[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZ8W0L_DR2pQMJMrx3wmbJIVs2HJpj9cnqpaSviG-RUs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},839,"Heränneitä","Aho, Juhani",1861,1921,"839-aho-juhani-heranneita","839__Aho_Juhani__Heränneitä","Kuvauksia herännäisyyden ajoilta","romaani",[],[],"fi",1894,null,16875,105938,false,47199,[23],"Pietism",[25,26],"Novels","Religion/Spirituality","\"Heränneitä: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta\" by Juhani Aho is a collection of narratives reflecting on the era of the Finnish Awakening written in the late 19th century. The work delves into the experiences and societal impacts of the herännäisyys movement, touching upon themes of faith, personal reflection, and societal norms within a religious context. It captures the struggles and transformations of characters, particularly within the clergy and their congregations.  The opening of the work introduces a protagonist, a young clergyman, who reflects on a significant day many years prior when he delivered a sermon. He grapples with the responsibilities of his role, the expectations from his community, and the emerging tensions with a group of adherents to the herännäisyys movement, known for their strict religious beliefs. As he prepares for church, he contemplates the content of his sermon and his thoughts on the ‘heränneet’ (awakened) individuals. A series of events unfolds, including a conversation with fellow clergymen regarding the criticisms directed at them by the herännäiset, leading to a deeper introspection into the authenticity of his faith and the societal perceptions of piety. This narrative establishes a rich backdrop for exploring themes of faith, identity, and moral dilemmas, inviting readers to engage with the complex interplay between belief and societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kokoelma kertomuksia ja kuvauksia herännäisyyden ajoilta. Tarinat valottavat uskonnollista liikehdintää, omantunnon kysymyksiä ja ihmiskohtaloita heränneiden keskuudessa 1800-luvun Suomessa. Teos tarkastelee liikkeen vaikutusta niin pappeihin kuin tavalliseen kansaankin.","Juhani Ahon 'Heränneitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 839. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERÄNNEITÄ\n\nKuvauksia herännäisyyden ajoilta\n\n\nKirj.\n\nJUHANI AHO\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1894.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kuinka minä heräsin.\n Äitien muistoksi.\n Arka omatunto.\n Saako pappi pelata korttia?\n Häät.\n Pyhiin vaellus.\n Uskontunnustus.\n Vapautettu.\n Maailman suurin syntinen.\n Legenda.\n\n\n\n\nKUINKA MINÄ HERÄSIN\n\n\nMuistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo\nviidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan\nmyöten...\n\n[Aiheena tähän kuvaukseen on käytetty kertomusta: \"_En ung lärares\nåterblick på sina första prestaår_\", painettu sanomalehdessä \"Tidningar\ni andeliga ämnen\" 1836 n;o 42, 43.]\n\nOli Juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi\napulaiskammarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea\nhuivini ja papin kaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne\notin ja sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja pitkä takkini.\nKatsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä\nseisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.\n\nLaittauduttuani olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin\nkuitenkin vielä luoda viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden\nTestamentin sisästä esille ja selailin sitä.\n\nEi se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.\nMuistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,\nettä se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin\noikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja\npitäisihän siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, oleman\nuuttakin ajatuksiltaan. Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta.,\nmuistan vieläkin ulkoa loppulauseen: \"Meidänkin seurakunnassamme on\nilmestynyt noita uusia profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden\nomistavansa, tietävänsä sen ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se\ntie kulkee surun ja murheen laaksossa sanan oikeassa merkityksessä.\nHe kaivavat näytteille kaikki syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne\nkuin pöydälle eteensä. Sentähden ovat he mielestään muita paremmat\nja erotakseen ympäristöstään he pukeutuvat synkeihin vaatteihin,\nitkevät alati ja alati huokaavat ja pitävät kaiken maallisen menon\nJumalalle kauhistuksena. Mutta eikö Vapahtajakin istunut hääpöydässä\nja antanut viattoman ilon vallita? Ja mikä on ollut seurauksena tästä\nsurun evankeliumista? Monet kukoistavat vaimot ja tyttäret ovat tuon\nn.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa kokonansa muuttuneet ja ijäksi\npäiväksi kauneutensa ja terveytensä menettäneet. Kasvojen entinen\nvilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi ja\nvetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää\nkallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että\nruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt\nniinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja\novat ylpeät ja öykkärit sydämmessään, silloinkun heidän tulisi olla\nnöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.\"\n\nSiihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen\nsiihen, mitä olin kirjoittanut Uutta oli siinä mielestäni se, että\nniin peittelemättä puhuin elämän ilon puolesta Olinko minä oikeassa?\ntulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miks'en olisi ollut? kysyin taas.\nOlihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven\npappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva\nselkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja\nperätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä\nvääremmältä tuntui minusta noilta ihmisiltä synkistyttää heidän\nelämänsä ja riistää heiltä sitä mielen hilpeyttä, jota ei suinkaan\nole niin ylen runsaasti heille annettukaan\". Heitä ei saa yllyttää\nhautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa penkomaan\nelämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee antaa\ntotuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa ovat\nvakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi muodostettuina,\nse on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä. Ja se on\nsuloinen tehtävä, samalla kuin se on suuri tehtävä. Olinhan joskus\nepäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yhtäkkiä aivan varma siitä, että\nkykenisin ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa silmissäni.\n\nMieli keveänä astuin minä kirjat kainalossani alas. Pappila oli\nsunnuntai-asussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki\npyhävaatteissaan... Vieraita oli jo entisiä ja uusia odotettiin\npäivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua\nkatsellen; kyökki ja kyökkikammari olivat emäntiä täynnä ja isäntiä ja\nkirkon palvelijoita kahviteltiin rovastin kammarissa.\n\nJos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten\nseuraan. Mutta saattaisinhan sitä taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin\nsitä mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja\nkaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty\nja tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin\ntietysti mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan\nyleinen mielipide ja että jos vaan joku paikka tässä pitäjässä joutuisi\navonaiseksi, ne hetikohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan\nheränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään en minä\nollut pappeja parempi. Siitä kuuluivat minua varsinkin syyttävän, että\notin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että\nmetsästin. He eivät tietysti käsittäneet että kaikkihan riippuu siitä,\nmissä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna\nedes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta\nsydämmetöntä pikkumaisuutta.\n\nKun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kammariin, oli siellä\npuhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti\nyltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot\npappilan läpipihan, mutta pois päin kirkolta omiin seuroihinsa.\n\n-- \"Siinä se nyt menee \"keyrittyläisten jono\", siinä ne nyt astuvat\nne nykyajan pyhimykset -- pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne\nnöyrät ja hurskaat, siinä se nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys.\nKeskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta\nsakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.\"\n\n-- \"Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa\nramauttaisi\", sanoi suntio.\n\n-- \"En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.\nHuudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa se tulla\nsekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruunun miehiin.\nNe tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi\npiispan tarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta\nsilloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä\npapistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean\nuskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa\nkoettavat heikontaa.\"\n\n-- \"Niin se on, aivan se on niin kuin rovasti sanoo!\"\n\n-- \"Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.\"\n\n-- \"Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan\npiispa. Mutta millainen on hän itse, tuo uuden autuuden apostoli!\nKoko jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkun ne hänen\nseurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset\nvaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on\npolttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää\nmarkkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi\nitsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!\"\n\nKirkon palvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti\ntuomionsa:\n\n-- \"Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!\"\n\nTuntui se minusta sentään liika ankaralta tuo puhe. Oli se minusta\nhiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja\nseurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota\npahaa vastustaminen. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassa\ntunnossani siitä, ett'en lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden\ntotuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika\nlähteä kirkkoon.\n\nAstuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan\nhevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti, lie\ntunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta\nsydänmaan kylästä, yksi heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä\npaikkakunnalla.\n\n-- \"Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun\",\nsanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.\n\n-- \"Mitä se olisi?\"\n\n-- \"Olisi huono sairas..\"\n\n-- \"Kuka hän on?\"\n\n-- \"Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään\".\n\n-- \"Keskellä kirkkoaikaa?\"\n\n-- \"Onhan tämä aika vähän sopimaton, mutta kun ei ollut sen\nelämisestäkään tietoa.\"\n\nRovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:\n\n-- \"Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...\"\n\n-- \"Kuuluisi halaavan Herran pyhää ehtoollista\".\n\n-- \"Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi\nkuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään\ntoimituksia. Saatte tulla jumalan palveluksen jälkeen uudelleen\ntietämään\".\n\nHän jäi siihen ja me menimme kirkkoon.\n\n-- \"Olisihan meistä joku voinut joutaakin\", sanoi rovasti mennessämme,\n\"mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen\".\n\nOlen usein senjälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani\nniitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,\nmitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme.\nOliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli\nsiinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti\nmenetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.\n\nRovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ett'ei\npappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,\nkiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt Ja voihan tämä olla\npoikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä\nluultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia\nhakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakuutukseni. Mutta sen\ntulisi tapahtua toista tietä: esiytymällä niin, ett'ei heillä olisi\ntilaisuutta mihinkään takertumaan. Vaan ett'ei nyt ollut aivan niin\ntapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua, kävellessäni\nnoissa ajatuksissa edes takaisin sakastin lattiata. Se häiritsi\nvarmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,\nettä otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi\nsiitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan kuin\nmiksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.\n\nKun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta\nkatsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papin hakija ensimmäinen,\njohon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä\nristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkea-otsainen,\nsuurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin\nsilmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet\nluomaan kulmansa alas, osoittaa, ett'en hänen tähtensä hämmentynyt.\nMinkätähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja\nsillä tekosyyllä käänsin _minä_ hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt\ntahtovan sitä tehdä.