Lapsuusvuosien muistelmat kuvaavat elämää 1800-luvun loppupuolen Pohjois-Suomessa. Teos alkaa pappilan perheen vaivalloisella muutomatkalla Sodankylästä Kuusamoon ja sisältää kertomuksia arjesta, luonnosta sekä lapsuuden kokemuksista erämaan keskellä.
Santeri Ivalon 'Alkutaival' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 837. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ALKUTAIVAL
Lapsuusvuosien muistelmia
Kirj.
SANTERI IVALO
WSOY, Porvoo, 1932.
SISÄLLYS:
I. Sydänmaan taival.
II. Ikkunan ääressä.
III. Kidronin oja.
IV. Jää notkui.
V. Hottislauta.
VI. Seuroissa.
VII. Kellotapulissa.
VIII. Isän käsi.
IX. Lehmästä metso.
X. Nuotanperä.
XI. Pettymys ja hyvitys.
XII. Vuoteessa kinkereille.
XIII. Hirven vasa.
XIV. Sonni.
XV. Juuso ja Kustaava.
XVI. Hiekkakuopalla.
XVII. Pororaidot.
XVIII. Vierailumatka 60 vuotta sitten.
XIX. Elämän taipaleelle.
I.
SYDÄNMAAN TAIVAL.
Tienjälki kiemurteli läpi tiheän petäjikön, jossa lumi peitti ja painoi puitten oksia niin raskaana, että maa ja metsä loitompaa katsoen näytti yhtenäiseltä, valkoiselta hangelta tai pilveltä. Ainoastaan lähimmät puunrungot, jotka seisoivat vahtien lailla vakaina tiepuolessa, kuumottivat reessä istujille tummina patsaina kuulakan talvisen päivän kelmeässä valossa. Hiljaisuus oli täydellinen. Milloin hevosen luokki sattui tien yli riippuvaan oksaan tai sen kavio tärähti kovempaan hankeen, silloin vain saattoi kuulua pieni humahdus, ja oksilta valahti samassa reen perällä istuvain päähän pehmoista lunta. Sitä ei kuitenkaan säikähdetty, siihen oli totuttu.
Kolme rekeä oli matkalla äänettömän ja miltei äärettömältä tuntuvan sydänmaan halki. Siinä muutti Sodankylän kirkkoherra perheineen uuteen seurakuntaansa Kuusamoon, ja matka kävi Kemijärveltä poikkimaisin, kymmenpeninkulmaisen erämaan halki, Iijoen varrelle, jossa taas olivat ensimmäiset talot. Mitään teitä ei näissä ylämaissa ollut, ei kesäteitä eikä talviteitäkään. Ainoastaan tukinajajat kulkivat eräinä talven viikkoina tuossa laidattomassa metsässä milloin mihinkin suuntaan vedättäen tukkeja jokien latvuksille, ja näiden luomaa tienpohjaa yritti tuo pieni matkue nyt seurata, ettei olisi tarvinnut aivan umpihangessa kahluuttaa hevosia; mutta hyvin heikkoa se "tie" useimmiten oli. Monin paikoin oli ajomiesten pakko lapioimalla mataloittaa tuulen iskostamia kinoksia ja reet vaappuivat tietenkin arveluttavasti puolelta toiselle upottavassa hangessa, usein kaatuenkin. Hidasta oli sellainen matkanteko, väsyttävää hevosille, väsyttävää myöskin ajajille ja matkustajille, joita oli rovasti ja ruustinna ja näiden kolme lasta.
Sodankylän pappilasta oli omilla hevosilla lähdetty tälle talvitaipaleelle poikkimaisin Kuusamoon – olisi ollut liian iso mutka kiertää maantietä myöten Rovaniemen, Kemin ja Oulun kautta. Jokaista rekeä ajoivat ja hoitivat pappilan rengit. Hyvinhän matka oli aluksi sujunutkin niin kauan kuin oli kuljettu ajettuja teitä, ja kun hevosia aina pitkään syötettiin ja lepuutettiin ystävällisissä ylämaan taloissa, ei matka ollut pahasti rasittanutkaan. Peloittavimmalta oli alun perin tuntunut tämä taloton ja tietön sydänmaan taival, jonka virstamäärää kukaan ei ollut mitannut ja jonka varrella oli vain yksi uudistalo tai uudiskylän alku. Muuten oli vain autiota metsää.
Utuisena on mielessäni kuudenkymmenen vuoden takaa säilynyt muisto saapumisestamme tuohon erämaan majataloon. Sinne tullessamme olimme jo nähtävästi jotenkin harhautuneet kyläläisten ajoteiltä, mikäli heillä sellaisia olikaan, ja ehtiessämme vihdoin taloaukeaan sankasta metsästä oli vastassamme veräjätön aita. Se oli purettava, jotta pellon yli saatoimme päästä taloon. Talossa oli kaksikin tupaa, ja ennakolta lähetetyn viestin johdosta oli toinen tupa meitä, pappilaisia, varten pesty ja lämmitetty; ja siisti tupahan se olikin, oikein oli ovi siniseksi maalattu, ihan "kakluunikin" oli nurkassa. Mutta sitä uunia äkikseltään lämmitettäessä – tupa mahtoi tavallisissa oloissa olla kylmillään –, oli huoneeseen tullut kovasti häkää, joten siihen emme voineet yöksi ruveta, vaan meidän oli majoituttava talonväen kanssa yhteiseen pirttiin, jonka oviloukon karsinassa vielä ynisi vasikkakin. Siellä oli lieden ääressä sekä lämpöä että valoa. Eväsvakka, johon Sodankylän pappilassa oli varattu runsaasti ruokaa, otettiin esille – hankalampaa oli siihen ollut turvautua metsätaipaleella –, talosta saatiin lämmintä maitoa ja uni maistui hyvältä.
Mutta aamulla oli sitten vaikein taival edessä. Ei ollut tietoa, ehtisimmekö yöksi asutuille maille vai oliko yövyttävä sydänmaalle. Talonväkikään ei voinut "tiestä" antaa mitään lohdullisia tietoja. Parisen viikkoa sitten oli tosin tukkilaisia ollut siellä ajossa, mutta sen jälkeen oli taas ollut kovia lumituiskuja, emmekä tienneet, sopiko tukkilaisten tie edes meidän matkamme suuntaan. Ehkä oli monin paikoin pakko ajaa aivan umpea, – suunnan toki tunsi topera isäntärenki, joka oli näillä main ennenkin matkaillut ja tottunut erämaita kulkemaan.
Hän ajoikin ensimmäistä rekeä, kun taas taipaleelle lähdettiin; sitkeän "Valkon" kanssa hän oli matkueen lumiaurana. Hänen rekensä olikin kevein; sen perässä istui vain toinen sisareni, puolikasvuinen tyttö – matkatavaroita oli tietysti joka reessä, vaikka erityinen kuormareki oli tulossa vielä perästäpäin. Usein hänen kuitenkin oli pakko kahlailla Valkon edessä tai rinnalla. Toisessa reessä istui ukko rovasti, isäni, toisen tyttärensä kanssa, valmiina hyppäämään kinokseen, milloin reki uhkasi kaatua. Ja kolmannessa, viimeisessä reslassa vihdoin istui tai makaili ruustinna, äitini. Minä, lapsista nuorin, istuin hänen rinnallaan, – meidän reellemme piti toisten tehdä tietä. Käyden ajettiin tietysti silloinkin, kun tie esimerkiksi järven yli kuljettaessa oli siedettävämpää, ja usein hevosten oli pakko pysähtyä pitkäksi hetkeksi huokaisemaan, kun umpitaival kävi liian rasittavaksi. Silloin ei saanut kärsivällisyys loppua eikä voinut heittäytyä hätäileväksi; hevosille annettiin heiniä, ihmisille avattiin eväsarkku, kunnes taas jaksettiin eteenpäin. Melkein tuuma tuumalta oli näin pyrittävä taivalta taittamaan. Ja onneksi Valko sentään useimmiten löysi vähän vanhaa tienjälkeä, vaikka syvältäkin ja väliin siltä eksyen. Me lapset usein nukahdimme reslain lämpöisten vällyjen sisään ja sitenhän katkesi taival paremmin. Pakkanenkin oli toki kohtuullinen.
Mutta minulle, nuorimmalle, viisivuotiaalle, uni oli kerran koitua surmaksi. Ajettiin sakean näreikön halki ja reet huppelehtivat puiden ja kinosten lomitse tavallista rajummin. Olin taas nukahtanut äitini viereen, pääni retkotti hervotonna reslan laidalta. Reki vaappui, töksähteli tuon tuostakin sivuutettaviin petäjiin ja hulahti taas syvempään jalaksenjälkeen. Ja niin iski kerran nukkuvan pojan retkottava pää tien viereiseen petäjään. Se oli ankara täräys, äitini näki ja kuuli sen ja parkaisi pahasti, peläten kai, että minulta pääluu oli haljennut. Olinko mennyt iskusta tainnoksiin, sitä en tiedä, heräsin joka tapauksessa siihen, että äitini lumella hautoi otsaani ja itkien edessäni valitteli.
Taipaleenteko oli pysäytetty, isäni kahlasi meidän reellemme ja äitini itki ääneensä. Mutta nähdessään minun avaavan silmäni hän riemastui ikihyväksi, niin hän usein myöhemmin kertoi, nosti minut pystyyn ja tutki, oliko niskani pysynyt sijoillaan vai oliko pahempaa vauriota tullut. Ei ollut ilmeisesti tullut. Ainoastaan iso kuhmu otsassa todisti tärähdyksen voimakkuutta. Itselleni ei koko tapauksesta ole jäänyt muuta muistoa kuin äitini pingoittuneet kasvot ja hätääntynyt katse, hänen hellästi katsellessaan kuopustaan, ja hänen syvintä rakkautta säteilevät silmänsä, kun hän lopulta raikkaasti riemastuen virkoamisestani suuteli otsani rumaa kuhmua.
– Mutta siinä oli henki hiuskarvan varassa, niin kuulin isäni ja äitini vielä perästäpäin usein kauhistuen sanovan, ja näiden sanojen takia onkin koko tapaus syöpynyt mieleeni.
– Olisin loppuikäni syytellyt itseäni, etten paremmin varjellut reessä nukkuvaa ja nuokkuvaa lasta, näin äitini vielä vuosien kuluttua huokaili. Mutta isäni lohdutteli häntä:
– Ethän voinut siinä heilunnassa joka hetki pitää varaasi sinäkään. Ja pojallapa tuntui olevan kova pääluu!
– Oli se kauhun matka. Uudelleen en sellaista retkeä tahtoisi tehdä, kärsimykset tuolla sydänmaan taipaleella olivat liian raskaat.
Suurin piirtein onnellisesti matka kuitenkin päättyi. Ehdimmekö yöksi asutuille maille ja kuljetuille teille, se oli sivuseikka, sillä perille siltä erämaantaipaleelta joka tapauksessa pääsimme, – pääsimme kuin pääsimmekin Kuusamon pappilaan, jossa lapsuusvuoteni sitten kuluivat.
II.
IKKUNAN ÄÄRESSÄ.
Uusi kotini oli Kuusamonjärven rannalla, matalahko järven pituussuuntaa noudatteleva rakennus matalalla törmällä, – uusi pappila on myöhemmin rakennettu toiseen asentoon. Siinä oli kuten tavallisesti sen ajan pappiloissa keskellä suuri "sali", salin vasemmalla puolella vierashuone ja tämän vieressä, pihan puolella, isän huone, missä asiakkaat kävivät, lapset kastettiin ja pariskunnat vihittiin. Mutta salin oikealla puolen oli keittiön viereinen suuri kulmahuone, perheen arkihuone, ruokahuone ja luultavasti talvisaikaan makuuhuonekin. Se oli joka tapauksessa kaunis, valoisa, päivänpaisteinen huone, jonka järvelle päin antavan ikkunan edessä oli äidin ompelupöytä. Sen ääressä usein kyykötin polvillani katsellen järven viittatien liikennettä. Ikkunan ohi ajoivat oman talon miehet alas jäälle lähtiessään metsästä hakemaan rankoja polttopuuksi tai heiniä suoniityltä, sen ohi he taas kuormineen palasivat törmää ylös reen vieressä astellen. Viittatietä ajoivat tai hiihtelivät papinasioitaan toimittelemaan pitäjäläiset, joista monet olivat talossa tuttuja; joskus saapui vieraitakin pappilaan. Mutta hauskinta oli katsella, miten itäisten syrjäkyläin "kaupunkimiehet" kuormattuine resloineen pitkänä jonona ajoivat pitkin järven selkää kirkonkylään, jonka kautta heidän pitkä kauppatiensä kulki Ouluun. Reslat olivat täynnä jäätyneitä kaloja, ketunnahkoja ja metsälintuja, varsinkin valkoisia riekkoja, joihin oli vaihdettava kaupungin tarvetuotavat. Ja kun he sitten parin, kolmen viikon kuluttua palasivat kaupunkimatkaltaan ja jälleen laskeutuivat jäälle, oli heillä kuormanaan "jauhokuleja", niinisiin "mattoihin" sullottua venäjänviljaa.
Erittäin hauska oli katsella jäällä kiemurtelevia pororaitoja ylämaalaisten lähtiessä kaupunkimatkoilleen. Mies hiihti edellä jonoa johtaen, toinen perässä vahtien, etteivät kuormatut poronkelkat päässeet kaatumaan. Jäällä sujui retki vaivatta ja luistavasti, mutta kun raidot, joissa oli parikymmentä poroa kussakin, ehkä enemmänkin, oli ohjattava metsätiheikköjen halki, alituiseen autellen kinokseen uppoavia kelkkoja, silloin miehillä oli touhua. Pororaidot eivät useimmiten nousseetkaan törmälle kirkon kohdalla, vaan hivittivät eteenpäin niin pitkälti kuin suinkin järvien ja jokien jäitä pitkin.
Saman ikkunan ääressä katselin myös usein, miten karjalaiskauppiaat, "laukkuryssät", raskaine laukkuineen hiihtivät idästäpäin pitkälle vaellukselleen Sisä-Suomeen myymään syrjäkyläin asukkaille koruhuiveja ja karttuunikankaita, neuloja ja naskaleita. Minulle oli kerrottu, että he liikkuivat luvattomilla ja vaarallisilla matkoilla, mikä tietysti pojan mieltä jännitti, – siksi kai he jo ennen kirkonkylää nousivatkin suojaisille metsätaipaleille. Suomessa saattoivat näet ruununmiehet koska tahansa ottaa heidät kiinni ja riistää heidän kalliit laukkunsa. Pappilan törmälle he kuitenkin usein uskalsivat nousta, sen he näet tiesivät vaarattomaksi taloksi, ja pappilan poika kipaisi silloin usein ulos katselemaan, miten partamiehet pirtissä purkivat laukkunsa auki, tarjoillen talonväelle monenlaisia rihkamoitaan. Pitkäpartaisia, pitkämekkoisia miehiä he näet olivat, ja he puhuivat siinä levähtäessään lempeällä äänellä pehmoista murrettaan.
– Mitenkähän noiden raukkojen taas käy, kun heidän sydänmaiden halki on pyrittävä eri pitäjiin kauppoja tekemään, – näin kuulin joskus isäni virkahtavan, kun mekkomiehet talosta hiihtivät metsää kohti.
– Miksikä heitä niin vainotaan? kysäisin silloin, – siivoja miehiähän he ovat.
– Siivoja miehiä, mutta harjoittavat luvatonta kauppaa. – Enempää ei isä vastannut. Tajusin kyllä, että hänen myötätuntonsa oli karjalaislaukkurien puolella, vaikk'ei hän sitä tahtonut laajemmin kertoa. Olin kuullut, että omakin nimismiehemme väliin oli metsätaipaleilla ajanut takaa näitä laukkureita, väijynytkin heitä sopivissa paikoissa ja ryöstänyt heidän laukkunsa, jopa joskus vanginnutkin miehet. Se kuului olevan hänen velvollisuutensa. Sama vaara heitä sitten uhkasi kaikkialla, missä kulkivat, huolimatta siitä, että syrjäkyläin asukkaat enimmäkseen suosivat näitä halvan rihkaman kaupustelijoita.
– Miksi he siis tulevat tänne laukkuineen, kun sev heille on niin vaarallista?
– Ovat köyhiä miehiä, ansaitsevat siten perheelleen niukan elatuksen.
Ja kun sitten keväällä näin hoikkareppuisten miesten laskettavan alas pappilan törmältä Kuusamonjärven jäälle keveinä ja vetreinä – tyhjiksi myydyt laukut eiväi enää paljon painaneet –, silloin oli minunkin mieleni iloinen siitä, että he olivat selviytyneet vaaroistaan ja vaikeuksistaan ja pääsivät nyt, viimeiset kiirastulet välttäen, palaamaan kotiinsa, perheittensä luokse. Sillä Kuusamon ohi ehdittyään ei heitä enää mikään ruunun koura tavoitellut. He palasivat pienin parvin; olivat yksitellen kierrelleet Sisä-Suomen pitäjiä, ja tarinoivat nyt hilpeästi kokemuksistaan ja välttämistään vaaroista, suunnaten suksensa suoraan kotoisia tuntureitaan kohti, jotka jo siinsivät kaukaa sinertävän rajaerämaan takaa.
– Menkää terveinä, kuulin talon miesten heitä pihalta hyvästelevän.
Joskus hiihti pappilan törmää ylös omituisen risaisia, vielä pitkäpartaisempia ja vielä pitempiin kauhtanoihin pukeutuneita miehiä, joiden puheista ei saanut mitään selkoa. Näistä miehistä punoutui mielikuvitukseeni jonkinlaista mystiikkaa, ikään kuin "pyhän" tuntua, sillä minulle oli kerrottu, että nämä miehet olivat uskonsa ja uskontonsa vuoksi vainottuja pakolaisia. Näin heitä joskus pappilan pirtissä, jossa he istuivat hiljaisina keskenään kuiskaillen, – heidän joukossaan oli väliin akkojakin, joiden kasvot olivat melkein kokonaan huivien peitossa.
– Mitä väkeä he ovat? kyselin.
– Venäläisiä ovat, vanhauskoisia, vastattiin. – Elävät siellä sydänmailla pakolaisina.
Vuosisatain halki oli näitä vanhemman, konstantinopolilaisen opin tunnustajia, "starovertsejä", vainottu ja ahdistettu yhä kauemmas korpiin. Heitä oli siten Etelä-Venäjältä paennut Vienaan, mutta täälläkin oli "oikeaoppinen" kirkko ruvennut ahdistelemaan näitä opinkappaleistaan sitkeästi kiinnipitäviä lahkolaisia. Papit olivat löytäneet heidät sieltä suurten metsien ja järvien kätköistäkin, missä he omia uskomuksiaan harjoittivat, raastaneet heidät tutkittaviksi ja tuomittaviksi, vieneet vankiloihin ja pakkotöihin. Vainolta säästyneet vanhauskoiset olivat tällöin painuneet yhä kauemmas pohjoisiin korpiin, ja kun heitä sieltäkin etsittiin, olivat eräät paenneet rajan yli Suomen puoleisiin sydänmaihin ja rakentaneet sinne piilopirttinsä ja matalat rukouskappelinsa, tuoneet sinne vähät karjansakin, – tänne asti eivät venäjänpuoleiset mahtimiehet heitä enää seuranneet. Ja Suomen viranomaiset ummistivat silmänsä, mikäli tulivat tietämäänkään näistä kirjattomista korveneläjistä.
Joskus näiden pitkävaippaisten kuitenkin oli pakko tulla sieltä salolta ihmisten ilmoille vaihtamaan metsänriistalla itselleen välttämättömiä hyödykkeitä, kirveitä, sahoja, suoloja ja jauhoja. Silloin heitä vieraili pappilan pirtissäkin ja heitä kohdeltiin eräänlaisella taikauskoisella kunnioituksella. Sillä omituiset olivat monet heidän eleensä. Omat heillä oli astiansa, joilla veden avannosta hakivat, talon kiuluihin eivät koskeneet, ne muka olivat heidän mielestään epäpuhtaita. Omilla kattilapahaisillaan he ruokansa keittivät ja hämmensivät sen omilla kapustoillaan. Taisipa talonväki olla siitä tyytyväinenkin, sillä puhtaudella pilattuja nuo vieraat astioineen eivät todellakaan olleet, ja sen vuoksi heistä uhosi kirpeää hajuakin, mutta itse he ottivat asian toiselta kannalta. Uteliaasti heidän metkujaan, polvirukouksiaan ja posmituksiaan syrjästä katseltiin ja helpotuksesta huoahdettiin, kun he taas hajuineen lähtivät talosta.
