[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqpWM-S-TeMQCslohHUlWoC8xpJUGrJ5l9yU_In-bMXs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},837,"Alkutaival","Ivalo, Santeri",1866,1937,"837-ivalo-santeri-alkutaival","837__Ivalo_Santeri__Alkutaival","Lapsuusvuosien muistelmia","muistelmat",[],[],"fi",1932,null,16072,106188,false,[],[],[],"Lapsuusvuosien muistelmat kuvaavat elämää 1800-luvun loppupuolen Pohjois-Suomessa. Teos alkaa pappilan perheen vaivalloisella muutomatkalla Sodankylästä Kuusamoon ja sisältää kertomuksia arjesta, luonnosta sekä lapsuuden kokemuksista erämaan keskellä.","Santeri Ivalon 'Alkutaival' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 837.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALKUTAIVAL\n\nLapsuusvuosien muistelmia\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Sydänmaan taival.\n   II. Ikkunan ääressä.\n  III. Kidronin oja.\n   IV. Jää notkui.\n    V. Hottislauta.\n   VI. Seuroissa.\n  VII. Kellotapulissa.\n VIII. Isän käsi.\n   IX. Lehmästä metso.\n    X. Nuotanperä.\n   XI. Pettymys ja hyvitys.\n  XII. Vuoteessa kinkereille.\n XIII. Hirven vasa.\n  XIV. Sonni.\n   XV. Juuso ja Kustaava.\n  XVI. Hiekkakuopalla.\n XVII. Pororaidot.\nXVIII. Vierailumatka 60 vuotta sitten.\n  XIX. Elämän taipaleelle.\n\n\n\n\nI.\n\nSYDÄNMAAN TAIVAL.\n\n\nTienjälki kiemurteli läpi tiheän petäjikön, jossa lumi peitti ja painoi\npuitten oksia niin raskaana, että maa ja metsä loitompaa katsoen näytti\nyhtenäiseltä, valkoiselta hangelta tai pilveltä. Ainoastaan lähimmät\npuunrungot, jotka seisoivat vahtien lailla vakaina tiepuolessa,\nkuumottivat reessä istujille tummina patsaina kuulakan talvisen päivän\nkelmeässä valossa. Hiljaisuus oli täydellinen. Milloin hevosen luokki\nsattui tien yli riippuvaan oksaan tai sen kavio tärähti kovempaan\nhankeen, silloin vain saattoi kuulua pieni humahdus, ja oksilta valahti\nsamassa reen perällä istuvain päähän pehmoista lunta. Sitä ei\nkuitenkaan säikähdetty, siihen oli totuttu.\n\nKolme rekeä oli matkalla äänettömän ja miltei äärettömältä tuntuvan\nsydänmaan halki. Siinä muutti Sodankylän kirkkoherra perheineen uuteen\nseurakuntaansa Kuusamoon, ja matka kävi Kemijärveltä poikkimaisin,\nkymmenpeninkulmaisen erämaan halki, Iijoen varrelle, jossa taas olivat\nensimmäiset talot. Mitään teitä ei näissä ylämaissa ollut, ei kesäteitä\neikä talviteitäkään. Ainoastaan tukinajajat kulkivat eräinä talven\nviikkoina tuossa laidattomassa metsässä milloin mihinkin suuntaan\nvedättäen tukkeja jokien latvuksille, ja näiden luomaa tienpohjaa\nyritti tuo pieni matkue nyt seurata, ettei olisi tarvinnut aivan\numpihangessa kahluuttaa hevosia; mutta hyvin heikkoa se \"tie\"\nuseimmiten oli. Monin paikoin oli ajomiesten pakko lapioimalla\nmataloittaa tuulen iskostamia kinoksia ja reet vaappuivat tietenkin\narveluttavasti puolelta toiselle upottavassa hangessa, usein\nkaatuenkin. Hidasta oli sellainen matkanteko, väsyttävää hevosille,\nväsyttävää myöskin ajajille ja matkustajille, joita oli rovasti ja\nruustinna ja näiden kolme lasta.\n\nSodankylän pappilasta oli omilla hevosilla lähdetty tälle\ntalvitaipaleelle poikkimaisin Kuusamoon -- olisi ollut liian iso mutka\nkiertää maantietä myöten Rovaniemen, Kemin ja Oulun kautta. Jokaista\nrekeä ajoivat ja hoitivat pappilan rengit. Hyvinhän matka oli aluksi\nsujunutkin niin kauan kuin oli kuljettu ajettuja teitä, ja kun hevosia\naina pitkään syötettiin ja lepuutettiin ystävällisissä ylämaan\ntaloissa, ei matka ollut pahasti rasittanutkaan. Peloittavimmalta oli\nalun perin tuntunut tämä taloton ja tietön sydänmaan taival, jonka\nvirstamäärää kukaan ei ollut mitannut ja jonka varrella oli vain yksi\nuudistalo tai uudiskylän alku. Muuten oli vain autiota metsää.\n\nUtuisena on mielessäni kuudenkymmenen vuoden takaa säilynyt muisto\nsaapumisestamme tuohon erämaan majataloon. Sinne tullessamme olimme jo\nnähtävästi jotenkin harhautuneet kyläläisten ajoteiltä, mikäli heillä\nsellaisia olikaan, ja ehtiessämme vihdoin taloaukeaan sankasta metsästä\noli vastassamme veräjätön aita. Se oli purettava, jotta pellon yli\nsaatoimme päästä taloon. Talossa oli kaksikin tupaa, ja ennakolta\nlähetetyn viestin johdosta oli toinen tupa meitä, pappilaisia, varten\npesty ja lämmitetty; ja siisti tupahan se olikin, oikein oli ovi\nsiniseksi maalattu, ihan \"kakluunikin\" oli nurkassa. Mutta sitä uunia\näkikseltään lämmitettäessä -- tupa mahtoi tavallisissa oloissa olla\nkylmillään --, oli huoneeseen tullut kovasti häkää, joten siihen emme\nvoineet yöksi ruveta, vaan meidän oli majoituttava talonväen kanssa\nyhteiseen pirttiin, jonka oviloukon karsinassa vielä ynisi vasikkakin.\nSiellä oli lieden ääressä sekä lämpöä että valoa. Eväsvakka, johon\nSodankylän pappilassa oli varattu runsaasti ruokaa, otettiin esille --\nhankalampaa oli siihen ollut turvautua metsätaipaleella --, talosta\nsaatiin lämmintä maitoa ja uni maistui hyvältä.\n\nMutta aamulla oli sitten vaikein taival edessä. Ei ollut tietoa,\nehtisimmekö yöksi asutuille maille vai oliko yövyttävä sydänmaalle.\nTalonväkikään ei voinut \"tiestä\" antaa mitään lohdullisia tietoja.\nParisen viikkoa sitten oli tosin tukkilaisia ollut siellä ajossa, mutta\nsen jälkeen oli taas ollut kovia lumituiskuja, emmekä tienneet, sopiko\ntukkilaisten tie edes meidän matkamme suuntaan. Ehkä oli monin paikoin\npakko ajaa aivan umpea, -- suunnan toki tunsi topera isäntärenki, joka\noli näillä main ennenkin matkaillut ja tottunut erämaita kulkemaan.\n\nHän ajoikin ensimmäistä rekeä, kun taas taipaleelle lähdettiin; sitkeän\n\"Valkon\" kanssa hän oli matkueen lumiaurana. Hänen rekensä olikin\nkevein; sen perässä istui vain toinen sisareni, puolikasvuinen tyttö --\nmatkatavaroita oli tietysti joka reessä, vaikka erityinen kuormareki\noli tulossa vielä perästäpäin. Usein hänen kuitenkin oli pakko\nkahlailla Valkon edessä tai rinnalla. Toisessa reessä istui ukko\nrovasti, isäni, toisen tyttärensä kanssa, valmiina hyppäämään\nkinokseen, milloin reki uhkasi kaatua. Ja kolmannessa, viimeisessä\nreslassa vihdoin istui tai makaili ruustinna, äitini. Minä, lapsista\nnuorin, istuin hänen rinnallaan, -- meidän reellemme piti toisten tehdä\ntietä. Käyden ajettiin tietysti silloinkin, kun tie esimerkiksi järven\nyli kuljettaessa oli siedettävämpää, ja usein hevosten oli pakko\npysähtyä pitkäksi hetkeksi huokaisemaan, kun umpitaival kävi liian\nrasittavaksi. Silloin ei saanut kärsivällisyys loppua eikä voinut\nheittäytyä hätäileväksi; hevosille annettiin heiniä, ihmisille avattiin\neväsarkku, kunnes taas jaksettiin eteenpäin. Melkein tuuma tuumalta oli\nnäin pyrittävä taivalta taittamaan. Ja onneksi Valko sentään useimmiten\nlöysi vähän vanhaa tienjälkeä, vaikka syvältäkin ja väliin siltä\neksyen. Me lapset usein nukahdimme reslain lämpöisten vällyjen sisään\nja sitenhän katkesi taival paremmin. Pakkanenkin oli toki kohtuullinen.\n\nMutta minulle, nuorimmalle, viisivuotiaalle, uni oli kerran koitua\nsurmaksi. Ajettiin sakean näreikön halki ja reet huppelehtivat puiden\nja kinosten lomitse tavallista rajummin. Olin taas nukahtanut äitini\nviereen, pääni retkotti hervotonna reslan laidalta. Reki vaappui,\ntöksähteli tuon tuostakin sivuutettaviin petäjiin ja hulahti taas\nsyvempään jalaksenjälkeen. Ja niin iski kerran nukkuvan pojan\nretkottava pää tien viereiseen petäjään. Se oli ankara täräys, äitini\nnäki ja kuuli sen ja parkaisi pahasti, peläten kai, että minulta pääluu\noli haljennut. Olinko mennyt iskusta tainnoksiin, sitä en tiedä,\nheräsin joka tapauksessa siihen, että äitini lumella hautoi otsaani ja\nitkien edessäni valitteli.\n\nTaipaleenteko oli pysäytetty, isäni kahlasi meidän reellemme ja äitini\nitki ääneensä. Mutta nähdessään minun avaavan silmäni hän riemastui\nikihyväksi, niin hän usein myöhemmin kertoi, nosti minut pystyyn ja\ntutki, oliko niskani pysynyt sijoillaan vai oliko pahempaa vauriota\ntullut. Ei ollut ilmeisesti tullut. Ainoastaan iso kuhmu otsassa\ntodisti tärähdyksen voimakkuutta. Itselleni ei koko tapauksesta ole\njäänyt muuta muistoa kuin äitini pingoittuneet kasvot ja hätääntynyt\nkatse, hänen hellästi katsellessaan kuopustaan, ja hänen syvintä\nrakkautta säteilevät silmänsä, kun hän lopulta raikkaasti riemastuen\nvirkoamisestani suuteli otsani rumaa kuhmua.\n\n-- Mutta siinä oli henki hiuskarvan varassa, niin kuulin isäni ja\näitini vielä perästäpäin usein kauhistuen sanovan, ja näiden sanojen\ntakia onkin koko tapaus syöpynyt mieleeni.\n\n-- Olisin loppuikäni syytellyt itseäni, etten paremmin varjellut reessä\nnukkuvaa ja nuokkuvaa lasta, näin äitini vielä vuosien kuluttua\nhuokaili. Mutta isäni lohdutteli häntä:\n\n-- Ethän voinut siinä heilunnassa joka hetki pitää varaasi sinäkään. Ja\npojallapa tuntui olevan kova pääluu!\n\n-- Oli se kauhun matka. Uudelleen en sellaista retkeä tahtoisi tehdä,\nkärsimykset tuolla sydänmaan taipaleella olivat liian raskaat.\n\nSuurin piirtein onnellisesti matka kuitenkin päättyi. Ehdimmekö yöksi\nasutuille maille ja kuljetuille teille, se oli sivuseikka, sillä\nperille siltä erämaantaipaleelta joka tapauksessa pääsimme, -- pääsimme\nkuin pääsimmekin Kuusamon pappilaan, jossa lapsuusvuoteni sitten\nkuluivat.\n\n\n\n\nII.\n\nIKKUNAN ÄÄRESSÄ.\n\n\nUusi kotini oli Kuusamonjärven rannalla, matalahko järven pituussuuntaa\nnoudatteleva rakennus matalalla törmällä, -- uusi pappila on myöhemmin\nrakennettu toiseen asentoon. Siinä oli kuten tavallisesti sen ajan\npappiloissa keskellä suuri \"sali\", salin vasemmalla puolella\nvierashuone ja tämän vieressä, pihan puolella, isän huone, missä\nasiakkaat kävivät, lapset kastettiin ja pariskunnat vihittiin. Mutta\nsalin oikealla puolen oli keittiön viereinen suuri kulmahuone, perheen\narkihuone, ruokahuone ja luultavasti talvisaikaan makuuhuonekin. Se oli\njoka tapauksessa kaunis, valoisa, päivänpaisteinen huone, jonka\njärvelle päin antavan ikkunan edessä oli äidin ompelupöytä. Sen ääressä\nusein kyykötin polvillani katsellen järven viittatien liikennettä.\nIkkunan ohi ajoivat oman talon miehet alas jäälle lähtiessään metsästä\nhakemaan rankoja polttopuuksi tai heiniä suoniityltä, sen ohi he taas\nkuormineen palasivat törmää ylös reen vieressä astellen. Viittatietä\najoivat tai hiihtelivät papinasioitaan toimittelemaan pitäjäläiset,\njoista monet olivat talossa tuttuja; joskus saapui vieraitakin\npappilaan. Mutta hauskinta oli katsella, miten itäisten syrjäkyläin\n\"kaupunkimiehet\" kuormattuine resloineen pitkänä jonona ajoivat pitkin\njärven selkää kirkonkylään, jonka kautta heidän pitkä kauppatiensä\nkulki Ouluun. Reslat olivat täynnä jäätyneitä kaloja, ketunnahkoja ja\nmetsälintuja, varsinkin valkoisia riekkoja, joihin oli vaihdettava\nkaupungin tarvetuotavat. Ja kun he sitten parin, kolmen viikon kuluttua\npalasivat kaupunkimatkaltaan ja jälleen laskeutuivat jäälle, oli heillä\nkuormanaan \"jauhokuleja\", niinisiin \"mattoihin\" sullottua\nvenäjänviljaa.\n\nErittäin hauska oli katsella jäällä kiemurtelevia pororaitoja\nylämaalaisten lähtiessä kaupunkimatkoilleen. Mies hiihti edellä jonoa\njohtaen, toinen perässä vahtien, etteivät kuormatut poronkelkat\npäässeet kaatumaan. Jäällä sujui retki vaivatta ja luistavasti, mutta\nkun raidot, joissa oli parikymmentä poroa kussakin, ehkä enemmänkin,\noli ohjattava metsätiheikköjen halki, alituiseen autellen kinokseen\nuppoavia kelkkoja, silloin miehillä oli touhua. Pororaidot eivät\nuseimmiten nousseetkaan törmälle kirkon kohdalla, vaan hivittivät\neteenpäin niin pitkälti kuin suinkin järvien ja jokien jäitä pitkin.\n\nSaman ikkunan ääressä katselin myös usein, miten karjalaiskauppiaat,\n\"laukkuryssät\", raskaine laukkuineen hiihtivät idästäpäin pitkälle\nvaellukselleen Sisä-Suomeen myymään syrjäkyläin asukkaille koruhuiveja\nja karttuunikankaita, neuloja ja naskaleita. Minulle oli kerrottu, että\nhe liikkuivat luvattomilla ja vaarallisilla matkoilla, mikä tietysti\npojan mieltä jännitti, -- siksi kai he jo ennen kirkonkylää nousivatkin\nsuojaisille metsätaipaleille. Suomessa saattoivat näet ruununmiehet\nkoska tahansa ottaa heidät kiinni ja riistää heidän kalliit laukkunsa.\nPappilan törmälle he kuitenkin usein uskalsivat nousta, sen he näet\ntiesivät vaarattomaksi taloksi, ja pappilan poika kipaisi silloin usein\nulos katselemaan, miten partamiehet pirtissä purkivat laukkunsa auki,\ntarjoillen talonväelle monenlaisia rihkamoitaan. Pitkäpartaisia,\npitkämekkoisia miehiä he näet olivat, ja he puhuivat siinä\nlevähtäessään lempeällä äänellä pehmoista murrettaan.\n\n-- Mitenkähän noiden raukkojen taas käy, kun heidän sydänmaiden halki\non pyrittävä eri pitäjiin kauppoja tekemään, -- näin kuulin joskus\nisäni virkahtavan, kun mekkomiehet talosta hiihtivät metsää kohti.\n\n-- Miksikä heitä niin vainotaan? kysäisin silloin, -- siivoja miehiähän\nhe ovat.\n\n-- Siivoja miehiä, mutta harjoittavat luvatonta kauppaa. -- Enempää ei\nisä vastannut. Tajusin kyllä, että hänen myötätuntonsa oli\nkarjalaislaukkurien puolella, vaikk'ei hän sitä tahtonut laajemmin\nkertoa. Olin kuullut, että omakin nimismiehemme väliin oli\nmetsätaipaleilla ajanut takaa näitä laukkureita, väijynytkin heitä\nsopivissa paikoissa ja ryöstänyt heidän laukkunsa, jopa joskus\nvanginnutkin miehet. Se kuului olevan hänen velvollisuutensa. Sama\nvaara heitä sitten uhkasi kaikkialla, missä kulkivat, huolimatta siitä,\nettä syrjäkyläin asukkaat enimmäkseen suosivat näitä halvan rihkaman\nkaupustelijoita.\n\n-- Miksi he siis tulevat tänne laukkuineen, kun sev heille on niin\nvaarallista?\n\n-- Ovat köyhiä miehiä, ansaitsevat siten perheelleen niukan elatuksen.\n\nJa kun sitten keväällä näin hoikkareppuisten miesten laskettavan alas\npappilan törmältä Kuusamonjärven jäälle keveinä ja vetreinä -- tyhjiksi\nmyydyt laukut eiväi enää paljon painaneet --, silloin oli minunkin\nmieleni iloinen siitä, että he olivat selviytyneet vaaroistaan ja\nvaikeuksistaan ja pääsivät nyt, viimeiset kiirastulet välttäen,\npalaamaan kotiinsa, perheittensä luokse. Sillä Kuusamon ohi ehdittyään\nei heitä enää mikään ruunun koura tavoitellut. He palasivat pienin\nparvin; olivat yksitellen kierrelleet Sisä-Suomen pitäjiä, ja\ntarinoivat nyt hilpeästi kokemuksistaan ja välttämistään vaaroista,\nsuunnaten suksensa suoraan kotoisia tuntureitaan kohti, jotka jo\nsiinsivät kaukaa sinertävän rajaerämaan takaa.\n\n-- Menkää terveinä, kuulin talon miesten heitä pihalta hyvästelevän.\n\nJoskus hiihti pappilan törmää ylös omituisen risaisia, vielä\npitkäpartaisempia ja vielä pitempiin kauhtanoihin pukeutuneita miehiä,\njoiden puheista ei saanut mitään selkoa. Näistä miehistä punoutui\nmielikuvitukseeni jonkinlaista mystiikkaa, ikään kuin \"pyhän\" tuntua,\nsillä minulle oli kerrottu, että nämä miehet olivat uskonsa ja\nuskontonsa vuoksi vainottuja pakolaisia. Näin heitä joskus pappilan\npirtissä, jossa he istuivat hiljaisina keskenään kuiskaillen, -- heidän\njoukossaan oli väliin akkojakin, joiden kasvot olivat melkein kokonaan\nhuivien peitossa.\n\n-- Mitä väkeä he ovat? kyselin.\n\n-- Venäläisiä ovat, vanhauskoisia, vastattiin. -- Elävät siellä\nsydänmailla pakolaisina.\n\nVuosisatain halki oli näitä vanhemman, konstantinopolilaisen opin\ntunnustajia, \"starovertsejä\", vainottu ja ahdistettu yhä kauemmas\nkorpiin. Heitä oli siten Etelä-Venäjältä paennut Vienaan, mutta\ntäälläkin oli \"oikeaoppinen\" kirkko ruvennut ahdistelemaan näitä\nopinkappaleistaan sitkeästi kiinnipitäviä lahkolaisia. Papit olivat\nlöytäneet heidät sieltä suurten metsien ja järvien kätköistäkin, missä\nhe omia uskomuksiaan harjoittivat, raastaneet heidät tutkittaviksi ja\ntuomittaviksi, vieneet vankiloihin ja pakkotöihin. Vainolta säästyneet\nvanhauskoiset olivat tällöin painuneet yhä kauemmas pohjoisiin korpiin,\nja kun heitä sieltäkin etsittiin, olivat eräät paenneet rajan yli\nSuomen puoleisiin sydänmaihin ja rakentaneet sinne piilopirttinsä ja\nmatalat rukouskappelinsa, tuoneet sinne vähät karjansakin, -- tänne\nasti eivät venäjänpuoleiset mahtimiehet heitä enää seuranneet. Ja\nSuomen viranomaiset ummistivat silmänsä, mikäli tulivat tietämäänkään\nnäistä kirjattomista korveneläjistä.