\n\nMutta minä tunsin ne kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät\npäivän säteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle minne päin\nkääntyneekin.\n\nSe suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta\ntunteesta koetin minä korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti\nsaarna-intoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat\nvaikuttavan niinkuin niin usein tapahtuu silloinkuin kuulijakunta on\nhenkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää\nhuomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.\n\nTunsin kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä\narvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus\nkirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät\nPoikoseen, joka helposti tunnettiin heränneeksi körttiläispuvustaan.\nKun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin\ntaas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois\nsilmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas\nuhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Heitä oli monta\nyhtä vastaan. Ja suurella ponnella sanoin minä heränneistä sanottavani.\nLisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen\nkristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät\ntaivaastakin pois ... ja vähää vaille, ett'en heittänyt heitä vastaan\nniitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.\n\nOmatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä\nja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen\n\"ameneen\".\n\nSelkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista ja\nsakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset\noivallisesta saarnastani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Minä olin\nantautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun\nluulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus\nodottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä\nsiinä, että tämä velvollisuuteni oli tullut niin kaikkien mieleen\ntäytetyksi. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani ja yhä\njatkui keskustelua sen johdosta.\n\n-- \"Se oli oiva saarna ... parhaita joita olet pitänyt.\"\n\n-- \"Se oli oikein sanottu!\" toistettiin minulle joka taholta. Ja minä\nolin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja\nett'ei siihen olisi voinut mitään lisätä.\n\n-- \"Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa\npuolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa\", laski\nrovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. \"Te\nistutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkään ...\nylös tanssimaan!\"\n\n-- \"Tuleeko setäkin mukaan?\" sanoivat tytöt.\n\n-- \"Tulisin jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,\nniin sitä enemmän iloitsee sydämmeni.\"\n\nOli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin\nsunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi eikä meitä nytkään tarvinnut\nkahta kertaa kehoittaa, ennenkun nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja\nme sen sisässä pyöriskelimme.\n\nKai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin\nsunnuntai-iltoina, ell'ei niitä minun kohdaltani olisi aivan\nodottamatta häiritty.\n\nOlin hänet aivan unohtanut ja nyt hän yhtäkkiä astuu puutarhan portista\nsisään, meidän nuorten parhaallaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja\npiippunsa varrella tahtia lyödessä.\n\nHän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut\npitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan\nmeitä velvollisuuksistamme.\n\n-- \"Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan\nluo?\" kysyi hän.\n\nTanssi taukosi ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina ja\nvasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta\ntavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut\nollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.\n\n-- \"Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä\nportin takana\".\n\n-- \"Vieläköhän mahtanee pitää kauvankin odottaa?\"\n\n-- \"Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vaan...\"\n\n-- \"Taitaa olla sinun vuorosi\", sanoi hän minulle Poikosen mentyä.\n\nTieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:\nkuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri kuin no ovat parhaallaan\nalkaneet, jos paras mies pois vietäisiin!\n\nEikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.\nNuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä\nsyistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin\nalkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli\nheidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset\nyhdessäolohetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimmäiseen\nmajataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas\ntavattaisiin?\n\n-- \"Voi, voi, pitääkö teidän nyt mennä!\" sanoi hän ja katsoi minuun\nniin suloisen säälivästi. \"Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?\"\n\nSe ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa\ntoiselle kulmalle pitäjää, ja rovasti oli liika vanha voidakseen lähteä\nvaivaloiselle matkalle yön selkään.\n\n-- \"Mutta eihän se nyt ole välttämätöntä, että te hetipaikalla ...\nviipykää nyt vielä hetkinen\".\n\nEn vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta\nminä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet Ei se mieskään. Hän\nodotti vaan siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos\njärvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.\nMutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina\nliioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,\nvoisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle\nauringon laskua,\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni\nnoin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle\nmelkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,\ntekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakoisilla\nkäsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,\najoi hän minusta kiusottavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen\nhoppu matkalle, ett'ei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta\npidättää itseäni ärähdin minä:\n\n-- \"Ajakaahan sitten edes paremmin.\"\n\n-- \"Ajetaanhan tässä mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän\nrauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan\njuoksuun.\n\nSiihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi\nkoko matkalla uudistettu, ell'ei hakumieheni useita virstoja ajettuamme\nolisi yhtäkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä\nnoustessamme.\n\n-- \"Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan\", sanoi hän. \"Mutta ei\nsanota kuolevan katsovan sijaansa eikä se taida aikaansakaan katsoa.\nTerve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa\nharjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin\nja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä kirkkoon\nlähteä Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yhtäkkiä alkoi ottaa\nsisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa\nkouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli\ntullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä, -- vieläkö hänet\nsitten hengissä tavattanee. Vaan mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai\nsiinä tulee täytetyksi\".\n\nNähtävästi odotti hän, että minä jotain virkkaisin, vaan kun minä olin\nitsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:\n\n-- \"Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On\nkai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla\nja lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle\nkelvatakseen. Vaan lie ollut pimeitäkin aikoja ja lie tullut pitkän\nelämän aikana tehdyksi ja ajatelleeksi asioita, joista omatunto nyt on\nkuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta voimastaan\nrauhaa saada.\"\n\n-- \"Mitkä _ahdistukset_ ne sitten sitä vaivaavat?\" minä kysyä tokasin,\njamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.\n\nHän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, ett'en tiennyt, mitkä\nahdistukset ne kuolevata vaivaavat.\n\n-- \"Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, jotka kaikkia muitakin,\njotka ovat armon aikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen\nVapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat\nmenettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut Koetettiinhan\nparhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta\nvastaan ottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi\nnäissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten\nväärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armon tilan tuntomerkit\nsemmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina sekä selittää\nhänelle erotusta annontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.\nSilloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ett'ei vaara olekaan\nniin suuri kuin miksi hän sitä luulee\".\n\nMitäpä olisin minä tähän osannut vastata. Hän odotti että jotain\nvirkkaisin ja nykäsi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi\nminun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei\nollut aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten\nvoisin pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä\nkahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta\nkaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli\nmeneteltävä, selviäisin kyllä hänestä niinkuin niin monesta muustakin.\nMutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut riittävän\nenkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen varmuutensa\nja tyyneytensä tekivät sitäpaitse sen, ett'en uskaltanut hänen\nmielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmin kuin jossakin\nuskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.\n\nJa niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi\nminua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni,\nettä hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli\nonnistunutkin, saaden minut, hänen johtajansa ja sielunpaimenensa,\nvaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta\nyhtäkkiä hän taas kysäsi:\n\n-- \"Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra\nmaisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa\naihetta herätykseenne ja miten olette tulleet yhteyteen Vapahtajanne\nkanssa?\"\n\nMitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla\ntämäkään?\n\nMutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan\nmiehen suu ja minä tiuskasin hänelle kiivaasti:\n\n-- \"Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet\nviisaammat miehet kuin sinä ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni\nopettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin,\nja sillä hyvä!\"\n\nTalonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei hän olisi\nhuomannutkaan sopimatonta käytöstäni:\n\n-- \"Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen\noppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni\nja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että\nkaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan,\njotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet\npelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt,\nettä kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut\nkerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli\ntapahtunut\".\n\nSen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikk'ei\nylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.\n\nJonkun matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie\ntaloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä\nliittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni\navuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli\nniinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni\nkertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he\nkertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat niinkuin ei minua olisi\nollutkaan. Olisin jo suonut, että jotain puhetta olisi saatu aikaan,\nsillä matkan teko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla\nutelias kuulemaan jotain sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen\nei tuntunut olevan ainakaan parempi Koetin saada keskustelua alkuun\nkysymällä vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut\nmitään ja toinen tokasi tylysti: \"vielä on matkaa\", niinkuin olisi\ntahtonut sanoa: \"olisit saanut ennen joutua\".\n\nEi ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kun tuollainen yöllinen\nvenhematka pitkin kaitasia matalarantaisia vesiä Oltiin pitäjän\nrumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtosista\nmaisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vaan petäjää kasvaa\nja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitäpaitse\nalkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla\nnoiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten\nkanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua\nitseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille\nvaan välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän\nvallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan\nlohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa\ntehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnan palvelijan\nasema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä\nasemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei\nnaurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden\nhetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakuutuksista.\nKuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa\nvähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen\noppini ilon evankeliumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden\nmiesten edessä!