moinen myllyn pussi, laita harava heilumaan, että heinät\njoutuvat luo'olle, toisia alkaa kaatua kuin tuskassa. -- Sen sanottuaan\nhän lähti pitkin askelin mennä vötkimään viikatteensa luo.\n\nPitkän tuokion perästä tuli Auno niitylle. Nähtyään, että latoalasta\noli vain laitaa pieni kaistale niittämättä, meni hän niittäjän luo ja\nsanoi ihastuneena:\n\n-- Täällähän heinikko kaatuu ihan kuin taikavoimalla.\n\n-- Hetihän se näkyy kaatuvan, mikä juuresta poikki joutuu, sanoi Juhani\nleikillisesti ja pitkillä käsillään hartiainsa voimasta hujautteli\nleveätä laistiaan.\n\n-- Mutta nyt lähdetään kuitenkin taloon aamiaiselle.\n\n-- Niityllähän sitä on heinäaikana lysti syödä.\n\n-- No lähdetäänhän tällä kerralla taloon, kun siellä olen laittanut jo\nruuat pöydälle ja kun ette ole vielä käyneet koko talon katoksissa.\n\n-- No lähdetään sitten, sanoi Juhani, nakkasi viikatteensa ja liippansa\nmättäälle ja lähti Aunon jäljessä raskain askelin astua junttailemaan.\n\nEdellä kävelevä Auno huusi loittona olevalle Jertalle:\n\n-- Jertta, arvaapa mihinkä me menemme!\n\n-- Hän pysyköön täällä, hänellä on urkkona saada heinät luo'olle\nennenkuin annetaan murenaakaan ruokaa, sanoi Juhani siksi kovalla\näänellä, että Jerttakin sen kuuli.\n\n-- Katsotaanpa, eikö siinä urakassa ole välipuheita! sanoi Jertta\nnakaten haravansa käsistään ja lähti juosten mennä huurottamaan kotiin.\n\nAuno siinä Juhanin edellä kävellessään puheli:\n\n-- Jos tuota menoa ruvennee niitto menemään ja tätä ilmaa piisannee,\nniin meillä ei heinäntekoa riitä kovinkaan moneksi viikoksi.\n\n-- Kyllä minä sen sanon, virkkoi Juhani -- että kun menette Jertan\nkanssa urakkaan, että hoidatte heinät, jotta minä saan vain niittää ja\nniittää, ja jos niittynne eivät liene kovin kiviset, niin summassa\nsanon, että teillä ei ole niin paljon niittyä, että kolmen viikon\nperästä ei olisi joka ikinen karva poikki.\n\n-- Ei niissä kivet haittaa.\n\n-- Mutta onhan teillä noita vaaranrinneniittyjäkin. Mikä niistä olisi\nkivet viennyt?\n\n-- Ne entiset vanhat miehet kun ovat raivanneet niittyä, niin ne eivät\nole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana\nhirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja\najoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity\nheinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan\nlyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy\nviikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä\nnäkemättä.\n\n-- Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt,\nsanoi Juhani tyytyväisesti.\n\nPirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja,\npiimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua\nleipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: --\nMenehän sinä -- sanon sinua sinuksi -- tuonne isännän paikalle syömään,\nsiihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.\n\nAuno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi\näitinsä syliin.\n\n-- Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi\nJuhani tuokion kuluttua. -- Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä\nheinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne\nkuin eriuskolaiset Karjalassa.\n\n-- Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin,\nsanoi Auno. -- Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä\nyksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut\nkäsiimme.\n\n-- Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. --\nKun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei\nhän jatkanut puhetta.\n\nKun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn\nja sanoi: -- Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja\nMatin kanssa haravoimaan.\n\n-- En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään,\nettä minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan,\nmutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö\nsilmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään.\nLähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun\nviidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa\npystyyn, niin käykää potkaisemassa.\n\nNiitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään\nkupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään\najattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin\nleveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.\n\nOli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen\noli lopulla.\n\n-- Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno\nJertalle. -- Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se\nkun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän\nsen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.\n\nOli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin\nsäikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas\nhieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:\n\n-- Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette\nherättäneet. -- Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja\nvihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.\n\n-- Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään.\nKyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi\nAuno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.\n\nKun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon\nkahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa\nlahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi.\nSitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:\n\n-- Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla\nniitetty.\n\n-- Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, -- eikä siinä aivan paikalla laita\nvastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja\nmelkein kaikki laajempia kun tämä.\n\n-- Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. -- Sukastin ala, Suoperän ala\nja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.\n\n-- Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi\nvertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti\nJuhania istumaan kahvin lähelle.\n\nJuhani ja Auno olivat istuneet ladon kynnykselle, jalat ulospäin, ja\nMatti Aunon viereen, mutta Jertta seisoi vielä ulkona ladon edessä\nkatsellen, miten hän siihen istuisi, kun aukko oli Juhanin ja Aunon\nvälillä.\n\nJuhani kiirehti sanomaan:\n\n-- No, sovithan tähän sinäkin, moinen Pörönperä.\n\n-- En minä ole mikään Pörönperä.\n\n-- Niin todellakin, Herttahan sinun nimesi kuului olevan, kun minä\noikein muistan -- Hertta-rouva.\n\nJertalta pääsi nauru ja hän sanoi:\n\n-- Sattui ihan kohti. Kyllä olisi kätilö saanut syntymälämminnä\npuristella sitä sinun päätäsi visummaksi. Kovin on hatara.\n\n-- Ei. Hatara on hyvä. Siihen ei vastaa elämän surut eikä murheet eikä\nilotkaan. Saattaa elää päivän semmoisena kuin se on käsissä, huominen\ntulkoon tuumineen...\n\nKun kahvi oli juotu, nousi Juhani, otti viikatteensa ja liippansa ja\nsanoi:\n\n-- Onko tuolla toisella alalla mitään rajamerkkiä, mihin asti se yltää?\n\n-- On. Tuolla tuo iso tasalatvainen koivu on sen alan pisimmässä\nnurkassa. Siitä katkeaa näitten syrjissä olevain alain raja viistoon\npuolelle ja toiselle, kyllä sen siellä näkee, sanoi Auno.\n\n-- Ehkäpähän asia tekijänsä opettaa, sanoi Juhani ja lähti viikate\nolalla verkalleen kävellä vätöstelemään heinikon laitaa kohti. Heinikon\nlaidassa hän seisahtui, liippasi viikatteensa ja lähti yhtä reippaasti\npainumaan latoalan halki kuin tänäkin aamuna niittotaitoaan Jertalle\nnäyttäessään.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nJuhannuspäivänä ennen puoltapäivää ne pohjolan nimismiehen värväämät\nmiehet saapuivat nimismiehen asunnolle kysymään, lähdetäänkö matkalle\njo tänäpäivänä. Mutta nimismiehen luo oli saapunut valtion lähetti,\njonka pitikin toimittaa se rajankäynti eikä nimismiehen, joten\nherroilla oli yhteistä toimenpidettä koko päiväksi, eikä kuulunut\nlähdöstä mitään. Oli ilta jo likellä, aurinko suurena, punaisena ja\npyöreänä hiljalleen vieri lähellä metsän latvoja, kun nimismies sen\nvaltion herran kanssa tuli kartanolla istuskelevien ja keskenään\niloisesti tarinoivien miesten luo ja sanoi:\n\n-- Kuulkaahan nyt, miehet rakkaat! Minä en tule lähtemäänkään sinne\nrajalle, sinne lähtee tämä hallituksen sitä varten lähettämä herra.\nMutta kun minä en sinne itse tule, niin minä pyytäisin teitä\npalvelukseeni. Kuulkaahan nyt! Siellä sen rajan seuduilla, jota te\ntulette avaamaan, harjoitetaan ihan jumalattomasti porojen varkautta.\nTuhansittain vuodessa varastetaan takapuolen rajan poroja. Kymmeniä\nperheitä tuolla puolen rajan elää aivan sillä, siellä on kymmeniä\nmiehiä, joitten syntejä on saatu niin paljon ilmi, että miehet voidaan\nvangita, missä vain Suomen puolessa tavataan. Niin, jos te niitä\ntapaisitte, niin minun vastuullani vangitsisitte ja lähettäisitte ne\nminulle. Olen tämän valtion herran kanssa tuumannut siitä asiasta,\nmutta hän sanoo, ettei hän voi uskoa ruokatarpeitten laittamista\nmuille, koska hän ei aina ole rajalla, vaan te tulette aina olemaan\nrajalla. Täällä lähempänä rajaa Kurtinjoen kylässä ja Vaatimen-ojan\nkylässä on miehiä, jotka tarkoin tuntevat ne miehet, jotka meidän on\nvalta vangita, jos ei sattuisi niitä uudelta rikokseltaan tapaamaan.\nTämän valtion herran kanssa olemme tuumanneet, että tämä ottaa niitä\nmiehiä työmiehikseen, ne kun juuri ovat innokkaita itsestään käymään\nasiaan. Niille rajan lähellä asuville se varastus juuri onkin kovin\npainajainen. Ovat monelta ja monesti vieneet koko karjan niin\npuhtaaksi, että armeliasten ihmisten on pitänyt lahjoittaa poroja,\njotta on uudestaan päästy alkuun.\n\n-- Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka\ntodistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon\nhänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja\nkouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä\nentinen tarmo.\n\n-- Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja\ntaputteli Mikkoa olalle.\n\nKurtinjoen kylästä saatiin miehiä ja Vaatimen-ojan kylästä saatiin\nviimeiset tarvittavat miehet, vieläpä kaksi ikämiestä, jotka olivat\nolleet mukana silloin, kun tunturien huippuihin oli rajamerkkejä lyöty.\nNe muistivat matkat ja niistä mihinkin paikkaan ruokatarpeita saa.\n\nNyt lähdettiin kahdenkymmenen miehen voimalla hyvin raskaat\nkantamukset olalla kiirehtimään kymmenen peninkulman päässä olevaan\nOrjanpää-tunturiin, jossa piti olla heinäkuun ensimäisenä päivänä. Kun\nvaltion herra tyhjänä, ilman mitään kantamusta, pitkillä säärillään\nkävellä roikki, niin miehille, joille oli kantamuksia sälytetty, tuli\nensimäisellä peninkulmalla hätä, ja he sanoivat yhdestä suusta\npalaavansa paikalla takaisin, jollei anneta levätä ja muuteta kulkua\nhiljemmäksi, he kun muka eivät ole tehneet sitä pahaa, joka pakottaa\ntänne erämaahan hengenrajoja myöten uupuneena kuolemaan.\n\nHerra istui sammaloituneelle puunrungolle, pyyhki silkkiseen liinaansa\nkasvojaan ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Minun kyllä täytyy päästä sinne huomiseksi, mutta jääköön teille\nnäistä opasmiehistämme toinen, ja toinen lähtee minua opastamaan.\nTulette sitten kun jaksatte. Otamme parin päivän ruokatarpeet\nmukaamme... Timo lähtee minulle oppaaksi ja Aaro jää tänne jälkijoukkoa\nopastamaan.\n\nTimo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra\noli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi:\n\n-- Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen.\n\nTimo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli\nkuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua\nheittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa. Kun se ruskamisen\nääni kiireesti eteni ja kävi kuulumattomaksi, niin joku sanoi joukosta:\n\n-- Kyllä siellä Timon pinta rupeaa höyryämään.\n\n-- Hm. Kyllä siellä on semmoinen Timo matkassa, että sitä ei herra\nvaahteen aja, sanoi Aaro.\n\n-- Se onkin oikein, sanoi joukosta joku. -- Se onkin kirottua noilla\nherroilla, että niillä on olevinaan aina kiire, niillä on aika ostossa.\nTuokin kun olisi viikon puoliskon lisäaikaa varustanut matkaansa, niin\nei olisi kenelläkään kiirettä.\n\n-- Helsingin herrat eivät kykene arvostelemaan etukäteen, mitä\ntällaisilla erämaantaipalilla tarvitaan. Ei tuokaan niin höperö ole,\nettä olisi määrännyt vajaassa kahdessa päivässä kuljettavaksi tämän\nkymmenpeninkulmaisen taipaleen, jos olisi tiennyt ja osannut arvata\nnämä matkat.\n\n-- Sitten se pahinta vielä, että ne eivät ota lukuun sitä, että\ntoisilla on kuoleman kuorma kantamusta selässä ja itse roikkivat vain\ntyhjänä.\n\n-- Siitä ne tuskin älyävätkään mitään, sanoi Aaro ja nousi istumasta.\n\nNyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä\nja toiset kynttä kantta perässä.\n\nKolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas\nistahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan\nnousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta\nedestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja\njoku sanoi:\n\n-- Ihmisen ääniäkö?\n\n-- Ihan ihmisten, sanoi Aaro. -- Ne ovat asettuneet tunturin juurelle\nmeitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään.\nPaljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole\ntyyntä.\n\n-- Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.\n\n-- Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi\nlähtemään.\n\nHuhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin\nkolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään\nraukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän\njuurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo,\njoka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi\ntäyttä kurkkua: \"Huhuiuii\". Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan\naskeleen päässä, kun Timo taas huikasi: \"Huhuuuuui\". Lainehtien lähti\nääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä\nei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan\ntaakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:\n\n-- Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.\n\n-- Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion\nherrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:\n\n-- Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina,\nkuten pitääkin.\n\nMiehet riisuivat taakkansa ulommaksi nuotiosta ja tulivat nuotion\nluokse, jonka toisella puolen oli kolme oksaista tunturikuusta, joitten\noksat olivat nuotion puolelta karsitut miehen korkeudelta. Siellä\nkuusten juurella, pää kuuseen nojaten, puoliselällään rötkötti suuri\nruskeanuttuinen mies mustat, hankuroisiin yltävät saappaat jaloissa, ja\nkellon vitjoissa oli senkin seitsemänlaisia hetaleita. Ne reklottivat\nmonitähtisinä kiiltäen tummien liivien rinnalla. Sitä kummaa otusta\nmiehet hieman katselivat senkintähden, että se heidän tullessaan ei\nsiitä hievahtanut edes sen vertaa, että olisi jotakin nähnyt, siinä\nvain vätkötti. Hieman naurussa olevasta suuresta suusta näkyi ruskeat,\nleveät kuin hevosen hampaat, ja työkirveellä tehdyltä näyttävän\ntummanruskean nokan juurelta näkyä moljotti pari ruskeanharmaata\nlaiskaa silmää.\n\nSitä miehet katselivat kuin lehmä uutta konttia. Mutta valtion herra\nkatkaisi sen vaitiolon sanoen:\n\n-- Nyt, miehet! Kumpi on ensimäinen, syöntikö vai nuotioitten teko?\nTäällä tunturimaailmassa tuntuu olevan yö kylmä. Viime yönä oli meillä\ntyötä tuskaa tässä tarjetessa, vaikka nuotio paloi. Tähän ei sovita\nkaikki yhdelle nuotiolle, ja uusi nuotio tähänkin täytyy tehdä.\nLoppuvan tuo entinen näkyy, mutta onpa se vuorokauden kestänytkin.\n\n-- Nuotiot ne ovat ensimäiset, kuului monen miehen suusta, ja kaikki\nrupesivat kantamuksistaan päästelemään kirveitään.\n\nAlempaa, noin sadan askeleen päästä, näkyi kuusikkometsää ja suuria\nhonkia. Sinne lähtivät nyt miehet kirveineen. Kohta rupesikin lätisevä\nkaiku leviämään ilmaan ja hongat kipeästi räsähdellen kaatuivat maahan.\nKuusiryhmän keskelle tekivät miehet kaksi vankkaa nuotiota pääksekkäin\nja nuotioitten kumpaisellekin sivulle tehtiin kuusista ja kuusen\nhavuista noin neljän kyynärän etäälle nuotioista miehen korkuinen visu\nseinä, jonka sivulle laitettiin näreitten lehvistä ja lehtioksista\npehmeät vuoteet. Sen tehtyään rupesivat miehet palavia tervassästyjä\ntukkimaan nuotioiden rakoon, saadakseen ne syttymään.\n\nKuusikon keskeen ilmestyi nyt paksu savupatsas, joka kaaretellen\nhiljalleen kallistui etelää kohti. Tämän nähtyään valtion herrakin tuli\nnuotioitten luo, jossa miehet jo loikoivat, ikäänkuin nähdäkseen tuliko\ntästä kalua. Timolta kyseltiin, mikä kumma elävä siellä nuotion sivulla\non. Timo ilmoitti, että se on valtion herra sekin, tuolta toiselta\npuolen rajan. Tuli sekin pitkäsaappainen ja nauraa hörhötti kuin\nhevosen varsa.\n\n-- Tämmöinen se metsämiehen talo on ja olla pitää, alkoivat miehet\ninnoissaan kertoa nähtyään valtion herran. -- Tämmöisessä talossa sitä\ntarkenee talvisenakin yönä. Katsokaas, kun tässä yhtämittainen\nliekotteleva tuli tulee näin korkealta ylhäältäpäin maata vasten\nlämmittämään ja tässä tämä visu seinä kuurtaa lämpöä, niin tarkenee\ntalviyönäkin ihan pöksyittä. Teillä oli viimeyönä kylmä, kun nuotio oli\nalhaalla ihan maaperässä eikä ollut tätä seinää vastassa. Tuli veti\nsyrjästä tulevaa kylmää ilmaa teidän kauttanne tuleen, joten tulitte\nolemaan katkeamattomassa viimassa.\n\n-- Ei Timo tehnyt meille tämmöistä.\n\n-- Minä en jaksanut, sanoi Timo hieman ärtyisesti ja kellahti\nselkäpiilleen nuotion havuvuoteelle varsin näyttääkseen, että hän ei\nenää välitä mistään mitään.\n\nAaro otti pienellä lastulla nuotiosta tulta piippuunsa ja sanoi:\n\n-- Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen\nyömaja?\n\n-- Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.\n\n-- Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.\n\n-- Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului\njoukosta mukauttava sana.\n\n-- No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja\nrymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan\nkäsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin\nastua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät\nvyötäisten alapuolella.\n\nSinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä\nolevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen\nolento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta\nkuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään\nsanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista.\nJoku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi\nhamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku\ntahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella\najoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista\nkaulakoristetta.\n\nKaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat\nolivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja\nasettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut\npäästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät\nolleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä\navopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä\nystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla,\nleikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut\nvielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla\näänellä:\n\n-- Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla\ntunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli\npeninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren\nalta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.\n\nSen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien\npuolesta:\n\n-- Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin\ntuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne\nvesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja\nkeitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.\n\nMuutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan\nsieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta\nAaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma\nmatkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. -- \"Mutta jos teitä\nhaluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan\", lisäsi hän.\n\nMuutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: \"Lähdetään vain, ei muuta\nkuin saapas laulamaan.\" Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän\njäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:\n\n-- Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme\ntunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme,\nkuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.\n\nNiinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle\nvuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat\nsääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.\n\nSanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten\nesimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin\nsieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta\nsilloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä\nsyrjään, sammuen kuitenkin siihen.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nHuomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro\nheräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään\nvalveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja\ntoinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä\ntietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.\n\nAaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä\nvuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan.\nVähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten\nmiesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.\n\nViimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa\nmiestä kylkeen ja sanoi:\n\n-- Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.\n\nMies hyppäsi ihan kimpoamalla istualleen ja tirkisti nuotion yli\nkuusten lomasta paistavaa aurinkoa ja sanoi:\n\n-- Voi saksan saakeli ja tuohitöppöset, kun tuolla on jo tuo\nvalonheittäjä!\n\nYksi ja toinen rupesi samalla valveutumaan, mutta valtion herrat\nnukkuivat yhä makeaa unta, jonka nuotion yli paistava aurinko teki\nvieläkin makeammaksi. Mutta kun kaikki miehet alkoivat konkoa ylös ja\npitkään haukotella lojautella, niin kuului se valtion herrain korviin\nkaukaisen huudon tavoin.\n\nSilloin valveutui Helsingin herra ja silmät harreillaan alkoi välhyillä\nympärilleen, tirkistellä aurinkoa ja kummastellen sanoi:\n\n-- Tuolla astiko aurinko? Mutta kylläpä totta tosiaan tässä oli makeaa\nunta, jo tulikin kuitatuksi kolmen yön univelka.\n\n-- Mutta kuurassa onkin partanne, sanoi Aaro nauraen.\n\n-- Elä hiidessä!\n\n-- Katsokaa vaan kuvastimeen, niin näette.\n\nHerra otti taskustaan pienen kuvastimen, johon katsottuaan näki\npartansa ja tukkansa valkeassa kuurassa. Hän sukaisi kädellään\npartaansa ja tukkaansa ja virkkoi:\n\n-- Huh, mitä tämä on?\n\nMiehet nauroivat mutta Aaro sanoi: -- Aamun tuuli hieman kallisti\nnuotion savua teitä kohti. Siitä savusta on laskeutunut valkeita\nhipeniä. Ei ne sen ihmeellisempää ainetta ole.\n\n-- No, jopa tässä oli hyvä nukkua, vakuutteli valtion herra yhä. Minäpä\nlaitan Helsingin Esplanaadille uudenvuoden yöksi tällaisen laitoksen ja\nkutsun kaikki Helsingin suurimmat herrat sinne yöksi, niin eivät\nherääkään kahdentoista lyötyä uutta lukua kirjoittamaan, kun tällä on\ntuollainen taikavoima nukuttamiseen. Ja nuotio siinä vain yhä palaa\nliekuttelee. On se mainio keksintö tuo tuommoinen tuli, joka ei\ntarvitse kokkia eikä kohentajaa, vaan palaa ja palaa yhtämittaisesti\nsaman suuruisena.\n\n-- Se onkin laiskanpojan valkea vanhalta nimeltään, sanoi Aaro. --\nKerran oli ollut enemmän kuin puolitusinaa veljeksiä, yhden äidin\nlapsia. Niistä oli yksi sattunut olemaan niin taatusti laiska, että se\nei koskaan ollut yhteiseen tuleen tuonut puuta. Kerran sitten olivat\ntoiset veljet sanoneet: \"Mene sinä hyvin kauas tulesta, jotta osaat\ntuoda puuta tuleen\". Poika oli lähtenyt kirveineen metsään ja tehnyt\nsinne tämmöisen tulen. Kun toiset veljet olivat aamulla nähneet puitten\nvälistä kitkahtelevan sinistä savua, olivat he menneet katsomaan miten\nsiellä jaksetaan, mutta siellä oli poika vain hiki päässä pöksyittä\nmaata sojottanut. Siitä sai nimensä laiskanpojan valkea.\n\n-- Se onkin toden teolla laiskan valkea, sanoi valtion herra nousten\nsamassa seisoalleen ja jatkoi, kun näki, että kaikki miehet olivat jo\nkengässä ja lähtöön valmiina: -- Nyt miehet tehkää noin sylenpituisia\nkeppejä, latvapäät valkoisiksi kuorittuja, viisi kappaletta mieheen.\nTunturi näkyy olevan paljas, sieltä emme saa keppejä, ja kepeittä emme\nosaa minnekään.\n\nMiehet eivät odottaneet toista käskyä, vaan katosivat tiheikköön, ja\ntuokion perästä alkoi sieltä yksi ja toinen mies palata, viisi keppiä\nolallaan. Kohta olivat kaikki tulleet ja heittäneet keppinsä maahan.\nNyt miehet saivat määräyksen ottaa kaikki tavarat ja kepit mukaan. Kun\nkaikki saivat tavarataakat sidotuiksi selkäänsä ja kepit olalleen,\nlähti valtion herra kävelemään tunturia kohti. Matka nousi joka\naskeleella. Samalla rupesi vähenemään metsä ja maan pinta\nkoveni. Viimein ei ollut metsää, näkyi vain polvenkorkuisia\nvaivaiskoivupensaita, mutta kohta loppuivat nekin, ja maassa oli vain\ntuuman pituista harmaata jäkälää, kunnes sekin katosi: jaloissa oli nyt\nvain helisevä kallio, jonka kolopaikoissa hiekkaa ja soraa. Mutta yhä\nvain nousemistaan nousi ja rupesi tuntumaan siltä, että nyt ollaan\nilmassa eikä maassa. Edessä kävelevät ihmisetkin näyttivät pienemmiltä\nkuin tavalliset ihmiset. Kerta kerralta rupesi eteen leviämään ääretön\navaruus, jossa pitempien ja lyhempien välimatkojen erottamina kohosi\nilmaan erimuotoisia lumesta kirjavia tunturinhuippuja ja -kärkiä, vain\nvalkoiset poutapilvet niitten tasalla ajelehtien. Viimein näkyi edessä\nruhjoutuneelta uuninrauniolta näyttävä kiviröykkiö. Sen luo nyt valtion\nherrat seisahtuivat, siihen pudottivat seipäänsä olaltaan miehetkin ja\ntaakkoineen istuivat maahan pyyhkimään hikeä kasvoistaan ja kaulastaan.\nMutta heti katosi hiki, kun kylmä, ilkeältä tuntuva kiinteä viima\nmyötäänsä hiveli kasvoja ja hengityskin tuntui oudon keveältä.\n\nSen kiviröykkiön korkeimman kiven harjalle asetti nyt valtion herra\ntaulunsa ja kiikarinsa, ja kun Aaro tiesi, että tuolta taivaanrannalta\nnäkyvät pohjoiseen päin kaatuvalta näyttävän tunturin korkeimpaan\nhuippuun asetetut rajamerkit, niin sinne suuntasi nyt herra kiikarinsa\nja tarkasteli, näkyisikö mitään erityistä merkkipaikkaa. Mutta kun sitä\nei näkynyt, käski hän Aaroa ottamaan kolme keppiä käteensä ja menemään\ntuonne noin sadan sylen päähän asettamaan tukevasti pystyyn ensimäisen\nkepin siihen paikkaan, johon hän viittaa.\n\nAaro käveli nyt arviolta sata syltä ja asettui katsomaan, mihin herra\nviittaa kepin pantavaksi.\n\nAaro riiputti nyt keppiä näppiensä välissä ja liikutteli sitä puoleen\nja toiseen sen mukaan kuin herra käsillään viittoi, ja kun herra\nkädellään hujautti maata vasten ja kuului huuto \"kiinni\", pudotti Aaro\nkeppinsä maahan ja iski sitä siihen sijautumaan. Mutta kun maa oli\nkova, ei puinen keppi siihen uponnut. Aaro kynsi maasta kiven liuskoja\nja niillä kuurtasi keppinsä pystyyn. Nyt sai Aaro palata viidenkymmenen\naskeleen verran takaisin, minne pystytettiin toinen keppi. Kolmas\npystytettiin aivan kiviröykkiön lähelle. Nyt valtion herra lähti\nkiikareineen kepittämään linjaa edelleen ja miehet saivat ottaa tavarat\nmukaansa ja lähteä linjan osoittamaan suuntaan menemään, kunnes siellä\nmetsä vastaa. Sitten täytyy yksien miesten taivaltelemalla kuljettaa\ntavaroita sitä mukaa kuin toiset saavat linjaa auki.\n\nMikko, joka oli ollut paljon maanmittarien apuna linjojakin\nkepittämässä, jättäytyi kiviröykkiön luo viimeiseksi lähtijäksi ja\nsalaa tarkasteli, miltä lähtö näyttää. Hän huomasikin, etteivät kepit\nseiso puhtaasti yhtenä keppinä.\n\nSilmänkantaman päässä näkyi tavattoman suuri kaksihaarainen\naarniohonka, jonka toisen haaran latva oli kuiva. Se sattui juuri kuin\nlaitettu keskelle sitä silmän tietä, joka vei kalttopäisen tunturin\nkorkeimpaan kärkeen. Nyt Mikko näki, että jokainen uusi rajalle\nilmestyvä keppi kallistaa linjaa vasempaan ja että viimeinen keppi\nosoittaa linjaa jo tunturin sivulle.\n\nMikko ei kuitenkaan aikonut virkkaa mitään ennenkuin sen hongan\nkohdalla. Hän otti taakkansa ja kirveensä ja lähti mukaan jouduttamaan\nasiaa, jotta päästään vesipaikalle keittämään ja syömään.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo jättänyt puolenpäivän piirunsa, kun vasta päästiin\ntoivotulle, vuoren alta tulevalle purolle. Jok'ikinen mies joi nyt\nensityökseen ihan mahoissaan hölkkämään asti vettä, ennenkuin rupesi\ntulien tekoon ja kattiloitaan laittamaan tulelle. Joi valtion herrakin\nmonta lipillistä, väliin ähki, kun vesi oli kylmää, ja joi. Viimein\nheitti lippinsä maahan ja sanoi:\n\n-- Veden puutteeseen tuntuisi ihminen ennemmin kuolevan kuin ruuan\npuutteeseen. Kaksi vuorokautta olemme Timon kanssa olleet vedettä, ja\ntuska tuntuikin olevan lähellä, kieli rupesi kuivumaan suulakeen ja\nrintaa poltti kuolettava kuivuus.\n\nToinenkin valtion herra eri paikassaan juomalasin kokoisella,\nhopeanvärisellä motilla ammensi vettä suuhunsa ja väliin aina ähkäisi,\nkun se oli kylmää, mutta kauan kestikin tuo tahti, vuoroon ähkäiseminen\nja vesimotin kaataminen. Vihdoin vääntäytyi mies seisoalleen, puistalti\nkoko ruumistaan kuin vesiämpärin juonut hevonen, tuli sitten Helsingin\nherran luo ja omalla kielellään sanoi jotakin.\n\nHelsingin herra sanoi miehille: -- Tekaiskaa tuli tällekin kaverille,\nhän kuuluisi keittävän teetä.\n\nMikko hyppäsi ennenkuin muut kerkisivät, koppoi kirveensä, rotasi\npienen honkasorvan maahan, pilkkoi sen sästyiksi, otti omasta tulestaan\nkaksi palavaa honkakekälettä, asetti ne kannon juureen, niitten päälle\nasetteli ne pilkkeet ja viittasi kädellään siihen vieraaseen herraan ja\ntoisella kädellään valkeaa savua tupruavaan tuleen. Se älysikin sen,\ntoi tavarakorinsa tulen luo, korinsa pohjalta kaivoi kirkkaan\nmessinkisen keittiönsä, haki ojasta vettä täyteen ja rupesi keittämään\nkuin mies. Ja kun vesi oli tarpeeksi kiehunut, pani siihen teetä, minkä\ntehtyään asetti korinsa kannelle kaksi noin kahden juomalasin vetoista\nkirkasta teelasia, täytti ne ruskealla teellä ja kutsui Helsingin\nherran vieraakseen. Helsingin herra tottelikin pyyntöä, ja kohta siitä\nsakista rupesi kuulumaan iloinen naurunsekainen puheenläiskytys, jota\nkuulosti kestävän aivan loppumattomiin.\n\nKaikilla miehillä oli keitot keitetty. He asettuivat nyt syömään.\n\n-- Nyt täytyy syödä, kuten amerikkalaisen kasakan, aamiainen,\npäivällinen ja iltainen samalla kertaa, sanoi Aaro. -- Nyt emme syö\nennenkuin on kuljettu yksi noin suden hännällä mitattu peninkulma.\nSilloin tulee eteen joki, jossa on lohia, oikeita Valkeanmeren lohia,\nei kuitenkaan suurimpia. Suuria harreja saamme myös keittää.\n\n-- Lohia, Valkeanmeren lohia! huudahti valtion herra. -- Jos niitä\nsaamme käsiimme, niin niitä keitämme.\n\n-- Käsiimme kyllä saamme. Minulla ovat uistimet ja perhosonget mukana,\nsanoi Aaro varmasti.\n\n-- Mutta parasta lienee, sanoi valtion herra, että Aaro lähtee niitä jo\netukäteen pyytämään ja pyytää niitä niin ison läjän, että riittää\nmeille joka miehelle.\n\n-- Ei tarvitse vielä lähteä, sanoi Aaro. -- Kyllä niitä saa sinä\naikana, kun toiset tekevät tulia.\n\n-- Satua tuo lienee.\n\n-- Ei ole satua, vakuutti Aaro. -- Siellä on kaloja paljon, eikä\nyksikään ole nähnyt pettymystä. Kun sen eteen viskataan jokin kirkas\nesine, niin se tokaisee kiinni. Se vetäistään maalle, uistin viskataan\nuudelleen, nyt tokaisee toinen uhemmin kerjetäkseen ennen muita. Sama\ntemppu suoritetaan niin monta kertaa kuin tarvis vaatii.\n\n-- Mutta sinne, juuri sen joen partaalle, minä laitan kesähuvilani,\nsanoi valtion herra innoissaan.\n\n-- No siellä ei ole puutetta puusta eikä kalasta, eikä naapurit\nhäiritse rauhaa, sanoi Aaro, mutta sanoista kuului hieno epäilys.\n\n-- Rauhaa sitä kesällä juuri etsiikin, sanoi herra. -- Kun on talven\nsuuren kaupungin hyörinässä ja pyörinässä, niin sitä kesän tullen\nrupeaa kaipaamaan rauhaa ja lepoa.\n\n-- No sitä on täällä, ja vielä lohia, joita ei monen rauhan majan\nseinävieressä loiskahtelekaan, sanoi Aaro varmasti.\n\n-- Se lohijuttu minusta kuitenkin tuntuu sadulta, kunnes sen näen,\nsanoi valtion herra ja nousi lähtevän näköisenä.\n\nKaikki miehet olivatkin jo syöneet, käyneet juomassa ja poltelleet\npiippunsakin. Kirvesmiehet lähtivät käskyä odottamatta kirveineen rajan\npäähän, ja tavaroitten kantajat rupesivat kokoilemaan neuvoja ja\nviemään ensimäisiä kantamuksiaan jonkun matkaa eteenpäin.\n\nLinjalta rupesikin kuulumaan entistä hurjempi kirveitten lätinä ja\nyhtämittainen puitten kaatumisen ryske. Nopeasti kuin tuuli eteni\nlinjan pää. Mutta ilta oli jo aivan lähellä, kun vasta päästiin sen\nMikon merkkihongan kohdalle. Silloin linja oli jo lähes sata askelta\nsyrjässä. Nyt Mikko meni herran luokse, joka oli juuri keppiä lyömässä\nmaahan ja kiikarinsa avulla tähysti sitä suoraan, ja sanoi hiukan\narastellen: -- Hyvä herra! Saisinko minä sanoa, että tämä linja ei mene\nsiihen paikkaan, mihin te tarkoitatte.\n\n-- Mistä tiedät, kivahti herra hieman ärtyisästi.\n\n-- Tiedän ja olen varma tiedoistani. Tuon suuren hongan tuossa täytyy\ntulla ihan keskeltä linjalle, jos mieli mennä oikein.\n\n-- Onko se nyt totta?\n\n-- On se totta, uskokaa jos tahdotte, sanoi Mikko varmasti. -- Mutta\nmielestäni on teidän liian myöhä tulla uskomaan vasta sitten, kun on\npäästy perille, vaikka meille se kyllä on yhden tekevä. Kuitenkin\ntuntuisi kovin nololta yhtä erämaataivalta vahlata edestakaisin, ja\nsenvuoksi sanon, että voitte aikanaan oikaista jos tahdotte.\n\nHerra punalteli päätään, korvanjuuret punastuivat. Viimein hän sanoi:\n\n-- Pitääköhän minun uskoa? Olen niin huolellisesti kepittänyt.\n\n-- No, ette kadu kauppojanne jos uskotte, vastasi Mikko varmalla\npainolla.\n\n-- No sen varmempi se on, sanoi herra. -- Lähdetään me yhdessä\nkatsomaan. Tunturin lakeen, lähtökohtaan, jos näkyy tämä linjan aukko,\nsilloin todellakin näkee, meneekö se oikeaan, ja voi ojentaa jos ei\nmene.\n\n-- Mekö kahden lähtisimme, ja toisetko jäisivät tänne hakkaamaan? kysyi\nMikko tyynesti.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta nythän tavoittaa yö. Ennenkuin olemme tunturin laessa ja jos\nvielä tulee linjan uudestihakkaus, niin mitä silloin meillä kahdella\nsiellä valmistuu?\n\n-- Sitä en vieläkään usko, että linja olisi uudestaan hakattava, sanoi\nherra päätään punaltaen. -- Vähäisen lengon voimme muutenkin\noikaista. Mutta kun ei ole tiedossamme sellaista vesipaikkaa kuin\npäivällispaikassamme oli, niin palattaneen sinne yöksi. Aamulla päivän\nvaljettua voimme käydä tunturin laessa tarkastamassa.\n\n-- Se päätös minusta on oikein.\n\n-- No, mitäpä siinä! Aurinko näkyy todellakin painuvan mailleen. Ilta\nse tulee, kun aletaan lähteä yöpaikkoja laittamaan. Saat sanoa\nmiehille, että neuvot mukaan ja päivällispaikalle yöksi. Sen sanottuaan\nherrat venäjänkieltä harvasteeseen läiskäytellen lähtivät kuin\nmetsittyneet sonnit paksusammalista rämettä jälekkäin kävellä\nvöhlistämään tunturille päin. Ja kohta linjanaukon perältäkin lakkasi\nkirveitten lätinä ja puitten kaatumisen räiske kuulumasta. Yksi ja\ntoinen taakkaselkäinen mies ilmestyi rajalle matkaten tunturia kohti.\n\nHuomenaamuna aurinko paistoi tunturien lakiin ja punertavana valona\nlaskeutui alankoihinkin, kun miehet nousivat ja rupesivat keittämään\naamukahviaan. Timo se sai keittää valtion herran kahvista ja siitä sai\nitsekin. Toinen herra keitti teetä omaan laskuunsa omilla neuvoillaan.\nKun sitten kaikki miehet olivat kahvinsa juoneet, saivat he heittää\nneuvonsa siihen ja varmuuden vuoksi lähteä kaikki tunturille. Mikko\nkiirehti sinne ennen muita juuri kuin saadakseen saaliin ennenkuin muut\nkerkiävät. Ja salattu ilo loisti nyt Mikon kasvoista, kun hän toisten\ntullessa seisoi kiviröykkiön takana katsellen aamuauringon valaisemia\nlumenkirjavia tuntureita, jotka ulottivat raskaan näköisen hämäräisen\nvarjonsa kauas alangoille.\n\nTuli herrakin siihen kiviröykkiön taa ja tarkasti linjaansa, tarkasti\nkiikarillaankin. Väliin punalteli päätään ja ähki kuin kylmää vettä\njuodessa ja taas tarkasti linjan päätä ja kalttopäistä tunturia taivaan\nrannalla. -- Minäpä en osaa itselleni selittää, miten se noin meni,\nsanoi hän viimein hyvin kärsimättömänä. -- Olen minä tuhansia linjoja\nlyönyt, mutta en ennen noin hullusti. Se näkyy pitävän lyödä uudestaan,\nei sitä matkalla saa ohjatuksi.\n\nSen sanottuaan hän alkoi asetella tauluaan korkeimman kiven harjalle.\n\nMikko tuli nyt siihen ja sanoi pyytävästi: -- Olen ollut paljon\nmaanmittarien kanssa, kepittänyt niille linjoja ja lyönyt uloskin. Enkö\nsaisi nyt koettaa tätä linjaa panna alkuun? Te katsoisitte valmista.\n\n-- Aivan mielellään, sanoi valtion herra, ja toinen suupuoli nauroi.\n\nMikko otti nyt kolme suorinta keppiä, veisti niitten latvat hienoiksi\nsuoriksi puikoiksi ja asetti ne korkeimmalle tunturin laelle\nvaakasuorasti ja yhteen linjaan pystyyn, niin että niitten hienot\nlatvat halkaisivat kalttopäisen tunturin korkeimman huipun, ja lähti\nnyt yhtä hienolatvaisilla kepeillä kepittämään edelleen, sanoen valtion\nherralle:\n\n-- Pyytäisin teitä viipymään täällä siksi, että linja rupeaa tuolta\ntunturin juurelta selvältä tänne näkymään. Vielä parempi jos\nkatsoisitte, kunnes kerkiämme tuon hongan luokse. Silloin minäkin\ntiedän, että olemme oikeassa ja jatkan pelkäämättä työtäni vaikka\nkauemminkin viipyisitte.\n\n-- Aivan mielelläni, sanoi valtion herra. -- Mutta meidän on mentävä\nevästen luokse ja syötävä aamiainen. Sitten te lähdette viemään linjaa,\nminä nousen tänne tarkastelemaan ja kun näen mitä tulee, niin tulen\naikojani myöten luoksenne ja tuon hyvän tai huonon tai keskinkertaisen\nsanoman.\n\n-- Viisain temppu, sanoi Mikko ja uudella innolla rupesi keppejään\nlaittamaan suoriksi ja kiirehtimään kepitystään metsän laitaan, jotta\nmiehet pääsisivät työhön. Miehet odottivatkin metsän reunassa. Ja\nkun alkoi tunturin rinteeltä näkyä keppirivi, rupesivat miehet\nvaivaiskoivupensaitten latvoja huiskimaan poikki ja sitä tehden, kun\nmaan aletessa puut suurenivat, rupesi kymmenen metrin levyinen aukko\npainumaan tunturin juurelle. Ja kerta kerralta rupesi kirveitten läiske\nkovenemaan. Alkoipa silloin tällöin kuulua räiskähteleviäkin puun\nkaatumisia.\n\nMiehillä oli oma kiireensä joutua lohijoelle. Purolle päästyään he\npureksivat kuivaa poronpaistia ja leipää ja voita, ja ken ensimäiseksi\npääsi syömästä ja sai juoneeksi tuota ihmeellistä vuoren vettä, työntyi\nkirveineen linjalle. Samalla tavalla mies toisensa perästä alkoi sinne\nvetäytyä, ja viimeksi nähtiin kantomiestenkin kohta korpirämeen\nkatveikkoa raskaine taakkoineen lähtevän kahlaamaan eteenpäin.\n\nKun herrat olivat nousseet tunturille eivätkä olleet äänen kuuluvissa,\nhuudahti Mikko iloisesti miehille:\n\n-- Nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Nyt tiedetään mihin mennään.\n\n-- Kuka sen on sinulle sanonut? murahti Kankaan Väinö, johon Mikko oli\njo tukkijoella tutustunut. Heistä oli tullut hyvät ystävät, jotka aina\nleikillä aikaa hauskensivat.\n\n-- Jokainen keppi, jokaisen kepin kärki, tuo hieno piikki sen sanoo\nminulle. Saat uskoa.\n\n-- Mutta jos ei menisi, niin entä sitten? Sinulla jäisi suu auki\ntöllöttämään kuin telkän uuttu.\n\n-- Sen täytyy mennä siihen paikkaan, mihin olen määrännyt. Mutta jos\nhaluat, niin lyödään kymmenen markan veto.\n\n-- En raski sinulta köyhältä mieheltä ottaa sitä ainoata rahan tilkkua.\n\n-- No elä raski, tee tahtosi, mutta kyllähän sen kymmenmarkkasen sinä\nkalttopään niskassa minulle päin suorittaisit.\n\n-- Elä usko itsekään.\n\n-- Uskon ja toivon ja rakastan.\n\n-- Rakastat? Niitäkö lohia siellä vastaan tulevassa lohijoessa?\n\n-- Elä puhu mitään lohista, vesi lorahtelee jo kielen selkään.\n\n-- Minulla tuntuu jo sydänalassa rakkaus lohiin. Sydän pamppailee\nsulasta rakkaudesta hänen puoleensa. Ah! Milloinkahan saan nähdä hänen\nkasvonsa armaat.\n\nPuhetta jatkui ja hartian voimasta loi Mikko keppejä maahan. Nyt oli\ntultu sen Mikon merkkihongan luo ja kepitys ampui hongan kylkeen eikä\nkeskelle. Mikko tarkasteli nyt, seisooko honka sen verran kallellaan,\nettä latva tulisi kepityksen kohdalle, mutta honka seisoi suoraan\npystyssä. Nyt Mikko tiesi, että oli menty sen verran syrjään oikeasta.\nKun honka oli kaadettu, pisti Mikko keppinsä kannon sydänonteloon\nkeskelle kantoa ja löi toisen keppinsä niin, että kolmanneksi kepiksi\ntuli tunturin laesta vielä silmään näkyvänä muhkurana häämöttävä\nlähtökohta. Silloin Mikko innoissaan huudahti:\n\n-- Lyön vaikka sadan markan vedon, että linja menee juuri kuin neulan\nsilmään oikeaan.\n\n-- Hm. Kukapa sinulta miesparalta sitten raskisi sitä olematonta\nsatamarkkasta ottaa, murahti Väinö ja löi kirveellään tavallista\nvihaisemmin linjan kohdalla seisovaan honkaan.\n\nKohta rupesi rajalla häämöttämään pari likenevää ja puoleen ja toiseen\nturvelehtavaa liikkujaa, jotka aina ja aina lähemmäksi tullen rupesivat\nnäyttämään miehiltä. Mikko arvasi tulijat valtion herroiksi. Hän jäi\nkannon päähän istumaan ja odotellessaan aikansa kuluksi veisteli\nkeppiään suoraksi.\n\nNäkösen päästä jo Suomen herra huusi:\n\n-- Hyvästi menee, hyvästi menee. -- Toinen herra pölisi innoissaan ja\nkovalla äänellä, huitoi käsillään, pölisi ja pölisi, niin että korvat\nheiluivat.\n\nMikon luo tultuaan herrat istuivat kaadetun puun rungolle ja\nnenäliinoillaan pyyhkivät ihan norosiinsa juoksevaa hikeä kasvoistaan\nja kaulastaan. Sitten huoahdettuaan Suomen herra sanoi:\n\n-- Olen ajatellut ruveta Aaroa opettamaan kepittämään ja muutenkin\njohtamaan työtä, mutta nyt sen saat sinä. En voi jättää ruokatarpeitten\nhankintaa tänne päin vaivaloiseen erämaahan yksistään miesten toimeksi.\nTäytyy itseni olla mukana ja sitten aina kun tulen ruokatarpeita\ntuomaan, tarkastan rajan. Lähtisin juuri nyt muutamien miesten kanssa\nruokavarain hankintaan, mutta kun Aaro ja Timo tietävät olevan edessä\n-- ei hyvin kaukana liene enää -- joen, jossa on lohia, niin tahdon sen\nnähdä, saako siitä yhtään pataansa. Se olisi herkkua täällä erämaassa.\n\n-- Miehet aikovat juuri lyödä rajan syömättä sinne asti ja sentähdenhän\nne ovat tuolla aukon perällä noin hurjina. Metsä kaatuu kuin\ntaikavoimalla, sanoi Mikko. -- Äsken kuuluivat Aaro ja Timo arvelevan,\nettä ei pitäisi olla joelle kuin korkeintaan parisen kilometriä.\n\n-- Ohoh. Se ei kestä kauan, sanoi herra, otti kiikarinsa tupesta ja\nsillä kiikaroi pitkin linjaa tunturiin asti, missä valkeaksi veistetyt\nkepit näkyivät kuin suoraksi vedetty valkea lanka. Mutta nyt rupesi maa\nalenemaan, tunturi peittyi maasärkänteen suojaan. Ei ollut mitään\nkaukamerkkiä, vain muutamat lähimmät kepit olivat apuna. Työ vaati nyt\nMikolta suurta tarkkuutta. Hän veisteli keppinsä pitkin pituuttaan\nsuoriksi ja joustavasti hienoneviksi tyvestä latvaan, löi ne sitten\nvaakasuoraan maahan ja latvahipukan asetti keskeltä halkaisemaan\njäljelle päin jääneitä keppejä.\n\nMaa aleni alenemistaan ja sitä mukaa yleni metsä. Alkoi olla\naarniohonkia, kuivia ja tuoreita, ja oikein keltakaarnaisia,\ntuhatvuotisia kuusia ja visatyvisiä, naavakkaita koivuja, mutta niiden\noli nyt kaaduttava, ja kymmenen metrin levyinen aukko tunkeutui askel\naskeleelta metsään. Metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa yhtämittaista\ntuhinaa, juuri kuin hieno tuuli tuhisi puissa. Mikko teroitti korviaan,\nkuunteli ja kuunteli. Viimein hän kysyi toisilta:\n\n-- Mitä se merkitsee tuo juhina tuolla metsässä? Miehet seisahtuivat\nkuulemaan ja Aaro sanoi heti:\n\n-- Ai! Sen lohijoen koski! Joki meillä ei nyt ole kaukana. Luulin, että\ntämä raja tulisi menemään tuon kosken tienoilta poikki, mutta sivulle\ntuntuu koski jäävän. Kun joki kulkee noin vitaan, niin kyllä se vielä\nraja menee jonkin kilometrin ennenkuin tapaa joen. Tässä pitäisi tulla\nvielä oikein paksukuntaista harveikkorämettäkin ja sitten vasta\njoenvarsimetsää. Tämä ei vielä ole jokikorpea, jos oikein muistan.\n\n-- No, oli mitä oli, lyödään vaan, että tavoitetaan joki, sanoi\nmiesjoukossa joku, mihin toiset vastasivat: -- Lyödään, lyödään! --\nSamassa rupesivat märät hartiat heilumaan ja ryhmittäin räiskähteli\nmetsää maahan. Kuten Aaro oli sanonut, rupesi metsä harvenemaan ja\npienenemään, ja raja työntyi melkein aukealle rämeelle, missä ruskea\nsammal upotti miestä polveen asti. Pienet vaivaismännyt heiluivat siinä\nsammalessa juuri kuin juuria ei olisikaan. Pitkin joen vartta kulkevan\nparinsadan askeleen levyisen rämeen poikki meni nyt vitaan raja ja kun\ntuli vastaan lepänsekainen kuusikko, niin samalla rupesi puitten\nlomista näkymään monenlaisten kukkien kirjavoima, korkea heinikko ja\nsen yli näkyi kirkasvetinen joen uoma, jossa kosken synnyttämät valkeat\nvaahtipallot pyörivät ja pyörteilivät sikäli kuin vesi kumpuili sinne\ntänne.\n\nNyt saatiin rajalinja jokeen asti auki, mutta kun tunturilla\nparhaillaan lumi suli ja sen takia vesi oli joessa niin korkealla, että\njoenrantametsä oli vedessä, ja kun toisella puolen jokea nähtiin viiden\naskeleen päässä joesta olevan kuiva maa, niin täytyi vielä ruveta\nlautan tekoon, jotta pääsisi joen poikki, kun pitkäkään puu ei yltänyt\nportaaksi. Miehet rupesivat joenrantametsästä hakkaamaan kuivia kuusia\nja kuivia honkia, ja toiset rupesivat vääntämään vitsoja. Heti oli nyt\nvitsoilla nidottu viisipölkkyinen, noin neljän sylen pituinen lautta\nvalmis. Mutta täytyi vielä hankkia viiden sylen pituiset sauvoimet,\njoilla voitiin joen pohjasta pitäen sauvoa lauttaa poikki joen. Jos\nolisi melomalla lähdetty, olisi virta vienyt lautan noin viidenkymmenen\naskeleen päässä olevaan koskeen.\n\nKahdella kerralla saatiin miehet kaikkine tavaroineen yli, ja nyt\noltiin kuivajuuristen aarniokuusten juurella, jotka tänä tyynenä\nkesäpäivänä seisoivat totisina ja oksainsa lehvien pisimpiin kärkiin\nodottivat pieniä vaalean vihreitä kesän lahjoja ja latvoihinsa pieniä\nmansikan kokoisia tummanpunaisia nupukoita.\n\nKaikilla miehillä tuntui povessa pettymys lohien suhteen. Kenenkä lohet\nviihtyisivät tuollaisessa aarniometsän pimittämässä jääkylmässä joessa?\nSitäpaitsi koski tuolla, koski täällä. Aaro yksin uskoi lohiin. Poikki\njoen päästyään hän suoraa päätä juoksi rinteellä seisovaan hienoon\nmännikköön, toi sieltä noin neljän sylen pituisen notkean virven, jonka\nlatvaan sitoi kirkkaan uistimensa jättäen vain kolmisen sylen verran\nlankaa virven ja uistimen välille, viskasi nyt uistimensa veteen ja\nvirvellään ulotti sen keskemmä jokea ja hiljalleen rantaa käyden\nylösvirtaan kuljetti uistinta keskusjoella. Mutta hän ei päässyt\nkymmentä askelta, kun lohi tömähti uistimeen niin että vesi pärskähti\nkorkealle ilmaan ja alkoi täysillä voimillaan riidellä uistinta\nmukaansa. Mutta Aaro tanakkana seisoen rannalla hallitsi notkeaa\nvirpeään, kunnes lohi hieman rauhoittui. Silloin Aaro kiireimmiten\nlappoi virpensä maalle, otti nuorasta ja nopeasti sen lapettuaan,\nkunnes oli vain kyynärän verta kalan ja käsien väliä, nykäisi hartian\nvoimasta, ennen kuin lohi kerkisi mitään ajatella, ja kiljahti:\n\n-- Tuossa on yksi, sanoi suutari lauantaina.