[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fflFGpV6tTtDKQSMaChQTBZsGraM7tHcDs5rdpu5x7b8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},838,"Kuninkaan mies","Scott, Walter",1771,1832,"838-scott-walter-kuninkaan-mies","838__Scott_Walter__Kuninkaan_mies","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1826,1915,137032,946349,false,47203,[24,25],"Great Britain -- History -- Commonwealth and Protectorate, 1649-1660 -- Fiction","Historical fiction",[27,28],"British Literature","Historical Novels","\"Kuninkaan mies: Historiallinen romaani\" by Walter Scott is a historical novel written in the early 19th century. The book addresses the tumultuous period of the English Civil War, focusing on the struggles surrounding loyalty to the monarchy and the consequences of political conflict. Central to this narrative are characters such as Henry Lee and his daughter Alice, who must navigate the challenges posed by their loyalties and the shifting power dynamics of the time.  The opening of the novel introduces a scene in the decaying church of Woodstock as a congregation gathers to hold a service in gratitude for a recent victory in battle. However, tensions arise when a soldier disrupts the proceedings, leading to a heated confrontation between him and the local pastor. This incident sets the tone for the ongoing struggles between royalists and parliamentarians in the area. As various social classes react to the conflict, Scott vividly depicts the societal upheaval and the personal dilemmas faced by individuals caught in the crossfire of history, especially emphasizing the character of Henry Lee, who yearns to protect his home and legacy against encroaching threats. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hämeen-Anttila, Väinö",303,"Scottin historiallinen romaani sijoittuu Englannin sisällissodan jälkeiseen aikaan vuoteen 1651. Se kertoo kuningasmielisten ja parlamentin kannattajien välisistä kiistoista sekä kuningas Kaarle II:n pakoilusta Woodstockin kartanossa Worcesterin taistelun jälkeen.","Walter Scottin 'Kuninkaan mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 838.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAAN MIES\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nWALTER SCOTT\n\n\nSuomentanut V. Hämeen-Anttila\n\nAlkuperäinen teos: Woodstock, or The Cavalier.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Alkulause.\n  1. Häiriö kirkossa.\n  2. Yli voimien.\n  3. Independentti tulee taloon.\n  4. Tylysti kohdeltu sukulainen.\n  5. Huimapää kavalieri.\n  6. Ratkaiseva päätös.\n  7. Everstin lähetti.\n  8. Oliver Cromwell.\n  9. Wildrake viisastuneena.\n 10. Kummittelee.\n 11. Parlamentin valtuutetut.\n 12. Ilmestys puhuu.\n 13. Väärässä valossa.\n 14. Surmatun haamu.\n 15. Everard näkee ilmestyksen.\n 16. Valtuutetut taipuvat.\n 17. Hengenmiehen näky.\n 18. Epäilyttävä kulkuri.\n 19. Odottamattomia vieraita.\n 20. Kavalierien illallinen.\n 21. Vaihtuneet osat.\n 22. Albert Lee kiusaantuu.\n 23. Synnillisiä ajatuksia.\n 24. Vaara tarjolla.\n 25. Everard nolattuna.\n 26. Prinssi nöyryytettynä.\n 27. Wildrake tuo haasteen.\n 28. Keskeytetty kaksintaistelu.\n 29. Taatun Tomkinsin hairahdus.\n 30. Wildrake sankarina.\n 31. Joceline peloissaan.\n 32. Vanha ritari tarmokkaana.\n 33. Palstahuvilan valloitus.\n 34. Miinoitettu torni.\n 35. Äkkipikainen tuomio.\n 36. Vangit.\n 37. Armahdus.\n 38. \"Omansa kun saa kuningas\".\n     Viiteselitykset.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nWalter Scottin laaja historiallishaaveellisten romaanien sarja\npysytteli kauvan yksinomaan skotlantilaisella pohjalla, ja kaikkiaankin\non enemmät puolet näistä teoksista omistettu synnyinmaan menneiden\nvaiheiden kuvailulle ja kansalliselle ihannoimiselle. Vasta\nkymmenennessä romaanissaan hän ensi kertaa siirtyi rajan yli Tweed-joen\neteläpuolelle, arvellen muutoin väsyttävänsä yleisöä alituiseen\nsamanluontoisilla aiheilla ja epäilemättä myös tahtoen koetella\nvoimiansa vieraallakin maaperällä. Täten syntyi \"Ivanhoe\", joka\nmuualla maailmassa on varmaankin hänen kaikkein suosituin tuotteensa,\nmutta Britanniassa hiukan oudostellen luettu sen johdosta, että\npitkälliset kehityskaudet on siinä sulatettu yhteen kovin selkeästi\nvastoin oman maan tuttua historiaa. Kun hän oli jälleen eräässä\nkaksoisromaanissa asettunut varsinaiseen piiriinsä, kuvaten Maria\nStuartin päiviä Skotlannissa, esitti kustantaja Constable, että tekijän\nseuraavaksi yritykseksi soveltuisi vastaava ajanjakso Englannissa,\nElisabet-kuningattaren loistokas hallituskausi. Hän toimitteli suurelle\nromaanisepolle runsaita historiallisia aineksiakin tästä aiheesta ja\nviehätti tämän suostumaan sitäkin helpommin, kun Scott yhä selvemmin\ntajusi välttämättömäksi avartaa kuvaustensa alaa.\n\nElisabet-kuningattaren hovissa liikkuva \"Kenilworth\", joka on suomeksi\njulkaistu O.H.K:n 191. n:ona, on toiminnaltaan sovitettu mainehikkaan\nhallitsijattaren suuruudenvuosien alkupuolelle, v:een 1575. Scott\nei tahtonut suoranaisesti puuttua merkkitapauksiin, jotka ovat\nlukijoille historiasta tunnettuja, vaan pyrki yhden ainoan viikkokauden\ntapahtumapuitteissa antamaan selkeän kuvan monista senaikuisista\nhenkilöistä, toteuttaenkin tämän tarkoituksensa erinomaisesti.\nMyöskin ajan henki ja koko silloisen henkisen, valtiollisen ja\nyhteiskunnallisen uudistustyön luonne ovat siinä kuitenkin osuvasti\nilmaistuja kaiken toiminnan perustana, ja sellaisen teoksen lukiessaan\ntulee saaneeksi oivallista valaistusta historian tiedoille näistä\nEnglannin ensimäisistä tietoisista askelista sivistyksen etunenässä\nesiintyväksi suurvallaksi. Tiede ja taide, kirjallisuus ja yleinen\nkansanvalistus saivat silloin suuren herätyksensä, espanjalaisen\nsotalaivaston tuhoutuminen avasi Englannille tien mahtavimman\nmerivoiman asemaan, ja keskiajan ritarillisuudesta periytynyt\nseikkailuhalu alkoi luoda valtakunnalle siirtomaita merten takana.\n\nYhä vaihtelua tavoittaen sijoitettuaan seuraavan romaaninsa\n(\"Merirosvon\") toiminnan Shetlannin saarille, saadakseen samalla\nnäyttää kuntoansa vasituisena luonnonkuvaajanakin ja kansatieteellisten\nseikkain piirtelijänä, ryhtyi Scott \"Ivanhoen\" ja \"Kenilworthin\"\nmenestyksestä rohkaistuneena uudestaan käsiksi Englannin historiaan.\n\"Nigelin vaiheissa\", joka sekin jo on tähän sarjaan suomennettu, hän\nkäsittelee sitä merkillistä murrosaikaa, jolloin Stuart-suvun heikoin\nhallitsija, Skotlannin kuningas Jaakko V, oli omatta ansiottaan\npäässyt Englanninkin valtaistuimelle Elisabetin seuraajana ja antoi\nyhdistyneen kuningaskunnan kehittyä jokseenkin oman onnensa varassa.\nTässäkään teoksessaan ei Scott ottanut seuratakseen huomattavien\nhistoriallisten tapausten kulkua, vaan henkilökuviensa ohella -- esim.\nkuningas kaikkine ristiriitaisine ominaisuuksineen on verrattomasti\npiirretty -- sovitti nyt varsin suuren sijan tarkkoihin tutkimuksiin\nperustuvalle tapamaalaukselle. Valtakunnan henkisen elämän keskus,\nLontoo Jaakon hallituksen keskivaiheilla v. 1616, on siinä valaistu\nharvinaisen eloisasti: menneiltä ajoilta säilynyt vallattomuus, joka\nalimmissa kansankerroksissa esiintyi nyrkkivaltana, heikon kuninkaan\nhovipiirissä ja aatelistossa rehentelevänä kevytmielisyytenä ja\nirstailuna, sai vastapainonsa vakavasta ja vauraasta keskiluokasta,\njosta oli muodostumassa uusi valtiomahti, molempien yhdistettyjen\nkansallisuuksien olematta vielä sulautuneita yhteen. Tähän rajaan\nasettaen leikkisimmän romaaninsa toiminnan Scott antoi likeisessä\ntulevaisuudessa lymyävän verisen ajan luoda ennerikkaan varjonsa\nJaakko-kuninkaan päiviin ja hänen poikaansa, joka sitte Kaarlo I:nä sai\nsukunsa vikojen sovitukseksi ja päättyneen ajanjakson sinetitsemiseksi\nlaskea päänsä mestauspölkylle.\n\nScottin teki mieli jatkaa näitä Englannin historian kuvauksia\njokseenkin yhtäjaksoisesti, valiten kunkin uuden romaanin\npolttopisteeksi tuollaisen erillisen ajanjakson keskikohdan. Jo\nseuraavassa teoksessaan, nimeltä \"Huipun Peveril\", hän edelleen\nkehitti tätä hedelmällistä työalaa, ottaen lähtökohdakseen v:n 1651,\njolloin Worcesterin taistelu oli ratkaissut Englannin kansalaissodan\nja lujittanut Cromwellin aseman maan varsinaisena hallitsijana.\nMutta tässä romaanissaan Scott ensi kertaa kompastui pahasti. Hän\nluontui yleensäkin ottamaan kirjailijatyönsä keveältä kannalta,\nsivuhommana, jota hän harrasti osittain aikansa kuluksi. Kustantajat\ntaasen olivat haltioituneet hänen romaaniensa tavattomasta menekistä\nja houkuttelivat hänet ylettömään tuotteliaisuuteen. Ennen \"Nigelin\nvaiheiden\" viimeisten arkkien painatusta oli hän jo myynyt neljä\nolematonta, tuskin hämärästikään hahmoiltua teosta julkaisijoille\n(niiden joukossa oli sitte \"Quentin Durward\" ja kaksi muuta hänen\nparhaimpiansa), ja käsikirjoitus annettiin latojalle sitä mukaa kuin\nuupumattomat aivot ja puutumaton käsi ainaisessa kuumeellisessa\nponnistelussaan saivat valmista; aivan tavallista oli hänen kyhätä sata\ntämän kirjan sivua viikossa kuukausi kuukaudelta, kaikkien moninaisten\nvirkatoimiensa ja muiden hommiensa lomassa. Tällaisesta työskentelystä\noli tuloksena varoittava tapaus: \"Huipun Peveril'issä\" johtui Scott\nvastoin alkuarkeissa ajattelemaansa suunnitelmaa laajentamaan teoksen\ntoiminta-aikaa tavattomasti, kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi,\nlisäämään liialliseksi niiden henkilöiden lukumäärää, jotka pyrkivät\nlukijan erityiseen huomioon, liittämään huonosti sommiteltuja ja\nmahdottomia lisäpiirteitä historian seikkoihin ja jättämään hajallisen\njuonen hataraksi loppuun asti, kunnes teos oli määrättyyn sivulukuun\npäässeenä rutosti päätettävä. Monista ansioistaan huolimatta -- sillä\nScottin jokainen tuote on toki mestarin työtä -- tämä romaani vaikuttaa\nhäiritsevästi.\n\nEi siis ihme, että historiallisen romaanikirjallisuuden\nvarsinainen luoja sittemmin moneen kertaan uudestaan näytettyänsä\ntäyden kuntonsa tahtoi toistamiseen käsitellä aatelisvallan ja\nkansanvallan, katolilaisuuden rippeiden ja uuden uskon suurta\nrynnistystä Englannissa. \"Woodstockissa\" hän v. 1826 asetti jälleen\ntoimintapohjakseen tuon merkillisen vuoden 1651; arvatenkin\npiti hänen osoittaa, että tämä ajankäänne lopultakin soveltui\nhänen kirjailijaluonteelleen. Valitettavasti ei yritys nytkään\ntapahtunut suotuisissa olosuhteissa. Hän oli tehnyt tästä romaanista\nkustannussopimuksen jo kolmea vuotta aikaisemmin, ja nyt kolmessa\nkuukaudessa kyhätessään sen hän jo tiesi Constablen olevan joutumassa\nvararikkoon ja liikkeen osakkeihin omaisuutensa sijoittaneena jäävänsä\npuille paljaille itsekin. \"Woodstock\" on siten viimeinen tuote Scottin\nloistokaudelta; seuraavat viisi vuotta hän hellittämättömästi makseli\naherruksellaan puolenkolmatta miljoonan markan velkataakkaa, jonka oli\nottanut vastatakseen liikkeen hyvittämättöminä sitoumuksina, ja siihen\njättiläisurakkaan hän sortui. Alituinen ahdistus raskautti häntä niin\narmottomasti, että \"Woodstock\" \"Perthin kaunotarta\" lukuunottamatta\njäikin hänen viimeiseksi ensiluokkaiseksi teoksekseen; myöhemmät eivät\nläheskään sovellu hänen parhaimpiensa joukkoon.\n\nMutta jo \"Woodstockissa\" ilmenee väsymystä. Scott oli kaikessakin\nkaunokirjallisessa työskentelyssään hetkellisten tunnelmien ja\nmieleenjuohtumien noudattaja, joka ei huolitellut käsikirjoitusta\nenää sen valmistuttua, kuten sanottu. Täten johti alituinen\nuurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen\nmakusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina\nlämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja\npiirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli\nsilloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia.\nSäätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi\nsilloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon\nkorupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja\nerityisesti esiintyy vika \"Woodstockissa\", jonka salonkipiireihin\nasettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä.\nToimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen\nverrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa\nsalli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin\npuuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus,\nettä Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli\nsepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön\nsilmään, ja että \"Woodstockissa\" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja\nrunsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani\nkuitenkin ehdottomasti kuuluu.\n\nTeosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa\nmerkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että\nhistorialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin\nvilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä.\nTeos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se\nsisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta\nja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen\npoikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen\n32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä\nyksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi,\nvaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia;\nvakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott\nyleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja\nhistoriallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.\n\nSattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa\nromaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla\nvarmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan\nsilloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla\nsen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa\nselkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on\nhistoriankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti\nesittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan\nvakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja\nhengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti\nkuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti\ntutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan\nkoko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme\neläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon\nja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja\nromaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa\nasiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee\neheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka\nhistoria tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä\nhistoriallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean\nkuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä\nniitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä\nluontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa\nohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.\n\n\"Woodstockissa\" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian\ntärkeitä tapauksia -- enemmän kajoaa hän niihin \"Huipun Peverilissä\"\n--, vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan\nhistorian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle\ntoisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran\nne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna\nkummallisimmasta -- Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä\nkummittelusta --, että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä\nkujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen\nkahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista\npelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää\nhuomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota\non selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin,\nniin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa,\njoten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista _luonnettansa_\nkanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat _eivät_ puhu puolestaan,\nvaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan\nkirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin\npuhemiehelle: \"Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja\nluullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja\nsotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta\nheistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät\ntarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. --\nOlen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille\nraakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan\nvereen.\" Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja\nvalaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän\nvain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää,\ntokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli\nvoinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko\nCromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä\njälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se\non tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä\njoka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen\njälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin.\nMutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa\nmainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu\n\"kapinallisille\" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin\nesiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan\nennakkoluuloista ja ainehistosta.\n\nNiinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia\nepätodelliseksi ja \"melodramaattiseksi\". Miehestä saadulle yleiselle\nkäsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin\nloppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä\nyönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella,\nettä tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen\npäätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma\ntaloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen:\n\"tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen\nhillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!\" Kenties ei\nCromwell \"Woodstockissa\" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei\nhänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen\npääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien\najatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja\nmonet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina,\nsuuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää\nitseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista\njärkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim.\n8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa\nsuurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa\ntavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset\nuskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C:n\nsalaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle\nmiehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.\n\nTasapuoliselta tuntuu myös Kaarlo II:n kuvailu, -- miehen, jota\nvarmasti on liiaksi mustattu toiselta taholta kuten hänen suurta\nvastustajaansa toiselta. Hänen kevytmielisyyteensä on tosin\nkohdistettu paljon huomiota romaanissakin, mutta monet muut\npiirteet vaikuttavat sovittavasti ja ovat todenmukaisia. Erästä\n\"kavalierien\" eli kuningaspuoluelaisten ryhmää edustaa Wildrake\nniinikään kaunistelemattomasti, joskin hän muutoin tuntuu paikotellen\nliioitellulta, pastori Holdenough on oiva presbyteriläinen hengenmies,\nj.n.e. Mennyttä aikaa esittää vanha ritari Lee, jotta lukijalle\nselviää, mitä yhteiskunnallisia muutoksia maassa oli tapahtunut\nElisabetin kaudesta kansalaissotaan asti. Hän tuntuu kuitenkin saaneen\nliian suuren sijan ympäristöönsä verraten, monista mielenkiintoisista\npiirteistään huolimatta -- varsinkin kun Scottin rakastavainen\npari tavallisuuden mukaan on jokseenkin merkityksetön. Tekijä itse\nkatsoo hänet päähenkilökseen, kuten näkyy romaanin toisesta nimestä:\n\"Kuninkaan mies\"; mutta tämän kuten monen muun hänen romaaninsa\nrakenteessa on sekin vika, että teos lopultakin jää ilman varsinaista\nkokoavaa päähenkilöä ja useat esiintyjät yhtaikaa tunkevat siihen\nasemaan, syrjäisimmistäkin alkaen. Näin ollen ei vanhan ritarin\nosuus tunnu sopusuhtaiselta, kun hän verrattain vähän vaikuttaa\ntoiminnan kulkuun. Aivan oikeaan osattu muuten on hänen kiintymyksensä\nShakespeareen, joka maan sivistyneen säädyn jumaloimana oltuaan\njoutui varjoon seuraavan sukupolven mullistuksissa, kunnes hänet S.T.\nColeridge jälleen nosti esiin 1700-luvun lopussa. Kieltämätöntä on,\nettä erityisten edustajien sovittaminen kullekin yhteiskuntaryhmälle\nja aatevirtaukselle häiritsee teoksen luontevuutta ja saa sen\nnäyttämäänkin hieman haaveelliselta; mutta historiallinen merkitys\nsiitä kyllä saa lisää tehoa.\n\n\"Woodstock\" otettiin ilmestyessään vastaan suurella suosiolla, ja sen\nsuomentamisella on tähän sarjaan saatu eheäksi se käsittely, jonka\nScott on kolmessa romaanissa omistanut mitä tärkeimmälle Englannin\nhistorian vuosisatajaksolle. Likeisimmin liittyy hänen tuotannossaan\n\"Woodstockiin\" sitte muuan varhaisempi romaani, \"Hautapatsaiden\nparantaja\" (Old Mortality); v:sta 1679 alkaen se kuvailee Skotlannin\npuritanien onnetonta kapinaa sitä uskonnollista vainoa vastaan,\njonka johdosta Stuartit ainiaaksi menettivät kuninkuutensa.\nTekijän elämänvaiheista ja -työstä on mainittu muutamin sanoin\n\"Kenilworth\"-suomennoksen alkulauseessa.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n1. LUKU.\n\nHÄIRIÖ KIRKOSSA.\n\n\nWoodstockin kauppalassa on sievä pitäjänkirkko. Niin olen ainakin\nkuullut, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt. Paikkakunnalla\nkäydessäni oli minulla nimittäin hädin aikaa silmäillä Blenheimin[1]\nuhkeutta, sen maalattuja suojamia ja seinäverhoisia kammioita,\nmäärähetkellä ehtiäkseni käräjätaloon päivälliselle, syväoppisen\ntuomari-ystäväni vieraana; sellaisissa tilanteissa tuottaa itselleen\nsuurta haittaa, jos antaa uteliaisuutensa häiritä täsmällisyyttään.\nToimitin kirkon kyllä kuvatuksi itselleni tarkoin, tätä teosta\najatellen; mutta minulla on jonkun verran syytä epäillä, tokko\navustajanikaan oli koskaan omin silmin nähnyt sen sisäpuolta. Tyydyn\nsenvuoksi sanomaan, että se on nyt sievä rakennus, enimmältä osaltaan\nuusittu neljä- tai viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka siinä on\nvielä säilynyt muutamia vanhan messukappelin holvikaaria, jonka\nväitetään olleen Juhana-kuninkaan rakennuttama. Tätä vanhempaa osaa\nkoskee kertomukseni.\n\nEräänä aamuna syyskuun lopulla tai lokakuun alussa vuonna 1651 keräytyi\nmelkoinen kuulijakunta vanhaan messukappeliin; päivä oli omistettu\njuhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen Worcesterin ratkaisevan\nvoiton johdosta.[2] Sekä kirkon tila että sanankuulijain laatu\nkuvastivat kansalaissodan riehuntaa ja ajan erikoista henkeä. Pyhässä\nrakennuksessa näkyi monia rapistumisen merkkejä. Polttamalla kirjaillut\nikkunaruudut oli kuvainpalvelukseen kuuluvina survottu sirpaleiksi\npeitsillä ja musketeilla. Saarnastuolin puuleikkauksia oli viileskelty\nja kaksi kauneilla veistoksilla koristeltua tammiseinuketta tärvelty\nsamasta ytimekkäästä ja vääjäämättömästä syystä. Korkea alttari oli\nsiirretty muuanne ja sitä ympäröinyt kullattu aidake murrettu pois.\nUseita hautakuvia oli kolhittuina siroiteltu pitkin kirkkoa.\n\n    pois temmattuina seinäkomeroistaan:\n    se palkka urhon, viisaan, ansioistaan!\n\nSyystuuli vihelteli tyhjissä kuorikäytävissä, joissa järeästi nyrhityt\nsaitat ja lavat samoin kuin hajalliset suuteetkin ja poljetut\npahnat näyttivät osoittavan, että temppeliä oli jossakin äskeisessä\nhätätilassa käytetty ratsujoukon majoitukseen.\n\nLoistoansa oli menettänyt kirkkoväkikin. Rauhallisina aikoina\nvakiintuneista vanhoista sanankuulijoista ei nyt näkynyt ainoatakaan\nveistosreunaisilla parvekkeillaan kädet otsalla tyynnyttämässä\nmieltänsä rukoukseen siinä, missä heidän isänsä olivat rukoilleet\nsamanlaiseen hartaudenharjoitukseen tulleina. Perintötilallisen\nja pienviljelijän katseet etsivät turhaan Ditchleyn vanhan herran\nHenry Leen kookasta vartta, nähdäkseen hänen astelevan pitkin\nkuorikäytäviä nauhakoristeiseen levättänsä verhoutuneena, parta\nja viikset huolellisesti tasailtuina, saattolaisenaan uskollinen\nkahlekoira, joka oli aikomaan pelastanut isäntänsä valppaudellaan\nja säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Bevisiin tosiaan soveltui\nsananlasku, jonka mukaan \"se on hyvä koira, joka käy kirkossa\";\njoskus se vain joutui kiusaukseen luritella sävelten sekaan, mutta\nkäyttäysi muutoin yhtä säädyllisesti kuin yksikään seurakunnan\njäsen ja palasi kotiin kenties yhtä suurta mielenylennystä saaneena\nkuin useimmat kuulijat. Turhaanpa myös Woodstockin naisväki vaani\nnähdäkseen jalosukuisten nuorten _cavalierien_ ruusukkeisia viittoja,\nkiliseviä kannuksia, viillesaappaita ja korkeita töyhtöjä, niinkuin\nolivat tottuneet näkemään näiden teikarien liikkuessa kaduilla ja\nkirkkomaalla huolettoman rentoina ryhdiltään -- jollainen esiintyminen\nkenties oikeastaan ilmaisee liiallista itseluottamusta, mutta kuitenkin\nnäyttää sorealta, kun siihen yhtyy hyväntuulisuutta ja kohteliaisuutta.\nJa entä vanhat kunnon rouvat valkoisissa hipeissään ja mustissa\nsamettihameissaan, ja heidän tyttärensä, \"lähisilmäin polttopisteet\"\n-- missä olivat nyt he kaikki, jotka kirkkoon astuessaan käänsivät\npuoleensa miesten ajatuksia taivaallisista asioista? \"Mutta, voi, Alice\nLee -- niin suloinen, niin säveä, niin alentuvainen viehkeydessäsi\",\njatkaa muuan ajan muisteloiden piirtäjä, jonka käsikirjoituksesta\nolemme ottaneet selon, -- \"miksi pitääkin kertomukseni kääntyä sinun\nvastoinkäymisiisi? ja miksei mieluummin niihin päiviin, jolloin sinä\nvain heposikin selästä laskeutuessasi kiinnitit katseita kuin olisi\nenkeli tullut alas ja herätit siunauksia niinkuin olisi taivaan lähetti\ntuonut hyviä sanomia? Et ollut sinä mikään joutilaan haaveksijan\nmielikuva -- mikään ristiriitaisilla täydellisyyksillä somisteltu\nluomus; ansiosi saivat minut rakastamaan sinua suuresti -- ja mitä\nvikoihisi tulee, niin ne esiintyivät hyvien ominaisuuksiesi ohella niin\nsopivasti, että ne luullakseni saivat minut rakastamaan sinua sitä\nenemmän.\"'\n\nLeen perhekunnan mukana oli Juhana-kuninkaan messukappelista haipunut\ntoisiakin jalosyntyisiä ja suvultansa suuria -- Freemantlet,\nWinklecombet, Drycottit ja monet muut, sillä Oxfordin tornien[3]\nyli puhaltava tuuli oli epäsuotuisa puritanisuuden kasvulle, joka\nmenestyi yleisemmin naapuri-kreivikunnissa. Sanankuulijain joukossa oli\nkuitenkin muutamia, jotka vaateparreltaan ja esiintymiseltään näyttivät\nhuomattavilta maalaisherrasmiehiltä, ja myöskin oli saapuvilla\nmoniaita Woodstockin kauppalan arvohenkilöitä, etupäässä aseseppiä\nja hansikkaantekijöitä, jotka taitavasti muovaamalla terästä tai\nnahkaa olivat nousseet mukavaan toimeentuloon. Näillä merkkimiehillä\noli yllään pitkä musta kauhtana, tiukasti punottu kiinni kaulasta,\nja vyössään puukon tai säilän asemasta raamattu ja muistikirja,\nniinkuin rauhallisilla kansalaisilla ainakin. Tätä kunnioitettavaa,\nmutta vähälukuisinta kuulijakunnan ryhmää edustivat sellaiset\nsäädylliset henkilöt, jotka olivat omaksuneet presbyterisen[4]\nopinkäsityksen, luopuen Englannin kirkonmenoista ja pappisvallasta,\nollakseen kunnianarvoisan Nehemia Holdenoughin ohjattavina, joka oli\nkuuluisa saarnalahjojensa ehtymättömyydestä ja voimakkuudesta. Näiden\nvakavien kauppalanvanhimpain seurassa istuivat heidän kelpo emäntänsä\nvanuttamattomassa verassa ja poimukauluksissa niinkuin muotokuvat,\njoilla maalausluetteloissa on nimityksenä \"Pormestarin vaimo\", ja\nheidän sievät tyttärensä, joiden harrastus Chaucerin lääkärin[5]\ntavoin ei aina kohdistunut raamattuun, sillä milloin vilkaisukin\nvältti arvoisan äidin valppauden olivat he itse tarkkaamattomia ja\nmuille tarkkaamattomuuden aiheena. Mutta paitsi tätä vallasväkeä\noli kirkossa suuri joukko alempisäätyisiä, toiset uteliaisuuttaan\ntulleina, mutta monetkin siistiytymättömiä käsityöläisiä, jotka\nsen ajan jumaluusopillisten väittelyjen sekaannuttamina kuuluivat\nniin moneen eri lahkoon kuin sateenkaaressa on värejä. Kun näiden\noppineiden teebalaisten[6] itsekylläisyys tarkoin vastasi heidän\ntietämättömyyttänsä, oli jälkimäinen täydellinen ja edellinen\nrajaton. Heidän käyttäytymisensä kirkossa oli kaikkea muuta kuin\nkunnioittavaa tai ylentävää. Useimmat heistä tekeysivät raakamaisen\nylenkatseellisiksi kaikkea kohtaan, mitä vain pidettiin pyhänä\nihmiskäsityksen mukaan -- kirkko oli näille ihmisille pelkkä tornitalo,\npappi tavallinen mies, säädetyt menot kuivaa silppua ja vesivelliä,\njollaisesta ei ollut pyhäin henkevystyneeseen suuhun pantavaksi, ja\nrukous taivaan puhuttelua, johon kukin yhtyi tai oli yhtymättä, miten\nkatsoi peräti arvosteluhaluisen harkintansa mukaan soveliaaksi.\n\nTämän ryhmän vanhemmat istuivat tai lojuivat penkeillä, korkea\nhuippuhattu painettuna syvään ankaralle ja rypistyneelle otsalle,\nodotellen presbyteriläistä pastoria niinkuin karjakoirat kyyröttelevät\nmykkinä varroten sonnia, joka aiotaan tuoda paaluun. Jotkut nuoremmat\npäästivät harhakäsityksensä rohkeammin valtoimiksi; he katselivat\nympärilleen naisiin, haukottelivat, köhivät ja supattivat, söivät\nomenia ja rouskuttelivat pähkinöitä niinkuin teatterin ylärivillä ennen\nkappaleen alkua.\n\nNäiden kaikkien lisäksi kuului kirkkoväkeen joitakuita sotureita,\njoista muutamilla oli asunaan rintahaarniska ja teräslakki, toisilla\nnahkakölteri ja toisilla punainen takki. Patruunatasku uumilleen\nvyötettynä seisoksivat he peitsiinsä ja musketteihinsa nojaten.\nHeilläkin oli omituiset väitelmänsä mitä vaikeimmista opinkohdista,\nja hengellisen hurmion oikut yhtyivät heissä mitä horjumattomimpaan\nsotaiseen urheuteen ja päättäväisyyteen. Woodstockin porvarit\nsilmäilivät näitä aseellisia pyhiä hyvinkin pelokkaasti, sillä vaikka\nrosvoilu ja julmuus eivät heitä usein tahranneet, oli heillä ehdoton\nvalta molempiin käytettävissään, ja rauhallisilla kansalaisilla ei\nollut muuta valinnan varaa kuin nöyristyminen kaikkeen, mitä heidän\ntaistelevien ohjaajainsa huonosti hallittu ja haltioituva kuvittelu\nsaattoi keksiä.\n\nSitte kun pastori Holdenoughia oli jonkun aikaa varrottu, ilmestyi\ntämä esille kappelin kuorikäytäviä pitkin, ei ryhdiltään verkallisena\nja arvokkaana niinkuin vanhalla kirkkoherralla oli ollut tapana\nhoitaa messupaidan merkitystä, vaan hätäisin askelin kuten mies, joka\nsaapuu määrähetkestään myöhästyneenä ja touhuaa käyttämään aikaansa\nparhaiten. Hän oli pitkä, laiha mies, hipiältään kuin paahtunut, ja\nsilmien eloisuus ilmaisi hieman tuittupäistä luonnonlaatua. Hänen\nvaatetuksensa oli ruskea, ei musta, ja muiden pukineittensa päällä\nhän käytti Kalvinin kunniaksi sinistä geneveläistä kauhtanaa, joka\nvalui taaksepäin hartioilta hänen rientäessään saarnastuoliin.\nHarmaantuneet hiukset oli leikattu niin lyhyiksi kuin keritsimillä\nkävi laatuun, ja niitä peitti musta silkkinen patalakki, joka painui\nniin tiukasti päähän, että molemmat korvat ulkonivat sen alta kuin\naiottuina kahvoiksi koko miehen nostamiseen. Lisäksi oli arvoisalla\nHerran palvelijalla silmälasit ja pitkä harmaa pujoparta, ja kädessään\nhän kantoi pientä hopeahakaista taskuraamattua. Saarnastuolin juurelle\npäästyään hän pysähtyi toviksi hengähtämään ja alkoi sitte nousta\nportaita kaksi askelmaa kerrallaan.\n\nMutta hänen kulkunsa pidätti voimakas käsi, joka tarttui hänen\nkauhtanaansa. Häiritsijä oli tullut soturien ryhmästä. Hän oli\nvanttera keskimittainen mies, nopeakatseinen ja kasvoiltaan kylläkin\njokapäiväinen, mutta näiden ilme kiinnitti huomiota. Asu ei ollut aivan\nsotilaallinen, mutta muistutti sitä kuitenkin. Väljät polvihousut\nolivat vasikannahkaiset, ja kupeella riippui peloittavan pitkä\nlyömämiekka, jonka vastineena oli toisella kyljellä väkipuukko.\nSahvianivyöhön oli lisäksi pistetty pistoolipari.\n\nVelvollisuudestaan ehkäisty pappi pyörähti päin pidättäjäänsä ja\ntiedusti äkeästi tämän tarkoitusta.\n\n\"Ystävä\", virkkoi tunkeilija, \"onko aikomuksenasi selittää Sanaa näille\nhyville ihmisille?\"\n\n\"On vainkin\", vastasi pastori, \"ja se on ehdoton velvollisuuteni. Voi\nminua, ellen saarnaa evankeliumia. Minä pyydän, ystävä, älä minua\ntyössäni --\"\n\n\"Ei\", keskeytti sotaisen näköinen mies, \"minä olen itse halullinen\nopettamaan. Luovu siis sinä, taikka jos neuvoani noudatat, niin jää\nhedelmöittymään noiden hanhenpoikasten seurassa, joille minä piammiten\nripoittelen lohdullisen opin mureneita.\"\n\n\"Tee tilaa, sinä paholaisen sikiö\", tiuskasi pappi kiukustuen. \"Pidä\nkunniassa säätyäni -- vaatetustani.\"\n\n\"En näe sen enempää kunnioitettavaa kauhtanasi kuosissa tai siihen\nkäytetyssä kankaassa\", intti toinen, \"kuin sinä näit piispan\nkuoriviitassa -- se oli musta ja valkoinen, sinä kuljet ruskeassa ja\nsinisessä. Nukkuvia koiria koko teidän parvenne, makailevia, unteloita\n-- laumaansa nälkiinnyttäviä paimenia, jotka eivät tahdo sitä kaita,\nkukin harrastaen omia pyyteitään -- hm.\"\n\nTällaiset säädyttömät kohtaukset olivat siihen aikaan niin\ntavallisia, ettei kukaan ajatellut asiaan puuttumista. Seurakunta\nkatseli äänettömänä, säätyhenkilöt pahoilla mielin ja alhaisemmasta\nyleisöstä toiset nauraen ja toiset puoltaen soturia tai pappia, miten\nmieluisammalta tuntui. Sillävälin kävi reutominen kiivaammaksi, ja mr.\nHoldenough huusi apua.\n\n\"Woodstockin herra pormestari\", huudahti hän, \"tahdotko sinä olla\nniitä pahoja lain palvelijoita, jotka miekkaa hukkaan kantavat? --\nKansalaiset, ettekö auta pastorianne? -- Arvoisat neuvosmiehet,\naiotteko nähdä tämän nahkanuttuisen Belialin pojan kuristavan minut\nsaarnastuolin portailla? -- Mutta katso, minä tahdon hänet lannistaa ja\nheittää hänen paulansa päältäni.\"\n\nPuhuessaan Holdenough rynnisti ylös portaita, tarttuen lujasti\nkaidepuihin. Hänen kiusaajansa piteli kiinni kauhtanan liepeestä,\nja kaulus oli tukehduttaa hengenmiehen, kunnes tämä viime sanansa\nähkäistessään ketterästi vetäisi auki kaulasolmun. Vaatekappale\nmyötäsi äkkiä, soturi tuiskahti selälleen alas portaita, ja vapautunut\nsielunpaimen säntäsi saarnastuoliin, alkaen veisata voitonvirttä\nvastustajansa häviön johdosta. Mutta hänen riemuitsemistansa tärveli\nsuuri hälinä kirkossa, ja vaikka hän ja uskollinen lukkari pitkittivät\nilohymnin veisuuta, heidän äänensä kuuluivat vain puuskittain niinkuin\nkuikan uikutus myrskyssä.\n\nMetelin syy oli seuraava: Kauppalan vanhin oli kiihkeä presbyteriläinen\nja katseli soturin julkeutta suuresti pahastuneena heti alusta asti,\nvaikka hän epäröitsi puuttua tekemisiin aseellisen miehen kanssa tämän\nrehennellessä jalkeilla ja vastarintaan pystyvänä. Mutta tuskin näki\nesivallan edustaja vapaakirkollisuuden sankarin sätkivän selällään,\nhengenmiehen geneveläinen kauhtana käsissään liehumassa, kun hän\nryntäsi esiin huudahtaen, että tuollaista röyhkeyttä ei käynyt\nsietäminen, ja käski oikeudenpalvelijain siepata talteensa makaavan\nrauhanrikkojan. Vihansa suurellisuudessa julisti hän samalla: \"Minä\nkytketän vaikka kaikki punatakit -- tyrmään toimitan hänet, vaikka hän\nolisi Noll[7] Cromwell itse!\"\n\nArvoisan pormestarin suuttumus oli päässyt voitolle hänen järjestään,\nkun hän lausui tämän epäaikaisen kerskauksen, sillä kolme soturia,\njotka olivat tähän asti seisseet liikkumattomina kuin patsaat, eteni\nkukin pari askelta, siten asettuen järjestyksenvalvojien ja jaloilleen\nkömpivän soturin väliin. Sitte he yhtaikaa pysähtyivät lepoasentoon\nsilloisen harjoituskaavan mukaan, ja heidän musketinperänsä\nkolahtivat kirkon kivipermantoon tuuman päässä herra pormestarin\nluuvaloisista varpaista. Tarmokas virkamies, jonka yritys järjestyksen\npalauttamiseksi tuli siten ehkäistyksi, loi silmäyksen kannattajiinsa,\nmutta se riitti näyttämään hänelle, että voima ei ollut hänen\npuolellaan. Kaikki olivat hätkähtäneet taaksepäin, kuullessaan raudan\nja kiven kolkon kalskeen. Hänen oli pakko alentua kehoitteluun.\n\n\"Mitä te tarkoitatte, hyvät herrat?\" hän sanoi. \"Onko säädyllisten ja\nJumalaa pelkääväisten soturien tapaista, jotka ovat maamme hyväksi\nsaaneet aikaan ennen kuulumattomia urotöitä, rähistä ja mellastaa\nkirkossa taikka puoltaa, avittaa ja rohkaista julkeata miestä,\njoka on juhlallisena kiitoshetkenä sulkenut papin hänen omasta\nsaarnastuolistaan?\"\n\n\"Meillä ei ole mitään tekemistä kirkkosi kanssa, kuten sitä nimität\",\nsanoi mies, joka kypärinsä etureunaan kiinnitetystä pienestä sulasta\npäättäen oli joukkueen korpraali. \"Me emme käsitä, mikseivät lahjakkaat\nmiehet saisi antaa äänensä kuulua näissä taikauskon linnoituksissa,\nyhtä hyvin kuin entisen ajan mustamekot ja nykyiset kauhtanankäyttäjät.\nNiinpä tempaammekin tuon presbyteriläis-Jaakon alas puisesta\nvahtikopistaan, jotta oma vartijamme pääsee vuorolleen. Nouskoon hän\nsinne, huutakoon kovaa, älköönkä säästelkö.\" \"Ei, arvoisat herrat\",\narveli pormestari, \"jos sellainen on aikeenne, niin ei meillä ole\nkeinoja vastustaaksemme teitä, koska olemme rauhallisia ja hiljaisia\nmiehiä, niinkuin näette. Mutta antakaa minun ensin puhua arvoisan\npastori Nehemia Holdenoughin kanssa, suostuttaakseni hänet toistaiseksi\nluovuttamaan paikkansa ilman enempää pahennusta.\"\n\nRauhaarakentava kauppalanvanhin keskeytti sitte Holdenoughin ja\nlukkarin veisailun, pyytäen molempia peräytymään, koska muutoin\nvarmasti syntyisi tappelu.\n\n\"Tappeluko!\" vastasi presbyteriläinen pappi halveksivasti. \"Ei ole\npelkoa tappelusta miesten keskuudessa, jotka eivät uskalla nousta\ntodistamaan tätä julkista kirkon häväistystä ja häikäilemätöntä\nkerettiläisyyden ilmaisua vastaan. Olisivatko banburyläiset naapurinne\nsietäneet tällaista loukkausta?\"\n\n\"No, no, pastori Holdenough\", tyynnytteli pormestari, \"älkää panko\nmeitä kapinoimaan ja huutamaan väkeä tarttumaan nuijiinsa. Sanon teille\nvieläkin, että me emme ole sodan tai verenvuodatuksen ystäviä.\"\n\n\"Ette tosiaankaan saa nähdyksi enempää verta kuin neulankärki saattaa\nriipaista\", vastasi saarnamies ylenkatseellisesti. \"Te Woodstockin\nräätälit! -- sillä mitä on hansikkaantekijä muuta kuin kilinnahkaa\nmuokkaava räätäli? -- minä hylkään teidät heikkoja sydämiänne ja\nhervottomia käsiänne halveksien ja etsin itselleni muualta lauman,\njoka ei pakene paimenensa luota ensimäisen villiaasin rääkynästä, sen\ntullessa suuresta erämaasta.\"\n\nNiin sanoen läksi närkästynyt hengenmies saarnastuolistaan, pudisti\ntomun kengistään ja poistui kirkosta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin,\nvaikka joutuisuudella nyt oli toinen peruste. Pahoilla mielin näkivät\nporvarit hänen menevän, eivätkä he voineet olla tuntematta jotain\nkatumuksen tapaista ikäänkuin tajuten, että he eivät esittäneet\nmaailman miehuullisinta osaa. Pormestari itse ja useat muut läksivät\nkirkosta saattamaan ja lepyttämään häntä.\n\nVastikään kukistunut, mutta nyt voitollinen vapaakirkollinen puhuja\nnousi muitta mutkitta saarnastuoliin, veti raamatun taskustaan ja\nvalitsi tekstinsä viidennestäviidettä psalmista: \"Vyötä miekkasi\nvyölles, sinä sankari, kunniasi ja kirkkautesi! Menestyköön kunnias.\"\nTästä aiheesta hän alotti tuollaisen siilien aikaan tavallisen\ninnokkaan puheen, jollaisessa oltiin totuttu vääntelemään ja\nmielivaltaisesti tulkitsemaan raamatun kieltä, sovelluttamalla sitä\nvereksiin tapauksiin. David-kuninkaaseen kirjaimellisesti kohdistuvat\nsanat, joilla yleisemmässä merkityksessä tarkoitettiin Messiaan tuloa,\nolivat tämän sotilaallisen puhujan mielestä parhaiten omistettavia\nOliver Cromwellille, sen vastasyntyneen tasavallan voitokkaalle\nkenraalille, joka ei ollut koskaan tuleva täysikäiseksi. \"Vyötä\nmiekkasi vyöllesi\" huudahti saarnaaja pontevasti; \"ja eikö se ollutkin\nniin naseva säilä kuin on milloinkaan riippunut rintahaarniskasta tai\nkalahdellut terässatulaa vasten? Niin, te heristätte nyt korvianne,\nte Woodstockin asesepät, ikäänkuin pitäisi teidän jotakin tietää\nkunnon lyömämiekasta. Mutta teköhän sen taoitte? -- jäähdytettiinkö\nteräs Rosamondin kaivon vedellä, tai siunasiko Godstow'n vanha\npeijaripappi kalvan? Arvatenkin tahtoisitte uskottaa meille, että\nte muovasitte ja hitsasitte, hioitte ja kiilloititte sen, ja\nkuitenkaan ei se ole woodstockilaista pajaa nähnytkään! Teillä oli\nkaikilla yltäkyllin puuhaa takoessanne puukkoja Oxfordin laiskoille\nmustamekoille, möhömahaisille papeille, joiden silmät olivat niin\nummessa ihraisuudesta, että ne eivät nähneet Perikatoa ennen kuin se\nkouraisi heitä kurkusta. Mutta minä voin sanoa teille, missä se miekka\ntaottiin ja karaistiin ja hitsattiin ja hiottiin ja kiilloitettiin. Kun\nte olitte, niinkuin jo sanoin, takomassa puukkoja väärille papeille\nja tikareita irstaille lempo-minut-periköön-kavaliereille Englannin\nkansan kurkkujen leikkaamiseksi, niin se taottiinkin Marstonin\nlaajalla nummella, missä iskuja annettiin vinhemmin kuin on ikinä\nmoukari alasimeen moikunut -- ja se karaistiin Nasebyssa kavalierien\nparhaassa veressä -- ja se hitsattiin Irlannissa Droghedan muureja\nvasten -- ja se hiottiin skotlantilaisilla hengillä Dunbarin luona --\nja nyt äskettäin se kiilloitettiin Worcesterissa, kunnes se loistaakin\nkirkkaana kuin aurinko keskitaivaalla, eikä ole Englannissa valoa, joka\nvoi sitä lähennelläkään.\"\n\nSeurakunnan sotilaallisesta osasta nousi hyväksyvä sorina, joka\nbrittiläisen alihuoneen \"kuulkaa, kuulkaa\"-kehoituksia muistuttaen oli\ntarkoitettu koroittamaan puhujan innostusta kuulijakunnan myötätunnon\nilmaisemisella.\n\n\"Ja sitten\", alotti taas saarnaaja sitä tarmokkaammin, kun huomasi\nkuulijakunnan ottavan osaa tunteisiinsa, \"mitä sanookaan teksti?\nMenestyköön kunnias -- älä pysähdy -- älä anna seisahduskäskyä -- älä\nlaskeudu satulasta - aja hajoitettuja pakolaisia takaa -- toitota\ntorvella -- älä luritusta tai liverrystä, vaan sotakutsun törähdys\n-- toitota, saapastaudu ja satuloitse -- ratsaille ja matkaan --\nrynnätkää! Seuratkaa nuorta Miestä -- mitä me hänestä säälisimme?\nSurmatkaa, vallatkaa, hävittäkää, jakakaa saalis! Siunattu olet sinä,\nOliver, kunniasi puolesta -- sinun asiasi on selkeä, kutsumuksesi on\nepäilemätön -- milloinkaan ei tappio ole lähestynyt sinun johtosauvaasi\neikä vaurio lippuasi tavoittanut. Menestyköön kunnias, sinä Englannin\nsoturien uljahin! eteenpäin, Jumalan sankarien valittu johtaja!\nsonnusta päättäväisyytes kupeet ja ole vakaa korkean kutsumuksesi\nvaatimuksille!\"\n\nTaaskin kaikui vanhan messukappelin kaariholveista kumea ja tuima kohu,\njoka soi hänelle hetkiseksi lepoa. Sitte kuulivat Woodstockin asukkaat\nhuolestuen, että hän käänsi kaunopuheisuutensa vuon toiseen uomaan.\n\n\"Mutta minkätähden, te Woodstockin asujamet, puhunkaan tätä teille,\njotka ette omaksu mitään osuutta Davidistamme, mitään harrastusta\nEnglannin Jessen-poikaan? Te jotka taistelitte voimienne mukaan (ja\nne eivät olleet järin kehuttavia) Mies-vainajan puolesta, -- vanhan\nverenhimoisen paavilaisen Sir Jacob Astonin johtamina -- ettekö\nte parhaillaan vehkeile taikka ole valmiita vehkeilemään nuoren\nMiehen palauttamiseksi, joksi sitä sanotte, tapetun hirmuhallitsijan\nsaastaisen pojan -- pakolaisen, jota nyt Englannin uskolliset miehet\najavat, tavoittaakseen ja tappaakseen hänet? 'Minkätähden kääntäisi\nteidän ratsastajanne hevosensa pään meidän tahollemme?' sanotte te\nsydämessänne; 'me emme häntä halua. Jos saamme auttaa itseämme, niin\nmieluummin heittäymme rypemään yksinvallan liejussa sen imisän kanssa,\njoka vastikään pestiin. 'Kuulkaas, Woodstockin miehet, minäpä kysyn\nteiltä, ja vastatkaa te minulle. Himoatteko te yhä Godstow'n munkkien\nlihapatoja? ja te vastaatte: emme. Mutta mistä muusta syystä kuin\nettä padat ovat halkeimilla ja rikki ja että on sammuksissa tuli,\njolla uuninne kuumeni? Ja taaskin minä kysyn: juotteko te yhä sievän\nRosamondin haureuksien kaivosta? Te sanotte siihen: emme. Mutta\nminkätähden? --\"\n\nEnnen kuin puhuja ehti täydentää kysymyksensä omalla tavallaan, hänet\nyllätti seuraava vastaus, jonka varsin ytimekkäästi lausui muuan\nseurakuntalainen: \"Sentähden että sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole\njättäneet meille konjakkia sen höysteeksi.\"\n\nKaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja\njyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena,\nsillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä\nmiehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti\nihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut,\nmutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti\njälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen\nuskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät\nmuutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: \"hyvin sanottu, hauska\nJoceline!\"\n\n\"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?\" pitkitti saarnaaja\nosoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. \"Minäpä teen hänestä\nrauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän\npuistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että\nheillä on ollut C.R.[8] hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin\nkoiralla on herransa nimi kaulahihnassaan -- kaunis tunnus kristityille\nihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella --\nelukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen\njo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. --\nMissä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne,\nWoodstockin miehet. -- Niin, olitte te sanoneet luopuneenne\npaavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten\nvallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin\n-- ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin\nte! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin\npoika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt\nJerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin\nsokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun\nviidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa\nte ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen\nopastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte\nkansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja\nsanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin\ntoimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä\non siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi\nPalatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan\ntammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte:\n'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan\nterveydeksi -- parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden\nkeropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa\nopiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän\nkanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä\nteidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi;\nja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi,\njoilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne\naidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille\nmitään osaa -- luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn\nveitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden\ntaljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka\nsorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta\nköyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä\nWoodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen\npuoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva\nnimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti\nkarkaa.\"\n\nTähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa\nraskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan\nikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon\nkanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja;\nyhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät\nmonen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli,\nolivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle.\nPäivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton\nparlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin\nhävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan\nmaineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat\nporvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin\ntappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai\noikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden\nhakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja\nkaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet\ntuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat\nmuistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee\nusein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja\nkauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia\nkuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se\ntunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa,\nmutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat\nilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit\n-- nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen\nsuullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet\nunohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta\nverkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.\n\n\n\n\n2. LUKU.\n\nYLI VOIMIEN.\n\n\nSaarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä\nsäästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä\nkiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari\nsanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten\nvastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja\nmarssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.\n\nSaarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä\ntapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena,\njoka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että\nhäntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat,\njoiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin\nsekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa\närsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan\nharppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan\ntapaan -- jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla\nmietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat\nväkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet\nhetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista.\nKaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja\nhaitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin\nmuovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan\nperiaatteen -- ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen --\nvallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta.\nJotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon\nkaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se\nharras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan\nteeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien\nvälillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen\nteeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin\npainuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan\nsyrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston\nreunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli\npääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta\nherätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri\naikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä\nportti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain\nväkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka\noli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä\nkoristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.\n\nVieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä\nsisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi\nmajesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka\nhiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan\nmetsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt\nauki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan\nepäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi --\nhänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi\nosannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja\nmahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.\n\nJokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa\nja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin\nkimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä\nsyysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin\nsanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II:n ajoista asti ollut\nEnglannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli\npistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa,\nettä vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään\nsaaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla,\njolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan\npääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä,\najattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan\nVanbrughin tyylin jykevää suuruutta.\n\nSiihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin\neikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin\nnäki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja\nniin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet\nkatsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi\nkäytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää\nsilmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi\nison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata\njoka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan\netsittäisi.\n\nSillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten\naskeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se\noli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.\n\nMies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja\nraihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta\nyhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa\nmielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli\npukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi.\nHänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon\nsävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä\nhänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi\nkauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena\nvastakohtana hänen asunsa tummuudelle.\n\nNuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa\nherrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen\nilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että\nhänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta\nnoin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden\ntäytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä\nnäkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen\nkuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta\npahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä\ntuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan\nvastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa\nlymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin\nhyvin saanut tolkkua.\n\n\"Sitä ei käy sietäminen!\" sanoi vanhus kiihkeästi; \"se nostattaisi\nrampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä\nmyönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina -- en kanna niille\nmiesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan,\nkun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä\non vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa\nWoodstockin rotua -- useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin --\nentä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon\npuolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani\nkymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena.\"\n\n\"Voi, isä rakas!\" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan,\nettä vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.\n\n\"Ja mitä surkeilet?\" kysyi herrasmies äkäisesti. \"Sitäkö, että suljen\noveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?\"\n\n\"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai\narmeijan, jos haluavat\", vastasi lady; \"ja mitä hyötyä olisi tästä\npuolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi\ntuhoksesi.\"\n\n\"Niin tapahtukoon sitten, Alice\", tuumi hänen isänsä; \"olen elänyt\naikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja\nruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun\nkolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä\nkaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen\nkuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata\narvolleen soveltuvan tilaisuuden.\"\n\n\"Älä puhu tuolla tavoin, isä\", pyysi Alice Lee. \"Ei ole vakavuutesi\nja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä\nhyödyttää kuningastasi ja maatasi, -- asema ei pysy aina tällaisena, ei\nvoi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat\novat sille määränneet. Sillävälin\" -- tässä välttivät muutamat sanat\nkuuntelijan korvan -- \"ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan\npahemmaksi\".\n\n\"Pahemmaksiko?\" huudahti kärsimätön vanhus. \"Mikä voi olla pahempaa?\nEikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää\nmeitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt -- hävittää mitä\nkuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani -- tehdä ruhtinaitten\npalatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää\nJumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?\"\n\n\"Kuitenkin\", huomautti hänen, tyttärensä, \"on vielä toivoa, ja minä\nuskon kuninkaan jo olevan poissa heidän ulottuvistaan -- meillä on\nsyytä ajatella lohdullisesti Albert-veljeni turvallisuudesta\".\n\n\"Niin, Albert -- siinä taaskin\", sanoi vanhus moittivasti; \"ilman\nsinun pyytelyjäsi olisin itse lähtenyt Worcesteriin. Mutta minun piti\nvain jäädä tänne virumaan kuin kelpaamaton koira ajon alettua, ja kuka\nkuitenkaan tietää, mitä palveluksia olisin saattanut tehdä? Vanhan\nmiehen ajusta on toisinaan apua, kun hänen käsivartensa ei paljoakaan\nhyödytä. Mutta sinä ja Albert halusitte niin innokkaasti, että hän\nlähtisi yksin -- ja kuka nyt voi sanoa, miten hänen onkaan käynyt?\"\n\n\"Ei, ei, isä\", viihdytti Alice, \"meillä on hyvät toiveet, että Albert\npelastui sinä onnettomana päivänä; nuori Abney näki hänet penikulman\npäässä kentältä\".\n\n\"Nuori Abney luullakseni valehteli\", väitti hänen isänsä\nitsepintaisella vastustustuulellaan pysyen. \"Nuoren Abneyn kieli tuntuu\nnopeammalta kuin ovat hänen kätensä, mutta se on paljoa hitaampi\nhänen hevosensa kavioita silloin kun hän jättää keropäät taaksensa.\nMieluummin soisin Albertin ruumiin oikaistuksi Kaarlon ja Cromwellin\nväliin kuin kuulisin hänen paenneen niin varhain kuin nuori Abney.\"\n\n\"Rakas isä\", huokasi nuori nainen itkien, \"mitä voinkaan sanoa\nlohduttaakseni sinua?\"\n\n\"Lohduttaaksesiko minua, tyttö? Minä olen ylen kyllästynyt\nlohdutteluun -- kunniallinen kuolema, Woodstockin rauniot\nhautapatsaanani, olisi ainoa lohtu vanhalle Henry Leelle. Niin, kautta\nisieni muiston! minäpä puolustan palatsihuvilaa noilta kapinallisilta\nrosvoilta.\"\n\n\"Ole kuitenkin järkevä, isä kulta\", pyysi neitonen, \"ja taivu siihen,\nmitä emme voi vastustaa. Everard-enoni --\"\n\nVanhus tarttui hänen sanoihinsa. \"Everard-enosi, letukka! No, jatkahan.\nMitä on sinulla sanottavana oivallisesta ja rakkaasta Everard-enostasi?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi tyttö, \"jos asia pahastuttaa mieltäsi\".\n\n\"Pahastuttaako?\" tuumi toinen. \"Miksi se minua pahastuttaisi? Taikka\njos niin olisikin, niin minkätähden sinä tai kukaan olisi valittavinaan\nsiitä? Mitä on viime vuosina tapahtunut -- mitä voi ajatella tapahtuvan\nsellaista kuin tähtientutkija saattaa arvata, mikä voisi meille tuottaa\nmielihyvää?\"\n\n\"Kohtalolla\", virkkoi tyttö, \"saattaa olla helmassaan karkoitetun\nprinssimme iloinen paluu\".\n\n\"Liian myöhään minun ajalleni, Alice\", huokasi ritari; \"jos\ntaivaallisessa kirjassa on sellainen valkea lehti, niin sitä ei\nkäännetä ennen kuin minun jo ammoin mentyäni. Mutta minä huomaan sinun\nkiertelevän. Suoraan sanoen, mitä Everard-enostasi?\"\n\n\"Ei, isä\", esteli Alice, \"Jumala tietää, että minä olisin mieluummin\nainiaan vaiti kuin puhuisin sellaista, mikä sinun käsitystesi johdosta\nsaattaisi lisätä nykyistä kiihtymystäsi\".\n\n\"Kiihtymystänikö!\" jamasi hänen isänsä. \"Kas, sinä olet simasuinen\nparantelija etkä arvatenkaan tahtoisi millään muulla kuin tuoksuvalla\nbalsamilla ja hunajalla ja öljyllä voidella kiihtymystäni -- jos tuo\non sopiva nimitys vanhan miehen voipumukselle, kun hänen sydämensä on\npakahtumaisillaan. Vielä kerran, mitä Everard-enostasi?\"\n\nViime sanansa hän lausui ärtyisesti koroittaen ääntänsä, ja Alice Lee\nvastasi isälleen vapisten ja nöyrästi.\n\n\"Aioin vain sanoa, isä, että Everard-eno varmasti meidän lähtiessämme\ntäältä --\"\n\n\"Toisin sanoen kun meidät potkaisevat ulos täältä typpykorvaiset\nhöpisevät hylkiöt, samanlaiset kuin hän itse. Mutta jatkahan auliista\nenostasi -- mitä tekee hän sitte? Suopiko hän meille arvoisan ja\nsäästeliään taloutensa rippeet, kolmasti pengotun salvukukon jätteet\nkahdesti viikossa ja runsaan paaston muina viitenä päivänä? Antaako\nhän meille vuoteet nälkiintyneiden hevoskaakkiensa vierestä ja paneeko\nne niukennetuille olkiannoksille, jotta hänen sisarensa mies -- että\nminun pitikään sillä nimellä puhutella edesmennyttä enkeliäni! -- ja\nhänen sisarensa tytär eivät nukkuisi kivityksellä? Vai lähettääkö hän\nmeille noblen[9] kumpaisellekin, varoittaen käyttämään sitä visusti,\nkoska käteinen on nyt niin peräti lujassa? Vai mitä muuta tahtoo\nEverard-enosi tehdä hyväksemme? Hankkia meille lupakirjan kerjäämiseen?\nKas siihen minä pystyn ilman häntäkin.\"\n\n\"Sinä tulkitset häntä kovin väärin\", vastasi Alice rohkeammin kuin oli\ntähän asti uskaltanut puhua; \"ja jos vain kysyisit omalta sydämeltäsi,\nniin myöntäisit -- huomautan kunnioittavasti -- että kielesi virkkaa,\nmitä parempi harkintasi epäisi. Eno Everard ei ole saituri eikä\ntekopyhä -- ei niin kiintynyt tämän maailman tavaraan, ettei hän\nanteliaasti korjaisi puutettamme, eikä niin kiihkomielinen, että\npidättäisi armeliaisuuttansa muilta lahkoilta, vain omaansa ajatellen.\"\n\n\"Niin, niin, Englannin valtiokirkko on hänelle _lahko_, sitä en epäile,\nja kenties sinullekin, Alice\", sanoi ritari. \"Mitä on muggletonilainen\ntai _ranter_ tai brownilainen muuta kuin lahkolainen? ja puheentapasi\nasettaa heidät kaikki sekä itse presbyteriläis-Jaakon samalle tasolle\nmeidän oppineitten kirkkoruhtinastemme ja hurskaan papistomme kanssa!\nSellainen on sinun aikakautesi höpötystä, ja mikset puhuisikin\nniinkuin joku viisas neitsyt ja veisaileva sisar, koska olet hurskaan\nEverard-enon oma sisarentytär, vaikka isänäsi onkin vanha syntinen\nkavalieri?\"\n\n\"Jos puhut tuolla tavoin, isä rakas\", pahoitteli Alice, \"niin mitä voin\nsinulle vastata? Kuule minua kärsivällisesti vain pikku hetkinen, niin\nsaan toimitetuksi Everard-enon asian.\"\n\n\"Vai niin, sinulle on siis oikein annettu tehtävä? Sitä totisesti\narvelinkin jo alun pitäin -- niin, vieläpä on minulla jokseenkin osuva\narvelu lähetistäkin. No, välittäjä, täytä toimesi, ja sinä et saa syytä\nvalittaa kärsimättömyyttäni.\"\n\n\"Niin, isä\", vastasi tytär, \"Everard-eno haluaa, että sinä olisit\nkohtelias valtuutetuille, jotka tulevat tänne ottamaan takavarikkoon\npuistot ja omaisuuden, tahi ainakin järkevästi pidättyisit asettamasta\nheille esteitä tai tekemästä vastarintaa. Siitä ei voi, hän sanoo, olla\nmitään hyötyä omienkaan periaatteittesi mukaan, ja se antaa heille\nverukkeen kohdella sinua mitä pahanilkisimpänä niskuroitsijana, minkä\nhän arvelee muutoin tulevan vältetyksi. Vieläpä toivoo hän, että jos\nnoudatat hänen neuvoansa, valiokunta saattaa hänen vaikutusvaltansa\njohdosta olla taipuvainen peruuttamaan sinun omaisuutesi takavarikon\nkohtuullista sakkoa vastaan. Niin sanoo eno, ja ilmoitettuani hänen\nesityksensä ei minulla ole aihetta koetella kärsivällisyyttäsi sen\nenemmällä todistelulla.\"\n\n\"Hyvä on, ettet sitä tee, Alice\", vastasi Sir Henry Lee hillityn\nsuuttuneesta, \"sillä, kautta taivaan, oletpa melkein johtanut minut\nsiihen kerettiläisyyteen, etten sinua tyttärekseni uskoisikaan.\n'Voi, rakas kumppanini, joka olet nyt kaukana tämän raskauttavan\nmaailman suruista ja huolista, olisitko sinä voinut ajatella,\nettä povellesi painamasi tytär Jobin pahan vaimon tavoin tulisi\nisänsä kiusaajattareksi koettelemuksen hetkenä ja kehoittaisi häntä\nmukaannuttamaan omantuntonsa itsekkäihin pyyteisiin ja rukoilemaan\nherransa ja kenties poikansakin murhaajien verisistä käsistä takaisin\nhäneltä riistetyn kuninkaallisen omaisuuden vaivaista jäännöstä! --\nKuulehan, letukka, jos minun on kerjättävä, niin luuletko vetoavani\nniihin, jotka ovat minusta mierolaisen tehneet? En. Minä en kuunaan\nkäytä hallitsijani kuoleman surussa pitämääni harmaata partaa\nliikuttamaan sääliin ketään ylpeätä riistäjää, joka on kenties juuri\nsamoja murhamiehiä. En. Jos Henry Leen täytyy anoa ruokaa, niin hän\nturvautuu johonkuhun itsensä laiseen uskolliseen alamaiseen, joka\npuolikaan kyrsää omistaessaan ei kieltäydy jakamasta sitä hänen\nkanssaan. Mitä hänen tyttäreensä tulee, niin hän vaeltakoon omaa\ntietänsä, joka johtaa hänet äveriästen keropäiden sukulaistensa\nturviin; mutta älköön hän enää sanoko isäkseen miestä, jonka\nrehelliseen puutteenalaisuuteen hän on kieltäytynyt ottamasta osaa!\"\n\n\"Sinä teet minulle vääryyttä, isä\", vastasi nuori nainen, ja hänen\näänensä oli kiihkeä, vaikka sopertava, \"julmaa vääryyttä. Jumala\ntietää, että sinun tiesi on minun tieni, vaikka se johtaisi häviöön ja\nmierolle, ja sinun kulkiessasi sitä kannattelee sinua käsivarteni, niin\nkauvan kuin tahdot ottaa vastaan niin heikon avun.\"\n\n\"Sinä sanailet minulle, tyttö\", virkkoi vanha kavalieri, \"sinä\nsanailet minulle, kuten Will Shakespeare lausuu -- puhut käsivartesi\ntarjoamisesta minulle, mutta omana salaisena ajatuksenasi on riippua\nMarkham Everardin käsikynkässä\".\n\n\"Isä, isä\", pahoitteli Alice murhemielin, \"mikä on voinut tuolla tavoin\nmuuttaa selkeän arvostelukykysi ja ystävällisen sydämesi? Voi näitä\nkansalaismullistuksia! Ne eivät ainoastaan tuhoa ihmisen ruumista,\nvaan tärvelevät sieluakin, ja urheat, ylevät, jalomieliset käyvät\nepäluuloisiksi, tylyiksi ja pikkumaisiksi! Miksi moittisit minua\nMarkham Everardista? Olenko nähnyt tai puhutellut häntä siitä asti\nkun kielsit häneltä seurani vähemmän ystävällisin sanoin -- sen sanon\nsuoraan -- kuin jo sukulaisuutennekin oikeutti? Miksi ajattelisit, että\nminä uhraisin sille nuorelle miehelle velvollisuuteni sinua kohtaan?\nSinun pitäisi tietää, että jos minä pystyisin sellaiseen rikolliseen\nheikkouteen, olisi Markham Everard ensimäinen halveksimaan minua\nsiitä.\" Hän nosti nenäliinan silmilleen, mutta hän ei kyennyt salaamaan\nnyyhkytyksiään eikä peittämään niiden ilmaisemaa ahdistusta. Vanha mies\ntunsi liikutusta.\n\n\"En osaa sanoa\", hän virkkoi, \"mitä ajatella. Sinä näytät vilpittömältä\nja olet aina ollut hyvä ja herttainen tytär -- miten olet antanut tuon\nkapinallisen nuorukaisen hiipiä sydämeesi, sitä en tiedä; kenties se\non rangaistus minulle, joka luulin huonekuntani uskollisuutta kuin\nlumivalkoiseksi kärpännahaksi. Tässä kuitenkin on synkkä laikku, ja\nkaikkein kauneimmassa helmessä -- omassa rakkaassa Alicessani. Mutta\nälähän itke -- kylliksi on meillä kiusaa muutenkin. Missä lausuukaan\nShakespeare:\n\n                \"-- 'Hellä tytär,\n    toimiini tuimiin myötätuntoinen --\n    äl' aikain luonnetta sä sieluun laske,\n    Percylle niiden lailla kiusaa tuottain.'\"\n\n\"Minua ilahuttaa\", sanoi nuori nainen, \"kuullessani sinun taas\nlausuilevan suosikkiasi, isä. Pikku kinamme ovat aina jokseenkin\nlopussa, kun Shakespeare tulee mukaan.\"\n\n\"Hänen kirjansa oli siunatun herrani kammiokumppani\", kertoi Sir Henry\nLee. \"Raamatun jälkeen -- kaikella kunnioituksella ne mainitsen yhdessä\n-- hän sai siitä suurempaa viihdytystä kuin mistään muusta, ja koska\nminä olen saanut osani hänen taudistaan, niin onhan luonnollista, että\nnautin hänen lääkettänsä. En kuitenkaan pyri herrani tasalle hämärien\nkohtien selittämistaidossa, sillä minä olen vain yksinkertainen mies,\nmaalaiseen tapaan kasvatettu aseiden käyttöön ja metsästykseen.\"\n\n\"Olet kai itse nähnyt Shakespearen, isä?\" kysyi nuori nainen.\n\n\"Typerä tyttönen\", vastasi ritari, \"hän kuoli ollessani pelkkä lapsi\n-- olet kahteenkymmeneen kertaan kuullut sanovani sen; mutta sinä\ntahtoisit johtaa vanhan miehen pois kipeästä asiasta. No, vaikken\nole sokea, voin ummistaa silmäni ja seurata. Ben Jonsonin[10] minä\ntunsin, ja voisin kertoa sinulle monia juttuja kohtuuksistamme\nMerenneidossa, missä sukkeluus tulvi runsaana, jos viinikin. Me emme\nistuskelleet pölläytellen tupakkaa toistemme kasvoihin ja käännellen\nsilmänvalkuaisiamme nurin niinkuin kellistelimme viiniruukkua\nkumolleen. Vanha Ben omaksui minut runotartensa ottopojaksi. Olen\ntainnut näyttääkin sinulle säkeet 'Suuresti rakastetulle pojalleni,\narvoisalle Ditchleyn herralle Henry Leelle, ritarille ja paroonille?\"\n\n\"En nyt muista, isä\", vastasi Alice.\n\n\"Pelkään valehtelevasi, hälläkkä\", sanoi isä; \"mutta eipä väliä -- et\njuuri tällä haavaa kykene hulluttamaan minua pitemmälle. Paha henki on\ntäksi kertaa jättänyt Saulin. Meidän on nyt ajateltava, miten menetellä\nWoodstockin luovuttamisen tai puolustamisen suhteen.\"\n\n\"Isä kulta\", sanoi Alice, \"voitko vielä hetkeksikään toivoa kykeneväsi\npuoltamaan tätä paikkaa?\"\n\n\"Enpä tiedä, tyttöseni\", tuumi Sir Henry; \"kyllä tekisi mieleni saada\nerojaisnujakka niiden kanssa, se on varmaa -- ja kuka tietää, mihin\nsiunaus saattaa sattua? Mutta toiselta puolen, mies-parkani, joiden\npitäisi yhtyä minuun niin arveluttavassa kiistassa -- se ajatus\npidättelee minua, sen tunnustan.\"\n\n\"Voi, anna sen pidätellä, isä\", pyysi Alice; \"kaupungissa on\nsotamiehiä, ja Oxfordissa on kolme rykmenttiä!\"\n\n\"Onneton Oxford!\" huudahti Sir Henry, jonka häilyvä mielentila\nsanastakin kääntyi mihin hyvänsä uuteen aiheeseen. \"Opin ja\nuskollisuuden tyyssija, nuo karkeat soturit ovat sopimattomia asukkaita\ntiedonsuojamiisi ja runollisiin kammioihisi; mutta sinun puhdas ja\nkirkas lamppusi uhmaa tuhannenkin moukan saastaista hengitystä,\nvaikka ne puuskuisivat siihen kuin Boreas. Palavaa pensasta ei tämän\nvainonkaan kuumuus kuluta.\"\n\n\"Se on totta, isä\", vahvisti Alice, \"ja kenties ei ole hyödytön\nmuistaa, että mikä tahansa kuningasmielinen häiriö tänä epäsuotuisana\nhetkenä saa heidät menettelemään vielä tylymmin yliopiston suhteen,\nhe kun katsovat sen olevan alkulähteenä kaikkeen, mitä näillä tienoin\nilmenee kuninkaan hyväksi\".\n\n\"Aivan oikein, tyttöseni\", myönsi ritari, \"ja pienikin aihe saisi\nne konnat ottamaan takavarikkoon, mitä vähiä kansalaissodat ovat\njättäneet opistoille. Se ja mies-poloisteni vaara -- no niin, sinä olet\nriisunut minut aseista, tyttö. Tahdon olla kärsivällinen ja tyyni kuin\nmarttyyri.\"\n\n\"Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!\" toivotti tytär. \"Mutta\nsinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että --\"\n\n\"Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?\" sanoi Sir Henry. \"Etkö\ntiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista\nilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja\nvaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä\nmyrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja\nvihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos\njoku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka\nsäveästi minä häntä kohtelisin.\"\n\nHänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten\nesille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti\nhäneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin\npaholaisen.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi vihdoin Sir Henry vihaisesti koroittaen\näänensä, tyttären riippuessa hänen käsivarressaan peljästyneenä,\nsuurestikaan luottamatta siihen, että hänen: isänsä rauhaarakastavat\npäätökset kestäisivät tämän vastenmielisen ilmestyksen järkytyksen.\n\n\"Minä olen mies\", vastasi soturi, \"joka en pelkää enkä häpeä sanoa\nitseäni halvaksi päiväpalkkalaiseksi Englannin suuressa työssä -- hm!\nNiin, yksinkertainen ja vilpitön hyvän vanhan asian kannattaja.\"\n\n\"Ja mitä hittoa täältä haet?\" kysyi vanha ritari tuimasti. \"Herrojen\nvaltuutettujen taloudenhoitajalle kuuluvaa tervetulleeksi toivotusta\",\nvastasi soturi.\n\n\"Tervetullut olet kuin suola olisi kipeihin silmiin\", sanoi kavalieri.\n\"Mutta kutka lienevät valtuutettusi, mies?\"\n\nNiukkaa kohteliaisuutta osoittaen ojensi soturi paperikääryä, jonka\nSir Henry otti häneltä etusormen ja peukalon väliin ikäänkuin se olisi\nollut kirje ruttosairaalasta, ja hän piteli sitä niin etäällä kuin\nlukemiseltaan suinkin saattoi. Hän luki sitten ääneen, ja yksitellen\nmainitessaan henkilöt hän lisäsi lyhyitä huomautuksia kuhunkin nimeen,\ntosin Aliceen kääntyneenä, mutta sellaisella äänenpainolla, joka\nosoitti, ettei hän välittänyt, vaikka soturikin hänen puheensa kuuli.\n\n\"_Desborough_ -- kyntömies Desborough -- niin ryömivä moukka kuin on\nEnglannissa kukaan -- mies, jonka olisi paras pysytellä kotona niinkuin\nmuinainen skyyttalainen vaunukatoksensa alla -- lempo hänet periköön.\n_Harrison_, verenhimoinen, pauhaava kiivailija, joka on lukenut\nraamattua siltä kannalta, että häneltä ei ole milloinkaan puuttunut\ntekstikohtaa murhan oikeuttamiseksi -- lempo periköön hänetkin.\n_Bletson_ -- puhdasverinen kansanvallan mies, kuuluu Harrisonin\nRota-klubiin, nuppi täynnä uutukaisia aatoksia hallituksesta, jonka\nselvimpänä päämääränä on mullistaa kaikki nurin narin; miekkonen, joka\njättää muille vanhan Englannin lait ja asetukset, lörpötelläkseen\nRoomasta ja Kreikasta -- näkee Westminsterin parlamenttipalatsissa\nAreopagoksen ja otaksuu vanhan Nollin roomalaiseksi konsuliksi --\ntotisesti, hänestä pikemmin koituu sen sijaan diktaattori heidän\njoukkoonsa. Siitä viis -- lempo periköön Bletsoninkin.\"\n\n\"Ystävä\", huomautti soturi, \"mielelläni olisin säädyllinen, mutta\nvelvollisuuteni mukaista ei ole kuulla tuollaiseen halventavaan ja\nloukkaavaan tapaan puhuttavan niistä hurskaista miehistä, joiden\npalveluksessa olen. Ja vaikka tiedän, että te ilkimieliset pidätte\noikeutenanne vapaasti jaella sitä kirousta, jota te näytte käyttävän\nomana osuutenanne, on kuitenkin liikanaista syytää sitä muita vastaan,\njoilla on parempia toiveita ajatuksissaan ja parempia sanoja suussaan.\"\n\n\"Sinä olet vain höpisevä tolvana\", vastasi ritari, \"ja kuitenkin olet\ntavallaan oikeassa -- sillä liikanaista on kirota ihmisiä, jotka jo\novat niin mustan kadotuksen omia kuin on itse helvetin sauhu\".\n\n\"Minä pyydän sinua jo heittämään tuon silleen\", pitkitti soturi,\n\"hyvien tapojen tähden, ellet omantunnon vuoksi -- tuimat valat\nsoveltuvat kehnosti harmaaseen partaan\".\n\n\"Kas, se on totta, jos sen paholainenkin lausui\", myönsi ritari;\n\"ja minä kiitän taivasta siitä, että voin noudattaa hyvää neuvoa,\nvaikka se on pimeyden ruhtinaasta lähtöisin. Ja siis, ystävä, mitä\nnoihin samaisiin valtuutettuihin tulee, niin vie heille tämä sanoma:\nettä Sir Henry Lee on Woodstockin puiston haltija, jolla on käytön\nja kulutuksen, laitumen ja riistan oikeudet yhtä täydellisesti kuin\nainoallakaan heistä omien tilustensa suhteen -- jos heillä nimittäin on\nmuita tiluksia kuin mitä ovat saaneet rehellisten ihmisten ryöstöllä.\nKuitenkin syrjäytyy hän niiden tieltä, jotka ovat voimastaan tehneet\noikeuden, eikä tahdo panna alttiiksi hyvien ja uskollisten miesten\nhenkeä niin suurta ylivoimaa vastaan. Ja hän selittää, että hän ei tee\ntätä luovutusta noiden niin sanottujen valtuutettujen hyväksymiseksi\neikä omasta yksityisestä kohdastaan peljäten heidän voimaansa, vaan\nyksistään välttääkseen englantilaisen veren vuodatusta, jota on\nnäinä viime aikoina niin paljon hukattu.\" \"Hyvin puhuttu\", sanoi\nvaltuutettujen taloudenhoitaja. \"Kävelkäämmekin siis yhdessä taloon,\njotta voit luovuttaa minulle egyptiläisen faraon omistamat astiat sekä\nkulta- ja hopeakorut, jotka hän on uskonut huostaasi.\"\n\n\"Mitkä astiat?\" tiuskasi tulinen vanha ritari; \"ja kenen omistamat?\nKastamaton koira, puhu siivosti marttyyrista minun kuulteni, taikka\nminä johdun kurjaa ruumistasi vastaan tekoon, joka on arvolleni\nalentava!\"\n\nJa ravistaen irti tyttärensä oikeasta käsivarrestaan laski vanhus\nkätensä lyömämiekkansa kahvaan.\n\nHänen vastustajansa päinvastoin säilytti malttinsa täydellisesti,\nja kätensä heilautuksella antaen pontta puheelleen hän sanoi niin\nlevollisesti, että Sir Henryn raivostus vain yhä kiihtyi: \"Ei, hyvä\nystävä, olehan toki alallasi äläkä haasta riitaa -- harmaiden hiuksien\nja heikkojen käsivarsien ei sovi yhtyä seuhtomiseen ja suunsoittamiseen\nniinkuin päihtyneillä on tapana. Älä pane minua käyttämään lihallista\nasetta omaksi puolustuksekseni, vaan kuuntele järjen ääntä. Etkö\nnäe, että Herra on ratkaissut tämän suuren kiistan meidän ja asiamme\nhyväksi, sinua ja teikäläisiä vastaan? Luovu siis taloudenhoidostasi\nsovinnolla ja jätä haltuusi sen Miehen -- Kaarlo Stuartin -- tavarat.\"\n\n\"Kärsivällisyys on hyvä hepo, mutta se pillastuukin\", ärähti ritari,\nkykenemättä enää hillitsemään vimmastustansa. Hän tempasi huotraan\npistetyn lyömämiekan kupeeltansa, läimäytti sillä soturia tuimasti,\npaljasti sitte heti aseen ja viskasi huotran lehvistöön, asettuen\npuolustusasentoon, säilän kärki puolen kyynärän päässä taloudenhoitajan\nruumiista. Jälkimäinen astahti vikkelästi taaksepäin, heitti pitkän\nkauhtanan hartioiltaan, kiskaisi ison kalpansa ja kävi torjumaan.\nMiekat kalahtivat kiivaasti yhteen, kauhistuneen Alicen vihlovasti\nkirkuessa apua. Mutta ottelu oli lyhytaikainen. Vanha kavalieri oli\nkäynyt ahdistamaan yhtä taitavaa tai hiukan taitavampaakin miekkailijaa\nkuin hän itse oli; lisäksi oli toisella etunaan kaikki se voimakkuus\nja notkeus, mitä aika oli riistänyt Sir Henryltä, sekä tyyneys, jonka\ntämä oli menettänyt kiivastuksissaan. He olivat tuskin vaihtaneet\nkolme liikettä, kun jo ritarin miekka sinkosi ilmaan ikäänkuin\nhuotraansa tavoittamaan, ja häpeästä ja kiukusta hehkuen seisoi Sir\nHenry aseettomana, vastustajansa armoilla. Tasavaltalainen ei näkynyt\naikovan käyttää voittoansa väärin, eikä hän ottelun aikana tai voiton\nsaatuansa millään tavoin päästänyt katsantonsa ynseätä ja vakavaa\nlevollisuutta muuttumaan -- taistelu elämästä ja kuolemasta näytti\nhänestä yhtä tutulta ja vähäpätöiseltä seikalta kuin tavallinen koitos\nharjoitusmiekoilla.\n\n\"Sinä olet luovutettu minun käsiini\", hän sanoi, \"ja aselain mukaan\nvoisin iskeä sinua, viidennen kylkiluun alle niinkuin Asahelin sivalsi\nkuoliaaksi Abner, Nerin poika, kun hän seurasi ajoa Amman vuorelle,\njoka sijaitsee Gian edustalla Gibeonin erämaan tien varrella; mutta\nkaukana olkoon minusta viimeisten vähien veripisaraisi vuodatus. Tosin\nolet miekkani ja keihääni vanki; kun kuitenkin otan lukuun, että\nsinulle voi tapahtua käännös pahoilta teiltäsi ja paluu hyvien seuraan,\njos Herra pitentää katumuksesi ja parannuksesi tilaisuutta, niin miksi\nlyhentäisi sitä halpa syntinen kuolevainen, joka totta puhuen on vain\nsinun matokumppanisi?\"\n\nSir Henry Lee oli vielä sekaannuksissa ja kykenemätön vastaamaan,\nkun paikalle saapui Alicen huutojen kutsumana neljäs henkilö. Tämä\noli Joceline Joliffe, ajopuiston alihoitajia, joka nähdessään asiain\ntilan heilutti virkasauvaansa, ainaista asettaan, ja saatuaan sillä\npyöräytetyksi kahdeksannumeron ilmassa olisi vauhdikkaasti kolauttanut\nsen taloudenhoitajan päähän, ellei Sir Henry olisi asettunut väliin.\n\n\"Meidän tyytyy nyt laahata mailoja perässämme, Joceline -- aikamme\nniiden ottamiseen olallemme on mennyt. On turha ponnistella\nvastavuolteeseen -- paholainen isännöitsee ylimäisenä ja tekee\norjistamme holhoojiamme.\"\n\nTällä hetkellä ryntäsi tiheiköstä toinenkin tulokas ritarin apuun.\nSe oli iso susikoira, voimakas kuin kahlekoira, mutta muodoltaan\nja melkein nopeudeltaankin vinttikoira. Bevis oli uljainta lajia,\nmikä milloinkaan on nujertanut uroshirveä maahan, kellanruskea kuin\njalopeura, kuono musta ja jalat samaten, varpaiden ympärillä vain kapea\nvalkoinen viiru. Se oli yhtä säyseä kuin väkeväkin ja rohkea. Juuri\nkun se oli hyökkäämäisillään soturin päälle, muuttivat Sir Henryn\nsanat: \"hiljaa, Bevis!\" jalopeuran lampaaksi, ja sen sijaan että olisi\ntemmannut soturin nurin se käveli ympäri ja ympäri nuuskien, ikäänkuin\nyrittäen kaikella älyllään keksiä, kuka saattoi olla vieras, jota sen\nkäskettiin suvaita, vaikka hän oli ulkomuodoltaan niin epäilyttävä.\nNähtävästi se varmistui, sillä se luopui epäilevistä ja uhkaavista\nelkeistään, laski alas korvansa, antoi harjaksiensa silitä ja heilutti\nhäntäänsä.\n\nSir Henry piti suosikkinsa älykkyyttä suuressa arvossa ja virkkoi\nmatalalla äänellä Alicelle: \"Bevis on samaa mieltä kuin sinäkin ja\nneuvoo alistumaan. Tässä on taivaan sormi rankaisemassa ylpeyttä, joka\non aina ollut sukumme vikana.\"\n\n-- \"Ystävä\", hän jatkoi soturiin kääntyen, \"sinä olet antanut\nviimeistelyn opetukselle, jota kymmenen vuoden alituiset\nvastoinkäymiset eivät ole kyenneet täydellisesti ajamaan päähäni.\nSinä olet selkeästi osoittanut minulle, kuinka hupsua on ajatella,\nettä hyvä asia voi tehdä heikon käsivarren vahvaksi. Jumala minulle\nsen ajatuksen anteeksi antakoon, mutta voisinpa melkein kääntyä\npakanaksi ja uskoa, että taivaan siunaus seuraa aina pisintä säilää.\nMutta niin ei kuitenkaan iäti käy; Jumala tietää aikansa. -- Ojenna\nminulle toledolaiseni, Joceline, se on tuolla -- ja huotran näet\njossain riippumassa puussa. -- Älä ny'i levättiäni, Alice, ja näytä\nnoin surkean säikähtäneeltä; en kovinkaan pikaisesti jälleen tartu\nkirkkaaseen teräkseen, sen lupaan. -- Kiitän sinua, hyvä mies, ja\npoistun herraisi tieltä sen enemmättä kinastuksetta tai muutenkaan\nsiekailematta. Joceline Joliffe on lähempänä säätyäsi kuin minä ja\nluovuttaa sinulle palatsihuvilan talouskapineineen. -- Älä pidätä\nmitään, Joliffe -- anna heidän saada kaikki. Mitä minuun tulee, niin en\nenää koskaan astu sen kynnyksen yli -- mutta mistä yösija? En tahtoisi\nolla vaivaksi kellekään woodstockilaiselle -- hm -- niin -- se käy\npäinsä. Alice ja minä, Joceline, lähdemme sinun majaasi Rosamondin\nkaivon luo. Lamaamme kattosi suojan ainakin yhdeksi yöksi; otathan\nmeidät tervetulleina vastaan? Mitä nyt -- otsasi pilvistyy?\"\n\nJoceline näytti tosiaankin joutuneen hämilleen. Hän vilkaisi ensin\nAliceen, katsahti sitte taivaalle, loi silmänsä maahan, tähysteli\nviimein kaikkiin ilmansuuntiin ja mutisi lopulta: \"Kyllä -- epäilemättä\n-- minun pitäisi vain vilistää sinne panemaan asuntoa järjestykseen.\"\n\n\"Järjestystä kylliksi -- järjestystä kylliksi -- niille, jotka\nsaattavat piankin olla hyvillään, kun pääsevät puhtaille oljille\nlatoon\", sanoi ritari. \"Mutta jos olet vastahakoinen suojaamaan\nmitään vihattuja eli nyt ilkimielisiksi sanottuja henkilöitä, niin\nälä häpeä mainita sitä, mies. Otin sinut kyllä hoivaani pelkkänä\nryysyläispoikana, tein sinusta kaitsijan, ja niin edelleen. Mutta\nmitäpä tuosta. Merimiehet eivät ajattele tuulta sen kauvemmin kuin\nse lykkii heitä eteenpäin matkalla -- parempasi kääntyvät vuoroveden\nmukana, niin miksei tuollainen tietämätön maalainenkin?\"\n\n\"Jumala teidän arvoisuudellenne suokoon tylyn arvostelunne anteeksi!\"\nlausui Joliffe. \"Maja on teidän sellaisenansa, ja olisi kuninkaan\npalatsinakin, jollaiseksi sen toivoisin vain teidän arvoisuutennekin ja\nAlice-neidin tähden. Soisin ainoastaan teidän arvoisuutenne suvaitsevan\nminun pistäytyä sinne hiukan edellä siltä varalta, että joku naapuri\nsattuu olemaan siellä -- taikka -- taikka -- juuri hiukan järjestämään\nkuntoon Alice-neitiä ja teidän arvoisuuttanne varten -- vain pikkusen\nsiistiämään ja laittamaan kaikkea vähän paikoilleen.\"\n\n\"Sillä ei ole vähintäkään väliä\" väitti ritari, kun sitävastoin Alicen\noli hyvin vaikea salata kiihtymystään. \"Jos kotisi on siistimätön,\nsitä soveliaampi se on hävinneelle ritarille -- jos siellä ei ole\nkaikki niin paikoillaan, niin sitä paremmin se pitää yhtä muun maailman\nkanssa, joka nyt on mullin mallin. Mene sinä tuon miehen kanssa. --\nMikä on nimesi, ystävä?\"\n\n\"Joseph Tomkins on lihallinen nimeni\", ilmoitti taloudenhoitaja.\n\"Ihmiset sanovat minua kunnon Joeksi ja Taatuksi Tomkinsiksi.\"\n\n\"Jos olet ansainnut tuollaisia nimityksiä, kun ottaa lukuun, mitä\nammattia olet harjottanut, niin oletpa erinomainen ilmiö tosiaankin\",\nsanoi ritari. \"Jos se kuitenkin on ansiotonta, niin älä silti\npunastele, Joseph, sillä ellet ole todella rehellinen, niin on sinulla\nvain sitä parempi mahdollisuus pysyä kunnon miehen maineessa -- se\nnimitys ja asia itse ovat jo aikaa kulkeneet eri teitä. Hyvästi jää --\nja hyvästi, kaunis Woodstock!\"\n\nNiin sanoen kääntyi vanha ritari pois, pujottaen tyttärensä käsivarren\nkainaloonsa. Siten kävelivät he eteenpäin metsään samalla tavoin kuin\nolivat lukijan näkyviin tulleetkin.\n\n\n\n\n3. LUKU.\n\nINDEPENDENTTI TULEE TALOON.\n\n\nJoseph Tomkins ja metsänvartija Joliffe olivat jonkun aikaa vaiti,\nseistessään katselemassa pitkin polkua, jota myöten Ditchleyn\nritari ja sievä Alice-neiti olivat kadonneet puiden taa. Sitte he\nepäillen tuijottivat toisiinsa niinkuin tuskin tietäen, olivatko he\nvihamielisellä vai ystävällisellä kannalla keskenään, ja kumpainenkin\noli ymmällä, miten alottaisi keskustelun. He kuulivat ritarin\nviheltimen kutsuvan Bevisiä; mutta vaikka kelpo koira äänen kuullessaan\nkäänsi päätänsä ja heristi korviaan, ei se kuitenkaan totellut kutsua,\nvaan nuuski yhä Joseph Tomkinsin kaavun liepeitä. \"Sinä taidatkin olla\neto elävä\", virkkoi metsänvartija, uuteen tuttavaansa katsoen. \"Olen\nkuullut puhuttavan miehistä, jotka osaavat varastaakseen taikoa sekä\nkoiria että hirviä.\"\n\n\"Älä huoli minun ominaisuuksistani, ystävä\", huomautti Joseph Tomkins,\n\"vaan muista täyttää herrasi määräys\".\n\nJoceline ei heti vastannut, mutta viimein hän ikäänkuin välirauhan\nmerkiksi painoi virkasauvansa pään maahan ja nojasi siihen, lausuessaan\nkarskisti: \"Sitkeä vanha ritarini ja sinä olitte siis miekkasilla\nehtoopäivähartaudeksi, herra saarnaaja. Hyvä sinulle, etten ehtinyt\npaikalle ennen kuin säilät olivat tauonneet sälisemästä, muutoin olisin\nkumautellut iltamessua kallostasi.\"\n\nIndependentti hymyili yrmeästi, vastatessaan: \"Ei, ystävä, se on hyvä\nitsellesi, sillä milloinkaan ei olisi suntio saanut parempaa palkkaa\nläppäyksistään. Miksi kuitenkaan olisi sotaa meidän välillämme tai\nminun käteni nousisi sinun kättäsi vastaan? Sinä olet vain halpa\ntyöläinen, joka teet herrasi määräyksen mukaan, eikä minua ollenkaan\nhaluta, että omaa vertani tai sinun vuotaisi tämän asian johdosta.\nKäsittääkseni piti sinun jättää rauhallisesti haltuuni Woodstockin niin\nsanottu palatsi -- vaikka Englannissa ei nyt ole yhtään palatsia, ei,\neikä ilmesty tulevaisinakaan päivinä, ennen kuin saamme astua Uuden\nJerusalemin palatsiin ja pyhäin hallitus alkaa maan päällä.\"\n\n\"Varsin hyvin alotettu jo, Tomkins-veikkonen\", arveli kaitsija. \"Ei\npaljoakaan puutu, ettette jo olojen tänälläänkin ollen ole kuninkaita,\nja Jerusalemistanne en kyllä tiedä, mutta Woodstock on sievä pesämuna\nalkuun. -- No, käytkö ketaroillesi -- lähdetkö liikkeelle -- oletko\nsonnustautunut?\"\n\n\"Hm -- enpä tiedä\", epäröi Tomkins. \"Minun täytyy varoa väijytyksiä,\nja olen täällä yksinäni. Sitäpaitsi on nyt parlamentin määräämä ja\narmeijan hyväksymä suuri kiitospäivä -- myöskin saattavat vanha mies\nja nuori nainen haluta korjata mukaansa joitakin vaatteitaan ja\nyksityistä omaisuuttaan, enkä soisi olevani siinä heidän tiellään.\nJos siis tahdot tehdä luovutuksen huomisaamuna, niin se tapahtukoon\nomien saattolaisteni ja sen presbyteriläisen kauppalanvanhimman\nläsnäollessa, jotta siirto tulee toimitetuksi todistajien nähden. Jos\nsitävastoin ei olisi mukanamme ketään -- sinä vain luovuttaisit ja\nminä ottaisin haltuuni -- niin Belialin miehet saattaisivat sanoa: Kas\nvain, Taattu Tomkins on ollut edomiitti -- kunnon Joe on menetellyt\nkuin ismaelilainen, nousten ylös varahin ja jakaen saaliin niiden\nkanssa, jotka palvelivat Miestä -- niin, jotka käyttivät leukapartaa ja\nvihreätä nuttua ikäänkuin muistoksi Miehestä ja hänen hallituksestaan.\"\n\nJoceline tähtäsi terävät tummat silmänsä soturiin tämän puhuessa,\nikäänkuin yrittäen keksiä, oliko toisen mieli todella vilpitön vai ei.\nSitte hän ojensi kaikki viisi sormeaan raappimaan tuuheata tukkatöyhtöä\nniinkuin se toimenpide olisi ollut tarpeellinen hänen kyetäkseen\ntekemään päätöksensä. \"Tämä kuulostaa kaikki kauniilta, veikkonen\",\nhän virkkoi; \"mutta minä sanon sinulle suoraan, että tuolla talossa on\nmuutamia hopeisia kolpakkoja ja lautasia ja juomakannuja sekä muuta\nsellaista säilynyt yleisestä puhdistuksesta, joka toimitti kaikki\npöytähopeamme sulatusastiaan ritarimme hevosmiesten pääsemiseksi\nratsaille. Jos nyt et ota näitä tallestani, niin voin joutua pulaan,\nkoska voitaisiin luulla, että minä olen niiden lukumäärää vähentänyt.\nKun siis olen niin rehellinen mies --\"\n\n\"Kuin koskaan kehvelsi riistaa\", tokaisi Tomkins; \"ei, minä olin\nsinulle velkaa keskeytyksen\".\n\n\"Anna tulla vain\", vastasi metsänvartija; \"jos onkin saattanut\nuroshirvi joutua onnettomuuteen minun polullani, niin ei se ole\nsuinkaan sattunut epärehellisessä mielessä, vaan pelkästään\nvarjellakseni vanhan muorini pannua ruostumasta. Mutta mitä hopeisiin\nkulhoihin, haarikoihin ja sen sellaisiin tulee, niin olisin yhtä\nmieluusti juonut sulatetun hopean kuin varastanut siitä tehdyn astian.\nEn siis soisi kohtaavani moitosta taikka epäluuloa tässä asiassa. Ja\nsenvuoksi, jos tahdot kapineet luovutetuiksi heti paikalla, niin se käy\nmainiosti laatuun -- ja jos et, niin vapauta minut syystä.\"\n\n\"Niinkö vain?\" tuumi Tomkins; \"ja kuka minut puhdistaa, jos he\nnäkisivät aihetta ajatella mitään kadonneeksi? Eivät ainakaan korkeasti\nkunnioitettavat valtuutetut, joille tämä kruununtalo tavaroineen on\nkuin heidän omaansa; sentähden on meidän, kuten sanot, toimittava\nvisusti tässä asiassa. Talon lukitseminen ja jättäminen olisi\nyksinkertaisten aivojen työtä. Mitä sanot siitä, että viettäisimme yön\nsiellä? Silloin ei voida mihinkään kajota meidän molempien tietämättä.\"\n\n\"Ka, mitä siihen tulee\", vastasi kaitsija, \"niin pitäisi minun olla\nmajassani järjestämässä oloja vähääkään mukaviksi vanhalle ritarille\nja Alice-neidille, sillä vanha Joan-muorini on hiukan höperö ja osaa\ntuskin pitää huolta. Ja sentäänkään en totta puhuakseni millään\nilveellä mielisi nähdä Sir Henryä nyt illalla, koska tämänpäiväinen\ntapaus on paisuttanut hänen sappensa ja suittaa sattua, että hän on\ntavannut tuvassa jotakin, mikä tuskin on omiaan lauhduttamaan sitä.\"\n\n\"On vahinko\", pahoitteli Tomkins, \"että noin vakavan ja kunnollisen\nnäköinen herrasmies on tuollainen ilkimielinen kavalieri ja että hän\nmuiden samanlaisten kyiden tavoin on varustanut kiroukset ihan kuin\nvaatetuksekseen\".\n\n\"Jolla hän ei kuitenkaan tahdo verhota todellista mielialaansa\", pisti\nkaitsija irvistäen. \"Mutta kuka voi sitä auttaa? Sen tekee käyttö\nja tottumus. Jos nyt sinä itse ihan ruumiillisesti äkkiä joutuisit\nkisariu'un juurelle, kun kaikki notkeat maurintanssijat leiskuisivat\nsen ympärillä iloisen huilun ja kapularummun tahdissa, kilisevin\nkulkusin ja liehuvin nauhoin, pojat teiskaroiden ja nauraen, tytöt\nhyppien kunnes voisit nähdä missä tulipunainen sukkanauha kiinnittää\nvaaleansiniset sukat, niin luulenpa, että joku luontaista seuranhalua\ntai vanhaa tapaa ja tottumusta muistuttava tunne pääsisi voitolle\nsinunkin yksivakaisuudestasi, ystävä, ja sinä sinkauttaisit ruman\nhuippuhattusi yhtäänne ja tuon verenjanoisen pitkän säilän toisaanne\nsekä tepastelisit niinkuin Siko-Nortonin kollot, kun porsaat soittavat\nuruilla.\"\n\nIndependentti käännähti tuimasti kaitsijaan ja vastasi: \"Mitä\nnyt, vihreänuttu? Mitä puhetta tämä on miehelle, jonka käsi on\naurankurjessa? Neuvon sinua kammitsoimaan kielesi, jotteivät kylkiluusi\nmaksaisi sakkoa.\"\n\n\"Ei, älähän minulle ole korskea, veikkonen\", sanoi Joceline. \"Sinun\npitää muistaa, että edessäsi ei ole viidenseitsemättä ikäinen ritari,\nvaan mies yhtä sisukas ja riuska kuin olet itsekin -- ehkäpä pikkusen\nrunsaamminkin -- nuorempi ainakin -- ja miksi olisitkaan niin ähmissäsi\ntanssiriu'usta? Soisinpa tunteneesi erään Phil Hazelklinen näiltä\ntienoin -- hän oli paras maurintanssija Oxfordin ja Burfordin välillä.\"\n\n\"Sen suurempi häpeä hänelle\", vastasi independentti; \"ja minä\ntoivon hänen nähneen harhatiensä ja toimittautuneen -- niinkuin hän\nhelposti saattoi, jos oli rivakka -- soveliaaksi parempaan seuraan\nkuin pyyntimiesten, hirvenvarkaitten, kevytkenkäisten rehentelijäin,\nturmeltuneiden räyhääjäin, vimmaisten kiistaa jäin, ilvehtijäin ja\nteeskentelijäin, irstailijain ja huikentelevani naikkosten, hupsujen\nja viulunvinguttajain sekä kaikenkarvaisten lihallisten huvittelijain\nkirjavaan joukkoon\".\n\n\"No, hengästyitpä parahiksi\", vastasi kaitsija, \"sillä tässä nyt\nseisomme Woodstockin kuuluisan tanssiriu'un edessä\".\n\nHe pysähtyivät niittyaukiolle, jota kauniisti reunustivat isot tammet\nja sykomorit. Muuan puu kohosi metsän kuninkaana hiukan erillään\ntoisista ikäänkuin karttaen minkään kilpailijan läheisyyttä. Sen haarat\nolivat typistyneitä ja käiveräisiä, mutta mahtava runko osoitti vielä,\nmillaisen jättiläiskoon saattaa metsän hallitsija saavuttaa herttaisen\nEnglannin lehdoissa.\n\n\"Tuota sanotaan Kuninkaan tammeksi\", selitti Joceline. \"Woodstockin\nvankimmatkaan ihmiset eivät tiedä sen ikää; kerrotaan Henrikillä\nolleen tapana istua sen alla kauniin Rosamondin kanssa katselemassa\ntyttöjen tanssia sekä kylän poikasien kilpajuoksua ja painia vöistä tai\nlakeista.\"\n\n\"En sitä ollenkaan epäile, ystävä\", sanoi Tomkins; \"hirmuhallitsija ja\nportto olivat sovelias suosijapari sellaisille turhuuksille\".\n\n\"Sanohan mitä sanot, veikkonen\", vastasi kaitsija, \"kunhan annat\nminunkin puhua suoraan. Tuossa kohoaa tanssiriuku, kuten näet, puolen\nnuolenampuman päässä Kuninkaan tammesta keskellä niittyä. Kuningas\nantoi kymmenen killinkiä Woodstockin verotuloista uuden valmistamiseen\nvuosittain sekä tarkoitukseen sopivaan puun metsästä. Nyt se on\nkäyristynyt ja kuivunut ja vääntynyt kuin kuihtunut orjantappuran\nvesa. Nurmikin aina niitettiin lyhyeksi ja tasoitettiin sileäksi kuin\nsamettiviitta -- nyt se on karkea ja rehoittaa heinikkona.\"\n\n\"No niin, ystävä Joceline\", huomautti independentti, \"mutta mitä\nmielen ylennystä lähti tästä kaikesta? Mitä opin hyötyä saattoi johtaa\nhuilusta ja kapularummusta? Taikka onko koskaan ollut mitään viisauden\ntapaista säkkipillissä?\"\n\n\"Voit kysyä paremmin koulutetuilta sitä\", tuumi Joceline; \"mutta minun\nmielestäni eivät ihmiset voi aina alla vakavia ja hattu silmille\npainettuna. Nuori neitonen tulee nauraneeksi niinkuin hento kukka\npuhkeaa kukoistukseen -- niin, ja poikanen pitää hänestä siten sitä\nparemmin, ihan niinkuin sama herttainen kevät, joka saa nuoret linnut\npiipattamaan, panee yksivuotiaat metsävuohen vasikat hyppimään. On\ntullut pahempia päiviä siitä saakka kun reimat vanhat ajat ovat\nhävinneet: sanonpa sinulle, että niinä juhlapäivinä, joista teikäläiset\npitkämiekkaiset ovat tehneet lopun, olen nähnyt tällä vehmaalla\naukiolla kuhisevan iloisia impiä ja reippaita miehiä. Vanha kunnon\nkirkkoherra itsekään ei pitänyt syntinä tulla tuokioksi katselemaan,\nja hänen juhlallinen messupaitansa ja liperinsä piti meidät kaikki\nhyvässä järjestyksessä ja opetti meidät supistamaan rattomme järkeviin\nrajoihin. Saatoimmehan ehkä laskettaa mehevän pilan tai kilistää\nystävällisen pikarin kertaalleen liian usein, mutta se tapahtui\nhilpeällä mielellä ja hyvässä naapuruudessa. Niin, ja jos sattui koitos\nkarttusilla tai rivakka nyrkkeilyerä, niin se suoritettiin pelkässä\nrakkaudessa ja ystävyydessä; ja parempi jotkut kuivat iskut pöhnäpäissä\nkuin ne veriset toimet, joita meillä on ollut raittiissa totisuudessa\nsiitä saakka kun presbyterin lakki kohosi piispan hiipan yläpuolelle ja\nme vaihdoimme kunnolliset kirkkoherramme ja oppineet tohtorimme, joiden\nsaarnat olivat vahvistettuja niin paljolla kreikalla ja latinalla,\nettä itse paholainenkin olisi voinut joutua ymmälle, kankureihin ja\nrajasuutareihin sekä muihin sellaisiin saarnastuolin tarjokkaihin kuin\n-- kuin kuulimme tänä aamuna -- se ihan kirpoaa kieleltäni.\"\n\n\"No, ystävä\", virkkoi independentti, jonka kärsivällisyyttä\nolisi tuskin voinut aavistaa näin suureksi, \"en riitele kanssasi\nopinkäsitysteni halveksimisesta. Jos korvaasi niin suuresti kutittaa\nkapularummun pärinä ja maurintanssin leiskunta, niin eihän totisesti\nole luultavaa, että sinulle maukkaasti maittaisi terveellisempi ja\njärkevämpi ruoka. Mutta menkäämme palatsihuvilaan, jotta voimme ryhtyä\nasioihimme ennen auringon laskua.\"\n\n\"Oikein, ja se saattaa olla viisasta useammastakin syystä kuin\nyhdestä\", myöntyi kaitsija, \"sillä palatsihuvilasta kiertelee juttuja,\njoista ihmiset ovat käyneet pelokkaiksi majailemaan siellä yöseen\naikaan\".\n\n\"Eikö tuolla vanhalla ritarilla ja hänen tyttärellään ollut tapana asua\nsiellä?\" kysyi independentti. \"Niin minulle ilmoitettiin.\"\n\n\"Kyllä, kyllä he asuivat\", kertoi Joceline; \"ja heidän pitäessään\nhauskaa taloutta luisti kaikki mainiosti, sillä mikään ei karkoita\npelkoa niinkuin hyvä olut. Mutta sitte kun parhaat miehemme menivät\nsotaan ja saivat surmansa Nasebyn taistelussa, tuntui jäljelle\njääneistä palatsihuvila yksinäisemmältä, ja vanha ritari on nähnyt\npalkollistensa suuressa määrin luopuvan hänestä; niin, hitto, kenties\nhäneltä viime aikoina myös on puuttunut hopeita tallirengin ja lakeijan\npalkanmaksuun.\"\n\n\"Voimallinen syy huonekunnan vähenemiseen\", huomautti soturi.\n\n\"Aivan oikein, juuri niin\", vastasi kaitsija. \"Puhuttiin askelista,\njoita yösydämenä kuultiin isolta lehteriltä, ja äänistä, jotka\npuoleltapäivin kuiskailivat lattiamattoisissa kamareissa; ja\npalkolliset käyttivät verukkeenaan, että nuo ilmiöt säikyttivät heidät\npois. Mutta minun kehnon arvostelukykyni mukaan oli asianlaita se,\nettä kun Martinpäivä ja helluntai saapuivat tuottamatta penninkään\npalkanlyhennystä, vanhat palkolliskuoriaiset alkoivat ajatella\nryömimistä muualle ennen kuin pakkanen heidät jähmetyttäisi. Ei mikään\npaholainen ole niin kammottava kuin se, joka tanssii taskussa, missä ei\nole ristin riunaa torjumassa sitä.\"\n\n\"Huonekuntanne supistui siis vähiin?\" tiedusti independentti.\n\n\"Niin totisesti teki\", kertoi Joceline. \"Mutta pidimme me kymmenkunnan\nkoolla, kun ottaa lukuun palatsihuvilan kuoriaiset ja ajometsän vihreät\ntoukat, sellaiset kuin on nöyrin palvelijasi tässä. Me pysyimme koolla\nkunnes havaitsimme kutsumuksen lähteä aamuratsastukselle yhtäänne tai\ntoisaanne.\"\n\n\"Worcesterin kaupunkiin\", tulkitsi soturi, \"missä teidät rusennettiin\nniinkuin syöpäläiset ja lehtimadot ainakin?\"\n\n\"Voit puhua mielesi mukaan\", vastasi kaitsija; \"minä en milloinkaan\nväitä miestä vastaan, joka on saanut pääni vyönsä alle. Selkämme ovat\nmuuria vasten, muutoin et sinä olisi täällä.\"\n\n\"Ei, ystävä\", sanoi independentti, \"sinä et pane mitään vaaraan\nvapailla puheillasi ja tuttavallisuudellasi. Voin olla _bon camarado_\nhyvälle soturille, vaikka olen kilvoitellut hänen kanssaan juuri\npäivänlaskuun saakka. Mutta tässä nyt olemmekin palatsihuvilan\nedustalla.\"\n\nHeidän edessään kohosi vanha goottilainen rakennus, säännötön\nmuodoltaan ja eri aikoina muuteltu mikäli englantilaisten hallitsijain\noikut johtivat koettelemaan Woodstockin ajometsän hauskutuksia ja\ntekemään omaksi mukavuudeksi sellaisia parannuksia kuin kunkin\naikakauden lisääntyvä ylellisyys vaati. Rakennuksen vanhimman osan\noli perimystieto nimittänyt Kauniin Rosamondin torniksi; se oli hyvin\nkorkea ja kapea, ikkunat kaidat ja seinät jykevän paksut. Tornista\nei ollut mitään aukkoa maahan tai minkäänlaista kulkukeinoa, sillä\naliosa oli jokseenkin kauvas ylös pelkkää tukevaa kiviliitosta.\nVanhojen tietojen mukaan kerrottiin, että torniin oli päästy ainoastaan\neräänlaista pientä nostosiltaa myöten, joka voitiin mielinmäärin laskea\npienestä lähellä tornin huippua sijaitsevasta holviaukosta toisen\nsamaan tapaan rakennetun tornin hammasharjalle. Tämä oli kahtakymmentä\njalkaa matalampi ja sisälsi ainoastaan kiertoportaat, joilla oli\nniinenään Woodstockin Lemmentikkaat, syystä että kerrottiin Henrikin\nkulkeneen rakastajattarensa kamariin nousemalla noita portaita tornin\nhuipulle ja sitte käyttäen nostosiltaa.\n\nTätä perimystietoa oli kiivaasti vastustanut Woodstockin entinen\nkirkkoherra tohtori Rochecliffe, joka väitti, että Rosamondin\ntorniksi sanottu rakennelma oli vain sisempi varustus eli linnoitus,\njohon linnan herra tai haltija saattoi peräytyä kaikkien muiden\nturvapaikkojen pettäessä, sitte joko pitkittääkseen puolustustansa tai\npahimmassa tapauksessa tinkiäkseen kohtuulliset antautumisen ehdot.\nVanhoihin tarinoihinsa viehättyneet Woodstockin asukkaat eivät pitäneet\ntästä uudesta tavasta selitellä niitä mitättömiksi, ja sanotaanpa, että\njo esittelemämme pormestari kääntyi presbyteriläiseksi pelkästä halusta\nkostaa kirkkoherran epäilyksille tässä tärkeässä asiassa, pitäen\nmieluisampana luopua kirkollisista menoista kuin hartaasta uskostaan\nRosamondin torniin ja Lemmentikkaisiin.\n\nMuu osa huvilapalatsia oli melkoisen laaja ja eri vuosisadoilta\nperäisin. Siihen kuului sikermä pikku pihoja, joita rakennukset\nympäröitsivät; nämä olivat keskinäisessä yhteydessä joko sisäpuolelta\ntahi pihojen yli mennen, ja usein molemmin tavoin. Rakennusten\nvaihteleva korkeus ilmaisi, että ne olivat olleet yhdistettävissä\nainoastaan sillä porraskäytävien moninaisella paljoudella, joka piti\nesi-isiemme raajoja voimistelussa kuudennellatoista ja aikaisemmilla\nvuosisadoilla ja näyttää toisinaan olevankin yksinomaan siihen\ntarkoitukseen varusteltu.\n\nTämän säännöttömän rakennuksen vaihtelevat ja moninaiset julkipuolet\nolivat, kuten tohtori Rochecliffellä oli tapana sanoa, kerrassaan\njuhlaherkkua rakennustaiteelliselle muinaistutkijalle, niissä kun\nvarmasti oli näytteitä jokaisesta olemassa olleesta tyylistä, Anjoun\nHenrikin puhtaasta normannilaisesta asti aina Elisabetin ja hänen\nseuraajansa puolittain goottilaiseen ja puolittain klassilliseen\nyhdistelmään saakka. Niinpä olikin kirkkoherra itse yhtä suuresti\nkiintynyt Woodstockiin kuin koskaan Kauniin Rosamondin Henrikki, ja kun\nhänen tuttavuutensa Sir Henry Leen kanssa salli hänen pistäytyä kaikin\najoin kuninkaalliseen palatsihuvilaan, oli hänellä tapana viettää\npäiväkausia vaelluksilla vanhoissa suojamissa, tutkien, mittaillen,\ntarkastellen ja keksien oivallisia syitä rakennustaiteellisille\nerikoisuuksille, jotka luultavasti vain johtuivat goottilaisen\ntaiturin oikullisesta mielikuvituksesta. Mutta ajan suvaitsemattomuus\nja levottomuus olivat häätäneet vanhan muinaistutkijan hänen\npalkka virastaan, ja hänen seuraajansa Nehemia Holdenough olisi\npitänyt sokaistuneiden ja verenhimoisten paavilaisten saastaisen\nveistotaiteen ja rakentelun perusteellista tutkimista samaten kuin\nvanhojen normannilaisten hallitsijani huikentelevien lempijuttujen\nhistoriallista seulomistakin tuskin paljoakaan parempana kuin Bethelin\nvasikkain kumartamista ja synnin maljasta maistelemista. -- Palaamme\nkertomuksemme tolalle.\n\n\"Täällä on\", virkkoi independentti Tomkins, huolellisesti silmäiltyään\nrakennuksen julkipuolta, \"montakin harvinaista muinaisen pahuuden\nmuistomerkkiä, tässä harhanimisessä kuninkaallisessa huvilapalatsissa.\nTotisesti riemastuu sydämeni suuresti, kun näen sen hävitetyksi, niin,\nmaan tasalle poltetuksi ja tuhan heitetyksi Kedronin puroon tai muuhun\njokeen, jotta maa puhdistuu sen muistosta eikä enää johdu ajattelemaan\nsitä kataluutta, jolla heidän isänsä ovat syntiä tehneet.\"\n\nKaitsija kuunteli häntä salaisesti suuttuneena ja alkoi harkita\nitsekseen, eikö nyt heidän seistessään mies miestä vastaan ja\nilman joutuisan väliintulon mahdollisuutta hänen tullutkin\nvirkavelvollisuutensa kannalta kurittaa kapinallista, joka käytti noin\nsolvaisevaa kieltä. Mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että tappelun\ntäytyi olla epätietoinen -- että aseiden etu oli häntä vastaan --\nja olletikin että hänen mahdollinen menestyksensäkin rynnistyksessä\ntapahtuisi ankaran jälkilaskun uhalla. On myös myönnettävä, että\nindependentissä oli jotakin niin hämärää ja salaperäistä, niin kolkkoa\nja vakavaa, että kaitsijan avomielisempää sydäntä ahdisti, ja jos se\ntunne ei suorastaan peloittanut häntä toimettomaksi, piti se hänet\nainakin epäröivällä kannalla vieraaseen nähden. Hän katsoi siis\nviisaimmaksi kuten turvallisimmaksikin isännälleen ja itselleen karttaa\nkaikkia kiistan aiheita ja oppia tietämään paremmin, kenen kanssa oli\ntekemisissä, ennen kuin otti hänet ystäväksi tai vihamieheksi.\n\nPalatsihuvilan iso portti oli lujasti teljetty, mutta käyntiveräjä\navautui Jocelinen nostaessa säppiä. Edessä oli lyhyt kymmenen\njalan mittainen käytävä, jonka sisäpään oli entiseen aikaan\nsuojaristikko sulkenut, samalla kun kumpaiseltakin sivulta avautui\nkolme ampumareikää; näistä saattoi hätyyttää tunkeutuvaa uskalikkoa,\njoka ensimäisestä veräjästä suoriuduttuaan siten joutui alttiiksi\nkiivaalle tulelle, ennen kuin pääsi suoriutumaan toisesta. Mutta\ntuon nostoristikon koneisto oli vahingoittunut, joten se nyt pysyi\nhievahtamattomana, kuroittaen kyllä runsailla rautahampailla\nvarustettua leukaansa, mutta kykenemättä pudottamaan sitä ryntääjän\ntielle.\n\nTola oli siis selvä palatsihuvilan suureen suojamaan eli ulompaan\neteiseen. Pitkin tämän pitkän ja hämärän huoneen koko pituutta\nulottui lehteri, jota oli vanhoina aikoina käytetty soittoniekkojen\nja laulajien esiintymispaikaksi. Sen kumpaisellakin sivulla oli\nkömpelöt portaat, jotka oli tehty kokonaisista jalan vahvuisista\nnelikulmaisista pölkyistä, ja kumpaiseenkin kulmaan oli etuvartijaksi\nasetettu normannilaisen jalkaväensoturin patsas, päässä avoin\nkypäri, joka paljasti niin tuimat kasvonpiirteet kuin maalarin nero\noli kyennyt sommittelemaan. Niiden varuksina oli nahkakölteri eli\nsotisopa, keskikohdaltaan nauloilla lujitettu pyöreä kilpi sekä jalkoja\nja nilkkoja koristavat ja suojelevat puolisaappaat, jotka jättivät\npaljaiksi polvet. Nämä puiset vartijat pitelivät isoa miekkaa tai\nnuijaa niinkuin palvelusvuorollaan seisovat sotilaspäivystäjät. Synkän\nsuojaman seinillä osoitti moni tyhjä koukku ja haarukka paikkoja, mistä\nkauvan voitonmerkkeinä talletut aseet oli sodan ahdingossa vielä kerran\notettu alas tekemään palvelusta taistokentällä niinkuin veteraanit,\njotka äärimäinen vaara kutsuu jälleen otteluun. Toisissa ruosteisissa\nkiinnikkeissä näkyi vielä niiden hallitsijain metsästysmuistoja, joille\npalatsihuvila oli kuulunut, sekä niiden pyyntiritarien, joiden huostaan\nse oli aikojen kuluessa ollut uskottuna.\n\nSuojaman taustalla pistäysi jyhkeä, raskas kivinen takka kymmenen\njalan verran seinästä, koristettuna monilla tunnuksilla ja Englannin\nkuninkaallisen huoneen vaakunoilla. Nykyisessä kunnossaan se ammotti\nkuin hautaholvin kaareva suu tai saattoi kenties olla verrattavissa\nsammuneen tulivuoren kraateriin. Mutta mahtavien järkäleiden ja\nkoko ympäristön tummuus osoitti, että oli ollut aika, jolloin se\nkohotti suunnattoman lieskansa loimuamaan ylös jättimäiseen hormiin,\nsamalla kun pölläytteli monia savupilviä iloisten vieraitten yli,\njoiden kuninkuus tai aateluus ei tehnyt heitä kyllin herkiksi\nnärkästymään moisesta pikku haitasta. Näistä tilaisuuksista oli\ntalon muistelmana, että kaksi vankkurillista puita oli säännöllisenä\npolttomääränä puolipäivästä iltasoittoon asti, ja räiskyvien halkojen\nkannattelemiseen liedellä rakennetut parilat eli koirat, joiksi\nniitä sanottiin, olivatkin muovattuja niin kookkaiden jalopeurain\nmuotoisiksi, että tarinaan tosiaan oli aihetta. Hormikatoksen\nsisäpuolella oli pitkiä kivilavitsoja, joille hallitsijani sanotaan\ntoisinaan asettuneen kamalasta kuumuudesta huolimatta ja huvikseen\nkaristelleen hirven sisälmyksiä hehkuvalla hiilloksella omin\nkuninkaallisin käsin, ja onnellinen oli silloin se hovilainen, jota\npyydettiin maistamaan kuninkaallisen ruuanlaiton tuloksia. Perimystieto\noli tässäkin kerkeä mainitsemaan, mitä hilpeitä pistopuheita --\nsellaisia kuin voitiin vaihtaa ruhtinaan ja ylimyksen kesken, -- oli\nlasketeltu niissä iloisissa kemuissa, joilla Mikonpäivän metsästys\nlopetettiin. Se tiesi myös tarkalleen selittää, missä Tapanikuningas\nistui parsiessaan omaa ruhtinaallista säärystään, ja muisti useimmat\nvanhat kujeet, joilla hän oli ilvehtinyt pikku Winkinille, Woodstockin\nvaatturille.\n\nEnin tällainen karkea hulluttelu kuului Plantagenetien aikoihin.\nKun Tudorin hallitussuku tuli valtaistuimelle, tämän edustajat\nolivat säästeliäämpiä kuninkaallisen läsnäolonsa suhteen ja juhlivat\nsuojanassa ja kamareissa paljoa sisemmällä, luovuttaen uloimman\nsuojaman herrasmiesten henkivartiolle. Tämä hoiteli siellä vuorojaan ja\nvietti yönsä mässäyksessä ja ratossa, väliin johtuen tästä hirmuisiin\ntarinoihin ilmestyksistä ja taikuuksista, kunnes jotkut sellaisetkin\nkalpenivat, joiden korvissa ranskalaisen vihamiehen torvi olisi\ntörähtänyt yhtä hauskasti kuin kutsu metsälle.\n\nJoceline osoitteli paikan omituisuuksia synkälle kumppanilleen\nlyhyemmin kuin me olemme niitä maininneet lukijalle. Independentti\nnäytti ensimältä kuuntelevan hyvinkin harrastavana, mutta heitti\nhuomaavaisuutensa äkkiä syrjään ja lausui juhlallisesti: \"Tuhoudu,\nBabylon, niinkuin herrasi Nebukadnetsar on tuhoutunut! Hän on kulkuri,\nja sinusta pitää tulla autio paikka -- niin, ja erämaa, -- niin,\nsuola-aavikko, missä jano ja nälkä vallitsee.\"\n\n\"Niitä riittänee molempia täksi yötä\", huomautti Joceline, \"jollei\nkelpo ritarin ruokakammio ole hiukan täysinäisempi kuin tavallisesti\".\n\n\"Meidän tulee huolehtia aineellisista mukavuuksistamme\", sanoi\nindependentti, \"mutta oikealla ajalla, kun velvollisuutemme ovat\ntäytetyt. Minne nämä ovet johtavat?\"\n\n\"Tuo tuolla oikealla\", vastasi kaitsija, \"johtaa niin sanottuihin\nvaltiohuoneisiin, joita ei ole käytetty sitte kun vuonna 1639, kun\nhänen siunattu majesteettinsa --\"\n\n\"Mitä ihmettä!\", keskeytti independentti jyrisevällä äänellä;\n\"mainitsetko sinä Kaarlo Stuartia siunaavana tai siunattuna? Varo siitä\nannettua julistusta.\"\n\n\"En tarkoittanut mitään pahaa\", vastasi kaitsija, hilliten\ntaipumuksensa kiivaamman vastauksen antamiseen. \"Minun alani\nkäsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita.\nMutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä\nkuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä\nhän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille\n--\"\n\n\"Hiljaa, ystävä\", varoitti independentti, \"muutoin luulen sinut\ntuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden\nmielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden\nsovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo\nStuartin huoneet?\"\n\n\"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja\nriuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä\nkaikkia.\"\n\n\"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?\"\n\n\"Ei\", vastasi Joceline, \"Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa\n-- asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat\nvaltiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime\nvuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa\nvasemmalla.\"\n\n\"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että\nalaspäin?\"\n\n\"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri\ntarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen\", selitti kaitsija.\n\"Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan\nholveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä.\"\n\n\"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin\", sanoi independentti. \"Ovatko ne\nsoveliaassa kunnossa?\"\n\n\"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt\nkehnommin varustettu\", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin\nnopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: \"joten sen täytyy\nkelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle\".\n\nHän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan\nhuoneita kohti.\n\nTähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten,\njoka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä\nolivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin\nulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin\nnelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta\ntultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten\nsijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala\neri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin\nkolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen\npääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui\ntulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten\nulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri\nvaliolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä\nmiestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja\nkuivakiskoiseen tapaan -- luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska\naikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja\nulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle\npiirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut\nja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat\nkuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.\n\nHän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä\ntaiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai\nluostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia\nkantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai\npesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta\nsaattoi eroittaa sanat: \"_Lee Victor sic voluit_\".[11] Suoraan\nvastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet,\njoiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen\nvastasivat muotokuvan esittämiä.\n\nMaalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus\nherättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli\nsitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija\nei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan\nkavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli\nhyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko\nhän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle\nkäsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen\nhänessä joitakin muita aatoksia.\n\nHymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin.\nNiiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin\npäässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja\nsuunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla.\nVieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli\nmuutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä,\nkojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja\nmuita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.\n\nToinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli\njoitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä\nsisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron\nseinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu\nsuurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen\naistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt\nkukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika\nteki mahdolliseksi.\n\nTomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun\nesineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla\nkokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään\njonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää\nsilmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan\npäässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi\nja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään\nikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.\n\n\"Mitä nyt, herra Julkea?\" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; \"mitä sinä\ntäällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?\"\n\nMutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline\nJoliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin\npäin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui\nalakuloisesti: \"Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä,\njoilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja\npaljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään\nniin kauvan kuin haluavat.\"\n\nHän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään\nolevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli\nvuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä\nkäsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon\nmerkitystä.\n\n\"Mene\", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea,\nettä hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, \"mene, Phoebe\nkulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani -- minä tulen\nsinne pian ja --\"\n\n\"Huvilaasi, tosiaankin!\" ynseili Phoebe. \"Oletpa kovin rohkea\nvaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt\nmitään muuta kuin saksanhirveä. _Sinun_ huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä\nkäskisi minun mennä sinne.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Phoebe -- tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas\nhuvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat\nmolemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne.\nKaikki on hukassa, tyttö -- ja meidän pahat päivämme ovat viimein\ntulleet kerrassaan viheliäisinä -- olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan\najon ahdistuksessa.\"\n\n\"Onko se mahdollista, Joceline?\" ihmetteli tyttö-parka kääntyen\nkaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti\nkäyttänyt maalaiskeimailuun.\n\n\"Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin --\"\n\nVakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä\nmetsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin,\nniin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja\nPhoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen\nhuomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.\n\nMutta Jocelinen huulten lähestyminen Phoeben sievälle, vaikka\nruskettuneelle poskelle ei ollut mikään mitätön tapaus independentin\nmielestä, joka vastikään oltuaan Jocelinen valppauden kaittavana oli\nviimeksi vuorostaan tullut kaitsijan käyttäytymisen tarkkaajaksi heti\nkun Phoeben ja Joliffen kohtaus oli käynyt noin mielenkiintoiseksi.\nJa huomatessaan Jocelinen haastelun likeisyyden koroitti hän äänensä\nniin yrmeäksi, että se olisi vetänyt vertoja voitelemattomalle ja\nruosteiselle sahalle, saaden sillä Jocelinen ja Phoeben kavahtamaan\nkuusi jalkaa erilleen vastakkaisiin suuntiin, ja jos Kupido kuului\nseurueeseen, syöksähti lemmenjumala varmaan ulos ikkunasta niinkuin\ntykinlaukausta pakeneva villihanhi. Silmänräpäyksessä heittäytyen\nsaarnamiehen ja paheen soimaajan asentoon huudahti soturi: \"Mitä nyt,\nte häpeämättömät ja röyhkeät! Mitä -- sukoilemassa ja kisaamassa\nihan minun nähteni! Jopa menee pitkälle -- tahdotteko te pitää\nilveitänne parlamentin korkean tuomioistuimen valtuutettujen\ntaloudenhoitajan edessä niinkuin olisitte remuisilla markkinoilla\nkojussa taikka kevytmielisen tanssikoulun vilskeessä ja huiskeessa,\nmissä viuluniekkain vintiöt vinguttavat jumalattomilla kapineillaan:\n'Saat suukkoja kokea, on soittaja sokea'? -- Mutta tässä\", hän sanoi\ntuimasti jysäyttäen nyrkillään nidettä, \"tässä on noiden paheitten\nja hullutusten kuningas ja ylimäinen pappi! Tässä on se mies, jota\nsuruttomat hupsut syntisesti sanovat luonnon ihmeeksi! Tässä on hän,\njonka ruhtinaat valitsevat kammiokaitsijakseen ja hovineidot ottavat\nvuodekumppanikseen. Tässä on hienojen sanojen, hemputtelun ja hupsuuden\netevin opettaja -- tässä!\" Ja hän iski toistamiseen nidettä -- voi,\nse oli mestarin koottujen teosten ensimäinen painos, Roxburghen\nihastelema, Bannatynen rakastama, -- se oli Hemmingsin ja Gondelin\n_editio princeps!_ \"Sinun syyksesi\", hän jatkoi, \"sinun syyksesi,\nWilliam Shakespeare, minä panen kaiken semmoisen vallattoman turhuuden\nja säädyttömän huikentelun, mikä on tahrannut maata sinun päivistäsi\nsaakka!\"\n\n\"Kautta kaiken pyhän, sepä on raskas syytös\", sanoi Joceline, jonka\nrohkeata huolettomuutta ei voitu pitkäksi aikaa lannistaa; \"istu\nja pala, onko herramme vanha suosikki Stratfordin Ville vastuussa\njokaisesta muiskusta, mitä on siepattu Jaakon ajoista asti? Huikea tili\ntosiaan -- mutta kenenkähän syytä se on, mitä pojat ja tytöt tekivät\nennen hänen aikaansa?\"\n\n\"Älä pilkkaa\", varoitti soturi, \"jotten minä sisäisen ääneni\nhaastamana menettele sinun kanssasi kuten herjaajan. Totisesti sanon\nminä, että siitä saakka kun paholainen putosi taivaasta, häneltä\nei ole koskaan puuttunut asiamiehiä maan päällä, mutta missään ei\nhän ole tavannut noitaa, joka niin rajattomasti vallitsee ihmisten\nsieluja kuin tämä turmeluksen sikiö Shakespeare. Jos vaimo etsii\nkatalaa esimerkkiä avioliitonrikkomukseen, niin tästä hän sen löytää.\nKun mies tahtoo tietää, miten hänen on kasvatettava kätyriänsä\nmurhaajaksi, saa hän tästä ohjeet. Jos vallasnaisen tekee mieli mennä\npakanalliselle neekerille, näkee hän kirjaan pannun vahvistuksen\naikeensa mahdollisuudesta. Ken tahtoo herjata Luojaansa, hänelle on\ntässä varattu ivasanoja suuhun. Jos joku tahtoo uhmata lihallista\nveljeänsä, niin tässä on haaste valmiina. Kun teitä haluttaa päihtyä,\nniin Shakespeare ilahuttaa teitä pikarilla. Aistillisiin nautintoihin\npyrkiessänne hän viihdyttelee teidät hillittömään antaumukseen niinkuin\nluutun viettelevillä sävelillä. Tämä, sanon, tämä kirja on kaikkien\nniiden vaurioiden juurena ja alkulähteenä, jotka ovat tulva virran\ntavoin levinneet yli maan, tehden ihmisistä pilkkaajia, epäilijöitä,\nkieltäjiä, murhaajia, rauhanrikkojia ja viiniruukun ystäviä, niin että\nhe oleksivat saastaisissa paikoissa ja istuvat myöhään iltapikarien\nääressä. Pois hänet, pois hänet, te Englannin miehet! Tophetiin hänen\nhäijyt kirjansa, ja Hinnomin laaksoon hänen kirotut luunsa! Totisesti,\nellei kulkumme olisi ollut kiireinen, kun sivuutimme Stratfordin vuonna\n1643 Sir William Wallerin johtamina -- ellei kulkumme olisi ollut\nkiireinen --\"\n\n\"Syystä että prinssi Rupert oli kintereillänne kavaliereineen\", jupisi\nparantumaton Joceline.\n\n\"Minä sanon\", pitkitti kiivaileva ratsumies, koroittaen äänensä ja\nojentaen käsivartensa, \"että jollei kulkumme olisi käskystä ollut\npikainen ja jollemme olisi ratsastaneet suoraan eteenpäin, sivulle\npoikkeamatta, tiukentaen rivimme yhteen niinkuin soturien tulee, olisin\nminä sinä päivänä temmannut sen paheitten ja irstailun opetusmestarin\nluut haudasta ja viskannut ne lähimmälle tunkiolle. Minä olisin tehnyt\nhänen muistostaan pilkan ja hyssytyksen!\"\n\n\"Tuo on karvainta, mitä hän on vielä virkkanut\", huomautti kaitsija.\n\"Ville-parka olisi pannut hyssytyksen enemmän pahakseen kuin mitään\nmuuta.\"\n\n\"Aikooko tuo herra puhua vielä lisää?\" tiedusti Phoebe kuiskaten.\n\"Hyväinen aika, komeita sanojahan hän haastaa, kunhan tässä vain\ntietäisi, mitä ne merkitsevät. Mutta on siunattu asia, että kelpo\nritarimme ei nähnyt hänen tuolla tavoin murjovan kirjaa -- Herra\narmahtakoon, siitä olisi varmasti tullut verenvuodatusta. Mutta hyvä\nisä sentään -- katsos kuinka hän muikistelee kasvojaan! Onkohan hänellä\nähky, Joceline? Tarjoisinko hänelle lasillisen väkevää?\"\n\n\"Kuulepas, tyttöseni\", selitti kaitsija, \"hän vain panostaa\nväkiluikkuansa uuteen laukaukseen, ja sillaikaa kun hän kierittelee\nsilmiään ja vääntelee kasvojaan ja puristaa käsiänsä nyrkkiin ja kuopii\nja polkee jaloillaan tuolla lailla, on hänen pakko olla huomaamatta\nmitään. Voisinpa vannoa leikkaavani hänen kupeeltaan kukkaron, jos\nhänellä sellainen olisi, hänen sitä tuntemattansa.\"\n\n\"No, se nyt on ihme ja kumma, Joceline\", päivitteli Phoebe. \"Ja jos\nhän viipyy täällä tänällään, niin kyllähän sellaista herraa on huokea\npidellä.\"\n\n\"Älä sinä siitä välitä\", tuumi Joceline, \"vaan sano minulle hiljaa ja\npikaisesti, mitä on ruokasäilyssä\".\n\n\"Hyvinkin niukat talousvarat\", ilmoitti Phoebe; \"kylmä salvukukko\nja muutamia leivoksia sekä se ainainen iso riistapiirakka runsaine\nmausteineen -- sitäpaitsi pari sämpylää, ja siinä onkin kaikki\".\n\n\"No, se auttaa pahimpaan tarpeeseen. Kääri viittasi pulskan vartesi\nympäri -- ota vasu ja pari lautasta ja ruokaliinaa, he kun ovat\nhirmuisen köyhässä kunnossa tuolla alhaalla -- vie sinne salvukukko\nja sämpylät -- piirakan täytyy jäädä tälle samaiselle soturille ja\nminulle, ja sen kuori sopii leiväksemme.\"\n\n\"Erinomaisesti\", sanoi Phoebe; \"minä laitoin itse taikinan -- se on\npaksu kuin Kauniin Rosamondin tornin muurit\".\n\n\"Joiden läpi kestäisi kahden leukaparin jäytää melkoisen kauvan, vaikka\nkuinkakin sitkeästi pungastaisivat\", arveli kaitsija. \"Mutta mitä\nnestettä on?\"\n\n\"Ainoastaan pullo alicantea ja toinen kanarinviiniä, kivisestä\nviinaruukusta puhumatta\", vastasi Phoebe.\n\n\"Pistä viinipullot vasuusi\", neuvoi Joceline; \"ritarilta älköön\npuuttuko iltasiemaustaan -- ja alas majaan nyt kuin yökkö. Se riittää\nillalliseksi, ja huomenna on uusi päivä. Haa, kautta taivaan, tuon\nmiehen silmä taisi tarkata meitä! Ei -- hän vain kieritti sitä\nmietteissään -- epäilemättä hyvinkin syvissä, ne kun ovat semmoista\nväkeä. Mutta hiisi hänet periköön, hänen täytyy olla pohjaton, jollen\nminä kykene mittaamaan hänen sisintänsä ennen kuin on yö lopussa. --\nLivahda tiehesi, Phoebe.\"\n\nMutta Phoebe oli maalaiskeimailija, ja tietäen Jocelinelle tässä\nasemassa mahdottomaksi kostaa kiusoittelua sopivalla tavalla, hän\nkuiskasi tämän korvaan: \"Luuletko, että ritarimme ystävä Shakespeare\ntodellakin keksi kaikki nuo ilkeät kujeet, joista tämä herra puhui?\"\n\nSamassa hän vilahti pois, Joliffen uhatessa tulevaista kostoa\nsormellaan, jupisten: \"Menehän siitä, Phoebe Mayflower, kepeäjalkaisin\nja ilomielisin naikkonen, mitä on milloinkaan tepsutellut Woodstockin\npuiston kamaralla! -- Hänen peräänsä, Bevis, ja vie hänet turvallisesti\nherramme luokse tupaan.\"\n\nIso vinttikoira nousi kuin määräyksen saanut ihmispalkollinen\nja seurasi Phoebeä suojaman läpi, ensin nuollen hänen kättänsä\nosoitukseksi läsnäolostaan ja sitten asettuen verkalliseen\nhölkkäjuoksuun, siten parhaiten sovittautuakseen saatettavansa keveään\nkäyntiin, jonka vikkelyyttä Joceline ei ollut perusteettomasti kehunut.\nPhoeben ja hänen vartijansa samotessa metsäahojen poikki palaamme me\npalatsihuvilaan.\n\nIndependentti näytti nyt kavahtavan ikäänkuin horroksista. \"Onko se\nnuori nainen mennyt?\" hän kysyi.\n\n\"On vainkin\", vastasi kaitoja, \"ja jos sinun arvoisuudellasi on vielä\nkäskyjä annettavana, niin sinun on tyydyttävä miehiseen palvelukseen\".\n\n\"Käskyjä -- hm -- neitonen olisi mielestäni saattanut viipyä kuulemaan\ntoista kehoituspuhetta\", sanoi soturi. \"Totisesti oli harrastukseni\nsuuresti herännyt hänen valistamiseensa.\"\n\n\"Eipä hätää\", arveli Joliffe, \"hän tulee kyllä kirkkoon ensi\nsunnuntaina, ja jos sinun sotilaallinen kunnianarvoisuutesi suvaitsee\njälleen selittää meille Sanaa, niin hän kostuu opetuksesta siinä\nmissä muutkin. Mutta täkäläiset nuoret neitoset eivät kuuntele mitään\nyksityisiä hartaushetkiä. -- Ja miten nyt näet hyväksi menetellä?\nTahdotko katsastaa muita huoneita ja mitä vähiä pöytähopeita meillä on\njäljellä?\"\n\n\"Hm -- en\", kieltäysi independentti; \"alkaa olla myöhä, ja tulee pimeä\n-- saathan toimitetuksi meille vuoteet, ystävä?\"\n\n\"Paremmilla et ole milloinkaan nukkunut\", vakuutti kaitsija.\n\n\"Ja puita tulen sytyttämiseksi ja kynttilän sekä rahtusen ajallista\nnautittavaa ulkonaisen ihmisen virkistykseksi?\" jatkoi soturi.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi kaitsija, osoittaen järkevää halua tämän tärkeän\nhenkilön tyydyttämiseen.\n\nMuutaman minuutin kuluessa ilmestyi tammiselle pöydälle iso\nkynttilänjalka. Persiljalla koristeltu uhkea hirvipiirakka asetettiin\npöytään puhtaalle ruokaliinalle. Viihdyttävinä lisinä olivat kivinen\nviinaleili ja oluella täytetty mustakiiltoinen kippa. Tälle aterialle\nistuutuivat hyvässä sovussa soturi isoon nojatuoliin ja hänen\nkehoituksestaan kaitsija, joka käytti matalampana sijana tuolia pöydän\nvastapäisellä puolella. Siihen mieluisaan hommaan jättää heidät tällä\nerää kertomuksemme.\n\n\n\n\n4. LUKU.\n\nTYLYSTI KOHDELTU SUKULAINEN.\n\n\n\nLukija ei ole voinut unohtaa, että Sir Henry Lee tasavaltalaisen\nsoturin kanssa rynnisteltyään oli lähtenyt tyttärensä seurassa\nottamaan turvapaikakseen vantteran puistonvartija Joceline Joliffen\nmajan. He kävelivät verkalleen kuten ennenkin, sillä vanhaa ritaria\nrasitti sekä näiden viimeisten kuninkuuden rippeiden joutuminen\nvallankumouksellisten käsiin että äskeinen tappionsa. Toisinaan hän\npysähtyi ja laskien käsivartensa ristikkäin rinnalleen muisteli kaikkia\nolosuhteita, joissa tapahtui hänen häätönsä niin kauvan kotinansa\nolleesta talosta. Hänestä tuntui, että hän itse oli lukemiensa\nritaritarinain sankarien tavoin peräytymässä paikalta, jota hänen\nvelvollisuutensa oli suojella, joutuneena häviöön _paynim_ ritarin\ntieltä, jolle kohtalo oli suonut niin onnekkaan seikkailun. Alicella\noli omat tuskalliset muistelonsa, eikä hänen viime keskustelunsa isän\nkanssa ollut yleensä muodostunut niin hauskaksi, että hänen olisi\ntehnyt mielensä uudistaa sitä ennen kuin toisen mieliala paremmin\ntyyntyi. Vanhalla ritarilla oli nimittäin kyllä herttainen sydän,\nja hän rakasti suuresti tytärtään, mutta ikä ja viimeaikoina yhä\ntiheämpään sattuneet vastoinkäymiset olivat kiihdyttäneet hänen\ntunteensa oikulliseen ärtyisyyteen, josta ei ollut parempina päivinä\nnäkynyt merkkiäkään. Tytär ja pari hartaasti kiintynyttä palkollista,\njotka pysyivät hänelle köyhyydessäkin uskollisina, lepyttelivät hänen\nheikkouttansa mahdollisuuden mukaan ja säälivät häntä silloinkin kun\njoutuivat kärsimään sen ilmauksista.\n\nKesti kauvan ennen kuin hän puhui, ja silloin hän viittasi erääseen\njo mainittuun seikkaan. \"On kummallista\", hän ihmetteli, \"että Bevis\nseurasi Jocelinea ja tuota miestä mieluummin kuin minua\".\n\n\"Ole varma siitä, isä\", vastasi Alice, \"että sen äly näki miehessä\nvieraan, jota se katsoi tarpeelliseksi pitää huolellisesti silmällä, ja\nsentähden se jäi Jocelinen seuraan\".\n\n\"Vielä mitä, Alice\", tuskitteli Sir Henry; \"se jättää minut syystä että\nonneni on minulta kokonaan paennut. Luonnossa on tunne, joka tehoaa\nmykkien eläinten niin sanottuun vaistoonkin ja opettaa ne karttamaan\nonnettomuutta. Hirvikin puskee sairasta tai haavoitettua lauman urosta;\niske vamma koiraan, ja koko kahlekunta karkaa sitä reutomaan; kalat\nsyövät omaa lajiansa, kun niiden kumppaneita on vihlaistu ahinkaalla;\nleikkaa varikselta siipi tai katkaise siltä koipi, niin toiset nokkivat\nsen kuoliaaksi.\"\n\n\"Tuo saattaa pitää paikkansa järjettömämpien eläinten keskinäisistä\nsuhteista\", sanoi Alice, \"sillä niiden koko elämä on melkein pelkkää\nsodankäyntiä. Mutta koira jättää oman rotunsa liittyäkseen meihin;\nherransa tähden se hylkää oman lajinsa seuran, ruuan ja hauskuuden,\neikä toki saisi vähällä epäillä niin hartaan ja alttiin palvelijan\nuskollisuutta kuin Bevis on ollut eritoten.\"\n\n\"En ole suutuksissani koiralle, Alice; olen vain suruissani\",\nvastasi hänen isänsä. \"Olen lukenut luotettavista aikakirjoista,\nettä kun Rikhard Toinen ja Bolingbroken Henrikki olivat Berkeleyn\nlinnassa, luopui samansukuinen koira kuninkaasta, jota se oli aina\nsaatellut, ja liittyi Henrikkiin, jonka se silloin näki ensi kertaa.\nSuosikkinsa karkaamisesta ennusti Rikhard lähestyvän syöksemisensä\nvaltaistuimelta.[12] Koiraa pidettiin jälkeenpäin Woodstockissa, ja\nBevisin sanotaan olevan sen sukua, tätä kun hoideltiin huolellisesti.\nMitä vauriota saattaisin aavistaa sen luopumuksesta, sitä en osaa\narvata, mutta siitä olen vakuutettu, että se ei ennusta minulle mitään\nhyvää.\"\n\nEtäältä kuului kuihtuneiden lehtien kahinaa, polulta kajahti hyppivää\ntöminää, ja suosikkikoira ilmestyi samassa herransa luo.\n\n\"Tule oikeuteen, vanha heittiö\", virkkoi Alice hilpeästi \"ja puolusta\nmainettasi, jonka poissaolosi on pannut vaaraan\". Mutta koira vain\nosoitti hänelle huomaavaisuutta kieppumalla heidän ympärillään ja\nsyöksähti heti takaisin niin nopeasti kuin kykeni loikkimaan.\n\n\"Mitä nyt, vintiö?\" oudoksui ritari; \"olethan toki liian hyvin\nharjaannutettu, ryhtyäkseen ajoon ilman määräystä?\" Mutta seuraavana\nhetkenä läheni Phoebe Mayflower näkyviin, keveä astunta niin\nvähän pidättyneenä hänen kantamastansa taakasta, että hän yhtyi\nisäntänsä ja nuoren valtiattarensa seuraan juuri kun nämä saapuivat\nmetsänvartijan majalle, joka oli heidän matkansa määränä. Bevis oli\nhyökännyt edeltäkäsin tervehtimään Sir Henryä ja palannut likeisimpään\nvelvollisuuteensa, saattamaan Phoebeä ja tämän kuljettamia ruokavaroja.\nKoko seurue seisoi pian koolla Joceline Joliffen tuvan edustalla.\n\nParempina aikoina oli tätä paikkaa kaunistanut vankka kivirakennus,\njoka antoi soveliaan asunnon kuninkaallisen puiston vartijalle. Sievä\nlähde pulppusi esiin lähellä ja oli aikoinaan lirissyt pihamaitten\nja tanhuiden halki, jotka olivat liittyneet hyvinrakennettuihin ja\nmukaviin koppeleihin ja ulkosuojiin. Mutta jossakussa sellaisessa\nkahakassa, jotka olivat kansalaissotien kestäessä tavallisia, oli tätä\npientä metsäasumusta ahdistettu ja puolustettu, se oli vallattu ja\npoltettu. Naapurissa asuva maalaisjunkkari, joka kuului parlamentin\npuolueeseen, käytti hyväkseen Sir Henry Leen poissaoloa, tämä kun\noleksi silloin Kaarlon leirissä, ja kuningasmielisten heikontunutta\nasemaa. Häikäilemättä kuljetutti hän pois lohotut kivet ja muut tulen\nsäästämät rakennusaineet ja korjautti oman asuinkartanonsa niillä.\nMetsänvartija oli senvuoksi rakentanut omaa tarvettaan ja emännäkseen\nsanomaansa vanhaa vaimoa varten risupunoksista mökin, sellaisen kuin\noli omalla työllään ja parin naapurin avulla kyennyt kyhäämään muutaman\npäivän kuluessa. Seinät oli laastittu savella, kalkittu valkoisiksi\nja verhottu viiniköynnöksillä ja muilla kiertokasveilla, katto oli\nkauniisti katettu oljilla, ja vaikka asumus vain olikin hökkeli, oli\nkätevä Joliffe saanut kaiken järjestetyksi siten, että se ei tuottanut\nhäpeää asujansa asemalle.\n\nRitari astui ovelle, mutta kun nerokkaalta rakentajalta oli puuttunut\nparempaa lukkoa oveen, joka itse oli tehty vain ihmeellisesti\nkierretyistä vitsaksista, oli hän keksinyt eräänlaisen vehkeen säpin\nsulkemiseksi sisäpuolelta nappulalla, joka esti sen kohoamasta, ja\ntäten oli se nyt kiinnitetty. Käsittäen tämän joksikin varokeinoksi\nJoliffen vanhan emännöitsijän taholta, jonka he kaikki tiesivät\nvähäkuuloiseksi, koroitti Sir Henry äänensä pyytämään pääsyä, mutta\nturhaan. Viivytyksestä kiusaantuneena työnsi hän ovea yhtaikaa jalalla\nja kädellä niin voimakkaasti, että heikko sulku ei sitä kestänyt; se\nmyötäsi, ja ritari astui siis väkisinkin palvelijansa keittiöön eli\nulompaan huoneeseen. Keskilattialla seisoi hämiä ilmaisevassa asennossa\nratsastuspukuinen nuorelta näyttävä vieras.\n\n\"Tämä saattaa olla käskyvaltani viimeinen toimenpide täällä\", huomautti\nritari, tarttuen vierasta kaulukseen, \"mutta minä olen vielä\nWoodstockin ylimetsänhoitaja ainakin täksi yötä -- kuka tai mikä olet\nsinä?\"\n\nVieras pudotti ratsastusviitan, johon hänen kasvonsa olivat olleet\nverhottuina, ja painui samassa toisen polvensa varaan.\n\n\"Sukulaisenne vain, Markham Everard\", hän vastasi. \"Tulin tänne\nteidän tähtenne, vaikka pelkäänkin, että te tuskin toivotatte minua\ntervetulleeksi itseni tähden.\"\n\nSir Henry hätkähti taaksepäin, mutta tointui heti ikäänkuin muistaen,\nettä hänen tuli esittää arvokasta osaa. Hän seisoi senvuoksi suorana ja\nvastasi tekeytyen jokseenkin juhlallisen muodolliseksi:\n\n\"Hyvä sukulaiseni, mieleni on hyvä siitä, että olet saapunut\nWoodstockiin juuri ensimäisenä iltana, joka nyt moneen vuoteen vasta on\nomiaan lupaamaan sinulle ansaitsemasi tai tervetulleen vastaanoton.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että kuulin sananne oikein ja ymmärrän ne\nasiallisesti!\" toivotti nuori mies. Alice pysyi vaiti, mutta piti\nkatseensa tähdättynä isän kasvoihin ikäänkuin haluten tietää, oliko\nhänen tarkoituksensa ystävällinen langonpoikaa kohtaan, mitä hän\nvanhuksen luonteen tuntien oli taipuvainen suuresti epäilemään.\n\nRitari sillävälin loi ivallisen silmäyksen ensin sukulaiseensa ja sitte\ntyttäreensä sekä jatkoi: \"Minun ei otaksuakseni tarvitse ilmoittaa\nMarkham Everardiile, että meidän aikomuksenamme ei voi olla kestitä\nhäntä tai edes tarjota hänelle istuinta tässä köyhässä mökissä?\"\n\n\"Saatan teitä peräti mielelläni palatsihuvilaan\", tarjoutui nuori\nherrasmies. \"Olinkin päätellyt teidän jo vetäytyneen sinne illaksi\nja pelkäsin häiritseväni teitä. Mutta jos sallitte minun, hyvä eno,\nseurata serkkuani ja teitä takaisin palatsihuvilaan, niin uskokaa\nminua, että kaiken sen hyvän ja ystävällisen joukossa, mitä olette niin\nusein tehnyt, ette ole milloinkaan osoittanut kalliimpana pidettyä\nsuosiollisuutta.\"\n\n\"Sinä erehdyt suuresti, Markham Everard\", sanoi siihen ritari. \"Me emme\naio palata palatsihuvilaan tänä iltana emmekä totisesti huomennakaan.\nTahdoin vain vihjata sinulle kaikella kohteliaisuudella, että sinä\ntapaat Woodstockin palatsihuvilasta niitä, joille olet soveliasta\nseuraa ja jotka epäilemättä suovat sinulle auliin vastaanoton,\njollaista minä tässä nykyisessä turvapaikassani en rohkene tarjota niin\nhuomattavalle henkilölle.\"\n\n\"Taivaan tähden\", pyysi nuori mies Aliceen kääntyen, \"selitä sinä\nminulle, miten minun on käsitettävä noin salaperäistä puhetta!