\n\nSattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua\nveisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,\näärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja --\nniinkuin minusta tuntui -- lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja\nseurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!\n\nNuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun\nistuessani siinä toimetonna venheen perässä -- olivatko ne ensimmäisiä\n\"kutsumuksia\", ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä.\nMutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämmet tuntee,\nkatsonut minun tarvitsevani paljoa kovemman kolauksen, ennen kuin\nsilmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman\nvanhurskauden unesta.\n\nVihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät\nvenettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee\nvastaan. -- \"Onko se pappi?\" -- \"Tässä on!\" -- \"Myöhään tulitte!\" --\n\"Onko hän kuollut?\" -- \"Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee\". --\n\"Missä hän on?\" -- \"Porstuan pohjakammarissa.\"\n\nKiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun\nastun porstuaan.\n\nSamassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.\n\nSairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja\nnainen pitelevät häntä kiinni.\n\n-- \"Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa\n... polttaa ... piru polttaa, viepi, viepi ... tuossa tulee se musta\npiru, musta piru... Auttakaa!\"\n\nViimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän\nselälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja\noli kuollut.\n\nMinä seisoin siinä annon välikappaleet kainalossani typertyneenä\nkeskellä lattiaa.\n\n-- \"Nyt se isä meni!\" kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.\n\n-- \"Ilman synnin päästöä meni viimeiselle tuomiolle\", sanoi miehen\nääni. \"Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!\"\n\n-- \"Syytön minä olen,\" puolustelihe hakumieheni. \"Papit olivat\nkokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään ja minä sain odottaa\ntuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt\nminkä olen kerennyt.\"\n\n-- \"Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee!\" sanoi\nsoutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen\nkätensä taivasta kohden.\n\n-- \"Elkäämme kirotko, ett'ei meitäkin kirottaisi,\" virkkoi Poikonen,\n\nMutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna\nhoiperruin pimeään porstuaan, ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni\nväistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.\n\nMinun annettiin siinä olla kenenkään minua häiritsemättä. Kaikki väki\noli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren\nveisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua\nsyyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.\n\nIkkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,\n\nSamassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:\n\n-- \"Lähdetäänkö jo?\"\n\nSe oli hakumieheni.\n\n-- \"Ei\", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. \"Jääkäämme yöksi\ntänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista\".\n\n-- \"Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra\nmaisteri tahtoo.\"\n\n-- \"Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani\nanteeksi\".\n\n-- \"Herra on armollinen\", sanoi hän. \"Et usko Häneen, jos epäilet\nettä Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun\ntätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se\nmielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta\".\n\nNöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän\nseuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi\ntuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti\nsitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän\nsen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen\nvoittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka\nJumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita\nja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat.\nKuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se\nautuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli\nvaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin\nmuihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua\nkiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin.\nKuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka\nmonelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!\n\nAamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen\nveljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua\nlempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen\nhuostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.\n\nKun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko\nja maailma ja elämä valkesi minulle tästä aamusta alkaen uuteen\nkirkkaampaan päivään.\n\n\n\n\nÄITIEN MUISTOKSI\n\n\nNykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti\nasettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin\nmyötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän, nyt, kun jo meilläkin\non muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka\nsisällisen innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista\nsitkeimmät siteet: tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen\nmielipiteen -- kuullaan useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan\nviimeisinä vuosina, nainen on oikeastaan _herännyt_, että hän tähän\nsaakka on kulkenut, mihin muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole\nollut omia mielipiteitään, ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan\nrohkeutta niiden edestä taistelemaan ja uhrautumaan.\n\nHeränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsioonin ja uusien aatteiden\nnaisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties\nvaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä löytyy\nkuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisissa maaseuduissa. Heistä\nei ole juuri totuttu sanomaan, että he ovat \"itsenäisiä\", vielä\nvähemmän \"emansipeerattuja\", mutta \"heränneiden\" nimellä heitä kenties\nvähän tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä\nitsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen\naikaan tunnettu.\n\nSillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme\nelää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut\nharmaan ja synkän-sinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja\ntapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime\nvuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa\niloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsioonia ja\nsitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena\nilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöttä tätä nykyäkin. Ja\nsiihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.\n\nSe oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa ja se on\nkaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut toisiin muotoihin siellä, missä\nse ei ole jo kokonaan kuollut Samaten ovat senaikaisen edistyksen\nedustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia ja kenties kieltävätkin\nhe sitä vapautta puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille\nkäsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä\nse, ja se ei estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta\nniitä omituisia -- usein hyvin hienojakin -- persoonallisuuksia, joita\ntämä liike aikoinaan synnytti. Varsinkin kuin välilliset seuraukset\nsiitä ovat kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.\n\nAjatelkaamme vaan yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme\najoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme\nsivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yhtäkkiä heräsi\nja liittyi tähän liikkeeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa\naatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut\nHän oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin\nantaa. Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja\nennen kaikkia tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä\nvanhan emämaan loisto-ajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin.\nSivistynyt sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva\nja nautti etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa.\nSiihen kuuluminen oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen\ntulevaisuutensa oli turvattu. Eläen vuoron maalla vuoron kaupungissa\nja rikkaamman isän tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan\niloiseen Tukholmaankin, ei hänellä juuri voinut olla mitä kaivata\nja mitä toivoa, kun hän lisäksi vielä oli kaunis ja soma. Sopiva\nkosijakin, vanhempien tarkoin valitsema, ilmaantui aikanaan ja\ntäydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä yleensä voi olla elämästä ja\nmaallisesta onnesta. Ja niin oli hän valmis edelleen kehittämään sitä\nsäätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan hän kuului ja joka luokka\nkielensä ja elämäntapojensa kautta erosi alemmasta, minkä huolista ja\nharrastuksista se ei ollut tottunut suuresti tietämään eikä itselleen\nselkoa tekemään. Herrat olivat herroja ja talonpojat talonpoikia\n-- sekin katsantotapa kuului hänen kasvatukseensa. Se oli maailman\nluonnollista menoa ja omantunnon vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin\nhänen isänsä, äitinsä ja veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa\n\"surutonta\" elämää huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.\n\nMutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotain, joka jäi tyydyttämättä.\nOliko se suomalaisen synnynnäistä haikeaa kaukomielisyyttä, joka\nidätti tuota hämärää kaipausta jonkunlaisen eetillisen ihanteen\ntoteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen jostain\nkuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkun persoonallisen\nvastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun johdosta. Mutta\najan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen rauhattomuus ja\nkyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin monella haaralla\nyhtäkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen antautuminen ei ollut\nsiihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan nuorille naisille, ja muista\n\"harrastuksista\" tiedettiin vielä vähemmin. Ulospäin ei tarmokas tunne\npäässyt vaikuttamaan, ja silloin se suunnattiin omaan itseensä.\n\nSaattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen\nherätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukottain\nkääntyi siihen \"uuteen uskoon\", joka kokonaan muutti ihmisten\nulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista,\nhe yhtyivät lukemaan, veisaamaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat\noutokuosiseen, vanhaan vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän\nmurheellista ulkomuotoaan ja kallellapäin-kulkemistaan pilkattiin,\nsitten tuomittiin heitä hourupäisiksi noita horrostilaan lankeavia\nja kielillä puhuvia naisia ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin\nluvattomien kokouksien pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan\nrikkomisesta.\n\nMutta kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista\nja kansan yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli\nesimerkiksi pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui\nsalissa virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa\nhuoneessa puhuttiin.\n\nHän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen\nkansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään\nsielunsa tilasta ja ijankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli\nkuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville\nsieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman\nlapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.\nSentähden olivat he ominpäinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa\nrukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan.\nJa monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta\ntieltään ja alkaneet uuden elämän.\n\nIsä kiivastui, syytti heitä ulkokultaisuudesta, tekopyhyydestä,\nsiitä, että ylensivät itseänsä yli muista ja ylenkatsoivat kaikkia\nmuita. He yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät\nriitaa ja eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja\ntyöttömyyteen.\n\nVieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski luopumaan kaikesta\nja seuraamaan häntä.\n\nMutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui\nheitä haaveilijoiksi.\n\nVaan kuuntelija oli tullut utelijaaksi, hän ajatteli noita asioita\nyksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko\nväärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.\n\nSuuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uunin pankolla, kynnyksellä\nja lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla\nja ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin\nkuin kirkossa ja veisasivat vuoron ja vuoron kuuntelivat hartaasti\nsaarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika, -- mutta hän puhui\nparemmin kuin hän oli koskaan kuullut papin kirkossa puhuvan. --\n\"Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisit?\" kuuli hän\nkysyttävän ja se kysymys säpsähdytti häntä, sillä ei hän ollut sitä\nkoskaan ennen tullut ajatelleeksi. Henkeään pidätellen kuunteli hän\nmiehen puhetta. Se kuvasi ihmisen huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta\nja pimeyttä, jossa he vaeltavat kadotuksen partaalla, niinkuin olisi\njoka päivä viimeinen päivä ja niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se\nmeni luihin ja ytimiin, mitä hän puhui. Kaikkia ei hän ymmärtänyt,\nmutta se häneen jäi, että heillä oli tosi hätä. Hän tunsi jotain\nsamansuuntaista kuin rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille\nmennessään. Silloinkin oli hänet vallannut yhtäkkinen ahdistus siitä,\nmitä hänestä sitten tulisi, kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi\ntuomioistuimen eteen viimeisenä päivänä. -- \"Minä olen tie, totuus ja\nelämä; ei kukaan tule autuaaksi kuin minun kauttani.