\n\nJoskus näiden pitkävaippaisten kuitenkin oli pakko tulla sieltä salolta\nihmisten ilmoille vaihtamaan metsänriistalla itselleen välttämättömiä\nhyödykkeitä, kirveitä, sahoja, suoloja ja jauhoja. Silloin heitä\nvieraili pappilan pirtissäkin ja heitä kohdeltiin eräänlaisella\ntaikauskoisella kunnioituksella. Sillä omituiset olivat monet heidän\neleensä. Omat heillä oli astiansa, joilla veden avannosta hakivat,\ntalon kiuluihin eivät koskeneet, ne muka olivat heidän mielestään\nepäpuhtaita. Omilla kattilapahaisillaan he ruokansa keittivät ja\nhämmensivät sen omilla kapustoillaan. Taisipa talonväki olla siitä\ntyytyväinenkin, sillä puhtaudella pilattuja nuo vieraat astioineen\neivät todellakaan olleet, ja sen vuoksi heistä uhosi kirpeää hajuakin,\nmutta itse he ottivat asian toiselta kannalta. Uteliaasti heidän\nmetkujaan, polvirukouksiaan ja posmituksiaan syrjästä katseltiin ja\nhelpotuksesta huoahdettiin, kun he taas hajuineen lähtivät talosta.\n\nIsäni varsinkin oli siitä hyvillään eikä hän tahtonut, että heidän\nvierailuistaan hänelle paljon kerrottiinkaan. Hän soi heille kaiken\nvapauden ja turvan sydänmailla eikä milloinkaan maininnut\nviranomaisille tällaisten metsäläisten olosta seurakunnassaan. Mutta\nhän ei halunnut saada heistä mitään virallista tietoa, joka ehkä olisi\naiheuttanut tiedusteluja ja pakottanut hänet tekemään ilmoituksen\nesimiehilleen, tai joka olisi aiheuttanut hänelle itselleen nuhteita\nsiitä, ettei hän ollut näistä epäilyttävistä lahkolaisista mitään\nilmoittanut. Siksi, ja näiden metsäläisten oman piiloutumisen vuoksi,\nheistä yleensä Kuusamossa tiedettiin hyvin vähän.\n\nMutta ehkäpä juuri siksi mielikuvituksessani kietoutui mystiikkaa\nheidän ympärilleen. Arkihuoneen ikkunasta katselin hiljaisella\nkunnioituksella, miten pitkämekkoisten pieni parvi taas painui järven\nyli toista, salaperäistä rantaa kohti. Ja kun joku renki joskus kertoi\nhevosia hakiessaan joutuneensa vanhauskoisten mökeille ja\nrukoushuoneelle salolla, kuuntelin hänen juttujaan ihan hengitystäni\npidätellen.\n\n\n\n\nIII.\n\nKIDRONIN OJA.\n\n\nPappila sijaitsi peltoineen ja karjapihoineen kahden järven välisellä\nkannaksella. Toinen järvistä oli nimeltään Toranginjärvi. Se oli\nKuusamojärveä melkoista pienempi, mutta kaunis, laaja selkä oli sekin.\nJärvien väliä on kapeimmissa kohdissa tuskin enempää kuin puoli\nkilometriä. Toranki oli erittäin kalainen järvi, varsinkin se oli\nkuuluisa suurista siioistaan, -- \"Torangin siika\" oli maineessa Oulua\nmyöten. Näitä kaloja pyydettiin varsinkin talvella jään alta ja\nkerättiin pappilan kala-aittaan vielä talvikelillä Ouluun vietäväksi.\nJäätyneet kalat ladottiin kuin halot heinähäkkiin, missä ne\npilaantumattomina kulkivat kauppapaikoille.\n\nMolemmat järvet yhdisti toisiinsa pieni puro, jota oikeastaan vain\ntulvan aikoina kuljettiin veneillä ja joka oli nimeltään Kidronin oja.\nTuon nimen vuoksi puroon liittyi mielikuvituksessani aina jotakin\nraamatullista. Kuusamon ensimmäinen kirkko lienee ollut Toranginjärven\nrannalla, jonka vain mainittu puro yhdisti suurempiin vesistöihin, --\nmahtoiko ojalle annetulla nimellä olla jotakin yhteyttä sen seikan\nkanssa? Joka tapauksessa tämä puro samalla oli rajana asutun\nviljelysseudun ja asumattoman salon välillä.\n\nPieni metsikkö, läheisin laidunmaa Kidronin ojan ja pappilan välillä,\noli nimeltään \"Vesakko\". Siinä kasvoi enimmäkseen verraten nuorta\nkoivikkoa. Edellisten vuosisatain varrella oli tätä kannasta arvatenkin\nkäytetty kaskeamiseen, mutta myöhemmin, kun kaskenpoltto täälläkin jäi\nkäytännöstä pois, se oli jäänyt metsistymään. Tuo \"Vesakko\" oli\ntavallaan kuin pappilan puisto, joskin isohko sellaiseksi eikä puistona\nhoidettu, ja siellä oli lasten lupa vapaasti liikkua marjassa ja\nsienessä; siitä ei päässyt eksymäänkään, kunhan ei mennyt Kidronin yli,\neikä sinne, lähelle asumusta, tullut karhujakaan, jotka kyllä väliin\npappilan laidunmaillakin repivät lehmiä ja lampaita.\n\nTässä koivikossa liikuin usein yksinkin ojalle asti -- ojan varrella\noli mieluinen, tyyni ja rauhallinen onkimapaikka. Siellä näin eräänä\npaisteisena päivänä hauen lekottavan auringon paahteessa ja ryhdyin\nsitä silmustamaan. Tein pajunvitsasta silmuksen ja kahlasin\nrantamatalikolle otusta pyydystämään. Kala ei ollut arka, päästi minut\nlähelleen ja antoi varovasti solutetun silmukan tulla ihan nokkansa\nkohdalle -- liekö aurinko siltä sokaissut silmät. Vasta kun olin\nsaamaisillani silmukan kidusten kohdalle se liikahti vähän ja siirtyi\nlekottelemaan toiseen paikkaan, johon minä tietysti kahloin perästä.\nYhden tuppihauen olin siten jo saanut heitetyksi rannalle ja tuo saalis\ntietysti pyyntimiestä kannusti, -- tavoittelin nyt vähän suurempaa,\nhiipien hiljaa sen lähelle. Hauki karkasi kerta kerralta, mutta\npysähtyi taas, enkä hellittänyt pyyntiäni. Oli helteinen päivä, vesi\noli lämmin ja ihoa kuumotti; metsä oli äänetön, risahdustakaan ei\nkuulunut. Pyynti-intoni kasvoi yhä, kahloin yhä syvemmälle,\nvälittämättä housujeni kastumisesta, -- pitihän minun lopultakin saada\ntuo suipponokka silmukkaan.\n\nSilloin tunsin yht'äkkiä voimakkaiden käsivarsien tarttuvan minuun\ntakaapäin kainaloitteni alta ja nostavan minut silmukoineni rannalle.\nSäikähdin tietysti ensin, sitten suutuin, kun pyyntiäni näin\nhäirittiin, ja katsahdin taakseni nähdäkseni häiritsijän. Samassa\nminulta pääsi ilon huudahdus.\n\n-- Iso veli!\n\nRinnallani seisoi herttaisesti naureskellen ainoa veljeni, jota en\nollut vuoteen nähnyt ja jota nyt viikkokauden oli kotiin odotettu. Hän\noli minua 14 vuotta vanhempi, olin aina pitänyt häntä miehuuden ja\nreippauden esikuvana ja kovasti häntä taas kotiin ikävöinyt. Nyt hän\nseisoi siinä pitkänä ja solakkana pikkuveljeään herttaisesti\ntervehtien. Hän oli vuoden ollut yliopistossa -- ei kannattanut\njouluksikaan tulla kotiin Kuusamoon Helsingistä asti. Alkukesällä hänen\npiti saapua, mutta kotimatkallaan hän oli lähettänyt tavaransa\nrahtimiesten mukana kirkolle ja poikennut jonkun toverinsa kanssa\nensiksi ihailemaan joitakin Kuusamon kuuluisia nähtävyyksiä, käynyt\nIijärvellä ja Iivaaralla ja tuli sieltä nyt yksin oikoteitse\nmetsäpolkuja pitkin suoraa tietä pappilaan. Polku vei yli Kidronin\nojan, jonka poikki oli tehty porras, ja portaalta hän oli nähnyt\npikkuveljensä tärkeässä silmustustyössä ja siinä hänet yllättänyt.\n\n-- Hauki taisi jäädä saamatta, mutta olitpa jo kovin lähellä syvän\nreunaa, puheli saapunut veikko. -- Osaatko uida?\n\n-- En osaa, täytyi minun myöntää.\n\n-- Sen taidon opetan sinulle heti. Kuuma tulikin kävellessäni, nyt\nveljekset veteen!\n\nKävelimme ojan suulle, jossa oli sievä hiekkaranta, ja lähdimme uimaan.\nVeljeni vei minut syvälle, jossa jalka ei pohjannut, ja opetti minua\nsiinä räpistelemään, käsivarrellaan rinnan alta kannatellen. Enkä\npelännyt, ison veljen hoivissa oli täysin turvallista olla. Vähän\nulompana, parin sylen uimamatkan päässä ojan suulta, oli hiekkasärkkä,\nja sinne hän minut kuljetti. Ja kuinka olikaan, hän jätti minut sinne\nsärkän reunalle, ui itse mantereen puolelle ja kehoitti minua\nseuraamaan perästä tuon sylenmittaisen syvän veden yli, valmiina minua\nvastaanottamaan.\n\n-- Heittäydy rohkeasti uimasillesi, kehoitti veikko, -- älä arkaile,\nvetele käsin ja potki, minä kyllä täältä käsin sinua avustan. Anna\ntulla vain!\n\nHirvittihän minua heittäytyä syvään veteen, mutta en kehdannut arkailla\nja luottamukseni isoon veljeen oli rajaton. Heittäysin siis uimasilleni\nja porskutin silmittömästi syvänteen poikki. Ja tuossa tuokiossa olin\nkuin olinkin veljeni kohdalla, jossa jo jalat pohjasivat. Tein tempun\nuudelleen ja uudelleen, aina rohkeammin, ja kun lopetimme\nuintileikkimme, saatoin todeta, että osasin jo uida.\n\n-- Ei se sen vaikeampaa ole eikä vaarallistakaan, kunhan et liian kauas\nui. Huomenna näytät jo taitoasi kotirannassa!\n\nNäytinpä tietenkin sisarilleni ja renkipojalle, joiden silmissä arvoni\nnopeasti nousi, -- ja tunsin melkoisesti miehistyneeni.\n\nKidronin ojalta me veljekset hetken kuluttua kävelimme vesakon halki\npappilaan, jonka väki tietysti hämmästyi ja ilostui, kun pikkuveli näin\ntoi ikävällä odotetun ison veljen mukanaan kotiin. Olipa melkein, kuin\nsiitä syntynyt ilojuhla olisi ollut omaani taikka Kidronin taikavoiman\nansiota.\n\n\n\n\nIV.\n\nJÄÄ NOTKUI.\n\n\nKoska vanhemmalla veljelläni ja minulla oli ikäväliä toistakymmentä\nvuotta, ei minulla lapsena ollut paljonkaan ikäisiäni leikkitovereita.\nMökeissä Toranginjärven rannalla oli tosin paljonkin lapsia, poikiakin,\njotka tietysti mielellään tulivat pappilaan ja joiden seurassa silloin\ntällöin olin kesäisin ongella ja talvisin suksimäessä. Mutta usein ei\ntätäkään seuraa ollut, -- mökinpoikia kai tarvittiin kotosalla.\nJouduin sen vuoksi paljon leikkimään ja liikkumaan yksin, milloin\njärvenrannassa, milloin kelkkamäessä; olin siihen tottunut enkä muuta\nosannut kaivata.\n\nYksin olin silloinkin, kun eräänä syksynä sain ensimmäiset luistimeni\n-- puiset remmiluistimet, joihin kotipajassa oli taottu ohuet\nluistinraudat, -- ja lähdin niitä kotirannassa koettelemaan ja ensi\nkertoja jäällä harjoittelemaan. Siinä pyykkilaiturin seutuvilla opinkin\nensimmäiset luistinaskeleeni ottamaan ja parin päivän perästä\npinnistelin jo vähän kauemmaskin. Rannassa jää oli rosoista, edempänä\nsileää ja kirkasta, ja siellä pian luistimeni leikkelivät sitä oikein\nkevyesti. Liitelinpä niin yhä kauemmas kierää jäätä, iloitsin vauhtini\nnopeudesta, mutta pian sentään palasin kierrokseltani pyykkilaiturille,\njonka ääressä oli varsinainen luistinpaikkani. Lieneepä minua\nvaroitettukin siitä pitkälle etenemästä.\n\nKerran kuitenkin luistelin tavallista loitommas Kelalan talon kohdalla\nolevaa saarta kohti, jonka kaislikonrinnasta kesällä olin ison veikon\nkanssa haukia koukuilla pyytänyt. Siellä mantereen ja saaren välissä\njää oli erityisen liukasta ja kuulakkaa -- en ymmärtänyt silloin, että\nsalmessa kävi vähäinen virta, joten jää siellä saattoi olla yksiöistä.\nRiemuiten luistelin vain eteenpäin, kunnes sydänalaani alkoi vaivata\nouto tunne. Tuntui aivan siltä kuin maailma ympärilläni olisi\naaltoillut, kuin saaren ranta olisi toisinaan ollut ylempänä, toisinaan\nalempana. Jää notkui allani. Se tuntui kyllä tavallaan hauskalta, mutta\nsamalla tuo aaltoilu minua hieman peloitti ja käännyin siis kaaressa\nluovimaan taas kotirantaa kohti. Katselin miltei kaivaten taakseni\ntuota sileää jäätä, johon ainoastaan minun luistimeni oli jälkiä\npiirrellyt, -- mutta jää huojui vielä allani ja siksi jatkoin matkaani\nmantereen rannalle.\n\nSinne saapuessani en tiennyt minkään vaaran suulla luistelleeni. Vasta\nkotvasta myöhemmin se minulle kauhulla ilmoitettiin. Kelalasta, salmen\nvarrella olevasta talosta, oli lähetetty pappilaan sana, että poika\nluistelee siellä yksiöisellä jäällä lähellä sulaa, -- salmen kapeampi\nalasuu, jossa virta oli kovempi, oli nimittäin vielä aivan sulana.\nMinua tervehdittiin miltei kuin haudasta pelastunutta, nuhdeltiin\nvaromattomuudestani ja syleiltiin lämmöllä, jonka aihetta en heti\nymmärtänyt. Vasta myöhemmin minulle tilanne kokonaan selvisi: jää oli\ntodellakin notkunut, oli ilmeinen ihme, ettei se ollut altani murtunut,\n-- olisi kai murtunutkin, jos vielä muutamia kyynäriä olisin salmeen\npäin luistellut.\n\n-- Etkö huomannut, että jää kävi heikoksi salmessa ja uhkasi pettää?\nkyseltiin minulta yhä uudelleen kotiin ehdittyäni.\n\n-- Se notkui kyllä, sen huomasin, mutta en tiennyt sitä vaaralliseksi,\nvastasin viattomuudessani. -- Se oli niin kirkasta, hyvää jäätä.\n\n-- Hyvää kyllä, ja syvää siinä myöskin on!\n\nTuo kaunis, kylmänkuulakka syyspäivä kotijärveni jäällä on aina\nsäilynyt mielessäni. Eikä lainkaan pahana, peloittavana muistona --\nsiellä päinvastoin oli niin kevyttä liidellä, niin vapaata ja\nhuoletonta. Lähellä hautaani kai silloin olin, ehkä lähempänä kuin\nkoskaan, mutta sitä en ole muistellut, -- olisi kai silloin ollut\nhelppokin kadota jäljettömiin! Tuokion hätä, sitten lepo, -- säästynyt\nolisi särmäinen elämäntaival. Ymmärsinpähän silloin ajoissa kääntyä\ntakaisin, -- kunpa olisin aina ymmärtänyt!\n\n\n\n\nV.\n\nHOTTISLAUTA.\n\n\nIstuin lämpimässä kevätpaahteessa kellarinkaton päivänpuoleisella\nkupeella rakennellen silmukkalautaa pyydystelläkseni sillä varpusia\neli, niinkuin Kuusamossa sanottiin, hottisia. Joku renkipoika lienee\nminulle tuon konstin opettanut, ja olin nyt kovin innostunut saamaan\npyydykseni valmiiksi. Varpusia hyppi ikäänkuin härnäillen viereisellä\ntiellä, ja halusin saada ainakin jonkin niistä houkutelluksi ansaani.\n\nLaudan laittaminen oli pikkupojalle aika vaikeaa näperrystä. Olin\ntallista hankkinut jouhia, joista jo olin solminut silmukat.\nPuukonterällä oli sitten lautaan tehtävä kolo -- minulla oli siis jo\nsiinä 7-8-vuotiaana puukkokin -- ja silmukan perä oli lastusuuteella\npainettava koloon sekä iskettävä kiinni mahdollisimman syvään ja\nlujasti. Silmukoita oli näperrettävä lautaan kymmenkunta ja jokaisen\nkestävyyttä oli nykäisemällä koeteltava. Päivä paahtoi ankarasti,\nkellarinkatto oli lämmin, poskeni hehkuivat innosta; liikettä oli\nkeväisellä pappilanpihalla ehtimiseen, mutta siitä en työhön vaipuneena\nvälittänyt.\n\nJopa vihdoin sain viimeiset silmukat kiinni ja jännittyneenä\ntaivuttelin niitä lautaa vastaan. Kiireesti hain sitten kourallisen\njyviä aitasta, jonka ovi oli auki; jyvät sirottelin laudalle, niinkuin\nolin nähnyt renkipojan tekevän, ja asettelin laudan mukavasti hangelle\nkellarin viereen. Itse juoksin piiloon kellarinkatoksen taakse ja\nvahdin sieltä nurkan takaa jännittyneenä tulosta. Varpuset hyppelivät\ntiellä ja tiepuolessa, nokkivat sulavia kokkareita, lentää pyrähtivät\naina vähänväliä läheiseen pensaaseen ja laskeutuivat taas maahan\nnokkimaan. Annahan olla, jopa niistä pari oivalsi laudalla olevat\njyvätkin, lähestyen varovasti pyydystäni. Kurkin kulman takaa ja\npidätin hengitystäni.\n\nYksi hottinen astui jo jalkansa silmukkaan ja pyrähti hätääntyneenä\nsiivilleen tuntiessaan jalkansa olevan kiinni. Se tempaisi kovasti ja\nsilmukka irtautuikin, saaliini lensi tiehensä ja kaikki muutkin\nnokkijat lensivät samalla säikähtyneinä sen mukana. Silmukka oli\nirtaantunut, suude ei ollut kestänyt. Tuokion kuluttua palasivat\nsentään jo hottiset, samat tai toiset, taas jyviä nokkimaan ja taas\nsamalla tuloksella. Silmukat eivät kestäneet laudassa. Vain yksi\nsilmukka oli kyllin lujassa. Siihen tarttunut lintu tempoi ja päristeli\nhenkensä hädässä, takoi rajusti siivillään, mutta ei päässyt toisten\nmukana pakoon...\n\nViivana juoksin ensimmäistä saalistani tavoittamaan, koppasin\nkahmalooni hätääntyneen linnun ja pitelin sitä lautaa vasten. Sydän\ntykki meillä molemmilla, linnulla ja minulla, -- en ollut selvillä,\nmiten nyt linnun jalka olisi irroitettava silmukasta. Mutta touhuni oli\njo herättänyt keittiön portailla liikkuvain naisten huomiota ja äitini\ntuli vehkeitäni katsomaan.\n\n-- Kuinka hennot noin rääkätä pikkulintua, sehän on sydämetöntä, hän\nvirkkoi. -- Ja mitä tuolla raukalla oikeastaan teet?\n\nMinusta tuo nuhde oli aivan liian naisellista hempeämielisyyttä ja\nsopimatonta sekaantumista pyyntipuuhiini. Sopersin vain vastaukseksi:\n\n-- Laitan häkin...\n\n-- Miten sen niin yht'äkkiä laitat, nuhteli äiti edelleen, kehoittaen\nminua laskemaan saaliini vapaaksi.\n\nSitä en tietenkään tahtonut tehdä. Mutta miten siinä varomattomasti\nkättäni liikuttelinkaan, jo vankinani oleva hottinen pääsi kerran\nponnistamaan, silmukka irtautui ja jouhi jalassaan lensi lintuni\nkämmenteni välistä, lensi kauas pensaiden taakse.\n\nÄiti naurahti, se oli hänelle mieleen.\n\n-- Anna mennä, hän virkkoi poistuessaan. -- Jumalakin rankaisee sitä,\njoka kiusaa pikkulintuja.\n\nEnpä kuitenkaan millään ehdolla tahtonut jättää pyyntihankettani\nsikseen, olihan minulla siitä ollut paljon vaivaa ja olinhan jo nähnyt,\nettä hottislaudallani saattoi saada saalista. Olin vain kiinnittänyt\nsilmukat liian heikosti lautaan, lovet oli painettava paljon syvemmiksi\nja suuteet iskettävä paljon lujempaan. Ryhdyin uudelleen työhön, jopa\nrutakammin ottein kuin äsken. Painoin puukonkärjen koko ruumiini\nvoimalla lautaan ponnistellen oikein vihan vimmassa. Mutta silloin\nlauta heilahtikin, puukonkärki katkesi ja puukon terä painui syvälle\nsormeeni. Verta juoksi laudalle ja itku pääsi tietenkin kurkustani.\nTuossa tuokiossa minun oli kiirehdittävä keittiöön äidiltä apua\nsaamaan. Sitä sainkin, mutta toria samalla.