\n\nNoin kymmenen kilon painoinen, hopealta välkkävä lohi lensi maalle niin\nettä kenttä jymähti. Kaikki miehet katsoivat henkeään pidättäen tätä\nleikkiä, ja kun lohi loiskahti maalle, niin kaikkien suista samassa\nsilmänräpäyksessä pääsi huudahtava ihastuksen nauru. Venäjän herra\nrupesi ihan suuntäydeltä nauramaan ja pölisi innoissaan. Väinö hyppäsi\nsamassa kentällä telmivän lohen kimppuun, jonka suussa uistin helisi.\nAaro ei kyennyt muuta tekemään kuin pitelemään langasta, jottei kala\npääsisi jokeen viettävältä maalta takaisin veteen. Mutta kun Väinö\nkirveskulilla jämäytti niskaan, niin lohi jäi tärisemään paikolleen,\nevät harreillaan. Väinö löi lohta niskaan Aaron päästellessä uistintaan\nlohen suusta ja sanoi: -- Sinä meren neitonen, minun ihanaiseni, minun\nsydämeni sytyke, tulit sinä kuitenkin, sinä minun kauan kaivattuni!\nKuinka ihana ja suloinen sinä oletkaan, minun armaani! Sinun pääsi on\nniinkuin Karmeli. Sinun pääsi nahka niinkuin kuninkaan purppura,\npoimuinen, kuten Korkiassa veisussa sanotaan.\n\nNyt Väinö heitti lohen siihen toisten ihailtavaksi, kiirehti metsään ja\ntoi sieltä laajan tuohilevyn. Mutta silloin jo miehet tappelivat\nkentällä isommasta lohesta. Väinö ei siitä perustanut, tarttui vain\nensimäistä lohta kitusiin ja laskeutui tuohilevyineen ja lohineen joen\nrantaan, missä halkaisi lohen selästä sekä mahasta ja paloitteli pataan\npantavaksi, viskaten sisälmykset ja kituset jokeen. Mutta heti kun ne\nolivat joutuneet veteen, tömähti iso lohi niihin käsiksi, niin että\nvesi pärskähti Väinön silmille. Sen nähtyään miehet ja Väinökin\nsanoivat, että toisen lohen sisälmyksiä ei annetakaan raudatta; ne\nkääritään uistimeen ja annetaan siinä. Sen miehet tekivätkin. Toisen\nlohen sisälmykset käärittiin Aaron uistimeen, ja heti kun se joutui\nveteen ja Aaro virvellään työnsi uistinta keskelle jokea, tömähti\nentistä suurempi lohi uistimeen ja nieli vatsaansa asti. Kun uistin\nsaatiin kalan vatsasta, toimitti Aaro sen jokeen niine laitteineen ja\nsamassa veti ensimäiseksi saadun lohen kokoisen jässikän maalle.\n\nKun nyt oli neljä lohta maalla, sanoi Aaro: -- Miehet! Eiköhän tehtäisi\ntulet ja maisteltaisi näitä? Kyllä niitä sitten tarpeen mukaan saadaan\nlisää.\n\nMiehet taipuivat siihen hommaan mielellään, ja kohta näkyi seitsemän\nkullanhohtavilla lohen kappaleilla täytettyä kattilaa kiehumassa, eikä\npuhuttu mistään muusta kuin lohista. Aaro tiesi kertoa oikein niitten\ntarinan, miten niitä kesän tullen Valkeastamerestä nousee tänne\nsuunnattomat määrät. Tultuaan ne hävittävät kaikki pienet kalat ja\nsammakotkin. Ne ovat niin tavattoman nälkäisiä, että ne nielevät vaikka\nkirveen. Ja kun niitä ei koskaan pyydetä, niin ne eivät pettämisestä\ntiedä mitään. Lohia eivät täällä pyydä lappalaisetkaan, ne pyytävät\nvain siikoja, lohi on heidän mielestään liian rasvainen. Ja totta\nonkin, ei sitä keitettyä lohta monesti syö vatsaansa täyteen, mutta\nsiikaa ja haukea ja harria syö kolmesti päivässä.\n\nMikolla ja Väinöllä oli yhteinen keitto. Kun se oli tullut kypsäksi,\nsanoi Mikko: -- Malttaa köyhäkin keittää, mutta ei jäähdyttää. Sen\nsanottuaan hän leipineen istui kattilan viereen. Siihen istui Väinökin,\nnosti nyt kattilasta lohenpalasen tuohilevylle jäähtymään ja sanoi\nnaama vakavana: -- Sinä minun ihanaiseni! Oi kuinka kaunis ja suloinen\nsinä olet! Sydämeni pohjasta sinua suutelen ja sylini syvimpään\nsyvyyteen kätken.\n\nVäinön käsiä rupesi nyt vetämään lohen kämpäleeseen.\n\nPian pulluilivat kaikkien suut samassa toimessa niin hartaasti, ettei\nmitään puhelua joukosta kuulunut. Väliin sentään Venäjän herra molautti\nsuurta kieltään ja nauraa hörhötti mielissään.\n\nAaro pääsi kaikkein ensimäiseksi syömästä, hyppäsi ylös ja sanoi:\n\n-- Nyt on paras kalansyöntiaika, ei saa olla laiskana! Ne siinä kuuden\nja yhdeksän välillä ovat nälkäisimpiä.\n\nHän viskasi uistimensa veteen ja alkoi virvellään vedellä, mutta ei\nkuulunut mitään. Aaro antoi virran viedä uistintansa uloskinpäin, mutta\nmenestys oli yhtä huono.\n\n-- Minä pelkään, että ne kaipahtivat savuja ja tulia, sanoi Aaro\ntuokion perästä, veti uistimensa maalle ja käveli rantaa myöten sadan\naskeleen verran ylemmäksi. Kun hän viskasi sieltä uistimensa jokeen,\ntarttui heti suurin kaikista lohista, joka oli viedä Aaron mukaansa\njokeen. Mies sai kuitenkin vieressään olevasta mättäästä kiinni. Ei\nraukaissut toisiakaan miehiä. Sikäli kuin pääsivät syömästä siirtyivät\nhe Aaron onkimista katsomaan. Ja ennenkuin aurinko oli lakannut puitten\nlatvoihin paistamasta, oli joka miehellä oma lohi. Niitä kitusista\nkantaen miehet tulivat tulille ja rupesivat tekemään yönuotioita.\n\nKun nuotiot oli tehty ja äskeisiä keiton tähteitä iltaisen nimellä\nviimeistelty, asetuttiin yöteloille. Mutta Suomen herra otti puheeksi\nkysymyksen, missä järjestyksessä ja miten tänne ruokavaroja saadaan.\nSen tiesi Aaro ja Timo, että vähintään yhdeksän tai kymmenen päivän\nmuona tarvitaan, ennenkuin ollaan Kemijoen latvan kohdalla\nKorvapuolitunturissa, johon Kemijokea voi nousta venheellä niin\nlähelle, että on vain neljä tai korkeintaan viisi peninkulmaa rajalle.\nJa kun nyt on mukana korkeintaan vain viiden päivän eväs, niin on\nsaatava viiden päivän eväs lisää.\n\nPäätettiin jakaa miehet siten, että kuusi miestä lähtee Vaatimenojan\nkylästä noutamaan tänne lisäeväitä, kuivia poronlihoja, leipää ja\nvoita, ja rajalle jäävät siksi aikaa vain toiset kuusi miestä.\nPäätettiin myös, että herra suunnilleen kymmenen päivän kuluttua on\nKemijoen latvassa mukanaan vähintään neljän viikon muonavarat, joilla\npäästään Paatsjoelle, minne saadaan Inarista ruokavaroja venheellä ihan\nrajalle asti.\n\nOli vielä päätetty, että jos herra joutuu ruokavaroineen ennen Kemijoen\nlatvaan, niin hän kuljetuttaa miehillä eväitä rajalle ja itse tulee\noppaan kanssa auttamaan ja samalla näkee rajan. Jos taas rajan\naukaisijat kerkiävät ennen Korvapuolitunturiin, on heidän tultava\nKemijoen haaraan odottamaan.\n\n-- Mitä sillä tuolla vieraalla herralla on täällä merkitystä? kysyi nyt\nMikko. -- Saahan se mennä teidän matkassanne täältä pois?\n\n-- Olen sitä sille esittänyt, sanoi Suomen herra, mutta se ei sano\nrajaa uskovansa teidän haltuunne, ja sitäpaitsi sanoo olevan hänelle\ntulemassa työmiehiä, jotka tuovat ruokatarpeita.\n\n-- Näkyy sietävänkin, sanoi Mikko kylmästi. -- Yksi leipäkiekura on\nmiehellä, suuruksen puolta palanen lihaa, teekojeita vähäisen, siinä\nkaikki. Pelkään että joudumme sitä härkää vielä elättämään. Miehiä\nhänelle ei tule, siitä toki osaamme olla varmoja.\n\n-- En minäkään usko, sanoi valtion herra, -- mutta tottapahan elävä\ntietää kuolevansa. Tottapahan pitää huolen syömisistään. Syyttömät kai\nsitä te olette elättämään.\n\nAaro rykisteli ja sanoi: -- Kyllähän siitä meille senverran ristiä\nkoituu, että joudumme sitä taluttamaan tuonne lappalaiskylään. Tässä\nnoin peninkulman päässä on järvi, johon tämä joki laskee. Sen ympärillä\nasuu kymmeniä perheitä oikeita lappalaisia ja oikeita porovarkaita,\njotka eivät tee mitään muuta kuin kesänsä talvensa varastavat poroja ja\nihan sillä elävät.\n\n-- Ja tässäkö ne sitten asuvat ne, jotka nimismies pyysi vangitsemaan?\nkysyi Mikko kuivasti ja kasvopäät punastuivat.\n\n-- On niitä vielä muuallakin. Ei ne tuon järven ympärillä kaikki ole,\nniitä on pitkin rajan vartta, sanoi Aaro kärsimättömästi.\n\nNyt kääntyivät puheet porojen varastamiseen ja niitten paimennukseen.\nVartioipa poroja miten hyvin tahansa, on niillä toisella aikaa kuusta\nhalu kohota tänne tunturimaailmaan, ja silloin ne nuo rajantakalaiset\novat niitten niskassa: karja karjan perästä viedään, eikä niistä\nyksikään palaa.\n\nMikolla kuohuivat veret näitä kertomuksia kuullessa. Kun yö oli jo\npimeimmillään eikä joukosta kuulunut muuta ääntä kuin väsyneitten\nmiesten kuorsaukset ja raskas hengitys, harreilivat Mikon silmät\nunettomina ja korvalliset tuntuivat kuumilta. Hän tunsi pyhää vihaa\nniitä kohtaan, jotka ovat tuollaisena maanvaivana muutenkin vaikeissa\noloissa eläville pohjolan asukkaille.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nHuomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt\nuistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan\nkuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta.\n\n-- Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän\nnuotion luo tultuaan.\n\nMiehet hyppäsivät istualleen ja näkivät ihmeekseen, että joen yllä oli\nparin sylen paksuinen kylmyyden synnyttämä harmaa usvakerros, niin\nsakea, että sen läpi kolmen sylen päähän ei nähnyt mitään. Päältä se\noli tasainen kuin höylätty.\n\n-- Tuollaista en ole ikinä nähnyt, huudahti valtion herra.\n\n-- Kun tähän huvilanne rakennatte, niin näette toisenkin kerran, sanoi\nAaro naurahtaen.\n\n-- Mutta miten se tuollainen voi syntyä.\n\n-- Asia on luonnollinen, sanoi Aaro. -- Korvessa oleva taivaanikuinen\nrouta synnyttää yöllä kylmän ilman ja siitä tulee usva. Ylhäällä olevan\nlämpimän ilman raja on niin jyrkkä, että usvan selkä jää noin\ntasaiseksi. Näette, -- kun aurinko joutuu ilmaa enemmän lämmittämään --\nettä usvan täytyy tasaltaan painua alas ja hävitä, kunnes aurinko on\niltasella mennyt mailleen.\n\n-- Mutta eipähän illalla nähty, vaikka yö oli jo pimeimmällään, kun\nvielä valvottiin.\n\n-- Ette sitä huomanneet. Kyynärän korkuinen usvan untuva peitti jo joen\nmeidän asettuessamme maata. Yön kuluessa se on kohonnut noin korkealle.\n\nAaro viittasi nyt kahteen kentällä makaavaan loheen ja sanoi: -- Tuossa\nniitä on taas kaksi joessa yötään viettänyttä lohta. Meidän pitää\nvarata itsellemme lohia, niitä kun emme saa ennenkuin Paatsjoesta.\nHarreja, rautuja, nieriäisiä ja tammakoita saamme monesta paikasta ja\nerittäinkin Kemijoen latvasta.\n\n-- Täytyy suolata, mutta mihin? Kattilatkaan eivät siihen joutane,\nsanoi valtion herra miettien.\n\n-- Säkkinä se on köyhä kaikki, sanoi Aaro ja lähti puukko kädessä\nmetsään ja mennessään mutisi: -- Kyllä tähän vuoden aikaan koivu\nastioita antaa.\n\nSinne kuusikon- ja koivikonsekaiselle viitakummun rinteelle lähtivät\ntoisetkin miehet. Sieltä he tuokion kuluttua palasivat, kantamuksina\nsuuria tuohilevyjä ja hienoja pihlajan vesoja. Niistä tuohilevyistä,\njotka parhaiten sujuivat ropeeksi, rupesivat miehet yksituumaisesti\nvalmistamaan ropeita, ja kohta olikin jokaiselle miehelle,\nherroillekin, pihlajaisilla ludilla nidottu nelisnurkkainen, enemmän\nkuin korttelin syvyinen tuohinen valmis. Niihin meni jokaiseen enemmän\nkuin kymmenen kiloa lohen kappaleita.\n\nNyt miehet rupesivat kilvassa paloittelemaan lohia ja suolaamaan\nastioihinsa, ja kohta olivatkin ropeet tasalaitoina täynnä lohen\nkappaleita peitettyinä tuohilevystä juuri sisään sopivalla\ntuohikannella, ropeissa vitsoista tehdyt sangat kantamista varten.\nMutta saaduista lohista oli nyt vain päät ja purstot jäljellä. Kun oli\nnoloa ruveta niistä aamiaiskeittoa valmistamaan, lähti Aaro\njuoksujalassa joelle. Sinne lähtivät pian muutkin miehet, ja pian Väinö\npalasi sieltä ylempänä päätään kädessään riiputtaen isoa lohta, jota\nhän haltioituneena ylisteli taas Korkeanveisun sanoilla.\n\nVenäjän herra sen nähdessään viittoi käsillään ja riemuissaan nauraen\npölisi.\n\n-- Mitähän tuokin tönissee. Suu puhuu, nokka tohajaa, eipähän äly\nhaitanne, sanoi Väinö heittäen kalansa nuotion luo.\n\n-- Se puhuu sitä, että hän ei ole ikänään nähnyt näin komeita lohia,\nsanoi valtion herra. -- Volgan lohien sanoo olevan harmaampia ja\npitempirunkoisia. Niissä ei ole ollenkaan tuota hopealle välkähtelevää\nkauneutta.\n\nKun aamiainen oli syöty, lähti Suomen herra illallisen päätöksen mukaan\nkuuden miehen kanssa Vaatimenojan kylää kohti. Viiden tuli ruokavaroja\ntuoden palata rajalle, ainoastaan Timon piti jäädä herran matkaan tämän\nkapineita kantamaan ja seuraamaan, kunnes viimeistään kymmenentenä\npäivänä saavutaan Kemijoen latvaan siihen paikkaan, jossa kolme pientä\njokea yhtyy ja jota sentäbden kutsutaan Jokihaaraksi. Toiset kuusi\nmiestä lähtivät nyt lyömään rajaa. Kappaleen matkaa kuljettuaan\naikoivat he joukolla käydä hakemassa tavaransa matkan varrelle.\n\nRajalinja kulki nyt pitkän matkaa alavia maita väliin nousten kummulle\nja väliin laskeutuen taas rotkoon, mutta viimein kohosi linja niin\nkorkealle selänteelle, että linjan päästä näkyi lähtötunturi ja edestä\npaljon likempää Kalttopäätunturi. Nyt Mikko palasi puolenkymmentä\nkeppiväliä takaisin katsomaan, tähtäävätkö ne Kalttopään korkeimpaan\nkuljuun. Jos ne eivät siihen ampuisi, pitäisi nyt osoittaa siihen\nampuviksi. Mutta kun kepit eivät tarvinneet korjausta, palasi Mikko\njatkamaan kepitystään sitä mukaa kuin kirvesmiehet saivat linjaa auki.\nSelänteen takaa näkyi suuri aukea suo, jolle linja rupesi painumaan, ja\nsuon takana näytti maa rupeavan kohoamaan tunturiin. Sitä katseli nyt\nMikko ja mielessään mitteli, päästäänköhän tänä päivänä tuon\nKalttopäätunturin alle, siinä luultavasti on hyvä vesipaikka yötä\nollaksemme. Sitä katsellessaan ja miettiessään hän huomasi, että suon\ntakaa kuusen- ja männynsekaisen harveikkokummun liepeestä kitkahteli\nsininen savu, jota mieto tuuli yksikantaisina tuppaina hiljalleen ajoi\nsuolle, missä miehenkorkuisia kitumäntysiä piikotti pystyssä. Mikon\nrinnassa tuntui voimakas sysäys, mutta hän koetti sen salata ja sanoi\nrauhallisesti;\n\n-- Mutta mikähän savu tuolta suon takaa näkyy?\n\nJoka mies rupesi nyt katsomaan Mikon osoittamaan suuntaan. Aaron ja\nAron Pentin kaula ja korvalliset rupesivat muuttumaan tummanpunakoiksi,\nja mustat silmätkin alkoivat kiilua outoa valoa. Vihasta turtuneena\nAaro viimein sanoi:\n\n-- Se helvetin joukko on taas meidän porojamme teurastamassa! Tuossa\nsuon laidassa on suuri hete, sen luokse ovat asettuneet taas lihan\ntekoon.\n\n-- Mutta loukussa nyt ovat, koska meillä on vangitsemisoikeus, sanoi\nAron Pentti jäykästi.\n\n-- Meidän täytyy olla viisaita, etteivät pääse livistämään omalle\npuolelleen, sanoi Mikko tyynesti. Meidän täytyy nyt lähteä sinne,\nennenkuin tietävät rajan suunnasta. Meidän täytyy mennä hyvinä ystävinä\nniitten puheille, ja kun rajasta tulee puhe, niin täytyy kaikkien\nmuistaa se, että sanoo rajan menevän monta sataa syltä päivän puolitse.\nKukaan ei saa siinä tempussa erehtyä.\n\n-- Entäs jos se Venäjän moloska sanoo toisin? huomautti joku.\n\n-- Venäjän moloska on evästen luona, sanoi Mikko. -- Se täytyy taluttaa\ntuolta kiertotietä tuonne tulille, niin se ei tiedä rajansuunnasta\ntuolla tulien kohdalla mitään. Ja nyt te neljä miestä lähdette tuomaan\ntuolta tavaroita. Me Aaron kanssa lähdemme tuonne tulille edeltä.\n\nTulille tultuaan Aaro ja Mikko näkivät, että kolme vastateurastetulla\nporonlihalla täytettyä kattilaa oli tulella kiehumassa. Mikon ja Aaron\nnähtyään hyppäsi siitä yksitoista karvaista miehen tallukkaa pystyyn\nkuin säikähtyneet metsäeläimet ja seisoivat arkoina ja lenkojalkaisina,\njaloissa suuret karvaiset poronkallokengät, pyörein silmin katsellen\ntulijoihin.\n\nAaro alkoi ystävällisesti kertoa ennenkuin tulijoilta oli mitään\nkysytty, että he ovat valtakunnan rajaa avaamassa. Tuli jano, ja kun he\neivät tuolta suon päästä löytäneet vettä ja huomasivat tämän savun,\nniin arvasivat täällä olevan hetteen, läksivät tänne saamaan vettä.\n\n-- On täällä hete, mutta juo sie tuosta kattilasta, siinä on vasta\nhetteestä tuotua vettä, kiirehti joku joukosta sanomaan juuri kuin hän\nolisi tahtonut sillä tarjouksellaan saada estetyksi menon hetteelle.\n\nAaro oli juovinaan oikein ähkäen ja sanoi viimein laskiessaan kattilan\nmaahan:\n\n-- Kylläpä se tuntui hyvältä! Kun tämmöisellä helteellä on päivän suu\nkuivana, niin kyllä vesi silloin maistuu.\n\nMikkokin oli juovinaan, vaan ei kuitenkaan siitä likaisesta kattilasta\nhernettäkään ottanut suuhunsa, nieli vain tyhjää, ja tuokion perästä\nkattilan maahan laskettuaan sanoi:\n\n-- Eipä uskoisi, että vesi maistuu noin hyvältä.\n\nLappalaiset rupesivat nyt Aarolta kyselemään, onko heitä miehiä kuinka\nmonta, missä ne ovat ja mistä se raja tulee tällä kohdalla kulkemaan.\nJa kun he saivat Aarolta kuulla, että raja tulee kulkemaan monta sataa\nsyltä tuolta päivän puolitse, kaukaa vielä tuon kummun taitse, ja että\nmiehiä on kaikkiaan vain kuusi ja herraa ei ole heillä suomalaisilla\nollenkaan, Venäjän herra on heillä päänä, mutta sillä ei ole miehiä,\nrauhoittuivat kaikkien silmät. Hyvämielinen tyytyväisyys palasi\njokaisen kasvoihin ja iloisesti naureskellen rupesivat he katsomaan\nsuon sivua harveikkokangasta myöten tulevia taakkaselkäisiä tulijoita.\n\nVenäjän herra jo kolmenkymmenen askeleen päässä alkoi hohottaen nauraa\nja pölisi. Lappalaiset alkoivat iloisesti vastata venäjänkielellä.\n\nKun Venäjän herra kuuli venäjänkielen, huudahti hän riemuissaan omalla\nkielellään ja lähti puolijuosten mennä vöntöstämään miesten luo, jossa\ntulisesti käsiä puristaen tervehti kaikkia ja sanoi niille nimensäkin.\n\nKun lappalaiset nyt näkivät, ettei Aaron kertomuksessa ollut mitään\npetosta, häipyi povista viimeinenkin pelko ja he rupesivat rauhallisina\nkeittojaan valmistamaan syötäväksi. Toiset myötään mälisivät Venäjän\nherran kanssa.\n\nSuomalaiset tekivät tulensa rajan puolelle, noin neljänkymmenen\naskeleen päähän lappalaisten tulesta. Aaro ja Pentti kiertelivät\nulkokausteella. Lappalaisetkin näkivät, että miehet nuuskivat heidän\ntekojaan, mutta kun tiesivät ja näkivät kaikin puolin olevansa\nturvassa, niin eivät olleet tietävinään, elivät vain omaa elämäänsä.\n\nAaro ja Pentti tulivat nyt kauhistunein kasvoin tulelle ja Aaro sanoi\nvihasta ja harmista vapisten:\n\n-- Kolme poroa on tapettu. Minun on yksi, Kenttä-Jaakon Kurtinjoen\nkylästä on toinen ja Vataniemen Esan Vaatimenojan kylästä on kolmas.\nTuolla ovat päät kuusen juuressa ja lihat hetteessä.\n\nMikon ruskeanharmaat silmät painuivat tavallista syvempään ja\nhampaitaan yhteen kiristäen hän sanoi:\n\n-- Köyteen sen tulen omat panemme nyt!\n\n-- Herra Jumala! Miten me tämän vertaiset miehet. Olisipas kaikki\nmiehemme tässä, sanoi Aaro katkerasti.\n\n-- Nuo kentaleet eivät vastaa enempää kuin tyhjät töppöset miehen\nkäsissä, sanoi Mikko varmasti. -- Se on meille voitoksi, että meitä on\nnäin vähän. Jos meitä olisi kaksitoista miestä heille näyttäytynyt,\nsilloin ne olisivat hyökänneet yksi yhtäälle, toinen toisaalle ja\nhävinneet metsän uumeneen kuin säikähtyneet jänikset. Olisimme ehkä\nsaaneet yhden tai kaksi juoksemalla kiinni. Mutta nyt nuo yksitoista\nroistoa ovat meidän paulassamme.\n\n-- Miten se on mahdollista?\n\n-- En sitä teille osaa sanoa edeltäpäin, mitä on tehtävä, sanoi Mikko.\n-- Olkaa vain miehinä ja tehkää, mitä minä käsken tai minkä näette\nensimäiseksi tehtäväksi. Se on tiettävissä, että ne tekevät tappelun\nmeitä näin vähiä vastaan, mutta minä en sitä pelkää. Minä olen koko\nasiassa sydämenä ja käyn rintimaisena asiaan. Te vain auttakaa minua,\njos näette, että minulle hätä tulee.\n\n-- Herra Jumala, te tapatatte itsenne, se on varma, sanoi Aaro arasti.\n\n-- No meinaatteko te sitten tämän ainoan sattuman, jolloin nuo rosvot\novat käsissämme, jättää paljaan tyhjän pelon takia sikseen?\n\nSiihen kiirehti Pentti sanomaan: -- Ei, sitä emme tee, kun meillä on\nesimies keskellä tulta. Me koetamme parastamme. -- Kaikki sanoivat nyt\nsamat sanat.\n\nMiehet olivat niin kiihdyksissä, ettei syönti muistunut kenenkään\nmieleen. Varma päätös povissa he kuitenkin odottivat, kunnes\nlappalaiset olivat päässeet syömästä.\n\nMikolla oli iso moniteräinen linkkuveitsi taskussaan. Hän otti sen ja\npuristi kouraansa, ikäänkuin näyttääkseen voimansa, ja sanoi:\n\n-- Tuo tekee käden raskaaksi. Jälki näkyy mihin se hujahtaa, vaikka sen\nteräkin on lukossa. Sitten Mikko pani revolverinsa täyteen latinkiin.\n\nHetki oli tullut. Mikko ilmoitti, että tuolla puolen tulen näkyi olevan\nkaksi pyssyä petäjää vasten ja lisäsi: -- Ottakaa te ne pois, kun minä\naloitan tehtävämme!\n\nNyt Mikon jälessä lähtivät kaikki miehet lappalaisten leiriin, jossa\nnämä iloisesti nauraen Venäjän herran kanssa kovalla äänellä puhuivat.\nMutta miesten tulennasta huomasivat lappalaiset, että jotakin outoa on\ntekeillä. Pyörein silmin hyppäsivät he pystyyn.\n\n-- Te olette tappaneet näitten miesten porot, sanoi Mikko tuimasti ja\nsamalla päättävästi. -- Siksi me vangitsemme teidät ja lähetämme\nnimismies Nyströmin haltuun. Sanokaa heti, aiotteko vastustaa vai\nantaudutteko sovinnossa.\n\nEräs lappalaisista oli puolta päätään pitempi toisia. Tämän veret\nnäkyivät kiihtyvän. Hän kääntyi Venäjän herran puoleen ja\nvenäjänkielellä nähtävästi sanoi mistä oli kysymys.\n\nVenäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti\nkurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten\nkäskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat\nkirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset\nseurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja\nsivalsi isointa lappalaista korvalliseen. Mies lytkähti maahan kuin\nammuttu pyy. Mikko sipaisi toista ja kolmatta, joilla oli sama kohtalo,\nmutta silloin suomalaisten suusta kuului kirkaisevan hätäiset: \"Ampuu,\nHerra Jumala, ampuu.\" Silloin Mikko huomasi, että sylen päässä hänestä\noli häntä kohti tähdätty pyssy. Mikko hyppäsi täyden voimansa takaa\nsyrjään ja löi kädellään pyssyyn, joka samassa laukesi ilmaan, tempasi\npyssyn, rätsäytti sitä petäjään niin että kaikki muut osat putosivat\nmaahan, ainoastaan rauta jäi käsiin. Pyssyn rauta käsissään hän sitten\npyörähti, ja samassa oli jokainen lappalainen irti Mikosta ja puolet\nmaassa pökerryksissä.\n\nSilloin Venäjän herra sai maasta honkaisen halon. Halko korkealla\nilmassa hän ränkyen kuin ahdistettu karhu hyökkäsi Mikkoa vastaan\nlyödäkseen sillä halolla Mikkoa. Mikko hyökkäsi vastaan aikoen sillä\npyssyn piipulla lyödä käsille, mutta isku sattuikin halkoon käsien\nrajalle. Halko kuitenkin tärähti niin paljon, että se pyörien lensi\nkuin ammuttu nuoli käsistä. Mikko uudisti lyöntinsä, tahtoi saada\nlyödyksi Venäjän herraa kasille, mutta hujauttaessa sattui pyssynpiippu\nkoskettamaan hänen päänsä päällä olevaa petäjän oksaa, ja se hairautti\nniin paljon iskua, että lyönti sattui niskaan olkapään rajaan. Silloin\nVenäjän herra kamalasti älähtäen kaksin käsin tarttui niskaansa,\npyörähti pois ja lähti pakenemaan. Mutta jo ensimäisen askeleen päässä\nhän ryömähti otsa edellä pyörtyneenä maahan.\n\nKoko joukosta rupesi kuulumaan hätäisiä ääniä.\n\n-- Vieläkö vastustatte? ävähti nyt Mikko. Kaikkien suista kuului\nrukoileva sana: -- Emme vastusta, elkää meitä tappako!\n\nSiinä parhaan tuoksinan aikana oli yksi lappalainen päässyt livistämään\npakoon. Nyt se näkösen päässä lenkojalkaisena juosta vekelti\nhengentulleen edestä pakoon. Kun hän juostessaan suurien kenkäinsä\ntavattoman korkeista nokista tarttui risuun, tuprahti hän päälaelleen\nmaahan. Samassa hän kuitenkin kimposi pystyyn ja lähti juoksemaan,\nkunnes taas suistui pää edellä sammaleeseen.\n\nKun Mikko pelkäsi, että toisetkin seuraavat sen esimerkkiä, otti hän\nrevolverin käteensä ja ärjäisi: -- Jos askeleenkaan yritätte\npakenemaan, niin siinä silmänräpäyksessä olette läpi!\n\nNyt jäivät kaikki vapisten seisomaan ja niitten joka jäsen värisi kuin\nvirrassa. He rupesivat kohti kurkkuaan itkemään ja rukoilemaan, ettei\nlasten ja vaimojen tähden heitä vangittaisi. Mikko ei sitä kuullut,\nvaan sanoi käskevästi tovereilleen:\n\n-- Noitten säkeistä ottakaa nuoria, joilla sidotaan kädet selän taakse\nja puuhun kiinni.\n\nMikon toverit eivät tähän asti olleet kättä puuttaneet asiaan, mutta\nnyt sen verran selvisivät hölmistyksistään, että alkoivat kilpaa purkaa\nnuoria lappalaisten säkeistä, ja kun alkuun oli päästy, oli työ\nmiehistä mitä mieluisinta. Toiset purkivat nuoria ja toiset sitoivat\nkäsiä selän taakse ja vänäsivät puuhun selin kiinni. Kaikki kävi kuin\ntulen sammutuksessa, ja kohta olivatkin ne kymmenen kappaletta kukin\nomassa puussaan selkä puuta vasten seisomassa. Venäjän herra oli tällä\naikaa tointunut. Hän istui verta sylkien kaatuneen puun rungolla ja\nitki kuin pieni lapsi.\n\nLappalaisilla oli hienoista nuorista harvoille verkonsilmille kudotut\nsuuret säkit kantamuksia varten. Niistä purettiin vangitsemissiteet ja\nniistä täytyi vielä purkaa ja laittaa jukkoja kuljetusta varten. Toiset\nmiehet rupesivat nyt purkamaan säkkejä, toiset taas laittoivat lohia\nkiehumaan päivälliseksi. Suuret läjät sykkyräisiä nuoria olikin\nvalmiina, kun kaksi kattilallista lohta oli tuhalla kypsynyt.\n\nSyömään asettuivat nyt miehet ja iloitsivat kuin ainakin suuresta\nsaaliista eivätkä olleet kuulevinaan korvia särkevää, katkeamatonta\nitkun ulinaa. Herrakin itki turskien ja niskaansa pidellen voivotteli\nsydämensä pohjasta.\n\nMikolla ei syönti luistanut, palat pyrkivät vain pyörimään suussa. Hän\noli miettivän näköinen ja melkein puhumaton.\n\n-- Mustelma on kaulassanne tuolla niskan puolella ja laajajuurinen\najettuma näyttää syntyvän, sanoi Aaro.\n\n-- Saihan tuota joku takaapäin, nyrkilläänkö lienee iskenyt niskaani\nvai millä. Mustia verkon silmiä rupesi ilmestymään silmieni eteen ja\nluulin tuhon tulevan, kun lisäksi eräs sylineen jämeysi jalkaani ja\nrupesi kaatamaan. Se on tuo, jonka ohimosta veri tihkuu. Lienee tuo\nveitsen pää sattunut kourassa olemaan sen verran pitkällä, että särki\npääkuoren. Ja kun tuo herra tuupertui kumoon, rupesi minunkin\nselkäpiitäni kuuma virta karmimaan: taitaa tässä haudan kaivanta tulla\nensimäiseksi työksi. Mutta vanha henki siinä oli vielä sentään luita\nlämmittämässä.\n\nKun syömästä oli päästy, saivat Pentti ja Teppo määräyksen laittaa\neväitä niin paljon mukaansa, että pääsevät ensimaiseen kylään ja\nvoivat, joskin vain niukasti, ruokkia kuljetettavansa sinne asti.\nToiset rupesivat laittamaan nuorilla lappalaisia toisiinsa kiinni. Sen\nverran jätettiin väliä, että miehet sopivat hyvästi kävelemään ja\njälkimäinen edelliseltään näkemään jalkoihinsa. Kohta seisoikin yhdessä\njonossa kymmenen voivottelevaa ja sydämensä pohjasta rukoilevaa\nkarvaista ihmisolentoa, kädet selän taakse sidottuina toisissaan\nkiinni.\n\nMikko antoi nyt Pentille revolverinsa ja sanoi kovalla äänellä ja\nmääräävästi:\n\n-- Jos matkalla rupeavat vastustelemaan, niin käyttäkää omaa lakianne.\nTämä auttaa lopussa, jos ei vähemmästä ole apua.\n\nJoukosta kuului rukoilevia pyyntöjä: -- Älkää rakas herra toki määrätkö\nmeitä tapettaviksi, armahtakaa edes lastemme tähden.\n\n-- Ei teitä tapeta, vaan annetaan tietää mikä on pahantekijän palkka,\nsanoi Mikko jäykästi.\n\nJono lähti liikkeelle. Pentti raskas eväslaukku selässään noin\nsylenpituisesta jukosta talutti etumaista, ja kantaen vieläkin\nraskaampaa evästarakkaa lähti Teppo kävelemään jälkimäisen takana.\nKymmenen lenkojalkaista, suurikenkäistä, matalaa miestä neljäntuulen\nlakit päissään takaraivolle kallistettuina lähti hajalla säärin kahden\nison miehen välillä astua vemmeltämään. Matkue katosi heti kuusikon- ja\nmännikönsekaiselle rinteelle, mutta kauan kuului vankijonon valitus.\nHiljalleen loittoni sekin, vain metsän rinteistä saapui hienoa kaiun\nhyminää, joka vaimeni tyyneksi, auringon kultaamaksi illan rauhaksi.\n\nSaadakseen aikaan sovinnon meni Mikko Venäjän herran luo ja\nystävällisin kasvoin työnsi kätensä herran käteen, puristi sitä\nlämpimästi ja toisella kädellään taputti olkapäähän. Venäjän herra\nhyppäsi seisaalleen, rupesi iloisesti pölisemään ja tahtoi kaksin käsin\nMikon sulkea syliinsä ja suudella häntä, mutta Mikko esti sen, taputti\nvain toistamiseen olkapäähän ja hymyilyllään näytti, että hän ei ole\nvihassa. Nyt rupesi Venäjän herra viittilöimään käsillään ja\nosoittamaan liikkeillään, että Mikon pitäisi häntä lähteä viemään\nsinne, mihin lappalaiset viedään, mutta Mikko ilmaisi merkkikielellä,\nettä hänen oli lähdettävä rajalle. Venäjän herra otti eväskorinsa,\njossa oli vain leivän kannikka, näytti kannikkaa Mikolle, heitti sitten\nkoriin ja surullisen näköisin kasvoin kallellapäin näytti Mikolle\ntyhjiä käsiään ja taas viittilöi ja pölisi sinne päin, mihin\nlappalaisia vietiin.\n\nMikko nouti silloin eväistään kaksi leipää, ojensi ne Venäjän herralle\nja viittasi rajan suuntaan, kallisti sitten päänsä käteensä, ummisti\nsilmänsä ja nukkuvan hengityksellä ilmaisi, että tässä ollaan yötä.\nSitten päänsä oikaistuaan viittasi rajan suuntaan, jotta Venäjän herra\nymmärtäisi tässä oltavan yötä ja aamulla lähdettävän rajaa käymään.\n\nNyt rupesivatkin miehet tekemään yömajoja ja nuotioita. Olisi kyllä\nollut iltaa käydä raja hakemassa sille kohdalle, mutta Mikko tunsi\nkaulansa kipeäksi eikä tahtonut sitä enää vaivata. Haettuaan\ntaistelupaikalta sinne pudonneen hyvän linkkuveitsensä hän istuutui\nkaulaansa hieroskellen kaatuneen puun jäkäläiselle rungolle ja antoi\nmiesten laittaa yön tarpeita.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nKolmas päivä oli jo puolen korvilla, kun saapuivat evääntuojamiehet\nrajalle ja heidän mukanaan Risto Tervakka, hänkin ruokataakkaa kantaen.\nRiston oli Suomen herra toimittanut työmieheksi ja samalla tulkiksi\nVenäjän herralle, kun Risto pienenä poikasena Venäjällä kerjuulla\nollessaan oli oppinut venäjän aivan selväksi.\n\nKun Risto nyt sanoi Suomen herralta terveiset, pääsi Venäjän herran\nsuusta huutava ihastus. Kaksin käsin hän sulki Riston syliinsä ja\ntahtoi suudella, koko mies näytti olevan täynnä sydämellistä iloa.\n\nKun päivä ei ollut päivällisen kohdalla, niin lähtivät miehet\njoukollaan viemään rajaa eteenpäin, kunnes tulisi vastaan vesipaikka.\nMutta Venäjän herra pidätti Riston puhetoverinaan ja tahtoi saada\nhetimiten kerrotuksi kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun Suomen\nherra täältä lähti.\n\nPäivällistulella sai Risto kuulla asian oikean laidan ja hän ilmoitti\nsilloin Venäjän herralle, että tämä oli asettunut rosvoja puolustamaan\nja että Mikko oli nimismiehen palvelija ja saattoi hänen puolestaan\nvangita paitsi rosvot myös heidän auttajansa, jonka hän saattaisi\nvieläkin antaa Suomen viranomaisten käsiin, jos tahtoo.\n\nNyt Venäjän herran ruskeat silmät muuttuivat hätäisiksi, hän ymmärsi\nolevansa verkossa. Mikko oli hänelle hyvänä vain saadakseen hänet\nseuraamaan itseään, kunnes voi jättää hänet viranomaisten käsiin. Nyt\nhän antoi Riston kertoa Mikolle, että hänet oli petetty, lappalaiset\nolivat muka hänelle kertoneet, että porot olivat omia, suomalaisilta\nostettuja, ja sen vuoksi niillä oli korvissa suomalaisten merkit.\nSitten Venäjän herra kättä puristaen Riston avulla pyysi Mikolta\nanteeksi erehdystään, ja kun Mikko oli luvannut olla asiasta\nkantelematta, pyysi Venäjän herra saada kirjoittaa taskukirjaansa Mikon\nja Mikon vaimon nimen ja osoitteen, jolla saa postilähetyksen Mikolle\nlähetetyksi. Hän muka aikoi lähettää Mikolle ja Mikon vaimolle\nkallisarvoiset joululahjat, joihin antaa piirtää kumpaisenkin koko\nnimet. Mikko kiitti nyt kättä puristaen Venäjän herraa ja taputti\nolkapäähän.\n\nNeljäntenä päivänä saapui rajalle Pentti ja Teppo tuoden lämpimät\nterveiset nimismieheltä. Pentti kaivoi taskustaan rotisevan\nsatamarkkasen, ojensi sen Mikolle ja sanoi:\n\n-- Tämän lähetti teille nimismies vaivastanne palkkioksi, ja sitä\npahoili, kun ette sitä Venäjän herraa tuoneet samalla tänne. Olisi\nopetettu tuntemaan Suomen lakia.\n\nVenäjän herra tahtoi tietää mitä merkitsi satamarkkasen lähetys\nMikolle. Risto selitti nyt sen juurta jaksain Venäjän herralle. Sitä\nkuullessa herran silmät taas tulivat hätäisiksi ja ennestään ruskeat\nkorvalliset kävivät vieläkin ruskeammiksi. Hän puhui melkein hätäisesti\nmuutamia sanoja Riston kanssa. Sitten Risto kääntyi Mikon puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Herra pyytää kysymään, onko nimismies käskenyt vangita hänet ja\nvangitseeko Mikko hänet.\n\nMikko tarttui Venäjän herran käteen ja sitä lämpimästi puristaen sanoi\nkovalla äänellä:\n\n-- Minä kun olen luvannut olla kantelematta, niin minä en vangitse\nteitä, ja kun minä en teitä vangitse enkä vaadi vangitsemista, niin\nkukaan ei teitä Suomessa vangitse, ellette tee uutta rikosta.\n\nKun Risto tulkitsi Mikon sanat Venäjän herralle, niin herralta\nhyrskähti sydämen pohjasta kohoava ilon sysäys ja silmien nurkkiin\nilmestyi kirkkaat kyyneleet. Oikein kaksin käsin hän nyt taputti Mikkoa\nolkapäihin ja sanoi ystävällisesti jotain, minkä Risto suomensi: \"Sinä\njalomielinen herra, pidän teidät muistossani\". Sen jälkeen oli Venäjän\nherra aina hyvällä tuulella ja iloisena. Hän ei näyttänyt muistavankaan\nniskassaan kannettavaa nyrkinkokoista veripahkaa.\n\nKun kaikki miehet nyt olivat kotiutuneet rajalle, rupesivat he\nyhteisellä kiireellä jouduttamaan rajaa Kemijoen latvan jokihaaraan,\nollakseen siellä ennenkuin Suomen herra tulee sinne levähtelemään\nuutta, kaikkein vaikeinta taivalta varten, minkä tiedettiin olevan\nPaatsjoelle mennessä, ja onkimaan jokihaaran harreja, rautuja,\nnieriäisiä ja tammakoita. Yhdeksäntenä päivänä Suomen herran lähdöstä\nolivat jo miehet jokihaarassa. Aamusella ennen auringon nousua oli\ntaivas ruvennut hikeytymään, koko ilma hämärtyi kuin auringon pimetessä\nja kävi yhä raskaamman näköiseksi. Juuri kun miehet saapuivat\njokihaaraan, rupesi tuulemaan raskaasti, satamaan taivaan täydeltä ja\nukkonen siellä täällä laimeasti jyrähteli.\n\nVettä tuli taivaalta aivan kaatamalla. Tuuli kuljetti sitä harmaana\ntuiskuna metsän lomia myöten, eikä minkäänlainen metsä voinut suojata\ntältä vesiryöpyltä. Siitä huolimatta miehet kuitenkin laittoivat\nsankkaan aarniokuusikkoon vankan nuotion palamaan. Tuulen puolelle\ntehtiin syltä paksu seinä kuusia vasten pystytetyistä parin sylen\nkorkuisista kuusista. Nyt tämä seinä suojasi tuulen, ja rintimaisia\nkuusia myöten valui satanut vesi alas, joten majaan ei tullut yhtään\nvettä. Siihen kuusten sammaleiselle juurelle, missä ei muuta roskaa\nnäkynyt kuin kuusista karisseita suuria pörhistyneitä käpyjä,\nasettuivat miehet nuotion paisteessa kuivailemaan itseään. Siihen\nystävällisesti naurua hörhöttäen iloisin naamoin ja pölisten tuli\nVenäjän herrakin joukkoon. Hän oli iloissaan siitä, että jouduttiin\ntänne sateen ajaksi ja päästiin näin hyvään suojaan, jossa ollaan kuin\nNovgorodin parhaassa hotellissa.\n\nLappalaisten teurastamia parhaimpia lihoja oli otettu mukaan, ja vaikka\noltiin kalaveden rannalla, laittoivat miehet kolme kattilallista lihaa\ntulelle. Tätä lihavelliä Venäjän herrakin särpi ja ihastuksissaan\npölisi, ettei Novgorodin parhaassa hotellissakaan ollut saanut parempaa\nlientä.\n\nKoko yön satoi vettä. Sateen ja tuulen kohina milloin hurjemmin,\nmilloin hieman laimeammin kuohui metsässä. Mutta majan asukkaille ei\nsatanut pisaraakaan, ainoastaan kuusien juuret nutjahtelivat nukkujain\nalla ja nuotion liekki hulmahteli puolelle ja toiselle, juuri kuin\nolisi tahtonut kaiottaa sääsket pois kumpaiseltakin puolen. Aamusella,\nkun aurinko alkoi nousta, taukosi sade, pilvet ohenivat ja tuuli\nkuoleutui aivan tyyneksi. Suurena, ihanana kultapyöränä kohosi vuorien\ntakainen aurinko, jonka kellahtavan kultaista lämpöä nyt myrskyn ja\nsateen puhdistama luonto ahmien näkyi hengittävän keuhkoihinsa. Luonnon\nvalmistamaa juhlapöytää eivät nauttimatta sivuuttaneet joen harrit,\ntaimenet, raudut, nieriäiset eivätkä tammakotkaan, vaan kilpaa molskien\nja mäiskähdellen nokkivat joen pinnalla lehvottavia tai horisevia\nperhosia ja muita hyönteisiä. \"Noille nälkäisille täytyy tarjota\nterästä\", sanoi Väinö aamukahvinsa juotuaan, ja kohtapa olikin joka\nmies joen rannalla vapa kädessä viskelemässä ja vetämässä onkeaan. Yksi\nja toinen harrin känttyrä, raudun sirkka, nieriäisen palko, taimenen\nkämpäle ja tammakon penikka lensi rannan mättäikköiselle penkereelle.\nVenäjän herrakin oli saanut ongen; hänkin rannan mättäällä seista\nkamotti ja toisten esimerkin mukaan viskeli ja sinne tänne kuljetti\nonkeaan. Vetäessään silloin tällöin harrin tai tammakon penikan\nrannalle hän pölisi ihastuksissaan, juuri kuin lehmän olisi saanut.\n\nSe toimi oli kaikista niin mieluista, että unohtivat syöntinsäkin, eikä\nkukaan pitänyt mielessään, mitä kaloja ja montako oli saanut. Päivä oli\njo puolen rinnassa, kun Mikko näki, ettei siitä tästä hommasta toista\npäätä tule. Hän nousi korkealle mättäälle ja tukkilaisen tapaan kovalla\näänellä huusi: \"Kello s-o-o-i.\" Silloin miehet kokoilemaan kaloja,\nminkä käsissään saattoivat tuoda, ja laittamaan kalakeittoja tulelle.\nVenäjän herrallakin oli suuri kyhmyniskainen harrin känttyrä, taimen ja\ntammakko kourissa, kun hän nauraa hohottaen tuli jälempää muita\ntulille. Hän pyysi Ristoa keittämään hänelle erityisen kalakeiton. Pian\nVenäjän herra jo katkeamaton naurun hymy kasvoissaan hoiteli kattilan\nalla palavaa tulta tuntien povessaan kutsumusta keiton jouduttamiseen.\n\nMiehillä oli nyt kaloja valtainen koko. He eivät tienneet itsekään,\nmitä niillä tehdä. Entistä suolattua lohta oli enemmäksi kun yhdeksi\nviikoksi, ja Aaro tiesi, että matkalla Paatsjoelle tulee melkein joka\npäivä vastaan pieniä jokia, joista saa rautuja ja tammakon penikoita\nniin paljon kuin haluaa. Vain taimenien parhaat kohdat suolattiin\nmatkaan otettavaksi, muut kalat jäivät rannalle läjään odottamaan\nSuomen herran määräystä. Herran piti aikomuksensa mukaan viimeistään\ntänään tulla. Yksi ja toinen kävi joen rannalla kuuntelemassa, eikö\nalkaisi kuulua tulijain ääniä, mutta sieltä ei kuulunut mitään sinä\npäivänä eikä vielä huomennakaan. Vasta ylihuomenna puolenpäivän\nrinnassa alkoi joelta kuulua kolinaa ja puheen pälinää. Kohta joen\nmutkan takaa ilmestyi ruskea venhe ja kohta toinenkin, joita miehet\nsauvoimilla joen pohjasta työntelivät. Nauraen ja kovalla äänellä\npölisten Venäjän herra nyt etumaisena vökelti rantaan, missä Suomen\nherra olikivuoteeltaan konkoi pystyyn ja alkoi kömpiä rannalle.\n\n-- Tässä on matkan pää, ei juokse pituuttaankaan eteenpäin, sanottiin\nkun keula oli tärähtänyt rantaan. -- Mikko sai nyt Suomen herralta\nkuulla niiden lappalaisten kohtalosta, jotka tämä oli nähnyt\nnimismiehen kotona. Oikein oli sääli raukkoja, kun oikeitten ihmisten\nvaatetta ei ole rihmankiertämää päällä muuta kuin niissä neljäntuulen\nlakeissa vähäisiä viilekkeitä. Karvaiset poronnahkapukineet\nkesähelteelläkin ja mitten poimuissa kitisee syöpäläisiä niin paljon\nkuin sopii. Venäjän herrakin sai nyt kuulla, että lappalaisia oli\nlähdetty kuljettamaan Merikosken kaupungin linnaan, kunnes virkateitse\nsaadaan niitten papinkirjat ynnä muut asiaan kuuluvat tiedot, jolloin\nne sitten haetaan oikeuden tutkintoon.\n\nVenäjän herra alkoi taas peloissaan kertoa, miten hänet oli petetty, ja\npyysi päästä matkustamaan Suomen herran mukana täältä pois, kun hänelle\nei tullut miehiä.\n\nTuliaiskahvia odotellessaan Suomen herra kyseli, miten raja on mennyt\nvanhoihin merkkeihin tuntureissa ja missä se on menossa. Kun hän sai\nkuulla, että raja on hyvästi kohdannut merkkipaikat ja että se on hyvän\nmatkaa Korvapuolitunturista Huurupäätunturiin menossa, sanoi hän\npalaavansa takaisin venetietä ja sieltä aikojaan myöten matkustelevansa\nInarin kirkonkylään, josta toimittaa venheet Paatsjoelle. Niillä on\nkaikkien miesten tultava kirkonkylään kylpemään ja puhdistelemaan\nitseään, kun ei täällä jääkylmässä joen vedessä voi uidakaan.\nKuullessaan, että herra lähtee takaisin ihmisten ilmoihin ja lupaa\nviedä kirjeen postiin, Mikko kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja\ntaskukirjansa kannella kirjoitti kirjeen kotiin sillaikaa kun Timo\ntoimitti kahvia juotavaksi ja venhemiehet kalakeittojaan syötäväksi.\n\nSuomen herra oli tuliaiskekkeriksi varustanut matkaansa monenlaisia\nsokeri- ja vehnäleivoksia. Kun kahvi oli kaadettu kattilasta pannuun ja\npannusta kuppiin, alkoivat miehet juoda sitä herran käskystä\nvehnäleipäkimpaleitten ja monenlaisten kompiaisten kanssa. Ja vinhasti\nnyt miesten suut pulluilivatkin kahvia ryyppiessä. \"Yhdeksän ei yhtä\nodota\", huomautettiin Mikolle, kun tämä yhä viipyi kirjoittamassa,\nvaikka kaikki muut olivat jo saaneet juoduksi. Mutta Mikko ei heittänyt\nkirjettään kesken, vaan sanoi: \"Viipyneen eväät parahat.\" Saatuaan\nkirjeensä valmiiksi ja annettuaan sen herralle vietäväksi postiin pääsi\nMikko yksinään juomaan viimeksi ja sai loput leivoksista panna\nmatkaevääkseen.\n\nAaro sai arvioida, milloin olisi Paatsjoelle toimitettava venheet ja\nopas. Viimeistään neljän viikon päästä arveli hän oltavan siellä. Mutta\nopas saa venheineen olla jo puolen neljättä viikon päästä paikoilla.\nHän yksinään on joutilaampi odottamaan. Asettukoon hän noin kahdensadan\nsylen päähän Paatsjoen niskasta jokea alas. Sillä Olostunturista\nKallopäähän katsoen näyttää raja niiltä paikoin menevän poikki joen.\n\nSuomen herra kiirehti lähtöään joutuakseen huomenillalla Martinkylään\nyöksi. Miehet saivat nyt ottaa venheistä ruokatavaransa: kolme\nsadankilon säkkiä leipiä, kolme takkaa kuivia poronlihoja, kolmen kapan\npussin suoloja, kolme kymmenen kilon pyttyä voita, viiden kilon pussin\nkahvia, kaksi isoa toppaa sokeria ja Mikolle erittäin kymmenen kilon\npussi parhaita riisiryynejä.\n\nKun tavarat oli otettu venheestä, käski Suomen herra venhemiesten ottaa\ntoiset puolet hänen vuodeoljistaan ja laittaa toiseen venheeseen\nVenäjän herralle samanlaisen vuoteen kuin hänellä itsellään oli.\n\nOltiin lähtöä varten jo seisovillaan, kun Venäjän herra tarttui Mikkoa\nkäteen ja sitä lämpimästi puristaen ja ystävällisesti pölisten vakuutti\nlähettävänsä lupaamansa joululahjat ja oman ja vaimonsa valokuvan ja\nerittäin kellonvitjoissa kannettavan kalliin koristeen, johon on\npiirretty Mikon nimikirjaimet.\n\nMikko sen kuultuaan kumarsi kiitokseksi, mutta samalla sanoi:\n\n-- 'Lupa ei taloa hävitä', sanotaan. Nuo kauniit lupaukset ovat vain\nsitä, että niitten varjossa pääsee livistämään rauhassa omaan maahansa.\n\nKun Suomen herrakin oli hyvästellyt kaikki miehet ja toivottanut\nterveyttä näkemiin, lähtivät herrat ja venhemiehet rantaan, kaikki\nmiehet saattoivat lähtijöitä rantaan ja kun venheet olivat kääntyneet\nmatkalle, alkoi joka mies huiskuttaa mikä hattuaan, mikä nenäliinaansa,\nmihin vastaukseksi herratkin heiluttivat nenäliinojaan, kunnes venheet\nkiertyivät niemen taa. Silloin miehetkin lähtivät tulille valmistamaan\nrajalle lähtöä. Kohtapa nähtiinkin kolmetoista raskastaakkaista miestä,\nAaro etumaisena, lähtevän Huurupäätunturia kohti ja katoavan metsään.\n\nHuurupäätunturin juurelle pääsivät miehet vasta huomenna, matkalla\ntäytyi olla yötä. Mutta sillä tempulla, että mentiin suoraan Huurupään\njuurelle, lyheni eväänkantomatkaa enemmän kun kolme peninkulmaa. Nyt he\nsaattoivat tyhjinä miehinä hakea rajan sinne, kaikki miehet\nkirvesmiehinä.\n\nSiitä yöpaikasta lähtiessä miehet tekivät sopimuksen, ettei pidetä\npyhää eikä arkea, vaan lyödään rajaa hengentulleen edestä päivät\npäästänsä. Lyötäisiin yötkin, mutta Mikko ei voi antaa tietä, minkä\nvuoksi se aika nukutaan ja päivän valjetessa ollaan valjaissa.\n\nKävikin niin, että ennenkuin näkyi yhtään venhemiestä rajansuun\nseudulla, oltiin Paatsjoella onkimassa Paatsjoen lohia. Vasta kolmen\npäivän perästä tulivat venheitten tuojat. Miehistä olivat silloin\nmuutamat ihan hämmennyksissä viikonpäivistä. Venheitten tuojilta täytyi\nMikonkin kysyä, mikä viikonpäivä siellä Inarin kirkon kylässä on\ntänään. Mies naurahti ja sanoi:\n\n-- Siellä on tänään perjantai ja huomenna on lauantai, mutta mikä\nteillä täällä lienee?\n\n-- Me otamme sen Inarin ajanlaskun käytäntöön. Olkoon meilläkin tänään\nperjantai, sanoi Mikko.\n\n-- Perjantai? Päästäänkö huomenillaksi kirkonkylään? kuului\nmiesjoukosta ääni.\n\n-- Päästään, kun ollaan ahneina, sanoi venhemies. -- Nyt auttaa tuuli,\non ihan peräntakainen, kun vain pysyisi tuolla.\n\nMiehet olivat jo ennakolta laittaneet eväittensä tähteet, kirveet ja\nkattilat metsän sisään tehtyyn majaan. Laukuissa oli vain parin päivän\neväs. Nyt miehet eivät käskyä odottaneet. Kiireimmän kautta he\nkantoivat rannalta kuusen oksilla peitetystä läjästä kolmekymmentä\nsuurta lohta venheeseen ja peittivät kuusen lehvillä, sitten\ntoimittautuivat laukkuineen venheisiin ja niin työnnyttiin matkalle.\nParisataa syltä täytyi virtaista joen rantavettä mennä sauvomalla,\nmutta kun oli päästy joen niskaan, nostettiin purjeet. Silloin kaksi\nsuurta selkävenhettä lähti rinnakkain pakenemaan ensimäistä saaren\nsalmea kohti.\n\nKiihtyvä itätuuli pilvisen taivaan alla ikäänkuin lennätti venheitä\nsalmesta salmeen, mistä aukeni näkymään korkeita paljaspäitä\ntuntureita, jotka kuin taikavoimalla siirtyivät sivulle ja uusia aukeni\neteen. Matka näytti eksyksissä kulkemiselta, mutta perämiesten\nkasvoissa ei näkynyt vähintäkään arkuutta. Melan ponnesta pidellen\nhallitsivat he venheitä. Keltainen vaahto kohosi venheitten vierissä.\nMikko viimein kysyi perämieheltään: -- Onko tämä nyt sitä kuuluisaa\nkaksitoista peninkulmaa pitkää ja kahdeksan leveää Inaria?\n\n-- On, tämä on juuri sitä. Tämä on täynnä saaria, sanoi perämies\ntyynesti ja silmät rävähtämättä katsoi venheensä käyräkokkaisen nokan\nyli matkan suuntaa.\n\n-- Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin ollaan kirkonkylässä?\n\n-- Jos tätä menoa kestää ja tuuli pysyy tuolla eikä tyynny, niin\nhuomenaamuna ennen ihmisten ylösnousua ollaan kirkkorannassa.\n\n-- Silloinko on kaksitoista peninkulmaa kuljettu?\n\n-- Eikö tätä liene viisikintoista, vielä suden hännällä mitattua, sanoi\nperämies tyynesti.\n\nTaivas hämärtyi paksunevaan sileään pilveen ja tuuli kylmeni. Näytti\ntulevan illaksi oikein kylmä itäsade. Mutta vasta puolen yön aikaan\nrupesi hienosti tihuttelemaan vettä, joka hiljalleen muuttui\nraskaammaksi sateeksi. Viluaan ilmaisevat miehet kyyristyivät\nnuttuihinsa, missä venheen laita suojasi tuulelta, ja vaikka vilu\nyhtämittaa hienosti värisytti ruumista, niin somalta vain tuntui, kun\nvenhe aaltojen keinuttamana sihisten ja kohisten halkaisi vettä. Ja\nkuten perämies oli sanonut, oli aamulla tuskin aurinko vielä ylhäällä,\nkun edestä ilmestyi pappilan maalattu kartano ja harmaa, matala\nkirkontorni näkymään. Ne rupesivat juuri kuin rautatiejunan vauhdilla\ntulemaan vastaan. -- Kun tultiin rantaan ja noustiin venheistä, rupesi\njokainen mies värisemään vilusta niin että äänikin värisi. Alettiin\nkiirehtiä talojen suojiin. Perämies tiesi, että Suomen herra asuu\npappilassa. Siksi Mikko meni pappilaan päästäkseen siellä perheen\npirttiin sisälle. Mutta pappilan suuri jäniskoira puhalti portaan alta\nesiin ja nähdessään nuotion savusta mustuneen oudon miehen se nosti\nniin tavattoman haukunnan, että siitä melusta valveutui koko talon väki\nja samalla Suomen herrakin. Hän katsoi akkunasta ja näki Mikon koiran\nahdistamana kartanolla. Herra kun huomasi Mikon värisevän vilusta, niin\nhaki palvelijan käsiinsä, toimitti sen kahvinkeittoon niin kiireesti\nkuin mahdollista. Pian palvelija höyryävät kahvikupit tarjottimella\ntulla sipsutti huoneeseen, jolloin herra viittasi ensiksi tarjoamaan\nMikolle. Kun herra kahvia juodessa kuuli, että miehet olivat pyhänsä\narkensa työtä tekemällä voittaneet aikaa niin paljon, että enemmän kuin\nkaksi vuorokautta ennen venheitten tuloa oli jouduttu joelle, sanoi\nhän:\n\n-- Nyt saatte levähtää ainakin tulevaan keskiviikkoon ja kylpeä joka\npäivä. Sen näytte sietävänkin, kovin on kaulanne ja korvanne nokisen\nnäköiset.