\"\n\nEstääkseen hänet lisäämästä isänsä pidäteltyä äkää pakoittausi Alice\nvastaamaan, vaikka se oli työlästä: \"Sotamiehet ovat karkoittaneet\nmeidät palatsihuvilasta.\"\n\n\"Sotamiehet -- karkoittaneet!\" huudahti Everard kummastuneena. \"Siihen\nei ole mitään laillista valtuutta.\"\n\n\"Ei vähintäkään\", lausui ritari yhäti yhtä purevan ivallisesti, \"ja\nkuitenkin yhtä laillinen valtuus kuin mihinkään, mitä Englannissa\non toimittu jo vuoden ajan ja enemmänkin. Sinä luullakseni olet\ntaikka olit lakikoululainen -- kylläpä onkin ammattisi käyttäminen\nsen määräkauden kaltainen, jota tuhlari toivoo varakkaan lesken\nomistuksessa. Sinä olet jo elänyt yli sen lain, jota tutkistelit, ja\nsen kuoleutuminen ei kaiketikaan ole tapahtunut perintöä jättämättä\n-- joitakuita sieviä etuuksia, muutamia mukavia hyvityksiä, kuten\nsanotaan. Oletkin ansainnut sen kahdella tavalla -- käytithän\nnahkakölteriä ja patruunavyötä niinkuin pitelit kynääkin ja mustetta --\nmutta en ole kuullut saarnailleesikin.\"\n\n\"Ajatelkaa minusta ja puhukaa minusta miten tylysti vain haluatte\",\nsanoi Everard säveästi. \"Olen vain tänä pahana aikana antanut\nomantuntoni ja isäni käskyjen olijata itseäni.\"\n\n\"Kas, jos omastatunnosta puhut\", haastoi vanha ritari, \"niin täytyypä\nminun pitää sinua silmällä, kuten Hamlet sanoo. Milloinkaan ei ole\npuritani pettänyt niin törkeästi kuin vedotessaan omaantuntoonsa, ja\nmitä isääsi tulee --\"\n\nHän aikoi jatkaa samaa solvailua, kun nuori mies keskeytti hänet\nlausuen lujalla äänellä: \"Sir Henry Lee, teitä on aina ajateltu\nylvääksi. Sanokaa minusta mitä mielitte, mutta älkää puhuko isästäni,\nmitä pojan korva ei saisi sietää ja mihin hänen käsivartensa ei\nkuitenkaan voi vastata. Sellaisen vääryyden tekeminen minulle on\naseettoman miehen loukkaamista tai vangin hosumista.\"\n\nSir Henry pysähtyi ikäänkuin huomautuksen pidättämänä. \"Siinä puhuit\ntotta, Mark, vaikka olisit mustin puritani, mitä horna on ikinä syössyt\nkidastaan tuottamaan turmaa onnettomalle maalle.\"\n\n\"Olkoon se niinkuin tahdotte siitä ajatella\", vastasi Everard; \"mutta\nälkää panko minua jättämään teitä tämän viheliäisen mökin suojaan. Yö\nkääntyy myrskyiseksi -- antakaa minun viedä teidät palatsihuvilaan\nja häätää nuo häiritsijät, joilla ei voi ainakaan vielä olla mitään\nvaltuutta toimenpiteisiinsä. En viivy hetkeäkään heidän jälkeensä,\npaitsi vain ilmoittaakseni isäni sanoman. Suokaa minulle vain tämän\npalveluksen tilaisuus sen rakkauden tähden, jota olette aikaisemmin\ntuntenut minua kohtaan!\"\n\n\"Niin, Mark\", vastasi ritari lujasti, mutta murheellisesti, \"sinä puhut\ntotta -- olen tosiaan rakastanut sinua aikaisemmin. Vaaleatukkaista\npoikaa, jota opetin ratsastamaan, ampumaan, metsästämään -- jonka\nonnelliset hetket kuluivat minun parissani, missä hyvänsä hän\nviettikään vakavamman työskentelyn tovit -- minä rakastin sitä poikaa\n-- niin, ja heikkoudessani rakastan sen muistoakin, mitä hän oli.\nMutta hän on mennyt, Mark -- hän on mennyt, ja hänen sijassaan näen\nainoastaan uskontoansa ja kuningastansa vastaan nousseen julkisen ja\npäättäväisen kapinoitsijan -- kapinoitsijan, joka on menestyksensä\njohdosta yhä vihattavampi, yhä suuremman häpeän leimaama niiden\nrosvottujen rikkauksien takia, joilla hän toivoo saavansa kullatuksi\nkataluutensa. Mutta minä olen köyhä, ajattelet sinä, ja minun pitäisi\nmielestäsi pysyä hiljaa, jotteivät ihmiset sanoisi: 'Puhu silloin,\nmies, kun sinua pyydetään.' Tiedä kuitenkin, että niin puutteenalainen\nja ryöstetty kuin olenkin, minä tunnen joutuvani häpeään siitä, että\ntämänkään verran puhun kapinallisten anastajien kätyrin kanssa. Mene\npalatsihuvilaan, jos haluat -- tuosta käy tie -- mutta älä luule, että\nminä saadakseni takaisin sen asuntoni tai kaiken rikkaudenkaan, mitä\nminulla milloinkaan oli varakkaimpinakin päivinäni, vapaaehtoisesti\nsaattaisin sinua kolmea askeltakaan nurmikolla. Jos minun täytyy olla\nkumppaninasi, niin se tapahtukoon ainoastaan silloin kun punatakit\novat sitoneet käteni selän taakse ja köyttäneet jalkani hevosen vatsan\nalle. Silloin saat olla matkatoverinani, jos mielesi tekee, sen sinulle\nmyönnän, mutta et varemmin.\"\n\nAlice oli julmasti kärsinyt tämän keskustelun aikana, mutta tiesi\nhyvin, että enempi väittely olisi vain yllyttänyt ritarin äkää yhä\nkiukkuisemmaksi. Nyt uskalsi hän viimein tuskallisessa jännityksessään\ntehdä serkulleen merkin, jotta tämä lopettaisi puhelun ja vetäytyisi\npois, koska hänen isänsä niin jyrkästi käski hänen mennä tiehensä.\nValitettavasti huomasi hänet Sir Henry ja päätteli nähneensä todisteen\nserkuksien salaisesta keskinäisestä ymmärryksestä. Hänen raivostuksensa\nsai siitä uutta virikettä, ja hänen oli mitä tiukimmin käytettävä\nhillitsemiskykyään ja muistettava kaikkea oman arvokkuutensa vaatimaa,\nkyetäkseen verhoamaan todellisen vimmastuksensa samaan ivallisuuteen,\njonka hän oli omaksunut tämän vihaisen haastelun alussa.\n\n\"Jos sinua peloittaa\", hän sanoi, \"samota puistopolkujamme pimeällä,\nkunnioitettava vieras, jota minun kenties on pakko pitää arvossa\nseuraajanani tämän puiston hoitajanvirassa, niin tässä näkyy\nolevan kaino neitonen, joka on mitä halukkain palvelemaan sinua ja\nolemaan metsävoutinasi. Mutta hänen äitinsä tähden toimita sentään\njoku pikku naimismuoto teidän molempien kesken kuntoon. Mitään\nlupakirjaahan tai pappia ei näinä onnellisina päivinä tarvita,\nvaan parit voivat solmiutua yhteen kuin mierolaiset tien sivussa,\npensasaita kirkonkattona ja kattilanpaikkuri hengenmiehenä. Pyydän\nsinulta anteeksi, kun tunkeudun tekemään näin yksinkertaisen esityksen\n-- kenties oletkin _ranter --_ tai lempijäin lahkoa, taikka pidät\navioliittomenoja turhanaikaisina, kuten Knipperdoling tai Leydenin\nJaakko?\"\n\n\"Taivaan tähden, luovu noin kamalasta pilanteosta, isä! Ja sinä,\nMarkham, lähde Jumalan nimessä ja jätä meidät kohtaloomme -- läsnäolosi\nsaa isäni hourimaan.\"\n\n\"Vai pilanteosta!\" sanoi Sir Henry; \"en ole koskaan ollut niin\ntosissani. Ja hourimaanko! En ole ikinä ollut rauhallisempi. En\nole milloinkaan kyennyt sietämään, että petollisuus lähestyy minua\n-- en tahtoisi sen paremmin pitää vierelläni häväistyä tytärtä kuin\nkantaa kupeellani häpeän tahraamaa miekkaa, ja tämä onneton päivä on\nosoittanut, että ne molemmat voivat pettää.\"\n\n\"Sir Henry\", pyyteli nuori Everard, \"älkää raskauttako sieluanne\nsuurella rikoksella, jonka varmasti teette kohdellessanne tytärtänne\nnoin väärin. Siitä on nyt pitkä aika, kun kielsitte hänet minulta,\nmeidän ollessamme köyhiä ja teidän ollessanne mahtavassa asemassa. Minä\nalistuin antamaan teidän ehkäistä kaiken seurustelumme. Jumala tietää,\nmitä kärsimyksiä se minulle tuotti -- mutta minä taivuin. Enkä tänne\nnyt tullutkaan kosintaani uudistaakseni, vaikka tunnustankin pyrkineeni\nhänen puheilleen -- en ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan myöskin\nteidän. Tuho häilyy yllänne valmiina syöksymään alas saaliiseensa.\nNiin, näyttäkää vain halveksivalta, mutta siten on asian laita; sekä\nteitä että häntä suojellakseni minä olen saapunut tänne.\"\n\n\"Kieltäydyt siis vapaaehtoisesta lahjastani\", ivasi Sir Henry Lee, \"tai\nkenties ajattelet siihen liittyvän liian kovia ehtoja?\"\n\n\"Hävetkää, hävetä teidän tulisi, Sir Henry!\" pahaksui Everard\nvuorostaan tulistuen. \"Ovatko valtiolliset ennakkoluulonne niin\nperäti tukahuttaneet kaikki isän tunteet, että voitte katkeralla\npilkalla ja ylenkatseella kajota oman tyttärenne kunniaan? Nosta\nylös pääsi, hyvä Alice, ja sano isällesi, että hän on haaveellisessa\nuskollisuusinnossaan unohtanut luonnon. Tietäkää, Sir Henry, että\nvaikka minä pitäisin tyttärenne kättä mieluisempana kuin mitään\nsiunausta, minkä taivas voisi, minulle suoda, minä en ottaisi\nsitä vastaan -- omatuntoni ei sitä sallisi -- kun tietäisin sen\nvieraannuttavan hänet velvollisuuksistaan teitä kohtaan.\"\n\n\"Omatuntosi on liian arasteleva, nuori mies; anna se jonkun\neriuskolaisrabbin hoitoon, ja hän, joka ottaa kaikki mitä verkkoon\ntulee, opettaa kyllä sinulle, että ihminen tekee syntiä taivaan\nlaupeutta vastaan, jos kieltäytyy mistään hyvästä, mitä auliisti\ntarjotaan.\"\n\n\"Kun se tarjotaan todella auliisti ja hyvästä sydämestä, vaan ei\ntarjouksen tapahtuessa pilkkana ja solvauksena. Hyvästi, Alice --\njos mikään voisi saada minut haluamaan käyttää hyväkseni isäsi\nsilmitöntä esitystä sinun heittämiseksesi pois luotansa arvottoman\nepäluulon hetkenä, niin sen saisi aikaan tieto, että Sir Henry Lee\nsellaisiin käsityksiin antautuessaan sortaa tunnottomasti olentoa,\njoka ennen kaikkia muita on hänen ystävällisyydestään riippuvainen --\njoka kaikkia muita kipeämmin tuntee hänen ankaruutensa ja jota hänen\nvelvollisuutensa on kaikkein enimmin helliä ja viihdytellä.\"\n\n\"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard\", huudahti Alice, kun\nhänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi\nsyntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten\nmuitakin lähimäisiä vastatuksin. \"Voi, menehän, minä rukoilen, mene\nnyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin\nnämä onnettomat perhekiistat -- sinun tulosi tänne näin sopimattomaan\naikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!\"\n\n\"Kas vain sitä neitiä!\" kivahti tuittupää vanha kavalieri; \"sinä\nnäyttelet jo käskevää valtiatarta -- ja sinunhan kelpaakin! Tahdot\nnähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan![13]\nMutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani\n-- ja _tämä_ on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin --\nniin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on\npuhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori\nmies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!\"\n\n\"Älä pelkää kiivastuvani, Alice\", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin\nlevollisestikin; \"ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin\nlujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te\nolette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen\nritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista,\nmitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena\nsivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan\nherrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?\"\n\n\"Jos tahdot saada puolustautua\", vastasi vankka vanha ritari, \"niin\nJumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä -- niin,\nvaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja\nloppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen -- tätä on kestänyt jo\nliiankin kauvan.\"\n\n\"Kyllä koetan, Sir Henry\", lupasi nuori mies; \"kuitenkin on tukala\nsupistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka\nlyhyenäkin on ollut toimeliasta -- liian toimeliasta, näkyy kiivastunut\nliikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut\nmiekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää\njonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää\nrypistäkö otsaanne, sir -- sellainen ei ole teidän käsityksenne\nkiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini\ntulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne\neivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin\nvilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin -- suokaa\nminulle se sana anteeksi -- kun ne eivät ole olleet tekemisissä\nraakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te\nja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen\nmieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne,\nvastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla;\nsen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle\non uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken\nkykynne mukaan -- ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin\nsyystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir\nHenry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa\nsuuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä\nvastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän\nkuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea\nja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne\nhyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir -- ei vihassa, vaan\nsurkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin\nsydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista\nennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi -- hyvästi,\nAlice!\"\n\nHän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen\nvallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn,\njolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä\nheti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään\nhentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori\ntasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli\nalkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman\nyli.\n\nKoko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että\nhänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua\nrajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle\nistuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset\nhuonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin\nkuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut\nasianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut\nnoin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower\nniiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta\nymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan\npuolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn\nolleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren\nherra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan\nhänen nuoren emäntänsä. \"Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?\"\npuheli Phoebe; \"eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään\nAlice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin\nja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet\ntoisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen\nja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin\nrakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin\npäällepäätteeksi.\"\n\nVanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt\ntulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli\nvähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää\nummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla\noivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle\naivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen\nmökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle\narvoituksena.\n\nMutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli\nviime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia\nperiaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli\npaljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken\ntodennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen\npahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt\nuskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka\nhän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen\nvanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen\nvieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta,\nja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä\nparhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa\nlähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili\nhän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta,\nkoska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta\nsuurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai\nsattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet\nhänen muistiinsa.\n\n\"Pane merkille\", hän virkkoi, \"pane merkille, Alice, että paholainen\nosaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori\nkiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen\nnähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän\nparturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä[14], vetää vertoja\nkelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille\nopinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja\ntodistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen\ntohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu\npatterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista -- kyllä hän\nolisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään\nhyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos\nmies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan\nNollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää\nmuita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No -- pyyhi silmiisi --\nnujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa.\"\n\nNäiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin\nmielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa\nasunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne\nehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle,\nettä Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle\naineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen\nkäsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.\n\nHyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista\nillallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin\nkirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja\ntaitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen\nmääräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin\npöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään\nikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan,\nsamalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän\nnöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet\nvähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin\nateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun\nkokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo\nToisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka\noli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla.\nLauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta\nlaulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot\npoljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa\napunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.\n\nVihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön\nvieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen\nhäiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti\nvanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben\nnukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa\nsikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella\nansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain\nuudistamaan edellisen päivän ponnistukset.\n\n\n\n\n5. LUKU.\n\nHUIMAPÄÄ KAVALIERI.\n\n\nMarkham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa\nkujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes\npuut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi\nkatoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon\nvilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita\nkuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten\npitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät\nvalovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota,\neri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja\njyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.\n\nMutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta,\njossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui\nolevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä\nmielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä\nnoudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä\nkierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä,\njotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan\nhäiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli\nWoodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä,\njotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat\npaikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti\npanostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa\nkainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan\nselkkaukseen.\n\nHän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri\nkun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä\nmaininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle\ntaipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska\nääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä\nvastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon\nhän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin\nvirsiin kuuluvaa. \"Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä\",\nsitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti\nja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian\nyhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja\nliian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan\nmatkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun\nja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat\nkavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:\n\n    Hurei kavalierit, te urheat ain'!\n    Helei, kavalierit, -- no, onnea vain!\n    Rallalalei, rallalalei,\n    Belsebubin jo horna vei,\n    Oliver hirmusta hikoo.\n\n\"Tuo ääni minun pitäisi tuntea\", sanoi Everard, päästäen vireestä\npistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä\nkädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:\n\n    Hutki heitä, maahan nakkaa,\n    ruumeniksi ruojat hakkaa.\n\n\"Hei, hoi!\" huusi Markham; \"kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?\"\n\n\"Kirkon ja kuninkaan puolella\", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: \"Ei,\nhelkkarissa -- tarkoitin kirkkoa ja kuningasta _vastaan_, ja niiden\nihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä -- en nyt muista, mitä\nväkeä ne ovatkaan.\"\n\n\"Roger Wildrake, arvaan?\" sanoi Everard.\n\n\"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta\nkreivikunnasta.\"\n\n\"Wildrake!\" moitti Markham; \"Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi.\nOlet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä\nkaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin\naikoihin!\"\n\n\"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan\njoutunut pois muodista -- ja se on vahinko.\"\n\n\"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan\npäihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja\nkanarinviini tavallisesti tekee heistä?\" pahoitteli Everard. \"Entä jos\nolisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?\"\n\n\"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa -- siinä kaikki\", tuumi\nWildrake. \"Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin\ntavoittaa sinua majasta.\"\n\n\"Minun on ollut pakko poistua sieltä -- syyn kerron sinulle\njälkeenpäin\", vastasi Markham.\n\n\"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai\nmielitiettysi tylynä?\"\n\n\"Älä laskettele leikkiä, Wildrake -- minun toiveeni ovat kaikki\nmennyttä\", sanoi Everard.\n\n\"Mitä lempoa!\" huudahti Wildrake; \"ja sinä otat sen noin tyyneltä\nkannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin -- minä puhun puolestasi\n-- kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä -- minun\ntoimestani olet piankin _rectus in curia_, sinä tekopyhä veijari.\n-- Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori\nsukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen,\nmutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo\nkumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä\nnäyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan\nja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa\npikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on\nhaaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, -- mutta käyttäköön\nhän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa\nkuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun\nhankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon\nsijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea\nFerraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa -- ja\ntuhannen tulimaista, neitiseni, sanon --\"\n\n\"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake\", keskeytti Everard, \"ja\nsano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen\nsanoja\".\n\n\"Joutavia, mies -- minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden\npuritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon\nesiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit\ntelin silmiäni, kun kallistelin kippoa -- huh! ihan viinikin maistui\nulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä --\nmutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan\npyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!\"\n\n\"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake\", sanoi Markham.\n\"Pidäthän minua ystävänäsi?\"\n\n\"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa --\nme olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja\nPylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja\nJonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan\nedes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja\nystävyysliittoja hajalle.\"\n\n\"Se on totta\", vahvisti Markham; \"ja kun sinä seurasit kuningasta\nNottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme\nerotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka\nkuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa\".\n\n\"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin\nsuojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole\nsinulle velkaa leivästä, jota syön?\"\n\n\"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa\ntehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri\nsiitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi\nkuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja\nmuiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi?\nMiksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin\npäihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä\nhenkivartiosoturi?\"\n\n\"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän\net sinä voi tietää\", vastasi Wildrake. \"Mutta, pentele vieköön, onko\nvälttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen\nsuojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin\nsanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin\nmielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua\nystävänsä vastaaviin käsityksiin?\"\n\n\"Huomautuksesi on oikea\", selitti Everard, \"mutta sillä peräti\ntähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen\nulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle\nhelpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen\nheittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun\nmaineeni.\"\n\n\"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä\nolet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä\nkoltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka -- kehdosta tähän päivään\nasti, -- se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että\nkarkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta\nkaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi\nolla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän\nvälillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi\nyhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä\nkymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on\nläkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä\nvedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin\nuusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin -- koettele minua vain!\"\n\n\"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?\"; kysyi Everard\nniin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän\nvastaamaan luonnolliseen tapaan:\n\n\"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu --\nkaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle,\nja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä -- se on tällähaavaa\nkaikkena lohdutuksenamme.\"\n\n\"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka\ntiedustaisi sinulta?\" sanoi Everard. \"Luullakseni saisit kiireisen\npassituksen lähimpään vartiopaikkaan.\"\n\n\"Ei, ei\", selitti Wildrake; \"minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.\nHih-hei! suuri armo -- autuuttava armo -- sanomaton siunaus -- laupeus\n-- mielen ylennys -- minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu\nDanista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!\"\n\n\"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?\"\n\n\"Hän on kuollut\", tiesi Wildrake, \"kaikeksi onneksi -- se keropää\nkonna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja\nhurskas mies, piti sanomani.\"\n\n\"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin\nkuninkaaksi?\"\n\n\"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla.\nPelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa!\nHemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista,\nettä minä lakiopiston kisoissa -- vaikka sinä et tainnut niihin\npaljoakaan yhtyä -- aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli\ntoiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti\nharjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun\näänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta\noleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun\nhoitelevan osaani välttävän hyvin.\"\n\n\"Vain välttävästi tosiaankin\", vastasi Everard; \"kuitenkaan ei sinun\nole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias.\nPuhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja\nrehentelevät katseesi -- aseta hattusi tasaisesti otsallesi.\"\n\n\"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä\ntavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista\ntulee hänen vihollisiansa!\"\n\n\"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini.\"\n\n\"Sihteerisi\", oikaisi Wildrake, \"anna sen olla sihteeri, jos minua\nrakastat\".\n\n\"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta -- halpa kirjuri -- ja sinun\ntulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen\", vastasi Everard.\n\n\"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen\nylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta\nvanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta\nottaisin asemani!\"\n\n\"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi,\ntaivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen\nsinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään.\"\n\n\"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark\", myönsi kavalieri, \"ja sinun\ntakiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun\nnäet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin\nolemme menossa yöksi.\"\n\n\"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta\",\nilmoitti Markham Everard. \"Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet\ntalon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä\ntapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?\"\n\n\"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari\noli lähtenyt alas palatsihuvilaan\", kertoi Wildrake. \"Minä sain\nvilkaistuksi siihen mieheen.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi Everard.\n\n\"Niin, totisesti\", kertoi Wildrake, \"teikäläisten kieltä pulmakseni.\nKatsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli\ntuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin\nnäet sen itsekin.\"\n\n\"Luoteisessa kulmassa?\" sanoi Everard. \"Se tulee niin sanotun Victor\nLeen huoneen ikkunasta.\"\n\n\"No\", jatkoi Wildrake, \"minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin\nja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki\njätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark,\nolit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin\nmukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun.\"\n\n\"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi\nja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan.\"\n\n\"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark\nEverard!\" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. \"Siihen ei ole mitään\naihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti,\nkunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei\npitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun\nhaitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan\nnähnyt toistansa laisinkaan.\"\n\n\"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen\npäivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä,\nesittääksesi sen tuollaisella johdannolla?\"\n\n\"Enpä paljoakaan\", kertoi Wildrake. \"Nousinhan vain jonkunlaiselle\nkaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin\nmikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni\nympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista\npääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi\nhuoneeseen.\"\n\n\"Ja mitä näit siellä?\" tiedusti Everard toistamiseen.\n\n\"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin\", vastasi kavalieri, \"sillä näinä\naikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa\ntai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän\njuhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa;\nsen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet\nvallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua.\"\n\n\"Niitä julkeita konnia!\" huudahti Everard; \"se oli Alicen\".\n\n\"Hyvin sanottu, veikkoseni -- minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa\njärkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni,\noliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta,\nniin pyhitetty kuin oletkin.\"\n\n\"Millaisia olivat miehet näköjään?\" kysyi nuori Everard.\n\n\"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen\nkiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin\ntaloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan\nkaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja\npitkä virkasauva vieressään -- mustatukkainen lurjus, jolla oli\nvalkoiset hampaat ja iloiset kasvot -- puiston vartija tai metsävouti\narvattavasti.\"\n\n\"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins\",\nselitti Everard, \"ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins\non Desboroughin oikea käsi -- independentti, ja hänellä on\nylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että\nhänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen\nkäyttävän tilaisuuksiansa väärin.\"\n\n\"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin\", kertoi Wildrake,\n\"ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen\nlienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta\nkaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan\nmiettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut\nsitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin\nkuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani -- olin\nsentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat.\nHe katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija\nsieppasi pistoolinsa -- heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla\nriippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, -- ja kaitsija\ntempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja\nirvistyksellä -- tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun\nkuin paviaani -- sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä,\njoka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa\npudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti,\npysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin\nlujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka\noli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti\nsäikähdyksissään.\"\n\n\"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake\", pahoitteli hänen kumppaninsa.\n\"Me olemme nyt menossa taloon -- entä jos he muistaisivat sinut?\"\n\n\"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut\nmaksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet\npantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin\nminun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies,\njoka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa,\ntuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa\nrynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja\nkeikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa.\"\n\n\"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja\nminua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta\ntässä on portti -- -- mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten\nvirkistäytymistä.\" Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla\nkolkuttimella ulko-oveen.\n\n\"Rat-tat-tat-taa!\" sanoi Wildrake; \"siinä on oivallinen hälytys teille\nkeropäille veijareille!\" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi\nrenkutuksen:\n\n    Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, --\n    jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!\n\n\"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion\", sanoi Everard,\nkääntyen häneen vihaisesti.\n\n\"Ei ollenkaan, ei ollenkaan\", vastasi Wildrake; \"se on vain pikku\nkakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen\nalottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon\nsotaisan laulunpätkän pois mielestäni.\"\n\nHänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku\navautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi.\nRakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen,\njälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän\nhälytyksen tarkoitusta.\n\n\"Pyydän päästä heti sisälle!\" sanoi Everard. \"Joliffe, tunnethan minut\nhyvin?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Joceline, \"ja voisin laskea teidät tänne kaikesta\nsydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.\nTässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava --\nHerra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!\"\n\n\"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija\n--\"\n\n\"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette\", tokaisi Tomkins,\nWildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: \"Minä en enää tahdo olla\nsihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa -- kirjurin aseman täytyy olla\nherrasmiehelle soveliaampi toimi.\"\n\n\"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette\nminut ja asemani kyllin hyvin\", sanoi Everard independenttiä\npuhutellen, \"epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni\nviettämään yön palatsihuvilassa?\"\n\n\"Kyllähän, kyllä vain\", selitteli independentti, \"jos teidän\narvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä\nkuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti\nsanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut\nmukavuudet, teidän arvoisuutenne -- ja meidät on jo järkyttänyt\npuolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys -- vaikka hänen tulinen\nammuksensa nyt on sammutettu.\"\n\n\"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri\",\nhuomautti Everard, \"ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi\nkerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy\nsitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa,\nja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan\nherrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne.\"\n\nDesboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli\nhyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä\nainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi\nkohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle\nettä nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän\nindependentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman\nsiveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät\nhe luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen\nintomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat.\nKuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin\noma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut\nsuosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät\npalvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten\nsilloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan\nja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen\nvarakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän\ntahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä\nsaavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella\nkurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa\nosoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän\noli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei\nsopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat,\nettä ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan\nkuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa\nkeskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia\nEverardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen\npidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut\nantautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä\nseikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.\n\nJoceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää,\nenemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat\nsaatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo\nmainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului\nuseita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin\nkäyttäytymisensä yleisen jäykkyyden -- niin voimakkaasti tehosi häneen\nse seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli\nviettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto,\njonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien,\nkun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa\nja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen\nkärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu.\nTuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa\nomituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen\nuteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa\nnuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen\nvanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin\nhyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta\nmielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.\n\nNäiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja\nlämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään\nAlice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen\nkukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa\nisän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti\nhymyillen: \"Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille\nmolemmille parasta.\" Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden\nsanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka\nkutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin\npäivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys\nsoturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen\nmahdollisuuden.\n\nHänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen.\nTämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut\nlisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut\nodottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.\n\nHän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.\n\nTahtoiko hän syödä mitään?\n\n\"En.\"\n\nSuvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen,\njoka oli varustettu kuntoon?\n\n\"Kyllä.\"\n\nNeiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.\n\n\"Korviesi menetyksen uhalla -- ei\", kielsi nuori Everard.\n\nMihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?\n\n\"Koirankoppiin, jos mielesi tekee\", vastasi eversti Everard; \"mutta\",\nhän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta,\nlukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, \"kukaan ei saa häväistä tätä\nkamaria\".\n\nOliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?\n\n\"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä.\nKirjurini jää luokseni -- minulla on määräyksiä, jotka on\nkirjoitettava. Maltahan sentään -- annoithan kirjeeni tänä aamuna\nAlice-neidille?\" \"Kyllä annoin.\" \"Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän\nvirkkoi saadessaan sen?\"\n\n\"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan\nitkeneenkin, -- suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan.\"\n\n\"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?\"\n\n\"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti:\n'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen\naikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden -- mutta että\nminä suuresti pelkään' -- ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa\nja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä,\nennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni\njumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan\naikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen\nherraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin\ntoimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut\nteidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori\nemäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa\nkuntoon.\"\n\n\"Sinä olet toiminut hyvin, hyvä mies, ja kyllä muistan sinut. Ja nyt,\nhyvät herrat\", hän sanoi lähestyen kirjuri- eli sihteeriparia, joka\noli sillävälin tyynesti istuutunut kivileilin ääreen ja toisiinsa\ntutustuakseen tyhjentänyt lasillisen sen sisällöstä, \"sallikaa minun\nmuistuttaa teille, että yö on kulunut myöhäiseksi\".\n\n\"Pullossa vielä pulputtaa\", väitti Wildrake vastaan.\n\n\"Hm! hm! hm!\" köhi parlamenttipuolueen eversti, ja jolleivät hänen\nhuulensa kironneet kumppanin varomattomuutta, niin enpä mene takuuseen\nsiitä, mitä hänen sydämessään liikkui. \"No\", hän sanoi huomatessaan,\nettä Wildrake oli täyttänyt oman lasinsa ja Tomkinsin, \"kulautahan se\nerojaislasillinen, ja sillä hyvä\".\n\n\"Ettekö suvaitsisi ensin kuulla\", esitti Wildrake, \"kuinka tämä\nkunnon herrasmies näki paholaisen tänä iltana tirkistävän tuon\nikkunan ruudusta ja kuinka hän ajattelee, että ilmestys hahmoltaan\nvarsin suuresti muistutti teidän arvoisuutenne nöyrää orjaa ja kehnoa\ntöhertäjää? Ettekö kuuntelisi vain vielä sitä, sir, ja samalla siemaisi\nlasillista tätä parahiksi väkevää nestettä?\"\n\n\"En juo mitään\", epäsi eversti Everard ankarasti, \"ja minun täytyy\nsanoa _sinulle_, että olet jo juonut lasillisen liikaa. Herra Tomkins,\ntoivotan teille hyvää yötä.\"\n\n\"Sananen ajallaan läksiäisiksi\", virkkoi Tomkins, nousten tuolin\nkorkean nahkaselän taakse seisomaan sekä rykien ja tuhistellen nenäänsä\nikäänkuin hartauspuheeseen valmistautuen.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, sir\", vastasi Markham, \"mutta te ette ole nyt\nkylliksi oma itsenne, johtaaksenne muiden hartautta\".\n\n\"Voi niitä, jotka armon hylkäävät!\" lausui valtuutettujen sihteeri\nastellessaan ulos huoneesta -- loppu hupeni oven sulkeutumiseen tai\ntuli loukkaamisen pelosta pidätetyksi.\n\n\"Ja nyt, Wildrake houkkio, mene vuoteeseesi -- se on tuolla\", ja\nEverard viittasi ritarin huoneeseen.\n\n\"Mitä, sinä oletkin varannut neidin kamarin itsellesi? Näin sinun\npistävän avaimen taskuusi.\"\n\n\"En tahdo -- en tosiaan voisikaan nukkua siinä huoneessa -- en saa\nnukutuksi missään -- mutta minä valvon tässä nojatuolissa. Olen pannut\nhänet toimittamaan puita tulen ylläpitämiseksi. Sovinnolla nyt, mene\nvain sinä levolle ja nuku pois päihtymyksesi.\"\n\n\"Vai päihtymykseni! Minä nauran sinulle halveksien, Mark -- sinä olet\nämmälauri ja ämmälaurin poika etkä tiedä, mihin kunnon mies kykenee\nrehellisessä pikarin tyhjentelyssä.\"\n\n\"Hänen koko puolueensa paheet esiintyvät järjestään tuossa\nmies-parassa\", sanoi eversti itsekseen, katsellen syrjäsilmäyksin\nsuojattiansa, kun tämä ei kovinkaan vakain askelin vetäytynyt\nmakuuhuoneeseen. \"Hän on huimapäinen, juopotteleva, huikentelevainen,\nja jollen saa häntä turvallisesti lähetetyksi laivassa Ranskaan, niin\nhänestä varmasti koituu sekä oma tuhonsa että minun. Mutta kuitenkin\nhän ylimalkaan on hyväsydäminen, uljas ja jalomielinen, ja hän olisi\ntäyttänyt minun suhteeni sopimuksen, jonka voimassapysymistä hän nyt\nodottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä\nannettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan\nkuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä.\"\n\nNiin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen\nvälisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi\nistuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä.\n\"Luenpa nämä vielä kertaalleen\", hän tuumi, \"jotta valtiollisten asiain\najattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos\nmahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me\nolemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät\ntunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen\nsorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti\nastumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja,\nniinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella\naskeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa\nilmaisevaan asemaan.\"\n\nHän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia\nkirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan\nja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi\npäämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään\nMarkham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja\nkunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina\npontimina.\n\n\n\n\n6. LUKU.\n\nRATKAISEVA PÄÄTÖS.\n\n\nYksityisessä murheessaan ja huolestuksessaan maan tähden, joka\noli kauvan ollut kansalaissodan saaliina eikä näyttänyt piankaan\npääsevän minkään vakiintuneen hallitusmuodon ohjailemaksi, olivat\nEverard ja hänen isänsä monien muiden tavoin kääntäneet katseensa\nkenraali Cromwelliin. Tämä mies oli uljuudellaan päässyt armeijan\nsuosikiksi, hänen terävä järkensä oli tähän asti vallinnut niitä\neteviä kykymiehiä, jotka olivat häntä ahdistelleet parlamentissa,\nsamaten kuin taistokentälläkin esiintyviä vihollisiaan, joten hän\nalkoi yhä useampien mielestä tuntua yksinään olevan siinä asemassa,\nettä hän pystyisi tyynnyttämään kansan, kuten silloin oli tapana\nsanoa, eli toisin sanoen määräämään hallitusmuodon. Isän ja pojan\nkerrottiin päässeen hyvin korkealle kenraalin suosiossa. Mutta Markham\nEverard tiesi muutamia seikkoja, jotka saivat hänet epäilemään, tokko\nCromwell todella sydämessään tunsi hänen isäänsä tai häntä itseänsä\nkohtaan sitä suopeutta, mitä yleiseen luultiin. Hän tiesi kenraalin\nviekkaaksi valtiomieheksi, joka kykeni miten kauvan tahansa salaamaan\ntodellisia mielipiteitään ihmisistä ja asioista, kunnes ne voitiin\nilmaista hänen etunsa kärsimättä siitä mitään haittaa. Ja lisäksi\ntiesi hän, että kenraali ei varmaankaan unohtaisi, mitä vastarintaa\npresbyteriläinen puolue oli tehnyt \"Isolle asialle\", kuten sitä Oliver\nnimitti -- kuninkaan syyttämiselle ja mestaukselle. Tähän vastustukseen\nolivat Everardit hartaasti yhtyneet, eivätkä Cromwellin todistelut ja\npuolittain lausutut uhkauksetkaan olleet saaneet heitä häilymään siinä\nmenettelyssään, saati suostumaan jäseniksi siihen valiokuntaan, joka\nnimitettiin istumaan tuomareina tuossa muistettavassa tilaisuudessa.\n\nTämä epäröiminen oli aiheuttanut jonkun verran kylmäkiskoisuutta\nkenraalin ja Everardien välillä. Mutta kun nuorempi Everard jäi\narmeijaan ja taisteli Gromwellin johdolla sekä Skotlannissa että\nlopuksi Worcesterissa, saavuttivat hänen palveluksensa varsin usein\npäällikön hyväksymisen. Erityisesti kuului hän Worcesterin taistelun\njälkeen niihin upseereihin, joille Oliver saatiin vaivoin pidätetyksi\nantamasta läänitysherrain ritariarvoa oman tahtonsa ja mielihalunsa\nmukaan, hän kun enemmän ajatteli valtansa todellista laajuutta\nkäytännössä kuin millä nimellä hän sitä piteli. Näytti siis siltä kuin\nolisi entisen erimielisyyden kaikki muistelu häipynyt ja kuin olisivat\nEverardit jälleen päässeet aikaisempaan lujaan asemaansa kenraalin\nsuosiollisuudessa. Useat kyllä epäilivät tätä ja yrittivät suostutella\netevää nuorta upseeria liittymään johonkuhun muuhun niistä puolueista,\njoiksi nuori tasavalta oli hajaantunut. Mutta tällaisia ehdotuksia hän\nei ottanut kuullakseen. Kylliksi verta oli jo vuodatettu, hän sanoi --\noli aika kansan päästä lepäämään vakiintuneen hallituksen alaisena,\njoka olisi kyllin voimakas suojelemaan omaisuutta ja kyllin leppeä\nedistämään rauhallisuuden paluuta. Tämä oli hänen nähdäkseen saatavissa\naikaan ainoastaan Gromwellin välityksellä, ja Englannin enemmistö\noli samaa mieltä. Siten alistuessaan menestystä saavuttaneen soturin\nherruuteen unohtivat taipujat tosin periaatteet, joiden kannustamina\nhe olivat paljastaneet miekkansa kuningas-vainajaa vastaan. Mutta\nvallankumouksissa on ankarain ja ylväitten periaatteiden usein pakko\nmyödätä olevaisten olojen vuolteeseen, ja useinkin sattuu, että sotaa\non käyty pelkkien oikeuskäsitteiden hyväksi ja vihdoin ilomielin tehty\nsiitä loppu vain toivossa, että yleinen rauhallisuus palajaa, niinkuin\nmonenkin pitkällisen piirityksen jälkeen varusväki hyvillä mielin\nantautuu yksistään saadessaan henkensä säästämisestä vakuuden.\n\nEversti Everardista tuntui sen vuoksi Cromwellille suomansa kannatus\nannetulta ainoastaan siinä mielessä, että useiden vaurioiden\nmahdollisuuksista oli kaiken todennäköisyyden mukaan vähäisin tulossa,\njos niin järkevä ja urhoollinen mies kuin armeijan ylikenraali\nasetettaisiin valtion johtoon, ja hän tajusi, että Oliver itse\nvarmaankin pitäisi hänen kiintymystänsä penseänä ja puutteellisena sekä\nsovittaisi kiitollisuutensa siitä samoin rajoitetuksi.\n\nSillävälin pakoittivat kuitenkin olosuhteet hänet panemaan kenraalin\nystävyyden koetteelle. Woodstockin ottaminen takavarikkoon, ja\nerityisten valtuutettujen oikeuttaminen pitelemään sitä kansallisena\nomaisuutena, oli jo aikaa sitte hyväksytty, mutta vanhemman Everardin\nvaikutusvalta oli viikkomääriä ja kuukausia lykännyt sen toimeenpanoa.\nNyt oli lähenemässä hetki, jolloin iskua ei enää voitu torjua, etenkin\nkun Sir Henry Lee kohdastaan vastusti jokaista esitystä alistumisesta\nnykyiseen hallitukseen, joten hänet oli nyt armonaikansa kuluttua\numpeen merkitty niiden parantumattomien ilkimielisten niskuroitsijain\nluetteloon, joilta valtioneuvosto oli päättänyt katkaista kaikki\nsovittelevat suhteet. Ainoana keinona vanhan ritarin ja hänen\ntyttärensä suojelemiseksi oli herättää itse kenraalin harrastus asiaan,\njos mahdollista, ja harkitessaan kaikkia heidän seurustelussaan\nilmenneitä seikkoja tunsi eversti Everard, että vaatimus, joka niin\nsuoranaisesti haittaisi Cromwellin langon, nykyisiin valtuutettuihin\nkuuluvan Desboroughin etuja, panisi kenraalin ystävyyden tosiaankin\nperäti kovaan koetukseen. Mutta muuta valittavaa ei kuitenkaan ollut.\n\nTässä mielessä ja samalla noudattaakseen Cromwellin pyyntöä, kenraali\nkun oli heidän erotessaan hartaasti kehoittanut häntä kirjallisesti\nlausumaan mielipiteensä valtiollisesta asemasta, eversti Everard\nkäytti alkuyön selvitelläkseen ajatuksensa yhteiskunnan tilasta\nsuunnitelmaksi, jota arveli kenties otolliseksi Cromwellille,\nkoska siinä kehoitettiin häntä Kaitselmuksen avulla tulemaan\nvaltion pelastajaksi, kutsumalla koolle vapaan parlamentin ja tämän\nkannattamana asettumalla jonkunlaisen vapaamielisen ja vakaan\nhallituksen johtoon, koska kansa muutoin näkyi olevan joutumassa\ntäydelliseen vallattomuuden tilaan. Luoden yleispiirteisen katsauksen\nkuningasmielisten murrettuun voimaan ja niihin eri puolueisiin,\njotka nyt mullistelivat valtiota, hän osoitti, miten muutos oli\ntoteutettavissa ilman verenvuodatusta tai väkivaltaa. Tästä aiheesta\nhän siirtyi selittämään, miten paikallaan oli pitää voimassa\ntoimeenpanevan hallituksen asianmukainen arvovalta, joutuisipa se\nkenen käsiin hyvänsä, ja osoitti siten Cromwellin -- tulevaisena\nvaltiokanslerina tai konsulina taikka Suur-Britannian ja Irlannin\nylikenraalina -- tarvitsevan korkean arvonsa mukaisia kruununmaita\nja uhkeita asuinpalatseja. Täten hän luontevasti pääsi puhumaan\nEnglannin kuninkaallisten asuntojen hävityshankkeista, esitti\nsurullisen kuvauksen siitä tuhosta, joka uhkasi Woodstockia, ja asettui\npuolustamaan tuon kauniin kuninkaankartanon säilyttämistä, pyytäen\nsitä omakohtaiseksi suosionosoitukseksi, koska asia herätti hänessä\nerityisen suurta harrastusta.\n\nKirjeensä lopetettuaan ei eversti Everard tuntenut suurestikaan\nnousseensa omassa arvostelussaan. Hän oli valtiollisessa toiminnassaan\ntähän hetkeen asti karttanut sekoittamasta yksityisiä vaikuttimia\nyleisiin esiintymisperusteihinsa, ja nyt hän kuitenkin tunsi\nalentuneensa sellaiseen yhdistelmään. Mutta hän lohdutti itseään tai\nainakin vaiensi tämän ikävän muiston sillä ajatuksella, että Britannian\nonni nykyisten olojen valossa harkittuna ehdottomasti vaati Cromwellia\nhallituksen etunenään ja että Sir Henry Leen etu tai oikeammin hänen\nturvallisuutensa ja ajallinen toimeentulonsa yhtä selvästi edellytti\nWoodstockin säilyttämistä ja luvan antamista hänelle asua siellä. Oliko\nkirjoittajan vika, että sama tie johtaisi näihin molempiin päämääriin\ntai että hänen yksityinen harrastuksensa ja maan hyöty osuivat\nyhtymään samassa kirjeessä? Hän paadutti sen vuoksi mielensä tähän\ntoimenpiteeseen, sitoi kirjeensä kääryksi, osoitti sen ylikenraalille\nja ummisti sen sitten vaakunasinetillään. Tämän tehtyään hän heittäysi\ntakakenoon istuimellaan ja vastoin luuloaan vaipui uneen mietteissään,\nniin huolestuttavia ja kiusallisia kuin ne olivatkin, eikä hän herännyt\nennen kuin kylmänharmaa sarastus pilkisteli itäisestä ikkunasta.\n\nHän hätkähti ensin, kavahtaen jalkeille samanlaisin tuntein kuin\nihminen, joka havahtuu hänelle oudossa paikassa; mutta samassa hän jo\nmuistikin, missä oli. Hämäräksi hiipunut lamppu, valkoiseen tuhkaansa\nmiltei sammunut takkavalkea, tulisijan yläpuolella riippuva synkkä\nmuotokuva, sinetitty kääry pöydällä -- kaikki muistuttivat hänen\nmieleensä edellisen päivän tapauksia ja kuluneen yön mietteitä.\n\n\"Sitä ei käy auttaminen\", hän sanoi itsekseen; \"on valittavana\nainoastaan Cromwell tai anarkia. Ja luultavasti se tajunta, että\nhänen arvoasemansa toimeenpanevan hallituksen päänä johtuu yksinomaan\nkansan suostumuksesta, ehkäisee valtaan liittyvää luontumusta\nmuodostua mielivallaksi. Jos hän hallitsee parlamenttien välityksellä\nja alamaisen oikeuksia polkematta, niin miksei Oliver yhtä hyvin\nkuin Kaarlo? Mutta minun täytyy ryhtyä toimiin saadakseni kääryni\nturvallisesti toimitetuksi tämän tulevaisen hallitsevan ruhtinaan\nkäsiin. On hyvä ehtiä lausumaan hänelle ensimäinen vaikuttava sana,\nkoska niitä on epäilemättä monta, jotka eivät epäröi suositella hänelle\nväkivaltaisempia ja päätäpahkaisempia keinoja.\"\n\nHän päätti uskoa tärkeän käärynsä Wildrakelle, jonka huimapäisyys\nei milloinkaan puhjennut esiin niin suuresti kuin hänen\nsattumalta jäätyänsä joutilaaksi. Sitäpaitsi, vaikkapa hänen\nuskollisuutensa ei olisikaan ollut jo muuten moitteeton, olisi hänen\nkiitollisuudenvelkansa Everard-ystäväänsä kohtaan varmasti tehnyt hänet\ntaatuksi.\n\nTällaisia päätelmiä liikkui eversti Everardin mielessä kun hän\nkokosi halkojen jätteet tulisijalta ja sai ne iloisesti loimuamaan,\nkarkoittaakseen raajojansa kangistuttaneen epämieluisan viluntunteen;\nja päästessään hiukan lämpiämään hän jälleen vaipui uinahdukseen, jonka\nhälvensivät vasta aamuauringon säteet, tunkeutuessaan huoneeseen.\n\nHän nousi, ojentausi, käveli edestakaisin huoneessa ja katseli isosta\nulkonevasta ikkunasta läheisimpiä esineitä, nimittäin raiskiolle\njääneen puiston tasoittamattomia pensasaitoja ja ruohoittuneita\nkäytäviä. Tämä alue oli vanhaan aikaan järjestelty tarhurin\ntaiteen ylpeimpiä mielikuvia vastaavaksi ja esitti näkyviin sarjan\nhaaveellisiin muotoihin karsittuja marjakuusia, soukkia lehtosolia\nja avoimia Kävelyteitä. Kaikkiaan kuului siihen pari kolme acrea[15]\nmaata palatsihuvilan sillä sivulla, ja se oli rajana rakennuksen\nlikeisimmän ympäristön ja varsinaisen puiston välillä. Eri aita oli nyt\nmonin paikoin sortunut, ja metsävuohet kävivät kileineen vapaasti ja\nhäiriintymättömästi laitumella ihan metsäpalatsin ikkunain alla asti.\n\nTämä oli ollut Markhamin poikuusvuosien mieluisimpana\nurheilunäyttämönä. Hän kykeni vielä eroittamaan, vaikka ne olivat nyt\nkasvaneet muodottomiksi, tarhurin keritsimien luoman goottilaisen\nlinnan vehmaat pikkutornit, joita hänellä oli tapana ammuskella\nnuolillaan; toisin ajoin hän asteli sen edustalla kuin harhailevat\nritarit, joista oli lukenut, töräytellen torveansa ja uhmaten oletettua\njättiläistä tai _paynim_ ritaria, joka piti linnaa hallussaan.\nHän muisti, miten hänellä oli ollut tapana harjaannutella useita\nvuosia nuorempaa serkkuansa esittämään osaa noissa poikamaisen\nmielikuvituksen kujeissa ja esiintymään hentoisena kantapoikana tai\nkeijukaisena taikka lumottuna prinsessana. Myöskin muisti hän heidän\nmyöhemmän tuttavuutensa ajalta useita seikkoja, joista hän oli melkein\nvälttämättömästi johtunut päätelmään, että heidän vanhempansa olivat\nvarhain ajatelleet mahdolliseksi sopivan liiton solmimisen serkuksien\nkesken. Noin kirkkaalle pohjalle kohonneet tuhannet näyt olivat\nkadonneet sen mukana, mutta palasivat nyt varjoina muistuttamaan hänen\nmieleensä kaikkea menettämäänsä. Ja minkä hyväksi menettämäänsä?\n\"Englannin tulevaisuuden tähden\", vastasi hänen ylpeä tietoisuutensa,\n\"Englannin, joka oli vaarassa joutua suvaitsemattomuuden ja\nhirmuhallituksen uhriksi\". Ja hän vahvisti mieltänsä muistutuksella:\n\"Jos olen uhrannut yksityiseni onneni, niin se on tapahtunut, jotta\nkansalaiseni saisivat nauttia omantunnon vapautta ja lain turvaa, jotka\nmuutoin olisivat hyvinkin luultavasti tulleet menetetyiksi heikon\nruhtinaan ja tunnottoman valtiomiehen vallitessa maata.\" Mutta hänen\npovessaan kuiskiva paholainen ei tahtonut väistyä rohkean vastauksen\ntieltä. \"Onko sinun vastarintasi\", se tiedusti, \"hyödyttänyt maatasi,\nMarkham Everard? Eikö Englanti noin runsaan verenvuodatuksen ja\nnoin kamalien kärsimysten jälkeen ole nyt yhtä suuresti sorrettuna\nvoitollisen soturin miekan alla kuin ennen omavaltaisen ruhtinaan\nvaltikan sitä painaessa? Onko parlamentti tai mitä siitä on jäljellä\npätevä pitämään puoliansa johtajaa vastaan, joka on soturiensa sydänten\nvaltias, yhtä rohkea ja viekas kuin hän on hankkeissaan aavistamaton?\nTämä kenraali, jolla on hallussaan armeija ja siten myös kansakunnan\nkohtalo, luopuuko hän vallastaan sillä perusteella, että järkeily\nlausuisi hänen velvollisuudekseen alentua alamaiseksi?\"\n\nHän ei rohjennut vastata, että hänen tietonsa Cromwellistä oikeuttivat\nhänet odottamaan mitään sellaista kieltäymystä. Kuitenkin ajatteli\nhän yhä, että näin tavattoman tukalina aikoina täytyi sen olla paras\nhallitus, olipa se itsessään kuinkakin vähän suotava, joka joutuisimmin\npalauttaisi maahan rauhan, pysähdyttäen vammat, joita kiistaavat\npuolueet päivä päivältä tuottivat toisilleen. Hän arveli, että Cromwell\noli ainoa suurmies, jonka johdolla voitiin muodostaa häilymätön\nhallitus, ja oli senvuoksi liittynyt hänen vaiheisiinsa, vaikka hän\nei voinutkaan olla tuon tuostakin vakavasti epäilemättä, missä määrin\ntämän umpimielisen ja salaperäisen kenraalin puuhien avittaminen\nsoveltui niihin periaatteisiin, joiden elähyttämänä hän oli tarttunut\naseisiin.\n\nTätä kaikkea pohtiessaan Everard loi katseensa alas kääryyn, jonka hän\noli ennen nukahdustansa kietonut ja asettanut pöydälle ylikenraalille\nosoitettuna. Hän epäröitsi moneen kertaan, muistaessaan sen sisällön ja\nmissä määrin hänen täytyi olla paljastuneena tuon henkilön silmissä ja\nsidottuna kannattamaan hänen korkealentoisia aikeitaan, kun lähetys oli\njoutunut Oliver Cromwellin haltuun.\n\n\"Kuitenkin täytyy minun tehdä se\", huokasi hän viimein. \"Kiistaajien\njoukossa on hän voimakkain -- viisain ja maltillisin -- ja vaikka\nhän onkin kunnianhimoinen, ei hän kenties ole heistä vaarallisin.\nJollekulle täytyy uskoa valta toimeenpanna ja varjella yleistä\njärjestystä, ja kuka voi omistaa tai käytellä sellaista valtaa\nniin vääjäämättömästi kuin mies, joka on Englannin voitollisten\nsotajoukkojen päällikkö? Tulkoon vastedes mitä hyvänsä, rauhan ja\nlain palautuksen pitäisi olla meidän ensimäisenä ja tähdellisimpänä\npäämääränämme. Tuo parlamentin pirstale ei kykene pitämään puoliansa\narmeijaa vastaan pelkällä vetoamisella mielipiteen pyhitykseen.\nJos he mielivät supistaa sotaväen mahtia, niin sen täytyy tapahtua\nsuoranaisella sodankäynnillä ja maa on ollut liian kauvan veren\nliottamana. Mutta Cromwell saattaa ja varmaan tahtookin tehdä\nkohtuullisen sovinnon heidän kanssaan sellaisin perustein, jotka\nsaavat rauhan säilymään, ja valitettavasti on meillä ainoastaan tämä\ntoivo kuningaskunnan tyyntymisestä ja itsepintaisen sukulaiseni\nsuojelemisesta hänen rehellisen, vaikka järjettömän uppiniskaisuutensa\nseuraamuksilta.\"\n\nVaientaen muutamia, sisäisiä epäilyksen ja vastahakoisuuden tunteita\ntällaisella järkeilyllä pysyi Markham Everard päätöksessään yhtyä\nCromwelliin rynnistyksessä, joka oli ilmeisesti syntymässä\nsiviili- ja sotilasmahtien kesken. Täysin vapaana ollessaan ei hän\nolisi katsonut hyväksi omaksua sitä menettelyä, vaan valitsi sen\nparempana kahdesta vaarallisesta äärimäisyydestä, jotka ajan käännekohta\noli esittänyt hänen ratkaistavikseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla\nvapisematta muistaessaan, että vaikka hänen isänsä oli tähän asti\nihaillut Cromwellia välikappaleena, jonka avulla oli saatu aikaan niin\nsuuria ihmeitä, ei hän kenties olisikaan taipuvainen menemään hänen\npuolelleen Pitkää Parlamenttia vastaan, jossa hän oli ollut toimeliaana\nja huomattavana jäsenenä, kunnes hänet oli yhtämittainen kivuloisuus\nosittain syrjäyttänyt. Tämäkin epäilys oli Markhamin nieltävä tai\ntukahutettava parhaansa mukaan, mutta hän lohduttausi sillä helpolla\nvastahuomautuksella, että hänen isänsä oli toki mahdoton nähdä asioita\ntoisessa valossa kuin ne olivat hänelle itselleen esiintyneet.\n\n\n\n\n7. LUKU.\n\nEVERSTIN LÄHETTI.\n\n\nRatkaisevasti päätettyään toimittaa käärynsä kenraalille ilman\nviivytystä lähestyi eversti Everard sen huoneen ovea, jossa sisältä\nkuuluvasta raskaasta hengityksestä päättäen vanki Wildrake nukkui\nsikeää unta sekä väkijuomien että väsymyksen voittamana. Tulijan\nkiertäessä avainta teki hieman ruostunut telki niin kirskuvaa vastusta,\nettä se osittain herätti nukkujan huomiota, vaikkei havahduttanut\nhäntä. Everard seisoi hänen vuoteensa ääressä kuullessaan hänen\nmutisevan: \"Onko jo aamu, vanginvartija? No, sinua koiraa, jos sinussa\nolisi vain rahtunenkin ihmisyyttä, niin lieventäisit ilkeätä sanomaasi\nsektipikarilla; hirttäminen on surkeata työtä, hyvät herrat -- ja murhe\non kuivaa.\"\n\n\"Ylös, Wildrake -- ylös, senkin pahanenteinen uneksija!\" sanoi hänen\nystävänsä, ravistaen häntä kauluksesta.\n\n\"Hellitä minusta!\" vastasi nukkuja. \"Kai minä kykenen kapuamaan\ntikkaat avuttakin.\" Hän nousi sitten istualleen vuoteella, avasi\nsilmänsä tuijotellen ympärilleen ja huudahti: \"Voi hiisi! Sinäkö\nsiinä vain oletkin, Mark? Luulin jo olevani hukassa -- kahleet oli\nhellitetty nilkoistani -- silmukka sipaistu kaulaani -- raudat lyöty\npois ranteistani -- kaikki oli valmiina tanssiakseni taivasalla varsin\nkevyellä jalansijalla.\"\n\n\"Heitä tuo ainainen hupsuttelusi, Wildrake! Varmaankin juopottelun\npaholainen, jolle lienet myynyt itsesi --\"\n\n\"Härkätynnyrillisestä kanarinviiniä\", keskeytti Wildrake; \"kauppa\ntehtiin eräässä Vintryn kellarissa\".\n\n\"Siinä olen yhtä hullu kuin sinä, jos uskon mitään sinulle\", pahoitteli\nMarkham; \"sinulla on tuskin aistejasikaan vielä tallella\".\n\n\"Mikä minua vaivaisi?\" puolustausi Wildrake. \"Enpä liene maistanut\nväkijuomia unissani, paitsi että olin juovinani sahtia vanhan Nollin\nkanssa, hänen omaa panemaansa. Mutta älä näytä noin synkeältä, mies,\n-- olen sama Roger Wildrake, mikä olen aina ollut, huimaluontoinen\nkuin koirassorsa, mutta uskollinen kuin taistelukukko. Olenhan\noma veikkosesi, mies -- ystävällisten palvelustesi sitoma sinuun\n-- _devinctus beneficio_ -- siinä kuulet sen latinaksi; ja missä\non minulle uskottavaksesi sellaista asiaa, jota minä en tahdo tai\nuskalla toimittaa, vaikkapa minun olisi kaiveltava paholaisen hampaat\nlyömämiekallani hänen haukkailtuaan aamiaisekseen keropäitä?\"\n\n\"Sinä härnäät minut hulluksi\", päivitteli Everard. \"Aikoessani antaa\nhoidettavaksesi, mitä minulla on maan päällä kaikkein kallisarvoisinta,\non sinun käyttäytymisesi ja puheesi pelkkää mielipuolen hourimista.\nEilen illalla otin lukuun humalaisen järjettömyytesi, mutta kuka voi\nsietää aamuista ajattelemattomuuttasi? Se on vaarallista sinulle\nitsellesi ja minulle, Wildrake -- se on tylyä -- saattaisin sanoa\nkiittämätöntä.\"\n\n\"Ei, älä sano _sitä_, ystävä\", kielsi kavalieri hiukan liikutettuna,\n\"äläkä minua tuomitessasi käytä ankaruutta, jota ei voi sovelluttaa\nminunlaisiini. Me olemme menettäneet kaikkemme näissä murheellisissa\nselkkauksissa, meidän on pakko jos jollain keinoin tavoitella\nelantoamme ei ainoastaan päivästä päivään, vaan ateriasta toiseen --\nainoana kätköpaikkanamme vankila, lopullisen levon mahdollisuutena\nhirsipuu, -- mitä voit odottaa meiltä muuta kuin että kannamme\nkohtalomme kevein sydämin, koska sortuisimme taakkamme alle, jos\nmielemme olisi raskas?\"\n\nNäissä sanoissa ilmeni tunnetta, joka tapasi vastaavan jänteen\nEverardin sielussa. Hän tarttui ystävänsä käteen ja puristi sitä\nmyötätuntoisesti.\n\n\"Ei, jos näytin töykeältä sinua kohtaan, Wildrake, niin vakuutan sen\ntapahtuneen enemmän itsesi tähden kuin minun. Minä tiedän, että sinulla\non keveytesi pohjalla yhtä syvällinen kunnian ja tunteellisuuden\nperiaate kuin on koskaan ollut ihmissydäntä hallitsemassa. Mutta sinä\nolet ajattelematon -- äkkipikainen -- ja minä vakuutan sinulle, että\njos sinä kavaltaisit itsesi tässä asiassa, jossa luotan sinuun, eivät\nitselleni koituvat pahat seuraamukset raskauttaisi minua enempää kuin\najatus, että panin sinut sellaiseen vaaraan.\"\n\n\"Kas, jos käytät tuota äänilajia, Mark\", puheli kavalieri yrittäen\nnauraa, ilmeisesti salatakseen taipumuksensa aivan toisenlaiseen\nliikutukseen, \"niin teet lapsia meistä molemmista -- pienokaisia\nja kapalovauvoja, kautta tämän säiläni kahvan. No niin, luota sinä\nvain minuun; osaan olla varovainen, kun aika sitä vaatii -- yksikään\nihminen ei ole nähnyt minun ryyppäävän silloin kun kaivattiin\nvalppautta -- enkä vaivaista viinikorttelillistakaan maista ennen\nkuin olen toimittanut tämän asiasi. No, minä olen sinun sihteerisi --\nkirjurisi -- minä unohdin -- ja vien paperisi Cromwellille, pitäen\nhyvää huolta siitä, ettei minulta yllätyksellä tai vehkeilyllä\npuserreta uskollisuuteni tukkua\" -- lyöden sormellaan kääryyn -- \"ja\nminä luovutan sen niihin mitä uskollisimpiin käsiin, joihin se on\nmitä nöyrimmin osoitettu. Hiivatissa, Mark, ajattele asiaa sentään\nvielä hetkinen. Ethän toki anna nurjuutesi mennä niin pitkälle, että\nlyöttäytyisit yhteen tuon verisen kapinoitsijan kanssa? Käske minun\nantaa hänelle kolme tuumaa väkipuukostani, ja minä teen sen paljoa\nmieluimmin kuin ojennan käärysi.\"\n\n\"Joutavia\", vastasi Everard, \"tämä ei sovi sopimukseemme. Jos tahdot\nauttaa minua, niin hyvä on; jos et, niin älä anna minun hukata aikaa\nväittelyyn sinun kanssasi, koska minusta tuntuu jokainen hetki\nikäkaudelta, kunnes kääry on kenraalin hallussa. Se on ainoa keino,\nmitä minulle on jäänyt, hankkiakseni jonkunlaisen suojeluksen ja\nturvapaikan Sir Henry Leelle ja hänen tyttärelleen.\"\n\n\"Kun niin on asian laita\", myöntyi kavalieri, \"niin enpä säästä\nkannuksia. Heponi tuolla kaupungissa on valmis taipaleelle kohtsiltään,\nja sinä saat luottaa siihen, että kerkiän vanhan Nollin -- kenraalisi,\ntarkoitan -- puheille niin vähässä ajassa kuin mies ja hevonen pääsevät\nWoodstockista Windsoriin, missä luullakseni tällähaavaa tapaan ystäväsi\nhallitsemassa teurastuskenttäänsä.\"\n\n\"Hiljaa, ei sanaakaan siitä. Sitte kun eilen illalla erosimme, olen\nsuunnitellut sinulle tolan, joka soveltuu sinulle paremmin kuin\nteeskennellä puheen ja ulkonaisen käytöksen säädyllisyyttä, koska\nsinulla on sitä niin niukasti. Olen ilmoittanut kenraalille, että sinä\nolet pahan esimerkin ja huonon kasvatuksen takia --\"\n\n\"Mikä on toivoakseni tulkittava toisin päin\", tokaisi Wildrake, \"sillä\ntokihan olen saanut yhtä hyvän syntyperän ja kasvatuksen kuin yksikään\nLeicestershiren nuorukainen voisi haluta\".\n\n\"Olehan nyt hiljaa -- sinä olet, sanon, pahan esimerkin johdosta\nvilliintynyt yhteen aikaan ilkimieliseksi ja sotkeutunut\nkuningas-vainajan puolueeseen. Mutta nähtyäsi, mitä suurta kenraali\non saanut aikaan kansalle, olet sinä päässyt selville hänen\nkutsumuksestaan suureksi välikappaleeksi näiden sekasortoon joutuneiden\nkuningaskuntien tyynnyttämisessä. Tämä selonteko sinusta ei ainoastaan\nsaa häntä jättämään silleen hullutuksiasi, jos sellaisia väkisinkin\npuhkeisi ilmi, vaan myöskin herättää hänessä harrastusta sinua kohtaan,\nkoska muka olet erityisesti kiintynyt juuri häneen.\"\n\n\"Epäilemättä\", vahvisti Wildrake, \"niinkuin jokainen kalastaja pitää\nparhaiten niistä mulloista, jotka hän on itse houkutellut koukkuun\".\n\n\"On mielestäni luultavaa, että hän lähettää sinut luokseni sellaisin\nkirjein\", jatkoi eversti, \"että minä saan ehkäistyksi takavarikkoon\nottajien toimenpiteet ja annetuksi vanhalle Sir Henry Lee-paralle luvan\nviettää loput päivänsä niiden tammien keskellä, joita hän ihastelee.\nTätä olen pyytänyt kenraali Cromwellilta, ja minä luulen, että isäni\nystävyys ja oma kannatukseni voivat sen verran, venyttää hänen\nsuosiollisuuttansa ilman ratkeamisen vaaraa, etenkin kun olosuhteet\novat tänällään -- ymmärräthän?\"\n\n\"Varsin hyvin\", vastasi kavalieri. \"Venyttää, hän sanoo! Minä olisin\npikemmin venyttämässä narua sen jatkona kuin hieroisin kauppoja sen\nvanhan kuningasmurhaajan riiviön kanssa. Mutta minä olen sanonut\nantavani sinun ohjata tekojani, Markham, ja sen, hiisi vieköön, teen.\"\n\n\"Ole siis varovainen\", kehoitti Everard. \"Ota tarkoin vaari siitä, mitä\nhän tekee ja sanoo -- olletikin mitä hän tekee, sillä Oliver on niitä\nmiehiä, joiden mieli on paremmin tunnettavissa toimenpiteistä kuin\nsanoista. Ja maltas -- taisitpa totisesti olla lähdössä ihan tyhjin\nkukkaroin?\"\n\n\"Liiankin totta, Mark\", myönsi Wildrake; \"viimeinen noble suli eilen\nillalla noiden huovihirtehistesi joukossa\".\n\n\"No, Roger\", vastasi eversti, \"se on helppo korjata\". Niin sanoen hän\nsujautti kukkaronsa ystävän käteen. \"Mutta etkö olekin harkitsematon\nvirmapää, kun olit lähtemäisilläsi matkalle varaamatta mitään\nkuluihisi! Mitä olisit voinut tehdä?\"\n\n\"Hitto, sitä en ollenkaan tullut ajatelleeksi. Minun olisi kai pitänyt\nhuikata _Seis_ ensimäiselle kaupunkilaiselle massimiehelle tai\npyylevälle kalakauppiaalle, minkä olisin tavannut nummella; se on monen\nkelpo miehen apukeinona näinä huonoina aikoina.\"\n\n\"Heitä jo\", sanoi Everard; \"ole varovainen -- älä antaudu\nhuikenteleviin tuttavuuksiin -- hallitse kieltäsi -- varo viini-,\nruukkua, sillä suurtakaan vaaraa ei ole, jos vain voit pysytellä\nselvänä. Ole maltillinen puheissasi, ja karta sadatuksia ja\nkerskauksia.\"\n\n\"Sanalla sanoen on minun muutettava itseni samanlaiseksi pyhimykseksi\nkuin sinä olet, Mark? No\", tuumi Wildrake, \"ulkonaisesti kyllä luulen\nkykeneväni esiintymään _Toivo-taivaan-armoa[16] Bombyna_ yhtä hyvin\nkuin sinäkin. Voi ne olivat iloisia päiviä, kun me näimme Millsin\nesittävän Bombya Fortune-teatterissa, Mark, ennen kuin minä olin\nmenettänyt nauhakoristeisen levättini ja korvastani jalokiven tai\nsinä olit saanut tuota kurttua otsallesi ja puritanilaista kierrettä\nhuulipartaasi!\"\n\n\"Ne olivat kuten useimmat maailmalliset huvitukset, Wildrake\", vastasi\nEverard, \"makeita suussa ja karvaita sulattaa. Mutta menehän nyt;\nja kun tuot minulle vastauksen, niin tapaat minut joko täältä tai\nkauppalasta Pyhän Yrjänän majatalosta. Onnea matkallesi. Mutta ole\nvarovainen esiintymisessäsi.\"\n\nEversti jäi syviin mietteisiin. \"Luullakseni en ole sitoutunut liian\npitkälle kenraalin silmissä\", hän huomautti itsekseen. \"Hänen ja\nparlamentin välien rikkoutuminen näyttää välttämättömältä, ja se\nsyöksisi Englannin takaisin kansalaissotaan, johon kaikki ihmiset\novat kyllästyneet. Hän saattaa pahastua lähetistäni -- mutta sitä en\nsentään suurestikaan pelkää. Hän tietää, että minun on täytynyt valita\nsellainen mies, johon voin itse luottaa, ja hän on ollut kylliksi\ntekemisissä jäykemmän lajin kanssa, oivaltaakseen niiden joukossa kuten\nmuuallakin olevan miehiä, jotka osaavat kätkeä kaksi naamaa yhden\npäähineen alle.\"\n\n\n\n\n8. LUKU.\n\nOLIVER CROMWELL.\n\n\nJättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria,\nhänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt\nlaimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin\nhämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.\n\nWildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan\nvallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen\nkäyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten\nsäntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen\nsaanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota\nmässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet\nkyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan\nomituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen\nkokenut.\n\nHänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan\nCromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin\ntaistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa\npistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun\nverran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli,\noli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen\nvaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on\nomiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin\ntunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli\nerityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin\naikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei\nvähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta\npuolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea\nharvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.\n\n\"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna\", hän sanoi, \"vaikkapa\nvain sanoakseni, että minä _olen_ nähnyt! hänet\".\n\nHän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä\nvoimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta,\njollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti\nkäydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia\ntällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan,\njonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus,\nHousunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena\nravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi\nBess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli\nnyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan\nparlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta\njohtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta\nkaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä\nylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa\nkuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä\nkaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa\nolivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia -- mitä seikkoja hän johtui\ntarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.\n\nTämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti\nvastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä\nseuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille\nja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.\n\nLinnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet\npäästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena\nkatsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen\nulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen\nkaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja\näänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset\njäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti\ntämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä\npyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi\nsen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin\nkaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko\nloppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset\ntunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli\nhänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan\nansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki\nPyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu\noli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine\nvaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja\nsen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä\nja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista\nristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi,\nettä Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä\nlipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin\ntapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta\nvartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä\nkivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.\n\n\"Minne menossa, ja kuka olet?\"\n\n\"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille\", vastasi Wildrake.\n\n\"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin.\"\n\nKorpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan\nkaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen\nkorkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon\nyrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli\nniitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin\nsaavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä\npätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka\nehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa\npuolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin\npainaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja\ntäydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.\n\n\"Asiani\", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin\ntiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta,\n\"asiani koskee kenraalianne\".\n\n\"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?\" muistutti\nkorpraali. \"Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen\nylhäisyyttänsä kohtaan.\"\n\n\"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!\" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys\npiti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain\nkumarsi ja oli vaiti.\n\n\"Seuraa minua\", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi\nhäntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle\najanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat\nmeidän päivinämme.\n\nTulen ääressä istui joitakuita muskettisotureita, kuunnellen kumppania,\njoka selitteli heille jotakin vaikeata uskonnollista kysymystä. Hän\nalotti puoliääneen, mutta hyvin sujuvasti, ja loppua lähetessään\nkoroitti hän äänensä kimeäksi ja kiihkeäksi ikäänkuin vaatien\nviipymätöntä vastausta tai vaiteliasta hyväksymistä. Soturit näyttivät\nkuuntelevan puhujaa järkähtämättömin kasvonpiirtein, vastaillen\nhänelle ainoastaan tupakansavun pilvillä, joita he tuprauttelivat\ntuuheiden viiksiensä alta. Lavitsalla makasi kasvoillaan muuan\nsoturi; oli mahdoton päättää, nukkuiko hän vai oliko vaipunut syviin\nmietteisiin. Keskilattialla seisoi upseeri, joksi hänet saattoi\npäättää kirjaillusta olkavyöstänsä ja uumille kiedotusta huivistaan;\nmuutoin oli hän hyvin yksinkertaisesti puettu. Hän opetti parhaillaan\nvastatulleelle vantteralle maalaiselle silloisen käsikirjan temppuja.\nLiikkeitä ja komentosanoja oli vähintään kaksikymmentä, ja ennen kuin\nne oli säntilleen suoritettu loppuun ei korpraali sallinut Wildraken\nistuutua eikä myöskään edetä vartiohuoneen kynnystä sisemmäksi. Hänen\noli senvuoksi perätysten kuunneltava: musketti olalle -- musketti\nlepoasentoon -- musketti vireeseen -- sankkineula esille -- ja monia\nmuita unohdettuja sotaisen harjoituksen määräyksiä, kunnes viimein\nsanat: \"musketti paikoilleen\" lopettivat luennon täksi kertaa.\n\n\"Nimesi, ystävä?\" kysyi upseeri tulokkaalta opetuksen päätyttyä.\n\n\"Ephraim\", vastasi mies honotusta teeskennellen.\n\n\"Ja mikä muu kuin Ephraim?\"\n\n\"Ephraim Antura, hyvästä Gloucesterin kaupungista, missä olen asunut\nseitsemän vuotta, oppipoikana palvellen erästä arvoisaa nuoranpunojaa.\"\n\n\"Se on oiva ammatti\", vastasi upseeri; \"mutta valitessasi meidän\nuramme ole varma siitä, että edistyt naskaliasi pitemmälle ja vieläpä\nlestiäsikin\".\n\nPuhuja hymyili kolkosti tälle huonolle sanaleikin yritykselle ja\nsanoi sitte korpraaliin kääntyen, jonka kasvot kahden askeleen päässä\nkuvastivat puhumisen halua: \"Mitä nyt, korpraali, mitä kuuluu?\"\n\n\"Tässä on muuan tuomassa kääryä, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne\",\nilmoitti korpraali. \"Sieluni ei totisesti riemuitse hänestä, koska\nkatson hänet sudeksi lammasten vaatteissa.\"\n\nNäistä sanoista kuuli Wildrake, että hän oli jo tullut sen suurmiehen\neteen, jonka luo hänet oli lähetetty asialle, ja hän pysähtyi\nharkitsemaan, millä tavoin tätä piti puhutella.\n\nOliver Cromwellin ulkomuoto ei ollut suinkaan miellyttävä, kuten on\nyleiseen tiettyä. Hän oli keskimittainen, voimakas ja karkeatekoinen,\nkasvonpiirteiltään tyly ja ankara, mutta ne ilmaisivat kuitenkin suurta\nluontaista älykkyyttä ja ajattelevaisuutta. Silmät olivat harmaat ja\nterävät, nenä liian iso muihin piirteisiin verraten ja punertava.\n\nSilloin kun hän tahtoi tulla selvästi ymmärretyksi oli hänen\npuheenlaatunsa tarmokasta ja pontevaa, vaikkei hienoa eikä\nkaunopuheista. Yksikään ihminen ei olisi voinut sellaisissa tilanteissa\nsommitella tarkoitustansa lyhyemmiksi ja ytimekkäämmiksi lauseiksi.\nMutta usein tapahtui, että hänen teki mieli näytellä puhujaa ihmisten\nkorvien kutittamiseksi, mutta heidän ymmärrystänsä valaisematta, ja\nsilloin oli Cromwellilla tapana pukea tarkoituksensa tai se kaikki,\nmikä tuntui olevan hänen tarkoituksenaan, peräti hämärään sanasumuun.\nTätä hän saarteli niin monilla edellytyksillä ja poikkeuksilla sekä\nlujitteli sitä sellaisella, sivulauseiden sokkelolla, että vaikka hän\noli Englannin; teräväjärkisimpiä miehiä, oli hän kenties vaikeatajuisin\npuhuja, mikä on milloinkaan pannut kuulijakuntaa ymmälle.\nHistorioitsija on aikaa sitte lausunut, että kokoelma protektorin\npuheita olisi harvoin poikkeuksin maailman tolkuttomin kirja; mutta\nhänen olisi pitänyt lisätä, ettei mikään voinut olla osuvampaa,\nkeskitetympää ja havaannollisempaa kuin ne lausunnot, joita hän todella\naikoi sommitella selkeiksi.\n\nCromwellista on myös huomautettu, että vaikka hän sekä isän että\näidin puolelta oli hyvää sukua ja vaikka hänellä oli ollut sellaiseen\netuun tavallisesti kuuluvat koulutuksen ja kasvatuksen tilaisuudet,\ntämä kiihkomielinen kansanvaltainen valtias ei milloinkaan kyennyt\nomistamaan itselleen -- tai sitte hän halveksi käyttää niitä --\nsellaisia kohteliaita tapoja, joita ylemmät piirit tavallisesti\nnoudattavat keskinäisessä seurustelussaan. Hänen esiintymisensä oli\nniin suorasukaista, että sitä voitiin toisinaan sanoa moukkamaiseksi,\nmutta hänen puheessaan ja käytöksessään ilmeni kuitenkin hänen\nasemaansa kuuluvaa voimaa ja tarmoa, jotka herättivät pelonsekaista\nkunnioitusta, jolleivät antaneetkaan hänelle arvokkuutta; ja olipa\nsellaisiakin välipäitä jolloin tuo synkkä ja selittämätön sielu laajeni\nmiltei suostuttelemaan sydämellistä kiintymystä puoleensa. Oikullisesti\npuhkeileva leikkisyys oli lajiansa karkeata ja alhaista ja laadultaan\ntoisinaan toimintaan menevää. Jotakin hänen luonnonlaadussaan oli\nmaanmiestensä mielialaan soveltuvaa -- hän halveksi hulluttelua,\nvihasi teeskentelyä ja kartteli muodollisuutta, ja se kaikki\nterveeseen järkevyyteen ja horjumattomaan miehuuteen yhtyneenä teki\nhänestä monessa suhteessa hyvinkin sattuvan edustajan Englannin\nkansanvaltaisuudelle.\n\nHänen uskonnollisen kantansa täytyy aina pysyä hyvin epätietoisena,\nja luultavasti olisi hän itsekään tuskin kyennyt selvittämään sitä.\nEhdottomasti oli hänen elämässään aika, jolloin hän oli vilpittömästi\nintomielinen ja jolloin hänen hiukan raskasmielisyyteen luontuvaa\nsynnynnäistä elämänkatsomustaan voimakkaasti kannusti siihen\naikaan vallalle päässyt kiivailu. Toiselta puolen esiintyi hänen\nvaltiollisella urallaan ajanjaksoja, jolloin emme varmastikaan tee\nhänelle vääryyttä, syyttäessämme häntä ulkokultaisesta teeskentelystä.\nLuultavasti arvostelemme häntä ja muita saman aikakauden lapsia\noikeimmin, jos oletamme, että heidän uskonnolliset vakuutuksensa olivat\nosittain vaikuttamassa heidän omassa sydämessään, osaksi omaksuttuja\nheidän oman etunsa ajamiseksi. Ja niin etevä on ihmissydän pettämään\nitseänsä kuten muitakin, että varmaankin Cromwell itse yhtä vähän kuin\nmuut samanlaisilla erityisen hurskauden vaatimuksilla esiintyneet\nolisi kyennyt tarkoin määräämään kohtaa, jossa intomielisyys päättyi\nja tekopyhyys alkoi -- tai pikemmin ei se kohta ollutkaan itsessään\nkiinteä, vaan häilyi terveydentilan, hyvän tai huonon menestyksen,\nmielihyvän tai masennuksen mukaan, mikäli yksilön tunteet vaihtelivat.\n\nSellainen oli se kuuluisa henkilö, joka Wildrakeen kääntyen ja hänen\nkasvojansa tarkastaessaan ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä\nnäkemäänsä, koska hän vaistomaisesti nykäisi vyötänsä sivulle,\nsaadakseen lyömämiekkansa kahvan ulottuviinsa. Mutta kuitenkin hän\nlaski sitte käsivartensa ristikkäin kaapunsa alle, ikäänkuin lähemmin\najatellessaan heittäen sikseen epäluulon tai katsoen varokeinot\nitselleen alentaviksi, ja kysyi kavalierilta, mikä hän oli miehiään ja\nmistä tulossa.\n\n\"Köyhä herrasmies, sir, -- mylord, tarkoitan\", vastasi Wildrake;\n\"viimeksi lähtenyt Woodstockista\".\n\n\"Ja mikä lienee viestisi, hyvä _herrasmies?\"_ tiedusti Cromwell\npontevasti. \"Totisesti olen nähnyt miesten, jotka ovat mitä\nhalukkaimmin omaksuneet sen arvonimen, käyttäytyvän kaikesta\nsyntyperänsä jaloudesta huolimatta melkoista huonommin kuin viisaat,\nkunnolliset ja vilpittömät miehet. Mutta kyllähän herrasmies oli hyvä\narvonimi vanhassa Englannissa, kun ihmiset muistivat, mitä sen sanan\npiti merkitä.\"\n\n\"Oikein sanotte, sir\", vastasi Wildrake, vaivoin hilliten mieltänsä\npurkautumasta hänen tavallisiin voimasanoihinsa; \"entiseen aikaan\nherrasmiehet liikkuivat herrasmiesten paikoilla, mutta nyt on maailma\nniin muuttunut, että näkee kirjaillun vyön vaihtaneen sijaa alemman\nnokkanahan kanssa\".\n\n\"Niinkö sanot?\" tuumi kenraali. \"Oletpa rohkea miekkonen, kun voit\nviisastella noin köykäisesti; sinä helähdät mielestäni hiukan liian\nkovaa, ollaksesi hyvää metallia. Ja vielä kerran, mikä on viestinäsi\nminulle?\"\n\n\"Tämä kääry\", ilmoitti Wildrake, \"joka minun oli toimitettava käsiinne\neversti Markham Everardilta\".\n\n\"Kas, minun on täytynyt erehtyä sinusta\", sanoi Cromwell lauhtuneena,\nkun kuuli mainittavan miestä, jota hän suuresti halusi kannattajakseen;\n\"suo meille anteeksi, hyvä ystävä, sillä sellainen sinä epäilemättä\nolet. Istuuduhan tuohon omiin mietteisiisi, kunnes olemme tutkineet\nkäärysi sisällön. Pidettäköön hänestä huolta ja toimitettakoon hänelle,\nmitä hän tarvitsee.\"\n\nNiin sanoen läksi kenraali vartiohuoneesta. Wildrake istuutui soppeen\nja odotti kärsivällisesti lähetyksensä tuloksia.\n\nSoturit katsoivat nyt olevansa velvollisia kohtelemaan häntä\nhuomaavaisemmin; he tarjosivat hänelle piipullisen trinidadoa ja\nmustakiiltoisen viinaruukun. Mutta Cromwellin katse ja se vaarallinen\nasema, johon vähäisinkin ilmitulon mahdollisuus saattoi hänet\ntoimittaa, saivat Wildraken kieltäytymään vieraanvaraisuudesta.\nOjentautuen taaksepäin istuimellaan ja ollen uinahtavinaan hän\nvältti huomiota ja puhuttelua, kunnes jonkunlainen ajutantti eli\npäivystäjäupseeri tuli kutsumaan häntä Cromwellin puheille.\n\nMainittu henkilö olijasi hänet takaveräjälle, josta hän astui\nvarsinaiseen linnan rakennukseen. Monia salakäytäviä ja portaita myöten\njoutui hän viimein pieneen kamariin eli vierashuoneeseen, jossa oli\nrunsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna\nnäkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita\nvankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli\nkäännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi\nmuuanne.\n\nTässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa\ndamastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa,\njonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa\nyksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja\nryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan\nkuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle\nmenestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen\neteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.\n\n\"Pearson\", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, \"odota\nlehterillä, mutta pysy kuuluman päässä\". Pearson kumarsi ja teki\nlähtöä. \"Keitä muita on lehterillä?\"\n\n\"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti\nOvertonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille.\"\n\n\"Sitä tahdoimmekin\", sanoi kenraali; \"me emme soisi asunnossamme olevan\nainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se\nkelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?\"\n\n\"Mainion vinhaan menoon\", kertoi Pearson; \"ja hän kosketteli\nniitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän\nylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön\n-- ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika\non päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän\nkunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat\ntaistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet\nkylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät\nheidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa\nlihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä\".\n\n\"Sitä kunnon miestä!\" kiitti Cromwell; \"ja noin sattuvastiko hän\nkajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin -- mutten nyt. Lähdehän,\nPearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan\nvalvokoot ja rukoilkoot.\"\n\nPearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili\nkenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden,\nmihin laatuun puhuttelisi häntä.\n\nKun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana\nesitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs\nkenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään\ntiesi.\n\n\"Tämän kirjeen\", hän haastoi, \"olet tuonut meille herraltasi tai\nsuojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja\nkunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan,\nja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen\nja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän,\nmitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun\nvälitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa\nja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme\nolisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut\nminun luokseni -- älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, --\nminun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle\nolisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin\nsuuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu\npitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa,\nhyvä ystävä -- minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten\nhaastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut,\nkolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee\nherraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja\nviimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen\nhyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin\ntotisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten\nalusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina\nsilmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja\nkunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua\nystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen.\nKuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten\nsuosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin\nkuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin\nkunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa,\nniinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni,\nettä me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten\nja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin\ntulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa -- että se otettaisiin pois\nhurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja\neritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä\nvastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt\npaljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä\ntämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin\nedustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta\nolematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka\nkoirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne\npeitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta\nhäikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä\npuhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla\nlukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin\nvaliokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa\nminulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on\nmyönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut\nsen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien\nja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi\nvähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten\nnäkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo\nystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on\ntehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai\nehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle\nyksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?\"\n\nRoger Wildrake oli parhaansa mukaan tarkannut ylikenraalin puhetta,\nmutta siinä määrin hämmentynyt lausunnon moninaisista mutkista,\nettä hänen ajatuksensa sekosivat kuin maalaisen, joka on sattunut\nsotkeutumaan useitten ajoneuvojen keskelle eikä kykene liikahtamaan\naskeltakaan yhden vaaran tieltä, joutumatta muiden pyörien uhkaamaksi.\n\nYlikenraali näki hänen ällistelevän katseensa ja alotti uuden\npuheen, teholtaan samanlaisen kuin äskeinenkin oli. Hän haastoi\nhartaasta suosiollisuudestaan kelpo ystäväänsä everstiä kohtaan,\nkiintymyksestään jumaliseen ja vakavaan sukulaiseensa Desboroughiin,\nWoodstockin palatsin ja puiston suuresta tärkeydestä, parlamentin\npäätöksestä, että se oli otettava takavarikkoon ja tulot siirrettävä\nvaltionrahastoon, omasta syvästä kunnioituksestaan parlamentin\nkäskyvaltaa kohtaan ja yhtä syvästä vakaumuksestaan, että armeijalle\ntehtiin vääryyttä. Hän selitti toivomuksekseen ja tahdokseen, että\nkaikki asiat järjestettäisiin sovinnolliseen ja ystävälliseen tapaan\nilman oman voiton tavoittelua, erimielisyyttä tai riitaa niiden\nkesken, jotka olivat olleet toimivina käsinä ja hallitsevina päinä\nsuuressa kansallisessa pyrkimyksessä. Hän oli halukas, todella halukas\nosaltaan edistämään tätä työtä ei ainoastaan luopumalla virastaan,\nvaan hengestäänkin, jos sitä vaadittiin häneltä tai jos se kävi\npäinsä soturi-parkain turvallisuuden kannalta hänen kun oli pakko\nesiintyä heille kuin isänä, koska he olivat seuranneet häntä lasten\nvelvollisuudentuntoa ja kiintymystä osoittaen.\n\nJa tässä hän saapui toiseen äänettömään pysähdykseen, jättäen Wildraken\nyhtä epätietoiseksi kuin ennenkin, oliko vai eikö ollut hänen\naikomuksenaan myöntää eversti Everardille tämän pyytämiä valtuuksia\nWoodstockin suojelemiseksi parlamentin asiamiehiltä. Sielussaan\nalkoi hän toivoilla, että taivaan tuomio tai omantunnon tuska oli\nhämmentänyt kuningasmurhaajan järjen. Mutta ei -- hän ei voinut nähdä\nmuuta kuin älyä tuossa vakaassa ankarassa silmässä, joka kielen noin\nyltäkylläisesti ladellessa kierteleviä lauseitaan näytti ankaran\nhuomaavasti tarkkaavan, minkä vaikutuksen puhe teki kuulijaan.\n\n\"Horna vieköön\", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan\ntutustuneemmaksi uudessa asemassaan ja kärsimättömäksi keskustelusta,\njoka ei johtanut mihinkään näkyvään päätelmään tai loppuun, \"jos Noll\nolisi itse paholainenkin, niinkuin hän on paholaisen helmalapsi, niin\nen minä anna hänen tällä tavoin vetää itseäni nenästä. Röyhistäydynpä\npikkuisen, jos hän jatkaa tätä menoa, ja yritän, pystynkö saamaan hänet\nymmärrettävämpään puhelajiin.\"\n\nTässä rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista,\nWildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä\npysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo\nalottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut\njoukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän\npalvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin\nhetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.\n\n\"Sallikaa minun sanoa\", hän huomautti suorasukaisesti, \"että teidän\narvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta -- omista\nansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta\nvoidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja\nkolmannelle pääkappaleelle.\"\n\n\"Kolmannelleko!\" kertasi Cromwell.\n\n\"Niin\", selitti Wildrake, \"joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan\nkoski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä -- minkä osuuden\nminä saan tässä asiassa?\"\n\nOliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka\nhiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän\ntiikerin murinaan. \"_Sinun_ osuutesi, lurjus!\" hän huudahti; \"hirsipuu!\nSinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi!\nMutta\", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, \"pysy uskollisena, niin\nminun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne -- sinä olet\nrohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen\n-- niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet\nerinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään\nparlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas\nheidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä\nvastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan\nasian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo\nmiehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä\nmyöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset\nsuuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä\nen ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden\ntunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa\ntoimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on\nparas varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen\nsanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan\nvertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko\nilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta.\"\n\n\"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne\", huomautti kavalieri hartioitaan\nkohauttaen, \"on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen\nvoi saada sen aikaan\".\n\n\"Niinkö sanot?\" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti\nilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille;\n\"niin, totisesti, sinä et valehtele siinä -- me olemme olleet\nvälikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan\nilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla.\nParlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa,\nmutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä\nselkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella\nmaatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi\ntehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat\nitsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille,\nmitä minulla on sinulle sanottavana.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani\",\nvakuutti kavalieri.\n\nJa tasavaltalainen päällikkö -- vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei\nolisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa -- kävi selittämään\nnäkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin\ntällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään\npuheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut\nmuualla kuin taistelukentällä.\n\n\"Sinä näet\", hän lausui, \"ystävä, millä kannalla asiani ovat.\nParlamentti -- sen saakoon tietää kuka hyvänsä -- ei minua rakasta, ja\nvielä vähemmin valtioneuvosto, jonka kautta se hoitelee kuningaskunnan\ntoimeenpanevaa hallitusta. En osaa sanoa, minkätähden he epäilevät\nminua, jollei syynä ole se, että minä en tahdo luovuttaa viatonta\narmeijaparkaa, joka on seurannut minua niin monissa taisteluissa, nyt\nrevittäväksi hajalle, murrettavaksi ja mullistettavaksi, niin että ne,\njotka ovat verellään puoltaneet valtiota, eivät kenties saa itselleen\nmahdollisuutta hankkia elantoansa työllään, mikä minun mielestäni\nolisi kova toimenpide, koska se on esikoisuuden ottamista Esaulta edes\nantamatta hänelle vaivaista annosta hernerokkaa.\"\n\n\"Esau luullakseni pystyy auttamaan itseänsä\", huomautti Wildrake.\n\n\"Totisesti, sinä sanoit oikein\", myönsi kenraali; \"työläs on\nnälkiinnyttää aseellista miestä, jos ruokaa on saatavissa ottamalla\n-- kaukana kuitenkin olkoon minusta kapinoimisen edistäminen tai\nasianmukaisen alistuvaisuuden puute noita valtiaitamme kohtaan. Minä\nvain tahtoisin anoa velvollisuudentuntoisesti ja säädyllisesti,\nsovinnolliseen ja rauhalliseen tapaan, että he kuuntelisivat selityksiä\nolosuhteistamme ja harkitsisivat tarpeitamme. Mutta katsellessasi minua\nja arvostellessasi minut yhtä vähäpätöiseksi kuin hekin, täytyy sinun\najatella, että minä ärsyttäisin valtioneuvostoa kuten parlamenttiakin,\njos pelkästään tuottaakseni tyydytystä arvoisalle herrallesi\ntoimisin vastoin heidän tarkoituksiaan tai epäisin pätevyyden heidän\nvaltuuttamaltansa valiokunnalta, joka on vielä valtion korkein\nvirkakunta -- ja minun puolestani pysyköön siinä asemassa kauvan! --\npanemaan toimeen heidän aikomansa takavarikon. Ja eikö myös sanottaisi,\nettä minä taivuin ilkimielisen etuun, suodessani tuon entisten\nverenjanoisten ja irstaitten hirmuhallitsijain pesän tänä meidän\npäivänämme jäädä turvapaikaksi vanhalle ja paatuneelle amalekiitalle,\nSir Henry Leelle, hänen pitääkseen hallussaan paikan, josta hän on niin\nkauvan ylpeillyt? Totisesti olisi se vaarallinen juttu.\"\n\n\"Onko minun siis ilmoitettava\", kysyi Wildrake, \"jos suvaitsette, että\nte ette voi avittaa eversti Everardia tässä kohden?\"\n\n\"Ehdoitta, niin -- mutta ehdollisesti ajatellen saattaa vastaus kuulua\ntoisin\", vastasi Cromwell. \"Minä näen, että sinä et kykene oivaltamaan\ntarkoitustani, ja sentähden valaisen sitä sinulle osittain. Mutta paina\nmieleesi, että jos kielesi kavaltaa sanani muutoin kuin viedessäsi\nsanomani herrallesi, niin kautta kaiken veren, mitä on vuodatettu näinä\nrauhattomina aikoina, sinä kuolet tuhanteen kertaan yhtähaavaa!\"\n\n\"Ei ole minusta pelkoa, sir\", vakuutti Wildrake, jonka luontainen\nrohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat\nmasentuvat kotkan tullessa saapuville.\n\n\"Kuule minua siis\", virkkoi Cromwell, \"äläkä anna tavunkaan kirvota\nkieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän\non ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen\nviimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa\n-- kiitollisia olkaamme voitosta!\"\n\n\"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee\", vastasi\nWildrake.\n\n\"Ja etkö tiedä -- en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin,\nvaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta,\nvoidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava --\netkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen\nilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan\ntytärtä?\"\n\n\"Sen kaiken olen kuullut\", myönsi Wildrake, \"enkä voi kieltää uskovani\nsitä\".\n\n\"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja\njoutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan,\ntiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen\nseurassaan, ellei ihan viimeinenkin.\"\n\n\"Se oli penteleesti hänen laistansa\", tokaisi kavalieri riittävästi\npunnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin,\n\"ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta\nkannosta!\"\n\n\"Haa, sadatatko sinä?\" virkkoi kenraali. \"Sekö on parannustasi?\"\n\n\"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa\", vastasi\nWildrake malttuen, \"paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja\nkavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin\nratsumies\".\n\n\"Sinun pitäisi hävetä\", moitti kenraali, \"kannattaako antautua syntiin,\njoka on niin kamala muiden korville eikä tuota käyttäjälleen mitään\netua?\"\n\n\"Epäilemättä on tuottoisampiakin syntejä maailmassa kuin kiroamisen\nkaru ja palkaton pahe\", nousi vastaukseksi kavalierin huulille,\nmutta se vaihtui vakuutukseksi, että häntä suretti tuottamansa\npahennus. Totta puhuen alkoi keskustelu saada käänteen, joka teki\nsen peräti mielenkiintoiseksi Wildrakelle. Tämä päätti sen vuoksi\nolla menettämättä tilaisuutta sen salaisuuden kuulemiseen, joka\nnäytti ilmenevän Cromwellin haastelusta, ja se kävi päinsä ainoastaan\npitämällä oma kielensä hallittuna.\n\n\"Millainen rakennus on Woodstock?\" kysyi kenraali äkkiä.\n\n\"Vanha maalaishovi\", selitti Wildrake, \"ja mikäli saatoin päätellä\nyhden yön asumisesta siellä, talossa on yltäkyllin takaportaita,\nsalakäytäviä ja maanalaisia teitä, jotka ovat tavallisia tuollaisissa\nvanhoissa korpinpesissä\".\n\n\"Ja kaikenlaisia pappien piilopaikkoja kaiketikin\", sanoi Cromwell.\n\"Harvoin puuttuu tuollaisista vanhoista maahoveista salaisia karsinoita\nnoiden Bethelin vasikkain suojelemiseksi.\"\n\n\"Teidän korkea ylhäisyytenne\", myönsi Wildrake, \"voi mennä valalle\nsiitä\".\n\n\"Minä en vanno lainkaan\", vastasi kenraali kuivakiskoisesti. \"Mutta\nmitä ajattelet, hyvä mies -- minä teen sinulle suorasukaisen kysymyksen\n-- minne nuo kaksi tuntemaasi Worcesterin pakolaista luultavammin\nlähtevät suojaan, sillä jossakinhan heidän täytyy turvaa saada, kuin\njuuri tuohon palatsihuvilaan, jonka kaikki sopet ja kätköt nuori Albert\ntuntee varhaisimmasta lapsuudestansa asti?\"\n\n\"Tosiaankin\", sanoi Wildrake, ponnistautuen vastaamaan näennäisen\nvälinpitämättömästi, samalla kun sen tapauksen mahdollisuus ja\nseuraukset vavahduttivat häntä, \"tosiaankin olisin samaa mieltä kuin\nteidän arvoisuutenne, jollen luulisi, että parlamentin valtuuttamana\nWoodstockiin saapuva seurue arvatenkin säikyttää heidät pois sieltä\nniinkuin kissa häätää kyyhkyslakasta asukkaat. Kaikella kunnioituksella\nsanoen soveltuu kenraalien Desboroughin ja Harrisonin naapuruus\nkehnosti Worcesterin tantereelta paenneille.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, ja hyvä se mielestäni onkin\", virkkoi\nkenraali. \"Kauvan kestäköön ennen kuin meidän nimemme ovat\nvihollisillemme muuna kuin kauhuna! Mutta tässä asiassa, jos sinä olet\ntoimelias juonimaan herrasi hyväksi, voisit luullakseni saada aikaan\njotakin hänen nykyiselle päämäärälleen suotuista.\"\n\n\"Aivoni ovat liian heikot ylttämään teidän arvoisan tarkoituksenne\nsyvyyttä\", sanoi Wildrake.\n\n\"Kuuntele siis, ja käyttäös hyödyllisesti\", haastoi Cromwell.\n\"Ehdottomasti oli Worcesterin voitto suuri ja ratkaiseva armo.\nKuitenkin saattaisi meidän kiitollisuutemme sen johdosta näyttää\nvähäiseltä, ellemme tekisi kaikkeamme sen suuren työn lopulliseksi\nedistämiseksi ja täydentämiseksi, joka on niin erinomaisesti menestynyt\nkäsissämme, joskin me puhtaassa sydämen nöyryydessä ja vilpittömyydessä\ntunnustamme, että me emme millään muotoa ansaitse välittäjätoimemme\nmuistelemista, vaan pikemmin rukoilemme ja pyydämme, että nimemme ja\nvaiheemme unohtuisivat mieluummin kuin itse suuri työ jäisi vajavaksi.\nKuitenkin, totisesti, koskee meitä nykyisessä asemassamme likeisemmin\nkuin muita, -- jos nimittäin näin mitättömien olentojen sopii\nollenkaan puhua olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin osallisia\nniihin muutoksiin, joita on saatu toimeen, ei meidän kauttamme tai\nmeidän omasta voimastamme, sanon, vaan sen kohtalon pakosta, johon\nmeidät kutsuttiin ja jonka täytämme kaikella vaatimattomuudella ja\nnöyryydellä, -- niin, meitä koskee likeisesti, että kaikki tapahtuisi\nsen suuren työn eduksi, joka on saatu aikaan ja jota vielä tehdään\nnäissä maissa. Sellainen on selvä ja yksinkertainen tarkoitukseni.\nJoka tapauksessa on suuresti suotavaa, että tuo nuori mies, tuo\nSkotlannin kuningas, joksi hän itseänsä sanoo -- tuo Kaarlo Stuart --\nei pääsisi pujahtamaan pois kansalta, jonka keskuuteen saapumalla hän\non aiheuttanut niin paljon häiriötä ja verenvuodatusta.\"\n\n\"Olen varma siitä\", vakuutti kavalieri luoden katseensa alas, \"että\nteidän ylhäisyytenne viisaus on järjestänyt asiat parhaiten johtamaan\nsellaiseen tulokseen, ja minä rukoilen, että vaivanne saavat sellaisen\npalkan kuin ne ansaitsevat\". \"Kiitän sinua, ystävä\", sanoi Cromwell\nhyvin nöyrästi; \"epäilemättä me saamme palkkiomme, ollen hyvän maksajan\ntöissä, joka ei milloinkaan jätä lauvantaisuoritusta sikseen. Mutta\nymmärrä minua, ystävä -- minä en halua mitään muuta kuin oman osuuteni\nhyvästä työstä. Kaikesta sydämestäni osoittaisin mitä vähäistä\nystävällisyyttä voin arvoisalle herrallesi ja sinullekin oman säätysi\nmukaan -- sillä minunlaiseni miehet eivät keskustele tavallisten\nihmisten kanssa, että meidän läsnäolomme unohdettaisiin kuin\njokapäiväinen tapaus. Me puhumme sinun kaltaisillesi ihmisille heidän\npalkitsemisekseen tai rankaisemisekseen, ja edellistä sinä toivoakseni\ntahdot toimessasi ansaita minulta.\"\n\n\"Teidän arvoisuutenne\", huomautti Wildrake, \"puhuu kuten käskemään\ntottunut\".\n\n\"Totta kyllä; ihmisten mielet kiintyvät minun arvoisiini pelolla ja\nkunnioituksella\", myönsi kenraali. \"Mutta kylliksi jo siitä, sillä\nminä en halua mitään muuta riippuvaisuutta omasta persoonastani kuin\nmikä meillä kaikilla on yhteistä alistuvaisuutta yläpuolellamme\nolevan tahtoon. Mutta mieleni tekisi heittää tämä kultainen kerä\nherrasi syliin. Hän on palvellut tuota Kaarlo Stuartia ja hänen\nisäänsä vastaan. Mutta hän on vanhan ritari Leen läheinen sukulainen\nja hellissä väleissä tämän tyttäreen. _Sinä_ myöskin pitänet varasi,\nystäväni -- tuo rehentelevä katsantosi toimittaa sinulle jokaisen\nilkimielisen luottamuksen, ja saalis ei voi lähestyä tätä lymyänsä\nturvapaikan haussa niinkuin kani louhikkoa, sinun saamattasi vihiä sen\nläsnäolosta.\"\n\n\"Saan ymmärretyksi teidän ylhäisyytenne tarkoituksen\", virkkoi\nkavalieri, \"ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, kun ajattelette\nminusta näin suotuisasti; toivon tapaavani jonkun sievän tilaisuuden\nansaitakseni suosiollisen mielipiteenne ja voidakseni siten näyttää\nkiitollisuuttani. Mutta suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että\nteidän ylhäisyytenne suunnitelma tuntuu epäiltävältä, niin kauvan kuin\nWoodstock on takavarikossa. Sekä vanha ritari että hänen poikansa,\nteidän arvoisuutenne mainitsemasta pakolaisesta puhumattakaan, varovat\nkyllä visusti lähestymästä sitä ennen kuin nuo valtuutetut on siirretty\npois.\"\n\n\"Sitä varten olen puhellutkin kanssasi näin pitkään\", selitti kenraali.\n\"Huomautin sinulle, että minä olin jokseenkin vastahakoinen vähäisestä\naiheesta peräännyttämään takavarikoitsijoita omalla valtuudellani,\nvaikka minulla kenties on kylliksi arvovaltaa valtiossa sekä tehdäkseni\nsen että halveksiakseni moittijaini jupinaa. Lyhyeen sanoen ei tee\nmieleni ilman kipeätä tarvista tai ainakaan suurta edun mahdollisuutta\nvedota etuoikeuksiini ja kokeilla niiden tehon ja muiden myöntämän\noikeutuksen keskinäisellä voimasuhteella. Jos siis everstisi ottaa\ntasavaltaa kohtaan tuntemansa rakkauden tähden keksiäkseen menettelyn\npahimman ja likeisimmän vaaran välttämiseksi, joka on tuon nuoren\nmiehen pakeneminen, ja tahtoo panna parhaansa yrittääkseen pysähdyttää\nhänet siinä tapauksessa, että hänen harhailunsa johtaa Woodstockiin,\nkuten pidän hyvin luultavana, niin annan sinulle määräyksen noita\ntakavarikkoon ottajia varten, jotta he hetimiten poistuvat palatsista,\nja läheisintä rykmenttini osastoa varten, joka on majoitettu\nOxfordiin, jotta heidät työnnetään ulos väkisin, jos alkavat epäröidä\n-- niin, vaikkapa he esimerkin vuoksi laahaisivat etumaisena pihalle\nDesboroughin, olkoon hän kuinkakin lankoni.\"\n\n\"Suvaitkaa minun sanoa, sir\", arveli Wildrake, \"että minä teidän\nkaikkeinvoimallisimmalla valtuudellanne kaiketi saan häädetyksi\nparlamentin asiamiehet ilman teidän urhoollisten ja uskollisten\nhuoviennekin apua\".\n\n\"Siitä olen minä vähimmin huolissani\", vastasi kenraali; \"haluaisinpa\nnähdä parhaimpienkaan heistä istuvan sen jälkeen kun olen nyökännyt\nheidän lähteäkseen -- tietysti ottamatta lukuun arvoisaa eduskuntaa,\njonka nimessä meidän valtuutemme kulkevat, mutta jonka jotkut\narvelevat syrjäytyneen valtion johtelusta ennen kuin tulee aikaa\nniiden uudistamiseen. Senvuoksi on minulle etupäässä tärkeätä tietää,\nryhtyykö herrasi hommaan, josta on niin hyvää hyödyn toivoa. Olen\nvarmasti vakuutettu siitä, että hänen täytyy saada selville, mihin\ntuo Stuart on lymynnyt, kun hänellä on sinunlaisesi vakooja, joka\nolet oleksinut kavalierien parissa ja arvatakseni kykenet jälleen\nomaksumaan juopottelevat, röyhistelevät, maljoja loilottelevat tapasi,\nmilloin hyvänsä katsot tarpeelliseksi. Nuori Lee joko pistäytyy\nvanhan luo itse tai kirjoittaa hänelle taikka asettua hänen kanssaan\nyhteyteen välimiehen avulla. Joka tapauksessa pitää Markham Everardilla\nja sinulla olla silmä jokaisessa päänne hiuskarvassa.\" Hänen\npuhuessaan sävähti hänen otsalleen punerrus, hän nousi istuimeltaan\nja mitteli huonetta kiihdyksissään. \"Voi teitä, jos te annatte sen\nnuoren seikkailijan livistää minulta! -- teidän olisi parempi olla\nEuropan syvimmässä vankiluolassa kuin hengittää Englannin ilmaa, jos\nvain haaveksittekaan petosta minua kohtaan. Olen puhunut sinulle\nvapaasti, mies -- vapaammin kuin on tapanani -- aika vaati sitä.\nMutta luottamukseni osallisuus on kuin ruutimakasiinin vartioimista;\nvähäisinkin ja mitättömin kipinä räjähdyttää sinut tuhaksi! Kerro\nherrallesi, mitä olen sanonut -- vaan älä, miten sen sanoin. Hyi, että\nminun piti hairahtaakin tähän maltittomaan kiihtymykseen! -- Mene,\nmies, Pearson tuo sinulle sinetityt ohjeet. Mutta seis -- sinulla on\njotain kysyttävää.\"\n\n\"Haluaisin tietää\", sanoi Wildrake, jolle kenraalin ilmeinen huolestus\nantoi hieman rohkeutta, \"minkä näköinen tuo nuori keikari on, jos\nsattuisin tapaamaan?\"\n\n\"Pitkäksi, isoluiseksi, mustanpuhuvaksi nuorukaiseksi hänen sanotaan\nylenneen. Tässä on hänen muotokuvansa, jonka on osuva käsi maalannut\njonkun aikaa takaperin.\" Hän käänsi julki erään muotokuvista, joiden\netupuolet oli laskettu seinää vasten; mutta sepä ei esittänytkään\nKaarlo Toista, vaan hänen onnetonta isäänsä.\n\nCromwellin ensimäinen liike pyrki pikaisesti pyöräyttämään kuvan\njälleen toisin päin, ja näytti siltä kuin olisi hänen tarvinnut\nponnistaa, voittaakseen vastenmielisyytensä sen katselemiseen. Mutta\nhän lannisti sen, ja asettaen kuvan seinää vasten hän etääntyi\nvitkallisesti ja jäykästi ikäänkuin olisi hän päättänyt omien\ntunteittensa uhalla astua kohdalle, mistä sitä saattoi parhaiten\ntarkata. Wildraken onneksi ei vaarallinen kumppani ollut kääntänyt\nkatsettansa häneen, sillä hänenkin verensä kuohahti, kun hän näki\nvaltiaansa muotokuvan hänen surmansa suurimman tuottajan käsissä.\nTuimana ja hurjaluontoisena miehenä hän sai kiihkonsa vaivoin\nvaimennetuksi, ja jos hänellä olisi sen ensi puuskassa ollut sovelias\nase käsillä, on mahdollista, että Cromwell ei olisi milloinkaan\nkohonnut korkeammalle rohkeassa nousussaan ylintä valtaa kohti. Mutta\ntämä luonnollinen ja äkillinen vimman säväys, joka syöksähti Wildraken\nkaltaisen tavallisen miehen suoniin talttui piankin, kun sitä vastassa\noli niin voimakkaan luonteen kuin Cromwellin kiivas, mutta tukahutettu\nmielenkuohu. Katsellessaan hänen kolkkoja ja rohkeita kasvojaan, joilla\nsisäiset kuvaamattomat tunteet läikehtivät, huomasi kavalieri oman\nrajuutensa kuoleutuvan ja hupenevan pelkoon ja ihmetykseen. Niin totta\non, että kuten suuremmat valot nielevät ja sammuttavat vähäisempien\nkimmellyksen, samaten suuret, kaukokatseiset ja hallitsevat, miehet\nkiintymyksensä riehahduksessa työntävät syrjään ja masentavat toisten\nheikommat tahdot ja tunteenpurkaukset, niinkuin joen yhtyessä puroon\nrajumpi vuo pyyhkäisee sivulle hiljaisemman juoksun.\n\nWildrake seisoi äänettömänä, toimettomana ja melkein kauhistuneena\nkatselijana, kun Cromwell omaksui lujan katsannon ja ankaran sävyn\nikäänkuin pakoittautuen silmäilemään esinettä, minkä joku voimakas\nsisällinen tunne teki hänelle tuskalliseksi ja tympäiseväksi, ja alkoi\nlyhyin, katkonaisin lauselmin, mutta kuitenkin vavahtelemattomalla\näänellä tehdä huomautuksiaan kuningas-vainajan muotokuvasta. Sanat\ntuntuivat vähemmin lausutuilta Wildrakelle kuin olevan hänen oman\npovensa tahdotonta purkautumista, kun sitä paisutti menneen muisto ja\ntulevaisen aavistelu.\n\n\"Tuo flaamilainen maalari\", hän haastoi, \"tuo Antonio Vandyke -- mikä\nmahti hänellä onkaan! Teräs saattaa silpoa, soturit voivat runtoa ja\nhävittää -- silti seisoo kuningas ajan vahingoittamatta, ja hänen\nhistoriaansa lukiessaan saavat lastenlapsemme katsella hänen kuvaansa\nja verrata synkkiä kasvonpiirteitä kolkkoon tarinaan. Se oli ankara\nvälttämättömyys -- se oli kamala teko! Tuon silmän tyyni ylpeys olisi\nsaattanut hallita ryömivien ranskalaisten tai notkeitten italialaisten\ntaikka kaavamaisten espanjalaisten maailmoita, mutta sen katseet vain\nyllyttivät jäykän englantilaisen luontaista urheutta. Älköön luettako\nviaksi vaivaiselle syntiselle, jonka hengitys on sieramissa, että hän\nkaatuu, kun taivas ei ole milloinkaan antanut hänelle tarmon sitkeyttä\nhänen seisoakseen! Heikon ratsastajan viskaa maahan hänen vauhko\nhevosensa ja tallaa kuoliaaksi -- voimakkain mies, parahin ritari,\nhyppää tyhjään satulaan ja käyttää suitsia ja kannusta, kunnes tulinen\norhi tuntee herransa. Kuka soimaa miestä, joka ratsaille heittäytyneenä\nkarauttaa voitollisena kansan joukossa, kuka soimaa häntä siitä, että\nhän on menestynyt, missä taitamattomat ja tarmottomat kaatuivat ja\nmenehtyivät? Totisesti on hänellä palkkionsa. Mitä on siis minulle\ntuo maalattu kankaan kaistale enempää kuin muille? Ei; näyttäköön hän\nmuille noiden kylmäkiskoisten, levollisten kasvojen moitteita, tuon\nylpeän, mutta valittavan silmän nuhteita. Niillä, jotka ovat toimineet\nkorkeampien perusteitten mukaan, ei ole mitään syytä kavahdella\nmaalattuja varjoja. Ei rikkaus eikä valta nostanut minua pimennostani.\nEnglannin sorretut omattunnot ja loukatut vapaudet olivat lippuna, jota\nseurasin.\"\n\nHän koroitti äänensä niin kovaksi -- kuin olisi hoitanut omaa\npuolustustaan jonkun valamiehistön edessä, -- että Pearson\npäivystäjäupseerina katsahti huoneeseen, mutta peräytyi heti, kun\nhuomasi herransa tuossa asennossa -- silmät säihkyvinä, käsivarsi\nojolla, jalka eteenpäin astuneena ja ääni pontevana, ikäänkuin\nkenraalina käskemässä armeijansa rynnätä.\n\n\"Muut kuin itsekkäät vaikuttimet ne vetivät minut toimintaan\", pitkitti\nCromwell, \"ja minä kiellän koko maailmalta -- niin, elävät ja kuolleet\nminä haastan todistajiksi -- oikeuden väittää, että minä tartuin\naseisiin yksityisen asian vuoksi tai omaisuuttani kartuttaakseni. Eikä\nmyös ollut rykmentissä ainoatakaan huovia, joka omasta kohdastaan\nalkuaan vähemmin soi pahaa tuolle onnettomalle --\"\n\nSamassa avautui huoneen ovi, ja sisälle astui vallasnainen, joka\nyhdennäköisyyden nojalla voitiin heti tuntea kenraalin tyttäreksi,\nvaikka hänen kasvonpiirteensä olivat hennot ja naiselliset. Hän astui\nCromwellin luo, sujautti hellästi, mutta lujasti käsivartensa hänen\nkainaloonsa ja virkkoi hänelle suostuttelevasti: \"Isä, tämä ei ole hyvä\n-- olet luvannut minulle, että tällaista ei tapahdu.\"\n\nKenraali painoi päänsä alas kuin joko häveten mielenkuohua, jonka\nvaltaan oli antautunut, tai vaikutusta, jota käytettiin hänen\ntaivuttamisekseen. Hän mukautui kuitenkin hellään harrastukseen, ja\nläksi huoneesta, kääntämättä enää päätänsä muotokuvaa kohti, joka oli\nhäneen niin suuresti tehonnut, tai katsahtamatta Wildrakeen, joka jäi\nseisomaan hämmästyksissään hievahtamattomana.\n\n\n\n\n9. LUKU.\n\n\nWILDRAKE VIISASTUNEENA.\n\nWildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään.\nUsein puheltiin, että Cromwellilla, -- taitavalla ja teräväjärkisellä\nvaltiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli\nvoittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin,\nettä hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata -- oli monien muiden\nneromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka\ntoisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu\nsiinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten\nluopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten\nvelvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että\nne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni\nhenkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona\nikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä\nmukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja\nsalaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta\nhenkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa\ntunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun\noikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä\nmielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.\n\nNäkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta\npuolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli\nhänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten\nmiesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa\nyksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali\nsaattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan\ntieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan\nomantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta,\njota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.\n\nTässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä\näärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa\nlähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui\nWildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa\nhän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä\noli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen\njossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään\nPearsonin ja Wildraken ilmestyessä.\n\nYlikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin.\n\"Toveri\", lausui Cromwell, \"vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua\nvihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä\nminusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen,\nsillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja\nkunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa\nsilmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies\neikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole\nmitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä\nhyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen\narvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää\nsaman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja\nkuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä\nkohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä\nmääräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai\nniille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan\nenonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi -- ajattele, mitä\nolen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille\npitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni\non hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat\nsilmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni\n-- kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista\nryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta -- nämä\novat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita.\nTuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita -- hiukan\nvieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja\" --\nhän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä -- \"unohda näkemäsi.\nTerveiseni herrallesi -- ja vielä viimeisen kerran: _muista_ -- ja\n_unohda_.\"\n\nWildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin\njoutuin kuin suinkin.\n\nSaman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä,\njoka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa\nWoodstockin majatalossa.\n\n\"Missä olet ollut? -- mitä olet nähnyt? -- mikä kumma epävarmuus\nkuvastuu katseissasi? -- ja miksi et vastaa minulle?\"\n\n\"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa\", vastasi Wildrake,\nlaskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. \"Miehellä on vain\nyksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen.\"\n\n\"Irroittaneekohan sen ryyppy?\" esitti eversti; \"vaikka kaithan oletkin\nkoetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois,\nmitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa.\"\n\n\"Everard\", kielsi Wildrake, \"minä en ole maistanut edes kylmää\nvesikupillista koko päivänä\".\n\n\"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa\", arveli eversti.. \"Voitele\nvikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin\nhaaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt\nnäyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi.\"\n\n\"Everard\", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, \"minä olen muuttunut\nmies\".\n\n\"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina\",\nsanoi Everard. \"No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja\nsaanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista.\"\n\n\"Olen nähnyt paholaisen\", kertoi Wildrake, \"ja tosiaan saanut häneltä\nvaltakirjan\".\n\n\"Anna tänne\", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.\n\n\"Suo anteeksi, Mark\", selitteli Wildrake, \"jos tietäisit, missä\ntarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty -- jos tietäisit, vaikka\naikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita\nliittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta\nse mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena\nhehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän\npaperiliuskaan.\"\n\n\"No, mitä joutavia\", vähitteli Everard; \"tuo johtuu joistakuista\nintomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä\nrajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne\nyltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele -- kun minun\nnyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan -- että minä murheetta\nnäen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon\njoutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää\nminua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin,\njotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia\non hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi\nvannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa -- pitkiin\naikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja\nsiivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen\najatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä,\njotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa\nnäin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä\nkauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina\nolleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä\nvähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään\npalkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin\nhaluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan\nmieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme\nodottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon\nmitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä\nainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt\ntiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni,\nvaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin -- en kenties niin kiihkeästi\nkuin sinä -- mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu\npalauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle\nitselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi\nkuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi\nkuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut\nrakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen\nvetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan.\"\n\n\"Äh, rutto sinut periköön\", väitti Wildrake, \"tuo on juuri sitä\nikuista laverrusta -- samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte\nkuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä\nmuutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni\nsiitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha\nNoll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka\nlyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta\notsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän\npuolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset,\njotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän\nponnistuksiamme.\"\n\nSuurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki\nhuolellisesti Cromwellin valtakirjaa. \"Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin\nodotin\", hän sanoi. \"Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun\nhän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa\nja parlamenttia vastaan.\"\n\n\"Et epäröitse toimia sen nojalla?\" tiedusti Wildrake.\n\n\"En, toden totta\", vastasi Everard. \"Mutta minun on varrottava, kunnes\nsaan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden\nmiesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata\nsotilaalliseen valtaan, jos mahdollista.\"\n\nAstuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan\njärjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard\nhalusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.\n\n\"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä\", virkkoi\nWildrake. \"Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan\nnykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista\nvapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin\nkolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni\nhänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?\"\n\n\"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen\nparlamentin päätöstä\", vakuutti Everard. \"Mutta on aika sinun syödä,\njos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista.\"\n\n\"En pidä väliä\", epäsi Wildrake. \"Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen,\njoka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä\nsulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että\nminä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden\nsyntieni ohella. Mutta vielä mitä.\"\n\n\"Kirkkoon -- kirkon ovelle, tarkoitat\", oikaisi Everard. \"Minä tunnen\ntapasi -- sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta\nharvoinpa astut sen yli.\"\n\n\"No\", vastasi Wildrake, \"ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja\npolvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa\nkirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja\nbrownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan\nyhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee\nruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan.\"\n\nEverardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison\nja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän\npalauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan,\njota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi\nsuurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja\nulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi\nusein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja\njoidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein\nhullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin\nihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden\nkaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina\nviime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan\npakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta\nterveellistä ja puhdasta vettä.\n\nEi ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi\nja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan,\nulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti.\nMutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota\nCromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka\nei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt\njuhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi\ntuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa\ntaivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka\nhelpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän\nmonien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.\n\nTämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti\nuskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi,\nettä nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita\nja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias\ntoimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän\nPullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut\nolueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi\njyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen\nateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä\njo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta,\nnäkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun\nse ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän\nGanymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa\nhengähtivät: \"P--u minut -- tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon\n-- me olemme vaivaisia savikaavoja -- yksi vaatimaton kulaus on\nsallittava hauraudellemme.