Isäni varsinkin oli siitä hyvillään eikä hän tahtonut, että heidän vierailuistaan hänelle paljon kerrottiinkaan. Hän soi heille kaiken vapauden ja turvan sydänmailla eikä milloinkaan maininnut viranomaisille tällaisten metsäläisten olosta seurakunnassaan. Mutta hän ei halunnut saada heistä mitään virallista tietoa, joka ehkä olisi aiheuttanut tiedusteluja ja pakottanut hänet tekemään ilmoituksen esimiehilleen, tai joka olisi aiheuttanut hänelle itselleen nuhteita siitä, ettei hän ollut näistä epäilyttävistä lahkolaisista mitään ilmoittanut. Siksi, ja näiden metsäläisten oman piiloutumisen vuoksi, heistä yleensä Kuusamossa tiedettiin hyvin vähän.
Mutta ehkäpä juuri siksi mielikuvituksessani kietoutui mystiikkaa heidän ympärilleen. Arkihuoneen ikkunasta katselin hiljaisella kunnioituksella, miten pitkämekkoisten pieni parvi taas painui järven yli toista, salaperäistä rantaa kohti. Ja kun joku renki joskus kertoi hevosia hakiessaan joutuneensa vanhauskoisten mökeille ja rukoushuoneelle salolla, kuuntelin hänen juttujaan ihan hengitystäni pidätellen.
III.
KIDRONIN OJA.
Pappila sijaitsi peltoineen ja karjapihoineen kahden järven välisellä kannaksella. Toinen järvistä oli nimeltään Toranginjärvi. Se oli Kuusamojärveä melkoista pienempi, mutta kaunis, laaja selkä oli sekin. Järvien väliä on kapeimmissa kohdissa tuskin enempää kuin puoli kilometriä. Toranki oli erittäin kalainen järvi, varsinkin se oli kuuluisa suurista siioistaan, – "Torangin siika" oli maineessa Oulua myöten. Näitä kaloja pyydettiin varsinkin talvella jään alta ja kerättiin pappilan kala-aittaan vielä talvikelillä Ouluun vietäväksi. Jäätyneet kalat ladottiin kuin halot heinähäkkiin, missä ne pilaantumattomina kulkivat kauppapaikoille.
Molemmat järvet yhdisti toisiinsa pieni puro, jota oikeastaan vain tulvan aikoina kuljettiin veneillä ja joka oli nimeltään Kidronin oja. Tuon nimen vuoksi puroon liittyi mielikuvituksessani aina jotakin raamatullista. Kuusamon ensimmäinen kirkko lienee ollut Toranginjärven rannalla, jonka vain mainittu puro yhdisti suurempiin vesistöihin, – mahtoiko ojalle annetulla nimellä olla jotakin yhteyttä sen seikan kanssa? Joka tapauksessa tämä puro samalla oli rajana asutun viljelysseudun ja asumattoman salon välillä.
Pieni metsikkö, läheisin laidunmaa Kidronin ojan ja pappilan välillä, oli nimeltään "Vesakko". Siinä kasvoi enimmäkseen verraten nuorta koivikkoa. Edellisten vuosisatain varrella oli tätä kannasta arvatenkin käytetty kaskeamiseen, mutta myöhemmin, kun kaskenpoltto täälläkin jäi käytännöstä pois, se oli jäänyt metsistymään. Tuo "Vesakko" oli tavallaan kuin pappilan puisto, joskin isohko sellaiseksi eikä puistona hoidettu, ja siellä oli lasten lupa vapaasti liikkua marjassa ja sienessä; siitä ei päässyt eksymäänkään, kunhan ei mennyt Kidronin yli, eikä sinne, lähelle asumusta, tullut karhujakaan, jotka kyllä väliin pappilan laidunmaillakin repivät lehmiä ja lampaita.
Tässä koivikossa liikuin usein yksinkin ojalle asti – ojan varrella oli mieluinen, tyyni ja rauhallinen onkimapaikka. Siellä näin eräänä paisteisena päivänä hauen lekottavan auringon paahteessa ja ryhdyin sitä silmustamaan. Tein pajunvitsasta silmuksen ja kahlasin rantamatalikolle otusta pyydystämään. Kala ei ollut arka, päästi minut lähelleen ja antoi varovasti solutetun silmukan tulla ihan nokkansa kohdalle – liekö aurinko siltä sokaissut silmät. Vasta kun olin saamaisillani silmukan kidusten kohdalle se liikahti vähän ja siirtyi lekottelemaan toiseen paikkaan, johon minä tietysti kahloin perästä. Yhden tuppihauen olin siten jo saanut heitetyksi rannalle ja tuo saalis tietysti pyyntimiestä kannusti, – tavoittelin nyt vähän suurempaa, hiipien hiljaa sen lähelle. Hauki karkasi kerta kerralta, mutta pysähtyi taas, enkä hellittänyt pyyntiäni. Oli helteinen päivä, vesi oli lämmin ja ihoa kuumotti; metsä oli äänetön, risahdustakaan ei kuulunut. Pyynti-intoni kasvoi yhä, kahloin yhä syvemmälle, välittämättä housujeni kastumisesta, – pitihän minun lopultakin saada tuo suipponokka silmukkaan.
Silloin tunsin yht'äkkiä voimakkaiden käsivarsien tarttuvan minuun takaapäin kainaloitteni alta ja nostavan minut silmukoineni rannalle. Säikähdin tietysti ensin, sitten suutuin, kun pyyntiäni näin häirittiin, ja katsahdin taakseni nähdäkseni häiritsijän. Samassa minulta pääsi ilon huudahdus.
– Iso veli!
Rinnallani seisoi herttaisesti naureskellen ainoa veljeni, jota en ollut vuoteen nähnyt ja jota nyt viikkokauden oli kotiin odotettu. Hän oli minua 14 vuotta vanhempi, olin aina pitänyt häntä miehuuden ja reippauden esikuvana ja kovasti häntä taas kotiin ikävöinyt. Nyt hän seisoi siinä pitkänä ja solakkana pikkuveljeään herttaisesti tervehtien. Hän oli vuoden ollut yliopistossa – ei kannattanut jouluksikaan tulla kotiin Kuusamoon Helsingistä asti. Alkukesällä hänen piti saapua, mutta kotimatkallaan hän oli lähettänyt tavaransa rahtimiesten mukana kirkolle ja poikennut jonkun toverinsa kanssa ensiksi ihailemaan joitakin Kuusamon kuuluisia nähtävyyksiä, käynyt Iijärvellä ja Iivaaralla ja tuli sieltä nyt yksin oikoteitse metsäpolkuja pitkin suoraa tietä pappilaan. Polku vei yli Kidronin ojan, jonka poikki oli tehty porras, ja portaalta hän oli nähnyt pikkuveljensä tärkeässä silmustustyössä ja siinä hänet yllättänyt.
– Hauki taisi jäädä saamatta, mutta olitpa jo kovin lähellä syvän reunaa, puheli saapunut veikko. – Osaatko uida?
– En osaa, täytyi minun myöntää.
– Sen taidon opetan sinulle heti. Kuuma tulikin kävellessäni, nyt veljekset veteen!
Kävelimme ojan suulle, jossa oli sievä hiekkaranta, ja lähdimme uimaan. Veljeni vei minut syvälle, jossa jalka ei pohjannut, ja opetti minua siinä räpistelemään, käsivarrellaan rinnan alta kannatellen. Enkä pelännyt, ison veljen hoivissa oli täysin turvallista olla. Vähän ulompana, parin sylen uimamatkan päässä ojan suulta, oli hiekkasärkkä, ja sinne hän minut kuljetti. Ja kuinka olikaan, hän jätti minut sinne särkän reunalle, ui itse mantereen puolelle ja kehoitti minua seuraamaan perästä tuon sylenmittaisen syvän veden yli, valmiina minua vastaanottamaan.
– Heittäydy rohkeasti uimasillesi, kehoitti veikko, – älä arkaile, vetele käsin ja potki, minä kyllä täältä käsin sinua avustan. Anna tulla vain!
Hirvittihän minua heittäytyä syvään veteen, mutta en kehdannut arkailla ja luottamukseni isoon veljeen oli rajaton. Heittäysin siis uimasilleni ja porskutin silmittömästi syvänteen poikki. Ja tuossa tuokiossa olin kuin olinkin veljeni kohdalla, jossa jo jalat pohjasivat. Tein tempun uudelleen ja uudelleen, aina rohkeammin, ja kun lopetimme uintileikkimme, saatoin todeta, että osasin jo uida.
– Ei se sen vaikeampaa ole eikä vaarallistakaan, kunhan et liian kauas ui. Huomenna näytät jo taitoasi kotirannassa!
Näytinpä tietenkin sisarilleni ja renkipojalle, joiden silmissä arvoni nopeasti nousi, – ja tunsin melkoisesti miehistyneeni.
Kidronin ojalta me veljekset hetken kuluttua kävelimme vesakon halki pappilaan, jonka väki tietysti hämmästyi ja ilostui, kun pikkuveli näin toi ikävällä odotetun ison veljen mukanaan kotiin. Olipa melkein, kuin siitä syntynyt ilojuhla olisi ollut omaani taikka Kidronin taikavoiman ansiota.
IV.
JÄÄ NOTKUI.
Koska vanhemmalla veljelläni ja minulla oli ikäväliä toistakymmentä vuotta, ei minulla lapsena ollut paljonkaan ikäisiäni leikkitovereita. Mökeissä Toranginjärven rannalla oli tosin paljonkin lapsia, poikiakin, jotka tietysti mielellään tulivat pappilaan ja joiden seurassa silloin tällöin olin kesäisin ongella ja talvisin suksimäessä. Mutta usein ei tätäkään seuraa ollut, – mökinpoikia kai tarvittiin kotosalla. Jouduin sen vuoksi paljon leikkimään ja liikkumaan yksin, milloin järvenrannassa, milloin kelkkamäessä; olin siihen tottunut enkä muuta osannut kaivata.
Yksin olin silloinkin, kun eräänä syksynä sain ensimmäiset luistimeni – puiset remmiluistimet, joihin kotipajassa oli taottu ohuet luistinraudat, – ja lähdin niitä kotirannassa koettelemaan ja ensi kertoja jäällä harjoittelemaan. Siinä pyykkilaiturin seutuvilla opinkin ensimmäiset luistinaskeleeni ottamaan ja parin päivän perästä pinnistelin jo vähän kauemmaskin. Rannassa jää oli rosoista, edempänä sileää ja kirkasta, ja siellä pian luistimeni leikkelivät sitä oikein kevyesti. Liitelinpä niin yhä kauemmas kierää jäätä, iloitsin vauhtini nopeudesta, mutta pian sentään palasin kierrokseltani pyykkilaiturille, jonka ääressä oli varsinainen luistinpaikkani. Lieneepä minua varoitettukin siitä pitkälle etenemästä.
Kerran kuitenkin luistelin tavallista loitommas Kelalan talon kohdalla olevaa saarta kohti, jonka kaislikonrinnasta kesällä olin ison veikon kanssa haukia koukuilla pyytänyt. Siellä mantereen ja saaren välissä jää oli erityisen liukasta ja kuulakkaa – en ymmärtänyt silloin, että salmessa kävi vähäinen virta, joten jää siellä saattoi olla yksiöistä. Riemuiten luistelin vain eteenpäin, kunnes sydänalaani alkoi vaivata outo tunne. Tuntui aivan siltä kuin maailma ympärilläni olisi aaltoillut, kuin saaren ranta olisi toisinaan ollut ylempänä, toisinaan alempana. Jää notkui allani. Se tuntui kyllä tavallaan hauskalta, mutta samalla tuo aaltoilu minua hieman peloitti ja käännyin siis kaaressa luovimaan taas kotirantaa kohti. Katselin miltei kaivaten taakseni tuota sileää jäätä, johon ainoastaan minun luistimeni oli jälkiä piirrellyt, – mutta jää huojui vielä allani ja siksi jatkoin matkaani mantereen rannalle.
Sinne saapuessani en tiennyt minkään vaaran suulla luistelleeni. Vasta kotvasta myöhemmin se minulle kauhulla ilmoitettiin. Kelalasta, salmen varrella olevasta talosta, oli lähetetty pappilaan sana, että poika luistelee siellä yksiöisellä jäällä lähellä sulaa, – salmen kapeampi alasuu, jossa virta oli kovempi, oli nimittäin vielä aivan sulana. Minua tervehdittiin miltei kuin haudasta pelastunutta, nuhdeltiin varomattomuudestani ja syleiltiin lämmöllä, jonka aihetta en heti ymmärtänyt. Vasta myöhemmin minulle tilanne kokonaan selvisi: jää oli todellakin notkunut, oli ilmeinen ihme, ettei se ollut altani murtunut, – olisi kai murtunutkin, jos vielä muutamia kyynäriä olisin salmeen päin luistellut.
– Etkö huomannut, että jää kävi heikoksi salmessa ja uhkasi pettää? kyseltiin minulta yhä uudelleen kotiin ehdittyäni.
– Se notkui kyllä, sen huomasin, mutta en tiennyt sitä vaaralliseksi, vastasin viattomuudessani. – Se oli niin kirkasta, hyvää jäätä.
– Hyvää kyllä, ja syvää siinä myöskin on!
Tuo kaunis, kylmänkuulakka syyspäivä kotijärveni jäällä on aina säilynyt mielessäni. Eikä lainkaan pahana, peloittavana muistona – siellä päinvastoin oli niin kevyttä liidellä, niin vapaata ja huoletonta. Lähellä hautaani kai silloin olin, ehkä lähempänä kuin koskaan, mutta sitä en ole muistellut, – olisi kai silloin ollut helppokin kadota jäljettömiin! Tuokion hätä, sitten lepo, – säästynyt olisi särmäinen elämäntaival. Ymmärsinpähän silloin ajoissa kääntyä takaisin, – kunpa olisin aina ymmärtänyt!
V.
HOTTISLAUTA.
Istuin lämpimässä kevätpaahteessa kellarinkaton päivänpuoleisella kupeella rakennellen silmukkalautaa pyydystelläkseni sillä varpusia eli, niinkuin Kuusamossa sanottiin, hottisia. Joku renkipoika lienee minulle tuon konstin opettanut, ja olin nyt kovin innostunut saamaan pyydykseni valmiiksi. Varpusia hyppi ikäänkuin härnäillen viereisellä tiellä, ja halusin saada ainakin jonkin niistä houkutelluksi ansaani.
Laudan laittaminen oli pikkupojalle aika vaikeaa näperrystä. Olin tallista hankkinut jouhia, joista jo olin solminut silmukat. Puukonterällä oli sitten lautaan tehtävä kolo – minulla oli siis jo siinä 7-8-vuotiaana puukkokin – ja silmukan perä oli lastusuuteella painettava koloon sekä iskettävä kiinni mahdollisimman syvään ja lujasti. Silmukoita oli näperrettävä lautaan kymmenkunta ja jokaisen kestävyyttä oli nykäisemällä koeteltava. Päivä paahtoi ankarasti, kellarinkatto oli lämmin, poskeni hehkuivat innosta; liikettä oli keväisellä pappilanpihalla ehtimiseen, mutta siitä en työhön vaipuneena välittänyt.
Jopa vihdoin sain viimeiset silmukat kiinni ja jännittyneenä taivuttelin niitä lautaa vastaan. Kiireesti hain sitten kourallisen jyviä aitasta, jonka ovi oli auki; jyvät sirottelin laudalle, niinkuin olin nähnyt renkipojan tekevän, ja asettelin laudan mukavasti hangelle kellarin viereen. Itse juoksin piiloon kellarinkatoksen taakse ja vahdin sieltä nurkan takaa jännittyneenä tulosta. Varpuset hyppelivät tiellä ja tiepuolessa, nokkivat sulavia kokkareita, lentää pyrähtivät aina vähänväliä läheiseen pensaaseen ja laskeutuivat taas maahan nokkimaan. Annahan olla, jopa niistä pari oivalsi laudalla olevat jyvätkin, lähestyen varovasti pyydystäni. Kurkin kulman takaa ja pidätin hengitystäni.
Yksi hottinen astui jo jalkansa silmukkaan ja pyrähti hätääntyneenä siivilleen tuntiessaan jalkansa olevan kiinni. Se tempaisi kovasti ja silmukka irtautuikin, saaliini lensi tiehensä ja kaikki muutkin nokkijat lensivät samalla säikähtyneinä sen mukana. Silmukka oli irtaantunut, suude ei ollut kestänyt. Tuokion kuluttua palasivat sentään jo hottiset, samat tai toiset, taas jyviä nokkimaan ja taas samalla tuloksella. Silmukat eivät kestäneet laudassa. Vain yksi silmukka oli kyllin lujassa. Siihen tarttunut lintu tempoi ja päristeli henkensä hädässä, takoi rajusti siivillään, mutta ei päässyt toisten mukana pakoon...
Viivana juoksin ensimmäistä saalistani tavoittamaan, koppasin kahmalooni hätääntyneen linnun ja pitelin sitä lautaa vasten. Sydän tykki meillä molemmilla, linnulla ja minulla, – en ollut selvillä, miten nyt linnun jalka olisi irroitettava silmukasta. Mutta touhuni oli jo herättänyt keittiön portailla liikkuvain naisten huomiota ja äitini tuli vehkeitäni katsomaan.
– Kuinka hennot noin rääkätä pikkulintua, sehän on sydämetöntä, hän virkkoi. – Ja mitä tuolla raukalla oikeastaan teet?
Minusta tuo nuhde oli aivan liian naisellista hempeämielisyyttä ja sopimatonta sekaantumista pyyntipuuhiini. Sopersin vain vastaukseksi:
– Laitan häkin...
– Miten sen niin yht'äkkiä laitat, nuhteli äiti edelleen, kehoittaen minua laskemaan saaliini vapaaksi.
Sitä en tietenkään tahtonut tehdä. Mutta miten siinä varomattomasti kättäni liikuttelinkaan, jo vankinani oleva hottinen pääsi kerran ponnistamaan, silmukka irtautui ja jouhi jalassaan lensi lintuni kämmenteni välistä, lensi kauas pensaiden taakse.
Äiti naurahti, se oli hänelle mieleen.
– Anna mennä, hän virkkoi poistuessaan. – Jumalakin rankaisee sitä, joka kiusaa pikkulintuja.
Enpä kuitenkaan millään ehdolla tahtonut jättää pyyntihankettani sikseen, olihan minulla siitä ollut paljon vaivaa ja olinhan jo nähnyt, että hottislaudallani saattoi saada saalista. Olin vain kiinnittänyt silmukat liian heikosti lautaan, lovet oli painettava paljon syvemmiksi ja suuteet iskettävä paljon lujempaan. Ryhdyin uudelleen työhön, jopa rutakammin ottein kuin äsken. Painoin puukonkärjen koko ruumiini voimalla lautaan ponnistellen oikein vihan vimmassa. Mutta silloin lauta heilahtikin, puukonkärki katkesi ja puukon terä painui syvälle sormeeni. Verta juoksi laudalle ja itku pääsi tietenkin kurkustani. Tuossa tuokiossa minun oli kiirehdittävä keittiöön äidiltä apua saamaan. Sitä sainkin, mutta toria samalla.
– Mikset totellut äsken, näin nyt kävi. Tukko sormessa saat olla ainakin viikon, ja vielä kauemmin kestää, ennen kuin taas saat puukon käsiisi. Näet nyt, tällainen rangaistus seurasi siitä, kun rupesit pikkulintuja pyydystämään!