\n\n-- Sitä kun aina väliin täytyy sääskien ahdistamisen takia hipua\npikiöljyä, ja aurinko paahtaa siihen, niin täytyyhän sitä mustua, sanoi\nMikko hieman nureksien.\n\nMikko vei sitten herran rantaan katsomaan venheessä olevaa lohien\npaljoutta. Herra ihmetteli tavatonta saalista. -- Lohiako ne ovat\nkaikki? kysyi hän.\n\n-- Lohia ja niitä oikeita Valkeanmeren lohia. Niitä on kolmekymmentä\nkappaletta, ne saatte te käyttää mihin tahdotte. Me olemme syöneet\nlohia niin kylläksemme, että enemmän peloittaa kun haluttaa, sanoi\nMikko päättävästi.\n\n-- Mutta mitä sanovat toiset miehet?\n\n-- Eivät sano mitään, kyllä näille minä saan olla isäntä.\n\n-- Kun asia niin on, niin minä annan majatalooni, pappilaan, noista\npuolet ja loput kahtia nimismiehelle ja metsäherralle. Ja suuhan se\nolisi lukkarillakin, mutta pappilasta saakoon hän osansa.\n\nKylmässä sateessa vastarannassa eivät Mikko ja herra viipyneet kauan,\nvaan lähtivät taloon.\n\nKirkkoherrakin oli jo sillä välin noussut ja ensi töikseen kuultuaan\nodottamattomasta lahjasta lähti heti rantaan katsomaan lohiaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nMäkelässä oli heinänteko ollut nyt kaksi kokonaista viikkoa aivan\nseisauksissa, kun oli vain satamistaan satanut. Väliin oli yrittänyt\nilma kuivamaan, mutta samalla tupsahtunut uuteen pilveen ja lientynyt\nsateeseen. Alituinen sade ja töitten edistymättömyys tekivät Aunon\nmielen raskaaksi, mitä lisäsi katkeamaton, eroamaton kysymys, missä on\nMikko, ja Mikon viime kirjeen sanat: \"Et osaa minulle kirjoittaa.\"\nUsein herahti silmiin kyyneleet huomaamatta, juuri kuin omia teitään.\nNyt oli pyhä ja naapurin kirkkomiehet toivat postista kirjeen, jonka\nkuoressa näkyi Mikon käsiala.\n\nHenkeään pidättäen Auno avasi kirjeen ja alkoi ahmien lukea ja kun sai\nloppuun lukeneeksi, alkoi uudestaan. Mitä useammin hän luki, sitä\nenemmän yleni mieli, ja juuri kuin sen kirjeen tuomana yleni ilmakin.\nIlta-aurinko laskeutui kirkkaaseen poutaan, eikä huomenaamuna auringon\nnoustessa näkynyt pienintäkään pilveä. Auno joudutti nyt entistä\naikaisemmin aamukahvin, jota juomaan ei Juhaniakaan tarvinnut\nherätellä. Kenkäjalassa ja lähtöön valmiina tämä odotteli kahvin\njoutumista ja ilmaa katsellen tuumaili:\n\n-- Näyttää siltä kuin tänäpäivänä saisi niiton halunkin itsestään pois.\n\n-- Niinpä näyttää, sanoi Auno kopperehtaessaan kahvinjuontikompeita\npöydälle.\n\nPouta oli huomennakin, ja nyt pantiin pukaten pakaten lato täyteen\nJuhanin eilisiä niitoksia. Tyytyväisenä istui Auno mättäälle ja sanoi\ntovereilleen:\n\n-- Jospa olisi Luojalta se armo, että tämä viikko olisi poutaa, niin\nmeidän heinäntekomme menisi kuitiksi.\n\n-- Mistä meillä koko viikoksi olisi heinäntekoa? sanoi Juhani. -- Kun\ntuo ala tuolla lahdenperässä lienee aholaisten, niin eihän tässä ole\nkuin kaksi kokonaista alaa. Tämän alan tähteen pyyhiskelen tässä tänä\niltana, tuo menee huomenna, tuo viimeinen ylihuomenna ja silloin ollaan\nselvät tervaksista.\n\n-- Tuota perkkiöalaa et, kuule, pyyhkäisekään päivässä, sanoi Jertta,\n-- siinä on kantoja, kun se on isävainaan perkkaama.\n\n-- Isämeidän perkkaama. Enhän minä kantoja niitä, älä luulekaan. Minä\nniitän vain heiniä, kannot jätän sinun isämeidällesi, jatusti Juhani\nvirnistellen ja lähti niittämään.\n\nAuno istui vielä Jertan kanssa ja he katsoivat varsin tahallaan, kun\nJuhani rupesi niittämään ja niitti kuin kilvassa.\n\n-- Se kunniakseen koettaa, kun tietää ettei yhdessäkään talossa tällä\nviikolla lopu heinänteko, päästä ensiksi irti, vaikka on yksinään\nvarsinaisena niittäjänä, sanoi Jertta.\n\n-- Hm! Uskonpa, ettei Juhani paljaasta rahapalkasta olisi noin ahne ja\nkaikessa kotiinpäin. Tässäkin sadeviikolla paikkasi latojen kattoja\nihan itsestään. En älynnyt esittääkään. Luulenpa, että Juhani toivoo\nsinusta parempaa palkan lisäystä kuin rahaa.\n\n-- Minusta? Hui, hai! Jo on mies mieltä vailla, kun siinä toivossa\npuskenee.\n\n-- Niin, mutta luuletko Niemelän Erkistä saavasi paremman miehen?\nUneksit pääseväsi rikkaaseen taloon miniäksi, mutta muistahan\nsananlasku: \"Niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa\". Kaksi\nköyhää on paljon onnellisemmat kuin rikas ja köyhä yhdessä. Kyllä\nJumalalla on rikkautta, kun kahdella köyhällä on rakkautta.\n\n-- Heitä jo höpinäsi! Akkaiselle puhemiehelle pannaan halko häntään.\n\n-- Elähän sano! Minä olen kuitenkin yötä vanhempi ja askelta etempänä.\n\n-- Pianhan minä sen tavoitan ja joudun edellesi.\n\n-- Hyvä kun jäljessä pysyisit!\n\n-- Tokihan tuossa kiireessä. Yhdestä aisasta on reki perässäsi tänäkin\nkesänä, toisen aisan vetäjä kiipeilee Lapin tuntureilla revontulia\nhaistellen. Semmoinen se on sen kahden köyhän kohtalo, osa ja arpa.\nMutta köyhä kun pääsee rikkaan kainaloon, niin on kuin herran\nkukkarossa.\n\n-- Sinä puhut niinkuin sinulla ei olisi poskiluitakaan. Minullako olisi\nreki yhdestä aisasta perässä. Etkö tiedä, että meillä on kumpaistakin\naisaa vetämässä mieheni lähettämät satamarkkaset. Minä vain työnnän\nrekeä sitä mukaa kuin jaksan, ja maa on kasvamassa leipää vetäjälle ja\ntyöntäjille. Mutta sinulle ei Niemelän pellot kasva muuta kuin kuivan,\nkaunaisen, kyynelillä kasteltavan kannikan.\n\n-- Tiedätkö varmaan vai sanotko summassa? sanoi Jertta ja lähti\nharavoimaan Juhanin niitoksia.\n\nPerjantaina ei Auno tullut niitylle, vaikka Juhani ja Jertta olivat\nmanailleetkin, että saataisiin haravat ja viikatteet tuoda iltasella\nkotiin. Auno leipoi tänään kotona rieskaa ja vehnästä ja keitti illaksi\noikein juhannusjuustoa. Nyt Auno näki jo ennen tavallista\nkotiintuloaikaa Juhanin ja Jertan viikatteet, hangot ja haravat\nolallaan hiljalleen astuskellen kohoilevan alangolta kotiin.\n\nSilloin hän toimitti pirtin pöydälle kuuman teekannun, kahvikupit,\nsokeriastian kukkurillaan sokeripaloja ja vakaisen koon isoiksi\npaloiksi leikeltyjä pehmeitä vehnäpaloja. Pantuaan tikaportaaseen\nviikatteensa ja haravansa Juhani ja Jertta tulivat pirttiin.\n\n-- Menehän sinä Juhani pöydän taa, Jertta olkoon ylimmäisenä\njuomanlaskijana, ja pitäkää siinä juhlaa oikein jalkatenästä sen\nmuistoksi, että meillä on heinänteko lopussa, eikä kenelläkään muulla.\n\nAuno lähti itse lypsylle ja sieltä palattuaan näki, että Jertta ja\nJuhani olivat lopettaneet teen juonnin. Hän siirsi nyt teekojeet\nlatvapäähän pöytää ja toiseen päähän kantoi kaksi kukkurikuppia\nruskeakokkaista juustoa, kaksi viilihulikkaa, neljä rieskaa ja kaksi\nkukkurilautasta hohtavaa kesävoita ja kehoitti niittymiehiä käymään\npöytään, istuen siihen itsekin.\n\nJuhani istui entiselle paikalleen ja sanoi:\n\n-- Sietäisipä nyt olla kolme mahaa, mutta ei ole kuin yksi ja sekin\nenemmällä puoliaan entistä panosta. En totta tosiaan tässä elämässäni\nole saanut tuommoisen heinänteon loppiaispöydän alle jalkojani ojentaa.\n\n-- Niinkö on mennyt?\n\n-- Niin on mennyt. Ei ne tuolla isoissa taloissa pidä päivää kummempana\nheinänteon paremmin kuin leikkuun loppiaispäivääkään. Juurikkalahdessa\nkuulutaan juhlittavan kumpaakin -- lieneekö taian vuoksi vai muuten,\nmutta siinä talossa en ole ollut.\n\n-- Onhan tuo toki niin tärkeän työn kuin heinänteon ja leikkuunkin\nloppuminen kunnialla siksi mieltä ylentävä seikka, että mielellään tuon\nerikoisemmalla ruokaverolla tahtoo merkitä elämänsä muistikirjaan.\nTuntuu siltä kuin se tekisi uuden lehden mieluisemman näköiseksi, olipa\nsiinä vaikka miten paljon vaivoja.\n\n-- Niin on, mukautti Juhani. -- Somasti se vaikuttaa olentoon, kun\njoskus aina saa jokapäiväisyydestä eroavan ruokaveronkin, vaikka se on\nvain ruokavero. -- Minulla on niin paha elämän laatu, että\nyksitoikkoinen muutteeton elämä tummentaa ja tylsentää ajatuksenkin, on\nkuin aurinkokaan ei paistaisi täydeltä terää.\n\n-- Kenelläpä tuo ei niin liene. Niin minullakin on ja näyttääpä\nmuutteeton elämä painavan rahtikoninkin mielen alas.\n\nJertta ei ollut keskusteluun ottanut ollenkaan osaa. Hän pääsi\nensimäiseksi syömästä ja sanoi:\n\n-- Kunpa olisi soittaja, niin tanssiksi pantaisiin ja paikalla. Siinä\nolisi vaihtelua ja valoa elämän pimeään yöhön.\n\n-- Sehän se sinun valosi on, poloinen henki, sanoi Auno hieman\nhuokaisten, oikaisi selkänsä seinää vasten ja maahan luoduin silmin\nnäkyi miettivän. Juhanikin nousi pöydästä ja äänettömänä alkoi riisua\nkenkiään nähtävästi laittautuakseen nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhani jäi vielä leikkuuajaksikin Mäkelään, ja Auno käski häntä\nryhtymään joutuneimpia kohtia ohrasta leikkaamaan, siinäpähän toisetkin\nkohdat joutuvat. Näin Mäkelässä leikattiin kokonainen viikko, kun\ntoisissa taloissa tehtiin heinää, tehtiinpä muutamissa taloissa\nkaksikin viikkoa jälemmäksi heinää, joten silloin Mäkelässä oli kaikki\nelot kuhilaalla ja osa jo kykäissä. Kun nyt oli kuumat poutailmat, niin\nkyläläisten touot muutamissa päivissä joutuivat kariseviksi. Sen vuoksi\nkyläläiset rupesivat pitämään leikkuutalkoita. Talkoot pidettiin siinä\ntalossa ensiksi, jonka touot parhaiten olivat joutuneet. Huomenna oli\nsamanlaiset talkoot toisessa talossa, kunnes koko kylän joka talon\nvuoro oli tullut. Jokaisessa talkoopaikassa oli iltasella\ntanssikekkerit, Mustilais-Janne, kuuluisa viulunsoittaja soittajana.\nJertasta ja Juhanista oli tavattoman mieluista niissä talkoissa\nkulkeminen, eikä Jerttaa pitänyt pitäväkään niihin menemästä. Ja kun\nMikko oli keväällä kirjoittanut tulevansa puimaan riihet, ei Auno\ntahtonut kieltää Juhaniakaan taikoihin menemästä: eihän riihienkään\npuinnista olisi tullut tolkkua Juhanilta yksinään, kun Jertta oli\npoissa. Auno itse kotona vain kokoili eloja kykäisiin ja aumoihin\nsikäli kuin kuhilaat kuivuivat. Kun Jertta oli kaunis ja norja ja koko\nseudun paras tanssija, -- päivällä hän sitäpaitsi leikkuupellolla\nkykeni näyttämään etevintä sirpinkäyttöä -- niin hän sai jokaisessa\ntanssikekkerissä uusia kosijoita, ja juorumuijat alkoivat kertoa ikäviä\njuttuja. Auno huomautti niistä Jertalle, mutta Jertta vastasi ylpeästi:\n\n-- Kyllä kuiva rikka pian hännästä putoaa.\n\nTalkoot loppuivat. Jertta ja Juhani rupesivat puimaan riihiä.\n\nKun Mustilais-Janne yhäkin viipyi kylällä, niin nuoret melkein joka\nillaksi panivat toimeen tanssit, joihin Jertta ja Juhani iltaisensa\nsyötyään lähtivät. Usein he palasivat vasta aamupuoleen yötä.\nTanssipaikasta erotessa tahtoivat Jertan kosijat monesti pakottaa\nJerttaa jäämään sinne yöksi. Tappelun tapaisella meiningillä sai Juhani\nJertan niitten käsistä pois, joten Jertan ja Juhanin välit pakosta\nmuodostuivat semmoisiksi, että Jertta ei milloinkaan lähtenyt tanssiin,\njollei Juhani lähtenyt. Kerran Juhani ei lähtenyt, aamulla varhain kun\noli oltava riihellä. Mutta huomenaamuna Jertta nousikin aikaisin\nherättämään Juhania lähtemään riihelle, jotta he saisivat aikanaan\nriihen puhtaaksi, toisen sisään ja elot puhdistetuksi niin varhain,\nettä ehtisivät päivännäköä kylpemään ja iltaisen syötyään lähtemään.\nKaikki näkyi käyvän Jertalla ja Juhanilla yksituumaisesti. Aunosta\nnäytti, että Juhani ja Jertta vähitellen likenevät toisiaan, kuten Auno\noli toivonutkin. Näkipä Auno Juhanin joskus Jertan vuoteen liepeelläkin\nleikkiään laskien venyskelevän, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään,\nkun toivoi vain näiden perinpohjaista likenemistä.\n\nAuno oli saanut Mikolta Inarissa kirjoitetun kirjeen, josta näki, että\nMikko joutuu vasta lokakuun loppupuolella kotiin. Hän rupesi\nahnehtimaan perunannostoa samalla kuin riihiäkin puitiin, joten ennen\nsyyskuun loppua oli riihet puitu ja perunat ja nauriit kuopassa. Nyt\nAuno laski Juhanin pois talonsa toimista ja he elää kyhnerehtivät\nJertan ja Matin kanssa kolmen ilman mitään lisäväkeä. Jertankin täytyi\npysyä tanssista poissa, mutta hänen mielensä painui ikäväksi. Niemelän\nErkin uusien ja vanhojen kirjeiden lueskeleminen oli ainoa huvi. Mutta\nvaikka Jertta pysyikin poissa tanssista, eivät ilkeät juorut silti\nloppuneet. Päinvastoin oli kolme miestä, Komulan Taavetti, Tuokkilan\nEetu ja Kinnulan Matakka, jotka olivat saaneet tuntea Juhanin nyrkin\nvoimaa, sepittänyt juorun, että he ovat maanneet Jertan kanssa, joka on\nollut valmis mihin tahansa. Tämä juoru kulki ämmäin avulla Niemelän\nErkinkin tietoon ja koko Niemelän talonväellä nosti karvat pystyyn. Nyt\nErkki oli kirjoittanut Jertalle ankaran erokirjeen, jossa muunmuassa\noli sanottu: \"Sinä inhoittavista innoittavin olento et saa lähestyä\nminua kolmea syltä likemmäksi. Ja parempi olisi, kun pysyisit niin\nkaukana, etten ikänä näkisi niitä sinun roistojen tahraamia kasvojasi.\"\n\nNyt oli eräs lokakuun päivä. Taivas oli pilvessä, vinha itätuuli juhisi\nnurkissa kylmää lumi- tai räntäsadetta ennustavana ja kohisi kuusessa,\nkun eräs muija pistäytyi pirttiin ja niiltä seisoviltaan pisti Jertan\nkäteen kirjeen ja kaikista pyytämisistä huolimatta työntyi ulos kiirein\naskelin. Jertta repi pahaa aavistaen kirjeen auki ja ensimäistä riviä\nlukiessa rupesivat korvalliset ja hiusmarto käymään kuuman näköisiksi,\nja koko ruumis värisi ennenkuin kirje oli loppuun luettu. Kun Jertta\noli saanut kirjeen loppuun luetuksi, tunsi hän olevansa kuin tulisilla\nhiilillä. Hammasta purren hän koetti jäykistää itseään ja väliin aina\nkirjettä lukien kävellä lattialla. Viimein hän kuitenkin repäisi\nkirjeen pieniksi paloiksi ja viskasi lattialle, jolloin puhkesi\nvoittamaton itku. Jertta paiskautui karsinapenkille vatsalleen. Siinä\nhän itki kiemuroiden ja ruumistaan tuskaisesti heitellen. Lattialla\nkipelehtävä Mattikin oudostui tätä ja juoksi sivupenkillä istuvan\näitinsä syliin ja siinä pyörein silmin, sormi suussaan, katseli Jerttaa\nja väliin vilkaisi äitinsä silmiin.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Mikko parrakkaana, punaposkisena ja ilon hymystä\nloistavin kasvoin työntyi sisään. Mutta ennenkuin Mikko kerkisi virkkaa\nmitään, hyppäsi Jertta ylös ja kasvojaan näyttämättä kiirehti ulos ja\njuoksi navettaan.\n\nMikko katsahti hämmästyneenä jälkeen, mutta se hämmästys hälveni heti,\nkun Auno iloisesti alkoi:\n\n-- Ja sinä tulit kuin varis puheillesi. Ja niin terveen näköisenä ja\nlihoneena kuin mikähän patruuna.\n\n-- Etkö sinä ole nähnyt kirjeistäni, että saattaa sillä hoidolla terve\nihminen lihoakin? sanoi Mikko päällysvaatteita riisuessaan.\n\nSaatuaan naulaan päällysvaatteensa lähti Mikko ojennetuin käsin\ntulemaan Aunon luokse ottaakseen Matin syliinsä ja sanoi:\n\n-- Lihonutpa tuo on Mattikin, ja ethän tuota ole karvakato sinäkään.\n\nMatti kääriytyi kuitenkin syliksi äitiinsä ja hätäisin silmin rupesi\nnyhkimään itkua. -- Sehän on isä, jota me yhdessä olemme niin usein\nmuistelleet ja ikävöineet, sanoi Auno Matille. -- Nythän se tuli. Tuon\nparran tähdenkö sinä et tunne. Menehän nyt isälle tahi tuonne lattialle\njuoksentelemaan. Matti jo saattaa juoksennellakin, niin että minä\npääsen kahvin keittoon.\n\nSen kuultuaan rupesi Matti hymyilemään ja ojensi kätensä Mikkoa kohti.\n\nMikko ottikin Matin äidiltä ja istuttuaan penkille istutti Matin\npolvelleen, jossa Matti pyörein silmin rupesi silittelemään Mikon\ntummanruskeata partaa ja hoki: \"Palta, palta, palta\". Mikko kysyi\npartaa yhä silittelevältä Matilta: \"Onko sinulla ollut minua ikävä?\"\n\"On\", sanoi Matti tuskin kuuluvasti. \"Onkos äidillä ollut ikävä?\" \"On\",\nsanoi taas Matti tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä Mikon rintaa\nvasten. Samassa Auno toi kahvipannun pöydälle.\n\nNyt asetuttiin pöydän taa oikein istualtaan juomaan kahvia.\n\n-- Mitä se Jertan menettely merkitsi, kun se niin kummasti käyttäytyi?\nOnko hän kipeä vai mikä hänellä on? kysyi nyt Mikko.\n\n-- Sillä on sydänala ronkasta kipeä, kuten sanotaan, vastasi Auno. --\nSe oli Niemelän Erkin kanssa kihloissa, mutta nyt sai Erkiltä\nerokirjeen. Sen sirpaleet ovat tuossa lattialla. Se siihen näkyi\nkoskevan vähän liiaksi.\n\n-- Hm. Siitä taudista nuori, hänen näköisensä ihminen kyllä selviää.\nViisussa lauletaan: \"Entinen on hyljännyt, vaan otan uuden kullan\".\n\n-- Ei taida se lääke tepsiä. Meillä oli tässä kolme kuukautta\nnuorimies, joka näkönsä ja kaiken puolesta on enemmän kuin Erkin\narvoinen, mutta ei niin rikas. Se nähtävästi piti koko ajan mieltä\npäästäkseen lähestymään Jertan sydäntä ja teki siinä toivossa työtä\nkuin hurja: kaikki niityt niitti yksinään ja heinänteko meiltä loppui\npaljon ennen muita. Leikkuut oli leikattu, riihet puitu, perunat ja\nnauriit nostettu ennen muita. Minä koetin olla sille puhemiehenä, mutta\nJertta ei kärsinyt kuulla koko puhetta. Sen näki siitäkin, että sillä\noli aina Erkin uudet ja vanhat kirjeet taskussa. Niitä se luki tuon\ntuostaan. Sai se kirjeitä muiltakin, mutta ne se poltti paikalla\nluettuaan. Kyllä se on todella kiintynyt Erkkiin.\n\n-- No, mistä syystä se sitten ero tuli?\n\n-- Sitä ihminen kun on nuori, niin sitä on huima ja hupsu.\nLeikkuuaikana kylällä joka talossa pitivät leikkuutalkoita, joissa\niltasella oli tanssit. Jertta ei tietysti pysynyt sieltä poissa.\nSemmoisissa tilaisuuksissahan ne kauniit ja norjat tytöt, jotka vielä\npäivällä leikkuurintamalla kykenevät ensimäistä numeroa näyttämään,\nluonnollisesti saavat uusia kosijoita, ja rupesikin kosimakirjeitä\ntulemaan ihan tulvana, mutta kaikki saivat rukkaset. Niin siitä vihasta\nkolme roistoa sepitti juorun, että he siellä tanssitilaisuuksissa ovat\nJertan kanssa harjoittaneet aivan törkeintä salavuoteutta ja varta\nvasten laittoivat juoruämmät toista toisensa perään viemään sitä tietoa\nNiemelään. Sen arvaa, että matkalla se asia ei ole pienennyt. Muuan\nmuijankynttyrä, joka lieneekin paras, Kerilän Inka, oli saanut sen\nkirjeen tuodakseen. Jo kasvoista näki, kun Inka astui pirttiin, että ei\nole hyvä jalassa. Ja vaikka olisin köyteen pannut, niin ei taipunut\nviipymään talossa, pisti vain kirjeen Jertalle ja meni ettei häntä\nperää tavoittanut.\n\nMikon kasvot kävivät totisiksi. -- Ei luulisi, jos häntä laissa lienee\noikeutta, niitten roistojen päitä silitettävän, jos tyttö on syytön.\n\n-- Sen minä kyllä uskon, että se on viaton, sanoi Auno varmasti ja\nlähti navettaan käskemään Jerttaa tuliaiskahville. Mutta Jertta ei\ntullut, oli vain painaunut navetan loukkoon heinäläjään kutjottamaan.\n\nAunon tultua pöydän luokse Mikko otti lompakon povestaan, purki siitä\npöydälle vihkon, jossa oli sekaisin isompia ja pienempiä rahoja, ja\nsanoi:\n\n-- Pitääpä katsoa, mitä täällä on tähteenä. Tuhat markkaa jätin\ntullessani Lättenperille kauppasummasta.\n\nSitten Mikko luki rahat ja sanoi: -- Kahdeksansataa kahdeksankymmentä\nviisi, ja täällä kukkarossa on siksi, että yhdeksäs sata täyttyy ja\nvähän jääpikin. Ja tänne olen lähettänyt yhdeksän sataa.\n\n-- Lähes kolme tuhatta vajaassa vuodessa, huudahti Auno. -- Niin\nsanotaankin, että joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää. On sitä\nmeillä kumpaisellakin ollut huolta ja puuhaa, mutta ei ole kuumille\nkiville mennyt.\n\nAuno vuorostaan ylpeili sillä, että hänellä oli viisi Mikon lähettämää\nsatamarkkasta jäljellä. -- Leipämme, kahvimme ja kaiken, mitä olemme\ntarvinneet, olen ottanut kapaloistani, olen hoitanut lehmiä hyvin ja\nkirnunnut voita enemmän kuin monessa talossa kymmenestä lehmästä,\nlisäsi hän.\n\n-- Nyt minä en lähde ensi talvena mihinkään, sanoi Mikko niitä Aunon\ntuomia rahoja sovitellessaan lompakkoonsa. -- Rupean laittamaan maata\nkuntoon. Ensi talven vedätän muraa pellot täyteen. Nyt ensi työkseni,\njos sulaa olisi, täytyy ruveta kyntämään sänget.\n\n-- Mutta missä se on ruuna? keskeytti Auno.\n\n-- No, vastako sinä sitä muistat? Se on tallissa.\n\n-- Vasta. Tässä on todellakin ollut niin monta mielessä, että en\nmuistanut sellaista olentoa kuin ruunaa olevankaan.\n\n-- Tallissa on ruuna, sillä oli paras kesä ikänään. Lieneekö viikon\npäivät ollut siinä talossa kevättöitä, jotka toimitettiin ruunalla,\nsitten sai kesän koloilla heinäisessä haassa, aivan kuin niityssä.\nHetteestä puhkeava puro juoksee halki haan. Kun sitten yöt alkoivat\njatkua ja ilmat kylmetä, olivat yöksi ottaneet talliin ja päiväksi aina\npäästäneet köllehtimään hakaan. Se on nyt uudella karvalla, karva lyhyt\nkuin hiiressä ja ojassa on lautanen. Kun nyt syksystä lähtien ruvetaan\nsen paloja vähän parantelemaan, niin kyllä sillä asia sujuu. Humu\nkuuluu eikä köyhyyttä, kun me ruunan kanssa lähdemme.\n\n-- Vai kotona se on ruuna... No nythän me todellakaan emme ole muuta\nvailla kuin Jumalan siunausta. Meillä on aitassa enemmän kuin vuoden\nleipä ja siemen. Meillä on kauniit hinkalot venäjänkarjalaisen sanaan\n\"helmenkarvallisie eloja\". Ohra ei kasvanut kovin pitkäksi, mutta kun\nsiihen kauttaaltaan ripisteltiin karjan lantaa, niin terä tuli hyvä,\njok'ikinen pää tuli kauniisti veriinsä. Ne sitten parhaassa lemmessään\nollessa leikattiin ja korjattiin kykäisiin -- ei vesipisaraa\nkuhilaittenkaan päälle satanut. Niistä kun tekee rieskan, niin sitä ei\nusko, että se on ohrista. Rukiita ei tullut kuin neljä riihtä, mutta\nlähtö oli hyvä. Yli kolmen hehdon lähti aina riihestä, ja ne ovat\nsuuria ja kauniita. Niitä ei ole vielä maisteltu, mutta ei sitten enää\nelojen kauneudesta ole etua, jos ei niistä tule hyvä leipä.\n\n-- Ei se näkö tavoittaan mene.\n\n-- On niitä ollut Mäkelän aitassa ennenkin kauniita eloja, mutta on\nsiellä nytkin.\n\n-- Kyllä todellakin on eloja, on mistä antaa ruunallekin ja muillekin\nelukoille, sanoi Mikko tyytyväisesti ja lähti lompakkoaan viemään\nkamariin arkkuun. Ja Auno poistui navettaan katsomaan, tointuisiko\nsieltä Jertta tulemaan pois. Jertta ei kuitenkaan tullut navetasta\nihmisten ilmoille ennenkuin huomenna silmät punaisina ja turvoksissa.\nIltasella hän taas meni navettaan yöksi eikä tehnyt pirttiin vuodettaan\ntullakseen siihen yölläkään.\n\nAunokin oli alakuloinen koko huomisen päivän ja iltaista syödessä alkoi\nnureksien puhua:\n\n-- Kyllä tuo Jertta menettää järkensä, ei tuota leikkiä kauan kestä.\nKuuluisi haastavan käräjiin ne roistot, kun saisi asiamiehen. Tulevalla\nviikolla kuuluvat alkavan käräjät.\n\n-- Eiköhän lautamies ajaisi hänen asiataan? arveli Mikko.\n\n-- Lautamies, joka on Kerilän Ingan veli! Ei ole ollenkaan\najateltavissa, että se ajaisi. Kun ei kukaan usko, että Jertta on\nviaton, niin ei sen asiaa rupea kukaan ajamaan. Kukaan ei häntä\npuolusta, jos et sinä asetu puolustamaan.\n\n-- Minä käräjiin!... Minä en lähde käräjiin. Minä tahdon siinä\nsuhteessa olla isäni lainen. Se aina ylpeili, että tässä on mies, joka\nei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut ja täksi on elänyt.\n\n-- Mutta eihän siellä pilaannu. Ihmisiä ja vieläpä ihmisten oikeuksia\nvartenhan sekin laitos on laitettu. Sanotaanhan pyhässä kirjassa, että\nse on pahoille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi.\n\nTähän ei Mikko virkkanut mitään, jäi vain ajattelemaan, kun näki Aunon\nmielen menevän alakuloiseksi. Kauan vielä vuoteellaankin Mikko ajatteli\ntätä kysymystä, eteen asettui kaksi vastakkaista puolta: vastahakoisuus\nlähteä käräjiin ja tieto, että Jertan kohtalo ei lähtemättä selviä\neivätkä miehet saa palkkaansa. Mikko joutui nyt taistelemaan sisäistä\ntaistelua.\n\nAamulla ei Jerttaa ylösnousun aikana näkynyt asuinkartanon puolella ja\nAuno oli päähuivinsa laskenut silmilleen, minkä Mikko arvasi\nmerkitsevän sitä, että Aunokin oli itkenyt tai itki, vaikka puheessaan\nsalasi surunsa. Mikko teki ratkaisun ja sanoi aamukahvia juodessa:\n\n-- Jos Jertta hankkii tohtorin todistuksen viattomuudestaan, niin minä\notan huolekseni hänen asiansa esittämisen oikeudelle.\n\nSen kuultuaan Auno meni navettaan kertomaan tästä Jertalle, joka\nhuvikseen kampaili ja puhutteli lehmiä. Jertta löi käsiään yhteen ja\nhuudahti:\n\n-- Kiitos Jumalan. Lähden tulisen paikalla kaupunkiin. -- Samassa hän\nsyöksähti ulos, pesi kaivolla kasvonsa ja kohta nähtiin Jertan\npyhäpukuisena puoleksi juosten mennä hurottavan valtatielle päin.\n\nHuomenna Jertta palasi kaupungista ruotsinkielinen tohtorin todistus\nmukanaan. Todistuksen sisällöstä ei saatu selvää, eikä Jerttakaan\ntiennyt sanoa, mitä todistukseen oli kirjoitettu, hän tiesi vain\nitsensä viattomaksi ja uskoi, että tottapa se todistuskin on sitä\nmukaa. Mutta Mikko ei Jertan vakuutusta uskonut, vaan Auno sai\npappilasta -- tai mistä saisi -- hakea ruotsalais-suomalaisen\nsanakirjan, jonka avulla otetaan selvä sen sisällöstä. Auno lähti sitä\nhakemaan ja sai kirjan jo puolimatkasta pappilaan yhteiskoulua käyvältä\nsiltavoudin pojalta. Sen avulla saatiinkin selville, että todistus oli\nniinkuin ollakin piti.\n\nNyt Mikko määräsi toimitettavaksi haasteet kunnianloukkauksesta niille\nmiehille ja haastatti todistajiksi kaksi niitä juoruämmiä, jotka olivat\nsuurinta suuta pitäneet ja joille tiedettiin miesten puhuneen\nteoistaan.\n\n-- Mutta siihen ei ole sen parempia kuin Kinnulan Inka ja Peltolan\nHetta, sanoi Auno ihastuksissaan. -- Peltolassahan nyt kuuluu juuri\nolevan se paha paikka, jossa nekin miehet kortteerautuvat, kun tästä\ntalosta on loppunut sellaisten kestipaikka.\n\nAuno kävi nyt toimittamassa haasteet, ja kohta Aunon kotiin tultua\ntulla hökelti Peltolan Hetta Mäkelään, suuri suu seitsemällä sopella.\nTuskin hän oli ehtinyt istua ovensuupenkille, kun jo alkoi kovalla\näänellä hoveltaa:\n\n-- Minähän sitä sain siihen Jertan kauniiseen juttuun haasteen\ntodistajaksi, mutta minä en tiedä mitään, en enempi kuin vastasyntynyt,\nen tiedä mitään, tyhjään minua kuljetetaan. Ja eikä nuo miehetkään\nsanoneet hätäilevänsä, siinä nuo meillä nekin haastettiin. Nauroi\nlautamieskin sillä jutulla, vaan käydähän sitä käsketyn pitää, minkä\nlautamiehenkin. Sen minä sanon, että minä en tiedä en kerrassa mitään.\n\n-- Mitä te sitten hätäilette, kun te ette tiedä mitään? sanoi Auno\nhieman naurahtaen.\n\n-- En hätäilekään, mutta sen minä sanon, että minä en tiedä mitään, ja\nsen sanon, että kyllä jaksavat nekin käräjiin vaatijat voittonsa\nkorjata.\n\n-- Tiedättepähän, vaikka ette sano tietävänne, sanoi Auno hieman\nivallisesti nauraen.\n\nHetan ennestään mustanpunakat kasvot kävivät Aunon sanasta vieläkin\nmustemmiksi, ruskeat silmät liikkuivat tulisesti, ja hän sävähti:\n\n-- Sen minä sanon, että oikean ihmisen ei tarvitse käräjistä kunniataan\nhaparoida eikä sieltä koko korkene. Silloin on jo kunnia vähänä, kun\nsen viimeisiä rippeitä pitää käräjistä keräillä.\n\nSen sanottuaan Hetta puoleksi lentämällä leimahti ulos, ja pitkässä\nkaulassa oleva pää kahden puolen toihuillen mennä hutmelti Keskitaloon\nvievää tietä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nKäräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan\ntuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen\nmyötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu\nollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin\npuheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna\nkeinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista\npartaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi\nkiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.\n\n-- Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään\nkumartaen. -- Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin\njuttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä\nsalavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama,\njos saan kunnian teille näyttää.\n\n-- Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja\ntuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät\nihastuksesta.\n\n-- Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei\nminun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.\n\n-- Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut,\nkirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan\nsen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja\nlyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.\n\nMikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä\nkirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen\nluo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:\n\n-- Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.\n\nKaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi:\n\"Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä\nvielä harjaisiakin juoda\".\n\n-- Älkäähän nuolaisko ennenkuin tipahtaa, sanoi Mikko jyrkästi ja\nkysyi: -- Tuliko se nyt se asia kirjoitetuksi esiin?\n\n-- Tuli ja lujaan tulikin, sanoi lautamies jäykästi, kun kuuli Mikon\näänestä, että leikki on poissa.\n\nTuo käräjämiesten ilkeä nauru meni Mikon koko olennon läpi ja kovetti\nmielen uhmaavaan vireeseen. Lähtiessään kävelemään kotiin oli Mikko\nsamalla selvillä siitä, ettei Jertta saisi puolustajaa muualta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäs päivä oli tullut. Tiedettiin, että oikeus rupeaa istumaan vasta\nkymmeneltä. Mikko ja Jertta varustautuivat vain siksi ajoissa, ettei\nliikoja tarvitsisi olla muiden ilveilyjä kuulemassa. Mikko kävi\nkatsomassa käräjähuoneen seinälle naulattua listaa, ja näki että Jertan\nasia oli kolmantena. Nyt menivät Mikko ja Jertta odotushuoneen loukkoon\nrinnakkain istumaan. Toisella puolen huonetta Jertan vastaajat\ntodistajineen leikillisessä naurussa kuhisten pitivät koko käräjäväkeä\nhyvällä tuulella. Ylinnä kuului Peltolan Hetan ääni.\n\nMikosta ja Jertasta tuntui raskaalta, kun heidän ei käynyt\npuolustautuminen sanoilla. Mutta kohta huudettiin asia esiin. Mikko ja\nJertta menivät oikeushuoneeseen, missä tuomari leveäpartaisena ja\nrauhallisen näköisenä kuin Rooman paavi selkäkenossa keinutuolissaan\nistuen hiljalleen keinutteli itseään. Mikko ja Jertta asettuivat\noikeuspöydän eteen rinnakkain seisomaan juuri kuin vihille. Tuomari\nsilmäili kauan siitä yli pöytänsä Jerttaa ylhäältä alas ja alhaalta\nylös. Sitten hän kumartui kirjoittamaan sekä kantajat että vastaajat\npöytäkirjaansa, oikaisi taas selkänsä ja vieläkin Jertan vartaloa\nsilmäiltyään kysyi ystävällisesti: -- Mitä te nyt sanotte?\n\nMikko hieman selvittääkseen ääntään rykäisi ja sanoi: -- Nämä miehet\novat sanoneet tämän neidin kanssa harjoittaneensa salavuoteutta, ja\ntämä neiti tahtoo nyt nämä miehet langetettavaksi kunnianloukkauksesta\nlailliseen edesvastuuseen.\n\nTuomari kirjoitti tämän pöytäkirjaan, kääntyi miesten puoleen ja silmät\nsäkenöiden kysyi karkealla äänellä:\n\n-- Oletteko puhuneet sellaista tästä neidistä.\n\nMiehet nähtävästi olivat jo valmistaneet yhteisen lauseen, koska nyt\ntuli kuin yhdestä suusta:\n\n-- Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.\n\nNyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen\ntuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan\ntoisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni\nlukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin\npöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin\nTaavetti sanoi kaikkien puolesta:\n\n-- Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. -- Mutta\ntuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko\nkäräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.\n\nMiehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä\njälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja\nJerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä,\nettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi\noven ja kysyi: \"Tahdotteko kuluja?\" Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen\nkiljaisivat: \"Tahdomme ja oikein porvoonmitalla\", mutta esiinhuutaja ei\nvetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: \"Tahdomme!\"\n\nKäräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli\nkuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan\nkuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän\nkävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.\n\nOikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat:\n\"Asialliset sisään\". Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana\nasiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki,\nettä asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja\nalkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea\npöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: \"Koska kihlakunnan\noikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta\nTurunen, on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan\nsadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on\nsuoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta\nTuruselle maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.\"\n\nKun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli\nkuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin\nsitä suoraa kävelemään kotiin.\n\nJertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden\npäätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon\nsivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden\ntarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:\n\n-- No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala\neikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt\nErkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa\nsiellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.\n\nTähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan\nmietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi:\n\n-- Mitä sinä mietit? Etkö sinäkin voi olla iloinen minun kanssani?\n\n-- En.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- En tiedä itsekään. Koko oikeudenkäynti oli minusta niin\nyksipuolinen, että se teki minuun niin kumman vaikutuksen.\n\n-- No Herra Jumala! Minkä puolesta? Sehän nyt oli niinkuin olla piti.\nVai mitä siinä sinun mielestäsi oli vikaa?\n\n-- Oli paljonkin. Pitihän niittenkin miesten saada puhua puolestaan, ja\nse tohtorin todistus olisi mielestäni pitänyt lukea miehille, eikä\ntuomarin olisi tarvinnut semmoista töminätä panna toimeen. Siinä jäi\nsitäpaitsi selvittämättä se seikka, että meidän talonpoikien kesken\nsanotaan salavuoteudeksi, kun nähdään mies tytön vuoteella puhelemassa\ntytön kanssa, vaikka molemmat ovat niin viattomat, ettei ajatuksen\nvivahdustakaan ole törkeisiin tekoihin. Herrat ymmärtävät sillä toista\nja sentähden olisi tuonkin tuomarin pitänyt päästä selville\nerotuksesta. Silloin hänkin olisi pysynyt rauhallisempana. Sakotettu\nmiehiä kyllä olisi ja olisi saanutkin sakottaa, vaikkakin vähän\nvähemmän, kun rikos oli ensikertainen. Siihen nähden, että miehillä oli\ntodistajia mukana, minä uskon että sinut on nähty miesten kanssa\nsamalla vuoteella. Jollei sinulla olisi ollut tohtorin todistusta, niin\ntapannut olisit, enkä minäkään olisi täällä sinun matkassasi, vaikkapa\nuskoisinkin että sinä pääasiassa olet viaton.\n\nJertta painui alakuloiseksi aivan liki kyyneliä ja sanoi:\n\n-- Minä en sittenkään käsitä, minkätähden sinä tahdot puolustella noita\nmiehiä, vaikka uskot kai, että minä niitten jalkeille laittamaan\njuoruun nähden olen viaton. Kun sinä olet mies, niin et osaa asettua\nminun kannalleni etkä voi arvata, mitä minä olen saanut kärsiä ja saan,\njos Erkki ainiaaksi on hyljännyt. Uskon kuitenkin, että kääntyy Erkin\nmieli, kun hän saa kuulla oikeuden päätöksen.\n\n-- Ihan täydellisesti osaan asettua sinun kannallesi ja osaan\narvostella kärsimyksesi, mutta samalla uskon, että niissä on osa omaa\nsyytäsi. Kun sinä rakastit Erkkiä ja Erkki rakasti sinua, niin turha\nsinun oli lähteä muuta hupaa tanssipaikoista hakemaan ja öitä siellä\nviipymään.\n\n-- Mutta mitä minä siellä sitten olen pilautunut?\n\n-- Et pääasiassa. Mutta sitä tietä sait Erkiltä erokirjeen. Ja se osa\non omaa syytäsi.\n\n-- Eipä sitä saa syötyä takaisin... Uskon toki, että Erkki ymmärtää\nminua, sanoi Jertta ja suuret kyyneleet valahtivat kasvopäille.\n\nMikko ei enää tahtonut lisätä Jertan alakuloisuutta. Kääntääkseen\npuheen koko jutusta muualle hän sanoi:\n\n-- On kummallisen lämmin ja kaunis ilma, vaikka lokakuu on\nloppumaisillaan. Usein tähän aikaan ajellaan reellä, onpa joskus\nrekikeli ihan parhaallaan, vaan nyt on maa sula ja lämmin. Saattaisi\nvaikka perunaa nostaa ja naurista listiä.\n\nPuhe siirtyi maanviljelysasioihin ja Juhaniin, kesämieheen, jonka\nansiota töiden onnistuminen pääasiassa oli. Näin jutellessa päästiin\nkotiveräjälle, josta Auno nähtyään tulijat juosta huurotti avopäin ja\navojaloin vastaan ja ennenkuin pääsi luoksekaan, huusi:\n\n-- No miten se kävi kärpän nylky, nahkan otto oravalta?\n\n-- Hyvästi ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu, sanoi\nJertta iloisesti nauraen.\n\nTulijain luokse tultuaan Auno pistäytyi Mikon ja Jertan väliin ja\nJerttaa kädestä pitäen kysyi: -- Miten se sitten meni?\n\n-- Tienasivathan ne miehet vähän, sanoi Jertta. -- Sata viisikymmentä\nmarkkaa kukin saivat sakkoa ja yhteensä meille sata markkaa kuluja;\nsaamme periä keltä varoja löytyy.\n\n-- No, sitä ne olivat juuri vaillakin! Oliko siellä todistajat, Kerilän\nInka ja Peltolan Hetta?\n\n-- Olivat toki, ja oli niillä puolikymmentä muuta todistajaa, mutta\nniitä ei tarvittu, ei heidän eikä meidän todistajia.\n\n-- Mutta sepä nättiin lupsahti lukkoon... Miehilläkin todistajia, mitä\nvarten?\n\n-- Kukapa sen tiesi, mutta oli niitä Kettulan veljekset kumpaisetkin ja\nRahulan kaksi pojan väikkänää ja Sipilän Janne ja vieläpä kuudeskin,\nYpykän Kustaa, kaltainen poika kuin aidaksen särmä.\n\n-- Mitä ne sanoivat.\n\n-- Kaikilta putosi kieli, kun tultiin oikeudesta.\n\n-- Ähäh! Vai putosi kieli Hetankin suusta! Sen se sietikin. Mutta mitä\ntuosta kaikesta nyt sanoo Erkki? Mikko saa lähteä käymään Niemelässä.\n\n-- En lähde minä, sanoi Mikko jyrkästi. Sen puolen asiasta saatte jakaa\nkeskenänne.\n\n-- Tuntuu siltä, että sinne täytyy lähteä minun, sanoi Auno. Jertta\nitse on sopimaton.\n\n-- Lähdepä todellakin, lähde paikalla, sanoi Jertta ihastuksissaan.\n\n-- En lähde ennenkuin huomenna. Antaa hänen nyt vähän jäähdähtää tuon\nasian, ettei aivan rapa kurkussa lähdetä juoksemaan, sanoi Auno ja\ntyytyväisin kasvoin astui etumaisena pirttiin, missä Matti\nkeltaisenkirjava kolttu yllään punaposkisena, kädet levällään nukkua\nreuotti kehdossaan.\n\nHuomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun\nkohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään\nkahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin.\nJa ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon\njuova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja\npäähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän\nistui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun\nvalossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen\nepätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:\n\n-- No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?\n\nAuno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle\nja sanoi:\n\n-- Tuosta kai näet mitä kuuluu.\n\nJertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen\nsisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot\nhulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän\ntaas hypähti.\n\nSen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen\nkysyi: -- Mitä siinä luetaan?\n\n-- Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi\nJertta. -- On vain: \"Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen\nkuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni.\nSydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan\nsinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla\ntiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään.\nOma Erkkisi.\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nJertta oli viety Niemelään ja Mäkelässä Mikko, Auno ja Matti olivat\nkolmen. Mikko veti muraa pelloille ja maaliskuussa oli kaikilla\npelloilla sitä aalto aallon vieressä. Ainoastaan laihopellon lumen\npinta näkyi sileänä, murarystyjen synnyttämiä nietosjuovia ei näkynyt.\n\nOli tuiskuinen maaliskuun sunnuntai, eikä aurinkoa näkynyt koko\npäivänä. Keskitalosta oli kuitenkin oltu kirkossa ja kirkkomiehet\ntoivat postista saamansa kirjeen Mikolle. Kirjekuoressa oli kummallisen\nkuluneella herraskädellä niin huonosti kirjoitettu Mikko Mäntysen nimi,\nettä siitä tuskin sai selvän. Mikko katseli sitä kauan ja koetti\narvailla, kuka tuo nyt on tuo kirjoittaja. Viimein hän kuitenkin\naukaisi kirjeen, josta näki, että kaksi kirjearkkia oli aivan täyteen\nkirjoitettu vielä huonompaa ja oikein tiheää kirjoitusta. Mikko hymähti\nitsekseen arvellen, että onpas työtä täksi kevääksi, ennenkuin tuo on\nselvänä. Tuntui lamauttavalta ruveta sitä ollenkaan lukemaan. Mutta\nviimeisen sivun alla seisoi: \"Nygren, kruununnimismies.\" Kuuma virta\nhulmahti Mikon koko olennon läpi, sillä hän arvasi, että tuossa on nyt\nselvänteko niistä lappalaisista. Ja oikein hän arvasikin. Se\nlappalaisten juttu oli päättynyt, ja nimismies siitä hyvästä, että\nMikko oli lappalaiset toimittanut hänen käsiinsä, oli tässä kirjeessä\njuurta jaksaen kuvannut koko oikeudenkäynnin. Mutta Mikko ei kerjennyt\nlukea muuta kun kaksi sivua, kun kaksi lautamiestä, Taanun Tuomas ja\nKomulan Kusti, ajoi pitkällä, tyhjällä matkareellä kartanolle ja\nkiireesti pistäytyivät pirttiin.\n\nMikko huomasi jo tulijain kasvoista, että niillä on jotakin asiallista\nasiaa. Mutta hän kysyi vain rauhallisena, mitä sitä vieraille kuuluu.\n\n-- Eipä muuta, kuin että nimismies laittoi meidät teitä hakemaan sinne\npuheilleen, mitä lienee hänellä asiaa, sanoi Tuomas hieman nenäänsä\nänkyttäen, jotta ääni kuuluisi hieman herraisemmalta.\n\n-- Nimismies? No, mitä sillä nyt semmoista kiirettä?... Sanokaa nyt\nhänelle, että tulen huomenna, kun nyt on näin tuisku. Jos ei huomenna\njuokse suksi, niin tulen hevosella, sanoi Mikko arvelun alta.\n\n-- Ei, kyllä se nimismies tahtoi, että tulisitte meidän mukana. Meidän\nreessä pääsette suksitta ja hevosetta, sanoi Tuomas yhäkin\nvirallisemmasti nenäänsä änkyttäen.\n\nMikko kuuli nyt, että miehet on varta vasten laitettu häntä hakemaan,\njotapaitsi vierasten ääni ja eleet kuvastivat jotakin outoa ja\nsalaperäistä, josta hän tahtoi mitä pikimmin päästä selville. Mikko\nrupesi sukimaan nuttua ja turkkia ylleen ja sanoi: -- Koska asia on\nniin, niin tässä on mies, joka ei ole painojen alla lähdön aikana.\n\nSaatuaan turkin ylleen, lakin päähänsä ja naulassa riippuvat kintaat\nkäteensä syöksähti Mikko ulos, ja sillaikaa kun vieraat käänsivät\nhevostaan matkalle, kävi navetassa iltaruokintaa toimittamassa olevalle\nAunolle sanomassa: -- Nimismies on kutsunut minut puheilleen. Lähden\nsiellä käymään, tulen iltasella, vaikka myöhälläkin kotiin.\n\nSen aukiolevasta navetan ovesta kuultuaan vieraat ivallisesti\nnaurahtelivat ja mutisivat keskenään, mutta Mikon tullessa reen luo ja\nheittäytyessä reenperään istumaan vieraat kävivät totisiksi. Reessäkään\nei puhuttu mitään. Kusti korkealta kuskipukilta ohjasi hevosta, ja\nTuomas Mikon rinnalla rekiperässä äänetönnä istua toivotti ja katseli\nkäsissään olevia pitkävartisia ruskeita koirakintaitaan.\n\nNimismies, laiha ja musta mies, jolla oli toinen jalka korttelia\nlyhempi, lähti huoneensa perältä tulla lynkkäilemään, kun Mikko oli\ntullut sisälle. Hän oli ystävällisen, mutta levottoman näköinen. Hän\npyysi Mikkoa peremmäksi istumaan. Itse hän vain kävellä lynkkäili salin\nlattialla ja puheen aluksi ystävällisesti kysyi Mikon kotitöistä. Mikko\nkertoi vetäneensä muraa koko talven, nelisen tuhatta kuormaa kaikkiaan.\n\n-- Nelisen tuhatta! Nelisen tuhatta kuormaa mutaa! Aivanhan ne ovat\nkukkuripäänä kaikki pellot.\n\n-- Pitäisi sen näkyä, kun alkaa lumi sulaa. Nyt ne ovat lumen peitossa,\nkun on haljalleen vedetty, sanoi Mikko tyynesti.\n\nNimismies ei osannut enää jatkaa tätä keskustelua, hän tuli\näänettömäksi ja huolestuneen näköisenä käveli lattialla. Viimein hän\nsaattoi ryhtyä asiaan, mikä näytti olevan hänelle erittäin vaikeata:\n\n-- Minulla on verrattoman ikävä asia teille ilmoitettava. Itsensä\nkeisarin allekirjoittaman ukaasin perusteella minun täytyy teidät\nvangita ja lähettää Pietariin. Teillä on kai siinä porojen varkaitten\nsitomisjutussa, jota sanomalehdissäkin on kerrottu, ollut riitaa\nkeisarin lähettämän rajaherran kanssa ja te olette sitä lyönyt. Ja nyt\non Suomen kenraalikuvernöörin ja läänin kuvernöörin kautta tullut\nminulle ukaasi, että minun pitää viipymättä luotettavasti vangittuna\nlähettää teidät Pietariin.\n\nMikko meni aivan turraksi, tuntui siltä kuin ei lähtisi verta, vaikka\nmihin kohtaan puukolla pistäisi. Vaaleana kuin haavan lastu olivat\nMikon kasvotkin ja hätäiset silmät kuoppiinsa painuneina. Kuitenkin\ntointui hän siksi hämmästyksestään, että vapisten sanoi:\n\n-- Miten on mahdollista, että minut viedään Pietariin, vaikka asia on\ntapahtunut Suomen puolella? Minulla on tässä Lapin nimismiehen kirje,\njosta näkyy, että tappelu on tapahtunut Suomen puolella ja että tuo\nkeisarin lähettiläs niitä rosvoja puolustaen hyökkäsi ase kädessä minua\nvastaan, jolloin minun täytyi oman henkeni varjeluksessa sitä lyödä.\nMinä olin nimismies Nyykreenille sinne erämaahan lähtiessäni luvannut,\nettä otan kiinni ne lappalaiset vaikka millä hinnalla, jos tapaan\nSuomen puolelta. Ja kun sattui niin hyvin, että tapasin kokonaista\nyksitoista venäjänlappalaista tappamasta suomalaisten poroja, niin en\nheittänyt niitä vangitsematta, vaikka itse Venäjän keisarin lähettiläs\nniitä puolusti. Ja tästäkö minut vangitaan vietäväksi Pietariin\nhirtettäväksi? Sitä ei toki suuri Jumalani salline.\n\nKyyneleet karvastelivat kuin suola Mikon silmiä.\n\nNimismies luki Mikon antamaa kirjettä ja levottomasti kävellä kynkkäili\nlattialla. Väliin hänen kasvonsa vaalenivat, väliin taas tulistuivat.\nViimein hän laski kirjeen pöydälleen ja ikäänkuin väsyneenä pitkästä\nkävelystään istui pianon viereen tuolille ja mietteissään sanoi:\n\n-- Oli sekä minulle ja teille onni tai oikeastaan Jumalan sallimus,\nettä juuri nyt tärkeimmässä hetkessä joutui tuo Nygrenin kirje tänne.\nTuo kirje voi meitä auttaa. Jos tahdon olla aivan virallinen, niin ei\nminun auta muu kuin tuon ukaasin perusteella vangita teidät ja lähettää\nsuoraa tietä Pietariin. Mutta virkavalani velvoittaa minua noudattamaan\nSuomen lakia ja valvomaan Suomen kansalaisten oikeuksia, ja siksi\nvoidaan ehkä Nygrenin kirjeeseen nojaten järjestää asia niini että kun\nlaitatte kaksi valtion virkamiestä takuuseen siitä ettette karkaa tällä\nvälillä, niin vastataan kirjeellä tämä kerta. Nygrenin kirjeeseen\nviitaten te selitätte, että Venäjän lähettämä herra on ammattivarkaita\nvangittaessa käynyt aseellisesti puolustamaan varkaita ja tällöin\nsaanut sen vamman. Ja vaatikaa hänet haastettavaksi ja varmasti\nvangittuna lähetettäväksi Suomen-Lapin välikäräjiin vastaamaan\nosallisuudestaan suomalaisten porojen varastamiseen ja teurastamiseen.