\n\n-- Mikset totellut äsken, näin nyt kävi. Tukko sormessa saat olla\nainakin viikon, ja vielä kauemmin kestää, ennen kuin taas saat puukon\nkäsiisi. Näet nyt, tällainen rangaistus seurasi siitä, kun rupesit\npikkulintuja pyydystämään!\n\nNäinhän minä tuloksen, joka kerta kaikkiaan oli katkaissut kaikki\nansaunelmani. Mutta sitä jäin sittenkin miettimään, miten Jumala viitsi\npuuttua noin pieneen asiaan ja näin verisesti riistää minulta tuon\nkeväisen iloni.\n\n\n\n\nVI.\n\nSEUROISSA.\n\n\nPappilan pirtti, s.o. väentupa, oli suuri ja tilava, on kai vieläkin.\nSiihen aikaan, noin 60 vuotta sitten, siis \"ennen kuin isä lampun\nosti\", räiskyi sen piisissä talvisin heti hämärän tultua korkea, kirkas\ntervastuli, joka valaisi suuren tuvan kaikki sopet melkein yhtä hyvin\nkuin nyt jokin sadan kynttilän sähkölamppu ja jonka valossa miehet ja\nnaiset hyvin saattoivat tehdä puhdetöitään. Siellä valoisassa,\nlämpimässä pirtissä me pappilan päärakennuksen lapsetkin usein\nistuskelimme pienessä nikkaroimistouhussa taikka kuunnellen tuvan väen\njuttuja. Puheliain oli rekeä rakentaessaan tai puuastioita\nvannehtiessaan talon topakka isäntärenki, Juuso, jolla täällä ja\nkaikissa ulkotöissä oli määräävä asema ja joka tuon asemansa säilytti\nei ainoastaan valppaudellaan ja tunnollisuudellaan, vaan suureksi\nosaksi myöskin suuvalmeudellaan, sanataituruudellaan. Siinä suhteessa\neivät toiset miehet vetäneet hänelle vertoja. Moni kai tosin veti\nvertoja sanonnan raa'assa mehevyydessä, mutta sellaista puhetyyliä ei\nJuuso suosinut, hänen leikinlaskunsakin oli siivoa ja reilua, mutta\nsamalla kylläkin kärkevää.\n\nNäin työskenneltiin pirtissä arki-iltoina höyläpenkkien ja rukkien\nääressä. Mutta sunnuntai-iltaisin oli pirtissä usein \"seurat\".\n\nNe olivat uskonnollisia hartaushetkiä. Niitä järjestettiin toisinaan\npappilan puolesta; raamatunselityksiä piti isäni terveytensä päivinä ja\nmyöhemmin lukkari tai joku muu sopiva henkilö. Virsi veisattiin aluksi\nja lopuksi. Mutta myöhemmin alettiin pappilan pirttiä vaatia myöskin\n\"heränneiden\" seuroille. Muuan tuollainen tilaisuus on jäänyt mieleeni.\n\nNoihin aikoihin lienee lestadiolaisuus pohjoisesta päin levinnyt\nKuusamonkin perukoille, -- nämä voimakashenkiset heränneet olivat\nniitä, joita sittemmin alettiin nimittää \"hihhuleiksi\", koska he\nkokouksissaan usein joutuivat äänekkääseen liikutustilaan. He olivat\n\"heränneitä\" vastakohtana ns. kirkolliselle, laimeammalle\nuskonnollisuudelle eli \"suruttomille\". Heränneet suhtautuivat usein\nnoihin aikoihin karsaasti kirkon edustajiin ja heidän viralliseen\nuskovaislaumaansa, joita pidettiin \"maailman lapsina\", mutta kun\nkokoushuoneista oli puute, tultiin pyytämään pappilan suurta pirttiä\nheidänkin seuroilleen. Lienee aluksi ollut erimielisyyttä,\nannettaisiinko seurakunnan huonetta näille tavallaan lahkolaisille,\njotka ryntäsivät rajusti tuomiten kirkkoa ja papistoa vastaan ja\nmeluavilla kokouksillaan aiheuttivat kiihtymystä. Isäni ei kuitenkaan\ntahtonut kieltää heiltä kokoushuonetta, keskusteltuaan parin heidän\njohtomiehensä kanssa; hän oli saanut sen käsityksen, että liikkeen\npohjana oli todellinen, harras uskonnollinen mieli tai ainakin pyrkimys\nsiihen ja ettei tuossa \"lahkolaisuudessa\" myöskään ollut mitään\nvarsinaista harhaoppisuutta. Ulkonainen esiintyminen hänestä oli\ntoisarvoinen asia, sisäinen hartaus pääasia. Isäni siis tahtoi antaa\npyytäjille luvan pitää seuransa pappilan pirtissä. Mutta sitä ennen\nhänellä oli kova ottelu isäntärengin, Juuson, kanssa, joka ankarana\njärjestyksen miehenä asettui noihin kiihkoilijoihin nähden ehdottomasti\nkielteiselle kannalle. Lopputuloksena oli kuitenkin, että seurain\npitäminen sallittiin, ja Juuso vetäytyi hiukan loukkaantuneena tallin\npuolelle ja keittiöön, hän ei halunnut olla koko menossa mukana.\n\nMutta jollakin tavoin joutui pari meistä lapsista noiden seurojen\najaksi pirttiin. Ehkä äitinikin oli siellä, ehkä olimme vain jonkun\npalvelijattaren kanssa sinne pistäytyneet ja sitten jääneet pirtin\nperälle. Olihan oltu siellä \"seuroissa\" ennenkin. Yleisö oli nyt\njokseenkin samaa kuin noissa toisissakin, isän johtamissa \"seuroissa\",\nenimmäkseen huivipäisiä akkoja ja vanhoja miehiä, ja samalla tavoin\nsiellä puhuja, nähtävästi joku toispaikkakuntalainen, asettui pöydän\ntaakse sanaa selittämään. Mutta puhe oli sentään toisenlaista kuin\nennen. Eihän 7-vuotias poika sen sisällystä ymmärtänyt, mutta puheen\nsävy ja esitystapa oli hänestäkin erikoista: intohimoista, kiihottavaa,\nuhkaavaa, syyttelevää ja repivää, niin että se lapsen mieltäkin\ntärisytti. Melkein alusta asti ja koko saarnansa ajan puhuja huusi eikä\nalentanut ääntään hetkeksikään; yhä voimakkaampia sanoja tuli hänen\nkurkustaan kuin vettä koskesta, sanat ryöppysivät aina vain kiihtyen.\nOlen sen jälkeen kuullut monenlaisia kiihotuspuheita, vähemmän\nuskonnollisia, enemmän valtiollisia, ja jouduttuani kuulemaan esim.\njotakin hyvin kiivasta sosialistista kiihotuspuhetta on aina muistiini\npalannut kuva tuosta lapsuuteni aikaisesta pappilan pirtistä, jossa\nherännäinen, uskovainen, ylen voimakkaasti sanaa julisti ja maalasi\nihmisten suruttoman vaelluksen kadotuksen tiellä peräti synkin värein.\nSe ei tosiaankaan ollut lasten korville sopivaa puhetta, mutta vielä\ntuli voimakkaampaakin esiintymistä.\n\nJo saarnaajan puhuessa kuului pirtin eri kulmilta huudahduksia, itkun\npurskahduksia, varsinkin kimeitä naisääniä. Ja alkupuheen loputtua\nnousi toisia puhumaan ja \"tunnustamaan\". Kuului karkeita, särähtäviä\nmiesääniä, kuului hätääntyneitä, ikäänkuin särkyneitä naisääniä. \"Ne on\nliikutuksissa\", kuulin ympärilläni melkein säikähdyksellä\nkuiskailtavan.\n\nNäin ja kuulin sen kaiken tuossa väentäyteisessä, huuruavassa pirtissä\nkuin eräänlaisen harson läpi. Poskeni kuumenivat, itku tuntui nousevan\nkurkkuun, ihan kouristavasti nuo voimakkaat iskusanat vaikuttivat\nlapsen herkkään mieleen. Mutta tuosta puheentulvasta huokui samalla\nvastaani jotakin vastustamatonta varmuutta ja ylenluonnollista\nhartautta, joka kiehtoi kuulijan ja veti hänet mukaansa. Ja nuo väkevät\npuheet, vaikkeivät olleetkaan puheita lapsille, jättivät kuitenkin\nlapsenmieleenkin syvät muistonjäljet, itsetiedottomat, mutta\nlähtemättömät.\n\n-- Lähdetäänkö pois, kuulin vieressäni pelokkaan äänen lausuvan.\n\nMutta kehoittajakaan ei lähtenyt ja minä istuin kuin\nkiinninauliintuneena, silmät tuijottavina, korvat terästyneinä.\n\nEikä ollut siinä tungoksessa helppokaan päästä lähtemään. Liikehtimistä\noli syntynyt pirtin eri kulmilla, uuninloukossa ja ovensuussa. Jotakin\nodotettiin, kuului pyytäviä ääniä. Ja kotvan kuluttua alkuperäinen\nsaarnamies korottikin uudelleen voimakkaan ja tenhoavan äänensä. Hän\ntuntui kohdistavan sanansa noihin istuinpenkiltä nousseihin ja\nkehoittavan heitä ja kaikkia, jotka olivat tulleet synnintuntoon ja\nherätykseen, kokoontumaan ympärilleen liittyäkseen heränneiden\njoukkoon. Ja liikutusta jatkui. Siinä vaiheessa meidät lapsetkin\npuoliväkisin vihdoin saatettiin \"seuroista\" ulos, ja se tuntuikin\nsanomattoman vapauttavalta; pirtissä oli ollut sietämättömän kuumakin,\nhuono ilma ja tukahduttava ahdinko.\n\nKun silmät pyöreinä ja täysin järkyttyneenä saavuin keittiöön, piti\nsiellä Juuso parast'aikaa nuhdesaarnaa pirtistä palanneille\npalvelijattarille.\n\n-- Sitäkö teidänkin piti mennä sinne uteliaisuuttanne tyydyttämään, ei\nteillä mitään sielunhätää ole. Ja vielä lapset veitte mukananne, --\ntietäähän sen jo varoittamattakin, minkälaista menoa siellä aina tulee.\nNoin, tänne asti kuuluu yhä sitä äänenpitoa!\n\nJoku pirtistä palanneista oli vielä sieltä saadun vaikutuksen lumoissa\nja virkkoi:\n\n-- Ehkäpä Juusonkin olisi joskus hyvä kuunnella lähempää sitä\näänenpitoa.\n\n-- Minua ei tuollaisilla keinoilla saada hurmioon, vastasi Juuso\nvarmasti. Ja hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Ei, talo työlle, vieras tielle!\n\nHän käveli kierroksen pihalla, tuntui yhä vain kiukustuvan ja virkkoi:\n\n-- Pois minä heidät jo lopultakin toimitan pappilan pirtistä. Tästä\ntäytyy perheen päästä levolle, vuoteita on mentävä tekemään, muuten\nuihkivat siellä vieraat yökauden. Huomenna on työpäivä, kukin saa\nlaittautua kotiinsa arkiviikkoa varten lepäämään.\n\nNäin Juuso puhui, eikä häntä enää vastustettu. Isäntämiehen vaativalla\nesiintymisellä lienee Juuso saanut seurat pirtistä hiljakseen\nloppumaan; sillä ääni sieltä vähitellen taukosi ja ihmisiä rupesi\nlappamaan kujaa myöten maantielle.\n\nPidettiinkö näitä \"seuroja\" sen jälkeen pappilan pirtissä, sitä en\ntiedä, ainakaan ei minua sinne laskettu. Mutta siitä yhdestä kerrasta\ntarttui voimakas vaikutelma, tavallaan huumaava, tavallaan peloittava,\npoikasen mieleen. Vielä vuoteessa soi korvissani kauan tuo kiihottava,\nmutta samalla kiehtova herätysääni.\n\n\n\n\nVII.\n\nKELLOTAPULISSA.\n\n\nJo varsin pienenä olin tottunut kiipeämään kellotapuliin -- pappila oli\nnäet aivan likellä kirkkoa, jota ympäröivän hautausmaan aita rajoittui\npappilan perunamaahan, ja kirkon vieressä oli kellotapuli. Se ei ollut\nkovinkaan korkea, joten sinne lapsikin lystikseen kapusi, mutta sieltä\noli kuitenkin ihmeellisen laaja näköala yli erämaiden ja erämaajärvien,\nasutusta ei näkynyt paljon muuta kuin kirkonkylässä. Kellonsoittaja,\nvanha Eerikki, salli meidän sinne tulla, kunhan emme häirinneet\nsoittamista, mikä tapahtui vuoroin isommalla, vuoroin pienemmällä\nkellolla, emmekä myöskään kavunneet kurkistelemaan tapulin aukkoihin,\njotka olivatkin sangen korkealla permannosta.\n\nUkko oli tapulissa paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, jotka olivat\nhänen virkapäiviään, usein arkipäivinäkin, -- ovi oli silloin raollaan.\nHän oli kai siellä jotakin hommaavinaan, mutta luultavasti hän \"muuten\nvain\" siellä mielellään istui ja makailikin. Eräässä nurkassa oli\nhänellä näet siellä joitakin räsyjen riekaleita, joita hän levitti\nlattialle vuoteekseen. Luultavasti oli asia niin, että hän viihtyi\ntäällä yksinäisessä tapulissaan, jossa hän oli isäntänä, paremmin kuin\n\"pöksässään\" tuolla järven rannalla, jossa oli vähän tilaa ja liiankin\npaljon asukkaita. Siellä isännöi hänen miniänsä lapsineen, taisipa olla\nvielä muutakin väkeä, ja kun Eerikki ei enää paljon kyennyt työhön,\nköpitti hän milloin vain tarkeni tapuliin ja jätti akat mökille\nriitelemään. Siellä hän seisoi raollaan olevan luukun vieressä seuraten\nelämän menoa kirkonkylässä, miesten töitä pelloilla ja takapihoilla,\nnaisten touhua saunarannassa tai lehmitarhassa ja lasten leikkiä puron\npartaalla tai maantienojassa.\n\nPientä nikarrusta hän siellä aikansa kuluksi harjoitti, paikkasi länkiä\ntai setolkkavöitä tai vannehti piimäkippoja. Hyräili sitä tehdessään\nitsekseen, nähtävästi oloonsa tyytyväisenä. Eikä hän pahakseen pannut,\nkun me lapset sinne hänen luokseen kesken juoksujemme kapusimme.\nTervehti vain ystävällisesti ja virkkoi usein:\n\n-- Tehdäänkö nyt reki? Vai poroko tällä kertaa, vaiko oikein hevonen?\n\nHänellä oli siellä jossakin loukossa kalikka pärepuuta ja siitä hän\nkiskoi päreen, josta äkkiä puukollaan valmisti noita esineitä. Poro\nsyntyi vallan nokkelasti siten, että ukko vuoli ja käänsi joukon\nlastuja pään kohdalta pystyyn -- sarviksi -- ja taivutti jalat samalla\nlailla alaspäin. Rekeä varten pistettiin kahteen rinnakkaiseen\npäreeseen, joihin puukonkärjellä oli kaiverrettu reiät, riittävä määrä\npoikkipuita, joiden väliin sitten pohja pujotettiin. Pieniä, näppäriä\nnäperryksiä ja vuolaisuja sitten, niin reki oli valmis. Taikka syntyi\nsiten pulkka taikka vene tai muu kapine. Paljonhan ne eivät kestäneet,\nmutta hetken ilo niistä aina oli. Ja varsinkin oli huvittavaa istua\nsiinä ja katsella, kuinka ukko näperteli. Paljon hän ei sitä tehdessään\npuhunut, jonkin ystävällisen sanan virkahti vain silloin tällöin.\n\nKertojanlahjoja hänellä ilmeisesti ei ollut, vaikka kerrottavaa\nhänenkin elämänsä varrelta nähtävästi olisi ollut paljonkin. Kyselimme\njoskus:\n\n-- Oletteko aina asunut tuossa rantamökissä?\n\n-- En aina. Syntyisin olen tuolta Tavajärveltä.\n\nUkko viittasi päällään itäpohjoiseen.\n\n-- Sieltäkö muutitte sitten tänne?\n\n-- En tänne. Lähdin nuorena miehenä Pummankiin, merikalan pyyntiin.\nTiedättekö, missä se Pummanki on?\n\nEmmehän me tienneet.\n\n-- Jäämeren rannalla, kaukana, pitkien taipaleiden takana. Siellä elin\nparikymmentä vuotta.\n\n-- Jäämeren rannalla! Minkälaista siellä oli elämä?\n\n-- Kovaa oli, kovaa. Kovaa meren myrskyissä, josta elanto oli saatava,\nkovaa pakkasessa puuttomilla rannoilla.\n\nUkko näytti jo mielestään puhuneen kyllikseen, hän vaikeni ja vuoli\ntaas äänettömänä. Me olisimme tahtoneet tietää enemmän noista oudoista\nasioista, mutta hänestä ei saanut enempää lypsetyksi.\n\n-- Sieltäkö saavuitte sitten tänne Kuusamon kirkolle? kyselimme\nvihdoin.\n\n-- Sieltä. Oli vähän säästörahoja. Rakensin tuon mökin ja siellä olen\nsitten elänyt.\n\n-- Ja täällä soitellut kelloja?\n\n-- Täällä.\n\nEnempää ei lähtenyt. Tuntui melkein siltä kuin vanhusta olisi jo\nvierailumme vaivannut sillä kertaa. Hän näytti rakastavan yksinäisyyttä\nsiellä \"ylhäisyydessään\". Mutta kun toisen kerran taas tulimme\ntapuliin, tervehti hän meitä ystävällisesti ja oli valmis taas poroja\nja pulkkia meille vuoleskelemaan. Ja salli meidän istua luonaan\nnäperrystään katsomassa, mutta mieluummin mitään kyselemättä, ääneti.\nJa kun me lapset, hänen noin äänettömäksi heittäydyttyä, laskeusimme\nalas ja sieltä katselimme ylös tapuliin, näimme hänen seisoskelevan\nyksin raollaan olevan luukun ääressä ja sieltä tarkkailevan ympärillä\nolevan maailman menoa.\n\nSinne kylmään, \"läpivetoiseen\" tapuliin hän, kuten sanottu, usein jäi\nyöksikin, varsinkin suviseen aikaan, mutta nähtävästi joskus\ntalvellakin. Siihen ainakin viittaa se seikka, että hän sitten kerran\neräänä aamuna löytyi kuolleena sieltä nurkkaryysyjensä keskeltä.\n\nOli joulunaika, jolloin Eerikin piti usein ja paljon hoidella\nkellonsoittamistaan. Huolella ja taidolla hän oli nytkin aattona ja\njoulupäivänä virkansa hoitanut, täsmällisesti soittanut aamukellot ja\npäiväkellot ja \"yhteen\" ja \"erilleen\" -- hän oli itsekin säännöllinen\nkuin kello. Hautajaiskelloja hän soitti sillä välillä. Mutta sitten\nTapaninpäivänä ei ruvennut tapulista kuulumaan mitään. Lähelläasuvat\nihmettelivät, yleisö ei tiennyt määräaikoja ja papit ja lukkarit\nkävivät hämilleen. Mikäs Eerikillä on? -- Vihdoin lähetettiin joku\ntapuliin katsomaan, ja siellähän lepäsi vanhus ryysykasassaan, lepäsi\nkylmänä, oli siihen kuollut. Toisten täytyi käydä kellonhihnoihin\nkäsiksi ja soittaa Eerikinkin hautakellot.\n\nSiihen hän oli kylmettynyt ja jäykistynyt, ukkoparka, päättelivät\nihmiset. Oli arvatenkin edellisenä iltana heittäytynyt siihen levolle,\nehkä vain hetkeksi levätäkseen, ehkä oikein nukkuakseen -- siihen oli\njäänyt ja jäätynyt. Kylmä, raaka tuuli puhalsi tapulin läpi, märkään,\nharmajaan luontoon kumahtivat kellonsoittajavainajan hautakellot.\n\nMeille lapsille tuotti vanhan, herttaisen tuttavamme poismeno suurta\nsurua. Ei kukaan meille nyt enää veistänyt päreestä poroja eikä rekiä,\nei kukaan kertonut kalamatkoistaan Jäämeren rannoilla. Se, jolle\nsoittajanvirka Eerikin jälkeen joutui, kävi tapulissa vain\nmäärähetkinään, eikä sinne enää lapsia suvaittukaan.\n\nVanhan kellonsoittajan kuolinsoittoon oli heidän tapuliilonsa\npäättynyt.\n\n\n\n\nVIII.\n\nISÄN KÄSI.\n\n\nIsäni oli sulkeutunut luonteeltaan, harvapuheinen ja yksivakaa.\nIstuskeli enimmäkseen työhuoneessaan, joka samalla oli papinkanslia, ja\notti vastaan asiakkaita aamusta iltaan, milloin vain joku tuli. Heti\nvieraan saavuttua ovelle oli ensi kysymys, mitä laatua hänen asiansa\noli, hengellistä vaiko maallista. Jos se oli viimeksimainittua laatua,\nsiis koski \"tihunteja\" tai muita papinmaksuja tai päivätöitä tai\nmaantienkorjuuta, silloin isäni aina palautti asiakkaan ovelta ja\nneuvoi hänet isäntärengin tai \"ruustinnan\" luo, jotka hoitivat nämä\nmaalliset puuhat. Hengelliset asiat, kysymykset sielunhädästä,\navioriidoista, kuulutuksista jne. käsitteli isäni sitä vastoin tietysti\nitse, eikä hänellä apulaista ollutkaan ennen kuin muutamaa kuukautta\nennen kuolemaansa.