Näinhän minä tuloksen, joka kerta kaikkiaan oli katkaissut kaikki ansaunelmani. Mutta sitä jäin sittenkin miettimään, miten Jumala viitsi puuttua noin pieneen asiaan ja näin verisesti riistää minulta tuon keväisen iloni.
VI.
SEUROISSA.
Pappilan pirtti, s.o. väentupa, oli suuri ja tilava, on kai vieläkin. Siihen aikaan, noin 60 vuotta sitten, siis "ennen kuin isä lampun osti", räiskyi sen piisissä talvisin heti hämärän tultua korkea, kirkas tervastuli, joka valaisi suuren tuvan kaikki sopet melkein yhtä hyvin kuin nyt jokin sadan kynttilän sähkölamppu ja jonka valossa miehet ja naiset hyvin saattoivat tehdä puhdetöitään. Siellä valoisassa, lämpimässä pirtissä me pappilan päärakennuksen lapsetkin usein istuskelimme pienessä nikkaroimistouhussa taikka kuunnellen tuvan väen juttuja. Puheliain oli rekeä rakentaessaan tai puuastioita vannehtiessaan talon topakka isäntärenki, Juuso, jolla täällä ja kaikissa ulkotöissä oli määräävä asema ja joka tuon asemansa säilytti ei ainoastaan valppaudellaan ja tunnollisuudellaan, vaan suureksi osaksi myöskin suuvalmeudellaan, sanataituruudellaan. Siinä suhteessa eivät toiset miehet vetäneet hänelle vertoja. Moni kai tosin veti vertoja sanonnan raa'assa mehevyydessä, mutta sellaista puhetyyliä ei Juuso suosinut, hänen leikinlaskunsakin oli siivoa ja reilua, mutta samalla kylläkin kärkevää.
Näin työskenneltiin pirtissä arki-iltoina höyläpenkkien ja rukkien ääressä. Mutta sunnuntai-iltaisin oli pirtissä usein "seurat".
Ne olivat uskonnollisia hartaushetkiä. Niitä järjestettiin toisinaan pappilan puolesta; raamatunselityksiä piti isäni terveytensä päivinä ja myöhemmin lukkari tai joku muu sopiva henkilö. Virsi veisattiin aluksi ja lopuksi. Mutta myöhemmin alettiin pappilan pirttiä vaatia myöskin "heränneiden" seuroille. Muuan tuollainen tilaisuus on jäänyt mieleeni.
Noihin aikoihin lienee lestadiolaisuus pohjoisesta päin levinnyt Kuusamonkin perukoille, – nämä voimakashenkiset heränneet olivat niitä, joita sittemmin alettiin nimittää "hihhuleiksi", koska he kokouksissaan usein joutuivat äänekkääseen liikutustilaan. He olivat "heränneitä" vastakohtana ns. kirkolliselle, laimeammalle uskonnollisuudelle eli "suruttomille". Heränneet suhtautuivat usein noihin aikoihin karsaasti kirkon edustajiin ja heidän viralliseen uskovaislaumaansa, joita pidettiin "maailman lapsina", mutta kun kokoushuoneista oli puute, tultiin pyytämään pappilan suurta pirttiä heidänkin seuroilleen. Lienee aluksi ollut erimielisyyttä, annettaisiinko seurakunnan huonetta näille tavallaan lahkolaisille, jotka ryntäsivät rajusti tuomiten kirkkoa ja papistoa vastaan ja meluavilla kokouksillaan aiheuttivat kiihtymystä. Isäni ei kuitenkaan tahtonut kieltää heiltä kokoushuonetta, keskusteltuaan parin heidän johtomiehensä kanssa; hän oli saanut sen käsityksen, että liikkeen pohjana oli todellinen, harras uskonnollinen mieli tai ainakin pyrkimys siihen ja ettei tuossa "lahkolaisuudessa" myöskään ollut mitään varsinaista harhaoppisuutta. Ulkonainen esiintyminen hänestä oli toisarvoinen asia, sisäinen hartaus pääasia. Isäni siis tahtoi antaa pyytäjille luvan pitää seuransa pappilan pirtissä. Mutta sitä ennen hänellä oli kova ottelu isäntärengin, Juuson, kanssa, joka ankarana järjestyksen miehenä asettui noihin kiihkoilijoihin nähden ehdottomasti kielteiselle kannalle. Lopputuloksena oli kuitenkin, että seurain pitäminen sallittiin, ja Juuso vetäytyi hiukan loukkaantuneena tallin puolelle ja keittiöön, hän ei halunnut olla koko menossa mukana.
Mutta jollakin tavoin joutui pari meistä lapsista noiden seurojen ajaksi pirttiin. Ehkä äitinikin oli siellä, ehkä olimme vain jonkun palvelijattaren kanssa sinne pistäytyneet ja sitten jääneet pirtin perälle. Olihan oltu siellä "seuroissa" ennenkin. Yleisö oli nyt jokseenkin samaa kuin noissa toisissakin, isän johtamissa "seuroissa", enimmäkseen huivipäisiä akkoja ja vanhoja miehiä, ja samalla tavoin siellä puhuja, nähtävästi joku toispaikkakuntalainen, asettui pöydän taakse sanaa selittämään. Mutta puhe oli sentään toisenlaista kuin ennen. Eihän 7-vuotias poika sen sisällystä ymmärtänyt, mutta puheen sävy ja esitystapa oli hänestäkin erikoista: intohimoista, kiihottavaa, uhkaavaa, syyttelevää ja repivää, niin että se lapsen mieltäkin tärisytti. Melkein alusta asti ja koko saarnansa ajan puhuja huusi eikä alentanut ääntään hetkeksikään; yhä voimakkaampia sanoja tuli hänen kurkustaan kuin vettä koskesta, sanat ryöppysivät aina vain kiihtyen. Olen sen jälkeen kuullut monenlaisia kiihotuspuheita, vähemmän uskonnollisia, enemmän valtiollisia, ja jouduttuani kuulemaan esim. jotakin hyvin kiivasta sosialistista kiihotuspuhetta on aina muistiini palannut kuva tuosta lapsuuteni aikaisesta pappilan pirtistä, jossa herännäinen, uskovainen, ylen voimakkaasti sanaa julisti ja maalasi ihmisten suruttoman vaelluksen kadotuksen tiellä peräti synkin värein. Se ei tosiaankaan ollut lasten korville sopivaa puhetta, mutta vielä tuli voimakkaampaakin esiintymistä.
Jo saarnaajan puhuessa kuului pirtin eri kulmilta huudahduksia, itkun purskahduksia, varsinkin kimeitä naisääniä. Ja alkupuheen loputtua nousi toisia puhumaan ja "tunnustamaan". Kuului karkeita, särähtäviä miesääniä, kuului hätääntyneitä, ikäänkuin särkyneitä naisääniä. "Ne on liikutuksissa", kuulin ympärilläni melkein säikähdyksellä kuiskailtavan.
Näin ja kuulin sen kaiken tuossa väentäyteisessä, huuruavassa pirtissä kuin eräänlaisen harson läpi. Poskeni kuumenivat, itku tuntui nousevan kurkkuun, ihan kouristavasti nuo voimakkaat iskusanat vaikuttivat lapsen herkkään mieleen. Mutta tuosta puheentulvasta huokui samalla vastaani jotakin vastustamatonta varmuutta ja ylenluonnollista hartautta, joka kiehtoi kuulijan ja veti hänet mukaansa. Ja nuo väkevät puheet, vaikkeivät olleetkaan puheita lapsille, jättivät kuitenkin lapsenmieleenkin syvät muistonjäljet, itsetiedottomat, mutta lähtemättömät.
– Lähdetäänkö pois, kuulin vieressäni pelokkaan äänen lausuvan.
Mutta kehoittajakaan ei lähtenyt ja minä istuin kuin kiinninauliintuneena, silmät tuijottavina, korvat terästyneinä.
Eikä ollut siinä tungoksessa helppokaan päästä lähtemään. Liikehtimistä oli syntynyt pirtin eri kulmilla, uuninloukossa ja ovensuussa. Jotakin odotettiin, kuului pyytäviä ääniä. Ja kotvan kuluttua alkuperäinen saarnamies korottikin uudelleen voimakkaan ja tenhoavan äänensä. Hän tuntui kohdistavan sanansa noihin istuinpenkiltä nousseihin ja kehoittavan heitä ja kaikkia, jotka olivat tulleet synnintuntoon ja herätykseen, kokoontumaan ympärilleen liittyäkseen heränneiden joukkoon. Ja liikutusta jatkui. Siinä vaiheessa meidät lapsetkin puoliväkisin vihdoin saatettiin "seuroista" ulos, ja se tuntuikin sanomattoman vapauttavalta; pirtissä oli ollut sietämättömän kuumakin, huono ilma ja tukahduttava ahdinko.
Kun silmät pyöreinä ja täysin järkyttyneenä saavuin keittiöön, piti siellä Juuso parast'aikaa nuhdesaarnaa pirtistä palanneille palvelijattarille.
– Sitäkö teidänkin piti mennä sinne uteliaisuuttanne tyydyttämään, ei teillä mitään sielunhätää ole. Ja vielä lapset veitte mukananne, – tietäähän sen jo varoittamattakin, minkälaista menoa siellä aina tulee. Noin, tänne asti kuuluu yhä sitä äänenpitoa!
Joku pirtistä palanneista oli vielä sieltä saadun vaikutuksen lumoissa ja virkkoi:
– Ehkäpä Juusonkin olisi joskus hyvä kuunnella lähempää sitä äänenpitoa.
– Minua ei tuollaisilla keinoilla saada hurmioon, vastasi Juuso varmasti. Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
– Ei, talo työlle, vieras tielle!
Hän käveli kierroksen pihalla, tuntui yhä vain kiukustuvan ja virkkoi:
– Pois minä heidät jo lopultakin toimitan pappilan pirtistä. Tästä täytyy perheen päästä levolle, vuoteita on mentävä tekemään, muuten uihkivat siellä vieraat yökauden. Huomenna on työpäivä, kukin saa laittautua kotiinsa arkiviikkoa varten lepäämään.
Näin Juuso puhui, eikä häntä enää vastustettu. Isäntämiehen vaativalla esiintymisellä lienee Juuso saanut seurat pirtistä hiljakseen loppumaan; sillä ääni sieltä vähitellen taukosi ja ihmisiä rupesi lappamaan kujaa myöten maantielle.
Pidettiinkö näitä "seuroja" sen jälkeen pappilan pirtissä, sitä en tiedä, ainakaan ei minua sinne laskettu. Mutta siitä yhdestä kerrasta tarttui voimakas vaikutelma, tavallaan huumaava, tavallaan peloittava, poikasen mieleen. Vielä vuoteessa soi korvissani kauan tuo kiihottava, mutta samalla kiehtova herätysääni.
VII.
KELLOTAPULISSA.
Jo varsin pienenä olin tottunut kiipeämään kellotapuliin – pappila oli näet aivan likellä kirkkoa, jota ympäröivän hautausmaan aita rajoittui pappilan perunamaahan, ja kirkon vieressä oli kellotapuli. Se ei ollut kovinkaan korkea, joten sinne lapsikin lystikseen kapusi, mutta sieltä oli kuitenkin ihmeellisen laaja näköala yli erämaiden ja erämaajärvien, asutusta ei näkynyt paljon muuta kuin kirkonkylässä. Kellonsoittaja, vanha Eerikki, salli meidän sinne tulla, kunhan emme häirinneet soittamista, mikä tapahtui vuoroin isommalla, vuoroin pienemmällä kellolla, emmekä myöskään kavunneet kurkistelemaan tapulin aukkoihin, jotka olivatkin sangen korkealla permannosta.
Ukko oli tapulissa paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, jotka olivat hänen virkapäiviään, usein arkipäivinäkin, – ovi oli silloin raollaan. Hän oli kai siellä jotakin hommaavinaan, mutta luultavasti hän "muuten vain" siellä mielellään istui ja makailikin. Eräässä nurkassa oli hänellä näet siellä joitakin räsyjen riekaleita, joita hän levitti lattialle vuoteekseen. Luultavasti oli asia niin, että hän viihtyi täällä yksinäisessä tapulissaan, jossa hän oli isäntänä, paremmin kuin "pöksässään" tuolla järven rannalla, jossa oli vähän tilaa ja liiankin paljon asukkaita. Siellä isännöi hänen miniänsä lapsineen, taisipa olla vielä muutakin väkeä, ja kun Eerikki ei enää paljon kyennyt työhön, köpitti hän milloin vain tarkeni tapuliin ja jätti akat mökille riitelemään. Siellä hän seisoi raollaan olevan luukun vieressä seuraten elämän menoa kirkonkylässä, miesten töitä pelloilla ja takapihoilla, naisten touhua saunarannassa tai lehmitarhassa ja lasten leikkiä puron partaalla tai maantienojassa.
Pientä nikarrusta hän siellä aikansa kuluksi harjoitti, paikkasi länkiä tai setolkkavöitä tai vannehti piimäkippoja. Hyräili sitä tehdessään itsekseen, nähtävästi oloonsa tyytyväisenä. Eikä hän pahakseen pannut, kun me lapset sinne hänen luokseen kesken juoksujemme kapusimme. Tervehti vain ystävällisesti ja virkkoi usein:
– Tehdäänkö nyt reki? Vai poroko tällä kertaa, vaiko oikein hevonen?
Hänellä oli siellä jossakin loukossa kalikka pärepuuta ja siitä hän kiskoi päreen, josta äkkiä puukollaan valmisti noita esineitä. Poro syntyi vallan nokkelasti siten, että ukko vuoli ja käänsi joukon lastuja pään kohdalta pystyyn – sarviksi – ja taivutti jalat samalla lailla alaspäin. Rekeä varten pistettiin kahteen rinnakkaiseen päreeseen, joihin puukonkärjellä oli kaiverrettu reiät, riittävä määrä poikkipuita, joiden väliin sitten pohja pujotettiin. Pieniä, näppäriä näperryksiä ja vuolaisuja sitten, niin reki oli valmis. Taikka syntyi siten pulkka taikka vene tai muu kapine. Paljonhan ne eivät kestäneet, mutta hetken ilo niistä aina oli. Ja varsinkin oli huvittavaa istua siinä ja katsella, kuinka ukko näperteli. Paljon hän ei sitä tehdessään puhunut, jonkin ystävällisen sanan virkahti vain silloin tällöin.
Kertojanlahjoja hänellä ilmeisesti ei ollut, vaikka kerrottavaa hänenkin elämänsä varrelta nähtävästi olisi ollut paljonkin. Kyselimme joskus:
– Oletteko aina asunut tuossa rantamökissä?
– En aina. Syntyisin olen tuolta Tavajärveltä.
Ukko viittasi päällään itäpohjoiseen.
– Sieltäkö muutitte sitten tänne?
– En tänne. Lähdin nuorena miehenä Pummankiin, merikalan pyyntiin. Tiedättekö, missä se Pummanki on?
Emmehän me tienneet.
– Jäämeren rannalla, kaukana, pitkien taipaleiden takana. Siellä elin parikymmentä vuotta.
– Jäämeren rannalla! Minkälaista siellä oli elämä?
– Kovaa oli, kovaa. Kovaa meren myrskyissä, josta elanto oli saatava, kovaa pakkasessa puuttomilla rannoilla.
Ukko näytti jo mielestään puhuneen kyllikseen, hän vaikeni ja vuoli taas äänettömänä. Me olisimme tahtoneet tietää enemmän noista oudoista asioista, mutta hänestä ei saanut enempää lypsetyksi.
– Sieltäkö saavuitte sitten tänne Kuusamon kirkolle? kyselimme vihdoin.
– Sieltä. Oli vähän säästörahoja. Rakensin tuon mökin ja siellä olen sitten elänyt.
– Ja täällä soitellut kelloja?
– Täällä.
Enempää ei lähtenyt. Tuntui melkein siltä kuin vanhusta olisi jo vierailumme vaivannut sillä kertaa. Hän näytti rakastavan yksinäisyyttä siellä "ylhäisyydessään". Mutta kun toisen kerran taas tulimme tapuliin, tervehti hän meitä ystävällisesti ja oli valmis taas poroja ja pulkkia meille vuoleskelemaan. Ja salli meidän istua luonaan näperrystään katsomassa, mutta mieluummin mitään kyselemättä, ääneti. Ja kun me lapset, hänen noin äänettömäksi heittäydyttyä, laskeusimme alas ja sieltä katselimme ylös tapuliin, näimme hänen seisoskelevan yksin raollaan olevan luukun ääressä ja sieltä tarkkailevan ympärillä olevan maailman menoa.
Sinne kylmään, "läpivetoiseen" tapuliin hän, kuten sanottu, usein jäi yöksikin, varsinkin suviseen aikaan, mutta nähtävästi joskus talvellakin. Siihen ainakin viittaa se seikka, että hän sitten kerran eräänä aamuna löytyi kuolleena sieltä nurkkaryysyjensä keskeltä.
Oli joulunaika, jolloin Eerikin piti usein ja paljon hoidella kellonsoittamistaan. Huolella ja taidolla hän oli nytkin aattona ja joulupäivänä virkansa hoitanut, täsmällisesti soittanut aamukellot ja päiväkellot ja "yhteen" ja "erilleen" – hän oli itsekin säännöllinen kuin kello. Hautajaiskelloja hän soitti sillä välillä. Mutta sitten Tapaninpäivänä ei ruvennut tapulista kuulumaan mitään. Lähelläasuvat ihmettelivät, yleisö ei tiennyt määräaikoja ja papit ja lukkarit kävivät hämilleen. Mikäs Eerikillä on? – Vihdoin lähetettiin joku tapuliin katsomaan, ja siellähän lepäsi vanhus ryysykasassaan, lepäsi kylmänä, oli siihen kuollut. Toisten täytyi käydä kellonhihnoihin käsiksi ja soittaa Eerikinkin hautakellot.
Siihen hän oli kylmettynyt ja jäykistynyt, ukkoparka, päättelivät ihmiset. Oli arvatenkin edellisenä iltana heittäytynyt siihen levolle, ehkä vain hetkeksi levätäkseen, ehkä oikein nukkuakseen – siihen oli jäänyt ja jäätynyt. Kylmä, raaka tuuli puhalsi tapulin läpi, märkään, harmajaan luontoon kumahtivat kellonsoittajavainajan hautakellot.
Meille lapsille tuotti vanhan, herttaisen tuttavamme poismeno suurta surua. Ei kukaan meille nyt enää veistänyt päreestä poroja eikä rekiä, ei kukaan kertonut kalamatkoistaan Jäämeren rannoilla. Se, jolle soittajanvirka Eerikin jälkeen joutui, kävi tapulissa vain määrähetkinään, eikä sinne enää lapsia suvaittukaan.
Vanhan kellonsoittajan kuolinsoittoon oli heidän tapuliilonsa päättynyt.
VIII.
ISÄN KÄSI.
Isäni oli sulkeutunut luonteeltaan, harvapuheinen ja yksivakaa. Istuskeli enimmäkseen työhuoneessaan, joka samalla oli papinkanslia, ja otti vastaan asiakkaita aamusta iltaan, milloin vain joku tuli. Heti vieraan saavuttua ovelle oli ensi kysymys, mitä laatua hänen asiansa oli, hengellistä vaiko maallista. Jos se oli viimeksimainittua laatua, siis koski "tihunteja" tai muita papinmaksuja tai päivätöitä tai maantienkorjuuta, silloin isäni aina palautti asiakkaan ovelta ja neuvoi hänet isäntärengin tai "ruustinnan" luo, jotka hoitivat nämä maalliset puuhat. Hengelliset asiat, kysymykset sielunhädästä, avioriidoista, kuulutuksista jne. käsitteli isäni sitä vastoin tietysti itse, eikä hänellä apulaista ollutkaan ennen kuin muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa.