\nKeskiviikkona lähtee täältä posti. Tuokaa tänne selityskirjelmänne ja\nkirjallinen takuu, ettette karkaa, niin minä teidän papereihinne liitän\noman lausuntoni ja Suomen lakien valvojana ja yleisenä syyttäjänä\nvaadin Venäjän edustajan, insinööri Nikiforovin vangitsemista ja\nlähettämistä Suomen-Lapin käräjiin. Luulen sen tepsivän, sillä\nvenäläiset tavallisesti pelkäävät Suomen oikeutta enemmän kuin\nkuolemaa.\n\nEpätoivon kuilusta kohoava Mikko tunsi sydämensä läikehtivän iloa,\ntuskallinen puristus oli lauennut, taas kangasti elämä rakkaana,\nentistä kalliimpana. Kaikin voimin puristaen hyvästeli hän nimismiestä\nlähteäkseen kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiviikon aamupäivällä oli nimismies juuri pukeutunut, kun\nMikko saapui nimismiehen saliin kasvot hymyssä. Hän tiesi\npuolustuskirjelmänsä ja takauskirjan olevan hyvässä kunnossa ja työnsi\nnyt paperit nimismiehen käsiin. Silmättyään ensiksi takauskirjaa\nnimismies naurahti iloisesti ja sanoi:\n\n-- Onpa siinä ukkomiehet takuussa, kun reservikomppanian päällikkö\nFuruhjelm ja kaupungin pormestari Normén...\n\nSitten hän luki Mikon selityskirjelmän ja mitä kauemmin hän sitä\ntarkasteli, sitä loistavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Viimein hän\npäätään punauttaen sanoi:\n\n-- Tämä on hyvä. Tähän kun minä liitän yhtä pontevan lausuntoni,\nvirkani voimalla vaadin Nikiforovin toimittamista Lapin käräjiin ja\nlähetän nämä paperit Suomen valtiosihteerin kautta keisarille, niin\nluullakseni sille tielle häviää koko juttu. Jos ei ennen huhtikuun\nloppua kuulu mitään, niin saamme uskoa, että siitä pahasta olemme\nainiaaksi päässeet. Kun ei kuvernööri ole ukaasiin mitään merkinnyt,\nniin me kerkiämme tässä välissä Lapin tuomarilta saada oikeuden\npöytäkirjat ja Nygreniltä täydellisen todistajain vakuuttaman\nselityksen, että Nikiforov on aseellisessa rosvojen\npuolustustaistelussa saanut vammansa. Joka tapauksessa tulee asia\nSuomessa tutkittavaksi, ja silloin ei ole hirttonuorasta pelkoa. Näkyy\nolevan näkymättömän vallan johto tässä asiassa...\n\nNimismiehen täytyi nyt ruveta kirjoittamaan, jos mieli saada paperit\npostiin.\n\nMikko lähti ja tultuaan nimismiehen asunnosta hän tunsi olevansa irti\nmaasta avarassa ilmassa kuin paulasta päässyt lintu, joka ei ensi\nhetkessä kerkiä ajatella, mihin lentää. Lentää huitelee vain sinne ja\ntänne, mutta jokaiseen siiven lyöntiin vastaa vapaudesta puhuva ilma.\nMikkokaan ei muistanut jalkojaan, onko niitä vai ei. Mieli oli vain\nsiinä nimismiehen viimeisessä puheessa ja siinä sattumassa, että\nNygrenin kirje oli joutunut hänen pelastajakseen. Jos se kirje olisi\njoutunut päivääkin ennen hänen käsiinsä, olisi hän sen ehkä polttanut,\nja silloin tuo vanha, raihnainen nimismies olisi vanginnut hänet, kun\nei olisi tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen seikkaan, ettei\nkuvernööri ollut ukaasiin liittänyt mitään erikoismääräystä.\n\nNämä mietteet kohottivat Mikon yläilmoihin, hän ei koko kotimatkalla\nmuistanut jalkojaan. Ne kuitenkin vaistomaisesti väliin juosten ja\nväliin käyden veivät kotiin. Kotiveräjällä sattuivat Mikon silmät\nkotikuuseen. Mikä olisi hänen kotinsa kohtalo, jos hän olisi matkalla\nVenäjän hirttomaailmaan. Tämä ajatus vavahutteli häntä, mutta hän\nhillitsi itsensä ja astui rauhallisena pirttiin, jossa uuni parhaaltaan\niloisen näköisesti lämmitä rekotteli, Auno alusti valkoista\nleipätaikinaansa ja Matti puikoista rakennellen huoneita iloinen hymy\nkasvoilla kipelehti lattialla.\n\nAuno ei Mikon asioista tiennyt mitään ja siksi hän kysyi vain: --\nTerveenäkö siellä oli nimismies ja onko siellä nyt tie hyvin ummessa?\nMikko vastasi lyhyesti ja saatuaan muutetuksi arkivaatteet ylleen meni\nvaljastamaan hevostaan murareen eteen, jota ruuna verkalleen kävellen\nlähti vetämään murahaudalle päin.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nAika kului rauhallista latuaan, tuli kesä ja tuli juhannus. Kesäkuun\npäivä ei voi olla kauniimpi kuin nyt juhannuksena.\n\nJertta oli tullut miehineen Mäkelään kylään, kun kaikki elukat olivat\nlaitumella eikä kotona ollut mitään hoidettavaa. Noin kilometrin päässä\nkylästä kulki leveä, luhtarantainen ja lahdikas joki, jonka tyyneen\nkalvoon rannan lehtiset yksikantaiset puut tai siellä täällä seisovat\nvaahtolatvaiset ja -oksaiset tuomet kuvastuivat.\n\n-- Eikö lähdetä joukolla tuonne soutelemaan, sanoi Auno, kun minulta\nniin harvoin tulee lähdetyksi eikä usein pääsekään. Sitä on aina\njotakin, joka hännästä pitää.\n\n-- Lähdetään vaan, sanoi Erkki. Vai mitä sanoo Jertta?\n\n-- No sitähän lähdetään, sanoi Jertta innostuneena, vaikka tiesi kohta\nolevansa tulemassa äidiksi.\n\n-- Minä myöskään en pane vastaan, sanoi Mikko ja nousi seisoalleen\nlähtemään.\n\nAuno pujotti nyt Matille vaaleankirjavan tähtikirjaisen koltun ylle,\npäähän pani tupsupäälakisen, punaisella ja sinisellä langalla\nkoristellun, pumpulivaatteesta tehdyn hammaspartaisen keveän myssyn ja\nlähti Mattia kädestä taluttaen rantaan. Aunon jälkeen lähtivät\ntoisetkin.\n\n-- Eikö sillä niin matalalla miehellä ole liian lyhyet askeleet, Erkki\nkysyi? Etkös tulisi minun syliini?\n\n-- Ei ne ole pitkiä ne askeleet, mutta kun niitä tulee sakeaan kuin\nsian porsaalla, niin kyllä se matka edistyy, sanoi Auno. -- Antaahan\nsen ensi alusta kävellä, kannetaan sitten kun askeleet alkavat harveta.\nPian alkoikin Matti väsyä. Erkki koppasi hänet syliinsä ja sanoi: --\nOh, miten on raskas mies. Ei se näin raskas mies jaksa pitkältä\nkävellä, meidän keveämpien sitä pitää jalkoina olla.\n\n-- Mutta ennen sen heität kuin rantaan pääset, on se Matti siksi\ntuoreista aineista, sanoi Auno hymyillen.\n\n-- Eihän mitä! Kyllähän mies miehen kantaa, vakuutteli Erkki.\n\nMattikin näkyi uskovan Erkin puheen. Jalat hervottomina hän istui Erkin\nkäsivarrella ja toisella kädellään pidellen Erkin kaulasta suurilla\nsilmillään katseli kulkijoita.\n\nTultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui\nsoututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle\nvenhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin\nmatka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan\nvaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli\nvaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn\nkaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden\nheinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi.\nVenhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä\nMäkelän kuuseen ja sanoi:\n\n-- Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin\ntummanvihreä vuorenkukkula.\n\n-- Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon\nsilmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja\nhän sanoi:\n\n-- Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee\npiiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten\nhän siellä on?\n\n-- Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi\nsoutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt\nvenheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja\nkiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan\nkutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua\nnyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi\nvoimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. -- No Jumalan\ntähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin\nkotkan repimä!... Nouse pois ja tule venheeseen.\n\n-- Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni\nsammalesta.\n\n-- No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno\ntarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat\nkatsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat\npian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen,\nettä takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona,\nkulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä\nlaaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin\nmelkein umpeen turistunut.\n\nTyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi\ntiedustamaan:\n\n-- Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?\n\n-- Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.\n\n-- No, mistä syystä?... Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane.\nMikä sillä oli olevinaan syynä?\n\nTyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi:\n\n-- Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna\najoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät\nolivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan\ntoisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen\nnurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä\nlähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset\neivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa\npalasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä\nsitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän\ntuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta\nhänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne\ntakaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi\ntappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja\njuoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja\nnoituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä.\nSe noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta\npellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen\nollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.\n\n-- Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.\n\n-- En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.\n\n-- Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?\n\n-- Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan\nlukukirkkoon.\n\n-- Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.\n\n-- Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?\n\n-- On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö\nkädellään osoittaen päälakeensa.\n\n-- Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?\n\n-- Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.\n\n-- Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.\n\n-- Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista...\nNyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa\nalkoi itkeä.\n\nMikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti,\nsanoi nyt jäykästi:\n\n-- Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin\nehkäpä tukkasi saavat rauhan.\n\n-- En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät\nväkiselläkin... Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei\nväkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.\n\n-- Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua\nmeiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.\n\n-- Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun\näitini sisaren tyttö... Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi\nAuno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.\n\nSikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä,\nvoiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön\naittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä,\nmutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.\n\nMikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne\nkutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta\npäin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja\nsilloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.\n\nPekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin.\nVieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun\nhän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:\n\n-- Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan\ntoimittautua mukaan.\n\nSen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut\nainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:\n\n-- Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin\nkerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle\nturvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.\n\n-- Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies!\nSiihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen\nvihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.\n\nMikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: --\nEtkö meinaa totella sanaani?\n\nPekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti\nkiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos\nporisten: --- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä\ntänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä\nlähdet niitten mukaan itsekin.\n\nSen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat\naskeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja\nräiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen\nsamaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen\nnäköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen\nvilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät\nakkunasta katsomaan. Auno nauraen:\n\n-- Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.\n\nSikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa\nkaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään\nkoituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.\n\nOli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko\ntalvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta.\nMatkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen\nSalmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon\nkuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.\n\nSikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen\nkirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan\nmarjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat\nkohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria\nmansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit.\nLaskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:\n\n-- Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia\nsyöntiastioita meidän talossamme ei ole.\n\nVieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita.\nPian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan\nporsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista\nmokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi\npaloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan\nsekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt\nSikriin, sanoi:\n\n-- Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä\nantaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?\n\n-- Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.\n\n-- Aivanko totta?\n\n-- Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka.\nÄitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin\nlöytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan,\nkuten kuolinhaavan saanut metsän otus.\n\nKaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan\nSikriin ja Aunoon.\n\n-- Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa\nkuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren\nkiehkura.\n\n-- Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat\nsilmät säihkivät tulisina.\n\n-- Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla\nhakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.\n\n-- Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. -- Olisi sietänyt saada\nhalosta muistoa sen asiamiehen.\n\n-- Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista\npitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi\nAuno.\n\n-- No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi?\nLähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.\n\nSikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta.\nAuno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: -- No sano\nnyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.\n\nSikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: -- Lähden.\n\n-- Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.\n\n-- No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi\nkamreeri jäykästi.\n\n-- Ei tule. Ei tule, toisti rouvakin. -- Me täällä Salmenniemen\nkirkonkylässä ja lähipaikoilla kyläilemme noin viikon päivät. Sitten\nkotimatkallamme poikkeamme ottamaan sinut mukaamme. Niinkauan saat olla\ntämän hyvän emännän turvissa. Sitten meissä Jumalan avulla on turvaa\nkaiken puolesta, sen lupaamme.\n\nMarjasyönti oli loppunut. Kamreeri nousi lähtemään. Isäntäväen\nkiellosta huolimatta kaivoi kukin vieraista taskustaan markan ja heitti\npöydälle ja kiirehti Aunoa ja Sikriä hyvästelemään. Ja kohta nähtiin\nvalkolakkisia nuoria miehiä ja valkolakkisia neitejä rinnakkain\nparikkaina, jälkimäisenä parina harmaahattuinen kamreeri ja\ntummapäähineinen rouva, kävellä heilottavan alasmäkeen painuvaa\nkirkonkylälle vievää tietä.\n\nVierasten kadottua metsän suojaan Auno ja Sikri tulivat pöydän luo ja\nluettuaan kahdeksantoista hopeamarkkaa ja kaksi viisimarkkasta sanoi\nAuno:\n\n-- Saitpa, Sikri, hyvän hinnan marjoillasi. Näillä ostetaan nyt\nvaatetta ja laitetaan, ettei Pekkilän ryököissä tarvitse lähteä\nMäkelästä. Nyt, Jumalan kiitos, sinun kurjan orporaukan edessäsi\nloistaa elämä, eikä kuolema ole enää katsomassa vasten silmiäsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSikri oli viety ja kesä oli kulunut jo lokakuuhun saakka. Pekkilästä\npäin ei kuulunut hiiren hiiskausta. Mutta eräänä päivänä Mikko\nAunoineen ja Matti-poikineen istui päivällispöydässään mitään pahaa\naavistamatta. Väliin he katselivat ulos, kun pilvien raosta paistavat\nauringon valolevyt tuulen nopeudella kulkivat vaarojen rinteitä ja\nlaaksojen pohjia jättäen harmaan pimennon jälkeensä. Hulmahtipa aina\npirttikin valoisaksi ja lattialle ilmestyi akkunoitten laajuiset\nvalovyöt, jotka samassa katosivat ja huone peittyi levottomaan pimeään.\nValon leikitellessä tällä lailla rauhattomasti tuli lautamies kahden\ntoverinsa kanssa pirttiin. Miehet istuivat umpimielisen näköisinä\npenkille.\n\nMikko luki kasvoista vieraitten asian, mutta ei ollut siitä\ntietääkseenkään, kysyipä vain:\n\n-- Mitä sitä vieraille kuuluu?\n\n-- Eipä liikoja, sanoi lautamies. Sitten hän rykäisi tekorykäyksen ja\nsanoi: -- Pekka Pulkkinen se vaatii sinua oikeuteen lapsensa\nvaltaamisesta ja sen kaupitsemisesta orjaksi.\n\n-- Hohhoh! Nytpä eivät ole asiat pienuudella pilassa, sanoi Mikko\nääneensä nauraen. -- Eiköhän tuossa olisi vähän niinkuin tinkimisen\nvaraa.\n\n-- Oikeuspa hänet tutkii... Onhan siinä vähän paha puoli se, kun ette\npitäneet tyttöä kotonanne, vaan päästitte alaikäisen siirtymään\nmaailman jalkoihin.\n\nMikko hymähti vain eikä jatkanut minkäänlaista puhetta. Vieraat näkivät\nMikon ylpeän mielen ja nousivat lähtemään, mutta silloin Mikko sanoi:\n\n-- Elkääpä kiirehtikö ennenkuin laitan teidät asialle. Timolan isäntä\nja emäntä ja Pikkulan Santra ovat haastettavat minulle todistajiksi\nsiinä Pulkkisen jutussa. Mikko haki kamarista sopivat haastepalkkarahat\nja heitti ne ylpeästi lautamiehen kouraan. Nyt lautamieskin ymmärsi\nseurueineen lähteä pois.\n\nOikeuden istuntohuoneessa seisoi yleinen syyttäjä hajasäärisenä ja\nvirallisesti pönäkkänä, seisoi tavallisella paikallaan oikeuspöydästä\nkolmisen askelta syrjässä. Tuomari oli heittäytynyt keinutuolinsa\nselkänojaa vasten selkäkenoon ja silmäili tarkoin Mikkoa, näkyisikö\nmiehessä arkuuden merkkejä, kun se on niin törkeästä rikoksesta\nhaastettu. Mikko kuitenkin seisoi rauhallisena tuomaria vastapäätä,\nverkalleen käänteli päätään nähdäkseen huoneen kaikille suunnille.\nTuomari kääntyi kantajan puoleen ja kysyi sävyisästi:\n\n-- Mitä tässä nyt sanotaan?\n\nPekkiläinen rykäisi kaksi tekorykäystä, kohotti harmaakulmaisen suuren\npäänsä pystyyn, jolloin kaulasta näkyi pystyssä töröttävä,\ntummanharmaaksi pinttynyt hurstipaidan kaulus, joka oli kaitaisella\nsilkkihuivin siisnalla alempaa sidottu kiinni, aukaisi suunsa ja sanoi:\n\n-- Tämä vastaaja Mikko Mäntynen viime kesäkuussa valtasi ja anasti\nminun alaikäisen lapseni Sikrin ja sitten kuukauden perästä, viime\nheinäkuussa kaupitsi sen Merikaupunkiin orjaksi.\n\n-- Merikaupunkiin orjaksi? keskeytti tuomari.\n\n-- Niin, Merikaupunkiin orjaksi, siten tuottaen minulle, lapsen isälle,\nsanomatonta harmia ja tuskaa. Tästä aivan ennenkuulumattomasta teosta\nvaadin hänen langettamistaan kaikkein ankarimpaan edesvastuuseen ja\nrangaistukseen.\n\nTuomari kirjoitti kantajan kanteen pöytäkirjaan ja kääntyi sitten\nMikkoon päin kysyen lauhkeasti: -- Mitäs tähän nyt sanotte?\n\nMikko rupesi verkalleen ja jäykästi kertoilemaan, millaisessa tilassa\ntyttö oli löydetty, miten häntä oli Mäkelässä hoidettu ja miten hän\nsitten oli joutunut kamreerin perheeseen. Hän uskoi tehneensä siinä\ntytölle hyvän työn, tyttö oli sieltä jo kirjoittanut ja kiittänyt\nMikkoa.\n\n-- Lääninkamreerin hoitoon Merikaupunkiin, itsekseen jatusti tuomari.\n\nPulkkisen todistajat kävivät ensin kaikki puhumassa, sitten huudettiin\nPikkulan Santra sisään. Hän astui keihakkana oikeuspöydän eteen ja jo\ntulennasta näki, että muija tietää jotakin. Kun tuomari oli kysynyt,\nmitä Santra asiaan tiesi, suoristui Santra vieläkin suoremmaksi ja\nsanoi kelkkeästi:\n\n-- Tiedän minä sen, että likellä Pekkilätä asuessani olen usein nähnyt,\nettä tämän Pekka Pulkkisen eukko, Sikrin äitipuoli, on repinyt Sikrin\ntukkia ja lyönyt sitä kuin järjetön. Tyttö on paennutkin toisiin\ntaloihin, mutta tämä ukko on keppi kädessä pakottanut tytön palaamaan\ntakaisin. Ja viimeksi viime juhannusaamuna pellollaan akka rääkkäsi\ntyttöä, repi tukkia, otti pellosta kiven mukulan ja mukiloi sillä\ntyttöä päähän. Ja miten olisikaan tyttöparan käynyt, jos en olisi\nkerjennyt hätään ja jo näkösen päästä huutanut: \"Elä tapa, elä sen\ntulinen ruoja tapa sitä tyttöä!\" Silloin se kuitenkin heitti uhrinsa\nkäsistään ja tasakäpälässä hyppien, noituen ja tappaa uhaten mennä\nrötkelti huoneeseensa. Luultavasti se häpesi minua.\n\nSantran puheen aikana tuomarin kaulasuonet pingottuivat paksuiksi\nmakkaroiksi ja korvain lehdetkin kävivät punaisiksi kuin hiili.\n\nKun Santra sai mennä ulos, avasi Pekkiläinen suunsa jotakin sanoakseen,\nmutta tuomari jyristi kohta kantapäätään lattiaan ja kielsi miestä\npuhumasta.\n\nKesti kauan ennenkuin tuomari tunsi sen verran rauhoittuneensa, että\ntavallisella äänellä voi sanoa, että isäntä Timonen käsketään sisään.\nSe olikin nokka oven raossa jo odottamassa aukaisua, kun tiesi, että\nhänen vuoronsa tulee Santran jälestä. Timolan isäntä kertoi miten\nPekkilän Sikri mustelmille lyötynä oli viime kevättalvella tullut\nhakemaan häneltä turvaa ja miten raa'alla pakotuksella tyttö oli haettu\ntakaisin kotiin.\n\nKauan kesti odotusta ennenkuin huudettiin kaikki asialliset sisään.\nTuomari alkoi jyrisevän kovalla äänellä lukea, että kihlakunnanoikeus\non katsonut oikeaksi kumota kanteen ja tuomita kantajan vastaajalle,\nMikko Mäntyselle maksamaan oikeudenkäyntikuluja kahdeksankymmentä\nmarkkaa sekä kantajan loukkaamisesta sata markkaa ja orvon tyttönsä\nsopimattomasta hoidosta kolmesataa markkaa sakkoa, joista puolet Suomen\nkruunulle ja puolet vastaajalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisten vangitseminen samoin kuin Jertan ja Sikrin jutut tuottivat\nMikolle kuntalaisten luottamuksen. Mikon suora, järkähtämätön\noikeudentunto ja uhrautuvaisuus oikeuden puolesta tuli yleisesti\ntunnetuksi.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nOli talvinen pyhäilta, pakkanen paukahteli nurkissa, täysi kuu\nhopeanhohtavana paistoi itäiseltä taivaalta. Kuun valossa sekä maalle\nettä kuusen oksille karttunut lumi säteili pieniä kirkkaita säteitä.\n\nMikon luo Mäkelään oli tullut neljä kunnan luotetuinta miestä\nvalittamaan rovastin ahneutta ja väärinkäytöksiä saatavain kannossa. He\nolivat tulleet ajatelleeksi, että rovasti ehkä häpeäisi, jos tuosta\nkirjoitettaisiin sanomalehteen. -- Me päätimme pyytää sinua sitä\ntekemään, meiltä muilta se ei synny, ja jos joltakin syntyisi, niin se\non rovastin suosiossa, ja koirahan ei koiran häntää polje, sanoivat\nmiehet.\n\nMikko ajatteli kauan ja viimein sanoi: -- Kyllä minusta se tuntuu\ntavattoman vastenmieliseltä, mutta kun se on teidän tahtonne ja ehkä\nmonen muun tahto, niin jospa kirjoitan, tuli hänestä perästäkin tuohta\ntai malkaa.\n\nKun asia oli päätetty, haki Mikko paperinsa ja kirjoitusneuvonsa\npöydälle ja rupesi kokonaiseen isoon arkkiin kirjoittamaan. Vieraat\ntupakoivat äänettöminä, eivät keskinäiselläkään puhelullaan tahtoneet\nhäiritä kirjoittajaa. Kirjoittaessa Mikon korvalliset ja kasvotkin\ntulistuivat ja väliin lauhtuivat. Puolitoista tuntia saivat vieraat\ntupakoida, ennenkuin se arkki oli täyteen kirjoitettu ja kirjoitus\nvalmiina, jolloin Mikko sanoi:\n\n-- Kuulkaapas nyt kun luen, onko tässä teidän mielestänne liikaa tai\nlisättävää.\n\nKun Mikko oli lukenut loppuun, sanoivat vieraat kuin yhdestä suusta:\n\n-- Siinä ei ole rikkaakaan liikaa, ja muutenkin on sanottu, mitä\nsanottavaa on. Olemme valmiit kirjoittamaan alle.\n\n-- Riittää kai se, kun minä yksin kirjoitan alle, sanoi Mikko, haki\nkirjekuoren, johon kirjoitti: \"Kalevalan Kaiulle\", ja pani kirjeen sen\nsisään. Miehet saivat sen viedä postiin.\n\nTulevana pyhänä olikin se Kalevalan Kaiussa toista palstaa pitkänä\nkirjoituksena luettavana. Kirkkomiehet toivat pappilasta kuulumisia,\nettä rovasti aikoo nostaa kunnianloukkausjutun Mikkoa vastaan. Mikon\nmieltä hieman vavahutti, mutta kun hän tiesi totta kirjoittaneensa,\nniin ei osannut mitään pelätä. Tuntui vaan vähän ilkeältä joutua taas\nkäräjiin, hän kun ei halunnut miksikään käräjäpukariksi, vaikka oli\nsaanut jo muutaman kerran käräjätuvassa käydä.\n\nRovasti haastoi Mikon maaliskuussa pidettäviin käräjiin, kuten oli\nuhannut.\n\nPappilassa oli suurin juhlallisuuksin vietetty rovastin\nviidettäkymmenettä nimi- ja syntymäpäivää, ja tuomarikin, hovioikeuden\nmääräämä uusi tuomari -- oli ollut siellä ja viipynyt myöhään yöhön,\nminkä tähden tänä aamuna aloitettiin oikeuden istunto kaksi tuntia\nmyöhemmin kuin muina päivinä. Hyvin olivat tuomarin kasvot pöheisinä,\nsilmävalkeaiset verestävinä ja ääni äräkkänä. Kauan piti miehen\ntuomioistuimellaan rykästellä ja kakistella ennenkuin hän kykeni\npuhumaan.\n\nRovasti näkyi heränneen ennemmin kun tuomari. Hyvin olivat pöheissä\nrovastinkin kasvot, mutta leveä leuka oli ajeltu sileäksi, rosoinen\nnenä ja risaiset kasvotkin hohtivat puhtautta. Hienot huulet\nluonnottoman kehnotekoisen nenän alla nipistyneinä visuun, pitkä musta\nviitta yllään ja sanomalehti kultasormuksisessa kädessään seisoi nyt\nrovasti oikeushuoneessa keskellä lattiaa.\n\nLautakuntakin istui penkillään kymmenmiehisenä rivinä kenkiään\nkatsellen. Kaikki näkyivät odottavan, milloin tuomari kykenee\ntehtäväänsä. Viimein kuitenkin tuomari loi ruskeat pullistuneet\nsilmänsä rovastiin ja örähti: -- Mitä tässä nyt sanotaan?\n\nRovasti kumarsi niin syvään, että pitkän viitan helmat huiskahtivat\nylemmäksi vyötäisiä ja sanomalehteä tavattoman pitkällä kädellään\nojentaen tuomarille rykästellen sanoi:\n\n-- Ehkä minulla on kunnia korkealle oikeudelle esittää tämä\nsanomalehti, jossa on tämän vastaajan kirjoitus, joka äärimäisen\nhävyttömästi loukkaa minun kunniaani. Minä en ole pakottanut vastaajaa\nsaatavissani maksamaan penniäkään liikaa, jota paitsi minä olen Jumalan\npalvelija ja hänen pyhän evankeliuminsa saarnaaja, mikä tekee syytöksen\nvielä raskaammaksi. Toivon, että korkea oikeuskin ymmärtää minua ja\ntuomitsee tämän hävyttömän vastaajan tästä teosta mitä ankarimpaan\nrangaistukseen. Aa... -- Rovasti esitti tämän kanteensa hartaalla\nsaarnanuotilla ja aikoi panna loppuun aamenen, mutta huomasi\nkeskeyttää.\n\nTuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti\nsitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin\nkatsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi:\n\n-- Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut\nsinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut\njyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän\nannoksen villoja ja niin poispäin. Onko tämä totta?\n\n-- Kun rovastin saatavien kanto on luonnossa maksaen ollut tuollaista\nmäärätöntä, niin omasta kohdastani olen suorittanut rahalla, enkä saa\ntässä selvitetyksi, mikä siinä on liikaa, mutta eihän kirjoituksessani\npuhutakaan minun yksityiskohdastani, siinä puhutaan yleisön puolesta,\nsanoi Mikko jäykästi.\n\n-- Sinä et ole yleinen syyttäjä, täällä on meillä yleinen syyttäjä,\närjäisi tuomari kädellään osoittaen nimismieheen, joka sekin kasvoista\nja silmistä päättäen oli illalla ollut rovastin nimi- ja\nsyntymäpäivillä.\n\nMikko näki mitä tuleva on eikä tahtonut enää jatkaa puhetta puolestaan,\nsanoi vain kylmästi: -- Kuunneltakoonhan kuitenkin todistajat.\n\nMikolla oli kaikki ne neljä miestä todistajina, jotka olivat Mikkoa\npyytäneet kirjoittamaan.\n\nKun yksi heistä valansa tehtyään sai jäädä sisään, kysyi tuomari, oliko\ntämä nähnyt rovastin pakottavan Mäntystä liikamaksuihin.\n\n-- En minä sitä pakotusta ole nähnyt Mikko Mäntysen suhteen, mutta sen\nminä kyllä tiedän, että rovastin saatavainkantotapa on ollut semmoinen\nkuin siinä sanomalehtikirjoituksessa luettiin, sanoi todistaja\nvarmasti.\n\nMutta todistajan suusta sanan katkaisten tuomari ävähti: -- Tässä ei\nole kysymys yleisön asioista, tässä on vain kysymys, onko rovasti\npakottanut vastaajan maksamaan nämä sanomalehdessä mainitut\nliikasaatavat. Jos ette sitä tiedä, niin saatte mennä ulos.\n\nTodistajan korvalehdetkin olivat punastuksissaan. Päätään hieman punoen\nja hiljaa itsekseen mutisten hän meni hitain askelin ulos. Kaikki\ntodistajat tiesivät tarkalleen saman kuin ensimäinenkin.\n\nTämä juttu ei päättynyt yhtä hyvin kuin Mikon aikaisemmat käräjämatkat.\nKihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi yleisen syyttäjänkin vaatimuksesta\ntuomita vastaaja Mikko Mäntynen rovastin kunnian loukkauksesta\nkolmensadan markan sakkoon. Ja kun rovasti oli pyytänytkin ainoastaan\nsata markkaa oikeudenkäyntikulujaan, ei oikeus puolestaan sitä\nlisännyt.\n\nPäätöksen kuultuaan Mikko kivahti: -- En tyydy päätökseen. Laita\nminulle heti osa pöytäkirjasta. -- Silloin nimismies murahti jotakin ja\ntuomari koppasi kynänsä, kumartui kirjoittamaan jatkoa pöytäkirjaansa\nja sanoi: -- Vastaajaa sakotetaan viisikymmentä markkaa röyhkeästä\nkäytöksestä oikeuden puheenjohtajaa vastaan.\n\nMikko lähti nyt ulos ja mennessään sanoi kaikuvalla äänellä: -- Jos\nsata sakotetaan niin tuhat maksetaan.\n\nMikon todistajat olivat kuin kynsille lyödyt. -- No, nythän sitä\ntiedämme olleemme etsimässä laista oikeutta, sanoi eräs heistä. -- Ei\nolisi asia tuolla tavalla mennyt, jos entinen tuomari oli tuomitsemassa\nja nimismies yleisenä syyttäjänä. Mutta se tuo ruskosilmä sai tuosta\nnimismiehen potjakkeesta juoppotoveristaan vauhtia. Taluttamalla oli\nviime yönäkin kumpainenkin tuotu pappilassa rekeen, missä ne\nnimensätietämätönnä muka lauluja älisten oli vedätetty tänne\nasuntoihinsa... Emme ole tuommoista vielä nähneet.\n\nNyt Mikko näki, että käräjäkartonon porrasten edustalle ajoi hevonen,\njonka perässä oli monilla komeilla peitteillä varustettu reki. Kun\nrovasti suurissa turkissaan käräjäkartanon toisessa päässä olevasta\novesta lähti tulla tönöttämään, sanoi Mikko kovalla äänellä:\n\n-- Ei huolita olla millämmekään, me olemme sanoneet totuuden ja se on\nenemmän kuin kolmesataa viisikymmentä markkaa. Se yksi sata meillä aina\ntäytyy olla varattuna, jos joku pyhän laitoksen palvelija helvettiin\nkyytirahakseen tarvitsee.\n\nRovasti koetti turkkinsa kauluksella suojella korviaan, jottei kuulisi,\nmutta kyytimies pukilla istuen ja häkien häntäänsä pyörittävää hevosta\nlähtemään katsoi sinne toisilla portailla oleviin ihmisiin ja nauroi.\nMikosta ei siinä hetkessä tuntunut pahaltakaan. Oli sääli niitä\ntodistajia, kun näki niiden tunnonvaivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko oli kulunut, kun kauniina huhtikuun iltana, auringon viime\nsäteillään vuoria punatessa Mäkelän kartanolle ajaa karahutti viisi\nhevosta. Vieraita oli kaksikymmentä henkeä, naisia ja miehiä, nuoria ja\nvanhoja. Mikolta, joka oli tullut portaalle, kysyttiin etumaisesta\nreestä iloisesti: -- Sopiiko sokea sotaan? Saammeko tulla sisälle näin\nsuurella joukolla?\n\n-- No, jo vaan. Sitä vartenhan talo tiellä poikkiteloin, levätä\nvierahan väsynehen, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti pirttiin\npuusepänkompeitaan työntelemään. Vieraat tulla sukittivat koommaksi\npirttiin ja päällysvaatteensa riisuttuaan kuntakokousten esimies\nensimäisenä tuli Mikkoa kättelemään. Kun kaikki olivat tervehtineet\nMikkoa, niin kuntakokousten esimies sanoi:\n\n-- Eilen illalla oli meillä ompeluseurat, ja siellä päätettiin tänä\niltana, jos ilma sallii, tehdä tänne rekiretki ja tulla katsomaan,\nkuinka te olette suruissanne viime aikain tapahtumista.\n\n-- Hm... Itkekööt ilvekset, niillä on suuremmat silmät ja enempi vettä,\nsanoi Mikko reippaasti.\n\n-- Mutta sitten toinen asia. Meillä on matkassa teetä ja kahvia ja\nminkä mitäkin. Kun talosta saisimme tulisijaa ja keittoastioita, niin\niltamme kuluessa viljelisimme tuomisiamme.\n\n-- Pitäisi löytymän, sanoi suutari lestiään. Patoja ja kattiloita\nlöytyy ja tuossa loukolla on rojo honkaisia halkoja.\n\nAuno tuli navetasta. Vieraat käteltyään hän rupesi vierasten neitien\nkanssa laittamaan hellaan tulta ja pesemään patoja. Toiset neidit\npurkivat koreistaan pöydälle kaikenlaisia leivoksia, ja kohta olikin\npöytä ihan kukkurillaan leivoksia ja makeisia. Kun iloinen seura pääsi\nkahvin ja teen kimppuun, kehoitettiin Mikkoa ja Aunoa ensiksi ottamaan.\n\nKun ensimäinen kierto oli juotu, nousi kuntakokousten esimies\nseisaalleen ja sanoi: -- Lauletaan nyt joku laulu. -- Kaikki vieraat\nhyppäsivät seisoalleen, ja kohta kajahti \"Jos sydän sulla puhdas on...\"\n\nMikko tunsi, että laulu oli hänelle tarkoitettu. Hän tunsi sydämensä\nlämpenevän, ja ennenkuin laulu oli loppunut, kiilsivät kirkkaat\nkyyneleet Mikon ja Aunon silmien nurkissa.\n\nVieraat viljelivät ahkerasti teetä ja kahvia ja nousivat väliin\nseisoviltaan laulamaan vereksen kansanlaulun. Mutta viimein, kun ilta\noli jo myöhä, nousi kuntakokousten esimies pöydän päässä seisoalleen ja\nsanoi: -- Tällä meidän rekiretkellämme oli toinenkin tarkoitus, se ei\nole vain huvimatka. Olemme siellä kirkonkylässä panneet toimeen\nrahankeräyksen teidän hyväksenne, ja on saatukin niin paljon kokoon,\nettä voitte murheetta maksaa sen inhoittavan rovastin jutun. Tässä on\nnyt tasalleen neljäsataa viisikymmentä markkaa teille. Lopuilla\nostettiin näitä matkaeväitä, mitä on tässä viljelty.\n\nMikko vakuutti jo sen myötätunnon, jota hänelle oli osoitettu,\nriittävän yllinkyllin palkitsemaan jutun vaivat ja maksut. Hän ei\nsiitäkään syystä voinut ottaa lahjaa vastaan, että juttu menee\nhovioikeuteen ja senaattiin, joten maksu on vuosien takana -- päätöksen\nhän ei uskonut muuttuvan, kehoitti antamaan rahat jollekin\nhyväntekeväisyyslaitokselle.\n\n-- Ei se käy muuten laatuun, sanoi kuntakokousten esimies. -- Meillä on\nsanomalehteen menevä kirje melkein valmis, jossa pääpiirteissään\nkerrotaan tämä juttu ja mainitaan tämän rekiretken tarkoituksesta,\nrahojen antamisesta teille, vieläpä teidän jalomielisestä\npuheestannekin. Muu ei käy laatuun, kuin että te otatte nämä rahat,\njoten rovasti näkee sanomalehdestä kaikki meidän toimenpiteemme teidän\nhyväksenne.\n\nKaikki ilmaisivat toivovansa, että Mikko käyttää rahat tuon iljettävän\njutun suoritukseksi, joutukoon se maksettavaksi ennen tai myöhemmin.\nMikko otti rahat erityisesti puristaen jokaisen vieraan kättä.\n\nIlta oli Mikolle unohtumaton. Hän oli saanut tunnustusta, joka poisti\nkatkeruuden hänen mielestään.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nKaksi vuotta oli mennyt kuin nukkumalla, ei mitään muuta ollut\ntapahtunut, kuin että rovastin juttu oli palannut hovioikeudesta, ja\nMikko oli uudella valituksella lähettänyt sen senaattiin, ja että\nrovasti oli saatavilleen asettanut määrät, vaikkakin oman harkintansa\nmukaan. Mutta jos joulupaistilihaa oli neljää kiloa enemmän, annettiin\ntähteet takaisin. Jyvämittaa ei otettu kukkurina, villoja ja hamppuja\nvain naula kumpiakin, heiniä kaksikymmentäviisi leiviskää ja\nkalatihuntia vain vanha leiviskä nuotalta. Voita ei otettu hiehoilta\neikä poikimattomilta mahoilta, kuten ennen.\n\nMikko oli nyt nämä kaksi vuotta liikkumatta kotonaan, joten kesäisin\noli aikaa kalastella ja syksyisin ja talvisin metsästellä enemmän kuin\nkoskaan ennen. Mutta nyt ei Mikko lähtenyt kalalle eikä metsälle kuusta\nkuulematta. Ja pitkällisen harjoituksen avulla hän tuli ymmärtämään\nkuusen puheen. Jos kuusessa kuului yhtämittaista kiinteää ilmavirtaa,\nolivat kaikki otukset niin arkoja, etteivät silmiä sietäneet, olipa\nilma miten kaunis tahansa. Linnutkin jo hänen ollessaan kaukana\nlähtivät lentämään ja nousten korkealle ilmaan lensivät alle ilman\naidattoman. Ja jos lähti verkkojaan kokemaan, olivat ne tyhjät. Kun\nMikko tuli tietämään, että kuusessa kuuluva kiinteä ilmavirta ennusti\nensi tai toisella vuorokaudella syntyvää kylmää tai lauhkeaa myrskyä ja\nnäki, että linnut ja kalat järvessä tietävät sen jo paria vuorokautta\nennen, ei hän lähtenyt metsälle eikä kalalle, milloin kuuli sellaista\nilmavirran ääntä kuusessaan. Kun taas myrsky oli laantumassa ja\nkuusessa alkoi kuulua lauhkeampaa, vaikka voimakastakin tohinaa, lähti\nMikko heittämään verkkojaan järveen tai metsästämään ja silloin hän\nhuomasi, että kalat olivat jo olleet liikkeellä ja metsässä linnut\nkesyjä, juuri kuin edellisen myrskyn väsyttäminä. Mikko ymmärsi nyt\ntäydelleen kuusen kielen. Hän tiesi, ettei kuuselle tarvitse uhrata\nlahjoja eikä antimia, mutta luonnon salainen voima puhui kuusen\nvälityksellä ennustuksensa hänelle samoin kuin metsässä jokainen puu\nlinnuille, jäniksille ja oraville ja luultavasti järvessä veden\nliikunta kaloille.\n\nMikko tunsi suurta riemua rinnassaan, kun näki, että hänellä on luonnon\nja itsensä välillä sellainen puhelin, jota ei monellakaan ole. Eikä\nkulunut sitä päivää, ettei Mikko olisi kerran tai useammin painanut\nkorvaansa kuusen kylkeen, olipa sitten lähtöä mihinkään tai ei. Tuntui\nkuin salainen voima vetäisi häntä kuusen puheille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä keväänä liikkui puheita, että pohjolan tukkitöissä maksetaan\nkaksinkertaiset palkat entiseen verrattuna. Senvuoksi Mikko esitteli\neräänä päivänä Aunolle, että jospa hän vielä kerran lähtisi pohjolaan,\nkun kotona ei tule kokoon niin paljon, että saisi kartanoa korjatuksi.\nPirttirakennus pitäisi kengittää ja laudoittaa ulkoa ja maalatakin.\nNavetta rupeaa lahoamaan, mutta sitäkään ei jaksa apulaisetta saada\npystyyn.\n\n-- Enhän minä kiellä sinua lähtemästä. Tiedäthän, että minä koetan\nparastani kotona. Ehkäpä kesän aikana voin hankkia apua siksi, että\nsaan pellot kylvöön, heinän tehdyksi ja leikkuut leikatuksi. Ehkäpä\nJumala lähettää taas jonkun minun avukseni, kuten kerran sen Juhanin.\n\nMaaliskuun viimeisenä päivänä Mikko voiteli kahdet saappaat lähtöä\nvarten, toiset jalkaan ja toiset tarpeen varalle. Hän tervasi ja\nvoiteli suksensakin ja laittoi varpaalliset kuntoon huomenaamuna jo\naamukylmäsen aikana lähteäkseen matkalle, päästäkseen hyvän suksikelin\naikana perille, ennenkuin rupeaa suveilemaan ja sydänmaan joet tulevat\ntulvilleen. Aamulla päivän valjetessa olikin Mikolla laukussa saappaat,\nneljä paria sukkia, kaksi paria paitoja, kahden päivän eväs ja laukun\nulkopuolelle nuoranpalasella sidottu harmaa nuttu. Juotuaan lähtökahvit\nja hyvästeltyään Mikko sitoi laukun selkäänsä, työntyi ulos ja oikaisi\nsuksensa pohjoista kohti. Nopeana kuin tuuli eteni Mikko pellon\nperillä, laukun päällä olevan nutun helmat vain liehuivat ilmassa.\nKahden viikon perästä tuli Mikolta kirje, josta Auno luki: \"Eilen\nillalla pääsin tänne perille. Täällä on hankitöitä enemmän kuin\ntekijöitä. Ei kuitenkaan hankitöitten aikana makseta kuin neljä ja\npuoli markkaa päivältä, josta markka päivältä menee ruokaan. Puhtaaksi\ntuloksi jää yli sadan markan kuussa, kun tekee työtä pyhänsä arkensa.\nKun vedet aukeavat, luvataan meille ensiluokan tukkilaisille seitsemän\nmarkkaa päivältä. Silloin se vie puhtaan tulon hyvään määrään\nkolmannelle sadalle kuussa. Ruokaa täällä saapi, saapi herkkujakin,\nmutta kun sitä on lähtenyt ansaitsemaan, niin herkutteleminen täytyy\njättää niille, jotka elävät kädestä suuhun, arvellen että huominen\npäivä saa tulla tuumineen. Toivon saavani sinulta kirjeen. Osoitteeni\non: Sodankylä, Kitisen latva. Oma Mikkosi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuno tiesi voivansa nyt lähettää Mikolle mieluisen kirjeen. Hän saattaa\nilmoittaa, että on saanut Juhanin vaimoineen kesäapulaisiksi, että\nJuhanilla on jo vaimo, mutta ei lasta, että ne toukokuun ensimäisenä\npäivänä tulevat ja ovat kekriin asti.\n\nAuno kirjoittikin samalla istuimella, missä sai Mikon kirjeen. Hän haki\nsitten Keskitalon tytön Matin huviksi ja lähti juoksuttamaan kirjettä\npostiin.\n\nTänä kesänä olikin säännöllinen kirjeenvaihto Mikon ja Aunon välillä.\nKaksi viikkoa viipyi Aunon kirje mennessään Mikolle ja Mikon kirje\nkaksi viikkoa tullessaan Aunolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät\nkulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa\nkotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa\ntulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli\nukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman\nleimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin.\nSalaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat\nkokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin\nukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi\nruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain\nvavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus,\nmissä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa\nasuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun\nkuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi\nsuunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus\nkuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin\näsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia\nrintojaan vasten puristaen sanoi: -- Pirttimme murtuu, mutta me emme\npääse pakoon.\n\nHetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen\ntohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli\npuoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala!\nKuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?\n\nKun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei\nenää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa\njyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.\n\nKamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat\nentiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: --\nMutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä\nmaahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?\n\n-- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. -- Jumala\non tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on.\nHän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on\nvähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja\npiristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.\n\n-- Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan\nsuussaan pyöritellen.\n\n-- Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo\npitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää\nole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että\ntuommoinen jättiläinen murtuu?\n\nHuomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut.\nLokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta,\nkun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui\nkatselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti\njuoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:\n\n-- Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka\nminä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena\nkuin luuranko.\n\nMikko katseli alakuloisena myrskyn jälkiä: katottomia huoneita,\nkaatuneita aitoja ja murskautuneitten puitten sämäytyneitä kantoja tai\nkaatuneitten puitten juurikoita. Sitten hän siirtyi kuusen kannon luo,\nmissä suuret rautamuurahaiset harhaillen hiljaa etsivät entistä\nkotoaan. Ne olivat satojen vuosien kuluessa maan rajasta jyrsineet\nontoksi kuusen tyven ja siten heikentäneet...\n\nMikko ei ollut koskaan kotiin tullessaan tuntenut mieltään niin\nmasentuneeksi kuin nyt. Riisuttuaan enimmät vaatteensa hän sanoi: -- On\nihan onehko tämä pirtti nyt, kun kuusi on poissa hämärtämästä\nakkunoita. On ihan kuin seinä olisi poissa.\n\n-- Niin se on. Ulkoa tullessa juolahtaa aivan mieleen, että poissa se\non tuo sivuseinä. Ja et sinä usko, miten minä säikähdin, olin ihan\npyörtyä, kun tuosta kuusen kohdalta kuului ponneton rouskahdus ja tämä\nhuone tuntui lekahtavan ylöspäin.\n\n-- Se näkyy olleen erityinen iili, sanoi Mikko. -- Se on kulkenut\ntuolta lännestä itään ja sen linjalle on sattunut kuusikin. Sen näkee,\nkun se on siltä linjalta lakaissut kaikki isoimmat puut ja aidat kumoon\nja huoneet katottomiksi. Ja mihinkähän tuon kuusen olisi vienytkään,\njos ei se olisi sattunut pyörimään tuonne kartanon suojaan!\n\nKun kahvi oli juotu, lähti Mikko katsomaan kartanon takana oksiensa\nvarassa pitkällään rymöttävää kuusta, jonka sämäytynyt tynki näkyi\nhuoneitten räystäitten tasalta. Vesalan harmaapää äijäkin\nkäsnäkeppineen tulla köntysti sinne Mikon luokse ja tervehdittyään\nMikkoa sanoi:\n\n-- Sitä jotakin pitää nähdä, kun kauan elää, että tuon kuusen näkee\nmurtuneena... Mutta ei se ole ollut hänkään terve, vaikka päältä\nkatsoen on luultu terveeksi. Ihan on miehen mentävä ontto sisässä.\nMutta nuo muurahaiset ne vasta mestareja ovat kavertamaan kotelokaan\ntuonne puun sisään. Niissä on ihan paperin paksuiset väliseinät ja\nniitä on kotelo kotelon vieressä. Luulisi, että se on eri perhekuntien\nvälillä jaettu asumuksiksi.\n\n-- Kukas sen tietää, vaikka heilläkin olisi jonkinlainen perhejako.\nMutta eivätpä viihdy nyt tuolla ontelossa. Tuolla ikäänkuin eksyneet\nharhailevat pitkin puun runkoa ja kiipeilevät oksissakin, sanoi Mikko.\n\nUkko ei voinut kylliksi ihmetellä puuta. -- Täällä latvassa on niitä\nhaaroja ja haaroja ja vielä sittenkin haaroja, sanoi hän. -- Mitähän,\njos joku rohvessyöri olisi tutkimassa, niin eiköhän se huomaisi tämän\nolleen jotakin muuta kuin tämänpuolen tavallista kuusen rotua, kun tämä\nlatvaosa runkoa on aivan yksinä lukemattomina haaroina ja niitten\nkanssa turistunut yhdeksi turpeeksi, niin että tuskin tuo muurahainen\nsopii läpi pujottelemaan.\n\n-- Mistäpä häneeseen ulkomainen siemen olisi tullut, tuumi Mikko. --\nTuossa yksinään kun on vuosisatoja, ehkä tuhansiakin touhottanut, niin\nluonnolla on ollut aikaa kutoa, mitä on mieleen johtunut.\n\n-- Mutta jos ulkomaalaisen kuusen siemen on yhtä kevyt kuin nuo, mitä\nmeidän puolen oravat ja käpylintuset syövät, niin esimerkiksi sellainen\nmyrsky kuin viimeöinen voisi lennättää kuusen siemenen vaikka\nAmerikasta tai Portukalista.\n\n-- Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.