\n\nNiinkuin lapset yleensä, niin olin minäkin ennen kaikkea kiintynyt\näitiini, joka toimeliaana ja hellänä emäntänä lapsiaan hoivasi, opetti\nja kasvatti. Mutta oli minulla kuitenkin eräänlaista erityistä vetoa\nisäänikin, jonka muistan vanhana, kilttinä, hiukan sairaalloisena,\nkiikkutuolissaan aina istuvana, vaiteliaana ukkona. Salli hän meidän\nlasten leikkiä työhuoneessaankin, kunhan leikimme hiljaa, eikä ajanut\nmeitä pois käypäläistenkään saapuessa ja heitä puhutellessaan.\nAinoastaan milloin oli kysymys naisen \"kirkottamisesta\" taikka\nlapsenruokkoasioista, jotka siihen aikaan nekin nähtävästi oli\nseurakunnan papin selvitettävä, hän ohjasi lapset toiseen huoneeseen ja\nsulki oven. Hänen oli nähtävästi vaikea ilmaista hellempiä tunteitaan,\nharvoin muistan hänen minua teivineen, niinkuin äiti teki nostaen\nsyliinsä ja lempeästi puhutellen. Mutta muistan kuitenkin erään\nsellaisen tapauksen, -- isäni oli silloin jo aika sairas, aavisti kai\npoislähtöään, ehkä se lempeys johtui siitä.\n\nOlin nukahtanut isäni huoneen sohvalle, mutta täydessä unessa en\nkuitenkaan ollut. Isä hääri siinä piippuhyllynsä ääressä, asetti kai\npois pitkän letkavartensa ja kulki minun, nukkuvan vekaran ohitse.\nSilloin hän pysähtyi ja jäi siihen tuokioksi seisomaan, ehkä pieni\nhuokauskin kohosi hänen rinnastaan. Ja hän ojensi kätensä ja siveli\npehmoisesti tukkaani, siveli rakkaasti, lämpimästi, sydämentäyteisesti,\nikään kuin hänellä olisi ollut tarve purkaa esiin tunteitaan ja\nhuoliaan ja rakkauttaan. Tuo käsi oli niin pehmoinen ja lämmin, en\nolisi koskaan uskonut, että isän turpea, karhea kämmen olisi voinut\nolla niin herttaisesti hivelevä. Avasin silmäni tuon pienen kosketuksen\njohdosta ja näin silloin isäni herttaisesti hymyilevän, hymyilevän\ntavalla, jota en ollut koskaan ennen huomannut. Hän siveli tukkaani\nvielä kerran, naurahti ja virkkoi:\n\n-- Menehän poika saamaan iltavoileipäsi, niin pääset vuoteeseesi\nnukkumaan, makuuaikasi onkin jo käsissä.\n\nSiten hän selitti sen oudon kosketuksensa ja istuutui taas\nnojatuoliinsa. Ja minä kai menin hänen kehoituksestaan keittiön\npuolelle ja yöpuulle. Mutta perästäpäin olen joskus muistellut tuota\nisävainajani hellää kädensivellystä, joka minulle ikään kuin paljasti\nhänessä uuden puolen, lämpimän, tunneherkän ja rakkaan. Hän ajatteli\nehkä, että noin pienenä jää tuokin nuorin vesa orvoksi -- olin silloin\nkai 8-vuotias --, isän käsi ei joudu häntä ohjaamaan, opastamaan eikä\ntukemaan. Mitenkähän senkin vekaran vaellus tässä kylmässä maailmassa\nluonnistaa, onko isättömäksi jäävällä oleva voimia ja tarmoa siinä\ntaistelussa...\n\nSe oli ehkä vain hetken heikkoutta. Yleensä ei isäni sairaanakaan\nollessaan huokaillut eikä valitellut, hän kärsi hiljaa kärsittävänsä\npaljon kokeneen tyyneydellä ja rauhalla. Mutta silloin kerran sai\nnukkuva pienokainen hänen isälliset tunteensa sulamaan.\n\nMuutamia kuukausia, vaiko vuotta myöhemmin oli isäni vainaja.\n\n\n\n\nIX.\n\nLEHMÄSTÄ METSO.\n\n\nLauantaisin oli tietenkin jäällä liikenne, jota ikkunasta seurasin,\nvilkkain, kun seurakuntalaisia silloin ajoi tai hiihti syrjäkylistä\nkirkolle, haarautuen siellä eri taloihin majaa pitämään. Useat niistä,\njotka nousivat suoraan pappilan törmälle, olivat sellaisia, jotka\ntulivat papinmaksuja suorittamaan tai ainakin niistä puhumaan. Sillä\npuhumalla pyrkivät sangen monet pääsemään näistä \"luonnossa\"\nmaksettavista suorituksistaan, voinauloistaan, viljakapoistaan ja\nmetsälinnuistaan. Pitäjä oli siihenkin aikaan köyhä, jokapäiväisestä\nelämisestä oli talollistenkin vaikea säästää edes sen vertaa, mitä\npapinmaksuihin olisi tarvittu. Mutta kun kanto oli kuulutettu,\ntahtoivat he kuitenkin käydä asiasta edes puhumassa, pyytämässä\nlykkäystä tai vapautusta veroista -- sellaiseksi oli tapa muodostunut.\n\nIsääni vaivasivat nuo käytännölliset maksuasiat ja mankumiset; hän oli\nluonteeltaan liian hyväsydäminen. Äiti tiesi paremmin, mitä saatavain\nkertyminen merkitsi isoperheisen pappilan taloudelle, ja oli sen vuoksi\nvähän tarkempi ja lujaotteisempi papinveroja periessään. Jokainen\nvoinaula, joka tarkoin tynnyriin pakattiin ja uudelleen suolattiin ja\nhyvästi säilytettiin kaupunkiin viemistä varten, merkitsi perheen\ntoimeentulon edellytyksiä -- siksi ruustinna koetti saada \"rästitkin\"\nmahdollisuuksien mukaan perityksi; niitä jäi kuitenkin vuosittain\nsuuret määrät perimättä.\n\nMutta tämän asiainmenon ja järjestyksen tiesivät myöskin\nseurakuntalaiset ja siksi kaikki, jotka tahtoivat saada jotakin\nhelpotusta papinmaksuihinsa, pyrkivät rovastin luo, jonka kanssa oli\nhelpompi \"puhua\". He keksivät itselleen jonkin sielunhoidollisen asian,\nvaikkei sellaista olisi ollutkaan, kääntyivät eteisestä ensin\nvasemmalle ja rupesivat rovastille valittamaan köyhyyttään ja\nmaksukyvyttömyyttään. Heidät neuvottiin silloin tihuntiasioissa\nmenemään keittiön puolelle, jossa vero- ja rästiluettelot olivat ja\njossa punnitukset suoritettiin ja kuitit annettiin. Mutta useimmat\njatkoivat kuitenkin avuttomuutensa valittamista rovastille, jonka\ntäytyi heitä kuunnella ja jonka sydän tuosta kaunopuheisuudesta\nhelposti heltyi. Ja usein kävi sitten niin, että kun asiakas vihdoin\nlähti rovastin huoneesta ruustinnan puolelle, niin hän saattoi sinne\ntuoda edelliseltä saadun luvan, että vero maksajan köyhyyden takia oli\nannettava anteeksi, kokonaan tai osittain. Ja se sana tietysti\nloppukäsittelyssäkin piti.\n\nMe lapset saatoimme näitä käsittelyitä seurata milloin keittiössä,\nmilloin isän huoneessa ja ymmärsimme helposti, että kysymyksessä oli\nhiljakseen jatkuva ristiriita. Äiti ei tietenkään pitänyt siitä, että\nisä näin lahjoitteli pois saatavia, jotka perheelle ja sen\nkoulutettaville lapsille olisi tarvittu hyvinkin kipeästi, varsinkin\nmilloin hän arvioi verolahjan saajan sentään maksukykyiseksi. Ja ennen\nkaikkea hän ei tietenkään pitänyt siitä, että isä näin puuttui hänelle,\näidille, kerta kaikkiaan luovuttamiinsa tehtäviin, hänen asemaansa ja\narvovaltaansa heikontaen. Hän alistui tietysti isän määräyksiin, mutta\ntodisti ne toisinaan pätemättömiksi. Ja meistä lapsista, vaikka\nymmärsimmekin isän lempeän ja puutteellisille alttiin mielen, oli äidin\nkanta usein johdonmukaisempi.\n\nVarsinkin olivat akat, jotka helposti pillahtivat itkemään, ovelat isän\nhellämielisyyttä hyväkseen käyttämään. Eräs tapaus on tarttunut\nmieleeni. Muutamasta talosta oli kuollut vanha isäntä, joka jo kauan\noli \"läsinyt\", ja hänet tuotiin kirkolle haudattavaksi. Mutta\ntehdessään siitä ilmoituksen oli emäntä isän huoneessa ottanut myöskin\npapinmaksut puheeksi siihen tavalliseen tyyliin. Oli olemassa määräys,\nettä talosta, jossa oli riittävä määrä karjaa, oli isännän tai emännän\nkuoltua toimitettava papille verona tai palkkiona yksi lehmä taikka\nsitä vastaava hinta. Omituinen määräys muuten, joka lisäsi taakkaa\nsurutaloon -- isästäni se kai ei yleensä tuntunut kohtuuden mukaiselta\nja lieneekin hän tavallisesti myöntänyt näissä tapauksissa tuntuvia\nhelpotuksia. Nytkin puheena oleva emäntä sai isän pään helposti\nkäännetyksi, -- hän lupasi huojennusta, mutta tahtoi varovaisuuden\nvuoksi ensin neuvotella ruustinnan kanssa.\n\nNeuvottelu kävi jotenkin tähän suuntaan. Äiti tunsi tilanteen ja\nvirkkoi:\n\n-- Mutta Kuhalahan on varakkaanpuoleinen talo, ja vanhan, vuoteessa\nvuosia maanneen ukon kuolema tuottaa talolle todellisuudessa\nhelpotuksen. En tiedä, mistä talosta voitaisiin asetuksenmukainen\npalkkiolehmä saada, ellei juuri tästä.\n\n-- Totta kyllä, vastasi isäni. -- Mutta onhan heillä sentään menoja\nhautajaisistakin, ja nyt joutuu talon hoito naisihmisen hartioille...\n\n-- Jolla on täysikasvuisia poikia ja kotivävyjä, ei siellä työvoima\nlopu eikä hätä heiluttele.\n\n-- Mutta leski kuitenkin itkee, -- lupasin hänelle jo jotakin\nhelpotusta. Jos otettaisiin vain puolen lehmän hinta...\n\n-- Kuinka tahdot, vaikk'ei se koko hintakaan rahaksi arvattuna niin\naivan suuri ole.\n\n-- Hyvä on, puolet hintaa siis. Lähetän lesken luoksesi keittiöön.\n\nAkka kävi keittiössä, istui sielläkin ja valitti kohtaloaan eikä\ntahtonut puoltakaan hintaa maksaa. Meni uudelleen rovastin luo ja keksi\nuusia, hellyttäviä asianhaaroja, joilla hän rovastin tunteita\njatkuvasti muokkasi.\n\n-- No, jos toisitte edes hyvän vasikan, tinki isäukko, jota tämä\nkaupankäynti kovin vaivasi.\n\n-- Ei ole vasikkaakaan, lehmät ovat poikineet ja vasikat myyty tai\nsyöty, iso perhe ... ui, ui, ui...\n\n-- Ettekö sitten mitään voisi maksaa?\n\n-- Kun tässä syyskesällä saadaan riistaa, toisin pappilaan komean\nmetson...\n\n-- No tuokaa sitten se metso!\n\nRovasti oli kovin kiusaantunut ja tahtoi jo päästä muitakin asiakkaita\nhoitelemaan. Akka meni keittiöön ja kertoi siellä rovastin luvanneen,\nettä hän tyytyy siitä isäntävainajasta metsoon, joka syksyllä tuodaan\npappilaan.\n\nÄiti ei tahtonut uskoa tuota puhetta, joka purki aviopuolisoiden kesken\näsken tehdyn sopimuksen, ja meni sisäovesta isän huoneeseen kysyen,\noliko Kuhalan leski todella puhunut perällisiä.\n\n-- Totta on puhunut.\n\n-- Ja sinä vaihdoit siis lehmän metsoon?\n\n-- Niin, kunhan nyt jotakin saadaan, se oli niin vaikeaa...\n\nTätä keskustelua oli isän huoneessa sivusta kuuntelemassa muutakin\nväkeä, ja pian tuli pitäjällä puheenparreksi, isän luonnetta\nkuvattaessa, että hän oli vaihtanut lehmän metsoon. Ja se tarina kulki\nsiellä pitäjällä pitkät ajat vielä isäni kuoleman jälkeenkin.\n\nMeidän lasten mieliin jäi muisto siitä, että isän hyvänahkaisuutta\npaljon väärinkäytettiin, -- eipä liene tuonkaan tapauksen jälkeen ollut\nhelpompi saada kootuksi muitakaan papinsaatavia. Ruustinnan täytyi\nkeittiön puolella koettaa sitä sitkeämmin pitää puoliaan.\n\n\n\n\nX.\n\nNUOTANPERÄ.\n\n\nPäärakennuksen kohdalla rannassa oli perheen vene, jolla verkoilla\nkäytiin ja kauniilla ilmoilla soudeltiin uistinretkillä tai\nvierailuille lukkarilaan ja jolla isävanhus välistä teki pitkiä\npitäjänmatkojaan. Mutta kappaleen matkan päässä rantaa myöten oikealla\nolivat nuottatalaan vieressä nuottaveneet, -- siellä oli myös\nuintiranta ja siellä kesäisin paljon oleskeltiin. Siihen liittyvät sen\nvuoksi myöskin monet lapsuusmuistoni.\n\nNiistä tässä muuan, joka kertoo rovastin ja hänen isäntärenkinsä,\nJuuson, tilapäisestä erimielisyydestä, -- muuten he olivat keskenään\nparhaassa sovussa, s.o. edellinen antoi yleensä jälkimmäisen talossa\nmiltei täysvaltaisena isännöidä.\n\nLeikin eräänä päivänä nuottatalaalla, jossa Juuso, minulle kaskujaan\nkertoen, jotakin puuhaili, kun näimme isärovastin, joka ei yleensä\npaljonkaan työhuoneestaan liikkunut, tulla köpittävän polkua pitkin\ntalaalle päin. Hän oli ottanut puukon vyölleen, mikä ei ollut hänen\ntapaistaan, ja kiirehti touhukkaasti kulkuaan rantaan. Perille\nehdittyään hän hiukan hengästyneesti puheli:\n\n-- Hyväpä oli, että nyt Juuson täällä tapasin, meidän on tarkastettava\ntämän nuotan perä.\n\n-- Nuotanko perä, ihmetteli Juuso, -- kyllä se on ehyt ja luja.\n\n-- Mutta jos se on liian tiheä, minulla on täällä lailliset mitat...\n\nOliko ilmestynyt jokin uusi asetus nuottakalastuksessa käytettäväin\npyydysten silmätiheydestä, vai oliko muusta syystä kiinnitetty huomiota\nasianomaisiin määräyksiin, sitä en tullut koskaan tietämään. Joka\ntapauksessa oli isän luona nähtävästi käynyt joku henkilö, joka oli\ntästä asiasta puhunut ja arvellut, että pappilankin nuotta saattoi olla\nasetusten vastainen, ja rovastia oli se epäilys ruvennut kiusaamaan.\nOlisihan rajaton häpeä, jos todettaisiin, että pappilassa pyydettiin\nkalaa luvattomiksi leimattavilla pyydyksillä -- ei, se oli heti\nestettävä. Hän kyllä tiesi, että hänen nuottansa oli samanlainen kuin\nne, joita paikkakunnalla yleensä käytettiin, mutta juuri sen tähden kai\nhän epäili, ettei Juuso tässä kohden noudattaisi hänen käskyään, ja oli\nsiitä syystä itse lähtenyt asialle. Nyt hän siis mittasi ja laski\nverkonsilmukat ja totesi, että nuotan perässä taikka perimmäisessä\nosassa siitä silmukat todella olivat kynnen verran pienemmät kuin\nhänelle annetut luvallisuusmitat osoittivat. Ja silloin hän päätti heti\nja jyrkästi, että se osa nuotanperästä oli leikattava pois ja\nkorvattava uudella, täysin lainmukaisella.\n\n-- Ehyt nuotanperäkö leikattava rikki, eihän siitä mitään tule, eihän\nsellaiseen tuhmuuteen ryhdytä, väitteli Juuso vakavissaan, leimaten\ntuollaisen ehdotuksenkin jo heti naurettavaksi.\n\n-- Täytyy leikata, silmukat ovat liian pienet, väitti isä hänelle\noudolla ankaruudella.\n\n-- Mitä vielä, samanlaiset nuotanperät on Kelalassa ja Lukkarissa ja\njoka talossa, sama kutojakin ne on kutonut...\n\nJuuso tarkasti rovastin mittoja ja huomasi eron mitättömän pieneksi, --\njos muikku tarttuu tähän perään, se tarttuu myöskin noihin paperille\npiirrettyihin silmukoihin, hän intti.\n\n-- Ja kenelle siitä olisi vahinkoa taikka hyötyä, jos nuotanperä on\nentisellään tai muutetaan, Juuso pauhasi jo tiukemmalla äänellä.\n\n-- Vaikk'ei olisi vahinkoa eikä hyötyä kenellekään, pitää noudattaa\noikeutta, virkkoi rovasti hiljaa, mutta vakavasti. -- Ehkä leikataan\ntuosta rajasta perä pois...\n\n-- Ei leikata, ei hiidessä! Tiedustellaan toki ensiksi, millaiset ovat\nmuilla nuotanperät.\n\n-- Ei kannata tiedustaa. Kelalassa voi olla luvaton nuotanperä ja\nvaikkapa Lukkarissakin, mutta pappilassa ei.\n\nJa kun Juuso yhä vitkasteli ja vastusteli, tarttui isärovasti\npuukkoonsa käydäkseen nuotanperää viiltelemään.\n\nMutta silloin Juuso suuttui jo tosissaan. Hän tempoi nuotanperää omalle\npuolelleen, ikäänkuin sitä pelastaakseen, ja niin he seisoivat siinä\ntuokion silmät kovina vastakkain. Juuso uhkaili:\n\n-- Jos tässä talossa ruvetaan hullun töitä tekemään, niin en minä jaksa\nsiinä enää olla mukana, -- lähden tieheni.\n\n-- Älä lähde, Juuso. Mutta ajattele: jos näistä nuotanperistä nyt juttu\nnostetaan, nimismiehellä kuuluu jo olevan sellaisia aikomuksia, ja jos\nsilloin selvitetään, että pappilassa on myös luvaton nuotta, niin sitä\nminä taas en kestä. Ajattele, jos asia vedetään käräjiin ja minutkin\nhaastetaan syylliseksi, -- ei, Juuso, mieluummin silvon palasiksi koko\nhökötyksen. Kas näin!\n\nJa rovasti kävi rohkeasti viiltämään puukollaan ehyttä nuotanperää,\nleikkaamaan sen perimmäistä osaa pois. Hän viilteli tarmokkaasti,\njoskaan ei taitavasti. Juuso katseli kotvan sitä kirvelevin sydämin,\npuri hammasta ja sylkäisi pari kertaa. Mutta kun hän näki rovastin\nmuutamassa kohdassa viiltävän aivan vincon, silloin hän tarttui työhön\nkäsiksi:\n\n-- Antakaas kun minä! Jos kerran ehyt on särjettävä, niin särjetään se\nainakin järjellisesti! -- Ja taitavasti hän leikkasi äkkiä nuotasta\ntuon pahennusta herättäneen osan, josta puhe oli, viskaten sen sitten\nnurkkaan.\n\nTaas katselivat rovasti ja isäntärenki toisiaan sovinnollisesti.\nTyytyväisin mielin lähti isäni köpittämään talaalta polkua pitkin\npappilan pihaan.\n\nMutta kokonaan ei luonto ollut Juusolta sulanut. Hän katseli\nrikkinäistä ja kelvottomaksi leikeltyä nuotanperää, sylkäisi vielä\nkerran ja mutisi itsekseen:\n\n-- Olisi tässä heinänteon alkaessa ollut rengeillä työtä muutenkin, --\nnyt täytyy panna mies kutomaan nuottaan uutta perää. Mutta kun sen\nrovastin omatunto on niin kovin herkkä!\n\n\n\n\nXI.\n\nPETTYMYS JA HYVITYS.\n\n\nEräänä kesänä oli Lukkariin -- talo sijaitsi järven vastapäisellä\nrannalla -- saapunut sydänsuvea viettämään pari ylioppilasta, jotka\nolivat veljeni ja vanhempain sisarteni ikätovereita ja hyviä tuttavia.\nSilloin, nuorison usein yhtyessä Kuusamon yksinäisessä pappilassa,\nelämä siellä oli tavallista vilkkaampaa. Siellä kisailtiin avaralla\npihalla tai ryytimaassa, josta nuorten nauru heleästi raikui, sieltä\ntehtiin huvimatkoja, joilla me lapsetkin saimme olla mukana, tehtiin\nveneillä ja jalkaisin. Se kesä oli Kuusamon nuorille kuin keidas\nerämaassa.\n\nKerran järjestivät nämä nuoret pitemmän, monipäiväisen huvimatkan\nKuusamon sittemmin kuuluisille tunturiseuduille, Nuorusen vaaralle ja\nPaanajärvelle, jotka jo silloin alkoivat olla maineessa. Valmistuksia\ntehtiin, eväitä hankittiin, -- jo nuo valmistukset tarjosivat paljon\nhauskuutta. Ja sitten eräänä aamuna tehtiin lähtöä pappilan rannasta.