\"\n\nNiin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään\nverkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi\nylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja\nkolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt\nedelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion\nmukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.\n\nHän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään\nkeuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin,\njolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta\nepäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden\nkiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä\nenemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia\nyhteen menoon.\n\nHänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla\narvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan\nhänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat\nnaukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet\nmaistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä,\njoka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille,\nettä Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori\nHoldenough halusivat tavata häntä.\n\n\n\n\n10. LUKU.\n\nKUMMITTELEE.\n\n\nKelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä\nja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa\nmerkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään,\nmikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä\nEverardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja\nriemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan,\nmitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.\n\n\"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille\nkaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa,\nkoska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti\nalkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut\ntämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut\navukseni kuin -- kuin --\"\n\n\"_Tamquam Deus ex machina_, kuten etnalainen runoilija lausuu\",\ntäydensi pastori Holdenough, \"vaikka minä en usein vetoa sellaisiin\nkirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard -- tai arvoisa eversti,\npitäisi minun sanoa -- te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on\nWoodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka.\"\n\n\"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä\", ilmoitti eversti\npormestaria puhutellen. \"Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin,\nettä saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi.\"\n\n\"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra\", tokaisi pastori Holdenough.\n\"Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän\nneuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te\nja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa\nniinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet,\npyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat\nhieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen\nkirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja\nkirkkoruhtinaallisista lisistään.\"\n\n\"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni\", huomautti Everard, \"minä pidän\narvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta\nminä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy\nlahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen\nsorron painamina.\"\n\n\"Sir, sir\", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, \"tuo kuulostaa\nkyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio\nmaa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten,\nherjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin\ntuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori\nEdwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme\non joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla\nhajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja\nhäiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien\nkansojen hylkiöitä -- _colluvies omnium gentium_. Uskokaa minua,\narvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä\nkaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo\nvalistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos\nsaarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan\nriistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta.\"\n\n\"Hyvä pastori Holdenough\", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän\nsaarnamiehen, \"on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien\neripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että\nnykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä\nmaltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen\njärjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys.\nIntomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun\nse sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka\nsuoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä\nnyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?\"\n\n\"No, osittain tätä, sir\", alkoi Holdenough kertoa, \"vaikka te kenties\npidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen\nkuin kohtasimme. Minut itseni -- minut, Nehemia Holdenoughin\", hän\nlisäsi mahtipontisesti, \"karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani\nniinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen\nja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten\nvaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja\npatruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle,\njoka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin\ntotta, sir -- herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin\ntoimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, -- vaikka\" --\npormestariin kääntyen -- \"vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut\nrynnistää hiukan enemmän\".\n\n\"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian\",\nlepytteli kauppalanvanhin. \"Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis\nsaattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on\nniitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille.\"\n\n\"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä\", sanoi\neversti. \"Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä,\nettä he eivät tahdo taistellakaan -- ja entä jos sitte saataisiin uusi\nkavalierien kapina?\"\n\n\"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit\"; virkahti\nHoldenough.\n\n\"Kuinka, sir?\" kummeksui eversti Everard. \"Sallikaa minun muistuttaa\nteille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta\nkansakunnan nykyisessä tilassa.\"\n\n\"Minä sanon\", intti presbyteriläinen, \"että metelöimään voivat\nnousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen.\nSielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt\nmaljoja tai äyskinyt sadatuksia -- sielunvihollinen on käynyt\nmetelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!\"\n\n\"Niin, on tosiaan\", vahvisti pormestari, \"ruumiillisesti ja\nnäkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa\nelämmekin!\"\n\n\"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä\npuheenne\", oudoksui Everard.\n\n\"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille\", kertoi\npormestari; \"mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille --\"\n\n\"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan\", keskeytti\npastori Holdenough. \"Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen\non nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa,\nmissä havaitsee sen menestyvän parhaiten.\"\n\n\"Pastori Holdenough\", sanoi eversti, \"jos puhutte vertauskuvallisesti,\nniin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja\neikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien\ntaltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta\non näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te\noikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi\nvastus kuin minunlaiseni soturi.\"\n\n\"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä\nkävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan\",\nselitti Holdenough; \"mutta se paikka, jossa hän on viimeksi\nnäyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja\npaatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka\nminä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse\nheidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän\nsuojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan\npeuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja\nraatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä\nBletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti\nja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut\nseuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat.\"\n\n\"Toden totta, arvoisa ja jalo herra\", puuttui puheeseen pormestari,\n\"niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo -- meidän\netuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan\nlaitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi\nkauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan\nhuvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen\nkuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme\ntulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana\nmajapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät\ntodennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä\ntässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat\nilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te\nasetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme.\"\n\n\"Sen teen, herra pormestari\", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden,\nettä hänen aikeitansa odoteltiin; \"olin vakaasti päättänytkin puuttua\ntähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun\nvaltuuden ylikenraalilta\".\n\n\"Määräyksen ylikenraalilta!\" reipastui pormestari, survaisten\nhengenmiestä kyynäspäällään. \"Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille\nkukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi\nWoodstockiksi!\"\n\n\"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä\", sanoi\nHoldenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta\nsanoilleen, \"ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä\ntuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn\nkuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien\nlopettamiseksi.\"\n\n\"Lähtekäämme siis liikkeelle\", esitti eversti Everard; \"ja toivoakseni\ntapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä\".\n\nIlahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen,\nja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja\nsai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se\nkäskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa\npalvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä,\ntukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.\n\nSeurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä\nmonet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen\nvälitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen\nyhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin\nsäästämiseen tuholta ja turmiolta.\n\nHeidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: \"Mitä\npuhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?\"\n\n\"Ka, eversti\", sanoi pappi, \"tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on\naina kummitellut?\"\n\n\"Olen asunut siellä pitkiä aikoja\", vastasi eversti, \"ja tiedän, etten\nole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä\njaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista\ntarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin\ntäyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan\nasunut.\"\n\n\"Ei, mutta, hyvä eversti\", pahoitteli hengenmies, \"ettehän toki ole\nantautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi\nniiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten\nvahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja\nnoitien puolustajani?\"\n\n\"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen\nväitetään\", selitti eversti. \"Mutta järkeni johtaa minut epäilemään\nuseimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma\nkokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä.\"\n\n\"Niin, mutta uskokaa minua\", vakuutti Holdenough, \"on aina esiintynyt\njotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä\nmiestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai\nvanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää\nkoiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet\nraikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin\nensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle --\nja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään,\nvoiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän\non aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa\nvuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum --\npuolipäivän aave.\"\n\n\"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori\", sanoi eversti, \"minä olen\nasunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa\nkaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä\nkuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa.\"\n\n\"Eversti\", vastasi Holdenough, \"epäys ei todista mitään. Mitä\nmerkitsee, -- sallikaa minun huomauttaa, -- että te ette ole\nnähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä\non todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? -- Ja lisäksi\nliikkuu Demon Nocturnum -- öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt\nnoiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti,\ntuijotelkaa vain, mutta niin on asia -- he saavat koetella, parantaako\nhän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat\nvilliinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen\nlannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä\nja yleissivistystä, -- niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja\noikeata hengellistä kutsumusta.\"\n\n\"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen\", virkkoi\neversti; \"mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on\naiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on\ntosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison\non kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen\non siellä Bletson, joka ei usko mitään. -- Mitä te tiedätte siitä\nasiasta, hyvä herra pormestari?\"\n\n\"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä\",\nvastasi kauppalanvanhin, \"ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir,\nminä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin\nsikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun,\ntietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan,\nettä Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona\nhiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut\nhovia päivälliselle.\"\n\n\"No, mutta sen hälytyksen syy?\" kysyi eversti.\n\n\"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla\", vastasi pormestari\narvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä,\njoita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. \"Puolisoni tahtoi\nnyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle\nselväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä\nmakuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani,\nja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille.\n'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, -- pyydän teidän\nkunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista\npuhetta, -- 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on\ntulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' -- pyydän\ntaaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla;\nettekö suvaitse astua sisälle?\"\n\n\"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun\", sanoi eversti, \"jos sillä\nnimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari\".\n\n\"Kaikella on loppunsa\", tuumi pormestari, \"kunhan hillitsee hoppunsa.\nTeidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. -- Missä\nolinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset\nnukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän\naina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät\ntalvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta,\nettä hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja\nherätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen\nkenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman\nvaralta -- ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka\ntulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu\naseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin\nkoivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät\nsivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja\nsen tein kaksinaisesta syystä.\"\n\n\"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen\", keskeytti eversti. \"Te\nhalusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?\"\n\n\"Totta, sir, varsin totta, -- ja viimeisenkin, siihen nähden, että\ntappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen\nkuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai\npelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa\npitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme\nlivisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota\nnimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi.\"\n\n\"Katsokaas, eversti\", huomautti pastori Holdenough, \"sanoinhan teille,\nettä useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja\njulmuuden vanhoilla näyttämöillä\".\n\n\"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?\" urkki\neversti.\n\n\"Minä -- niin -- niinhän toki -- tarkoitan, en aivan säntilleen\nsanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme\n-- peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme\narvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura\nheittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan\nlatelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai\nsiten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan\neikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa\nmaster Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin,\njotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon\nWoodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa.\"\n\n\"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?\" sanoi eversti.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi pormestari, \"ja enempää ei tehnytkään mieleni\nnähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan\nvelvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän\noli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia\nmarssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani\nmukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri\nsivuuttaneet meidät.\"\n\n\"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä\",\ntokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti\nkuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman\nhermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi\nsyrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut\nnoin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard\nvaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän\noudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja\npysähdyttivätkö he oletetun aaveen.\n\n\"Totisesti, arvoisa sir\", sanoi kauppalanvanhin, \"pastori Holdenough\noli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja\npakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin -- Littlefaithin\nkauppalan valtiopäivämiehen -- todellisessa hahmossa.\"\n\n\"Toden totta, herra pormestari\", huomautti hengenmies, \"olisinkin\nhämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos\npitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä\nhänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran\npalvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra\npormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän\narvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta\nsinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä\nkuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti\nDesboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä\".\n\n\"Ja missä kunnossa he olivatkaan?\" tiedusti eversti.\n\n\"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että\nhe olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut\nkoitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili\nedes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen\nitsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina,\nsukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän\ntoisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin\nkaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva\nsektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen\naineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen\npuhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli\nraamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi\npahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi,\nmiehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku\nmuskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen\nluikkunsa perällä eikä piipulla -- ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi\neriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä\ntaitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki\nosoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin\nkurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja\nlaillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa\nja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja\nsahajauhoiksi!\"\n\n\"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra\npastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä\ntaholta peljättävissä?\"\n\n\"Pitikö minun sellaista tiedustaa?\" vastasi pappi voitokkaasti.\n\"Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta\nhe ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin,\nluoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta\npaholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat\nlukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät\nkaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen\nkiusauksesta -- pyh! -- lisätkööt vielä toiset puolet niihin\nmyriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te\nlöydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen -- minä vastaan yhdestä\nainakin, -- joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä\nottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan\npalaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen\nahdistelivat tuota kurjaa poloista, -- ei, hän häätää ne heti suoraa\npäätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!\"\n\n\"Kuitenkin pyydän saada tietää\", tiukkasi eversti, \"näittekö mitään\nhurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää\".\n\n\"Näinkö?\" vastasi hengenmies; \"en, totisesti, en nähnyt mitään enkä\nkatsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen\nmatkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule\nahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä\nkielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä,\njoka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän\nkaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista.\"\n\nHe olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä,\nsaadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei\npuhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen\nhälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli\naika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle\nkolmen kumppaninsa kanssa.\n\nOli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli\nsen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen\nrakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä\nseestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin\nkynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni\nhengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja\nhätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:\n\n\"Näettekö tuota valoa?\"\n\n\"Kas, näenpä kyllä\", vastasi eversti Everard, \"ja mitä sillä on väliä?\nKynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni\nole mikään kummastuttava näky.\"\n\n\"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?\" sanoi pormestari.\n\n\"Totta kyllä\", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti\ntarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli\noikea. \"Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty\nnostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä\nsattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan.\"\n\n\"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike\", vakuutti pormestari,\n\"ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä\nmyyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle\nalalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden\nantaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista.\nKatsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman\nsinistä ja punervaa reunoissa? -- se ilmaisee hyvinkin selkeästi,\nmistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän\nparempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja\npunatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna\npalatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu\nolemaan voitolla.\"\n\n\"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari\", sanoi Everard, \"mutta\nvelvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana\".\n\n\"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista\", virkkoi pastori\nHoldenough, \"jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle.\nEn yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä,\nturvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten\nasuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja\ntahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat\nylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond,\nja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen\nistuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen\nkuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. -- Minä saatan teitä,\nhyvä eversti -- herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen\non varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä\nvoimallisempi.\"\n\n\"Mitä minuun tulee\", tuumi pormestari, \"joka olen yhtä oppimaton kuin\nsotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin\ntai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme\njälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies\", lyöden Wildrakea olalle,\n\"kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa,\njos lähdet takaisin minun kanssani\".\n\n\"Helkkunassa, herra pormestari\", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt\nvirkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen\nanteliaisuutensa, \"kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja\nluuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin\nteidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada\nvilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton\nvaliotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?\"\n\n\"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni\", varoitti\nhengenmies; \"meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta\nhän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa,\nkuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta\nturhuudenmarkkinoiltaan\".\n\n\"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake\", käski eversti,\n\"ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden\nrajoista\".\n\n\"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan\", vastasi\nWildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen\noma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. \"Mutta\nhemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta\npaholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin\nminä sain vastakumppanikseni -- eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta.\"\n\n\"Mitä, ystäväiseni\", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa\nkäsitti kaiken kirjaimellisesti, \"onko luonasi käynyt niin äskettäin\nsaatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat\nlausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän\nsitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?\"\n\nEverard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton\nsaattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä\nviittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. \"Tämä\nnuori mies\", hän sanoi, \"hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä,\nkun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu\npalatsihuvilan kaitsijan huoneustoon\".\n\n\"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni\", kuiskasi Wildrake Everardin\nkorvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; \"kiihkoilija ei\nkoskaan jää hätävalheen puutteeseen\".\n\n\"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun\nottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti\", nuhteli\npresbyteriläinen hengenmies. \"Uskokaa minua, tämä nuori mies,\npalvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää\njoutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että\nlähinnä Rosamondin tornia, jossa -- kuten sanoin -- se nainen eleli\nsynnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi,\nVictor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen\nhenkien kummittelupaikkana. -- Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan\ntuosta unestasi tai näystäsi.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni, sir\", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi\nsuojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: \"Joutavia, mies,\nte kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä\nvuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua\ntuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi\nja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. -- No\nniin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi\nsanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin\nolisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa\nkoskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani\njonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa.\nNo, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen\nmajesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin\npukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä\nnäkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa\ntäynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa\nja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun -- ja hänkään ei ollut\npaholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden\njokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina\ntahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön;\nmutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni\nnoista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan\nkeropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia,\nleuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä\ngeneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa\ntamineissaan, kautta --!\"\n\n\"Häpeä, häpeä!\" keskeytti eversti Everard. \"Mitä! Noinko käyttäydyt\nvanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!\"\n\n\"Ei, antakaa hänen jatkaa\", sanoi pappi aivan levollisena. \"Jos\nystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän\nkärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää\njoutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka\njos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt\nnuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden\nihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin\nhahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka\nhenkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään\nelämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän\nauttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää\nmeille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?\"\n\n\"No, kautta messun, herra apotti -- tarkoitan herra pastori -- pyydän\nteiltä tuhannesti anteeksi\", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin\nvastineen tyyneys ja säveys. \"Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen\nkärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia\nitse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia.\"\n\nHänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut\naiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he\nsaapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti\nsiihen asetetun vahtisotilaan ponteva _seis!_ Eversti Everard vastasi:\n\"Ystävä.\" Vahtisotilas uudisti käskynsä: \"Seis, ystävä\", huutaen sitte\nvartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle\nvartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin\nkumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky\nannettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli\nsentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän\narvoisuuksiensa mieltä.\n\n\"Mitä, sir!\" ähmistyi eversti. \"Rohkenetteko te, tietäen kuka olen,\npidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?\"\n\n\"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle\", vastasi\nkorpraali, \"ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat\nasemani ohjeet\".\n\n\"No, tehkäähän siis velvollisuutenne\", mukautui eversti. \"Mutta ovatko\nkavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja\ntarkkaa valvontaa?\"\n\nMies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin\nsielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä\netsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins,\nsaattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin\nkynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti\nEverardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin\nhätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita\nmutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille,\njoiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea.\nSitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen,\njossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli\npantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta.\nSiellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin\nikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.\n\n\n\n\n11. LUKU.\n\nPARLAMENTIN VALTUUTETUT.\n\n\nJo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard\nhelposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat\nkerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän\nympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita,\nsillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli\nsiirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan\ntarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta\ntällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin\ntehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli\nkatkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: \"Lähetti\nhänet osille meidän kanssamme, sen takaan -- se on aina ollut hänen\nylhäisyytensä lankomieheni tapana -- jos hän on valmistanut kestityksen\nviidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä\nriittää -- tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta\nkananmunaa.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa\nilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole\nlukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.\n\nDesborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen,\nkasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet\nja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut\nesiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin\nkoristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään\nkaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa\noli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen\npikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta\ntotisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta\nitse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon\npukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei\nhän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan\noli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa\nnäyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät\nolleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan --\noikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret\nnäyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla\nsanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin\njäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia\nedustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja\nkunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma\nsijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.\n\nKenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen\nmies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin\nlikeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja\nse suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään\nsilloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten\nja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja\nhänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka\nhänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen\nkuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän\nja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs,\nrakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää\nsotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai\npilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat\nedullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi\ntoisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille,\nsamalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien\nsuojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa\ntehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia\nniin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä\nkiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat\nIlmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden\ntulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä\nolevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden\nlähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita\ntuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan\ntoteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat,\nolivatpa ne taivaallisia tai maallisia.\n\nSilloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista\nmielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut\nHarrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, -- henkilö,\njoka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi\nja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina\napurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä\nsaattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu\nvälinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli\nhän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon,\njoka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä\nja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle\njoutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki\nolivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen\ntai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli\nCromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän\ntehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn\nteurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi,\njotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten\nveritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä\nautuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.\n\nTällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka\nCromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi\nne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, -- ja\nEverardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan\nerillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää\nkyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä\nvakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä\nveistoksia.\n\nVielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan\nkerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei\nilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään\nnäki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni\nkävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden\ntuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan\nihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja\nvakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin\nkun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen\nivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän\nBletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä\nsuhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli\npelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan\näärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa\nja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.\n\nSilti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti\npalvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes\nkovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen\nperäytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki\nmahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä\nja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti\npaljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti\npuolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin\nluona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan\nhän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson\nkaikkiin valtiollisiin tapauksiin.\n\nBletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet\nhäntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena\nhankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin\nlaajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä,\nmissä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat\nniin tavattomia eroavaisuuksia, -- missä yksilöiden varallisuus oli\nniin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita\noli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa,\npätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean\ntasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin\nheti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu\nottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja\nkysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli\njokapäiväisessä puheessa \"Häntä\" epäsuosioonkin joutuneena yhäti\nvallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä\nkansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi.\nToisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle,\nhajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka\nkokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä\ntoimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan\nistuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell -- kuten sitte tapahtuikin\n-- heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota\nparlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti\nuskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.\n\nPuoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa\nhyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin\nkerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä\noli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin\ntyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten\nrauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön\ntasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.\n\nMutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla\nolevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa\nmarttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen\njohdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin\nmahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen\nepäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä\nkuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle.\nMutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa\nedessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis\nalamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri\nhallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä\nvajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta.\nCromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa\nvälissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri\nkenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan\nBletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa\nluottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi\nmiten pian tahansa.\n\nMutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin\nvaltiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan\ntäydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen\nhallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä\nsuhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta\nitsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen\njuontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta.\nAhtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin\nkatkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä\nilmeni _Animus Mundi_ eli \"luova voima\", jolla se alkujaan herätti\nvaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi\njoidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran\ntunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä,\njotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien\nviettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla\nja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo\nviihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän\nsopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi\nyhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista\nuskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin\nkuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan,\njuomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei\nvälittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää\nluovan voiman palvontaa, olipa sen nimenä _Animus Mundi_ tai mikä\nhyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi\nkerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli\nkokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen -- ja ottaen lukuun\nedellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen -- mr. Joshua\nBletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä\njumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta\ntämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet\nuseita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla\nheilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus\npyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan\npäällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset\nkadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.\n\nLuonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin\nkuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista,\npresbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja\nanabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista\nmuista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen\nkiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa\nmukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja\nkuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa\ntilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja\nytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan\nsoveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut\nvaltiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten;\nsiellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.\n\nMutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan\nulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa\nja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan\nhän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi\nvastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella\nkahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa\nhän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti\nkokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen\ntoki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa\nistutettu; olihan otettava käytäntöön järjen _latus clavus_,\njätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyyden _bulla_, kuten Bletson\nmääritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti.\nUseinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain\nomaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen\nluontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä\nitsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten\nantoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas\nkaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan\npuolelleen.\n\nViisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati\nnoudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja\njärkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän\ntiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän\nhänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi\npäälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä\nne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt\nkaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin.\nHelpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun\nvaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta;\nsitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos\njonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat\njohtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat\nkerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät\nhyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten\näärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli\njokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti\nhän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan\ntoivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen\nja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat\nerheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten\nhallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että\nuskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.\n\nSellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, -- pieneen piiriin,\njoka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille\nharharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun\nhän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen\ntuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä\ntuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset\nja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen\näärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough\nluontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa\ntoimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan,\nsaattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka\nsaa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä\nkummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia -- kuninkaan\nja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta,\nSkotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa\nkohtaan -- oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi\njäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin\nkiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.\n\nPuolueen vuoksi todistellessaan ihmiset tahtovat nähdä kaikki viat\ntoisella puolella, suvaitsematta tarkastella vastapuolen virheitä;\nmutta ne, jotka tutkivat historiaa opikseen, huomaavat selkeästi,\nettä englantilaisen valtiomuodon taattua tasapainoa ei olisi kyennyt\nniin täydellisesti mullistamaan mikään muu kuin molemminpuolinen\nmyönnyttelyn puute sekä kuninkaan ja parlamentin puolueiden\nkeskinäisten vihojen yltyminen vimmaksi. Mutta kiirehdimmekin jo\nheittämään sikseen valtiolliset mietteet, olletikin kun meidän\nkäsityksemme eivät arvattavasti miellytä whigiä eivätkä torya.\n\n\n\n\n12. LUKU.\n\nILMESTYS PUHUU.\n\n\nMr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja\nkohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen\njoukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli\nuskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja\ntehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen\nHarrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa\nmoisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin\nhorjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla\ntaipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo\nhiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut\nvarata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä\nvaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin\noli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja\npastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella\npakoretkellä, hänen esiintyessään _parma non bene relicta_, viitta ja\nihokas taloon jääneenä.\n\nEversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille\nkuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään\nviisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta\nmahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta\nlaskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että\nluottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi\nkutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen.\nTämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin\ntervehdykseksi Everardille.\n\nHarrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen\nasentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten\nennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli\nkasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.\n\nSillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa\nkäyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän\nalipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti\nsijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti\nhänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään\nkuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan\nsopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän\nsieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut\nomatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui\nolutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen\njälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa\npilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa\ntyössä.\n\nKunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan\nei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri\nhuultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen\nuppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen\npurkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät\ntavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä,\nvirkkoi eversti Everard viimein: \"Te lienette, hyvät herrat, hiukan\nihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?\"\n\n\"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?\" ärähti Desborough. \"Me\ntiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni -- loordi Cromwellin,\ntarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen\nniissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden\nvaltuutuksestamme?\"\n\n\"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen,\nmitä olisi voitu lukuumme lisätä\", sanoi Bletson hymyillen ja\nkumartaen. \"Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on\nvaltioneuvoston vahvistama?\"\n\n\"Siitä, hyvät herrat\", vastasi eversti, \"teen teille heti selvää\".\n\nHän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta\nhän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että\nDesborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän\nsilmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä\nkohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään\nkestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua\nhollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi\nlykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei\nsiis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän\nvaltuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: \"Asiani luonnollisesti\nkoskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on -- suokaa anteeksi\nuteliaisuuteni -- kunnianarvoisa herrasmies\", Holdenoughiin viitaten,\n\"joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että\ntarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa,\nvoidaksenne pitää hallussanne Woodstockin\".\n\n\"Ennen kuin puutumme siihen asiaan\", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa\nmyöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja\nkuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, \"haluaisin\ntietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja\nyhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa\".\n\n\"Minua tarkoittaen?\" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään.\n\"Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen\nkysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen\narvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään\nmukavampana nimityksenä.\"\n\n\"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi\", sanoi\nDesborough. \"Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota\nihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa\nkenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat\nalikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan\nkuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava\nkysymykseen.\"\n\n\"Niin, eversti Everard\", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti\nhymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen\nillan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen\nitserakkauttaan ja itseluottamustaan, \"niin ja _kun_ master Jetku ja\nmaster Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista\nmolemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen\nrunoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan\nvaleen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu\npäihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi.\nOlen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen\nperusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne,\nmutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan\nlapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni\nuudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne,\neversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan\npariin.\"\n\n\"Enpä suinkaan\", tokaisi kavalieri; \"minä en suostu pariksi minkään\nisraelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren\".\n\n\"Älä silti pilkkaa, nuori mies\", kielsi valistusmies; \"ovathan\njuutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät\".\n\n\"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?\" pahastui Desborough. \"Kautta\nYrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos\nrohkenettte puhua tuollaisia.\"\n\nWildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle\ntietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin\ntakaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta.\nNämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin\nvetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua\nhuoneesta.\n\n\"Mitä nyt, heittiöt\", sanoi Bletson vihaisesti, \"ettekö paremmin tunne\nvelvollisuuttanne?\"\n\n\"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi\", sanoi muuan\nmiehistä, \"mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa\".\n\n\"Valoako, senkin raukat?\" moitti viisaustieteilijä; \"mitä varten?\nNäyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?\nMutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!\nKammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos\ntavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette.\"\n\nVastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu\nTomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen\novelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki\nkolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle\nniinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä\nistuneet kavahtivat seisaalle.\n\nEversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi\njotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä\nhänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan\nselville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä\nperusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että _hänen_ tehtävänään\netupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.\n\nJupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta\nsellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin\nsuonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun\nmuun. \"Raukkamaiset pölkkypäät!\" ärähti hän viimein, tarttuen oven\nkädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, \"ettekö uskalla avata\novea?\" -- (yhä kopeloiden lukkoa) -- \"ettekö uskalla mennä alikertaan\nilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! --\nKautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!\"\n\nJa hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä\nvaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.\n\n\"_Deus adjutor meus_!\" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten\nistualtaan. \"Antakaa tilaa, sir\", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen;\n\"näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja\nLuojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen\".\n\nUrheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä\nvarmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen\nasiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin\nedelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella\navasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: \"Täällä ei ole\nmitään!\"\n\n\"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään\", tokaisi Bletson, \"paitsi nuo\nhirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä,\nkun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?\"\n\n\"Huomaatteko, master Tomkins\", kuiskasi toinen palvelija\ntaloudenhoitajalle, \"katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi\nkaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen\nkirkon valtuutettu upseeri -- teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole\nparempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita.\"\n\n\"Seuratkoon minua ken haluaa\", sanoi pastori Holdenough, \"menköön\nedelläni ken tahtoo, -- minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen\nläpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana\ntodella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai\npelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne\npahat ihmiset, joista pyhä David puhuu\".\n\nHarrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa\nja huudahti: \"Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin\non päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan\njuoksuhautoihinsa asti!\"\n\nNiin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän,\nastellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon\nWoodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana\npastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa\nkintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen\npalatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä\nvallanneen.\n\n\"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät\", virkkoi eversti Everard, joka oli\nkatsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson\ntarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.\n\n\"Nähkääs, hyvä eversti\", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota\nhänen vapiseva äänensä ei tukenut, \"tänne olemme ainoastaan te ja\nminä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden\npoistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa\nyhteen rynnäkköön -- se olisi epäsotilaallista -- ha, ha, ha!\"\n\n\"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?\" oudoksui Everard.\n\"Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja\nnyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa\njärkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough --\nihme ja kumma, master, Bletson -- yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun\ntietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat\nhämmentyneet sekaisin.\"\n\n\"Ja niin saattaa minun ollakin\", virkkoi Desborough, \"vieläpä nurin\nnarin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä\ntuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin\nniinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä\".\n\n\"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai\npainajainen vaivannut.\"\n\n\"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset -- tai mitä ne nyt lienevätkään\nolleet -- olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat\nhänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka -- hei, ettekö kuullut\njotakin? -- on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen.\"\n\n\"Näittekö mitään säikähdyttävää?\" kysyi eversti.\n\n\"Emme mitään\", kertoi Bletson, \"mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten\nkaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin,\njoten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen\nRainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin\nWoodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi.\"\n\n\"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani\nkieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut\nvelvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä\nilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei -- kun parlamentti käski minut\npistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen\nverran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein.\"\n\n\"Mutta parlamentti\", sanoi Desborough pikaisesti, \"ei käskenyt teidän\nturvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen\ntukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun\nnäitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain\npökertyneenä vuodevaatteisiin -- olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja\nauttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos\nikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni\npoikki.\"\n\n\"Mutta, arvoisa master Desborough\", vastasi Bletson iskien\nsilmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä\nvirkaveljestään, \"mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te\nlepäätte? Maku on monenlainen -- tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin\nnukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa.\"\n\n\"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi\nihmeenä?\" kivahti Desborough.\n\n\"Ka, mitä ihmeisiin tulee\", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta\nEverardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan\njossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, \"niin jätän ne kokonaan\nsilleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä\npätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan\nmaallekiskomiseen\".\n\nVoimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti\nkautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti\nhänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi\npolvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.\n\n\"Tässä täytyy olla, vehkeilyä\", huudahti Everard, ja siepaten\nseinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta\nmillänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti\nhätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään\nauttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin\nmiestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä,\nja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen\nvelttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.\n\nPorrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan,\nmiten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä\npuhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa\nmelulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään\nkeksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista\nhuonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.\n\nHän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman\nosan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä\nmyöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin.\nTäten avautui pian hänen eteensä eräänlainen _ceil-de-boeuf_,\nkahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin\nhuoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui\nhyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana\nrakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien\noli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui\nhänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat\nesiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen\nmielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin\njäljitellä ukkosen jyrähdystä.\n\nPäättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä\neteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään\nhän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai\npikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää\nvastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta\nheikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä\nelottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka\nja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan\nreutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa\nrynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle.\nMutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos\nmahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän\nihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este\nsälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven\näkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin\nkynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain\npitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi\nlehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.\n\nSynkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat\nköynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat\nrauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin\npaikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa\npitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen\njyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita\nlaisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina\nmaalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat\nkuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten\nrepaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä,\njoka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti\nvihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän\npäähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa\npaljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja\npysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.\n\nMarkham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa\nherkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut\njuttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin\najatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä\nsaattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma\nhiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut\nkäsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa\nja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita,\njoiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät.\nSellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä\nväijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen\nlehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon\näänen lausuvan nimeänsä.\n\n\"Tässä olen\", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja\nnopeasti. \"Kuka kutsuu Markham Everardia?\"\n\nToinen huokaus oli ainoana vastauksena.\n\n\"Puhu\", sanoi eversti, \"ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle,\nmissä aikeissa vaanit näissä huoneissa?\"\n\n\"Paremmissa aikeissa kuin sinä\", vastasi vieno ääni.\n\n\"Kuin minäkö!\" huudahti Everard peräti kummastuneena. \"Kuka oletkaan,\nrohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?\"\n\n\"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla\nnäissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita\nkuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?\"\n\n\"Se on -- mutta mahdotonta\", sanoi Everard; \"ja kuitenkin täytyy seikan\nolla se. -- Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle,\nminä rukoilen! -- puhu avoimesti -- mihin vaaralliseen juoneen olet\nryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? -- miten voit antautua\nnäin kamalaan uskaliaisuuteen? -- Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!\"\n\n\"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen\nsuojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? -- entä jos hänen ja\nsinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? -- entä jos --\"\n\n\"Ei\", keskeytti Everard, \"mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on\nsaanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? -- entä jos hän panee\nturvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla\nvalepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä?\nPuhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden\nsuojella enoani, Sir Henryä -- ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän\nhaaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu -- minä näen,\nmissä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten\nharhaannutettavaksi. Luota minuun -- usko Markham-serkulle kätesi, ja\nminä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan.\"\n\nPuhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista,\nkeksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä\nkuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen\nhaamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli\nasettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle\nhuonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida\nvälimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen\nsaisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui\nkuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän\nheille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla\njohtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu\nvehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin\nja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta\ntuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.\n\nOn myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli\nkaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin\nsitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä\narkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä\nhellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta,\najatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain\nmäärin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän\nseurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää\nAlicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti\nantautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän\nei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa\nturvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun\nrajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä\nlyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää\nserkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.\n\nTässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan\nnimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja\ntarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin\nsattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.\n\n\"Minä en ole se, joksi minut luulet\", sanoi ääni, \"ja rakkaammat\nharrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai\nkuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla\nja poistumaan täältä\".\n\n\"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta\nhupsuudestasi\", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen\ntarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut\nmitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota\nei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima,\nettä hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan\nkärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei\nkyennyt vähääkään puolustautumaan.\n\n\"Avun huuto\", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän\noli tätä ennen kuullut, \"tukahtuu vereesi! -- Mitään pahaa ei sinulle\ntarkoiteta -- ole viisas ja vaikene.\"\n\nEverard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen\npelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten\nmurhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä\nkärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi\nhänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään\nlopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista,\njotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin\nvastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen\n-- sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä -- hän koki\nsitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin\nkipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.\n\n\"Serkku Alice\", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen\nkurkkuansa yhä tiukemmin, \"serkku, älä anna murhata minua näin\nkamalalla tavalla!\"\n\n\"Minä sanon sinulle\", vastasi ääni, \"että puhuttelet henkilöä, joka ei\nole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen\nuskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi\nsekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta,\nja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa.\"\n\n\"Koska en voi auttaa itseäni muutoin\", mukautui Everard, \"niin vannon\nuskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai\nyritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia\".\n\n\"Siitä me emme välitä\", sanoi ääni. \"Olet saanut näytteen, kuinka\nhelposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan\nsinua. Nouse ja mene!\"\n\nJalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan\nseisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: \"Ei\nkiirettä -- kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt -- nyt --\nnyt --\" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) -- \"olet vapaa. Pysy\nvaiti ja turvallisena.\"\n\nMarkham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka\nhän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään\nserkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa\nkahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman\naavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli\nlähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä\nhän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö\nollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata\nkiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa.\nMutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen\nhenkensä vallassaan -- hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi\n-- ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti\naatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei\nnäyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut.\nTämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä\nsuututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin\ntöykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta\nhetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai\nenonsa turvallisuutta. \"Mutta lähdenpä metsämökkiin\", hän virkahti,\n\"lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja\nvaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista\".\n\nKun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja\npääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan\nnimeänsä. \"Mitä -- hoi! -- helei! -- Eversti Everard -- Mark Everard\n-- on pimeä kuin pirun kidassa -- puhu -- missä olet? Noidat näyttävät\ntäällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?\"\n\n\"Täällä, täällä!\" vastasi Everard. \"Herkeä huikkaamasta. Käänny\nvasemmalle, niin tapaat minut.\"\n\nHänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä\ntoisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. \"Missä olet ollut?\"\nhän uteli; \"mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja\nDesboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana\nmielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi\ntappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan.\"\n\n\"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?\" kysyi Everard.\n\n\"En mitään\", selitti hänen ystävänsä, \"paitsi että ensin pistäytyessäni\ntähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni\nkuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan\ntoista\".\n\n\"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy\nlaatuun.\"\n\n\"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi\", vastasi Wildrake. \"Mutta\nmitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta?\nLuhistuuko talo?\"\n\n\"En voi vastata\", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli\nkalustuksesta rippeitä jäljellä.\n\nSiellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti\nkummeksuen: \"Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham,\nkun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?\"\n\n\"Tappeluunko!\" huudahti Everard. \"Niin\", vakuutti hänen uskollinen\nsaattolaisensa, \"tapellut olet. Katso kuvastimesta.\"\n\nToinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen\nvalui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään\nvapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen\nja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin\nsilmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta\nhuolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi\nhän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties\nsitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan\ntunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.\n\n\"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark\", hän puheli, \"niin eivätpä\nsielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan;\nmutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta,\nRoger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen?\nMinä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan\nlyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman\nnauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta\nsinulle tuottamastansa virheestä.\"\n\n\"Hulluutta -- hulluutta!\" huudahti Everard. \"Sain tämän mitättömän\nraamun langetessani -- pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen.\nSillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen,\nhanki sotaratsut -- käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen\nylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun\ntuokion kuluttua portin edustalla.\"\n\n\"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin\nviittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta\nketään noista alikerran miehistä?\"\n\n\"Tapaamatta ketään\", sanoi Everard; \"Luojan tähden, älä haaskaa aikaa\".\n\nWildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia;\ntoinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin\nsotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki\nvalmista lähtöön.\n\n\n\n\n13. LUKU.\n\nVÄÄRÄSSÄ VALOSSA.\n\n\nEversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä -- sillä myöhäiseksi\nkatsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla -- herätti paljon\narvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan,\nsillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa\njohtui jostakin \"kummasta näystä\", kuten he sanoivat, ja kaikki\nhalusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti\näskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa\nhuomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman\npoikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki\nmetsänvartija Jocelinen majaa kohti.\n\nMarkham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja\näkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen\nlahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat\ntottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä\nluontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan\nkiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus\ntoisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli\nkuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi\nsiitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava\njoksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään\nainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja\nrientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai\naseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia\nvaikeuksia.\n\nTällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa\nirroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista,\njoihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden\nhankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin\nvehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä\nsilläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen\nsaapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai\nkertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan\nmustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja\nnaapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt\nkahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että\nhöperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri\nhenkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen\nnaapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa\nseikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli\nliian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä\nvauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen\nedellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.\n\nHänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta,\nmutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut\nEverardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava,\nja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja\nhuimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi\nherätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen\nkieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt\nkärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien\npieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen\nmatkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.\n\nHänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille\nollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir\nHenry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö\nolikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin\nsilmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se\noli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin\nankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa\ntilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut\ntoiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä\nja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta\nmaahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla\njärjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän\nsäikyttelemisekseen tiehensä.\n\nKaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa\nkannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään\nja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen\nkuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri\nsäppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen\nritarivanhuksen puheille.\n\nMutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran\nhaukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti\nparahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi\nJocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki\nkysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi\nollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi\nhänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen\nhyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti\ntukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se\nihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan\ntuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi,\nomaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.\n\nYhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys\nläheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle\nmenevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä,\nniinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä.\nSiellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..\n\nSir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt\nviittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä\ntai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä\nvalkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä\nsoturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen\nja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa\nmiestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren\njälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä\nluki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice\nLee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta\näänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla\nja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin\nkaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt\nmiellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi\npeittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet\npiirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.\n\nEversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten\nvaroittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja\nviittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi\ntunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja\npolvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.\n\nEverardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä\nlahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut\nEnglannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen\nhallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia\njuhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä,\njoita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti\nvaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin\nmuodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi\nvaltiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin\nsen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus\ntoimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa\nkun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin\nloistoaikoina.\n\nEverard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon\nsyvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen\nkatseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa\npysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen\nhänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna,\nsormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä\nlujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan\nvastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi\nnäytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen\nasukin muuttunut tapahtumien käänteessä.\n\nKaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan\nmahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen\nruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa\nkomeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta.\nViehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään\nympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne\njärjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen\nhiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä\nhilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli\nhaipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen\nkaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden\nlohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen\nkasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän\npäätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut\npalatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan\nhäpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli\njäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin\nsuuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti\nliittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut\nhänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.\n\nNämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin\nolikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni\nnyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja\nhämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä\nsekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan\nja varjelemaan \"hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden\nmaitten laillista ja epäämätöntä valtiasta\". Tämä siihen aikaan\nmitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi\nsanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa\nkiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri\nei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi\nvastalauseen tekemiseen.\n\nHartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi.\nSiihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen\naikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja\npudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi\nolevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies\nvastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut\nkavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi\nenonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten\nAlicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.\n\n\"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi\", sanoi eversti epäröiden, \"kun\nvalitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi\nluulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan\".\n\n\"Kaukana siitä, sisarenpoika\", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin\nkuin Everard olisi rohjennut odottaa, \"päinvastoin, vierailusi olisi\nmuina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut\nusein hartaushetkillämme\".\n\n\"Toivoakseni tulee pian se aika, sir\", vastasi Everard, \"jolloin\nkaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat\nomastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he\nkaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä\".\n\n\"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika\", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi;\n\"ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua\nhartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen\njärjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten\nsovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta\npuhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime\ntervehdyksemme oli niin karkea\".\n\n\"Olisin onnellinen voidessani uskoa\", virkkoi eversti Everard empien,\n\"että -- että -- läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu\nkuin sillä kertaa\".\n\n\"Sisarenpoika\", haastoi Sir Henry, \"tahdonpa olla sinua kohtaan\navomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta\nkalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani\nsuoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan\nuumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi,\nkuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin\nolevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt --\nkalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi.\"\n\n\"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir\", sanoi eversti\nEverard, \"kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin\nvakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja\nperheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja\npyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan\".\n\n\"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet\nsuosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne\ntervetulleiksi.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, -- koska ette kenties suvaitse\nminun puhutella teitä omaisenani, -- toteuttaa niitä toivomuksia\njossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa\nnykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä\nhuononemassa.\"\n\n\"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en\nhäily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia\nvaatteita, -- syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, -- miehet eivät\nkohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään\nminut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee\nrakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt\nuskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt\ntammikuun kolmattakymmenettä päivää?[17] Minä en ole tieteilijä enkä\ntähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten\nlehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa\npimeä.\"\n\n\"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir\", huomautti eversti\nEverard, \"että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan\nja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden\nhukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa,\npakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen\npaitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla\non pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella\nluvalla, niin ainakin suvaitsemalla.\"\n\n\"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista\nkolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni\ntäydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista\nvaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa\nliian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt\nsieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni\nnoudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa\npalvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään\nanastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell -- olkoon paholaisia yksi\ntai legio -- en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni\nverhoksi -- en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi\nvilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella\nanteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään -- tahdon elää kuten\nkuoliakin Lainkuuliaisena Leenä.\"\n\n\"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties\nannatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka\nvähäistä alistumista tässä vaaditaan?\"\n\n\"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet\nsiitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme\narvoisaa pappismiestä eteishuoneessa.\"\n\n\"Jotakin oli minulla sanottavaa -- se koski Alice-serkkuani\", vastasi\nEverard hämillään; \"mutta pelkään teidän molempien olevan niin\nennakkoluuloisia minua vastaan --\"\n\n\"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi -- lähden\nmuori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin,\nettä saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella\njärkevällä tavalla.\"\n\nJa hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.\n\nEversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito\nvetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi\nsoturia istuutumaan jonkun matkan päähän.\n\n\"Olemmeko siis näin suuresti -vieraantuneita, rakkahin Alice?\"\npahoitteli eversti.\n\n\"Siitä puhumme piankin\", vastasi toinen. \"Sallikaa minun ensiksi\ntiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä\nhetkenä.\"\n\n\"Kuulithan\", sanoi Everard, \"mitä mainitsin isällesi?\"\n\n\"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne -- mielessänne\ntuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua.\"\n\n\"Se oli kuvitelma -- omituinen erehdys\", vastasi Everard. \"Saanko\nkysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?\"\n\n\"En suinkaan\", vakuutti neito. \"Minulla ei ole suurtakaan kiusausta\nharhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin,\nja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta\nminkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?\"\n\n\"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt\nystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen\npuhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice.\"\n\n\"Siihen on pian vastattu\", haastoi toinen. \"Kun paljastitte miekkanne\nisäni harrastuksia vastaan -- melkein häntä itseänsäkin vastaan\n-- yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi\nsopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne\nkansalaisvelvollisuudesta -- minä tiesin, mihin mielipiteisiin\nteidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia\nhyljätä häntä luotani -- hän vastustaa kuningastansa syystä että\nhän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun\nkolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää,\nja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi\nharhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi.\"\n\n\"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee\", lisäsi\nEverard punastuen, \"liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin\nnimeen?\"\n\n\"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä\nmyöskään tahtoisi loukata teitä\", vastasi toinen. \"Mutta tapaatte kyllä\nmuita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee\nanastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan\nvapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo\nkauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman\nsuuria etuja itselleen ja perheelleen.\"\n\n\"Itselleni -- en ikinä!\"\n\n\"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on\nnäytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä\ntavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko,\nettä isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu\nEnglannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?\"\n\n\"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua\njuuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin\nhyväksynyt!\"\n\n\"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän\nalistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle\nkannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset\nolisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä\nniin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään\ntuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen\navittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on\nalistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä -- ja voi, Markham --\nheidän verikoiranaan!\"\n\n\"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi,\nettä voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat\ntyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin\nhavaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta\nylemmäksi valtaan -- mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on\nmielessäsi?\"\n\n\"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!\"\n\n\"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?\"\n\n\"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren\nkuninkaan?\"\n\n\"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En\nkoskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse -- antaisin\nhänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja\nluullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen,\nestäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta\nkavaltajaksi en ikinä alentuisi!\"\n\n\"Tiesin sen -- olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin\nrehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista!\nKaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat\ntoteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!\"\n\n\"Usko minua\", vastasi Everard, \"että minä valitsen sen toiminnan, mikä\nparhaiten soveltuu näihin aikoihin\".\n\n\"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham -- mikä\nluonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta\", pyysi Alice Lee.\n\"Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi!\nme kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle -- tunnet hänen\nluontonsa -- hyvästi, Markham.\"\n\nHän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui\nhuoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen\nantoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi\nkiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen\nkumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.\n\n\n\n\n14. LUKU.\n\nSURMATUN HAAMU.\n\n\nEverard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen\nkykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin\noli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan\nja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa\nohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin,\n-- koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta\nhän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.\n\nYhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan\nvapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan\neverstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen\nvaltiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa\nsuorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen\njohtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta\nlyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus\nolikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että\nkenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta\nkeinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat\nja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään.\nHän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle\noli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi\nkuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten\nottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa\nkysymyksessä.\n\nHänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena\nja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa\nWildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään;\nkavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. \"Olenpa\ntässä ajatellut, Mark\", hän sanoi, \"että jos sinut ja minut olisi\nkutsuttu lakipöydän ääreen -- kuten muuten onkin uhannut minulle\ntapahtua useammin eri tavoin -- sanon, jos meistä olisi sukeutunut\nasianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä\nkahdesta -- näppärämpi suostuttelun taito\".\n\n\"Kenties\", myönsi Everard, \"vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun\nkäyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa\nlainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun\".\n\n\"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana\nkyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.\n\n\"Niin, katsopas\", puheli Wildrake, \"sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi\noli taivuttaa mistress Alice Lee -- kautta taivaan, hän on suloinen\nolento -- hyväksyn makusi, Mark -- sanon, sinun tekee mielesi saada\nhänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan\npalatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi\nsuvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan\nettä majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään\nsuojapaikaksi\".\n\n\"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä\nkäynnilläni\", vastasi Everard.\n\n\"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja\nsiten pitää silmällä sievää mistress Leetä -- hä?\"\n\n\"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta\", kielsi\nEverard, \"ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi,\npoistuisin sieltä oitis\".\n\n\"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän\", haastoi Wildrake.\n\"Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni\nmeidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin\nuskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle.\nSanalla sanoen -- mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan\n-- hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä\ntyttärestä käristetyn juustosyötin -- pyydän mielitiettyäsi suomaan\nanteeksi sen vertauksen -- sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä\npakotien -- hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka\nkynsiin saalis on luovutettava.\"\n\n\"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?\" virkahti\nEverard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.\n\n\"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen --\nyhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen\nverran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit\nansaita häneltä aimo hyvityksen -- perh--, se kirottu ehdotus takertuu\nkurkkuuni -- kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme\", -- hän\nkohotti hattuansa -- \"jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen\nhallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään\nhänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että\nmurheissaan ja vielä pennittömänäkin\".\n\n\"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa\", sanoi Everard. \"Mutta\nmiten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä\nsellaisesta juonesta?\"\n\n\"Minäkö?\" vastasi kavalieri. \"Enhän ole eläissäni nähnyt mistress\nAlicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään -- hitossa,\nmies, kuinka se olisi mahdollista?\"\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein\nhän huomautti: \"Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta\nkäsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan\nkaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen\nviittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä.\"\n\n\"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen\",\nesitti Wildrake, \"ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä\nvieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut\nsektipikarillisen\".\n\n\"Joutavia\", vastasi Everard, \"noin korkeat henkilöt eivät antaudu\nmieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake,\najattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan\npetollisuuteen ja kavallukseen?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti Wildrake. \"Markham Everard, sinä olet ollut\nvarhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui,\nsinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa\npelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin\npystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, -- kautta\ntuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä\nlävistäisin sinut omin käsin!\"\n\n\"Kuoleman tosiaan ansaitsisin\", vastasi Everard, \"vaan en kenties\nsinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi\npetollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen\nsanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle\nBristolista.\"\n\n\"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin\nmonilta vaaroilta!\" huudahti Wildrake. \"Hurei! Riemuitkaatte,\nkavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta!\nKuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!\" -- ja hän heitti sen niin\nkorkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät\nvastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin\nSir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen\nsäilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti\nsen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta\nnuhteluun.\n\n\"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?\"\n\n\"Ka\", tuumi Wildrake, \"lähetinpähän vain puritanin hatun\nkuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet\nkoulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi\nvuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta\nmittaamattomasta huopatarjottimesta.\"\n\n\"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti\", sanoi\nEverard. \"Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin\nmielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan\nen skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten\nkuningasmielisten --\"\n\n\"Markham Everard --\" tokaisi kavalieri.\n\n\"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake\", keskeytti vuorostaan Everard, \"älkäämme\nväitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun\njatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava\nja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden\nenoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan\nasuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin\nkuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee,\nenkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa\nkeskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän\nteki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on\nhyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan\nnäe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit\npinnistävät liiankin närkkääksi.\"\n\n\"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden\nherkkyydestä\", takasi Wildrake. \"No, palatakseni lähtökohtaamme --\nolettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes\nkävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa\naikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä\nsaataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja\nasumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa\npappi, se arvoisa vanha jehu.\"\n\n\"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa\", huomautti Everard.\n\n\"Totta kyllä\", vastasi Wildrake, \"hän luotti minuun heti, sillä\nhän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän\nkirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut\nvirkapukuista pappismiestä -- ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni\ntapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä,\nettä hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen\ntullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen\nuskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut\nkuulijakseen.\"\n\n\"Luuletko siis\", kysyi eversti Everard, \"tai oikeastaan arveleeko\npappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin\npalatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä\nyöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?\"\n\n\"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle\ntaataan rauha vierailta\", vastasi Wildrake. \"Mitä noihin häiriöihin\ntulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka\nukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää,\n-- tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai\npaholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa\nennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto.\"\n\n\"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta\", muistutti Everard. \"Minulla\non omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan\nsalaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni\nei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta\nminun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen,\nettä hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle,\nsillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon\ntodellisena toimeenpanijana ken tahansa.\"\n\n\"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen\nkanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien\nvanhalla taatolla -- pyydän jälleenkin anteeksi -- on jotakin tekemistä\njutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise\nlähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon\nneitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi\nkuin on puhdas kulta saiturin kirstussa.\"\n\n\"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?\" \"En nähnyt\nsulkaakaan Lemmon lentimestä\", vastasi Wildrake. \"Hän luulee olevansa\nvarsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa,\njoutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä\ntiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä\nja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta\njos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että\npaholaisen on täytynyt leiskua leikissä. -- Mutta hei! täältä tulee\njoku vastaamme. Seis, ystävä -- ken siellä?\"\n\n\"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä -- Joseph\nTomkins nimeltäni -- toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristityn\nEnglannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä,\nkenraali Harrisonilla.\"\n\n\"Mitä uutta, master Tomkins?\" tiedusti Everard; \"ja miksi liikut\nulkosalla näin myöhään?\"\n\n\"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?\" sanoi Tomkins; \"ja\ntotisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas\ntietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra\nEverard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen\npäälletuloa ja --\"\n\n\"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä -- missä on herrasi --\nja mitä yleensä on nyt tapahtunut?\"\n\n\"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman\ntammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain\npari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes\ntakaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan.\"\n\nEdeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne\nnäkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin\nKuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta\nkäyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen\nkorvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin\netunenässä: \"Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi\nRupert -- seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni\nsinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset,\ntyvi tuettuna jalkaa vasten -- alas oikealle polvellenne, eturivi --\nälkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa -- Zerubabel\n-- niin, se on tunnussanamme!\"\n\n\"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?\" kummeksui\nEverard. \"Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?\"\n\n\"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia,\nhaltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä\nArmageddonin suuressa taistelussa -- ja mitä hänen aseeseensa tulee,\nniin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä\nterästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana --\nlihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja\nmaan alla?\"\n\n\"Tämä on sietämätöntä\", tuskastui Everard. \"Kuuntele minua, Tomkins.\nSinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi\nnäytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat.\nMuistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai\npelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut,\njotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?\"\n\n\"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen\nkuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka\non hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa --\"\n\n\"Kuulepas nyt\", varoitti eversti Everard, \"varo jo haihattelemasta\npuheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa\ntaistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti\nHewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei\nhän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä\neturintamaan. Varo.\"\n\n\"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa\njärjestyksessä\", täydensi Tomkins, \"ja lakaisi tuhannen raitaista\nvaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen.\nEnkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän\narvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja\nsiekailematta.\"\n\n\"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni\", käski Everard, \"puhu oitis asia\n-- tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin\ntunnettu kuin luuletkaan.\"\n\n\"Arvoisa herra\", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, \"tottelen\nteidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti,\nsiitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä\nmaster Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master\nBletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului\nraju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden\ntotta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista\nja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että\nvahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla,\nja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme\npitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti\nuskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi\nmenninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat\nkolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään.\nArvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä,\nniinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei\nsuinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on\nvaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka\npakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan.\nNiinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä\nsuoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille\nja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle\nherralleni eversti Desboroughille --\"\n\n\"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen\ntaivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen\", sanoi eversti Everard.\n\n\"Ja minä rukoilen hartaasti\", vastasi Tomkins, \"että teidän arvoisat\nrukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee\nRehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus\nminulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos\nsellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana\".\n\n\"No, jatka -- jatka -- tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin\nrohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä\npuheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua.\"\n\n\"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes\nolisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa.\nKello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan\nkiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät\ntienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten\nsanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine\npistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi\nääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että\ntahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin\nminä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi\ntavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen\nei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen\nhuoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin\nhän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa\nalkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli\ntavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty\nkauvemmin pitämään puoliansa.\"\n\n\"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava\",\nkehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. \"Rohkea\nhurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa\ntammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se,\njoka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä -- yhtä mieluusti\nnävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle.\"\n\n\"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake\", käski Everard, \"ja pitkittäköön hän\nkertomustansa. -- No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan\nsarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin.\"\n\n\"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi\nulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin.\nHän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella\nsisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin\npulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä\nlemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen\nmukaan, -- jalokivikoriste korvalehdessä -- sininen olkavyö kuten\nkuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli\nkiedottu erikoinen nauha.\"\n\n\"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja\nhiipii suojapaikan haussa kautta maan\", huomautti Everard lyhyeen.\n\n\"Totta kyllä, arvoisa herra -- oikeaan osattu kuin tuomarin\npäätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin\nvapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien,\njotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman\nvakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan\nluikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat\nlajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät\nkoloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän\nastui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt\nmuulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti\npuettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista\ntulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste,\nkengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan\npaineli vasenta kylkeänsä.\"\n\n\"Armias taivas!\" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia\nja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu,\njollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka\nse nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. \"Sen on täytynyt olla\nnäyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt\nhänen esittävän Philasteria -- niin, ja sen jälkeen tyhjentävän\naimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme\nyhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa.\nHän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani\nmukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn\ntaistelutantereella.\"\n\n\"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta\", vastasi Everard \"Luojan tähden,\nkuuntele miestä loppuun. -- Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?\"\n\n\"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan\nkummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle\nlakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä\narkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia.\"\n\n\"Vai niin!\" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli\ntaipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan\nasioissa; \"ja mitä sinä teit?\"\n\n\"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö\ntiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi,\nmillainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan\npuvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten\nminä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon\nnäyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa,\njolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät\nlinnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja\nratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä\nkilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän\nrintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän\nvastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan\nrypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti\nkuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on\n_minun hetkeni;_ jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen\nminä ylös portaita hänen luokseen. Minä _käsken_ hänen saapua sen\nmerkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella _hän ei tehnyt työtänsä\npenseästi_.'\"\n\n\"Olen kuullut\", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä\nvoimakkaammin, \"että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan\nonnettoman Dick-ystäväni\".\n\n\"Mitä sitte tapahtui?\" kysyi Everard. \"Muista puhua totta!\"\n\n\"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia\", vakuutti\nindependentti; \"mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa.\nNäin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään,\nja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle\nikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani\nnäytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen,\nja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui\nuudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.\n\n    \"Mua saatat, siin' ei auta kukaan,\n    on kohtalonas tulla mukaan,\n    poluilta metsän kolkkoon varjoon, --\n    tai kalseen kuutamonkin tarjoon, --\n    sun täytyy kuulla kutsun sanaa,\n    sua avohaavan hurme manaa,\n    sua manaa lauseeni viimeinen,\n    kun kuolon tuskassa huusin sen\n    kostoksi katalan vääryyden!'\n\n\"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään.\nMinä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen\narvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen\ntekevän.\"\n\n\"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies\", huomautti eversti\nkylmäkiskoisesti, \"kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan\nlausuman jälkeen -- tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta\".\n\n\"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?\" huudahti independentti.\n\"Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun\nhän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten\njoskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta\npuhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin\nlapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo\nSaarnaaja.\"\n\n\"Kummallinen juttu\", ihmetteli Everard. \"Olen kuullut ja lukenut,\nettä surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta\nhämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa\nvoi olla perää. -- Roger Wildrake -- mitä sinä pelkäät, mies? --\nminkätähden liikahtelet tuolla tavoin?\"\n\n\"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa -- kuolettavaa\nvihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja -- katso, hän heittäytyy\nmiekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö!\nEt saa jäädä vastustajaa vaille.\"\n\nEnnen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään\nviittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella\nvälimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa\npäätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä\nkalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä\nei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan\nhän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: \"Haa! Nyt tunnen sinut\nvihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! -- Herran ja\nGideonin miekan nimessä -- siis!\"\n\n\"Erilleen heidät, erilleen heidät\", huusi Everard, kun hän ja\nTomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät\nvälittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin\ntaaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi\nHarrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: \"Haa! kaksi yhtä vastaan\n-- kaksi yhtä vastaan -- sillä tavoin demoonit taistelevat.\" Wildrake\npuolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: \"Markham, sinä olet pyyhkäissyt\npois kaiken kiitollisuudenvelkani -- siitä ei ole enää rahtuakaan\njäljellä -- mennyttä kaikki, lempo soikoon!\"\n\n\"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti\", sanoi Everard. \"Kuka\ntietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?\"\n\n\"Vastaan siitä hengelläni\", uhitteli Wildrake.\n\n\"Siivolla nyt, olkaa vaiti\", neuvoi Tomkins, \"ja antakaa minun\njärjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä\ntiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain\nmiekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan.\"\n\n\"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi\", pyysi Everard,\n\"muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan.\"\n\n\"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet\nvielä toisena päivänä.\"\n\n\"Sinä, toisena päivänä!\" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät\nyhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa\nvastustusta. \"Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta\nsinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi\nvapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi\nvastaan -- henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko\nsellaista vastassa, mikä ei ole lihasta.\"\n\n\"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden\", käski taloudenhoitaja Tomkins;\nsitte hän lisäsi herraansa puhutellen: \"Täällä ei ole ketään, sallikoon\nteidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa\neversti Everard.\"\n\nKenraali Harrison, -- kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa\nmielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia,\n-- oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä\ntodellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta\nniille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän\ntekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa\nrajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka\nhartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta,\narvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.\n\nHän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta,\njoka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle\npuistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin\nkäsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti,\nsillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään\nja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta\nnäihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen\npuheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison -- sillä\nmielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista\nhäiriöistään -- torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi\ntaloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä\nherransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta\nJetkun sattuvan lisänimen.\n\n\"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali\",\nkysyi Everard, \"kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?\"\n\n\"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy\nvalvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein.\nSe päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy\npitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne\nseitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin\nhuilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!\"\n\n\"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte\näsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?\" urkki Everard.\n\n\"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard\", vastasi\nHarrison, \"ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen\ntoisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten.\nSellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua\non pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni\npalkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin\nesittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme\nensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi.\"\n\n\"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?\"\nsanoi Everard.\n\n\"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista,\nTomkins?\"\n\n\"Totisesti, sir\", auttoi Tomkins, \"varmaankin on puunoksa osunut\ntielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on\nsaattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi\n-- Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky\nvasaralla lyötynä helähtää kuin alasin.\"\n\n\"Totisesti suittaa asia olla niin\", myönsi Harrison, \"sillä nuo menneet\nvaltiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja\nyrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa\nkahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat\nparannuksen\".\n\nEverard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se\ntapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän\nheitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen\nhunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia\nkolkompia näkyjä.\n\n\"Mutta\", hän muistutti, \"jos saan uskoa silmiäni ja korviani,\nen voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen\nkiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen\nperäytyvän metsään.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi\nväkisinkin. \"Kuka saattoi se olla? -- Tomkins, näitkö sinä eversti\nEverardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä -- verinen hikiliina,\njolla hän aina paineli kylkeään?\"\n\nViime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen,\njoka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja\nse seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen\nvahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa.\nVierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli\nkyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön\n-- arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat\nkäyneen hyvin julkeiksi.\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra Everard\", sanoi Harrison kiirehtien\nvaihtamaan puheenainetta, \"eikö jo ole aika meidän jättää silleen\nkaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme\nmurtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni,\ntyöskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon\nkantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus\non ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin\nhartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme,\njota taivas kauvan kaitkoon, -- että jos hän käskisi, ei minua\narveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä,\njota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni\nsen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän\nteidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa\nminun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja\nrakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen\nZionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi\nja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan\nja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä\nhengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla\nme voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa.\nKuitenkin\", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen\nkunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, \"kaikki\nnämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten,\nsillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja\nsuuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on\nkahlehdittu\".\n\nTällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella\npurkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin,\nettä tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää\nyksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt\nmielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin\npalatsihuvilaan.\n\n\n\n\n15. LUKU.\n\nEVERARD NÄKEE ILMESTYKSEN.\n\n\nMaahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty\nkaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta,\njonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai\nloikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä\nsirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja\nlavitsoista.\n\n\"Ka, totisesti\", vastasi mies, \"_corps de garde_, kuten teidän\narvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta\npalveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei\nsuostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet\npari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan\nlisäväkeä Oxfordista huomenna.\"\n\nEverard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan\nsisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että\nvartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin\nsääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin\nvalvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta\ntehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan\nasettamista -- kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi\n-- siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen\noudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin\nhuoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää\nhänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät\nhekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko\nvaltuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.\n\n\"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat\", vastasi miehistä muuan, \"mutta\nluullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet\".\n\n\"Mitä!\" oudoksui Everard; \"ovatko eversti Desborough ja master Bletson\nsamassa makuuhuoneessa?\"\n\n\"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet\", ilmoitti mies, \"ja heidän\narvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi\".\n\n\"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon\",\ntokaisi Wildrake. \"Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin\nkylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin.\"\n\n\"Hiljaa, hupelo!\" koveni Everard; \"ja missä ovat pormestari ja pastori\nHoldenough?\"\n\n\"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi\nOxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen\nkamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä\ntodennäköisimmin kohtaa -- teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas\nmeitä armahtakoon, lujilla me olemme!\"\n\n\"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset\", ärähti Tomkins, \"kun\neivät saata häntä huoneeseensa?\"\n\n\"Täällä -- täällä -- täällä, master Tomkins\", ilmoitti kolme miestä\ntunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti\ntutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.\n\n\"Matkoihinne siis\", käski Tomkins; \"älkää puhutelko hänen armoansa --\nnäettehän, että hän ei ole sillä tuulella\".\n\n\"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta\", huomautti eversti Everard.\n\"Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän\ntullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä\nasti kun pääsimme valoon.\"\n\n\"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen\", selitti\nTomkins. \"Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah\nja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois -- minä tulen kohtsiltään. Jää\nsinä, Nikodemus, odottamaan minua -- ei ole hyvä kävellä yksinään tässä\ntalossa.\"\n\n\"Master Tomkins\", virkkoi Everard, \"olen usein kuullut mainittavan\nsinua teräväksi, älykkääksi mieheksi -- sanoi minulle rehellisesti,\noletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta\ntässä rakennuksessa?\"\n\n\"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir\", vastasi\nTomkins hyvin totisena; \"kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte\narvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita\".\n\nHän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka\ntoiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi\nasunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun\nhän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa -- molemmat\nilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.\n\n\"Kuulkaas\", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, \"oletteko milloinkaan\nnähnyt Desboroughin vertaista aasia? -- mies on iso kuin härkä ja arka\nkuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen.\nTeemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa\nkolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän\non mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa\nWoodstockin puistosta.\"\n\n\"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani\", ilmoitti Everard.\n\n\"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme\",\nväitti Desborough, kuullen vastauksen. \"Yksikään, joka on hyvinkin\nsaattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan\nkristittyjen parissa.\"\n\n\"Sitä hän ei aiokaan\", tiesi Everard; \"hän kuuluu nukkuvan erillään --\nja yksinään\".\n\n\"Ei ihan yksinäänkään, luulemma\", sanoi Desborough, \"sillä Harrisonilla\non jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin -- niitä lentelee hänen\nympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te\nmeidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu,\nmutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele\nlukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison -- ettekä lausuile pitkiä\nsaarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön\nnimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi\nteidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin\ntulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen\nkorjaavan hänet taiteensa ennen aamua.\"\n\n\"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?\" sanoi Bletson\nsyrjään Everardille. \"Viipykää sentään, kunnioitettava eversti\n-- tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette\nDesboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään\nuseamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita\nja pahojahenkiä.\"\n\n\"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat\", vastasi\nEverard. \"Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten\ntoivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi,\nneuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle\nyö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana\ntäälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin\nluullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne\nWoodstockin.\"\n\n\"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin\", arveli Desborough. \"Niinpä\nminä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin\nsaadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut\nkeikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi\npitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei\nniskani enää pystyisi kantamaan sen painoa.\"\n\n\"Hyvää yötä\", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen\nhiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: \"Kuulkaahan, eversti --\nolemmehan ystävyksiä -- pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki\nkaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä\nsiekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla\nhuolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä\nolette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita\nimemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa\ntilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte,\nsaadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen.\"\n\n\"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa\noivaan miekkaansa\", virkahti Wildrake. \"Hänellä ei ole sellaista\nkäsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella\nsamassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät\ntodistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon.\"\n\nEverard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet\nmukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat\nmolemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla\nnukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija\noli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen\nystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä:\n\"Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun\ntällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi\nrettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!\"\n\n\"Niin, hävetä tosiaan\", myönsi kavalieri; \"hävetä pitäisi lakean\nraukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä\nei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään.\nSanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun\nsuhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni\nomalla tavallani?\"\n\n\"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme\nolleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut\nvillitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään\nväittelyyn Bletsonin kanssa?\"\n\n\"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin\nmielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun.\nOlisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin\npuolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom --\"\n\n\"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat\", keskeytti Everard katsellen\nympärilleen. \"Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä\nmeidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme.\nTuolla on makuusijasi -- ja minulle on vuode valmistettu\nvierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät.\"\n\n\"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo\nuskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin\nsievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?\"\n\n\"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä.\"\n\n\"Hän on kummallinen mies\", tuumi Wildrake, \"ja hän lienee ottanut mitan\njoka miehen jalasta -- kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta\".\n\n\"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä\", vastasi\nEverard; \"hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se\ntakaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen\nälykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille\nihmisille\".\n\n\"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?\" kysyi Wildrake.\n\n\"Ei, kuullakseni\", sanoi eversti; \"päin vastoin on hänellä\ntuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä\npuolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa\ntasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä,\nyhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!\"\n\n\"Helkkarissa, niin -- valani kieltää minua kahdesta kulauksesta;\nmutta älähän huoli -- tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei\nhämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua\nhäiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin.\"\n\nNiin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard\nriisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja\nihokkaassaan ja tyynty lepoon.\n\nHänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui\nikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi\nviereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta\nsilmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia\nkiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen\nmakuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta\nurheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja\nhytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä\nsen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen\nuskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet,\nettä hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin\nnykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa\ntäydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi\nilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita\nsäveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli\nhaluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä\navukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin\nsitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten\npelkureitakin -- se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin\nviiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen\nyltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa\nniille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.\n\nTänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin\npalasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä,\nettä siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin\nkuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei\nsuinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen\nkylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin\nnäkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö\nsiis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät\nelämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian\nlaita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä\n-- varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja\nherkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen\njutun, -- oli hänen päätelmänsä, -- mutta kenties eivät ole vähemmän\näkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun\nsuhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla\nvoida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti\nkumota.\n\nNäiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä\nvaltaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi\nkertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän\npelkäsi, tietämättä mitä, -- ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi\nkannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus\nhänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä\nhypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle,\nnähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi\nkamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken\nherättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä\nvaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka\nluettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli\nsaanut miekkamiehikseen -- Markham Everard, joka niin nuorenakin oli\nparlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään\nyksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan\nilmaantua aihetta.\n\nTämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa\nkulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista\nkerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut\nhämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon\nsynnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta\nlevittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei\nsoveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista\nkiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, --\nmiten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi\npaiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti\nhäilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai\nhänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin\nosassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat\nnousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki,\neritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita;\nhallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi\nkostoa.\n\nHän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden\nja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen\nsiitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin,\nja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä\nsaattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi.\nHänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä\naatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei\nvoinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja\nvarmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan\npysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän\nnopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. \"Se\nsoveltuu minulle paremmin\", hän ajatteli, \"kuin lojua täällä lapsen\nlailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana\nnauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä,\nkuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän\nsieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus\nloimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena\nkuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on\nhävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu?\nNiin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista\nväkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan\nEnglannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat\njoutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka\non kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä\nrakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa.\"\n\nHänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa\npääkohtia löi iso torninkello -- tuollaisissa kertomuksissa harvoin\nvaikeneva tunnus -- kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä\nhuuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen\ntoisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän\näänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen\nkuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen\nhumiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä\noli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän\nuudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi\nkaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu\nja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli\nilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä\nympäröivän metsän.\n\nMutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat\nyhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän\nniitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään\nkovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen,\ntyökammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien\nhallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen\nraunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä\nainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät\ntukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa,\nnäyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.\n\nEverardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin\ntoimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat\nihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien\nmuistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi\nhuutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili\nviereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin\nraollaan.\n\n\"Wildrake -- Wildrake! Ylös -- ylös! Etkö kuule hälytystä?\"\n\nEi tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt\nkajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan\nseinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman\nkumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.\n\n\"Aseisiin! Roger Wildrake -- aseisiin!\" kiljaisi jälleen Everard,\nnousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. \"Toimita valoa ja hälytä\nväki!\"\n\nEi vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui\ntaukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen\nmielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut\ntulevan pitkänkään matkan päästä.\n\n\"Toverinne ei voi vastata\", virkkoi vieno ääni hiljaa. \"Ainoastaan ne\nkuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun.\"\n\n\"Taas tämä ilveily!\" sanoi Everard. \"Olen paremmin asestettu kuin\nviimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa\nleikittelynsä kalliisti.\"\n\nOli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard\nkuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan\naatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin\nsuuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai\nkaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin\nkerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän\nuomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin\nhänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.\n\n\"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä -- Woodstockin\nkaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja\nkoeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme\nei ole vahingoittaa sinua -- olet metsästyshaukan rotua ja ylväs\nluonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna\npyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä\nhuomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien\nja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut\nehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät\nsuojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla\non parempi oikeus asua täällä.\"\n\nEverard vastasi ääntänsä koroittaen: \"Vielä kerran varoitan sinua,\nälä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni\nmörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen\nuhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se\ntapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa\nolla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä\nvoin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen\nsalaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja\njos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen\nruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset\najattelemattomat leikittelijät hautautuvat.\"\n\n\"Puhutte ylpeästi, herra eversti\", virkkoi toinen ääni, joka muistutti\nhänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; \"koettakaa\nurheuttanne tälle suunnalle\".\n\n\"Ette minulle kahdesti uhittelisi\", vastasi Everard, \"jos minulla olisi\nvalon tuiketta tähdätäkseni\".\n\nHänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se\nhuikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka\njonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi\nmaalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua\nvallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat\nhaamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.\n\n\"Ellei naista olisi\", virkahti Everard, \"en noin hävytöntä röyhkeyttä\nsietäisi\".\n\n\"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne\", vastasi\nsama ääni. \"Minä uhmaan teitä.\" \"Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut\nkolmeen\", uhkasi Everard, \"ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne.\nYksi -- olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi -- en ole milloinkaan\ntähdännyt harhaan -- kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu.\nLausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne.\nOlen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta -- annan teille vielä\ntoisen pakomahdollisuuden -- yksi -- kaksi -- _kolme!\"_\n\nEverard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti\nkäsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo\nvähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen\nympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen.\n\"Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta\", hän ajatteli, \"olisi luodin\ntäytynyt lävistää hänet -- mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa\ntaistella yliluonnollisia olentoja vastaan\".\n\nAhdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi\nvoida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen\nkuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian\nliekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän\nkatseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen\njotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin\nvanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty\nkoskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta\nhalua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen\nritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi\nmuistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa,\nmutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli\nillalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen\nroihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan\nmuotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta\nvapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä\nlapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti\nkohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka\nhän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat\nhänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain\nosoitetuilta muotokuvalle.\n\n\"Äitini esi-isän sielu\", hän haastoi, \"tapahtukoon näiden vanhojen\nsuojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa,\njuonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä\nolen päättänyt poistua täältä huomenna\".\n\n\"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni\", virkkoi ääni hänen takanaan.\n\nHän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli\njonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti\nkäsiksi siihen.\n\n\"_Sinä_ ainakin olet kouriin tuntuva\", hän sanoi.\n\n\"Tuntuvako?\" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi.\n\"Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen\nvaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan\npystyy tässä toinenkin.\"\n\n\"Roger Wildrake!\" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja\nastahtaen takaisin.\n\n\"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka\noli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? -- sillä kylläpä\ntäällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä.\"\n\n\"Se johtuu pistoolini laukauksesta -- etkö kuullut sitä?\"\n\n\"Ka, kyllä, sehän minut herättikin -- äskeinen yömyssyni pani minut\nnukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni.\"\n\n\"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua.\"\n\n\"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin\", vastasi Wildrake; \"mutta vähään\naikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn\nkirotusta tappotantereesta -- ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja\ntukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani.\"\n\n\"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni\", sanoi Everard.\n\n\"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta\", vakuutti Wildrake,\n\"ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki\".\n\n\"Mietiskelin muuta\", selitti Everard.\n\n\"Mutta mitä on tapahtunut?\" tiedusti Wildrake. \"Tässä olen pystyssä\nkuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen\nsallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä\niltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä -- olen kulauttanut\nihan maltaitten mannon -- Hohoi -- hm.\"\n\n\"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana\", arveli Everard.\n\n\"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista -- vähempi kuin\npistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut -- minuakaan, joka pelkän\ntavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin\nneitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä,\nmennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?\"\n\n\"En mitään\", vastasi Everard.\n\n\"Et mitään?\" kummeksui Wildrake. \"Sanon sen\", virkkoi eversti Everard,\n\"vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että\nminä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan\nvaltuutetutkin, jos onnistun\".\n\n\"Hei\", sanoi Wildrake, \"etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin\ntaputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat\nlähdöstäsi.\"\n\n\"Minä jätän Woodstockin\", pitkitti Everard, \"enoni Sir Henry Leen ja\nhänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne,\nen säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on\nnähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli\naikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan\", hän lisäsi ääntänsä\nkoroittaen, \"minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen,\nettä vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen\ntyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin\nBletsoniin --\"\n\nSamassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän\nlähellään: \"Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön\nkuten eversti Everardiin.\"\n\n\"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta\", huudahti Wildrake\nsivaltaen miekkansa; \"lävistänpä siltä palkaksi panssarin\".\n\n\"Älä tee mitään väkivaltaa\", kielsi Everard, keskeytyksestä\nhätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: \"Tietäkööt\nvehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa\nensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa\nkaikkien asiallisten rankaisemiseen -- Woodstockin täydelliseen\nhajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki\nasianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa.\"\n\nHän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei\nkuulunut.\n\n\"Tämä on peräti kummallista\", puheli Wildrake, \"mutta -- hohoi --\naivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt -- ne kieppuvat ympäri\nkuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua -- hohoi -- ja\ntuumiskella sitä rauhassa -- laitoksia, kunnon lepotuoli\".\n\nNiin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan\nnojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein\nkoetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei\nsuinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi\nkuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä\ntulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä\nilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille,\njotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin\nkummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan\nhäiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen\nmielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin\nkaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.\n\nHän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki\nsitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon\nlepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen\nenempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti\nhänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä\naaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin.\nHän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja\nseikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat\n\"hyvää yötä -- hyvää yötä -- hyvää yötä\" kertautuivat kolmasti,\nyhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että\nmenninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja\nettä hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä.\nHänellä oli tuskin miehuutta vastata \"hyvää yötä\", sillä niin varma\nkuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi\nmukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan\ntraagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka\nkuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni\nvaltasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua\nilmipäiväksi.\n\n\n\n\n16. LUKU.\n\nVALTUUTETUT TAIPUVAT.\n\n\nRaikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen\nyön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely,\nmiten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko\nhuoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään\nja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä;\novi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi\nyhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä\niltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle.\nNaurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan\nsamanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa\nhuoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut\nlapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se\nväristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi\nesiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.\n\n\"Varmastikaan\", hän sanoi, \"tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut\nharhaannuttaa tähtäystäni -- luultavampaa on, että luoti oli salaa\nsiepattu pistoolistani\".\n\nHän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut -- siinä oli\nluoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut,\nja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja\nilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli\näskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa\njokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon\nkohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän\noli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä\nja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden\nuskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he\nkuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja\nsaada apua toisen maailman asujamilta.\n\nHänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän\ntähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen\nvaljuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä\nvärejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen\nyön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus,\nosuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat\nsuhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton\nhehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja\nraajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä\nHolbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä\nse oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän\njuonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla\ntutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun\nsalaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset\nlaitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä\noli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu\nmuille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen.\nMutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty\nseinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä,\nettä sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.\n\nNyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä\noli saanut niin suuren osuuden \"unen autuudesta\", oli hän tuskin\nvieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. \"Se\noli kohtuullisuuden palkka\", hänen oman katsantokantansa mukaan;\n\"yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin\npuolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan\nollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan\nryypiskelyyn niiden jatkoksi\".[18]\n\n\"Jos kohtuullinen siemauksesi\", huomautti Everard, \"olisi vain ollut\nhiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin\nsikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut\nhereille\".\n\n\"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark\", vastasi Wildrake,\n\"sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua\nsiltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten\nmuut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen\nheidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista,\nelleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin\nhuoneisiin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan\nSir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa,\nmissä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai\nmitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä\nvaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin.\"\n\n\"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas\neversti?\" sanoi Wildrake. \"Minusta tuntuu siltä, että jos minulla\nolisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut,\nolisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen\nkauhuille, kun täällä nämä paholaiset -- pyydän heiltä anteeksi,\nsillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme -- nämä leikkisät\nmenninkäiset -- ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka.\"\n\n\"Hyvä Wildrake\", puheli eversti, \"minäkin pidän mahdollisena, että\nhaasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni\nsuoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän\ntyperään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen\nkainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään\nvaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne\npaholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia,\nWildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä,\nettä vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän\nkanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä\nmokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen\ntuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään\nkummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja\nveden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä.\"\n\n\"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen\",\nnurkui Wildrake, \"ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla\nruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta\nkuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut\nainoakaan puolueesi tekopyhä veijari.\"\n\nJa hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:\n\n    \"Ja vaikka hämähäkin seitti\n    Whitehallin vanhat seinät peitti, --\n    kun sallii taivas laupias,\n    omansa ottaa kuningas!\"\n\n\"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella\", varoitti eversti Everard.\n\n\"Ei -- minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella\", vastasi hänen\nystävänsä. \"Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät\nminusta yhä enemmän. Joutavia, mies, -- paholaiset ovat minulle _bonos\nsocios_, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan\nsellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja\nGoringin johtamana, -- miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään\nvälttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, --\nvilliintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun,\n-- nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi\nsaappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on\nnäytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin\npappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä\nolin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta\niloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja\nluonnottoman kapinan aikana.\"\n\n\"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19],\n-- pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun\nparemmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet\nsisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa\nja rauhaa.\"\n\n\"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua\noluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle,\nmilloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen\nhumisevan siipiini, -- milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla,\nvuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä -- se on villisorsan riemua,\nvakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten -- suistuimme\nalas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään,\nvoitolla huomenna -- väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä\n-- toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa -- hänen\nkellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä\npalvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!\"\n\n\"Hiljaa, ystävä\", kielsi Everard; \"sinun tulee muistaa, että minä\nkuulun siihen piiriin\".\n\n\"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi\", pahoitteli Wildrake;\n\"mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan,\nmiten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän\nkyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen\nopetuslapsensa, ja sanankuulijansa\".\n\nHe läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella\nvahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat\nkaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa.\nTarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi\nyhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa,\nnäyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai\nkokenut yhtä paljon kuin muut.\n\nMaltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan\nnaukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat\nmyös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista,\nkahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja\nsanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä\nkeskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin\nmaapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä;\ntoiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan\npukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja\nkuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat\nselvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.\n\nNämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa\nolivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua\nkohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla\nolevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja\nripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta\ntällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään\nväkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko,\nvaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa.\nTämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja\ntoimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli\nesittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä\njotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin\nväännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen\nruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu\nsangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä\ntodisteina yöllisistä selkkauksista.\n\nTiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin\nilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa,\nvaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä\npäätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin\ntiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.\n\nHän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä\nolivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat\njalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja\nkärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu\nja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa\nja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli\nantanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.\n\n\"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni\", hän ärisi, \"olisi voinut\nviskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä\nWoodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en\nvoi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää\nlusikkaa -- ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin\nrauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille\nsaarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin\nkuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo\njuoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki\nMooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen\nvoiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle,\nettä minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan\npäälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta\ntoisena. Ei, ei -- liian viisas olen minä siihen.\"\n\nMaster Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut\nmistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin\nvastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään\nolisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa\naseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti\njonkun vartiopaikan ohi. \"Mieluummin\", hän sanoi, \"olisin maannut\nvaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla\ntavattavissa\".\n\n\"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master\nBletson?\" sanoi Everard. \"Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä\nseikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen.\"\n\n\"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini\", vakuutti Bletson,\nvaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi\nsanojen teennäisen urheuden. \"Vanha Chaucer, sir, on antanut meille\ntuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä\nWoodstockin metsässä --\"\n\n\"Hirvenpyytäjäkö?\" kysäisi Desborough; \"joku erämies arvatenkin.\nKäveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?\"\n\n\"Chaucer\", sanoi Bletson, \"hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä\nmiehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia\nhautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän\nluittensa jo ammoin maaduttua\".\n\n\"Niin, niin, no\", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan\nrunoilijasta oli käsittämätön, \"minä puolestani haluan pikemmin hänen\nhuonettaan kuin seuraansa -- silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän\nsanoo tähän asiaan?\"\n\n\"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille\",\nvirkkoi Bletson, \"mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea,\nDesborough. -- Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan\nnesteitten liikanaisuuden syyksi:\n\n    \"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa,\n    punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa,\n    kuin melankolian myrkky nukkujan\n    hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan\n    tai mustan karhun, taikka joskus parkuun,\n    kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'\"\n\nHänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin\nsen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan\nedusmiehen hallussa.\n\n\"Onko tuo nide Chauceria?\" hän kysyi tavoittaen kirjaa; \"haluaisin\nvilkaista sitä kohtaa --\"\n\n\"Chauceriako?\" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; \"ei -- se on\nLucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä --\nminulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä.\"\n\nMutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. \"Lucretius?\"\nhän virkahti; \"ei, master Bletson -- tämä ei ole Lucretius, vaan\nsoveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte\nhäpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne\ntähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin\nkuin Lucretius tai Chaucerkaan.\"\n\n\"Kas, mikä kirja se onkaan?\" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket\npunastuivat ilmitulon häpeästä. \"Oli, raamattu?\" heittäen sen\nhalveksivasti pois; \"kaiketi palkolliseni Mathathian oma -- nuo\njuutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia -- aina Juvenaliin ajoista\nsaakka, kuten tiedätte:\n\n    \"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'\n\n\"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä\nhän on hyvää tarkoittava hupsu.\"\n\n\"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia\nVanhan ohella\", väitti Everard. \"Kuulkaahan, hyvä Bletson, -- älkää\nhäpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne\nraamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä.\"\n\nBletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen\nluontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat\nkiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa\noli kangertavaa ja kiivasta kuin -- niin, kuin ei hän olisi järkeilijä\nollutkaan.\n\n\"Master Everard\", hän sanoi, \"te olette miekkamies, sir, -- ja, sir,\nte nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään\nmitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir -- mutta soisin teidän\nmuistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa,\nsir, -- ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi\nsietää, sir, -- ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta\npuheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta,\nsir, -- muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei\nmiellytä teitä\".\n\nEverard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden\nnostattaman urhoollisuuden purkaukselle.\n\n\"Kuulkaas, master Bletson\", hän sanoi, \"olen kyllä ollut soturi,\nmutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja\nkristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa\nlähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa\nteille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni\nriistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän\nkohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis\nparempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin -- jos hän\non tointunut tajulleen, -- todistajakseni siihen, että täten pyydän\nanteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti\noman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon\ntai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että\nolen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi\ntai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen\ntutkintaan.\"\n\nBletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli\ntuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen\nseuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: \"Ei, hyvä\neversti, älkää sanoko siitä sen enempää -- anteeksipyyntö on kaikki\nmitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken -- se ei jätä vaatijaansa\nhäpeään eikä halvenna lausujaansa.\"\n\n\"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni\",\nsanoi eversti.\n\n\"Ei, ei -- ei ollenkaan\", vakuutti Bletson; \"anteeksipyyntö on minulle\nyhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen\ntapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa\".\n\n\"Master Desboroughin ja teidän\", huomautti eversti, \"tulee varoa, millä\ntavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se\nkerrotaan oikein, jos ollenkaan\".\n\n\"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään\", vakuutti Bletson; \"me unohdamme\nsen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan\nsortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja\ntodellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista,\nja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua\nkuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja\nkirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, -- totta\ntosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan\nparhaan ystävänsäkin kanssa. -- Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja\nmiten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa?\nJos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa\nkatarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin\nkyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani\nvaltuutuksestamme, -- miten olisi meidän toimittava mielestänne?\"\n\n\"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison\", sanoi Everard, \"ja minä\nesitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette,\neversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä\nvaltuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte\npois tästä paikasta.\"\n\nDesborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. \"Kyllä se varmastikin\non Nollin nimikirjoitus\", hän myönsi nolostuen; \"hän on vain viime\naikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja\nCromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen\nkatoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll\nCromwell -- sukunimihän hänellä sentään vielä on -- niin järjetön, että\nhän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen,\nkunnes heillä on niskanjäykistys -- liotuttaa heitä kuin hevoslammessa\n-- peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja\nkeijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, --\nanteeksi, että kiroan, -- jos sellainen on seikka, niin olisi minun\nparempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja\nlaumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä,\nvaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille\nmennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä.\"\n\n\"Minun aikomuksenani ei ole\", virkkoi Bletson, \"herättää väittelyä\ntässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja\nkiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina\npäivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton\nmiehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n\nsuoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi -- jollaisen Luonto on\ntuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden\nolentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen -- niin\nsaisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti\non minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen,\nvaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista\nemanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan\nsinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen --\nteihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä\nesiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen\nhyväkseen.\"\n\nEverard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän\nvahvistuksen. \"Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt\nsinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan\nhänen viittaansa ja sen sellaiseen -- ja nyt hän kohtelee noin\nkiittämättömästi -- ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden --\"\n\n\"Sillä ei ole väliä\", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen\nkättänsä. \"Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough -- teet\ntosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir -- ei mikään\npuolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään\ntähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka\nnimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin\nvapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella\nisänmaata, se luottamus, että minä -- ja sinä, master Desborough, ja\nte, arvoisa kenraali Harrison, -- jotka olette kaikkien itsekkäiden\npyyteitten yläpuolella, kuten minäkin -- niinkuin tekin varmasti\nolisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän\nvaliokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen -- sanon, isänmaan\npalvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te\nkumpainenkin olette -- samaten kuin tekin, eversti Everard, jos\nolisitte kuulunut joukkoon, -- sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden,\nvoidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä\nrakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni --\nluottamukseni -- uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan\nvaltuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä\nkysyn tältä arvoisalta kokoukselta, -- suoden kaiken kunnioitukseni\nhänen ylhäisyydelleen, -- onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin\nse, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi\nsitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta\nMies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti\ntai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen\nnähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy\nvastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat\nja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen\nmielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi\nmenetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä\nolisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan\ntulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin\npalatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi,\njotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin\nvälttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten\ntaholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä\nistuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan.\"\n\n\"Hyvä master Bletson\", muistutti eversti Everard, \"minun asianani ei\nole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin\narmeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi\ntähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu\nOxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys\nannettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että\nsoturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia\nvastaan.\"\n\n\"Se kuuliaisuus on ehdollinen\", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti\nseisaalle. \"Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut\nmies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä?\nJa niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua\npotkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin\nviheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa\nkantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että\nsaattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä\ntuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa.\nJa kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta?\nYksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee\nalttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä -- ja pyhillä\nmiehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja\nverekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta.\nLuuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin\nhänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka\nhän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset\nmiehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni -- he odottavat palavin lampuin\nja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he\nauttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä -- niin, itse\nCromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti -- Selah! selah!\"\n\n\"Ja minä\", tarjousi Desborough, \"pestaan väkeä ja suojelen\netuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen\n--\"\n\n\"Ja minä\", esitti Bletson, \"teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja\nesitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten\".\n\nEverardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa\npeloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen,\nuppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien\nkiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä\nvaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään\nvastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen\ntunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.\n\n\"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies --\nälkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella.\nEnkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan\nsuuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun\nole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun\npyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa\nteille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren\npintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta,\nihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa,\nmetsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa\ntäydellisyydessä!\"\n\nEverard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin\nkyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman\nkäärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään\nvaltuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin\nvaliokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti\nkehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti\nDesboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri\nBletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin\nkuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen\nmetsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät\nkaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja\nkostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja\nrattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän\nviiksensä ylöspäin.\n\nEversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen\nomaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että\nvaltion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi\nvalvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti\npeittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli\nparempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä\nkatse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta\nkuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin\nvaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta.\nHänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se\nvaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä,\nvaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä\ntaisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian\nurhojen sydämistä ja verestä.\n\nMutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä\nasiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät,\nettä he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan,\nodottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten,\nettä oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.\n\nKukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan\nkuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta,\npituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin\nvelvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista\nuskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä,\nmiten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja\nsenvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen\nmajoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän\nhoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin\njärjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa\nhalukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä\nvain katsoi hyväksi.\n\nTämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne\nlisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin\nuskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan;\nhän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria\nsanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan\njäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa\nisänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain\nvähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten,\njoka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden\nsomistelu vaihteli, oli tuloksena sama: -- että he olivat päättäneet\nainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat\ntakeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.\n\nEverard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka\nolisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt\nselvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä\nedellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti\nilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa.\nHän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun\nliikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan\ntehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän\ntaasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava\nselkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista,\njoita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät\nlaajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä\nniin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi\nehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän\npyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion\npalvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei\nhän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen\nsitoumuksensa voitaisiin tulkita.\n\nKirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin\nvasiten viemään tätä Windsoriin.\n\n\n\n\n17. LUKU.\n\nHENGENMIEHEN NÄKY.\n\n\nValtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin\nkauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka\nkuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät\nole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan\nkeskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli\nnimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa\nikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa\nmellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat\nmerkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin\nkuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan\nhankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai\neversti Everard vastaukseksi: \"Tänä päivänä en minä maista ruokaa,\npaitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan,\nettä leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin,\nettä minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan\nsiten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen\nläjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi\nravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin\npuhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä\nihmeellisimmästä varjeluksesta.\"\n\n\"Pastori Holdenough\", sanoi Everard, \"tunnen teidät sekä kunnolliseksi\nettä rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla\nurhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun\nkoetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä\".\n\n\"Liian urhoollisesti -- liian uskaliaasti\", vastasi pastori Holdenough,\njonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. \"Me olemme heikkoja\nolentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme\nolevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard\", hän lisäsi kotvasen\nkuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton,\n\"olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori\", ihmetteli Everard; \"saanko\npyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä\nrauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta\nolisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua.\"\n\n\"Sir\", haastoi pappi, \"te olette järkevä herrasmies, ja vaikka\nminä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat\nbrownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat\nniin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa\nolisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi\nteitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja\nja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen\noikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen\npuhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka\nolen -- Luojan kiitos -- mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni\nkuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen\njälkeen. -- Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden\nkatseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä,\nonko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu\netuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan,\nja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen\nkiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia\nantinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja\nja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo\niljettävät matelijat faraon maahan.\"\n\nKutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen\nhengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat\nsilmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän\notsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta,\nnäköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa,\nvaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.\n\nEversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää\nvirvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. \"Olen\ntavallaan uskonsankari\", hän sanoi, \"ja vaikka olen joutunut\ntappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on\nminulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani\niskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä\nmitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä\ntaistelupäiväni ovat menneet ohi.\"\n\nYstävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori\nHoldenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä,\nja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa\nsekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin\nluonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa,\nja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä\nmieliin. \"Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa\",\nhän kertoi, \"kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen\nylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin -- vaikka\nsen mainitseminen on turhamaista -- opistomme toivorikkaimpina\njäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa,\nkumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master\nPurefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta\nedellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli\nviehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina\nhyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli\nkylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme,\nmyös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia\nkäsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää\nkirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä\nkirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen\nsuosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa\nmenoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se\npoiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi\nsuureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin,\nkuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani\nmukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka\nomatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle\nsoveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen\nohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla.\nSitte tuli kansalaissota, ja minä -- omantuntoni kutsumana ja\nvähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli\ntulossa noiden independenttien nousun johdosta -- suostuin antamaan\nkannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti\nHarrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse\ntiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta.\nMutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina\nruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla,\nettä joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen\nShrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän\nniemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten.\nSieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo\nkerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä\nhätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen\njoukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun\nkehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä\nvastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin\nlujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset\nkuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa\noli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison\nkäski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen\nväkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni\nhyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta\nmuskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta\nmieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja\ntorjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan\najamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin,\neversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies,\nvaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja\nkärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä,\nmiten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis\nsolaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin\nsiepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten\niskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun\nuumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa;\nkysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen\npalvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi.\nSanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat:\n'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti\nilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin\ntaloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten\nsanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena,\nosittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa,\nsillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia\nhakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla,\nkun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten\ntapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään\nkätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu\nlyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne\nkavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut\nitseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän\nsoturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa\nkimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle\nkamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset\nvastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä\nsellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan\nniitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin,\nsillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin,\npaiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat\nhuudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun,\noli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen\nmuististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät\nolleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme\nhylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä,\njotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi,\nmaster Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa,\nkoska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!\"\n\n\"Se on ankara välttämättömyys\", huomautti Everard luoden katseensa\nalas, \"ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa,\nherra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia\nliiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä\nyöllisen seikkailunne kanssa.\"\n\n\"Pian sen kuulette\", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi\nikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta,\njonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. \"Tässä hornan mellakassa\",\nhän alotti jälleen, \"sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin\nsuuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen\nkuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, -- näin saman papin, jonka\nolin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet\nja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen\nasti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet -- ja\ntunsin hänet -- voi, eversti Everard!\"\n\nHän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean\nkämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.\n\n\"Hän oli opistokumppaninne?\" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.\n\n\"Vanha -- ainoa ystäväni -- jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden\nonnekkaat päivät! -- Ryntäsin eteenpäin -- reudoin -- rukoilin.\nMutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä -- kaikki\nhukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas\nBaalin pappi -- surmatkaa Mattan -- surmatkaa hänet, vaikka hän olisi\nalttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään\nrimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita\noli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat\nhänen käsivarsiaan ja käsiään -- kuulin raskaan putoamisen alas\npohjattomaan kuiluun. -- Suokaa minulle anteeksi -- en voi jatkaa.\"\n\n\"Hän on saattanut pelastua.\"\n\n\"Oi, ei, ei, ei -- torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään,\njotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista\nikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat\nhuovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut\nryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka\ntaistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he\npyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. -- Voi, jospa\nsinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi\nsen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin\nvesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha\noli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se\nhairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi\näänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! -- voi, Albany, veljeni,\nveljeni -- olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!\"\n\nKelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa\nhänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman\nuteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi\nkertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin\nenemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen\noli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se\nkerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret\nkyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain\ntai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi\ninnokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän\nilmaisemasta myötätunnosta.\n\nPian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti\nkätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden\nerotessa, ja pitkitti tyynemmin: \"Suokaa minulle anteeksi tämä\nkuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun\nkutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua\nitse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei\nsynnillistäkin -- sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme\nsitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen\nseurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni\nmaan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä -- mutta\nteenkin kertomukseni lopun lyhyeksi.\" Hän veti istuimensa lähelle\nEverardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli\nhiljennyt melkein kuiskaukseksi: \"Näin hänet viime yönä.\" \"Näitte\n_hänet_ -- kenet näitte?\" sanoi Everard. \"Voitteko tarkoittaa henkilöä,\njonka --\"\n\n\"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti\", täydensi pappi,\n\"vanhan opistoystäväni -- Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä\nteidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa\ntällaisesta aiheesta.\"\n\n\"Pilaako!\" vastasi Holdenough; \"yhtä hyvin laskisin leikkiä\nkuolinvuoteellani -- yhtä pian pilkkaisin raamattua.\"\n\n\"Mutta teidän on täytynyt erehtyä\", arveli Everard pikaisesti. \"Tuo\nsynkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin\nmielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne\nvarmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa\njännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole\nluultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin\nkiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi.\"\n\n\"Eversti Everard\", vastasi Holdenough jämeästi, \"velvollisuuteni\nsuorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon\nteille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te\ntuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne -- kuten luontonne\nliiaksikin johtelee teitä -- tutkimaan toisen maailman salattuja\nasioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan\nIsiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte\nihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne\nnoitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon,\njuuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa\nyhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte\nhyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta\nhänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista.\"\n\n\"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough\", vakuutti eversti\nEverard. \"En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten\nolemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni\nääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet\nkannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten\nmahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä\nmitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla,\nettä voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua\nyliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin.\"\n\n\"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana\", haastoi hengenmies,\n\"ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja -- mikä on\nenemmän -- pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja\nkristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. -- Olin eilisiltana asettunut\nsiihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin,\nettä sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään,\nollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin\nsen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan\nasuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin\nitse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa\nperää, sanokaahan?\"\n\n\"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli\", ilmoitti\neversti Everard, \"kerrottiin teille oikein\".\n\n\"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin\npäättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa\nniin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti\nEverard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, -- sillä\nEliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli\nosuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella\nsyntisellä kuin minulla -- oli kuitenkin toivoni ja urheuteni\nkorkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää,\nen periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet\npaavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien\nmuotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja\nluottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä\nsaatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja\nsiten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla\nkirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni\nsoveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta\nhaihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien\naavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin,\nmitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset\nsielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin.\"\n\n\"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori\",\nvirkkoi eversti Everard; \"jatkakaahan\".\n\n\"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta,\nkun kummallinen väristys valtasi aistini, -- ja iso ja vanhanaikainen\nhuone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa\nmuistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko\ntakkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli\ntapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten\nJob sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun\npäälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja\naivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat\napua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan,\nnäkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni,\nluoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut\nkirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa.\nJa minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin\ntotta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu\nkuin sama Joseph Albany -- nuoruuteni kumppani -- jonka olin nähnyt\nsyöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven\nsyvyyteen!\"\n\n\"Mitä teitte?\"\n\n\"Mieleeni juolahti äkkiä\", kertoi pappi, \"että stoalainen\nviisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen\nkauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin,\nettä minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien\nkaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun\naihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi.\nEn siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan\npitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja\nnytkähtelevin käsin.\"\n\n\"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan\", huomautti eversti, \"tuollaisen\nvaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin\narmeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä\".\n\n\"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti\", sanoi hengenmies, \"ja\nomaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota\nkummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni\nilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä\nkerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa\nasioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta.\"\n\n\"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?\" kysyi eversti.\n\n\"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki\npolkeva käärmeen pään.'\"\n\n\"Ja mitä näitte silloin?\"\n\n\"Saman Joseph Albanyn kuvaisen\", kertoi Holdenough, \"siirtymässä\nverkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään\nkuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen\nposkillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän\noli hyvin kalpea\". \"Mitä te sitte teitte?\"\n\n\"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle\nheijastunut, peräytyvän ovea kohti, -- ei joutuisasti eikä\nvitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven\nlähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen\nkuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin,\nsitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään\nponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan.\"\n\n\"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin\ntodistettu ilmestys\", vastasi Everard. \"Ja kuitenkin, pastori\nHoldenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te\narvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa\nvarma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä\nihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla\noli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita.\"\n\n\"Niin, epäilemättä, kaiketikin\", myönsi pastori Holdenough. \"Belsebub\nmielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli\ntapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on\nruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää\ntoistensa tukena ja apuna.\"\n\n\"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori\", vastasi eversti. \"Mutta\nmitä neuvotte tässä tapauksessa?\"\n\n\"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä\", haastoi jumaluusoppinut,\n\"ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon\npalvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te\nsaatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän\npakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita\nkummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin,\nettä tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä\nperustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden\ntyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin\nmieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta\nhän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä\nen kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja\nautioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien\nsapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat\ntämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja\nlumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja!\nLuottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä\ntalo, kiveä kiven päälle jättämättä.\"\n\n\"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä\", ilmoitti eversti,\n\"sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir\nHenry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan\nolekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun\nkaton alta\".\n\n\"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?\" kysyi\njumaluusoppinut jäykästi.\n\n\"Tapahtui kyllä\", vastasi eversti. \"Ja miksen käyttäisikin\nvaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?\" \"No, niin\ntotta kuin sielunne elää\", vastasi presbyteri, \"enpä olisi uskonut\ntätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri\ntämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa\nvoimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä\nalttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? -- ja eikö hän\nvannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin\nkadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan\nmaljaa? -- ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? -- ja\nonko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean\netuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?\"\n\n\"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough\",\nvastasi eversti; \"mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä\non tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä\nkatseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka --\"\n\n\"Joka on kalliimpi Everardille\", tokaisi Holdenough, \"kuin hyvä maine,\nuskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; -- nyt ei ole aika\nhaastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte\nkohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan\non siirtänyt sijoiltaan -- tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon\njuuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli\nturmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne.\"\n\nHän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä\nalkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. \"Teidän olisi\nparempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori\nHoldenough\", hän muistutti, \"ennen kuin tehostatte niitä noin\npontevasti\".\n\n\"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?\" kysyi pappi,\n\n\"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin\",\nsanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.\n\n\"Varokaa -- varokaa\", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta\nhyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. \"Älkää\nhäväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen\ntähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon\n-- minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi\nkaksoisveljeni närkästykseksi.\"\n\n\"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa\", väitti\neversti Everard; \"ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä\nsekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle\".\n\n\"Oikein -- te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta\nkrenatööriänne\", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät\npahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; \"mutta\npitäkää varanne, sir, -- en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä\nkutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa\nja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden\npalautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa\nvastaan -- ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan,\nkuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä\nkohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet,\njoiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään\nnäistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin\nsauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa\nnoidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan,\nsanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? -- tahdotteko palvella häntä? Ei,\nottakaa kiinni Baalin profeetat -- älkää antako ainoankaan pelastua!\"\n\n\"Pastori Holdenough, pastori Holdenough\", virkahti eversti Everard\nhyvinkin kärsimättömästi, \"mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette\nkehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa\".\n\nVanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin\nistuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti\nkuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti\nkatuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi,\nEverard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia\nsovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui,\nolivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi\njärkkynyt -- hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen\nhänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: \"Te\nolette käyttänyt luottamustani väärin, sir -- käyttänyt kehnosti,\nkääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin\nette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan\nmiehen ja isänne ystävän suhteen -- satuttakaa haavaa, jonka hänen\nvaromaton luottamuksensa on teille paljastanut.\"\n\n\"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni\", -- alotti eversti.\n\n\"Ystäväkö!\" kivahti vanhus. \"Me olemme vihamiehiä, sir -- vihamiehiä,\nnyt ja ainiaan!\"\n\nNiin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut\nkuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin\nhänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän\nkiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja\nnäytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä\nuudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.\n\n\"Siinäpä se!\" tuumi eversti Everard. \"Ei ollut vielä kylliksi kiistaa\nolemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti\nehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja\nkuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään\nkirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia\ntoisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan,\nsillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään\nrehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain\nmellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin\nseuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen\nomaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi\nmajoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos\nhän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu\npalatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi\nhänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin\nvaaraa ja verenvuodatusta?\"\n\nAlakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka\nriensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi\nsuoraan everstin eteen ja sanoi: \"Ottakaa käteni, Markham -- ottakaa\nkäteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on\nhäpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni\",\nvastasi Everard, \"ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä\".\n\n\"Tietysti, tietysti\", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä\nleppeästi. \"Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette\npuhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni -- vaikka sananne olivat\nankaria -- hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja\ntosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan\nyllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut --\"\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough\", pyysi eversti Everard, \"se\noli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella _soimata\"_.\n\n\"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa\", haastoi jumaluusoppinut, \"sanon,\nviittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua\n-- vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa,\nsisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme\nlankeemukseen -- se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa\nsuosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava\ntervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä\nonnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt\neläviä kuolemaan -- ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin\ntakaisin elävien joukkoon -- tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää\ntahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille\nsuurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on\nsanonut: 'Minä sen maksan.'\"\n\nVanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä\nluottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard\ntunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja\nyksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen\noli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan.\nSoturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä\nsäveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi\nloukannut hänen tunteitaan.\n\n\"Älkää ajatelko sitä -- älkää ollenkaan, oiva nuori mies\", puheli\nHoldenough. \"Me olemme molemmat hairahtuneet -- minä salliessani\nintoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti\nvanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut\nkärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki\nunohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin\npian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä\nWoodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman\nvoimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa\nmaallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää.\nJa olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä\nhiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä\nparemmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka\nalempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan\ntuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että\njos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä\najattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon\npalaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään\nhengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough\non heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi\nheidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana\npalvelijana hän on, -- eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää\nnäiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta\nja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen\npaimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen\nja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat.\"\n\"Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori\", kiitti eversti\nEverard, \"mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille\nvaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan\nomana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä\nluottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin.\"\n\n\"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta\", sanoi vanhus\nhiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli\nkatsottu tavallaan tunkeilevaksi. \"Pyydän anteeksi, jos niin on asian\nlaita -- nöyrästi pyydän anteeksi -- en haluaisi tungetella.\"\n\nEversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden\nepäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen\nkuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.\n\nHe olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger\nWildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän\noli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja\nilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin\nja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin,\nhän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa\nsuvaitsi.\n\n\"Ettekö viivähdä\", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin\nutelevaa arastelua, \"toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän\npalatessaan tähän kotiinsa?\"\n\n\"En, hyvä ystäväni\", vastasi eversti Everard. \"Näissä onnettomissa\nkiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen\nmuoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin\nennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä\nvieraana hänen talolleen ja perheelleen.\"\n\n\"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani\",\nhuudahti hengenmies. \"Suokaa anteeksi suoruuteni -- iloitsen tosiaan;\nolin ajatellut -- mutta se sikseen, -- en tahtoisi uudestaan\npahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen\nulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä\nseikoissa nuhteeton, -- niin kuitenkin -- mutta minä pahoitan\nmieltänne -- enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä\nja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun\ntahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä --\nmetsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme\ntoisillemme.\"\n\nNiinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat\nkaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun\nverran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa\nsievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla\nkun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä\noman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin\narkaluontoisesta seikasta.\n\n\n\n\n18. LUKU.\n\nEPÄILYTTÄVÄ KULKURI.\n\n\nWildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen\nhengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa\nperheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri\nvaikutus vanhaan ritariin.\n\nVähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä\nhuonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin\npalatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin\nyhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset\nhäiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.\n\nSir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä,\nturhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa\nrutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän\ntunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin\nmullistelluksi -- ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli\npuhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli\nrunsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli\nnäköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. \"Ne konnat ovat myös jättäneet\ntaakseen sellaisia tulikiven huuruja\", ärisi vanha ritari, \"kuin olisi\nvanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän\njoukkoonsa\".\n\n\"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin\", tokaisi Joceline, \"sillä\nsanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa\nja sai heidät luikkimaan tiehensä\". \"Sittepä pimeyden ruhtinas onkin\nherrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo\", tuumi ritari. \"Hän ei\nkoskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä\nisästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun\nnuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa\nosaansa heidän keskuudessaan.\"\n\n\"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta\nmeidän sietää kiittää\", kertoi Joliffe, \"nimittäin niin hyvin täytetyn\nruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin\nhuvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja,\ntynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain\nsektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää\nkuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten\nryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin.\"\n\n\"Häpeä, heittiö!\" ärähti ritari; \"mekö appaisimme tuommoisten maan\nhylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei\", malttuen, \"se olisi\nsyntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen.\nJa kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan -- mieluummin\njoisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja\ntuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen\njuomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden\nmaksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa\npisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen\n-- nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä.\"\n\nAlice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan\nmuilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen\nruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn\nhaluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että\n\"tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva\nmies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen\nsiirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset\nruokavaroista\".\n\n\"Tulkoon tänne.\" Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. \"Miksi epäröitset\nja mutiset tuolla tavoin?\"\n\n\"Niin, mutta, sir\", tankkasi Joceline, \"mutta kenties teidän\narvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka\näskettäin --\" Hän pysähtyi.\n\n\"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen\nminä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua\nvastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun\ntakia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille\nhänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka,\nja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun,\njoka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti.\" Taattu Tomkins saatettiin\npiankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät\nkyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää\nkuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän\nnyt seisoi.\n\n\"Mitä kuuluu, hyvä mies?\" tervehti Sir Henry. \"Näkisinpä mielelläni\nvielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin\n-- mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä\nvanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies -- astelen täällä\naatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota\nsiis harjoitusmiekka käteesi.\"\n\n\"Koska teidän armonne haluaa\", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen\npitkän kaapunsa ja ottaen säilän.\n\n\"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis\", sanoi ritari. \"Tuntuupa\nsiltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu\nloihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei -- astelen lujana\nkuin taistelukukko.\"\n\nHe alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry\npysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, -- lieneekö vanha ritari\nsitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä\naseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä\npelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle\ntuulelle.\n\n\"Kas noin\", hän puheli, \"keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä\nminua samalla kujeella -- tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi\nminulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla -- mutta siitä on\nturha puhua -- ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi\ntaistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan\nmittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen\nteille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan\nmeitä. -- Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä\nniin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää\nhypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä\ntakavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne\nkortteeripaikkaa?\"\n\n\"Teidän arvollisuutenne\", huomautti Tomkins, \"saattaahan olla, että\nte ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte,\nettä ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja\nkarjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti\nvuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä\nomaan tarpeeseenne.\"\n\n\"No, varmastikin käytän\", vilkastui Sir Henry, \"ja hyvilläni olen,\nettä olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi,\nkun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten\nkustannuksella.\"\n\n\"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee\", pitkitti Tomkins\nmuuttumattoman juhlallisesti, \"niin on Westminsterissä häntäpää,\njoka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen\nkuin se on jauhettu mieleiseksemme\". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin\nharkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan\nnopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti\näänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen\nantautuvan.\n\n\"Oikein, mies\", hän sanoi, \"ymmärrän pilasi -- se on nukkenäyttelyn\noikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti\narmeijan -- ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen\nkanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään,\njoksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja\nsitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun\nauliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä\nkenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta;\nmuista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla\nurheilemiseen.\"\n\nTaattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja\nhuomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen\ntavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.\n\nSillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen\nkäsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli\nosoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.\n\n\"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe -- ja runsailla\nelintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista\nomantuntoni epimisen! -- Typerinkin heistä on mitä viisastelevin\nvääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos,\neikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille\nvatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. -- Ja hänen miekkailunsa,\nJoceline -- vaikka se pakana miekkailee hyvin -- oikein aika hyvin\n-- mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias\nvalaistus, Joceline?\"\n\n\"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne\", kehui\nJoceline. \"Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta\nosti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne\nhuideltavaksi.\"\n\n\"Vanhaksihan alan käydä\", tuumi Sir Henry, \"mutta ikä ei ruostuta\ntaitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni\non kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo -- härmäinen, mutta\nleppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia\npäiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo\nleukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt\nkahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä\nomilleen.\"\n\nSiten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän\nkun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen\nmaineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen\nmuuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen\npuolueen eduksi.\n\nSillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin\nmoneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä\nläksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja\nvarustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta\nvettä.\n\nKenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä\nMarkham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä\nvelvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista\nprinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä\nkreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti\nhäntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon,\nja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi\nheidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin\njossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä\nsyytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei\nheidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin\nsaatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti\nperustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti\nlaskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle,\nvoidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.\n\nAinoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää\ntätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli\nkasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja\ntottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa.\nTässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen\nturvallisuuden.\n\nPaitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että\nhän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin,\njoista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties\nkipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien\nkoettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti\nsiitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän\nnuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan\nmukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen\ntoimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset\nhyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista\nkäsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme\nmetsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran\nsisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä,\nkasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta,\noli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän\nvilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen\nvarhaisempina ja onnellisempina päivinä.\n\nTämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan\nsomistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla,\njotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt\nkaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina,\nlirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman\npuhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen\nkivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.\n\nKevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee\nsuihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän\nseisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti\nkuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän\neloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä\njoku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan\nlähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen\nterveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina\noli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin\nperheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.\n\nKuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei\nkatsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti.\nTurmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin\narmeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella\nirstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai\ntekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan\nlahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä,\npalatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin\ntuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean\nvanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän\nsuorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.\n\nAlice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti\nkatsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui.\nSamassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.\n\nNainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt\nAlice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen\nviittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea\nhuippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista\nkorkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties\nvoudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut\nkehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta\nhuolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin\nkatseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen\ntehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei\nniitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen\nhuomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton\nkoko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät,\nja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan\ntäyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi\nmieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle;\nmutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan\nsalattava ikävät tunteensa.\n\n\"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle\",\ntervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.\n\n\"Kiitos\", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen\nrautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen\nsuihkukaivon reunakiveen.\n\n\"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos\nvastaanottaisitte minun apuni\", esitti vieras.\n\n\"Kiitos\", sanoi Alice, \"mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut\ntuoda apuväen mukanani\".\n\n\"Sitä en epäile, sievä neitoseni\", tuumi nainen; \"kyllä Woodstockissa\nriittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte\nvoinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet,\njos olisitte halunnut?\"\n\nAlice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta\nsävystä ja halusi lopettaa keskustelun.\n\n\"Pahastuitteko, kaunokaiseni?\" kysyi vieras; \"se ei mitenkään ollut\ntarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin -- ovatko Woodstockin\nkelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat\nheistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta\nsuojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus\nnäyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta.\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta\nja avusta\", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa\njulkeudesta.\n\n\"Voi, sievä neitonen\", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla\nkädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä\nkohti, \"työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin\nkauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin\".\n\nAlice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa,\nvaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla\nkertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti\nvarmaan tuntien pelkoakin: \"Minulla ei ole mitään syytä toimittaa\nhuutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan\navun tarvista, on se lähempää saatavissa.\"\n\nHän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta\nhänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin\nvieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun\nvillikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen\nloistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle,\nja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä\nmurinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen,\njota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.\n\nMutta tuntematon ei hätääntynyt. \"Sievä neitoseni\", hän virkkoi,\n\"teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia\nvastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten\nraivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista\nsuojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu\nkuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa.\" Niin\nsanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi\naseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.\n\n\"Seis, vaimo, seis!\" huudahti Alice Lee; \"koira ei tee teille pahaa.\nAlas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä,\ntietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, --\nWoodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille\ntuotetut vammat.\"\n\n\"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?\nOlen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku.\"\n\n\"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo.\"\n\n\"Tyttärensä! Minä olin sokea -- mutta totta kuitenkin on, että mikään\nvähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma\non antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole\nloukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon\nvakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin\nsuvaitsette.\"\n\n\"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan,\njonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua\npitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt\npoissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun.\"\n\nJa hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin\nselittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen\nsiten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.\n\nMutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi\nkumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen\nylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen\npääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle.\nMutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen\näänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen\nkoko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan\naavistelua.\n\n\"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice\",\npuheli kiusaaja, \"joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä\ntalonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista\nvapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja\ntilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä\".\n\n\"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut\", vastasi Alice; \"mutta, hyvä\nvaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette\nminulle tuntematon.\"\n\n\"Mutta sillä ei ole sanottu\", virkkoi vieras, \"että teidän vaiheenne\neivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa\nminun tummapintaista otsaani -- Englanti ei sellaisia synnytä -- ja\nniissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta\nvalaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän\nhailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen\nsievää kättänne\", yrittäen tarttua siihen, \"ja minä lupaan teille, että\nkuulette sellaista, mikä miellyttää teitä\".\n\n\"Kuulen sellaista, mikä _ei_ miellytä minua\", vastasi\nAlice arvokkaasti. \"Teidän on tarjottava ennustamis- ja\nkädenlukemistemppujanne kylän naisille -- me säätyhenkilöt pidämme\nniitä joko petoksena tai laittomana tietona.\"\n\n\"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä,\njonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat;\nantaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että\nnäette hänet päivän tai parin kuluttua -- niin, kenties aikaisemminkin.\"\n\n\"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta\nsaatte hopearahan -- enempää ei minulla ole kukkarossani.\"\n\n\"Olisi sääli minun ottaa sitä\", sanoi vaimo; \"mutta sentäänkin,\nantakaa se minulle -- sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina\njalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus,\nennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella.\"\n\n\"Ottakaa se -- ottakaa se -- antakaa minulle ruukkuni\", hätääntyi\nAlice, \"ja menkää, -- tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!\nTänne! Joceline -- Joceline!\"\n\nVanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun,\npalauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän\nkatosi joutuin metsän suojaan.\n\nBevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä\nepäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se\njuoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen\nneuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä\nluokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä\nsäikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan\nosannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea\ntunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa\nRosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea\npäästä rauhaan.\n\n\"Kas vain sitä mustalaisvarasta\", sanoi Joceline, \"kuinka hyvin\nhän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin\nkorpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette\nnäe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman\nympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin\nelukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin\ntuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin.\nIhan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä\nnäkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he\npyrkivät osille.\"\n\n\"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi\", virkkoi\nAlice, \"että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen\nuskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline.\"\n\n\"Parempi onkin hänen terveydelleen\", arveli Joceline, \"koska saattaisin\nuittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku,\nmistress Alice -- sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä\nihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?\"\n\n\"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun\", ilmoitti Alice.\n\n\"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja\nmeillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme\nsurkeile -- minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun.\"\n\nHän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen\nsormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin\nkallisarvoinen.\n\n\"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on\", kummasteli\nJoceline. \"Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän\nparempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta\novat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä\npestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen\nelinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen\nsijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun.\"\n\n\"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo\ntummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan\nmelkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja\nanna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta\nhävitettäväksi.\"\n\n\"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat\", jupisi Joceline. \"Paraskin heistä\non halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. -- No, mistress Alice,\ntoivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin\npestattavaksi.\"\n\n\"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi\", sanoi Alice.\n\"Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna\nhänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen\nenempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan.\"\n\nNiin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen\nlähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä.\nMutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä\nJoceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä\netsimisellä.\n\n\"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin\", puheli\npuistonkaitsija itsekseen, \"on muutaman noblen arvoinen, niin sen on\nparempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani\non oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on\ntällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis\ntakavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden\nkannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että\nsotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja\nsormenpäissä -- se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön,\nminun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan.\nKatson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain\ntullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön\nnimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry\nLeen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos\nminun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa\nse ei ole turvallinen.\"\n\n\n\n\n19. LUKU.\n\nODOTTAMATTOMIA VIERAITA.\n\n\nNyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka\nosoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa\nhänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.\n\nPöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi\nsielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa\nmukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen\ntaakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat\nkorvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen\npuutetta.\n\n\"Kaarlo-kuninkaan malja!\" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan\ntyttärelleen; \"juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille\nonkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä\nmaljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt.\"\n\nNuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka\nsiemasi runsaasti.\n\n\"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan\", hän sanoi, \"mutta minun\ntäytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta\".\n\n\"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta\nsäästellä niitä\", huomautti Joceline.\n\n\"Niinkö sanot?\" virkahti ritari; \"saatkin itse tyhjentää haarikan\npalkaksi pilastasi\".\n\nSaattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen\nmaljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen\nvoitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: \"Minulla oli pikku\nnaljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista.\"\n\n\"Punatakinko -- haa! minkä punatakin?\" kivahti äkkipikainen vanhus.\n\"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?\nPotkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn\nhepoja?\"\n\n\"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa\ntäällä; hän lähtee piankin. Se on sama -- sama, jolla oli kohtaus\nteidän arvollisuutenne kanssa metsässä.\"\n\n\"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse\nnäit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline.\nSe taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus\nkuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin -- erinomaisen\nhyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa\nhuomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen\nvoimasi tuumalleen.\"\n\nTämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline\nkutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin\nhänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa,\nettä ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan\nsai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.\n\n\"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän,\nMikaelin haarikasta?\"\n\n\"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut\npaljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin\nhäntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä\npyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen\nkuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty.\nSe tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän\narvollisuuttanne ja mistress Alicea -- puhumattakaan muori Joanista ja\nminusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan\nvuoteeni täältä, -- peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut\nniin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme\npeljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon\nrukoukset joka ilta.\"\n\n\"Joceline\", keskeytti Alice, \"olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa\nmeille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen.\"\n\n\"Voi, mistress Alice\", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, \"saatte\nolla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista.\nEi, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli\nsellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän.\nMeillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä\nparhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin.\"\n\n\"Älä luota häneen liian pitkälle\", varoitti ritari. \"Pelkäänpä jo\nolleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla\ntänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu\nkuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka\nminkä valepuvun alta.\"\n\n\"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin\", sanoi Joceline, \"menenkin\nhalukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta\nhyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan\ntuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada\nvuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään;\ntaikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin\nviiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" kielsi ritari, \"Hän on meidän kattomme alla ja\nvieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt\nkielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä\nkelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan\nkuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari\ntekisi lopun siitä kunnon miehestä.\"\n\n\"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin\", virkahti\nmetsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.\n\nHän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja\nsaatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa,\nhän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän\nturvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian\njäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan\nja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut\nhänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni.\nUskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa\njonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan\ntässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa\nilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas\nvoima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn\nkynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli\nJocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä\nsikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken\ntodennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.\n\nHän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, -- saman, josta Wildrake oli\näskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa\npikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin\nkatsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun\nleveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden\nverhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen\ntähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se\nei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten\nsammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä\nhyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten\nläpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman\nsilmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.\n\nJotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes\nhän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan\nja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään\njärkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa;\nihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja\nlapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli\npeloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan\nrivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi\nseinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun\nhuusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun\noli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet,\njoka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta\nja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille.\nNäistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti\nlaskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli\nkäynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan\npovella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta\nja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni\nhiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.\n\n\"Pidä kiinni, mutta älä revi\", huusi vanha ritari. \"Alice, sinä olet\nnaikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken\nsen roiston.\"\n\n\"Jumalan tähden, ei, rakas isä!\" huudahti Alice; \"Joceline tulee\nhetimiten -- kuulkaa! -- askelten töminää\".\n\nAlhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin\nhajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten\nääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita.\nBevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja\nhuikkasi vähääkään varomatta: \"Hoi, Lee -- metsänvartija -- ottakaa\nkoira pois, muutoin minun täytyy ampua se!\"\n\n\"Jos sen teet\", karjaisi Sir Henry ikkunasta, \"niin lävistän paikalla\npääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis,\npidä kiinni!\"\n\n\"Takaisin, Bevis, alas!\" kiljui Joceline. \"Minä tulen, minä, Sir Henry\n-- Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!\"\n\nKamala ajatus juolahti Alicen mieleen, -- oliko Joceline voinut\nantautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen\nsijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa?\nIsään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä\nsyrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat\nnäkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja\nvangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta\nkuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.\n\n\"Kaikki on nyt hiljaista\", virkkoi muuan ääni; \"minä kiipeän\nvalmistamaan teille tietä\". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan\nhaamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta\nmelkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen\nolemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari:\njoka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan\nhuitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös\nhänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun\nnäki tapahtuman, huudahtaen: \"Taivasten tekijä, hän on surmannut oman\npoikansa!\"\n\n\"Ei, ei -- hätää ei ole ollenkaan\", väitti kaatunut nuori mies, joka\noli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. \"En saanut\nmitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä -- toimittakaa\nheti valoa!\"\n\nSamassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja\nihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan,\njoka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista,\nettä terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn\ntäydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.\n\nJoceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä\nankarimmin vannotuksin. \"Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää\nmaan päällä -- hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, -- olkaa\nhiljaa vain hetkinen -- meidän kaikkien henki riippuu siitä.\"\n\nSanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin\nhe huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan\nlysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään\nelonmerkkiä osoittamatta. \"Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon\ntällä tavoin?\" voikersi Alice.\n\n\"Älä kysele mitään -- hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!\" ja hän\ntuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja\nkäsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään\nkuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta\nhenkilöltä. \"Säästettiinkö henkeni\", voihkaisi Albert kohottaen kätensä\nepätoivoisesti taivasta kohti, \"vain tällaista näkyä varten?\"\n\n\"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies -- me siedämme elämäämme\nniin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle.\" Sama\npappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt\nesille. \"Hankkikaa heti vettä\", hän käski, ja uskomattoman nopeasti\ntäytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön\nnopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli\nvielä sijaa toivolle.\n\n\"Hän on vain tainnuksissa\", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn\nrannetta; \"äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu,\nAlbert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita\nmeille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa -- minun täytyy\niskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos\non saatavissa, tyttöseni.\"\n\nAlice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti\nvaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin\nkaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen\nmerkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan\nkohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen\npiirre kuvastui ajatusta: \"Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se\najattelemattomuudessani olen surmannut hänet!\"\n\nSuonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen\nja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja\nsieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että\nvanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert\nLee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi\nsallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.\n\n\"Nouse, hupsu nuorukainen\", käski kelpo mies nuhtelevasti; \"pitääkö\nsinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle\nasiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta --\njos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin\ntarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä\non tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että\nisäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas\n-- alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset\", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi\nikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline\nseurasi häntä heti ja samaa tietä.\n\nAlicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran\nlieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai\nhänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. \"Hyvä\ntohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen -- oliko veljeni\nAlbert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on\ntapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin\nvoisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa -- sen\nhirveän sivalluksen -- isäni joutumisen ruumiiksi -- mykkään epätoivoon\nsortuneen soturin -- ja unta kai tosiaan näinkin.\"\n\n\"Jos olet uneksinut, herttainen Alice\", vastasi tohtori, \"niin soisin\njokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet\nunissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista\nmyyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli\nsarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle\njoutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut\ntäällä ja tulee jälleen.\"\n\n\"Albert!\" toisti Sir Henry; \"kuka mainitsee poikaani?\" \"Minä vain,\nherra ritari\", sanoi tohtori; \"sallikaa minun sitoa käsivartenne\".\n\n\"Haavani? -- kaikesta sydämestäni, tohtori\", mukautui Sir Henry\nkohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. \"Tiesin\nvanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä\npalvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta\nmissä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin.\nPistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön\nhänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa.\"\n\n\"Kukaan ei saanut surmaansa\", kertoi tohtori, \"ja meidän on kiitettävä\nJumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä\nlevätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan\nmelkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän\nviimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään\nvalmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte\nnähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin\nmatkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä\npidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin\nteitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan\npalatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka\ntuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään\nmukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden\njulkaista teokseni Woodstockin ihmeistä.\"\n\n\"Mutta poikani -- rakas poikani\", hätäili ritari, \"enkö siis saa heti\nnähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä\nriemullisesta tapauksesta?\"\n\n\"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään\", kertoi tohtori.\n\"Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että\nolisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän\nolisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa\nkohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani\ntänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon\nei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi\nuskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme\nsitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja\npoikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään\nmukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe,\nkoska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla\nilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi\nhätään.\"\n\n\"Totisesti menettelittekin typerästi\", tuumi Sir Henry, \"kun kävitte\nahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä\nnyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet.\"\n\n\"Mutta odottakaahan, Sir Henry\", sanoi tohtori, \"kunnes toipuneet\nvoimanne --\"\n\n\"Hiiteen toipuneet voimani, mies!\" vastasi ritari vanhan luontonsa\nalkaessa elpyä. \"Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella\nkaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja\nkannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua\nmuutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!\"\n\n\"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi\", taipui tohtori, \"niin\nnoudankin poikanne -- hän ei ole kaukana\".\n\nJa hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että\nmitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.\n\nOli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan\nmuistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli\näkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen\naistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä,\nettä hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä\nei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti\nnähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan,\nkuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn,\njoka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin\nyksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken\nyleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert\nkaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen\nja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.\n\n\n\n\n20. LUKU.\n\nKAVALIERIEN ILLALLINEN.\n\n\nHellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka\ntavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat\nonnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti.\nHe syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa\ntuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat\nja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi\nliikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä\nomaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän\ntavallisesti piti huolta.\n\n\"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert\", hän virkkoi, \"ja\nkuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?\"\n\n\"Niin on käynyt\", myönsi nuori mies. \"Arpanopan viimeinen heitto\ntehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin\nonni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on\nnäyttäytynyt.\"\n\n\"No -- se on saattanut sattua vain toistaiseksi -- vain toistaiseksi\",\nlohduttausi hänen isänsä. \"Paholainen on voimallinen, sanotaan,\nnostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään\nvain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas -- kuningas, Albert -- kuningas\n-- kuiskaa korvaani -- hiljaa, hiljaa!\"\n\n\"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelle\nBristolista.\"\n\n\"Taivas olkoon kiitetty siitä -- taivas olkoon kiitetty!\" huudahti\nritari. \"Minne sinä jätit hänet?\"\n\n\"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona\", vastasi\nAlbert, \"mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan\nmuun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla\nhänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte\nkoko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa\nnäki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja\nlohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä\nhuomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen\ntervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii\ntoistaa.\"\n\n\"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika\", vaati Sir Henry.\n\"Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut\nsiitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta\nmenettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta\nväärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka\nse olisi köysillä kiskottava!\"\n\n\"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta\", mukautui nuori mies.\n\"Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle\nhänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle\nuskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä,\nja pian he astelisivat rinnakkain.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\" ihastui ritari. \"Vanha Victor Lee katselee ylpeästi\nalas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan -- sinun täytyy olla väsynyt ja\nnälkäinen.\"\n\n\"Kyllähän, sir\", myönsi Albert; \"mutta niitä kiusoja olen viime aikoina\ntottunut kestämään turvallisuuden tähden\". \"Joceline hoi, Joceline!\"\n\nMetsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen\nvalmistuttamisesta kiireimmiten.\n\n\"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä\",\nvirkkoi ritari.\n\n\"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen\", kertoi Joceline, \"eversti\nAlbertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa\nruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään\nsatulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi\naterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä\nkokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se\nei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan -- ja totisesti luulen,\nettä teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä\nalikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia\nkysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin,\nniinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii\nkurielemaan naisväen parissa.\"\n\n\"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka\nkäyttäytyy niin pahoin?\" oudoksui Sir Henry.\n\n\"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi,\njoka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen\nSkotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui\npäivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen\nhoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa\nkieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten\nhuolehti ainoan poikansa turvallisuudesta.\"\n\n\"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt\", sanoi\nSir Henry. \"Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, -- ja minua\nmiellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen\nkellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae\ntänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias\naika muodollisuuden noudattamiseen -- istukoon hän meidän kanssamme\nsamassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti\nkouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi\nhänen saada muutamia luentoja minulta.\"\n\n\"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän\npuheenlaadun, isä\", sanoi Albert, \"vaikka tiedän, että sinä et pidä\nsiitä?\"\n\n\"Vähänpä on minulla syytä, Albert\", vastasi ritari, \"varsin vähän.\nKuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? -- skotlantilaiset. Kuka\nlujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä?\n-- jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä,\nsaatuaan hänet suojelukseensa? -- taaskin skotlantilaiset. Mutta\ntämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja\nsen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan\nrappeutumisen.\"\n\n\"Niin, isä\", lausui Albert, \"ja minun on lisättävä, että vaikka tämä\nnuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat\nnähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa,\nja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan\npuolesta. Kas, kun ei hän jo tule.\"\n\n\"Hän on ottanut kylvyn\", ilmoitti Joceline, \"ja pitipäs hänen muka\nsaada se heti -- illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi\nsillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi\nisänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada\nhuudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta\".\n\n\"Vai niin!\" tuumi Sir Henry; \"se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut\npoikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on\", vastasi\nAlbert. \"Kerneguy, niin aivan -- Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordi\nKillstewers, Kincardineshirestä.\"\n\n\"Kerneguy ja Killstewers ja Kin -- mikä se olikaan? Totisesti\",\nsanoi ritari, \"nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat\nheidän alkuperäänsä -- ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja\npauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla\".\n\n\"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä,\njota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa\nosissa\", tiesi tohtori Rochecliffe. \"Mutta hiljaa, täällä tuleekin\nillallinen ja nuori herra Louis Kerneguy.\"\n\nJa ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi\nKerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin\nvainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt\nedellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun.\nPaljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.\n\nHän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli\ntulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen\nkansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana\nhipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden\nahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää\nhiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa\nei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden\nyhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan\nesiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen.\nKasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori\nRochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka\nyhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin\nkirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan -- sillä siinä\nmäärin ne olivat säännöttömät -- eivät kasvot olleet vailla muutamia\npiirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.\n\nItse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka\nkuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle,\nmutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen\nvihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin\nvivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin\narvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat\nkenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja\nkarkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta\nhaastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa\noli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut\nAliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.\n\nPöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori\nRochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista\nlaatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan\nsattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat\nlastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten.\nHän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien\npaljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin\nvastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt\nhänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän\nhenki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä\nvierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä\nponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä\nvasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.\n\n\"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän\nmaalaiskestitykseemme, nuori herra\", virkahti Sir Henry hänelle.\n\n\"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir\", vastasi kantapoika, \"jos työ\nlaittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle\nsen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen\non nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen\ntai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut\nniukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt\nhaaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi\nmaaruunsa kokonaisen lampaankylen.\"\n\n\"Te olette maalla kasvanut, nuori mies\", huomautti ritari, joka\nmuiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla\nnousevan sukupolven suuntailussa, \"ainakin päätellen niistä Skotlannin\nnuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa\nhovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän --\nenemmän --\" Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa \"hyvän käytöksen\"\nvastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: \"Ja enemmän\nlihaa, kaiketi -- sen parempi onni heillä.\"\n\nSir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan\ntarpeelliseksi puuttua puheeseen. \"Isäseni\", hän virkkoi, \"ajattelehan,\nkuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin\nskotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan\nkummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta\nalituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt,\nkotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret\nmiehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin\nsopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin\".\n\n\"Syy on pätevä\", myönsi ritari, \"ja koska sanot, että saattolaisesi\nKernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen\npuuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen\n-- Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!\"\n\n\"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen\", tuumi jalosukuinen master\nKerneguy; \"ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä\".\n\n\"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen\nylimyksen poika\", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen,\n\"niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen\nkanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja\nvaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin\ntotta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja\nniin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän\nviimein aikoo juoda -- äläs, hän pyyhkii sentään suunsa -- ja pistää\nsormensa pesumaljaan -- ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! --\nhänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa.\"\n\n\"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!\" tokaisi\naatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä\nlähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja\nhaarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen\nalla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa\nristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin\nistuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut\nvihellellä itsensä unen helmoihin.\n\n\"Kas niin!\" virkahti ritari; \"jalosukuinen master Kernigo on\nlaskenut alas aseensa. -- Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne\nlasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko\nparlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen\njuovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!\"\n\"Aamen!\" kajahti ääni oven takaa.\n\nOdottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan\ntoisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen\neräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten\nkeskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja\nperiaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.\n\n\"Ei ole vaaraa\", virkkoi Albert tuntien merkin; \"siellä on ystävä.\nSoisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri\nnyt.\"\n\n\"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa,\nkun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme\ntällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen\nkäytettävissämme? -- Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa -- ja laske\nsisälle, jos hän on taattu mies.\"\n\n\"Ja jos toisin\", arveli Joceline, \"niin kai minä kykenen estämään hänet\nhäiritsemästä hyvää seuraa\".\n\n\"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä\", kielsi Albert Lee, ja\nAlice säesti: \"Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!\"\n\n\"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan\", sanoi kelpo ritari, \"sillä jos\ntarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani\".\n\nJoceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni\nvarpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja\nkoputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että\ntämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut\nkavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa,\nmiesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän,\ntotuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen\nja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin\npuritanilaisuudeksi. Nämä olivat \"riuskeita poikia\", jotka tapailivat\ntoisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan\nrahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen,\njulistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman\nlaulunpätkänsä sanoilla:\n\n    \"Me juomme, kunnes kuninkaan\n    taas tuomme täyteen kunniaan.\"\n\nJohtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään\nsäännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen\nhillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä\nhenkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella\nkykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä\nasiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä\ntulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten\nkäyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät\ntarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin\ntarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin\noli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille\nkumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti\nsommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia\ntällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan\naivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä\narastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi\ntai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista\nyleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai\nsalaliiton aikeet.\n\nPalaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme\nkuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia\nyksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään\nja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja\nhuoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan,\nkuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin\nsaattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä\npukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana\nvastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei\nmuuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.\n\nPuritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin[20]\npuupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen\nsateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin\nolisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen\nnuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle\nikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua\nnukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa\nsaappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja\nsahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen,\nasun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti\nmuodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien\nitserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti\njulisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.\n\nWildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja\nsitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten\nhumussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä\nelämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä\noli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli\nhurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies,\nkerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa\ntoisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön\nvaltiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli,\njoskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä,\nettä varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään,\nolletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.\n\nSellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen\nläsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin\naskelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana\nhän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti\nseikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli\nkohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden\nryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.\n\n\"Terve teille, hyvät herrat, terve. -- Terveiksi, hyvä Sir Henry\nLee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. -- Ka,\nterve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin\nkukistuneelle kirkolle.\"\n\n\"Olette tervetullut, sir\", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena\naatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena\nmaailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua\nparemmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. \"Jos olette\ntaistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa\nteidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa\nmeidän valtaamme kuuluvassa -- vaikka tällähaavaa olemmekin koolla\nperheseurueena. -- Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master\nMarkham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos\ntuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden\nkesken?\"\n\n\"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi\nonnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen -- kuten kaikki\nkunnon miehet -- te ymmärrätte minut, Sir Henry -- olen ikäänkuin\nhyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini\nkannatuksesta -- en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir\n-- sellaista kehnoutta inhoan -- vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle\nyhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun.\nTulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle\nlemm-- pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä\naina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani\nsatuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni,\nsir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää --, niin\nrohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa.\"\n\nSellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi\npyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen\nmajesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna\nWildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen\neikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti\nsen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta\nkuningasmielisestä laulunpätkästään: \"Omansa kun saa kuningas.\" Hänen\nlaulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin\nsydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka\npahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen.\nJalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen\nvälinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista,\ntai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa,\nistuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen,\nosoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli\nlisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt\nhaluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.\n\n\"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee -- kaikilla\nmeillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää,\nmitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on\nuskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi,\ntaivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger\nWildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista -- ette kai silti ole\nsitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä\nratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir --\nkakaranpalvaaja.\"\n\n\"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte,\nettä olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen\nminuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne.\nPyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta\nLincolnshiren kreivikunnasta.\"\n\n\"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista\nja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle\" --\nAlbertiin katsoen -- \"ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen\nolettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein\nselkeitä ja määriteltäviä\".\n\nTämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että\nAlbert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin,\nenemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä\nheidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä\nkykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja\ntuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa\nvähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia\nateriaansa.\n\n\"Kapteeni Wildrake\", huomautti Albert, \"me emme ole vastahakoisia --\ntarkoitan ystävääni ja itseäni -- avoimesti juttelemaan soveliaissa\ntilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut\nkovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa\nsatunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen\ntarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä\nvilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa\neverstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en\ntuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja\nsellaisia maljalauselmia.\"\n\n\"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra\",\nvastasi Wildrake. \"Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta\nmuistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan\nlasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja.\"\n\n\"Olkoon niinkin, sir\", muistutti nuorempi Lee, \"mutta me, joilla\nvalitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä\nsäännössä\".\n\n\"Ka, sir\", mukasi Wildrake, \"kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu\nyhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa -- ja puhuin vain\nkohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne\nkunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:\n\n    \"Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää,\n    se saakoon kiertää näin, --\n    kas, vaikk' oot silkkisukkainen,\n    saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää,\n    jos käyt nyt pystyssä päin.\"\n\n\"Älä kovene pitemmälle\", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. \"Master\nWildrake on vanhan koulun väkeä -- niitä karskia poikia; ja meidän\non siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he\nsisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui\npelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni\nnimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana.\nSanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä\nsekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet,\njollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi\nkarauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä.\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry\", sanoi\nWildrake; \"ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?\"\n\n\"Luulen muistavani\", vastasi Sir Henry hymyillen.\n\n\"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin\nmitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista\nantaa meille murkinaksi?'\"\n\n\"Totta kerrassaan!\" muisti ritari; \"ja esille astuikin iso pyylevä\nvaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle\".\n\nKaikki pöydässä istujat, -- lukuunottamatta skotlantilaista\nnuorukaista, joka näytti ajattelevan, että minkäänlainen hyvä ruoka ei\nkaivannut puolustelevaa selitystä, -- kohottivat kätensä hämmästyneinä.\n\n\"Niin\", kertoi Wildrake, \"se helv -- y -- hm! -- pyydän neidiltä\njälleen anteeksi, hiusnauhan solmusta vannehameen palteeseen asti --\nmutta se kirottu ruoja selvisi kasvatusmuijaksi, jolle oli maksettu\nlapsesta puoli vuotta ennakolta. Saakeli, minä sieppasin pienokaisen\ntuon naarassuden käsistä, ja vaikka Jumala tietää, että olen itse\nelellyt nipin napin, olen kuitenkin saanut pidetyksi siitä asti huolta\nkelpo Murkinasta, kuten häntä nimitän. Oli se sentään kallis maksu\npilapuheesta.\"\n\n\"Sir, minä kunnioitan teitä inhimillisyytenne tähden\", huudahti vanha\nritari. \"Sir, kiitän teitä urhoollisuudestanne -- sir, minua ilahuttaa\nnähdä teidät täällä\", lisäsi kelpo ritari, jonka silmät kyyneltyivät\nmelkein tulvilleen. \"Te siis olitte se huima upseeri, joka raivasi\nmeille tien saarroksista? Voi, sir, jos vain olisitte pysähtynyt,\nkun huusin teille, ja sallinut meidän puhdistaa Brentfordin kadut\nmuskettisotureillamme, niin olisimme sinä päivänä olleet Lontoon\nportilla! Mutta hyvä tahtonne jäi pysyväiseksi.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", tuumi Wildrake, joka nyt istui voitonriemuisena ja\nmahtavana lepotuolissaan; \"ja malja kaikkien urhojen kunniaksi,\nsir, jotka taistelivat ja kaatuivat tuossa samaisessa Brentfordin\nrynnäkössä. Me pyyhkäisimme kaikki edeltämme kuin akanoina, kunnes\nväkijuomamyymälät ja muut kiusaukset pysähdyttivät meidät -- hiisi\nvieköön, sir, meillä lapsensyöjillä oli liian monia tuttavia\nBrentfordissa, ja rivakka Rupert-prinssimme oli aina pystyvämpi\ntunkeutumaan eteenpäin kuin vetäytymään pois. Hiisi vieköön, sir, minä\nomasta vaivaisesta kohdastani pistäysin vain erään köyhän leskirouvan\ntaloon; hänellä oli hoidossa pesye tyttäriä, ja minä tunsin hänet\nvanhastaan. Tahdoin saada hevoselleni apetta, itselleni hiukan\nlämmintä ruokaa ja niin edelleen, kun nuo peitsiporvarit reipastuivat\njälleen ja säntäsivät kaupunkiin kypärälakkeineen vimmatusti kuin\ncotswoldilainen jäärälauma. Juoksin alas portaita ja hyppäsin ratsaille\n-- mutta, hemmetissä, luulenpa koko osastollani olleen leskiä ja\norponeitosia lohduteltavana kuten minullakin, sillä ainoastaan viisi\ntuli meitä koolle. Raivasimme itsellemme tien onnekkaasti -- ja lempo\nsoikoon, hyvät herrat, minä kuljetin pikku Murkinaani satulanpualla\nedessäni, ja kuului niin huikeata luikkausta ja kirkunaa kuin\nolisi koko kaupunki luullut minun tappavan, käristävän ja syövän\nlapsi-raukan heti kun pääsisin majoittumaan. Mutta ainoakaan penteleen\nporoporvari ei rynnännyt kelpo voikkoparkani kimppuun pelastamaan pikku\npiirakantäytettä; ne vain kiljuivat kuolemaa ja kadotusta minulle.\"\n\n\"Hohoi, niin!\" haastoi ritari; \"me tekeysimme näköjään pahemmiksi\nkuin olimme, ja me olimme liian pahoja ansaitsemaan Jumalan siunausta\nhyvänkään asian ajajina. Mutta tarpeetonta on katsella taaksepäin -- me\nemme ansainneet voittoja, kun Jumala niitä antoi, sillä me emme koskaan\nkäyttäneet niitä kunnon soturien tai kristittyjen ihmisten tavoin,\nja niinpä päästimme voittopuolelle nuo veisailevat lurjukset, sillä\nhe omaksuivat pelkästä tekopyhyydestä sen sotakurin ja säännöllisen\nkäyttäytymisen, jota olisi pitänyt harjoittaa oikeasta periaatteesta\nmeidän, koska paljastimme miekkamme paremman asian hyväksi. Mutta\ntässä käteni kapteeni. Olen usein toivotellut näkeväni sen rehdin\nmiehen, joka ryntäsi niin rivakasti meidän avuksemme, ja minä pidän\nteitä arvossa siitä, että otitte vaaliaksenne sitä lapsi-parkaa!\nOlen hyvilläni siitä, että tällä rapistuneella talolla on vielä\njotakin vieraanvaraisuutta tarjottavana teille, vaikka me emme kykene\nkestitsemään teitä käristetyillä lapsilla tai muhennetuilla imeväisillä\n-- vai mitä sanotte, kapteeni?\"\n\n\"Totta kyllä, Sir Henry, pahennus nousi hyvin karvaaksi meitä vastaan\nsiinä suhteessa. Muistan Lacyn, joka näyttelijästä rupesi väkeemme\nluutnantiksi, tehneen siitä pilaa näytelmässä, jota toisinaan\nesitettiin Oxfordissa, kun satuimme olemaan tavallista reippaammalla\ntuulella; sen nimi oli muistaakseni 'Vanha Ratsuparvi'.\"\n\nNiin sanoen ja tuntien olonsa tuttavallisemmaksi, kun hänen ansionsa\nolivat tiettyjä, hän nykäisi istuimensa skotlantilaisen nuorukaisen\ntuolia vasten, tämän istuessa hänen vieruskumppaninaan. Siirrähtäessään\ntuli master Kerneguy vuorostaan kömpelösti häirinneeksi Alice Leetä,\njoka istui vastapäätä ja hiukan pahastuneena tai ainakin hämmentyneenä\nveti tuolinsa ulommaksi pöydästä.\n\n\"Antakaa nyt anteeksi\", virkahti jalosukuinen master Kerneguy; \"mutta,\nsir\", Wildrakelle, \"olettepa pannut minut satuttamaan nuoren neidin\nsäärtä\".\n\n\"Minä pyydän teiltä anteeksi, sir, ja paljoa enemmän sievältä neidiltä,\nkuten on kohtuullista -- vaikka perhana minut periköön, sir, jos se\nolin ininä, joka panin tuolinne tuolla tavalla viippaamaan. Hemmetissä,\nsir, minä en ole tuonut mukanani mitään ruttoa tai paisetautia\ntaikka muuta tarttuvaa sairautta, teidän väistääksenne minua kuin\npitaalitautista ja säikäyttääksenne neitiä, minkä olisin estänyt\nhengellänikin, sir. Sir, jos te olette synnynnäinen pohjoismaalainen,\nkuten kielestänne kuulostaa, niin lempo soikoon, minä se vaaransin\nitseni, kun lähenin teitä, joten teillä oli varsin vähän syytä\njänistämiseen.\"\n\n\"Master Wildrake\", puuttui puheeseen Albert, \"tämä nuori herrasmies\non tulokas kuten tekin, Sir Henryn vieraanvaraisuuden suojassa, ja\nisälleni ei voi olla mieluista nähdä kiistoja syntyvän talossaan.\nVoitte käsittää väärin tämän nuoren herrasmiehen säädyn hänen\nnykyisestä esiintymistavastaan -- hän on jalosukuinen master Louis\nKerneguy, sir, loordi Killstewersin poika Kincardineshirestä, ja\ntaisteli kuninkaan puolesta, niin nuori kuin hän onkin.\"\n\n\"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir -- ei minun tauttani\",\nvakuutti Wildrake; \"teidän selityksenne riittää, sir. -- Master Louis\nGirnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä\norjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä\nja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea\nFerraransa oikean asian hyväksi, sir.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, -- kiitoksia vain, sir\", vastasi nuori mies, mutta\nhänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen\nmaalaisuuteensa; \"ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä\".\n\nUseimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen\npuhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei\nkyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä\nhuomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. \"Te puhutte\nkansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo\", hän sanoi, \"vaan\nette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut\nskotlantilaisten kavalierien keskuudesta -- esimerkiksi jotkut Gordonit\nja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia\nkerakkeita\".\n\nAlbert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kuten\nEnglanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.\n\n\"Olette aivan oikeassa, sir\", myönsi Wildrake. \"Minäkin Pidän itseäni\nkutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana --\nälkää panko pahaksenne, nuori herra -- ja kuitenkin, kun muutteeksi\nlyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa,\njoksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, -- älkää sentään nytkään\npanko pahaksenne, -- ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani,\nniin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni\nkorviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun\ntässäpitäis talsia? -- niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään\nminulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin\nmoukat väliin murjottavat miekkamiehille.\"\n\nTämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu\nAlbertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin,\nnuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain\nmuusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken\nkyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa\naikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy\nvastasi vain: \"Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat\nkansallismurretta.\"\n\nWildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa\nolisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: \"Selkkaannusta, sir --\nselkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir;\nmutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta\narvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa,\nsir.\"\n\n\"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta,\" vastasi\nskotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.\n\n\"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään\nillalla\", virkkoi Albert selitykseksi, \"ja tämä nuorukainen lankesi\nrisuläjään, raappien siinä kasvonsa\".\n\n\"Ja nyt, hyvä Sir Henry\", huomautti tohtori Rochecliffe, \"sallikaa\nminun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme.\nTeen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko\nillallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa\nparempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?\"\n\n\"Nuo yksityiset istunnot iloisessa kokouksessa\", nurkui Wildrake,\n\"ovat hyvän käytöksen kannalta virheitä. Ne johdattavat aina mieleeni\nWestminsterin kirotut komiteat. Mutta nousemmeko orrelle ennenkuin\nherätämme huuhkajan pikku kiertolaululla?\"\n\n\"Kas vain, te tiedätte otteita Shakespearesta?\" huudahti Sir Henry\nmielissään, kun keksi uuden hyvän ominaisuuden tuttavallaan, jonka\nsotilaalliset ansiot olivat muutoin vain juuri hädin riittäneet hänen\nkeskustelunsa tunkeilevan vapauden vastapainoksi. \"Hauskan Willin\nnimessä\", hän jatkoi, \"jota minä en koskaan nähnyt, vaikka olen\ntavannut useita hänen tovereitaan, kuten Alleynin, Hemmingsin ja muita,\nme huikkaammekin vielä laulun ja kulautamme viimeisen siemauksen, sitte\nmennäksemme levolle\".\n\nTavallisuuden mukaan väiteltiin ensin laulun valinnassa ja neuvoteltiin\nkullekin tulevasta osasta, kunnes he yhtyivät kaikin äänin rallattamaan\nkuningasmielistä pöytärunoa, joka oli puolueen keskuudessa suosittu\nsiihen aikaan. Sen sepittäjäksi ei arveltukaan sen vähäisempää henkilöä\nkuin itse t:ri Rochecliffeä.\n\n    MALJARUNO KAARLO-KUNINKAALLE.\n\n    Malja täysi tuokaa,\n    jääköön muu jo silleen:\n    rakkaimmalle juokaa\n    ynnä ystävilleen!\n    Urhot yhteen joukkoon,\n    luihut raukat loukkoon:\n    vaikk' ois surma edessämme,\n    Kaarlon maljan tyhjennämme!\n\n    Vaaroiss' yksin, salaa,\n    hän nyt maailmalla\n    etsii armopalaa --\n    meitä kaikkialla\n    uhmast' uhka kärkkyy;\n    mies ei se, ken järkkyy:\n    kunnian ja omantunnon\n    malja -- Kaarlon uljaan kunnon!\n\n    Kunniaa nyt saahan\n    tehdä paikan halvan:\n    toinen polvi maahan,\n    käsi kahvaan kalvan!\n    Kerran katsoo kansa,\n    kuinka loistossansa\n    Kaarlo saapuu pauhuun soiton --\n    pohjaan malja varman voiton!\n\nTäten osoitettuansa uskollisuuttaan ja tyhjennettyään lopullisen\nmaljan toivotti seurue hyvää yötä toisilleen. Sir Henry tarjosi siksi\nyötä vuoteen vanhalle tuttavalleen Wildrakelle, joka punnitsi asiaa\njokseenkin tähän tapaan: \"Ka, totta pulmakseni odottaa isäntäni minua\nkauppalassa -- mutta kyllähän hän on tottunut viipymiseeni ulkosalla\nöisin. Ja täällä Woodstockissa sanotaan paholaisen kummittelevan; mutta\nkunnianarvoisan tohtorin siunauksella uhmaan häntä ja kaikkia hänen\ntöitänsä -- en nähnyt häntä nukkuessani täällä kahdesti ennen, ja jos\nhän silloin oli poissa, ei hän kaiketikaan ole tullut takaisin Sir\nHenry Leen perheen mukana. Otan siis vastaan kohteliaisuutenne, Sir\nHenry, ja kiitän teitä niinkuin Lunsfordin kavalierin tuleekin kiittää\nOxfordin tappelukirjuria. Jumala kuningasta siunatkoon -- en välitä,\nkuka on kuulemassa -- ja paha periköön punanokkaisen Nollin!\" Hän siis\nhoiperteli pois Jocelinen ohjaamana; apurille oli Albert sillävälin\nkuiskannut, että hänen oli majoitettava hoidokkinsa kyllin etäälle\nmuusta perheestä.\n\nNuori Lee suuteli sitte sisartaan ja sai sen ajan tavan mukaan\npyynnöstään isältä siunauksen, hellän syleilyn' ohella. Hänen\nkantapoikansa näytti haluavan osittain noudattaa esimerkkiä, mutta\nhänet torjui Alice, joka vastasi hänen tarjoamaansa hyvästelyyn\npelkällä niiauksella. Nuorukainen kumarsi lopuksi kömpelösti\nisännälleen, joka toivotti, hänelle hyvää yötä. \"Minua ilahuttaa nähdä,\nnuori mies\", hän puheli, \"että te olette oppinut ainakin tietämään,\nmitä kunnioitusta on iällisyydelle osoitettava. Siitä olisi aina\npidettävä huolta, sir, sillä siten menetellen te myönnätte muille\nsen kunnian, mitä itse odotatte saavanne, kun lähestytte elämänne\nehtoota. Lisää puhun teille tilaisuuden tullen, velvollisuuksistanne\nkantapoikana. Se toimi oli ennen vanhaan oikeana ritaruuden kouluna,\nkun sitävastoin viime aikojen melskeet ovat tehneet siitä tuskin\nparempaa kuin huiman ja hurjastelevan vallattomuuden koulun, josta\nnerokas Ben Jonson johtui huudahtamaan --\"\n\n\"Ei, isä\", keskeytti Albert, \"teidän tulee ottaa huomioon tämän\npäivän rasitukset, ja poika-parka jo melkein nukkuu seisaallaan --\nhuomenna hän kykenee paremmaksi hyödyksi kuuntelemaan ystävällisiä\nkehoituksianne. -- Ja sinä, Louis, muista edes yksi velvollisuutesi\n-- ota kynttilät ja valaise meille -- tässä tulee Joceline näyttämään\ntietä. Vielä kerran hyvää yötä, hyvä tohtori Rochecliffe -- hyvää yötä\nkaikki.\"\n\n\n\n\n22. LUKU.\n\nVAIHTUNEET OSAT.\n\n\nJoceline olijasi Albertin ja hänen kantapoikansa niin sanottuun\nespanjalaiseen kamariin, suhdattoman tilavaan vanhaan makuuhuoneeseen,\njoka oli jokseenkin rapistuneessa kunnossa. Sinne oli kuitenkin\nasetettu vankkapatsainen avovuode herraa varten, kun taasen\npalkolliselle oli varattu kokoonkäännettävä makuusija, kuten oli\ntavallista paljoa myöhempänäkin aikana vanhoissa englantilaisissa\nkartanoissa, missä herrasmies usein tarvitsi kamaripalvelijan apua\nmakuulle päästäkseen, jos vieraanvaraisuus oli ollut ylenpalttista.\nSeinät oli peitetty karduaninahkaisilla verhoilla ja näihin oli\nkullalla painettu kohtauksia espanjalaisten ja maurilaisten\ntaisteluista sekä härkäkisoista ja muista sen niemimaan erityisistä\nurheiluista, josta kamari oli saanut nimensä. Seinäverhot oli\nkuitenkin paikotellen kokonaan revitty alas, toisin paikoin ne\nolivat pilalle himmenneitä tai riippuivat riekaleina. Mutta Albert\nei pysähtynyt tekemään huomioita, vaan tahtoi näköjään kiireisesti\ntoimittaa Jocelinen ulos huoneesta. Sen hän saikin aikaan, kun hylkäsi\npikaisesti palkollisen tarjoukset vereksistä polttoaineista ja\nuusista virkistyksistä, heti jälkeenpäin yhtä ytimekkäästi vastaten\nmetsänvartijan hyviin toivotuksiin siksi yötä. Jälkimäinen peräytyi\nviimein hiukan vastahakoisesti ja ikäänkuin ajatellen, että hänen nuori\nherransa olisi saattanut suoda hiukan runsaammin sanoja uskolliselle\nvanhalle alustalaiselle noin pitkällisen poissaolon jälkeen.\n\nTuskin oli Joliffe lähtenyt, kun Albert Lee kiirehti ovelle, tutki\nlukkoa, säppiä ja salpaa sekä telkesi oven mitä huolellisimmin, ennen\nkuin oli lausuttu ainoatakaan sanaa hänen ja kantapojan kesken.\nNoihin varokeinoihinsa hän lisäsi pitkän kieriövaarnan, jonka oli\ntuonut taskussaan; sen hän väänsi aspiin siten, että oli mahdoton\nvetää tätä pois tai avata ovea muutoin kuin murtautumalla sisälle.\nKantapoika piteli hänelle kynttilää tämän toimituksen aikana, jonka\nhänen isäntänsä suoritti varsin säntillisestä ja kätevästi. Mutta kun\nAlbert nousi, nojattuaan polveensa tässä hommassa muuttui yhtäkkiä\nkumppanusten sävy toisiansa kohtaan kerrassaan. Jalosukuinen master\nKerneguy näytti karkean skotlantilaisen karhumaisesta jolpista tuossa\ntuokiossa saaneen kaiken sen sorean ryhdin ja luontevan käytöksen, joka\noli hankittavissa ainoastaan varhaisesta nuoruudesta antautumalla mitä\ntuttavallisimpiin väleihin sen ajan parhaitten seurapiirien kanssa.\n\nOjentaessaan pitelemänsä kynttilän Albertille hän ilmaisi sitä\nhuoletonta ylemmyttä, joka pikemmin osoittaa suosiota kuin vaivaa\nkäskyläiselle, suodessaan hänelle jonkun pikku palveluksen\ntoimitettavaksi. Peräti nöyrästi ja kunnioittavasti omaksui Albert\nvuorostaan soihdunkantajan osan ja valaisi kantapoikaansa lattian\npoikki, kääntämättä hänelle selkäänsä siinä tehtävässä. Hän asetti\nsitte kynttilän pöydälle makuusijan viereen, lähestyi nuorta miestä\nsyvään kumartaen ja vastaanotti häneltä tahrautuneen, vihreän nutun\nyhtä juhlallisesti kuin olisi hän ollut makuuhuoneen ylihoitaja tai\nmuu korkea-arvoinen hovin virkailija riisumassa hallitsijaltaan\nhousunauha-ritarikunnan vaippaa. Se henkilö, jolle tätä muodollisuutta\nosoitettiin, sieti sitä parin minuutin ajan varsin totisena, mutta\npurskahti sitte nauruun ja huudahti Albertille: \"Mitä hittoa merkitsee\nkaikki tämä kaavamaisuus? Sinähän sievistelet näillä viheliäisillä\nrääsyillä kuin ne olisivat silkkiä ja turkiksia, ja palvot Louis\nKerneguy-parkaa kuin olisi hän Suur-Britannian kuningas!\"\n\n\"Ja jos teidän majesteettinne käskyt ja nykyiset olosuhteet ovat\nsaaneet minut hetkiseksi näennäisesti unohtamaani, että te olette\nhallitsijani, sallittaneen minun toki osoittaa alamaisuuttani teidän\nollessanne omassa kuninkaallisessa palatsihuvilassanne Woodstockissa?\"\n\n\"Totisesti\", vastasi valepukuinen valtias, \"hallitsija ja palatsi\nsoveltuvatkin hyvin yhteen; nämä risaiset seinäverhot ja minun\nrepaleinen nuttuni vastaavat toisiansa erinomaisesti. Tämäkö Woodstock?\n-- tämäkö on se suojapaikka, missä kuninkaallinen normandialainen\npiti ilojansa sievän Rosamond Cliffordin kanssa! Oikea huuhkajain\nyhtymyspaikka!\". Sitten äkkiä muistaen olosuhteensa hän lisäsi\nluontevan kohteliaasti, ikäänkuin peljäten voineensa loukata Albertin\ntunteita: \"Mutta mitä synkempi ja syrjäisempi, sitä soveliaampi meidän\ntarkoitukseemme, Lee; ja jos se näyttääkin pöllöjen pesimäsijalta, mitä\nei voi kieltää, niin tiedämmehän sen kuitenkin kasvattaneen kotkia.\"\n\nPuhuessaan hän heittäytyi istumaan ja otti vastaan Albertin\nystävälliset palvelukset veltosti, mutta arvokkasti, kun tämä avasi\nnahkasääryksien karkeat napitukset. Kuningas haastoi hänelle sillaikaa:\n\"Kuinka oiva vanhan ajan näyte onkaan isäsi, Sir Henry! On kummallista,\netten ole nähnyt häntä ennemmin, mutta kuulin isäni usein mainitsevan\nhäntä vanhan englantilaisen aatelimme parhaimpina. Siitä tavasta, jolla\nhän alkoi kouluttaa minua, voin arvata, että sinä sait häneltä tiukan\nkasvatuksen, Albert -- takaanpa, että sinä et koskaan pitänyt hattua\npäässäsi hänen läsnäollessaan, vai mitä?\"\n\n\"En ainakaan koskaan keikistänyt sitä kallelleen hänen nähtensä,\nteidän majesteettinne, kuten olen havainnut joidenkuiden nuorukaisten\nröyhistelevän\", vastasi Albert, \"ja jos olisin sen tehnyt, niin sen\nolisi tosiaan täytynyt olla tukeva päähine, jotta olisin pelastunut\nkuhmulta\".\n\n\"Sitä en ollenkaan epäile\", tuumi kuningas; \"hän on rehti vanha\nherrasmies -- mutta hänen kasvojensa sävy tuntuu minusta vakuuttavan,\nettä hän ei vihaisi lasta ja säästäisi ruoskaa. Kuulehan, Albert --\nentä jos tuo paljon puhuttu loistava paluu tapahtuisi -- eikä sen\npitäisi kaukana ollakaan, jos maljojen kellistely sen saapumiseksi\nvoi sitä jouduttaa, sillä siinä kohdassa eivät puoluelaisemme koskaan\nlaiminlyö velvollisuuttansa, -- entä jos se siis koituisi, silloinhan\nisästäsi tietenkin tulisi jaarli ja salaneuvoston jäsen. Mutta pentele\nvieköön, mies, joudunpa arastelemaan häntä yhtä suuresti kuin ikinä\näitini isää Henri Quatrea ahdisti vanhan Sullyn pelko. Kuvittele nyt,\nettä hovissa olisi sellainen koru kuin sievä Rosamond tai La Belle\nGabrielle, -- kylläpä saisivat paashit ja kamaripalvelijat puuhaa sen\nsievän veitikan kuljettamisessa salavihkaa ulos takaportaita kuin\nkiellettynä hedelmänä, kun Woodstockin jaarlin askeleet kuuluisivat\nodotushuoneesta!\"\n\n\"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella\nuuvuttavan matkanne jälkeen.\"\n\n\"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies\", puheli Kaarlo; \"sydämellinen\nvastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he\nvarmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden\neikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa\nkuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti\nruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt\nmitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan\nvaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena\nhienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani\ntuo peräti sievä tyttö, sisaresi -- vai serkkusiko hän on?\" \"Hän on\nsisareni\", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa:\n\"Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän\npohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. -- Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne nyt vetäytyä levolle?\"\n\n\"En vielä pariin minuuttiin\", sanoi kuningas hievahtamattomana.\n\"Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään,\nja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan\nväsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi -- pentele, se on kuin\nkaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula\nkinttuihin kahlittuna -- he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät\npääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle\nhyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt\nLouis Kerneguytä ihan paikalleen?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin\nsaanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata\njalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen\nhieman liian moukkamaista. Arvelin myös -- vaikken olekaan asiantuntija\n-- että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut\nluontevalta.\"\n\n\"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka\npuhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä\nollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana,\nja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä\nmuutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset\nja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja\nkirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja\nvihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto\nvieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet,\nsenaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole\nkyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies\", -- jälleen\nomaksuen pohjoismaalaisen murteensa, -- \"ja katsonut arvoisan pastori\nJohn Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa\nrangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan\nedessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan\nskotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista\nritaria ja hänen perhettään?\"\n\n\"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa\nsanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija.\"\n\n\"Loruja -- se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla,\nettä minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi --\nnyt pidät minua liian raakamaisena.\"\n\n\"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi\", sanoi Albert puolustaen\nmielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. \"Niinpä\ntänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan\nsäädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta\nkun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa\npurossa liepeitänne vedessä.\"\n\n\"Uh, lempo periköön naispukineet!\" huudahti Kaarlo; \"toivoakseni ei\nminulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan\nriittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt\n-- koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän\nkautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu\nhukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys.\nNämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat\n_propria quae maribus_, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen\nniihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni\nmukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot\nolleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies\nmistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun\nesiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua\nmuunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen.\"\n\n\"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa --\" alotti Albert,\nmutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa\nikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota,\nmutta tämä jatkoi arkailematta: \"Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten\nneitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että\nniitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta\nminä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni -- yksinkertaisena\nmies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta\nkuin veljestään, -- että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin\nosannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert,\nja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle.\nHänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin\nsuoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen\nääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin\nkohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert,\n-- kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle\nsisaresi hellyydessä?\"\n\nAlbert tiesi hyvin, että kuninkaan ajattelutapa kauniin sukupuolen\nsuhteen oli paljoa enemmän hilpeä kuin hienotuntoinen. Hän yritti\nvakavalla vastauksella suoriutua loppuun nykyisestä puheenaineesta.\n\n\"Sisareni\", hän sanoi, \"on jossain määrin saanut kasvatuksensa tätinsä\npojan Markham Everardin kanssa. Mutta kun Everardit, isä ja poika,\nmenivät keropäiden puolelle, ovat molemmat perheet sen johdosta\nolleet kylmissä väleissä; ja mitä hyvänsä suunnitelmia lieneekään\nentiseen aikaan muodostunut, ne tietysti on jo aikaa sitte hyljätty\nkumpaisellakin taholla.\"\n\n\"Olet väärässä, Albert, olet väärässä\", vakuutti kuningas armottomasti\npitkittäen pilaansa. \"Te everstit, olkoonpa oluksenne sininen tai\npunakeltainen, olette liian komeita miehiä, syrjäytyäksenne noin\nhelposti, kun olette kerran saavuttaneet harrastusta. Mutta mistress\nAlice on niin kaunoinen, ja hän toivottelee kuninkaan palautusta niin\nviehkein katsein ja äänin kuin hän olisi enkeli, jonka rukousten täytyy\nsaada se aikaan, -- ei sovi sallia sellaisen olennon pitää lainkaan\nmielessään tekopyhää keropäätä. Mitä sanot -- annatko minulle luvan\nottaa hänet kuulusteltavaksi siitä? Lopultakin olen minä se henkilö,\njota enimmin koskee todellisen uskollisuuden säilyttäminen alamaisteni\nkeskuudessa, ja jos voitan sievän neidon suosion, saavutan pian hänen\nmielitiettynsäkin kannatuksen. Se oli riuskan Edward-kuninkaan tapa --\nEdward Neljännen, tiedäthän. Kuningasten tekijä Warwickin jaarli -- sen\najan Cromwell -- syöksi hänet valtaistuimelta pariinkin kertaan, mutta\nhänellä oli puolellaan Lontoon iloisten rouvien sydämet, ja porvarien\nmassit ja suonet vuotivat viljavasti, kunnes he toimittivat hänet\njälleen paikoilleen. Mitä sanot? -- karistanko pohjoismaalaisen keteni\nja puhunko Alicen kanssa omana itsenäni? Osoitanko, mitä kasvatus\nja hienostus ovat tehneet hyväkseni, parhaansa mukaan korvatakseen\nkasvojen rumuutta?\"\n\n\"Teidän majesteettinne suokoon anteeksi\", sopersi Albert sävyltään\nmuuttuneena, \"en odottanut --\"\n\nHän vaikeni kykenemättömänä tapaamaan sanoja, jotka olisivat ilmaisseet\nhänen ajatuksiaan ja samalla olleet kyllin kunnioittavia kuningasta\nkohtaan, tämän oleskellessa hänen isänsä talossa ja hänen omassa\nsuojeluksessaan.\n\n\"Ja mitä ei master Lee odota?\" tiedusti Kaarlo, ja hänenkin sävyssään\noli huomattavaa vakavuutta.\n\nTaaskin yritti Albert vastata, vaan ei saanut sanoiksi pitemmälle\nkuin: \"Toivoisin, jos teidän majesteettinne suvaitsee --\" Siihen hän\nuudestaan pysähtyi, sillä syvä ja peritty kunnioitus hallitsijaa\nkohtaan ja hänen vastoinkäymistensä ansaitseman vieraanvaraisuuden\ntajunta estivät häntä ilmaisemasta ärtyneitä tunteitaan.\n\n\"Ja mitä eversti Albert Lee toivoo?\" tiukkasi Kaarlo äskeiseen\nkuivahkoon ja kylmäkiskoiseen tapaansa. \"Ei vastausta? No, _minä\ntoivon_, että eversti Lee ei näe tyhjässä pilassa mitään perheensä\nkunnian loukkausta, koska se kaiketi olisi kehno kohteliaisuus hänen\nsisarelleen, isälleen ja hänelle itselleen, puhumattakaan Kaarlo\nStuartista, jota hän nimittää kuninkaakseen; ja _minä odotan_, ettei\nminua tulkittaisi ylen tylysti, oletettaisi kykeneväni unohtamaan,\nettä mistress Alice Lee on uskollisen alamaiseni ja isäntäni tytär\nsekä oppaani ja varjelijani sisar. No, hei, Albert\", hän lisäsi äkkiä\npalaten luontaiseen avomieliseen ja kursailemattomaan sävyynsä,\n\"sinä unohdat, kuinka kauvan olen oleksinut vieraalla maalla, missä\nmiehet, naiset ja lapset haastavat keimailua aamusta yöhön ilman\nmitään muuta ajatusta kuin ainoastaan kuluttaakseen aikaansa; ja minä\ntaasen unohdan, että sinä olet vanhanaikaista englantilaista polvea,\nSir Henryn oman sydämen mukainen poika, etkä ymmärrä leikinlaskua\nsellaisista asioista. Mutta pyydänkin sinulta anteeksi, Albert,\nvilpittömästi, jos olen todella pahastuttanut sinua.\" Niin sanoen\nhän ojensi kätensä eversti Leelle. Tuntien hiukan liian pikaisesti\ntulkinneensa kuninkaan pilapuheen pahemmin päin tämä suuteli sitä\nkunnioittavasti ja yritti sovittaa virhettään.\n\n\"Ei sanaakaan -- ei sanaakaan\", esti hyväluontoinen prinssi, nostaen\nkatuvan saattolaisensa ylös, kun tämä tahtoi polvistua; \"me ymmärrämme\ntoisemme. Sinä jonkun verran pelkäilet Skotlannissa hankkimaani\nlemmenseikkailijan mainetta; mutta vakuutan sinulle, että tahdon\nolla sellainen tomppeli kuin sinä tai eversti-serkkusi voitte haluta\nmistress Alice Leen läsnäollessa ja suoda keikailuni, jos minulta\nsellaista liikenee, ainoastaan sille sievälle pikku palvelustytölle,\njoka tarjoili illallispöydässä -- jollet sinä sattumalta ole omaksi\nhyväksesi anastanut yksinoikeutta hänen puhutteluunsa, Albert.\"\n\n\"Yksinoikeus siihen kyllä on, vaikkei minulla, sallikoon teidän\nmajesteettinne minun huomauttaa, vaan Joceline Joliffella,\npuistonkaitsijalla, jota meidän ei sovi pahastuttaa, koska olemme\njo näin pitkälle luottaneet häneen ja voimme joutua sellaiseen\ntilanteeseen, että meidän on uskottava kaikki asiamme hänen tietoonsa.\nLuulen puolittain, että hän jo epäileekin, kuka Louis Kerneguy\ntodellisuudessa on.\"\n\n\"Tepä olette valloittavaa väkeä, te Woodstockin kosiomiehet\", sanoi\nkuningas nauraen. \"Jos nyt päähäni pälkähtäisi, kuten ranskalainen\nehdottomasti menettelisi sellaisessa tapauksessa, paremman puutteessa\nhaastella koreita puheita kuurolle akalle, jonka näin keittiössä,\nniin varmaankin ilmoitettaisiin minulle, että _häneen_ on tohtori\nRocheclifiellä ehdoton yksinoikeus?\"\n\n\"Minua ihmetyttää teidän majesteettinne hyväntuulisuus\", virkkoi\nAlbert, \"kun päiväkauden vaarojen, väsymyksen ja tapaturmien jälkeen\njaksatte tuolla tavoin huvitella\".\n\n\"Kamaripalvelija toisin sanoen toivottaa, että hänen majesteettinsa\nlähtisi makuulle? -- No, pari sanaa vakavammista asioista, ja sitten\nolemme valmiit. Olen ollut täydellisesti sinun ja Rochecliffen\nohjattavana -- olen vaihtanut täksi kertaa valepukuni naisellisesta\nmiespuoliseksi ja Hampshireen menemättä poikennut tänne. Vieläkö pidät\nsitä viisaampana menettelynä?\"\n\n\"Luotan suuresti tohtori Rochecliffeen\", vastasi Albert, \"jolle\ntuttavuus hajallisten puoluelaistemme kanssa toimittaa mitä\ntarkimpia tietoja. Ylpeily väliensä laajuudesta ja hänen juoniensa\nja vehkeittensä mutkikkuus teidän majesteettinne palveluksessa onkin\nhänelle ihan elämänsä ravintona, mutta tohtorin älykkyys vetää\nvertoja hänen turhamaisuudelleen. Pidän sitäpaitsi Joliffea tuiki\ntaattuna. Isästäni ja sisarestani en tahtoisi virkkaa mitään; silti en\nsuotta laajentaisi tietoa teidän majesteetistanne pitemmälle kuin on\nehdottomasti välttämätöntä.\"\n\n\"Onko sopivaa minun\", virkkoi Kaarlo miettivästi, \"pidättää täyttä\nluottamustani Sir Henry Leeltä?\"\n\n\"Teidän majesteettinne kuuli, miten hän oli järkkymäisillään\nhengettömäksi illalla -- ei käy laatuun ilmoittaa hänelle äkillisesti\nsanomaa, joka tavattomasti kiihdyttäisi häntä.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta olemmeko turvassa punatakkien vierailulta -- niitä\non Woodstockissa kuten Oxfordissakin?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Tohtori Rochecliffe huomauttaa hyvinkin sattuvasti\", vastasi Lee,\n\"että on paras istua tulen lähellä, kun hormi savuaa, ja että kun\nWoodstock vastikään oli takavarikoitsijani hallussa ja sotamiehiä\nvieläkin oleksii lähistöllä, sitä epäillään vähemmin ja tutkitaan\nhuolimattomammin kuin etäisempiä soppia, jotka saattaisivat\nnäyttää lupaavan parempaa turvallisuutta. Sitäpaitsi\", hän lisäsi,\n\"Rochecliffe on kuullut kummallisia ja tärkeitä uutisia asiain tilasta\nWoodstockissa, ja ne ovat varsin suotuisia teidän majesteettinne\npiileskelylle palatsissa parin kolmen päivän aikana, kunnes keritään\njärjestää purjehdustilaisuus. Parlamentti tai laiton valtioneuvosto\noli lähettänyt tänne takavarikon toimeenpanijoita, jotka heidän paha\nomatuntonsa -- kenties joidenkuiden uskaliaiden kavalierien kirjeitten\navulla -- säikytti pois palatsihuvilasta, ja heillä ei liene suurtakaan\nhalua tulla takaisin. Ja lisäksi vielä peloittavampi anastaja\nCromwell on myöntänyt eversti Everardille valtuuden palatsihuvilan\nhallitsemiseen, ja hän on käyttänyt sitä ainoastaan toimittaakseen\nenonsa tänne takaisin, itse pitäen vartiota pikku kauppalassa, jottei\nSir Henryä häirittäisi.\"\n\n\"Mitä! Mistress Alicen eversti!\" kummeksui kuningas. \"Se kuulostaa\npahalta, sillä jos hän pidättääkin muut loitolla, niin etkö luule,\nmaster Albert, että hänelle ilmestyy satakin asiaa päivässä,\npoikkeillakseen itse tänne?\"\n\n\"Tohtori Rochecliffe sanoo\", vastasi Lee, \"että Sir Henryn ja hänen\nsisarenpoikansa sopimus velvoittaa jälkimäisen pysyttelemään poissa\npalatsihuvilasta, ellei häntä kutsuta. Isäni muuten saatiinkin\nsuostutetuksi lainkaan siirtymään Woodstockiin melkoisen työläästi;\nhänen taivuttamisekseen oli voimakkaasti vedottava niihin hyviin\ntuloksiin, joita se saattaisi tuottaa teidän majesteettinne asialle.\nMutta olkaa varma siitä, että hän ei hevillä lähetä kutsumusta\neverstille.\"\n\n\"Ja ole sinä varma siitä, että eversti tulee kutsumusta odottamatta\",\nvakuutti Kaarlo. \"Ihmiset eivät kykene arvostelemaan oikein, kun on\nkysymys heidän sisaristaan -- he ovat liiaksi likeisiä maneetille,\ntunteakseen sen vetovoimaa. Everard ilmestyy tänne kuin valjakolla\nvedettynä -- kahleet eivät häntä pidättäisi, saati lupaukset, -- ja\nsilloin me lienemme hiukan vaarassa.\"\n\n\"Toisin toivon\", väitti Albert. \"Ensiksikin tiedän, että Markham on\nsanansa orja; sitäpaitsi, jos mikään sattuma toimittaisi hänet tänne,\nsaisin luultavasti vaivatta hänet uskomaan teidän majesteettinne Louis\nKerneguyksi. Lisäksi on otettava lukuun, että vaikka serkkuni ja minä\nemme ole olleet hyvissä väleissä muutamaan vuoteen, en usko häntä\nkykeneväksi kavaltamaan teidän majesteettianne; ja lopuksi, jos näkisin\nvähintäkään vaaraa siitä, syöksisin miekkani hänen lävitseen, ennen\nkuin hän ehtisi panna toimeen aikomustansa, vaikkapa hän kymmenesti\nolisi tätini poika.\"\n\n\"On vielä vain muuan kysymys\", virkkoi Kaarlo, \"ja sitte vapautan\nsinut, Albert. Näyt ajattelevan, että olet itse turvassa etsinnältä.\nSaattaa niin olla; mutta missä hyvänsä muussa maassa tuo\nmenninkäistarina, joka nyt kiertelee liikkeellä, toimittaisi tänne\npapit ja oikeudenpalvelijat tutkimaan jutun todenperäisyyttä sekä\njoukoittain joutilasta väkeä tyydyttämään uteliaisuuttansa.\"\n\n\"Mitä ensimäiseen mahdollisuuteen tulee, sir, niin me toivomme ja\npidämme selvänä, että eversti Everardin vaikutusvalta estää mitään\ntutkistelua hetimiten tapahtumasta, jotta hänen enonsa perheen rauha\nsäilyisi häiriintymättömänä. Toisekseen ei tänne tulle ketään ilman\nminkäänlaista valtuutta, sillä koko naapuristo rakastaa ja pelkää\nsiksi suuresti isääni ja on sitäpaitsi niin kauhuissaan Woodstockin\nmenninkäisistä, että pelko taltuttaa uteliaisuuden.\"\n\n\"Ylipäätään siis\", päätteli Kaarlo, \"turvan mahdollisuudet näyttävät\nsuosivan sitä suunnitelmaa, jonka olemme omaksuneet, ja parempaa en\nvoi toivoakaan tilassa, missä ehdoton varmuus ei tule kysymykseenkään.\nPiispa suositteli tohtori Rochecliffea mitä nerokkaimpana, rohkeimpana\nja uskollisimpana Englannin valtiokirkon poikana; sinä, Albert\nLee, olet kunnostautunut sadassakin kokeessa. Sinun huostaasi ja\npaikallistuntemuksesi varaan alistun, ja nyt laita aseemme kuntoon --\nelävänä en antaudu. En kuitenkaan voi uskoa, että Englannin kuninkaan\npoika ja valtaistuimen perillinen voisi olla määrätty vaaraan omassa\npalatsissaan ja uskollisen Lee-perheen vartioimana.\"\n\nAlbert Lee asetti pistoolit ja miekat valmiiksi heidän kumpaisenkin\nmakuusijan viereen, ja hieman puolustellen otti Kaarlo haltuunsa\ntilavamman ja paremman vuoteen, huoaten mielihyvästä kuten ainakin\nihminen, joka ei ollut viime aikoina saanut sellaista mukavuutta\nnauttia. Hän toivotti hyvää yötä uskolliselle saattolaiselleen, joka\nasettui kääntövuoteelleen, ja sekä hallitsija että alamainen olivat\npian sikeän unen vallassa.\n\n\n\n\n22. LUKU.\n\nALBERT LEE KIUSAANTUU.\n\n\nPakolaisprinssi sai vaarankin uhatessa sen täydellisen levon, jota\nnuoruus ja uupumus tuottavat. Mutta nuori kavalieri, hänen oppaansa\nja kaitsijansa, vietti rauhattomamman yön ja hätkähti tuon tuostakin\nkuuntelemaan, ollen tohtori Rochecliffen vakuutuksista huolimatta\nkiihkeä hankkimaan ympäristön olosuhteista vielä tarkempaa tietoa kuin\nhän oli voinut saada.\n\nHän nousi heti päivän valjetessa; mutta vaikka hän liikkui\nmahdollisimman hiljaisesti, häiriytyi vainotun prinssin uinahdus\nhelposti. Hän kavahti vuoteeltaan ja kysyi, oliko mikään hätänä.\n\n\"Ei mikään, teidän majesteettinne\", vastasi Lee. \"AjatteIin vain teidän\nmajesteettinne viimeöisiä kysymyksiä ja mitä eri mahdollisuuksia\non olemassa teidän majesteettinne turvallisuuden joutumisesta\nvaaraan aavistamattomien sattumien johdosta. Senvuoksi aioin lähteä\nnäin varhain sekä neuvottelemaan tohtori Rochecliffen kanssa että\npitämään sellaista tähystystä kuin tulee paikassa, missä tällähaavaa\ntalletetaan Englannin tulevaisuutta. Minun lienee pakko pyytää teidän\nmajesteetiltanne oman turvallisuutenne nimessä, että hyväntahtoisesti\nalennutte telkeämään oven omalla kädellänne minun mentyäni.\"\n\n\"Äh, älä puhu majesteetille, taivaan tähden, hyvä Albert!\" vastasi\nkuningas-poloinen, yrittäen turhaan saada osittain ylleen vaatteitaan,\nastuakseen lattian poikki. \"Kun kuninkaan ihokas ja housut ovat niin\nriekaleina, että hän ei pysty sen paremmin löytämään tietä niihin\nkuin hän olisi kyennyt samoamaan Deanen metsän halki ilman opasta,\nniin totisesti pitäisi tulla loppu majesteetista, kunnes se sattuu\npääsemään parempaan asuun. Sitäpaitsi on olemassa se mahdollisuus,\nettä tuollaiset suuret sanat puhkeavat esille huomaamatta, kun likellä\nsaattaa olla vaarallisia kuulijoita.\"\n\n\"Käskyänne totellaan\", sanoi Lee, joka oli nyt saanut avatuksi oven.\nKuningas oli laahustanut pitkin lattiaa surkean järjestymättömästi\npukeutuneena telkeämään sitä hänen jälkeensä, ja niin läksi Lee,\nvaroittaen häntä millään muotoa avaamasta kenellekään, ellei hän tai\nRochecliffe puhuisi ulkopuolelta.\n\nAlbert läksi sitten etsimään tohtori Rochecliffen huonetta, joka oli\ntunnettu ainoastaan hänelle itselleen ja uskolliselle Joliffelle. Se\noli eri aikoina suonut kätköpaikan tuolle vakaalle kirkonmiehelle,\nkun hänen rohkea ja puuhakas luonteensa oli taas johtanut hänet mitä\nlaajaperäisimpiin ja uhkarohkeimpiin vehkeisiin kuninkaan hyväksi ja\nsaanut vastapuolueen tiukasti etsiskelemään häntä. Viime aikoina oli\nhäntä herjetty ollenkaan tavoittelemasta, sillä hän oli viisaasti\nvetäytynyt pois juontensa näyttämöiltä. Worcesterin tappion jälkeen hän\noli kuitenkin ollut jälleen liikkeellä ja toimeliaampana kuin koskaan.\nYstävien ja asiamiesten välityksellä hän oli ohjannut kuninkaan kulun\nWoodstockia kohti, vaikka hän vasta juuri tämän saapumispäivänä kykeni\nlupaamaan hänelle turvallisen vastaanoton ikivanhassa maahovissa.\n\nAlbert Lee oli kyllä kunnioittanut touhuavan ja juonittelevan\nkirkonmiehen lannistumatonta uljuutta ja kerkeätä neuvokkuutta, mutta\nhän ei mielestään ollut saanut tältä kylliksi varmuutta, vastatakseen\nmuutamiin viimeöisiin kysymyksiin niin täsmällisesti kuin kuninkaan\nturvallisuuden kaitsijan olisi pitänyt kyetä. Hänen tarkoituksenaan oli\nnyt omakohtaisesti mahdollisuutta myöten tutustua noin tärkeän asian\neri puoliin, kuten pitikin miehen, jolle oli joutumassa kovin suuri\nvastuu.\n\nHänenkään paikallistuntemuksensa olisi tuskin riittänyt löytämään\ntohtorin salaista kamaria, ellei hän olisi vainunnut tietänsä paistetun\nmetsänriistan herkullisen hajun mukaan. Hän samosi pitkin pimeitä\nkäytäviä, asteli ylös ja alas joitakuita varsin hyödyttömiä portaita,\ntunkeusi kaappien ja laskuluukkujen läpi, kunnes viimein päätyi\njonkunlaiseen kaikkein pyhimpään, missä Joceline Joliffe palveli\nkelpo tohtoria juhlallisella linnunpaisti-aamiaisella; tähän kuului\nmyös kolpakollinen rosmariinin vesalla hämmennettyä vehnäolutta, jota\ntohtori Rochecliffe piti mieluisampana kuin mitään väkeviä juomia.\nHänen vieressään istui Bevis lakaisten lattiaa hännällään, kuolaten\nja näyttäen herttaiselta, eineen tenhoisan tuoksun liikuttamana siinä\nmäärin, että sen luontainen arvokkuus oli kerrassaan järkkynyt.\n\nAsunnokseen oli tohtori varustanut kahdeksannurkkaisen kammion,\njonka seinät olivat hyvin paksut; näiden sisään oli sommiteltu\npääsyteitä, jotka johtivat monille suunnille ja olivat yhteydessä\nrakennuksen eri osain kanssa. Hänen ympärillään oli asekääryjä ja\nlähellään pieni tynnyri, joka nähtävästi sisälsi ruutia. Pöydällä oli\nuseita paperikimppuja ja lappusia, joille oli merkitty monenlaisten\nsalakirjoitusten selityskaavioita. Myöskin näkyi hänen vieressään pari\nkolme kuvamerkeillä piirreltyä paperisuikaletta, jotka Albert otaksui\nsyntymähetken tähtiasennoista laadituiksi kohtalonennustuksiksi,\nja muutamia koneistokaavoja, sillä tohtori Rochecliffe oli etevä\nkeksijäkin. Huoneen irtaimistoon kuului niinikään monenlaisia\ntyökaluja, naamioita, levättejä, salalyhty ja valikoima vaikeasti\nkuvattavia kapineita, joita tarvittiin vaarallisten aikojen uskaliaan\nvehkeilijän ammatissa. Pistipä myös silmään eri maiden kulta- ja\nhopearahoja sisältävä lipas, joka oli huolimattomasti jätetty auki,\nikäänkuin olisi se ollut tohtori Rochecliffen vähäpätöisimpiä\ntavaroita, vaikka hänen olonsa yleensä ilmaisivat niukkoja\nelantosuhteita, kenties suoranaista köyhyyttäkin. Hengenmiehen\nlautasen vieressä oli raamattu ja rukouskirja sekä joitakuita arkkeja\nkorjauslukua, kuten niitä ammatillisesti nimitetään, näköjään juuri\npainokoneesta tulleina. Hänen kätensä ulottuviin oli lisäksi asetettu\nvankka skotlantilainen väkipuukko, ruutisarvi ja musketti sekä sievä\npari taskupistooleja. Tämän sekalaisen kokoelman keskellä tohtori\nistui syöden aamiaistaan hyvällä ruokahalulla, yhtä vähän välittäen\nympäristönsä vaarallisuutta ilmaisevista varustuksista kuin työmies,\njoka on tottunut ruutitehtaan alituiseen uhkatilaan.\n\n\"Kas vain nuorta herraa\", hän sanoi nousten seisaalle ja ojentaen\nkätensä, \"oletko tullut murkinoimaan kanssani hyvässä toveruudessa vai\ntärvelemään ateriani tänä aamuna, niinkuin epäaikaisilla kysymyksilläsi\njo illalliseni pilasit?\"\n\n\"Haukkaanhan kanssanne peräti mielelläni\", vastasi Albert, \"ja jos\nsuvaitsette, tohtori, tahtoisin tehdä muutamia kysymyksiä, jotka eivät\ntunnu aivan epäaikaisilta\".\n\nNiin sanoen hän istuutui ja autteli tohtoria varsin tyydyttävään\nsuoriutumiseen sorsaparista ja tavikolmosesta. Bevis oli hyvin\nkärsivällisesti ja mielistelevän nöyrästi pysynyt alallaan ja sai\nnyt osuutensa vatkulista, joka oli tuotu hyvinvarustetun pöydän\ntäydennykseksi, sillä useimpien jalorotuisten koirien tavoin se\nhyljeksi vesilintua.\n\n\"Annahan nyt siis kuulua, Albert Lee\", virkkoi tohtori laskien\nalas veitsensä ja haarukkansa ja temmaten ruokaliinan kaulastaan\nheti kun Joceline oli vetäytynyt pois. \"Sinä olet yhäti sama poika\nkuin ollessani opettajanasi. Et koskaan tyytynyt siihen, että sait\nkieliopillisen säännön, vaan kiusasit minua aina kysymyksillä,\nminkätähden sääntö kuului niin eikä toisin. Olit ylen utelias\ntiedoille, joita et kyennyt tajuamaan, niinkuin Bevis kuolasi ja vinkui\nsorsansiiven takia, jota se ei saanut syödyksi.\"\n\n\"Toivoakseni havaitsette minut järkevämmäksi, tohtori\", vastasi Albert.\n\"Ja muistanette myös, että minä en nyt ole _sub ferula_, vaan joutunut\nolosuhteisiin, joissa minulle ei sovi toimintaohjeeksi yhdenkään\nihmisen _ipse dixit_, ellei oma arvostelukykyni tule vakuutetuksi.\nAnsaitsen täysin määrin hirsipuun ja teilauksen, jos mitään\nonnettomuutta johtuu minun huonosta hallinnastani tässä jutussa.\"\n\n\"Ja sentähden juuri tahtoisinkin, Albert, että uskoisit kaiken minun\nhuostaani, sekaantumatta mihinkään. Sanot kyllä, että sinä et ole _sub\nferula;_ mutta sinun tulee muistaa, että sillaikaa kun olet taistellut\nsotakentällä olen minä juoninut kammiossani -- että minä tunnen kaikki\nkuninkaan ystävien salaseurat ja lisäksi kaikki hänen vihamiestensä\nliikkeet, niinkuin hämähäkki tuntee seittinsä jokaisen silmuksen.\nAjattele kokemustani, mies. Maassa ei ole ainoatakaan kavalieria, joka\nei olisi kuullut vehkeilijä Rochecliffestä. Olen ollut toimeliaimmin\njärjestämässä kaikkea, mitä on yritetty viimeisten yhdeksän vuoden\nkuluessa -- kyhännyt julistuksia, johtanut kirjeenvaihtoa, neuvotellut\npäällikköjen kanssa, hankkinut puoluelaisia, tilannut aseita, kerännyt\nrahoja, määrännyt kohtaamisia. Olin mukana läntisessä kapinassa sekä\nsitä ennen Lontoon jupakassa ja Sir John Owenin selkkauksessa Walesissa\n-- sanalla sanoen melkein jokaisessa kuninkaan hyväksi haudotussa\njuonessa aina Tomkinsin ja Challonerin jutusta saakka.\"\n\n\"Mutta eivätkö kaikki ne juonet olleet onnistumattomia?\" huomautti\nAlbert; \"ja eikö Tomkinsia ja Challoneria hirtetty, tohtori?\"\n\n\"Kyllä, nuori ystäväni\", vastasi tohtori vakavasti, \"niinkuin on käynyt\nmonille muillekin, joiden kanssa olen toiminut, mutta ainoastaan syystä\nettä he eivät seuranneet neuvojani ehdottomasti. Et ole milloinkaan\nkuullut minua itseäni hirtetyksi.\"\n\n\"Se aika saattaa tulla, tohtori\", arveli Albert. \"Ruukku menee\nkaivolle -- se sananlasku, kuten isäni sanoisi, on hiukan mahennut.\nMutta minäkin luotan hiukan omaan arvostelukykyyni, ja niin suuresti\nkuin kunnioitankin kirkkoa en voi kerrassaan sitoutua umpimähkäiseen\nkuuliaisuuteen. Ilmoitan teille lyhyeen, mihin seikkoihin kaipaan\nvalaistusta, ja teidän asiaksenne jää antaa se tai lähettää kauttani\nkuninkaalle sanoma, että te ette tahdo selittää suunnitelmaanne. Jos\nhän toimii minun neuvoni perusteella, niin hän siinä tapauksessa\npoistuu Woodstockista ja pyrkii jälleen ensimäisen aikomuksensa\nmukaisesti viivyttelemättä rannikolle.\"\n\n\"No niin\", sanoi tohtori, \"sinä epäluuloinen hirviö, tee tiedustuksesi,\nja minä vastaan niihin, jos se käy laatuun mitään luottamuksia\nkavaltamatta\".\n\n\"Ensiksikin siis -- mitä on kaikki tämä tarinoiminen aaveista ja\nnoituudesta ja ilmestyksistä? Ja pidättekö turvallisena hänen\nmajesteetilleen oleskella talossa, jossa sellaisia todellisia tai\nkeinotekoisia ilmiöitä tapahtuu?\"\n\n\"Sinun täytyy tyytyä vastaukseeni _in verbo sacerdotis_ -- mainitsemasi\nseikat eivät tuota vähäisintäkään kiusaa Woodstockille kuninkaan\nasuessa täällä. En voi selittää pitemmälle, mutta tästä vastaan kaulani\nuhalla.\"\n\n\"Meidän on siis hyväksyttävä tohtori Rochecliffen takuu, että\npaholainen säilyttää rauhan meidän armollista hallitsijaamme kohtaan --\nhyvä\", sanoi Lee. \"Toinen seikka: tässä talossa hiiviskeli suuremman\nosan eilispäivää ja kenties nukkuikin täällä joku Tomkins -- katkera\nindependentti ja kirjurin tapainen kuningasmurhaaja Desboroughilla,\nsillä koiralla. Mies on hyvin tunnettu -- nurjamielinen kiivailija\nuskonnon asioissa, mutta yksityisissä harrastuksissa kaukonäköinen,\nviekas ja yhtä toimekas kuin kukaan noista konnista.\"\n\n\"Ole varma siitä, että me käytämme tuota mieletöntä kiihkouskoa hänen\nilkeän viekkautensa harhaannuttamiseen. Lapsikin voi taluttaa karjua,\njos älyää kiinnittää narun elukan kärsärenkaaseen\", vastasi tohtori.\n\n\"Te saatatte pettyä\", epäili Albert. \"Tänä aikana on ilmestynyt\nmonia sellaisia kuin tuo mies; heidän käsityksensä hengellisestä ja\najallisesta maailmasta ovat niin erilaisia, että muistuttavat karsaasti\nkatsovan miehen silmiä, joista toinen vinossa ja vääntyneenä ei näe\nmuuta kuin nenän pään, mutta toinen päinvastoin tähystää tiukasti ja\nterävästi kaikkialle, mihin sen huomio suuntautuu.\"\n\n\"Mepä panemme tilkun ummistamaan parempaa silmää\", tuumi tohtori,\n\"ja hän saa tarkkailla ympäristöä ainoastaan vajavalla näkimellään.\nTiedätkös, tuo mies on aina nähnyt suurimman määrän ilmestyksiä ja\nkaikkein kamalimmat aaveet; hänellä ei ole kissankaan rohkeutta\nsellaisissa seikoissa, vaikka hän on kylläkin rivakka puolestaan,\nkun näkee edessään kuolevaisia vastustajia. Olen asettanut hänet\nJoceline Joliffen hoivaan; tämä kun oikein ahtaa häneen sektiä ja\nkummitusjuttuja, ei hän kykenisi tietämään, mitä tapahtuu, vaikka\njulistaisit kuninkaan hänen läsnäollessaan.\"\n\n\"Mutta minkätähden pidetään sellaista miestä täällä lainkaan?\"\n\n\"Älähän huoli, hän edustaa sotamajailua jonkunlaisena arvoisain\nherrojensa lähettiläänä, ja me olemme turvassa kaikelta tunkeilulta\nniin kauvan kuin he saavat täydelliset tiedot Woodstockista Taatun\nTomkinsin välityksellä.\"\n\n\"Tunnen Jocelinen rehellisyyden hyvin\", sanoi Albert, \"ja jos hän\nvoi saada minut vakuutetuksi siitä, että hän pystyy tarkoin pitämään\nsilmällä sitä miestä, tahdon sikäli luottaa häneen. Hän ei tosin tiedä,\nkuinka paljon on pelissä, mutta jo minunkin henkeäni uhkaava vaara\nriittää kyllä kannustamaan hänet valppaaksi. -- No niin, minä jatkan:\nEntä jos Markham Everard tulee tänne vastuksiksemme?\"\n\n\"Meillä on hänen sanansa poissaolon vakuutena\", vastasi Rochecliffe,\n\"ystävän välityksellä annettu kunniasana. Pidätkö luultavana, että hän\nrikkoo sen?\"\n\n\"Katson sen hauelle mahdottomaksi\", vastasi Albert, \"ja arvelen\nlisäksi, estä Markham ei käyttäisi pahoin mitään tietoonsa osuvaa.\nMutta Jumala kuitenkin varjelkoon meitä joutumasta näin peräti\nkalliissa asiassa sellaiseen pakkoon, että meidän olisi luotettava\nkehenkään, joka on koskaan esiintynyt parlamentin puolella!\"\n\n\"Aamen!\" toivotti tohtori. \"Ovatko epäilyksesi nyt vaiennettuja?\"\n\n\"Minulla on vielä moite lausuttavana\", ilmoitti Albert, \"sitä hävytöntä\nhurjastelijaa vastaan, joka kavalieriksi itseänsä kehuen työntyi\nseuraamme eilen illalla ja voitti puolelleen isäni sydämen tarinalla\nBrentfordin valtauksesta, jota se veijari ei kaiketikaan ole edes\nnähnyt.\"\n\n\"Sinä erehdyt hänestä, hyvä Albert\", vastasi Rochecliffe. \"Roger\nWildraken tunsin vielä äskettäin ainoastaan nimeltä, mutta hän on\nherrasmies, sai lainopillisen kasvatuksen ja kulutti omaisuutensa\nkuninkaan palvelukseen.\"\n\n\"Tai pikemmin paholaisen\", nurkui Albert. \"Tuollaiset miehet saavat\nsäädyllisen väen inhoamaan pelkkää kavalierin nimeäkin, kun he ovat\nsotilaallisten tapojensa vallattomuudesta vajonneet joutilaiksi\nmässäileviksi hylkiöiksi, jotka temmeltävät ja rosvoilevat pitkin\nmaata, rähisevät syrjäisissä oluttuvissa ja salakapakoissa ja\nilmaisevat tulista kuningasmielisyyttään karkeilla sadatuksilla ja\npäihtyneellä urheudella.\"\n\n\"Voi, se on liiankin totta!\" huokasi tohtori; \"mutta mitä muutakaan\nvoisit odottaa? Kun korkeammat ja sivistyneemmät säätyluokat\nhajoitetaan ja eroittamattomasti sekaannutetaan alempiin\nyhteiskunnallisiin kerroksiin, ne helposti menettävät etevämmyytensä\narvokkaimmat piirteet siveyskäsitysten ja käyttäytymistapojen yleisessä\nsekamelskassa -- ihan niinkuin kourallinen hopeamitaleita hankautuu\ntärviölle ja muuttaa väriänsä, jos niitä ravistellaan halpain\nvaskikolikkojen seassa. Itse kaikkein suuriarvoisinkaan mitali, jota me\nkuningasmieliset niin halukkaasti kantaisimme ihan sydäntämme lähinnä,\nei kenties ole tyyten välttynyt huonontumiselta. Mutta puhukoot siitä\nasiasta muut kielet kuin minun.\"\n\nAlbert Lee vaikeni syvään mietintään, kuultuaan nuo Rochecliffen\nhuomautukset. \"Tohtori\", hän virkkoi, \"ihmiset yleensä myöntävät, --\njotkut sellaisetkin, jotka ajattelevat teidän saattaneen toisinaan\nhiukan liian puuhakkaasti hommata miehiä vaarallisiin toimiin --\"\n\n\"Antakoon Jumala anteeksi niille, joilla on niin väärä mielipide\nminusta!\" tokaisi tohtori.\n\n\"-- että te kuitenkin olette tehnyt ja kärsinyt kuninkaan puolesta\nenemmän kuin yksikään alanne edustaja\".\n\n\"Siinä he tekevät minulle vain oikeutta\", arveli tohtori Rochecliffe,\n\"silkkaa oikeutta\".\n\n\"Olen sen vuoksi taipuvainen jättäytymään teidän mielipiteenne\nvaraan, jos kaikki lukuunottaen arvelette turvalliseksi meidän jäädä\nWoodstockiin.\"\n\n\"Se ei ole kysymyksenä\", huomautti jumaluusoppinut.\n\n\"Ja mikä sitten on kysymyksenä?\" tiedusti nuori soturi.\n\n\"Voidaanko osoittaa mitään turvallisempaa menettelyä. Minua surettaa\nsanoa, että kysymyksen täytyy olla pelkkää suhteellista vertailua.\nEhdoton turvallisuus on joka taholla mahdoton, surkeata kyllä. No, minä\nsanon, että Woodstock nykyisen saartonsa ja vartioimisensa perusteella\non verrattomasti suotavin kätköpaikka.\"\n\n\"Riittää\", mukautui Albert; \"luovutan teille sen pulman, koska\ntuntemuksenne on tuollaisissa tärkeissä asioissa likeisempi ja laajempi\nkuin minun voi olla, puhumattakaan iästänne ja kokemuksestanne\".\n\n\"Siinä teet hyvin\", vastasi Rochecliffe, \"ja jos muut olisivat\ntoimineet yhtä suuresti epäillen omaa tietämystänsä ja luottaneet\npäteviin henkilöihin, olisi aikakausi hyötynyt enemmän. Täten ymmärrys\nsulkeutuu varustukseensa, ja äly vetäytyy korkeaan torniinsa.\" (Hän\nkatseli itsetyytyväisen näköisenä ympärilleen.) \"Viisas mies näkee\nmyrskyn tulon ja piiloutuu.\"\n\n\"Tohtori\", sanoi Albert, \"palvelkoon ennakkonäkemyksemme muita, paljoa\nkallisarvoisempia kuin on kumpainenkaan meistä. Sallikaa minun kysyä\nteiltä, oletteko tarkoin punninnut, pitäisikö tärkeän hoidokkimme jäädä\nperheen seuraan vai vetäytyä johonkin salaisempaan rakennuksen soppeen.\"\n\n\"Hm!\" tuumi tohtori hyvin miettiväisenä. \"Luullakseni hän on parhaiten\nturvassa Louis Kerneguynä, pysytellen visusti sinun likelläsi --\"\n\n\"Pelkään käyvän välttämättömäksi\", lisäsi Albert, \"että minä vakoilen\nhiukan ulkosalla ja näyttäydyn jollain etäisellä paikkakunnalla, jottei\ntultaisi hakemaan minua täältä ja löydettäisi jalompaa riistaa\".\n\n\"Älähän keskeytä minua -- pysytellen visusti sinun likelläsi tai isäsi\nseurassa, Victor Leen huoneessa tai sen lähellä, hän kun pääsee sieltä\nvaivattomasti pujahtamaan pakoon, jos vaara uhkaa. Tämä suunnitelma\nnäyttää minusta toistaiseksi parhaalta; toivon saavani tietoja\naluksesta tänään -- viimeistään huomenna.\"\n\nAlbert Lee jätti hyvästi toimeliaalle, mutta itseluuloiselle miehelle,\nkummeksien ajatuksissaan, että tällainen salajuonittelu oli tohtorille\nkäynyt nähtävästi mieliurheiluksi kaikesta siitä huolimatta, mitä\nrunoilija on sanonut salaliiton sommittelemisen ja suorittamisen\nvälitaivalta ahdistavista kauhuista.\n\nTohtori Rochecliffen pyhäköstä palatessaan hän kohtasi Jocelinen, joka\ntavoitti häntä huolestuneesti. \"Nuori skotlantilainen herrasmies\",\nilmoitti metsän väri ja salamyhkäisenä, \"on noussut vuoteeltaan, ja\nkuullessaan minun astuvan ohitse hän kutsui minut huoneeseensa\".\n\n\"No, käyn tapaamassa häntä pian\", vastasi Albert.\n\n\"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja\nkatsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut\nnäkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka\nosui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia\nliinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän\nkäski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille\nOlisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta,\nmutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta -- hänessä kun onkin\nkerrassaan kummallista leikkisyyttä -- ja sanoi minulle, että hän oli\nmaster Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte\npahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa\nja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada\nhänestä tietoa -- mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?\"\n\n\"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle\nneuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa,\npelkään -- mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen\nturvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa\ntaloudenhoitajaa?\"\n\n\"Uskokaa hänet vain minun huomaani -- siltä taholta älkää\nmitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se\nnuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se\nratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan\neri mieheksi.\"\n\nUskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli,\nkuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan\nkatsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa,\nollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti\nluotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa\nvaraan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa\nJoliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä\novenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti\nse oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden\nkanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella\nnaureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa,\njonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan\npäin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen\nja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin\nedullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun\nansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään\nloistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy -- yhä\nmainitaksemme häntä valenimellään -- nyt käytti. Hänellä oli yllä vain\nharmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla,\nsilloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle\nhyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä,\nolletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt\nhyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen\nkäynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi\nlaahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana,\nkun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta.\nAinakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä\nsamoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.\n\nVaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta\npunainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty,\nja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu\nkiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan\nvastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan\nhän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli\nedellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän\nvieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena\nskotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä\nkummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan\nhiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan\nkuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui;\nmaanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine\nvivahduksineen ja toisintoineen -- hänen mielensä oli joustava, jollei\nyhdenmukainen -- häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka\nsuurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen\ntovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja\nvastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan\nhyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija -- viisas, paitsi milloin\nintohimot tulivat väliin, -- antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut\nriistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen\n-- hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa\nhäneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä,\nettä loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä\nvääryyksien täyttä tajuntaa.\n\nAlbert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa\nrattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui,\njääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi\noli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen\nsydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet\nsaarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton\nja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen\nmielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten\nseikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama\nviehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta\nvalepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä\nkestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista\nhuvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai\nAlankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille\nkaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet\nkansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein\nhyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että\nhän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori\nherrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin\nhilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai\ntoisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään\nkeveänä ja turhanpäiväisenä.\n\nNiinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja\nkaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin\nitselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.\n\nAamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan\nvalvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli\nkuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman\ntulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli\npitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat\njoutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.\n\nSeurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis\nKerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä\nAlbertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta,\nhänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten\nhuomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän\nsiirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja\nlausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin\nymmärrettäväksi:\n\n\"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia\nviestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni\nja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden,\nminkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden\nkeralla.\"\n\n\"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa\nsinulle siten -- olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti\nja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu!\nOlen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja\nsuullinen vesinenättejä -- älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja\nmetsänriistan edessä.\"\n\n\"Hyvä Louis\", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään\näänettömyydestänsä, \"olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla\nvaremmin kuin sinä\".\n\n\"Vaikka niinkin\", arveli hänen isänsä, \"mutta kuitenkaan en pidä sitä\npätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä\nolemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa\nhuolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme\nvieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet\nmeidät terveinä.\"\n\n\"Palannut kyllä -- mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin\nsen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin\naikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut.\"\n\n\"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä,\nettä kuningas on päässyt koirien kidasta.\"\n\n\"Ei sentään ihan vaarattomasti\", jupisi Louis ajatellen edellisen illan\nkohtausta Bevisin kanssa.\n\n\"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti\", säesti ritari, \"mutta, kuten vanha\nWill sanoo:\n\n    \"'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,\n    ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.\n\n\"Ei, ei -- Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja\nonnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut\nBristolista -- jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä\nsuuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt\nkuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt\nkuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin\nja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto\nvieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään\nkureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten\nkavalierin pitääkin.\"\n\n\"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen\", tokaisi Louis, \"niin tahtoisin\nvakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan\nkuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä\ntukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan\nhänen tähtensä\".\n\n\"Te vastaatte rohkeasti kuninkaan puolesta, nuori mies\", huomautti Sir\nHenry.\n\n\"Ka, isoni oli uuraasti kuninkaan parissa\", vastasi Louis muistaen\nnykyisen osansa.\n\n\"Ei siis ihme\", tuumi Sir Henry, \"että te olette niin pian saanut\ntakaisin hyväntuulisuutenne ja sievän käytöksenne, kun kuulitte hänen\nmajesteettinsa pelastuneeksi. Te ette totisesti olekaan sen enempää\neilisiltaisen nuorukaisen kaltainen kuin on näyttänyt vetohevoselta\nparas metsästysratsu, mitä olen koskaan omistanut.\"\n\n\"Kas, paljonhan merkitsee lepo, ravinto ja asunsa hoito\", vastasi\nLouis. \"Tuskin tuntisitte väsynyttä juhtaa, jonka selästä laskeusitte\nedellisenä iltana, kun se seuraavana aamuna talutetaan tallista\ntepastellen ja hirnahdellen, levänneenä, virkistyneenä ja vireänä\nlähtemään jälleen taipaleelle -- etenkin jos elukassa on jonkun verran\njaloa verta, sillä semmoiset toipuvat ihmeen väleen.\"\n\n\"No niin, koska isänne oli hovimies ja te olette luullakseni oppinut\njotakin siitä ammatista, niin kertokaahan meille hiukan, master\nKerneguy, hänestä, josta mieluimmin kuulemme puhuttavan -- kuninkaasta;\nme olemme kaikki taattuja ja vaiteliaita, teidän ei tarvitse peljätä.\nHän oli toivorikas nuorukainen; varmaankin hänen täysi kukoistuksensa\nnyt lupaa hyviä hedelmiä?\"\n\nRitarin puhuessa Louis loi alas silmänsä ja näytti ensin epävarmalta,\nmitä vastata. Mutta taitavana selviytymään tuollaisesta pulasta hän\nhuomautti, ettei hän tosiaankaan voinut tekeytyä asiantuntevasti\npuhumaan tuollaisesta kysymyksestä isäntänsä eversti Albert\nLeen kuullen, jonka täytyi kyetä paljoa paremmin arvostelemaan\nKaarlo-kuninkaan luonnetta kuin hän saattoi väittää pystyvänsä.\n\nAlbertilta siis ritari alkoi Alicen säestämänä vaatia jonkunlaista\nselitystä hänen majesteettinsa luonteesta.\n\n\"Tahdon puhua vain tosiseikkoja myöten\", sanoi Albert, \"ja silloin\nminut on vapautettava puolueellisuuden syytteestä. Jos kuninkaalla\nei olisi ollut yritteliäisyyttä ja sotaista taitoa, niin hän ei\nolisi ikinä suunnannut sotaretkeä Worcesteriin; jollei hänellä olisi\nollut omakohtaista urheutta, ei hän olisi kiistänyt taistelusta niin\nsitkeästi, että Cromwell melkein jo piti sitä menetettynä. Että hänellä\non ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, se täytyy nähdä olosuhteista,\njoissa hänen pakonsa tapahtui, ja että hänellä on puolellaan\nalamaistensa rakkaus, se on selvää, koska häntä ei ole yksikään\nkavaltanut, vaikka hän on välttämättömästi ollut monille tunnettu.\"\n\n\"Häpeä, Albert!\" moitti hänen sisarensa. \"Tuolla tavoinko kunnon\nkavalieri jakelee valtiaansa luonnetta, sovittaen jokaiseen\nmyönnytykseen esimerkin, niinkuin kyynäräkepillä kangaskääröstään\nmittaileva kulkukauppias? Kuinka saatatkaan! Ei ole ihme, että\njouduitte tappiolle, jos taistelitte kuninkaanne puolesta yhtä\nkylmäkiskoisesti kuin sinä nyt puhut hänen puolestaan.\"\n\n\"Tein parhaani piirtääkseni kuvan siitä, mitä olan nähnyt ja tiennyt\nalkuperäisestä, Alice-sisko\", vastasi hänen veljensä. \"Jos tahdot saada\nhaaveellisen muotokuvan, niin sinun on hankittava laatijaksi taituri,\njolla on enemmän mielikuvitusta kuin minulla.\"\n\n\"Tahdon itse olla se taituri\", innostui Alice, \"ja minun muotokuvassani\nhallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat\npyrkimykset omaksuneena -- mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen\nsyntyperän johdosta -- mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä\nvaltakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava\".\n\n\"Hyvin sanottu, Alice\", haastoi vanha ritari. \"Katsotaanpa äskeistä\nkuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan\nheponi -- panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä\n-- että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta.\nPoikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen\n-- hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi\nsinut vieköön! -- nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos\nsinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi\nollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat\nsekoitettuja lautasellasi -- alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken\nelävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän\nkuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor\nLee.\"\n\nOn huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja\nliioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille\nluonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä.\nMutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta\npaluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime\naikoina tuskin ollenkaan antautunut.\n\n\"No niin\", hän lausui, \"vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän\nkuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt\nuskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian\npalaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa.\nHänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen\nurheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen\nhyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys\nikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa\nuhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna\nja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien\nvierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen\nhengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa\njälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt,\nolkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen,\non hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella\nja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin\nkruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen\nvaltiaan!\"\n\nPuhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta\nkuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä,\nja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi\nsenvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa\nhänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti\nhaltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö,\njota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten\nmainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan\ntäydellisesti näkyvissään.\n\nAlbert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä\nylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli\ntuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.\n\n\"Sen verran _kuninkaasta\"_, hän virkkoi; \"ja nyt _ihmisestä\"_.\n\n\"Mitä ihmiseen tulee\", vastasi Alice samaan tapaan, \"niin tarvitseeko\nminun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa\nisälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin\novat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras\nuskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi,\nyksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella\nvaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja\nsäästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen -- kirjallisuuden\nja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara\nehkäisijä -- arvokas herrasmies -- suopea isäntä -- paras ystävä, paras\nisä, paras kristitty --\" Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo\nkohottanut nenäliinan silmilleen.\n\n\"Hän oli, tyttönen -- hän oli!\" huudahti Sir Henry; \"mutta ei enempää\nsiitä, minä pyydän -- ei enempää -- riittää; olkoot hänen pojallaan\nvain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin\nhän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi\nhaluta\".\n\nSyntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän\nsukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti\nja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan\nkohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat\nhämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti\nvajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin\nloistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys\nmitä ankarimmaksi ivaksi.\n\nMutta sellaiset mietteet eivät luontuneet pitkäksikään aikaa\nvapaaehtoisesti ajateltaviksi henkilölle, jolle ne olisivat voineet\nolla varsin hyödyllisiä. Hän omaksui leikkisän sävyn, joka on kenties\nmukavin tapa päästä erilleen itsenuhteen tunteista. \"Jokaisen\nkavalierin\", hän sanoi, \"pitäisi taivuttaa polvensa kiittääkseen\nmistress Alice Leetä noin imartelevasta muotokuvasta, jolla hän heidän\nherralleen kuninkaalle veroittaa kaikkien hänen esi-isiensä hyveitä.\nSiinä oli vain yksi kohta, jota en olisi odottanut naisellisen maalarin\nsivuuttavan äänettömästi. Kun hän teki prinssistä äidinisän ja isän\nnojalla kuninkaallisten ja yksilöllisten etujen esikuvan, niin eikö\nhän olisi samalla voinut varustaa kuvattavaansa äidin ulkonaisilla\nsuloilla? Miksei aikakautensa viehättävimmän naisen Henrietta Marian\npojalla olisi sisäisten ominaisuuksiensa lisänä kauniit kasvot ja komea\nmuoto? Hänellä on sama perinnäinen oikeus miellyttävään näköön kuin\nsielullisiinkin ansioihin, ja siten lisättynä olisi kuva tavallaan\ntäydellinen -- ja Jumala suokoon, että se olisi yhdennäköinenkin!\"\n\n\"Minä käsitän teidät, master Kerneguy\", sanoi Alice, \"mutta en ole\nmikään haltiatar, suodakseni Kaitselmuksen epäämiä lahjoja, kuten\nsaduissa tapahtuu. Olen kylliksi nainen, jotta olen kuulustanut sitä\nseikkaa ja tiedän yleisenä puheena olevan, että kuningas noin komeiden\nvanhempien pojaksi on tavattoman karkeapiirteinen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, sisko!\" äännähti Albert kärsimättömästi kavahtaen\nistuimeltaan.\n\n\"Mutta sinähän itse kerroit minulle niin\", huomautti Alice\nkummastuneena toisen osoittamasta mielenkuohusta, \"ja sinä sanoit --\"\n\n\"Tämä on sietämätöntä\", mutisi Albert, \"Minun täytyy lähteä viipymättä\npuhuttelemaan Jocelinea -- Louis\", rukoilevasti katsahtaen Kerneguyhin,\n\"sinä tietenkin tulet minun kanssani?\"\n\n\"Tulisin peräti mielelläni\", vastasi Kerneguy häijysti hymyillen,\n\"mutta sinä näet, kuinka kipeästi vielä onnahtelen. -- Ei, ei,\nAlbert\", hän kuiskasi vastustaen nuoren Leen yrityksiä saada hänet\nlähtemään huoneesta, \"miten voitkaan luulla minua niin hupsuksi, että\nloukkaantuisin tästä? Päinvastoin, haluan käyttää sitä hyödykseni.\"\n\n\"Suokoon sen Jumala!\" tuumi Lee itsekseen, poistuessaan huoneesta;\n\"ja se onkin sitten ensimäinen opetus, mistä olet koskaan hyötynyt,\n-- mutta horna periköön ne juonet ja vehkeilijät, jotka saivat minut\ntuomaan sinut tähän paikkaan!\" Ja nyreissään hän asteli puistoon.\n\n\n\n\n23. LUKU.\n\nSYNNILLISIÄ AJATUKSIA.\n\n\nKeskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti\nsamalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä\nturhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille\nnuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan\nsoveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon\nkorkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi\nollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta,\nja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista\nmielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä.\nHänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin\nälyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei\nhelposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee\nainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun\nKerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee\nei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä\nansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.\n\n\"Te erehdytte, sir\", sanoi Alice. \"En jakele mitään. Yritän vain\nmaalata kuninkaamme sellaiseksi kuin _toivon_ hänen olevan --\nsellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi\nolla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa\nvähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi.\nHänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä\nuutterasti ja käyttää hyödyllisesti -- halliten halujaan ja antaen\nymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas,\nmutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin\nlahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa.\"\n\nNuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki,\nmutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa\nilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen\nistuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: \"Näyttää siis\nsiltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille\nkuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia\nhänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?\"\n\n\"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir\", vastasi Alice,\n\"kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä\nsellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu\nmarttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille\nesittävätkin -- olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan\nvakuutuksella.\"\n\n\"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice\",\nhuomautti Sir Henry Lee, \"häväistysjuttuihin, joita hallituksen\nanastajat ovat keksineet -- vihollisten kataluuksiin\".\n\n\"Ei, sir\", oikaisi Kerneguy nauraen, \"meidän sovi antaa innokkuutemme\nsyyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella\nansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun\nvastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi\nolla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, -- että olen hyvin\npuolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen\nja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään\nhänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa.\nKuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen\nisoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä\nkuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden\narveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa -- että Kaarlo on\nhiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä.\nÄlkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen\nkova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä\nestää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa\nlöytää niitten seasta?\"\n\nAlice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle;\nhän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta\nennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon\ntoinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän\nkun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä,\njonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti\nkeskeyttää puhelun hän virkkoi: \"Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen\nhetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo.\nHaastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku\nharjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai\npistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla\ntai kansallisilla aseillanne -- typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä\nkaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista.\"\n\nMaster Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi\npäästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa;\nhän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui\nWoodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin\nsuurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.\n\nSir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen\nnäytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa \"Kuningas Rikhard Toisen\".\nMutta tuskin oli hän alottanut:\n\n    \"Juhana Maaton, kuulu Lancaster\",\n\nkun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se\noli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi\nsenvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi\nsen käyvän laatuun vaaratta.\n\n\"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä,\njotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan\", vakuutti Sir Henry, \"ja\ntiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen\nvartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon\nteitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette\ntuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun\ntoimittamaan teidät vaivihkaa taloon.\" Kantapoika kuunteli näitä\nvaroituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan\nlomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman\nneuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.\n\nAlice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken\nkodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta\nja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen\npistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan\nhartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta\nainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli\ntavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla\nettä maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja\nkarttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon\nyli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä\npäässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla\ntajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut\ninhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.\n\nValeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien\nsiimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä\nnäkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan\nedustaa.\n\n\"Olisi siinäkin vitsaus -- miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka\narvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan\nVincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi\nkuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset\nnimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti --\nsellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt\nvankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin\"!\n\nHän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte\nmietiskelyään: \"Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän\nrakastajattarensa -- hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond\nClifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice\nLee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! -- Kuinka\nkerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta\nilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä\nkauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen\nesteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän\nkarkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen?\n-- on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön\nsanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee\nrangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice\non edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä\nja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään\npuolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä -- vaka\nvanha kavalieri -- minun isäni taattu ystävä -- jos sellainen käänne\nsattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! -- Ja vielä mitä --\nenemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden\nerityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on\nsillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin _bar sinister_?[21] Pyh! se\nei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre\n-- sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet\nluettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan\nluimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan\nhänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini\nmustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja\ntoisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen\nkanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut\nluettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan\nviidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'.\nHitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa\nmuodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli\n-- ystäväni -- oppaani -- varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie\nkoskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi.\nMutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan\nteatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun\ntämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, -- miten\npäin sattuikaan, -- niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut\nhänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt\nmuodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta\ntakaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan\nmies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi\nomakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan\naatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän\nkenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta\nsuuren hallitsijan kanssa.\"\n\nSellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä\nWoodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään.\nHänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen\nmielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä\nvastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut\nomaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja\nhuikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä\nympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers,\nWilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa\naikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui\nvarsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet\nkansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä,\njolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina\nhillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet\nkaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä\nopetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi\nkaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä\nlaitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet\nhäntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään\nmitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki\nolevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili\n-- pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä\nhallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan\nhalveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen\nkovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti\ntapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden\nkustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska\nhän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?\n\nMutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu,\nei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut\nsiihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui\nhänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka\nolemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena,\nheräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa\ntilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti,\nettä mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa\ntai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun\naiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti\nnäyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta\nenglantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa\niäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties\nparantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä\njohtui -- sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään\nkysymyksen harkitsemistavassa -- että hän oli Lee-parin vallassa,\nisän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän\ntarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista\nloukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen,\nheidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin\ntoimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.\n\n\"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin\nja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin\", oli hänen\nlopullisena mietelmänään, \"uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin\nvanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee\nonkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin\nsuurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei\n-- kuten on joskus tapahtunut -- sinulla ole luontoa itse viskautua\nkuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni\nsinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi\nkylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi,\nja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi\nkourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää\nsyöksemästä hallitsijan sydämeen, -- ei, se kuva on liian kauhea!\nKaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi\nkovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!\"\n\nMeidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti\nluontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin\nvarhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat\nluoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi\non meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen\npäätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen\nja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on\najateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa,\nkuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin\nnoudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan\nitseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt\ntäyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut --\nmukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut,\nlempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, --\n\n    niitä, jotka sokeasti\n    rakastavat kuoloon asti.\n\nRakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä\nseuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei\nvaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin\ntavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen\nkorkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys,\njossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut\nuppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä\neivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten\nasiain mennä menoansa.\n\nKaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja\njärjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen\nkunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski\nnaissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan\nhäpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata\nrajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa\nseuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys\njutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa\nja katkeruutta.\n\nMutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei\njuuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi\npääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai\nsukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia\ntapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina,\njotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä\nhyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan\nkumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen\nkatsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten\nulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.\n\nPohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan\nvalitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein\nVictor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan\nja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä,\njonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä\nhavainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei\nnäyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi\nhäntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken,\nja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa\nkanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä\nniinkuin sattuma ratkaisisi.\n\nHän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja\nsai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta\nsuuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan\nja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä\nsiitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen\nsutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja\nleikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.\n\nHänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen,\nkun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa\nsaamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä\nperätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä,\nPohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja\nylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja\njäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan\nSkotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna\nja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi\nmitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan\nLouis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori\nRochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen\ntietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina\npulmallisina päivinä.\n\nOn tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa\nyksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen\nei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan\ntuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan\nBristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta\nkuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja\npurjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun\nhäntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä\nkäsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.\n\nTämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä\nrannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa\nnoin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin\nmillään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi\nsanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.\n\nKukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen\nnykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti\nvihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti\nluottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia\nkätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja\nkellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille -- vieläpä\nolivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä\nnaapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan\nurkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa\nraunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen\nomana salaisuutenaan.\n\nNäiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että\nparlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat\nensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei\nkatsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska\nCromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi,\nuskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään\ntavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti\njoltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan.\nMaster Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he\nolivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan\nvalmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin\nturvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis\nKerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi\nhänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa\ntaatuimmaksi ja mukavimmaksi.\n\n\n\n\n24. LUKU.\n\nVAARA TARJOLLA.\n\n\nKaarlo -- meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä -- mukautui\nhelposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa\nsuotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut\nturvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän\noli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt\nvastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia\nmatkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi,\nkun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä\noikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti\nottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi\njokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.\n\nOn myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli\ntäydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että\nkauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen\nmelkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin\nalistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää\ntämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi\npaljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta\nvoimaansa ja vikkelyyttään -- joidenkuiden Shakespearen kohtausten\nsietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin\naistikkaasti -- vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut\netevä -- nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia\nmielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi -- se riitti\nyltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen\nharrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei\nole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa\nalottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo\noli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt\nkehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun,\noli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden\nkoetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan\ntai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain\nkansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen\nveljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi\npelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan\nollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi.\nHakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja\nyksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta\nkohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut\naiheuttanut sellaista säikkyä _hänen_ povessaan. He olivat likeisiä\nsukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita\nvuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä\nkohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja\nlapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi\nja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla\nsiitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat\nalkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat\nyhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli\nhellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös\npuhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden\npuuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se\nmahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen\ntunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa\naatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti\nhäntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen\ntai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi\nKerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa\nkuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka\nhavaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice\nLeen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena\ntuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että\ntämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen\nvaromisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni\ntiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo\nseuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa\nkolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi\nvierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen\nnäyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua\nhänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään\ntekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että\nsen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin.\nHän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla\neri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta,\njoista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle.\nNäiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta\nja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta\nriistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen\nvalpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli\nveli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään\ntehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt\ntätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen\nhäpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt. _-_\n\nWoodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet\nniin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen\naikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä\nkohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon\nkykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi\nsattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina\nhyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja\nmurisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. \"On vahinko\", tuumi\nvalepukuinen prinssi, \"että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme\nsitä suorastaan keropääksi -- se on liian komea, liian ylväs ja\nhienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta\nkavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen\nveitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee\nvihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia.\"\n\nAlicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen\najatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen\nkaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava\njokseenkin voimakkaaksi. \"Ei, sitten on minun keksittävä joku muu\nsyy\", virkkoi oletettu Louis, \"sillä minä en voi sallia Sir Bevisin\npahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis\nolettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille\ntielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja,\njoista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään\nLouis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden\ntunteittensa valtiatarta.\" -- Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis\nilmaisi mielialansa kumealla murinalla. \"Siinä tapauksessa teidän on\nparas pysyä loitolla\", vastasi Alice nauraen, \"sillä mustasukkaisen\nihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan\nvähäpätöinen\". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei\njohtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen\nnuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen\nvieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen\nvalloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle.\nTerävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut,\nettä kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille\nainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän\nkosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja\nvastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.\n\nBevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin\nperheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin\nkokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa\nkuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä\nvuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli\ntuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää\nenemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja\nvielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua\nkuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle\nArgaluksen poissaollessa -- sillä noiden kuuluisain arkadialaisten\nrakkaustarinoita käsittelevä nide[24] oli silloin nuorten miesten ja\nneitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia\nepäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä\ntilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään\nvastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla\nilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka\nmuuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies\nkuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei\nollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti\nhän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty\nkieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä\noli tehtävä? -- hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä,\nainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta\nemännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan\nkehoittanut tuttavallisuuteen.\n\nHän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten\nolikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä\nonnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä\nvieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle\nritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa\nkappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja\nhän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli\nkutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön\naloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan\nloukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi\nlisänimeksi _Rustica Fidele_. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt,\njoten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen,\nettä hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä\nasti hän oli karttanut t:ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo\nvälttää.\n\nMaster Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla\nverukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen\nkavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa\nheidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti\npuhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui\nkieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi\nolisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella\noli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri\nWildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti\nilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta\nniiden todentamiseen tai kumoamiseen.\n\n\"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa\nympärillä pörrää ampiainen\", tuumi Phoebe, \"ja lisäksi, että tiedän\ntuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi\nmatami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon,\njotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan\nkellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko\nhän kultakolikosta mitään vastikkeeksi -- mutta master Louis on nenäkäs\nvirnake, joka on hyvinkin soinut pyytää.\"\n\nKului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla.\nValepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti\nOnnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä\ntilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa.\nMutta paljoa useammin hän ahdisti t:ri Rochecliffeä kysymyksillään paon\nmahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon\nmies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan\nmoniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties\nainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta\nkirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.\n\nNeljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli\ntoimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo\nkotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen\nAlicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken\notolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi\nsanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät\nohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai\nkarauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan.\nLähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista\nhämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita\njoko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi.\nOlettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan\nhän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä,\nettä hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice\nsillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa\nmerkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli,\nja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta,\nosoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.\n\n\"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice\", vastasi teikari\nnousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli\nolevansa kohdeltu.\n\n\"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy\", virkkoi Alice tyyten\naavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.\n\nMaster Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan\npyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja\nvannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi\nkatumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli\nkuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen,\nja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain\naskelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa\nainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät\nlehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin\naskelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan\nentisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä\nmaalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei\nsaanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.\n\nÄrtynyt teikari sivuutti\n\n    \"aurinkokellon sammaleisen patsaan\",\n\nsuvaitsematta tiedustaa siltä mitään, -- eikä se olisikaan voinut\ntyydyttää hänen uteliaisuuttansa, sillä päivä ei paistanut. Hän\nkiirehti sitten eteenpäin, suojellen kasvojansa viitallaan ja\nkumartuen laahustavaan käyntiin, joka lyhensi hänen silmäänpistävää\nmittaansa. Pian joutui hän metsän hämyisiin kujiin, painuen niitä\nmyöten huomaamattansa yhä syvemmälle ja samoten heikentymättömän\nvinhasti, olematta suurestikaan selvillä suunnastaan. Äkkiä pysähdytti\nhänen kulkunsa äänekäs huikkaus ja sitte seis-huuto, jota säesti\nvielä hätkähdyttävämpi ja kummallisempi toimenpide, kepin kosketus\nolkapäähän, suopeana kylläkin, mutta sentään hiukan käskevänä merkkinä.\n\nTällä hetkellä ei olisi juuri mikään tapaaminen tuntunut\ntervetulleelta, mutta sen henkilön ulkomuoto, joka oli siten pidättänyt\nhänet, saattoi kaikkein vähimmin näyttää hänestä miellyttävältä tai\nolosuhteisiinsa otolliselta. Kääntyessään hän näki likellään lähes\nkuusi jalkaa pitkän nuoren miehen, rakenteeltaan ryhdikkään ja\nsopusuhtaisen. Vieraan asu oli siisti ja ilmaisi vallassäätyä, mutta\nsamalla vakava ja jollakin tavoin säntillisyyttä osoittava. Niinpä\nkaulushuivin huikaiseva valkoisuus ja kankeus sekä sahviaanikenkien\ntahraton kiilto olivat merkkeinä järjestyksen harrastuksesta,\njollainen oli köyhtyneille ja kukistuneille kavaliereille vierasta,\nmutta sitävastoin voitollisen puolueen elämäntavoille ominaista.\nTämähän kykeni huolettomasti pukeutumaan arvonsa mukaan, ja sen\nkorkeampien ja kunnioitettavampien piirien sääntönä olikin vaatetuksen\nja käyttäytymisen säädyllisyys ja vakaisuus. Prinssiä vastaan painoi\nvaa'assa toinenkin seikka, ja se oli vielä kuvaavampi näennäisen\nvertailun epätasaisuudelle. Tämän tahtomattoman keskustelun haastajalla\nilmaisi vankka ruumis lujaa voimakkuutta, otsa kuvasti käskyvaltaa\nja päättäväisyyttä, vasemmalla kupeella riippui pitkä pistomiekka,\noikealle puolelle vyötä oli kiinnitetty väkipuukko ja itse vyöhön\npistetty pari pistooleja, jotka olisivat riittäneet asettamaan hänet\nvoittopuolelle Louis Kerneguyn jäädessä pelkän miekkansa varaan,\nvaikkapa pakolainen olisikin ruumiillisilta voimilta vastannut\näkillistä pidättäjäänsä paremmin kuin oli asian laita.\n\nKarvaasti katui Kaarlo ajattelematonta kiivastusta, joka oli\ntoimittanut hänet nykyiseen asemaansa, mutta etenkin pistoolien\npuutetta, hän kun oli jättänyt taloon nuo välineet jotka varsin\nsuuressa määrin asettavat ruumiillisen vantteruuden ja heikkouden\nsamalle tasolle. Kuitenkin hän käytti hyväkseen sitä urheutta ja\nmielenmalttia, joita oli kautta vuosisatojen puuttunut harvoilta hänen\nsukunsa jäseniltä, Hän seisoi lujana ja liikkumattomana, viitta yhä\nverhoamassa kasvojen aliosaa, antaakseen aikaa selitykselle siltä\nvaralta, että hänet otaksuttiin joksikuksi toiseksi henkilöksi.\n\nTämä kylmäverisyys teki tehonsa, sillä toinen virkahti vuorostaan\nkummastuneena ja epätietoisena: \"Eikö siinä ole Joceline Joliffe?\nJollen tunne Joliffea, niin minun pitäisi toki tuntea oma viittani.\"\n\n\"En ole Joceline Joliffe, kuten näette, sir\", vastasi Kerneguy\ntyynesti, suoristautuen osoittamaan täyden mittansa ja pudottaen viitan.\n\n\"Vai niin!\" ihmetteli vieras. \"Sitte, herra tuntematon, minun onkin\nlausuttava mielipahani siitä, että käytin keppiäni, tahtoessani\npysähdyttää teidät. Tuosta asusta, jonka varmasti tunnen omakseni,\npäättelin teidät Jocelineksi, koska jätin sen hänen haltuunsa\npalatsihuvilaan.\"\n\n\"Jos olisin ollut Joceline, sir\", tuumi prinssi aivan rauhallisesti,\n\"niin teidän ei olisi mielestäni pitänyt napauttaa niin lujasti\".\n\nToista hämmennytti ilmeisesti se vakaa levollisuus, jota hän kohtasi.\nKohteliaisuuden tunto saneli ensiksikin anteeksipyynnön erehdyksestä,\nkun hän oli luullut olevansa jokseenkin varma henkilöstä. Master\nKerneguyn asema ei sallinut liikanaista mahtipontisuutta; hän ilmaisi\nvakavalla kumarruksella hyväksyvänsä tarjotun puolustelun ja kääntyi\nsitte kävelemään oletuksensa mukaan palatsihuvilaa kohti, vaikka hän\noli samonnut metsässä eri suuntiin risteileviä puistokujia pitkin liian\npikaisesti, ollakseen varma oikeasta tolasta.\n\nHäntä kiusasi pahoin havainto, että hän ei päässytkään täten eroon\nkumppanista, jonka oli saanut vastoin tahtoansa. Astelipa hän\nhitaasti tai nopeasti, uusi tuttava säätyläis- ja puritaniasussaan,\nvantterana ja hyvin asestautuneena, kuten olemme hänet kuvanneet,\nnäytti päättäneen pitää 'hänelle seuraa, ja yrittämättä saapua hänen\nrinnalleen tai ruveta keskusteluun ei hän kertaakaan päästänyt toista\nloittonemaan kahta tai kolmea kyynärää edemmäksi valvonnastaan.\nVaeltaja paransi vauhtiansa, mutta vaikka hän oli silloin nuoruudessaan\n-- kuten jälkeenpäin kypsyneemmällä iällä -- Britannian ripeimpiä\nkävelijöitä, muukalainen pysyi täydellisesti hänen veroisenansa,\njouduttamatta askeleitansa juoksuun. Moinen vainoaminen kävi niin\ntiukaksi ja kiusaannuttavaksi, että Kaarlon ylpeys heräsi kuten\npelkokin. Hän alkoi ajatella, että mitä hyvänsä vaaraa saattoikaan\nkoitua kahdenkeskisestä ottelusta, hänen oli kuitenkin viisaampi\npyrkiä selville tästä kookkaasta saattolaisestaan metsässä kuin vasta\nlähempänä jotakin asuttua paikkaa, missä tuollainen käskyvaltainen\nhenkilö varmaankin tapaisi ystäviä ja kannatusta.\n\nHuolestuneena, tuskastuneena ja suutuksissaan pyörähti Kaarlo senvuoksi\npäin seuraajaansa, kun he saapuivat kaidalle metsätielle, joka johti\nKuninkaan tammen hallitsemalle pikku niitylle; sen katkeilleet ja\nkäiverät oksat sekä jättiläismäinen runko kuvastuivat tuon villin\nlehtokujan taustalla.\n\n\"Sir\", hän sanoi seuraajalleen, \"te olette jo ollut syypää yhteen\nhävyttömyyteen minua kohtaan. Te olette pyytänyt anteeksi, ja\ntietämättä mitään syytä, miksi valitsisitte juuri minut töykeästi\nkohdeltavaksi, olen arvelematta hyväksynyt puolustelunne. Onko meidän\nkeskemme vielä mitään sovitettavaa, mikä saa teidät tällä tavoin\nseuraamaan minua? Jos on, niin selitän tai hyvitän sen ilomielin,\nmikäli asian laatu sallii. Luullakseni ette voi kantaa minua vastaan\nmitään kaunaa, sillä minä en liene teitä koskaan ennen nähnyt. Olen\naulis antamaan teille omakohtaisen hyvityksen, jos voitte esittää\npätevän syyn sen pyytämiseen. Jos mielessänne on pelkkää tunkeilevaa\nuteliaisuutta, niin ilmoitan teille, että minä en siedä kenenkään\nkärkkymistä kintereilläni, ollessani yksityisellä kävelyllä.\"\n\n\"Kun tunnen oman viittani toisen miehen hartioilla\", vastasi vieras\nkuivakiskoisesti, \"lienee, minulla luonnollinen oikeus seurata\nnähdäkseni, mihin se joutuu. Vaikka olenkin erehtynyt kantajasta, sir,\nolen kuitenkin varma siitä, että minulla oli yhtä hyvä oikeus kopauttaa\nomaa viittaani kuin kellään on vaatteittensa harjaamiseen, joskin te\nolitte siihen verhoutunut. Jos siis tahdomme pysyä hyvissä väleissä,\nniin on minun kysyttävä esimerkiksi, miten saitte tuon viitan ja minne\nolette sen keralla menossa? Muutoin otan vapaudekseni pidättää teidät,\nminulla kun on siihen riittävä valtuus.\"\n\n\"Voi onnetonta levättiä\", ajatteli prinssi, \"niin, ja kolmin verroin\nonnetonta turhanaikaista oikkua, joka lähetti minut tänne tämä\nvaatekappale leukani ympäri kiedottuna haastamaan riitaa ja herättämään\nhuomiota, kun turvallisuuteni mitä tähdellisimmin kaipaisi rauhaa ja\nnäkymättömyyttä!\"\n\n\"Jos sallitte minun arvata, sir\", pitkitti vieras, joka ei ollut kukaan\nmuu kuin Markham Everard, \"niin tahdon saada teidät vakuutetuksi siitä,\nettä olette paremmin tunnettu kuin luulettekaan\".\n\n\"No, taivas varjelkoon!\" rukoili puhuteltu henkilö ääneti, mutta yhtä\nhartaasti kuin hän oli koskaan elämässään turvautunut rukoukseen.\nTänäkään äärimäisen hätätilan hetkenä hänen miehuutensa ja tyyneytensä\neivät kuitenkaan pettäneet, ja hän muisti olevan tuiki tärkeätä, että\nhän ei näyttäisi säikähtyneeltä, vaan vastaisi siten, että vaarallinen\nkumppani kenties johtuisi paljastamaan, miten pitkälle hänen todelliset\ntietonsa tai epäluulonsa ulottuivat.\n\n\"Jos tunnette minut, sir\", hän sanoi, \"ja olette herrasmies, kuten\nesiintymisestänne tuntuu, niin teidän ei voi olla vaikea oivaltaa,\nminkä sattuman on täytynyt toimittaa ylleni nämä vaatteet, joita\nsanotte omiksenne\".\n\n\"Ohoo, sir\", vastasi eversti Everard, jonka raivostusta ei suinkaan\nlauhduttanut muukalaisen vastauksen säveys, \"on sitä luettu Ovidiuksen\n'Metamorphoses' ja tiedetään, niissä aikeissa nuoret herrasmiehet\nkulkevat valepukuisina -- tiedetäänpä myös, että naisellistakin asua\nkäytetään erityisissä tilanteissa -- on kuultu Vertumnuksesta ja\nPomonasta\".\n\nPunnitessaan näitä sanoja huokasi hallitsija jälleen hartaan rukouksen,\nettä tällä pahalta näyttävällä jutulla ei olisikaan syvemmälle\nulottuvaa juurta kuin jonkun Alice Leen ihailijan kademielisyys, ja\nhän vakuutti itsekseen kaikesta kauniiseen sukupuoleen kiintymisestään\nhuolimatta aivan huokeasti kieltäytyvänsä tenhoavimmastakin Eevan\ntyttärestä, päästäkseen selville nykyisestä pinteestään.\n\n\"Sir\", hän sanoi, \"te näytte olevan herrasmies. Niin ollen ei minulla\nole mitään vastahakoisuutta mainita teille, että minäkin kuulun siihen\nluokkaan.\"\n\n\"Tai jonkun verran korkeampaan?\" tiedusti Everard. \"Herrasmies\",\nvastasi Kaarlo, \"on määritelmä, joka käsittää kaikki vaakunan\nkäyttämiseen oikeutetut arvoasteet. Herttua, loordi tai prinssi ei\nole muuta kuin herrasmies, ja onnettomuuteen joutuneena, kuten minä,\nhänen sietää olla hyvillään, jos hänelle myönnytetään se ylimalkainen\nkohteliaisuuden sanelma.\"\n\n\"Sir\", lausui Everard, \"aikomuksenani ei ole houkutella teitä mihinkään\ntunnustukseen, joka haittaisi omaa turvallisuuttanne. En myöskään\nkatso asiakseni esiintyä vangitsemassa yksityisiä kansalaisia, jotka\nnurinkurinen käsitys kansallisesta velvollisuudesta on saattanut\njohdattaa erehdyksiin, varsinkin kun suoraluontoisten miesten tulee\npikemmin sääliä niitä kuin rangaista. Mutta jos ne, jotka ovat\ntoimittaneet synnyinmaahansa kansalaissodan ja suuria vaurioita,\nedelleen tuottavat häpeää ja häväistystä perheisiin -- jos he\nyrittävät harjoittaa yksityistä hurjasteluaan vieraanvaraisten kotien\nloukkaamiseksi, jotka antavat heille suojaa valtiollisten rikkomustensa\nseurauksilta, niin luuletteko, mylord, että me siedämme sitä\nkärsivällisesti?\"\n\n\"Jos tarkoituksenanne on rakentaa kanssani riitaa\", sanoi prinssi,\n\"niin sanokaa se heti suoraan, kuten herrasmies. Te olette epäilemättä\nparemmalla puolella aseisiin katsoen, mutta se epäsuhde ei saa minua\npakenemaan yksinäisen ahdistelusta. Jos toiselta puolen olette\ntaipuvainen kuulemaan järkeä, niin ilmoitan teille aivan levollisesti,\nettä minulla ei ole aavistustakaan loukkauksesta, johon viittaatte,\nenkä myöskään käsitä, minkätähden puhuttelette minua mylordiksi.\"\n\n\"Kiellätte siis olevanne loordi Wilmot?\" sanoi Everard\n\n\"Sen voin tehdä ehdottomasti\", vakuutti prinssi.\n\n\"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut,\nettä kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen\nskotlantilaisten kuninkaalta.\"\n\n\"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu\npelastusta vailla. Nimeni on --\"\n\n\"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä\nyksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo\nsäilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan.\nVoitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?\"\n\nHän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle\nprinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon\nlähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan\nhetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle,\njota oli tullut säikäyttäneeksi.\n\n\"Tunnen sormuksen\", hän myönsi; \"se on ollut hallussani. Miten\nse osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää\ntodistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan.\"\n\n\"Saatte nähdä todisteen\", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin\nhän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen\nreunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin\nnimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan\nkeskelle. \"Mitä nyt sanotte, sir?\"\n\n\"Että todennäköisyys ei ole todiste\", virkkoi prinssi; \"tässä ei\nole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen\naatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi\nWorcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään\nminun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon\nsormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi\nWilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan\ntiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan.\"\n\nSiinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin\nerinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti\ntunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: \"Vielä kerran, sir,\n-- olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani,\n-- jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä\nvoin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte\npidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne,\nsillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli\nteidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä,\n-- jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne.\"\n\n\"Nuori herrasmies\", lausui eversti Everard, \"tokko todellakin olette\nse huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette\nsaanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä\nväleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä\nirstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja\nheidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija.\nKäyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta\npalkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen,\non osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian\njäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa -- oma\nvikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta.\"\n\n\"Varoittaa minua, sir!\" tulistui prinssi; \"ja kuritusta! Tämä koettelee\nkärsivällisyyttäni enemmän kuin sopii omaan turvallisuuteenne --\npaljastakaa miekkanne.\" Ja niin sanoen hän laski kätensä miekan kahvaan.\n\n\"Uskontoni\", vastasi Everard, \"kieltää minua äkkipikaisesti\nvuodattamasta verta. Menkää kotiin, sir -- olkaa viisas -- miettikää\nsekä kunnian että varovaisuuden vaatimuksia. Antakaa arvo Lee-suvun\nkunnialle ja tietäkää, että yksi siihen likeisesti liittynyt pitää\nankaraa tiliä liikkeistänne.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti prinssi katkerasti nauraen; \"nyt käsitän koko jutun\n-- tässähän onkin keropää eversti, puritaniserkku -- raamatunkohtien\nja siveyssaarnojen latelija, jolle Alice Lee niin makeasti nauraa. Jos\nuskontonne, sir, estää teitä antamasta hyvitystä, niin sen pitäisi myös\nestää teitä kunniallisen ihmisen loukkaamisesta.\"\n\nKumpainenkin oli nyt kiihtynyt sisukkaaksi. He sivalsivat yhtaikaa\nmiekkansa ja alkoivat taistella, eversti kun luopui siitä edusta, jonka\nhän olisi saanut ampuma-aseittensa käyttämisellä. Käsivarren työntäisy\ntai jalan luiskahdus olisi voinut sillä hetkellä muuttaa Britannian\ntulevaisuuden, mutta kolmannen henkilön saapuminen keskeytti ottelun.\n\n\n\n\n25. LUKU.\n\nEVERARD NOLATTUNA.\n\n\nMiekkailijat olivat näköjään yhtä taitavasti ja urheasti ahdistelleet\ntoisiaan. Kaarlo oli ottanut siksi paljon osaa taisteluihin ja ollut\nkansalaissodassa sekä osallisena että uhrina, että hänestä ei ollut\nmitään uutta tai outoa joutua puolustautumaan omin käsin, ja Everard\noli samoissa koettelemuksissa kunnostautunut sekä urhoollisuudella että\nmuilla päällikön ansioilla. Mutta kolmas henkilö, kuten sanottu esti\nsynkän lopun ottelulta, jossa menestys olisi ehdottomasti tuottanut\nvoittajalle suurta pahoittelun aihetta.\n\nVanha ritari itse ilmestyi paikalle pony-hevosen selässä, sillä sota ja\ntakavarikkoon otto eivät olleet jättäneet hänelle arvokkaampaa ratsua.\nHän työntäysi taistelijain väliin ja käski heidän pidättyä henkensä\nuhalla. Toisesta toiseen vilkaisten hän otti selville, keiden kanssa\noli tekemisissä, ja tiedusti: \"Ovatko\" nyt Woodstockin paholaiset,\njoista niin paljon jaaritellaan, riivanneet teidät kumpaisenkin,\nkun huitelette toisianne kuninkaallisen rauhoitusalueen laidalla?\nSanonpa teille molemmille, että niin kauvan kuin vanha Henry on\nWoodstockissa, puiston rauhaa pidetään voimassa yhtä tarkoin kuin olisi\nkuningas vieläkin valtaistuimellaan. Kukaan ei saa täällä villiintyä\nkaksintaisteluihin, paitsi uroshirvet omana aikanaan. Miekka huotraan,\nmiehet, muutoin minä puutun peliin kolmanneksi ja olenkin kenties\nvillityin koko joukossa! Kuten Will sanoo:\n\n    \"'niin pieksen teidät paistinvartainenne\n    kuin paholainen teitä pelmuuttais'.\"\n\nKiistakumppanukset luopuivat nujakastaan, mutta seisoivat silmäillen\ntoisiansa ynseästi kuin tuollaisessa tilanteessa aina tapahtuu,\nkumpainenkin vastahakoisena näyttämään enemmän rauhanhaluiselta kuin\ntoinenkaan ja senvuoksi viivytellen olemasta ensimäinen pistämään\nmiekkaansa huotraan.\n\n\"Aseet pois näkyvistä, hyvät herrat, paikalla\", vaati ritari vielä\nkäskevämmin, \"toinen niinkuin toinenkin, tai muutoin joudutte\ntekemisiin minun kanssani, sen vakuutan. Saatte olla kiitollisia siitä,\nettä ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhaan olisi röyhkeytenne voinut\nmaksaa kumpaisellekin oikean kätenne, jollei sen lunnaiksi olisi\nsuoritettu tuntuvaa rahasummaa. Sisarenpoika, jollet aio vieraannuttaa\nminua ainiaaksi, niin pane pois miekkasi. Master Kerneguy, olette minun\nvieraani. Vaadin teitä olemaan loukkaamatta minua miekkanne pitämisellä\npaljastettuna, kun velvollisuutenani on valvoa rauhan säilymistä.\"\n\n\"Tottelen teitä, sir Henry\", taipui kuningas piiloittaen aseensa,\n\"ja tuskin edes tiedänkään, minkätähden tämä herrasmies kävi minua\nahdistamaan. Vakuutan teille, että kukaan ei pidä kuninkaan persoonaa\ntai etuoikeuksia suuremmassa arvossa kuin minä -- vaikka se hartaus on\njonkun verran syrjäytynyt käytännöstä.\"\n\n\"Voimme tavata kohtauspaikan, sir\", vastasi Everard, \"missä kuninkaan\npersoona tai etuoikeudet eivät tule loukatuiksi\".\n\n\"Totisesti, tuskinpa vain, sir\", tokaisi Kaarlo kykenemättä\nhillitsemään hetkellistä pilanhalua. \"Tarkoitan, kuninkaalla on niin\nharvoja puoluelaisia, että heistä vähäpätöisimmänkin menetys saattaisi\nolla pikku vahinko hänelle; mutta sen kaiken uhalla tahdon kohdata\nteidät missä vain on kavalieriparalla kunnollinen mahdollisuus päästä\nturvallisesti tiehensä, jos hänellä on onnea taistelussa.\"\n\nSir Henry Leen ensimäinen aatos oli kiintynyt kuninkaallisen alueen\nloukkaamiseen; nyt hän alkoi kääntää ajatuksensa omaisensa ja nuoren\nkuningaspuoluelaisen turvallisuuteen. \"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"minun\ntäytyy vaatia, että tämä jupakka kerrassaan loppuu. Markham, tätenkö\npalkitset sen alentuvaisuuteni, että tulin takaisin Woodstockiin\nsinun takuullasi, -- siitä hyvästäkö sinä otat tilaisuuden vihlaista\nvieraaltani kurkun?\"\n\n\"Jos tietäisitte hänen aikeensa yhtä hyvin kuin minä --\" alotti\nMarkham, mutta pysähtyi älytessään, että hän saati taisi ainoastaan\nkiivastuttaa enoansa, saamatta häntä vakuutetuksi, koska luultavasti\npidettäisiin hänen oman mustasukkaisen epäluuloisuutensa työnä kaikkea,\nmitä hän voisi sanoa Kerneguyn lähentelystä Alicen seurassa. Hän loi\nsenvuoksi katseensa maahan ja vaikeni.\n\n\"Ja te, master Kerneguy\", huomautti Sir Henry, \"voitteko mainita\nminulle mitään syytä, miksi tavoittelette tämän nuoren miehen henkeä?\nValitettavasti hän on unohtanut uskollisuutensa ja velvollisuutensa,\nmutta luonnollisesti tunnen sisarenpoikaani kohtaan aina jonkun verran\nharrastusta.\"\n\n\"En tiennyt tällä herrasmiehellä olevan sitä kunniaa, joka olisi\nvarmasti varjellut häntä miekaltani\", vastasi Kerneguy. \"Mutta riita\non hänen luomansa, ja minä en voi mainita mitään perustetta, miksi\nhän kohdisti äkänsä minuun, ellei valtiollisten mielipiteittemme\neroavaisuus ole vaikuttimena.\"\n\n\"Toisin tiedätte asian olevan\", väitti Everard; \"sanoinhan teille,\nettä te kuningasmielisenä pakolaisena olitte minulta turvassa\n-- ja viimeiset sananne ilmaisivat, että te hyvinkin arvasitte\nsukulaisuussuhteeni Sir Henryyn. Mutta vähänpä se merkitsee.\nHalventaisin itseäni, jos käyttäisin sukulaisuutta suojeluksenani\nteiltä tai keneltäkään.\"\n\nHeidän siten väitellessään, kumpaisenkaan suvaitsematta lähestyä\nkiistan todellista syytä, Sir Henry katseli toisesta toiseen\nrauhanrakentajan näköisenä ja huudahti:\n\n    \"'No, siin' on syyttelevää selkkausta!\n    Kai Circen pikarista ootte juoneet'\n\n\"Kas niin, nuoret herrat, sallikaa vanhan miehen olla välittäjänänne.\nEn ole lyhytnäköinen sellaisissa asioissa -- rettelön emo ei ole\nsääsken siipeä isompi, ja tiedän oman elämäni ajalta viisikinkymmentä\ntapausta, jolloin vanhan Willin sanojen mukaan\n\n    \"'on urhot uljahasti tulleet yhteen\n    mies miestä vastaan miekan mittelyyn',\n\n\"yhdenkään ihmisen kykenemättä muistamaan riidan syytä sitten kun\nrynnistys oli lopussa. Joutavia! pikku seikka semmoista tuottaa --\nväärältä puolelta sivuuttaminen kadulla -- tai vähäinen nyhjäisy\nolkapäähän vahingossa taikka pikainen sana tai väärin ymmärretty\nele. Hei, unohtakaa äkänne aihe, olkoon se mikä hyvänsä -- olette\nsaaneet olla uhoissanne, ja vaikka upotattekin huotraan miekkanne\nveristymättöminä, niin se ei ollut teidän vikanne, vaan johtui\nvanhempanne käskystä ja määräysvaltaan oikeutetun henkilön\nvaatimuksesta. Maltan saarella on kyllä voimassa hyvin tarkkatuntoiset\nkäsitykset kaksintaistelusta, mutta sielläkin on siihen ratkaisuun\nryhtyneiden pakko pidättyä ritarin, papin tai vallasnaisen käskystä,\nja siten keskeytettyä kiistaa katsotaan kunniallisesti päättyneeksi,\nja sitä ei saa uudistaa. -- Sisarenpoika, käsittääkseni on mahdotonta,\nettä sinä voit olla äkeissäsi tälle nuorelle herrasmiehelle kuninkaansa\npuoltamisesta. Kuule rehellistä esitystäni, Markham -- sinä tiedät,\netten suo sinulle mitään pahaa, vaikka minulla on jonkun verran\nsyytä olla loukkaantunut: anna nuorelle miehelle kätesi kaikessa\nystävällisyydessä, ja me lähdemme kolmisin palatsihuvilaan kulauttamaan\npikarillisen sektiä sovinnon vakuudeksi.\"\n\nMarkham Everard huomasi mahdottomaksi vastustaa enonsa ystävällistä\nsopuisuutta. Hän epäili kyllä, ja osittain oikein, että tarjous\nei ollut pelkän hyväntahtoisuuden elpymistä; tuollaisella\nhuomaavaisuudella tahtoi eno nähtävästi varmistua edes hänen\npuolueettomuudestaan, jollei avuliaisuudestaan, kuningasmielisen\npakolaisen turvaamisessa. Hän tajusi joutuneensa hankalaan pulaan\nja kenties aiheuttavansa epäluuloisuutta omassa puolueessaan,\nseurustellessaan läheisen omaisenkaan kanssa, kun tämä suojasi\ntuollaisia vieraita. Mutta toiselta puolen hän arveli tehneensä\ntasavallalle kyllin suuria palveluksia, kyetäkseen torjumaan\nkademielisyyden moitteita siinä kohden. Ja sitäpaitsi, kansalaissota\noli kyllä suuresti ja monin tavoin hajaannuttanut perheitä, mutta nyt\nse näytti lopullisesti päättyneen tasavaltalaisten voitolla, joten\nvaltiollisen vihan vimma oli jo alkanutkin viihtyä ja sukulaisuuden\nja ystävyyden vanhat siteet voittaa takaisin entistä vaikutustansa\nainakin osittain. Monia liittoja uusittiin, ja ne, jotka Everardin\ntavoin kuuluivat voitolliseen puolueeseen, toimivat usein hyljättyjen\nsukulaistensa suojelemiseksi.\n\nNäiden ajatusten vilahtaessa hänen mieleensä hän myös huomasi, että\nhänelle tarjoutui täten mahdollisuus uudistaa seurustelunsa Alice Leen\nkanssa; siten hän saattoi olla saapuvilla suojelemassa tätä loukkauksen\ntai häväistyksen mahdollisuuksilta. Niinpä hän ojensikin kätensä\nskotlantilaiselle, lausuen samalla: \"Minä puolestani olen varsin\nvalmis unohtamaan riidan syyn tai oikeastaan katsomaan sen johtuneeksi\nväärinymmärryksestä ja tarjoamaan master Kerneguylle sellaista\nystävyyttä kuin voi syntyä kunniallisten miesten kesken, jotka ovat\nvaltiollisissa asioissa asettuneet eri kannalle.\"\n\nKykenemättä voittamaan oman arvokkuuden tunnetta, jonka unohtamista\nhänelle varovaisuus suositteli, Louis Kerneguy vastaukseksi kumarsi\nsyvään, muttei tarttunut Everardin tarjottuun käteen.\n\n\"Minun ei ole tarvis\", hän sanoi, \"ollenkaan ponnistaa riidan aiheen\nunohtamiseksi, kun en ole lainkaan kyennyt sitä käsittämään; mutta\nkoska en ole kartellut tämän herrasmiehen pahastusta, niin olen myös\nhalukas yhtymään mihin tahansa suosiollisuuden määrään, jolla hän\nsuvaitsee kunnioittaa minua.\"\n\nEverard veti hymyillen pois kätensä ja kumarsi vuorottaan paashille,\njonka jäykkää vastaanottoa lähentelylleen hän piti skotlantilaisen\npoikasen ylpeänä ärtyisyytenä; nuorukaista oli hänen nähdäkseen\nkasvatettu liioiteltuihin käsityksiin sukuarvosta ja yksilöllisestä\ntärkeydestä, ja vaillinainen tutustuminen maailmaan ei ollut riittänyt\nsitä vielä häivyttämään.\n\nSir Henry oli hyvin mielissään kiistan päättymisestä, jonka oletti\njohtuneen oman käskyvaltansa suuresta kunnioittamisesta. Hyvillään\nhän oli myös tilaisuudesta seurustelunsa osittaiseen uudistamiseen\nsisarenpoikansa kanssa, sillä nuorella miehellä oli valtiollisista\nvirheistään huolimatta lämpimämpi sija hänen tunteissaan kuin\nritari kenties itsekään oivalsi. Hän virkkoi nyt lohduttavasti:\n\"Älkää olko nolostuksissanne, nuoret herrat. Totisesti teki kipeää\nsydämelleni eroittaa teidät, nähdessäni teidän mittelevän voimianne\nniin uljaasti ja kauniissa kunnianharrastuksessa, ilman mitään pahoja\ntai verenhimoisia ajatuksia. Vakuutan teille, että jollen olisi\nylimetsänhoitajana täällä ja vannonut täyttäväni virkavelvollisuuteni,\nolisin pikemmin ruvennut ratkaisijaksenne kuin estäjäksenne. Mutta\nriita unohtuu loppuunsa, ja voittelullanne ei pitäisi olla muuta\nseurausta kuin ruokahalu, jonka se on saattanut teille toimittaa.\"\n\nJa hän hoputti ponyansa liikkeelle, voitonriemuisena edeten palatsia\nkohti lähintä puistokujaa myöten. Hän näytti kerrassaan ratsastuskoulun\nsankarilta, joka olisi kelvannut ohjailemaan itse Bukefalosta, kun\nhänen jalkansa melkein viistivät maata, varpaitten päkiäisen juuri\nlevätessä jalustimella -- reiden etuosa kiertyneenä satulaan päin,\nkantapäät kääntyneinä sivulle ja vaipuneina niin alas kuin mahdollista,\nvartalo säntillisen suorana, ohjakset huolellisesti soviteltuina\nvasempaan käteen, oikean pidellessä ratsuraippaa poikittain\ntähdättynä hevosen vasenta korvaa kohti. Ajutantteina saatellessaan\nhäntä kumpaisellakin sivulla kykenivät nuorekkaat kumppanit hädin\nhillitsemään hymyänsä, kun katselivat ratsastajan täsmällisesti\nkohennettua ja tarkoin punnittua asentoa ja vertasivat sitä ponyn\nvilliin muotoon ja pikkaraiseen kokoon, sen pörröiseen karvaan, pitkään\nhäntään ja harjaan sekä tuikeihin silmiin, kun nämä tulisten hiilien\ntavoin kiiluivat karvatukoista, jotka valuivat peittämään sen kapeata\notsaa.\n\nKenties ritari huomasi heidän ihmettelynsä, sillä ensi sanoikseen\nhän virkkoi taipaleella: \"Pixie on virkku ratsu, vaikka pikkainen,\nhyvät herrat\", ja samassa hän sai Pixien vahvistamaan tuon väitteen\nparilla hypyllä; \"se on heiverö, mutta sisukas. Tosiaankin, jollen\nolisi hiukan liian kookas keijuisratsastajaksi\" (ritari oli lähes\nkuusi jalkaa mitaltaan), \"niin muistuttaisin sen selkään noustessani\nmaahiskuningasta, sellaisena kuin hän esiintyy Mike Draytonin runossa:\n\n    \"Hän sirkkaa ratsuks harjoitteli,\n    jo selkään noustess' alkoi peli,\n    kun hepo hyppi, kurieli,\n       mut viimein hiukan talttui.\n    Se vauhtiin syöksyi päätä avin\n    tai pyöri kääntein pelottavin\n    ja laukkaan aina rikkoi ravin.\n       jos tuokioksi malttui.\"\n\n\"Vanha ystäväni Pixie!\" sanoi Everard silittäen ponyn kaulaa; \"minua\nilahuttaa, että se on jäänyt henkiin kaikkien levottomuuksien jälkeen.\nPixie lienee jo hyvinkin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, Sir Henry?\"\n\n\"Runsaasti kahdenkymmenen vuoden, se on varma tosi Niin, Markham,\nsota on istutusmaata lakaiseva tuulispää, joka säästää ainoastaan\nvähimmin jättämisen arvoista, Vanha Pixie ja sen vanha herra ovat\neläneet pitemmälle kuin moni vankka mies ja ravakka ratsu -- vaikka\nkumpaisestakaan ei ole juuri mihinkään. No, kyllähän vanha mies sentään\nvoi jotain tehdä, kuten Will sanoo. Ja Pixie ja minä siis olemme\njääneet henkiin.\"\n\nNiin sanoen hän taaskin pani Pixien osoittamaan ripeyden rippeitä.\n\n\"Jääneet henkiin?\" virkahti nuori skotlantilainen, täydentäen lauseen,\njonka kelpo ritari oli jättänyt kesken; \"niin kyllä, jääneet henkiin\n\n    \"'ratsastustaidon ihmeit' ilmi luomaan'.\"\n\nEverard punehtui, sillä hän tunsi ivan, mutta hänen enonsa\nyksinkertainen turhamaisuus ei sallinut hänen epäillä kohteliaisuuden\nvilpittömyyttä.\n\n\"Niinkö vain?\" hän sanoi. \"Jaakko-kuninkaan aikoina olen tosiaan\nesiintynyt kilparadalla, ja siellä olisitte voinut sanoa nähneenne\n\n    \"'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.\n\n\"Mitä _vanhan_ Heikun[25] näkemiseen tulee, niin --\" Ritari pysähtyi ja\nnäytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. \"Mitä vanhaan\nHeikkuun tulee -- ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse Vanhan\n_Herran_. Ymmärrättehän master Kerneguy -- Vihtahousun -- ha, ha, ha!\nEverard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta\nleikkipuheesta?\"\n\nHän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista,\nettä lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä\nvakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki\nsukkeluksensa, -- Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, -- ja\nsittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa\nvanhan Willin nerosta. \"Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika\",\nhän lisäsi, \"sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään\nnäytelmiä\".\n\n\"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno.\nOlen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse\nniitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden\nvallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan\nnäkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle\nettä haitallisia hyville tavoille -- lukuisia kohtia, jotka pyrkivät\npilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, -- ainakin lieventämään\ntämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä\nlukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta\npääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana.\"\n\nNäitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli\nvain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa\npuoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin\nrajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti,\nkuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon\nasioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi\nollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon\npuolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen\nluottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli\ntoinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti\ntajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä\npuhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain\nmäärin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle\nja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli\nSir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan.\nSuurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä\nkaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin\nrajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset\nsulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten\nsattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi\nvastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden\nniin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi\ntakaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja\naavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa,\njolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä\nkukistetuksikin.\n\nTämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan\nsalasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden\nvartioimaan kiihtymystä:\n\n\"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden\nonnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä\nja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on\noikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat\nvarsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa\nuskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, -- aatoksiin, jotka voisivat\nkääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien\npyhimysten ja marttyyrien suuhun, -- on sattunut aikojen karkeuden ja\nkehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja\nmuuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin\ntuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää\nsitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta\nylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko\nainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet\nEnglannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja\nnyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta,\n-- jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin\nloukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti\nvieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin.\"\n\nEversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä\narvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa\nhän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan\nkorostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt\nEverardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen\nvihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla,\nja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta\nmitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli\nlaskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa\nseurassa astui eteissuojamaan.\n\nSamassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin \"juotavaa\"\nherrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä\nmelkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan\nhyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi,\npitikö mistress Alicen tulla saapuville. Ankara _Ei_ oli jyrkkänä\nvastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen\nentistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta.\n\"Vaatisinpa\", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, \"jos\nköyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa\nvoitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö\nse mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja\nloppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on\nkylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän\nsokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?\"\n\n\"Kyllähän, sir\", vastasi eversti Everard, \"tunnen erään tasavallan\nystävän kirjoittamia säkeitä, -- ja draamallistakin laatua olevia,\n-- jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja\nShakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä\npöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan\ntyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja\".\n\n\n\"Vai niin!\" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. \"Tekisi\nmieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen\netevän henkilön nimeä?\"\n\n\"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers\", tokaisi valepukuinen\npaashi.\n\n\"Ei, sir\", vastasi Everard, \"eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään\nloordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota\nlukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan\npataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä\nesiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä\neksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten\njohdosta, joita hänen asemansa aiheutti.\"\n\n\"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!\" ihmetteli Sir Henry.\n\n\"Draamallinen tuote ainakin\", vastasi hänen sisarenpoikansa ja\nalkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti\ntutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet\nmitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen\nkiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin\nrunouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen\nkuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:\n\n    \"Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä,\n    ei tyrmistyttää, koska häll' on aina\n    vierellään voimasankar', Omatunto.\"\n\n\"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni\", huudahti Sir Henry\nihastuksen vallassa; \"paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin\nminä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita\nWoodstockissa! Jatka toki.\"\n\nEverard pitkitti:\n\n    \"'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, --\n    myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo,\n    käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus!\n    Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta:\n    Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat\n    vain koston orjantyötä toimittavat,\n    lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis\n    ois puoltaa henkeään ja kunniaani. --\n    Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi\n    hopeista sisustusta yölle käännä?'\"\n\n\"Muu on minulta unohtunut\", virkkoi lausuja, \"ja ihmettelen, että olen\nkyennyt muistamaan senkään vertaa\".\n\nSir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen\nkuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva\nilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään\nsivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen\nsyvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin\nkauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte\nleppeämpään tapaan kuin äsken.\n\n\"Markham\", hän sanoi, \"nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat\nkorvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että\nolen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä\nkerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä\nmieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun\nvuoksi ja jälkimäisellä sisällön.\"\n\nSiten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja\ntehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä\nilmaisivat suurta suosiota.\n\n\"Niin!\" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; \"niin,\nminä _sanon_ tuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen\ntai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita\nihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella\nhävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, -- suo\nanteeksi, Everard, -- että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet\nerehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa\nvastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen\nuhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja\nmielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten\nopettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä,\nminä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu\non murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana\nhän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun\npainamana, -- kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo,\n\n    \"'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.\n\n\"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?\"\n\n\"En vainkaan, Sir Henry\", vastasi kantapoika hiukan häijysti.\n\n\"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua\nparempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?\"\n\n\"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi\nkirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta;\nja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime\nvertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta\nsisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi,\njollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi\nvaltiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, -- sillä\nmitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole\nsepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton.\"\n\n\"John Milton!\" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. \"Mitä! John Milton,\njonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunut _Defensio\nPopuli Anglicani!_ Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! --\nSuuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön,\nmaailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin\nviemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja\nnorkko!\"\n\n\"Juuri sama John Milton\", vastasi Kaarlo, \"pikku poikien koulumestari\nja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia\npukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen\".\n\n\"Markham Everard\", haastoi vanha ritari, \"minä en ikinä anna sinulle\nanteeksi -- en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan\nylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa\nhaaskahaukkoja. -- Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä,\nomaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan\nsuositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista\nvalkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?\"\n\n\"Minä tunnustan\", pahoitteli Everard, \"että tämä on tylyä menettelyä.\nTe kovistelitte minua -- haastoitte minut esittämään yhtä hyvää\nrunoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin\nvaltiollisia mielipiteitä.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Sir Henry, \"kyllä me tunnemme saivarrustaitosi;\nsinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta\nvähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon!\nMutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. -- Laske pöydälle se juoma,\nPhoebe\", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, \"eversti\nEverardia ei janota. -- Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet,\nettä te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet\nihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät\nteikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen\nvakuutan.\"\n\nSiten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen\npuolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian\nmyöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti\nväitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti\nselittää -- pyydellä anteeksi.\n\n\"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne\ntietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan,\nettä kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina\nkuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan\nsuututtavani teitä.\"\n\n\"Niin vainkin!\" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; \"tunnustat --\ntunnustat -- niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten\nja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh, _tunnusta_ vähemmän\nja _tee_ enemmän -- ja hyvästi nyt. -- Master Kerneguy, huoneessani\ntapaatte juotavaa.\"\n\nPhoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti\nEverardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut\nnuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin\nkädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt\ntakanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän\ntavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut\nsiihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat\nantautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista\nloukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että\nhäntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin\nvieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli\nkuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja\nsisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa\nmielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.\n\n\"Horna!\" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille\nyhtä vähän kuin itse sanakin.\n\n\"Aamen!\" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että\nhuudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti\nlausuttu.\n\n\"Sir!\" äännähti Everard harpaten häntä kohti sellaisella päällä ollen,\njolloin mies oikein äkäännyttyään tapaisi halukkaasti esineen, johon\nsaisi purkaa tunteensa.\n\n_Plait il?_ oudoksui paashi mitä tasaisimmalla äänellä, vilpittömän\nviattomasti katsoen häntä kasvoihin.\n\n\"Haluan tietää, sir\", vastasi Everard, \"mitä äskeisellä tarkoititte\".\n\n\"Se oli vain hengen ulosvuodatus, arvoisa sir\", selitti Kerneguy,\n\"hentoinen huokaisu, jonka lähetin taivaaseen omasta puolestani\npitämään seuraa teidän pyhälle anomuksellenne, jonka vastikään\nlausuitte\".\n\n\"Sir, tiedän monenkin hauskan herrasmiehen luut ruhjotuksi sellaisesta\nhymystä, joka teillä nyt on huulillanne\", uhkasi Everard.\n\n\"Kas vain sitä!\" vastasi häijy paashi, jolle eivät edes\nturvallisuutensa ajatukset riittäneet pilanhalun vastapainoksi. \"Jos\nolisitte pysynyt _tunnustuksissanne_, arvoisa sir, niin te olisitte\nkai tähän mennessä jo tukehtunut; mutta pyöreä sadatuksenne pompahti\nkuin tulppa omenaviinipullosta ja päästää raivostuksenne kuohumaan ulos\nperässään tavallisten pukarien rehellisellä kastamattomalla kielellä.\"\n\"Taivaan tähden, master Girnegy\", hätäili Phoebe, \"älkää puhuko\neverstille noin katkeria sanoja! Älkääkä te, hyvä eversti Markham,\nviitsikö pahastua tuon pubeista -- hän on vain poika.\"\n\n\"Jos eversti tai te haluatte, mistress Phoebe, niin huomaatte minut\nmieheksi -- ja luullakseni voi tämä herrasmies jo hiukan vahvistaakin\nväitöstäni. Varmaankin hän suosittaa teille vallasnaisen osaa\n'Comuksessa', ja minä vain toivon, että hän John Miltonia ihaillessaan\nei viehäty näyttelemään Simson Agonistesta ja räjäytä ilmaan tätä\nvanhaa rakennusta kirouksilla tai vimmoissaan tempaa sitä raunioiksi\npäällemme.\"\n\n\"Nuori mies\", sanoi eversti yhä raivosta kuohuen, \"jollette pidä\nkunniassa periaatteitani minkään muun vuoksi, olkaa toki kiitollinen\nsuojeluksesta, jota ette helposti saavuttaisi ilman niitä\".\n\n\"Ei, minun pitääkin hakea ihmisiä, joilla on enemmän vaikutusta\nteihin kuin minulla\", virkkoi palkollinen ja sipsutti pois, Kerneguyn\nvastatessa Everardille yhä yhtä ärsyttävän välinpitämättömästi:\n\n\"Ennen kuin uhkaatte minua millään niin peloittavalla kuin kiukullanne,\ntulisi teidän olla varma siitä, eikö minulla saata olla asianhaarain\njohdosta pakko evätä teiltä tilaisuus, johon näytte tähtäävän.\"\n\nSamassa saapui eteissuojamaan kiireisesti Alice, varmaankin\npalvelustyttönsä kutsumana.\n\n\"Master Kerneguy\", hän sanoi, \"isäni pyytää saada tavata teitä Victor\nLeen huoneessa\".\n\nKerneguy nousi ja kumarsi, mutta näytti päättäneen jäädä Everardin\nlähtöön asti, estääkseen mitään selittelyä serkuksien kesken.\n\n\"Markham\", puhui Alice hätäisesti, \"serkku Everard -- minulla on vain\nhetkinen aikaa viipyä täällä -- Jumalan tähden, mene heti! -- ole\nvarovainen ja kärsivällinen -- mutta älä viivy täällä -- isäni on\nkamalasti kiihdyksissään\".\n\n\"Sen olen saanut kuulla enoni suusta, madam\", vastasi Everard,\n\"samoin kuin hänen häätökäskynsäkin, jota tottelen siekailematta.\nEn aavistanut, että te säestäisitte niin tylyä määräystä ihan noin\nhalukkaasti; mutta minä lähden, madam, tajuten jättäväni teidät\nmieluisampaan seuraan.\"\n\n\"Kohtuuton -- epähieno -- kiittämätön!\" pahoitteli Alice; mutta\npeljäten sanojensa voivan kuulua korviin, joille ne eivät olleet\naiottuja, hän lausui ne niin heikosti, että serkku menetti lohdutuksen,\njota niiden tarkoituksena oli hänelle tuottaa.\n\nHän kumarsi Alicelle kylmäkiskoisesti hyvästiksi ja virkkoi väkinäisen\nkohteliaasti, jollainen sävy herrasmiesten kesken toisinaan verhoo\nmitä kuolettavinta vihaa: \"Luulen, master Kerneguy, että minun täytyy\ntällähaavaa taipua jättämään silleen omat erityiset mielipiteeni\nasiasta, johon olemme viitanneet keskustelussamme, ja niin ollen\nlähetän luoksenne erään herrasmiehen, joka toivoakseni kykenee\nmenestyksellä pitkittämään sitä.\"\n\nSkotlantilainen kumarsi juhlallisesti ja samalla alentuvasti, sanoen\nodottavansa toisen suosiollisia käskyjä. Hän tarjosi kätensä mistress\nAlicelle, viedäkseen hänet takaisin vanhan ritarin luo, ja erosi\nvoitollisena kilpailijastaan.\n\nEverard oli tavannut hämäystä enemmän kuin kykeni lujimmallakaan\nmaltilla sietämään. Nuorukaisen arvokkaasta ryhdistä ja levollisesta\nitsetunnosta hän yhä päätteli vieraan joko Wilmotiksi tai joksikuksi\ntämän yhtä huikentelevaksi arvokumppaniksi. Hän palasi Woodstockin\nkauppalaan siinä vakaassa mielessä, että hänen ei sopinut syrjäytyä\nröyhkeyden tieltä, vaikkapa hänen pitäisikin etsiä hyvitystä sellaisin\nkeinoin, joita hänen periaatteensa eivät voineet pitää puolustettavina.\n\n\n\n\n26. LUKU.\n\nPRINSSI NÖYRYYTETTYNÄ.\n\n\nEversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku\nvirkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena\ntarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha\nritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä\ntoipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun\nmetsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta\nvirkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän\nkutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.\n\n\"Nyt\", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, \"kun Alice on jäänyt\njalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. --\nKas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa\", hän virkkoi ääneen; \"luulin\nentisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana\nedustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä\".\n\n\"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta\",\nsanoi Alice, \"ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia,\njoita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken\naamupäivää naisen naurattelijana\".\n\n\"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan\", lausui\nteikari. \"Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle\nritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta\nlukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte\nvähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen\ntotuttautunut kuuliaiseksi.\"\n\n\"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli\",\nvastasi nuori neiti, \"ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä,\nkun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi\nolla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän\ntottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja\npiirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa\nkotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, -- tai olisin saattanut\nmyöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta\npelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei\nilmoittanut minulle ajan kulumista.\"\n\n\"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään\npoissaoloa\", selitti Kerneguy. \"Minun täytyy ikuisesti olla kauniin\nviholliseni jaloissa -- sellaisella nimityksellä muistaakseni\nhaaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille\nkauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu\npuolestani, hyvä luuttu\", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen,\n\"ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani\".\n\nHän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään\nranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli\nkepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.\n\n    Vain hetki seuraas! -- Kun aamun armaan\n    itäinen hohde vie häämyn harmaan,\n    oi, mikä mielein saa tyytymään\n    taas arkityöhön ja hyörinään,\n    suruihin uusiin, joit' antaa päivät,\n    kun menneen muistotkin taakaks jäivät? --\n            Vain hetki seuraas.\n\n    Vain hetki seuraas! -- Kun voimaa kuumaa\n    saa puolipäivä ja päätä huumaa,\n    mik' antaa sulholle palkinnon,\n    kun kedon paahteesta päässyt on,\n    ja paremminkin kuin luola, lehto,\n    on hälle viileän rauhan ehto? --\n            Vain hetki seuraas.\n\n    Vain hetki seuraas! -- Kun ilta koituu,\n    oi, mikä mielestäin unhoon noituu\n    kaikk' kiittämättömät askareet\n    ja toiveet turhiksi rauenneet,\n    kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,\n    isännän hylkimät uuraat vaivat? --\n            Vain hetki seuraas.\n\n\"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin\", huomautti laulaja, \"mutta sitä en\nesitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat\neivät siitä pitäneet\".\n\n\"Kiitän teitä, master Louis\", vastasi nuori neiti, \"sekä hyvästä\nvalinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle\nmielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata\nminua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten\nvastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä\nkelvolliseksi.\"\n\n\"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja\",\nsanoi Louis, \"että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset\nkelpoittaisivat\".\n\n\"Ja mitä siitä johtuisi?\" kysyi Alice aivan tyynesti.\n\n\"Siinä tapauksessa\", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka\nhuomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan\nviholliselle pelkoa tai hämmennystä, \"siinä tapauksessa te antaisitte\nanteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä\nkuin pelkää mielistelyä -- jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti\nsydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi\n-- jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta\nonnellisin tai viheliäisin ihmisolento\".\n\n\"Master Kerneguy\", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti,\n\"ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin\ntapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä\nmaalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää\njokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä,\njolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää\nja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen\nmaalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian\npitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää\nvarani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle.\"\n\n\"Tokihan, madam\", sanoi Kerneguy, \"miten ankarasti tahansa olettekaan\ntaipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise\nminua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat\nteidän sulonne?\"\n\n\"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä\", pitkitti Alice. \"Olen\nkuunnellut teitä, haastellessanne _en berger_ -- vieläpä' on\nmukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille _en bergère_\n-- sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi\njohtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja\nkyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua,\ntarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy\nminun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry\nLeen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis\nKerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen,\njonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien\najattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa.\"\n\n\"Taivas suokoon, sievä Alice\", huudahti kuningas, \"että\nainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu\nvastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan\naivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! -- Alice,\nsinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen\nenempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien\ntarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka\nkäyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä\nkuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun.\"\n\n\"Pitäkää se\", sanoi Alice, \"jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten,\nmylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on\nvakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa.\"\n\n\"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani\ntai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi -- Kaarlo Stuart sinulle\npuhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen\narvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei -- nouse\n-- älä polvistu -- hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä\nhän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis\nuskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin\nrakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan,\nettä hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen\nsellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi.\"\n\nKaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa\nvaraan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa\nhäntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi,\nkäsivarret laskettuina ristikkäin povelle -- katseet nöyrinä,\nmutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin\nmaltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut\naivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän\ntehostaisi suostutteluaan.\n\n\"Sinä olet ääneti -- olet ääneti\", hän sanoi, \"sievä Alice.\nEikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä\nskotlantilaisella paashilla?\"\n\n\"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus\", vastasi Alice, \"sillä hän\nvallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia\nrukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat\nvelvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen\nmiehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta\nvilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella\nkuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy.\nPaashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa -- hallitsija voi\ntarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua.\"\n\n\"Sinä erehdyt, Alice, -- sinä erehdyt\", väitti kuningas kiihkeästi.\n\"Istuudu ja anna minun puhua sinulle -- istuudu -- mitä pelkäät?\"\n\n\"En pelkää mitään, teidän majesteettinne\", vastasi Alice. \"Mitä\n_voin_ peljätä Britannian kuninkaalta -- minä, hänen uskollisen\nalamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa\non välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä\nvertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan\nalamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen\nturvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen\narvoansa.\"\n\nKaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa\nkohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän\nei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan\nkun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei\nilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä\nhalveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään\ntyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee\nintohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti\npäättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun\nhänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui\nvain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.\n\n\"Hän on kunnianhimoinen\", ajatteli Kaarlo; \"minun tulee toivoa\nmenestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä,\neikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. -- Istuudu toki, sievä Alice\",\nhän sanoi, \"rakastaja rukoilee sinua -- kuningas käskee\".\n\n\"Kuningas\", vastasi Alice, \"voi sallia kuninkuudelle kuuluvien\nmuodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella\nmääräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä\nsen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua --\nkärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan.\"\n\n\"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö\", haastoi kuningas, \"että\nvastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et\nriko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin.\nKuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän\nviihdykkeitä -- ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein,\nnimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia\nhäitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden\nkannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin\nluonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia\nheidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä\nkohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä\nja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta\non tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli\ntiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti\nnämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset\nja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin\nhallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan\nhäntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen\nhetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle\nEleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta;\nihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta,\njyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he\ntunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus\non valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison;\nhänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat\nmiehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten\nkuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat\naatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä\nsuuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut\nkaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä.\"\n\n\"Kuoliko Rosamond siten, mylord?\" kysyi Alice. \"Meidän aikakirjamme\nkertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar -- myrkytti hänen\nsaamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen\nmuistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen\nkirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut\nviskattiin vihkimättömään maahan.\"\n\n\"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice\", vastasi Kaarlo;\n\"kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat\nniin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin\nsukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat\ntuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä\non käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä\njätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita\nmorsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei\nse tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa\nkohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin\ntodellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa\nei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä.\"\n\n\"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty\", huomautti Alice, \"kun näen\nKaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan\ntai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan\".\n\n\"Ymmärrän sinut, Alice\", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei\npahoillaan. \"Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan\ntavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei\nkykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat\nolettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa;\nulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan\nasiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden\nvaltakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole\nvuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani\non Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä\nasemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun\nEnglannin kruunupäänä.\"\n\n\"Suokoon sen Jumala!\" toivotti Alice; \"ja jotta Hän sen soisi, jalo\nprinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa\nansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle,\njolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä\nsiveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne\nhänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi,\nluetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi\nhänen varomattomuutensa seurauksena, -- veljensä epätoivoa, urhon,\njonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden,\n-- sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö\nsellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on\nliiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin\nEnglannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat\nkatalaa syntiä?\"\n\nKaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen\nomat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen\nkanssa kuin hän oli olettanut.\n\n\"Jos teidän majesteetillanne\", virkkoi Alice niiaten syvään, \"ei ole\nmuuta käskettävää, niin saanen poistua?\"\n\n\"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö\", pyysi kuningas,\n\"ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko\nsaa lähentelyni niin halveksittavaksi?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne\", selitti\ntyttö, \"ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän\nkysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän\nja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan\nollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan\nhupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on\ntodella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä\nrakkauteen, kuten sitä sanotaan -- ja sitä olisi saattanut sattua\nvertaiseni kanssa -- vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon\nhän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen\nkuningaskuntaansa hallussaan.\"\n\n\"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein\nsen vallitsevana tunteena, Alice\", muistutti kuningas.\n\n\"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen\", sanoi Alice\n\"hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka\non häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun\nuskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi\ntoimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi\nainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi\nvaltaistuimellaankin?\"\n\n\"Näin ollen\", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, \"minun olisi ollut\nparempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka\nnäyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini\".\n\n\"Suoruuteni menköön pitemmällekin\", jatkoi Alice. \"Olisin voinut tuntea\nyhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä\nkohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden,\nmitä minulla on suotavana, -- ja se ei ole samaa kuin olen lukenut\nkertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa\nteidän majesteetillenne mielipahaa -- se surettaa minua -- mutta\nterveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita.\"\n\n\"Niin\", vastasi kuningas hieman närkkäästi, \"ja parantajat ovat niin\njärkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se\non siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen\ntytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?\"\n\n\"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija\nja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen\nvakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon\nviittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen\n-- hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani.\nEnempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne\ntasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen\nsovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä\nolisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!\"\n\n\"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen\najattelemista\", moitti kuningas äreästi, \"eikä sinulla, Alice, ole\nmitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin\nnäe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua\nosalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin?\nVieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen\nsijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa\nkeinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen\nliiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota\nCromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen\nFauconbergin perillisen kesken?\"\n\n\"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne\",\nhuomautti Alice, \"jos sanomani ansaitsee rangaistusta\".\n\n\"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne\", jatkoi Kaarlo\nottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä,\nkun sai maksaa takaisin. \"Entä jos lähettäisit everstillesi sanan,\nettä täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä\nmiehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet\nsen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin -- ja\nentä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä\nnäinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon\n-- kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai\nCromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset\nkeropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen\neversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?\"\n\n\"Armollinen hallitsija\", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin\nsilmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, \"tämä\nkoettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen\nkuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut\nkieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin\nselitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta\nkruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai\nantamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle\nrakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne\nTähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan\npoissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos\nhän on nyt varaton -- vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja\nvälttämättömän elatuksenkin huolissa melkein -- on syynä se, että hän\nkulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua\nmihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta\n-- hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham\nEverardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän\nei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet\nja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi\nhänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän\nmajesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani,\njätän täksi kertaa hyvästi.\"\n\n\"Alice, Alice -- seis!\" huudahti kuningas. \"Hän on mennyt. -- Tämän\ntäytyy olla kuntoa -- todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa\n-- tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot\nja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät\nsen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. -- Kumma naikkonen! ja\ntunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä,\nantaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai\nhautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi --\npuritanieverstiä -- niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle\nneitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna --\nse suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä\nkehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä -- se on sappea\nja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin\nkuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli\nuskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani --\nja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni\nniin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa\ntuskin kykenisin häntä sietämään. -- Haa! -- kuka täältä tulee?\"\n\nKuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla\nilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.\n\n\n\n\n27. LUKU.\n\nWILDRAKE TUO HAASTEEN.\n\n\nKaarlon tehdessä lähtöä huoneesta esti hänet tulollaan Wildrake, joka\nastui sisälle harvinaisen mahtipontisesti ja otsa ylen juhlallisiin\ntärkeyden uurtoihin rypistyneenä. \"Pyydän teiltä anteeksi, hyvä herra\",\nhän sanoi, \"mutta kuten meillä päin sanotaan: kun ovet ovat auki,\nkoirat puikahtavat sisälle. Olen koputtanut ja huhunnut eteissuojamassa\nturhaan; rohkenin siis esitellä itseni ilmoittamattomana, tuntien tien\ntähän vierashuoneeseen, sir, sillä minä olen partioretkeilijä enkä\nmilloinkaan unohda kerran taivallettua tolaa.\"\n\n\"Sir Henry Lee liene ulkona ajopuistossa, sir\", virkkoi Kaarlo\nkylmäkiskoisesti, sillä hieman rahvaanomaisen hurjastelijan näkeminen\nei ollut hänelle mieluisa tällähaavaa, \"ja master Albert Lee on\nlähtenyt palatsihuvilasta parin kolmen päivän matkalle\".\n\n\"Niin olen kuullut, sir\", vastasi Wildrake; \"mutta minulla ei nyt ole\nasiaa kumpaisellekaan\".\n\n\"Ja kelle teillä on asiaa?\" tiedusti Kaarlo; \"jos minun nimittäin\nsallitaan sitä kysyä -- koska sen lienee mahdoton koskea minua\".\n\n\"Suokaa minulle vuorostani anteeksi, sir\", haastoi kavalieri; \"sitä on\ntuiki mahdoton ilmoittaa kellekään muulle kuin teille itsellenne, jos\nolette, kuten luulen olevanne, vaikka hiukan säällisemmässä asussa,\nmaster Louis Girnigo, se skotlantilainen herrasmies, joka on master\nAlbert Leen palveluksessa.\"\n\n\"Minä olen kaikkea, mitä hänestä löytänette\", vastasi Kaarlo.\n\n\"Totta vieköön\", tuumi kavalieri, \"huomaan melkoisen eron, mutta lepo\nja parempi vaatetus vaikuttaa paljon, ja minua ilahuttaa se, koska\nolisi ikävää tuoda ryysyläiselle sellainen sanoma kuin on huostaani\nuskottu\".\n\n\"Käykäämme asiaan, sir, jos suvaitsette\", pyysi kuningas. \"Teillä on\nminulle sanoma?\"\n\n\"Niin on, sir\", vahvisti Wildrake. \"Olen eversti Markham Everardin\nystävä, sir, vankan miehen ja sotakentällä kunnostautuneen, vaikka\nsoisin hänen ajaneen parempaa asiaa. Sanoman teille tuon, se on varma\ntosi, pikku kirjelmässä, jonka otan vapaudekseni tarjota tavallisin\nmuodollisuuksin.\" Niin sanoen hän veti miekkansa, pisti mainitsemansa\nkirjelipun sen kärkeen ja kumarsi syvään, ojentaessaan sen Kaarlolle.\n\nValepukuinen hallitsija vastasi tervehdykseen vakavasti, ottaessaan\ntarjotun vastaan, ja lausui avatessaan kirjettä: \"Arvattavasti ei minun\nole odotettava ystävällistä sisältöä lähetyksestä, joka tuodaan noin\nvihamieliseen tapaan?\"\n\n\"A-hem, sir\", äännähti lähettiläs kakaisten kurkkuansa, sommitellakseen\nsopivan vastauksen, jossa kunnollisesti säilyisi valtioviisauden\nlauhkea sävy; \"ei aivan vihamielinen liene se kutsumus, sir, vaikka se\nonkin sitä laatua, että se on aluksi tulkittava jokseenkin sotaiseksi\nja kiistanhaluiseksi. Toivoakseni havaitsemme, sir, että monikahta\nsurvaisu saapi sievän lopun juttuun, ja niinpä, kuten vanha opettajani\ntapasi sanoa, _pax nascitur ex bello_. Minä omasta vaivaisesta\npuolestani olen vilpittömästi iloissani siitä, että ystäväni Markham\nEverard on osoittanut minulle suosiollisuuttaan tässä asiassa --\nsitäkin enemmän, kun pelkäsin, että häneen piintyneet puritanilaiset\nperiaatteet (tunnustan teille totuuden, arvoisa herra) olisivat voineet\ntehdä hänet vastahakoiseksi eräitten arveluksien takia ryhtymään\nherrasmiehen tavoin ja kunniallisella lailla hankkimaan itselleen\noikeutta sellaisessa tapauksessa kuin nyt on kysymyksenä. Ja koska\nsuoritan ystävän velvollisuutta ystävääni kohtaan, toivon nöyrästi,\nmaster Louis Girnigo, että minä en tee teille mitään vääryyttä,\nvalmistaessani tietä aiotulle kohtaukselle, missä toivottavasti,\nsallikaa minun huomauttaa, jollei mitään pahaa sattumaa osu, me kaikki\njoudumme paremmiksi ystävyksiksi kahakan päätyttyä kuin olimme ennen\nsen alkua.\"\n\n\"Niinpä luulisin joka tapauksessa, sir\", sanoi Kaarlo silmäten\nkirjettä; \"pahemmiksi kuin verivihollisiksi voimme tuskin tulla, ja\nsille kannalle tämä kirjelmä meidät asettaa\".\n\n\"Sanotte oikein, sir\", myönsi Wildrake; \"se on sir, haaste, joka johtaa\ntaisteluun mies miestä vastaan siinä rauhaarakentavassa mielessä, että\ntäydellisesti hyvä ymmärrys palautuisi henkiinjääneiden kesken -- siinä\ntapauksessa, että sitä sanaa voidaan onnellisesti käyttää monikossa\nkohtauksen päätyttyä\".\n\n\"Sanalla sanoen, me kaiketi taistelemme vain päästäksemme täydellisesti\nhyvään ja herttaiseen keskinäiseen ymmärrykseen?\" virkkoi kuningas.\n\n\"Olette jälleen oikeassa, sir, ja minä kiitän teitä käsityskykynne\nselkeydestä\", puheli Wildrake. \"Oi, sir, helppo on olla tekemisissä\nkunniallisen ja älykkään henkilön kanssa tällaisella asialla. Ja minä\nanon teiltä, sir, omakohtaisena hyväntahtoisuutena itselleni, että\nkun aamu arvattavasti tulee kolea ja minua hiukan pyrkii vaivaamaan\njäsensärky -- niinkuin sota jättää arpiansa taakseen, sir, -- niin,\ntahdon pyytää teitä tuomaan mukananne jonkun kunniallisen herrasmiehen,\njoka ei katso halvaksi ottaa osaa siihen, mitä puuhataan -- noin vain\naamutuimaan, sir -- minunlaiseni vanhan soturi-rahjuksen kanssa --\njottemme vilustu seistessämme muutoin jouten.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän sir\", mukautui Kaarlo; \"jos tämä homma tulee\nkuntoon, niin olkaa varma siitä, että yritän hankkia teille sopivan\nvastakumppanin\".\n\n\"Jään teille suureen kiitollisuudenvelkaan, sir\", sanoi Wildrake, \"enkä\nole suinkaan tyystä vastustajani säätyarvosta. Tosin kirjoittaudun\nmaalaisjunkkariksi ja herrasmieheksi ja katsoisin itselleni erityiseksi\nkunniaksi, jos saisin mitellä miekkaani Sir Henry tai master Albert\nLeen kanssa; mutta jollei se käy mukavasti laatuun, en kieltäydy\nasettamaan kehnouttani ketä hyvänsä herrasmiestä vastaan, joka on\npalvellut kuningasta, sillä minä katson sitä aina jonkunlaiseksi\naateliskirjaksi itsessään enkä senvuoksi millään muotoa halveksuisi\nkaksintaistelua sellaisen henkilön kanssa.\"\n\n\"Kuningas on teille suuresti kiitollinen, sir\", huomautti valepukuinen\nprinssi, \"uskollisille alamaisilleen osoittamastanne kunniasta\".\n\n\"Hoo, sir, olen tarkkatuntoinen siinä kohdassa -- varsin\ntarkkatuntoinen. Kun on kysymyksessä joku keropää, niin tarkastan\naateliskirjoista, onko hän oikeutettu käyttämään vaakunaa, kuten on\nmaster Markham Everard, muutoin en olisi ruvennut hänen haasteensa\ntuojaksi, sen takaan. Mutta kavalieri on minulle luonnollisesti\nherrasmies -- olkoon hänen syntyperänsä kuinkakin alhainen, uskollisuus\nkuningasta kohtaan on hänet aateloinut.\"\n\n\"Hyvä on, sir\", sanoi kuningas. \"Tämä paperi vaatii minua tapaamaan\nmaster Everardia kello kuudelta huomisaamuna Kuninkaan tammeksi\nnimitetyn puun luona. En vastusta paikkaa enkä aikaa. Hän ehdottaa\nmiekan, jonka käyttelyssä sanoo meidän olevan jokseenkin tasaväkisiä\n-- en hylkää sitä asetta; seuraksi hän esittää kaksi herrasmiestä, --\nyritän kyllä hankkia itselleni kumppanin ja teille soveliaan toverin,\nsir, jos mielenne tekee yhtyä leikkiin.\"\n\n\"Suutelen kättänne, sir, ja jään tuntemaan sydämellistä kiitollisuutta\nteitä kohtaan\", vastasi lähettiläs.\n\n\"Kiitän, sir\", pitkitti kuningas. \"Laittaudun siis valmiiksi oikealla\npaikalla ja ajalla sekä asianmukaisesti varustettuna, ja joko annan\nystävällenne sellaisen tyydytyksen miekallani kuin hän kaipaa tai\nesitän hänelle sellaisen perusteen kieltäytymykselleni, että hän siihen\ntyytyy.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", oudoksui Wildrake, \"että ymmärrykseni on\nliian tylsä käsittämään näissä olosuhteissa mitään muuta vaihtoehtoa\nmahdolliseksi kahden kunniallisen miehen jouduttua tälle kannalle\nkuin -- he-hei!\" Hän heittäysi miekkailuasentoon ja teki survaisun\nhuotrallaan, vaan ei suunnannut sitä kuninkaaseen päin, vaikka oli\npuhutellessaan kääntynyt häneen.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir\", sanoi Kaarlo, \"että minä en tahdo vaivata\nälyänne sellaisen tapauksen harkitsemiseen, jota ei kenties satu. Mutta\nvoisinhan esimerkiksi vedota välttämättömään yleistä etua palvelevaan\ntoimeen.\"\n\nTämän hän lausui matalalla ja salaperäiseltä kuulostavalla äänellä,\njonka merkityksen Wildrake näytti täydellisesti oivaltavan, sillä hän\nlaski etusormensa nenälleen ja nyökkäsi mielestään hyvin viisaasti ja\npontevasti.\n\n\"Sir\", hän haastoi, \"jos teillä on mitään toimitettavaa kuninkaan\npuolesta, niin pitää ystäväni alistua kaikkeen kohtuulliseen\nkärsivällisyyteen -- vieläpä taistelen itse hänen kanssaan teidän\nsijastanne, vain tyynnyttääkseni hänen intoaan, mieluummin kuin että te\nhäiriintyisitte. Ja jos saatte yrityksessänne löydetyksi sijaa köyhälle\nherrasmiehelle, joka on seurannut Lunsfordia ja Goringia, niin teidän\ntarvitsee vain mainita päivä, aika ja kohtauspaikka, sillä totisesti,\nsir, olen kyllästynyt riiviömäiseen hattuun, kerittyyn tukkaan ja\nhautaantoimittajan viittaan, joilla ystäväni on minut somistanut, ja\nmielelläni leiskuisin jälleen kuninkaan asioissa, ja silloinpa en\nhuolisi, kaatuisinko suoraan vai loppuisinko nuoraan.\"\n\n\"Kyllä panen mieleeni, sir, jos sattuu tilaisuutta tarjouksellenne\",\nvastasi kuningas, \"ja soisin hänen majesteetillaan olevan paljon\nsellaisia alamaisia. -- Oletan asiamme nyt sovituksi?\"\n\n\"Kunhan näette hyväksi, sir, antaa minulle pari riviä kirjallisesti\nmukaani vahvikkeeksi -- sillä sen tiedätte olevan tapana, --\nkirjoitettuun haasteeseen kuuluu kirjoitettu vastaus.\"\n\n\"Sen teen, sir\", myöntyi Kaarlo, \"ja joutuin -- tässä on välineet\".\n\n\"Ja, sir\", jatkoi airut, \"a-hem! -- hm, hm! -- jos teillä on talossa\nvaikutusvaltaa sektipikarillisen tilaamiseksi -- olen harvasanainen\nmies ja hiukan rasittunut paljosta puhumisesta -- ja muutenkin\ntällainen vakava homma aina panee janottamaan. Sitäpaitsi, sir, kuivin\nhuulin eriäminen ilmaisee ynseyttä, jollaista Jumala varjelkoon\nesiintymästä näin kunniallisessa yhdynnässä.\"\n\n\"En voi kehua merkitseväni tässä talossa paljoa, sir\", sanoi kuningas,\n\"mutta jos alentuisitte vastaanottamaan tämän kultarahan janonne\nsammuttamiseksi Yrjänässä --\"\n\n\"Sir\", kiitti kavalieri, sillä sen ajan tapa salli näin omituisen\nkohteliaisuuden eikä Wildrake ollut perin hienotuntoinen\ntämänlaatuisessa seikassa, \"olen teille yhäti kiitollisempi. Mutta en\noivalla, miten soveltuu kunniaani tällaisen taritsemisen hyväksyminen,\njollette te tule mukaan ja osakumppaniksi?\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, sir\", kieltäysi Kaarlo, \"turvallisuuteni\nkehoittaa minua pysyttelemään tällähaavaa jokseenkin syrjässä\".\n\n\"Kylliksi sanottu\", huomautti Wildrake; \"köyhien kavalierien ei\nsovi pitää kiinni muodoista. Minä näen, sir, että te ymmärrätte\nkumppanuuslain -- kun toisella riuskealla miehellä on kolikoita, ei\ntoinen saa jäädä janoon. Toivotan teille, sir, jatkuvaa terveyttä ja\nonnea, kunnes tapaamme huomenna Kuninkaan tammen luona kello kuusi.\"\n\n\"Hyvästi, sir\", sanoi kuningas, ja Wildrake läksi alas portaita\nviheltäen: \"Helei, kavalierit\", hyvinkin sattuvasti säestäen esitystään\npitkän lyömämiekkansa kalahtelulla askelmia ja kaidepatsaita vasten.\n\"Hyvästi\", lisäsi kuningas itsekseen, \"sinä liiankin oikea tunnuskuva\ntilasta, johon sota, tappio ja epätoivo on vaivuttanut monia uljaita\nherrasmiehiä\".\n\nPäivän mittaan ei enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.\nAlice karttoi vasiten osoittamasta valepukuista prinssiä kohtaan\nminkäänlaista vieraannusta tai arkuutta, joka olisi saattanut herättää\nhänen isänsä tai kenenkään muun huomiota. Näköjään olivat molempien\nnuorten välit säilyneet kaikin puolin entisellään. Tyttö sai kuitenkin\nitse teikarin tajuamaan että tämä näennäinen likeisyys oli omaksuttu\npelkästään ulkonaisesti eikä millään muotoa tarkoittanut peräytymistä\nsiitä ankaruudesta, jolla hän oli hyljännyt prinssin ehdotukset. Tämän\noivaltaminen sekä loukattu itserakkaus ja katkeruus menestynyttä\nkilpailijaa vastaan sai Kaarlon varhain vetäytymään yksinäiselle\nkävelylle puutarhaan. Siellä hän ikäänkuin Hyveen ja Huvin tienhaaraan\njoutunut Herkules kuunteli vuorotellen Viisauden ja kiihkomielisen\nhupsuuden ääntä.\n\nYmmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän\nvastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin\ntoistaiseksi rauennut -- yksinvallan palauttaminen Englantiin,\nvaltaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen\nhaltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan\ntoimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat\nvarattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen\nasiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen\narvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua\ntodelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka\ntärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia\nsurmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta\npäättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde -- mitä\najattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin\nmarkiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen\nvakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat\nhe alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan\nhallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia\nhalujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin\ntässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen\npelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri\ntulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä\nvoittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla\nhallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi\nei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.\n\nNämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään\nhaasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt\nvastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden\nrauhalliseen ratkaisuun.\n\nMutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen\nmielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli\nprinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua\nja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan\nerimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä,\nkuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa\nosoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan,\nmitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi\nvetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan.\nVapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin\nvoittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen\nperusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä.\nJa miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä\ntueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua\nepäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers\nja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön\nkohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne\npilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä\naiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin,\nHyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja\nheränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä,\nja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä,\ntulkoon siitä mitä tahansa.\n\nKenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen\nkohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan,\nrivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi\neversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe\nosoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen\nmieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli\nkuullut asuessaan Skotlannissa:\n\n    \"Ei aina päihdy, vaikka juo,\n       ei taisto aina surmaan suista;\n    jos tyttöselle suukon suo,\n       hän ain' ei sitä suuttuin muista.\"\n\nSillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t:ri Rochecliffe saanut\nvihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu.\nSopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa.\nSe olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla,\nmutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella\nmenekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä\naikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui\nkorkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea\nottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.\n\n\"Alice\", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, \"sinä olet\nhyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä\nkorkeampi -- _jalokiviä_ ei silti ole oikea käännös -- mutta muistuta\nminulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on\n-- ei, älä epäröi minun edessäni -- minä tiedän kaikki -- tunnen hyvin\nkoko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia\ntallettaa Englannin kohtaloita.\" Alice oli vastaamaisillaan. \"Ei, älä\npuhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?\"\n\nAlice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. \"Olen maalaistyttö\", hän\nsanoi, \"ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle\".\n\n\"Kylliksi sanottu -- tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna\nsuuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen\npidättämisekseen siitä.\"\n\n\"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?\" kysyi Alice\nihmeissään. \"Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea -- kaikkea,\nmikä on isäni tyttärelle soveliasta --\"\n\nHän vaikeni melkoisesti hämillään.\n\n\"Niin\", pitkitti tohtori, \"hän on huomiseksi sopinut\ntaistelukohtauksesta -- Markham Everardin haastamana; aika ja paikka on\nmäärätty -- kello kuusi aamulla Kuninkaan tammen luona. Jos he joutuvat\nyhteen, niin toinen luultavasti kaatuu.\"\n\n\"Jumala varjelkoon heitä tapaamasta toisiansa\", huudahti Alice kalveten\nyhtä äkillisesti kuin oli äsken punastunut. \"Mutta vahinkoa ei siitä\nvoi sittekään tulla -- Everard ei ikinä kohota miekkaansa kuningasta\nvastaan.\"\n\n\"Siitä en minä menisi takuuseen\", arveli tohtori Rochecliffe. \"Mutta\njos tuolla onnettomalla nuorella herrasmiehellä onkin vielä jäljellä\nrippeitä uskollisuudesta, vaikka sitä ei voi ollenkaan havaita hänen\nesiintymisestään yleensä, niin se ei auta meitä tässä, sillä hän ei\ntunne kuningasta, vaan pitää häntä pelkästään kavalierina, joka on\nhäntä loukannut.\"\n\n\"Antakaa hänen tietää totuus, tohtori Rochecliffe, antakaa heti\", pyysi\nAlice. \"Hänkö nostaisi kättänsä kuningasta, pakolaista ja turvatonta\nvastaan! Siihen hän ei kykene. Panen vakuudeksi henkeni, että hän\ninnostuu tarmokkaasti suojelemaan vaaranalaista.\"\n\n\"Se on tyttösen ajatus, Alice\", vastasi tohtori, \"ja pelkään sen\ntyttösen vielä antaneen tunteittensa harhaannuttaa ymmärrystään.\nOlisi pahempaa kuin kavallusta päästää kapinallisupseeri, pääpetturi\nCromwellin ystävä, niin suuresta salaisuudesta osalliseksi. En uskalla\nottaa vastuulleni moista ajattelemattomuutta. Hammondiin luotti hänen\nisänsä, ja sinä tiedät, mitä siitä johtui.\"\n\n\"Ilmoittakaa sitten isälleni. Hän puhuttelee Markhamia tai lähettää\nhänelle sanoman, selittäen kokevansa katkeraa häpeää, jos hänen\nvierastansa ahdistetaan.\"\n\n\"Emme uskalla paljastaa isällesikään Louis Kerneguyn salaisuutta.\nVihjasin vain mahdolliseksi, että Kaarlo etsisi suojaa Woodstockista,\nja Sir Henryn hillitön ihastus ja innokkaat puheet mukavuuden\nvalmistelusta ja puolustuskeinojen parantamisesta osoittivat selvästi,\nettä hänen uskollisuutensa pelkkä kiihkeys olisi tuottanut ilmitulon\nvaaraa. Sinun, Alice, on pelastettava jokaisen kunnon kuningasmielisen\ntoiveet.\"\n\n\"Minunko!\" vastasi Alice; \"se on mahdotonta. -- Miksei isääni voida\nsaada välittäjäksi ystävän ja vieraan puolesta, vaikka hän ei tunne\ntätä muuna kuin Louis Kerneguynä?\"\n\n\"Olet unohtanut isäsi luonteen, tyttöseni\", huomautti tohtori. \"Hän\non oivallinen mies ja mitä parhain kristitty, kunnes esiintyy kalpain\nkalsketta, ja silloin hän äityy täydelliseksi soturiksi, joka on yhtä\nkuuro rauhaarakentavalle järkeilylle kuin tappelukukko tyynnyttelylle.\"\n\n\"Te unohdatte, tohtori Rochecliffe\", muistutti Alice, \"että juuri tänä\naamuna isäni kait esti heidät taistelemasta\".\n\n\"Niin\", vastasi tohtori, \"syystä että hän katsoi olevansa velvollinen\nsäilyttämään kuninkaallisen puiston rauhaa. Mutta se tapahtui\nniin pahoitellen, Alice, että jos hän uudestaan tapaisi heidät\nsiinä puuhassa, hän varman ennustukseni mukaan ainoastaan lykkäisi\nottelun sen verran tuonnemmaksi, että johtaisi heidät etuoikeutetun\nalueen ulkopuolelle ja kehoittaisi heitä ryhtymään siellä rivakasti\nvoitteluunsa, itse jäädäkseen jännittyneeksi katselijaksi. Ei, Alice,\nainoastaan sinä voit auttaa meitä tässä arveluttavassa pulassa.\"; \"En\nnäe mitään mahdollisuutta\", sanoi tyttö jälleen punehtuen, \"miten\nminusta voisi olla vähäisintäkään hyötyä\".\n\n\"Sinun tulee lähettää kuninkaalle kirjelmä\", neuvoi tohtori\nRochecliffe, \"kirjelmä sellainen kuin kaikki naiset osaavat laatia\nyhdenkään miehen opetusta paremmin -- jotta hän kohtaisi sinut juuri\ntaistelulle sovitulla hetkellä. Hän ei ole noudattamatta kutsua, sillä\nminä tiedän hänen onnettoman heikkoutensa\".\n\n\"Tohtori Rochecliffe\", vastasi Alice vakavasti, \"te olette tuntenut\nminut lapsuudesta asti. Mitä olette nähnyt minussa aiheeksi sellaiseen\nkäsitykseen, että minä koskaan noudattaisin noin sopimatonta neuvoa?\"\n\n\"Ja jos sinä olet tuntenut _minut_ lapsuudestasi asti\", virkkoi\ntohtori vastaan, \"mitä olet nähnyt minussa, epäilläksesi antavani\nystävän tyttärelle neuvon, jota hänen olisi sopimaton ottaa varteen?\nArvattavasti et voi olla niin hupsu, että luulisit kehoittavani\nsinua jatkamaan mukautumistasi pitemmälle kuin pidättelemään häntä\npari tuntia keskustelussa, kunnes minulla on kaikki valmiina hänen\nlähteäkseen tästä paikasta, josta minä voin peloittaa hänet pois sillä\nhälytyksellä, että palatsihuvila aiotaan tarkastaa läpikotaisin?\nSilloin K.S. hyppää ratsaille ja karauttaa tiehensä, ja Alice Lee saa\nkunnian hänen pelastamisestaan.\"\n\n\"Niin, oman maineensa hinnalla\", vastasi Alice, \"ja sukuni ikuisen\nhäpeätahran uhalla. Sanotte tietävänne kaikki. Mitä voi kuningas\najatella tarjoamastani kohtauksesta äsken tapahtuneen jälkeen, ja miten\nkäy mahdolliseksi valaista hänelle harhakäsityksensä aikeestani?\"\n\n\"Minä selitän hänelle, Alice; kerron koko juonemme.\"\n\n\"Tohtori Rochecliffe\", intti Alice, \"te ehdotatte mahdotonta. Voitte\nsaada paljon aikaan kerkeällä älyllänne ja suurella viisaudellanne;\nmutta jos vastasatanut lumi kerran likaantuu, ei mikään taitonne\npystyisi sitä enää valkaisemaan, ja aivan samaten on neidon kunnian\nlaita.\"\n\n\"Alice, rakkakin lapsonen\", pyyteli tohtori, \"ajattele, että jos\nesitän sinulle tätä keinoa kuninkaan hengen pelastamiseksi tai\nainakin hänen säästämisekseen uhkaavasta vaarasta, on syynä se, että\nminä en näe mitään muuta apua olevan käytettävissä. Jos pyydän sinua\nvain hetkeksikään antautumaan näennäiseen pahaan, niin se tapahtuu\näärimäisessä hätätilassa ja sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät voi\nuudistua -- ryhdyn mitä taatuimpiin toimenpiteisiin, estääkseni mitään\npahoja puheita johtumasta minun neuvoni noudattamisesta.\"\n\n\"Älkää sanoko niin, tohtori\", vastasi Alice \"parempi on ottaa\nkääntääkseen takaisin lsiksen vedet kuin tyrehdyttääkseen panettelun\nvauhdin. Kuningas kerskuisi koko kevytmieliselle hovilleen, miten\nhelposti hän olisi voinut siepata mukaansa rakastajattarekseen Alice\nLeen, jollei olisi äkillinen hälytys tullut esteeksi -- se suu, joka\njakelee kunniaa muille, riistäisi silloin minulta maineeni. Omaksukaa\nsopivampi menettely, joka paremmin soveltuu omalle luonteellenne ja\nkutsumuksellenne. Älkää johtako häntä peräytymään kunniasitoumuksesta\ntoisen sopimuksen uskottelulla, kun se on yhtä häpeällinen totena kuten\nkeksittynäkin. Menkää itse kuninkaan luo, puhukaa hänelle niinkuin\nJumalan palvelijoilla on oikeus puhua maallisille hallitsijoillekin.\nOsoittakaa hänelle sen menettelyn ajattelemattomuus ja vääryys, johon\nhän on aikonut antautua -- kehoittakaa ääntä pelkäämään miekkaa,\nkoska se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu. Sanokaa\nhänelle, että ne ystävät, jotka saivat surmansa hänen puolestaan\nWorcesterin kentällä, mestauslavalla ja hirsipuussa tuon verisen\npäivän jälkeen -- että ne rippeet, jotka viruvat vankiloissa tai\nharhailevat hajallaan hänen tähtensä häviöön joutuneina, ansaitsevat\nhäneltä ja hänen suvultaan parempaa kuin hänen elämänsä hukkaantumisen\njoutavanpäiväisessä rettelössä. Sanokaa hänelle, että on epärehellistä\npanna alttiiksi peliin sellaista, mikä ei ole hänen omaansa,\nkunniatonta kavaltaa luottamusta, jota hänen kuntonsa ja urheutensa on\nsaanut osakseen kelpo miehiltä.\"\n\nTohtori Rocheciliffe katseli häntä surumielisesti hymyillen ja sanoi\nkostein silmin: \"Voi, Alice, minäkään en kykenisi puhumaan hänelle tuon\noikean asian puolesta niin mieleenpainuvasti tai vakuuttavasti kuin\nsinä. Mutta valitettavasti ei Kaarlo kuuntelisi meitä kumpaistakaan.\nHän vastaisi, että miesten ei ole kunnia-asioissa kuultava pappien tai\nnaisten neuvoja.\"\n\n\"Kuulkaahan siis, tohtori Rochecliffe -- minä saavun kohtauspaikalle ja\nestän ottelun -- älkää peljätkö, etten pysty siihen -- tosin uhraten\npaljon, vaan en mainettani, Sydämeni voi särkyä seurauksesta\", hän\nyritti vaivoin pidättää nyyhkytyksiään, \"mutta yhdenkään ihmisen\nluuloissa -- ja kaikkein vähimmin hallitsijan -- ei Alice Leen\nnimi joudu häpeään\". Hän kätki kasvonsa nenäliinaansa ja puhkesi\nhillittömään itkuun.\n\n\"Mitä tämä rajaton kiihtymys merkitsee?\" kysyi tohtori Rochecliffe\nihmeissään ja huolissaan hänen murheensa rajuudesta. \"Tyttöseni,\nminulta ei sovi mitään salata -- minun täytyy saada tietää.\"\n\n\"Ponnistakaa siis nerokkuuttanne ja ottakaa siitä selko\", sanoi Alice\nhetkellisesti pahastuneena tohtorin itsepintaisesta mahtipontisuudesta.\n\"Arvatkaa aikeeni niinkuin kykenette arvaamaan kaiken muun. Siinä\non kylliksi, että minun on suoriuduttava tehtävästäni, en siedä sen\nkiusallista kertomista, ja henkilölle, joka -- suokaa minulle anteeksi,\nhyvä tohtori -- ei kenties katsoisi kiihtymystäni tässä kohdassa täysin\naiheelliseksi.\"\n\n\"Ei, sittepä sinua on hallittava, nuori neitiseni\", tuumi Rochecliffe,\n\"ja jollen saa sinua selittämään aikeitasi, täytyy minun koettaa, onko\nisäsi siihen pätevämpi taivuttelija\". Ja nousten hiukan pahastuksissaan\nhän astui ovelle päin.\n\n\"Te unohdatte, mitä itse sanoitte minulle tämän suuren salaisuuden\nvaarallisuudesta isäni tietona, tohtori Rochecliffe\", muistutti Alice.\n\n\"Totta kerrassaan\", myönsi toinen pysähtyen ja kääntyen takaisin,\n\"ja sinä näyt olevan liian ovela minun tutkiakseni, typykkä; monta\nsellaista en ole tavannut. Mutta sinä olet hyvä tyttö ja kerrot minulle\nkeksintösi vapaaehtoisesti -- maineeni ja vaikutukseni kuninkaan\nsilmissä edellyttää, että minä täydellisesti tiedän, mitä tässä asiassa\non _actum atque tradatum_, tehty ja käsitelty.\"\n\n\"Uskokaa maineenne minun haltuuni, hyvä tohtori\", virkkoi Alice\nyrittäen hymyillä; \"se on lujemmassa kuin naisten ja säilyy,\nturvallisemmin minun kaittavanani kuin minun olisi säilynyt teidän\nhuollettavananne. Ja sen verran alistun, että te saatte nähdä\nkoko kohtauksen -- saatte itse tulla mukaan, ja suuresti seuranne\nrohkaiseekin ja reipastuttaa minua.\"\n\n\"Se on jotakin\", sanoi tohtori, vaikkei ollutkaan aivan tyytyväinen\ntähän luottamuksen rajoitukseen. \"Sinä olet aina ollut nokkela\ntyttönen, ja tahdon luottaa sinuun -- ja luottaahan minun nähtävästi\ntäytyy, tahdonpa tai en.\"\n\n\"Kohdatkaa minut siis raiskiomaalla huomenna\", sanoi Alice. \"Mutta\noletteko ihan varma ajasta ja paikasta? Erehdys olisi tuhoisa.\"\n\n\"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen\", vakuutti tohtori\ntaas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän\nneuvottelunsa jälkipuolella.\n\n\"Saanko kysyä\", tiedusti kuitenkin Alice, \"mitä tietä te saitte niin\ntähdellisen ilmoituksen?\"\n\n\"Saatpa kylläkin\", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena\ntakaisin ylemmyytensä, \"mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan\ntoinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi\nsinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten\nsinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän\ntietämisen arvoisia.\"\n\n\"Olkoon niin\", mukautui Alice säveästi. \"Jos kohtaatte minut\nraiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan\nluona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat\ntaistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä\narastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa\ntapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen,\ntehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni\ntäytyy olla sopimaton ja tuskallinen.\"\n\n\"Niin, lapseni\", sanoi tohtori, \"jos uskot itsesi minun huomaani,\nolet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni\npuutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta\nviimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli\nkuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla -- ja Jumala\npyrkimystämme siunatkoon!\"\n\nHeidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi\nkaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: \"Alice tyttöseni --\ntohtori Rochecliffe!\"\n\n\"Mitä te täällä teette\", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen,\n\"istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää\nrattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä\nvuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee\nkitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne\ntaivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään.\"\n\n\n\n\n28. LUKU.\n\nKESKEYTETTY KAKSINTAISTELU.\n\n\nPäivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan\nmetsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina.\nPaikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia,\nsillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua\nlähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella\nja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta\nsilloin kestää. Linnut olivat vaiti -- ja kultarintakerttukaan, jonka\nviserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo\nritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei\nuskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka\nja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten\nasumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää\nsaavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän\ntaholtaan.\n\nNäyttämö oli siis sekä viehättävä että hiljainen, kun kunnon tohtori\nRochecliffe hiipi pimeimpien lehtokujien pitkän ja osaksi lakoutuneen\nruohikon yli melkein nilkkaa myöten kasteessa kaksintaistelulle\nvalittua paikkaa kohti, verhoutuneena tulipunaiseen, aikoinaan\nsotapalvelusta nähneeseen matkavirttään, peitellen kasvojaan enemmän\ntavasta kuin tarpeen vuoksi ja kannatellen kainalosta Alicea, jota\nniinikään suojeli levätti syksyisen aamun kostealta koleudelta.\nMolemmat olivat niin innostuneet keskinäiseen neuvotteluun, että heihin\nei ollenkaan tehonnut taipaleen epätasaisuus ja tukaluus, vaikka heidän\noli usein pakko tunkeutua risukon ja näreikön halki, jotka vihmoivat\nheidän päälleen kaikki taakakseen tulleet nestehelmet, kunnes heidän\nkaapunsa silisivät sivulta suoriksi ja takeltuivat raskaasti hartioihin\nmärkyyden painosta. He seisahtuivat päästyään vesaikon suojaan pikku\naukiolle, jolta näki risujen lomitse Kuninkaan tammen avoimelle\nedustalle. Vankka ja ryhmyinen runko, käiveräiset ja katkeilleet\nhaarat ja tummat lehvät saivat ikivanhan puun näyttämään sotien\nruntomalta sankarilta, joka oivallisesti soveltui kaksintaistelukentän\nsovintotuomariksi.\n\nEnsimäisenä ilmestyi kohtauspaikalle riuskea kavalieri Wildrake. Hänkin\noli kietonut ylleen viittansa, mutta heittänyt pois puritanilaisen\nhuippuhattunsa ja ottanut sen sijalle espanjalaisen hatun, joka\nsulkatöyhtöineen ja kullattuine nauhoineen oli kokenut pahoja säitä ja\nuurasta sotapalvelusta. Mutta korvaamaan köyhyyden leimaa röyhentelyllä\noli päähine tarkoin sovitettu siihen jokseenkin repäisevästi\nnimitettyyn \"perhana\"-kuosiin, jota hurjaluontoisemmat kavalierit\nkäyttivät. Hän astui kiireesti esille ja huudahti ääneen: \"Ensimäisenä\ntappelupaikalla lopultakin, hiisi vieköön, vaikka puijasin Everardin,\nsaadakseni kulautetuksi aamujuomani. Paljon hyvää se tekikin\", hän\nlisäsi huuliansa maiskuttaen. \"No, minun pitänee tutkia alue, ennen\nkuin tänne ehtii esimieheni, jonka presbyteriläinen kello tikittää yhtä\nverkkaan kuin hänen presbyteriläiset askeleensakin tömistelevät.\"\n\nHän veti viitan alta pistomiekkansa ja näytti aikovan tarkastaa\nympäristön tiheiköt.\n\n\"Minä estän hänet\", kuiskasi tohtori Alicelle. \"Pysyn uskollisena\nsopimuksellemme -- sinä et joudu näyttämölle -- _nisi dignus vindice\nnodus_ -- sen selitän toisella kertaa. _Vindex_ soveltuu käsitettäväksi\nsekä nais- että miespuoliseksi, joten ote on nytkin paikallaan.\nPysyttele sinä alallasi.\"\n\nNiin sanoen hän astui aukealle ja kumarsi Wildrakelle\n\n\"Master Louis Kerneguy\", virkahti Wildrake kohottaen hattuansa, mutta\nhuomasi heti erehdyksensä ja lisäsi: \"Ei sentään -- pyydän anteeksi,\nsir -- lihavampi, lyhempi, vanhempi. -- Mr. Kerneguyn ystävä kaiketi,\njonka keralla päässen piakkoin kilpasille. Ja miksei nyt, sir, ennen\nkuin päämiehemme saapuvat? Vain eineen verran vatsan pohjimaisen\nkoverruksen täytteeksi, kunnes oikein ateria tarjotaan, sir? Mitä\nsanotte?\"\n\n\"Vatsan koverruksen väljentämiseksi pikemmin, tai uuden uurtamiseksi\",\nvastasi tohtori.\n\n\"Totta, sir\", sanoi Roger, joka näytti nyt olevan elementissään; \"hyvin\nsanotte -- suittaa kyllä sitenkin sattua Mutta tehän peittelette\nkasvojanne, sir. Se on tosin kunnon miesten kuosina tähän onnettomaan\naikaan, surkeata kyllä, mutta meillä on kaikki avointa -- täällä ei ole\nmitään kavaltajia. Laittaudunpa ensin tamineihini teidän rohkaisuksenne\nja näytän teille, että olette tekemisissä herrasmiehen kanssa,\njoka kunnioittaa kuningasta ja kelpaa taistelemaan kenen hyvänsä\nkuningasmielisen kanssa, jollainen te epäilemättä olette, sir, koska\nesiinnytte master Louis Kerneguyn ystävänä.\"\n\nKaiken tämän aikaa Wildrake puuhakkaasti päästeli nelinurkkaisen\nviittansa solkia.\n\n\"Pois -- pois, te lainavaatteet\", hän sanoi,\n\n    \"'jo esirippu syrjään Borgian eestä!\"\n\nJa hän viskasi viitan yltänsä, seisten _in cuerpo_ mitä\nkavalierimaisimmassa ihokkaassa; se oli rasvakiiltoista tulipunaista\natlassilkkiä, ja sen reikäompeluksiin ja viilteisiin oli käytetty\ntäytettä, joka oli aikoinaan ollut harsikangasta. Vaatetuksen\ntäydensivät samanlaiset polvihousut ja monesta kohti parsitut sukat,\njotka olivat alkujaan olleet persikanväriset. Muuna sonnustuksena oli\npari hyppykenkiä, jotka kehnosti soveltuivat kävelyyn kasteisessa\nruohossa, ja leveä hankkilus haalistuneine koruompeluksineen.\n\n\"No niin, sir!\" hän huudahti; \"kiirehtikää, riisukaa ketenne. Tässä\nseison tanakkana, ja totisena -- niin uskollisena urhona kuin on\nkoskaan nähty keropäätä lävistämässä. Hei, sir, ase käteen!\" hän\npitkitti; \"ehdimme vaihtaa puolikymmentä survaisua vielä ennen heidän\ntuloaan ja panna heidät häpeämään vitkasteluansa. Äh!\" hän huudahti\nperäti pettyneenä, kun tohtori viittansa avaten näytti papillisen\nasunsa; \"huh! pappihan siinä vain onkin!\"\n\nMutta Wildraken sai piankin omaksumaan toisenlaisen sävyn hänen\nkunnioituksensa kirkkoa kohtaan ja halunsa poistaa tieltä henkilö, joka\nvoisi häiritä hänen niin hartaasti odottamaansa kohtausta.\n\n\"Pyydän anteeksi\", hän sanoi, \"hyvä tohtori -- suutelen uumatakkinne\npalletta -- sen teen, tuhannen tulimaista -- pyydän jälleenkin\nanteeksi. -- Mutta olipa hyvä, että teidät tapasin -- teitä kyseltiin\nihan tavattomasti palatsihuvilassa -- tarvittiin vihkimään, kastamaan,\nhautaamaan tai ripittämään taikka johonkin tuiki tähdelliseen. Taivaan\nnimessä, rientäkää!\"\n\n\"Palatsihuvilassako?\" kummeksui tohtori. \"Kas, juurihan sieltä läksin\n-- varmasti olin siellä myöhempään kuin te saatoitte olla, koska\ntulitte kauppalan tietä.\"\n\n\"Niin, mutta kauppalassahan teitä juuri tarvitaankin\", vastasi\nWildrake. \"Turkanen, sanoinko minä palatsihuvilassa? Ei, ei --\nkauppalassa -- ravintolanisäntä ei pääse hirteen -- hänen tyttärensä\nvihille -- kakaransa kasteelle tai vaimonsa hautaan -- _oikean_\npapin avutta -- heille eivät kelpaa mitkään Holdenoughit. Hän on\nvilpitön mies, ravintolanisäntäni; joutukaa siis, jos pidätte arvossa\nkutsumustanne.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, master Wildrake\", virkkoi tohtori, \"odotan\nmaster Louis Kerneguytä\".\n\n\"No, helkkunassa!\" ähmistyi Wildrake. \"Olenpa kyllä aina tiennyt, että\nskotlantilaiset eivät kykene mihinkään ilman pappiansa, mutta lempo\nsoikoon, en sentään ole tullut ajatelleeksi, että he käyttäisivät\nhäntä tähänkin. Mutta olen tuntenut hengelliseenkin säätyyn kuuluvia\nhauskoja miehiä, jotka osasivat käytellä miekkaansa yhtä hyvin kuin\nrukouskirjaansakin. Te tiedätte kohtauksemme tarkoituksen, hra tohtori.\nTuletteko ainoastaan hengellisenä lohduttajana -- vai kenties haavurina\n-- vai otatteko milloinkaan säilää käteenne? He-hei!\"\n\nJa hän teki huotrassa olevalla miekallaan huitaisuliikkeen \"Olen\nottanut, sir, välttämättömään tarpeeseen\", ilmoitti tohtori Rochecliffe.\n\n\"Hyvä herra, antakaa tämän tilaisuuden olla välttämätön\", pyysi\nWildrake. \"Te tiedätte, kuinka harras kirkon mies minä olen. Jos\nnoin taitava jumaluusoppinut kunnioittaisi minua vain kolmellakaan\nsurvaisulla, niin pitäisin itseäni ainiaaksi onnellisena.\"\n\n\"Sir\", huomautti Rochecliffe hymyillen, \"ellei esityksellenne olisi\nmuita esteitä, niin minulla ei ainakaan olisi välinettä -- olen asetta\nvailla\".\n\n\"Mitä! teiltä puuttuu _de quoi?_ Sepä on tosiaan hankala seikka. Mutta\nteillä on vankka sauva kädessänne -- mikä estää meitä yrittämästä pikku\nerää -- minä tietysti pitäen, miekkaani huotrassa -- kunnes päämiehemme\nsaapuvat? Kenkäni ovat täynnä tätä kohmetuttavaa kastetta, ja häviän\nvarpaan tai pari, jos minun on seistävä alallani kaiken aikaa, kun he\nvoimistelevat, -- sillä arvattavasti te, tohtori, olette kanssani yhtä\nmieltä siitä, että siitä ottelusta ei tule mitätöntä varpuskiistaa.\"\n\n\"Asianani täällä on mahdollisuuden mukaan estää mitään kiistaa\nsyntymästä\", ilmoitti hengenmies.\n\n\"No, turkanen, tohtori, sepä on liian nurjaa\", pahoitteli Wildrake,\n\"ja jollen pitäisi kunniassa kirkkoa, voisin kostoksi kääntyä\npresbyteriläiseksi\".\n\n\"Peräytykää hiukan, olkaa hyvä, sir\", pyysi tohtori, \"älkää tunkeutuko\nsinne päin\", sillä pettymyksensä kiihtymyksessä liikehtiessään oli\nWildrake lähestynyt Alicen kätköpaikkaa.\n\n\"Ja minkätähden, hyvä tohtori?\" ihmetteli kavalieri.\n\nMutta vielä askeleen edettyään hän seisahtui kuin naulittu ja jupisi\nitsekseen, ensi ällistyksen purkauduttua voimalliseksi sadatukseksi:\n\"Hienohelma viidakossa, kautta kaiken pyhän, ja tähän aikaan aamusta --\nvhi-u-i!\" Hän vihelsi hiljaa ja pitkään hämmästyksensä huojennukseksi\nja kääntyi sitte tohtoriin, etusormi nenänsivussa: \"Tepä olette\nveitikka, hyvä tohtori, penteleenmoinen veitikka! Mutta miksette\nantaisi minulle vihiä tuosta -- tuosta mukavuudestanne -- kielletystä\ntavarastanne? Hiisi vieköön, sir, minä en ole mies paljastamaan kirkon\noikkuja.\"\n\n\"Sir\", kivahti tohtori Rochecliffe, \"te olette hävytön, ja minä\nkurittaisin teitä, jos maksaisi vaivan ja aika olisi sovelias\".\n\nJa tohtori, joka oli palvellut sodassa kyllin kauvan lisätäkseen\nmuutamia ratsuväen kapteenin piirteitä hengenmiehen avuihin, tosiaan\nkohotti sauvansa hulivilin suureksi riemuksi, sillä tämän kunnioitus\nkirkkoa kohtaan ei suinkaan kyennyt lannistamaan hänen kujeiluhaluaan.\n\n\"Ei, tohtori\", hän sanoi, \"jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin\nja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa\ntuokiossa\". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan\nsurvaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle.\nMuuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan\ntorjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä\naseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni\nFrancalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.\n\nEverard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: \"Tämäkö on sinun\nystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin\nnutussa ja kujeilet kuin houkkio?\" arvoisan sekundanttinsa hiukan\nhölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut\npoika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän\njo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä\nvilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.\n\nKaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi\npuolestaan: \"Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena\ntaistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni\nWildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään\nsyrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia\ntoimitettavana?\"\n\nTohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli\nollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista\nväliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada\nhänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella\nkuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt\nliiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen\nolivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin\nhillittömän mielen kuin Kaarlon -- omapäisen prinssin ja oikukkaan\nsukkeluksen -- saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti\nkuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä\nsamalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin\noli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen\nmukaisesti lähtemästä paikalta.\n\n\"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys\", sanoi Kaarlo kohottaen\nhattuansa ja kumartaen eversti Everardille, \"josta minä teen heti\nlopun\".\n\nEverard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.\n\n\"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?\" tiukkasi nyt Kaarlo; \"vai\nkuuroko olette? -- vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä\npoistumaan täältä.\"\n\n\"En ole järjiltäni\", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja\nsaaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden \"vaan tahdon estää muita\nmielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja\nuskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne\nhaastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä\".\n\n\"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin\", sanoi kuningas.\n\"Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen\nmahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen\nkujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai\nskotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta\nlampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen\nyhdyskunnan järjestyssääntö -- ja sen PÄÄ.\" Viime sanat lausuessaan\nkuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan\nEverard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti\nhäntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa\npuhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.\n\n\"Master Kerneguy\", virkkoi pappismies, \"minä en omaksu käskyvaltaa tai\nholhuuta mielitekojenne suhteen -- Jumala varjelkoon; huomautan teille\nvain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi\nmääräävät käyttäytymisohjeeksenne\".\n\n\"Ja minä, tohtori\", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan\nsauvaan, \"noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos\nkunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin\nmitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja\npidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen\nuppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa.\"\n\n\"Ajatelkaa toki\", varoitti jumaluusoppinut, \"voin virkkaa yhden sanan,\njoka estää kaiken tämän\".\n\n\"Tehkää se\", vastasi kuningas, \"ja silloin ajakaa, valheeksi\nkunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta -- hyljätkää kirkkonne\nperiaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi,\nestääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä!\nSe olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen\njoutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin\nusein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne\nkerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan\nkuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana.\"\n\n\"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä\", huokasi\ntohtori Rochecliffe.\n\nTämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt\nvieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja\nvähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan\nlähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään\ntohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille:\n\"Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että\ntohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut\npääehdotkin mukanaan!\"\n\nEverard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki\nKaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta\nnoudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta\nkuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla\nheilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään,\ntaluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja\npitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat\ntavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta\neikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys -- taistelijat\npainoivat miekkansa maata kohti -- ja Wildrakenkin häikäilemättömyys\npurkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: \"Hyvin tehty,\ntohtori -- tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' -- isäntänne\ntytär kerrassaan -- ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi,\nonkin lopulta keto-orvokki -- hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia\nkuin mekin!\"\n\nTätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice\nensimäisenä sanoiksi.\n\n\"Master Everard\", hän virkkoi, \"master Kerneguy, te kummastelette\nnähdessänne minut täällä -- mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta\nheti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne\nonnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia,\npidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy,\neikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani -- eikö teidän\nylväillä ajatuksillanne -- omien korkeiden velvollisuuksienne\nmuistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa?\nSallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja\nterveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne.\"\n\n\"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam\", vastasi Kaarlo\npistäen miekkansa huotraan. \"Mutta minä vakuutan teille, että se\njuttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme\neversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko\nvaltakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia\nneuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. -- Mr.\nEverard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava\npaikkaa.\"\n\n\"Olen valmis saattamaan teitä, sir\", mukautui Everard, joka oli pannut\npois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.\n\n\"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir\", sanoi Alice\nvieläkin puhutellen kuningasta. \"Ettekö pelkää käyttäväni tietooni\ntullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen\nratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä\nteitä vastaan, tietäisi --\"\n\n\"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam?\nSattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja\nluullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi.\"\n\nAlice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat\narvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen\nvoitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: \"Kylmäluontoinen\n-- itsekäs -- kiittämätön -- tyly! Voi maata, joka --\" Hän vaikeni\nmerkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: \"-- joka saa lukea teidät\ntai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!\"\n\n\"Ei, sievä Alice\", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut\nolla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi,\nettä se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, \"te olette liian\nkohtuuton minua kohtaan -- liian puolueellinen onnellisemman miehen\nhyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr.\nEverardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä\nsaapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne\ntultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi\npaeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on\ntavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää\nasian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista.\nEn silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan\nkaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä,\njonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä\nteidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen\ntaholta, -- te _tiedätte_, että se alentuvaisuus erityisesti minun\ntaholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi,\nkiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä\nvoin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä\nkunniallisena miehenä.\"\n\n\"Kuuletko tämän, Markham Everard\", huudahti Alice, \"kuuletko tämän?\nKamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet\ntottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen,\nanteeksiantavainen -- tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa\ntämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen\nloppuun? Usko minua, jos sinä _nyt_, vastoin kaikkia elämäsi parempia\nperiaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi\nkatumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas\narmahda.\"\n\nMarkham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan\ntähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle:\n\"Alice, sinä olet soturin tytär, -- soturin sisar. Kaikki sukulaisesi,\nniiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun\nverran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen\neripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan\ntaistotantereelle -- joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi\n-- täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa\nkutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle --\nja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa\ntunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi,\n-- isä, veli, serkku, -- joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain\nvälinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää -- poistun alueelta\nenkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani.\"\n\n\"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan\nkysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn\nturvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään\nmainitsemasi.\"\n\n\"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton\nyksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla\", sanoi Everard, \"mutta\nolenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan\".\n\n\"Ymmärrät minua väärin\", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti\nsovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan,\nsamalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta\nja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin\nkuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi\nja kenties tuhon omaksi. \"Markham\", hän pyysi, \"sääli minua. Älä\nkovistele minua tällä hetkellä -- usko minua, isäni, veljeni ja koko\nsukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta -- se edellyttää\nehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle.\"\n\n\"Niinpä vainkin -- sitä en epäile\", vastasi Everard. \"Lee-suku on\naina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan\ntärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen\nmaalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden.\"\n\n\"Ei, ei -- usko minua, ei toki\", väitti Alice hätänsä tuskassa.\n\n\"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja\nsano, _kenen_ turvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?\"\n\n\"Molempien -- molempien\", hoki Alice. \"Se vastaus ei kelpaa, Alice\",\nepäsi Everard, \"tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun\ntäytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä\nkieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan\nkesken, enkä hevillä tahtoisi syyttää _sinua_ siitä turhamaisuudesta,\njoka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan.\"\n\nEverardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta,\nettä hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi\nunohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä;\nmutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden -- olemmekin\njo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa\nsisukkuudesta.\n\n\"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin\", hän huudahti, \"jos minua\nei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen\narvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin\nsanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään\nvääryyttä. -- Sanon sinulle -- sanon kaikille läsnäolijoille -- ja\nsanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani\ntodellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa\novat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään\nmuun miehen tässä kuningaskunnassa -- niin, koko maailmassa, olkoon\nkysymyksessä kuka tahansa muu.\"\n\nNämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi\nkiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti,\nmutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet,\njoita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui\nvastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti\nkaraista lujaksi: \"Sir, te kuulitte neidin selityksen -- epäilemättä\nsellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti\nvaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir,\notan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en\nmilloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso\nmenetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät\nsaapumaan tänne tällä hetkellä. -- Alice\", hän lisäsi kääntäen päänsä\ntyttöön päin, \"hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!\"\n\nOnneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti\npuolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan\npuhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei\ntohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan.\nRoger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen\nnenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka\nhän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt\nauttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.\n\nValepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta\noudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat\nkasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin\nseissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla,\nikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian\njälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi\ntaas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin,\nettä hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän\nmyös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä\nepävarma menettelytavastaan.\n\nMutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti\nkatsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän\ntavalliseen sadatukseensa puhjeten: \"Helkkarissa, tämä ei käy laatuun.\"\nKolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja\nläimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän\nsävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: \"Sana\nkanssanne, sir.\"\n\n\"Kuten haluatte, sir\", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen\nvastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään\nmiekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan\npidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua\npettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.\n\n\"Joutavia!\" virkahti kuningas; \"siitä ei tule mitään _nyt_ -- eversti\nEverard, minä olen KAARLO STUART!\"\n\nEverard kavahti taaksepäin peräti hämmästyksissään ja huudahti sitte:\n\"Mahdotonta! Se ei voi olla totta! Skotlantilaisten kuningas on päässyt\npakoon Bristolista. -- Loordi Wilmot, teidän vehkeilylahjanne ovat\nhyvin tunnetut -- mutta tällä ei minua eksytetä.\"\n\n\"Skotlantilaisten kuningas, master Everard\", vastasi Kaarlo, \"koska\nsuvaitsette siten rajoittaa hänen valtaansa -- ja ainakin Britannian\nhallitsija-vainajan vanhin poika -- seisoo nyt edessänne; on senvuoksi\nmahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon Bristolista. Tohtori\nRochecliffe olkoon takaajani, ja hän ilmoittaa teille kyllä lisäksi,\nettä Wilmot on vaaleaverinen ja kellervätukkainen, kun sitävastoin minä\nmuistutan korppia.\"\n\nTämän kohtauksen nähdessään Rochecliffe jätti Alicen\nhoivaamisen Wildrakelle, jonka hienotuntoinen hellävaraisuus tytön\ntoinnuttamisyrityksissä oli mieluisana vastakohtana hänen tavalliselle\nrajuudelleen ja tuotti hänelle niin jännittävää touhua, että hän\njäi sillähaavaa tietämättömäksi paljastuksesta, joka olisi niin\ntavattomasti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Tohtori taasen tuli\nesiin väännellen käsiään surkeasti hätääntyneenä ja huudahdellen\ntuskastuneesti.