\n\n-- Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei\nmuita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on\nihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos\nkertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä\ntavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut\nravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen\njuuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa\ntavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia\njuuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän,\nmustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä\nsen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä\nolisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään\nrautaakin.\n\n-- Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.\n\n-- Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta\nvasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin\nkuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen,\nniin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan\npohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää\nmoneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.\n\nUkko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven\nkohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: -- Kun on ainoastaan yhtä\nnäppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja\nrunsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.\n\n-- Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt\nolevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei\nolisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä\ntavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä\nmonta löydäkään.\n\nMikko katseli kuusta ja miettien sanoi: -- Mutta siinä on työperä,\nennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.\n\n-- Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.\n\nAuno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen\nolevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon.\nVesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään\nkotiinsa.\n\nTulevana yönä ei tullut unta paremmin Aunolle kuin Mikollekaan, vaikka\nAuno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät\npysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki\nolivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli\nmielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu\noli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä\ntehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten\nnojassa sanoi: -- Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun\ntuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin\nalastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi\nasunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan\nselittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään\npahaa. Kummalta se vaan tuntuu.\n\n-- Se on totta, toisti Auno. -- Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin\nasunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta\npahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan\nvahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä\ntuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut\nköllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen\nnukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin\nkielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut\nolivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan\nhipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen,\npyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä,\njolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen,\nmutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä\nenkeli oli hänet herättänyt.\n\nMikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja\nniitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä\nrupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn\npuhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta.\nKultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä\nkuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja\nkotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon\nsydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nTalvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän\niltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla\nsyöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän\nkauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti\nihastuneesti: -- Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin\nkäen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä.\nMutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun\nsitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.\n\n-- Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko\niloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan\nlumesta. -- No, mitä sinne muuta kuuluu?\n\n-- Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.\n\n-- Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?\n\n-- Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta\ntakaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi\nolevan paremman olla yhdessä lumessaan.\n\n-- No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen\nlaatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista\njakkaraa.\n\n-- Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh,\ntuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi\nvieras hartioitaan nujautellen.\n\nNähtyään vieraan viluisena Auno kiirehti panemaan tulta hellaan\nsaadakseen kahvia vieraalle. Kainostellen vierasta Mattikin kahmerehti\nsiellä äitinsä suojassa. Vieras kääntyi sinne ja naurusuin sanoi:\n\n-- Täällähän se emäntä hyörii ja pyörii askareissaan yhä näinkin\nmyöhäisenä iltahetkenä ja täällähän se on se talon nuori isäntäkin,\njoka minun Kivelässä käydessäni mötkötteli kätkyessä ja völlötteli\ntämän ilman tietymätönnä äidin sylissä. Mutta olethan sinä paljon\nkasvanut, kohta puoli miehen pituutta ja yhtä punaposkinen ja\nkirkassilmäinen kuin silloinkin. Lopsautapas päivää nyt pitkästä\nkotvasta. Kas niin, se mies antaa kättä toiselle miehelle, niin että\noikein katto raikuu. Tiedätkö sinä miten vanha sinä olet?\n\n-- Kuudennella, sanoi Matti kainosti.\n\n-- Tiedätkö sinä, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden vanhaksi.\n\nMatilla meni sormi suuhun. Hän ei osannut sanoa mitään.\n\n-- Jos sinulta toinen kysyy, mitä varis tekee, kun pääsee kuuden vuoden\nvanhaksi, niin sano sinä, että se lähtee paikalla seitsemännelle.\n\nSen kuultuaan Matti naurusuin pyörähti äitinsä suojaan.\n\nNyt vieras silmäsi ympäri pirtin ja sanoi: -- No tämän verranko teillä\nsitten pientä väkeä onkin, kun ei näy kätkyttä eikä lattiallakaan\nryömijöitä?\n\n-- Mitäs noilla vielä monilla tekisi! On tuota tuossakin villipyörässä\nhallitsemista ja vaate-päällä pitämistä. Tuolla lumihangessa myötään\nköryää. Jos laittaa kuin uudet vaatteet, niin yksi kaksi ovat\nrepaleina, sanoi Auno ikäänkuin moittien Mattia, mutta kasvoissa näkyi\ntyytyväinen hymy.\n\n-- No niin, mutta sieltä ne ovat nuo punaiset posket kotoisin, sanoi\nvieras. -- Meidän pesuettamme ei ollut vähemmän kuin yhdeksän päätä ja\nmeillä äidin kanssa tahtoi olla siitä riidat, että me päiväkaudet\njymysimme ulkona niin kesällä kuin talvellakin. Mutta me emme\ntarvinneetkaan apteekin lääkkeitä, kuten herrastalojen lapset, joita\nhengentulleen edestä varottiin varsinkin talvista ulkoilmaa henkeensä\nvetämästä.\n\n-- Kyllä se tämä meidän Matti ottaa luntakin henkeensä eikä vain ilmaa.\nMonta monituista kertaa päivässä tulee ulkoa ihan yltäpäältä lumessa,\nsilmänreikiä vain vähän näkyy. Kun entinen pirtissä vähän sulaa, niin\nsittenhän se uusi lumi paremmin tarttuu makkarana pyöriessä nietosten\nharjoilta alasmäkeen. Se se sitten onkin vaatteille taulakkata, puheli\nAuno ja lähti kirkasta kahvipannuaan viemään pöydälle, minkä ympärille\ntalon väki vieraineen kehiysi jatkamaan iloista keskustelua.\n\nTänä iltana ei konttoristi puhunut asiastaan mitään. Mutta kun\nhuomenaamuna oli aamukahvit juotu, otti hän asiallisen näköisenä\npienestä laukustaan paperivihkon, laski sen pöydälle ja sanoi:\n\n-- Minulla on taloon hyvin merkillistä asiaa. Kuten tietänettekin, se\nukko Ledenberg on nyt kuollut, ja sen pesänselvitys on nyt käynnissä.\nPesän päähoitaja nuori Ledenberg toimitti minut käymään täällä\nmerkitsemässä tämänkin talon näihin pesän kirjoihin.\n\nAunon kasvoihin hulmahti kauhistuksen ilme, hän löi käsiään yhteen ja\nhieman hätäisesti sanoi: -- Herra Jumala! Miten se tämä talo kuuluu\nukon kuolinpesään? Mehän tämän ostimme, kuten tiedätte, nuorelta\nLättenperiltä ja olemme hyvin lopuksi maksaneetkin.\n\n-- Me olemme tämän nuorelta Lättenperiltä ostaneet ja maksaneet. Nyt on\nenää sata kuusikymmentä markkaa auki. Senkin olisin syksyllä pohjolasta\npalatessani maksanut, mutta herra ei ollut itse kotona. Siksi jätin\ntoistaiseksi, mutta sen voin maksaa minä päivänä tahansa, joten tämä\ntalo ei kuulu eikä saa kuulua ukon kuolinpesään, sanoi Mikko jäykästi,\nja sisäinen viha kihosi partaisiin poskipäihin.\n\n-- Teillä on tässä asiassa jonkinmoinen erehdys, sanoi konttoristi\nkohteliaasti. -- Tämä tilankauppa, joka silloin Kivelässä tehtiin, kun\nminä kirjoitin kauppakirjan, tuli ukko Ledenbergin tiliin, sillä nuori\nLedenberg oli silloin ukon prokuristi ja koko hänelle kuuluvan\nomaisuuden hoitaja. Teille on tullut siinä erehdyttävä usko, kun tämä\nnuori Ledenberg on samanniminen kuin ukkokin. Poika kirjoitti\nkauppakirjan alle ukon nimen, ja te luulitte sen kirjoittaneen oman\nnimensä. Ettekö huomanneet sitäkään, että nimen alla oli sana \"kautta\"\nja nimimerkit.\n\n-- Mistä me tyhmät talonpojat niitä kaikkia kommelluksia tietäisimme,\nkun niitä ei selvitetä! Ettepähän tekään silloin puhunut näistä\nhalkaistua sanaa, sanoi Auno vihasta sähisten.\n\n-- Minua oli nimenomaan kielletty siitä, sanoi konttoristi tyynesti. --\nJa jos muistatte, niin minä koko kaupan aikana olin vähäpuheinen,\nkatsoin vain valmista ja tein mitä käskettiin... Ja, kuten tiedätte,\ntämä tilahan silloin huutokaupassa myytiin ukko vainaan velasta, ja kun\nnuori Ledenberg huusi tämän vasaran alta, niin eihän se mitenkään\nvoinut omassa nimessään myydä.\n\n-- No, mutta kun minä olen tämän hinnan maksanut ja maksan\nviimeisenkin, niin tottahan silloin tämä tila on minun, olkoonpa kauppa\nkenen tahansa nimiin tehty. Tottahan tämän hinta tukki sen tilin, sanoi\nMikko kuivasti.\n\n-- Se on totta, sanoi konttoristi. Jos maksatte kaiken, mikä teillä on\nmaksamista, niin totta totisesti täytyy asian selvitä. Mutta teillä\nnäkyy olevan muutakin maksamista, ei ainoastaan tämän tilan hinta.\n\n-- Mitä muuta? tikaisi Mikko. -- Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa\nLättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten\njo äsken sanoin.\n\n-- Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän\npesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä\npesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan\najoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi\nlisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne\nkanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet\nmaksamaan, kellä varoja löytyy.\n\n-- Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan!\nsanoi Mikko mieli kuohuksissa.\n\n-- Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja\nteidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta\nvelkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. -- Tässä on paperi, jossa on\nteidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.\n\nMikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja\nsamoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä\nrupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän\nsanoi huokaisten ja ääni väristen: -- Nyt ollaan myllyssä.\n\n-- Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan\npaperia.\n\n-- Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi\nterävästi Aunon silmiin.\n\n-- En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni\nkirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.\n\n-- Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin\ntuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.\n\n-- Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä\nkieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha\nasia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja\nsekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran\nsyntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.\n\n-- Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi\nkatsomaan niitä nimiä.\n\n-- Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten,\nettä ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä\nasia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa\npesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota\nkävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja\nalkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.\n\nNyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: -- Tuo ei\nole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut\nsielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.\n\n-- Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta\njuolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka\nkauan te olette olleet naimisissa.\n\n-- Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.\n\n-- Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi\nAuno varmalla painolla. -- Mutta miksi sitä kysytte?\n\n-- Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos\nte olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä\ntapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä\nunohtunut.\n\n-- Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän\ntaivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni\nkirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat\nmuistaisin... Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.\n\n-- Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja\nkorkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes\nkymmenentuhatta, sanoi konttoristi.\n\n-- Kymmenentuhatta! huudahti Auno. -- Se hirsi kun päälle kaatunee,\nniin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.\n\n-- Ei ole sanottu, olettehan nytkin viidessä vuodessa maksaneet\nseitsemättä tuhatta, sanoi konttoristi ikäänkuin taivutellen,\nruvettaisiinko siihen suuntaan tuumimaan.\n\n-- En penniäkään minä maksa tuota velkaa, ävahti Mikko jalkaansa\npolkaisten. Minulla ei ole Lättenperille muuta velkaa kuin tämän tilan\nkauppasumman tähde, sen maksan ja silloin on suu puhdas, kahta päätä ei\nole leikatulla.\n\nAuno otti taas pöydältä sen velkakirjan katsellakseen, katseli nimeään\nja viimein sanoi:\n\n-- Sen sanon ja vannonkin, että tuon nimeni kirjoitus on veli Teemun\ntyötä. Se aina jäljitteli muitten käsialoja minunkin kotona ollessa.\nJos oikein lujille otetaan, niin tuossakin Mikon nimessä jos ei muuta\nniin ainakaan tuo i:n pää ei ole isän tekemä.\n\n-- Eikö niitä lurjuksia ole nähty milloinkaan liikkuvan siellä\nkaupungissa? kysyi Mikko.\n\n-- Kyllä vuosi takaperin oli siellä kaksikin niitä samoja, jotka tässä\nsilloin huutokaupan aikana rähisivät. Siellä herran puolella ne olivat\nkoko päivän ja olivat päivälliselläkin, mutta minä en heidän nimiään\ntullut kysyneeksi, eivätkä ne konttorissa käyneetkään.\n\n-- Mutta se on varma, että silloin se on laadittu tämä paperi, ihan\njuuri silloin, huudahti Auno ja tapansa mukaan löi käsiään yhteen.\n\n-- Mutta silloin olivat nuo kirjan todistajat jo kumpikin kuolleet,\nhuomautti konttoristi.\n\n-- Niinhän se on pitänyt ollakin, että siihen on täytynyt kuolleet\nkirjoittaa todistajiksi, sanoi Mikko ja tuimasti punalsi päätään.\n\nKonttoristi pyöräytti lyhyttukkaista, suurikorvaista päätään, oli\nhetken ääneti ja silmättyään todistajain nimiin ajatusalta sanoi: --\nLienee niinkin mahdollista, mutta minun uskooni ei ota mahtuakseen,\nettä esim. tuo Aleksanteri Lindgrenin nimi olisi koulua käymättömän\ntukkilaisen tekemä. Se näyttää oikein konttorimiehen kädestä\nlähteneeltä, lienee sen sitten tehnyt kuka tahansa... Yksi seikka\ntuossa kyllä on, joka hiukan niinkuin puhuu teidän puolestanne. Se on\nse, että tämä paperi ja nämä kirjoitukset näyttävät nuoremmilta kuin\nviiden tai kuuden vuoden vanhoilta. Paperi ja kirjoitukset kuudessa\nvuodessa enemmän muuttuvat kuin tämä on muuttunut. Mutta voihan se\nsentään ehkä pysyä muuttumattomana, kun se on jossakin pinkassa\nliikuttelematta. Minä ainakaan en ole nähnyt tätä paperia, ennenkuin\nnyt tänne lähtiessä annettiin mukaan. Mikä verkko peräksi lopussa\ntullee, mutta siltä nyt vain kuulostaa, että oikeudessa käymättä te\nette selviä. Kun tällä velkakirjalla teiltä ruvetaan perimään, on\nteidän pakko nostaa juttu, ellette aio ruveta maksamaan.\n\nMikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:\n\n-- Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en\nmaksa.\n\n-- Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät\nkiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno\nnureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.\n\nKonttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on\ntoimittauduttava taipaleelle.\n\nAuno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: -- Ei\ntässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. \"Syödä sitä täytyy\nsyntyneen, maata käydä kasvaneen\", on vanha sananlasku. Alkakaahan\nvieras kiertää tänne pöydän taakse.\n\nKonttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja\nsanoi ihastuneesti: -- Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei\nsiellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja\nmatalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin\nvoi kuin muukin syöminen.\n\n-- Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä\nlähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla\näänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä\npöytään.\n\n-- No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi\nkonttoristi. -- Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi.\nPaistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti\nkuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön\ntuomitaan.\n\n-- No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me\nolemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.\n\nTähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin\nkatseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään\neikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nOli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty\nnyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona\nleipomassa ja huudahti iloisesti: -- Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee!\nSiitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.\n\n-- Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos,\nkun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen\ntultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan\nläänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi\nLeena Aunoa tervehtiessään.\n\nLeena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu.\nAsiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan\nläheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi\nkyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.\n\n-- Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa.\nTuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon\nkasvuista?\n\n-- Kotipellon on, sanoi Auno. -- Eihän tuota sitten, kun tähän taloon\nasetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.\n\n-- Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta.\nTämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä\nleipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta\nlähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi\nminullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin\nkäymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää\nkituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.\n\nPuhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen\nkuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode\nkuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena\ntyönsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: -- Uudeltahan se sika\nlihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan\nemäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja\nlattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.\n\n-- Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se\nsentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin\nTuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin\nPolvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle\nlähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen\npäästä, vaikka on nuorempi ihminen.\n\n-- Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan\nlaiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa\nkämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin\nkyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin\ntottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle\nSanterille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen\ntöntsä, kunhan vain on hamepäällinen.\n\n-- Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti\nuunia hoitamaan.\n\nPäivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita\nhapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi:\n-- Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt\nolen täällä.\n\n-- Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin\nkolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli\nseitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.\n\n-- Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista\nasiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän\najan olen ollutkin. -- Leena kuvasi matkan varrella käydyt\nmajapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä\nkauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. -- Kolme ihan pirivaloa\nkuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin,\nmuisteli Leena.\n\n-- Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.\n\n-- Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein\nkoiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että\nSeitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja\nkuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka\nolisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi.\nMinun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.\n\n-- Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi\nouto punoitus.\n\nLeena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta\nleikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän\nkelkkeästi sanoi: --Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä\nrupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis\nhaavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on\nlauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä\nyhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan\nyön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä\nsaisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten\naikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.\n\n-- Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos\nkuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän\npunastuivat.\n\n-- No, kun niin tahdotte! Minä satuin siihen Lättenperiin tulemaan\njuuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja\nhyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon\nemäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha\nherrakaan ole enää elossa -- monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran\nkohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin -- niin menin talon\nkeittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin\nkolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti\npääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni\nja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut\nnähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut\nsisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja\npiti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä\nsiellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne\nsemmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan,\nmissäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin,\nsiksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin\nkummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni\ntunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli\nkymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: --\nOnko siellä herran puolella nyt vieraita? -- On siellä kauppias\nRestliini ja kauppias Pölvästi. -- Mitä ne siellä toimivat? -- Mikä\nlienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja\nrähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle\navomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen -- senkään kielen\nalla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että\nnyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle.\nMinkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. -- Niin juuri,\nsanoi rouva makeasti hymyillen. -- Mikä velkakirja sillä on, vieläkö\nsillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. -- On kai sitä sitäkin ja\nsitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes\nkymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä\nhaetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy\nliittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna\nvaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain\nviemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana\nennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on\nirti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman\naidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. --\nMinua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua,\nsormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein\neikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa\nasiat miten tahansa.\n\n-- Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.\n\n-- Sanoin ihan nenästä nokkaan.\n\nAuno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva\nvirkkoi.\n\n-- Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset\nyrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa,\nse pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen\nkassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan\nsilmiin: -- No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä\nnäyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: -- Jokahinen sana on niin\ntotta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei\ntulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta... En\nminäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen\nasianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei\nollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli\nasiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi\nsyötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen\nkahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.\n\nMikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka\nMikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin\ntyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt\ntulevan tolkkua.\n\nLeenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä\npäästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten\nihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän\nkuulla, että myrsky kaatoi sen.\n\nJokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni\nrupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky\nkuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku\noli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky,\nmutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin\nja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi\nalaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää\nmyytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi\nasukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka\noli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja\nrukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana\ntalvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään\nvuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt\nylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin\nukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen\nsiinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku\nmuu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja\nparkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka\nsille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos\ntästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi\nasukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.\n\nKun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine\nkenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: -- Te olette nyt niin\nkynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.\n\n-- Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. -- Jo menee yli minun\nymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla\nnyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on\nväärennetty.\n\n-- Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.\n\n-- Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat\nantaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin\nnimemme.\n\n-- Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä\narpaa koko asiaan?\n\n-- Ei hiuskarvan vertaa.\n\n-- Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen\nakan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo\ntästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse\nrietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.\n\n-- Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin\npaljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen\ntehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.\n\n-- Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin\nvaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.\n\n-- Se on totta, sanoi Leena.\n\n-- En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin\ntuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia\nnyt muutamassa päivässä!\n\n-- Emme rupea siihen. Paras on katsoa mitä tuleva on, sanoi Auno\nväräjävin äänin.\n\n-- No niin minustakin on, että eihän nyt osaa tulipalon tavalla ruveta\nliikkumaan, sanoi Leena.\n\nKaikki olivat nyt kuin puolipyörryksissä. Mikko ei tänä iltapäivänä\nosannut lähteä mihinkään työhön eikä vielä huomennakaan, käveli vain\nkartanon tienoissa kuin hammassärkyä sairastava kykenemättä puhumaan\nmitään. Eikä Aunoltakaan tahtonut puhe luistaa, vaikka Leena aloittikin\naina eri asioista. Auno vakuutti vain aina tyynesti, että hän luottaa\nJumalaan. Ei tullut tulevan yön tienoona Aunon jalkojen hieronnasta\neikä huommenillalla kuppauksesta tolkkua, kaikki elivät niinkuin\nunissaan.\n\nMutta pyhänä Mikko ja Auno saivat harvinaisen vieraan, jota ei ollut\nosattu odottaakaan. Aunon enon poika Tuomas oli kymmenen vuotta ollut\nAmerikassa ja tullut nyt syntymäseutuaan näkemään. Kun tämä rupesi\nkertoilemaan Amerikan tapahtumista ja näkemistään kummista, haihtuivat\nMikon ja Aunon haikeat ajatukset ja kielet kuontuivat tehtäväänsä.\nVieraalta ei kuitenkaan salattu uhkaamassa olevaa asiaa. Hän jäikin\nMäkelään nähdäkseen mitä tuleva on, ja hän ymmärsi, että tarinoita\npitää tulla riittämään, toista toiseen puuttumaan. Niitäpä täytyi olla\nöiksikin, kun Mikko ei saanut unta levottoman mielensä takia. Niin\nkului aika päivästä toiseen. Oli tultu tulevan viikon tiistaipäivään,\nkun puolen päivän rinnassa ajaa kahautti kaksi tähtiotsaista herraa\nMäkelän kartanolle ja humalasta hoiperrellen tulla kompuroi Mäkelän\npirttiin. Tulijat eivät sanoneet hyvää päivää eivätkä tervehtineet\ntalon väkeä, riisuivat vain turkkinsa päältään. Toinen herroista oli\nKoskelan kaupungin viskaali, toinen kaupungin poliisi. Humalasta\npöhöttyneillä, vinoilla silmillään viskaali rokonarpisesta naamastaan\nhetkisen katsella töllisteli kuin paleltuneesta nauriista, ja nähtyään\nakkunasta, että jo alkavat hänen jälkiväkensä saapua kartanolle, otti\nhän pienestä laukustaan paperin, jonka sivulla näkyi laaja sinetti. Se\nkuului olevan kuvernöörin välipäätös. Sitä hän vapisevissa käsissään\npitäen katkonaisesti lukea tolitti ja kun sai lukeneeksi, niin\nröyhkeästi sanoi:\n\n-- Nyt saat ottaa vaatteesi ja akkasi vaatteet ja lähteä tästä talosta.\nMe otamme tämän talon kaikkineen tämän kuvernöörin päätöksen voimalla\nhaltuumme. Ala keräillä hyntteitäsi ja mennä.\n\nMikko menetti tavallisen malttinsa ja jalkaansa lattiaan jyräyttäen\nsanoi:\n\n-- En tunne sitä paperia. Tuosta on viisi hirttä poikki, ala kävellä\ntuosta veräjästä ja katoa papereinesi.\n\n-- Sinun ei tarvitse tätä tietää, kun minä sen tiedän, karjaisi\nviskaali öräkällä äänellä. -- Vai meinaatko ruveta minua vastustamaan\nvirkatoimissani?\n\n-- Tokko tottelet sanaani vai näytänkö? ärjäisi Mikko, tulta säihkyvin\nsilmin ja lähti uunin luota ottamaan halkoa, mutta kun viskaali lähti\nvökeltämään ulos hakemaan sieltä apuväkeä, niin Mikko syöksähti jälkeen\nja lennätti viskaalia monen sylen päähän pihalle. Mies rätjähti\npäälaelleen maahan ja juuri saapuneen oman joukkonsa reen kantaan löi\nkulmansa niin että rupesi verta vuotamaan. Poliisi aikoi portailla\nottaa Mikon kiinni, mutta sekin oli melkein älyttömänä humalassa eikä\nkerjennyt mitään tehdä ennenkuin Mikko lennätti sen vieläkin\nkauemmaksi. Päästyään jaloilleen viskaali alkoi puolihätäisesti ränkyä:\n-- Vangitaan tuo roisto! Miehet, köysiä tänne! Vangitaan tuo roisto!\nTappaa se minut, tuokaa pian köysiä!\n\nMiehillä olikin reissään köysiä. He rupesivat jo lähenemään portaita.\nSilloin Mikon amerikkalainen vieras sanoi vakavasti Mikolle: -- Se on\nnyt somimmillaan, heitä nyt pois vastustus, ei sinua tänä päivänä\nvangita. -- Samalla hän sanoi köysimiehille: Heittäkää se homma\nkerrassaan pois, tätä ei vangita tänä päivänä eikä teidän hommillanne,\nminä takaan sen. -- Kun viskaali yhä ärjyi: -- Se vangitaan, minä\nkäsken, että se vangitaan, varoitti Tuomas ryhtymästä sellaiseen\nkokeiluun, koska hänkin on miesväestä kotoisin ja on parasta ensin\nkatsoa hänen nyrkkejään. -- Selittäkää ihmisiksi asianne ja näyttäkää\nmeille paperinne, jos teillä sellaista onkaan. Jos se on lain mukainen,\nniin me tyydymme. Viskaali ei kuullut mitään, pyyhki vain veristä\nkulmaansa ja ärjyi samaa.\n\nMiehet ymmärsivät nyt asian ja alkoivat puhua viskaalille, että on\nparasta lukea siivosti se kuvernöörin päätös ja näyttää tälle\nisännälle. Jos se ei sitä tottele, niin sitten he vangitsevat, eivät\nennen. He huomauttivat myös, että viskaali oli liiaksi päissään.\n\nPoliisi humalassa ja silmät valkeina toikkuroi kartanolla ja houkutteli\nviskaalia ryypylle.\n\nViskaali ei sitä kuunnellut eivätkä muutkaan miehet. Poliisi ryyppäsi\npullostaan kaksi pitkää kuilausta, sitten nojasi hartiansa reen perää\nvasten ja alkoi laulaa lojautella yksikantaisia jonninjoutavia\nrekilaulun pätkiä, mutta kohta vötkähti pitkälleen ja nukkui\ntiedottomaksi.\n\nKun viskaalin kulmasta yhä tihkui verta, painoi joku miehistä haavaan\npaperilapun ja sitoi vaatteen siisnalla ympäri pään. Toinen silmä\nkääreen alta näkyvissä hän sitten töllisteli ja aina väliin ähkäisi ja\nporisi: -- Tämä vielä kerran maksaa miehelle... Virkamiehelle\nvirantoimituksessa... Tästä ei vielä kerran miehen päätä silitetä, äh.\n\nKun miehet pysyivät vaatimuksessaan, kaivoi viskaali, joka alkoi hiukan\nselvitä humalastaan, kainalolaukustaan asiakirjat, antoi kirjavihon\neräälle miehistään, ja kaikki keräytyivät kuulemaan ja näkemään\npäätöstä. Tuomaskin kävi katsomassa kirjavihkoa, siirtyi Mikon luo ja\nsanoi: -- Kyllä ne näkyvät olevan lailliset paperit. Ne ovat\nhakemukseensa liittäneet takuun, jonka kuvernööri on hyväksynyt. Kyllä\nne nyt tekevät mieluistaan. Vastustaminen pahentaa vain asian.\nAsiakirjat oli sillä välin luettu ääneenkin.\n\n-- No aivanko kaikki irtainkin jää heille? kysyi Mikko levottomana.\n\n-- Lupasihan se vaatteet, ja ennen muuta ota rahasi, sanoi Tuomas.\nTämän viimeisen lauseen sanoi Tuomas Mikon korvaan kuiskaten, jotteivät\nmiehet kuulisi.\n\nMikko ymmärsi asian ja lähti puoleksi juosten pirtin kupeessa olevaan\nkamariin. Tuomaskin tuli sinne jälessä. Siellä Mikko aukaisi kaappinsa\nja sen laatikosta kopristi hankosensa täyden paperirahoja tunkien ne\nnuttunsa povitaskuun.\n\nMikon ja Tuomaan jälessä tulla vetelehti pari miestä, jotka silmät\nsuurina katsoivat, kun Mikko työnsi rahoja nuttunsa povitaskuun ja\nsulloi niitä pohjaan.\n\nAuno, Leena ja Matti olivat paenneet navettaan ja istuivat siellä\nmuurin vieressä halkoläjän päällä, kun Mikko ja Tuomas menivät sinne.\nEnnenkuin Mikko kerkisi virkkaa mitään, tekeytyi Tuomas iloiseksi ja\nsanoi kovalla äänellä: -- Ei auta itku markkinassa. Semmoista se on,\nettä lähtö teillä on tästä talosta, mutta onsihan se on taivaan alus.\n\nAuno kimposi silmänräpäyksessä seisoalleen ja huudahti tuskaisesti: --\nHerra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikä se nämä lehmät hyvittää.\n\n-- Kuuluvat nuo ryövärit ottavan mukaansa. Vaatteet on luvattu meille.\nLähde niitä katselemaan, siellähän ison kaapin alalaatikoissa on paljon\nvaatteita, sanoi Mikko.\n\n-- Sekö siitä lopultakin tuli, sanoi Leena tyrmistyneenä.\n\nKaikki lähtivät kiireesti hynttyyttämään luhtiin, josta Tuomas kantoi\nsylyksen toisensa perästä sekä pito- että sänkyvaatteita kartanon\nulkopuolelle lumihangelle. Ja kun kaikista huoneista ja huoneitten\nylisiltä oli kaikki tuotu siihen yhteen kokoon, oli siinä ylemmäksi\nTuomaan päätä ylettyvä tunkio. Tuomas sitten viskaalin miehille\nkehahtikin, että tuossa läjässä on enemmän kuin tuhannen markan edestä\ntavaraa, mutta sillä on miehinen haltija.\n\nKylältäkin alkoi tulla ihmisiä kummaa katsomaan. Mutta kun viskaalin\nmiehiltä saatiin kuulla, että on kysymys kymmenentuhannen markan\nvelkatuomiosta, murahtelivat jotkut, että velihän se on velka\notettaessa. Eihän siitä velasta pääse mustalainen maksettaissa muuten\nkuin maksamalla.\n\nNyt viskaali komensi miehensä hakemaan elukoita. Lammas- ja\nvasikkakuormat lähtivät etumaisina, sitten talutettiin lehmiä, mutta\nkun Auno jäi kotiin ja tuntemattomat miehet olivat taluttamassa, niin\nlehmät rupesivat vastustelemaan, ryöhyilivät tiepuoliin ja vänkeilivät\ntullakseen takaisin kotiin. Mutta kun miehet pitkillä kaarakoilla\nruoskivat ja ärjyivät, niin täytyi oieta tielle, mutta eläimet\npäästivät yhteisen surumielisen ammomisen, jota kuului kauan. Auno ei\nvoinut tätä katsella, vaan kiirehti navettaan ja kyyristyi sen loukkoon\nitkemään.\n\nKun navetassa vallitsi peloittava tyhjyys, ei Auno siellä kauan\nviipynyt. Hän kuivasi kasvonsa vaaleapohjaiseen esiliinaansa ja tuli\nulos näkemään, mitä Mikko ja Tuomas hommaavat, mihin päin sitä aiotaan\nlähteä. Mutta nyt juuri oli myöskin Virtalan Tahvo-isäntä, Mikon\nrippikoulutoveri, tullut katsomaan ihmeellistä hävitystä ja puheli\nparaikaa Mikolle ja Tuomaalle, että hänellä on kattoa Mäkelän väen pään\npäälle, ei sitä vielä taivaan katettavaksi tarvitse jäädä.\n\nKohta olikin Virtalan kaksi hevosta kartanolla. Rekiin lastattiin\nkaikki vaatteet ja viisi suurta vuodepatjaa täysineen, joten kuormista\ntuli oikein majanmuuttokuormien näköiset. Mutta Mäkelän kaikki huoneet\noli nyt sineteillä lukittu ja viimeiset viskaalin matkueen kuormat\nlähtemässä. Poliisikin oli jo herännyt ja laittoi hevostaan\nlähtövalmiiksi. Toinen silmä kääreen takana viskaali silmäili\npöhöttyneine naamoineen itsetietoisena suuri turkki yllään huoneitten\novilla lopottavia, poltettuun lakkaan painettuja sinettejä. Ja kun ne\nsinetit nyt mykällä kielellään vakuuttivat vartioivansa taloa,\nheittäytyi viskaali rekeensä ja nojasi selkänsä reen perää vasten.\nRokonarpiset kasvot töllöttivät virallisen jäykkinä hevosta kohti, joka\nnyt vihaisesti huiskautti häntäänsä, kun poliisi alkoi häkiä\ntaipaleelle.\n\nKun viskaalikin oli lähtenyt, sijoittuivat Mikko, Matti, Auno ja Tuomas\nvaatekuormiin ja katselivat vielä kerran maaliskuun ilta-auringon\nvalaisemaa kotiansa. Kumiseva tyhjyys vastasi Mäkelän kartanosta\nlähtijäin aisakellon ääneen, kun Virtalan hevoset reipasta hölkkää\njuosten lähtivät alamäkeen. Liukkaasti tutisivat jalakset rekien alla\nhuilatessa alasmäkeen. Mutta Mikon ja Aunon mielestä se oli kuin\nkamalaa unta, josta oli mahdotonta selvitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Virtalassa annettiin Mikolle ja Aunolle oma tilava ja valoisa tupa,\njonka emäntä oli omista askareistaan tyhjentänyt. Hohtavan valkeine\nkuvikaspeitteisine pöytineen se odotti tulijoita. Kun hevoset tulla\nhurahtivat kartanoon, tuli talon ketterä emäntä Aunoa auttamaan reestä\nja sydämellisen ystävällisesti vei Aunon sinne hänelle aiottuun\nhuoneeseen ja auttoi päällysvaatteitten riisumisessa. Ja kun Mikko,\nMatti, Tuomas ja isäntäkin olivat saapuneet huoneeseen, tuoda kyyhötti\nemäntä kirkkaan pannunsa pöydälle. Sen ympärille kaikki kehiysivät.\nSamalla alkoi siinä kyselyt ja selitykset tämänpäiväisistä\ntapahtumisista. Tuli siinä kerrotuksi juurtajaksain koko se juttu aivan\nalkujuuriaan myöten. Vaikka isäntä ja emäntä kahvipöydässä\nosaaottavasti päivittelivät, näkyi kasvoissa kuitenkin salainen tieto\nja usko, että velkakirja ei ole ollut kokonaan väärennetty. Tuomas oli\nmelkein äänetönnä kuunnellut muiden keskustelua, mutta lopuksi sanoi\nhymyssäsuin:\n\n-- Tämänpäiväisessä näkemisessä oli minusta merkillisintä se, että näin\nkahden miehen lentävän. Toinen niistä kyllä lensi enemmän kuin siivet\nkantoivat ja putosi liian raskaasti maahan.\n\nKun Tuomas sitten mehukkaasti ja hyvästi lisäillen selitti, mitä hän\ntuolla siivettömällä lentäjällä tarkoitti, pääsivät kaikki nauramaan.\nMikonkin rinnassa hytkähteli nauru ja kasvot hetkeksi elpyivät, mutta\nmieli kuitenkin pysyi synkkänä ja pian synkistyivät taas kasvotkin.\nLeena jäi nyt tänne kylälle hieromaan ja kuppaamaan. Hän kertoi\nkaikkialla kuulemansa ja näkemänsä. Pianpa alkoikin näkyä Leenan\npuheitten vaikutus. Ihmisten kasvoissa näkyi sääli Mikkoa ja Aunoa\nkohtaan. Tulipa viikon päästä Leena Virtalaankin Aunoa näkemään ja sai\npäivän emäntää, toisen isäntää hieroa. Silloin muuttui niidenkin usko.\nKaikki kyläläiset tulivat ystävällisiksi ja osaaottaviksi. Talojen\nemännät rupesivat kilvan kantamaan Aunolle syömisenapua. Mikä toi\nvoita, mikä maitoa, mikä lihaa, mikä kalaa, mikä leipää, mikä jauhoja.\nAuno unohtikin kohta vastoinkäymisensä, mutta Mikko ei päässyt siitä\nelpymään.\n\nTuomas viipyi viikkokauden Mikon ja Aunon hupina ja Mikkoa\nviihdytelläkseen myötäänsä puhui Amerikan oloista kehuen niitä ja\nkehoitti lähtemään sinne hänen matkaansa. Matti oli niin perehtynyt\nTuomaaseen, ettei tahtonut erota. Kun Tuomas lähti kyläilemään\ntuttaviinsa ja sukulaisiinsa, otti hän Matin mukaansa, joten Mikko ja\nAuno jäivät kahden Virtalaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nKaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Virtalassa, mutta tänä\naikana ei Mikolle työ eikä ruoka maistanut. Unikin katosi. Vasta\naamuyöllä hän vaipui unenhoureeseen, mutta heräsi siitä säikähtäen,\nkuin joku olisi häntä repäissyt. Samalla takertuivat ajatukset siihen\nyhteen ja samaan ikävyyteen.\n\nKun kevät nyt oli tulossa, ajatteli hän lähteä pohjolan savottaan,\nmutta mieli oli niin herpautunut, että pois piti heittää sekin ajatus.\nAinoa mieltä hyvittävä seikka oli se, että Auno näytti melkein\nunohtaneen surulliset tapahtumat ja liikkui jotakuinkin yhtä iloisena\nkuin ennenkin talon askareissa emännän apuna. Mutta vähitellen alkoi\nMikon tila huolettaa Aunoa. Hän näki, ettei Mikolle maistu ruoka,\nvaikka hän parhaimman mahtinsa mukaan koetti laittaa sitä, mikä ennen\noli ollut Mikosta mieluisinta, ja Mikon unettomuus tuntui hänestä\narveluttavalta. Hän rupesi vaikeroimaan, että Mikko heittäisi\najattelemisen, kuten hänkin oli tehnyt. -- Silloinhan vasta\nonnettomaksi joudumme, jos rupeamme yhtä tapahtumaa suremaan, niin\nettemme muuhun mihinkään kykene.\n\nMikko tiesi sen sanomattakin, mutta hän ei voinut mitään sille, että\najatukset, jotka hän koetti suunnata toisaalle, palasivat tuohon yhteen\neivätkä löytäneet elämästä sitä, mikä mieltä hyvittäisi.\n\n-- Ruvetaan nyt vain ajattelemaan, että johonkin järven rannalle\ntehdään nyrkin kokoinen puumökki, jossa kaloja ja lintuja pyydellen\nrupeamme asumaan, sanoi Auno koettaen lietsoa Mikkoon elämänhalua. --\nOnhan meillä neljä vahvaa kättä, ja Matti kohta joutuu kättä\npitemmäksi. Kuokimme siihen peltoa, raivaamme niittyä, joten ennen\npitkää on lehmä, vieläpä toinenkin meidän pienessä navetassamme. Jumala\nvoi siunata elämämme päivät valoisiksi ja onnellisiksi.\n\n-- Onni on yksillä, kesä kaikilla, sanoi Mikko, juuri kuin ei tahtoisi\nkuulla puhuttavan mistään onnesta. Eipä saanut Mikko pitkiä aikoja olla\nVirtalassakaan, ennen kuin jo oli lautamies hänen kimpussaan. Lautamies\noli saanut Ledenbergiltä haastemääräyksen. Mikon oli saavuttava\nhuhtikuussa pidettäviin välikäräjiin Tuomelan kievariin.\n\n-- Mitä se nyt vielä minusta tahtoo, nahkanko se vielä tahtoo minusta\nnylkeä? sanoi Mikko ja kasvot vaalenivat.\n\nLautamies otti taskustaan kirjeen ja katseli sitä joka puolelta. Siinä\nsanottiin kuitenkin vain, että Mikko oli haastettava käräjiin. Asiaa ei\nmainittu. Kun lautamies oli lähtenyt, tuli Auno Mikon viereen, kasvot\nkummallisesti vaalenneina hänelläkin. He rupesivat tuumimaan keskenään,\nonko kaikki vain paljasta kiusantekoa vai mitä. Mutta ei kerjetty\nvarsinaisesti tuumia mitään, kun Tuomas ja Matti tulivat kotiin. Matin\nsilmät loistivat ilosta. Tuomaankin kasvoista näkyi jotakin\nerinomaista. Riisuessaan palttootaan ja pannessaan naulaan Tuomas\nvirkkoi iloisesti: -- Tiedättekö, että me Matin kanssa lähdemme\nhuomenna Amerikkaan! Sivolan Santra ja Väinö lähtevät mukaan, ja tällä\nkyläretkellä on päätetty sekin, että me Santran kanssa siellä\nAmerikassa rupeamme yhdessä padassa keittämään.\n\nAuno löi tapansa mukaan käsiään yhteen ja huudahti:\n\n-- No sillä lailla! Onnipa olkoon! Vai Sivolan komean Santran kanssa\nsinä rupeat yhdessä padassa keittämään!\n\n-- Niin on päätetty, sanoi Tuomas vakavasti. Ja minä puolestani olen\npäättänyt, että jos Matti tulee lähtemään mukaan, niin lähdemme parin\npäivän perästä, ja sitten toisen luokan vaunussa kahnaisemme poispäin\ntästä puolesta. Matin kohtaa ajattelen senkin tähden, kun teillä täällä\non tämä eläminen näin rempallaan. Jos annatte Matin mukaan, niin\nkasvatan siinäkin toivossa Mattia mieheksi, että se kykenee teitä\nvanhaksi tultuanne kuurtoilemaan. Rahan vähyydestä ei meillä tule\nolemaan mitään puhetta.\n\n-- Tuntuuhan tuo vähän kummalliselta Matin lähteminen noin pienenä\noutoon maailmaan, mutta minä en siitä rupea päättämään mitään, sanokoon\nisä mitä sanoo, arveli Auno hieman alakuloisesti.\n\n-- Hyvä on, että pääsee Matti näitä näkemästä, mitä meillä on\nnähtävänä, sanoi Mikko tyynesti ja huulet näpistyivät visuun. Ajatukset\npalasivat äskeiseen haasteeseen.\n\nSitten Auno kääntyi Mattiin ja sanoi hymyillen: -- Mitäs se Matti\nsanoo, lähdetkö sinä sedän matkaan?\n\n-- Lähden minä, sanoi Matti jäykästi ja päätään pyöräyttäen.