\n\nSilloin vasta älysin, ettei minua aiottukaan ottaa mukaan. Olin jo\nollut valmistustouhussa minäkin, rasvannut pieksuni ja varannut onkia\ntaskuuni, -- silloin yht'äkkiä selvisi, että vain aikuisia lähtisi\ntälle pitkälle huvimatkalle, jonka varrella oli yövyttävä mihin sattui\nja tehtävä melkoisia kinttutaipaleitakin. Ei sinne voi lapsia ottaa,\nsanottiin, rasittuvat siellä vain ja vilustuvat ja niistä olisi\nainainen vaiva. Eivätkä siinä auttaneet vastaväitteet eikä\nporaaminenkaan, minut jätettiin kotiin, kun toiset iloisina istahtivat\nveneeseen ja heläyttivät lauluja rannasta lähtiessään.\n\nSuuri oli pettymykseni ja katkeruuteni; tämä loukkaava syrjäyttäminen\ntuntui minusta yhtä aiheettomalta kuin ansaitsemattomalta. Ettäkö en\nmuka jaksaisi siinä, missä sisarenikin -- turhaa puhetta, olinhan\nainakin yhtä terhakka ja kestävä kävelymatkoja tekemään ja venettä\nsoutamaan kuin hekin. Mieleni oli karvas ja syyttelevä, sillä\nuumosinpa, että huvimatkailijat yksinkertaisesti eivät olleet halunneet\nminua retkelleen, koska en ollut heidän ikäisensä enkä muka sopeutunut\nheidän seuraansa ja ilonpitoihinsa.\n\nHuviretkeläisten lähdettyä valitin kovaa kohtaloani ja kärsimääni\nvääryyttä vanhemmilleni, jotka turhaan koettivat minua lohdutella.\nIsäni myönsikin, että ne matkan vaivat varmaankin olisin kestänyt, ja\nkun renkien samoihin aikoihin oli lähdettävä hakemaan hevosia kotiin\nsydänmaan laitumilta, jossa ne kesäkauden olivat olleet, hän lupasi\nvihdoin minut mukaan tälle miesten retkelle, joka tosiasiassa oli\npaljon vaivalloisempi ja rasittavampi. Siten oli minulle annettava\nhyvitys kärsimästäni vääryydestä.\n\nTuon lapsuusretkeni Kuusamon laajoille sydänmaille olen aikoinaan\nerikseen kertonut lastussani \"Hevosten haussa\" ja viittaan tässä nyt\nvain niihin syihin, jotka vaikuttivat, että jouduin tuolle\nmerkilliselle erämaanretkelle pienenä poikapahaisena. Innostuin\nheti asiasta, sillä huviretkeä paljon miehekkäämpi ja samalla\nhyödyllisempikin oli toki tämä patikkamatka, jolta minun oli ajettava\nkotiin kolmas hevonen ja jolle siis viipymättä valmistausin. Kaikki\nkatkeruus oli samalla tipotiessään.\n\nÄitini vain oli vähän levoton ja puheli minua matkalle evästäessään:\n\n-- Kun olisin tuon tiennyt, olisin sittenkin antanut pojan mennä\nNuorusen retkelle.\n\n-- Ei, näin on parempi, intoilin minä. -- Kulkekoot siellä naisten\nretkellä mielensä mukaan, eivätpä tahtoneet minua matkaansa. Nyt\nnäytetään, mihin miehet pystyvät!\n\n-- Niin, katsotaan nyt, poika parka!\n\nHuviretkeläiset olivat jo palanneet Paanajärveltä, kun minä renkien\nmukana kaukaisilta korpimailta ratsastin pappilan pihaan. Katselin vain\nkulman takaa heidän ihmettelyään, miten olin sellaisen retken jaksanut\ntehdä; heille oli kiipeileminen Nuoruselle ja paluutie Paanajärveltä\nollut jo kyllin rasittava. Hyppäsin ketterästi hevosen selästä enkä\naluksi puhunut mitään matkani vaikeuksista enkä voimaini uupumisesta\nsiellä soita päiväkausia tarvottaessa, en myöskään siitä, että kotiin\nsatulatta ratsastaessani takapuoleni olivat hiertyneet pahasti\nvereslihalle. Saatettuani hevoseni talliin koetin astella niinkuin\nmuutkin miehet, reippaasti ja miehekkäästi, ja kerroin vain\nrauhallisesti, millaisia autioita taipaleita me olimme kulkeneet, miten\nnuotiolla olimme yömme viettäneet ja hevosia salolta kauan turhaan\netsineet.\n\n-- Eiköhän Juuso joutunut sinua sentään pahimmissa paikoissa kantamaan,\nkyselivät ylioppilaat piikitellen.\n\n-- Vai kantamaan, vastasin ylvästellen. -- Siinä minä tein taivalta\nmissä toisetkin miehet...\n\nMitään en puhunut siitä, että paikkoja yhä kovasti pakotti ja että koko\npieni ruumiini oli kuin kurikalla mureaksi hakattu. Vasta äitini\nhoitoon jouduttuani myönsin, että tiukalla siinä olin monta kertaa\nollut, mikä kai kyllä näkyi toimeenpannusta ruumiintarkastuksestakin,\njoka aiheutti sekä voiteiden että laastarin käyttämistä.\n\nPahimpia lapsuudenaikaisia pettymyksiäni oli se, etten silloin päässyt\nkäymään Nuorusella ja Paanajärvellä, joiden nähtävyyksistä sittemmin\nkoulu- ja yliopistoaikoinani niin usein kuulin puhuttavan ja joista\nvanhemmat sisareni niin usein hurmaantuneina kertoivat. Lieneepä se\npettymys osaltaan vaikuttanut, että sitten, lähes parikymmentä vuotta\nmyöhemmin, tein Helsingistä asti aivan erikoisen \"Kuusamonmatkan\",\njolta olen \"Tuokiokuvia\" kirjoittanut. Mutta olipa minulla onneksi\nasian puheeksi tullen kehuttavana ja kerrottavana se hevostenhakumatka,\njoka jo silloin lapsena lievensi pahimman pettymykseni.\n\n\n\n\nXII.\n\nVUOTEESSA KINKEREILLE.\n\n\nAlueeltaan pienen läänin kokoisessa pitäjässä oli seurakunnan ainoalla\npapilla tietenkin paljon pitäjänmatkoja tehtävänään, kinkerimatkoja,\nsairasmatkoja ja muita virkamatkoja. Suuren osan kesää olikin isäni\nnäillä matkoilla; lähti tavallisesti maanantaina ja tuli loppuviikolla\nkotiin, milloin ei sunnuntaisaarnakin pidetty jossakin seurakunnan\nsyrjäkolkassa. Enimmäkseen kuljettiin veneillä; papinhakijat istuivat\nairoihin ja rovasti reippaana ja pyylevänä perään.\n\nOli kyllä pitkiä polkumatkojakin, joihin saloseurakunnan pappi oli\nsaanut tottua, kylienvälisiä jalkataipaleita suoportaiden ja synkkien\nkankaiden ylitse. Siellä saattoi niihin aikoihin tavata metsän\nasukkaitakin, -- isäni kertoi usein huvittavasti, kuinka hän kerran\nedellisessä työpaikassaan joutui kosketuksiin kontion kanssa. Erästä\nkangasta kuljettaessa hän oli edennyt saattajistaan vähän edelle ja\nistahti pienellä ylänköaukealla sopivalle kivelle näitä odottamaan.\nSytytti letkavartisen piippunsa, pyyhki hikeä päälaeltaan ja huohotti\nsuloisesti siinä tuulen hengessä. Silloin kuului rasahdus sivulta päin,\nmurros ryski, ja kääntyessään katsomaan lepääjä näki karhun löntöstävän\nsaman aukean poikki petäjikköön. Se luimautti kerran vain kivellä\nistujaan -- kiire näytti olevan -- ja painui ryteikköön. Pappi oli\naseeton, letkavarsi-piippu hänellä vain oli kädessään ja sillä hän,\nnopeasti nousten istumasta, kerran huitaisi ilmaa ja lähti löntöstämään\nhänkin. Hän painui kuitenkin polkua pitkin päinvastaiseen suuntaan kuin\nkarhu, kiirehti saattomiehiään vastaan ja oivalsi vasta silloin oikein\nselvästi, millainen vieras hänellä oli siinä lepoaukealla ollut.\n\n-- Kai silloin pelästyit, kyselimme me uteliaina kuuntelevat lapset.\n\n-- Oli oikeastaan jo myöhäistä enää pelästyä. Kontio ei yrittänytkään\nminulle mitään pahaa tehdä, se juoksi ilmeisesti pakoon, me väistimme\nsanattomasti toisiamme.\n\n-- Etkö huutanutkaan!\n\n-- En muistaakseni; ehkä sitten polulta kutsuin saattajiani, mutta he\ntulivatkin siinä samassa vastaani ja kuulivat vielä kontion mennä\nryskivän metsään. Ja taivalta jatkettiin taas.\n\nKuten sanottu, enimmät pitäjänmatkat tehtiin veneellä, vesistöthän\npilkkovat pitäjän joka taholle. Raskaita matkoja ne olivat, usein\nsateessa ja tuulessa, eivätkä yöpymispaikatkaan olleet ensiluokkaisia.\nIsälläni oli ollut luja terveys, mutta täällä se vähitellen rupesi\nravistumaan. Muistan äitini usein kehoitelleen, että isä jättäisi\njonkin pitemmän matkan tekemättä, kun ei ollut hyvissä voimissa. Mutta\nisä oli velvollisuudestaan tarkka; laajan seurakunnan syrjäisemmätkin\nosat tarvitsevat sielunhoitoa, sanoi hän, monet eivät sieltä kirkolle\njuuri koskaan kykene. Eikä ollut toista, nuorempaa pappia\nseurakunnassa; apulaista oli kyllä joskus pyydetty, mutta\ntuomiokapitulilla ei ollut ketä lähettää, eikä tietysti sellaisilla,\njotka etelämpänä saivat paikan, ollut haluakaan lähteä näille pimeille,\npohjoisille saloille. Ainoan papin täytyi matkustaa, niin kauan kuin\nsuinkin jaksoi.\n\nEräänä kesänä ne matkat kuitenkin kävivät hänelle hyvin vaivalloisiksi.\nMuutamaa pitempää pitäjänmatkaa erityisesti arkailtiin; epäiltiin,\nriittäisivätkö siihen sairaan miehen voimat. Äitini varsinkin varoitti,\noikein itkien pyysi, että isä ei lähtisi taipaleelle. Mutta isä päätti\nkuitenkin lähteä. Siellä oli muutamassa syrjäkylässä eräs kuoleva\nvanhuskin, joka oli pyytänyt pappia puheilleen, eikä isäni tahtonut\npettää hänen toivomustaan. Hakijat olivat jo rannassa. Vuoteeltaan ukko\nnousi ja tallusteli kotiväen varoituksista huolimatta venevalkamaan.\nMutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan reippaasti istahtanut perään eikä\ntarttunut melaan, hänelle oli makuupaikka laitettava veneen pohjalle.\n\nOlimme koko perhekunta häntä rantaan saattamassa. Matkaveneeksi oli\notettu pappilan tukeva, iso vene ja sen pohjalle oli äitini laittanut\nkunnollisen vuoteen: patjat ja tyynyt ja peiton, ja siihen matkalle\nlähtevä asetettiin. Vanha luotettu isäntärenki lähti mukaan\nperämieheksi ja sairasta pappia tukemaan. Elävästi muistan, kuinka\nisäni minua, nuorimpaansa, siinä törmällä hyvästeli. Ei hän sitä surun\nvoittoisesti tehnyt eikä haikeaa mieltä herättääkseen, hilpeästi hän\ntarinoi, kuten aina, lupasi tuoda tullessaan minulle oman ominaisen,\nsuuren leipäjuuston -- siellä oli emäntä, joka oli etevän maineessa\nsellaisten leipojana ja paistajana. Ja naureskellen siinä erottiin, isä\nheittäytyi mukavasti venevuoteeseensa ja huiskautti meille hattuaan,\nkun kolmihanka lähti etenemään rannasta. Mutta äitini kasvoista näin,\nettä siinä ei ollut ilon eikä reipastelun syytä. Ja kun vene loittoni\nselemmäs, vetäytyi hän saunan nurkan taa ja siellä häneltä valtoinaan\npursusi esiin itku, jota hän lähtöpuuhissa oli pidätellyt. Pelkäsikö\nhän, että siinä oli jo saatettu sanoa perheen elättäjälle viimeiset\njäähyväiset, vai huolettiko häntä muuten ongelma, miten elämä näistä\npuolin yleensä lähtisi selviämään, kun perheen päältä voimat pettivät?\nMatalat ja masentuneet olivat joka tapauksessa hänen mietteensä ja\nvaikeasti hän sai siinä silmänsä kuivatuksi.\n\nMutta hän kuivasi ne, hän karkaisi pakolla luontonsa. Sillä hän ei\nmeidän lasten vuoksi tahtonut osoittaa mielensä murtumista, hän tahtoi\nmasentuneenakin meitä rohkaista. Astui reippaasti saunan takaa\ntörmälle, johon etenevä vene vielä näkyi, huiskautti sille vielä kerran\nhuiviaan ja kääntyi sitten taas lohduttaen meidän, nuorimpainsa,\npuoleen.\n\n-- Kolmen, neljän päivän perästä isä jo palaa, hän puheli, -- ja sitten\nei tulekaan enää pitempiä pitäjänmatkoja tänä kesänä, hän saa kotona\nrauhassa levätä. Ja meidän täytyy koettaa häntä rohkaista.\n\nHellästi hän tarttui minua kädellään leuan alta ja lähti saattelemaan\nmeitä pihalle, taloon ja sen arkisiin töihin.\n\nPalasihan isä siltä matkalta ja lähes vuoden ajan saimme häntä vielä\npitää keskuudessamme. Kunnes eräänä kevättalven päivänä hänet taas\npeitettiin patjojen ja vällyjen väliin -- tällä kertaa rekeen --\nOuluun, lääkärinhoitoon vietäväksi. Siltä matkalta hän ei enää\npalannut. Mutta mieleeni on erityisesti ja lähtemättömästi jäänyt ja\nusein palannut tuo isän kesäinen lähtö viimeiselle, pitkälle\npitäjänmatkalleen, venheeseen tehty vuode ja meidän perheväen\nmurheelliset jäähyväishuiskutukset kotoiselta rannalta.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHIRVEN VASA.\n\n\nLunta oli paksulti maassa ja puissakin. Ilma oli vielä talvisen kylmä,\nmutta kevät kiisteli jo voittoa. Päiväsydän oli sen verran sulattanut\nlumen pintaa, että oli muodostunut kaunis hanki, joka ei kuitenkaan\njalkamiestä, poikastakaan, vielä kantanut, vaan oli suksimiehelle mitä\nmieluisin. Hangen päälle oli yöllä satanut nuorta lunta sen vertainen\nkerros, ettei iljanko raapinut suksenpohjaa ja että hiihtäessä syntyi\nsievä, matala latu. Siinä ihan kiitivät sukset vähäisessäkin\nmyötämaassa, eikä ollut vastamaakaan raskas nousta. Oli kevyt\nhengittää, jalat ja käsivarret ponnistivat norjasti ja voimakkaasti.\n\nMutta ennen kaikkea viehätti hiihtäjäpoikaa päivänkilo, joka puiden\nlävitse hakeutui hangelle ja kultasi petäjäin rungot ja lumihattuiset\nkalliot. Poika hiihti yhä kauemmas aholle. Siellä edessäpäin oli kirkas\naukea, joka kylpi täydessä päiväpaisteessa; sinne täytyi ehättää,\nsiellä ylätasangolla sitten sauvain nojassa hetkinen hengähtää. Kuinka\nvaloisa olikaan maailma ja kuinka rauhallinen! Ei kuulunut ääntä\nminkäänlaista, ei sorahtavaa, ei särkevää, ei inttävää ääntä, ne olivat\nkaikki jääneet asutuspaikkoihin ja teiden varsille.\n\nMutta kuuluipahan äkkiä aukean viereisestä ryteiköstä risahdus, hetken\nkuluttua toinen. Mikä siellä rasahteli, ansaan tarttunut riekkoko vai\noksilla hyppivä orava? Poika hiihti lähemmäs, kiersi murrosta, katsoi,\nihmetteli. Lumi oli tiheässä katajikossa syvälle poljettu, jälkiä oli\nmonenlaisia. Poika kiersi katajikon vielä lähempää ja jopa näkikin\nrisahtelijan. Sieltä pisti näet oksien välistä esille eläimen pää, --\nse ei ollut poron, vaan jonkin senlaatuisen elukan kuitenkin --,\nhätääntyneet, säikähtyneet silmät sieltä tuijottivat hiihtäjää ja\nryteikköön painunut ruumis rupesi hiihtäjän lähetessä yhä enemmän\ntempomaan ja kohottautumaan puolelle ja toiselle. Mutta se ei loitonnut\nryteiköstä. Eläin oli pahasti säikähtynyt, läähätti raskaasti ja vapisi\nihan silminnähtävästi, riuhtoi hätäännyksissään, mutta ei ilmeisesti\npäässyt irti.\n\n-- Mikähän on otus? -- Poikasta melkein peloitti, kun hän survoi\nsuksensa vielä lähemmäs, sillä se oli koko suuren elukan näköinen,\nniinkuin isohko vasikka, jota sen sileä nupopääkin muistutti. -- Se on\ntarttunut ryteikköön kiinni, hän päätteli, -- mutta pääseeköhän tuo\ntuosta irti?\n\nÄkkiä käänsi poika suksensa, laski entistä vinhempää vauhtia äskeisiä\nlatujaan petäjikön halki kiirehtien kotiin päin. Tuossa tuokiossa hän\nsinne ehtikin ja kertoi kotiväelle merkillisen löytönsä.\n\n-- Vasikkako talvella metsässä, ei, olet nähnyt kummituksia, intti\npihalla oleva renki aluksi.\n\n-- Mutta elävä olento se oli, katselin sitä ihan vierestä, -- siellä se\non vieläkin!\n\n-- Olisiko murrokseen jalastaan tarttunut hirven vasa, rupesi toinen\nmies jo aprikoimaan. -- Hirviparvi täällä on jäljistä päättäen äsken\nliikkunut.\n\n-- No, mennään katsomaan, myönsi silloin toinenkin rengeistä, ja tuota\npikaa he sukeusivat suksilleen. Ottivat kelkan mukaansa, siihen\nkappaleen nuoraa ja niin lähdettiin äskeisiä jälkiä metsän halki\naholle. Poika tietysti mukana, oppaana ja asianomaisena.\n\nNiin, hirven vasahan se oli. Siinä se oli vielä ryteikössä, tempoi ja\nriuhtoi, joskin jo äskeistä heikommin. Hanki oli pettänyt sen alta,\njalka oli tarttunut mihin lie katajanjuureen tai kaatuneiden puiden\nrakoon, eikä se ollut saanut sitä irti. Hirven jälkiä oli siinä\nympärillä enemmänkin, ne veivät syvemmäs notkoon, vasa parka oli\nnähtävästi emäänsä seuratessaan jäänyt tuohon satunnaiseen satimeen, --\neikö lie ollut siinä jo aamuvarhaasta asti.\n\nMiehet kävivät nupupäätä irroittamaan, katkoivat kirveillään\nkahlehtivat oksat ja juuret, mutta sitoivat varoiksi elukan jo\netukäteen nuorallaan. Vihdoin irtausi jalka; hirvi yritti nyt, joskin\nhuonovoimaisena, rynnätä vapauteen, mutta tunsi samalla olevansa\ntoisaalta kytketty. Sen oli alistuttava ylivoimaan, miehet kantoivat\nsidotun vasan kelkkaansa ja näin lähdettiin sitä viemään kotiin.\nVerissä oli sen takakoipi, joka oli joutunut puristukseen, ja nuo\nsuuret silmät olivat entistä hätääntyneemmät.\n\nKotipihalla kaadettiin heinähäkki vangiksi joutuneen päälle ja\nirroitettiin nuorat. Nuori hirvi nousi pystyyn, arasteli kyllä oikeaa\nkoipeaan, mutta yritteli siitä huolimatta päästä vapauteen. Mutta ei\npäässyt. Häkkiä tuettiin seipäillä kinokseen ja siihen pihalle jäi nyt\nhirven vasa vankilaansa teutaroimaan. Katseli \"kopistaan\" suurin,\nhämääntynein silmin jokaista ohikulkijaa, säikkyi pienintäkin\nlähentely-yritystä ja koetti uudelleen ja uudelleen tunkea päänsä häkin\npienojen väliin, niiden raosta muka vapaaksi päästäkseen.\n\nSe oli tietysti löytäjäpojalle mieluinen elätti. Hän hoiteli sitä\nparhaansa mukaan, toi sille ruoaksi heiniä ja sammalta ja koetti sitä\nlepytellä ja suostutella. Hän kuvitteli, kuinka hän tuon nuoren\n\"isonjuoksijan\" kesyttää omaksi ajokkaakseen, kuinka siitä tulee\nmahtava haarasarvi, jonka rinnalla porot ovat vain pieniä kääpiöitä,\nkuinka hän sen kerran valjastaa pulkan eteen ja laskettaa sillä kylän\nläpi yhtenä pyrynä kaikkien hämmästykseksi. Tevana vain ei osoittanut\npienimpiäkään kesyttymisen merkkejä. Se oli aina vain yhtä arka kuin\nlöytöpäivänään, kierteli lakkaamatta pienen häkkinsä seinämiä -- jalka\noli jo sikseenkin parantunut -- ja söi vain mitättömän vähän, senkin\ntoisten silmäin välttyessä.\n\nJa sitten eräänä aamuna se oli poissa. Häkki oli kumollaan, pönkät\nirti, tevana tiessään, jäljet vain viittasivat järvelle.