\n\n\"Tyyntykää, tohtori Rochecliffe\", sanoi kuningas niin täydellisesti\nmalttuneena kuin hänen asemassaan pitikin, \"olemme varman uskoni mukaan\nkunniallisen miehen käsissä. Master Everard arvattavasti ilahtuu\nhavaitessaan vain pakolaisprinssiksi henkilön, jonka luuli keksineensä\nmenestyneeksi kilpailijaksi. Hän ei voi olla tajuamatta tunteita, jotka\nestivät minut käyttämästä suojakseni tämän nuoren neidin harrasta\nuskollisuutta, se kun olisi saattanut vaaraan hänen oman onnensa.\nEversti Everard se hyötyy suoruudestani, ja tokihan on minulla oikeus\nodottaa, että jo kyllin tukala tilani ei pahene sen joutumisesta hänen\ntietoonsa näissä olosuhteissa. Tunnustus on ainakin tapahtunut, ja\nherra everstin harkittavaksi jää, miten hänen on meneteltävä.\"\n\n\"Voi, teidän majesteettinne! -- valtiaani! -- kuninkaani -- armollinen\nprinssini!\" huudahteli Wildrake, joka vihdoin päästyään selville\nasiasta oli ryöminyt polvillaan paikalle ja tarttunut kuninkaan käteen,\nsuudellen sitä pikemmin kuten piparikakkua mutusteleva lapsi tai\nvaltiattarensa luovutettua kättä kiihkeästi hellivä rakastaja kuin\nhovimaisen tervehdyksen tavoin; \"jos rakas ystäväni Everard osoittautuu\nkoiraksi tässä tilaisuudessa, niin luottakaa siihen, että vihlaisen\nhäneltä kurkun heti paikalla, vaikka minun olisi tehtävä itselleni sama\ntemppu seuraavassa silmänräpäyksessä!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, hyvä ystäväni ja uskollinen alamaiseni\", sanoi\nkuningas, \"ja rauhoittukaa, sillä vaikka minun on hetkellisesti\npakko esiintyä prinssinä, ei meille ole nyt otollista vastaanottaa\nalamaisiamme kaikin muodollisuuksin\".\n\nEverard oli seisonut tuokion ihan tyrmistyneenä, mutta toipui viimein\nkuin unesta havahtuen.\n\n\"Sire\", hän sanoi kumartaen syvään ja juhlallisen kunnioittavasti,\n\"jollen tarjoa teille alamaisen nöyryyttä polvin ja miekoin, niin on\nsyynä se, että Jumala, jonka valtuudella kuninkaat hallitsevat, on\ntällähaavaa evännyt teiltä tilaisuuden astua valtaistuimelle ilman\nuuden kansalaissodan nostattamista. Mutta älkää hetkeksikään kuvitelko,\nettä turvallisuutenne joutuisi vaaraan minun toimestani. Jollen\nolisi pitänyt kunniassa teidän persoonaanne -- ellei minua sitoisi\npuolellenne se suoruus, jolla ylväs julistautumisenne on estänyt\nelämäni synkistymisen, niin olisivat kokemanne onnettomuudet tehneet\nkoskemattomuutenne niin pyhäksi, mikäli minä pystyn sitä suojaamaan,\nkuin valtakuntanne hartainkaan kuningasmielinen voi ajatella. Jos\nsuunnitelmanne ovat järkevästi harkittuja ja taatusti pohjustettuja,\nniin katsokaa kaikki nyt tapahtunut pelkäksi unennäöksi. Jos ne ovat\nsellaisella kannalla, että minä voin niitä edistää, niin teidän\nmajesteettinne saa vedota palveluksiini, ottaen vain lukuun, että\nvelvollisuuteni tasavaltaa kohtaan ei salli minun puuttua osalliseksi\nmihinkään suoranaisen väkivallan aikeisiin.\"\n\n\"Voi sattua, että tuotan teille vaivaa, sir\", vastasi kuningas, \"sillä\noloni eivät ole sellaiset, että minun sopisi hyljätä minkäänlaista\nrajoitetunkaan avun tarjousta. Mutta parhaani mukaan koetan\nvälttää teidän välitystänne -- en mielelläni toimittaisi kenenkään\nsäälintunnetta ristiriitaan hänen velvollisuudentuntonsa kanssa oman\netuni tähden. -- Tohtori, tänään ei tulle sen enempää voittelua\nmiekalla tai sauvallakaan; voimmekin siis jo palata palatsihuvilaan ja\njättää nämä\", -- Aliceen ja Everardiin katsoen, -- \"joilla saattaa olla\nenemmän selittelemistä\".\n\n\"Ei -- ei!\" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut\nja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain\ntohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut,\n\"Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä\nantaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun\nen rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että\nhän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni -- me\nemme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä -- palaan heti\npalatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire\", kumartaen\nkuninkaalle, \"määrää hänen velvollisuudestaan toisin. -- Heti,\nkauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita\nmeitä.\"\n\nEverard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi\nkohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista\nseikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi\nvastauksen asemesta: \"Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia\npäiviä!\"\n\n\"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli\", ylisti Roger Wildrake, \"ja minä\nkun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän\nmajesteetillanne -- pyytäen teiltä anteeksi -- ole mitään käskyjä\nWildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä\nhyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?\"\n\n\"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta\",\nsanoi Kaarlo hymyillen. \"Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen,\nja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia\nei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan\nvaitelias ja ymmärtäväinen -- pidättymään enää mittelemästä voimiansa\nvaltiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden\nnutun niin joutuin kuin sopii, -- ja siihen tarkoitukseen me pyydämme\nsaada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme\nhavaitsevamme hänelle muuta palvelusta.\"\n\nPuhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen.\nUskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja\nolisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin\nsanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa,\ntaaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon\nauttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.\n\n\"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen\nteille ikuisesti kiitollinen\", sanoi kavalieri; \"ja minä rukoilen\nteitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta.\"\n\n\"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake\", tuumi\ntohtori, \"sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle.\"\n\n\"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan\nteitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa\ntässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa\npettymyksen kääntyvän kuolemakseni.\"\n\nTohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti\nhyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. \"Minun\nei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun\nsuhteeni\", lausui kuningas, \"sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja\nminun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian\nsuuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään\nhuikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa\nkohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta\nei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen\noikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen\nvastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia\nmielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen\nhän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan,\nja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos\nvoimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma\nsiitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. -- Hyvästi, sir; jollemme voi\nolla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme\ntylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä.\"\n\nKaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa\npakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle,\ntehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen\nvaltiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen\nnoudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu,\nja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti,\njosta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän\nkumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä\n-- mutta hän ei suudellut sitä. \"Pelastaisin teidän persoonanne oman\nhenkeni hinnalla, sir\", hän sanoi. \"Enempää --\" Hän vaikeni äkkiä,\nja kuningas pitkitti lausetta. \"Enempää ette voi tehdä\", virkkoi\nKaarlo, \"säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden -- mutta siinä on\nkylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua\nhallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta\nteidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi --\nja varmasti ainakin hyvän toivottajana.\"\n\nEverardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja\npainoi sen huulilleen.\n\n\"Voi\", hän huokasi, \"jos tulisi paremmat ajat --\"\n\n\"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard\", esteli hyväluontoinen\nprinssi, hänkin liikutettuna; \"me järkeilemme kehnosti tunteittemme\nkuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo\nsekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on\ninhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat,\nniin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi\ntyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi\", ja hänen\nkasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä\nkiiltoon, \"jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä\".\n\nEverard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan\nristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen\njalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen\nseestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat\nnäyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti,\nkuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä\nsäilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken\nkeralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin -- itkevin silmin\nja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen -- että\nEverardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää\nepäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.\n\nKuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei\nollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois\nhänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä\nja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän\ntuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni\ntuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen\nlisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu\nkuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä,\nja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa\nja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten\nkasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista\nneuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa\nmuistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita,\nne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka\njälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori\nilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten\nselittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen\nmuistuttaisi häntä siitä: _Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia\nsine magistro discuntur_.[26]\n\nTällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen\nälyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä\nymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä,\nja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua.\nPidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen\nseurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen\nalentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla\ntuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice\nvastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen\ntai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin\nkokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta;\nkumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten\npuhtaudesta ja vilpittömyydestä.\n\nTohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita\ntaammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla\nsitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt\nponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän\nkun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä,\njotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että\ntoiset eivät vetäneet vertoja hänelle.\n\n\"Rakas Alice\", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana\nollut ihan veljellinen, \"pidän paljon Everardistasi -- soisin kaikesta\nsydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on\nmahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi\nviholliseksi.\"\n\n\"Teidän luvallanne sanoen, sire\", huomautti Alice kainosti, mutta\nhieman lujasti, \"serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne\npersoonallista vihamiestä -- ja hän on niitä harvoja, joiden\nvähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin\nja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön\nkäyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista\nluottamusta.\"\n\n\"Kautta kunniani, sen uskon, Alice\", vastasi kuningas. \"Mutta,\nhelkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää -- sitä\nvaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon\nsiis puhuttelusananasi _sir_, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle,\nritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti -- tai anna minun\nmieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy.\"\n\nAlice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. \"Se ei käy laatuun, teidän\nmajesteettinne.\"\n\n\"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani -- häijy, julkea poika -- ja sinä et\nkykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin\ntohtori Rochecliffeä\", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti\nsaada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa\nmihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia\naatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja\nkiitollisuutta.\n\n\"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle,\ntohtori\", sanoi kuningas, \"että hänen on varovaisuuden vuoksi\nvältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden\nkannattamiseen on kovin heikot keinot\".\n\n\"On maan ja onnen häpeäpilkku\", vastasi jumaluusoppinut niin\npian kuin hengästykseltään kykeni, \"että teidän kaikkeinpyhimmän\nmajesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen\nilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla\nja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia\ntoivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen\nkuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella.\"\n\n\"Oikein, tohtori\", vahvisti kuningas. \"Mutta sillaikaa voitte te\nselittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen\nkantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat\nparahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni\nsanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein\nvarmasti käytännön. _Telephus_ -- niin, siten se alkaa:\n\n    \"'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque,\n    projicit ampullas et sesquipedalia verba.'\n\n\"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle\", virkkoi tohtori, \"kun hän\nmuistuttaa minua siitä -- tai oikeastaan\", hän lisäsi älytessään,\nettä hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä\nvastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa\nvaatima, \"lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen\ntehnyt siitä runosta:\n\n    \"'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin,\n    ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'\"\n\n\"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori\", kiitti Kaarlo, \"tunnen\nsen voimakkuuden, ja erityisesti _sesquipedalia verba_ kauniisti\nilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi -- sanoiksi, tarkoitan\n-- johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani\nilmiöistä, _Contes de Commère l'Oye_.[27]\n\nTäten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni\nhuoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo\ntulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: \"Wilmot ja Villiers ja Killigrew\nnauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut\nhäviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin\nhaluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin\nelämässäni toiminut hyvin.\"\n\nSe ja seuraava päivä kuluivat rauhallisesti, kuninkaan odotellessa\nkärsimättömänä tietoa, että laiva oli varattu johonkin paikkaan\nrannikolle. Mitään sellaista ei vielä ollut saatu hankituksi, mutta hän\nkuuli, että uupumaton Albert Lee samosi oman vaaransa uhalla pitkin\nrannikkoa kauppalat ja kylät, yrittäen löytää purjehdusmahdollisuutta\nkuninkuuden ystävien ja tohtori Rochecliffen kirjeenvaihtajien\nkeskuudesta.\n\n\n\n\n29. LUKU.\n\nTAATUN TOMKINSIN HAIRAHDUS.\n\n\nMeidän on aika antaa hiukan selvitystä draamamme muistakin henkilöistä,\nkun pääesiintyjäin ansaitsema harrastus on joksikin aikaa yksinomaan\nvallannut huomiomme.\n\nSenvuoksi tulee meidän ilmoittaa lukijalle, että ikävöitsevät\nmielihalut yhä pidättelivät seudulla parlamentin valtuutettuja,\njotka oli häädetty heille tarjoutuneesta Woodstockin paratiisista,\nei tosin enkelin tulimiekalla, vaan heidän luullakseen muunlaisten\nyliluonnollisten olentojen toimesta. He olivat kyllä jo poistuneet\npikku kauppalasta, koska siellä muka asunto-olot olivat epämukavia.\nLuonnollisempaa oli arvella, että he olivat pahastuksissaan Everardille\ntämän aiheuttamasta pettymyksestä eivätkä halunneet oleskella\npaikkakunnalla, missä hän saattoi pitää silmällä heidän toimiaan,\nvaikka he erisivät hänestä mitä kunnioittavimmin hyvästelyin. He eivät\nkuitenkaan muuttaneet loitommaksi kuin Oxfordiin ja jäivät sinne kuin\nkorpit, jotka tottuneina näkemään pyyntihommia istuvat puussa tai\nkallionkielekkeellä vähän matkan päässä vaanimassa hirven paloittelua,\nsaadakseen sisälmykset osalleen. Sillaikaa tarjosi yliopisto ja\nkaupunki, erittäinkin edellinen, heille jonkun verran tilaisuutta\nerinäisten kykyjensä hyödylliseen käyttämiseen, kunnes heidät\nodotuksensa mukaan kutsuttaisiin Windsoriin tai Woodstock uudestaan\nluovutettaisiin heidän huomaansa.\n\nAikaansa kuluttaakseen Bletson kiusasi sellaisten oppineiden ja\nhurskaitten hengenmiesten ja tutkijain sieluja, joille hän sai\ntungetuksi ilkeän seuransa, viisastelulla, vapaa-ajattelulla ja mitä\nsopimattomimmilla väitelmillä, joita hän haastoi heidät kumoamaan.\nDesborough, aikakautensa raakamaisimmin tietämättömiä miehiä, sai\nitselleen nimityksen erään opiston johtajaksi eikä siekaillut puiston\nhakkauttamisessa ja pöytähopeitten ryöstämisessä. Harrison taasen\nsaarnasi täysissä soturin tamineissa Pyhän Marian kirkossa, yllään\nnahkakölteri, saappaat ja kannukset, ikäänkuin olisi hän ollut\nlähtemässä Armageddonin ilmestystaisteluun. Ja vaikea on sanoa, mikä\noli suurempana haittana Opin, Uskonnon ja Uskollisuuden sijalle,\njoksi sitä Clarendon nimittää, -- Desboroughin saaliinhimoko vai\nBletsonin tunnoton epäilijävimma vaiko Viidennen valtakunnan sankarin\nnurjamielinen haltioittuminen.\n\nTuon tuostakin kulki sotureita edes takaisin Woodstockin ja Oxfordin\nväliä muka vartion vaihtamiseksi, tai muutoin, arvattavasti pitäen\nyhteyttä Taatun Tomkinsin kanssa, joka asusti enimmäkseen kauppalassa,\nmutta kävi kuitenkin toisinaan palatsihuvilassa; häneltä he siis\nkaiketi saivat tietoja sikäläisistä oloista.\n\nTämä Tomkins tuntuikin jollakin salaperäisellä tavalla voittaneen\nmelkein jokaiseen näihin juoniin kuuluvan henkilön luottamuksen\nainakin osittain, jollei kokonaan. Kaikki pyrkivät kahdenkeskisiin\npuheluihin hänen kanssaan; ne, joilla oli varoja, lepyttelivät\nhäntä lahjoilla, muut olivat anteliaita lupauksissaan. Jos hän\nilmestyessään Woodstockiin, mikä näytti aina tapahtuvan sattumalta,\nkulki eteissuojaman kautta, niin ritari säännöllisesti pyysi häntä\nharjoitusmiekkailuun ja yhtä säännöllisesti pääsi voitolle koetuksessa,\nenemmän tai vähemmän tehokkaan vastarinnan jälkeen, joten kunnon\nSir Henry niin alituisen menestyksen perusteella melkein antoi\nhänelle anteeksi kapinallisuuden ja puritanilaisuuden synnit. Jos\nhänen verkkaiset ja säntilliset askeleensa taasen kuuluivat lehteriä\nlähestyvistä käytävistä, niin tohtori Rochecliffe, vaikka hän ei\nmilloinkaan vienyt vierasta omaan erityiseen kammioonsa, varmasti\ntapasi master Tomkinsin jossakussa puolueettomassa huoneessa ja\njohdatti hänet pitkiin keskusteluihin, jotka nähtävästi olivat hyvin\nmielenkiintoisia kumpaisellekin.\n\nEikä ollut alikerrassakaan independentin vastaanotto vähemmän\nsuosiollinen kuin ylhäällä. Joceline toivotti hänet aina mitä\nsydämellisimmän suoraluontoisesti tervetulleeksi; piirakka ja\nkiviruukku pantiin heti pöytään, ja rattoisa kestitys oli hetken\ntunnussanana. Varat tällaiseen elantoon olivat käyneet runsaammiksi\npalatsihuvilassa tohtori Rochecliffen tultua sinne, sillä useiden\nkuningasmielisten asiamiehenä oli hänellä erityisiä rahasummia\nkäytettävissään. Näistä rahastoista lienee Taattu Tomkins saanut\nmyöskin yksityistä hyvitystä.\n\nIndependentti väitti, että hänellä oli erioikeus tilapäiseen\n\"lihalliseen heikkouteen\", joka muiden puheenlaatua käyttäen oli\nhyvinkin kohtuutonta kiintymystä väkijuomiin. Tällaisina hetkinä hänen\nmuuten harvinaisen säädyllinen ja pidättelevä haastelunsa kävi rajuksi\nja vilkkaaksi. Hän jutteli toisin ajoin kaikella vanhan hurjastelijan\nnautinnolla entisistä urotöistään, kuten salametsästyksestä,\nhedelmätarhain rosvouksista, päihtyneistä hullutuksista ja huimista\nkahakoista, joihin oli ottanut osaa elämänsä varhaisempina päivinä.\nVäliin hän taasen hoilotti juoma- ja lempilaulelmia tai viehättyi\nkertomaan seikkailuja, jotka karkoittivat seurasta Phoebe Mayflowerin\nja tunkeutuivat muori Jellicotinkin kuuroihin korviin, niin että\nruokakammio, jossa hän mässäsi, ei ollut mikään sovelias olosija\nvanhalle nais-paralle.\n\nKesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui\nuskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta\nhyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja\nverrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat\noikein todellisesti pyhiä -- miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan\nsisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet.\nKaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne\nmuka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta\nja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti\nsekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että\nkristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä\nsuorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen\nmieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti\nuseimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa,\nmutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään\nymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean\nhauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden\nvallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä\nitselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan\nmetsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi\npalatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen\ntarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa\nnäyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi\nkuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin\ntuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain\nreunoja myöten täyteen.\n\nNoihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin\ntoisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenä\n_ranters_, pauhaajat.[28] Se oli saanut jonkun verran jalansijaa\naikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri\nkirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman\nja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä\nkerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu\nsalailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä\njulisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti\npeitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden\npahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei\nollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin\ntilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai\nmillaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.\n\nTomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti\ninnokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten\nlipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä\noli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana\nkertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.\n\nEpäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä\nkummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan.\nMutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan\nturvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen\nluottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi\naina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi\ntullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän\nsanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu,\njolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa\nlähimaistansa kiusaukseen.\n\nNäytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen\nrajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan\ntuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä\nmies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän\nsattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan\nsille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin\nutelevan urkkijan taholta. \"Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta\",\nsanoi Joceline. \"Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä\nliira paljoa!\" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin\nkeskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen\nBristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen\nilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin,\nnäyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi\nmahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.\n\nTästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta\nhuolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää\ntiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta\nnähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen\nystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin\nluotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti\nseikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri\npalkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet\nvielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi\nTaattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.\n\nOlemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän\nvastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin,\nja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen\nvieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle\npitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä,\njotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin\nyleisesti kelpoitettua miestä.\n\nToinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella\nmuisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen\nsaarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana\nlähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja\nsitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta,\njonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti\nkauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että\nheidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden\nytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph\nTomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän\niltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä\ntodisti, että Jeremiaan lause \"profeetat opettavat valhetta, ja papit\novat herrat heidän kauttansa\" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen\nkirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen\nvastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille,\njotta tämä seuraavassa \"Gangraena'n\" painoksessa leimaisi hänet\nruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen\nDesboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla\nyksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen,\nettä vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain\nmajoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti,\njotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin\nnäpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan\npuutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta.\nVäittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun\nhengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.\n\nMutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta\nkäsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska\nhän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia\nHoldenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta\nsievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti\nkun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan\ntoisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään\ntätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan\nponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla\nmustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista\nneitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin\n\"Arcadia'sta\" tai mehevillä \"Venus- ja Adonis\"-runoelman[29] kohdilla\nsekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi\n\"Aristoteleen Mestariteos\"-nimisestä kansanomaisesta julkaisusta.\nMillekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle,\nsielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut\nsuosiollisuutta.\n\nNeitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta\npuolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena\npuritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä\narvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi\nmiehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan,\nkun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista\ntyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen\nverran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko\nperheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli\nsyntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään.\nJotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen\nhuomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt.\nMetsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat\nratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva\nolisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen\nkilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan.\nMutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen\naihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan\ntoveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus,\nvaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut\nvastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.\n\nYmmärtäväisenä neitosena Phoebe sillävälin suojeli itseään niin paljon\nkuin mahdollista muori Jellicotin läsnäololla. Silloin independentti\ntai mikä hän olikaan osoitti hänelle huomaavaisuuttansa tosiaan peräti\nvähäisellä onnella, sillä Phoebe tuntui tahallisesti asettuvan yhtä\nkuuroksi kuin vanha vaimo oli luonnollisen raihnauden johdosta. Tämä\nvälinpitämättömyys ärsytti karvaasti hänen uutta rakastajaansa ja sai\nhänet kiihkeästi kärkkymään aikaa ja paikkaa, jotta hän voisi käyttää\nlähentelyynsä tarmokkuutta, joka vaati tarkkaavaisuutta. Onnetar,\nilkikurinen jumalatar, joka usein syöksee meidät häviöön myöntämällä\njuuri kaipaustemme päämäärän, toimitti hänelle viimein tilaisuuden,\njota hän oli kauvan toivotellut.\n\nOli juuri päivänlaskun aika, kun Phoebe, jonka toimekkuuden varassa oli\nsuuri osa talousaskareista, meni Rosamondin lähteelle asti noutamaan\nvettä illallista varten tai oikeammin tyydyttämään vanhan ritarin\nennakkoluuloa, tämä kun oli vakuutettu siitä, että kuuluisa suihkukaivo\ntarjosi tuota välttämätöntä alkuainetta sen puhtaimmassa tilassa. Niin\nsuuressa kunniassa piti häntä koko perhe, että heidän mielestään olisi\nlähennellyt uskonnollisen velvollisuuden rikkomusta minkä hyvänsä hänen\ntoivomuksensa laiminlyöminen, kun se vain oli täytettävissä, vaikka\nhankalastikin.\n\nRuukun täyttäminen oli viime aikoina ollut vaivaloinen tehtävä, kuten\ntiedämme; mutta nyt oli Jocelinen kekseliäisyys helpoittanut sitä. Hän\noli alkeellisesti korjannut vanhan suihkukaivon etureunaa, niin että\nvesi keräytyen norui pitkin puukourua ja valui alas noin kahden jalan\nkorkeudelta. Vedenhakijan sopi siten asettaa ruukkunsa tuon verkalleen\npulppuavan varaston alle ja vaivautumattomasti odottaa, kunnes astia\ntuli täyteen.\n\nMainittuna iltana Phoebe Mayflower ensi kerran näki tämän pikku\nparannuksen. Oikein arvaten, että se oli hänen maalaisihailijansa\nhuomaavaisuuden osoitus, jolla aiottiin säästää häneltä tehtävänsä\nraskaampi suorittamistapa, hän kiitollisena käytti keksinnön suomaa\nlevähdystä kohteliaan näpertelijän hyväsydämisyyden ja keinokkuuden\nhiljaiseen tunnustamiseen; ja kenties neitonen myös ajatteli, että\nmetsänvartija olisi menetellyt yhtä viisaasti, jos olisi odottanut\nhänen tuloansa lähteelle, saadakseen suulliset kiitokset vaivastaan.\nMutta tiesihän Phoebe, että häntä pidätteli ruokakammiossa inhottava\nTomkins, ja mieluummin kuin olisi nähnyt independentin hänen\nseurassaan, tyttö luopui toivottamasta Jocelinea puheilleen.\n\nHänen siten miettiessään Onnetar häijynä lähettikin suihkukaivolle\nTomkinsin, ja ilman Jocelinea. Nähdessään tuon miehen hahmon pimittävän\npolkua, jota myöten hän asteli, neito-parka tunsi ahdistuneessa\npovessaan, että hän oli yksin ja metsän laidassa, minne yleisöä oli\nkielletty tulemasta hämyhetkinä, jotta hirvet eivät häiriytyisi levolle\nasettuessaan. Hän rohkaisihe kuitenkin ja päätti olla ilmaisematta\nmitään pelkoa, vaikka taloudenhoitajan katseissa ja silmissä oli hänen\nlähestyessään jotakin, mikä ei ollut suinkaan omiaan huojentamaan tytön\nhuolestusta.\n\n\"Illan siunaus sinulle, sievä neitokaiseni\", toivotti tulija\n\"Tapaankin sinut aivan niinkuin Abrahamin vanhin palvelija, joka oli\ntaloudenhoitaja kuten minäkin, kohtasi Milkan pojan Bethuelin tyttären\nRebekan Mesopotamiassa Nahorin kaupungin kaivolla. Enkö siis sanoisi\nsinulle: kallista tänne vesiastias juodakseni?\"\n\n\"Ruukku on käytettävissänne, master Tomkins\", vastasi Phoebe, \"ja\njuokaa kyliänne; mutta varmaan olette juonut parempaakin nestettä, ja\nihan hiljattain\".\n\nIlmeistä olikin, että taloudenhoitaja oli noussut ryypiskelystä, sillä\nhänen kasvonpiirteensä olivat jonkun verran punehtuneet, vaikka hän\noli pidättynyt paljoa ennen päihtymystä. Mutta hänen ilmestymisensä\nherättämä hätäännys sai uutta virikettä havainnosta, miten hän oli\nalottanut iltansa.\n\n\"Käytän vain erioikeuttani, sievä Rebekka; maa on annettu pyhille, ja\nkaikki sen runsaus. Heidän pitää ottaa se omakseen ja nauttia sitä,\nsekä kaivosten aarteita että köynnösten rypäleitä, ja heidän pitää\nriemuita ja heidän sydämensä iloita. Sinun on vielä opittava tuntemaan\npyhien erioikeudet, Rebekkaseni.\"\n\n\"Nimeni on Phoebe\", virkahti neitonen jäähdyttääkseen intomielistä\nhurmiota, jota toinen joko tunsi tai teeskenteli.\n\n\"Phoebe lihassa\", vastasi toinen, \"mutta Rebekka hengellisessä mielessä\n-- sillä etkö sinä ole eksynyt ja harhaileva lammas? -- ja enkö minä\nole lähetetty noutamaan sinua tarhaan? Mitä muuta varten sanottiinkaan:\nSinä löydät hänet istumassa metsän laidassa lähteen partaalla, joka on\nnimitetty muinaisen porton Rosamondin jälkeen?\"\n\n\"Olette kyllä löytänyt minut istumassa täällä\", myönsi Phoebe, \"mutta\njos haluatte pitää minulle seuraa, on teidän käveltävä palatsihuvilaan\nkanssani, ja kantakaakin samalla ruukkuani, jos olette niin\nystävällinen. Matkalla kuulen kaiken hyvän, mitä teillä on sanottavana\nminulle, mutta Sir Henry pyytää vesilasillisensa säännöllisesti\niltarukousten edellä.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Tomkins; \"onko se verikätinen ja nurjasydäminen ukko\nlähettänyt sinut tänne orjattaren askareeseen? Totisesti sinun pitää\npalata vapautettuna, ja mitä hänelle ammentamaasi veteen tulee, niin\nse on kaadettava maahan niinkuin David valutti pois Betlehemin lähteen\nveden.\"\n\nNiin sanoen hän tyhjensi vesiruukun Phoeben huudahduksista ja\npyynnöistä piittaamatta. Hän asetti astian sitte uudestaan pikku johdon\nalle ja pitkitti: \"Tiedä, että tämä on sinulle merkkinä: tuon ruukun\ntäyttyminen olkoon kuin hietalasin juoksu, ja jos sinä ennen veden\nkohoamista reunaan asti kuuntelet sanoja, jotka sinulle lausun, niin\nsinun käy hyvin, ja sinun sijasi on oleva korkealla niiden joukossa,\njotka hylkäävät pienokaisille ja imeväisille maidoksi kelpaavan\nopetuksen ja ravitsevat itseänsä miehuuden voimaruualla. Mutta jos\nruukku tulee tulvilleen ennen kuin sinun korvasi kuulee ja ymmärtää,\nannetaan sinut saaliiksi ja orjattareksi niille, joiden pitää omistaa\nmaan lihavuus ja ihanuus.\"\n\n\"Te säikytätte minua, master Tomkins\", sanoi Phoebe, \"vaikka\nvarmastikaan ette sitä tarkoita. Minun käy ihmeekseni, kuinka te\nuskallatte sanoillanne niin jäärytellä raamatun hyviä sanoja, kun\ntiedätte makeasti nauraneenne omalle herrallenne ja niille muille --\nauttaessanne palatsihuvilan menninkäisnäytelmää.\"\n\n\"Luuletko siis, sinä yksinkertainen hupsu, että minä Harrisonia ja\nniitä toisia eksyttäessäni menin erioikeuksiani pitemmälle? -- Ei,\ntotisesti, -- kuule minua, ymmärtämätön tyttö. Kun minä entiseen aikaan\nleiskuin Oxfordshiren hurjimpana, ilkimielisimpänä hurvittelijana,\nkäyden peijaisissa ja markkinoilla, tanssien kisakentillä ja näytellen\nravakkuuttani jalkapallosilla ja kalikkakiistoissa -- niin, kun minua\nympärileikkaamattomien kielellä nimitettiin Philip Hazeldineksi, ja\nkuuluin kirkkokööriin ja kellonsoittajiin sekä palvelin tuota pappia,\nRochecliffeä, -- minä en silloin ollut loitompana suorasta tiestä kuin\njälkeenpäin, kun kauvan lueskeltuani viimein havaitsin toisen oppaan\ntoisensa jälkeen sokeaksi, kaikki Egyptin tiilenpolttajiksi. Minä\njätin ne yksitellen, viimeisenä tahdottoman välikappaleen Harrisonin,\nja omalla avittamattomalla voimallani olen ponnistanut eteenpäin\nsiihen siunatun valon hohteeseen, josta sinunkin, Phoebe, pitää tulla\nosalliseksi.\"\n\n\"Kiitän teitä, master Tomkins\", virkkoi Phoebe peittäen huolestuksensa\nnäennäiseen välinpitämättömyyteen, \"mutta, minulla on kylliksi valoa,\nkantaakseni kotiin ruukkuni, kunhan vain annatte minun ottaa sen, ja\nmuuta valon tarvista ei minulla täksi iltaa ole\".\n\nJa hän kumartui kohottamaan ruukkua kuurnan alta, mutta independentti\nsieppasi häntä käsivarresta ja esti hänet toteuttamasta aiettaan.\nPhoebe kuitenkin oli urhean metsämiehen tytär, joutuisa\nitsevarjeluksessa, ja vaikka hän ei saanut temmatuksi ruukkua, kaappasi\nhän sen sijaan oikeaan käteensä ison kivensirpaleen, jota piti\npiiloitettuna.\n\n\"Nouse ylös. hupsu neitonen, ja kuuntele\", käski independentti\nankarasti, \"ja tiedä kerrallaan, että synti, josta ihmistä.\nrangaistaan taivaan kostolla, ei ole ruumiillisessa teossa, vaan\nrikkojan ajatuksessa. Usko, herttainen Phoebe, että puhtaille ovat\nkaikki teot puhtaita ja että synti kuuluu ajatuksiin eikä toimiimme\n-- ihan niinkuin päivän säihky on sokealle pimeä, mutta näkyy niiden\nnautinnoksi, joiden silmät ottavat sen vastaan. Sille, joka on vain\nalokas hengen asioissa, pannaan paljon velvoituksia, ja paljon häneltä\nkielletään; ja häntä ravitaan pienokaisten kaipaamalla maidolla, --\nhäntä varten ovat säännöt, kiellot ja käskyt. Mutta pyhä ihminen on\nnäiden määräysten ja pidätysten yläpuolella. Hänelle, talon valittuna\nlapsena, annetaan pääavain kaikkien lukkojen aukaisemiseksi, jotka\nehkäisevät häntä sydämensä halun nautitsemisesta. Sellaisille\nmieluisille poluille tahdon minä sinut johdattaa, herttainen Phoebe,\nettä iloon ja viattomaan vapauteen yhtyy nautintoja, jotka ovat\nerioikeudettomille synnillisiä ja kiellettyjä.\"\n\n\"Haluan todella, master Tomkins, että annatte minun mennä kotia\",\nsanoi Phoebe, joka ei käsittänyt hänen katsantokantaansa, mutta tunsi\nvastenmielisiksi sekä hänen sanansa että sävynsä. Toinen pitkitti\nkuitenkin niiden kurjain ja herjaavien käsitysten selittelyä, jotka\nhän oli muiden pyhimyksiksi julistautuneiden tavoin omaksunut kauvan\nmuuttelehdittuaan lahkosta toiseen, kunnes oli vakiutunut siihen\nkehnoon uskoon, että synti yksinomaan henkistä laatua ollen rajoittui\nvain ajatuksiin ja että pahimmatkin teot olivat luvallisia niille, joka\nolivat päässeet ehdottomaan vakaumukseen ylemmyydestään.\n\n\"Sentähden, hyvä Phoebe\", hän jatkoi yrittäen vetää tyttöä luokseen,\n\"minä voin tarjota sinulle enemmän kuin on koskaan asetettu naisen\neteen siitä saakka kun Aadam ensin otti morsiantansa kädestä. Muut\nseiskööt kuivin huulin, Paavilaisten tavoin tehden parannusta\npidättymisellä, kun nautinnon sarvi vuodattaa ilojansa. Rakastatko\nrahaa? Minulla on sitä, ja voin hankkia lisää -- minulla on vapaus\nhankkia sitä kaikkialta ja kaikin keinoin -- maa on minun ja sen\nrunsaus. Haluatko valtaa? Minä toimitan sinulle minkä hyvänsä\ntuollaisen petetyn parlamentinvaltuutetun säädyn, sillä minä olen\nkaupoissa mahtavamman olennon kanssa kuin heistä yksikään. Ja ilman\nvaltuutta en ole autellut ilkimielistä Rochecliffeä ja moukkamaista\nJoliffea heidän säikyttämisekseen ja häätämisekseen siinä asussa, mitä\nnämä käyttivät. Pyydä mitä tahdot, Phoebe, -- minä voin sen sinulle\nantaa tai toimittaa. Astu siis minun kanssani riemun elämään tässä\nmaailmassa, ja se on vasta esimakua tulevaisen paratiisin iloista!\"\n\nKiihkomielinen hurvitteli ja yritti taas vetää tyttö-parkaa puoleensa.\nSäikkyneenä, vaan ei mielenmaltistaan hätääntyneenä, koetti ahdistettu\nkauneilla sanoilla hellyttää häntä päästämään irti. Mutta miehen\nkasvonpiirteet, jotka eivät itsessään olleet merkilliset, olivat\nnyt saaneet hirvittävän ilmeen, ja hän huudahti: \"Ei, Phoebe -- älä\najattelekaan pakenemista -- sinut on annettu minulle vangiksi --\nsinä olet lyönyt laimin armosi ajan, ja se on nyt mennyttä. Katso,\nvesi valuu ruukkusi reunoilta, ja se oli merkkinä meidän välillämme.\nSentähden en enää taivuttele sinua sanoilla, joita sinä et ansaitse,\nvaan kohtelen sinua tarjotun armon hylkääjänä.\"\n\n\"Master Tomkins\", sanoi Phoebe rukoilevasti, \"ajatelkaa, Jumalan\ntähden, että minä olen isätön lapsi -- älkää tehkö minulle pahaa,\nse olisi suuri häpeä voimallenne ja miehuudellenne -- en kykene\nymmärtämään teidän koreita sanojanne -- mietin niitä huomiseen\". Sitte\nhän pahastuksensa yltyessä lisäsi kiivaammin: \"En anna kiusata itseäni\ntöykeästi -- irti minusta, tai tuotan teille vahingon.\"\n\nMutta kun toinen vastasi väkivaltaisuudella, jonka tarkoituksesta ei\nvoinut erehtyä, ja yritti kytkeä hänen oikeata kättänsä, hän huudahti:\n\n\"Tuosta, ja pidä hyvänäsi!\" ja jymäytti melkein pökerryttävän iskun\nkiusaajansa kasvoihin kivellä, jota oli pitänyt sellaisen hätätilan\nvaralla.\n\nIntoilija hellitti otteensa ja hoippui taaksepäin puolipyörryksissä,\nsamalla kun Phoebe heti kapaisi pakoon ja juostessaan kirkui apua,\nmutta yhä pidellen voitollista kivensirua. Ankaran kolhaisun\närsyttämänä hurjaan raivoon Tomkins läksi ajamaan takaa, sielussaan ja\nkasvoillaan kaikki mustat intohimot, joita kannusti pelko, että hänen\nkataluutensa tulisi ilmi. Hän huusi Phoebea pysähtymään ja kehtasi\nuhata häntä pistolillaankin, jos hän pitkittäisi pakenemistansa.\nMutta toinen ei heikentänyt vauhtiansa uhkauksesta, ja hänen olisi\njoko pitänyt panna se täytäntöön tai nähdä tytön pelastuvan viemään\ntietoa palatsihuvilaan, jollei tämä olisi kovaksi onneksi kompastunut\nulkonevaan männyn juureen. Mutta Tomkinsin rynnätessä saaliinsa\nkimppuun ilmestyi apu paikalle Joceline Joliffena, jolla oli virkasauva\nolallaan.\n\n\"Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee?\" tiedusti hän, astuen Phoeben ja\nvainoojan väliin.\n\nVimman villitsemä independentti ei vastannut muulla tavoin kuin\nlaukaisemalla Jocelinea kohti pistoolinsa, jota piteli kädessään. Luoti\nraapaisi metsänvartijan kasvoja, ja vastineeksi hyökkäykseen tämä\näännähti: \"Vai niin! Saarni vastatkoon raudalle\", samalla mojauttaen\nsauvallaan niin tuimasti independenttiä päähän, että isku vasempaan\nohimoon osuen oli melkein heti kuolettava.\n\nKouristuneesti vavahdellen hän sopersi katkonaisesti: \"Joceline --\nolen mennyttä -- mutta annan anteeksi -- tohtori Rochecliffe -- kunhan\nolisin ottanut enemmän opikseni -- voi! -- pappi -- hautaustoimitus\n--\" Hänen änkätessään näitä sanoja, jotka saattoivat ilmaista paluuta\nentiseen uskoon, kun hän ei kenties ollutkaan hyljännyt sitä niin\ntyyten kuin oli itselleen luulotellut, ääni hupeni voihkaukseksi, joka\nkurkussa koristen ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan ilmoille. Elämän\nviimeiset merkit häipyivät: nyrkkiin puristetut kädet veltostuivat\npiankin, ummistuneet silmät avautuivat tuijottamaan taivasta kohti\nhimmenevänä hyyhmänä, jäsenet ojentausivat jäykistymään. Äsken elämää\nuhkunut ruumis oli nyt tajuton tomumaja -- noin häväistyllä hetkellä\nmaallisesta asumuksestaan muuttanut sielu oli mennyt tuomiolle.\n\n\"Oi, mitä oletkaan tehnyt, mitä oletkaan tehnyt, Joceline!\" huudahti\nPhoebe, \"olet tappanut hänet!\"\n\n\"Parempi niin päin kuin että hän olisi tappanut minut\", vastasi\nJoceline, \"sillä hän ei ollut niitä paukuttelijoita, jotka kahdesti\nperäkkäin ampuvat ohi. -- Ja pahoillani kuitenkin olen hänen tähtensä\n-- monta hauskaa tovia meillä on ollut siihen aikaan kun hän oli hurja\nPhilip Hazeldine, ja silloin hän oli kyllin paha; mutta sitte kun hän\nsiveli paheensa peittoon ulkokultaisuudella näyttää hän äityneen vielä\npahemmaksi penteleeksi kuin koskaan.\"\n\n\"Voi, Joceline, tule pois\", pyysi Phoebe-parka, \"äläkä seiso tuolla\ntavoin tuijottamassa häneen\", sillä kohtalokkaaseen aseeseensa nojaten\nseisoi metsänvartija katsellen ruumista kuin puolittain huumeessa.\n\n\"Tällaista sitä tulee olviruukusta\", hän pitkitti naisellisen\nlohdutuksen aito tapaan, \"niinkuin olen sinulle usein sanonut. Taivaan\ntähden, tule palatsihuvilaan ja neuvotelkaamme, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Maltas ensin, tyttö, ja anna minun laahata hänet pois polulta; meidän\nei sovi jättää häntä virumaan tänne kaikkien ihmisten näkyviin. Etkö\nauta minua, hälläkkä?\"\n\n\"En voi, Joceline -- en mistään hinnasta kajoisi häneen\nsormenpäälläkään.\"\n\n\"Minun, täytyy sitten yksin suoriutua tästä urakasta\", tuumi Joceline,\njoka soturinakin kuten metsästäjänä karaistuttuaan tunsi kuitenkin\nsuurta vastahakoisuutta väittämättömään hommaansa. Kuolevan miehen\nkasvoissa ja katkonaisissa sanoissa oli jokin tehnyt syvän ja kamalan\nvaikutuksen hermoihin, jotka eivät hevillä järkkyneet. Hän täytti\nsentään tehtävänsä sikäli, että kiskoi kumppani-vainajansa syrjään\npolulta ja asetti ruumiin sinivatukkain ja orjantappurain tiheikköön,\nniin että se ei ollut näkyvissä muutoin kuin vasiten etsittäessä. Hän\npalasi sitte Phoeben luo, joka oli istunut kaiken aikaa sanattomana sen\npuun alla, jonka juureen hän oli kompastunut.\n\n\"Tule pois, Phoebe\", hän sanoi, \"menemme palatsihuvilaan ja\nharkitsemme, miten tästä tehtäisiin tiliä -- tämä paha sattuma lisää\nsuuresti vaaraamme. Mitä hän oli sinusta tahtonut, kun juoksit häntä\npakoon kuin mieletön? Mutta voin arvatakin -- Phil oli aina aika\npeijooni tyttöjen parissa, ja minä luulen, että hän pyhimykseksi\nkäännyttyään, kuten tohtori Rochecliffe sanoo, sai itseensä seitsemän\npahempaa paholaista kuin hän itse oli. Tässä on juuri se paikka, missä\nhänet näin ojentaneena miekkansa vanhaa ritaria vastaan, ja hän kun oli\nvielä pitäjänhoidokki -- se oli kapinaa kerrassaan -- mutta onpa hän\nviimein joutunut sen maksamaan.\"\n\n\"Mutta voi, Joceline\", pahoitteli Phoebe, \"kuinka saatoit ottaa noin\nilkeän miehen osalliseksi hankkeisiisi ja yhtyä häneen kaikissa hänen\nvehkeissään noiden keropäiden herrojen peloittamiseksi?\"\n\n\"No, katsos, simasuuni, olin tuntevinani hänet heti ensimäisessä\nkohtauksessa, kun Bevis, joka kasvatettiin täällä hänen ollessaan\nkoirainkaitsijana, ei karannut hänen kimppuunsa; ja kun uudistimme\nvanhan tuttavuutemme palatsihuvilassa, huomasin hänen olevan salaisessa\nkirjeenvaihdossa tohtori Rochecliffen kanssa, joka oli vakuutettu\nsiitä, että hän oli vankka kuninkaan mies, ja pysyi senvuoksi hyvissä\nväleissä hänen kanssaan. Tohtori kehuu saaneensa paljon tietoja hänen\nvälityksellään; toivon hartaasti, että hän puolestaan ei ole ollut yhtä\navomielinen.\"\n\n\"Voi, Joceline\", surkeili neitonen, \"sinun ei olisi koskaan pitänyt\nlaskea häntä palatsihuvilaan!\"\n\n\"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet\nolisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin\nrivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti\nlaittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille\n-- kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! -- kun hän opetti\nminulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa,\nniin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut\nkaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. -- Mutta\nnyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun\ntäytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta\nneuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko\nkekseliäisyytensä.\" Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran\nahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän\npian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista\nhoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää\nvaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.\n\nPuistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä\nhämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön\nsurmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan.\nMutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian\najattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan -- ja se arvelu\nahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan\nsitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman\nylpeä.\n\nTohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa\nTomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain\nvihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut\nWoodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen\nkirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään\nja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä\nWoodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään\nvastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä\njumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut\ntärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen\nhyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa\nkeksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut\noli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä\npalveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion\narvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput\npöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori\nhäntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä\nalettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota\nvaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.\n\n\n\n\n30. LUKU.\n\nWILDRAKE SANKARINA.\n\n\nTomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli\neversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken\nlisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan\nhartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja\nniiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja\npuoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä\noli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian\nväitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan,\nhuomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa\npääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin\nja kaikkeen sen sisältämään -- prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa\nja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut\nsekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat\nsaman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti\nasettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi\npyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.\n\nSeuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut\nsinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas.\nVeitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että\nraajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat\ntakaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja\ntältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli\nluvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa\nMurkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis\nhuomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin\nkustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin\nomintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei\npaashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia\njokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi\nsuoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.\n\nHeidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä\ntodisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin\npuoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva\nkolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen\nsydän.\n\nNiinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla\nsävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja\nhiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, -- mikään turhamaisen\npyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, -- ei se\nmyöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen\nystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen\nja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven;\nraskaita askeleita kuului portailta -- vanttera mies astui huoneeseen\nja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: \"Markham Everard, minä\ntervehdin sinua Jumalan nimessä.\"\n\nTulija oli kenraali Cromwell.\n\nHämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja\nihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää,\nhäntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin\näänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa\nympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen\nEverardia seuraavasti:\n\n\"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä,\nhyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään\ntämän maailman asiat -- antautuen tulevaisen harrastuksiin -- siten\nkäyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa\nasuinsijassa me voimme ikäänkuin -- mutta mitä nyt?\" hän pitkitti äkkiä\nmuuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; \"yksi\non poistunut huoneesta minun tultuani?\"\n\nWildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut,\nja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut\nsyrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. \"Ei, sir, seisoin vain\nkunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion\nasiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee\nluoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi\njotakin --\"\n\n\"Ahaa!\" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. \"Taattu\nvälittäjämme -- varma uskottumme. -- Ei sir, tällähaavaa en halua muuta\nkuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy\nolevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle.\"\n\n\"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord\", virkkoi Everard\npakoittautuen puhumaan. \"Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha\nsanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi,\nja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille.\"\n\n\"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard\", haastoi kenraali,\n\"ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat\ntähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja\nyhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja\nhellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi\nolla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin\npian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta,\nei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen\nrajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into\nja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti.\nKumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme\nauran kurkeen, on voimamme nuurunut.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir\", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman\nkärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli,\n\"suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani\".\n\n\"Ah niin\", lausui Cromwell, \"tietenkin, arvoisa herra pastori, me\nmurehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka\nkalliosta pulppuvan veden lailla --\"\n\n\"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir\", keskeytti Holdenough, \"sillä\nniinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä\ntaivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa\nkuulemaan, -- paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään\nhyväkseen kaitsijan huolenpitoa\".\n\n\"Voi, herra pastori\", selitti Cromwell hyvin hartaasti, \"nähdäkseni\nlähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja\nmuurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä -- varallisia\nihmisiä, -- jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat\nettä pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai\nharmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi\nainoat kristillisten siunausten jakelijat -- kun taasen minun\nkäsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen,\nettä isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa\nmistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy\nyksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka\nottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta,\nnäidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten\nyhdyskuntia kuin he itsekin ovat\".\n\n\"Te ette tiedä mitä puhutte, sir\", vastasi Holdenough kärsimättömästi.\n\"Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon\nsalaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta,\njotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat\nlikaa ravinnon etsijäin vatsoihin?\"\n\nPresbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin\ntulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.\n\n\"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton;\nylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. -- Niinpä niin, sir, puhukaa\nvain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä\najallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla,\n-- juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai\nhyökkäämässä muurin murtumaan, -- on sielu-paralle kuin hiilostalle\npantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria\njuhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee\nhunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en\nkuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle,\njättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten\nvalaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta\nsieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien\nsivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun\nihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa\nheikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat\njuovat hopeakannuista ja -pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista\n-- ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta.\"\n\nMuuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi\nsaarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää\nloppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi\nkurkistajalle: \"Pearson, onko hän tullut?\"\n\n\"Ei, sir\", vastasi Pearson. \"Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne\npaikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa.\"\n\n\"Sitä heittiötä!\" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. \"Onko hän\nvoinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi\nkysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. -- Kuulehan.\"\n\nLukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän\npiti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin\ntähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että\nkenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi\njoutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p:n murhenäytelmän\nuudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun\nhäviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.\n\nHän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot\nilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella\nitseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian\nkireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään\nkuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin\nedessä.\n\nOliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta\nneuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi\nniin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen\npääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki\nEverardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä.\nHetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen\nikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa\nliikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella,\nmelkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken\ntoivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli\nainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla\nse alkaisi saapua.\n\nMutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä,\njolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja\nrientänyt alas ovelle. \"Takaisin -- takaisin!\" käski kaksi aseellista\netuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei\nollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän\noli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut\nylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä\npoikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli\nhänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt\nmetsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä\nhöyhenen, sanoen hätäisesti: \"Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen\nohjeeni -- minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle\n-- muuri ei ole korkea -- ja siellä ei tietenkään ole vartijaa.\nVilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna\ntämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista -- jos ei, niin\nJoceline Joliffelle -- sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä.\nYmmärrätkö, poika?\"\n\nNokkela nuorukainen paiskasi herralleen kättä ja vastasi vain: \"Kuin\nolisi jo tehty.\"\n\nWildrake avasi ikkunan, ja vaikka se oli melkoisen korkealla, hän sai\nkuitenkin pojan lasketuksi alas eheänä viittansa avulla. Olkikupo,\njolle Spitfire putosi, säästi häneltä vähäisimmänkin kolauksen,\nja Wildrake näki hänen kapuavan pihamuurin yli kulmasta, joka oli\ntakakujan puolella; ja niin nopeasti tapahtui tämä kaikki, että\nkavalieri oli juuri palannut huoneeseen, kun Cromwellin saapumisen\naiheuttaman hyörinän laantuessa hänen oma poissaolonsa alkoi tulla\nhuomatuksi.\n\nCromwellin haastellessa eriuskolaisuuden turhuudesta hän huolestuneesti\najatteli, eikö hänen olisi kenties ollut parempi lähettää selvä\nsuullinen sanoma, koska kirjoittamiseen ei ollut aikaa. Mutta se\nmahdollisuus, että poika pysäytettäisiin tai sekoaisi sanoissaan,\nollessaan viemässä kiireellistä ja tärkeätä viestiä, sai hänet\nylimalkaan tyytyväiseksi arvoituksellisemmasta hälytyskeinostaan.\nHänellä oli siis isäntäänsä verraten se etu, että hän tiesi olevan\nhiukan toivoa pahimman turman välttämisestä.\n\nPearson oli tuskin sulkenut oven, kun Holdenough -- yhtä kerkeästi\naseissa tulevaista diktaattoria vastaan kuin oli ollut rivakka\nkohtaamaan Woodstockin oletettuja haamuja ja kummituksia --\nryhtyi jälleen ahdistamaan lahkolaisia. Hän otti todistaakseen,\nettä nämä olivat sekä sielunsurmaajia että vääriä veljiä ja\nvääriä sanansaattajia, ja alkoi esittää raamatunkohtia kantansa\nvahvistukseksi, kun Cromwell nähtävästi kyllästyneeä väittelyyn\nja haluten johtaa keskustelun enemmän yhdenmukaiseksi todellisten\ntunteittensa kanssa keskeytti hänet, vaikka hyvin kohteliaasti, ja otti\nhaastelun omaksi hoidettavakseen.\n\n\"Voi hyväinen\", hän sanoi, \"tämä kunnon mies puhuu totta tietonsa\nja ymmärryksensä mukaan -- niin, karvaita totuuksia ja vaikeasti\nnieltäviä, niin kauvan kuin näemme kuten ihmiset näkevät emmekä\nenkelien silmillä. -- Vääriä sanansaattajia, lausuu kunnianarvoisa\npastori? -- niin, totisesti, maailma on sellaisia täynnä. Näkee\nniitäkin, jotka vievät salaisen sanomanne verivihollisenne taloon ja\nsanovat hänelle: 'Katso, isäntäni lähtee matkaan pienen saattueen\nkeralla sellaisten ja sellaisten autioitten paikkain kautta; ole\nsinä sentähden joutuisa, jotta nouset ja surmaat hänet.' Ja toinen,\njoka tietää talonne vihollisen ja oman turvallisuutenne vainoojan\npiilopaikan, ei ilmoita sitä isännälleen, vaan vieläpä toimittaa\nviholliselle ja hänen lymyynsä varoituksen, sanoen: 'Katso, isäntäni\ntietää sinun salaisen asuntosi -- ylös nyt ja pakene, jotta hän ei\nkarkaisi päällesi niinkuin jalopeura saaliinsa kimppuun.' -- Mutta\npitääkö näin käydä rankaisemattomasti?\" luoden musertavan katseen\nWildrakeen. \"Ei, niin totta kuin sieluni elää ja Hän elää, joka on\ntehnyt minusta Israelin valtiaan, sellaiset väärät sanansaattajat\npitää ripustaa hirsipuihin teiden varsille ja heidän oikea kätensä on\nnaulittava heidän päänsä yläpuolelle, ojennettuun asentoon, ikäänkuin\nviittaamaan muille tietä, jolta he itse ovat harhaantuneet!\"\n\n\"Totisesti\", mukasi pastori Holdenough, \"on oikein hakata pois\nsellaiset rikkojat\".\n\n\"Kiitoksia, Messu-Jussi\", jupisi Wildrake; \"milloin ei presbyteriläinen\nantaisi paholaiselle avuliasta sysäystä?\"\n\n\"Mutta minä sanon\", pitkitti Holdenough, \"että tämä seikka on syrjässä\nnykyisestä puheenaineestamme, sillä ne petolliset veljet, joista\nhuomautin, ovat --\"\n\n\"Oikein, herra pastori, he ovat oman huonekuntamme jäseniä\", tokaisi\nCromwell; \"tämä kunnon mies on taaskin oikeassa. -- Niin, kenestä nyt\nvoimmekaan sanoa, että hän on totinen veli, vaikka hän on ollut samassa\nkohdussa meidän kanssamme? Vaikka me olemme uurastaneet saman asian\nhyväksi, syöneet samassa pöydässä, tapelleet samassa taistelussa,\npalvoneet saman alttarin ääressä, niin hänessä ei kuitenkaan ole\nvilpitöntä totuutta. Voi, Markham Everard, Markham Everard!\"\n\nHän pysähtyi tähän huudahdukseen, ja haluten heti tietää, miten\npitkälle hän oli joutunut epäillyksi, Everard vastasi: \"Teidän\nylhäisyydellänne näkyy olevan mielessänne jotakin, mikä koskee minua.\nSaanko pyytää teitä lausumaan sen suoraan, tietääkseni mistä minua\nsyytetään?\"\n\n\"Voi, Mark, Mark!\" pahoitteli kenraali; \"ei tarvitse minkään syyttäjän\npuhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole\nkosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö\nryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia\nilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi\nainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän -- jonka käsi\nvapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa?\nMutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö\nsinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle\nanteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö,\njonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on\nviipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon\nsuo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta\npuhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen.\"\n\n\"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään\nvähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette\nminulle suonut\", sanoi eversti Everard ylpeästi.\n\n\"Et, et, Markham\", vastasi Cromwell; \"en sitä väitäkään, Mutta --\nsinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin\ntuon miehen myötä\", Wildrakeen viitaten; \"ja sinun on soviteltava\nomantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin\nperustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään\nystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun\ntarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle\".\n\nEverard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui\nWildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja\nkatsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri\nlausui rohkeasti ja tyynesti: \"Te erehdytte, master Cromwell, ja\nkäännytte väärän henkilön puoleen täällä.\"\n\nHuomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti\ntaaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän\nodottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku\nväkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään\nasentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken\nkasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on\nkauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: \"Tuollaista\npuhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?\"\n\n\"Mies!\" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen\nvauhtiin; \"en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt\npäivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin\nkreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt\npelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä.\"\n\n\"Ole vaiti!\" käski Everard, \"ole vaiti, Wildrake, jos rakastat\nhenkeäsi!\"\n\n\"Hengestäni en piittaa ropoakaan\", vakuutti Wildrake. \"Perhana,\njos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa!\nTiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä\nantaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi\nkymmenestikin ollut oluenpanijana.\"\n\n\"Tuollaista sättimistä, ystävä\", sanoi Oliver, \"minä kohtelen sillä\nylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään\nlausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten\nihminen, vaikka näytät enemmän elukalta.\"\n\n\"Minulla ei ole muuta selitettävää\", vastasi Wildrake, \"kuin\nettä te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä\nkäyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei\nollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte.\nSiitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee.\"\n\n\"Orja, uskallatko sanoa tämän _minulle_?\" virkahti Cromwell, yhä\njärkevästi hilliten mielenkuohuansa, jonka hän tunsi olevan\npurkautumaisillaan arvottomaan kohteeseen.\n\n\"Niin, te teette jokaisesta englantilaisesta orjan, jos saatte\ntahtonne tapahtumaan\", tuumi Wildrake vähääkään hämmentymättä, sillä\nse pelonsekainen kunnioitus, joka oli hänet vallannut hänen ollessaan\nkahden kesken tämän merkillisen miehen kanssa, oli häipynyt heidän nyt\njouduttuansa jupakkaan todistajien kuullen. \"Mutta tehkää pahimpanne,\nmaster Oliver; ilmoitan teille ennakolta, että lintu on pujahtanut\ntiehensä.\"\n\n\"Et uskalla sanoa sitä! Pujahtanutko? Hoi, -- haa! Pearson! -- käske\nhuovien heti nousta ratsaille. -- Sinä olet valehteleva hupsu! --\nPujahtanutko? Minne tai mistä?\"\n\n\"Niin, siinäpä kysymys\", sanoi Wildrake; \"sillä katsokaas, sir -- että\nihmiset lähtevät täältä, se on varmaa -- mutta miten he lähtevät tai\nmihin asuinsijaan --\"\n\nCromwell seisoi tarkkaavaisena, odottaen kavalierin huolettomasta\nylimielisyydestä saavansa jonkun hyödyllisen vihjauksen, mille\nsuunnalle kuningas oli paennut.\n\n\"-- tai mihin asuinsijaan, kuten sanoin, niin siitähän teidän\nylhäisyytenne, master Oliver, voipikin itse ottaa selon\".\n\nViime sanat lausuessaan hän sivalsi pistomiekkansa ja survaisi sen\nsuoraan kenraalin ruumista kohti. Jollei säilä olisi kohdannut mitään\nmuuta vastusta kuin nahkakölterin, niin Cromwellin ura olisi päättynyt\nsiihen paikkaan. Mutta tuollaisia yrityksiä peljäten kenraali käytti\nsotilaallisen asunsa alla mitä hienointa rengaspaitaa, jonka silmukset\nolivat parasta terästä; se oli niin keveä ja taipuva, että siitä oli\ntuskin mitään haittaa liikkeille. Se osoittausi hänen turvakseen tässä\ntilanteessa, sillä kalpa katkesi siruiksi. Everardin ja Holdenoughin\nnyt pidättelemä miekkamies paiskasi kahvan kiivastuksissaan loukkoon\nja huudahti: \"Kirottu olkoon käsi, joka sinut takoi! Palvelitkin\nminua niin kauvan ja petit juuri kun uskollinen apusi olisi ainiaaksi\ntuottanut kunniaa meille molemmille! Mutta sinusta ei voinutkaan tulla\nkunnon tehoa sitte kun sinut vain leikilläkään tähdättiin oppinutta\nvaltiokirkon pappia vastaan.\"\n\nHätäännyksen ensimäisellä hetkellä ja kenties epäillen Wildraken\nvoivan saada kannatusta toisilta Cromwell puolittain veti povestaan\nkätketyn pistoolin, mutta työnsi sen pikaisesti takaisin, huomatessaan\nsekä Everardin että pastorin pidättävän kavalieria yrityksensä\nuudistamisesta.\n\nPearson ja pari sotamiestä ryntäsi huoneeseen. \"Kytkekää tuo mies\",\nkäski kenraali välinpitämättömästi kuten ainakin henkilö, jolle\nuhkaava vaara oli liian tuttu, tuottaakseen ärtymystä. \"Sitokaa hänet\n-- älkää sentään niin lujasti, Pearson\", sillä intoansa osoittaakseen\nmiehet köysien puutteessa kiskoivat vöitänsä raa'an tiukkaan Wildraken\njäsenten ympäri. \"Hän pyrki salamurhaajaksi, mutta minä tahdon säästää\nhänet asianmukaista tuomiota varten.\"\n\n\"Salamurhaajaksiko! Halveksin sanojanne, master Oliver\", tokaisi\nWildrake; \"tarjosin teille kunniallista kaksintaistelua\".\n\n\"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?\" kysyi Pearson\nCromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta\nenempää pahennusta.\n\n\"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet\nvarmassa tallessa ja hyvässä hoidossa\", määräsi Cromwell, vangin\nhuudahtaessa Everardille: \"Jätä minut jo rauhaan -- en ole nyt sinun\nsaattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen\nkoskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen,\nmaster Oliver, -- te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun\nkätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne\nkuulee maljalauselman, laulun ja -- salaisuuden.\"\n\n\"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle\nsarkka\", käski Oliver; \"sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä\nkieltää häneltä se elementti, jossa hän elää\".\n\n\"Kerrankin olkaa kiitetty!\" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän\nnurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan\nvoittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen.\n\"Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen.\nMitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:\n\n    \"Sinä noidan äpärä,\n    jo on valtasi täpärä,\n    ... pian sortuos maantien ojaan\n    ja märkäne siellä,\n    kun maa ilomiellä\n    ... taas nousee Kaarlomme nojaan!\n\n\"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi\n-- lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on,\nmaster Cromwell -- että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne\non valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne\nse pyrähti.\"\n\n\"Pyh, lurjus\", hymähti Cromwell halveksivasti, \"säästä siivottomat\npilasi hirsipuun juurelle\".\n\n\"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin\", vastasi Wildrake, \"kuin olen\nnähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa\".\n\nTämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. \"Konna!\" hän huudahti;\n\"laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja --\nmutta seis, ei nyt -- vankilaan hänet -- vartioittakoon häntä tarkoin\nja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita.\nEi, malttakaa -- tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa,\nniin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä\nvalkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun\nkuosiini.\"\n\nMääräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai\nluontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan,\npäättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on\ntoisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku\nvaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan\nnaulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten,\nkuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi\nja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.\n\nPastori Holdenough ei havainnut tai ainakaan totellut hänen merkkiään.\nLähestyen kenraalia hän lausui kunnioittavalla, mutta lujalla äänellä:\n\"Ymmärsinkö oikein teidän ylhäisyytenne tarkoituksena olevan, että\ntämän mies-paran tulee kuolla huomisaamuna?\"\n\n\"Haa!\" huudahti Cromwell mietiskelystään hätkähtäen; \"mitä sanotkaan?\"\n\n\"Otin luvan kysyä, oliko tahtonne, että tämä onneton mies kuolee\nhuomenna?\"\n\n\"Kuka, sanot?\" tiedusti Cromwell; \"Markham Everard -- pitääkö hänen\nkuolla, sanot?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" virkahti Holdenough peräytyen askeleen; \"minä\nkysyin, onko tämän sokaistuneen olennon Wildraken lähdettävä täältä\nniin äkkiä\".\n\n\"On, onpa vainkin\", sanoi Cromwell, \"vaikka koko Westminsterin\njumaluusoppineiden yleinen kokous -- koko presbyteriläinen Sanhedrim --\ntarjoutuisi hänestä takuuseen\".\n\n\"Jos ette tahdo harkita vielä, sir\", pyysi Holdenough, \"niin älkää\nainakaan antako mies-paralle keinoa aistiensa huumaamiseen. Sallikaa\nminun mennä hänen luokseen hengenmiehenä, valvomaan hänen kanssaan\nsiltä varalta, että hänet voidaan vielä yhdennellätoista hetkellä\npäästää viinitarhaan -- vielä tuoda laumaan, vaikka hän on laiminlyönyt\npaimenen kutsun, kunnes hänen aikansa on jo melkein lopussa.\"\n\n\"Jumalan tähden\", pyysi nyt myös Everard, joka oli tähän asti pysynyt\nvaiti, tuntien Cromwellin kiivastuksen tuollaisissa tilanteissa,\n\"punnitkaa toki, mitä teette!\"\n\n\"Sinunko sopii opettaa minua?\" vastasi Cromwell. \"Ajattele sinä omia\nasioitasi, ja usko minua, että siihen tarvitaan kaikki älysi. Ja mitä\nteihin tulee, arvoisa pastori, niin minä en suvaitse mitään rippi-isiä\nvankieni seurassa -- en mitään juttujen levittelyä. Jos tuo mies\njanoaa hengellistä lohdutusta, vaikka hänellä paljoa luultavammin on\nkonjakkikipollisen jano, niin korpraali Humgudgeon vartion päällikkönä\nsaarnaa ja rukoilee yhtä hyvin kuin teistä parhaat. -- Mutta tämä\nviivykki on sietämätön -- eikö sitä kuhnuria vieläkään kuulu?\"\n\n\"Ei, sir\", ilmoitti Pearson. \"Eikö meidän olisi parempi lähteä alas\npalatsihuvilaan? Tieto meidän saapumisestamme tänne saattaa muutoin\nehtiä sinne edellämme.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi Cromwell puhutellen upseeriansa syrjässä, \"mutta\ntiedäthän Tomkinsin varoittaneen meitä siitä, siellä kun hänen\nvakuutuksensa mukaan on niin monta takaovea ja pakoaukkoa ja salaista\npääsytietä, että koko vanha rakennus on kuin kaniinitarha ja että\nsieltä voisi helposti pujahtaa turvaan ihan nenämme alitse, ellei\nhän olisi mukana osoittamassa, mitä kaikkia kohtia on vartioittava.\nHän huomautti myös hiukan saattavansa viivästyä jonkun minuutin\n'määräajastaan -- mutta me olemme nyt odottaneet puoli tuntia.\"\n\n\"Luuleeko teidän ylhäisyytenne, että Tomkinsiin voi varmasti luottaa?\"\nkysyi Pearson.\n\n\"Niin pitkälle kuin hänen etunsa ulottuvat, ehdottomasti\", vastasi\nkenraali. \"Hän on aina ollut pumppuna, jolla minä olen imenyt esiin\nytimen jo monesta vehkeestä, olletikin tuon turhamaisen narrin\nRochecliffen keksimistä, hän kun tyhmyyksissään uskoo, että Tomkinsin\nkaltainen mies pitää arvossa mitään muuta kuin kulloinkin parhaan\npalkitsijan tarjousta. Mutta myöhä alkaa tulla -- meidän pitänee\nlopultakin lähteä palatsihuvilaan ilman häntä. Sentäänkin, kun oikein\nharkitsen asiaa, viivyn täällä puoliyöhön, -- Voi, Everard, sinä voisit\ntoimittaa tämän jutun kuntoon, jos tahtoisit! Merkitseekö jonkun\nhaaveellisen muodollisuuden turha kunniakäsite sinulle enemmän, mies,\nkuin Englannin rauhoittuminen ja menestys, uskollisuus ystävääsi ja\nhyväntekijääsi kohtaan, joka suosisi sinua yhä enemmän, sekä omaistesi\nvauraus ja turvallisuus? Ovatko nämä, sanon, keveämmät vaa'assa kuin\narvottoman poikasen asia, kun hän sekä hänen isänsä ja tämän suku on\nkiusannut Israelia jo viisikymmentä vuotta?\"\n\n\"Minä en ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, enkä käsitä, mihin palvelukseen\nviittaatte sellaiseen, jonka voin kunniallisesti toimittaa\", vastasi\nEverard. \"Minua surettaisi, jos esittäisitte mitään kunniatonta.\"\n\n\"No, tämän ainakin pitäisi soveltua kunniantuntoosi tai epäileväiseen\noikkuusi, sano sitä miksi tahansa\", ehdotti Cromwell. \"Tunnet\nvarmaankin kaikki tuon Jezebelin palatsin käytävät? Valaise minulle,\nmiten niitä voidaan vartioida, jotta kukaan ei pääse pujahtamaan ulos\nsieltä.\"\n\n\"En voi sanoa kykeneväni auttamaan teitä tässä asiassa\", kielsi\nEverard; \"minä en ole perehtynyt kaikkiin Woodstockin pääsyteihin ja\ntakaoviin, ja jos olisinkin, niin omatuntoni estäisi minua antamasta\nteille tietoja tähän tarpeeseen\".\n\n\"Me tulemme kyllä toimeen ilman teitä, sir\", vastasi Cromwell\nkorskeasti; \"ja jos mitään rikollista ilmenee teitä vastaan, niin\nmuistakaa, että olette menettänyt oikeuden suojelukseni saamiseen\".\n\n\"Ystävyytenne menetys surettaa minua, kenraali\", vastasi Everard;\n\"mutta toivoakseni säätyarvoni englantilaisena ei välttämättömästi\nkaipaa kenenkään suojelusta. Tietääkseni ei mikään laki pakoita minua\nvakoojaksi taikka ilmiantajaksi, vaikkakin minulle sattuisi tilaisuus\ntehdä palveluksia jompanakumpana tuollaisena kunniallisena välittäjänä.\"\n\n\"No niin, sir\", tuumi Cromwell, \"kaikista oikeuksistanne ja\nsäätyetuuksistanne huolimatta minä otan vapauden viedä teidät alas\nWoodstockin palatsihuvilaan tänä yönä, tutkiakseni asioita, jotka\nkoskevat valtion turvallisuutta. -- Tule tänne, Pearson.\" Hän otti\ntaskustaan paperin, jolle oli likimääräisesti piirretty Woodstockin\npalatsihuvilan pohjakaava sinne johtavine puistokujineen. \"Katso\ntähän\", hän sanoi; \"meidän täytyy liikkua kahtena osastona jalkaisin,\nja niin hiljaa kuin mahdollista -- sinun pitää marssittaa tuon vanhan\nkataluuden tyyssijan taustalle kaksikymmentä miestä ja asetella heidät\nhajalleen niin viisaasti kuin osaat. Ota arvoisa pastori mukaasi. Hänet\non joka tapauksessa pidettävä tallessa, joten hän voi yhtä hyvin toimia\noppaana. Minä asetun palatsihuvilan edustalle, ja siten tukittuasi\nkaikki myyränkolot sinä tulet tiedustamaan minulta lisää ohjeita --\nhiljaisuus ja joutuisuus ovat nyt kaikkena. Mutta mitä Tomkinsiin\ntulee, siihen koiraan, joka rikkoi sopimuksensa minun kanssani, niin\npitääpä hänen esittää hyvä puolustus, muutoin paha perii hänen isänsä\npojan! -- Arvoisa pastori, suvaitkaa seurata tuota upseeria. -- Eversti\nEverard teidän on saatettava minua; mutta ensin antakaa miekkanne\nkapteeni Pearsonille ja katsokaa olevanne pidätetty.\"\n\nSanaakaan virkkamatta Everard luovutti säilänsä Pearsonille, ja tuntien\nahdistavaa turman aavistelua hän seurasi tasavaltalaista kenraalia,\njonka käskyä olisi ollut hyödytön vastustaa.\n\n\n\n\n31. LUKU.\n\nJOCELINE PELOISSAAN.\n\n\nPalatsihuvilassa kokoontui pikku seurue illalliselle jo kello\nkahdeksalta. Pöydälle asetetusta ateriasta välittämättä seisoi sir\nHenry Lee uuninreunukselle nostetun lampun ääressä ja luki murheellisen\ntarkkaavaisena kirjettä.\n\n\"Kirjoittaako poikani teille yksityiskohtaisemmin kuin minulle, tohtori\nRochecliffe?\" tiedusti ritari. \"Hän sanoo tässä vain palaavansa\nluultavasti tänä yönä ja ilmoittaa, että master Kerneguyn tulee olla\nvalmiina heti lähtemään matkalle hänen kanssaan. Mitä voi sellainen\nkiire merkitä? Oletteko kuullut minkään uuden etsinnän uhkaavan\nkärsivää puoluettamme? Soisin niiden sallivan minun nauttia poikani\nseurasta rauhassa edes päivän.\"\n\n\"Se rauha, jonka edellytyksenä on ilkeitten taukoaminen kiusaamisesta\",\nsanoi t:ri Rochecliffe, \"ei ole päivien ja tuntien lepoa, vaan\nminuuttien. Heidän verenhimonsa tyytyi hetkiseksi Worcesterissa, mutta\nnyt lienee ruokahalu jo elpynyt.\"\n\n\"Olette siis saanut kuulla sellaista?\" kysyi Sir Henry. \"Poikanne\nkirjoitti minulle saman lähetin myötä\", vastasi tohtori; \"hän jättää\nharvoin sen tekemättä, oivaltaen kuinka tärkeätä on minun saada\ntieto kaikesta, mitä tapahtuu. Rannikolta on onnistuttu varaamaan\npakotilaisuus, ja master Kerneguyn tulee olla valmiina lähtemään\npoikanne kanssa heti kun hän saapuu.\"\n\n\"Kummallista\", päivitteli ritari; \"neljäkymmentä vuotta olin asunut\ntässä talossa, nuorukaisena ja miehenä, ja kysymyksenä oli kaiken\naikaa vain, miten saada päivä kulumaan toisensa jälkeen; sillä\njollen suunnitellut jotakin metsästystä tai haukallapyyntiä taikka\nmuuta sellaista, olisin saattanut istua täällä lepotuolissani niin\nhäiriintymättömänä kuin nukkuva myyrä vuodet läpeensä, -- ja nyt olen\npikemmin kuin pesällään vapiseva jänis, joka ei uskalla nukkua muutoin\nkuin silmät auki ja kapaisee pakoon, kun tuuli kahahtaa saniaisissa\".\n\n\"On omituista\", virkkoi Alice katsahtaen tohtori Rochecliffeen, \"että\nkeropää taloudenhoitaja ei ole kertonut teille mitään tästä. Hän on\ntavallisesti hyvinkin puhelias puolueensa hommista, ja minä näin teidät\nvaivihkaa yhdessä tänä aamuna.\"\n\n\"Minun täytyy vielä salaisemmin tavata hänet tänä iltana\", sanoi\ntohtori synkästi; \"mutta hän ei kylläkään lörpöttele\".\n\n\"Toivoakseni ette luota häneen liiaksi\", huomautti Alice. \"Minusta tuon\nmiehen kasvoilla kaikessa oveluudessaan on niin kolkko ilme, että olen\nihan hänen silmistäänkin lukevinani kavallusta.\"\n\n\"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta\", vastasi tohtori\nyhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen\nenempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti\nyhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka\nilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle\nvaikutukselle.\n\nValepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen\nvalmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki\nomaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta\nhän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut\nhänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana\npiirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.\n\n\"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme\", hän\nsanoi. \"Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani Patrick\nCareyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? -- Kas, ettekö tunne Pat\nCareytä -- loordi Falklandin nuorempaa veljeä?\"\n\n\"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!\" oudoksui\ntohtori.\n\n\"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin\",\nvirkkoi Kaarlo, \"ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta\nsuvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään\nauttaa minua ainakin kerrossa:\n\n    \"'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaan\n    Woodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,\n    niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaan\n       joukossa juomaveikkoin vankkain.'\"\n\nLaulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen\nraton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin\nkuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti\napulaulajia.\n\n\"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte\nkatumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte\nhautaustekstiä.\"\n\nTohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo\nhuomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana\nsuoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen\nvaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin\nliikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: \"Voitteko te,\nkunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle,\njoka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?\"\n\n\"En suinkaan, hyvä Louis\", vastasi ritari; \"minä en ole laisinkaan\nharjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa\nselittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen\nkuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että\njos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan\nmielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on\nosuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani\nalakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on\nliiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa\nvain minuutiksi!\"\n\nOnnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä\nAlbert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun\nja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän\nloi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi\nvalepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka\nhän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen\npolvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. \"Se sinulla\non, poikani\", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä,\nkun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren\nkavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja\nkäherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä\nja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes\nvanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta\njota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten\npikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa\nillallisensa, \"koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa\nsiitä saakka kun viimeksi haukkasit -- ja me panemme kiertämään maljan\nhänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee.\nJoceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi -- näytät siltä\nkuin olisit nähnyt aaveen.\"\n\n\"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden\", selitti Alice. \"Phoebe\nMayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline\navuksi elukan karkoittamiseen -- ja tyttö on saanut hermopuistatuksia\nsiitä asti kun tuli kotiin.\"\n\n\"Typerä letukka\", tuumi vanha ritari; \"hänhän on metsämiehen tytär!\nMutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää\nsinkauttaa sen läpi kunnon vasama.\"\n\n\"Ei ole tarvis, Sir Henry\", sopersi Joceline työläästi, \"se häiritsijä\non nyt kyllin säyseä -- ei se enää tee sellaista rikkomusta\".\n\n\"Pidä huoli siitä\", haastoi ritari; \"sinun tulee muistaa, että\nmistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja\ntäytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will\nlausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu -- hän vain kirkui ja\njuoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä\nläikyttele viiniä tuolla tavoin. -- No, malja vaeltajallemme, joka on\ntullut jälleen luoksemme.\"\n\n\"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä\", virkkoi valepukuinen\nprinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä\nosa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin\nhänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen\nnuorukaisen hätäilyyn. \"Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen,\nLouis\", hän huomautti; \"mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen\nsukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja\nkunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin\nkorkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan -- minä en olisi rohjennut päästää\nkieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä\nvähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana\".\n\n\"Totta kyllä, isä\", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen,\n\"mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun\nminä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin,\ntavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja\".\n\nKaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään,\nluonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut\ntai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle.\nMutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi,\nettä hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista\njännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti\ntullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti\nvetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.\n\nKaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että\nhänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa\nlausumiseen eversti Leelle -- että sydämellinen tunnustus yleensä\npulpahti esiin säädyttömästi -- ja lopuksi, että hän oli suuresti\nhyvillään Sir Henryn ojennuksesta; \"milloin hyvänsä lähdenkään\nWoodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne\ntulin\", hän lisäsi viimeksi.\n\nHänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta\nkatsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas\nosuus kohteliaisuudesta.\n\n\"Pelkään\", lisäsi Kaarlo Albertille, \"että tulit ilmoittamaan meille\noleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen\".\n\n\"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää\", sanoi Albert,\n\"juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen.\nOlen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta\ntohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun\nalhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä\nollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle,\njotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin -- sillä meidän\ntäytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista.\"\n\n\"Minä -- minä -- aioin lähettää Tomkinsin -- mutta -- mutta --\"\ntankkasi tohtori, \"minä --\"\n\n\"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi\", arveli\nAlbert. \"Se ilahduttaa minua -- te voitte helposti luottaa häneen liian\npitkälle.\"\n\n\"Tähän asti hän on ollut uskollinen\", väitti tohtori, \"ja tuskin luulen\nhänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa\nhevoset valmiiksi aamulla.\"\n\nJocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta\nerityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.\n\n\"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?\" hän virkahti\nhiipaillen lähelle Rochecliffeä.\n\n\"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää\", kivahti ritari, \"pyydätkö\nsinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira --\nvilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi\nhalki.\"\n\nJoceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen\ntätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa\njotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja\nkoiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.\n\n\"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?\" ihmetteli vanha ritari. \"Ihan tämä lienee\nkaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!\"\n\nSama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä\nneuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi\nulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.\n\n\"Se ei ole mikään hälytys\", huomautti vanha ritari Kerneguylle, \"sillä\nsilloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden\npitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä\ntavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se\ntulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja\nhyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta\nja maata!\"\n\nKoira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa\neteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään.\nSillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla,\nkantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä\nvelvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan\najatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se\nilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat\nkumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin\nsotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki,\nmeni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä,\nja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli\ntuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan,\nhuovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen\nrautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka\nulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan\niskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin\ntavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi\ntaaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.\n\n\"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!\" murahti ritari, joka oli\nvuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; \"sinut pitäisi lähettää\ntakaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta.\nMitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä\nvarsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta -- Joseph Tomkins? -- sehän\nonkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut\n-- sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on\nsaattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon\npitävänkin -- taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle,\nJoceline, heti katsomaan, missä hän on -- puhalla sitte torveasi.\"\n\n\"En voi lähteä\", empi Joliffe, \"jollei\" -- ja taaskin hän surkeasti\nkatsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut\nhukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen\npalveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa.\n\"Hanki lapio ja kuokka\", hän kuiskasi tälle, \"sekä salalyhty, ja minut\ntapaat raiskiomaalla\".\n\nJoceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä\nsanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa\nei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan\npikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat\nluonnollista ympäristöä. \"Täällä on sattunut tihutapauksia\", hän\nkertoi, \"sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö\nPhoebeä -- Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa\nhengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä\nJocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä\nsiitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa\nhälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan\nennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin\njalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta\nenemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?\"\n\n\"Päivän koittaessa tai varemmin\", ilmoitti eversti Lee; \"mutta me\ntapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia\nvarattuna useaan paikkaan -- me lähdemme Sussexin rannikolta, ja\ntaipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka.\"\n\"Miksette lähde heti?\" kysyi tohtori. \"Hevoset sortuisivat\", vastasi\nAlbert; \"niillä on tänään ratsastettu kovasti\".\n\n\"Hyvää yötä\", toivotti Rochecliffe; \"minun on mentävä työhöni. Lähtekää\nte ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan\ntoimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua,\njoita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta\neipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin\nriisumassa sitä voiton jälkeen.\"\n\nNiin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni\nraiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava\nsää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta\nyö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita\nsuuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan\nkyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa\nyskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään\nvalonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet\nnojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi\nsortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla\nkun hänen olaltaan riippui hirventalja.\n\n\"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline\", oudoksui tohtori\nRochecliffe, \"kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?\"\n\n\"No, katsokaas, tohtori\", vastasi toinen, \"voinhan sen kaiken teille\nkertoakin. Se mies ja minä -- hän tuolla -- tiedätte, ketä tarkoitan,\n-- jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä\nvaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni\nluvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta,\nettä Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat\nolivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista,\njolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että\neräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja\npaita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä\nvälissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän\nkimppuunsa -- toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka\nse olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein\nvai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä\ntyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi\nminua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella,\nviedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun,\npaitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian\nnokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet\nlihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli\npaperilapulle kiinnitetty toivotus:\n\n    \"'Otan lonkan mie,\n    saat rinnan sie,\n    ja sarvet ja taljan vartija vie.'\n\n\"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän\noli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta\nminä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin\nvalmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi\njoko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut\näkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on\njohtanut -- minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei.\"\n\n\"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan\", huomautti\nRochecliffe; \"mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa\nse. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan\", lohdutti kelpo\njumaluusoppinut, \"sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään\nolisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut\ntoivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että\nisku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä\nteki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki\negyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli\nnainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaan _percussum\nEgyptium abscondit sabulo_, -- toiste selitän sinulle niiden sanojen\nmerkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta,\nsillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin\non kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon\nheittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei\nollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi\ntuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen\nruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen\ntekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää\nheidän herransakin, itse saatana.\"\n\n\"Kuitenkin, sir\", pyysi metsänvartija, \"toivon teidän suovan muutamia\nkirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen\ntoivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä\ntehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla\npimeässä\".\n\n\"Sinä olet typerä, mutta jos\", pitkitti tohtori, \"hän mainitsi minua\nlähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia,\nniin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta\nja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan\nrukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen?\nPelkään vainajan lyhyyttä.\"\n\n\"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa\nlyhyenlaiseksi\", esitti Joceline; \"hän ei totisesti ansaitse sitä\nkokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni\nmaasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän\nkai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla.\"\n\n\"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko\", morkkasi tohtori, \"että vainajat\nlähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit\ntai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa\ntuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen.\nYmpäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle\nilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on\nnoiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan.\"\n\n\"Ei, jos niin ajattelette, tohtori\", rohkaistui Joceline, \"ja\nepäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se\nminun täytyy sanoa, -- -- mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin\npahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta\nja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua\".\n\nSiten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään\ntohtoria, joka huudahti: \"Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko\nsinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä?\nOlethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa.\"\n\n\"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun\", selitti Joceline. \"En ole\nmilloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja\ntuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä\nvihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät\nhimmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani\nasiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko\nWoodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen.\"\n\n\"Sinun täytyy sentään\", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, \"sillä\ntässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön\n-- varo kompastumasta -- täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme\norjantappurat haudan yli jälkeenpäin.\"\n\nSiten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden\ntoteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman\nhaudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän\ntekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa\nroutaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia\nhautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista\nkauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla\nepäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä\nhetkellään anonut niiden apua.\n\n\n\n\n32. LUKU.\n\nVANHA RITARI TARMOKKAANA.\n\n\nVictor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua\nlevolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun\neteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti,\nkiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään\nhiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän\nhuusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä,\ntahdottiin.\n\n\"Minä vain\", vastasi kimeä ääni.\n\n\"Ja mikä on nimesi, pikku mies?\" tiedusti Albert.\n\n\"Spitfire, sir\", vastasi ääni ulkoa.\n\n\"Spitfire?\" oudoksui Albert.\n\n\"Niin, sir\", selitti pyrkijä; \"koko maailma nimittää minua siksi, ja\neversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal.\"\n\n\"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?\" kysyi nuori Lee.\n\n\"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen\njunkkari, jos suvaitsette\", kertoi poika; \"ja minä olen tuomassa\nmistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä,\nkunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle -- mutta\nminä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme\".\n\n\"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku\", virkkoi Albert\nmatalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos\nhänen jälkeensä.\n\n\"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin\", sanoi nuori neiti;\n\"tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. -- Minkä vakuuden\non master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?\"\n\n\"Eipä kovinkaan kallisarvoista\", vastasi poika, \"mutta hän tahtoi\nniin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta\nniinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi\nsotamiehet pysähdyttäneet\".\n\n\"Kuuletko?\" sanoi Alice veljelleen; \"avaa ovi, Jumalan tähden\".\n\nHänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut.\nHän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto\nolisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun\nmelkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai\nmarkkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin\nkummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen\nhyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se\npalkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.\n\n\"Kuulehan, pikku mies\", tiedusti Albert, \"oliko herrasi päissään vai\nselvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän\naikaan yöstä?\"\n\n\"Luvalla sanoen, sir\", määritteli poika, \"hän oli oman arvostelunsa\nmukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä\ntilaa päihtymykseksi\".\n\n\"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!\" noitui Albert. \"Tuossa on\nsinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon\npilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina.\"\n\n\"Maltahan vielä hetkinen\", huudahti Alice; \"me emme saa olla kovin\näkkipikaisia -- tämä vaatii varovaista tutkintaa\".\n\n\"Höyhen\", vähitteli Albert, \"kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä!\nKa, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka\nhän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan.\"\n\n\"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä\", esitti Alice ja\nlisäsi poikaan kääntyen: \"Herrasi luona on siis vieraita?\"\n\n\"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa\", vastasi\nSpitfire.\n\n\"Ja millaisia vieraita?\" kysyi Alice; \"pitokumppaneita varmaankin?\"\n\n\"Niin, mistress\", selitti poika, \"sellaisia pitokumppaneita, jotka\ntekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä\nvastaanottoa isännältään -- sotureita, madam\".\n\n\"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa\", virkahti Albert.\n\n\"Ei, sir\", kertoi Spitfire, \"vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat\nnahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä --\nteidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet\nsellaista miestä! -- ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä\nole\".\n\n\"Oliko hän pitkä vai lyhyt?\" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.\n\n\"Ei kumpaakaan\", kuvasi poika; \"vanttera, kumarat hartiat, iso nenä\nja kasvot sellaiset, että niille ei tekisi mieli vastata kieltävästi.\nHänellä oli useita upseereja mukanaan; Näin hänet vain vilahdukselta,\nmutta milloinkaan en unohda häntä, niin kauvan kuin elän.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi Albert Lee sisarelleen, vetäen hänet syrjään,\n\"aivan oikeassa -- itse pääpaholainen on niskassamme!\"\n\n\"Ja höyhen\", huomautti Alice, jonka pelko oli saattanut herkäksi\nvähäisillekin merkeille, \"tarkoittaa lentoa -- ja lehtokurppa on\nmuuttolintu\".\n\n\"Niin juuri\", myönsi veli; \"mutta meille on suotu julman lyhyt\naika. Anna pojalle hiukan lisää -- älä kuitenkaan mitään epäluuloa\nherättävää, ja lähetä hänet pois. Minun täytyy kutsua Rochecliffe ja\nJoceline.\"\n\nHän siis läksi, mutta kykenemättä löytämään etsimiänsä hän palasi\nkiireisin askelin vierashuoneeseen, missä kuningas paashin-osassaan\npidätteli vanhaa ritaria, joka hänen kaskuilleen nauraessaankin pyrki\nkatsomaan, mitä eteissuojamassa oli tekeillä.\n\n\"Mikä on hätänä, Albert?\" kysyi vanhus. \"Kuka pyrkii palatsihuvilaan\nnäin sopimattomalla hetkellä, ja minkätähden avataan ovi sellaisille\ntulijoille? Minä en vanhana ja köyhänäkään salli polkea sääntöjäni ja\ntämän talon hoito-ohjeita.\"\n\n\"Mikset vastaa? Miksi lörpöttelet Louis Kerneguyn kanssa, kumpaisenkaan\nteistä välittämättä, mitä minä sanon? -- Alice-tyttäreni, onko sinulla\nkylliksi järkeä ja säädyllisyyttä, sanoaksesi minulle, mitä tai ketä\ntänne päästetään vastoin yleisiä määräyksiäni?\"\n\n\"Ei ketään, isä\" vastasi Alice; \"muuan poika toi sanoman, jonka pelkään\nolevan huolestuttavaa laatua\".\n\n\"Sen verran huolestuttavaa vain, isä\", virkkoi Albert astuen esiin,\n\"että kun ajattelimme viipyä seurassanne huomiseen asti, meidän\ntäytyykin jo tänä yönä jättää teille hyvästi\". \"Ei niin, veli\", esitti\nAlice, \"sinun pitää jäädä auttamaan puolustautumista. Jos sekä sinua\nettä master Kerneguytä kaivataan, niin takaa-ajoon riennetään heti,\nja se luultavasti onnistuu; mutta jos sinä jäät, kestää jonkun aikaa\netsiskellä talon piilopaikkoja. Voit myös vaihtaa takkia Kerneguyn\nkanssa.\"\n\n\"Oikein, uljas tyttöseni\", myöntyi Albert; \"kerrassaan oiva keksintö.\n-- Niin, Louis, minä jään Kerneguynä, sinä pakenet nuorena master\nLeenä\".\n\n\"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta\", väitti Kaarlo\nvastaan.\n\n\"Enkä minä\", puuttui puheeseen ritari. \"Talossani kuljetaan edes\ntakaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta\nkuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on\nhän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan,\ntämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan?\nMinä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin\nlukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. --\nEn suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta\nminua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies.\"\n\n\"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry\", vastasi puhuteltu\nhenkilö. \"Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen\nluottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa\nsoveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä\nsanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka\nosana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja\njonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko\nympäristöänne.\"\n\n\"Master Louis Kerneguy\", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, \"opetanpa\nteitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette\nniitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta\nhaluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä\".\n\n\"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!\" sanoi Albert vanhukselle. \"Tämä\non todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa,\nettä jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan\nonnettomuuden.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää\npolvilleen; \"onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla,\nettä minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!\"\n\nHän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle -- suuteli\nhallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään\n-- ja lausui: \"Antakaa anteeksi, mylord -- teidän majesteettinne,\ntarkoitan -- sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes\nsydämeni tykkii vapaammin, ja sitte --\"\n\nKaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja\ntuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti\ntalutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa,\npää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen\nhopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan\nseuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.\n\n\"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona\", sanoi Albert, \"ja uudet\nratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman\npäässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti --\"\n\n\"Ettekö mieluummin\", keskeytti Alice, \"tahdo luottaa tämän paikan\nlukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin -- Rochecliffen asuntoon ja\nvielä etäisempiin salakammioihin?\"\n\n\"Voi, minä tunnen ne ainoastaan nimeltä!\" pahoitteli Albert. \"Isäni\nvannotettiin uskomaan ne yhden ainoan miehen tietoon, ja hän oli\nvalinnut Rochecliffen.\"\n\n\"Mieluummin lähden taivasalle kuin vetäydyn mihinkään Englannin\nlymylokeroon\", sanoi kuningas. \"Jos vain kykenisin löytämään\ntien sille majalle, jonka luona hevoset ovat, niin yrittäisin,\nmitä taivutuskeinoja raippa ja kannus voivat käyttää saadakseen\nne kohtauspaikalle, missä minun pitäisi tavata Sir Thomas Acland\nja verekset ratsut. Tule mukanani, eversti Lee, ja kipaiskaamme\njuoksuun. Keropäät ovat antaneet meille selkään taistelussa; mutta jos\ntulee kysymykseen kävely tai kirmaaminen, niin luulenpa kykeneväni\nnäyttämään, missä on paras kunto.\"\n\n\"Mutta silloin\", epäröitsi Albert, \"me menetämme kaiken sen ajan,\nmikä on muutoin voitettavissa tämän talon puolustamisella -- jättäen\ntänne ainoastaan isä-parkani, joka ei nykyisessä tilassaan kykene\ntekemään mitään. Teitä lähdetään silloin heti ajamaan takaa vereksillä\nratsuilla, meidän hevostemme ollessa uupuneita. Voi, missä onkaan se\nJocelinen heittiö?\"\n\n\"Minne on voinut joutua tohtori Rochecliffe?\" tuskaili Alice. \"Hän,\njoka on niin kerkeä neuvomaan -- missä voivat he molemmat olla? Voi,\njospa vain isäni voisi tointua!\"\n\n\"Isäsi _on_ tointunut\", sanoi Sir Henry nousten ja astuen heidän\nluokseen; täyden miehuuden kaikki tarmo ilmeni nyt hänen kasvoissaan\nja liikkeissään. \"Keräsin vain ajatuksiani -- sillä milloin on Lee\ntuottanut pettymystä, kun hänen kuninkaansa on tarvinnut neuvoa tai\napua?\" Hän alkoi sitte puhua rivakasti ja lausuen selvästi niinkuin\nkenraali armeijan etunenässä määräilee jokaisesta hyökkäys- ja\npuolustusliikkeestä -- itse järkkymättömänä ja omalla pontevuudellaan\npakoittaen kaikki kuulijansa, tottelemaan, ja tottelemaan reippain\nmielin. \"Tytär\", hän sanoi, \"kolkuta hereille muori Jellicot --\nnouskoon Phoebe, vaikka hän olisi kuolemaisillaan, ja teljetköön ovet\nja ikkunat\".\n\n\"Se on tehty säännöllisesti siitä asti kun -- meillä ollut näin suuri\nkunnia\", virkkoi hänen tyttärensä kuninkaaseen katsoen; \"mutta käykööt\nkuitenkin vielä kertaalleen tarkastamassa kamarit\". Ja Alice meni\nantamaan määräyksensä, palaten pian.\n\nVanha ritari pitkitti yhä yhtä rivakasti ja päättävästi:\n\n\"Mikä on ensimäinen vaihtoasemanne?\"\n\n\"Rothebury, Henleyn luona, missä Sir Thomas Aclandilla ja nuorella\nKnollesilla on määrä pitää ratsut varalla\", ilmoitti Albert; \"mutta\nmiten pääseekään sinne meidän väsyneillä elukoillamme!\"\n\n\"Luottakaa minuun siinä\", sanoi ritari. \"Teidän majesteettinne tulee\nheti lähteä Jocelinen tuvalle\", hän lisäsi samaan käskevään tapaan;\n\"siellä ovat ratsunne ja pakovälineenne Tämän talon salaiset komerot\nhyvin hoidettuina tuottava kapinallisille koirille puuhaa runsaasti\npariksi kolmeksi tunniksi. Rochecliffen pelkään tulleen siepatuksi\nkiinni; hänen independenttinsä on hänet kavaltanut. Kunpa olisin\narvostellut sitä hylkyä paremmin! Olisin lävistänyt hänet jossakussa\nmiekkailuharjoituksessamme, nupittomalla aseella, kuten Will sanoo.\nMutta oppaaksenne ratsastusmatkaa varten asuu puolen nuolenkantaman\npäässä Jocelinen majasta vanha metsäntarkastaja Martin mökissään; hän\non pariakymmentä vuotta vanhempi minua, mutta tanakka kuin vanha tammi\n-- herättäkää hänet levolta ja antakaa hänen ratsastaa kerallenne\nhenkenne edestä. Hän ohjaa teidät vaihtopaikallenne, sillä yksikään\najopuistossa piileillyt kettu ei tunne tienoota niin hyvin seitsemän\nleaguen alalla.\"\n\n\"Erinomaista, isä hyvä, mainiota\", kiitti Albert; \"minä olin unohtanut\nmetsäntarkastaja Martinin\".\n\n\"Nuoret miehet unohtavat kaiken\", tuumi ritari. \"Voi että raajat ovat\nkykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt\nkenties viisaimmilleen!\"\n\n\"Mutta hevosethan ovat väsyneitä\", muistutti kuningas; \"emmekö voisi\nsaada vereksiä elukoita?\"\n\n\"Mahdotonta tähän aikaan yöstä\", vastasi Sir Henry; \"mutta uupuneet\nratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla\". Hän astui kiireisesti\nerääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista,\nvetäen niitä perätysten auki.\n\n\"Me menetämme aikaa, isä\", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen\nosoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena\nvälähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan\nhämynä.\n\n\"Kas nuorta herraa\", virkahti hänen isänsä terävästi; \"sinunko sopii\nmorkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten\nhelvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään\nkokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois\nEnglannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä\nviisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. -- Alice,\nrakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari\nviipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne\npitkiä ja ohuita, kuuletko --\"\n\n\"Tämä on mielen haihattelua\", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. \"Me\nteemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa,\nkun kuuntelemme häntä.\"\n\n\"Minä luulen toisin\", sanoi Alice, \"ja tunnen isäni paremmin kuin\nsinä\". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.\n\n\"Minäkin luulen niin\", lausui Kaarlo. \"Skotlannissa presbyteriläiset\npapit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni\nrikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä\nJerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin\nnuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan\nparran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja\npäättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa.\"\n\nTällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. \"Tässä peltirasiassa\", hän\nhaastoi, \"on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä\nmausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia\nlääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai\nmetsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin,\ntaivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos,\nneljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne --\njäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa.\nMartin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat\nkymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan\ntaivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen,\nteidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa,\nkäyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön\nhänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin\nkehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin,\njoka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten\naioitte, tuossa makuuhuoneessa -- jotain voidaan saada aikaan silläkin\ntempulla.\"\n\n\"Mutta, hyvä Sir Henry\", huomautti kuningas, \"teidän intonne jättää\nottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut\nmainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui\npäivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa\neverstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette\ntoimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella --\ntehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden\nnäyttämisessä.\"\n\n\"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen\nhallitsijani\", sanoi Sir Henry, \"mutta Albertin _täytyy_ jäädä tänne,\nja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen\nsijastaan\".\n\n\"Alice!\" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; \"mutta\nonhan pimeä yö -- ja -- ja -- ja --\" Hän vilkaisi Alicea kohti, joka\noli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen\nkatseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt\nmielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei\nollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa.\nHän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin\nsuuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. \"Minun on tosiaan mahdoton, Sir\nHenry, käyttää Alicen palvelusta -- minun on riennettävä kuin olisivat\nverikoirat kintereilläni.\"\n\n\"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main\",\nväitti ritari; \"ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan\nvauhti, jollette tietäisi minne mennä?\"\n\n\"Ei, ei, Sir Henry\", intti kuningas, \"yö on liian pimeä -- viivymme\nliian kauvan -- kyllä löydän tien itse\".\n\n\"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta\", vaati\nSir Henry, \"ja jättäkää muu minun huolekseni\".\n\nYhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä\nnuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry\nsanoi tyttärelleen: \"Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi\npaksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on\nhiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut\n-- se on minun tieteni ainoa heikkoutesi.\"\n\n\"Mutta, isä\", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä\nkasvoihin, \"täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa?\nEikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?\"\n\n\"Ei -- ei -- ei\", kielsi Sir Henry. \"Phoebellä, sillä typerällä\nletukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät,\nja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia\nvastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma --\nsitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua\nhänelle. Ei -- ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada\nhautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' -- Ja\nkuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan\ntupaan hänen veljentyttärensä luo -- puisto ja talo täyttyvät piankin\nvihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin\nvarhain huomenna.\"\n\n\"Ja mitä kuullenkaan silloin?\" sanoi Alice. \"Voi, kukapa voisi sen\nsanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä\nriisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy\nvälttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi\nsaattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella.\"\n\n\"Mitä!\" haastoi ritari ääntänsä koroittaen; \"esitätkö sinä kursailevia\nja typeriä epäilyksiä, kun on vaarassa kuninkaan turvallisuus, vieläpä\nhenkikin? Kautta tämän uskollisuuden merkin\", sivellen harmajaa\npartaansa, \"jos voisin ajatella olevasi muuta kuin Lee-suvun tyttärelle\nsoveltuvaa, niin --\"\n\nSamassa keskeyttivät hänet kuningas ja Albert, saapumalla huoneeseen.\nHe olivat vaihtaneet asua, ja varreltaan he muistuttivat jonkun verran\ntoisiaan, vaikka Kaarlo oli ilmeisesti karkeapiirteinen ja Lee komea\nnuori mies. Heidän hipiänsäkin oli erilainen, mutta sitä eroavaisuutta\nei voinut heti havaita, kun Albert oli ottanut käyttääkseen mustaa\ntekotukkaa ja noennut silmäkulmansa.\n\nAlbert Lee astui ulos rakennuksen edustalle, tehdäkseen kierroksen\npalatsihuvilan ympäri, tahtoen tarkastaa, miltä suunnalta saattoi olla\nvihollisia lähenemässä, jotta he voisivat valita kuninkaalliselle\npakolaiselle turvallisimman tien. Huoneeseen etumaisena astunut\nkuningas oli kuullut vanhan ritarin suuttuneesta vastauksesta\ntyttärelle osan ja arvasi helposti, mistä hänen pahastuksensa\njohtui. Hän astui vanhuksen luo niin arvokkaasti kuin hän osasi mitä\nluontevimmin omaksua sävykseen, milloin halusi.\n\n\"Sir Henry\", hän virkkoi, \"toivomuksemme ja nimenomainen tahtommekin\non, että te jätätte sikseen kaikkinaisen isällisen määräysvallan tässä\nasiassa. Mistress Alicella on tietenkin hyviä ja päteviä perusteita\nkäsitykselleen, ja minä en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos\nhänet toimitettaisiin tukalaan asemaan minun tähteni. Olen liian hyvin\ntutustunut metsiin ja erämaihin, peljätäkseni eksyväni Woodstockin\nkotimaisten tammien seassa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei joudu eksymisen vaaraankaan\", huomautti\nAlice, tuntien tilapäisen epäröimisensä tyyten hälvenevän siitä\ntyynestä, tasaisesta ja suoramielisestä sävystä, joka ilmeni\nKaarlon viime sanoissa. \"Te ette saa joutua minkään vastoinkäymisen\nmahdollisuuteen, minkä minä voin estää, ja kokemieni aikojen onnettomat\nselkkaukset ovat harjaannuttaneet minut liikkumaan täkäläisessä\nmetsässä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin. Ellette siis halveksu\nseuraani, niin lähtekäämme heti.\"\n\n\"Jos seuranne suodaan hyväntahtoisesti, niin otan sen kiitollisena\nvastaan\", vastasi hallitsija.\n\n\"Mielelläni\", vakuutti Alice, \"peräti mielelläni opastan teitä.\nSallikaa minun olla ensimäisiä osoittamassa sitä innostusta, ja\nluottamusta, jota toivoakseni koko Englanti vielä kilvan ilmaisee\nteidän majesteettinne hyväksi.\"\n\nHän lausui nämä sanat niin vilkkaasti ja toimitti vaatetuksensa\nvähäisen vaihdoksen niin joutuisasti, että kaikki hänen pelkonsa\noli ilmeisesti kadonnut ja hänen sydämensä täydellisesti kiintynyt\ntehtävään, jonka hänelle oli isä valinnut.\n\n\"Kaikki on turvallista ympäristössä\", ilmoitti Albert Lee palatessaan.\n\"Te voitte lähteä mitä kautta haluatte, mutta syrjäisin pääsytie on\nparas.\"\n\nKaarlo astui arvokkaasti Sir Henry Leen luo ennen lähtöänsä ja tarttui\nhänen käteensä. \"Olen liian ylpeä lausumaan vakuutuksia\", hän sanoi,\n\"joita saatan olla liian köyhä koskaan toteuttamaan. Mutta niin kauvan\nkuin Kaarlo Stuart elää, hän pysyy suuressa ja syvästi tunnetussa\nkiitollisuudenvelassa Sir Henry Leelle.\"\n\n\"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin\", huudahti\nvanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen\nkurkkuunsa. \"Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain\nvähäisen osan vastaanottamisesta.\"\n\n\"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!\" sanoi kuningas. \"Ajatelkaa minua\npoikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan\nkärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden.\"\n\n\"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän\nmajesteettianne\", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä\nkääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. \"Taivaan Herra\nsiunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä\nvaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen\nturvallisesti omistaa kruununne.\"\n\nKaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän\nläksivät matkalleen.\n\nHeidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen\nvaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui\nhänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä\nvanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden\nriuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän\nuskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti\njaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta\nharkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.\n\n\"Olet oikeassa, poika\", hän sanoi, \"meidän on puuhattava rivakasti.\nNe valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä\narvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle\nkelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin\nhetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt\nAlicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään.\nHuikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta\noletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he\nläksivät eteissuojamasta.\"\n\n\"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta\", ilmoitti eversti, \"ja\npalatessani pelkäsin teidän voivan pahoin\".\n\n\"Iloa -- iloa, pelkkää riemastusta, Albert -- en voi sallia\nvähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä\nsadan kuninkaan jälkeläistä -- valtakunnan laillista perillistä ei\nluovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän\nerosi minusta -- olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?\"\n\n\"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä\", virkkoi Albert, \"niin\npahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi\nhänen pelastumistansa\".\n\n\"No, käykäämme tähän touhuun\", sanoi ritari. \"Luuletko tuntevasi\nkylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan\nsinut paashi Kerneguyksi?\"\n\n\"Hm\", vastasi Albert, \"ei ole helppo esittää kuningasta, kun on naisia\nkysymyksessä. Mutta alikerrassa on vain hyvin niukasti valoa, ja minä\nvoin yrittää.\"\n\n\"Tee se heti\", kehoitti hänen isänsä; \"ne konnat kerkiävät tänne\npiankin\".\n\nAlbert siis läksi huoneesta, ritarin tuumiskellessa: \"Jos naiset\ntosiaan johtuvat siihen uskoon, että Kerneguy on vielä täällä, niin se\nantaa lisää tukea vehkeelleni -- hurtat alottavat väärällä vainulla, ja\nkuninkaallinen otus ehtii turvalliseen suojaan ennen kuin ne pääsevät\njäljille. Ja hauskaa on houkutella heitä toisesta kätköpaikasta\ntoiseen! Aamuhan valkenee ennen kuin ne ovat nuuskineet puoliakaan! --\nNiin, minä leikin heilukirsikkaa niiden kanssa, pitelen heidän nenänsä\nalla syöttiä, jota he eivät saa koskaan ahmaista! Sovittelen heille\ntolan, jota heidän kestää mutkitella melkoinen tovi. -- Mutta millä\nhinnalla teenkään tämän?\" pitkitti vanha ritari keskeyttäen riemullisen\nyksinpuhelunsa. \"Voi, Absalom, Absalom, poikani! poikani! Mutta\nmenköön hän; hän voi vain kuolla niinkuin hänen isänsä ovat kuolleet,\nja sen asian hyväksi, jonka puolesta he ovat eläneet. Mutta hän tulee\n-- hiljaa! -- Albert, oletko onnistunut? Oletko saanut omaksutuksi\nkuninkaallisuuden siten, että se käy täydestä?\" \"Kyllä olen, isä\",\ntakasi Albert. \"Naiset vannovat varmasti, että Louis Kerneguy oli\ntalossa ihan viime minuutilla.\"\n\n\"Oikein, sillä he ovat hyviä ja uskollisia olentoja\", sanoi ritari,\n\"ja vannoisivat hänen majesteettinsa turvallisuuden edistämiseksi joka\ntapauksessa, mutta he suoriutuvat luontevammin ja tehokkaammin, jos\nuskovat vannovansa totta. Miten sait heidät eksytetyksi?\"\n\n\"Käyttämällä hiukkasen kuninkaallista tapaa, jota ei kannata mainita,\nisä.\"\n\n\"Sinua veijaria!\" vastasi ritari. \"Pelkään kuninkaan maineen kärsivän\nsinun näyttelemisestäsi.\"\n\n\"Hm\", tuumi Albert jupisten, mitä hän ei uskaltanut virkkaa ääneen,\n\"jos seuraisin esimerkkiä tarkoin, niin tiedänpä, kenen maine pahemmin\nkärsisi\".\n\n\"No, nyt meidän täytyy järjestää keskenämme ulkovarustusten\npuolustaminen, merkinanto ja muu sellainen, ja sopia parhaasta\ntavasta vihollisen estyttämiseksi niin kauvan kuin mahdollista.\" Hän\nastui sitte jälleen kaappinsa salalaatikoiden ääreen ja otti esille\npergamenttisuikaleen, jolle oli piirretty pohjakaava. \"Tässä\", hän\nsanoi, \"on asemapiirros niin sanoakseni keskusvarustuksesta, joka\nlienee puolustettavissa kauvankin sen jälkeen kun sinun on käynyt\npakolliseksi peräytyä jo tuntemistasi piilopaikoista. Ylimetsänhoitaja\non aina vannotettu pitämään tämä kaavio salassa ja uskomaan se yhden\nainoan henkilön tietoon äkillisen kuoleman varalta. Istuutukaamme\ntutkimaan sitä yhdessä.\"\n\nJa he sovittivat toimenpiteensä sellaiseen tapaan, joka selviää\nmyöhemmistä tapauksista paremmin kuin jos mainitsisimme heidän\nsuunnittelemansa eri hankkeet ja aseman toisin kehittyessä\nkäyttämättömiksi jääneet varokeinot.\n\nVihdoin nuori Lee lausui hyvästi isälleen. Asestettuna sekä hiukan\nruoka- ja juomavaroja mukaansa ottaen hän läksi Victor Leen huoneeseen\nja sulkeutui sinne. Sieltä avautui salainen pääsy niiden monien\nkätköpaikkojen sokkeloon, joita salaliittolaiset olivat niin hyvällä\nmenestyksellä käyttäneet haaveellisiin kujeisiinsa tasavallan\nvaltuutettuja vastaan.\n\n\"Toivon\", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi\nhyvästeltyään poikaansa, \"että Rochecliffe ei ole lörpötellyt\npohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin\nsaattanut laverrella tiedoistaan muualla. -- Mutta tässä nyt istun --\nkenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will\ntoisella, valmistautuneena -- Jumalan kiitos -- kuolemaan kuten olen\nelänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule\", hän lisäsi jonkun aikaa\nodoteltuaan; \"olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä\ntiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan\".\n\n\n\n\n33. LUKU.\n\nPALATSIHUVILAN VALLOITUS.\n\n\nJos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet\npalatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia\nWoodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain\nehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa\ntässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että\npalatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli\nteroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli\nsentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli\nvetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen\nonnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen\noven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään.\nHän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta\nsoturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti\nasian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin\ntaatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti\nvaltuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä\noli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea\nhän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia\npääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen\nkuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista;\nmuutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli\nsenvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi\nsiellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli\nsoturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että\njos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle,\nnoin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta.\nHän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti\nluotettavia huoveja -- ei hengellisesti heikkoja -- ei ainoatakaan\nsellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin\nvuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään\nmiekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli\npitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun\ntäydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse\nsalassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla\npaikkakunnalle.