\" -- Ne olivat\nraamatun sanoja, hän oli kuullut ne ennenkin. Mutta sitä, mitä ne\nsisältivät, sitä ei hän ollut ennen kuullut sillä tavalla selitettävän.\nEi ollut siinä kylliksi, että käytiin säännöllisesti kirkossa ja\ntehtiin ulkonaiset tavanmukaiset temput Elävää alituista ikävöimistä,\njokapäiväistä synnin tuntoa, katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma\nhuolettomuutensa häntä varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.\n\nVakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat\nrukoukset -- kaikki niin toisellaiset kuin kirkossa -- kaikuivat\nmonta päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä\npilkattiin noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,\nja kun hän heitä yritti puolustamaan, niin pilkattiin häntäkin. Häntä\nkiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.\nJa joka kerta kuin hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä\nmiettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman\njälkeen, kun toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin\nja kun Jumala on antanut armon ajan -- ja senhän ne muutkin myönsivät\n-- niin tottahan täytyi jotain tehdä. Eihän voinut palvella kahta\nherraa yhtaikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja,\njoita toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat\nmitäkin? Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se\nainakaan voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin\nsisällötöntä, niin turhamaista ja tarkoituksetonta.\n\nJa sillä nopeudella, niillä täydelliseen antaumiseen synnynnäisillä\ntaipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille\nomituiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen\ntäydellisesti.\n\nHän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän\niloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita\nhengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän\ntalonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen\nvaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi\nja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.\n\n    \"Riisti ristit rinnoiltansa,\n    kullat kulmilta karisti.\"\n\nSiihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän\naikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat\nsitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan\npitempi. Sukuarvosta oltiin arempia ja tämä oli kuin häväistys koko\nperheelle. Sitäpaitse oli muutos itsestäänkin jo omaisten, sukulaisten\nja tuttavien kritiikkiä. Entisistä tavoista ja käsityksistä luopuminen\noli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka niitä\nnoudattivat ja tunnustivat. -- Tahtooko hän sanoa, että isä ja äiti\novat väärässä? -- Ei hän sitä ole sanonut. -- Niin, mutta hän kuitenkin\nniin ajattelee. -- Hän rukoilee Jumalaa, että hän kääntäisi heidän\nsydämmensä. -- Siis hän kuitenkin katsoo, että he eivät tee oikein,\nhän pitää itseään heitä parempana, hän ei kunnioita vanhempiansa, --\nJumalaa täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä,\n\nNe olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat valkeihin\nkohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana\nmurtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet\nkuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu\nmieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys\noli vaan niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista\nkritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se\nmahtoi synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäiselle henkilölle,\njoka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia traditsiooneja vastaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMontahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja\npalasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen\navukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa\nsai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.\n\nMutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita\nluonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten\n\"kilvoitusten koulussa\" kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan\nei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, mutta myöskin\nmaallisessa ymmärryksessä. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä\nnoita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa\nsisarien tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa\nniinkuin omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes\nkiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun\nsamanmielisen nuoren mielien kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi\nuudelle sivistyneelle sukupolvelle joka nyt seisoo kansallisena\nsäätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet\nuseimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä\ntotiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja\nitsenäisiä poikia.\n\n\"lsien muistoksi\" on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon\ntämä kerran puhuttu niiden \"äitien muistoksi\", joita aina ollaan niin\ntaipuvaiset unohtamaan.\n\n\n\n\nARKA OMATUNTO\n\n\nHän oli hiljaisen näköinen vanhan puoleinen mies. Vaalennut tukka oli\nkammattu kahden puolen sileää, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,\nvähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.\nHän oli yksi noita hiljaisia maassa, jotka vähän puhuvat ja paljon\nmiettivät He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin\nitsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten\nhuomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut\nheränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä\npukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vaan sarkanen\nsuora nuttu ilman körttiä ja kaksinappiset mustat liivit pystykauluksen\nkanssa. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli\nuskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä\nasioista ja kauvan kesti, ennenkun sain keskustelun kääntymään vanhan\nherännäisyyden aikoihin.\n\nItsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotain\nsiitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen\nelämässään.\n\n\"Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut\", -- sanoi hän\nkuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään\n-- \"eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivat suuretkin. Minä olen\npapin poika ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa,\njossa minä nyt olen lasten opettajana. Minutkin pantiin kouluun ja\nkävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun\nei terveys sietänyt istumista.\"\n\n\"Olinkohan neljän-, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin\njoululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat\nyhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli\npäästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä,\nettä ajettiin suurella melulla ja paljolla huudolla talojen ohi ja\nheitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sitä sen lisäksi\nvielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet\nmatka-eväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun\noli hupainen nähdä meidän humaltumista ja kujeitamme.\n\nOlin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljoko sitä siihen aikaan\ntarvitsikaan joutuakseen pois järjestään. Minä hihkuin ja hyppelin\nkievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin\ntasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni\nhevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:\n\"hyvä, hyvä!\" ... \"se on oikein!\" ... \"onpahan katajassakin tervaa!\" --\nsillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.\n\nSillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä\ntuli heinämies vastaan ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin\nläimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä\npiiskallani. Mies kirosi ja minä kirosin vastaan.\n\nMutta salmen poikki ajettua tultiin taas maantielle. Siellä oli\npienonen talo tien vieressä ja talon koira oli puhaltaunut maantielle\neilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillanen villakoiran\npentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti\nlumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät\nosuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin sen tulla ihan\nlikelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin minä sitä olkani takaa\nkaikista voimistani, Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen\nkaulan ympärille. Surkeasti liikahtaen, yhden ainoan kerran vaan,\ntuikkasi se suulleen lumihankeen ja siihen se jäi.\n\n-- \"Kepertyipäs!\" huusin minä ja heilutin voiton riemuisena piiskaani\npääni päällä.\n\nKoko joululuvan kaikui tuo koiran penikan surkea ulvahdus korvissani.\nMinä koetin sitä haihdutella, minä en ollut kuulevinani sisällistä\nääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.\n\nMutta kun palasimme taas juhlain jälestä kouluun, ajoi isä vainajani,\njoka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.\nIsäntä istuu kammarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten\nhänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.\n\n-- \"Mitäs sitä Heikille kuuluu?\" kysyi isäni.\n\n-- \"Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä\", kehoittelee isäntä.\n\nMutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:\n\n-- \"Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan\nystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen,\nniin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti.\"\n\n-- \"Mitenkä se kuoli?\" kysyi isäni.\n\n-- \"Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia\nhaukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan\niskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen\neikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.\"\n\n-- \"Kuoliko se?\" kysyin minä ehdottomasti.\n\n-- \"Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin\nkuollut... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut\"\n\n-- \"No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua\nlyömään\", sanoi isäni.\n\nMinusta tuntui kuin olisin -- murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin\nkoiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa\nvuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka\nsanoo, että \"sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette\nte myös minulle\", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun\nsen tuolla lailla tekee.\n\nSellainen tapaus se _minut_ herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni\nvelka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista\najattelemaan.\n\n\n\n\nSAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?\n\n\n-- Niin, niin, nuoret virkaveljeni -- sanoi se vanha harmaapää rovasti,\nkun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin\npiippua poltellen rovastin kammarissa -- saattaahan se olla hyväkin,\nettä te vastustelette sitä \"Päivälehteä\" ja niitä muita nykyajan\nlehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette\nitse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä\nniin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli\nMarttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat\nja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei\nsentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha\ntapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin\nyhtä suurella innolla kuin nytkin.\n\nSe oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi\ntunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa,\nkristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin\ntapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä\nja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se\nkohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu\nainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme\nja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen\nelämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla,\nettä tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen\nja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että\nkaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa\npahennusta herättämään.\n\nMe kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me\nmerkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme\nsen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla\npapeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme\nvanhat papit -- piispoista rovasteihin saakka - jotka enin tätä uutta\nliikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa\nsiitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi\nosaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen\nmaailman mielipide oli meidän puolellamme.\n\nMutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se\ntuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä\nenemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia,\nettä se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan.\nSavossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat\nomistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä\nsaarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.\n\nJa heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa\nsanomalehdistössäkin.\n\nJulkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.\nLievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus\nemmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,\n\n\"Helsingfors Morgonblad,\" jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig\nRuneberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka\npappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena\nliihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se\nmeille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja\ntahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.\n\nPosti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni,\njonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet\nluettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä\ntakaa: \"Hva' fan ä' de' här första'?\" Ja suuttuneena heitti hän lehden\nluotaan lattialle.\n\n(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt\nsieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).\n\nJos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan\nsai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan\nMorgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:\n\n\"_Saako pappi pelata korttia_?\" -- Se on kysymys, johon kristikunnan\nvanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! -- ja niin pitäisi siihen kai\nvieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja,\non poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu\nepämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä\nvapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan.\nSe, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen\nkäytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä\nhuvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.\nNäiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on\nepäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa\nihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen\nonkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,\nkun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.\nPaavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: \"opettakaat\nja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja\nhengellisillä lauluilla -- -- ja kaikki mitä te teette puheella eli\ntyöllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen\", olivat kuitenkin\nkauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea\nlukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä\ntarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,\nniin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia\nsunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta.\nKaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään,\nettä monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän\nmenettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia.\nNiitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka\nvarmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä\nja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa\nsilmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän\nparemmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen\nikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan\nodottamaton sisääntulo pelihuoneesen -- joka saattaa epähuomiosta\ntapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia\nvartioimaan -- saattaa heidät kovasti hämmilleen sekä häpeihinsä.\nSalassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he\neivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää --\ntehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat\njulkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta\nnyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen\ntoimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaallaan istuu pelipöydän\nääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen\nlohdutuksen tarpeessa ja jos hänen omaksi ja pelitoverinsa suureksi\nharmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin on hän pakotettu, sittenkun\npeli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän\ntäynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän\nkoettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on\nvarmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat\nlohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!! -- Suuri ristiriitaisuus\nnäkyy siinä sitäpaitse olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista\nvaroitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista; --\nmutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman\nturhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelin kautta\nvuotuisia tulojaan enentää!\"\n\n-- Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on\nhäväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna\nankara protesti!\n\nMinä en kiivaudessani muistanut, että me vähää ennen olimme\nukkorovastin kanssa panneet \"Myllymattia\" ja että me aina, niinpian\nkun ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sutimalla suimme\n\"neljän kuninkaan kirjat\" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun\nkirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.\nEihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen kuin miksi sitä\nkirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta\njuhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan -- sen käsitti hän\nhyvin.\n\nHän oli ivallinen mies, puheissaan pureva ja hänen parhaita aseitaan\n\"herännäisyyden hullutuksia\" vastaan oli pilkka.\n\nJa jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen\nvastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan\nkatuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka\nseurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli\nnuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin\nlupasi hän \"vieden käden sydämmelleen\" parantua ja pyytää anteeksi\npahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin \"Pappi\", ja me nautimme jo\nedeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli\nsaatettu naurettavaan valoon.\n\nKirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa ja joka paikassa\nsille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään\nlähtenyt.\n\nLukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty pois tästä\nnidoksesta.\n\nAsia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus\nmeidän vastaukseemme.\n\n\"Ei, hyvä herra\" -- luen siitä pienen palasen, koska se täällä löytyy\n-- \"ei; hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on yksi\netu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua,\njota vastoin vanhan korttia pelaavan \"Papin\" poskilla näkyy ainoastaan\nkevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa\nantaneet. Te olette \"vieneet käden sydämmellenne\", mutta se käsi ei\nole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta\npata-ässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne\".\n\nRovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja\nlie ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen hän\noli. -- Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle -- kiukuttelimme\nme Runebergin Morgonbladetista. -- Se on skandaalilehti! Papiston\nhäväisijä! Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?\n\nSama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin\nitsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia\ntuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.\n\nEhkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt\nvainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat\noikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten\nlehtien palstoilla olisi ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän\nvirheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että\nme tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, _mikä_ se on, joka\nmilloinkin harmimme herättää ja _minkä_ haudan puolustusta meidän\nristiretkemme milloinkin tarkoittavat.\n\n\n\n\nHÄÄT\n\n\nMinun\" kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni -- puhui se vanha\nmiellyttävä papin rouva -- ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen\ntyön kautta. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,\njoka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin\niskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla\nja Herra antoi sen jyristä ihmisten omien tuntojen yli.\n\nKotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.\n\nNe olivat tällä kertaa laitetut entistään komeammiksi, sillä viimeinen\nkuudesta tyttärestä oli vihittävä ja samana päivänä olivat vanhempien\nhopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa\nylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista ja siitä puhuttiin\nsuurella ihastuksella.\n\nPappila oli noita suuria vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti\noli kuin ruhtinas paikkakunnallaan ja suurta hän oli sukuakin.\n\"Filosofiian tohtori ja tähdistön jäsen\" ei ollut nuoruutensa eikä\nparhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän\nvanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja\nvelkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän\nselville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki\nhän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarin-pitäjääseen. Nimellä\noli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä\ntarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut,\njoshan ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet useat entisetkin\nrovastit ja apulaisethan ne olivat ennenkin sielunhoidosta huolta\npitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot\nhyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkeillä samaa\ntekemään ja puhui saarnatuolissakin -- silloinkun ihmeen nenällä sattui\nsiihen nousemaan -- maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä\nja kaikellaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli\nhyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä\neläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä\nhyvänä.\n\nSe pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niinkauvan kuin pitäjässä ei\nollut \"heränneitä.\" Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui\nniin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli\nvalloitettu ja \"hävitys\" -- sana oli rovastin ja tuli yleisesti\nkäytäntöön -- sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämmeenkin.\n\nTohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja\njätti rauhaan uuden uskon, niinkauvan kuin se jätti rauhaan hänet\nja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijallaan\nvainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka\npiti antaa mennä menoaan ja parantua itsestään. Mutta sydämmessään\nhän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat\ntelineet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.\n-- \"Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko\nniitä vielä toisesta hakea\", kuultiin hänen sanovan. -- \"Mikä niitä\nihmisiä vaivaa, miks'eivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan,\nkartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asiat luonnollisesti ja\nliioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja\nhuonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.\"\n\nMutta asiat eivät paranneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin\nhyviä vuosia, lisääntyi vaan heränneiden joukko. Heihin liittyi\nvarakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat\nvaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti\narvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi\npitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla\nelämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi \"johtajaa\"\nja puhuvat he tohtorille ja tähdistön jäsenelle moittivia sanoja\nsiitä, että hän elää maailman mielisesti, että sallii tanssia, soittaa\nja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta\nympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät.\n-- \"Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!\" huusi hän mieli\nkuohuksissaan.\n\nSe sattui juuri vähää ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia\nhopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa\nsemmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. -- \"Koska he tahtovat\nsotaa, niin saakoot sen\", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli\nkutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa\npitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta\nkaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.\n\nIlo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori pariskunta\noli vihitty -- vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla\n-- kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä\npäärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta\nhuoneesen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat\nmyhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään,\nsillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.\n\nIlomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaispoikien,\nolisi ollut täydellinen, ell'ei joukossa olisi ollut eräät synkät\nkasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle\nmeitä seurasivat. Missä vaan nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet\njostain nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma\npoika, muutamia vuosia sitten pitäjäämme iloisimpia hulivilejä ja\nmeidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.\n\nRovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat\njoutuneet hyviin naimisiin ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.\nTämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla ja oli hän,\nlahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä\nsilmäterä Mutta yhtäkkiä oli hänessä, juuri maisteritutkintoa\nsuorittaessa, tapahtunut äkkikäänne ja hän oli päättänyt ruveta\npapiksi. Vaan ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet\nmuutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan ja tunnusti itsensä julkisesti\ntähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen\nmielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt\napulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla,\n\nEnsi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei\nhäntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut\nvoinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita äitinsä ja sisarensa\nolivat hänelle lähettäneet Hänet nähtyämme -- me morsiusneidot\nolimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa -- olisimme\nkuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää\nvanhaa ihannettamme -- hän oli kaikkien meidän ihanteemme -- tuskin\nulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli\nsairaloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.\nYhtäläinen, oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen\nkaikkia, jonka kanssa hänellä hetikohta tultuaan syntyi ikävä\nyhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan\nkaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja\nkuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti\nhän hetikohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,\nmissä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. -- \"Voithan sitten mennä,\"\nsanoi rovasti. -- \"Lähettäkäämme takaisin soittokunta\", pyysi morsian,\n\"en minäkään sitä tahdo.\" -- \"Mutta minä tahdon\", sanoi rovasti, ja\npoika meni lähtöään laittamaan. Äitinsä ja sisarensa saivat hänet\nkuitenkin jäämään. Kauvan aikaa kuuluivat he puhelevan hänen kanssaan\nyliskammarissa ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet Meidän\nmakuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla ja koko yön kuulimme\nhänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelon\nsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikellaisia\nepämääräisiä epäilyksiä ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa,\nettä hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut\njoku muu, mutta kuu se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän\nkaltaisemme...\n\nMiten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä\ntuolla yksinäisyydessään?\n\nJälkeen päin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen\nmielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä\nvaikeimmista taisteluista.\n\nMitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä\noikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole\njulistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?\nSaanko hiuskarvaakaan poiketa vakuutukseni tieltä? Onko lupa katsoa\nihmisten muotoon ja heidän mieleensä, vaikka he olisivatkin minun\nvanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin\nkahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkia tulisi totella Jumalaa enemmän\nkuin ihmisiä?\n\n\"Vaan ei hän vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,\nkertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän\noli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Tulevien vieraiden paljous, niiden\nvarmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja\nruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti\nja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä\nlukua pitävän, häntä melkein vältettiin ja jos joku vanha tuttava\nkääntyi hänen puoleensa, kysyi se vaan, milloin hän oli tullut ja\nmilloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi\nsaanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa he aina olivat\nolleet kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä\nhyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt\nolevan häntä vastaani olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman\nsulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut\nylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.\nMorsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä sulhaspoikiensa\nkanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi,\nvaikenivat ne kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin\nkummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotain\nhänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet\nhänen tultuaan. Päin vastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan\näänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä\nsukkeluuksiaan ladelleet.\n\nVaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle\nnurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista\nja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli\ntäällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.\nKaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,\npuuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa\nalttarille? Ei, -- ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vaan\noli kiusaaja, viettelijä joka taas nosti päätään, joka tahtoi saada\nhänet solmiamaan rauhaa maailman kanssa. Vaan hänen velvollisuutensa\noli olla sodassa sen kanssa. Eikö ollut halveksittavaa, että hän näin\nvaikeni ja vetäytyi pois, silloin kuin olisi pitänyt puhua? Eikö ollut\nraukkamaista, ett'ei hän pelosta loukata tahtonut heidän ilojaan\nhäiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia\njulistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet\nunelijaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt?\nEikö Vapahtajakin ollut puhdistanut temppeliä ruoskalla ja eikö hän\nollut sanonut äidilleen: \"Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!\" Ja\nmitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille\nkirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rakoilevasti, mitä on se auttanut?\n\nJa juuri kun vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta\npihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli\nkuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: \"sinun täytyy se\nestää!\" -- ja hän kiiruhti esiin.\n\nKatrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan\nkeskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna\nsulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä\nviemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi\nläpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka\nrappusten luona seisten heilutti päätään tanssin tahdissa, meni suoraa\npäätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin\nkäsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:\n-- \"Lakatkaa onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!\nEttekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!\nEttekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette\nmuitakin muassanne!\"\n\nSoitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja\nsulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui\nensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon ja aikoen viedä hänet ulos\nvirkkoi hän ivallisesti: -- \"Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on\nparasta että pysyt poissa täältä.\"\n\n-- \"Minä menen ilman käskemättä!\" ja hän riuhtasi itsensä irti, juoksi\näitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:\n\n-- \"Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta!\"\n\nJa nähden sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen\nsyliinsä:\n\n-- \"Elä suutu minuun! Elä suutu! ... minun täytyy puhua!\" Ja kaikki\nkolme purskahtivat he äänekkääseen itkuun.\n\nEi kukaan ollut ennättänyt paikaltaan liikahtaa, ennenkun se oli\ntapahtunut Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä\npois, kun rovasti astui esiin:\n\n-- \"Mitä ilveilyä tämä on?., hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat\nhyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän\nlopettaa?\"\n\nSoittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää\nsäveltä...\n\n-- \"Vaietkaa, vaietkaa!\" huusi yhtäkkiä morsian.\n\n-- \"Veljeni on oikeassa... minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän\nlopettaa!\"\n\n-- \"Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut!\" huusi nuori pappi\nihastuksissaan. \"Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja\nkaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta\nkadotuksesta!\"\n\n-- \"Minä olen itse kadotettu!\" ja sydäntä vihlasevasti kirkaisten\nsyöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauvaksi\nluotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.\n\n-- \"Hän on pelastettu!\" huusi hänen veljensä riemuiten. \"Herra on\nantanut palvelijansa puhua! -- Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja\nvoivottelemasta. Isä, kuule minua! ... äiti, elä mene!\"\n\nHänen äänensä kuulut yhtäkkiä niin vaativalta ja hänen ryhtinsä oli\nniin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ett'ei kukaan osannut\npoistua. Kuului ääniä: \"se on hävitöntä... hän on hullu ... tämä on\njulkeinta hävyttömyyttä\" ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää\nmuita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: \"antaa hänen puhua!\"\nja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin\npuolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.\n\n-- \"Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt,\" alkoi\nhän, \"Elä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä\niloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Elkäät olko pahoillanne te\nmuutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio\nkauvan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä\nen tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran, Te elätte niinkuin\nymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja\nomatuntonne paatunut eikä Herra ole teitä vielä herättänyt, Mutta\nminä tiedän sen ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on\nHänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat\nsielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeItä,\nylönsyömiseltä, ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön.\nRuoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman\nseurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin\nenkelein kanssakäyminen ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän\njanonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ett'ei helvetin pelko\nja tulikivisen järven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin kaipaus\nmaailman hekkuman ja huvituksien perään. Eivät maalliset vahinkonne,\nsielunne ja ruumiinne turmio, ymmärryksenne tylsyminen, tautinne\nja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on\nsydämmenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille\naikaa valmistamaan itseänne Jesuksen tulolle. Ette, heräämättömät\nihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne,\nmaljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte\nte, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot,\nseisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi\ntulla tuomiolle, silloinkun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä\nhyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää,\nja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten\nkiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että\nJesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt\non aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi\nolla teidän kaikkein viimeinen! Elkäät antako Hänen tulemisensa hukkaan\nmennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut\nhuvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jesus yksinään tulisi teille\nkaikeksi kaikessa! Amen!- Rukoilkaamme!\"\n\nHän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili\nanteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkia itselleen,\njoka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,\nsillä se oli tapahtunut Hänen käskystä ja Hänen kunniakseen.\n\nTuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana alotti virren:\n\n    \"Sun haltuus, rakas isäni\n    Mä annan aina itseni\".\n\n\"Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne\nkatselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja\nkeskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa\npuhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat\nkuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät ja naiset alkoivat\nnyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun\nhän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat\npaljastivat päänsä vasten tahtoaankin.\n\nKadrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein\nrikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen\ntoisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan\nhämmennyksissämme siitä mitä oli tapahtunut ja niinkuin avuttomat\nlampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään ja\nrukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.\n\nVirsi oli tuskin alotettu, kun koko hääväki suurella pihalla,\nrappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan\npäästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä\nsuusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, ett'en ole\nkirkossakaan kuullut sen vertaista.\n\nHän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,\ntuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme\nhänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä\neteensä ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin\nmorsiusneitosiin kääntyneenä:\n\n-- \"Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni...\"\n\nMutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäsi\npitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:\n\n-- \"Sinä et saa mennä ., sinä et saa meitä jättää...\"\n\nJa pian olimme me kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja\nkauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.\n\nHäät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa\nalotettuja iloja Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä ja toiset\nmenivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin\nja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.\nTurhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja\nvälinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kammariinsa ja käskenyt\nilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui\nhänen vuoteensa vieressä ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja\nlevottomana huoneesta huoneeseen.\n\nNuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret\nneidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja\nkuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä\nmeille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi\nvanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.\nMurrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,\ntehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.\n\nRovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt\npojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta\nkuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin\nyhdessä sinne -- pikku poikamme kanssa -- ja he erosivat toisistaan\nsovinnossa ja ilman katkeruutta.\n\n\n\n\nPYHIIN VAELLUS\n\n\nJo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkasta alettu tuumia.\n\nKirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi\nkulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty\nuseampiakin matkustavaisten mukana. Niiden kautta oli vähitellen saatu\npäätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin\nhevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten\ntäti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meidän taloudenhoitaja,\njatkaa matkaa meidän hevosella P.-järvelle.\n\nSe oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän\ntoi lahjoja jokaiselle ja hänen eväänsä olivat laatuaan ensimmäisiä:\nlettuja, karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se\nsuurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän\nkuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.\n\nOli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkun retki saatiin\nlopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi \"luonnollisia\"\nesteitä s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta,\nkuka pitää huolta lapsista j.n.e. -- jotka kuitenkin saatiin kaikki\ntavalla taikka toisella voitetuiksi -- oli vielä suurinna se, että\ntäti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä\nvastaan. Hänen tietääkseen ei P.-järven pastori, vaikka olikin kuuluisa\nherännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit eikä ainakaan\nsiihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä\nkolmenkymmenen peninkulman matka kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja\nravistuttaa kärryt.\n\n-- \"Ihmisviisaus on ihmisviisautta ja jolla on ymmärrystä, hän voi\nottaa sanastakin selvän\". -- \"Saattaahan se olla niinkin, mutta ehkä\nminulla ei ole sitä ymmärrystä\". -- \"Jos ei ole, niin et sitä saa\nmaiden ja merienkään takaa\".\n\nNiin oli sanonut täti Amandan mies ja samoja väitteitä tehtiin\nmeilläkin, tehtiin vielä vähää ennen lähtöä Hevonen oli vielä\nvaljastamatta ja minä vapisin pelosta, ett'ei matkasta ehkä mitään\ntulekaan.\n\nMutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka\nsitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,\nhevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan\npäässä maantiellä.\n\nOlin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin\nvaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin\nheidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla\nistuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja\nhänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että\ntädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua\nkenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin\nheidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli\ntapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen\njohdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he\nolivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut\n\nKaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa\nkuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen\najaa tietä pitkin pohjoseen päin.\n\nHyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina\nsain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna\nsai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien\ntörmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja\nviivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä\ntaloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit,\njotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia\nnuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä\ntiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi\nlukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.\n\nKaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja\nkerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja\nmiten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa\noikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli\nsattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä\nja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos\nsattui etelään päin tätä tietä ajamaan. -- \"Se on lapsillekin hyvin\nystävällinen\", sanoivat he minulle, \"eikä sinulle siellä perillä tule\nollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?\" -- \"Ei toki\nollenkaan.\" -- \"Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan\njo perillä.\" Eilen oli sanottu: \"ylihuomenna näillä ajoin\", sanottu\nomituisella haikean mielen hartaudella.\n\nViimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä\nmääräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona,\nja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin,\nkärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa\npäälle valkeat nenäliinat,\n\nP.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin\nsen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut\nniin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi\nja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät\nnäyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä\nja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. --\n\"Nyt ollaan pappilan maalla!\" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä\nsuuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: \"Tuolla on\nkirkko ja tuolla pappila!\" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen\nmeidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan\nkoivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän\npappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat\nmelkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun\npysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.\n\nJa kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi\nheidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä\nkumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron\nitkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä,\nsuitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.\n\n-- \"Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!\" virkkoi\nsilloin joku rappusilta.\n\nHe eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,\nja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta\nhän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: -- \"Kyllä me tämän nuoren\nmiehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme.\"\n\nMinä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin\nkuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä,\nmitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle\npuhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,\nsuurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä\nsarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut\ntallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi\napetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän\nkysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai\njokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja\nminua kun vaan nauratti, sanoi hän: -- \"No, tulehan nyt sitten tästä\nherrasovesta.\"\n\nVasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä\ntervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan\nkiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat\ntulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia\nystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat\nentisistä ihanista ajoista.\n\nJa siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät\nsohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa\noloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä\nsäteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että \"tottapa se on\nollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä\nhän meitä kulettaa\".\n\nKun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä\npaljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun\nkuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut\nhalua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua\nsunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se\noli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin\ntällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.\n\n-- \"Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla,\nei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla,\" sanoi\nhän muutamakseenkin. \"Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie\ntaivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai\nsärkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä\ntyöhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi\neteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille\ntulet ja sijasi sinua siellä odottaa.\" Tätien huulet hymähtelivät ja\nhe käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla\nsamanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja\nrohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt,\nettä he, samoinkuin niin monet muutkin \"hiljaiset\" olivat häneen niin\nihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.\n\nOlin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin\nkuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina.\nMe laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse,\nkävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia,\nruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän\nminut kirkkoon, sanoi minua \"pikku apulaisekseen\" ja kun papin kelloja\nsoitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa\nnäytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä\npapin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään.\nSiitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein\nkaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia\nnaisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja\nkuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,\npuhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella\nhäntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.\n\nIllalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä\nveisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin\nja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren\npöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin\nminäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä\nja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. -- \"Rukoilkaamme\nniidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä\ntervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan\nmeidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi\ntylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat\nsen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi\nrukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat\nlapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi\naikanansa vaikuttaa\".\n\nUseat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni,\ntätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.\n\nHuomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin\ntätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,\npastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut\nvirkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät\npoispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän\nvavahtelevia hartioitaan: \"Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme\nme täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla\npaistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin\nasti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme.\"\n\nHän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti\nminut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: \"Pidä lapsi\nsinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin\nherkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.\"\n\nHitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut\nhyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä\nollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina\nkertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven\npappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä\nsynkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu\nkuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta\nmailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun\nensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat\npastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta\nkuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja\nja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun\noli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut\nainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin\nhylännyt.\n\nEro täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin\nnähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille\nniin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli\nhuonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät\nitse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän\naikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti\nKristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.