\n\nPojan valtasi suuri suru. Hänelle selitettiin, että hirven vasa\nvarmaankin oli jalkavaivoistaan toivuttuaan saanut yöllä tukipuut\nhöltymään ja häkin työnnetyksi kumoon ja niin päässyt livistämään.\nKenties näin olikin käynyt, tukipuut tuntuivat todella vähitellen\nhöltyneen. Mutta elättiään ikävöivää poikaa vaivasi kuitenkin pieni\nepäilys, että hirvipahasella oli ollut vähän apuakin pakconsa. Hän oli\nkuullut isänsä parikin kertaa säälittelevän vankiraukkaa, joka ei\nhäkkioloihin koskaan totu eikä koskaan kesyty. Mahdollisesti oli ukko\naamuvarhailla ulkona käydessään työntänyt häkin kumoon ja laskenut\ntevanan vapaaksi. Nyt hän lohdutteli surevaa poikaansa sillä, että\nparempi elukkaraukan näin oli olla, kun oli päässyt vapaaksi metsään,\nemonsa luo.\n\n-- Mutta löytääkö se siellä emonsa, penäsi poika.\n\n-- Löytää varmasti. Emä on liikkunut täällä ympäristössä epäilemättä\npoikaansa etsimässä, hirven jälkiä on metsänrinnassa ja pellollakin\nnäkynyt joka aamu...\n\nSiitä poika vähitellen rauhoittuikin. Häkki korjattiin pois ja lumen\nsulattua hirven vasa pojalta unhottui. Mutta ne mielikuvat, jotka\nhänessä olivat syntyneet elätistään ja siitä, miten hän kasvattaisi\nsiitä kauniin ajokkaan, miten hän laskettelisi tällä isolla\njuoksijallaan kylän raittia pitkin ja ihan toisiin pitäjiin asti, ne\nmielikuvat jäivät hänessä alitajuntaan elämään ja palasivat vielä\nvuosien jälkeen kirkkaissa, kauniissa unennäöissä takaisin. Ja\nsellaisesta unesta herättyään hän saattoi vielä valveillakin kaivaten\najatella, miksei se lapsuuden mielikuva saanut toteutua.\n\n\n\n\nXIV.\n\nSONNI.\n\n\nMeillä lapsilla oli se käsitys, ettei se ollut niin peräti vihainen,\nkuin miksi sitä peloittelutarkoituksessa meille sanottiin, vaan\npikemminkin mahtaileva ja leikkisä. Mutta sen leikki oli sonnin\nleikkiä, niska- ja sarvileikkiä, eikä käytännössä ollut isoakaan\nerotusta sillä, mylvikö se ja rynnisteli kiukusta ja tappamisen halusta\nvaiko muista lempeämmistä vaikuttimista. Sillä tällaista peliä se usein\npiti karjan laitumella liikkuessa, -- siihen aikaan näet sonnit vielä\nsaivat kulkea karjan mukana vapaina laitumilla. Ei se tosin noin\näkäillyt aina, joskus vain, milloin sattui sille tuulelle.\nMahdollisesti se halusi sillein ylläpitää vain tarpeellista kuria ja\nkunnioitusta perheessään ja ympäristössään. Kun miehinen mies\nhätäilemättä käveli laidunmaalla sonnin lähettyvilläkin, se jyrsi\nnurmea vallan nöyrästi ja välinpitämättömästi kuin mikäkin lehmä, mutta\nannahan olla, kun me lapset kipaisimme veräjän ulkopuolelle...!\n\nPappilan pihasta vei punainen veräjä \"Vesakon\" tielle, josta myös polku\npoikkesi nuottatalaalle ja nuottarannalle. Viimeksimainitulle rannalle\nmeillä lapsilla oli usein asiaa, milloin menimme uimaan, milloin\nveneille, mutta aina oli tarkoin katsottava, oliko karja siinä\nlähettyvillä, sillä silloin saattoi sonnivaarakin aina uhata. Muuten\nkulkivat lehmät peninkulmankin päässä laitumella, mutta väliin ne\nviihtyivät kotoisissa poukamissa ja kaislikoissa. Silloin oli meidän\nveräjällä vahdittava sopivaa tilaisuutta nuottarantaan päästäksemme, ja\nkun sellainen tilaisuus tuli, oli kipaistava kuin kilpasilla tuon ehkä\nsatametrisen aukean poikki. Mutta jos sonni sen juoksun näki, silloin\nse punoi äkkiä niskaansa, ojensi etujalkansa suoriksi ja lähti\npinnistämään perästä, ehkä vain leikkiin yhtyäkseen, mutta hyvin\nepäleikilliseltä se tuntui, -- sydän oli meiltä haljeta siinä\nhirmuisessa pakojuoksussa.\n\nMutta perillä talaalla olimme taas turvassa. Sen katolta oli\nhuvittavaakin katsella, miten sonni talaan luo saavuttuaan hiekkaisella\nrantaäyräällä kuopi ja mylvi, voimatta meille mitään. Taikka kenties se\nhiljaisessa mielessään vain nautti aiheuttamastaan säikähdyksestä eikä\nvakavampia vihoja kantanutkaan. Hetken kuluttua se siirtyi muun karjan\nmukana loitommas pensaiden taa nurmea jyrsimään, ja taas oli meille\npaluutie auki.\n\nMutta kerran se istutti sisartani ja minua nuottatalaan katolla tunnin,\npari. Olimme olleet uimassa ja sen jälkeen leikkineet törmällä, kun\nyht'äkkiä sydänpäivällä näimme karjan kerääntyvän paahteiselle, mutta\ntuulen huuhtomalle ahteelle ja laskeutuvan siihen märehtimään. Meille\ntuli nyt kiire nousta katolle. Sonni oli karjan mukana ja vaikka sekin\nnyt puolestaan makaili siinä hiljakseen kärpäsiä kupeeltaan häädellen,\nniin meistä näytti, että se nurkkasilmin koko ajan katseli meitä\nkatolla kyyhöttäviä, ikään kuin pitäen varansa. Oli vain lepäilevinään,\nmutta paha sillä oli mielessä. Ja aivan oikein, kun minä lähdin\nkiipeämään nurkkasalvasta myöten alas yrittääkseni kipaista\nveräjälle, niin eikös tuo peto heti heristänyt korviaan ja kohottanut\npäätään ikään kuin lähtöasentoon, -- kiireesti oli minun palattava\nturvapaikkaani. Taisipa olomme käydä siinä vähän murheelliseksikin, kun\nkarja viipyi pitkään märehtimispaikallaan eikä veräjälläkään näkynyt\nketään, jonka olisimme voineet huutaa pelastajaksemme. Sonni nukahtikin\nväliin märehtiessään, mutta kohta, kun me liikahdimme katolla, se\nkohotti päänsä ikään kuin kysyen, mihinkäs nyt.\n\nVihdoin kellokas nousi ja lähti painumaan Vesakkoon päin, ja vähitellen\nseurasi muu perhe sen perästä, -- viimeisenä harasarvinen sonni, joka\nvielä pensaikostakin muisti silloin tällöin luimauttaa meihin päin\nvaroittavan katseen. Vasta kun karjan kello kilahti tarpeellisen\nloitolta, laskeusimme me maahan ja ampaisimme kuin pyssyn suusta\nkotoiselle veräjälle.\n\nMeitä lapsia oli varoitettu tuosta liian leikkisästä sonnista ja siitä\nkai pelkomme suureksi osaksi johtui. Mutta ettei varoitus ollutkaan\nturha, sen saimme eräänä syyskesän iltana surullisesti kokea.\n\nKarja tuotiin aina yöksi navetan takaiseen peltoon, kesantomaahan\nlehmisavulle, -- liiaksi olisivat kärpäset elukoita navetassa\nrääkänneet. Siellä keskellä imelänkirpeätä katajansavua, jota paarmat\nja kärpäset kaikkosivat, saivat lehmät jauhojuomansa ja siellä ne\nlypsettiin ja sinne ne yöksi jäivät tyytyväisinä lepäämään, kunnes\naamuviileällä itse kujasia myöten laskeutuivat laitumelleen. Tuo ihana\nlehmisavun käry kantautui pappilan pihamaalle asti ja oli ihanimpia\nlapsuuteni aistimuksia. Tuota pihkan ja savun käryä tuntui\nkesantomaalla vielä päivälläkin, vaikka nuotio oli jo aikaa sammunut,\nsen tuoksua levisi sieltä palaneesta mullasta huoneisiinkin -- nuo\nisänkodin kesätuoksut palaavat vielä mieleeni, kun milloin saan\nkaukaakaan tuntea samaa kydön tai katajan käryä.\n\nTarhaan tuli tietysti \"haareminsa\" mukana aina sonnikin ja liikkui\nsiellä yleensä siivosti, valiten parhaan savupaikan tuulen alla. Mutta\njoskus se lehmiä syötettäessä tai lypsettäessä sentään teki kiusaa:\nkaatoi astioita ja mörähteli aiheettomasti tai rupesi kavioillaan\nmultaa kuopimaan. Karjakko iski sitä silloin joskus karahkalla tai\nkiululla selkään eikä se siitä pahastikaan suuttunut, -- heillä oli,\nkarjakolla ja sonnilla, yleensä hyvät välit. Mutta eräänä iltana se\naivan odottamatta äkämystyi ja kävi niska kyyryssä karjakon kimppuun,\njoka sitä nyt turhaan hääteli luotaan. Tarhasta kuului huutoja:\n\n-- Nyt se riivattu puskee...\n\n-- Herra Jumala, sarvilleen nosti...\n\n-- Tulkaa apuun, sonni tappaa karjakon!\n\nJuoksi siihen miehiä töistään ja piikoja keittiöstä -- me lapsetkin\ntietysti huutojen kutsumina aidalle kapusimme. Ja hirveän näköistähän\nse oli: sonni oli nostanut karjakon sarvilleen ja heittänyt maahan, ja\nsiinä tämä nyt valitteli, sarvipään yhä hääriessä ääressä. Äkkiä miehet\nkävivät sarvista kiinni julmuria, joka samassa rauhoittuikin; he\nsitoivat sen nuorilla aitaan ja ryhtyivät auttamaan karjakkoa. Hän oli\nsaanut syvän haavan reiteensä, jonka sonni oli toisella sarvellaan\npuhkaissut nostaessaan naisen maasta -- onneksi se oli vain lihashaava,\nmutta verissään hänet sieltä kannettiin kalpeana sisään vuoteelleen.\nÄitini kävi heti haavaa puhdistamaan ja hoitelemaan. Itkua ja surua oli\nsen iltaa pappilassa ja meihin lapsiin jäi tapauksesta syvän kauhun\nmuisto.\n\nOnneksi karjakko parani verraten pian ja saattoi jälleen ryhtyä\ntöihinsä. Mutta sonni ei päässyt enää koskaan vapauteen meitä lapsia\ntai aikuisia uhkailemaan. Se talutettiin navettaan ja kytkettiin\nlujasti soimeensa ja siellä se sai yksin inistä ja mylviä, kun muu\nkarja kulki laitumella. Joskus kävimme tuota pahantekijää navetassa\nmatkan takaa katsomassa. Se oli siellä melkein surunvoittoisen\nnäköisenä, katseli meitä miltei syyttävin silmin ja mörähteli joskus\nvallan valittaen. Mutta me emme suinkaan tunteneet sääliä vangittua\nkohtaan.\n\n-- Tuon se saattoi tehdä parhaalle ystävälleen, karjakolle, -- mitähän\nse olisi meille lapsille tehnytkään, jos olisi törmällä tavannut!\n\n-- Tappanut varmasti olisi.\n\n-- Ja kuitenkin se toisinaan näytti vain leikkivän...\n\n-- Se oli sonnin leikkiä.\n\nJa kun sonni syksyllä hävisi navetasta syysteurastuksen aikana, emme\nsitä enää muistaneetkaan. Pappilaan oli tuotu toinen, nuorempi ja\nkiltimpi sonni.\n\n\n\n\nXV.\n\nJUUSO JA KUSTAAVA.\n\n\nOli kesäinen ilta. Äitini kasteli kukkia ja keittiökasveja\n\"puutarhassaan\", joka oli raivattu rakennuksen eteläiselle ja\nläntiselle seinustalle. Puutarhaksi sitä tosin ei voinut sanoa, sillä\n\"puita\" siinä ei ollut kuin joitakin hentoja vesoja ja pensaita, jotka\näitini taloon tultuaan oli istuttanut. Yleensä sitä sanottiinkin\n\"ryytimaaksi\". Kukka- ja kasvitarha olikin hyvin hoidettu, käytävät\nolivat vapaat rikkaruohoista ja tätä pientä kasvitarhaa ympäröi sievä,\nvalkoinen säleaita. Hauska siinä oli oleskella; usein istui\nkesäiltaisin koko perhe rakennuksen vieressä pitkällä, valkoisella\npenkillä, jonka edessä kahvipöytä oli.\n\nTänä iltana olimme kuitenkin vain kahden äidin kanssa kasvitarhassa;\nminä seisoin järvenpuoleisen säleaidan luona katsellen siintävää selkää\nja selän takaista rantaa, josta välkähteli laskevan päivän kirkastamia\nikkunoita. Mutta näköalaa en ihaillut, sillä mieleni oli nyrpeä ja\nloukkaantunut. Kotirannan alaisen kaislikon rinnassa laski näet\nisäntärenki Juuso juuri verkkoja, ja minua harmitti, ettei hän tällä\nkertaa ollut ottanut minua mukaansa veneeseen. Olinhan usein\npoutailtoina ollut Juuson kanssa verkkoja laskemassa, olinpa tyynellä\nkelvannut hänelle soutajaksikin, vaikk'eivät käsivoimani vielä suuret\nolleet. Mutta tänään...\n\n-- Äiti, miksei Juuso ottanut minua mukaansa, vaikka on näin tyyni?\n\n-- Hän ei ehkä tavannut sinua lähtiessään, vastasi äiti vältellen.\n\n-- Tavannutko, täällähän olin pihalla koko iltapäivän. Hän lähti kuin\nsalaa...\n\n-- No, lähti tänään Kustaavan kanssa, jolla nyt sattui olemaan aikaa\njärvelle.\n\n-- Mutta olisinhan veneeseen sopinut minäkin, niinkuin usein ennen.\n\n-- Hän halusi ehkä soudella kahden Kustaavan kanssa. Älä siitä välitä,\npääsethän taas huomenna soutelemaan.\n\nSe lohdutus ei minua kuitenkaan tyydyttänyt, -- miksikä minut\nkyökkipiian vuoksi oli jätetty pois, sitä en käsittänyt. Tavallisesti\nJuuso oli verkonlaskumatkoilla puhunut minulle mukavia, kertonut\nhauskasti suurkalastuksistaan Valkean meren rannalla, jossa hän\nnuorempana miehenä oli käynyt, ja sikäläisistä suurista paltaista, --\nne veneretket olivat olleet minusta oikein hauskoja. Tänäänkin olisi\nmieleni tehnyt Juuson mukaan.\n\n-- Katso, äiti, he ovat jo laskeneet verkot, mutta soutavat kuitenkin\neteenpäin ja selälle, minne ne nyt vielä?\n\n-- Ehkä huvikseen soutelevat, työaika on lopussa, anna heidän soudella,\nkehoitteli äiti. -- Nosta minulle tähän tuo ruiskukannu ja tule\nkitkemään tästä käytävästä vähän rikkaruohoja.\n\nTulinhan minä, vaikk'en erikoisesti iloiten, nyrpeys ei näet mielestäni\nsulanut. En osannut silloin vielä kuvitella, että Juuso tosiaankin\nmieluummin lähti Kustaavan kuin minun kanssani verkoille ja että\nKustaava myös mielellään oli ehättänyt veneeseen ainoaksi soutajaksi.\nÄidillä ehkä oli asiasta vähän vihiä ja siksi hän noin vältellen\nminulle vastasi. Hän kai oli huomannut, että Juuson ja Kustaavan\nvälillä oli jo pitkin kesää ollut pientä kuherrusta, joka nyt oli\nkehittynyt niin pitkälle, että he lähtivät kahden soutelemaan. Heillä\noli kaiketi puhuttavaa keskenään, niin äiti luultavasti päätteli ja soi\nheille mielellään siihen tilaisuuden. Sillä molemmat olivat\ntoimeliaita, työteliäitä ihmisiä, jotka kaikesta päättäen hyvin\nsoveltuivat toisilleen ja joista ilmeisesti tulisi sopiva, elävä\npariskunta.\n\nIsäni huoneen ikkuna oli auki \"ryytimaahan\" päin ja sieltä tupahti tuon\ntuostakin ulos tupakan savua, sillä isäni istui tapansa mukaan ikkunan\nääressä lukien tai kirjoittaen, rakas, pitkävartinen letkapiippu\nkädessään. Jopa hän kuului siellä liikahtavankin, astui ikkunan luo ja\nvirkahti meille:\n\n-- Eikö jo ole aika pojun tulla sisään illalliselle ja nukkumaan,\naurinko kultaa jo Tyynelän ikkunat.\n\n-- Kohta on aika, olemme pian kastelleet nämä kukkaset, vastasi äiti.\n\n-- Mihinkä se Juuso soutaa, kas, tuonne Tolvasen nientä kohti, jatkoi\nisäni selälle katsellen. -- Kustaavako sillä on soutajana?\n\n-- Niin on, vastasi äiti. -- Ehkä soutavat sinne niemelle itselleen\nmökin paikkaa katselemaan, se on kaunis rinne.\n\n-- Mitä, ovatko asiat jo niin pitkällä? kyseli isäni vilkastuen. --\nAikovatko he jo ensi talvena mennä yhteen ja jättää meidät?\n\n-- Ensi talvena tai jo syksyllä, niin luulen.\n\nTuosta lyhyestä keskustelusta rupesin vähitellen aavistamaan, miksi\nJuuso oli mieluummin ottanut soutajakseen Kustaavan kuin minut. Heillä\non omat hommansa keskenään eivätkä he suoraan sanoen halunneet minua\nmukaansa -- mielestäni tuiki joutavia meininkejä! Mutta äidistäni ne\nolivat ilmeisesti heille tärkeitä elämänkysymyksiä.\n\nTyynelän ikkunat loistivat nyt täysin kirkkaina, kuin tulen hohteessa.\nSiellä asui, sen tiesin, yksinäinen vanha täti, joka sinne korkealle\ntörmälle oli rakentanut itselleen pienen tuvan. Hän oli kiltti,\nystävällinen täti, jonka luona joskus minäkin olin käynyt, kun kesällä\nolimme soutelemassa tai talvella ajelemassa, ja silloin hän aina\ntarjosi meille lapsille herkullisia piparkakkujaan. Hän oli, niin oli\nminulle kerrottu, virkamiesperheen tytär jostakin etelästä. Edellisen\npapin sukulaisena hän oli kulkeutunut näille pohjoisille perukoille,\njonne oli yksinäisen vanhuudenkotinsa perustanut, -- kissa vain oli\nsiellä hänen seuralaisenaan. Olin väliin ihmetellyt, kuinka hän kesät,\ntalvet tuli toimeen siellä erakkomajassaan ja miksi hän sinne yksin oli\njäänyt elämään, ja sitä mietiskelin nytkin järventakaista \"paloa\"\nkatsellessani. Äidin ajatukset näkyivät, hänen katseensa kohdistuessa\nsamalle taholle, seuranneen samoja latuja, ja kuulin hänen virkahtavan,\nen tiedä minulleko vai isälle vaiko itsekseen:\n\n-- Raskasta on ihmisen jäädä vanhuuttaan yksin elämään.\nSelma-tädillekin on kerran kuvastunut rikkaampi elämä, suurempi koti,\nrunsaammat kotimiehet, mutta ne kuvitelmat menivät sitten pirstaleiksi.\nHän jäi, omaistensa kuoltua, yksin maailmaan.\n\n-- Mutta miksi hän tuolle autiolle rannalle rakensi tupansa, kysäisin,\n-- eikä asettunut tänne kirkonkylään, ihmisten ilmoille?\n\n-- Hän lienee niin parhaaksi harkinnut, tahtoi ehkä elää kenenkään\nhäiritsemättä muistojensa kanssa. Siksi olenkin iloinen, jos Kustaava\nsaa itselleen kodin ja hyvän miehen, vaikkapa palvelijanvaihdos meille\nvaikeuksia tuottaisikin.\n\nHetkisen viivyimme vielä \"ryytimaassa\". Ilta oli niin kaunis ja lämmin,\noli sääli lähteä sisään. Mutta kun se vihdoin oli tehty ja äidin\npöydälle kattama illallinen syöty, näin riisuutuessani Juuson veneen jo\npalaavan Tolvasenniemestä päin kotirantaan. He soutivat verkalleen ja\nlähtivät veneen rannalle vedettyään rinnakkain nousemaan törmälle. Ja\nolin näkevinäni, että he käsikkäin sieltä rantapolkua myöten kävelivät,\n-- se oli minusta vallan hullunkurista, se ei ollut Juuson eikä\nKustaavankaan tapaista. Mutta äiti meni heitä vastaan keittiön\nportaille ja puhui heille iloisesti:\n\n-- No, asianne taitavat jo olla selvät, vai miten, Kustaava?\n\nMutta Juuso ehätti Kustaavan ujostellessa ensiksi vastaamaan:\n\n-- Selvät ovat. Kekristä me menemme yhteen, niin olemme nyt päättäneet.\n\n-- Onneksi olkoon, toivotteli äiti, saapuvia oikein kädestä puristaen.\n-- Mutta ette te siihen mennessä ehdi saada tupaa Tolvasenniemeen.