\n\nMiehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän\noli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan\nmukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa\nvaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi\nja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta,\njoka oli heidän toimintansa pääperusteena -- miehiä, joille Cromwell\noli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen\nmääräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.\n\nSyvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön\naavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti\nluottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen\nkäytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen\nväkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä\nkäsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka\nolivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset,\nmutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin\nsisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen\nhälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin\npalatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma\ntuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi\nusein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle,\nsai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan\nviimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko\nyrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.\n\nSillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan,\njärjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet\nsotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan;\ntoisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava\nvalmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin\nsitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo\njätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.\n\nSiten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein\nluoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen\nepäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos\nolisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin\nkasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.\n\nLöi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin\nratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta\ntuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse\nsaanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten\nvangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos\ntahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo\ntavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi.\nHän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin,\nneuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan\nmahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, \"ihan\nniinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä\nvastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks\", lausuttiin\nedelleen tässä omituisessa asiakirjassa, \"mekin saamme tietää, mitä nuo\nmidianiitit ovat unessaan nähneet\".\n\nJoukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja\nviiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto.\nKymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell\nvaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi\nkuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori\nHoldenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä\nsaattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan\nkauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet\nkansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he\nolivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan,\nja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa,\njotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan\njaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta,\nsillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli\nkeskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut\npetroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita\nsilloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja\nmitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.\n\nNoin sadan kyynärän päässä perimäisten jalankulkijani takana tulivat ne\nhuovit, jotka olivat pysyneet ratsailla, ja näytti siltä kuin olisivat\njärjettömät elukatkin tajunneet Cromwellin määräyksen, sillä hevoset\neivät hirnahdelleet ja näyttivät ihan laskevan kavionsakin maahan\nvarovasti, tömistellen tavallista vähemmin.\n\nHuolestuneihin mietteisiin vaipuneena ei heidän johtajansa hiiskunut\nmitään muuta kuin kuiskauksin uudistettuja varotuksia hiljaisuudesta.\nMiehet olivat ihmeissään ja riemastuksissaan, kun havaitsivat olevansa\nmainehikkaan kenraalinsa johdettavia ja epäilemättä määrättyjä johonkin\nvarsin tärkeään salaiseen palvelukseen; senvuoksi he mitä tarkimmin\nnoudattivat hänen uudistuvia käskyjään.\n\nHe astelivat pitkin kauppalan katua mainitsemassamme järjestyksessä.\nAsukkaita oli vähän liikkeellä, ja ne harvat, jotka olivat pitkittäneet\nillan pitoja noin myöhäiseen hetkeen asti, olivat hyvillään\nväittäessään voimakkaan soturiosaston huomiota, sotamiehet kun\nusein toimivat järjestysvaltana kuulustellen myöhäisten liikkujain\ntarkoitusta tai heidän matkansa määrää.\n\nAina siitä saakka kun joukkue oli saapunut kauppalaan, oli ajopuiston\nulkoporttia vartioinut kolme huovia, ehkäistäkseen kaiken yhteyden\npalatsihuvilan ja Woodstockin välillä. Spitfire, Wildraken lähetti, oli\nusein käynyt metsässä ryöstämässä linnunpesiä tai muilla luvattomilla\nretkillä, ja hän oli välttänyt noiden miesten valppauden kapuamalla\nmuurin yli eräästä syrjäisestä murtumasta, joka oli hänelle hyvin tuttu.\n\nSotakurin sääntöjen mukaan vaihdettiin kuiskattu tunnussana tuon\nvartion ja Cromwellin osaston etujoukon kesken. Jalkaväki astui\npuistoon, ja sitä seurasi ratsuväki, jonka piti kartella kovaa tietä ja\nmahdollisuuden mukaan ratsastaa puistokujan ruohoista viertä pitkin.\nSinne tultua käytettiin lisäksi sitä varokeinoa, että pari soturia\npantiin tutkimaan metsää kumpaiseltakin puolelta tietä ja vangitsemaan\ntai vastarintaa tehtäessä surmaamaan kenet hyvänsä tapaisivat\npiileskelemässä siellä millä tahansa verukkeella.\n\nSillävälin alkoi sää osoittautua yhtä otolliseksi Cromwellille kuin\nhän oli havainnut useimmat tapaukset suotuisiksi uransa varrella.\nTähän asti oli harmaja usma levittänyt häämyänsä kaikkialle ja tehnyt\nmarssimisen metsässä haparoivaksi ja tukalaksi. Mutta nyt se väistyi\nkuutamon tieltä, joka monien ponnistusten jälkeen viimein tunkeusi\nhuurujen läpi; kuun himmeän kalsea soihtu valaisi nyt taivasta niinkuin\nerakon hiipuva lamppu hänen lepokammiotansa. Joukkue oli jo päässyt\npalatsihuvilan edustan näkösälle, kun Holdenough kuiskasi Everardille,\nheidän kävellessään likekkäin: \"Ettekö näe -- tuolla tuikuttaa taas se\nsalaperäinen valo epävakaisen Rosamondin tornissa? Tämä yö koettelee,\nonko lahkolaisten paholainen vai ilkimielisten paholainen voimakkaampi.\nEijaa, saatanan kuningaskunta on jakautunut itseänsä vastaan!\"\n\nJumaluusoppineen keskeytti muuan aliupseeri, joka tuli pikaisesti,\nmutta kuulumattomin askelin sanomaan ankarana kuiskauksena: \"Hiljaa,\nvanki siellä takana -- hiljaa, kuoleman uhalla.\"\n\nTovin kuluttua koko joukkue pysähtyi; sana _seis_ siirtyi toisesta\ntoiseen, ja sitä toteltiin heti. --\n\nKeskeytyksen syynä oli se, että pääosaston sivustasta oli airut\nsaapunut kiireisesti ilmoittamaan Cromwellille valon pilkoituksesta,\njota oli nähty metsässä jonkun matkan päässä vasemmalla.\n\n\"Mitä voi se olla?\" sanoi Cromwell, jonka matala ja tuima ääni\nkuiskauksenakin kuului selvästi. \"Liikkuuko se vai onko paikallaan?\"\n\n\"Se on liikkumaton, mikäli me voimme päättää\", vastasi huovi.\n\"Kummallista -- sen lähistöllä ei ole mitään mökkiä.\"\n\n\"Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, että se saattaa olla\nsaatanan juoni\", honotti korpraali Humgudgeon; \"hän on viime aikoina\nollut ylen voimallinen täällä päin\".\n\n\"Suvaitkoon sinun typeryytesi kuulla, että sinä olet aasi\", ärähti\nCromwell, mutta muisti heti, että korpraali oli ollut sotamiesten\nsananselittäjiä eli puhujia, joten hänelle oli osoitettava soveliasta\narvonantoa. Senvuoksi hän lisäsi: \"Silti, jos se on saatanan juoni,\nniin me Jumalan avulla vastustamme häntä ja se ruma vihollinen pakenee\ntieltämme. -- Pearson\", hän käski sotilaalliseen lyhytsanaisuuteensa\npalaten, \"ota neljä miestä ja katso, mitä siellä on. Ei -- ne rahjukset\nvoivat pelkäillä sinun johdollasi. Mene sinä suoraan palatsihuvilan\nluo -- saarra se sopimaamme tapaan, jotta lintukaan ei pääse sieltä\npujahtamaan -- muodosta ulompi ja sisempi vartiopiiri, mutta älä\nhisahdakkaan ennen kuin minä tulen. Jos jotkut yrittävät paeta, _tapa_\nheidät.\" Hän lausui sen käskyn kamalan pontevasti. \"Tapa heidät\npaikalla\", hän toisti, \"olkoot he keitä tai mitä tahansa. Se on parempi\nkuin rasittaa tasavaltaa vangeilla.\"\n\nPearson läksi panemaan toimeen päällikkönsä määräyksiä. Tulevainen\nprotektori järjesti sillaikaa luoksensa jääneen pikku joukon sillä\ntavoin, että miehet lähestyisivät eri suunnilta yhtaikaa valoa,\njoka herätti hänen epäluuloaan. Heidän piti hiipiä niin lähelle\nsitä kuin mahdollista, menettämättä toistensa kannatusta, ja olla\nvalmiina hyökkäämään paikalle samalla hetkellä, kun hän antaisi\nmerkin voimakkaalla vihellyksellä. Kiihkeänä saamaan omin silmin\nselon asiasta Cromwell läheni uteliaisuutensa esinettä; hänellä oli\nvaistomaisesti kaikki sotilaallisen varovaisuuden tavat, jotka ovat\ntoisissa ammatillisen kasvatuksen ja pitkällisen kokemuksen tuloksia.\nHän hiipaili puulta toiselle intiaanisissin kevein askelin ja\nväijymistaidoin, ja ennen kuin yksikään hänen miehistään oli ehtinyt\nkyllin likelle näkemään kohtausta, hän huomasi maahan lasketun lyhdyn\nvalossa kaksi miestä, jotka olivat kaivaneet näköjään hätävaraisen\nhaudan. Heidän lähellään oli jotakin käärittynä hirventaljaan, ja se\nmytty muistutti suuresti miehen ruumista. He haastelivat keskenään\nmatalalla äänellä, mutta vaarallinen kuulija sai kuitenkin täyden\ntolkun heidän sanoistaan.\n\n\"Se on nyt viimeinkin tehty\", virkkoi toinen; \"ilkeämmässä ja\nsitkeämmässä urakassa en ole eläissäni ollut. Ei taida minusta olla\nenää juuri mihinkään. Käsivartenikin ovat ihan kuin eivät minulle\nkuuluisikaan, ja kummallista on sekin, että minä en kyennyt saamaan\nmitään lämpöä jäseniini, vaikka kuinkakin lujasti ahersin.\"\n\n\"Minä olen kyllä saanut lämpimäni\", huomautti Rocheliffe läähättäen\nuupumuksesta.\n\n\"Mutta vilu on sydämessäni\", arveli Joceline; \"tuskin voin toivoa\nenää koskaan lämpeneväni. Se on kummallista, ja meitä tuntuu loitsu\npainavan. Tässä me olemme lähes kaksi tuntia pungastaneet, mitä Diggen\nhauturi olisi paremmin saanut aikaan puolessa tunnissa.\"\n\n\"Me olemme hyvinkin kehnoja kaivureita\", vastasi tohtori Rochecliffe.\n\"Pysyköön kukin työkaluissaan -- sinä kiekkuratorvessasi ja minä\nsalakirjoituksissani. Mutta älähän masennu; routainen kamara ja\njuurien paljous ne tekivät hommamme työlääksi. Ja nyt, kun tälle\nonnettomalle miehellä on toimitettu kaikki asianmukaiset menot ja\nkun olen lukenut hänen tomulleen kirkon hautaustekstin, _vahat\nquantum_, laskekaamme hänet sievästi tähän viimeiseen leposijaansa;\nmaan pinnalla ei häntä suurestikaan kaivata. Pää pystyyn vain, mies,\nolethan soturi; me olemme siunanneet hänen ruumiinsa, ja jos ajat\nsallivat, niin siirrätämme hänet vielä vihittyyn multaan, vaikka, hän\nei ollenkaan ansaitse sellaista suosiota, No, auta minua multaamaan\nhänet; vedämme orjantappuroita ja sinivatukoita paikan peitoksi, jahka\nolemme lapioineet tomua tomun päälle. Ja ajattele sinä tätä selkkausta\nmiehuullisemmin, ja muista, että salaisuutesi on omassa tallessasi.\"\n\n\"Siitä en voi mennä takuuseen\", väitti Joceline. \"Minusta tuntuu kuin\nihan lehtikasoissa kahiseva yötuulikin kertoisi, mitä olemme olleet\ntekemässä -- tuntuu kuin itse puut huokailisivat: 'juurtemme alla makaa\nhengetön ruumis'. Todistajia ilmestyy pian, kun on verta vuodatettu.\"\n\n\"Niin ilmestyykin, ja varsin varahin\", huudahti Cromwell kavahtaen\nesille tiheiköstä, tarttuen Jocelineen ja ojentaen pistoolin hänen\npäätänsä kohti. Minä tahansa muuna elämänsä hetkenä olisi metsämies\nylivoimankin ahdistamana tehnyt mitä hurjinta vastarintaa. Mutta vanhan\nkumppanin surmaamisesta johtunut kauhu oli uupumuksen ja yllätyksen\nlisänä niin lannistanut hänet, että hän henkensäkin jouduttua\nvaaraan oli siepattavissa kiinni yhtä helposti kuin teurastaja\nkytkee lampaan. Tohtori Rochecliffe rimpuili hiukan, mutta hänen\nympärilleen sulloutuneet soturit nujersivat hänet pian. \"Katsokoon\njoku teistä\", käski Cromwell, \"mikä ruumis tämä on, joka on joutunut\nnäiden jumalattomien Belialin poikien murhanhimon uhriksi. Korpraali\nArmo-olkoon-täällä Humgudgeon, katso kasvoista, tunnetko niitä.\"\n\n\"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani\", honotti\nkorpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. \"Totisesti siinä on\nvakaa uskonveljemme Joseph Tomkins.\"\n\n\"Tomkins!\" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä\nsilmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. \"Tomkins!\n-- ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat,\ntunnustakaa totuus -- te olette murhanneet hänet syystä että saitte\nilmi hänen kavalluksensa -- minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän\nmielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä\nvehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen\nyksinkertaisuutensa.\"\n\n\"Niin\", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, \"sitte\nhäväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne,\nniinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä\npyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti.\"\n\n\"Älä sinä välitä, kopraali\", sanoi Cromwell, \"aikamme on vähissä. --\nYstävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne\nja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun\nkoittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla,\nmitä tiedätte tuon talon salaisuuksista.\"\n\n\"Tosiaan, sir\", vastasi Rochecliffe, \"te tapasitte minut vain\npapillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä\ntulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon\nonnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa --\"\n\n\"Viekää hänet\", käski Cromwell; \"tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa\nvanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän\nluuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi,\nja tuokaa tänne se toinen. -- Tule tänne -- tähän näin -- likemmä --\nlikemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla\nhän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun\nmaan tähden, vaikka -- hyväinen aika -- sen oman arvon me panisimme\nvaaraan nuppineulasta. -- No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen\ntäydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen.\nMitä arvelet?\"\n\n\"Niin, hyvä herra\", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa\nmaalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu\nSir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään,\n\"luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa -- siinä kaikki\".\n\n\"Älä viisastele minulle, ystävä\", pitkitti Oliver; \"vakuutan sinulle\nvakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla\npalatsihuvilaksi sanotussa talossa?\"\n\n\"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra\",\nvastasi Joceline. \"Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin\nkaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä\npelkästä sen haiskahduksesta.\"\n\n\"Heitä, vintiö!\" ärähti kenraali; \"pilkkaatko minua? Sano minulle\nheti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa -- ja\nkatsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän\ntyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin\nteet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan\npalkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen\nkastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin\ntahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös\nkostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän\nriemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta,\noksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi\nmuurinkoloissa, ja -- ja, totisesti -- ymmärrätkö minua, tolvana?\"\n\n\"En ihan, suvaitkoon teidän arvollisuutenne\", virkkoi Joceline; \"mutta\nse kuulostaa kuin saarnalta, ja on siinä ihmeellistä eriuskolaisuuden\nhonotustakin\".\n\n\"No, sanalla sanoen -- sinä tiedät, että palatsihuvilassa piileksii\nmuuan Louis Kerneguy tai Carnego taikka joku siihen tapaan nimitetty?\"\n\n\"Ei, sir\", kierteli metsänvartija, \"niitä on kulkenut moniaita edes\ntakaisin Worcesterin tappelun jälkeen, ja mistä minä tietäisin, keitä\nhe ovat? Minunhan palvelukseni pysyttelee ulkosalla.\"\n\n\"Tuhannen puntaa\", tarjosi Cromwell, \"luen kouraasi, jos voit toimittaa\nsen pojan minun haltuuni\".\n\n\"Tuhannen puntaa on huikea raha, sir\", tuumi Joceline; \"mutta käteni on\njo tahrautunut enempään vereen kuin haluan. Minä en tiedä, minkä verran\nverirahoista kostunee -- ja mieleni ei tee yrittääkään, pelastun tai\nkillun.\"\n\n\"Pois tämä mies sinne takapäähän\", käski kenraali, \"älkääkä antako\nhänen puhua kumppaninsa kanssa. Mikä hupsu olenkin, kun haaskaan aikaa,\nyrittäessäni lypsää muuleja. Eteenpäin palatsihuvilaa kohti.\"\n\nHe etenivät yhtä hiljaisesti kuin ennenkin, vaikka tien outous ja sen\nmonet mutkat tuottivat vaikeuksia. Vihdoin heille huhusi matalalla\näänellä muuan omista etuvartijoista, jotka oli sijoitettu kahtena\nsisäkkäisenä kehänä palatsihuvilan ympärille niin lähitysten, että oli\nmahdoton ainoankaan asukkaan päästä pujahtamaan ulos. Ulkovaltiona\nolivat osittain ratsumiehet teillä ja avoimilla nurmilla, kun taasen\njalkaväki oli pitämässä silmällä kumpuista ja pensaikkojen peittämää\naluetta. Sisäkehänä oli ainoastaan jalkamiehiä. Koko väki oli mitä\nvalppaimmin varuillaan, odottaen merkillisiä ja tärkeitä seurauksia\nsiitä harvinaisesta retkeilystä, jolle he olivat joutuneet.\n\n\"Kuuluuko mitään, Pearson?\" kysyi kenraali ajutantiltaan, joka tuli\nheti esimiehensä luo. \"Ei mitään\", oli vastauksena.\n\nCromwell vei upseerinsa eteenpäin juuri vastapäätä palatsihuvilan ovea\nja pysähtyi sinne vartiokehäin väliin, jotta heidän keskusteluaan ei\nkuultaisi.\n\nHän pitkitti sitte kuulusteluaan, tiedustaen: \"Näkyikö mitään valoja,\nmitään hyörinää -- mitään uloshyökkäyksen yritystä -- puolustautumisen\nvalmistusta?\"\n\n\"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso - ihan kuin Josafatin\nnotko.\"\n\n\"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson\", kielsi Cromwell.\n\"Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään\nja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä\non oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus.\"\n\n\"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä\", kertoi Pearson. \"Kuitenkin\nmitämaks --\"\n\n\"Älä mitämaksata minulle\", sanoi Cromwell, \"muutoin kiusaat minut\nkolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa\ntoisin kuin omalla tavallaan.\"\n\n\"Perhana, antakaa minun puhua loppuun\", vastasi Pearson, \"niin puhun\nmillä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo\".\n\n\"Sinun perhanasi, ystävä\", leppyi Oliver, \"osoittaa niukasti armoa,\nmutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis -- sinä tiedät, että minä\npidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän\ntulee tietää se, ennen kuin hälytämme.\"\n\n\"Kautta sieluni\", vakuutti Pearson, \"olen vahtinut visusti kuin\nkissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi\nvoinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä\nhuomaamattamme.\"\n\n\"Hyvä on\", kiitti Cromwell; \"palveluksiasi ei unohdeta, Pearson.\nSinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella\nohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun.\"\n\n\"Kiitän teidän ylhäisyyttänne\", vastasi Pearson; \"mutta minä pyydän\nlupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta\npysytellä eriseuraisena.\"\n\nHän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä\ntehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin\ntoimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä\nkäänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin\nupseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun\nnäki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi\nliikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut\nvyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi\njonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei\nolisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa\nsuuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota\npurkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan\nuudistuneet sanat \"kova välttämättömyys\" olivat ainoat selvästi\ntajuttavat. \"Herra kenraali\", hän virkkoi viimein, \"aika rientää\".\n\n\"Hiljaa, puuhakas paholainen, äläkä kiusaa minua!\" murahti Cromwell.\n\"Luuletko sinä kuten muutkin hupsut, että minä olen tehnyt sopimuksen\nsielunvihollisen kanssa menestyksestäni ja olen sidottu tekemään työni\nmäärähetkellä, jottei loihtu menettäisi tehoansa?\"\n\n\"Luulen ainoastaan, herra kenraali\", huomautti Pearson, \"että\nOnnetar on toimittanut eteenne tarjolle, mitä olette kauvan halunnut\nsaaliiksenne, ja että te epäröitsette\".\n\nCromwell huokasi raskaasti vastatessaan: \"Voi, Pearson, tässä\nrettelöisessä maailmassa pitäisi miehen, joka on minun laillani\nkutsuttu saamaan toimeen suuria asioita Israelissa, olla runoilijain\nhaaveen mukaisesti luotu karaistusta metallista, järkkymätön\ninhimillisen armeliaisuuden tunteille, horjumaton, vastustamaton.\nPearson, maailma kenties tulevaisina aikoina ajatteleekin minua\ntuollaiseksi, -- rautaiseksi mieheksi. Siten kuitenkin tehdään\nvääryyttä muistolleni -- sydämeni on lihaa, ja vereni on yhtä sävyisää\nkuin muiden. Urheilumiehenä liikkuessani olen saanut kyyneleitä\nsilmiini uljaan haikaran tähden, joka on sortunut haukkani kynsiin, ja\nmurehtinut jäniksen takia, joka kitisi koirani hampaissa; ja voitko\nluulla keveäksi tehtäväksi minulle, että kun tuon nuorukaisen isän veri\non jossain määrin tullut minun pääni päälle, minun pitää nyt panna\nvaaraan poikakin? He ovat Englannin hallitsijain suurta sukua, ja oma\npuolue epäilemättä palvoo heitä kuin puolijumalia. Minua sanotaan jo\nmurhamieheksi ja verenhimoiseksi vallananastajaksi, kun vuodatin yhden\nmiehen veren, jotta rutto salpautuisi -- tai niinkuin Achan surmattiin,\njotta Israel olisi voinut sitte pitää puoliansa vihollisiaan vastaan.\nKuka kuitenkaan on puhunut minulle kauniisti tuon suuren teon\njälkeen? Ne, jotka toimivat asiassa kumppaneinani, yrittävät esittää\nminua sovituksen syntipukkina -- ne, jotka olivat katselijoina\neivätkä auttaneet, käyttäytyvät nyt niinkuin heidät olisi nujerrettu\nväkivallalla, ja odottaessani heidän hurraavan minulle Worcesterin\nvoiton johdosta, jonka halvaksi välikappaleeksi Herra oli tehnyt\nminut, he katsovat syrjään, sanoakseen: 'Haa! haa! kuningasmurhaaja,\nsurmanhenki -- pian tehdään hänen paikkansa autioksi'. Totisesti on\nsuurta, Gilbert Pearson, nousta paljouden yläpuolelle; mutta kun tuntee\nkorotustansa pikemmin tervehdittävän vihalla ja halveksumisella kuin\nrakkaudella ja kunnioituksella -- niin se on toki tukalaa säveän,\ntunnonaran, heikon mielen kestää, ja Jumala olkoon todistajanani, että\nminä mieluummin kuin suoritan tämän uuden teon vuodattaisin sydänvereni\ntappotantereella, kaksikymmentä yhtä vastaan.\"\n\nJa samassa hän heltyi kyyneliin, kuten hänellä oli toisinaan tapana.\nTämä äärimäinen mielenliikutus oli laatuaan kummallinen. Se ei\ntoden teolla johtunut katumuksesta, ja vielä vähemmin suoranaisesta\ntekopyhyydestä, vaan sen aiheutti pelkästään tuon merkillisen miehen\nluonnonlaatu, sillä hänen syvälliseen valtioviisauteensa ja hehkuvaan\ninnostukseensa sekaantui jonkunlaista kiihkeätä raskasmielisyyttä, joka\nusein sai hänet tällaisiin purkauksiin, vaikka se harvoin tapahtui\nsuuren yrityksen aikana, kuten nyt.\n\nPearson oli kyllä hyvinkin tottunut kenraalinsa omituisuuksiin,\nmutta hänet sai ymmälle ja ihmeisiinsä tämä epäröimisen ja\nmielenkarvauden kohtaus, joka näytti niin äkillisesti herpaannuttaneen\nhänen yritteliäisyytensä. Oltuaan tovin vaiti hän virkkoi hiukan\nkuivakiskoisesti: \"Jos noin on asian laita, niin on vahinko, että\nteidän ylhäisyytenne tuli tänne. Korpraali Humgudgeon ja minä --\narmeijanne hurskain pyhimys ja suurin syntinen -- olisimme tehneet teon\nja jakaneet keskenämme vian ja kunnian.\"\n\n\"Haa!\" huudahti Cromwell ikäänkuin kipeään kohtaan satutettuna;\n\"ottaisitko jalopeuralta saaliin?\"\n\n\"Jos jalopeura käyttäytyy kuin kylän rakki\", sanoi Pearson rohkeasti,\n\"joka milloin haukkuu ja on kuin valmiina repimään kaikki kappaleiksi,\nmilloin pakenee kohotetun kepin tai kiven tieltä, niin en tiedä, miksi\npelkäisin häntä. Jos Lambert olisi ollut paikalla, niin täällä olisi\nnähty vähemmän puhumista ja enemmän toimintaa.\"\n\n\"Lambert? Mitä Lambertista?\" kysäisi Cromwell hyvin terävästi.\n\n\"Sitä vain\", vastasi Pearson, \"että minä aikaa sitten olin kahden\nvaiheella, seuratako teidän ylhäisyyttänne vai häntä -- ja minä alan\nolla epävarma, olenko tehnyt paremman valinnan, siinä kaikki\".\n\n\"Lambert!\" huudahti Cromwell maltittomasti, mutta lieventäen\nääntänsä, jotta hänen ei kuultaisi halventavan kilpailijansa kuntoa.\n\"Mitä on Lambert? -- tulpaaneja harrastava mies, josta luonto\naikoi hollantilaisen puutarhurin Delftiin tai Rotterdamiin. Sinua\nkiittämätöntä, mitä olisi Lambert voinut tehdä hyväksesi?\"\n\n\"Hän ei olisi\", vastasi Pearson, \"seissyt täällä epäröivänä lukitun\noven edessä, kun onni tarjosi hänelle tilaisuuden turvata yhdellä\niskulla oman menestyksensä ja kaikkien saattolaistensa palkitsemisen\".\n\n\"Olet oikeassa, Gilbert Pearson\", myönsi Cromwell tarttuen upseerinsa\nkäteen ja puristaen sitä lujasti. \"Olkoon puolet tästä rohkeasta\nyrityksestä sinun, tapahtuipa tilinteko maan päällä tai taivaassa.\"\n\n\"Olkoon se tykkänään minun haudan takana\", sanoi Pearson paatuneesti,\n\"kunhan teidän ylhäisyytenne saa siitä edun maan päällä. Siirtykää\nperemmälle takajoukkoon, kunnes murtaudun sisälle -- saattaa koitua\nvaaraa, jos epätoivo saa heidät tekemään hurjan hyökkäyksen.\"\n\n\"Ja jos he ryntäävät, onko Rautakyljissäni ainoatakaan, joka\npelkää tulta tai terästä vähemmin kuin minä?\" virkkoi kenraali.\n\"Tulkoon ovelle kymmenen päättäväisintä miestä, kahdella pertuskat,\nkahdella petronelit, muilla pistoolit. Olkoot heillä kaikilla aseet\npanostettuina, ja ampukoot empimättä, jos tapahtuu mitään vastustuksen\ntai hyökkäyksen yritystä. Heitä johtakoon korpraali Humgudgeon, ja sinä\njäät tänne vartioimaan paon estämiseksi niinkuin pitäisit silmällä\nsielusi pelastusta.\"\n\nKenraali iski sitten oveen miekkansa kahvalla -- ensin pari yksinäistä\nlyöntiä, sitte saaden vanhan rakennuksen kaikumaan tuimalla\nkolkutuksella. Tämä meluinen kutsu uudistui pari kertaa, saamatta\nminkäänlaista tehoa näkyviin. \"Mitä voi tämä merkitä?\" kummeksui\nCromwell. \"Eiväthän he kai ole voineet paeta ja jättää taloa tyhjäksi?\"\n\n\"Ei\", selitti Pearson, \"siitä menen minä takuuseen; mutta teidän\nylhäisyytenne huitelee niin rajusti, että te ette suo mitään aikaa\nvastaukselle. Hei, kuulen koiran haukuntaa ja miehen äänen, joka\ntyynnyttelee sitä. Murtaudummeko heti sisälle vai annammeko haasteen?\"\n\n\"Minä puhuttelen heitä ensin\", sanoi Cromwell. \"Hoi! kuka on siellä\nsisällä!\"\n\n\"Kuka kysyy?\" vastasi Sir Henry Lee talosta; \"tai mitä te tahdotte\ntäältä sydänyöllä?\"\n\n\"Me tulemme Englannin tasavallan valtuuttamina\", ilmoitti kenraali.\n\n\"Minun on nähtävä valtuutenne ennenkuin avaan telkeä tai säppiä\",\nvastasi ritari. \"Meitä on kylliksi, puolustaaksemme linnaa, enkä minä\ntai kumppanini luovuta sitä muutoin kuin kaikin puolin kunniallisilla\nehdoilla, ja niistä me tahdomme neuvotella kunnollisella päivänvalolla.\"\n\n\"Koska te ette tahdo taipua oikeuteemme, niin teidän pitää maistaa\nvoimaamme\", uhkasi Cromwell. \"Pitäkää varanne siellä sisäpuolella,\novi sinkoaa keskeenne viidessä minuutissa.\" \"Pitäkää varanne siellä\nulkopuolella\", vastasi lujasydäminen Sir Henry. \"Me tervehdimme teitä\nluotisateella, jos yritätte vähäisintäkään väkivaltaa.\"\n\nMutta voi! hänen käyttäessään näin rohkeata kieltä oli hänen koko\nväestönään kaksi kauhistunutta nais-parkaa, sillä heidän sopimansa\nsuunnitelman mukaisesti oli hänen poikansa peräytynyt palatsihuvilan\nkomeroihin.\n\n\"Mitähän ne nyt tehnevät, sir?\" sanoi Phoebe kuullessaan sellaista\nääntä kuin olisi puuseppä nävertänyt kiinni kieriönauloja, samalla kun\nmiehet ulkopuolella sorisivat hiljaisesti keskenään.\n\n\"Ne kiinnittävät petardia\", selitti ritari hyvin rauhallisesti. \"Olen\nhuomannut sinut nokkelaksi naikkoseksi, Phoebe, ja tahdon valaista\nsen seikan sinulle. Se on metalliastia, muodoltaan suurestikin\nsamanlainen kuin noiden veijarien omat sokerikeko-hatut, olettaen\nröydät kapeammiksi. Siihen sullotaan panokseksi muutamia nauloja hienoa\nruutia. Sitte --\"\n\n\"Armias taivas! Meidät räjäytetään kaikki ilmaan!\" huudahti Phoebe,\nhänelle kun ruuti oli ollut ainoa ymmärrettävä sana ritarin kuvauksesta.\n\n\"Ei ollenkaan, hupsu tyttö. Työnnä vanha muori Jellicot tuon ikkunan\nkomeroon\", neuvoi ritari, \"tuolle puolelle ovea; me vetäydymme tähän,\nja meillä on aikaa selityksen lopettamiseen, sillä ne ovat patustajia\nmiinoittajiksi. Meillä oli Newarkissa kätevä ranskalainen, joka olisi\nsuoriutunut siitä urakasta pistoolin laukaisemisajassa.\"\n\nHe olivat tuskin ehtineet turvapaikkaansa, kun ritari pitkitti\nkuvaustaan. \"Niin, tuon muotoisena kiinnitetään petardi paksuun ja\ntukevaan laahkoon, jolla on nimenä _madrier_, ja koko vehje ripustetaan\ntai oikeammin tuetaan murrettavaa porttia vasten -- mutta sinä et\ntarkkaa sanojani?\"\n\n\"Miten voin, Sir Henry\", valitti toinen, \"mainitsemanne kapineen\nulottuvissa? Voi taivas! Ihan minä tulen hulluksi pelosta -- me\nmuserrumme -- räjähdämme ilmaan tuossa paikassa!\"\n\n\"Me olemme turvassa räjähdykseltä\", kertoi ritari vakavasti, \"se\nkun tehoaa pääasiallisesti eteenpäin, suojaman keskiosaan, ja jos\npirstaleita sinkoileekin sivulle, niin meitä suojelee riittävästi tämä\nsyvennys\".\n\n\"Mutta ne tappavat meidät, kun hyökkäävät sisälle\", surkeili Phoebe.\n\n\"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen\", vakuutti\nSir Henry; \"ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla\nluodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön\nsotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan\nkaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti\njuuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai\nsinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut\ntäällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa\nkäyttää haulikkoa.\"\n\nPhoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän\ntappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus\noli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin\nselvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata\ntapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin\npuheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.\n\n\"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa\", tuumi Sir Henry; \"pikku\nBoutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi\nkaivautumaan maahan kuin kaniini -- jos hän olisi ollut täällä, niin\ntotta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän\nalleen, ja\n\n    '-- -- on hauska nähdä miinaajan\n    petardiin omaan sortuvan',\n\nkuten kuolematon Shakespearemme lausuu.\"\n\n\"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa\", ajatteli Phoebe.\n\"Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat\nja ajatella loppuanne?\" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja\nsielunhädässä.\n\n\"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte\", vastasi\nritari, \"niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, --\n\n    \"'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain,\n    kun omantunnon rauhan rintaan sain'.\n\n\"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä\nlujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä\nja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille\nvarustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe\nkirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa,\ntarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori\nJellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka\nkuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin.\"\n\n\"Varo toki, hyvä Phoebe\", sanoi ritari; \"sinä estät minua käyttämästä\nasettani, jos noin riiput minussa. -- Ne kömpelöt hupsut eivät kykene\nkiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää\nhyödyllisesti tätä lomaa -- muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli\npitkistytettävä etsintää --\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala -- kyllä, sir\", änkytti Phoebe, \"minä sanon mitä\nhyvänsä. Oi, taivas, kunhan se jo olisi ohitse! Ai! ai!\" -- kaksi\npitkällistä kirkausta -- \"kuulen ihan kuin käärmeen sihinää.\"\n\n\"Se on tuliputki, kuten me soturit sitä nimitämme\", vastasi ritari,\n\"tarkoittaen sytytintä, Phoebe, jolla petardi pannaan laukeamaan ja\njoka on pitempi tai lyhempi sen välimatkan mukaan -\"\n\nRitarin selittelyn keskeytti kamala räjähdys, joka hänen ennustuksensa\nmukaisesti pirstasi vankan oven kappaleiksi ja helisytti\nsiruiksi ruudut ikkunoista kaikkine maalattuine sankareineen ja\nsankarittarineen, näiden säilyttyä tuossa hauraassa ikuistamismuodossa\nvuosisatoja. Naiset kirkuivat herkeämättä, ja heille vastasi ulinallaan\nBevis, vaikka se oli suljettu loitolle toimintanäyttämöltä. Ritari\nravisti työläästi Phoeben syrjään ja astui niitä vastaan, jotka\nryntäsivät eteissuojamaan sytytetyin soihduin ja aseet valmiina.\n\n\"Kuolema kaikille, jotka vastustavat -- antautuvien henki säästetään!\"\nhuudahti Cromwell polkaisten jalkaa. \"Kuka on tämän miehistön\npäällikkönä?\"\n\n\"Henry Lee, Ditchleyn herra\", vastasi vanha ritari astuen esiin. \"Kun\nmiehistönäni on ainoastaan kaksi heikkoa naista, on minun pakko alistua\nsiihen, mitä olisin mielelläni vastustanut.\"\n\n\"Riisukaa aseista se piintynyt ja ilkimielinen kapinoitsija\",\nhuusi Oliver. \"Kuinka kehtaat pidätellä minua sellaisesta talosta,\njonka puolustamiseen sinulla ei ollut mitään voimia? Etkö\nnoin valkopartaisena tiedä, että kieltäytyminen luovuttamasta\npuolustuskyvytöntä paikkaa ansaitsee sotalain mukaan hirsipuun'?\"\n\n\"Partani ja minä\", vastasi Sir Henry, \"olemme sopineet sen asian\nkeskenämme ja olemme sydämellisesti samalla kannalla. On parempi\nantautua hirttämisen vaaraan kunniallisen ihmisen tavoin kuin luopua\nuskotusta tehtävästä niinkuin pelkurit ja petturit.\"\n\n\"Haa! niinkö?\" sanoi Cromwell; \"sinulla on epäilemättä voimallisia\nvaikuttimia, toimittaaksesi pääsi silmukkaan. Mutta sinun kanssasi\npuhun myöhemmällä. -- Hoi, Pearson, Gilbert Pearson, ota tämä\npaperiliuska -- sieppaa vanhempi nainen mukanasi -- anna hänen opastaa\nsinut siinä mainittuihin eri paikkoihin -- tutki jokainen siihen\nmerkitty huone ja vangitse tai vähäisintäkin vastarintaa kohdatessasi\nsurmaa kenet hyvänsä tapaat. Ota sitte vaari noista paikoista, jotka\non merkitty vallitseviksi kohdiksi kaiken liikenteen katkaisemiselle\nkoko rakennuksessa -- pääportaitten ja suuren lehterin sillakkeet\nja niin edelleen. Kohtele vaimoa säädyllisesti. Suikaleeseen\nliitetty pohjapiirros osoittaa vartiopaikat, jos hän olisikin tyhmä\ntai uppiniskainen. Sillävälin korpraali muutamien miesten keralla\ntuo vanhuksen ja tuon tytön johonkin huoneeseen -- Victor Leen\nvierashuoneeksi nimitetty lienee yhtä mukava kuin joku muukin. Siten\npääsemme rauhaan tältä tukahduttavalta ruudinhajulta.\"\n\nNiin sanoen ja sen enempää apua tai opastusta kaipaamatta hän asteli\nmainitsemaansa huonetta kohti. Sir Henryllä oli omat tunteensa, kun\nhän näki, kuinka epäröimättömän päättävästi kenraali kulki etumaisena,\nnäyttäen olevan täydellisemmin tutustunut Woodstockin eri paikkoihin\nkuin soveltui hänen omaan suunnitelmaansa, jonka mukaan tasavaltalainen\njoukkue oli toimitettava hyödyttömään etsintään pitkin palatsihuvilan\nsokkeloita.\n\n\"Tahdon nyt tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, vanha mies\", virkkoi\nkenraali heidän tultuansa huoneeseen; \"ja minä varoitan sinua,\nettä anteeksiannon toivoa monista ja itsepintaisista yrityksistäsi\ntasavaltaa vastaan ei voida ansaita muulla kuin mitä suorimmilla\nvastauksilla tiedustuksiini\".\n\nSir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja\npelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen\nosan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.\n\n\"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime\npäivinä -- mitä vieraita -- mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että\nteidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten\nluettelo ei voi olla muistillenne rasittava.\"\n\n\"Kaukana siitä\", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten\näkänsä. \"Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja\npalveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe.\"\n\n\"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat\nmajailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä\npakolaisina?\"\n\n\"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen\ntilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa\", vastasi\nritari. \"Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna\n-- niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä\nWildrake.\"\n\n\"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiin\nLouis Garnegeyksi?\" urkki Cromwell.\n\n\"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin\",\nkielsi ritari.\n\n\"Kerneguy tai siihen suuntaan\", selitti kenraali; \"älkäämme riidelkö\njostakusta äänteestä\".\n\n\"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani\", kertoi\nSir Henry, \"ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen\".\n\n\"Niin myöhään!\" huudahti Cromwell polkien jalkaa. \"Miten kohtalo\nosaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta!\nMille suunnalle hän läksi, vanhus?\" hän jatkoi; \"miten ratsastaen --\nkuka meni hänen kanssaan?\"\n\n\"Poikani oli hänen kumppaninaan\", vastasi ritari, \"tuotuaan hänet tänne\nskotlantilaisen loordin poikana. Minä pyydän teitä, sir, lopettamaan\nnämä kysymykset, sillä vaikka minun tulee, kuten Will Shakespeare sanoo,\n\n    'viel' arvo antaa joskus Lemmollekin\n    vuoks liekehtivän valtaistuimen',\n\nniin tunnen kuitenkin kärsivällisyyteni ehtyvän.\"\n\nCromwell kuiskasi korpraalille, joka vuorostaan lähetti kaksi\nsoturia ulos huoneesta. \"Toimittakaa ritari syrjään; me tutkimme\nnyt palvelusnaista\", virkkoi kenraali. \"Tiedätkö sinä\", hän sanoi\nPhoebelle, \"jonkun Louis Kerneguyn täälläolosta, skotlantilaisena\npaashina esiintyvän nuorukaisen, joka tuli tänne joitakuita päiviä\ntakaperin?\"\n\n\"Totisesti, sir\", vastasi puhuteltu, \"en voi hevillä unohtaa häntä,\nja tuskin yksikään hyvännäköinen nainen, joka osuu hänen tielleen,\nkadottaa häntä muististaan\".\n\n\"Ahaa\", elostui Cromwell, \"niinkö sanot? Luulenkin naisen osoittautuvan\nvilpittömämmäksi todistajaksi. Milloin hän läksi tästä talosta?\"\n\n\"Hänen liikkeistään en minä suinkaan tiedä mitään\", sanoi Phoebe; \"hyvä\nkun saan häntä vain kartelluksi. Mutta jos hän on tosiaan poistunut\ntäältä, oli hän kuitenkin varmasti talossa vielä noin kaksi tuntia\ntakaperin, sillä hän tapasi minut alikäytävässä, eteissuojaman ja\nkeittiön välillä.\"\n\n\"Mistä tiesit sen häneksi?\" kysyi Cromwell.\n\n\"Hyvinkin häpeämättömästä merkistä\", sanoi Phoebe. \"Voi hyväinen, sir,\nkaikkea te kysyttekin!\" hän lisäsi painaen päänsä alas.\n\nHumgudgeon puuttui puheeseen, käyttäen hengellisen puhujan vapautta.\n\"Totisesti\", hän huomautti, \"jos siinä, mistä naikkonen on haastettu\npuhumaan, on mitään säädytöntä, niin pyydän teidän ylhäisyytenne lupaa\npoistuakseni, kun en halua yöllisten mietiskelyjeni häiriintyvän\ntuommoisista jutuista\".\n\n\"Ei, teidän arvollisuutenne\", tokaisi Phoebe, \"minä halveksin tuon\nvanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi\nsuutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava.\"\n\nHumgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli\ntyöläs pidättää nauruaan. \"Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin,\nPhoebe\", hän kiitti, \"ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et\njää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista.\"\n\n\"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa\nkuukauteen\", ilmoitti huovi; \"siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella\nheiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä\".\n\n\"Niinpä niin\", virkahti vanha ritari, \"olen nähnyt aikoja, jolloin\npidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin\nrenkiä ja tallipoikaa\".\n\n\"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa\nkertomustanne\", muistutti Cromwell, \"että siellä oli tänään ratsuja,\njoilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä\".\n\n\"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä\", oikaisi ritari. \"On\nminulla muuallakin hevosia ja talleja.\"\n\n\"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!\" pahoitteli kenraali; \"voiko\nvalkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä\ntodistajana?\"\n\n\"No, sir\", vastasi Sir Henry Lee, \"onhan se menestyvä ammatti, ja\nminua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara\nkilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät\nharmaaparroista pettureita.\"\n\n\"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi\",\nvirkkoi Cromwell; \"mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin\ntäältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?\"\n\n\"Makuuhuoneisiin\", vastasi ritari.\n\n\"Makuuhuoneisiin! vain makuuhuoneisiin!\" toisti tasavaltalainen\nkenraali, ja hänen äänensä ilmaisi hänen pohtivan itsekseen jotakin\nniin tiukasti, että hän ei täydellisesti ymmärtänyt vastausta.\n\n\"Kas, miksi se teistä niin oudolta tuntuu, sir?\" sanoi ritari.\n\"Vakuutan, että nämä ovet johtavat makuuhuoneisiin -- paikkoihin, missä\nkunnialliset ihmiset nukkuvat ja veijarit makaavat valveilla.\"\n\n\"Te kartutatte yhä tiliänne, Sir Henry\", murahti kenraali; \"mutta me\nkuittaamme sen vielä kertakaikkiaan\"!\n\nKoko kohtauksen aikana Cromwell, mitä tahansa epätietoisuutta hänen\nmielessään lieneekin liikkunut, säilytti puheenlaatunsa ja sävynsä mitä\nmaltillisimpana, ihan kuin ei hänellä olisi ollut kaikessa tapahtuvassa\nmitään muuta harrastusta kuin soturin työskentelyä velvollisuudessa,\njonka oli saanut esimiehiltänsä toimitettavaksi. Mutta hänen\nkiintymyksensä pidätys oli vain\n\n    \"vuon tyyneyttä eellä koskenniskan\".\n\nHänen päättäväisyytensä kehittyi sitäkin rajummin, kun sen kulkua ei\nsaattanut tai ilmaissut mikään kiihkeä sävy. Hän heittäysi istumaan\nsellaisin kasvonilmein, jotka eivät osoittaneet mitään mielen\nhäilyväisyyttä, vaan varmaa suunnitelmaa, joka odotti ainoastaan\ntoiminnalleen määrättyä merkkiä. Sillävälin ritarikin istuutui\nikäänkuin päättäneenä olla luopumatta säätyarvonsa ja asemansa\netuoikeuksista, ja nostaen pöydältä hatun päähänsä hän silmäili\nkenraalia pelottoman välinpitämättömyyden levollisin katsein.\nSotamiehet seisoivat ympärillä, toiset pidellen soihtuja, jotka\nvalaisivat huonetta räikeällä ja synkällä hohteella, toiset leväten\naseisiinsa nojautuneina. Kädet ristissä, silmät kääntyneinä ylöspäin\nkunnes silmäterä tuskin oli näkyvissä ja jokainen värivivahdus\nhäipyneenä punakoilta poskiltaan seisoi Phoebe kuin odottaen\nkuolemantuomiotansa juuri lausuttavaksi ja peljäten sen tulevan heti\ntoimeenpannuksi. Vihdoin kuului raskaita askeleita, ja Pearson palasi\nmuutamien huovien keralla. Tätä näytti Cromwell odottaneen. Hän kavahti\nseisaalle ja kysyi pikaisesti: \"Mitä kuuluu, Pearson? Onko mitään\nvankeja -- surmattiinko mitään ilkimielisiä puolustuksessasi?\"\n\n\"Ei ketään, teidän ylhäisyytenne\", vastasi upseeri.\n\n\"Ja onko vahtisotilaasi asetettu kaikki huolellisesti Tomkinsin\nluettelon mukaan ja asianomaisesti evästettyinä?\"\n\n\"Tarkkaa työtä on tehty\", vakuutti Pearson.\n\n\"Oletko ihan varma siitä, että koko puuha on tosiaan toimitettu\naivan huolellisesti?\" tiukkasi Cromwell vetäen hänet hiukan syrjään.\n\"Ota huomioon, että kun me ryhdymme toimimaan salakäytävissä, kaikki\non hukassa, jos etsimämme henkilö pääsee pujahtamaan avoimempiin\nhuoneisiin ja sieltä kenties metsään.\"\n\n\"Herra kenraali\", takasi Pearson, \"jos vartijain asettaminen tässä\npaperissa mainittuihin paikkoihin riittää, kun heille on lisäksi\nannettu mitä ankarin käsky pysähdyttää ja tarpeen tullen pistää\ntai ampua kuoliaaksi jokainen tielleen sattuva, niin kaikesta on\npidetty ehdotonta huolta. Jos jotakin tarvitaan lisää, niin teidän\nylhäisyytenne vain huomauttakoon siitä.\"\n\n\"Ei -- ei -- ei, Pearson\", sanoi kenraali, \"sinä olet tehnyt hyvin.\nTämän yön mentyä ohi, ja kunhan se vain päättyy toiveemme mukaan,\net jää palkkiotasi vaille. -- Ja nyt asiaan. Sir Henry Lee, avatkaa\nminulle tuon esi-isänne muotokuvan salainen joustin -- ei, säästäkää\nitseltänne valheen tai verukkelehtimisen vaiva ja vika ja avatkaa\nminulle heti se joustin, sanon.\"\n\n\"Jahka tunnustan teidät herrakseni ja kannan teidän livreijaanne,\nsaatan totella käskyjänne\", vastasi ritari; \"silloinkin minun pitäisi\nensin ymmärtää ne\".\n\n\"Tyttö\", sanoi Cromwell Phoebeen kääntyen, \"mene sinä avaamaan se\njoustin -- olit siinä hommassa kyllin kerkeä, kun auttelit Woodstockin\nmenninkäisten kujeilussa ja kauhistutit Mark Everardiakin, jolla olisin\nluullut olevan enemmän järkeä\".\n\n\"Voi taivas, sir, mitä pitää minun tehdä?\" surkeili Phoebe ritariin\nkatsoen; \"he tietävät kaiken. Mitä pitää minun tehdä?\"\n\n\"Henkesi uhalla, kestä viimeiseen asti, tyttö! Jokainen minuutti on\nmiljoonan arvoinen.\"\n\n\"Haa! kuulitko sitä, Pearson?\" virkahti Cromwell upseerilleen; sitte\nhän jalkaansa polkien lisäsi: \"Avaa joustin, tai muutoin panen\nkäyttämään kankia ja sorkkarautoja -- taikka, haa! -- toinen petardi on\nparahiksi -- kutsukaa miinoittaja.\"\n\n\"Hyvä Jumala, sir\", kirkaisi Phoebe, \"minä en ikinä elä toisen Petterin\njälkeen -- minä avaan joustimen\".\n\n\"Tee kuten tahdot\", mukasi Sir Henry; \"ei heille siitä suurtakaan\nhyötyä lähde\".\n\nJoko todellisen kiihtymyksen johdosta tai haluten voittaa aikaa Phoebe\nhapuili useita minuutteja ennen kuin sai joustimen kirpoamaan; se\nolikin sovitettu taidokkaasti, ja koko se koneisto, johon se vaikutti,\noli piiloitettu kuvan puitteisiin. Paikoillansa ollessaan näytti kuva\naivan tukevalta, eikä sen liikkuvaisuutta ilmaisemassa voinut havaita\nmitään ulkonaista merkkiä, kuten eversti Everardin tutkimuksessa oli\nilmennyt. Se siirtyi nyt kuitenkin syrjään ja jätti sijalleen kapean\nkomeron, jonka toisesta reunasta nousi portaat paksun seinän sisälle.\nCromwell oli nyt kuin kytkyimestänsä päästetty vainukoira saaliin\njoutuessa näkyviin. \"Ylös\", hän huusi, \"Pearson, sinä olet nopeampi\nkuin minä -- ylös sinä seuraavana, korpraali\". Ketterämmin kuin olisi\nvoinut odottaa hänen ruumiikkuutensa ja yli puolivälin kääntyneen\nikänsä johdosta ja huudahtaen: \"soihtumiehet edellä!\" hän seurasi\njoukkuetta kuin kiihkeä erämies koiriensa takana sekä rohkaisemassa\nettä ohjaamassa heitä, kun he tunkeusivat siihen sokkeloon, jota\ntohtori Rochecliffe on kuvaillut \"Woodstockin ihmeissä\".\n\n\n\n\n34. LUKU.\n\nMIINOITETTU TORNI.\n\n\nSeudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet\nvahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa\nkuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso\nsalaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen\nrakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta\nkuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe\noli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa\nmuinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien\nhuone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu\nkuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka,\nettä sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti\näärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein\nosoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden\nluomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään\nvain laskeutumista varten -- käytäviä, jotka melkoisen matkan\nkierreltyään palasivat lähtökohtaansa -- salaovia ja luukkuja,\nsiirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä\napunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins,\nhän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan\ntutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi\nsattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, -- lujia\novia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat\npimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin\nloittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle\naputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari\ntuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja.\nUurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin\nolivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun,\nsotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali\nArmo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen\njoutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan\ntalttumattoman innokkaasti -- rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten\ntajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen -- ja\nturvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen,\njoka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi\nterävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston,\njolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä\nuseita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä,\njoilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän\nosoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi\nhuudahdukseen: \"Niitä typeriä hupsuja!\"\n\nMutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua,\ntarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen.\nHän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan\nedestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat\nseuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin\ntavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.\n\nMiehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta\nhuolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä\nkun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen,\njonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä\nlattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti,\nettä hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta,\nja hänen osalleen oli sattunut lause; \"Eutykhus putosi alas\nkolmannelta parvelta.\" Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat\nheidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin\nruokavaroilla ja väkijuomilla.\n\nHeidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni\njo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen\ntyöhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn -- paljoa\ntyöläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä\nheidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista\nmonenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi\ntehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat\nsaapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä\navautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat\njo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat\nvahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän\nohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin\nhän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät\npaperit, joita oli pöydällä. \"Tosin siinä ei ole paljoakaan\", hän\nlisäsi, \"mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph\n-- sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole\njäänyt Englantiin!\"\n\nKenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja\nlattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda\npaikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa,\nettä hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen\nsalaisuuksista.\n\n\"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä\", esitti\nPearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona\nLänsi-Intiassa, \"niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla\nnarulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden\npuhkeamaan huulilta tai silmät päästä\".\n\n\"Mitä puhutkaan, Pearson!\" sanoi Cromwell inhoten; \"meillä ei ole\nmitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä\nkristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme\nvahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä\nkirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka\nottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän\ntutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta\nheidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi.\"\n\nTovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. \"Tuokaa minulle tänne tuoli\",\nhän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli\nkaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta,\nhän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai\nseitsemän jalkaa syvä. \"Tule ylös tänne, Pearson\", käski kenraali;\n\"mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi\nnimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No,\ntule nyt.\"\n\nAliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä,\njoita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin\nnähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan\nvälinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen\nveti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui\nlähenemään. \"Luulenpa löytäneeni tien\", virkkoi päällikkö, \"mutta sepä\nei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä\nRosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä\njalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma,\njosta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten\njalkavaimonsa asuntoon.\"\n\n\"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa\", huomautti\nPearson.\n\n\"Niin on, Pearson\", vastasi kenraali; \"mutta vikkelä mies voisi hypätä\nmeidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle\".\n\n\"Sitä en luule, herra kenraali\", epäili Pearson.\n\n\"Mitä!\" sanoi Cromwell; \"entä jos verikostaja olisi kintereilläsi,\nsurma-ase kädessään?\"\n\n\"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon\", myönsi Pearson.\n\"Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja\nmeidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla\nkaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä\nuhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh -- pelkkä ajatus huimaa\npäätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä\nhuojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että\nminä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa\nkuin teidän korkeutenne.\"\n\n\"Voi, halpa ja rappeutunut henki!\" virkahti kenraali; \"tomumajan sielu,\netkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin,\nmitämaks\", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, \"jos\nsinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi\nIsraelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin\n-- niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun\nkansan hyväksi?\"\n\n\"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia\", tuumi\nupseeri, \"mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille,\nuskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin\nhaastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan\naikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan.\"\n\n\"Mutta, Pearson\", virkkoi Cromwell, \"sinä olet kolmasti tai neljästikin\nkäyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne\".\n\n\"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi\", sanoi\nupseeri.\n\n\"No, eihän siinä ollut mitään pahaa\", haastoi Oliver. \"Seison\ntodellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle -- vaikka\nminunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani\nja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa\nvastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä\nasiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme\navun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset\nnujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille\nWestminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki\nja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia.\"\n\n\"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita\",\nvastasi Pearson. \"Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme\ntätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen\nvihollisen?\"\n\n\"En viivyttele hetkeäkään\", sanoi kenraali. \"Sulje pääsytie noille\nniin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana,\nettä se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta\ntoiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta,\nmissä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen\nturvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta.\"\n\n\"Tässä kamarissa on ruutinassakka\", esitti Pearson; \"eikö; olisi\nparempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää\nkoko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?\"\n\n\"Kah, sinua tyhmyriä\", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti\nolalle, \"jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin\nse olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen\ntorniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme --\nmiinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa\nhaaste sieltä alhaalta.\"\n\nTorvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat\njokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä\nesille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa\nhaamua pelkäävä taikuri.\n\n\"Hän on tullut hammasharjalle\", ilmoitti Pearson kenraalilleen.\n\n\"Millaisena asultaan tai näöltään?\" kysyi Cromwell kamarista.\n\n\"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty\nkaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka.\"\n\n\"Hän se on, hän se on!\" riemuitsi Cromwell; \"ja taaskin on ääretön armo\nsuotu!\"\n\nSillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin\npaikaltaan.\n\n\"Antautukaa\", sanoi edellinen, \"muutoin räjäytämme teidät ilmaan\nvarustuksessanne\".\n\n\"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille\", vastasi\nAlbert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää\nsellaisessa asemassa.\n\n\"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon\", huusi Cromwell\ninnoissaan. \"Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. --\nYksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee\nkorkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä.\nTule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali\nArmo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni\nPearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku\npyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi\npuoliasi itse epätoivoakin vastaan.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, \"se paikka\non kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas\nkolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena\".\n\n\"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan\", vastasi Cromwell kerkeästi.\n\"Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. -- Te\nneljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis,\nja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat\nperäytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa\nmiinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän\nkersanttinaan.\"\n\nRobins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka\nodottivat ulkona.\n\nHänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja\nhän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja\npistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu\nmurretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin,\nsävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.\n\n\"Nyt -- nyt!\" hän huusi; \"ne ovat iskeneet häneen käsiksi!\" Hänen\ntoiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina\nilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen\nrautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet\nsamanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla\nsuoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä\naseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan.\n\"Hyväinen aika\", huokasi kenraali, \"meidän velvollisuutemme on\nsäästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?\"\n\n\"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord\", vastasi Pearson, joka näki\nherransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota.\n\"Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.\nMeillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi -- ja niinpä --\"\n\n\"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin\", sanoi\nCromwell. \"Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan\nniille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan\nperäytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän\ntarkoitukseen.\"\n\n\"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle\", tuumi Pearson. \"Kylläpä ne ovat\nrampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla -- minä pyydän\nvain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen.\"\n\n\"Ota vaari\", käski Cromwell, \"että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos\nhän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa.\"\n\n\"Ja armo hänen pitää saaman\", vastasi Pearson, \"jos hän huutaa niin\nkovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti\nminut kuuroksi kuin lienee lemmon emo\".\n\n\"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!\" sanoi Cromwell; \"sinä puhut pahentavasti\".\n\n\"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani\",\nvastasi Pearson, \"jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! -- Pois\nnyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan\nmelua maailmaan.\"\n\nCromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä\nhartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja\nkääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: \"Mitä teet, tee pian.\" Sitte\nhän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä\ntuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa\nluottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin\ntornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään\nhänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: \"Tuo mies on\nväkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi\nenemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään.\" Hän loi vielä viimeisen\nkatseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin\njoku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä\ntornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja\nkiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.\n\nCromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset,\nettä sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen\nmiinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka\nhän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa,\nhän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea\nja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin\nhän muistutti tulivuorta purkauksen edellä -- ulkonaisesti oli kaikki\nrauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui\nhänen povessaan.\n\nKorpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta\nveteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka\nhän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa\nrykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa\nkiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain\nuskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä\nkohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan,\nja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin\nhänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen\nvalppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne,\njoka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin\nmiinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä\nvastapäistä tornia.\n\nVihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan\npistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen\nminuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa,\nkantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan\nmakkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna\ntötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan\nräjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon,\nkun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti\nkohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään,\nmiten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja\npiteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen,\ntapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla.\nNuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli\nAlbert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti\ntarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle\nlavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä,\ntaivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka\nhänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle\nhenkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja\nsyöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas\nkaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka\nsurvaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan\nvoimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa\nsyvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli\ntapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän\nraskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa\nsytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina\nräjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella\nseisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain\nsiksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan\nyläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon.\nSavupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi\nvähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte\nkaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä.\nHitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten\näkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä,\njoiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja\npakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä\nkenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen\nhuipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja\ntäräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.\n\n\"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson\", sanoi Cromwell mitä\nlevollisimmin; \"eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?\"\n\n\"Joku putosi\", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, \"ja tuolla hänen\nruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin\".\n\nNopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti:\n\"Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön -- nuori mies on\npelastunut. Tämä on oma etuvartijamme -- hukka on sille epatolle\nomiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!\"\n\nSamassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti\nnyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt\nnaapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut.\n\"Vanki, herra kenraali -- vanki -- kaiken yötä ajamamme kettu on nyt\nloukussa -- Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin.\"\n\n\"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna\", huudahti Cromwell, \"ja\ntuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten\nkäytävien varsinaisena pääsytienä\".\n\n\"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne.\" Nämä huudahdukset koskivat\nAlbert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli,\nkuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan\nsoturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne\nasetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen,\njoka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet\nnuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina\noli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima\npaukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä,\nkunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan\nkatkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi\ntätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen\nikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen\nsyöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli\ntosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen\nvoittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa\nsyleilyyn.\n\nAlbert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti\nsyrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti\nponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä\noli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin\nvaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin;\nhe rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä\nalas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen\nasti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua\nlopullisesti ehkäistyiksi: \"Kapinalliset konnat! surmaisitteko\nkuninkaanne?\"\n\n\"Hei, kuulitteko tuota!\" huusi muuan huovi kersantille, joka\njohti joukkoa. \"Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen\nkylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella\nväkipuukolla?\"\n\nMutta Robins vastasi: \"Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow,\nsurmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30]\nväkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta\n-- henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan\nottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen,\nkenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin\non hänen silmissään otollista.\"\n\nSe huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille\nviestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa\nmääräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin\nAlbert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen\nesi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.\n\nKun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon\nlähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan\nvangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen\nkuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin\nhän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan\nturvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu\nhetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi\nmuutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.\n\nTässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin\nruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen\nhuoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian\nvoitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.\n\n\n\n\n35. LUKU.\n\nÄKKIPIKAINEN TUOMIO.\n\n\nOliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins\nja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät\nkäsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä\nAlbertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat\nhänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.\n\n\"Etkö sinä ole\", hän viimein virkkoi, \"se egyptiläinen, joka ennen\nnäitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta\nmiestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua\nStirlingistä Worcesteriin, -- Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme\nvihdoin osuneet yhteen!\"\n\n\"Soisinpa\", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, \"että me\nolisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle,\nmikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan\nvälillä!\"\n\n\"Vai niin, nuori mies\", haastoi Cromwell; \"sano pikemmin eroitus\nEnglannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten\npojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa.\nMutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että\nmeidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin,\nme kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin\nsekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten\nkuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen\nelähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa,\nnuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä\nhemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa\nlihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja\naivinaan.\"\n\nSamassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: \"Mutta\nonko tämä -- hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen\nnuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!\"\n\nAlbert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja\nhuomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen\ntekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat\nvaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.\n\n\"Kuka tämä on?\" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa.\n\"Temmatkaa häneltä valeasu!\"\n\nSotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin\neksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen\nmahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja\nkirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja\nääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä\nollut tikarinpisto seuraamassa.\n\n\"Nimesi, nuori mies?\"\n\nHänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa\nvoitonriemua ja ylenkatsettakin.\n\n\"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen.\"\n\n\"Sen olisin voinut arvatakin\", sanoi Cromwell. \"Niin, ja\nKaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa\npuolipäivää. -- Pearson\", hän jatkoi, \"vietäköön hänet muiden joukkoon,\nja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista\".\n\n\"Kaikkiko, sir?\" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä\nollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta\nvia esimerkkejä.\n\n\"_Kaikki\"_, vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen\naatelismieheen. \"Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan\nisäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa.\nSellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle.\"\n\n\"Isänikin -- iällinen isäni!\" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja\nyrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät.\n\"Tapahtukoon Luojan tahto!\"\n\n\"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää\", sanoi kenraali, \"jos vastaat\nyhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin\nSkotlannin kuninkaaksi?\"\n\n\"Taivaan suojeluksessa, ja turvassa sinun vallastasi\", oli nuoren\nkuningasmielisen luja ja epäröimätön vastaus.\n\n\"Vankilaan hänet!\" käski Cromwell; \"ja sieltä mestaukseen niiden muiden\nmukana, kaikki kun ovat teossa tavattuja ilkimielisiä. Langettakoon\nsotaoikeus piammiten tuomionsa.\"\n\n\"Sana vielä\", virkkoi nuori Lee, kun häntä vietiin huoneesta.\n\n\"Seis, seis\", käski Cromwell, ja elpynyt toivo kiihdytti hänen\nmieltänsä; \"kuultakoon häntä\".\n\n\"Te pidätte raamatunkohdista\", sanoi Albert. \"Olkoon seuraavan\nsaarnanne aiheena tämä: 'Oliko Zimrillä rauha, joka surmasi herransa?'\"\n\n\"Pois hänet\", äännähti kenraali; \"hän kuolkoon! -- olen sanonut sen\".\n\nCromwellin lausuessa tämän huomasi hänen ajutanttinsa, että hän kävi\ntavattoman kalpeaksi.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on ylenmäärin rasittunut valtion palveluksessa\",\nsanoi Pearson; \"uroshirven ajo virkistää teitä iltapuoleen. Vanhalla\nritarilla on täällä jalo koira, jos vain saamme sen metsälle ilman\nherraansa, mikä saattaa olla vaikeata, kun se on uskollinen ja --\"\n\n\"Hirteen!\" murahti Cromwell.\n\n\"Mitä -- mikä -- se jalo koirako on hirtettävä? Teidän ylhäisyytenne on\nyleensä pitänyt hyvistä koirista?\"\n\n\"Sillä ei ole väliä\", väitti Cromwell; \"se tapettakoon. Eikö ole\nkirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua\nAchania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja\naasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri\nniin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on\nauttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi\nvapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja\nkulkuvahteja -- seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla.\nLaitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae\nminulle ensimäinen, minkä saat käsiisi.\"\n\nPearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla\nhelmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän\nuudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti\ntukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari\naskelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin\nkuluttua, tuolille. \"Totisesti, ystävä Pearson\", hän sanoi, \"tämä\nväsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme,\nja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani.\nAseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka\nhaaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus\nkaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan\ntäsmällisesti täytäntöön.\"\n\nSiten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen\noven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein\nymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli\nmestattava.\n\n\"Enkö ole sanonut sitä?\" vastasi Cromwell pahastuneena. \"Siitäkö\nsyystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä\nteeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun\nkustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu\nainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää.\"\n\nNiin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka\noli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.\n\nKenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä.\nOmantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö\nhän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja\nkirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.\n\nSillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan\nja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa\nkäskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja\nsotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti,\nniin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko\nhän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.\n\nPearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: \"Eihän siinä ole\nvalinnankaan varaa.\"\n\n\"Ole varma siitä\", vakuutti vanha mies, \"että jos teet tämän hulluuden,\nniin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä\npaheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua\nparemmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa\nja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha\nhenki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden\ntäyttämisestä hän ei ketään kiitä.\"\n\nPearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä,\njota hän ei kyennyt kieltämään, -- hän vain pudisti päätänsä vielä\nkerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet\nvastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella\nkäskyjään eikä arvostella niitä.\n\n\"Peräti oikeata totuutta\", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha\nskotlantilainen; \"minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut\ntällaisen pehmeyden\".\n\n\"Ka, soisinhan vain\", puolustausi Zerubabel, \"että neljä tai viisi\nihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin.\nEi voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, -- ja\nkenraali saa hiukan aikaa ajatella.\"\n\n\"Niin\", väitti kapteeni Pearson, \"mutta minun täytyy olla\npalveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla\nyksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel\".\n\n\"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin\nkultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä\", sanoi Zerubabel. \"Niin,\ntodella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla\navuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska\nparhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua\njoutuessaan lyhyelle tilinteolle.\"\n\n\"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel\", haastoi\nStrickalthrow, \"kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on\nharmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle\nupseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta\nja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja\nhittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole\noikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka\netsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan\nkäsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja\ntallaamaan heidän niskaansa -- ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät\nja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. -- Ja sinä, Gilbert\nPearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on\nsinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on\nkoroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu\non: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'\"\n\nSiten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin\nkuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana\narvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.\n\n\n\n\n36. LUKU.\n\nVANGIT.\n\n\nLukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän\nsaattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti\nEverard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt\nWoodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit\nentiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi\nvankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa\nei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät\nerillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin\nkanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja\nJocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas\npalatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että\nhän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen\nkeskilattialle.\n\n\"Kiitän teitä, hyvät ystävät\", hän sanoi katsoen taakseen ovelle,\njota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. \"_Point de cérémonie_ --\nei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään\nseuraan. -- Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, _à la mort_,\neikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi?\n-- viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että\nme roikumme huomenna miehissä. -- Isäntäni -- jalo isäntäni, miten\nhurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun\ntulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen\ntaholtaan.\"\n\n\"Ole hyvä, Wildrake, istuudu\", pyysi Everard; \"sinä olet päissäsi --\nälä häiritse meitä\".\n\n\"Päissäni? Minäkö päissäni?\" huusi Wildrake. \"Olen splissannut\nisonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa -- olen\nmaistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja\ntoisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin\nhäviöksi -- ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki\nhiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole.\"\n\n\"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä\", varoitti Nehemia Holdenough.\n\n\"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen\nMessu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja\nminä ainakin olen jo ikävystynyt. -- Hei, jalo Sir Henry, suutelen\nkättänne -- sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin\nlähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa\nrintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa\n-- on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin\nvarrastanut hänet kuin leivosen. -- Hei, tohtori Rochecliffe? -- sinä\ntiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tohtori, \"ja te tiedätte, että minä osaan käyttää\nomaani\".\n\n\"Olkaahan hiljaa, master Wildrake\", kehoitti Sir Henry. \"Ei, hyvä\nritari\", vastasi Wildrake, \"olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen\njoutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö.\nOnnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa\nteille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani.\"\n\n\"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä\nlaulamiseen\", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.\n\n\"Ei, se avittaa hartauttanne -- helkkunassa, se kuulostaa ihan\nkatumusvirreltä.\n\n       \"Kun olin nuori veikko,\n       oli onneni heikko,\n    ja tuskin se vaurastuukaan;\n       minä kortteja koitin\n       ja naisia voitin,\n    oon rosvo nyt, jollen muukaan.\n       Mulla sukat on, hei vain,\n       mutta kenkiä ei vain,\n    on saappaissa talsia pakko;\n       jo hornaan sen anturat\n       ja hiiteen koko kantturat,\n    ja suutarille huikea sakko!\"\n\nOvi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson,\nja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä \"Bashanin\nherjaavaksi mölyhäräksi\" läimäytti latasimellaan tuimasti\nhartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta\nkohteliaisuuteen.\n\n\"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir\", puheli Wildrake\nolkapäitänsä kohauttaen; \"pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa\nkiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni\nBobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli\naika naseva -- se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä\nei ole mitään soitannollista aistia, ritari -- häneen ei vähääkään\nvaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi\nkavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen -- hä? Kaikki mykistyneinä,\n-- no -- käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja\nolen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä\neläissäni tapahtunut.\n\n    \"Kun olin nuori veikko,\n    oli onneni heikko --\n\n\"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy.\" Samassa hän nykertyi sikeään\nuneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa\nseurasivat esimerkkiä.\n\nVartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän\nmakuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai\nhäiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä\nhuoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt\nsilloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen.\nIkkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen\naiheesta.\n\n\"Siinä meni ruutini\", virkkoi Rochecliffe, \"ja se on toivoakseni\nräjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi\nmuutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt\ntapaturmaisesti.\"\n\n\"Tapaturmaisestiko? Ei\", väitti Sir Henry, \"uskokaa pois, minun uljas\nAlbertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti\nCromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. --\nOi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas\nSimson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää\npitkäksi aikaa taaksesi, Albert.\"\n\nEverard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen\nnimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä\nmelusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.\n\nMutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut\ntärisyttävään kauhistukseen. \"Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!\"\nhän huusi; \"tämä alkuaineitten maailma sortuu -- kaikki kutsutaan\ntuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun -- ne ovat keskessämme\n-- ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan -- ne tulevat haastamaan\nmeitä mukaan!\"\n\nPuhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi\nihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin\noli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten\nkeskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt\nmukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna,\nsillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin,\njoka oli ollut peittämättömänä.\n\nOvelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori\nHoldenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella\noleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut\nsurmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen\njumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa\nedustavaan virkaveljeensä.\n\nMutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman\nsanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli\npidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti,\nmitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.\n\n\"Karta -- karta!\" sopersi Holdenough; \"elävät eivät voi lyödä kättä\nvainajien kanssa\".\n\n\"Mutta minä\", virkkoi Rochecliffe, \"olen yhtä elävä kuin sinäkin\".\n\n\"Sinäkö elävä! -- sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät\nsyöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?\"\n\n\"Niin\", vastasi tohtori, \"mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan\nkahilain peittämälle suolle -- _fugit ad salices_ -- sellaiseen tapaan\nkuin sinulle toiste selitän\".\n\nHoldenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. \"Olet\ntosiaankin lämmin ja hengissä\", hän myönsi, \"ja kuitenkaan, noin monen\niskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla _minun_ Joseph\nAlbanyni\".\n\n\"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe\", selitti tohtori, \"äitini\nmaatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin\".\n\n\"Ja niinkö on tosiaan!\" ihmetteli Holdenough; \"ja olenko saanut\ntakaisin vanhan toverini!\"\n\n\"Olet kylläkin\", vakuutti Rochecliffe, \"yhtä varmasti kuin ilmestyin\nsinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko\nsuunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt\nsinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki\nkipeätä sydämelleni.\"\n\n\"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi\", sanoi Holdenough heittäytyen hänen\nsyliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; \"sinä olit aina häijy\nkoirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi,\nAlbany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?\"\n\n\"Kyllä, hyvin\", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen\njumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista,\njotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. \"Muistanko\nCaius-opiston?\" puheli Rochecliffe; \"muistanhan minä sen hyvän\noluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona\".\n\n\"Turhuuksien turhuutta\", huokasi Holdenough, samalla hymyillen\nsuopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta\nkainalossaan.\n\n\"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti\", muisteli\ntohtori; \"se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa\nminulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi\".\n\n\"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä\", pyysi Nehemia, \"koska saatan\nhyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset\nrikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun\nyletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista\nvieläkin kärsin haittaa\".\n\n\"Totta kyllä, rakas Nehemia\", tuumi Rochecliffe, \"mutta älä niistä\nvälitä -- siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli\" --\nhän oli sanomaisillaan \"aasi\", mutta malttoi mielensä ja täydensi\nlauseensa: \"tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka\".\n\nSiten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat\npuolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan.\nVähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin\nhellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia\nlausumia kuin \"ei, rakas veljeni\", \"siinä minun täytyy olla eri mieltä\"\nja \"tässä kohdassa pyydän saada ajatella\", pääsi taas kuitenkin alkuun\nindependenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin\nhe seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja\noli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi\ntuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen\npiispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan\neripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat\ntoisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa\nsilmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin,\nja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä\ntoisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.\n\nTunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi\nsen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan\nkysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia.\nHieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja\nlaajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori\nRochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin\nylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan\nkreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen\ntodisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen\nriemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti\nsekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi.\nJokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään\ntoistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän\ntoisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein,\njoissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen\nkatkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan\nuudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson\nastui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia\nläsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.\n\nSir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli\ntähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti\nja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin\npäätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista\nvastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä\nhän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi,\npoistuen sitte paikalta.\n\nMerkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin\nväittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva\nhyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin\näkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: \"Veljeni --\nveljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani\nsinua!\" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi\nja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa\ntäyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat\npyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille\nparhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa\nympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja\narvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.\n\n\n\n\n37. LUKU.\n\nARMAHDUS.\n\n\nMestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi\nehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä\nmeni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan.\nNeljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen,\nmissä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.\n\n\"Miten jaksaa Oliver'?\" kysyi ukko huolestuneesti. \"No, hyvin\", vastasi\nPearson, \"ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä\nolemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt\nsiitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä.\nAnnoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle\nkuuluvia papereita.\"\n\n\"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen\", tuumi sananselittäjä.\n\"Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja\ntoimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi.\"\n\nKaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita\njaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään\nolutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. \"Tule\nkanssani\", hän sanoi Pearsonille, \"äläkä pelkää -- Noll pitää\nviattomasta pilasta\". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen\nja lausui kovaa: \"Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin\n-- älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi,\njonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä\nsinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee\njuoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä\nsotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut\nomaksi virkistykseksesi.\"\n\n\"Totisesti, veli Zerubabel\", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin\nintomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, \"niin\ntoivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai\nsyödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme\nkannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja\nsen ruuan tuoksu sieramissani makea.\"\n\nHän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten\nviittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan\nrivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu.\nSyödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. \"Sinun ei\ntarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin\nminun mieleni.\"\n\n\"Ei, mutta\", keskeytti Robins, \"sinun tulee tietää, että Gilbert\nPearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten\nsuhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä.\"\n\n\"Mitä käskyjä -- minkä ilkimielisten?\" ällistyi Cromwell, laskien alas\nveitsensä ja kahvelinsa.\n\n\"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa\", vastasi\nZerubabel, \"teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi\npuoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan\".\n\n\"Sinua onnetonta!\" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen\nPearsonia; \"ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään\nvikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme -- etkä myöskään\nlaskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle,\ntoimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja\nvieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?\"\n\n\"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, --\nheidän henkensä on yhden sanan varassa\", ilmoitti Pearson.\n\n\"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten\nharrastus, jos voin.\"\n\n\"Rochecliffen, sen päävehkeilijän,\" ilmoitti Pearson, \"aioin hirtättää,\nmutta --\"\n\n\"Raakimus\", keskeytti Cromwell, \"sekä kiittämätön että älytön --,\nolisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo,\nmatala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat\nsalaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen\nsen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat,\njos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä\nminnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne\nkolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette.\nToivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?\"\n\n\"Emme. Se mies kuitenkin\", vastasi Pearson, \"on piintynyt ilkimielinen,\nja --\"\n\n\"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs\nmuisto\", puheli kenraali. \"Soisinpa tietäväni, miten voittaisin\npuolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden\nkuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme\nasevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme\nliian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten\nilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin\nkuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan\npisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa\nonnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan\nja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin\nkunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja\nmenestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun\nperustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen\npoikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on\nkärsinyt.\"\n\n\"Mylord\", sopersi Pearson, \"koska teidän ylhäisyytenne on havainnut\nolleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa,\nniin ette toivoakseni moiti minua tässäkään -- ajattelin parhaaksi\nodottaa täsmällisempiä ohjeita\".\n\n\"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson\", virkahti\nCromwell, ei aivan hyvillään.\n\n\"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja\nprovosti vain odottaa käskyä.\"\n\n\"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi\nkehnosti minun tuhota häntä\", arveli kenraali. \"Mutta näissä\nRochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen\nhurjimuksen piti siepata meidät vangiksi -- jostakusta olisi sen vuoksi\nesimerkki tehtävä.\"\n\n\"Herra kenraali\", huomautti Zerubabel, \"ajatelkaahan, kuinka usein\ntämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti\nihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä,\njotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan\nluontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen,\njotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa\nsekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut\nhyvän pakomahdollisuuden.\"\n\n\"Riittää, Zerubabel; hän elää\", sanoi kenraali. \"Hänen pitää kuitenkin\njäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava\nEnglannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi\nuneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi\nuhreiksi.\"\n\n\"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman\", muistutti\nPearson, \"koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph\nTomkinsin\".\n\n\"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan\", sanoi\nCromwell. \"Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut\nnäistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet\nWorcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme\nkoskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi\nsillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi\nJocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi.\"\n\n\"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla\nmurhata teidän ylhäisyytenne\", virkkoi Pearson.\n\n\"Ei\", kielsi kenraali, \"niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen\nmiekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut\npiipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista.\"\n\n\"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir\", selitti\nPearson. \"Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme\nhänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä\nkerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir.\"\n\n\"Ylen viheliäisiä kirjaimia\", arvosteli Oliver silmäillessään paria\npaperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia\nrunollisia otteita. \"Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse\nrunous on humaltunutta. Mitä tässä on?\n\n    \"'Kun olin nuori veikko,\n    oli onneni heikko,\n    ja tuskin se vaurastuukaan.'\n\n\"Kas, mitä törkyä tämä on? -- ja sitte taas --\n\n    \"'Nyt rutto Nollin korjatkoon\n    jo hornan peräkomeroon!\n    Me juomme kunnes kuninkaan\n    taas tuomme täyteen kunniaan.'\n\n\"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä\nrunoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa,\nPearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän\ntulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet\nkunnes veri virtaa kantapäihin.\"\n\n\"On enää jäljellä yksi tuomittu\", virkkoi Pearson, \"uljas susikoira,\nkomeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se\nkuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua\npitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä\nomakseni?\"\n\n\"Ei, Pearson\", epäsi Cromwell; \"vanhalta mieheltä, joka on itse\nniin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhan\n_minulla_ olisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua\nrakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan\",\ntokaisi Zerubabel suorasukaisesti, \"jotka seuraavat teitä kuin koirat,\ntappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen\npaikkaan, mihin sattuvat kaatumaan\".\n\n\"Mitä nyt, vanha nurkuja\", sanoi kenraali; \"mitä merkitsee tuo sävyn\nmuutos?\"\n\n\"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin\nraunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi Cromwell; \"heidät siirretään kirkkomaalle, ja\njokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja\nsinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin;\nme itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos\nviiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta,\nPearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään,\njotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille.\"\n\nKenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien\nvapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti\nvapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan\nhenkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo,\nkuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.\n\nPalaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.\n\nMolemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen,\nvetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon,\njonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi.\nTuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän\nhartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin\nomaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta,\nmutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset\nmielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin\nyhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti\ntässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon\npiispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän\nystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658\nsattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua\nsiitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet\ntoisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan\npalautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.\n\nWoodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt\nsaivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien\nkeskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen\nvanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen\nhallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään,\njoka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle\nmatkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard\nsaatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin\nkieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle,\nkun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa\ntaistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin\npikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne\nlepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan -- se tietoisuus, että Everard\nhänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut\nvielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi\nolevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli\netsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle\njalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan\npalvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä\npyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja\npelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään\nmainitsemisella.\n\nAurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa\nkasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin,\nportailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt\nneitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä\nsyliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte\nkuiskaten: \"Onko turvassa?\"\n\n\"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni\", vastasi Alice.\n\"Minulla on teille todiste.\"\n\nHänen katseensa kiintyi sitten Everardiin -- hän punehtui, tuli\nhämilleeen ja vaikeni.\n\n\"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi\", virkkoi ritari\nsuopeasti hymyillen; \"hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi\nuskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin\".\n\nTyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty\npienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä.\nSellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana\nhuulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin,\nja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea\nlähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:\n\n    .... _Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu\n    alamaisemme_:\n\n    Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa\n    avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen\n    sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn\n    herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi\n    hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme\n    tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne,\n    ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan\n    kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja --\n    mikäli valtamme riittää -- vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos\n    haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää\n    asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan\n    tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion\n    esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme\n    kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme\n    samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle\n    kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.\n\n                                                   C. R.[31]\n\nKauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen\nsitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa\nja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen\nkerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut\njoutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan\nsaattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he\nerosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet\nhaltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa\nvaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään\nsitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti\nkuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir\nHenry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli\njärkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin\njokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision\nympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki\nvankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa,\ntuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen\nAlicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.\n\nHarvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä\nhämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä\nvaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui\nhetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan\npäivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi\nsitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno\nhäntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan\nkirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän\nsilmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi\nmitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin\nkäskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle,\njoka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä\nmaan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat\nilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut\naavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti\nkatseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla\nherttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. \"Vaikka\nkuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa\", hän\nsanoi, \"olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto.\nMutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun,\nettä senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle\nesitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa.\"\n\n\"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen\", sanoi\nEverard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.\n\n\"Tyttö on kyllä mukiinmenevä\", tuumi ritari ylpeästi; \"mitä itseeni\ntulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa\nystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut\njoitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen.\"\n\n\"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette\", ilmoitti Everard.\n\"Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta\nkorvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan\nuskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te\nolette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä\nkoronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön\nkäyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne\nsaatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te\nette -- tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin -- nimittäin --\"\n\n\"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen\nuskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiamme\n_nyt_. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä\nnimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark,\n-- tai täyttä vauhtia, jos haluat -- mutta tule isäsi suostumuksella.\"\n\n\"Tuon juuri isänikin\", ehdotti Everard, \"jos sallitte\".\n\n\"Kuten vain hän ja sinä tahdotte\", vastasi ritari. \"Jocelin tuskin\nsulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle.\n-- Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä -- ja\njollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä\naamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä.\"\n\nVielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka\nvastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin\nonnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat\nsiinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.\n\n\n\n\n38. LUKU.\n\n\"OMANSA KUN SAA KUNINGAS.\"\n\n\nVuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee\ntai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden\nvierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika\nhivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.\n\nAlicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari\nheidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa\ntakaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt\navioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja\nyksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän\nkävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt\npois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui\nparlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen\nCromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi\npahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell\nnäytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli\nsuutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa\nkuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä\nmilloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän\nsiihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa,\nettä vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla\nkarkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen\nystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä\nluontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi\nkieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa\nniin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.\n\nSillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna\nsaattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista\nhankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku\naskareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa\ntai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen\nhuomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa\nratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa\nsamanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan\nse, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän\npelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka\nesiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu\njumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen\nmukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa,\nniin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli\nBrentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin\nja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat\niällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä\nhaastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa\nparlamentin palveluksessa.\n\nWildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir\nHenry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa\nDunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin\nvärejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat\nsilloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja\nkarkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella.\nSir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin\nulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli\nviikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle\ntoimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K.\nja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä\nkestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä\n-- itseään tarkoittaen -- oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli\nkatsova hänet isäkseen.\n\nMutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan\nelonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri.\nIlman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät\nvanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi\npäivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.\n\nSitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä\nonnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä\nkarttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko\nikänsä esittämään koulupojan osaa -- onnellisina hetkellisesti ja\nvälinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa\nkokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen,\nmissä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä\nkuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaan _rymyävää_\nelämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa,\nkunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet\njohonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja\nkorvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.\n\nVihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja\nsiitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden\nmukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi.\nEverard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta\nmitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa,\nkääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän\nantoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa\nymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja\nMiddletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin\ntyöläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta.\nVaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin\nsekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä\nkuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi\nsotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä,\nKaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun\nhänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen\npäästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.\n\nTähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku\nkemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa\nteikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja\nastui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin,\nilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut\nvoivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja\nnukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen\nhenkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään.\nKuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.\n\nHuoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran\nherrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua -- silmät turvonneina\nja tulehtuneina -- käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen\npuutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän\noli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi\npöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin\npiparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä\ntervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän\nkohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.\n\n\"Tuon hyviä uutisia\", ilmoitti outo airut, \"loistavia uutisia! --\nomansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi,\nolen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut\nheidän puhettansa -- mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia --\nkaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä\njoutunut ihan häviöön -- ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä,\njuodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen\nasti -- sarkkoja kolistellaan --\"\n\n\"Sen voimme arvata\", tokaisi Buckinghamin herttua.\n\n\"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin -- olen\nkonna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa\nminut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei -- Kuninkaan\ntammen juurella Woodstockissa?\n\n    \"'Maa laulaa, tanssii, soittaa,\n    jahka riemun päivä koittaa,\n    omansa kun saa kuningas'.\"\n\n\"Master Wildrake, muistan teidät hyvin\", sanoi kuningas. \"Kaiketi on\nhyvä sanomanne varma?\"\n\n\"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? --\nenkö nähnyt tulituksia? -- enkö juonut teidän majesteettinne maljaa\nniin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille?\nSe on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake\nSquattlesea-lammelta Lincolnista.\"\n\nBuckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: \"Olen aina aavistanut,\nettä teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista\npaetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä.\"\n\n\"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt\ntäällä näin monta vuotta\", vastasi Kaarlo; \"yhtä urhea sydän,\nyhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran\nhimmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita\ntaskussa\".\n\n\"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan\nminun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden\", esitti Buckingham.\n\n\"Kiitos vain\", vastasi kuningas, \"mutta hänellä on tahto kuten\nsinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on\nviisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. -- Master Wildrake,\nte lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen\nkertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan\nhäviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä.\" Niin sanoen\nhän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen\nhyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä\njoitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa\nhänen hovinsa älyniekkoja.\n\nIloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin\nsievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei\nliitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.\n\nPian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:\n\n    Maa lauloi, tanssi, soitti,\n    kun se riemun päivä koitti,\n    omansa kun sai kuningas.\n\nSinä muistettavana toukokuun 29 p:nä kuningas valmistausi lähtemään\nRochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen\nsydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan,\nettä oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa\nmaasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain,\nkumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat,\npalautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja\nteitä -- viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse\nja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat\nliikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin\nkultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa\nasuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat\nhäväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista\nja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin.\nBlackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli\nollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja\nnyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen.\nJättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas\njoutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset\nolivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.\n\nMuuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen\nkunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen\nvalvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä,\nnämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia\nheidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat\nherrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.\n\nSe oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä\noli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä,\nkun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli\nväenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa:\n\"Jumala Kaarloa siunatkoon!\" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset,\npitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä\npilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen\nliikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin\nvastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka\nemännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka\neversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies\nJoceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin\nkaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää\npalvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut\nsievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin\nsäesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen\nmiehensä kartutti yleistä hälyä.\n\nKolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä\nympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä\nsoveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien\nvaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne,\njotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti\nWildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä\nainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta\nvielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä -- jättimäistä koiraa, joka\nnäytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen\nviiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt\nentisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää\nlerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi\nkompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan\nvaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän\nkaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin\ntai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja\ntuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista\nposkeaan.\n\nMukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista,\nsuojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän\nsuuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi\nheille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden\nsävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat\npyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä\nhäiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.\n\nJa nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen.\nEteenpäin tulivat airuet ja toitotukset -- eteenpäin tulivat töyhdöt ja\nkullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä\npäiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas,\njohtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan\nkuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties\nhyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan\njonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta,\nja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta\nnäyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut\nkuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä\nja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut\nliiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä\nja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa\nihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen\nheikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan.\nHiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui:\n\"Siunaa, isä -- siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti,\nniinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana.\"\n\n\"Jumala siunatkoon -- ja varjelkoon --\" mutisi vanhus peräti\nliikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas\nAliceen.\n\n\"Ja sinä\", hän sanoi, \"kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut\nvaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse\nkysyäkään\", vilkaisten ympärilleen: \"kuninkaan ja kuningaskunnan\npalveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän\nesivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky\nenglantilaisen kuninkaan silmälle! -- Eversti Everard, me toivottavasti\nsaamme nähdä teidät Whitehallissa?\" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle.\n\"Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä\nkädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi.\"\n\nPelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan\nvalmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan\nyli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas\ntäytti kultakolikoilla. \"Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi\nystävättärelleni Phoebelle\", kehoitti Kaarlo; \"hänkin on hyvin hoitanut\nvelvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan\".\n\nKuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan\npuhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä\nhäntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen\nhäntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:\n\n    \"Tasaantuu julma tiimellyksen vimma,\n    ja rauha tervetulleen suojan saa.\"\n\nIrtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka\nalkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas\nvirkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi\nhänen sanansa: \"Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle,\nmitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan\nKaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis\nKerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen\non matkoillaan järkevystynyt.\"\n\nHän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja\nkoko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä\nosoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi\ntaaksepäin istuimellaan ja jupisi: _Nunc dimittis_.[32]\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat\",\nvirkkoi kuningas noustessaan ratsaille. \"Mutta jollei näitä hyviä\nihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua\nturhaan. -- Lähdemme.\"\n\nKulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys\nkohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan\npysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle\noli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa\nisän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua\nnummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen,\nettä posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa\nkuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät\nolivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat\nlevollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta.\nHe kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan\npalanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen\nleimaukseensa.\n\nMuu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen\nuskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että\nBevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa,\njoka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] \"Woodstockin kruununpuisto on paljon muuttunut niistä ajoista,\njolloin se oli kauniin Rosamondin asuntona ja Henrikki II:n salaisten\nja luvattomien armastelujen näyttämönä. Nykyaikana siellä kohoaa\nvoitokkaan Marlboroughien muistona Blenheimin linna, joka on samalla\nmuistomerkkinä arkkitehtinsä Vanbrughin nerosta\" (\"Kenilworth\" s. 100).\n\n[2] \"Kavalierien\" eli aatelisten johtamain kuningasmielisten suuri\ntappio. Suom.\n\n[3] Oxfordin yliopistokaupunki ei ole kaukanakaan Woodstockista. Suom.\n\n[4] Stuartien kuningassuku suosi katolilaisuutta, jota suuri osa\naatelia tunnusti. Englannin valtiokirkko oli kuninkaan vallasta\nriippuvainen episkopalinen eli piispalliskirkko, jonka järjestyksessä\nsäilytettiin kirkkoruhtinaiden erityinen arvoasema, samalla kun\njumalanpalvelukseen jäi paljon katolilaisia tapoja. Skotlannista\nkäsin levisi Englantiin presbyteriläinen opinkäsitys, Knoxin\nmuodostelema Kalvinin opetusten pohjalle; sen kirkkojärjestyksessä\novat huomattavimpia piirteitä laaja seurakunnallinen itsehallinto\nja jumalanpalveluksen yksinkertaisuus. Puritanit olivat jyrkempiä\nprotestantteja, jotka lukuisiksi lahkoiksi hajautuen vaativat Englannin\nvaltiokirkon puhdistamista paavilaisten hapatuksesta, hyväksymättä\nkalvinilaisen opin erityisiä kohtia. Heihin liittyvä independenttien\nlahko tahtoi olla kokonaan erillään sekä valtiosta että kaikesta\nkirkollishallinnosta; tähän kuului Cromwell.\n\n[5] Chaucerin \"Canterburyn tarinoissa\" kuvattu tietomies, josta\nlausutaan: \"Vain hiukan harrasti hän raamattua\".\n\n[6] Viittaus Shakespearen \"Kesäyön unelmassa\" esiintyviin teebalaisiin\nkäsityöläisiin, jotka typerässä suuriluuloisuudessaan arvelevat\nolevansa erinomaisia seuranäyttelijöitä. Suom.\n\n[7] Lyhennysmuoto Oliverista. Suom.\n\n[8] Carolus Rex, Kaarlo-kuningas. Suom.\n\n[9] Vanha kultaraha, noin 8 mk. 50 p. Suom.\n\n[10] Ben Jonson oli klassillisen näytelmän mestari samaan aikaan kuin\nShakespeare romanttisen. Suom.\n\n[11] Victor (Voittaja) Lee tahtoi niin. Suom.\n\n[12] Tapaus mainitaan muistaakseni Froissartin kronikoissa. Tekijä.\n\n[13] Kiittämättömät tyttäret Shakespearen \"Kuningas Learissa\". Suom.\n\n[14] Vasta Kaarlo I:n aikana alkoivat Englannissa naiset esittää osia\nnäyttämöllä. Suom.\n\n[15] Acre vastaa 4,613 neliömetriä. Suom.\n\n[16] Puritanilainen henkilö eräässä Beaumontin ja Fletcherin\nnäytelmässä; puritanit suosivat omituisia aatteellisia ristimänimiä.\nSuom.\n\n[17] Kaarlo I oli mestattu sinä päivänä, puolenkolmatta vuotta ennen\ntässä kerrottuja tapahtumia. Suom.\n\n[18] Jälki-illalliset kuuluivat eräänlaiseen Jaakko-kuninkaan\nhuikentelevien päivien ylellisyyteen ja säilyivät seuraavankin\nhallituskauden ajan. Illallinen tarjottiin varhaisena hetkenä, kuudelta\ntai viimeistään seitsemältä; ylimääräisenä pöytäilona ilmestyi\njälki-illallinen, kymmeneltä tai yhdeltätoista, kelvaten puolustukseksi\nkemujen pitkittämiselle keskiyöhön, Tekijä.\n\n[19] Wildrake on \"villisorsa\". Suom.\n\n[20] Butlerin ivallinen runoelma Suom.\n\n[21] Aviotonta syntyperää ilmaiseva viistopiena vaakunakilvessä. Suom.\n\n[22] Loordi Sackville, josta tuli Dorsetin jaarli, aiheutti\nlempijutullaan tuon onnettoman kaksintaistelun. Tekijä.\n\n[23] Kaarlo I astui mestauslavalleen palatsinsa ikkunasta. Suom.\n\n[24] Sir Philip Sidneyn hienoa runoutta sisältävä teos. Suom.\n\n[25] Kiivas kuningas Henrik VIII. Suom.\n\n[26] Oppineen tohtorin ja muinaistutkijan otteet jäivät usein\ntulkitsemattomiksi, vaikka harvoin lausumattomiksi, hän kun\nhalveksi niitä, jotka eivät ymmärtäneet vanhoja kieliä, ja oli\nvastahakoinen Vaivautumaan lauselmiensa kääntämisellä naisten ja\nmaalais-herrasmiesten viisastuttamiseksi. Jotta sievät lukijattaret\nja oppikouluista osattomat arvoisat kansalaiset eivät kiusaantuisi\nepätietoisuudessa, lisäämme tähän tekstilauseen merkityksen: \"_Kunto\nkaipaa kaitsijaa ja ohjaajaa; paheisiin perehdytään opettajatta_.\"\nTekijä.\n\n[27] Hanhi-muorin tarinoita.\n\n[28] Perhe-lahko eli familistit sai alkunsa delftiläisestä David\nGeorgiuksesta, intoilijasta, joka uskoi olevansa Messias. Se hajautui\nuseiksi eri leireiksi, kuten grindletonilaisiksi, Vuorten, Laaksojen,\nJärjestys-niemen, Hajaantuneen lauman j.n.e. familisteiksi y.m. Monet\nheidän opinkappaleensa ovat liian törkeitä mainittavaksi, mutta m.m.\nhe katsoivat oikeaksi tilapäisesti mukautua mihin hyvänsä vallitsevaan\nuskonnolliseen suuntaan, milloin siitä oli mukavuutta, tai totella\nminkä hyvänsä virkamiehen tai esivallan määräyksiä, olivatpa nämä\nkuinkakin syntisiä. He kielsivät kristinuskon pääopetukset lakina,\njonka oli syrjäyttänyt David Georgiuksen tulo -- vieläpä tottelivat\npahojen halujen järjettömimpiäkin oikkuja, ja heidän sanotaan keskenään\nelostaneen mitä luonnottomimmassa kurittomuudessa, Tekijä.\n\n[29] Shakespearen vallaton nuoruudenteos, Suom.\n\n[30] Tredaghin eli Droghedan valloitti Cromwell v. 1649 väkirynnäköllä,\njonka jälkeen kuvernööri ja koko miehistö surmattiin. Tekijä.\n\n[31] _Carolus Rex_ (Kaarlo-kuningas). Suom.\n\n[32] Nyt (sinä, Herra,) lasket (palvelijas rauhaan) menemään. Suom.\n\n\n\n"]