\n\nKirkkaat kyyneleet kiilsivät Aunon silmien nurkissa. Tuomas oli\nasiaansa innostunut ja alkoi kuvata, miten onnellista on tulla Matin\niällä Amerikkaan.\n\n-- Kun suomalainen oppii selväksi maan kielen, niin se on Amerikassa\nhaluttua tavaraa, vaikka millä alalla. Eipä ole tietoa, minkälaisena\nkäskijänä tämä kirkassilmäinen Matti on kahdenkymmenen vuoden perästä.\n\n-- Ihmisiähän ne ovat käskettävätkin. Kunpahan hänestä tulisi kunnon\nkäskettävä, niin eihän sekään paha olisi, sanoi Auno, mutta sanoissa\ntuntui Tuomaan puheen vaikuttama mieltymys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaalta tuntui Aunosta ja Mikosta tottua uuteen, yhtäkkiä päätettyyn\nasiaan, joka oli riistävä heidän ainoan lapsensa valtamerien taa. Matti\noli ollut kodin ilona eikä häntä olisi nyt päästetty lähtemään, ellei\nelämä olisi näin suistunut raiteiltaan.\n\nYlihuomenaamuna oli päivän kajastus vaisuna, matalana juovana itäisellä\ntaivaanrannalla, kun Alatalon Kustin oriin kulkuset ja aisakello\nhelisivät kartanolle, josta hetken perästä Kusti itse pitkine\nturkkineen ja pitkäsääryksisine koirakintaineen työntyi tupaan. Pian\noltiin yhdessä pöydän ympärillä lähtökahvia juomassa. Eikä siinä kauan\nviivyttykään, ennenkuin oli kaikki lähtöön valmiina. Mattikin silmät\nkirkkaina oli jo vaate päällä ja toimittautui kasvot totisina sitä\nmukaa kuin näki Tuomaankin toimivan.\n\nAuno otti nyt vuoteeltaan lämpimät huopapeitteet, kääri ne Matin\nympärille ja kantoi sitten pojan rekeen, missä peitteli yltä päältä.\nSyvästä vilttien lomasta näkyi vain pojan kasvot. Kuumat kyyneleet nyt\ntippuivat Matin kasvoille, kun Auno moneen kertaan suuteli Mattia ja\nsanoi: -- Tokkohan sinua nähnen enää.\n\nTuomas kaivoi povitaskustaan lompakkonsa, otti sieltä sadan dollarin\nrahan, pisti sen hyvästellessään Aunon käteen ja sanoi: -- Tuolla saat\nkesäksi lehmän, osta se minun ja Matin muistoksi. -- Sen sanottuaan hän\nistui Matin viereen rekiperään. Samassa hyppäsi Kusti reen\nkuskipukille. Silloin helähtivät kulkuset, remahti aisakello ja reki\nlähti jymisten pakenemaan tielle. Kulkusten kilke levisi tyynessä\naamuhämärässä raikkaaseen ilmaan, mutta kohta vaipui tuskin kuuluvaksi\nhiminäksi, joka sekin vähitellen sammui.\n\nSyvä tyhjyyden tunne povissaan palasivat Mikko ja Auno tupaan, istuivat\npöydän taa, missä Auno täytti molemmat kupit kahvilla ja sanoi: --\nLähtö, lähtö seuraa ihmislasta synnyinsijalta hautaan asti. Kyllä\nminulla kauan pysyy mielessä Matin lähtö. Mutta minä voin kuitenkin\nJumalan avulla ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee. Jumalan\njohto oli siinäkin, että tuo Tuomas tuli huviksemme näiksi kamaloiksi\npäiviksi ja ehkä Matin ikuiseksi elämän onneksi.\n\n-- Oli se todellakin soma sattuma tuo Tuomaan tuleminen tänne, mukautti\nMikkokin ja jäi syviin mietteisiinsä.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nHuhtikuun neljästoista päivä oli tullut. Taivas oli kauttaaltaan\nuhkaavassa pilvessä, mutta ilma oli lauha ja tyyni, kun Mikko istui\nTuomelan kievarihuoneiston korkeilla portailla odotellen sitä määrättyä\nhetkeä. Odotus tuntui ilkeältä, paha aavistus sanoi, että oli ikävä\nedessä, josta ei voittajana suoriuduta. Tunnelmaa lisäsi sisältä\nkuuluva juopuneen nauru. Mikko huudettiin sisään. Hän ei ollut\nensikertalainen, hän oli jo tottunut käräjätapaan. Hän näki taas\nvalkealla liinalla katetun pöydän raamattuineen ja lakikirjoineen ja\nkymmenmiehisen rivin vakavia lautamiehiä. Huomatessaan pöydän takana\nistua mörsöttämässä saman juopponaamaisen tuomarin, joka rovastinkin\nasian oli ratkaissut, valtasi hänet täydellinen toivottomuus ja kylmä\nvälinpitämättömyys. Toisella sivulla huonetta seisoi paperiretaleet\nkäsissään Koskelan kaupungin viskaali, liisterillä kiinnitetty lappu\notsakulmassa. Vahingon ilo turvottuneissa kasvoissa hän katsella\nöllisteli Mikkoa ajatellen: pyydyksessä sinä sankari nyt olet. Siitä ei\nMikko ollut tietävinään, seisoi vain oven lähellä olevan, vasta\nlämmitetyn uunin vierellä katsellen puoleksi auki olevaa kamarin ovea\nkohti, mistä näkyi pöytä pitkine pulloineen, kirkkaine pikareineen.\nTämä näky ei hänen toiveitaan lisännyt eikä mielialaansa kohottanut.\n\nKun Mikon asiaan päästiin, ojensi viskaali tuomarille käsissään olevan\npaperiretaleen ja katkonaisesti sanoa tolitti:\n\n-- Tässä on kauppias Ledenbergiltä valtakirja, jonka nojalla minä\nsaanen kunnian korkealle oikeudelle hänen puolestaan esittää seuraavaa:\nKuten siellä korkean oikeuden hallussa olevista asiakirjoista näkyy,\nminä viime maaliskuun 10 päivänä läänimme herra kuvernöörin antaman\nvälipäätöksen nojalla sanotun kauppias Ledenbergin puolesta tulin tämän\nvastaaja Mikko Mäntysen hallussa olevalla Mäkelän tilalla panttaamaan\nkaikkea sekä irtainta että kiinteää hänen hallussaan olevaa omaisuutta,\njolloin sanottu Mikko Mäntynen yhdessä erään apumiehensä kanssa anasti\nsuuremman summan rahaa, joka oli ulosoton alaista, ja kaikki\nvaatetavarat, vaikka ulosottolain mukaan hän olisi saanut viedä\nainoastaan välttämättömät pitovaatteensa, mihin katsoen vaaditaan tämän\nMikko Mäntysen asettamista konkurssitilaan. Ja koska vielä minua,\nlaillista virkamiestä, häirittiin virkatoimessani, pideltiin pahoin ja\nlyötiin otsaan, mistä on todistuksena tämä haava kulmassani, vaadin\nhänen langettamistaan suurimpaan lain ja asetuksen mukaiseen\nrangaistukseen.\n\nSitten kauppias Björkqvist ojensi tuomarille kädessään olevan paperin\nja sanoi: -- Kuten tästä paperista näkyy, minullakin on tältä Mikko\nMäntyseltä saamista, minkä tähden yhdyn kauppias Ledenbergin\nvaatimukseen Mäntysen asettamisesta konkurssitilaan.\n\nTuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä\ntakakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: -- Mitäs\ntähän nyt vastaaja sanoo?\n\nMikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui\nsalpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina\nkäyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: -- Minä en ole mitään\nlaittomuutta tehnyt. Minulla ei ole mitään velkaa Lättenperille. Se\nvelkakirja on väärennetty, tuulesta tehty, jolla minulta ryöstettiin\nomaisuus.\n\n-- Vai väärennetty, tuulesta tehty! sanoi tuomari purevan ivallisesti.\n\n-- Se on väärennetty, minulla ei ole sitä asiaa Lättenperille, sitä\nvähemmän tälle Jörkvistille.\n\n-- Anastitkos sinä ne rahat ja vaatteet, joista kantaja kertoi? sanoi\ntuomari, äänessä puolihumalaisen iva.\n\n-- Otin minä, ja ne olivat omiani, niissä ei ollut mitään varastettua.\n\n-- Löitkös sinä tätä ulosottomiestä kulmaan, vai kuka löi?\n\n-- Minä vähän pukkasin tieltäni, ja silloin humalainen rötkö lankesi\nkulmansa reen kantaan, sanoi Mikko ja mieluisasti kutkutti povea, kun\nsai sanotuksi.\n\nLähtiessään salista Mikko melkein huutaen sanoi: -- Minulla ei ole\nLättenperille mitään velkaa, enkä mitään laitonta ole tehnyt. -- Ovea\nkiinni painaessaan Mikko kuuli Björkqvistin katkeran ivallisena\nsanovan: -- Etkö sinä tahdo kulujasikaan? minkä jälkeen kuului yleinen\nrähähtävä nauru.\n\nUlos tultuaan Mikko istui rakennuksen portaalle. Tuuli kylmästi ja\nhänen tuli vilu, mutta hän ei osannut muuallekaan mennä, vaikka\ntäytyikin enemmän kuin kaksi tuntia siinä istua. Ja kun viimein\nkäskettiin sisään ja Mikko seisattui entiseen paikkaansa uunin luo,\nniin vilu pudisti ruumista, joka jäsen tutisi. Silloin Björkqvistin\nsuusta kuului ilkkuva kuiskaus: \"Sian vilupa tarttui mieheen.\" Suut\nvetäytyivät hymyyn.\n\nSilmättyään ympäri huoneen ja nähtyään, että kaikki oli niinkuin olla\npiti, alkoi tuomari virallisen kylmällä örisevällä äänellä lukea:\n\"Kihlakunnan oikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen, ja\nkun asiakirjoista on käynyt selville, että kauppias Ledenberg-vainajan\nkuolinpesän saaminen perustuu selvään velkakirjaan, jonka sisällön\nkuvernööri on tuominnut ulosotettavaksi, ja koska on käynyt ilmi, että\nvastaaja ulosottotilaisuudessa on anastanut suuremman määrän rahaa ja\nvaatteita, jotka olisivat olleet ulosoton alaisia, niin kihlakunnan\noikeus katsoo oikeaksi asettaa vastaajan Mikko Mäntysen\nkonkurssitilaan.\"\n\nSanat \"asettaa konkurssitilaan\" tuomari lausui oikein jyrisevän\npainokkaasti ja ne kävivät Mikon koko olennon läpi kuin sähkö-isku.\nMikko ei enää kyennyt tarkkaamaan, mitä luettiin. Hän kuuli jotain\nvalvontapäivästä, pesän hoitajista, esiinhuudosta, yleisestä\nsyyttäjästä, virkamiehen pahoinpitelystä, verihaavasta, sakosta ja\nvankeudesta. Mikko oli niinkuin vesi-astia, joka on jo ennestään\nlaitojaan myöten täynnä; jos siihen kaadetaan lisää, ei se sen\ntäydemmäksi tule, vaan vierii laitojen yli. Kun tuomari viimein lopetti\nlukunsa ja kaikkien eleistä näkyi, että toimitus on lopussa, ärjäisi\nMikko epätoivon ja vihan täyttämänä: -- Minä en ole tehnyt mitään\nlaitonta, minulla ei ole velkaa Lättenperille, se on väärä tuomio. --\nTuomarin kasvot lensivät punaiseksi kuin kekäle ja hän ärjyi jalkaansa\npolkaisten: -- Viekää ulos tuo lurjus! Kaksi lautamiestä nousi\npaikaltaan, aukaisi oven ja työnsi Mikon ulos, mutta Mikko vielä\nsittenkin huusi, että tuomio on väärä ja että hänellä ei ole\nLättenperille mitään velkaa, sitä vähemmän Jörkvistille, sen tuliselle\npöllöhavukalle. Hän vaikeni vasta kun lautamiehet raskaasti\nlupsauttivat oven kiinni.\n\nNimismies huomautti nyt vaativansa yleisenä syyttäjänä, että Mäntystä\nsakotetaan näin törkeästä käytöksestä oikeutta vastaan, ja tuomari\nrupesikin hommaamaan, että Mäntynen on kutsuttava sisään. Mutta samalla\nnähtiin, että Mikko oli menossa pellon veräjän takana Virtalaan päin.\nKukaan ei lähtenyt häntä sieltä hakemaan, joten sakotushomma jäi\nsemmoisekseen.\n\nMikko koetti kaikin voiminsa taistella itsensä kanssa saadakseen\nsynkeyden kulumaan pois sielustaan, mutta sitä hän ei saanut. Hän ei\nsaanut sammumaan sitä vihan tulta, joka hänen sielussaan nyt paloi\nLedenbergiä ja tämän rouvaa kohtaan. Ajatukset kiehuivat sen ympärillä\nsuomatta yön lepoa, päivän rauhaa. Unettomuuden aiheuttama heikkous ja\naivojen rasitus saivat hänen mielensä ilkeään, levottomaan houretilaan,\njossa selvä arvostelukyky katosi. Aivoissa jyskyttivät irtonaiset sanat\nja lauseet, ja silmissä kieppuivat kaikenlaiset kiusalliset näyt.\n\nAunoa rupesi huolettamaan, kun hän näki, että Mikko ei viikkokausiin\nnukkunut. Auno rupesi rukoilemalla pyytämään Mikkoa lähtemään lääkärin\napua saamaan, ennenkuin olisi myöhäistä. Mutta Mikko ei lähtenyt, kun\npelkäsi joutuvansa hourusairaalaan. Aunolle hän ei kertonut pelkoaan,\nvaikka uskoikin ennen pitkää menettävän järkensä, jos ei kuolema\npelastaisi. Mikko tunsi sielustaan pakenevan kaiken muun paitsi vihan.\nKatkeamaton palava viha poltti sielusta sen, mikä ennen oli\nelähdyttänyt sielua ja ruumista. Kuoleman ajatus tuli nyt yhä useammin\nja itsepintaisemmin hänen mieleensä. Veteen hukkumista oli sanottu\nhelpoimmaksi kuolemaksi, minkä vuoksi Mikko alkoi olla yhä enemmän\nselvillä siitä, että hänenkin oli sitä tietä siirryttävä pois tästä\nelämästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin parinsadan askeleen päässä Virtalasta oli virran yli vievä\nmaantiesilta, joka oli niin korkea, että höyryvenheet savupiippuineen\nsopivat alta kulkemaan. Siinä sillalla Mikko usein kävi istumassa ja\nsiinä hän istui tänäkin iltapäivänä. Ennen oli jo kaksi epätoivoista\nsielua siitä sillalta heittäytynyt virtaan, ja Mikko ajatteli itseään\nkolmanneksi. Sillalta hän ei kuitenkaan halunnut hypätä, vaan katsoi\nitselleen toisen paikan. Virran rannalla oli sileä kallio miltei virran\ntasalla, siksi ylhäällä vain, että pysyi kuivana. Vilisevä virta hiveli\nlakkaamatta sen laitaa. Tälle kalliolle laskeutui nyt Mikko pitkäkseen\nlähelle virran laitaa. Laskeva aurinko kultasi luontoa, ruskopilvet\nkuvastuivat veden pintaan ihanina. Mikosta tuntui, että teko on nyt\ntehtävä, turha sitä on lykätä, mutta samassa helähti Aunon ääni\nsillalta: -- Isä! Mitä sinä nyt sinne kylmälle kalliolle olet ruvennut\nmaata. Tule syömään, siellä on keitto valmis. Silloin Mikon koko ruumis\nhytkähti. Hän osasi vain sopertaa: -- Ei tämä ole kylmä, - - ja nousi\nseisoalleen, mutta jalat olivat siinä kylmällä kalliolla niin\njähmettyneet, että hän oli hoipertua virtaan.\n\nMikko ja Auno lähtivät rinnakkain hitain askelin kävelemään Virtalaan.\nAuno alkoi huolestuneesti puhella.\n\n-- Ei, rakas Mikko, sinusta tule miestä, jos sinä et heitä ja irroita\nitsestäsi tuota surua. Otetaan kaikki tämä Jumalan, hyvän Isän,\nrakkaana kurituksena, jonka hän suuressa viisaudessaan lähettää meidän\nparhaaksemme.\n\n-- Mutta mitä minä sitten olisin pahaa tehnyt Jumalalle, kun tällä\ntavoin rankaisee, vielä noita roistoja apumiehinään pitäen?\n\n-- Voi, rakas Mikko, mitä sanot! Jumalan kirkkaitten kasvojen edessä ei\nole mitään puhdasta. Kultakaan ei kuulu olevan puhdasta, kun se maasta\ntai kallioista kaivetaan, sekin täytyy tulella puhdistaa. Jumala tahtoo\nsaada tulen avulla kuvansa itsensä kaltaisiksi. Hiuskarva ei putoa\npäästömme taivaallisen Isän tahdotta, eikä varpunen putoa oksalta hänen\ntietämättään. Jumalan tahdosta ja meidän hyväksemme tämä kärsiminen on.\nMinulle ei ainakaan, jos tätä mieltä jatkuu, tule tässä elämässä niin\nkovaa koetusta, jota en ilolla ja kiittäen Jumalaa voisi ottaa vastaan,\nvaikka se katkeraltakin lihasta ja verestä tuntuisi.\n\n-- Se on hyvä se, sanoi Mikko, äänessä outo kankeus.\n\nMikko ja Auno tulivat nyt Virtalan tupaan. Auno rupesi kiireimmän\nkautta laittamaan illallista, toi keittiöstä keittopatansa tuvan uunin\neteen ja sanoi: -- Laurilan emäntä toi suuren rieskan ja niin rasvaisen\nvasikan ronkan, ettei munuaisia näkynyt. Siitä keitin nyt paistin,\npanin vielä emännän antamaa maitoa tähän keittoon. Tämmöinenhän tuo\nsinusta ennen on ollut mieluista.\n\nMikko ei kuullut Aunon puhetta, käveli vain tavallista ripeämmin\nlattialla sormet nyrkkiin puristettuina ja voimakkaasti ojennellen\nkäsiään kaikille suunnille, kasvot entistä synkempinä.\n\n-- Mikä sinun on? Onko sinulla jotakin suonenvedon tapaista? kysyi Auno\nlevottomana.\n\n-- Tuli vähän kylmä, sopersi Mikko.\n\n-- Johan tuon nyt tiesi, kun iltakylmällä menit sinne kalliolle, jossa\nkinos on vielä törmän vieressä, nuhteli Auno ja toimitti ruokaa\npöydälle. Mutta Mikko yhä käveli lattialla ojennellen nyrkkiin\npuristettuja käsiään. Hänessä oli huomaamatta herännyt ajatus, että jos\nhän itsensä lopettaa ja jättää Ledenbergin akkoineen eloon, niin ne\nvain makeasti nauravat. Hänen täytyy laittaa niin, että ne samassa\nkaupassa tulevat pois maailmasta. Mikko tiesi, että Ledenberg akkoineen\nusein kävelee kaupungin kosken sillalla. Hänen suunnitelmansa oli tuota\npikaa selvä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän uskoi voivansa tämänkin\nteon suorittaa.\n\nKeittokuppi höyrysi pöydällä, siinä oli hänen lempiruokaansa. Mistä\nkummasta lieneekään äkkiä ilmaantunut. Hän siirtyi halukkaasti pöydän\nääreen, söi enemmän kuin moneen viikkoon, kuppinsa melkeen tyhjäksi.\nAuno sanoi jo ihastuneesti:\n\n-- No mieshän sinusta takanakin taitaa ruveta tulemaan, kun noinkin\nhyvästi söit. Moneen viikkoon en ole huomannut ruuan kuluvan, millä\nhäntä lienet elänytkin. Lieneekö niin kuten sanotaan, että joka antaa\ntyön, se antaa ruuankin.\n\n-- Niin kai se on ollut, mukautti Mikko.\n\nIllan ruusuhohteinen kajo valaisi vielä huonetta, niin että erotti\nesineet yli huoneen, kun Auno ja Mikko olivat käyneet levolle.\nVuoteellaan selällään ollen Auno liitti kätensä ristiin ja korkeuteen\nkatsoen luki hartaammin kuin koskaan ennen iltarukouksensa, sillä\nhänellä oli povessaan salainen pelko, jonka Mikon uhkaavat eleet olivat\nsynnyttäneet. Kun Auno oli painunut uneen, tunsi Mikko olevansa yksin\nja koko sielu ja ruumis hulmahtivat täyteen äskeistä aietta. Hän tiesi\nkerkeävänsä Koskelan kaupunkiin huomenaamuksi...\n\nAuno nukkui varmasti, Mikko hiipi niin hiljaa kuin taisi vuoteeltaan,\npanna kähnehti kengät jalkaansa ja puki vaatteet päälleen. Hiljalleen\nja varovasti painaen työnsi hän sitten oven auki ja ulos hiivittyään\nsamalla tavalla painoi sen kiinni, jottei Auno sitä kuulisi. Pian oli\nhän Koskelan kaupunkiin vievällä maantiellä. Hän oli niin innoissaan,\nettä suoritti alkutaipaleen puolittain juosten. Lopulta oli hänen\nkuitenkin istahdettava kivelle tiepuoleen. Siinä hän pyyhki hikeä\notsaltaan ja hämärillä silmillään katseli jälkeen jäänyttä kauan sitten\npalanutta, monen kilometrin pituista kangasta, jossa nyt oli miehen\nkorkuinen koivikon vesakko. Sen keskestä piikotti sieltä täältä\nkatkolatvainen palaneen puun pökkelö. Koivikon vesakossa kuului\nurosmetsäkanan räkätys. Mikko oli poikasena opetellut kaikkien lintujen\nääniä matkimaan ja alkoi nyt enempää ajattelematta naukuttaa kuten\nnaarasmetsäkana. Mutta samassa vesakosta lentää kurahti oikein kukkapää\nurosmetsäkana ja istui Mikon päälaelle. Mikko tempasi silmänräpäyksessä\nmetsäkanan sääristä käteensä, rapsautti kiveen ja heitti kiven\njuurelle, missä se muutamia kertoja räpäytti siipiään ja jäi\nkuolleeksi. Pian alkoi kankaan liepeeltä kuulua metson laulu. Mikko\nrupesi kotkottamaan koppelon tavalla ja väliin matki metsoa. Silloin\nmetso lähti lentää tohkaisemaan Mikkoa kohti. Mikko kyyristi päänsä\nalas: istuisikohan tuokin hänen hartioilleen? Sitä ei metso kuitenkaan\ntehnyt, vaan laskeutua humahti Mikon eteen maantielle, jossa sinne\ntänne juoksenteli kuulostellen äskeisiä laulajia. Mutta kun ei niitä\nkuulunut, niin se nosti pyrstönsä pystyyn, pöyristi höyhenensä, levitti\nsiipensä ja rupesi laulamaan. Siinä laulaessaan ja pyörästellessään se\nhuomasi kuitenkin Mikon ja säikähtyneenä hyökkäsi lentoon ja lensi\nkorven pisimmän kuusen latvaan, missä pystypäisenä pyörästeli ja\ntoihuili nähdäkseen ja kuullakseen toisia. Mikko muisti nyt matkansa,\nhyppäsi tielle ja lähti juoksujalkaa jatkamaan kulkuansa.\n\nKoskelan kaupunki oli kahden jyrisevän putouksen rannalla. Putouksien\nvälisessä suvannossa oli keskellä jokea korkea kalliorystyinen saari,\njonka kautta, jakaen korkeat kalliorystyt kumpaisellekin puolelle\ntietä, kulki nyt leveä maantiesilta kaupunkiin. Tälle sillalle kerkisi\nnyt Mikko juuri kun aurinko selvisi paistamaan joen toisella puolen\nolevan korkean metsäisen vaaran yli. Heleän aamuauringon paisteessa\nloistivat akkunat kuin liekehtivä tulimeri. Kun ei sillalla vielä\nnäkynyt ketään liikkujaa, niin Mikko katseli hetken kaupunkia ja\nvirtaa, joka vinhasti kiirehti noin viidenkymmenen askeleen päässä\nolevaa putousta kohti. Korkeuteen hyökyilevät aallot täristivät\npauhaten ja jyristen vierellään seisovia mustia kallioseiniä. Se jyrinä\nlauloi nyt Mikolle kaameata jäähyväisvirttä. Mikko puristi hampaansa\nyhteen ja sormensa nyrkkiin.\n\nEräistä kaupungin savupiipuista alkoi hienoja savusuortuvia hiljalleen\npyörteillen nousta korkeutta kohti. Kaupungin kaduilla näkyi jo joku\nkävelijä ja aurinko alkoi kohota yli vaaran paistamaan sillallekin. Yön\nkylmyys tuntui rupeavan poistumaan ilmasta, mistä Mikko arvasi, että\nkohta niitä tyhjän toimittajia alkaa tulla sillalle.\n\nSiinä missä sillan hirsistä rakennetun reunakaiteen pää liittyi saaren\npystyjyrkkään kallioseinään, oli kallioseinää enemmän kuin metrin\nverran jätetty kaiteen päästä tien puolelle, joten siihen jäi nyt\ntasakulmainen pieni loukko.\n\nKun ihmisiä alkoi näkyä tulevaksi sillalle, kyyristyi Mikko tähän\nloukkoon istumaan ja odottamaan koston hetkeä jokainen hermo\njännityksessä ja kädet nyrkkiin puristuen. Hirsinen kaide oli\nvähäpätöinen este, jos Ledenberg, tuo kiusanhenki, hänen elämänsä\nturmelija, ilmestyisi sillalle. Meno kaiteen yli tekisi toimituksen\nvain juhlallisemmaksi.\n\nIhmisiä alkoi täytyä sillalle. Toiset kävelivät rinnakkaisina pareina,\ntoiset yksinään. Tätä sinne tänne liikkuvaa joukkoa katseli Mikko,\nmutta hänen silmänsä eivät keksineet Lättenperiä. Mikko tarkasteli\nliikkumattomana istuen niin tolkussa jokaista kulkijaa erikseen, ettei\nhuomannut, kun entinen Tervolan Ville, hänen rippikoulutoverinsa,\nseisahtui hänen eteensä ja hieman kumartuneena Mikkoon sanoi: -- No,\nMikkoparka! Terve mieheen! Mitä sinä nyt siinä? En yrittänyt tuntea.\n\nMikko ojensi nyt kätensä Villelle, mutta ei noloudessaan tahtonut saada\nsuutaan auki. -- Enpähän varsinaisesti mitään, sammalsi hän viimein.\n\n-- Nousehan nyt yhteen matkaan. Minä olen kuullut sinun ikävyyksistäsi\nja olisin mielelläni lähtenyt sinua katsomaan, mutta kun on toisen\npalveluksessa, niin ei ole helppo päästä. Tänäpäivänä olen kuitenkin\nminäkin vapaa, kun on vapunpäivä.\n\nMikon oli vaikea siirtyä siitä ajatusmaailmasta, johon hän oli\neläytynyt. Hän kuunteli vain puolella korvalla ja kysyi jonkun ajan\nkuluttua: -- Oletko nähnyt Lättenperiä täällä päin liikkuvaksi?\n\n-- Miksikä?\n\n-- Ilman vaan, sanoi Mikko kankeasti.\n\n-- Ei se ole täällä. Se matkusti rouvineen muutamia päiviä sitten\nSortavalaan, siellä nyt tänä vapunpäivänä mikä lienee muistojuhla, ja\nsitäpaitsi niitten sukulainen tulee sinne rovastiksi ja pitää\ntuliaiskekkerit. Ne sukulaiset eivät ole tätä Ledenbergin nuorta rouvaa\nvielä nähneetkään.\n\n-- Milloinkahan ne tulevat?\n\n-- Eivät suinkaan ne siellä kovin monta päivää viivy, sanoi Ville ja\npyysi Mikkoa kotiinsa. Hän luuli Mikon tulleen riitajuttunsa tähden\ntänne tapaamaan Ledenbergiä.\n\nAsuntoonsa tultuaan Ville kehoitti Mikkoa istumaan pöydän takana\nolevalle topatulle sohvalle. Itse hän istui toiselle puolen pöytää\ntuolille, josta saattoi nähdä torille. Sinne olivatkin Villen silmät\nenimmäkseen kiintyneet. Puheen aluksi hän sanoi: -- Näyttää, että sinä\net ole terve. Oletko tullut lääkärin apua saamaan? Mikä sinulla on\nvaivana?\n\n-- En ole terve enkä sairas, ei minulla ole muuta sanottavaa vaivaa,\nkuin että pää on tohjona. En ole kuuteen viikkoon hetkeäkään kelpo\ntapaan nukkunut.\n\n-- Kuuteen viikkoon? Onpas henki sitkeässä! huudahti Ville.\n\n-- Niin... Nyt sitten välikäräjäin en ole nukkunut silmäni täyttä.\n\n-- Miten se on mahdollista?\n\n-- On täytynyt olla mahdollista, kun ei ole saanut unta.\n\n-- Täällä täytyy jotakin koettaa, eiköhän täällä kosken äänen\nkuuluvissa sentään löytyisi unta. Mutta tiedätkö sinä, että minäkin\nolen kihloissa?\n\n-- No, onnipa olkoon! Kenen kanssa vai yksinäsikö?\n\n-- En aivan yksinäni. Tuon kapteeni Gyldénin Liljan kanssa.\n\nEi kestänyt kauan ennenkuin kaunis kesäpukuinen nainen tuli Villeä\nhakemaan. Se oli juuri Lilja Gyldén. Heidän oli määrä lähteä yhdessä\nkävelylle.\n\nVille joutui esittämään: -- Minulla on täällä vieras. Hän on minun\nsyntymäkylästäni. Me olemme rippikoulutoverit tämän Mikko Mäntysen\nkanssa.\n\n-- Mutta sinähän olet sairaanhoitaja, etköhän sinä siellä sairaalassa\nole nähnyt semmoisia, joita on vaivannut pitempiaikainen unettomuus.\nTämä mies ei ole nukkunut kuuteen viikkoon juuri ollenkaan.\n\n-- Tottahan siellä nyt jotakin on nähnyt, mutta enhän minä silti\nlääkäri ole, sanoi Lilja. Sitten hän riisui saalinsa hartioiltaan,\nistui Mikon viereen sohvalle, jossa puristeli Mikon kalvosia, koetteli\npäätä ja niskasuonia ja kysyi: -- Mistä se unettomuus on tullut?\n\nVille jouduttautui sanomaan ennenkuin Mikko kerkisi mitään virkkaa: --\nTämähän se on juuri se Ledenbergin leikin uhri, josta minä sinulle jo\nkerran puhuin.\n\n-- Hyvä Jumala sentään! Vai tämä se on se kovan onnen lapsi ja siitä\nsurusta se unettomuus!\n\n-- Vähempikin tuo valvottaa kuin se, että viedään koti ja kaikki, mitä\nhengestä on irti, ja työnnetään talostaan paljaan taivaan alle kuin\nkylän koira, sanoi Ville silmät säihkyen.\n\n-- Vai niin! Vai niin. Mutta me emme lähde nyt kävelemään. Sinun pitää\nkäydä pullo hyvää viiniä, sanoi Lilja määräävästi. -- Minä laitan tänne\nmeille aamiaista, me syömme täällä ja toimitamme tämän vieraan\nnukkumaan. Sitten on meillä aikaa kävellä.\n\n-- Se on viisain temppu, sanoi Ville, pani kesäpalttoon ylleen ja\nkatosi ulos. Mutta tuokion perästä hän palasi, otti palttoonsa povesta\ntumman, kultakaulaisen pullon, pani sen kaapin päälle ja sanoi: --\nTuossa sitä on oikein espanjalaista, sitä ei ole joka pojan nokan alla.\n\n-- Jää sinä nyt tämän vieraamme huviksi, minä lähden kotiin\ntoimittamaan sieltä syötävää tänne. Laita sinä tuonne toiseen\nhuoneeseen pöytä valmiiksi, sanoi Lilja, nousi, hulmautti saalinsa\nhartioilleen ja kiirehti ulos.\n\nMikko näki Lilja-neidin juoksujalkaa suuntautuvan kapteeni Gyldénin\ntalon porttia kohti.\n\n-- Sekö on tuon ukko Jylteenin tyttö? Tiennenkö väärin, se kai on\nainoa? kysyi hän Villeltä.\n\n-- Sen se on. Ei sillä ole muita perillisiä... Onhan tuo vielä vähän\nvarhaista sanoa, mutta sinne päin ovat sukset soutamassa, että josko\njonkun kuukauden perästä lienen tuon talon omistaja.\n\n-- Se ei sentään entiselle Tervolan Villelle ole aivan lyhyt askel.\nEikö tämän isällä sitten ole ketään sukulaisia.\n\n-- Ei sillä ole, se on norjalainen ukko, isätön poika, päässyt jo\npienenä merelle ja siellä kohonnut kapteenin arvoon.\n\n-- Mutta jos ukko testamenttaisi jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle\ntavaransa ja jättäisi vain jonkun osan teille.\n\n-- Hm. Sitä hän ei tee. Merimies ei tiedä hyväntekeväisyyslaitoksista\nmitään.\n\n-- Hyvä on, sanoi Mikko ja painoi otsansa kämmeneensä ja peitti\nsilmänsä, kun alkoi taas valvomisesta päätä huimata.\n\n-- Eiköhän sinun olisi parempi olla pitkänäsi, sanoi Ville ja toi\ntyynyn. -- Mutta pysy nyt sentään valveilla, kunnes syödään. Laitetaan\nsitten vuode, johon rupeat nukkumaan, täällä ei häiritse kukaan, kun\notamme avaimen ovelta.\n\nSen sanottuaan Ville rupesi toiseen huoneeseen laittamaan pöytää, kun\ntiesi Liljan kohta tuovan ruokia. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa\nennenkuin Lilja tulla hoilotti korit kumpaisessakin kädessä. Kohta\nolikin pöytä katettu kaikenlaisilla ruuilla. Keskellä pöytää oli\nviinipullo, sen vieressä kolme isoa, kirkasta pikaria. Siihen pöydän\nääreen Lilja-neidin osoittamalle tuolille istui nyt Mikko. Lilja täytti\npikarit, otti yhden niistä käteensä ja sanoi: \"Vieraan kunniaksi!\"\nMikkokin seurasi talonväen esimerkkiä ja ryyppäsi puolilleen, mutta\nLilja pakotti hänen ryyppäämään tyhjäksi ja täytti samalla pikarin\nuudelleen ja sanoi: -- Kaksi silmää on vierahalla!\n\nMikko puistalti päätään ja sanoi: -- Ei nyt toki enää.\n\n-- Tämä tekee teille hyvää, tätä annetaan sairashuoneessakin heikoille\nsairaille, sanoi Lilja siirtäen pikaria Mikon eteen.\n\nMikko ei kyennyt vastustamaan, vaan ryyppäsi pikarin tyhjäksi ja tunsi\nkohta somaa kiertelyä sydänalassaan. Sitten Lilja pani ruokia Mikon\nlautaselle kuten pienelle lapselle, kehoitti syömään ja täytti taas\nlasin viinillä. Mikko ei nyt enää vastustanutkaan, vaan ryyppäsi ensi\nesityksellä.\n\nKun syömästä oli päästy, niin Lilja laittoi vuoteen ja sanoi: --\nRiisukaa kenkänne ja nuttunne ja ruvetkaa vuoteeseen.\n\nSiihen Mikko rupesikin, mutta Lilja toi hänelle vielä unipulverin, joka\nMikon oli nielaistava, ja sanoi: -- Nyt me jätämme teidät nukkumaan.\nÄlkää nyt ajatelko mitään, antakaa unen tulla vaan.\n\nLiljan ja Villen mentyä Mikon sameat silmät vielä kauan aikaa\nharreilivat valveilla, mutta ajatukset olivat jo päässeet koko lailla\nvapautumaan Ledenbergistä. Ne olivat saaneet toisen kiinnekohdan: --\nLilja ja Ville pääsevät Gyldénin talon omistajiksi; kun he ovat noin\nystävällisiä, niin ne antavat palasen siitä meille. Me teemme sille\nmaalle pienen talon, kuten Auno oli esitellyt... Viimein tuntui hieman\nraukaisevan, ja kohta sammuivat ajatukset kuin riutuva tuli. Uni oli\nvoittanut.\n\nOli jo iltapäivä, kun Mikko yhä nukkui sikeästi lausuen unissaan\nkatkonaisia sanoja kuusesta, vihavenäläisistä, isosta Jyristä,\nlappalaisista, virrasta, kalliosta, viskaalista, Tuomaasta, Matista,\nmetsosta ja metsäkanasta -- kaikista sekaisin.\n\nKun hän sitten heräsi, oli hänen päänsä paljon selvinnyt. Kahvipannu\nsattui olemaan pöydällä. Mikko kutsuttiin kahville pöydän ääreen, jolla\noli runsaasti houkuttelevia leivoksia. Lilja ja Ville näyttivät hyvin\ntyytyväisiltä, kun näkivät Mikon levänneen ja päässeen hyvään unen\nalkuun.\n\nMikko otti leivoksia paljon ja monenlaisia Liljan kehoituksen mukaan.\nLiljan katsoessa kelloaan kiintyivät Mikon silmät vitjoihin.\nLaskettuaan kuppinsa pöydälle hän sanoi: -- Mitä ainetta noissa teidän\nkellonvitjoissanne ovat nuo säteilevät tähdet? En tuommoisia ole ennen\nnähnyt.\n\nLilja otti povestaan kellon käteensä ja sanoi: -- Ne ovat jalokiviä.\nTahdotteko nähdä tätä kelloa? Sitten Lilja-neiti kertoi, miten hänen\nisänsä ollessaan Brasiliassa oli laivojen yhteentörmäyksessä pelastanut\noman henkensä uhalla monimiljonääri-neidin hukkumasta. Kun pelastaja ei\nhuolinut rahalahjasta, lähetti neiti, joka sai periä isänsä kuuluisan\njalokiviliikkeen, hyväntekijälleen tämän kellon. Lilja-neiti sai sen\nsitten isältään. Tämän kerrottuaan Lilja otti Mikon kädestä kellon,\naukaisi sen ja Mikolle jälleen tarjoten sanoi: -- Tuossa on sen neidin\nkuva, jonka isäni on pelastanut.\n\nMikko katseli hetken sitä kuvaa ja arvellen sanoi:\n\n-- Pulska tyttö. Mahtaa sillä olla kosijoita.\n\n-- Hyvin luultavasti, mutta tyttö ei ollut sanonut koskaan menevänsä\nnaimisiin. Isäni oli silloin jo leski, ja tuo neiti oli sanonut, että\nhän menisi naimisiin vain siinä tapauksessa, että saisi tulla isäni\nelämäntoveriksi.\n\n-- Sitä on kummallisia luonteita, niinkuin tuollakin neidillä, kun ei\nhalua tulla naimisiin. Luulisi, että rikkaan on kaikista parhain mennä\nnaimisiin nauttimaan elämästä, sanoi Mikko yhä jalokiviä ja kuvaa\nkatsellen.\n\n-- Kaikista vaikein on rikkaan tulla naimisiin, sanoi Lilja vakavasti.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että kaikki kosijat ovat ihan sanomatonta rakkautta täynnä.\nNiitten kirjeetkin ovat niin rakkaudesta ylitsevuotavia, että oikein\nhaisevat, vaikka monet kokemukset näyttävät, että rakkaus onkin\nkestänyt vain kosinta-ajan. Rikkaan on paras mennä naimisiin semmoisen\npojan kanssa, joka ei uskalla kosia. -- Miten niin? -- Siksi vain, että\nsitä voi syrjästä katsomalla nähdä toisen sisimpään, ja katse voi\nmerkitä enemmän kuin sanat. -- Mutta meiltähän tässä unohtuu elämän\ntärkeimmät toimet ja jäähtyy meidän lempiliememme. Sitten hän,\nkaadettuaan kupit täyteen kahvia, kehoitti Mikkoa panemaan sokeria\nsekaan ja ottamaan leivoksia. -- Tehän kuulutte olevan metsästäjä.\nKohta joutuu metsopäivällinen. Me olemme ostaneet suuren metson\nsalametsästäjältä.\n\nMikon sydän hytkähti, kun hän kuuli tänä päivänä pääsevänsä\nmetsopäivällisille. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: -- Kuinka te\nvoitte minulle, tuntemattomalle miehelle, olla näin hyvä? Lilja koetti\ntorjua ylistelyn, vakuutti, ettei Mikko ole tuntematon -- onhan Ville\nhänestä paljon puhunut -- ja alkoi kertoa, miten sairaalassa oppii\nrakastamaan lähimäistään, siellä kun tapaa vain kärsiviä ihmisiä.\n\nPäivällispöydässä johtui puhe metsästykseen. Mikkokin kertoi, miten\nmetsäkana lensi hänen päänsä päälle ja miten metso lensi eteen, kun hän\nmatki koppelon ja metson laulua. Kun Lilja tätä kovasti ihmetteli,\nkertoi Mikko:\n\n-- Minä kun olin äitini lapsista vanhin, niin täytyi jo\nkahdeksanvuotiaana yksin olla karjan paimenessa laitumilla\nkuljettelemassa lehmiä ruokapaikasta toiseen. Siellä toukokuun ja\nkesäkuun pitkinä päivinä tuli miettineeksi jos jotakin. Nuori kieleni\noli silloin taipuisa vaikka solmulle vedettäväksi. Siellä taivuttelin\nääntäni matkimaan lintuja ja kohta aloin nähdä, että milloin metsäkana,\nmilloin teeri, milloin metso lentää korahti eteeni, vieläpä\npäälaellekin.\n\n-- Silloin kai se käsikin tottui viskaamaan kiveä mihin paikkaan\ntahtoi, sanoi Ville.\n\nNyt Ville kertoi, miten he rippikouluaikanaan olivat joutuneet\nkivisotaan rovastin pahanilkisten poikien kanssa. -- Me olimme uimassa,\nkun sen riettaan orjat rupesivat meitä kivittämään sinne järveen --\ntässä kulmassani näkyy arpi vieläkin, kun muuan vinkula viskasi\nteräväsärmäisellä kivellä. Mikko oli rannalla, tämä kun\npohjanmaatulaisena ei osannut uida. Tämän Mikon täytti pyhä viha, hän\nkoppasi rannalta kivenmukulan ja sanoi: \"Sitten on ihme, jos noista ei\nlopu risti\", ja viskasi kivellä juuri sitä, jonka kivi sattui minuun,\nja silmä meni sisään.\n\n-- Se kai osui sattumalta? sanoi Lilja.\n\n -- Sattuipahan toinen kivi toista takaraivaan, kun lähtivät älisten\njuoksemaan kotiinsa, ja vielä kolmatta selkään, vaikka olivat jo\nainakin viidenkymmenen sylen päässä menossa.\n\n-- Osasin minä toki siihen aikaan viskata kivellä mihin lehteen puussa\ntahansa, sanoi Mikko vakuudeksi.\n\n-- Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. --\nVieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan.\nTämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla\nsamalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin\nylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä\nkutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun\nlinnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.\n\n-- Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut,\nvastasi Ville. -- Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne\nkotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä\ntulevan yön.\n\n-- Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö\ntänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä\nkuului, että hän tahtoi nyt lähteä.\n\nVille ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville\nkysyi: -- Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot\nlähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.\n\n-- Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin\nsiihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.\n\n-- Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.\n\nSiihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: -- Minulla on\ntilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on\nmaatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä\njoutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään\nmetsään ruveta talontekoon.\n\n-- Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.\n\n-- Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin\nmyytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei\ntahdo löytyä hakemallakaan.\n\n-- Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen\nsemmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko\ntyynesti.\n\n-- Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. -- Minä olen\ntoimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän\nsäästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä\nvastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain\ntila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin,\nkun se on päin.\n\nMikko punalti päätään ja sanoi: -- Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon\nluona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt\nannat.\n\nLilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: -- Jos se\nhomma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla\nmaata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa\nrupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.\n\n-- Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi\nVille.\n\nKaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui\nkotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa\nmuutakin kuin Ledenberg ja kosto.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nVirtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn\nnavetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä\nvarten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta,\nettä Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä\nkukaan ole nähnyt. -- Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä\nihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan,\ntapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Herra Jumala hyvästi\nsiunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. -- Muuta ei osannut Auno\nsanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti\naukaisemaan Mikolle ovea.\n\nMikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle\n-- kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa\nteertä ja kukkapää metsäkana -- ja sanoi tyynesti: -- Siinä on\nkeittämisen apua.\n\nHikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli\nriemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän\nkanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun:\n-- Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. -- Kun linnut\noli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle\nja sanoi iloisesti: -- Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle\ntämä. Emäntä ihastui: -- No se tuo ei ole vähäinen käsianti -- ja lähti\nviemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.\n\nAuno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen\nhän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: -- Pitää se toki\nmetsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa.\nTuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.\n\n-- Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun\nJumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi\nAuno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään\nselvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan\nkaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita\nja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä\nuskoivatkin.\n\nMikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun\nlintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja\nvoilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle\nvuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi\nnyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen\njälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja\nköllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan\npeitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja\nleipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön\nsyöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään\nhiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään\najattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa,\nLeizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin\naikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin\nkaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä\nrakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta\nkerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää\nrupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen\npuhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä\njalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta\nkatosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite\nliikkui huokumisen mukaan.\n\nOli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta\nmitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko\nehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja\nhiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt\nselälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi\npeitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli\nsellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa\nrukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan\nhiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan\nsinne menisi ilakoimaan.\n\nKun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni\ntupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin\nMikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän\ntarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin\nMikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno\nheräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa\nrauenneita jäseniään.\n\nKimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan\nensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi\nMikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: -- Iltako nyt on vai\naamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta\ntämän taivaallista.\n\nAuno naurahti ja virkkoi iloisesti: -- Kyllä tämä on aamu.\n\n-- Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi\nkonkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui\nulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi\nhymähtäen: -- Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä\neivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?\n\n-- Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia,\nsanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa\nistui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nKylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää\nLeizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle\nnäkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja\nnäki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä\nvärsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina\nketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena\nrukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime\nkesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut\nyhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja\nrepaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi\nvain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut -- eihän sitä ollut enää\nMäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä\nhätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!\n\nTilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen\njalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi\nlevottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri\npaksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen\nvaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja\nporisi: -- Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei\nmiespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.\n\n-- On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on\nnoinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen\nmukaan, sanoi Mikko vakavasti.\n\n-- On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi\nakka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat\nsyvistä kuopistaan.\n\n-- No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä\ntämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.\n\n-- Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko\nja istahti mustalle jakkaralle.\n\nAkka toihautti suurinokkaista päätään ja salaperäisen ivallisesti\nsanoi: -- Kyllä kait tähän tulla saa ken haluaa, vaan ei tässä lysti\nolla ole.\n\nMikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan\nkaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: \"Taitaa tuolla muijalla\nolla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan\nmeidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on\ntilaa sekä meille että heille.\"\n\nKuurtajanjoen suulla, aivan siinä niemessä, missä joki yhtyy\nKoutajärveen, asui rikas kauppias. Tultuaan talon kohdalle Mikko\npistäytyi kauppapuotiin, missä iloisesti hymyilevä toimeliaannäköinen\ntalon rouva hääri mitaten vaaleata kangasta muutamalle ostajalle.\nHoikkainen puotineiti luki rautanauloja toiselle ostajalle.\n\n-- Olisiko kauppias saatavilla, kysyi Mikko rouvalta.\n\n-- Kyllä se on. Mistä te olette, ette suinkaan liene näiltä tienoin,\nkoska en teidänlaistanne ole täällä nähnyt? sanoi rouva Mikkoa silmiin\nkatsoen.\n\n-- Olen tuolta Salmenniemen pitäjästä.\n\n-- Missä täällä sitten kuljette?\n\n-- Kävinpähän tuota Korholan tilaa katsomassa ostaakseni.\n\n-- Mikä on nimenne?\n\n-- Mikko Mäntyseksi ne ovat sanoneet.\n\n-- Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla\nsanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.\n\n-- Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.\n\nKun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi\nrouva: -- Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään\ntäällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.\n\nKauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin\nleveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi\niloisesti: -- Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko\nMäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.\n\n-- Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias\ntarjoten kätensä Mikolle.\n\nKauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti\nkalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille.\nItse hän istui toiselle ja sanoi: -- Te olette siis ostanut Korholan.\n\n-- En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä\nkatsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä\nsillä eletä.\n\n-- Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi\nkauppias varmasti. -- Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui\njoutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo\nukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten\nlapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina.\nTämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista\nvierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään\nkämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt\ntuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin,\nmutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja\nmarkkoja, joita se nyt syöpi.\n\n-- Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.\n\n-- Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta\nsuurista rahoista.\n\n-- Sentähdenpä se minulle onkin sopiva, minä en kykene kallishintaisiin\nkättäni puuttamaan, kuten tunnutte tietävän. Pari viikkoa sitten olen\ntuomittu konkurssitilaan ja paljastettu ihan luita myöten. Enkä muutan\nolisi uskaltanut ajatella tämmöistäkään, mutta tuolla Koskelassa se\nkonttoristi Ville Tervonen minua kehoitti tähän hommaan. En minä muuten\nolisi tiennytkään tästä tilasta.\n\n-- Se konttoristi Tervonen minulle juuri teidän kohtalostanne kertoi jo\nennen sitä konkurssijuttua. Oli silloin juuri tuotu teidän\nlehmäkarjanne Koskelaan. Minusta tuntui se Tervosen kertomus\nmahdottomalta uskoa, mutta nythän minä sen saanen kuulla itseltänne,\nonko se sitten niin, että väärennetyillä papereilla olisi teidät\npaljastettu todellakin luita myöten.\n\n-- Kyllä se on totta ja vielä enemmän kuin totta, sanoi Mikko lujasti.\n\n-- Miten aiotte päästä nyt alkuun, kysyi kauppias ja äänessä kuului\nmyötätunto.\n\n-- Se Tervonen aikoi pitää huolen ainakin ensimäisestä kauppasummasta\ntai vaikka koko hinnastakin. Ja eräs vaimoni sukulainen, Amerikasta\ntullut, lahjotti vaimolleni sata dollaria. Sillä saamme lehmän ja ehkä\njonkinlaisen hevosenkin. Ja jos se ryöstö olisi siihen päättynytkin,\nettä karja ja maatila irtaimineen ryöstettiin, niin minulla olisi yli\nparin tuhannen rahaa sen vaimoni sadan dollarin lisäksi, mutta kun\nminut tuomittiin konkurssitilaan, niin pesänhoitajat paljastivat nekin,\nettei ole muuta penniäkään kuin se sata dollaria.\n\n-- Voi katalaa tekoa, sanoi kauppias ja lisäsi oltuaan hetken vaiti: --\nJos te tulette tarvitsemaan työaseita, niin niitä saatte meiltä\nlainaksi, ettei niitä tarvitse paikalla ruveta ostamaan.\n\n-- Kiitos, kiitos siitä. Mutta minulla oli asian nimenä tähän taloon --\nkun tuossa Korholassa näkyy olevan vähäsen sulaa peltoa, niin saisinko\nteiltä ohran siemeniä vai pitäisiköhän niitäkin sieltä Koskelasta\nhaalia?