Niinkuin lapset yleensä, niin olin minäkin ennen kaikkea kiintynyt äitiini, joka toimeliaana ja hellänä emäntänä lapsiaan hoivasi, opetti ja kasvatti. Mutta oli minulla kuitenkin eräänlaista erityistä vetoa isäänikin, jonka muistan vanhana, kilttinä, hiukan sairaalloisena, kiikkutuolissaan aina istuvana, vaiteliaana ukkona. Salli hän meidän lasten leikkiä työhuoneessaankin, kunhan leikimme hiljaa, eikä ajanut meitä pois käypäläistenkään saapuessa ja heitä puhutellessaan. Ainoastaan milloin oli kysymys naisen "kirkottamisesta" taikka lapsenruokkoasioista, jotka siihen aikaan nekin nähtävästi oli seurakunnan papin selvitettävä, hän ohjasi lapset toiseen huoneeseen ja sulki oven. Hänen oli nähtävästi vaikea ilmaista hellempiä tunteitaan, harvoin muistan hänen minua teivineen, niinkuin äiti teki nostaen syliinsä ja lempeästi puhutellen. Mutta muistan kuitenkin erään sellaisen tapauksen, – isäni oli silloin jo aika sairas, aavisti kai poislähtöään, ehkä se lempeys johtui siitä.
Olin nukahtanut isäni huoneen sohvalle, mutta täydessä unessa en kuitenkaan ollut. Isä hääri siinä piippuhyllynsä ääressä, asetti kai pois pitkän letkavartensa ja kulki minun, nukkuvan vekaran ohitse. Silloin hän pysähtyi ja jäi siihen tuokioksi seisomaan, ehkä pieni huokauskin kohosi hänen rinnastaan. Ja hän ojensi kätensä ja siveli pehmoisesti tukkaani, siveli rakkaasti, lämpimästi, sydämentäyteisesti, ikään kuin hänellä olisi ollut tarve purkaa esiin tunteitaan ja huoliaan ja rakkauttaan. Tuo käsi oli niin pehmoinen ja lämmin, en olisi koskaan uskonut, että isän turpea, karhea kämmen olisi voinut olla niin herttaisesti hivelevä. Avasin silmäni tuon pienen kosketuksen johdosta ja näin silloin isäni herttaisesti hymyilevän, hymyilevän tavalla, jota en ollut koskaan ennen huomannut. Hän siveli tukkaani vielä kerran, naurahti ja virkkoi:
– Menehän poika saamaan iltavoileipäsi, niin pääset vuoteeseesi nukkumaan, makuuaikasi onkin jo käsissä.
Siten hän selitti sen oudon kosketuksensa ja istuutui taas nojatuoliinsa. Ja minä kai menin hänen kehoituksestaan keittiön puolelle ja yöpuulle. Mutta perästäpäin olen joskus muistellut tuota isävainajani hellää kädensivellystä, joka minulle ikään kuin paljasti hänessä uuden puolen, lämpimän, tunneherkän ja rakkaan. Hän ajatteli ehkä, että noin pienenä jää tuokin nuorin vesa orvoksi – olin silloin kai 8-vuotias –, isän käsi ei joudu häntä ohjaamaan, opastamaan eikä tukemaan. Mitenkähän senkin vekaran vaellus tässä kylmässä maailmassa luonnistaa, onko isättömäksi jäävällä oleva voimia ja tarmoa siinä taistelussa...
Se oli ehkä vain hetken heikkoutta. Yleensä ei isäni sairaanakaan ollessaan huokaillut eikä valitellut, hän kärsi hiljaa kärsittävänsä paljon kokeneen tyyneydellä ja rauhalla. Mutta silloin kerran sai nukkuva pienokainen hänen isälliset tunteensa sulamaan.
Muutamia kuukausia, vaiko vuotta myöhemmin oli isäni vainaja.
IX.
LEHMÄSTÄ METSO.
Lauantaisin oli tietenkin jäällä liikenne, jota ikkunasta seurasin, vilkkain, kun seurakuntalaisia silloin ajoi tai hiihti syrjäkylistä kirkolle, haarautuen siellä eri taloihin majaa pitämään. Useat niistä, jotka nousivat suoraan pappilan törmälle, olivat sellaisia, jotka tulivat papinmaksuja suorittamaan tai ainakin niistä puhumaan. Sillä puhumalla pyrkivät sangen monet pääsemään näistä "luonnossa" maksettavista suorituksistaan, voinauloistaan, viljakapoistaan ja metsälinnuistaan. Pitäjä oli siihenkin aikaan köyhä, jokapäiväisestä elämisestä oli talollistenkin vaikea säästää edes sen vertaa, mitä papinmaksuihin olisi tarvittu. Mutta kun kanto oli kuulutettu, tahtoivat he kuitenkin käydä asiasta edes puhumassa, pyytämässä lykkäystä tai vapautusta veroista – sellaiseksi oli tapa muodostunut.
Isääni vaivasivat nuo käytännölliset maksuasiat ja mankumiset; hän oli luonteeltaan liian hyväsydäminen. Äiti tiesi paremmin, mitä saatavain kertyminen merkitsi isoperheisen pappilan taloudelle, ja oli sen vuoksi vähän tarkempi ja lujaotteisempi papinveroja periessään. Jokainen voinaula, joka tarkoin tynnyriin pakattiin ja uudelleen suolattiin ja hyvästi säilytettiin kaupunkiin viemistä varten, merkitsi perheen toimeentulon edellytyksiä – siksi ruustinna koetti saada "rästitkin" mahdollisuuksien mukaan perityksi; niitä jäi kuitenkin vuosittain suuret määrät perimättä.
Mutta tämän asiainmenon ja järjestyksen tiesivät myöskin seurakuntalaiset ja siksi kaikki, jotka tahtoivat saada jotakin helpotusta papinmaksuihinsa, pyrkivät rovastin luo, jonka kanssa oli helpompi "puhua". He keksivät itselleen jonkin sielunhoidollisen asian, vaikkei sellaista olisi ollutkaan, kääntyivät eteisestä ensin vasemmalle ja rupesivat rovastille valittamaan köyhyyttään ja maksukyvyttömyyttään. Heidät neuvottiin silloin tihuntiasioissa menemään keittiön puolelle, jossa vero- ja rästiluettelot olivat ja jossa punnitukset suoritettiin ja kuitit annettiin. Mutta useimmat jatkoivat kuitenkin avuttomuutensa valittamista rovastille, jonka täytyi heitä kuunnella ja jonka sydän tuosta kaunopuheisuudesta helposti heltyi. Ja usein kävi sitten niin, että kun asiakas vihdoin lähti rovastin huoneesta ruustinnan puolelle, niin hän saattoi sinne tuoda edelliseltä saadun luvan, että vero maksajan köyhyyden takia oli annettava anteeksi, kokonaan tai osittain. Ja se sana tietysti loppukäsittelyssäkin piti.
Me lapset saatoimme näitä käsittelyitä seurata milloin keittiössä, milloin isän huoneessa ja ymmärsimme helposti, että kysymyksessä oli hiljakseen jatkuva ristiriita. Äiti ei tietenkään pitänyt siitä, että isä näin lahjoitteli pois saatavia, jotka perheelle ja sen koulutettaville lapsille olisi tarvittu hyvinkin kipeästi, varsinkin milloin hän arvioi verolahjan saajan sentään maksukykyiseksi. Ja ennen kaikkea hän ei tietenkään pitänyt siitä, että isä näin puuttui hänelle, äidille, kerta kaikkiaan luovuttamiinsa tehtäviin, hänen asemaansa ja arvovaltaansa heikontaen. Hän alistui tietysti isän määräyksiin, mutta todisti ne toisinaan pätemättömiksi. Ja meistä lapsista, vaikka ymmärsimmekin isän lempeän ja puutteellisille alttiin mielen, oli äidin kanta usein johdonmukaisempi.
Varsinkin olivat akat, jotka helposti pillahtivat itkemään, ovelat isän hellämielisyyttä hyväkseen käyttämään. Eräs tapaus on tarttunut mieleeni. Muutamasta talosta oli kuollut vanha isäntä, joka jo kauan oli "läsinyt", ja hänet tuotiin kirkolle haudattavaksi. Mutta tehdessään siitä ilmoituksen oli emäntä isän huoneessa ottanut myöskin papinmaksut puheeksi siihen tavalliseen tyyliin. Oli olemassa määräys, että talosta, jossa oli riittävä määrä karjaa, oli isännän tai emännän kuoltua toimitettava papille verona tai palkkiona yksi lehmä taikka sitä vastaava hinta. Omituinen määräys muuten, joka lisäsi taakkaa surutaloon – isästäni se kai ei yleensä tuntunut kohtuuden mukaiselta ja lieneekin hän tavallisesti myöntänyt näissä tapauksissa tuntuvia helpotuksia. Nytkin puheena oleva emäntä sai isän pään helposti käännetyksi, – hän lupasi huojennusta, mutta tahtoi varovaisuuden vuoksi ensin neuvotella ruustinnan kanssa.
Neuvottelu kävi jotenkin tähän suuntaan. Äiti tunsi tilanteen ja virkkoi:
– Mutta Kuhalahan on varakkaanpuoleinen talo, ja vanhan, vuoteessa vuosia maanneen ukon kuolema tuottaa talolle todellisuudessa helpotuksen. En tiedä, mistä talosta voitaisiin asetuksenmukainen palkkiolehmä saada, ellei juuri tästä.
– Totta kyllä, vastasi isäni. – Mutta onhan heillä sentään menoja hautajaisistakin, ja nyt joutuu talon hoito naisihmisen hartioille...
– Jolla on täysikasvuisia poikia ja kotivävyjä, ei siellä työvoima lopu eikä hätä heiluttele.
– Mutta leski kuitenkin itkee, – lupasin hänelle jo jotakin helpotusta. Jos otettaisiin vain puolen lehmän hinta...
– Kuinka tahdot, vaikk'ei se koko hintakaan rahaksi arvattuna niin aivan suuri ole.
– Hyvä on, puolet hintaa siis. Lähetän lesken luoksesi keittiöön.
Akka kävi keittiössä, istui sielläkin ja valitti kohtaloaan eikä tahtonut puoltakaan hintaa maksaa. Meni uudelleen rovastin luo ja keksi uusia, hellyttäviä asianhaaroja, joilla hän rovastin tunteita jatkuvasti muokkasi.
– No, jos toisitte edes hyvän vasikan, tinki isäukko, jota tämä kaupankäynti kovin vaivasi.
– Ei ole vasikkaakaan, lehmät ovat poikineet ja vasikat myyty tai syöty, iso perhe ... ui, ui, ui...
– Ettekö sitten mitään voisi maksaa?
– Kun tässä syyskesällä saadaan riistaa, toisin pappilaan komean metson...
– No tuokaa sitten se metso!
Rovasti oli kovin kiusaantunut ja tahtoi jo päästä muitakin asiakkaita hoitelemaan. Akka meni keittiöön ja kertoi siellä rovastin luvanneen, että hän tyytyy siitä isäntävainajasta metsoon, joka syksyllä tuodaan pappilaan.
Äiti ei tahtonut uskoa tuota puhetta, joka purki aviopuolisoiden kesken äsken tehdyn sopimuksen, ja meni sisäovesta isän huoneeseen kysyen, oliko Kuhalan leski todella puhunut perällisiä.
– Totta on puhunut.
– Ja sinä vaihdoit siis lehmän metsoon?
– Niin, kunhan nyt jotakin saadaan, se oli niin vaikeaa...
Tätä keskustelua oli isän huoneessa sivusta kuuntelemassa muutakin väkeä, ja pian tuli pitäjällä puheenparreksi, isän luonnetta kuvattaessa, että hän oli vaihtanut lehmän metsoon. Ja se tarina kulki siellä pitäjällä pitkät ajat vielä isäni kuoleman jälkeenkin.
Meidän lasten mieliin jäi muisto siitä, että isän hyvänahkaisuutta paljon väärinkäytettiin, – eipä liene tuonkaan tapauksen jälkeen ollut helpompi saada kootuksi muitakaan papinsaatavia. Ruustinnan täytyi keittiön puolella koettaa sitä sitkeämmin pitää puoliaan.
X.
NUOTANPERÄ.
Päärakennuksen kohdalla rannassa oli perheen vene, jolla verkoilla käytiin ja kauniilla ilmoilla soudeltiin uistinretkillä tai vierailuille lukkarilaan ja jolla isävanhus välistä teki pitkiä pitäjänmatkojaan. Mutta kappaleen matkan päässä rantaa myöten oikealla olivat nuottatalaan vieressä nuottaveneet, – siellä oli myös uintiranta ja siellä kesäisin paljon oleskeltiin. Siihen liittyvät sen vuoksi myöskin monet lapsuusmuistoni.
Niistä tässä muuan, joka kertoo rovastin ja hänen isäntärenkinsä, Juuson, tilapäisestä erimielisyydestä, – muuten he olivat keskenään parhaassa sovussa, s.o. edellinen antoi yleensä jälkimmäisen talossa miltei täysvaltaisena isännöidä.
Leikin eräänä päivänä nuottatalaalla, jossa Juuso, minulle kaskujaan kertoen, jotakin puuhaili, kun näimme isärovastin, joka ei yleensä paljonkaan työhuoneestaan liikkunut, tulla köpittävän polkua pitkin talaalle päin. Hän oli ottanut puukon vyölleen, mikä ei ollut hänen tapaistaan, ja kiirehti touhukkaasti kulkuaan rantaan. Perille ehdittyään hän hiukan hengästyneesti puheli:
– Hyväpä oli, että nyt Juuson täällä tapasin, meidän on tarkastettava tämän nuotan perä.
– Nuotanko perä, ihmetteli Juuso, – kyllä se on ehyt ja luja.
– Mutta jos se on liian tiheä, minulla on täällä lailliset mitat...
Oliko ilmestynyt jokin uusi asetus nuottakalastuksessa käytettäväin pyydysten silmätiheydestä, vai oliko muusta syystä kiinnitetty huomiota asianomaisiin määräyksiin, sitä en tullut koskaan tietämään. Joka tapauksessa oli isän luona nähtävästi käynyt joku henkilö, joka oli tästä asiasta puhunut ja arvellut, että pappilankin nuotta saattoi olla asetusten vastainen, ja rovastia oli se epäilys ruvennut kiusaamaan. Olisihan rajaton häpeä, jos todettaisiin, että pappilassa pyydettiin kalaa luvattomiksi leimattavilla pyydyksillä – ei, se oli heti estettävä. Hän kyllä tiesi, että hänen nuottansa oli samanlainen kuin ne, joita paikkakunnalla yleensä käytettiin, mutta juuri sen tähden kai hän epäili, ettei Juuso tässä kohden noudattaisi hänen käskyään, ja oli siitä syystä itse lähtenyt asialle. Nyt hän siis mittasi ja laski verkonsilmukat ja totesi, että nuotan perässä taikka perimmäisessä osassa siitä silmukat todella olivat kynnen verran pienemmät kuin hänelle annetut luvallisuusmitat osoittivat. Ja silloin hän päätti heti ja jyrkästi, että se osa nuotanperästä oli leikattava pois ja korvattava uudella, täysin lainmukaisella.
– Ehyt nuotanperäkö leikattava rikki, eihän siitä mitään tule, eihän sellaiseen tuhmuuteen ryhdytä, väitteli Juuso vakavissaan, leimaten tuollaisen ehdotuksenkin jo heti naurettavaksi.
– Täytyy leikata, silmukat ovat liian pienet, väitti isä hänelle oudolla ankaruudella.
– Mitä vielä, samanlaiset nuotanperät on Kelalassa ja Lukkarissa ja joka talossa, sama kutojakin ne on kutonut...
Juuso tarkasti rovastin mittoja ja huomasi eron mitättömän pieneksi, – jos muikku tarttuu tähän perään, se tarttuu myöskin noihin paperille piirrettyihin silmukoihin, hän intti.
– Ja kenelle siitä olisi vahinkoa taikka hyötyä, jos nuotanperä on entisellään tai muutetaan, Juuso pauhasi jo tiukemmalla äänellä.
– Vaikk'ei olisi vahinkoa eikä hyötyä kenellekään, pitää noudattaa oikeutta, virkkoi rovasti hiljaa, mutta vakavasti. – Ehkä leikataan tuosta rajasta perä pois...
– Ei leikata, ei hiidessä! Tiedustellaan toki ensiksi, millaiset ovat muilla nuotanperät.
– Ei kannata tiedustaa. Kelalassa voi olla luvaton nuotanperä ja vaikkapa Lukkarissakin, mutta pappilassa ei.
Ja kun Juuso yhä vitkasteli ja vastusteli, tarttui isärovasti puukkoonsa käydäkseen nuotanperää viiltelemään.
Mutta silloin Juuso suuttui jo tosissaan. Hän tempoi nuotanperää omalle puolelleen, ikäänkuin sitä pelastaakseen, ja niin he seisoivat siinä tuokion silmät kovina vastakkain. Juuso uhkaili:
– Jos tässä talossa ruvetaan hullun töitä tekemään, niin en minä jaksa siinä enää olla mukana, – lähden tieheni.
– Älä lähde, Juuso. Mutta ajattele: jos näistä nuotanperistä nyt juttu nostetaan, nimismiehellä kuuluu jo olevan sellaisia aikomuksia, ja jos silloin selvitetään, että pappilassa on myös luvaton nuotta, niin sitä minä taas en kestä. Ajattele, jos asia vedetään käräjiin ja minutkin haastetaan syylliseksi, – ei, Juuso, mieluummin silvon palasiksi koko hökötyksen. Kas näin!
Ja rovasti kävi rohkeasti viiltämään puukollaan ehyttä nuotanperää, leikkaamaan sen perimmäistä osaa pois. Hän viilteli tarmokkaasti, joskaan ei taitavasti. Juuso katseli kotvan sitä kirvelevin sydämin, puri hammasta ja sylkäisi pari kertaa. Mutta kun hän näki rovastin muutamassa kohdassa viiltävän aivan vincon, silloin hän tarttui työhön käsiksi:
– Antakaas kun minä! Jos kerran ehyt on särjettävä, niin särjetään se ainakin järjellisesti! – Ja taitavasti hän leikkasi äkkiä nuotasta tuon pahennusta herättäneen osan, josta puhe oli, viskaten sen sitten nurkkaan.
Taas katselivat rovasti ja isäntärenki toisiaan sovinnollisesti. Tyytyväisin mielin lähti isäni köpittämään talaalta polkua pitkin pappilan pihaan.
Mutta kokonaan ei luonto ollut Juusolta sulanut. Hän katseli rikkinäistä ja kelvottomaksi leikeltyä nuotanperää, sylkäisi vielä kerran ja mutisi itsekseen:
– Olisi tässä heinänteon alkaessa ollut rengeillä työtä muutenkin, – nyt täytyy panna mies kutomaan nuottaan uutta perää. Mutta kun sen rovastin omatunto on niin kovin herkkä!
XI.
PETTYMYS JA HYVITYS.
Eräänä kesänä oli Lukkariin – talo sijaitsi järven vastapäisellä rannalla – saapunut sydänsuvea viettämään pari ylioppilasta, jotka olivat veljeni ja vanhempain sisarteni ikätovereita ja hyviä tuttavia. Silloin, nuorison usein yhtyessä Kuusamon yksinäisessä pappilassa, elämä siellä oli tavallista vilkkaampaa. Siellä kisailtiin avaralla pihalla tai ryytimaassa, josta nuorten nauru heleästi raikui, sieltä tehtiin huvimatkoja, joilla me lapsetkin saimme olla mukana, tehtiin veneillä ja jalkaisin. Se kesä oli Kuusamon nuorille kuin keidas erämaassa.
Kerran järjestivät nämä nuoret pitemmän, monipäiväisen huvimatkan Kuusamon sittemmin kuuluisille tunturiseuduille, Nuorusen vaaralle ja Paanajärvelle, jotka jo silloin alkoivat olla maineessa. Valmistuksia tehtiin, eväitä hankittiin, – jo nuo valmistukset tarjosivat paljon hauskuutta. Ja sitten eräänä aamuna tehtiin lähtöä pappilan rannasta.