\n\n-- Asumme aluksi täällä kirkolla huonemiehinä ja talvella minä kaadan\nseinähirret ja panen mökin pystyyn. Siellä on sievä poukama ja sopiva\nmaa perunamaaksi ja naurishalmeeksi, kävimme sitä juuri katsomassa.\n\n-- Ja sinä, Kustaava, olet yhtä tyytyväinen kuin Juuso?\n\n-- Olen, miksi en olisi...\n\n-- Niin, miksipä et! Ja sitten kesällä...\n\n-- Silloin muutamme jo omalle mökille.\n\nKatselin kohtausta paitasillani seisten äitini takaa keittiön ovelta ja\nymmärsin nyt vasta täydellisesti, miksi Juuso ei ollut tänään minua\nhalunnut verkoille. Enkä ollut enää nyrpeissäni.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHIEKKAKUOPALLA.\n\n\nViimeisenä Kuusamonvuotenani minut pantiin kansakouluun. Kirkonkylään\noli nimittäin perustettu kunnan ensimmäinen kansakoulu, joka sijaitsi\nmatalassa, keltaiseksi maalatussa käräjätalossa. Olin tietysti jo\nsiihen mennessä, noin 7-8-vuotiaana, saanut jotakin opetusta; vanhin\nsisareni piti muutamana talvena varsinaista kotikouluakin pappilassa.\nMutta nythän tarjoutui tilaisuus oikein säännöllisen, ammatillisen\nkouluopetuksen saantiin. Äitini vei minut syyskauden alkaessa opettajan\nluo, joka oli nuori, ystävällinen ja sydämellinen mies ja istutti minut\nkoulupenkkiin suuressa käräjätuvassa. Siellä oli jo parisenkymmentä\noppilasta, poikia ja tyttöjä, jotka istuivat kuin kirkossa\nkeskikäytävän molemmin puolin.\n\nTästä ensimmäisestä koulunkäynnistäni ovat muistoni haalistuneet. Sitä\nkestikin vain vajaan lukuvuoden, sillä huhtikuun alkupuolella muutti\nisättömäksi jäänyt perhe jo pois Kuusamon pappilasta Ouluun. --\nMieleeni on jäänyt pieni-ikkunainen, heikosti valaistu, suuri tupa,\njossa oli tervan ja kosteiden vaatteiden hajua. Siellä vilahteli\näänekkäästi suristen sarkatakkisia, saapasjalkaisia poikia ja\nvalkealettisiä, raitasukkaisia tyttöjä, ja opettajan sisar,\nlempeäluontoinen, hyvänahkainen, keski-ikäinen nainen, piti siellä\nemännyyttä, hoiti lämmityksen ja siivouksen ja vaali äidillisesti niin\nnuorta opettajaa kuin oppilaitakin. Opetuksessa oli lähdettävä alusta\nalkaen, mikä minulle jo oli voitettu kanta, joten se ei tuottanut\nvaikeuksia. Tietäen minun pyrkivän seuraavana syksynä lyseoon piti\nopettaja tätä seikkaa minuun nähden erikoisesti silmällä ja varsinkin\nlaskuopissa hän tahtoi sen vuoksi antaa minulle mahdollisimman laajan,\nitse asiassa tarpeettoman laajan, valmennuksen. Paitsi luvunlaskun\nalkeita hän opetti minulle siten murtoluvut ja päätöslaskut, jotka\nvasta parin vuoden perästä lyseossa tulivat kysymykseen. Toisten\ntavaillessa me ponnistelimme eteenpäin matematiikassa oikein\nhirmuvauhtia, niin että minulta väliin pää oli mennä kokonaan sekaisin.\nToiset laskivat kivitauluillaan vasta yhteen- ja vähennyslaskujaan, ja\nurakkaa tuntui olevan siinäkin. Useimpia kouluaineita opiskeltiin\nkuitenkin yhdessä.\n\nTovereistani muistan erikoisesti vain pojan, joka istui vieressäni ja\nkoetti parhaansa mukaan, mutta heikonlaisella menestyksellä, omaksua\ntiedon alkeita. Hän hikoili ja punoitti aina, kun hänelle kysymys\ntehtiin, tankkaili ja kärsi, niin että sitä oli tuskallista sivustakin\nkatsella. Selitin hänelle väliin tunnin alkaessa, kun hän onnettoman\nnäköisenä viereeni istuutui, läksyn alkeellisimpia asioita, ja hän\npainoi ne tarkoin mieleensä ja oli kovin kiitollinen saamastaan avusta.\nJa sitä kiitollisuutta hän sitten välitunnilla osoitti, kun ulkona\ntelmittiin ja siinä joskus voimiakin kysyttiin. Niitä hänellä oli.\nKoroksi häntä sanottiin ja hän oli ikäisekseen roteva ja romuluinen;\nhänen otteensa olivat tappelun nujakassa kovat ja säälimättömät, vaikka\nhän muuten olikin sävyisä ja lempeä.\n\nKoulun vieressä oli hiekkakuoppa, aika syvä ja jyrkkäreunainen, -- en\nymmärrä, kuinka siihen juuri kirkonkylän keskukseen oli sellainen ruma\nsoranottopaikka avattu. Siinä me enimmäkseen välitunneilla leikimme,\nvarsinkin talvella suksilla ja kelkoilla, mutta siinäpä myöskin sulan\naikana poikain väliset ottelut suoritettiin. Niihin kuului, että\npyrimme kuopan reunalta työntämään toisemme alas; pidimme toisistamme\nlujasti kiinni, niin että jos yksi putosi, niin tuli toinenkin ja tuli\nyhdessä mylläkässä koko teutaroiva joukko. Onneksi ei kuoppa toki ollut\nniin syvä, että siinä jäseniä olisi katkeillut; ikävät oltavat vain oli\nsillä, joka sattui joutumaan ruuhkan alimmaiseksi ja sai hiekkaa\nsuuhunsa ja silmiinsä.\n\nKerran olin muiden mukana tähän tilanteeseen joutunut, ja poikajoukko\nteutaroi päälläni ja ympärilläni. Sen näki Koro, joka ei sillä kertaa\nollut leikissä mukana, vaan saapui siihen koulutuvasta, ja hän katsoi\nnyt tilaisuuden tulleen osoittaa minulle kouraantuntuvasti\nkiitollisuuttaan ja suosiotaan. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi\nkuopan reunalta alas kuhisevaan poikaparveen ja rupesi säälimättömästi\nkäsivoimillaan selvittämään ruuhkaa. Yksi poika lensi yhtäälle, niin\nettä maa tärähti, toinen viskautui kuopan toiseen laitaan ja muut\nmenivät saman tien, kunnes minä vihdoin sieltä ruuhkan alta ilmestyin.\nKauhuissaan pojat katselivat sitä menoa. Tavallisissa oloissa he\nolisivat hyökänneet näin rehentelevän toverinsa kimppuun painaakseen\nhänet taas vuorostaan alleen, mutta eipä nyt tehnyt kenenkään mieli\nrynnätä Koron kimppuun hänen siinä seistessään silmät salamoivina ja\nojennetuin käsivarsin valmiina vastaanottamaan kuinka rajun ja\nmonipäisen hyökkäyksen tahansa.\n\nSiitä päivästä lähtien jäi kunnioitus ja pelko Koroa kohtaan kytemään\npoikaparveen, joka ei mielellään tahtonut joutua hänen luisten\nkouriensa kanssa tekemisiin. Hän esiintyi siten siellä hiekkakuopalla\nkuin järjestyspoliisi. Milloin tavallista rajummin ja äänekkäämmin\nnujakoitiin, saattoi yht'äkkiä kuulua huuto:\n\n-- Koro tulee!\n\n-- Sillä on nyrkit ojossa...!\n\nJa silloin poikaparvi hajaantui kuin akanat tuuleen. Väliin hän sentään\nitsekin innostui leikkiin mukaan, esimerkiksi talvella, kun saman\nkuopan ääressä oltiin lumisilla, ja saattoipa hän silloin leikkiä koko\nvälitunnin varsin siivosti. Mutta jos joku uskalikko läheltä läimäytti\nlumipallon vasten hänen kasvojaan tai kamppasi hänet kinokseen, silloin\nhän saattoi suuttua, eikä syyllisen ollut enää hyvä olla. Ja jos hän ei\nsaanut syyllisestä selkoa, silloin hän rankaisi koko joukkoa hyökäten\npojasta toiseen ja \"pesten\" perusteellisesti lumella kaikkien kasvot.\nEikä siinä auttanut pakoonkaan juosta, sillä Koro karkasi perästä ja\nsaavutti armottomasti saaliinsa. Hän oli sellaisissa tapauksissa kuin\ntuulen pyörre, nopea ja raju.\n\nMeidän, Koron ja minun, välillemme oli syksystä asti kehittynyt\neräänlainen ystävyyden suhde, ja sitä kesti häiriytymättä koko sen\nlukukauden. Hän oli kai ensimmäinen vieras henkilö, johon lähemmin\nolin kiintynyt ja jota saatoin sanoa ystäväkseni, joskin se ystävyys\nliekin ollut verraten pintapuolista. Joka tapauksessa me koulun\nulkopuolellakin usein olimme yhdessä ja hiihtelimme sunnuntaisin\nläheisissä mäkilöissä. Mutta retkemme suuntautui silloinkin usein\ntuolle koulun viereiselle hiekkakuopalle, jonne yhteiset muistomme\nvetivät ja jota Koro kai piti sankaritekojensa keskuspaikkana.\nIstahdimme kuopan reunalle suksiemme päälle ja keskustelimme.\n\n-- Tuletko koskaan tänne takaisin, kun nyt lähdet maailmalle, virkkoi\nKoro kerrankin, viitaten lähellä olevaan muuttoomme pois Kuusamosta.\n\n-- Enhän tiedä, tuskinpa vain.\n\n-- Mutta kyllä meidän vielä täytyy tavata, iäksi emme saata näin erota.\n\n-- Tule sinä sinne Ouluun, -- tämä vaihtoehto tuntui minusta\nmahdollisemmalta.\n\n-- Niin tulenkin, tulen sinne kouluun minäkin, ja niin istumme taas\nvierekkäin. Minä rupeankin nyt lukemaan ahkerasti, etkö usko, että voin\npäästä sinne lyseoon?\n\n-- Miksi en uskoisi!\n\nNäin vastasin, vaikka uskoni Koro-pojan lukutiehen, sen alkutaipaleesta\npäättäen, saattoi olla heikonlainen. Mutta enhän hennonut sitä hänelle\nsanoa.\n\n-- Ja sitten pysytään aina ystävinä.\n\n-- Pysytään vain!\n\nMutta niinpä kävi, että tiemme erosivat siitä talvipäivästä lähtien,\njolloin perheeni mukana muutin Kuusamosta pois ja jolloin hän pappilan\npihalla vielä kerran oli minua hyvästelemässä. Ne ystävyyssiteet, jotka\nKuusamon koululla ja sen hiekkakuopalla olivat punoutuneet, jäivät\nviljelemättä, niiden muistokin haaleni vuosien varrella, mutta jotakin\nlämmintä ja sydämellistä niistä kuitenkin jäi mieleeni jäljelle.\n\n\n\n\nXVII.\n\nPORORAIDOT.\n\n\nKun pakkanen sydäntalvella kiristyi kovimmilleen, jäädyttäen ulkona\nkulkevain hengityksenkin, silloin ei lasten ollut yrittäminenkään\nsuksille tai kelkkamäkeen ja silloin oli tähystysikkunastani,\nkotoisesta, lämpöisestä huoneesta, sitä hauskempi katsella ulos\njärvelle. Paitsi hevos- ja suksimiehiä saattoi sieltä usein nähdä noita\npororaitoja, joita silloin tällöin kiemurteli keskiselkää pitkin järven\nläntistä päätä kohden. Ne näyttivät kaukaa katsellen hitaasti\naaltoilevilta vöiltä, poro ja kelkka olivat aina vucrotellen toisiinsa\nsidotut; mies hiihti etumaisena raitoa ohjaten ja vetäen, toinen tuli\nraidon perässä takamiehenä valvoen, ettei mitään katkeamista\ntapahtunut, ettei jokin kuormitettu kelkka kaatunut taikka jokin\näksyilevä poro sotkeutunut hihnoihinsa. Sarvipäitä oli raidossa\nkolmisenkymmentäkin, ja vaikka ne yleensä kulkivat kytkyimissään\nnöyrästi ja rimpuilematta, oli joukossa sentään laiskempiakin tai\nheikompia, jotka pyrkivät pysähtelemään ja seisauttamaan säännöllisen\nkulun. Silloin oli usein keskeytettävä matka ja katsottava, oliko\nvaljaisiin tullut jokin vika.\n\nHelppoahan se meno sentään oli järvi- ja jokitaipaleilla, joilla raidot\nniin paljon kuin suinkin pyrkivätkin pysyttelemään; vaikeampi oli\nporomiesten urakka metsätaipaleilla, kun kelkat alituiseen tarttuivat\nkiinni puihin ja kantoihin taikka huppelehtivat ja kaatuilivat\nkinoksissa. Näiltä metsätaipaleilta oli raitojen sen vuoksi pyrittävä\najoteille, vaikka ne maantiellä tuottivatkin suurta kiusaa\nhevosmiehille, joiden oli ne sivuutettava.\n\nKuusamossa ei enää lapsuuteni aikana ollut poroja muualla kuin\nsydänmaan kylissä; kirkolla ei ollut ajokastakaan muistaakseni\nkenelläkään. Levenevä viljelys oli häätänyt porot pois rintamailta.\nNiiden varjeleminen menemästä itäisen rajan taa, jonne ne usein\nhävisivät, oli poronpitäjien alituisena huolena, ja juuri siitä syystä\nyhä useammat lienevätkin luopuneet porojen pidosta. Mutta rahdin\nkuljetukseen ne kuitenkin olivat hyvin tarpeelliset, ja siitä syystä\nniitä vielä sangen yleisesti käytettiinkin syrjäkylissä, niin hidasta\nja vaivalloista kuin niillä rahdin kuljetus olikin.\n\nIkkunastani katselin, kuinka etuhiihtäjä usein hartiavoimin sai vetää\nperässään laiskistuneita poroja, joiden olisi tehnyt mieli pysähtyä\nhuokaisemaan. Tuntikauden saattoi nähdä raidon verkalleen matelevan\njärven selkää pitkin, kunnes se vihdoin häipyi Kelalan saaren taa.\nYleensä ne kulkivat keskiselkää, jonne oli muodostunut erityinen\nporotie. Mutta kerran näin ihmeekseni raidon järventakaiselta rannalta\nsuuntautuvan suoraan pappilan rantaa kohden ja pysähtyvän lähelle sitä.\nPerämies jäi sitä vartioimaan, mutta etumies hiihti taloon.\n\nHänelle oli sattunut tapaturma. Päässä oli iso verihaava, kun hän\nnaapukkansa pihalla riisui; nahka oli pitkältä irti niskaan asti, ja\nkoko pää, jota mies jollakin huivilla oli koettanut sitoa, oli niinkuin\ntukkakin tahmeassa veressä. Hän oli tullut maihin \"lääkärinapua\"\nsaamaan, ruustinna oli näet koko pitäjässä tunnettu siitä, että hän\ntaisi tällaisia pienempiä vammoja hoitaa.\n\n-- Kuinkas se näin kävi, kyseltiin mieheltä, kun häneltä tuvassa\nliotettiin haavan ympärille tahkiutunutta verta ja pyrittiin itse\nammottavaa haavaa pesemään.\n\n-- Poro polkaisi kaviollaan.\n\n-- Oma poro! Ja miten se näin päähän pääsi polkaisemaan?\n\nMies kertoi harvakseen:\n\n-- Se uupui pahasti isolumisella salotaipaleella Tolvasen niemeen\ntultaessa, ja kun poro kovasti uupuu ja sitä sittenkin täytyy vetää\neteenpäin, niin se äkämystyy. Nyt oli etuporoni kinostietä aukoessaan\nuupunut. Hyppäsi takaapäin suksilleni ja kun en sitä osannut arvata,\ntöksähdin ja kaaduin suulleni kinokseen. Ja tuo muuten sävyisä ja alju\nelukka loikkasi nyt päälleni ja rupesi kavioillaan minua takaapäin\ntakomaan, niinkuin vihaiset porot tekevät, kun pääsevät yllättämään.\nTakoi, takoi, rusikoi selkääni ja hartioitani pahanpäiväisesti eikä\nminun auttanut muu kuin koettaa painaa pääni hankeen.\n\n-- Mutta osasipas päähänkin!\n\n-- Osasi, ruoja, miten lie naapukkakin siinä hellinnyt, rumasti iski\ntakaraivooni kovilla kavioillaan.\n\n-- Entä mitenkä siitä pelastuitte?\n\n-- Sain vihdoin elukan takajalan käteeni ja väänsin sen kumcon, -- niin\npääsin nousemaan, vaikka näin huonossa kunnossa.\n\n-- Muu raito seisoi sillä aikaa paikoillaan?\n\n-- Seisoi onneksi, väliin ne riehahtavat toisetkin porot ja käyvät\nsotkemaan koko raidon.\n\n-- Kuinka siitä sitten selvisitte eteenpäin? Eikö poro enää tehnyt\nvastarintaa?\n\n-- Ei se kykene mitään tekemään pystyssä seisovalle miehelle. Vaihdoin\nvauhkoontuneen tappelijan toisen kelkan eteen ja otin siitä siivomman\nporon etuporokseni. Ja niin jatkettiin taas matkaa.\n\nSill'aikaa kun sydänmaan mies oli näitä kolttosiaan kertonut, oli\näitini kerinyt häneltä tukan, puhdistanut haavan ja sitoi sitä nyt\npuhtailla kääreillä -- haavan neulominen ei siinä tietenkään tullut\nkysymykseen. Näin ollen oli kyllä vaara tarjolla, että haava, joka\nonneksi oli vain päänahassa ja niskassa eikä syvemmällä, rupeaisi\nvihavoimaan, ja äitini neuvoi sen vuoksi miestä jäämään edes pariksi\npäiväksi pappilaan haavaansa hoitamaan. Mutta eihän hän malttanut,\ntuskin pariksi tunniksi saatiin hänet lepäämään tuvan leveälle rahille.\n\nSill'aikaa hiihdin minä pakkasesta huolimatta törmää alas jäälle\npororaidon luo, joka siinä oli saanut nähtävästi tervetulleen,\nylimääräisen lepohetken. Porot olivat kaikki laskeutuneet kelkkojensa\neteen makuulleen ja huohottivat siinä kieli pitkällä taikka märehtivät\nheikkoa jäkäläaamiaistaan perämiehen hiihdellessä raitoa pitkin\ntutkimassa valjaita ja hihnoja. Pappilan rantaladosta tuotiin poroille\nvähän heiniä ja halukkaasti ne levättyään rupesivat tätäkin ruokaa\nsyömään. Oli vieläkin aika pakkanen, minun varpaani eivät sietäneet\npitkää viipymistä siinä raidon luona, mutta poroille sää näytti olevan\nmitä suotuisin.\n\nHetkeä myöhemmin näin jo ikkunastani raidon etumiehen, pää naapukan\nalla siteissä, hiihtävän takaisin raitonsa luokse. Hän nostatti pystyyn\nmakuullaan olevat porot, tarttui sitten taas vetohihnaansa, jonka\nheitti olkapäälleen, ja lähti niin hivuttamaan raitoaan eteenpäin\njärven länsipäätä kohden. Kovin hitaasti raito lähti liikkeelle, mutta\nkun se jälleen oli päässyt tasaiseen, hienosti huojuvaan kulkuunsa,\njossa sarvet tekivät aaltoilevia liikkeitä, tuntui tahti taas entistä\nreippaammalta. Ja jo tuokion kuluttua hävisi raidon takapääkin Kelalan\nsaaren taakse.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nVIERAILUMATKOJA 60 VUOTTA SITTEN.\n\n\nKaksi sisarusta oli papinrouvina kaukana Koillis-Suomessa, äitini\nKuusamossa ja tätini Hyrynsalmella. Saattoi sanoa, että he elivät\nmelkein naapuripitäjissä, Suomussalmi vain oli välissä, mutta näillä\nraukoilla rajoilla naapuruus ei paljon merkinnyt siihen aikaan, eikähän\nse vallan läheistä ole vieläkään, vaikka jo tälläkin kulmalla on\nmaanteitä rakennettu ja liikennevälineitä parannettu. Välillä olivat\nSuomen synkimmät salot, joiden läpi ei ollut mitään kulkuyhteyttä --\npostikin kulki Hyrynsalmelta Kuusamoon Oulun kautta, kerran viikossa\nmolempiin suuntiin, joten kirje näiden \"naapuripappilain\" välillä\nsaattoi viipyä noin pari viikkoa matkalla. Kaksi Pohjanmaan pappissukua\noli näissä pitäjissä edustettuna, Ingman-suku ja Castrén-suku, ja\nvaikka ne olivat keskenäänkin sukua, eivät sukujen jäsenet voineet\njuuri koskaan tavata toisiaan, paitsi joskus kaupunkimatkoilla.\n\nMutta eräänä talvena oli Hyrynsalmen pappilassa herännyt ajatus, että\nmitähän, jos sittenkin lähdettäisiin sukulaiskäynnille Kuusamoon, --\nsikäläisen ruustinnan teki mieli tavata sisartaan. Asiaa oli pohdittu\nkauan, oli tiedusteltu teitä asiantuntijoilta ja tultu siihen\npäätökseen, että mikään mahdottomuus sellainen korpimatka ei sentään\nollut. Kuljettiinhan kuitenkin kylien väliä molempiin suuntiin,\najettiin umpitaipaleita jopa kuormillakin, täytyihän sieltä sentään\nkeveämmällä reellä päästä. Ja niin pantiin kirje tulemaan Hyrynsalmelta\n(Oulun kautta) Kuusamoon, että äitini sisar sinä kevättalvena aikoi\nsaapua nuorimman poikansa kanssa ativoihin suoraan Suomussalmen kautta.