\n\n-- Saatte ja hyviä saattekin niin paljon kuin tarvitsette, ja saatte\nmuutakin mitä vain tarvitsette. Ei täällä vielä nälkä tule päätänne\npalelemaan, sanoi kauppias reippaasti.\n\n-- Olen sangen kiitollinen, en osannut aavistaakaan, että täällä\ntuntemattomassa puolessa sellaista osanottoa tulisin tapaamaan, sanoi\nMikko hyvillään.\n\n-- Ette te kovinkaan tuntematon ole, kuulin konttoristi Tervoselta\nsiksi tarkoin kohtalonne.\n\nMikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi\nlähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä\nja ystävällisesti sanoi: -- Tervetuloa naapuriksemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko lähtikin nyt kiirehtimään Koskelaan. Jo huomenaamuna oli hän\nsiellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan,\nmissä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: -- Nyt sitä minä olen taas talon\nisäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.\n\nAuno löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Nyt kummia kuuluu! Mistä\npilvestä se nyt putosi?\n\n-- Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen\ntuleva, sanoi Mikko. -- Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän\ntavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa,\nennenkuin olemme kotonamme.\n\n-- Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän\nse sitten on!\n\n-- On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun\nKuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.\n\n-- Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä\nalakuloisuus.\n\n-- Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä\nnäkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi\nmeitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme,\nja se häntä näkyi lämmittävän.\n\n-- Joko sitä milloin lähdetään?\n\n-- Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme\nperille. Täytyy joutua tekemään toukoa.\n\n-- Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan\npeltoon saa tehdä toukoa?\n\n-- Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu\nhyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.\n\n-- Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan\ntavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut\naavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin\njärven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan\nillallista.\n\n-- Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten\nillallispöydässä mietteissään. -- Kiitollinen muisto jää tähän taloon,\non tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi\nmeidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.\n\nPuhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti,\njohon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. --\nSäkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. -- Jos emme saa konttia,\nniin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme\ntarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista\nlapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja\nlähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on\nmajanmuuttajaisrymäkkätä se!\n\nMikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:\n\n-- Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan\nuusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.\n\n-- Onko siinä asukkaita ollenkaan?\n\n-- On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin\npiilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.\n\n-- Hyi!... Onko niillä siinä talossa mitään osaa?\n\n-- Ei mitään, mutta eihän niitä siitä viitsi taivasalle ajaa, kun vain\nsiivolla lienevät.\n\n-- Ei suinkaan, kun hänessä lienee meille jotakin katosta.\n\n-- On siinä huoneita, mutta ovat ikänsä eläneitä, melkein kaikki aivan\npäälle kaatuvia.\n\n-- Onko siinä navetta lehmälle, sehän meillä täytyy olla ensimäinen.\n\n-- On siinä navettakin, mutta siitä toki näkyi jo laipio pudonneen\nalas.\n\n-- No, kyllä sitä kesän aikana tulee laipiottomassakin aikaan.\nTalveksihan saa laipion.\n\n-- Täytyy kai se saada ja on siinä talossa muitakin puutteita, jotka\ntäytyy kiireesti korjata. Ei ole pelloilla aitaa aidanlajista yhtään\nriehtoväliä. Niityillä ei mahtane olla sitäkään vähää. Jos mihin päin\nkatsoo, niin näkee, että se talo on laitaan eletty.\n\n-- Kukapa se hyvän talonsa meille antanee! Kellä on hyvä, se asuu itse\ntalossaan. Ei ole muusta huoliminen, kunhan on työalaa, mitä voi työllä\nkorjata.\n\n-- Sitä siinä on, sanoi Mikko, nousi pöydästä ja alkoi riisua kenkiään\nja päällysvaatteitaan ruvetakseen maata.\n\nHuomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen\nlakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla\nsidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle,\nminne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä\npuristaessaan sanoivat: -- Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö\nmilloinkaan? -- Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: -- Minä\nkyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä\nnäkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle\nmaailmalle aukonut.\n\n-- Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi\nMikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua\njulppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään,\nvaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin\ntien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja\nAuno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan\nkotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt\nmitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle\nja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen\nrannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi:\n-- Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja\nmahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut\nmainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun\ntuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo\nnäköala!\n\nAuno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien\nrinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt\nAunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta\njäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja\nsanoi ihastuneena: -- Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?\n\n-- Siellä se on.\n\n-- Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita\nkynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?\n\n-- Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne\ntulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen\ntaloon.\n\nPirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain\nmuutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt\ntuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta\nkuului liikettä, menivät he sinne.\n\nKun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät\nja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: -- Vieraat taitavat olla tämän\ntalon tulevat isäntä ja emäntä.\n\n-- Kyllä me olemme, sanoi Mikko ujosti.\n\nSen kuultuaan akka toihautti päätään ja sanoi: -- Jälestäkö ne tavarat\ntulevat? Eihän teidän matkassanne ole muita tulijoita.\n\n-- Ei tule tavaroita jälestä eikä edeltä, sanoi Auno hieman ylpeästi,\nkun tunsi akan niin kylmän tuulen puhaltamana käyvän asiaan.\n\n-- Ja tyhjin käsin aiotte tähän ruveta taloksi! Vihellä sinä, minä\npyöritän, sanoi akka katkera iva kasvoissa pyörittäen ojennettua\nsormeaan ilmassa.\n\n-- Koetella täytyy, sanoi Auno yhtä ylpeästi.\n\n-- Miten te luulette pääsevänne alkuunkaan? sanoi akka kylmästi.\n\n-- Kylä ei kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, sanoi Auno varmasti.\n\nVarsin lopettaakseen Aunon ja akan keskustelun Mikko virkkoi:\n-- Mahtaisikohan täällä kenelläkään olla myytävää lehmää ja vieläpä\nhevostakin?\n\n-- Kyllä niitä toki näin kyläisessä kylässä löytyy kumpaisiakin, kun\nvain rahaa on, sanoi ukko ja kopisteli piipustaan tuhkia.\n\n-- Sana rahaksi ja viimeinen velaksi, huomautti Mikko reippaasti.\n\nAkka rähähti ilkeän ivalliseen nauruun ja huudahti: -- No kyllä sillä\nlailla!\n\nMikkoa rupesi kyllästyttämään tämä keskustelu.\n\n-- Missäpäin tässä on likinnä taloja, minä lähtisin käymään kylässä?\nkysyi hän ukolta.\n\nUkko viittasi luoteen suunnalle ja sanoi: -- Tuonnepäin niitä on.\nTuosta vesakon läpi näkyy ensimäinen, ja siitä lähtien niitä on ihan\nrupenaan kymmeniä taloja, ja sitten vähän väliä eteenkinpäin.\n\n-- Siinäkö se on se Ryhälänmäen kylä? kysyi Mikko ja viittasi Aunoa\nlähtemään mukaan.\n\n-- Siinä se on, kuului ukon sana.\n\nMikko ja Auno lähtivät kylälle, mutta ei kestänyt kovin kauan, kun\nRepolan emäntä talutti suurta, lihavaa lehmää, kuin hyljettä, ja Auno\nheinätakka selässä tulla hynttyytti perässä.\n\nRepolan emäntä vei suoraa päätä lehmän navettaan, sitoi sen parren\nrahiloon vitjoista kiinni ja nähdessään akan tulevan navettaan sanoi\nylpeästi: -- Tuossa on tähän navettaan nykyiselle emännälle ensimäinen\nja ilkeää sen tarjota ensimäiseksikin: se ei ole karvakato eikä sen\nalta tarvitse emännän tyhjin astioin nousta. Iso pitää olla kiulu,\njonka se vuotaa kerralla.\n\nAkka oli kumman tuulen näköinen. Sillaikaa kun Auno taakasta purki\nheiniä lehmän eteen, viittasi akka Repolan emäntää hätäisesti ulos,\nmissä emännän korvaan söpöttäen kysyi: -- Oliko sillä rahat lehmästä?\n\n-- Oli. Ihan rotisevan satamarkkasen työnsi isäntä lehmästä.\n\nSamassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan,\nkutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi\nvaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse\njuoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä\nolevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite,\njolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia\nkekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja\nkekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan\nkahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti\nkirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne\nhetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä\noli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen\njuomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi\nheinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta\nhavaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan\nja sanoi: -- Koivulan Risto!\n\nHevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja\nnähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen\nnäköisenä iloisesti: -- Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita\njuomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville\nsuin.\n\n-- Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä,\nsanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes\nyhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi\nkuppia ja laski ne täyteen.\n\n-- Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja\nmelkein juosten kiirehti ulos.\n\nRisto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan\nlompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta\nja sanoi: -- Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo\nkärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle\nensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä\nei olisi käynyttä.\n\nSatamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:\n\n-- Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda,\ntuota. -- Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta\nhyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: -- Meillä, tuota,\ntuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota,\nei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle\ntuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa.\nMinä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä\nisäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä\nsanoin, tuota: \"Minä tahdon, tuota, kolme sataa\". Tämä isäntä, tuota,\ntarjosi kättä siihen sanaan.\n\n-- Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy\nkasvoissa.\n\n-- Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan\nuutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä\nkylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta\nruveta, tuota, paikalla paljastamaan.\n\nLennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei\ntäksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi\nsiemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä\nolevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada\nohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.\n\n-- Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään,\ntuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi\nRisto reippaasti.\n\n-- Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno\ntyytyväisenä.\n\nMikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä\nukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen\nsenvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: -- Mutta niitä raunioita, niitä\nnäkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma,\nkun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon\npellot täynnä.\n\n-- No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota,\nmenee.\n\n-- Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä\nlähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut\nniitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.\n\n-- Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo\nrauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet,\ntuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät\ntämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on\nvanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa,\ntuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.\n\n-- Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan\nmajaa, sanoi Mikko jäykästi.\n\nRisto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja\nAunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.\n\n-- Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston\nkättä puristaessaan.\n\nUkko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla\nasukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina\nja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: -- No miten se nyt on,\npitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko\nvielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?\n\n-- Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. -- Tuossa tämän kupeessa\nnäkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä\npuhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule\ntarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.\n\n-- Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi\nAuno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.\n\nAuno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi\nsaada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi\nelukoille vettä ja lypsäisi lehmän.\n\nUkko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka\nantoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle\nja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi\ntullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa\nkaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan\nkiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat.\nIllalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan\nomaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä\nympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki\nvastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui\nviihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä\nkohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes ensimmäinen luku.\n\n\nKaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki\nkevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu\npientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat\nteräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista\npuhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän\nherttaista väriä.\n\nMikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä\nkesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko,\nmitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin\npois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen\nvuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli\nsyntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä.\nTuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja\nkun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi\nhautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. -- Kaikkea\npitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty\npelloilla, tuumi Mikko itsekseen.\n\nAitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan\npelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta\nnähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului\nkuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista\nkivikuormansa valumaan.\n\nPäivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää\nharjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli\njalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä\nkaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa,\nennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: -- Jopa nyt on\nvanhoja aarteita ruvettu purkamaan.\n\n-- Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään\nvieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi\nolentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku\nkainalossa.\n\n-- Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten\nKorhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta\ntänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on\nasettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea\novat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän\neläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, -- toiselta puolen kuurtoaa\ntaas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.\n\n-- Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.\n\n-- Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä\nmukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.\n\n-- Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen\njoutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.\n\nVieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: -- Kyllä tämä maa antaa\nleipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä.\nVuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen... On\nsoma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan\nperustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden\nsomalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen\nkuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen\nvanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin\nlapsille.\n\n-- Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko\nistuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin,\nkaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin\npuolustaakseen vanhempiaan sanoi: -- On ollut yleisenä tapana koota\npelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen\npelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot\nsuojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot\nperinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.\n\n-- Hm... Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. -- Päinvastoin\nraunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa\nsyvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee\nvettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä\nleikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion\nympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden\nvuoksi voi tuleentua muitten mukana... Jos pysyn elossa ja Jumalasta\nlienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon\npelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin\nrauniopelloilla.\n\n-- Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven\nsärmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän\nrykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:\n\n-- On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni\nsyntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla\non sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen\nrovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus\nvahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut\nsenaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka\njohdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan\nKoskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. -- Sen\nsanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi\nruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: -- Tässä se on päätös.\n\nMikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän\npuristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi\nsurunvoittoisesti: -- No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai\nelonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi\ntätä maailmaa!\n\nMikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti\nAunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan\nomien hevostensa mukana laitumelle.\n\nNololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti\nAunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi\nkatkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot\nsynkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.\n\nSaman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä\nvankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja\npoliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: -- Nyt\nkuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut\nminun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä\npelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui\nkahvin keittoon.\n\nVankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja\nmerkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän\nkirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja\ntapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä\nsuhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse\ntietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan\nyöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin\nkoppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat\npaikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän\nseuraamme samoille illallisille.\n\n-- Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. -- En minä vankeudesta vankeutena\nkovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää\nvaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli\nkedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.\n\n-- Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. -- Nyt on\nvasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä\nneljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti\nsiellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä\nkerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.\n\n-- Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä\nkolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun\non puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei\nviikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä\nkarkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään\nlaittamassa.\n\n-- Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja\ntoiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.\n\n-- Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.\n\nSikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: -- Olin ihan\nsikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi\nkerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin\nhäläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten\nlähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt\non hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai\nkeinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky\nvieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.\n\n-- Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.\n\n-- Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut,\nsanoi vankilan päällikkö.\n\n-- Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä\nsyltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin\nvaiviot. -- Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa,\nmutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.\n\n-- No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi\nSikri. -- Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä\nlankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä\nkaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan\nnykyiset asukkaat... Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt,\novatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä,\nmutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.\n\n-- Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä\nsano, virkkoi Mikko.\n\nKun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan\nillallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen\ntupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: -- Sitä on lykkyäkin, jos\npahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta\nkolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne.\nHätä ei ole tämän näköinen.\n\n-- Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko\nsuuri joki, sanoi vankilan päällikkö.\n\nTuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa\nhyväksi asiantuntijaksi.\n\n-- Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään\npyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat,\nsanoi Mikko alakuloisesti.\n\nNyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti\nMikkoa ja miestään kääntymään pöytään.\n\nSikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä\nolojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten\nKorholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi.\nTuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten\nniistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi.\nOlipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta\nlaihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko\nolisi saanut olla Korholassa.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes toinen luku.\n\n\nMikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei\nmennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien\nkäytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja\neihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.\n\nOlipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa\nvankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo\nja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat\nvahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun\nmuka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi\nnopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä\ntodisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku\njäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan\nkolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle\nensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten\nsalaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon\nsyytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien\nja Aunon välit.\n\nAunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja\nhänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno\noli heti selvillä siitä, että ukko ja akka -- \"nuo kirotut henget\" --\nolivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa\nkäräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan\nAunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he\novat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei\nkuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi:\n-- Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan\nlisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla\nrepimällä aidat auki.\n\n-- Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla\nsyöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.\n\n-- Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki\nja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin\nkäräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt\non sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen\nalle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä\nole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on\nmaurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.\n\nSen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen\nsanoi: -- Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni\nluvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.\n\n-- Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan\nsilloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä\nsanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna\nkatosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman\npäässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat\npäässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä\nmuuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka\nSaaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa\nmyrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti\ntiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli\npalvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle\npelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille\npalvelukseen.\n\nSaara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä\nmyllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin\njalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin\nEtelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä\nse usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran\nlapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.\n\nKaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi\ntulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta\ntänne vieraaseen paikkakuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että\nhe näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille\nriitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen\nrupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän\nhuomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka\nkesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin\nlaajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan\nlisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää\nkarttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin\nhoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin\nlaajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki.\nTänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun\nkaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin\nkukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan.\nKorholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä\nmilloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina\nlähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri\nkuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.\n\nTänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan\niloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö,\njoka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. -- Mistä olet?\njoutui Auno kysymään. -- Et ainakaan aivan naapurista ole.\n\n-- Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan\nistuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa\nhuiskautti selkänsä taakse.\n\n-- Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.\n\n-- Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan\nkarahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita\nkuin Reeta.\n\n-- Mihin se sitten on matka?\n\n-- Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan\nlintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.\n\n-- Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin,\nkatsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä\nväännetystä vitsasta.\n\n-- Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne\npohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo\nsanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä\ntalossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko\ntyötä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää\nei oteta ruokapalkallekaan?\n\n-- Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin\nkun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha\non orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.\n\n-- Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin\nvirkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.\n\nAuno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen\nhuoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi:\n-- Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.\n\nReeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa\nkaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä\nleimottamaan navettaan.\n\n-- Ai, ai, miten iloinen ja valoisa navetta, ja siisti kuin parhain\npirtti, ja lihavat ja puhtaat lehmät kuin hylkeet! huudahti hän\nastuessaan navettaan. -- Oliko noita monta? Yksi, kaksi, kolme, neljä,\nviisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Yhdeksän aikuista, ja\nmitäs täällä toisella sivulla?\n\n-- Täällä ei ole kuin pari sonnia, vanhempi ja nuorempi, ja kolme\nnuorukkata, sanoi Auno tarttuen pumpun kampeen ja alkoi pumpata vettä\nvesisäiliöön.\n\nReeta katseli yhä karjaa ja puheli: -- Onpa tosiaankin soma navetta ja\nvielä somemmat elukat. Noita kyllä hoitaa ihan mielellään, ei mikään\nole mieluisempaa työtä kuin hoitaa elukoita. Minä olenkin semmoinen\notus, että minä saan elukat heti suopumaan itseeni.\n\n-- Kyllähän sikakin sukijansa tuntee, sanotaan, ja tosi se onkin, kyllä\nelukka mikä tahansa perehtyy hoitajaansa, kun sitä hoitaa hyvin eikä\nkolhi millään, sanoi Auno hymyillen.\n\nReeta ja Auno rupesivat nyt ikäänkuin kilpaa kantamaan vesiämpäreitä\nlehmien eteen. Kun kaikki elukat oli kyllin juotetut ja suuret vihkot\nvihreitä nurmia annettu kaikille eteen, seisahtuivat Auno ja Reeta\nrinnan navetan lattialle ja katsoivat hymyillen, miten kaikki elukat\njuuri kuin kilpaa suittensa täydellä vetivät venyvää ruohoa. Yli\nnavetan kuului purennan jurskutus ja heinien kahina.\n\nReeta hieraisi käsiään yhteen ja sanoi: -- Somatpa ovat nuo elukat.\nTässä talossa minä tahdon olla, kun vain saanen olla.\n\n-- Saat, hyvä ihminen, olla vaikka kymmenen vuotta, kun hoidat elukoita\nja auttelet meitä kaikissa toimissa niinkuin me tahdomme, sanoi Auno\ntaputtaen Reetaa ystävällisesti olalle.\n\n-- No kuinkas muuten, tottahan toki, minä en aio talon tapoja ruveta\nmuuttamaan, vastasi siihen Reeta painaen navetan ovea kiinni\nlähteäkseen Aunon jälkeen navetasta.\n\nTällä välin oli Mikko tullut metsästä kotiin ja pirtissä odotteli\npäivällisen antajia, kun Auno Reetan seuraamana tuli pirttiin. --\nMinulla se on palvelijakin, vaan mitäs sinulla! Yksin on pojaton\npinolla, huudahti Auno Mikolle.\n\nMikko katsoi Reetan miellyttävännäköistä, reipasta liikettä ja sanoi:\n-- Kunpahan sinulla on, niin pidetään yhteisenä. Yhteisiähän ne ovat\nuskovaisten tavarat.\n\n-- Ei, ei! Kyllä minä pidän Reetan omana apulaisenani. Ei pyyssä kahden\njakoa, oravassa toisen miehen, sanoi Auno ja poistui noutamaan\npäivällisruokia.\n\nAunon mentyä Mikko yhä katseli Reetan liikkeitä, kun tämä märkiä\nkäsineitään laittaa roppelehti uunin korvalle kuivumaan, ja kysyi:\n-- Reetako sinun on nimesi ja mikä sukusi?\n\n-- Reetaksi ovat kutsuneet ja Kanerva lienee sukuni. Sen lienen perinyt\näidiltäni, kun olen äidin tyttö, sanoi Reeta ja tummansinisillä\nsuurilla silmillään vilkaisi Mikkoon.\n\n-- Niinhän se meille tuli palvelija kuin pilvestä, virkkoi Auno tuoden\npäivällisruokia. -- Ja mistä maailman äärestä lieneekään, kun ei kuulu\nrevontulia vielä nähneen.\n\n-- Mistä kaukaa hän sitten on?\n\n-- Ei toki kovinkaan kaukaa. Olen vaan Etelä-Hämeestä, Sysmäjoen\nkirkolta.\n\nPäivällispöydässä juteltiin tarpeellisista ja tarpeettomista asioista.\nSiinä päätettiin Reetan vuosipalkkakin. Kun Reeta oli miellyttävän\nnäköinen, lupasivat Mikko ja Auno hänelle korkeimman palkan, mitä\ntiedettiin kenenkään antavan. He lupasivat runsaasti senkintähden,\nettei kukaan tulisi Reetaa tahtomaan ja kilpailemaan palkalla.\n\nReeta jäi nyt Korholaan palvelijaksi. Oli päästy kesäkuuhun asti, ja\nkaiken aikaa oli Reeta näyttänyt tahtovan olla talonväen mieliksi,\njottei loukkaisi isäntäväkeään sanalla eikä työllä. Hän oli usein\nkehunut, että tässä talossa hän tahtoisi olla ikänsä, kun vain saisi\nolla. Rahaakin oli Reeta ottanut palkkaansa vastaan ainoastaan\nsenverran kuin oli tullut ansaituksikin. Mutta nyt eräänä kesäkuun\nlauantai-iltana, kun Auno oli karjaa hoitamassa, Reeta tuli Mikon luo\nnöyrän näköisenä ja sanoi: -- Mitä se isäntä sanoisi sellaiseen asiaan,\nettä minun pitäisi saada kesäleninki, kun ei ole mitään harvinaisempaa\nkuin nuo jokapäiväiset. Tuolla työväen osuuskaupassa olisi minun\nmieleistäni vaatetta, mutta siitä leninkivaate maksaisi\nsatakuusikymmentä markkaa. Ja sitten pitäisi parikymmentä markkaa saada\nompelijan palkaksi, kun itse en osaa, eikähän sitä ole aikaakaan.\n\n-- Mihin sinä entiset rahat olet pannut? Olethan saanut jo kolmatta\nsataa.\n\n-- Niitä alusvaatteita olen laittanut ja sairaalle sisarelleni tässä\ntuonaan lähetin sata markkaa.\n\nMikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: -- On sata kahdeksankymmentä\nmarkkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä\nrepaleissa. Minä annan sen rahan.\n\nMikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin\nilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja\nsanoi hieman arasti: -- Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista?\nMitä te niistä aikoisitte maksaa?\n\n-- Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.\n\n-- Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen\ntyöpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä\niltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on\nseitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan\ntyötuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa\nkahdeksankin tuntia päivässä.\n\nMikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: -- Me olemme sopineet\nvuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista.\nNiistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki\nrapeakaan joutavoimaan.\n\nReeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: -- Kun ette\nmaksa, niin minkäpä minä sille taitanen.\n\nReeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin\nkohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi\nja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko\nkuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän\nkyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun\ntiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.\n\nIllallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen\njohtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan\nsaunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä\nReeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä\nyhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki\nkasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat\ntyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat\nhuoneisiinkin puhtaan juhlamielen.\n\nKuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla\npyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna\nMikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi\nvielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko\nvasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen\nvalossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka\nviisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä\nkatsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun\nhänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli\nliikuttui sitä katsellessa... Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti\nrinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti\nkalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta\nhellästi: -- Mitä on tapahtunut, sano?\n\nAuno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi:\n\n-- Eipähän tuota muuta, kuin että se Reeta meni pois.\n\n-- Pois?\n\n-- Niin ja haukkui minut ihan pataluhaksi. Olin yöllä tullut kipeäksi\n-- lienenkö illalla liiaksi kylpenyt -- ja menin siksi Reetaa\ntavoittelemaan karjanhoitoon. Kun en löytänyt yövuoteelta, niin menin\nkatsomaan tuolta toisesta talosta. Siellä usahti silmille kuin paha\nkoira. Ei kuulunut meillä olevan yötä eikä päivää, ei pyhää eikä arkea,\nja yhtäkaikki sinä olet illalla sanonut, että ylitunneista ei makseta\nmitään. Sanoi opettavansa tietämään, mikä on kahdeksantuntinen\ntyöpäivä. Kaikkien ihmisten sanoi tietävän, että meillä ei yksikään\npalvelija ole pysynyt koko vuotta, vaan meidän koiruuden tähden on\njokaisen täytynyt lähteä kesken vuosin, kuten hänenkin nyt. Ei pahin\nmustalaisakka osaa ilkeämmästi ja hävyttömämmästi haukkua.\n\n-- No kunpa häntä ei sen pahempaa ole tapahtunut, niin menköön vain ja\npitäköön tapansa, -- sanoi Mikko rauhoittuneena ja istahti penkille.\nHyvä, ettei Auno tiedä mitään rahoista, jotka se lunttu eilen illalla\nsai. Se vain lisäisi Aunon surua.\n\nAuno tunsi rauhoittuvansa kun näki, ettei Mikko Reetan menosta\nsuurestikaan välitä, mutta sanoi kuitenkin surunvoittoisesti:\n\n-- Olen jo monta vuotta ajatellut -- vaikka sitä ajatustani en ole\nennen sinulle sanonut -- että tämä talo on liian suuri meidän\nasuaksemme, kun tuo työkansa vuosi vuodelta pahenee. Tämä on myytävä,\nja sitten teemme vaikka kylmään metsään sellaisen talon, jonka itse\njaksamme viljellä. Eipähän meillä liene lapsistamme turvaa; Matti ei\nsieltä Amerikasta tule tänne. Tässä saamme yötä päivää raataa itsemme\nvaivaisen omiksi. Jos sensijaan myymme tämän talon, niin saamme rahaa\nelämämme turvaksi, asumme pienessä mökissämme ja siinä teemme työmme ja\nsyömme kuin kissa saaliimme.\n\nAunon sana 'myymme' vihlaisi Mikon sydäntä juuri kuin palan siitä olisi\nlohkaissut. Hän sanoi kuitenkin rauhallisesti: -- Ei suinkaan tästä\nvielä tuon yhden luntun, tuon maailmankiertolaisen, jälkeen ole meidän\npakko lähteä!\n\n-- Ei yhden eikä toisen jälkeen, virkkoi Auno, mutta kun emme\nkuitenkaan suurellakaan hinnalla saa apulaista emmekä mitenkään voi\ntätä elettä kahden hoitaa, niin mitä tästä suuruudesta on meille iloa.\nTyökansa pahenee vain vuosi vuodelta eikä ole toivoakaan apulaisten\nsaannista.\n\nMikko aikoi sanoa, ettei nyt kuitenkaan tässä hetkessä siitä päätetä,\nkatsoa on parempi kuin katua. Keskustelu tästä asiasta jäi sikseen, kun\ntoisen talon emäntä aukaisi oven. Pirttiin tultuaan hän meni hieman\nkallellapäin osaaottavan näköisenä Aunon luo ja sanoi:\n\n-- Teiltä se palvelija meni kuin menikin?\n\n-- Niin on tehnyt, virkkoi Auno ja osoitti tuolia emännälle istuimeksi.\nEmäntä kertoi, miten eräs helsinkiläinen puhuja oli pannut yllytyksen\nalulle, ja eräässä kokouksessa, jossa olivat kaikki kylän palkolliset,\noli päätetty ruveta perimään ylitunneista eri palkkio. -- Käräjiinhän\ntuo kuuluu olevan aikomus haastaa isännät niistä ylituntimaksuista,\nvakuutti emäntä. -- Uhka kuului olevan Reetallakin vielä teiltä koettaa\nperiä, vaikka oli meidän Liisalle kehunut eilen illalla tämän talon\nisännältä saaneensa rahaa. Oli hyvästä mielestä oikein nauraa\nrähättänyt, kun isäntä on ollut niin pöljä, että on antanut suuret\nsummat rahaa etukäteen.\n\n-- Saiko se sitten eilen illalla meiltä rahaa? kysyi Auno keskeyttäen\nemännän puheen.\n\n-- Sai muutamia markkoja, mutta saakoon. Ei niillä pitkälle potkita.\n\nEmäntä jatkoi yhä puhettaan palvelusväestä: -- Entisajan piikoja ja\nrenkejä ei tarvinnut kiirehtiä. Ne olivat kuin talonihmiset, ahertivat\ntyötä itsestään. Kun ei nykyisiä palvelijoita kehdanne myötään häkiä ja\nsormellaan osoittaa: tee nyt tuo, tee nyt tuo, niin ne istuvat\nristissäkäsin kuin Tervajärven kirkkomiehet, kuten sanotaan.\n\nAuno katkaisi emännän puheen: -- Minulla ne ovat lehmät vielä\nnavetassa. Viime yönä olin tullut kipeäksi -- lienenkö illalla liika\nkuumassa kylpenyt. Sentähdenhän minä tulin teiltä sitä Reetaa käskemään\navukseni, mutta sain koiran silmilleni. Pitänee niitä koettaa päästää\nirti ja saattaa hakaan.\n\nMikko hyppäsi seisaalleen lähteäkseen ulos ja sanoi:\n\n-- Kyllä minä päästän irti ja vien hakaan ne lehmät, sinä kun jaksanet,\nniin laita aamiaiskeittoa noista kaloista. Niistä saapikin keiton\nsemmoisen, jota ei ole Reetan edessä tänä aamuna.\n\n-- Mutta osaa se kissakin kätkeä kyntensä, sanoi Auno kuultuaan\nvieraalta, miten Reeta oli häntä ja Mikkoa haukkunut. -- Meillä ei ole\nkoko aikana ollut väärää sanaa, ja töilleen siinä ei ole moittimista.\nMinähän olinkin hyvilläni, että viimeinkin san oikean palvelijan. Eikä\nnytkään illalliseen iltaan asti ollut sen enempää, kuin että käskin\nhänen yksinään laittaa saunaan vesiä, kun minulla oli elukkain hoito.\n\nPuhe siirtyi Aunon tuumaan, että Korhola myytäisiin ja Mikko ja Auno\ntekisivät johonkin kuusen juurelle majan.\n\n-- Se teille onkin sominta. Teidän poikanne tuskin tulee Amerikasta.\nKenenkä hyväksi te rupeaisitte yli voimainne riehumaan?\n\nEmäntää tultiin hakemaan kotiin.\n\n-- Joko kaivataan? sanoi emäntä ja hyppäsi lähtemään.\n\nAamiaispöydällä eilen paistettujen valkeitten rieskain, rukiisten\nleipien, lujan voilautasen ja viilihulikan vaiheella höyrysi suurista\nahvenista ja hauista valmistettu kalakeitto. Mikko oli odottanut sitä\nhartaasti, mutta nyt hän ei voinutkaan kevein mielin käydä pöytään.\nAunon sanat \"myydään tämä talo\" kumisivat kolkosti hänen aivoissaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes kolmas luku.\n\n\nOltiin heinäkuussa. Kaikki nurmet, niityt ja peltovainiot olivat\ntäyttymässä viljasta. Huomenna oli aikomus lähteä niitylle. Senpätähden\nnyt sunnuntaipäivänä Mikko käveli kaikilla niityillään, katsomassa\nmissä näyttäisi heinä olevan täysikasvuisinta. Kaikissa niityissä\nlainehti päivän tuulessa pitkä heinä. Kun helteinen aurinko paistoi\ntäydeltä terältä, tuli Mikko levottomaksi ja pahoitteli sitä, ettei jo\neilen tullut niitetyksi, jotta tänä iltana saisi korjata valtaisen\nkasan heiniä. Pirttiin tultuaan hän käveli akkunasta akkunaan juuri\nkuin nähdäkseen, miten täyteläiset vainiot päivän lenseässä tuulessa\nhulmuten aaltoilivat. -- Jos olisin eilen tullut edes nitoneeksi\nviikatteen, niin päivällisen syötyäni lähtisin tuonne Kettupuron\nniitylle niittämään, mietti hän. Niissä mietteissään hän viimein\nistahti pöydänpäähän penkille, otti sanomalehden käsiinsä ja käänteli\nsen sivuja. Sekin näytti tyhjältä, juuri kuin siinä ei olisi mitään\nlukemisen arvoista. Mikko selaili kuitenkin tavan vuoksi, kun Aunokin\nkarsinalasin luona hiljakseen luki Wegeliuksen postillaa.\n\nPirttiin astui nyt reippaan näköinen nuori mies, joka hyvänsointuisesti\nsanottuaan hyvänpäivän istahti pirtin sivupenkille.\n\n-- Mitä vieraalle kuuluu? virkkoi Mikko samalla tutkivin silmin\nkatsellen miestä päästä jalkoihin asti. -- Mistä kaukaa vieras on, ei\nsuinkaan tältä kylältä?\n\n-- En juuri tältä kylältä, vaan en kovin kaukaakaan. Tuolta Hietalahden\nkirkon alueelta olen.\n\n-- Mihin se on matka?