Silloin vasta älysin, ettei minua aiottukaan ottaa mukaan. Olin jo ollut valmistustouhussa minäkin, rasvannut pieksuni ja varannut onkia taskuuni, – silloin yht'äkkiä selvisi, että vain aikuisia lähtisi tälle pitkälle huvimatkalle, jonka varrella oli yövyttävä mihin sattui ja tehtävä melkoisia kinttutaipaleitakin. Ei sinne voi lapsia ottaa, sanottiin, rasittuvat siellä vain ja vilustuvat ja niistä olisi ainainen vaiva. Eivätkä siinä auttaneet vastaväitteet eikä poraaminenkaan, minut jätettiin kotiin, kun toiset iloisina istahtivat veneeseen ja heläyttivät lauluja rannasta lähtiessään.
Suuri oli pettymykseni ja katkeruuteni; tämä loukkaava syrjäyttäminen tuntui minusta yhtä aiheettomalta kuin ansaitsemattomalta. Ettäkö en muka jaksaisi siinä, missä sisarenikin – turhaa puhetta, olinhan ainakin yhtä terhakka ja kestävä kävelymatkoja tekemään ja venettä soutamaan kuin hekin. Mieleni oli karvas ja syyttelevä, sillä uumosinpa, että huvimatkailijat yksinkertaisesti eivät olleet halunneet minua retkelleen, koska en ollut heidän ikäisensä enkä muka sopeutunut heidän seuraansa ja ilonpitoihinsa.
Huviretkeläisten lähdettyä valitin kovaa kohtaloani ja kärsimääni vääryyttä vanhemmilleni, jotka turhaan koettivat minua lohdutella. Isäni myönsikin, että ne matkan vaivat varmaankin olisin kestänyt, ja kun renkien samoihin aikoihin oli lähdettävä hakemaan hevosia kotiin sydänmaan laitumilta, jossa ne kesäkauden olivat olleet, hän lupasi vihdoin minut mukaan tälle miesten retkelle, joka tosiasiassa oli paljon vaivalloisempi ja rasittavampi. Siten oli minulle annettava hyvitys kärsimästäni vääryydestä.
Tuon lapsuusretkeni Kuusamon laajoille sydänmaille olen aikoinaan erikseen kertonut lastussani "Hevosten haussa" ja viittaan tässä nyt vain niihin syihin, jotka vaikuttivat, että jouduin tuolle merkilliselle erämaanretkelle pienenä poikapahaisena. Innostuin heti asiasta, sillä huviretkeä paljon miehekkäämpi ja samalla hyödyllisempikin oli toki tämä patikkamatka, jolta minun oli ajettava kotiin kolmas hevonen ja jolle siis viipymättä valmistausin. Kaikki katkeruus oli samalla tipotiessään.
Äitini vain oli vähän levoton ja puheli minua matkalle evästäessään:
– Kun olisin tuon tiennyt, olisin sittenkin antanut pojan mennä Nuorusen retkelle.
– Ei, näin on parempi, intoilin minä. – Kulkekoot siellä naisten retkellä mielensä mukaan, eivätpä tahtoneet minua matkaansa. Nyt näytetään, mihin miehet pystyvät!
– Niin, katsotaan nyt, poika parka!
Huviretkeläiset olivat jo palanneet Paanajärveltä, kun minä renkien mukana kaukaisilta korpimailta ratsastin pappilan pihaan. Katselin vain kulman takaa heidän ihmettelyään, miten olin sellaisen retken jaksanut tehdä; heille oli kiipeileminen Nuoruselle ja paluutie Paanajärveltä ollut jo kyllin rasittava. Hyppäsin ketterästi hevosen selästä enkä aluksi puhunut mitään matkani vaikeuksista enkä voimaini uupumisesta siellä soita päiväkausia tarvottaessa, en myöskään siitä, että kotiin satulatta ratsastaessani takapuoleni olivat hiertyneet pahasti vereslihalle. Saatettuani hevoseni talliin koetin astella niinkuin muutkin miehet, reippaasti ja miehekkäästi, ja kerroin vain rauhallisesti, millaisia autioita taipaleita me olimme kulkeneet, miten nuotiolla olimme yömme viettäneet ja hevosia salolta kauan turhaan etsineet.
– Eiköhän Juuso joutunut sinua sentään pahimmissa paikoissa kantamaan, kyselivät ylioppilaat piikitellen.
– Vai kantamaan, vastasin ylvästellen. – Siinä minä tein taivalta missä toisetkin miehet...
Mitään en puhunut siitä, että paikkoja yhä kovasti pakotti ja että koko pieni ruumiini oli kuin kurikalla mureaksi hakattu. Vasta äitini hoitoon jouduttuani myönsin, että tiukalla siinä olin monta kertaa ollut, mikä kai kyllä näkyi toimeenpannusta ruumiintarkastuksestakin, joka aiheutti sekä voiteiden että laastarin käyttämistä.
Pahimpia lapsuudenaikaisia pettymyksiäni oli se, etten silloin päässyt käymään Nuorusella ja Paanajärvellä, joiden nähtävyyksistä sittemmin koulu- ja yliopistoaikoinani niin usein kuulin puhuttavan ja joista vanhemmat sisareni niin usein hurmaantuneina kertoivat. Lieneepä se pettymys osaltaan vaikuttanut, että sitten, lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, tein Helsingistä asti aivan erikoisen "Kuusamonmatkan", jolta olen "Tuokiokuvia" kirjoittanut. Mutta olipa minulla onneksi asian puheeksi tullen kehuttavana ja kerrottavana se hevostenhakumatka, joka jo silloin lapsena lievensi pahimman pettymykseni.
XII.
VUOTEESSA KINKEREILLE.
Alueeltaan pienen läänin kokoisessa pitäjässä oli seurakunnan ainoalla papilla tietenkin paljon pitäjänmatkoja tehtävänään, kinkerimatkoja, sairasmatkoja ja muita virkamatkoja. Suuren osan kesää olikin isäni näillä matkoilla; lähti tavallisesti maanantaina ja tuli loppuviikolla kotiin, milloin ei sunnuntaisaarnakin pidetty jossakin seurakunnan syrjäkolkassa. Enimmäkseen kuljettiin veneillä; papinhakijat istuivat airoihin ja rovasti reippaana ja pyylevänä perään.
Oli kyllä pitkiä polkumatkojakin, joihin saloseurakunnan pappi oli saanut tottua, kylienvälisiä jalkataipaleita suoportaiden ja synkkien kankaiden ylitse. Siellä saattoi niihin aikoihin tavata metsän asukkaitakin, – isäni kertoi usein huvittavasti, kuinka hän kerran edellisessä työpaikassaan joutui kosketuksiin kontion kanssa. Erästä kangasta kuljettaessa hän oli edennyt saattajistaan vähän edelle ja istahti pienellä ylänköaukealla sopivalle kivelle näitä odottamaan. Sytytti letkavartisen piippunsa, pyyhki hikeä päälaeltaan ja huohotti suloisesti siinä tuulen hengessä. Silloin kuului rasahdus sivulta päin, murros ryski, ja kääntyessään katsomaan lepääjä näki karhun löntöstävän saman aukean poikki petäjikköön. Se luimautti kerran vain kivellä istujaan – kiire näytti olevan – ja painui ryteikköön. Pappi oli aseeton, letkavarsi-piippu hänellä vain oli kädessään ja sillä hän, nopeasti nousten istumasta, kerran huitaisi ilmaa ja lähti löntöstämään hänkin. Hän painui kuitenkin polkua pitkin päinvastaiseen suuntaan kuin karhu, kiirehti saattomiehiään vastaan ja oivalsi vasta silloin oikein selvästi, millainen vieras hänellä oli siinä lepoaukealla ollut.
– Kai silloin pelästyit, kyselimme me uteliaina kuuntelevat lapset.
– Oli oikeastaan jo myöhäistä enää pelästyä. Kontio ei yrittänytkään minulle mitään pahaa tehdä, se juoksi ilmeisesti pakoon, me väistimme sanattomasti toisiamme.
– Etkö huutanutkaan!
– En muistaakseni; ehkä sitten polulta kutsuin saattajiani, mutta he tulivatkin siinä samassa vastaani ja kuulivat vielä kontion mennä ryskivän metsään. Ja taivalta jatkettiin taas.
Kuten sanottu, enimmät pitäjänmatkat tehtiin veneellä, vesistöthän pilkkovat pitäjän joka taholle. Raskaita matkoja ne olivat, usein sateessa ja tuulessa, eivätkä yöpymispaikatkaan olleet ensiluokkaisia. Isälläni oli ollut luja terveys, mutta täällä se vähitellen rupesi ravistumaan. Muistan äitini usein kehoitelleen, että isä jättäisi jonkin pitemmän matkan tekemättä, kun ei ollut hyvissä voimissa. Mutta isä oli velvollisuudestaan tarkka; laajan seurakunnan syrjäisemmätkin osat tarvitsevat sielunhoitoa, sanoi hän, monet eivät sieltä kirkolle juuri koskaan kykene. Eikä ollut toista, nuorempaa pappia seurakunnassa; apulaista oli kyllä joskus pyydetty, mutta tuomiokapitulilla ei ollut ketä lähettää, eikä tietysti sellaisilla, jotka etelämpänä saivat paikan, ollut haluakaan lähteä näille pimeille, pohjoisille saloille. Ainoan papin täytyi matkustaa, niin kauan kuin suinkin jaksoi.
Eräänä kesänä ne matkat kuitenkin kävivät hänelle hyvin vaivalloisiksi. Muutamaa pitempää pitäjänmatkaa erityisesti arkailtiin; epäiltiin, riittäisivätkö siihen sairaan miehen voimat. Äitini varsinkin varoitti, oikein itkien pyysi, että isä ei lähtisi taipaleelle. Mutta isä päätti kuitenkin lähteä. Siellä oli muutamassa syrjäkylässä eräs kuoleva vanhuskin, joka oli pyytänyt pappia puheilleen, eikä isäni tahtonut pettää hänen toivomustaan. Hakijat olivat jo rannassa. Vuoteeltaan ukko nousi ja tallusteli kotiväen varoituksista huolimatta venevalkamaan. Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan reippaasti istahtanut perään eikä tarttunut melaan, hänelle oli makuupaikka laitettava veneen pohjalle.
Olimme koko perhekunta häntä rantaan saattamassa. Matkaveneeksi oli otettu pappilan tukeva, iso vene ja sen pohjalle oli äitini laittanut kunnollisen vuoteen: patjat ja tyynyt ja peiton, ja siihen matkalle lähtevä asetettiin. Vanha luotettu isäntärenki lähti mukaan perämieheksi ja sairasta pappia tukemaan. Elävästi muistan, kuinka isäni minua, nuorimpaansa, siinä törmällä hyvästeli. Ei hän sitä surun voittoisesti tehnyt eikä haikeaa mieltä herättääkseen, hilpeästi hän tarinoi, kuten aina, lupasi tuoda tullessaan minulle oman ominaisen, suuren leipäjuuston – siellä oli emäntä, joka oli etevän maineessa sellaisten leipojana ja paistajana. Ja naureskellen siinä erottiin, isä heittäytyi mukavasti venevuoteeseensa ja huiskautti meille hattuaan, kun kolmihanka lähti etenemään rannasta. Mutta äitini kasvoista näin, että siinä ei ollut ilon eikä reipastelun syytä. Ja kun vene loittoni selemmäs, vetäytyi hän saunan nurkan taa ja siellä häneltä valtoinaan pursusi esiin itku, jota hän lähtöpuuhissa oli pidätellyt. Pelkäsikö hän, että siinä oli jo saatettu sanoa perheen elättäjälle viimeiset jäähyväiset, vai huolettiko häntä muuten ongelma, miten elämä näistä puolin yleensä lähtisi selviämään, kun perheen päältä voimat pettivät? Matalat ja masentuneet olivat joka tapauksessa hänen mietteensä ja vaikeasti hän sai siinä silmänsä kuivatuksi.
Mutta hän kuivasi ne, hän karkaisi pakolla luontonsa. Sillä hän ei meidän lasten vuoksi tahtonut osoittaa mielensä murtumista, hän tahtoi masentuneenakin meitä rohkaista. Astui reippaasti saunan takaa törmälle, johon etenevä vene vielä näkyi, huiskautti sille vielä kerran huiviaan ja kääntyi sitten taas lohduttaen meidän, nuorimpainsa, puoleen.
– Kolmen, neljän päivän perästä isä jo palaa, hän puheli, – ja sitten ei tulekaan enää pitempiä pitäjänmatkoja tänä kesänä, hän saa kotona rauhassa levätä. Ja meidän täytyy koettaa häntä rohkaista.
Hellästi hän tarttui minua kädellään leuan alta ja lähti saattelemaan meitä pihalle, taloon ja sen arkisiin töihin.
Palasihan isä siltä matkalta ja lähes vuoden ajan saimme häntä vielä pitää keskuudessamme. Kunnes eräänä kevättalven päivänä hänet taas peitettiin patjojen ja vällyjen väliin – tällä kertaa rekeen – Ouluun, lääkärinhoitoon vietäväksi. Siltä matkalta hän ei enää palannut. Mutta mieleeni on erityisesti ja lähtemättömästi jäänyt ja usein palannut tuo isän kesäinen lähtö viimeiselle, pitkälle pitäjänmatkalleen, venheeseen tehty vuode ja meidän perheväen murheelliset jäähyväishuiskutukset kotoiselta rannalta.
XIII.
HIRVEN VASA.
Lunta oli paksulti maassa ja puissakin. Ilma oli vielä talvisen kylmä, mutta kevät kiisteli jo voittoa. Päiväsydän oli sen verran sulattanut lumen pintaa, että oli muodostunut kaunis hanki, joka ei kuitenkaan jalkamiestä, poikastakaan, vielä kantanut, vaan oli suksimiehelle mitä mieluisin. Hangen päälle oli yöllä satanut nuorta lunta sen vertainen kerros, ettei iljanko raapinut suksenpohjaa ja että hiihtäessä syntyi sievä, matala latu. Siinä ihan kiitivät sukset vähäisessäkin myötämaassa, eikä ollut vastamaakaan raskas nousta. Oli kevyt hengittää, jalat ja käsivarret ponnistivat norjasti ja voimakkaasti.
Mutta ennen kaikkea viehätti hiihtäjäpoikaa päivänkilo, joka puiden lävitse hakeutui hangelle ja kultasi petäjäin rungot ja lumihattuiset kalliot. Poika hiihti yhä kauemmas aholle. Siellä edessäpäin oli kirkas aukea, joka kylpi täydessä päiväpaisteessa; sinne täytyi ehättää, siellä ylätasangolla sitten sauvain nojassa hetkinen hengähtää. Kuinka valoisa olikaan maailma ja kuinka rauhallinen! Ei kuulunut ääntä minkäänlaista, ei sorahtavaa, ei särkevää, ei inttävää ääntä, ne olivat kaikki jääneet asutuspaikkoihin ja teiden varsille.
Mutta kuuluipahan äkkiä aukean viereisestä ryteiköstä risahdus, hetken kuluttua toinen. Mikä siellä rasahteli, ansaan tarttunut riekkoko vai oksilla hyppivä orava? Poika hiihti lähemmäs, kiersi murrosta, katsoi, ihmetteli. Lumi oli tiheässä katajikossa syvälle poljettu, jälkiä oli monenlaisia. Poika kiersi katajikon vielä lähempää ja jopa näkikin risahtelijan. Sieltä pisti näet oksien välistä esille eläimen pää, – se ei ollut poron, vaan jonkin senlaatuisen elukan kuitenkin –, hätääntyneet, säikähtyneet silmät sieltä tuijottivat hiihtäjää ja ryteikköön painunut ruumis rupesi hiihtäjän lähetessä yhä enemmän tempomaan ja kohottautumaan puolelle ja toiselle. Mutta se ei loitonnut ryteiköstä. Eläin oli pahasti säikähtynyt, läähätti raskaasti ja vapisi ihan silminnähtävästi, riuhtoi hätäännyksissään, mutta ei ilmeisesti päässyt irti.
– Mikähän on otus? – Poikasta melkein peloitti, kun hän survoi suksensa vielä lähemmäs, sillä se oli koko suuren elukan näköinen, niinkuin isohko vasikka, jota sen sileä nupopääkin muistutti. – Se on tarttunut ryteikköön kiinni, hän päätteli, – mutta pääseeköhän tuo tuosta irti?
Äkkiä käänsi poika suksensa, laski entistä vinhempää vauhtia äskeisiä latujaan petäjikön halki kiirehtien kotiin päin. Tuossa tuokiossa hän sinne ehtikin ja kertoi kotiväelle merkillisen löytönsä.
– Vasikkako talvella metsässä, ei, olet nähnyt kummituksia, intti pihalla oleva renki aluksi.
– Mutta elävä olento se oli, katselin sitä ihan vierestä, – siellä se on vieläkin!
– Olisiko murrokseen jalastaan tarttunut hirven vasa, rupesi toinen mies jo aprikoimaan. – Hirviparvi täällä on jäljistä päättäen äsken liikkunut.
– No, mennään katsomaan, myönsi silloin toinenkin rengeistä, ja tuota pikaa he sukeusivat suksilleen. Ottivat kelkan mukaansa, siihen kappaleen nuoraa ja niin lähdettiin äskeisiä jälkiä metsän halki aholle. Poika tietysti mukana, oppaana ja asianomaisena.
Niin, hirven vasahan se oli. Siinä se oli vielä ryteikössä, tempoi ja riuhtoi, joskin jo äskeistä heikommin. Hanki oli pettänyt sen alta, jalka oli tarttunut mihin lie katajanjuureen tai kaatuneiden puiden rakoon, eikä se ollut saanut sitä irti. Hirven jälkiä oli siinä ympärillä enemmänkin, ne veivät syvemmäs notkoon, vasa parka oli nähtävästi emäänsä seuratessaan jäänyt tuohon satunnaiseen satimeen, – eikö lie ollut siinä jo aamuvarhaasta asti.
Miehet kävivät nupupäätä irroittamaan, katkoivat kirveillään kahlehtivat oksat ja juuret, mutta sitoivat varoiksi elukan jo etukäteen nuorallaan. Vihdoin irtausi jalka; hirvi yritti nyt, joskin huonovoimaisena, rynnätä vapauteen, mutta tunsi samalla olevansa toisaalta kytketty. Sen oli alistuttava ylivoimaan, miehet kantoivat sidotun vasan kelkkaansa ja näin lähdettiin sitä viemään kotiin. Verissä oli sen takakoipi, joka oli joutunut puristukseen, ja nuo suuret silmät olivat entistä hätääntyneemmät.
Kotipihalla kaadettiin heinähäkki vangiksi joutuneen päälle ja irroitettiin nuorat. Nuori hirvi nousi pystyyn, arasteli kyllä oikeaa koipeaan, mutta yritteli siitä huolimatta päästä vapauteen. Mutta ei päässyt. Häkkiä tuettiin seipäillä kinokseen ja siihen pihalle jäi nyt hirven vasa vankilaansa teutaroimaan. Katseli "kopistaan" suurin, hämääntynein silmin jokaista ohikulkijaa, säikkyi pienintäkin lähentely-yritystä ja koetti uudelleen ja uudelleen tunkea päänsä häkin pienojen väliin, niiden raosta muka vapaaksi päästäkseen.
Se oli tietysti löytäjäpojalle mieluinen elätti. Hän hoiteli sitä parhaansa mukaan, toi sille ruoaksi heiniä ja sammalta ja koetti sitä lepytellä ja suostutella. Hän kuvitteli, kuinka hän tuon nuoren "isonjuoksijan" kesyttää omaksi ajokkaakseen, kuinka siitä tulee mahtava haarasarvi, jonka rinnalla porot ovat vain pieniä kääpiöitä, kuinka hän sen kerran valjastaa pulkan eteen ja laskettaa sillä kylän läpi yhtenä pyrynä kaikkien hämmästykseksi. Tevana vain ei osoittanut pienimpiäkään kesyttymisen merkkejä. Se oli aina vain yhtä arka kuin löytöpäivänään, kierteli lakkaamatta pienen häkkinsä seinämiä – jalka oli jo sikseenkin parantunut – ja söi vain mitättömän vähän, senkin toisten silmäin välttyessä.
Ja sitten eräänä aamuna se oli poissa. Häkki oli kumollaan, pönkät irti, tevana tiessään, jäljet vain viittasivat järvelle.