\nMatkavalmistuksiin oli jo ryhdytty...\n\nSanoma vaikutti tietysti virkistävästi ja elvytti elämää maailmalta\neristetyssä kodissani. Kerrankin siis vieraita tulossa! -- aivan\nharvinainen tapaus. Sillä niitä ei tullut Kuusamoon varsinkaan talvella\njuuri koskaan. Oulun piirilääkäri, jonka oli määrä jokin kerta vuodessa\nkäydä tässäkin takamaan kunnassa, lykkäsi tavallisesti käyntinsä\nkesään, jolloin \"kieseillä\" oli maantietä myöten sentään mukavampi\nmatkustaa, \"käräjäherrat\" kävivät kerran vuodessa pitämässä\nlakimääräisiä käräjiä, ja kuvernööri lienee vuosikymmenen kuluessa\nkerran käynyt Kuusamossa, vieraillen tällöin pappilassa, samoin kuin\nlääkärikin, koska muusta majatalosta ei ollut paljonkaan tietoa. Onhan\nmahdollista, että myös joku metsäherra tai ruununvoutikin sillä välin\nkävi siellä virkamatkoillaan. Kuvernöörin ja tohtorin käynnit olivat\njoka tapauksessa historiallisia tapauksia, joita muistettiin vielä\nvuosien perästä ja jotka muodostivat jonkinlaisen ajanlaskun perustan.\nTamma varsoi vähän jälkeen kuvernöörin käynnin ja se suuri muikkuapaja\nsaatiin samaan aikaan, kun tohtori kävi Kuusamossa.\n\nNyt oli siis pappilaan tulossa sukulaisvieraita, ikäiseni serkkukin\ntoverikseni.\n\nTänä kevättalvena seisoin entistä useammin ja kauemmin arkihuoneen\nikkunassa, josta näkyi järven laaja, valkoinen ulappa, ja tähystelin\nulos viittatielle, -- eihän mitään tarkkaa tietoa ollut, minä päivänä\nvieraat saattoivat saapua. Mielessäni kuvittelin jokaisen kaukaiselta\ntieltä häämöttävän reslan tuovan juuri odotettuja vieraita, enkä\nmasentunut, kun resla lopulta todettiin joksikin ylimaalaisten\nkirkkoreeksi tai Ouluun meneväksi markkinakuormaksi. Tulee sieltä vielä\nse odotettukin... Odottamaani serkkua en ollut koskaan nähnyt ja\nkuvittelin jo mielessäni, kuinka me hänen kanssaan yhdessä laskemme\nmäkeä tai laitamme lumilinnaa. Hiihdinpä usein pappilan törmältä kauas\njäälle, muka vieraita vastaanottamaan, taikka laittausin renkien\nrekeen, kun he lähtivät järven takaa hakemaan kotiin polttopuita, ja\nvähän nolona näiltä retkiltäni palailin, -- vieraita ei ollut kuulunut.\nEhkä tulevat huomenna...\n\nMutta sitten eräänä perjantaina tuli taas posti ja sen mukana tuli\nHyrynsalmelta kirje, joka kertoi, että tätini olikin peruuttanut\ntämäntalvisen matka-aikeensa; oli tullut jokin este ja kevät oli jo\nkulunut pitkälle -- täytyi ajatella paluumatkaakin, joka sekin\noli tehtävä talvikelillä. Myttyyn olivat siis menneet kaikki\nvierastoiveemme. Turhaan olimme odotelleet, turhaan olin ikkunassa\nvahtinut, vieraat eivät olleet lähteneetkään matkalle. Pettymys ja\nalakuloisuus valtasi tietenkin poikasen mielen. Äiti häntä koetti\nlohdutella:\n\n-- He tulevat kai ensi talvena, kun kerran ovat aikoneet tulla!\n\nKovin kaukainen oli sentään sellainen lohdutus, eikä ollut paljon\nparempi toinenkaan:\n\n-- Taikka lähdemme me täältä vierailulle Hyrynsalmeen, -- matka on yhtä\npitkä täältä sinne kuin sieltä tänne!\n\nTuo äitini jälkimmäinen \"uhkaus\" jäi kuitenkin siemeneksi, joka\nhiljakseen iti mielissä. Hän, äitini, oli sitkeä ja aikaansaava nainen\nja jos hän kerran oli saanut päähänsä jonkin toteuttamisen arvoisen\ntuuman, niin hän sen myöskin lopulta toteutti; se ei saanut silloin\njäädä pelkäksi aikomukseksi. Kauan tuota kysymystä taas pohdittiin,\nvaihdettiin kirjeitä sisarusten välillä, ja kun seuraava maaliskuu\nalkoi, silloin oli matkakin päätetty ja sitä käytiin toteuttamaan.\n\nLujalla, vakavalla Valkolla, joka oli perhettä seurannut Sodankylästä\nasti, lähdettiin uudelle, voimia koettelevalle korpitaipaleelle,\najajana taattu talon renki. Talvi oli kyllä edellistä epäedullisempi,\nsillä lunta oli tullut paljon, mutta nyt kevätpuoleen oli ollut\npoutapakkasta ja toivottiin sen aikana jo metsäteidenkin vähin\nauenneen. Istuimme reessä, äitini ja minä, lämpimien turkiksien ja\nhyllyvien vällyjen suojassa ja matka-aikaa oli varattu runsaasti\nvastoinkäymisten varaltakin. Mutta alkutaipaleella sitä ei näyttänyt\nkovin paljon tarvittavankaan, sillä tie oli siedettävän hyvää Kuusamon\neteläisiin laitakyliin asti, järvitaipaleet olivat mainiot ja\nmetsissäkin oli tienpohja kiinteä. Mutta tulivatpahan sitten\nvaikeudetkin. Kuusamon ja Suomussalmen välisillä metsä- ja\nsuotaipaleilla tie oli viheliäinen, usein sitä ei löydetty ollenkaan,\nvaan oli tienpohja rastien mukaan hakemalla haettava. Näin kävi\nvarsinkin Suomussalmen pohjoisissa korvissa, joiden harvasta\nasutuksesta harvoin lienee kirkollakaan käyty. Ja korpea oli vallan\ntavattomasti.\n\nValko-raukka siinä pahasti rasittui; teki parhaansa, veti reslaa\numpikinoksissa, mutta väsyi tietenkin. Metsämatkoihin tottunut\najomieskin kävi usein vakavaksi, kun ei tienpohjaa ruvennut löytymään\nollenkaan, ja perästäpäin kuulin, että joskus todella me kaikki neljä,\nkolme vedettävää ja vetäjä, olimme olleet vaarassa sortua sinne\numpitaipaleelle. Valko seisattui usein ja huohotti raskaasti.\nLevähdimme sen vuoksi yhä tiheämpään synkässä salossa, söimme ja\nsyötimme, mutta aina ei rääkätylle juhdallemme enää ruokakaan\nmaistunut. Äitini kävi tätä uskollista palvelijaa kovin sääli, taisipa\nhän jo katuakin, että oli tällaiselle matkalle lähdetty. Kun eräältä\nmetsätaipaleelta olimme suurin ponnistuksin ja monien pysäysten jälkeen\nvihdoin päässeet taloon ja tiesimme uuden samanlaisen umpitaipaleen\nolevan edessä, silloin ei äitini enää hennonut väsyneellä Valkollaan\nsille lähteä, vaan valjastutti talosta levänneen hevosen reslan eteen\nja Valko sai vapaana kahloa perästä. Uupui sillä taipaleella kyllä\nmetsätalon levännytkin hevonen, mutta silloin sai Valko taas astua\naisoihin ja reippaasti se taas vetikin seuraavaan syöttöpaikkaan. Se\ntuntui ymmärtävän velvollisuutensa.\n\nEräällä monituntisella metsätaipaleella saapui vihdoin\nvastaantulijoita, ensi kerran koko salomatkalla. Ne olivat jonkin\nlaitakylän kaupunkimatkalaisia, jotka kuljettivat raskaita kuormarekiä.\nJonossa oli ainakin viisi rekeä. Kapea tienpohja oli kyllä olemassa,\nmutta kokemuksesta tiedettiin, että jos pohjalta vähänkään poikettiin\ntiensyrjään, silloin hulahti hevonen ja resla sinne miltei pohjattoman\npehmeään pensaikkoon. Kuinka päästä rahtijoukon ohi? Kuormanvetäjät\neivät millään suostuneet tienpuoleen syrjäytymään, he huusivat ja\nkiroilivat ja vaativat meitä antamaan tietä. Ja ymmärsihän meidänkin\najajamme, että noiden raskaiden kuormareslojen oli vieläkin\nvaikeampi kuin meidän ajaa tiensyrjään, ja hän ohjasij vaikkakin\nvastenmielisesti, vihdoin Valko-raukan -- varahevosta ei enää ollut --\ntienpuoleen, itse reslaa kannatellen. Hevonen upposi sinne pehmeään\nlumeen, pajukon keskelle, aivan selkäänsä myöten, ja resla vajosi\nhuppelehtien sinne sen mukana. Tukala paikka; me ajettavatkin olimme\nihan lumeen vaipuneet, äitini huudahteli aivan hätääntyneenä ja muuten\nsiivo renkimme murisi rumasti. Rahtimiehet pääsivät nyt kuitenkin tietä\nmyöten ajamaan ohi, mutta eivät tulleet meitä, kinokseen uponneita,\nauttamaan tielle. Päinvastoin viimeisen kuorman ajaja iski,\nviivytyksestä vihastuneena, piiskallaan selkään Valkoa, joka tempoi\nsiinä lumihaudassaan aivan avuttomana eikä päässyt liikahtamaankaan.\nTämä julmuus viatonta luontokappaletta kohtaan vaikutti minuun aivan\ntyrmistyttävästi, sydämeni tuntui ihan vuotavan verta, ja sen iskun\nkirpeä muisto jäi kauan mieleeni karvastelemaan. Ja äitini itki\nkituvaa, syytöntä eläinraukkaa säälien.\n\nMutta olipa tuosta vaikeasta vastaanajosta meille jotakin hyötyäkin.\nKun kyytimiehemme polkemalla hankea ja tiensyrjää vihdoin oli saanut\nhevosen tielle ja reslankin sille nostetuksi, oli ajettu tie nyt paljon\nparempi kulkea kuin pitkiin aikoihin ja matkamme edistyi keveämmin.\nPäivä siinä taas oli mennyt parin peninkulman taipaleella. Mutta kun\nseuraavassa syöttöpaikassa oli taas riittävästi levätty, sujuikin matka\nsiitä eteenpäin keveämmin ja nopeammin järvitaipaleita ja aukiajettuja\nmetsäteitä pitkin.\n\nSellaista \"lystireissua\" oli tämä vierailumatkamme naapuripitäjään.\nLepäsimme päivän tai pari Suomussalmen pappilassa, samoin jossakin\nmuussakin tuttavaperheessä ja vallan hyvässä kunnossa tulimme vihdoin\nperille sukulaistaloon, Hyrynsalmen pappilaan.\n\nKuinka meitä siellä pidettiin hyvänä, kuinka tein tuttavuutta ikäiseni\nserkkupojan ja muiden orpanaini kanssa, kuinka parin viikon vierailun\naikana iloittiin vierastuvassa ja suksimatkoilla, sitä ei kannata\nkertoa, sillä mitään seikkailuja ei enää tapahtunut. Tulomatkan vaivat\nolivat pian poispuhalletut, ainoastaan paluumatka samoja tiettömiä\nteitä pitkin vähän peloitti. Mutta sekin sujui sitten edistyvän kevään\nkorvissa vallan vaivattomasti. Lumi oli sulanut ohkaisemmaksi,\npaikoitellen jo liiankin vähiin, joten taivalta tehtiin enimmäkseen yön\naikaan, jolloin hanki ja tie oli kovempaa, ja levättiin päivisin,\njolloin aurinko sulatti tien pehmoiseksi. Puolta nopeammin kuin\nmenomatka sujui siten paluumme tältä sydänmaan pappilaväen vierailulta\nja iloisin mielin ajoimme eräänä paisteisena kevätpäivänä kotijärven\npoikki ja tuttua törmää ylös Kuusamon pappilaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nELÄMÄN TAIPALEELLE.\n\n\nKaunis oli keväinen metsä, taivas pilvetön ja ilma kuulaan kirkas, kun\nhuhtikuun loppupäivinä matkustin pois Kuusamosta Ouluun, kouluun. Isäni\nkuoleman jälkeiset lesken armovuodet olivat loppuunkuluneet ja kun\npappien vaihtumisaika on toukokuun 1. päivä, oli perheen nyt muutettava\nkodistaan pois uuden tulokkaan tieltä. Ja nyt olimme sillä matkalla.\nÄitini ja kaksi sisartani ajoivat toisessa reslassa, minä yksin\ntoisessa muuttotavarain kanssa, joita oli vuodevaatteita ja\ntaloustarpeita kokonainen vuori, -- olin nyt jo lähes 10-vuotias.\nMuuttavaa perhettä saattamassa oli kaksi pappilan hevosta. Ne oli kyllä\njo myyty uudelle kirkkoherralle, mutta kun ne vasta toukokuun alussa\njoutuivat hänelle, saivat ne vielä tehdä viimeisen palveluksen\nentisille omistajilleen.\n\nSe oli alunperin hiukan murheellinen ja alakuloinen matka. Kauniina\nviipyi meillä kaikilla vielä mielissämme vanha, rakas koti, joka nyt\neli \"kaadettu\" ja hävitetty -- oli vain kirpeä muisto siitä\nhuutokaupasta, joka äsken, juuri ennen lähtöämme, oli Kuusamon\npappilassa pidetty. Siellähän kaikki tutut, rakkaat tavarat,\nhuonekalut, lattiamatot, kattolamput ja muut kapistukset oli myyty ja\nsiroteltu pitkin pitäjää, -- niitä ei kannattanut kuljettaa\nkolmattakymmentä peninkulmaa Ouluun, jossa tietysti oli hankittava vain\npikkarainen uusi koti. Aivan epätietoinen oli muuten leskelle ja\nlapsille koko tulevaisuus. Ison perheen eteenpäin puskeminen ja\nkouluttaminen oli niellyt vuosittaiset papintulot, joista hyvin suuri\nosa köyhässä pitäjässä jäikin saamatta, niin ettei paljoakaan säästynyt\nleskelle tähteeksi hänen muuttaessaan pappilasta pois. Millä sitten\nelettiin ja nuorimpia lapsia kasvatettiin? Raskaana painoi\ntaloudellinen huoli äitiäni ja se taakka tuntui välillisesti meihin\nlapsiinkin.\n\nTällä matkalla tuli vielä uusi suru ja huoli poismuuttavalle perheelle.\nToinen sisaristani sairastui, sai kuumetta ja makasi tulenhohteisena ja\nmelkein hourivana ahtaassa reslassa. Liekö vilustunut lähtötouhuissa\nvai oliko jokin vaikeampi tauti häneen iskenyt, sitä emme tienneet.\nMutta kun vihdoin saavuimme Pudasjärven kirkolle ja potilas nostettiin\nreestä huoneeseen, huomattiin heti, että hän ei siinä tilassa kyennyt\njatkamaan matkaa. Hänen täytyi jäädä Pudasjärvelle sairastamaan ja\nhyväin tuttavain suosiosta hän saikin siellä asunnon ja hoidon. Mutta\nkahta raskaampaa oli meidän toisten nyt lähteä taivalta jatkamaan yhden\nsisaruksista jäädessä kuumeisena taipaleelle, saapuakseen sieltä sitten\nparannuttuaan perästäpäin Ouluun. Olen usein myöhemmin itsekseni\nihmetellyt, kuinka äidilläni kestivät voimat ja riitti tarmo näitä\nkaikkia huolia ja murheita kantamaan.\n\nMutta kovin murtunut hän olikin. Illalla ennen lähtöämme Pudasjärveltä\nistuimme äitini kanssa sen huoneen viereisessä tuvassa, missä sairas\nsisareni nukkui, ja täällä äiti, tietääkseni ensimmäisen kerran, otti\npuhuakseen minulle elämän vakavista kysymyksistä ja ikäänkuin\nvalmistaakseen minua niitä ymmärtämään. Hän selosti minulle\ntaloudellisen tilanteemme ja muistutti, että minunkin oli nyt\nlähdettävä uutta, omaa elämäntaivaltani aloittamaan.\n\n-- Saat nyt aluksi yritellä koulussa, koetan tehdä sen sinulle\nmahdolliseksi, jos vain siellä menestyt. Muuten sinun on jo ajoissa\nvalmistauduttava ja hakeuduttava johonkin käytännölliseen työhön, jossa\nvoit elatuksesi ansaita. Meillä ei ole varaa kouluttaa kuhnuria eikä\nlaiskuria.\n\nSellainen vakavain elämänkysymysten kosketteleminen riipaisi tietysti\nsyvältä nuorta mieltäni ja jätti sinne syvät jäljet. Lieneepä äitini\nhuomannut sen kasvojeni ilmeestä, koska hän kohta rupesi sanojaan\nlieventelemään.\n\n-- Olethan meidän nuorimpamme, tietysti vaalimme kuopustamme. Isäsi\ntoivoi aina sinusta tulevan kunnon miehen samoilla lukuteillä, joita\nhän itse oli taivaltanut. Hän kehoitti minua seuraamaan askeleitasi ja\nniitä keventämään, ja sen koetankin tehdä; uhraan vaikka viimeiseni,\nvalmistaakseni sinulle mahdollisuuden koulunkäyntiin, ja uskon sen\nonnistuvan. Mutta hyvä on itsesikin ajoissa tietää, millainen on\ntilanne, eikö niin?\n\n-- Kiitos äiti, huoahdin kyyneleitäni pidätellen, ja muistanpa\nkätkeneeni ne äitini neuvot ja kuopukselle osoittamansa luottamuksen\nsyvälle sydämeeni. Lupasin silloin itsekseni pyhästi vointini mukaan\nhelpottaa äitini ponnistuksia ja huolia.\n\nKun seuraavana aamuna -- sisareni oli silloin toki jo jonkin verran\ntoipumaan päin -- taas jatkoimme matkaa keväisen metsän halki, istuin\nminä niinkuin ennenkin patjakuorman keskellä ja vatvoin yhä noita\näitini minulle uskomia kysymyksiä ja edessä olevaa elämäntaivaltani.\nOli kuin tämä taival olisi minulle nyt vasta ruvennut häämöttymään.\nTähän asti kaikki Kuusamon lapsuudenkodissa viettämäni vuodet olivat\nolleet kaunista, viatonta, huoletonta unileikkiä, kirkasta\nlapsuusaikaa, huoletonta elämää. Nyt vasta olin tullut ymmärtämään\nelämäntaipaleen vakavuuden taikka saanut ainakin jonkinlaisen\naavistuksen siitä. Älysin, että näistäpuolin oli itsenikin pidettävä\nhuolta tämän edessäolevan taipaleen kulusta ja itseni siitä myöskin\nosaltani vastattava. Ja se huomio veti vakavaksi pojan mietteet.\n\nSe polku, jolle kymmenvuotiaan ajatukset näin olivat ohjautuneet,\ntuntui kiviseltä ja raskaalta ja sille lähteminen minua melkein\npeloitti. Miten kykenen, hento raukka, tuon taipaleen kunnolla\nkulkemaan ja niin, ettei äitiparallani olisi siitä surua eikä huolta.\nOlin eilisestä ikäänkuin vanhentunut useita vuosia, ajatusmaailmani oli\nsaanut uuden, vakavan uran ja sisällön; lapsuusleikit ja unelmat olivat\nnyt takanani, taikka luulin ainakin niistä parhaillaan loittonevani\nsitä mukaa kuin loittonin Kuusamon lapsuudenkodistani. Eilisiltainen,\nhiljainen keskustelu oli minut ikäänkuin herättänyt ja kypsentänyt.\n\nSitä ei äitini varmaankaan ollut eilisellä puheellaan tarkoittanut; hän\nei ollut tahtonut sumentaa lapsenmieltäni, oli vain oman mielensä\nmasennuksissa väläytellyt minullekin elämäntaipaleen vakavia puolia.\nKun hän seuraavassa syöttöpaikassa tuli minua auttamaan esille kuorman\nkeskeltä, hän oli taas reippaampi, tarmokas ja toimekas, kuten aina, ja\nhän puhutteli minua taas valoisalla, rohkaisevalla äänellä. Olisiko hän\nhuomannut, että hänen eiliset sanansa olivat jääneet mieleeni kytemään\nja sitä painamaan, sitä en tiedä; jos niin oli, pyrki hän nyt ainakin\nlempeydellä sivelemään sen vaikutuksen pois. Eikä se mieliala\njäänytkään minua pitemmäksi ajaksi vaivaamaan. Mutta alitajunnassani\nsäilyi tuo keväinen matkani Kuusamosta Ouluun eräänlaisena elämäni\ntaitematkana, se tuntui minusta aina matkalta lapsuusvuosista ja niiden\nautereisilta, lämpimiltä mailta pois alkavan elämäntaipaleen kylmään\ntodellisuuteen.\n\n\n\n"]