\n\n-- Matkani päätä en tiedä itsekään. Kyllästyin tuohon tukkityöhön ja\nlähdin etsimään heinätyötä. Jotkut tiesivät sanoa, että teillä on vähän\nmiehiä. Siksi poikkesin tähän, tiedustamaan tarvittaisiko tässä\ntalossa.\n\n-- Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa,\nkun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.\n\n-- Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.\n\nMikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin\nmiellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: -- Paljonko sitä pitäisi\npäivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin\nniitylle?\n\n-- Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä\nkykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla\nKerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä\nkeväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan\nhaisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt\nkahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista\nsilakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa\nsydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin\nsyömäänrupeus.\n\n-- Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että\nsopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki\nei olisi kiusana.\n\n-- Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei\ntalonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen\npuheen siitä asiasta. -- Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi\nhän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin\nsilmin tuli haistelemaan vierasta.\n\n-- Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se\nvasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa\naskartelevalle vieraalle.\n\n-- Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.\n\n-- Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.\n\n-- Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. -- Sen sanottuaan\nJanne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui\npenkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä.\nAuno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin\nsujutettuna toi Jannen pään alle.\n\nJanne katsahti Aunoon kiitollisen silmäyksen ja virkkoi: -- Kovin\nhyvällepä opetatte.\n\n-- Hyvää ei ole koskaan liiaksi, sanoi Auno naurusuin ja poistui\npäivällisruokia kantamaan ruokakamariin. Siitä hyvästä mielestä, että\nnyt oli saatu heinämies, oli Aunon jalka tavallista keveämpi ruokia\nkantaessa ja pöytää puhdistaessa. Sitäpä Jannekin siinä penkillä\npitkällään sikaariaan poltellen ja pitkäripsisiä silmiään väliin\nlupsautellen katseli. Kohta kuitenkin Jannen silmät taukosivat\nlupsahtelemasta, sammunut sikaari vierähti penkille, mies näkyi\nnukkuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo aikaisin huomenaamuna olivat Mikko ja Janne nitoneet viikatteet\nvarsiin ja menneet Kettupuron niitylle niittämään. Auno oli kotona\nhoitanut karjansa ja keittänyt makeata juustoa aamiaiskeitoksi. Kun\npäivä alkoi kulua aamiaisten kohdalle, kantoi Auno niitylle sangollisen\njuustoa, leipää, rieskaa, voita ja kalaa. Niitylle tultuaan ja\nnähtyään, että kokonainen latoala heinikkoa oli kumossa, Auno heitti\naamiaisruoat latoon ja meni käskemään niittäjiä syömään. Niittäjäin\nluokse tultuaan hän oikein huolestuneesti sanoi: -- Hyvä Jumala, kun\nkoko latoala on heinikkoa kumossa! Mikä todellakin perii haravamiehen,\nkun minäkään en edes nytkään jouda harava käteen. On pieni leipomus\nkotona.\n\nMikko lakkasi niittämästä. Samoin teki Jannekin ja likaiseen paitansa\nhihaan otsastaan hikeä pyyhkäistyään sanoi: -- Ei, hyvä emäntä, hätä\nole tämän näköinen. Jos minun neuvoni kelpaa, niin otetaan haravat ja\npemistetään paksummat läjät hajalle. Sitten aamiaisen jälkeen\npyyhkäistään tuosta toinen ala kumoon. Jos päivällisten edellä\nkarhotaan luo'ot ja iltasella pannaan kuivat heinät latoon ja viimeksi\niltasella otetaan nämä päiväniitokset lapoolle huomenna\nhajoitettavaksi, niin saatte emäntä nähdä, että heinänteon laita lähtee\nirti ilman varsinaisia haravamiehiä. Sillä tavalla me toissa kesänä\nteimme Hietalahden Juusolassa. Siitäkin palvelija oli lähtenyt\nheinäajan rinnassa pois, mutta kyllä silti päästiin heinästä irti ennen\nkuin toisissa taloissa.\n\n-- Mutta teillä on syönti nyt. Aamiaisruoat ovat ladossa. Minulla on\npirtti lämpiämässä, minun täytyy kiirehtiä sinne, sanoi Auno ja\npuoleksi juosten lähti kotiin.\n\nMikko lähti kävelemään latoon päin ja sanoi: -- Lähdetäänhän syömään.\n\n-- Ei, mutta otetaanhan haravat ja hajoitetaan heinät kuivamaan,\nsyödään sitten, sanoi Janne päättävästi.\n\n-- Mutta jos meidät tavoittaa nälkä.\n\n-- Nälkä ei ole niin suuri herra, ettei jouda sitä aikaa odottamaan.\n\n-- Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä\naskelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat.\nJanne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna\nrupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään\nmonta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.\n\nAamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon\nsyömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle\nja hetken siinä istuttuaan sanoi: -- Kun tuo ilma on noin heinämiehen\nmieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten\nsateella tai joulun pitkinä pyhinä.\n\n-- Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten\nmakuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.\n\nMikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: -- Kas sitä!\nHeinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä\nruvettaisiin hajoittamaan. -- Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti\nMikkokin.\n\nPäivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. -- Janne\nvilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan.\nJanne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin\nhän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen\nlikainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut\nselkään kiinni.\n\nNiittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon\nlattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: -- Tulkaapas\nniittäjät nyt tänne. -- Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten\nviikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja\nsanoi: -- Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se\nhuutelee.\n\nAuno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen\nympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi\ntaammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja\nkehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää\nseuraan.\n\nVehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: -- No\ntuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti.\nMonissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on\ntuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai\nsuunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen\nannos.\n\n-- Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi\nAuno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan\nsekaan.\n\nToista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: -- Jääpiköhän tässä aivan\nilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin\nsurkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.\n\n-- Ei jää ilman. Kyllä se Halli tietää vanhastaan, että ei häntä jätetä\nilman. Sen tietäessään se lähteekin mukaan, milloin vain näkee minun\nkori kädessä lähtevän työmaalle. -- Auno otti nyt läjästä pienimmän\nvehnäpalan ja vilkaisten Halliin sanoi: -- No tulepas, Halli, nyt\ntänne.\n\nHalli kiepsahtikin Aunon viereen, missä Auno antoi pienen palan\nkerrallaan vehnästä Hallin suuhun ja nauraen sanoi: -- Jos minä\nantaisin sinulle kerralla tämän palan, niin sinä söisit sen etkä\nmuistaisi maistaakaan, miltä se maistui... Kas niin, nyt se loppui,\nmutta kahviahan sitä vielä pitää antaa. Oikein kermakahvia annetaankin.\n\nVehnäleivosvatiin kaasi nyt Auno kerman tähteen, pani siihen muutamia\nsokeripaloja, noin parin kupin verran laski kahvia ja ojensi Hallille.\nHalli rupesikin lakkimaan, suupuolista vain pursui kermainen kahvi.\nKahvin loputtua natusteli viimeiset sokeripalat vadin pohjalta ja\nnuolla loiski vadin laitoja myöten puhtaaksi, minkä jälkeen vilkaisi\nkaikkien silmiin, oistui ladon eteen istua tököttämään ja silmäili\nAunoa. Auno hymähti ja sanoi:\n\n-- Nyt se Halli jo odottaa minua kotiin lähteväksi, mutta en minä nyt\naivan paikalla lähde. Minä joudan nyt vähän aikaa täällä harava kädessä\nliikkumaan.\n\nMikko ladosta tultuaan katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Taitaapa olla\nparas aika ruveta karhomaan heiniä.\n\n-- Niin on minunkin mielestäni, virkkoi Janne ja lähti pitkin askelin\nkävelemään toiselle ladolle, jossa haravat olivat.\n\nPäivä oli jo päivällisen ajoissa, kun ennen aamiaista niitetty ala oli\nsaatu karhotuksi. Karhomasta päästyään Janne käsin kopristeli luokoa ja\nsanoi: -- Ettekö usko, että kun nuo heinät tuossa pari tuntia\nremottavat hajallaan, niin ovat kuivia, ihan latoon työnnettäviä.\n\n-- Uskonpa hyvinkin. Kun ne ovat noin köyhkösillään, niin ei niitten\ntuommoisessa paisteessa tarvitse kauan olla, ennenkuin karahtavat\nkuiviksi. Tuokin tuuli se osaltaan tekee hyvää, se onkin poikaa\ntämmöisellä helteellä heiniä kuivatessa.\n\nKun Auno toi päivällisruokaa, työntyi Halli Aunon edellä latoon.\n\n-- Kyllä tuo Halli taitaisi olla kovaa miestä tuon emännän puolesta,\njos sille rupeaisi joku tekemään ylemmäisiään, virkkoi Janne hymyillen.\n\n-- On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä\npäivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka\nviikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla\nottamaan.\n\n-- Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka\nloukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.\n\n-- Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan\nruokia.\n\nNähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: -- Ja\ntaas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia,\njoita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun\nniin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.\n\n-- Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi\nAuno nauraen.\n\nKohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin\npiimää aina väliin. -- Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.\n\n-- Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan\nturvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon\nvaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin\nsitä pitää vaan niellä.\n\n-- Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.\n\n-- Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Niissä minun rahoissani näkyy olevan päällekirjoitus: \"Kaikkeen\nmaailmaan!\", sanoi Janne hieman alakuloisesti.\n\nJannen sanoista kuuli, ettei hän toivonut niistä kyseltävän.\n\nSyömästä päästyään Janne koppasi haravansa ja alkoi äärystää luokoa.\nAuno rupesi äärystämään toista laitaa, joten mentiin latoalan rajaan\nasti, jolloin Janne rupesi enimpiä rysyyttämään rukoihin Aunon ottaessa\njälkeä. Ja rukoja rupesikin syntymään aivan kuin taikavoimalla. Mikko\nsai aivan hengen tulleen edestä ruveta kantamaan latoon. Kohta näkyikin\nMikon selässä paita märkänä ja tukat suortuvassa hiestä. Mutta sitä ei\nMikko valittanut, hurjeni vain kantamaan, kun näki että rukoja syntyy\nenemmän kuin hän kerkiää kantaa.\n\nKetterästi, kuten ennen nuorena tyttönä ollessaan, juoksi Auno Mikon\nselkään takkaa nostamaan.\n\nIlta-aurinko paistoi vielä metsän latvojen yli, kun lato oli pukaten\npakaten täynnä heiniä ja toisella alalla otettu enemmän kuin sata\nlavotta puolikuivia heiniä huomenna hajotettavaksi kuivamaan. Miehet\nistahtivat levähtämään ja arvailivat huomista ilmaa. Pouta näytti\nolevan tulossa.\n\n-- Niinpä se yhdessä kohti ollessa rupeaa ilkeältä tuntumaan selässä\ntuo märkä paita. Pitää lähteä heilumaan. Lähdetäänhän pyyhkäisemään\ntämän latoalan jäännös kumoon, ehdotti Janne tuokion kuluttua.\n\n-- Lähdetäänpä sitten, virkkoi Mikkokin ja nousi lähtemään.\n\nAurinko paistoi enää vain pisimpiin puitten latvoihin, kun Mikko heitti\nviikatteensa mättäälle ja sanoi: -- Heitetäänpä huomiseksikin. --\nSamassa Jannekin heitti viikatteensa ja liippansa mättäälle ja sanoi:\n-- Heitetäänpä vaan. Jopa sitä sentään tulikin. Kaukaa näkyy tuo laita,\nmistä tänä aamuna lähdettiin.\n\n-- Kyllähän siinä on kahden miehen osaksi, mukautti Mikkokin.\n\nKun miehet tulivat kotiin, ei Aunoa näkynyt enempää kuin\nillallisruokaakaan pöydällä. Pian Auno kuitenkin tuli ulkoa, käärölle\nkääritty puhdas paita ja puhtaat alushousut kädessään, joita Jannelle\nosottaessaan sanoi: -- Sauna on kylvettävä, saatte omin päinne mennä\nkylpemään. Tässä on Jannelle puhdas paita ja housut; kovin näkyy olevan\nlikainen sinun paitasi.\n\n-- Maanantainakinko sitä kylvetään?\n\n-- Niin, kun luulen, ettet viime lauantainakaan ole kylpenyt, niin\nlämmitin saunan.\n\n-- Kyllä siitä on muistama aikaa, kun saunakylpyä on saatu. Järveen ja\njokeen sitä on joskus porahdettu, mutta joessa on niin kylmä vesi,\nettei varsinaisesta uinnista ole puhettakaan. -- Sitten Janne silitti\nkäsivarttaan ja rintaansa ja sanoi: -- Kyllä tämä paita todella onkin\njo tarpeeksi likainen. Tämä vaate ei paitana ollessaan ole vettä\nnähnytkään muuta kuin joskus taivaan kastetta, vaikka pari kuukautta\ntämä on paitana ollut ja joka päivä miehen päällä.\n\nKylvyn jälkeen syötiin illallinen. Sitten Auno sanoi:\n\n-- Kun Reeta jätti tuonne luhtiin vuoteensa autioksi, niin Janne menee\nsinne nukkumaan. Vein sinne jo vesiastian, josko sattuisit tarvitsemaan\njuotavaa.\n\n-- Kiitos, kiitos! Mutta aamulla muistakaa käydä herättämässä. Minä\nehkä voin hyvälle vuoteelle päästyäni nukkua pitkäänkin, sanoi Janne.\n\nLuvattiin herättää.\n\nLuhtiin tultuaan Janne kun näki puhtaan lakanavuoteen odottavan häntä,\nniin arvasi nyt, minkätähden ei jo eilen illalla häntä käsketty tänne\nnukkumaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes neljäs luku.\n\n\nKolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta\nensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja\nJannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:\n\n-- Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi\nniittämässä.\n\nAamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä\nsakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: -- Nyt levähdetään\nkolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko\nkiertää.\n\nPenkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän\nrinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen\npöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa\nmukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä\nvehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:\n\n-- Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa\ntyötä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi päiväksi\nenää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.\n\n-- On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. -- Etkö näe noita\ntoukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun\nsaadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut\nhommat. Ei työ tekevältä lopu.\n\n-- Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan\nvuosirengiksi, sanoi Auno.\n\nJanne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: -- Minä\nvaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin\nmitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo\nainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi\nkengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea.\nTuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta.\nSiitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille\nmaksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa\nminä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.\n\nMikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: -- Kyllä kai minä sen vertaisen\nsumman voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin\nReetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.\n\n-- Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo\nnäöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.\n\n-- Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa\nrahojen antia.\n\n-- Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään\nsyyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. -- Minulla kyllä ei ole muuta\ntakuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde\nen kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen\ntämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei\nmaailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja\nlienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan\nruokani ja hiukan verran palkkaakin.\n\n-- Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun\narvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen\nostoon.\n\nJanne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta\nesiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.\n\n-- Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. -- Kun noin\nsataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias\nTuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan,\nettä saan pyhäksi uudet vaatteet.\n\n-- Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin.\nSyödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille\nvehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä\ntulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista\npitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.\n\n-- On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne\npäivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään.\n-- Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle\ntyömiehelle.\n\n-- Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle\naikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.\n\n-- Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.\n\nJannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut\nyövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä\nkolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko\nmiestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen\notossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut\nkäynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä\nKotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi\ntunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat\nolleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti:\n-- No, kuka uskoisi!... Kuka uskoisi Jannesta sellaista!... No, johan\nsitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu.\nNo, ei uskoisi...\n\n-- Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista\nilmaiseksi, sanoi Mikko. -- Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä\nmarkkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta\nlauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.\n\n-- Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. --\nKukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun\nheinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.\n\n-- Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku\nsenkin tähden, että noin kavalasti viedään.\n\n-- Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea\neivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.\n\n-- Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen\npirtin penkille.\n\n     *       *       *       *       *\n\nViimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou'ot alkoivat\njoutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista,\nmutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno\nvain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti.\nKarisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli\nleikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän\nkuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.\n\nOli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla\nseisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita\nkokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa\npuimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän\nkallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan\npaksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon\nsydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno\noli lukemassa Wegeliuksen postillaa.\n\n-- Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti\noven aukaistuaan. -- Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen\netulatoon.\n\nJuosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko\nkahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa\npalaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta,\nmutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi.\nMolemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus\npovessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti.\nNähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.\n\nEnemmät puolet rukiita kuitenkin oli ladossa, kun aivan pellon kohdalla\nvälkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa\ntuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla\npyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan.\nNe lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti.\nSamassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi\nkuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin\ntuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista\nlyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja\nkylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin\nvarisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä\nistuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama\nvälähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin\nettä maa tutisi.\n\nAuno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan\nyhteen kasvot synkkinä. -- Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka\ntuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.\n\n-- Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa.\nLeikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu,\nsanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n-- Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.\n\nAuno oli taas tuokion ääneti. -- Olen jo sanonut ennenkin, että tämä\ntalo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään\nhinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin\npetkuttajiin.\n\nMikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä\npuhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi\nolkoon kiitetty.\n\nViimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli\nkaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan\nrantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: -- Kunpa uskaltaisi lähteä\nlehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat\nhyypiytyneet.\n\nMikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: --\nKaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita\nraskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan\ntyöntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu\nkipeytyvän.\n\n-- Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä,\nmenettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.\n\n-- Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu... Minä kuitenkin lähtenen\npäästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi\nsateeseen.\n\n-- Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.\n\n-- No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi\nMikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä\nsatoi ihan solisten.\n\nLehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot\nräikivät ja maa jytisi.\n\nAuno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun\nMikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli\nkotiin. Auno kauhistui: -- Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan\nkuoleman rajalla, olet ihan vaalea.\n\n-- En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt\nkiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko\nyhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.\n\nAuno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta\ntuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: -- Kun lähditkin\npäällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa,\nettä olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.\n\n-- Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, --\nmutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä\ntuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja\ntuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes\nvieterikärryjä.\n\n-- Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän\nvuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.\n\n-- Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen\nvuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa\npainaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn\npaidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno\npeitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui\nsängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: -- Kyllä sinä olet kipeä, ihan\nvaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.\n\n-- Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä\nolisi hukassa.\n\nAuno naurahti ja sanoi: -- Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka\nkuolema silmiin katsoo.\n\n-- En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun\npääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.\n\n-- Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin,\nsanoi Auno ja lähti askareilleen.\n\nKoko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan\nlisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän\nkoetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan\nhätään.\n\nKun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno:\n-- Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja\nlähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä\nreissulta elävänä.\n\n-- Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän\ntätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan\nlaivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.\n\n-- Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.\n\nIltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri\nkuunteli Mikon kertomusta.\n\n-- Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on\numpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän\nkylmäverisesti.\n\nAunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän\nkoetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: -- Leikkaus! Voi, hyvä Jumala!\nLeikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että\nkuolema... Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.\n\n-- Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään\nAunon hädän. -- Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun\ntulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.\n\nAuno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: --\nUskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole\nhengenvaarallinen?\n\n-- Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen\npotilas. Niitä on satoja parannettu.\n\nSen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: -- Minä\nsoitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.\n\nMinuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin\nvaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: -- Tunnin perästä\ntulen sinne sairashuoneelle.\n\n-- Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.\n\nLääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: -- Ei. Kyllä\nte nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun\ntulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.\n\nAunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja\nepätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa\nja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä\npuristaen sanoi: -- Nähnenkö enää sinua elävin silmin!\n\nVaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.\n\nIlmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno\nkeräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä\nja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä\nahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja\npäivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin\nviljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet\nmetsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan\nsortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika\nkului paremmin kuin jouten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi\npäivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. \"Viikon perästä annan\nteille miehenne terveenä\", oli lääkäri sanonut.\n\nAurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja\ntähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: -- Tule\npois.\n\nAuno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni\nkuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen\nmuuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon\nluo ja sanoi: -- Herran nimi olkoon kiitetty. -- Sitten hän Mikon luo\ntultuaan huudahti: -- Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli.\nNythän on vasta viides päivä.\n\n-- Tohtori nauroikin ja sanoi: \"Emännällä on siellä pitkät päivät.\nSille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut\", sanoi Mikko ja\nverkalleen lähti kävelemään taloon.\n\n-- No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen.\nToisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.\n\n-- En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri\nvaroitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.\n\n-- Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.\n\n-- En.\n\n-- Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?\n\n-- Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin,\numpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat\nommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta\nvatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.\n\n-- Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!\n\n-- Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.\n\n-- Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. -- Mitä se\nmerkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse\ntiennyt?\n\n-- En... Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että\npeittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten\nvuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.\n\n-- On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli\npoissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan!\nsanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.\n\n-- Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja\neilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää,\nsanoi Auno pöydän luo kävellessään. -- Tässä on sen suuren säynäjän\npuolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä\ntuon viiliä palan painoksi.\n\nMikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja\nmaistoi viiliä. -- En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän\nlaskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes viides luku.\n\n\nKun Mikko ei kyennyt riihenpuintiin eikä saatu ketään apulaista, joka\nAunon kanssa olisi puinut, -- Mikko olisi siinä tapauksessa korjannut\nolkia ja kahmerehtanut vointinsa mukaan apuna --, täytyi riihen puinti\nantaa Tuokkilan Jörkille urakalle ja luvata kolmannet osat jyvistä\nhänelle puintipalkasta. Sittenkään ei tullut puiduksi niin tarkasti\nkuin ennen Mikon puidessa. Paljon näkyi oljissa jyväisiä tähkiä ja\npehkuissa jyväistä rusaa. Mikko siitä nureksi ja muistutti jokaisella\nriihellä, mutta Jörkki ävähti: -- Minä teen, niinkuin teen, ja jos se\nei vältä, niin saat hakea muita parempia. -- Siihen täytyi Mikon tyytyä\nja puiduksi ne tulivat. Sill'aikaa Mikko oli vointinsa mukaan Aunon\napuna perunan nostossa. Perunat saatiinkin kuoppaan ilman urakkamiehen\napua.\n\nNyt oli lokakuun ensimäinen päivä. Perunat ja nauriitkin olivat\nkuopassa, ja Kuurtajanjoesta saatuja kalojakin oli kaksi nelikon astiaa\ntalvea varten suolassa. Tuuli oli ollut koko päivän idässä, satoi vettä\nja väliin aina lumensekaista räntääkin. Raskaana huojui metsä ja mustat\nvaahtopäiset aallot vyöryivät lakkaamatta Koutajärven aavalla pinnalla.\nMikko oli tänään vain kartanon tienoilla korjaillut kapineita talteen,\netteivät jäisi talven alle. Illan pimettyä, kun Aunokin oli päässyt\nulkoaskareiltaan pirttiin, Mikko sytytti tulen pöydällä olevaan\nlamppuun, jonka valossa aikansa kuluksi selaili sanomalehtiä. Lampun\nkohdalle lavitsalle istui Aunokin ja kutoi lampun valossa harmaata\nsukkaa Mikolle talveksi.\n\n-- Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän?\nsanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. -- Tahtomattanikin ovat\nkoko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen\npienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet\ntulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea\nse ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo\nkäräjissä.\n\n-- Mitäs pahaa niissä sitten oli?\n\n-- Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. -- Niissä\nasioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien\nkanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut,\nniin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina\nkammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: \"Sinne laki kunne kantajat\nparemmat\" ja \"raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen\". Isäni aina\nkehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli\njalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi\nantautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin\ntuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat\nsyyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi\nainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on\nammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien\nhalveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on\nKivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta\nvoi olla.\n\nAuno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti:\n-- Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme\nsamanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän\nvarmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos\nkymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla\nelämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa.\nMaata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää,\njoita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun\nvatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa\nparannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia\nmilloinkin... Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin\npäivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia,\nja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.\n\n-- Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä\ntuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi\nakkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta\nyö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi\nakkunaan. -- Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan\nsiihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi\nmaallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin\nvakavasti.\n\nAunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Et usko, miten\nminusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan\nsanomaan. -- Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon\nvieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen\nkorolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla\nasutaan.\n\n-- Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä\nminun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään\ntätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä\ntoiseen.\n\n-- Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy,\nkunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin\niloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi\nsukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun\nvalossa säteilivät käsissä.\n\n-- En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä\nsentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut\nkamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi\ntuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö\nmuista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat\nmääkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?\n\nTämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut\njatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: -- Voi\nmaailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin\non kirjoitettu, ja tosi on.\n\nMikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja\nkärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin\nasian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli\naluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut\nhänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä\njätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi\nkäynyt lyhemmäksi.\n\nMikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: --\nYhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia... Ei\nmilloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta\nmitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.\n\n-- Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä\non pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.\n\n-- Niinhän tuo laulaa runoilijakin: \"Suuruutta emme rukoile, me\npienuutehen tyydymme\"...\n\n-- Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon\nlyövän kahdeksan.\n\nIllallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: -- Nytpä tuo kauppias\nTuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää\nsaada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan\nkuin luotu hänelle.\n\n-- Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.\n\n-- Paljonko aiot pyytää?\n\n-- Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot\nitselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven\naikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.\n\n-- Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. -- Niitten koroillahan elämme\nkuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.\n\n-- Kuluupa sitä joitakin tuhansia taloa -- vaikka pientäkin --\nlaittaessa, kun ei kykene itse tekemään.\n\n-- Mihin aiot katsella talonpaikkaa?\n\n-- Ensimäiseksi menen Tervolan ukon pakinaan. Sen maalla tuolla järven\nrannalla on kaunis kaislarantainen niemi. Siinä on kuusiryhmä, joka\nmuistuttaa Mäkelän kuusta ja niitten lähellä on muutamia koivujakin.\nNiitten vierelle teen talomme, jos Tervos-ukko taipuu kauppaan.\n\n-- Ai, ai! ihastui Auno. -- Sittenhän me emme enää Mäkelän kuusta niin\nkaipaakaan.\n\n-- Siitä olen jo ihan kuin unta nähnyt, että siihen teemme talomme.\nOlin kerran kalastusretkelläni siinä tulella ja silloin ihmettelin,\nettei kukaan ollut siihen taloa tehnyt, vaikka mielestäni se oli\nkaunein paikka maailmassa. Etelään päin silmänkantama selkä ja länteen\npäin ei näy laitaakaan, saaria vain. Ja idässä ja pohjoisessa lehtoisia\nrinteitä.\n\nAuno huudahti: -- Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi\npäivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa.\n\n-- Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: -- Kuinka\nusein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta! Muistan, miten sen oksien\nläpi talviöinä taivaan tähdet paistoivat ja kuun valossa oksille\njääneet lumihiuteet pakkasen silminä kiiluivat kuin puhtaimmat\njalokivet. Ja kun myrsky ulvoi nurkissa, niin se tuulen heiluttamilla\nvankoilla oksillaan ilmaisi: olkaa rauhassa, vartia on valveilla. En\nsitä kertaa herännyt yöllä, kesällä tai talvella, etteivät silmät\nensimäiseksi olisi tavanneet kuusta. Kun se seisoi tyynenä, tahtoi se\nsanoa, että luonnossa on rauha. Jos sen oksat heiluivat, niin se tahtoi\nsanoa: minä valvon...\n\nKun se kaatui, ei Mäkelä enää kodilta tuntunut. Oli todellakin kuin\nvartia olisi poissa.\n\nMieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut\nja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes kuudes luku.\n\n\nKauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta\nsaanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi.\nSiihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen\naikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan.\nAsuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli\nkahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli\npieni, soma sauna.\n\nOli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat\nuudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat\nlehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten\nmenivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne\nkiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta\nkun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja\nrupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa\nnaulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien\nalitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet\nhiljalleen vierivät rantaan.\n\n-- Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni,\nsanoi hän. -- Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie,\nmutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.\n\n-- Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi\nMikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. -- Mutta\nminä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä\nMäkelästä.\n\n-- Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen\nnähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen\npienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten\nrakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta\ntuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan.\nKatsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia\njok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja.\nTuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki\nnuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.\n\nMikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä\nheittämään verkkoja. -- Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno\ntuokion ääneti oltuaan. -- Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko\n\"Onnela\"?\n\nMikko rykäisi ja sanoi -- On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään,\neikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän\ntalon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.\n\n-- Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon\nminusta vaan Juurus.\n\n-- Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin\nnuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle\nviljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.\n\n-- Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille.\nPakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi... -- Oltuaan\nhetkisen ääneti Auno jatkoi:\n\n-- Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston,\noikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan\nlehmiä näille oudoille laitumille.\n\nMikko pöytään istuessaan sanoi: -- Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton.\nLähden tästä heittämään verkkoja.\n\n-- Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.\n\n-- Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät:\nsaunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.\n\nAuno katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Ho-hoi! Nythän on vielä päivää\nvaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä,\nhoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle\nja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos\naurinkokin laskeutuu.\n\n-- Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta\npyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat\nedestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.\n\n-- Kaloja ne ovat muutkin kalat. Yksi hyvä ei palkitse niin montaa\npahaa kuin Korholassa oli.\n\n-- Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa.\nTäältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.\n\n-- Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on\ntuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän\nmatkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.\n\nKohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä\nseasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.\n\nIltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista\nnäkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi\nsilkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille\nrinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan\ntuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen,\nheittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot\nkäsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä\nuimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen.\nMikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään\neivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko\nojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti.\nSilloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe\nuimaan rantaan.\n\nKotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä\nroihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.\n\n-- Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. -- En\nmissään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt\ntässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän\nei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä\nmuun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä\nihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.\n\n-- Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja\npakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. -- Mutta tätä talon nimeä ei\nkuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan\nei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia\nhuolia.\n\n-- Olkoon sitten Juurus... Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana\nyöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä\nmaailmassa voi tuoda mukanaan... Juurus! Meitä sitten tästä lähtien\nihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.\n\n-- Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän\nrupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: -- Tuntuupa hieman\nväsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla\nkantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.\n\n-- Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin\nminun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla.\nHertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi\nmuuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia.\nSitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla\nkaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka\nkieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.\n\nAuno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja\nleipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon\nnousua.\n\n\n\n"]