Pojan valtasi suuri suru. Hänelle selitettiin, että hirven vasa varmaankin oli jalkavaivoistaan toivuttuaan saanut yöllä tukipuut höltymään ja häkin työnnetyksi kumoon ja niin päässyt livistämään. Kenties näin olikin käynyt, tukipuut tuntuivat todella vähitellen höltyneen. Mutta elättiään ikävöivää poikaa vaivasi kuitenkin pieni epäilys, että hirvipahasella oli ollut vähän apuakin pakconsa. Hän oli kuullut isänsä parikin kertaa säälittelevän vankiraukkaa, joka ei häkkioloihin koskaan totu eikä koskaan kesyty. Mahdollisesti oli ukko aamuvarhailla ulkona käydessään työntänyt häkin kumoon ja laskenut tevanan vapaaksi. Nyt hän lohdutteli surevaa poikaansa sillä, että parempi elukkaraukan näin oli olla, kun oli päässyt vapaaksi metsään, emonsa luo.
– Mutta löytääkö se siellä emonsa, penäsi poika.
– Löytää varmasti. Emä on liikkunut täällä ympäristössä epäilemättä poikaansa etsimässä, hirven jälkiä on metsänrinnassa ja pellollakin näkynyt joka aamu...
Siitä poika vähitellen rauhoittuikin. Häkki korjattiin pois ja lumen sulattua hirven vasa pojalta unhottui. Mutta ne mielikuvat, jotka hänessä olivat syntyneet elätistään ja siitä, miten hän kasvattaisi siitä kauniin ajokkaan, miten hän laskettelisi tällä isolla juoksijallaan kylän raittia pitkin ja ihan toisiin pitäjiin asti, ne mielikuvat jäivät hänessä alitajuntaan elämään ja palasivat vielä vuosien jälkeen kirkkaissa, kauniissa unennäöissä takaisin. Ja sellaisesta unesta herättyään hän saattoi vielä valveillakin kaivaten ajatella, miksei se lapsuuden mielikuva saanut toteutua.
XIV.
SONNI.
Meillä lapsilla oli se käsitys, ettei se ollut niin peräti vihainen, kuin miksi sitä peloittelutarkoituksessa meille sanottiin, vaan pikemminkin mahtaileva ja leikkisä. Mutta sen leikki oli sonnin leikkiä, niska- ja sarvileikkiä, eikä käytännössä ollut isoakaan erotusta sillä, mylvikö se ja rynnisteli kiukusta ja tappamisen halusta vaiko muista lempeämmistä vaikuttimista. Sillä tällaista peliä se usein piti karjan laitumella liikkuessa, – siihen aikaan näet sonnit vielä saivat kulkea karjan mukana vapaina laitumilla. Ei se tosin noin äkäillyt aina, joskus vain, milloin sattui sille tuulelle. Mahdollisesti se halusi sillein ylläpitää vain tarpeellista kuria ja kunnioitusta perheessään ja ympäristössään. Kun miehinen mies hätäilemättä käveli laidunmaalla sonnin lähettyvilläkin, se jyrsi nurmea vallan nöyrästi ja välinpitämättömästi kuin mikäkin lehmä, mutta annahan olla, kun me lapset kipaisimme veräjän ulkopuolelle...!
Pappilan pihasta vei punainen veräjä "Vesakon" tielle, josta myös polku poikkesi nuottatalaalle ja nuottarannalle. Viimeksimainitulle rannalle meillä lapsilla oli usein asiaa, milloin menimme uimaan, milloin veneille, mutta aina oli tarkoin katsottava, oliko karja siinä lähettyvillä, sillä silloin saattoi sonnivaarakin aina uhata. Muuten kulkivat lehmät peninkulmankin päässä laitumella, mutta väliin ne viihtyivät kotoisissa poukamissa ja kaislikoissa. Silloin oli meidän veräjällä vahdittava sopivaa tilaisuutta nuottarantaan päästäksemme, ja kun sellainen tilaisuus tuli, oli kipaistava kuin kilpasilla tuon ehkä satametrisen aukean poikki. Mutta jos sonni sen juoksun näki, silloin se punoi äkkiä niskaansa, ojensi etujalkansa suoriksi ja lähti pinnistämään perästä, ehkä vain leikkiin yhtyäkseen, mutta hyvin epäleikilliseltä se tuntui, – sydän oli meiltä haljeta siinä hirmuisessa pakojuoksussa.
Mutta perillä talaalla olimme taas turvassa. Sen katolta oli huvittavaakin katsella, miten sonni talaan luo saavuttuaan hiekkaisella rantaäyräällä kuopi ja mylvi, voimatta meille mitään. Taikka kenties se hiljaisessa mielessään vain nautti aiheuttamastaan säikähdyksestä eikä vakavampia vihoja kantanutkaan. Hetken kuluttua se siirtyi muun karjan mukana loitommas pensaiden taa nurmea jyrsimään, ja taas oli meille paluutie auki.
Mutta kerran se istutti sisartani ja minua nuottatalaan katolla tunnin, pari. Olimme olleet uimassa ja sen jälkeen leikkineet törmällä, kun yht'äkkiä sydänpäivällä näimme karjan kerääntyvän paahteiselle, mutta tuulen huuhtomalle ahteelle ja laskeutuvan siihen märehtimään. Meille tuli nyt kiire nousta katolle. Sonni oli karjan mukana ja vaikka sekin nyt puolestaan makaili siinä hiljakseen kärpäsiä kupeeltaan häädellen, niin meistä näytti, että se nurkkasilmin koko ajan katseli meitä katolla kyyhöttäviä, ikään kuin pitäen varansa. Oli vain lepäilevinään, mutta paha sillä oli mielessä. Ja aivan oikein, kun minä lähdin kiipeämään nurkkasalvasta myöten alas yrittääkseni kipaista veräjälle, niin eikös tuo peto heti heristänyt korviaan ja kohottanut päätään ikään kuin lähtöasentoon, – kiireesti oli minun palattava turvapaikkaani. Taisipa olomme käydä siinä vähän murheelliseksikin, kun karja viipyi pitkään märehtimispaikallaan eikä veräjälläkään näkynyt ketään, jonka olisimme voineet huutaa pelastajaksemme. Sonni nukahtikin väliin märehtiessään, mutta kohta, kun me liikahdimme katolla, se kohotti päänsä ikään kuin kysyen, mihinkäs nyt.
Vihdoin kellokas nousi ja lähti painumaan Vesakkoon päin, ja vähitellen seurasi muu perhe sen perästä, – viimeisenä harasarvinen sonni, joka vielä pensaikostakin muisti silloin tällöin luimauttaa meihin päin varoittavan katseen. Vasta kun karjan kello kilahti tarpeellisen loitolta, laskeusimme me maahan ja ampaisimme kuin pyssyn suusta kotoiselle veräjälle.
Meitä lapsia oli varoitettu tuosta liian leikkisästä sonnista ja siitä kai pelkomme suureksi osaksi johtui. Mutta ettei varoitus ollutkaan turha, sen saimme eräänä syyskesän iltana surullisesti kokea.
Karja tuotiin aina yöksi navetan takaiseen peltoon, kesantomaahan lehmisavulle, – liiaksi olisivat kärpäset elukoita navetassa rääkänneet. Siellä keskellä imelänkirpeätä katajansavua, jota paarmat ja kärpäset kaikkosivat, saivat lehmät jauhojuomansa ja siellä ne lypsettiin ja sinne ne yöksi jäivät tyytyväisinä lepäämään, kunnes aamuviileällä itse kujasia myöten laskeutuivat laitumelleen. Tuo ihana lehmisavun käry kantautui pappilan pihamaalle asti ja oli ihanimpia lapsuuteni aistimuksia. Tuota pihkan ja savun käryä tuntui kesantomaalla vielä päivälläkin, vaikka nuotio oli jo aikaa sammunut, sen tuoksua levisi sieltä palaneesta mullasta huoneisiinkin – nuo isänkodin kesätuoksut palaavat vielä mieleeni, kun milloin saan kaukaakaan tuntea samaa kydön tai katajan käryä.
Tarhaan tuli tietysti "haareminsa" mukana aina sonnikin ja liikkui siellä yleensä siivosti, valiten parhaan savupaikan tuulen alla. Mutta joskus se lehmiä syötettäessä tai lypsettäessä sentään teki kiusaa: kaatoi astioita ja mörähteli aiheettomasti tai rupesi kavioillaan multaa kuopimaan. Karjakko iski sitä silloin joskus karahkalla tai kiululla selkään eikä se siitä pahastikaan suuttunut, – heillä oli, karjakolla ja sonnilla, yleensä hyvät välit. Mutta eräänä iltana se aivan odottamatta äkämystyi ja kävi niska kyyryssä karjakon kimppuun, joka sitä nyt turhaan hääteli luotaan. Tarhasta kuului huutoja:
– Nyt se riivattu puskee...
– Herra Jumala, sarvilleen nosti...
– Tulkaa apuun, sonni tappaa karjakon!
Juoksi siihen miehiä töistään ja piikoja keittiöstä – me lapsetkin tietysti huutojen kutsumina aidalle kapusimme. Ja hirveän näköistähän se oli: sonni oli nostanut karjakon sarvilleen ja heittänyt maahan, ja siinä tämä nyt valitteli, sarvipään yhä hääriessä ääressä. Äkkiä miehet kävivät sarvista kiinni julmuria, joka samassa rauhoittuikin; he sitoivat sen nuorilla aitaan ja ryhtyivät auttamaan karjakkoa. Hän oli saanut syvän haavan reiteensä, jonka sonni oli toisella sarvellaan puhkaissut nostaessaan naisen maasta – onneksi se oli vain lihashaava, mutta verissään hänet sieltä kannettiin kalpeana sisään vuoteelleen. Äitini kävi heti haavaa puhdistamaan ja hoitelemaan. Itkua ja surua oli sen iltaa pappilassa ja meihin lapsiin jäi tapauksesta syvän kauhun muisto.
Onneksi karjakko parani verraten pian ja saattoi jälleen ryhtyä töihinsä. Mutta sonni ei päässyt enää koskaan vapauteen meitä lapsia tai aikuisia uhkailemaan. Se talutettiin navettaan ja kytkettiin lujasti soimeensa ja siellä se sai yksin inistä ja mylviä, kun muu karja kulki laitumella. Joskus kävimme tuota pahantekijää navetassa matkan takaa katsomassa. Se oli siellä melkein surunvoittoisen näköisenä, katseli meitä miltei syyttävin silmin ja mörähteli joskus vallan valittaen. Mutta me emme suinkaan tunteneet sääliä vangittua kohtaan.
– Tuon se saattoi tehdä parhaalle ystävälleen, karjakolle, – mitähän se olisi meille lapsille tehnytkään, jos olisi törmällä tavannut!
– Tappanut varmasti olisi.
– Ja kuitenkin se toisinaan näytti vain leikkivän...
– Se oli sonnin leikkiä.
Ja kun sonni syksyllä hävisi navetasta syysteurastuksen aikana, emme sitä enää muistaneetkaan. Pappilaan oli tuotu toinen, nuorempi ja kiltimpi sonni.
XV.
JUUSO JA KUSTAAVA.
Oli kesäinen ilta. Äitini kasteli kukkia ja keittiökasveja "puutarhassaan", joka oli raivattu rakennuksen eteläiselle ja läntiselle seinustalle. Puutarhaksi sitä tosin ei voinut sanoa, sillä "puita" siinä ei ollut kuin joitakin hentoja vesoja ja pensaita, jotka äitini taloon tultuaan oli istuttanut. Yleensä sitä sanottiinkin "ryytimaaksi". Kukka- ja kasvitarha olikin hyvin hoidettu, käytävät olivat vapaat rikkaruohoista ja tätä pientä kasvitarhaa ympäröi sievä, valkoinen säleaita. Hauska siinä oli oleskella; usein istui kesäiltaisin koko perhe rakennuksen vieressä pitkällä, valkoisella penkillä, jonka edessä kahvipöytä oli.
Tänä iltana olimme kuitenkin vain kahden äidin kanssa kasvitarhassa; minä seisoin järvenpuoleisen säleaidan luona katsellen siintävää selkää ja selän takaista rantaa, josta välkähteli laskevan päivän kirkastamia ikkunoita. Mutta näköalaa en ihaillut, sillä mieleni oli nyrpeä ja loukkaantunut. Kotirannan alaisen kaislikon rinnassa laski näet isäntärenki Juuso juuri verkkoja, ja minua harmitti, ettei hän tällä kertaa ollut ottanut minua mukaansa veneeseen. Olinhan usein poutailtoina ollut Juuson kanssa verkkoja laskemassa, olinpa tyynellä kelvannut hänelle soutajaksikin, vaikk'eivät käsivoimani vielä suuret olleet. Mutta tänään...
– Äiti, miksei Juuso ottanut minua mukaansa, vaikka on näin tyyni?
– Hän ei ehkä tavannut sinua lähtiessään, vastasi äiti vältellen.
– Tavannutko, täällähän olin pihalla koko iltapäivän. Hän lähti kuin salaa...
– No, lähti tänään Kustaavan kanssa, jolla nyt sattui olemaan aikaa järvelle.
– Mutta olisinhan veneeseen sopinut minäkin, niinkuin usein ennen.
– Hän halusi ehkä soudella kahden Kustaavan kanssa. Älä siitä välitä, pääsethän taas huomenna soutelemaan.
Se lohdutus ei minua kuitenkaan tyydyttänyt, – miksikä minut kyökkipiian vuoksi oli jätetty pois, sitä en käsittänyt. Tavallisesti Juuso oli verkonlaskumatkoilla puhunut minulle mukavia, kertonut hauskasti suurkalastuksistaan Valkean meren rannalla, jossa hän nuorempana miehenä oli käynyt, ja sikäläisistä suurista paltaista, – ne veneretket olivat olleet minusta oikein hauskoja. Tänäänkin olisi mieleni tehnyt Juuson mukaan.
– Katso, äiti, he ovat jo laskeneet verkot, mutta soutavat kuitenkin eteenpäin ja selälle, minne ne nyt vielä?
– Ehkä huvikseen soutelevat, työaika on lopussa, anna heidän soudella, kehoitteli äiti. – Nosta minulle tähän tuo ruiskukannu ja tule kitkemään tästä käytävästä vähän rikkaruohoja.
Tulinhan minä, vaikk'en erikoisesti iloiten, nyrpeys ei näet mielestäni sulanut. En osannut silloin vielä kuvitella, että Juuso tosiaankin mieluummin lähti Kustaavan kuin minun kanssani verkoille ja että Kustaava myös mielellään oli ehättänyt veneeseen ainoaksi soutajaksi. Äidillä ehkä oli asiasta vähän vihiä ja siksi hän noin vältellen minulle vastasi. Hän kai oli huomannut, että Juuson ja Kustaavan välillä oli jo pitkin kesää ollut pientä kuherrusta, joka nyt oli kehittynyt niin pitkälle, että he lähtivät kahden soutelemaan. Heillä oli kaiketi puhuttavaa keskenään, niin äiti luultavasti päätteli ja soi heille mielellään siihen tilaisuuden. Sillä molemmat olivat toimeliaita, työteliäitä ihmisiä, jotka kaikesta päättäen hyvin soveltuivat toisilleen ja joista ilmeisesti tulisi sopiva, elävä pariskunta.
Isäni huoneen ikkuna oli auki "ryytimaahan" päin ja sieltä tupahti tuon tuostakin ulos tupakan savua, sillä isäni istui tapansa mukaan ikkunan ääressä lukien tai kirjoittaen, rakas, pitkävartinen letkapiippu kädessään. Jopa hän kuului siellä liikahtavankin, astui ikkunan luo ja virkahti meille:
– Eikö jo ole aika pojun tulla sisään illalliselle ja nukkumaan, aurinko kultaa jo Tyynelän ikkunat.
– Kohta on aika, olemme pian kastelleet nämä kukkaset, vastasi äiti.
– Mihinkä se Juuso soutaa, kas, tuonne Tolvasen nientä kohti, jatkoi isäni selälle katsellen. – Kustaavako sillä on soutajana?
– Niin on, vastasi äiti. – Ehkä soutavat sinne niemelle itselleen mökin paikkaa katselemaan, se on kaunis rinne.
– Mitä, ovatko asiat jo niin pitkällä? kyseli isäni vilkastuen. – Aikovatko he jo ensi talvena mennä yhteen ja jättää meidät?
– Ensi talvena tai jo syksyllä, niin luulen.
Tuosta lyhyestä keskustelusta rupesin vähitellen aavistamaan, miksi Juuso oli mieluummin ottanut soutajakseen Kustaavan kuin minut. Heillä on omat hommansa keskenään eivätkä he suoraan sanoen halunneet minua mukaansa – mielestäni tuiki joutavia meininkejä! Mutta äidistäni ne olivat ilmeisesti heille tärkeitä elämänkysymyksiä.
Tyynelän ikkunat loistivat nyt täysin kirkkaina, kuin tulen hohteessa. Siellä asui, sen tiesin, yksinäinen vanha täti, joka sinne korkealle törmälle oli rakentanut itselleen pienen tuvan. Hän oli kiltti, ystävällinen täti, jonka luona joskus minäkin olin käynyt, kun kesällä olimme soutelemassa tai talvella ajelemassa, ja silloin hän aina tarjosi meille lapsille herkullisia piparkakkujaan. Hän oli, niin oli minulle kerrottu, virkamiesperheen tytär jostakin etelästä. Edellisen papin sukulaisena hän oli kulkeutunut näille pohjoisille perukoille, jonne oli yksinäisen vanhuudenkotinsa perustanut, – kissa vain oli siellä hänen seuralaisenaan. Olin väliin ihmetellyt, kuinka hän kesät, talvet tuli toimeen siellä erakkomajassaan ja miksi hän sinne yksin oli jäänyt elämään, ja sitä mietiskelin nytkin järventakaista "paloa" katsellessani. Äidin ajatukset näkyivät, hänen katseensa kohdistuessa samalle taholle, seuranneen samoja latuja, ja kuulin hänen virkahtavan, en tiedä minulleko vai isälle vaiko itsekseen:
– Raskasta on ihmisen jäädä vanhuuttaan yksin elämään. Selma-tädillekin on kerran kuvastunut rikkaampi elämä, suurempi koti, runsaammat kotimiehet, mutta ne kuvitelmat menivät sitten pirstaleiksi. Hän jäi, omaistensa kuoltua, yksin maailmaan.
– Mutta miksi hän tuolle autiolle rannalle rakensi tupansa, kysäisin, – eikä asettunut tänne kirkonkylään, ihmisten ilmoille?
– Hän lienee niin parhaaksi harkinnut, tahtoi ehkä elää kenenkään häiritsemättä muistojensa kanssa. Siksi olenkin iloinen, jos Kustaava saa itselleen kodin ja hyvän miehen, vaikkapa palvelijanvaihdos meille vaikeuksia tuottaisikin.
Hetkisen viivyimme vielä "ryytimaassa". Ilta oli niin kaunis ja lämmin, oli sääli lähteä sisään. Mutta kun se vihdoin oli tehty ja äidin pöydälle kattama illallinen syöty, näin riisuutuessani Juuson veneen jo palaavan Tolvasenniemestä päin kotirantaan. He soutivat verkalleen ja lähtivät veneen rannalle vedettyään rinnakkain nousemaan törmälle. Ja olin näkevinäni, että he käsikkäin sieltä rantapolkua myöten kävelivät, – se oli minusta vallan hullunkurista, se ei ollut Juuson eikä Kustaavankaan tapaista. Mutta äiti meni heitä vastaan keittiön portaille ja puhui heille iloisesti:
– No, asianne taitavat jo olla selvät, vai miten, Kustaava?
Mutta Juuso ehätti Kustaavan ujostellessa ensiksi vastaamaan:
– Selvät ovat. Kekristä me menemme yhteen, niin olemme nyt päättäneet.
– Onneksi olkoon, toivotteli äiti, saapuvia oikein kädestä puristaen. – Mutta ette te siihen mennessä ehdi saada tupaa Tolvasenniemeen.
– Asumme aluksi täällä kirkolla huonemiehinä ja talvella minä kaadan seinähirret ja panen mökin pystyyn. Siellä on sievä poukama ja sopiva maa perunamaaksi ja naurishalmeeksi, kävimme sitä juuri katsomassa.
– Ja sinä, Kustaava, olet yhtä tyytyväinen kuin Juuso?
– Olen, miksi en olisi...
– Niin, miksipä et! Ja sitten kesällä...
– Silloin muutamme jo omalle mökille.
Katselin kohtausta paitasillani seisten äitini takaa keittiön ovelta ja ymmärsin nyt vasta täydellisesti, miksi Juuso ei ollut tänään minua halunnut verkoille. Enkä ollut enää nyrpeissäni.
XVI.
HIEKKAKUOPALLA.
Viimeisenä Kuusamonvuotenani minut pantiin kansakouluun. Kirkonkylään oli nimittäin perustettu kunnan ensimmäinen kansakoulu, joka sijaitsi matalassa, keltaiseksi maalatussa käräjätalossa. Olin tietysti jo siihen mennessä, noin 7-8-vuotiaana, saanut jotakin opetusta; vanhin sisareni piti muutamana talvena varsinaista kotikouluakin pappilassa. Mutta nythän tarjoutui tilaisuus oikein säännöllisen, ammatillisen kouluopetuksen saantiin. Äitini vei minut syyskauden alkaessa opettajan luo, joka oli nuori, ystävällinen ja sydämellinen mies ja istutti minut koulupenkkiin suuressa käräjätuvassa. Siellä oli jo parisenkymmentä oppilasta, poikia ja tyttöjä, jotka istuivat kuin kirkossa keskikäytävän molemmin puolin.
Tästä ensimmäisestä koulunkäynnistäni ovat muistoni haalistuneet. Sitä kestikin vain vajaan lukuvuoden, sillä huhtikuun alkupuolella muutti isättömäksi jäänyt perhe jo pois Kuusamon pappilasta Ouluun. – Mieleeni on jäänyt pieni-ikkunainen, heikosti valaistu, suuri tupa, jossa oli tervan ja kosteiden vaatteiden hajua. Siellä vilahteli äänekkäästi suristen sarkatakkisia, saapasjalkaisia poikia ja valkealettisiä, raitasukkaisia tyttöjä, ja opettajan sisar, lempeäluontoinen, hyvänahkainen, keski-ikäinen nainen, piti siellä emännyyttä, hoiti lämmityksen ja siivouksen ja vaali äidillisesti niin nuorta opettajaa kuin oppilaitakin. Opetuksessa oli lähdettävä alusta alkaen, mikä minulle jo oli voitettu kanta, joten se ei tuottanut vaikeuksia. Tietäen minun pyrkivän seuraavana syksynä lyseoon piti opettaja tätä seikkaa minuun nähden erikoisesti silmällä ja varsinkin laskuopissa hän tahtoi sen vuoksi antaa minulle mahdollisimman laajan, itse asiassa tarpeettoman laajan, valmennuksen. Paitsi luvunlaskun alkeita hän opetti minulle siten murtoluvut ja päätöslaskut, jotka vasta parin vuoden perästä lyseossa tulivat kysymykseen. Toisten tavaillessa me ponnistelimme eteenpäin matematiikassa oikein hirmuvauhtia, niin että minulta väliin pää oli mennä kokonaan sekaisin. Toiset laskivat kivitauluillaan vasta yhteen- ja vähennyslaskujaan, ja urakkaa tuntui olevan siinäkin. Useimpia kouluaineita opiskeltiin kuitenkin yhdessä.
Tovereistani muistan erikoisesti vain pojan, joka istui vieressäni ja koetti parhaansa mukaan, mutta heikonlaisella menestyksellä, omaksua tiedon alkeita. Hän hikoili ja punoitti aina, kun hänelle kysymys tehtiin, tankkaili ja kärsi, niin että sitä oli tuskallista sivustakin katsella. Selitin hänelle väliin tunnin alkaessa, kun hän onnettoman näköisenä viereeni istuutui, läksyn alkeellisimpia asioita, ja hän painoi ne tarkoin mieleensä ja oli kovin kiitollinen saamastaan avusta. Ja sitä kiitollisuutta hän sitten välitunnilla osoitti, kun ulkona telmittiin ja siinä joskus voimiakin kysyttiin. Niitä hänellä oli. Koroksi häntä sanottiin ja hän oli ikäisekseen roteva ja romuluinen; hänen otteensa olivat tappelun nujakassa kovat ja säälimättömät, vaikka hän muuten olikin sävyisä ja lempeä.
Koulun vieressä oli hiekkakuoppa, aika syvä ja jyrkkäreunainen, – en ymmärrä, kuinka siihen juuri kirkonkylän keskukseen oli sellainen ruma soranottopaikka avattu. Siinä me enimmäkseen välitunneilla leikimme, varsinkin talvella suksilla ja kelkoilla, mutta siinäpä myöskin sulan aikana poikain väliset ottelut suoritettiin. Niihin kuului, että pyrimme kuopan reunalta työntämään toisemme alas; pidimme toisistamme lujasti kiinni, niin että jos yksi putosi, niin tuli toinenkin ja tuli yhdessä mylläkässä koko teutaroiva joukko. Onneksi ei kuoppa toki ollut niin syvä, että siinä jäseniä olisi katkeillut; ikävät oltavat vain oli sillä, joka sattui joutumaan ruuhkan alimmaiseksi ja sai hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä.
Kerran olin muiden mukana tähän tilanteeseen joutunut, ja poikajoukko teutaroi päälläni ja ympärilläni. Sen näki Koro, joka ei sillä kertaa ollut leikissä mukana, vaan saapui siihen koulutuvasta, ja hän katsoi nyt tilaisuuden tulleen osoittaa minulle kouraantuntuvasti kiitollisuuttaan ja suosiotaan. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi kuopan reunalta alas kuhisevaan poikaparveen ja rupesi säälimättömästi käsivoimillaan selvittämään ruuhkaa. Yksi poika lensi yhtäälle, niin että maa tärähti, toinen viskautui kuopan toiseen laitaan ja muut menivät saman tien, kunnes minä vihdoin sieltä ruuhkan alta ilmestyin. Kauhuissaan pojat katselivat sitä menoa. Tavallisissa oloissa he olisivat hyökänneet näin rehentelevän toverinsa kimppuun painaakseen hänet taas vuorostaan alleen, mutta eipä nyt tehnyt kenenkään mieli rynnätä Koron kimppuun hänen siinä seistessään silmät salamoivina ja ojennetuin käsivarsin valmiina vastaanottamaan kuinka rajun ja monipäisen hyökkäyksen tahansa.
Siitä päivästä lähtien jäi kunnioitus ja pelko Koroa kohtaan kytemään poikaparveen, joka ei mielellään tahtonut joutua hänen luisten kouriensa kanssa tekemisiin. Hän esiintyi siten siellä hiekkakuopalla kuin järjestyspoliisi. Milloin tavallista rajummin ja äänekkäämmin nujakoitiin, saattoi yht'äkkiä kuulua huuto:
– Koro tulee!
– Sillä on nyrkit ojossa...!
Ja silloin poikaparvi hajaantui kuin akanat tuuleen. Väliin hän sentään itsekin innostui leikkiin mukaan, esimerkiksi talvella, kun saman kuopan ääressä oltiin lumisilla, ja saattoipa hän silloin leikkiä koko välitunnin varsin siivosti. Mutta jos joku uskalikko läheltä läimäytti lumipallon vasten hänen kasvojaan tai kamppasi hänet kinokseen, silloin hän saattoi suuttua, eikä syyllisen ollut enää hyvä olla. Ja jos hän ei saanut syyllisestä selkoa, silloin hän rankaisi koko joukkoa hyökäten pojasta toiseen ja "pesten" perusteellisesti lumella kaikkien kasvot. Eikä siinä auttanut pakoonkaan juosta, sillä Koro karkasi perästä ja saavutti armottomasti saaliinsa. Hän oli sellaisissa tapauksissa kuin tuulen pyörre, nopea ja raju.
Meidän, Koron ja minun, välillemme oli syksystä asti kehittynyt eräänlainen ystävyyden suhde, ja sitä kesti häiriytymättä koko sen lukukauden. Hän oli kai ensimmäinen vieras henkilö, johon lähemmin olin kiintynyt ja jota saatoin sanoa ystäväkseni, joskin se ystävyys liekin ollut verraten pintapuolista. Joka tapauksessa me koulun ulkopuolellakin usein olimme yhdessä ja hiihtelimme sunnuntaisin läheisissä mäkilöissä. Mutta retkemme suuntautui silloinkin usein tuolle koulun viereiselle hiekkakuopalle, jonne yhteiset muistomme vetivät ja jota Koro kai piti sankaritekojensa keskuspaikkana. Istahdimme kuopan reunalle suksiemme päälle ja keskustelimme.
– Tuletko koskaan tänne takaisin, kun nyt lähdet maailmalle, virkkoi Koro kerrankin, viitaten lähellä olevaan muuttoomme pois Kuusamosta.
– Enhän tiedä, tuskinpa vain.
– Mutta kyllä meidän vielä täytyy tavata, iäksi emme saata näin erota.
– Tule sinä sinne Ouluun, – tämä vaihtoehto tuntui minusta mahdollisemmalta.
– Niin tulenkin, tulen sinne kouluun minäkin, ja niin istumme taas vierekkäin. Minä rupeankin nyt lukemaan ahkerasti, etkö usko, että voin päästä sinne lyseoon?
– Miksi en uskoisi!
Näin vastasin, vaikka uskoni Koro-pojan lukutiehen, sen alkutaipaleesta päättäen, saattoi olla heikonlainen. Mutta enhän hennonut sitä hänelle sanoa.
– Ja sitten pysytään aina ystävinä.
– Pysytään vain!
Mutta niinpä kävi, että tiemme erosivat siitä talvipäivästä lähtien, jolloin perheeni mukana muutin Kuusamosta pois ja jolloin hän pappilan pihalla vielä kerran oli minua hyvästelemässä. Ne ystävyyssiteet, jotka Kuusamon koululla ja sen hiekkakuopalla olivat punoutuneet, jäivät viljelemättä, niiden muistokin haaleni vuosien varrella, mutta jotakin lämmintä ja sydämellistä niistä kuitenkin jäi mieleeni jäljelle.
XVII.
PORORAIDOT.
Kun pakkanen sydäntalvella kiristyi kovimmilleen, jäädyttäen ulkona kulkevain hengityksenkin, silloin ei lasten ollut yrittäminenkään suksille tai kelkkamäkeen ja silloin oli tähystysikkunastani, kotoisesta, lämpöisestä huoneesta, sitä hauskempi katsella ulos järvelle. Paitsi hevos- ja suksimiehiä saattoi sieltä usein nähdä noita pororaitoja, joita silloin tällöin kiemurteli keskiselkää pitkin järven läntistä päätä kohden. Ne näyttivät kaukaa katsellen hitaasti aaltoilevilta vöiltä, poro ja kelkka olivat aina vucrotellen toisiinsa sidotut; mies hiihti etumaisena raitoa ohjaten ja vetäen, toinen tuli raidon perässä takamiehenä valvoen, ettei mitään katkeamista tapahtunut, ettei jokin kuormitettu kelkka kaatunut taikka jokin äksyilevä poro sotkeutunut hihnoihinsa. Sarvipäitä oli raidossa kolmisenkymmentäkin, ja vaikka ne yleensä kulkivat kytkyimissään nöyrästi ja rimpuilematta, oli joukossa sentään laiskempiakin tai heikompia, jotka pyrkivät pysähtelemään ja seisauttamaan säännöllisen kulun. Silloin oli usein keskeytettävä matka ja katsottava, oliko valjaisiin tullut jokin vika.
Helppoahan se meno sentään oli järvi- ja jokitaipaleilla, joilla raidot niin paljon kuin suinkin pyrkivätkin pysyttelemään; vaikeampi oli poromiesten urakka metsätaipaleilla, kun kelkat alituiseen tarttuivat kiinni puihin ja kantoihin taikka huppelehtivat ja kaatuilivat kinoksissa. Näiltä metsätaipaleilta oli raitojen sen vuoksi pyrittävä ajoteille, vaikka ne maantiellä tuottivatkin suurta kiusaa hevosmiehille, joiden oli ne sivuutettava.
Kuusamossa ei enää lapsuuteni aikana ollut poroja muualla kuin sydänmaan kylissä; kirkolla ei ollut ajokastakaan muistaakseni kenelläkään. Levenevä viljelys oli häätänyt porot pois rintamailta. Niiden varjeleminen menemästä itäisen rajan taa, jonne ne usein hävisivät, oli poronpitäjien alituisena huolena, ja juuri siitä syystä yhä useammat lienevätkin luopuneet porojen pidosta. Mutta rahdin kuljetukseen ne kuitenkin olivat hyvin tarpeelliset, ja siitä syystä niitä vielä sangen yleisesti käytettiinkin syrjäkylissä, niin hidasta ja vaivalloista kuin niillä rahdin kuljetus olikin.
Ikkunastani katselin, kuinka etuhiihtäjä usein hartiavoimin sai vetää perässään laiskistuneita poroja, joiden olisi tehnyt mieli pysähtyä huokaisemaan. Tuntikauden saattoi nähdä raidon verkalleen matelevan järven selkää pitkin, kunnes se vihdoin häipyi Kelalan saaren taa. Yleensä ne kulkivat keskiselkää, jonne oli muodostunut erityinen porotie. Mutta kerran näin ihmeekseni raidon järventakaiselta rannalta suuntautuvan suoraan pappilan rantaa kohden ja pysähtyvän lähelle sitä. Perämies jäi sitä vartioimaan, mutta etumies hiihti taloon.
Hänelle oli sattunut tapaturma. Päässä oli iso verihaava, kun hän naapukkansa pihalla riisui; nahka oli pitkältä irti niskaan asti, ja koko pää, jota mies jollakin huivilla oli koettanut sitoa, oli niinkuin tukkakin tahmeassa veressä. Hän oli tullut maihin "lääkärinapua" saamaan, ruustinna oli näet koko pitäjässä tunnettu siitä, että hän taisi tällaisia pienempiä vammoja hoitaa.
– Kuinkas se näin kävi, kyseltiin mieheltä, kun häneltä tuvassa liotettiin haavan ympärille tahkiutunutta verta ja pyrittiin itse ammottavaa haavaa pesemään.
– Poro polkaisi kaviollaan.
– Oma poro! Ja miten se näin päähän pääsi polkaisemaan?
Mies kertoi harvakseen:
– Se uupui pahasti isolumisella salotaipaleella Tolvasen niemeen tultaessa, ja kun poro kovasti uupuu ja sitä sittenkin täytyy vetää eteenpäin, niin se äkämystyy. Nyt oli etuporoni kinostietä aukoessaan uupunut. Hyppäsi takaapäin suksilleni ja kun en sitä osannut arvata, töksähdin ja kaaduin suulleni kinokseen. Ja tuo muuten sävyisä ja alju elukka loikkasi nyt päälleni ja rupesi kavioillaan minua takaapäin takomaan, niinkuin vihaiset porot tekevät, kun pääsevät yllättämään. Takoi, takoi, rusikoi selkääni ja hartioitani pahanpäiväisesti eikä minun auttanut muu kuin koettaa painaa pääni hankeen.
– Mutta osasipas päähänkin!
– Osasi, ruoja, miten lie naapukkakin siinä hellinnyt, rumasti iski takaraivooni kovilla kavioillaan.
– Entä mitenkä siitä pelastuitte?
– Sain vihdoin elukan takajalan käteeni ja väänsin sen kumcon, – niin pääsin nousemaan, vaikka näin huonossa kunnossa.
– Muu raito seisoi sillä aikaa paikoillaan?
– Seisoi onneksi, väliin ne riehahtavat toisetkin porot ja käyvät sotkemaan koko raidon.
– Kuinka siitä sitten selvisitte eteenpäin? Eikö poro enää tehnyt vastarintaa?
– Ei se kykene mitään tekemään pystyssä seisovalle miehelle. Vaihdoin vauhkoontuneen tappelijan toisen kelkan eteen ja otin siitä siivomman poron etuporokseni. Ja niin jatkettiin taas matkaa.
Sill'aikaa kun sydänmaan mies oli näitä kolttosiaan kertonut, oli äitini kerinyt häneltä tukan, puhdistanut haavan ja sitoi sitä nyt puhtailla kääreillä – haavan neulominen ei siinä tietenkään tullut kysymykseen. Näin ollen oli kyllä vaara tarjolla, että haava, joka onneksi oli vain päänahassa ja niskassa eikä syvemmällä, rupeaisi vihavoimaan, ja äitini neuvoi sen vuoksi miestä jäämään edes pariksi päiväksi pappilaan haavaansa hoitamaan. Mutta eihän hän malttanut, tuskin pariksi tunniksi saatiin hänet lepäämään tuvan leveälle rahille.
Sill'aikaa hiihdin minä pakkasesta huolimatta törmää alas jäälle pororaidon luo, joka siinä oli saanut nähtävästi tervetulleen, ylimääräisen lepohetken. Porot olivat kaikki laskeutuneet kelkkojensa eteen makuulleen ja huohottivat siinä kieli pitkällä taikka märehtivät heikkoa jäkäläaamiaistaan perämiehen hiihdellessä raitoa pitkin tutkimassa valjaita ja hihnoja. Pappilan rantaladosta tuotiin poroille vähän heiniä ja halukkaasti ne levättyään rupesivat tätäkin ruokaa syömään. Oli vieläkin aika pakkanen, minun varpaani eivät sietäneet pitkää viipymistä siinä raidon luona, mutta poroille sää näytti olevan mitä suotuisin.
Hetkeä myöhemmin näin jo ikkunastani raidon etumiehen, pää naapukan alla siteissä, hiihtävän takaisin raitonsa luokse. Hän nostatti pystyyn makuullaan olevat porot, tarttui sitten taas vetohihnaansa, jonka heitti olkapäälleen, ja lähti niin hivuttamaan raitoaan eteenpäin järven länsipäätä kohden. Kovin hitaasti raito lähti liikkeelle, mutta kun se jälleen oli päässyt tasaiseen, hienosti huojuvaan kulkuunsa, jossa sarvet tekivät aaltoilevia liikkeitä, tuntui tahti taas entistä reippaammalta. Ja jo tuokion kuluttua hävisi raidon takapääkin Kelalan saaren taakse.
XVIII.
VIERAILUMATKOJA 60 VUOTTA SITTEN.
Kaksi sisarusta oli papinrouvina kaukana Koillis-Suomessa, äitini Kuusamossa ja tätini Hyrynsalmella. Saattoi sanoa, että he elivät melkein naapuripitäjissä, Suomussalmi vain oli välissä, mutta näillä raukoilla rajoilla naapuruus ei paljon merkinnyt siihen aikaan, eikähän se vallan läheistä ole vieläkään, vaikka jo tälläkin kulmalla on maanteitä rakennettu ja liikennevälineitä parannettu. Välillä olivat Suomen synkimmät salot, joiden läpi ei ollut mitään kulkuyhteyttä – postikin kulki Hyrynsalmelta Kuusamoon Oulun kautta, kerran viikossa molempiin suuntiin, joten kirje näiden "naapuripappilain" välillä saattoi viipyä noin pari viikkoa matkalla. Kaksi Pohjanmaan pappissukua oli näissä pitäjissä edustettuna, Ingman-suku ja Castrén-suku, ja vaikka ne olivat keskenäänkin sukua, eivät sukujen jäsenet voineet juuri koskaan tavata toisiaan, paitsi joskus kaupunkimatkoilla.
Mutta eräänä talvena oli Hyrynsalmen pappilassa herännyt ajatus, että mitähän, jos sittenkin lähdettäisiin sukulaiskäynnille Kuusamoon, – sikäläisen ruustinnan teki mieli tavata sisartaan. Asiaa oli pohdittu kauan, oli tiedusteltu teitä asiantuntijoilta ja tultu siihen päätökseen, että mikään mahdottomuus sellainen korpimatka ei sentään ollut. Kuljettiinhan kuitenkin kylien väliä molempiin suuntiin, ajettiin umpitaipaleita jopa kuormillakin, täytyihän sieltä sentään keveämmällä reellä päästä. Ja niin pantiin kirje tulemaan Hyrynsalmelta (Oulun kautta) Kuusamoon, että äitini sisar sinä kevättalvena aikoi saapua nuorimman poikansa kanssa ativoihin suoraan Suomussalmen kautta. Matkavalmistuksiin oli jo ryhdytty...
Sanoma vaikutti tietysti virkistävästi ja elvytti elämää maailmalta eristetyssä kodissani. Kerrankin siis vieraita tulossa! – aivan harvinainen tapaus. Sillä niitä ei tullut Kuusamoon varsinkaan talvella juuri koskaan. Oulun piirilääkäri, jonka oli määrä jokin kerta vuodessa käydä tässäkin takamaan kunnassa, lykkäsi tavallisesti käyntinsä kesään, jolloin "kieseillä" oli maantietä myöten sentään mukavampi matkustaa, "käräjäherrat" kävivät kerran vuodessa pitämässä lakimääräisiä käräjiä, ja kuvernööri lienee vuosikymmenen kuluessa kerran käynyt Kuusamossa, vieraillen tällöin pappilassa, samoin kuin lääkärikin, koska muusta majatalosta ei ollut paljonkaan tietoa. Onhan mahdollista, että myös joku metsäherra tai ruununvoutikin sillä välin kävi siellä virkamatkoillaan. Kuvernöörin ja tohtorin käynnit olivat joka tapauksessa historiallisia tapauksia, joita muistettiin vielä vuosien perästä ja jotka muodostivat jonkinlaisen ajanlaskun perustan. Tamma varsoi vähän jälkeen kuvernöörin käynnin ja se suuri muikkuapaja saatiin samaan aikaan, kun tohtori kävi Kuusamossa.
Nyt oli siis pappilaan tulossa sukulaisvieraita, ikäiseni serkkukin toverikseni.
Tänä kevättalvena seisoin entistä useammin ja kauemmin arkihuoneen ikkunassa, josta näkyi järven laaja, valkoinen ulappa, ja tähystelin ulos viittatielle, – eihän mitään tarkkaa tietoa ollut, minä päivänä vieraat saattoivat saapua. Mielessäni kuvittelin jokaisen kaukaiselta tieltä häämöttävän reslan tuovan juuri odotettuja vieraita, enkä masentunut, kun resla lopulta todettiin joksikin ylimaalaisten kirkkoreeksi tai Ouluun meneväksi markkinakuormaksi. Tulee sieltä vielä se odotettukin... Odottamaani serkkua en ollut koskaan nähnyt ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka me hänen kanssaan yhdessä laskemme mäkeä tai laitamme lumilinnaa. Hiihdinpä usein pappilan törmältä kauas jäälle, muka vieraita vastaanottamaan, taikka laittausin renkien rekeen, kun he lähtivät järven takaa hakemaan kotiin polttopuita, ja vähän nolona näiltä retkiltäni palailin, – vieraita ei ollut kuulunut. Ehkä tulevat huomenna...
Mutta sitten eräänä perjantaina tuli taas posti ja sen mukana tuli Hyrynsalmelta kirje, joka kertoi, että tätini olikin peruuttanut tämäntalvisen matka-aikeensa; oli tullut jokin este ja kevät oli jo kulunut pitkälle – täytyi ajatella paluumatkaakin, joka sekin oli tehtävä talvikelillä. Myttyyn olivat siis menneet kaikki vierastoiveemme. Turhaan olimme odotelleet, turhaan olin ikkunassa vahtinut, vieraat eivät olleet lähteneetkään matkalle. Pettymys ja alakuloisuus valtasi tietenkin poikasen mielen. Äiti häntä koetti lohdutella:
– He tulevat kai ensi talvena, kun kerran ovat aikoneet tulla!
Kovin kaukainen oli sentään sellainen lohdutus, eikä ollut paljon parempi toinenkaan:
– Taikka lähdemme me täältä vierailulle Hyrynsalmeen, – matka on yhtä pitkä täältä sinne kuin sieltä tänne!
Tuo äitini jälkimmäinen "uhkaus" jäi kuitenkin siemeneksi, joka hiljakseen iti mielissä. Hän, äitini, oli sitkeä ja aikaansaava nainen ja jos hän kerran oli saanut päähänsä jonkin toteuttamisen arvoisen tuuman, niin hän sen myöskin lopulta toteutti; se ei saanut silloin jäädä pelkäksi aikomukseksi. Kauan tuota kysymystä taas pohdittiin, vaihdettiin kirjeitä sisarusten välillä, ja kun seuraava maaliskuu alkoi, silloin oli matkakin päätetty ja sitä käytiin toteuttamaan.
Lujalla, vakavalla Valkolla, joka oli perhettä seurannut Sodankylästä asti, lähdettiin uudelle, voimia koettelevalle korpitaipaleelle, ajajana taattu talon renki. Talvi oli kyllä edellistä epäedullisempi, sillä lunta oli tullut paljon, mutta nyt kevätpuoleen oli ollut poutapakkasta ja toivottiin sen aikana jo metsäteidenkin vähin auenneen. Istuimme reessä, äitini ja minä, lämpimien turkiksien ja hyllyvien vällyjen suojassa ja matka-aikaa oli varattu runsaasti vastoinkäymisten varaltakin. Mutta alkutaipaleella sitä ei näyttänyt kovin paljon tarvittavankaan, sillä tie oli siedettävän hyvää Kuusamon eteläisiin laitakyliin asti, järvitaipaleet olivat mainiot ja metsissäkin oli tienpohja kiinteä. Mutta tulivatpahan sitten vaikeudetkin. Kuusamon ja Suomussalmen välisillä metsä- ja suotaipaleilla tie oli viheliäinen, usein sitä ei löydetty ollenkaan, vaan oli tienpohja rastien mukaan hakemalla haettava. Näin kävi varsinkin Suomussalmen pohjoisissa korvissa, joiden harvasta asutuksesta harvoin lienee kirkollakaan käyty. Ja korpea oli vallan tavattomasti.
Valko-raukka siinä pahasti rasittui; teki parhaansa, veti reslaa umpikinoksissa, mutta väsyi tietenkin. Metsämatkoihin tottunut ajomieskin kävi usein vakavaksi, kun ei tienpohjaa ruvennut löytymään ollenkaan, ja perästäpäin kuulin, että joskus todella me kaikki neljä, kolme vedettävää ja vetäjä, olimme olleet vaarassa sortua sinne umpitaipaleelle. Valko seisattui usein ja huohotti raskaasti. Levähdimme sen vuoksi yhä tiheämpään synkässä salossa, söimme ja syötimme, mutta aina ei rääkätylle juhdallemme enää ruokakaan maistunut. Äitini kävi tätä uskollista palvelijaa kovin sääli, taisipa hän jo katuakin, että oli tällaiselle matkalle lähdetty. Kun eräältä metsätaipaleelta olimme suurin ponnistuksin ja monien pysäysten jälkeen vihdoin päässeet taloon ja tiesimme uuden samanlaisen umpitaipaleen olevan edessä, silloin ei äitini enää hennonut väsyneellä Valkollaan sille lähteä, vaan valjastutti talosta levänneen hevosen reslan eteen ja Valko sai vapaana kahloa perästä. Uupui sillä taipaleella kyllä metsätalon levännytkin hevonen, mutta silloin sai Valko taas astua aisoihin ja reippaasti se taas vetikin seuraavaan syöttöpaikkaan. Se tuntui ymmärtävän velvollisuutensa.
Eräällä monituntisella metsätaipaleella saapui vihdoin vastaantulijoita, ensi kerran koko salomatkalla. Ne olivat jonkin laitakylän kaupunkimatkalaisia, jotka kuljettivat raskaita kuormarekiä. Jonossa oli ainakin viisi rekeä. Kapea tienpohja oli kyllä olemassa, mutta kokemuksesta tiedettiin, että jos pohjalta vähänkään poikettiin tiensyrjään, silloin hulahti hevonen ja resla sinne miltei pohjattoman pehmeään pensaikkoon. Kuinka päästä rahtijoukon ohi? Kuormanvetäjät eivät millään suostuneet tienpuoleen syrjäytymään, he huusivat ja kiroilivat ja vaativat meitä antamaan tietä. Ja ymmärsihän meidänkin ajajamme, että noiden raskaiden kuormareslojen oli vieläkin vaikeampi kuin meidän ajaa tiensyrjään, ja hän ohjasij vaikkakin vastenmielisesti, vihdoin Valko-raukan – varahevosta ei enää ollut – tienpuoleen, itse reslaa kannatellen. Hevonen upposi sinne pehmeään lumeen, pajukon keskelle, aivan selkäänsä myöten, ja resla vajosi huppelehtien sinne sen mukana. Tukala paikka; me ajettavatkin olimme ihan lumeen vaipuneet, äitini huudahteli aivan hätääntyneenä ja muuten siivo renkimme murisi rumasti. Rahtimiehet pääsivät nyt kuitenkin tietä myöten ajamaan ohi, mutta eivät tulleet meitä, kinokseen uponneita, auttamaan tielle. Päinvastoin viimeisen kuorman ajaja iski, viivytyksestä vihastuneena, piiskallaan selkään Valkoa, joka tempoi siinä lumihaudassaan aivan avuttomana eikä päässyt liikahtamaankaan. Tämä julmuus viatonta luontokappaletta kohtaan vaikutti minuun aivan tyrmistyttävästi, sydämeni tuntui ihan vuotavan verta, ja sen iskun kirpeä muisto jäi kauan mieleeni karvastelemaan. Ja äitini itki kituvaa, syytöntä eläinraukkaa säälien.
Mutta olipa tuosta vaikeasta vastaanajosta meille jotakin hyötyäkin. Kun kyytimiehemme polkemalla hankea ja tiensyrjää vihdoin oli saanut hevosen tielle ja reslankin sille nostetuksi, oli ajettu tie nyt paljon parempi kulkea kuin pitkiin aikoihin ja matkamme edistyi keveämmin. Päivä siinä taas oli mennyt parin peninkulman taipaleella. Mutta kun seuraavassa syöttöpaikassa oli taas riittävästi levätty, sujuikin matka siitä eteenpäin keveämmin ja nopeammin järvitaipaleita ja aukiajettuja metsäteitä pitkin.
Sellaista "lystireissua" oli tämä vierailumatkamme naapuripitäjään. Lepäsimme päivän tai pari Suomussalmen pappilassa, samoin jossakin muussakin tuttavaperheessä ja vallan hyvässä kunnossa tulimme vihdoin perille sukulaistaloon, Hyrynsalmen pappilaan.
Kuinka meitä siellä pidettiin hyvänä, kuinka tein tuttavuutta ikäiseni serkkupojan ja muiden orpanaini kanssa, kuinka parin viikon vierailun aikana iloittiin vierastuvassa ja suksimatkoilla, sitä ei kannata kertoa, sillä mitään seikkailuja ei enää tapahtunut. Tulomatkan vaivat olivat pian poispuhalletut, ainoastaan paluumatka samoja tiettömiä teitä pitkin vähän peloitti. Mutta sekin sujui sitten edistyvän kevään korvissa vallan vaivattomasti. Lumi oli sulanut ohkaisemmaksi, paikoitellen jo liiankin vähiin, joten taivalta tehtiin enimmäkseen yön aikaan, jolloin hanki ja tie oli kovempaa, ja levättiin päivisin, jolloin aurinko sulatti tien pehmoiseksi. Puolta nopeammin kuin menomatka sujui siten paluumme tältä sydänmaan pappilaväen vierailulta ja iloisin mielin ajoimme eräänä paisteisena kevätpäivänä kotijärven poikki ja tuttua törmää ylös Kuusamon pappilaan.
XIX.
ELÄMÄN TAIPALEELLE.
Kaunis oli keväinen metsä, taivas pilvetön ja ilma kuulaan kirkas, kun huhtikuun loppupäivinä matkustin pois Kuusamosta Ouluun, kouluun. Isäni kuoleman jälkeiset lesken armovuodet olivat loppuunkuluneet ja kun pappien vaihtumisaika on toukokuun 1. päivä, oli perheen nyt muutettava kodistaan pois uuden tulokkaan tieltä. Ja nyt olimme sillä matkalla. Äitini ja kaksi sisartani ajoivat toisessa reslassa, minä yksin toisessa muuttotavarain kanssa, joita oli vuodevaatteita ja taloustarpeita kokonainen vuori, – olin nyt jo lähes 10-vuotias. Muuttavaa perhettä saattamassa oli kaksi pappilan hevosta. Ne oli kyllä jo myyty uudelle kirkkoherralle, mutta kun ne vasta toukokuun alussa joutuivat hänelle, saivat ne vielä tehdä viimeisen palveluksen entisille omistajilleen.
Se oli alunperin hiukan murheellinen ja alakuloinen matka. Kauniina viipyi meillä kaikilla vielä mielissämme vanha, rakas koti, joka nyt eli "kaadettu" ja hävitetty – oli vain kirpeä muisto siitä huutokaupasta, joka äsken, juuri ennen lähtöämme, oli Kuusamon pappilassa pidetty. Siellähän kaikki tutut, rakkaat tavarat, huonekalut, lattiamatot, kattolamput ja muut kapistukset oli myyty ja siroteltu pitkin pitäjää, – niitä ei kannattanut kuljettaa kolmattakymmentä peninkulmaa Ouluun, jossa tietysti oli hankittava vain pikkarainen uusi koti. Aivan epätietoinen oli muuten leskelle ja lapsille koko tulevaisuus. Ison perheen eteenpäin puskeminen ja kouluttaminen oli niellyt vuosittaiset papintulot, joista hyvin suuri osa köyhässä pitäjässä jäikin saamatta, niin ettei paljoakaan säästynyt leskelle tähteeksi hänen muuttaessaan pappilasta pois. Millä sitten elettiin ja nuorimpia lapsia kasvatettiin? Raskaana painoi taloudellinen huoli äitiäni ja se taakka tuntui välillisesti meihin lapsiinkin.
Tällä matkalla tuli vielä uusi suru ja huoli poismuuttavalle perheelle. Toinen sisaristani sairastui, sai kuumetta ja makasi tulenhohteisena ja melkein hourivana ahtaassa reslassa. Liekö vilustunut lähtötouhuissa vai oliko jokin vaikeampi tauti häneen iskenyt, sitä emme tienneet. Mutta kun vihdoin saavuimme Pudasjärven kirkolle ja potilas nostettiin reestä huoneeseen, huomattiin heti, että hän ei siinä tilassa kyennyt jatkamaan matkaa. Hänen täytyi jäädä Pudasjärvelle sairastamaan ja hyväin tuttavain suosiosta hän saikin siellä asunnon ja hoidon. Mutta kahta raskaampaa oli meidän toisten nyt lähteä taivalta jatkamaan yhden sisaruksista jäädessä kuumeisena taipaleelle, saapuakseen sieltä sitten parannuttuaan perästäpäin Ouluun. Olen usein myöhemmin itsekseni ihmetellyt, kuinka äidilläni kestivät voimat ja riitti tarmo näitä kaikkia huolia ja murheita kantamaan.
Mutta kovin murtunut hän olikin. Illalla ennen lähtöämme Pudasjärveltä istuimme äitini kanssa sen huoneen viereisessä tuvassa, missä sairas sisareni nukkui, ja täällä äiti, tietääkseni ensimmäisen kerran, otti puhuakseen minulle elämän vakavista kysymyksistä ja ikäänkuin valmistaakseen minua niitä ymmärtämään. Hän selosti minulle taloudellisen tilanteemme ja muistutti, että minunkin oli nyt lähdettävä uutta, omaa elämäntaivaltani aloittamaan.
– Saat nyt aluksi yritellä koulussa, koetan tehdä sen sinulle mahdolliseksi, jos vain siellä menestyt. Muuten sinun on jo ajoissa valmistauduttava ja hakeuduttava johonkin käytännölliseen työhön, jossa voit elatuksesi ansaita. Meillä ei ole varaa kouluttaa kuhnuria eikä laiskuria.
Sellainen vakavain elämänkysymysten kosketteleminen riipaisi tietysti syvältä nuorta mieltäni ja jätti sinne syvät jäljet. Lieneepä äitini huomannut sen kasvojeni ilmeestä, koska hän kohta rupesi sanojaan lieventelemään.
– Olethan meidän nuorimpamme, tietysti vaalimme kuopustamme. Isäsi toivoi aina sinusta tulevan kunnon miehen samoilla lukuteillä, joita hän itse oli taivaltanut. Hän kehoitti minua seuraamaan askeleitasi ja niitä keventämään, ja sen koetankin tehdä; uhraan vaikka viimeiseni, valmistaakseni sinulle mahdollisuuden koulunkäyntiin, ja uskon sen onnistuvan. Mutta hyvä on itsesikin ajoissa tietää, millainen on tilanne, eikö niin?
– Kiitos äiti, huoahdin kyyneleitäni pidätellen, ja muistanpa kätkeneeni ne äitini neuvot ja kuopukselle osoittamansa luottamuksen syvälle sydämeeni. Lupasin silloin itsekseni pyhästi vointini mukaan helpottaa äitini ponnistuksia ja huolia.
Kun seuraavana aamuna – sisareni oli silloin toki jo jonkin verran toipumaan päin – taas jatkoimme matkaa keväisen metsän halki, istuin minä niinkuin ennenkin patjakuorman keskellä ja vatvoin yhä noita äitini minulle uskomia kysymyksiä ja edessä olevaa elämäntaivaltani. Oli kuin tämä taival olisi minulle nyt vasta ruvennut häämöttymään. Tähän asti kaikki Kuusamon lapsuudenkodissa viettämäni vuodet olivat olleet kaunista, viatonta, huoletonta unileikkiä, kirkasta lapsuusaikaa, huoletonta elämää. Nyt vasta olin tullut ymmärtämään elämäntaipaleen vakavuuden taikka saanut ainakin jonkinlaisen aavistuksen siitä. Älysin, että näistäpuolin oli itsenikin pidettävä huolta tämän edessäolevan taipaleen kulusta ja itseni siitä myöskin osaltani vastattava. Ja se huomio veti vakavaksi pojan mietteet.
Se polku, jolle kymmenvuotiaan ajatukset näin olivat ohjautuneet, tuntui kiviseltä ja raskaalta ja sille lähteminen minua melkein peloitti. Miten kykenen, hento raukka, tuon taipaleen kunnolla kulkemaan ja niin, ettei äitiparallani olisi siitä surua eikä huolta. Olin eilisestä ikäänkuin vanhentunut useita vuosia, ajatusmaailmani oli saanut uuden, vakavan uran ja sisällön; lapsuusleikit ja unelmat olivat nyt takanani, taikka luulin ainakin niistä parhaillaan loittonevani sitä mukaa kuin loittonin Kuusamon lapsuudenkodistani. Eilisiltainen, hiljainen keskustelu oli minut ikäänkuin herättänyt ja kypsentänyt.
Sitä ei äitini varmaankaan ollut eilisellä puheellaan tarkoittanut; hän ei ollut tahtonut sumentaa lapsenmieltäni, oli vain oman mielensä masennuksissa väläytellyt minullekin elämäntaipaleen vakavia puolia. Kun hän seuraavassa syöttöpaikassa tuli minua auttamaan esille kuorman keskeltä, hän oli taas reippaampi, tarmokas ja toimekas, kuten aina, ja hän puhutteli minua taas valoisalla, rohkaisevalla äänellä. Olisiko hän huomannut, että hänen eiliset sanansa olivat jääneet mieleeni kytemään ja sitä painamaan, sitä en tiedä; jos niin oli, pyrki hän nyt ainakin lempeydellä sivelemään sen vaikutuksen pois. Eikä se mieliala jäänytkään minua pitemmäksi ajaksi vaivaamaan. Mutta alitajunnassani säilyi tuo keväinen matkani Kuusamosta Ouluun eräänlaisena elämäni taitematkana, se tuntui minusta aina matkalta lapsuusvuosista ja niiden autereisilta, lämpimiltä mailta pois alkavan elämäntaipaleen kylmään todellisuuteen.