\n\nMutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan\nminäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt\nP.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta,\nmuistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin\nlisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me\nmuistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä\niloiten.\n\nJonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia,\njoista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä\nmuistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos\neletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.\n\nMuistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan\ntoteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään\nja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi\nyksinäiseksi \"vanhaksi heränneeksi\", joita vielä tapaa siellä täällä\nniinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia\nheidän äänestään tunne.\n\n\n\n\nUSKONTUNNUSTUS\n\n\nVanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä\ntaivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:\n\nKoska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron\nsinulle, miten se minussa alkoi.\n\nSe alkoi, omituista ajatella, valheella.\n\nMinä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme\nharjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin,\nkun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin\nopetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen\nosaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin\nkoetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä\nkiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta\nkuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli\nkai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi\npäästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa\nuskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta\ntuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut\n\"järjellistä\", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää\nkuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en\nsiitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen\nvälimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä\nei ainakaan minulle ole olemassa.\n\nSiihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä\nylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni\ntällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne\nkuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt\nkirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi,\nvaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun\ntäytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä\nijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja\nvoittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon\nolisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää\nminut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut\nminua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan\nolleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi\nihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia\noli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. \"Sinä\nfilosoofi! sinä antikristus!\" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta\nhän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki,\nettä olin \"suruton\" ja \"maailmallismielinen\", mutta toivoi sentään,\nettä muuttuisin. Ei hän kuitenkaan _sitä_ aavistanut, että olin\n\"jumalatonkin\".\n\nKuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä.\nEnhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen\nkorviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne\novat ne heränneiden lapset.\n\nSain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut\nEn ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt\ntutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin\ntällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla\nmuistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua.\n\"Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä\nrauhaasi tulee\" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä\nlyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että\nhän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää\nminullekin jäähyväisensä.\n\nIhminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys\nsiitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös\nPohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä\nsitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten\nheitto kuolevalle on sellaista \"vanhaa\" hentomielisvyttä. Mutta kun\nmietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.\n\nKun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.\nSairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.\n\n-- \"Tulithan sinä\", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut\nmitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin\näänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli\njotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.\n\n-- \"Oletteko te hyvin sairas?\" kysyin minä viimein.\n\n-- \"Olenhan minä\", sanoi hän. \"Enkö tuota kuollekin tähän tautiini.\nJoudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi...\" ja\nhänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.\n\n-- \"Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina ... ja\nehkä tekin vielä paranette.\"\n\n-- \"En minä enää... mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten\nkäy?\" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.\n\n-- \"Eihän sitä kukaan tiedä\", vastasin minä vältellen.\n\n-- \"Mutta sinä et usko, että on Jumala?\"\n\nEn virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,\n\n-- \"Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää\nkuoleman jälkeen.\"\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\"\n\n-- \"Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt\nisältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä\nusko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.\"\n\n-- \"Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?\"\n\n-- \"Sitä, että uskotko sinä?\"\n\n-- \"Mitäs minä en uskoisi?\" koetin yhä vältellä.\n\n-- \"Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota\nilman ei voi tulla autuaaksi?\"\n\nMitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja\nuskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä\ntuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä.\nMutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden?\nEn. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli\nlähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen,\nrehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen\nkatsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.\n\n-- \"Totta se siis on\", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä\nsärkevällä äänellä.\n\nMutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku\nkorkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos\nsen hänelle tunnustaisin.\n\n-- \"Uskonhan minä\", kiiruhdin sanomaan, \"että on Jumala, joka maailmaa\nhallitsee.\"\n\n\"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?\"\n\nHänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun\ntäytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen\nvaraan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan\nvaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani\nJumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja\nnurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa\ntehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa\nristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani -- juuri\nsilloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja\nminä -- lankesin!\n\n-- \"Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!\" sanoin hänelle, kun kohtaus oli\nmennyt ohitse.\n\n-- \"Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?\"\n\n-- \"Uskon.\"\n\nKun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin\nheikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta\npuristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista\nuskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini\nkuoli kohta sen jälkeen.\n\nTeinkö minä oikein vai väärin?\n\nKauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin\ntehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se\nole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja\njos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?\n\nMutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita\nmyöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti\nvainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta\najatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni\nnähdä, että vaikka en ollutkaan _omaa_ vakuutustani tunnustanut, minä\nkuitenkin olin tunnustanut _ijankaikkisen_ totuuden. Vasta sitten\nselvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se\nkenties olisi ollenkaan tapahtunut.\n\n\n\n\nVAPAUTETTU\n\n\nSe oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta\nkunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa\nollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja\nsitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän\nystävällemme vanhalle runoilijalle, hän luki sen, oli mieltynyt\nsiihen ja kehoitti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle\nvielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuisi, hän painattaisi sen\nlehtensä novelliosastoon.\n\nMatkustin maalle, enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka\nkotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin\ntalon omana lapsena.\n\nJo oli minulla työn edistyessä ollut tunnon vaivoja siitä, mihin olin\nryhtynyt Hyödytinkö minä ketään sillä mitä tein? Enkö päinvastoin\nvahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sen kautta kylvänyt pahennusta\nmaailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,\nenoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,\nolisi äitinikin ajatellut...\n\nEn kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda\nitsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,\nniitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi\nvaroituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni\nja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta\nkuta kiihkeämpi minä olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi\nolin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut\nvalhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua\nhoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?\n\nKaikista huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.\nPuuttui vaan loppusanat ja ne minä kirjoittaisin tänään ja lähettäisin\nsen huomenna vanhalle runoilijalle. Se oli lauvantai-ilta, suuren\njuhlapäivän aatto.\n\nEivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut Eivät\nruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin\nmaantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita ja siellä\nolivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä\nja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta\nniitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua\nalkoi kammottaa ja minä pakenin alas pappilaan.\n\nSiellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat\naikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät enkö minäkin tulisi.\nEn tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseni.\n\nTuli oli pantu takkaan ja minä istuuduin sen eteen.\n\nRipille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut\nmuuta kuin romaaniani.\n\nNe alkoivat veisata siellä ja enoni kuului pitävän tavallisen\niltarukouksensa. Näin heidät istumassa enoni pöydän päässä, muut\npitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin\ntäällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren\nrauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän\npiiristään.\n\nMitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan\nvoinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut\nepäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,\nkoska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.\n\nMinä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen\nhiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole\nviekkautta, enkö aio vaan tehdä sitä omaatuntoa pettääkseni, ja sitten\nkun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?\n\nHarhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen, ja palasin taas takkani\nääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.\n\nSilloin aukeni ovi hiljalleen ja enoni pistihe kammariini. Hän\noli ollut minulle kuin isä ennen kuin jouduin maailmalle, hän oli\nantanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen\nvakavat hitaiset sanansa ja korkea paljas otsansa ja suuret, totiset\nsilmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä\neivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön missä elin. Minä kumosin\nitsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut\nhaihdutetuksi. Yhtäkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teaatterissa,\nmilloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän\ntullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä.\n\nNopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin\nylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut\n\nHän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut\ntulia heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.\n\n-- \"En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi\",\nvastasin minä itkuun purskahtamaisillani.\n\n-- \"Miks'et voi?\"\n\nKun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:\n\n-- \"Tämänkö tähden sinä et voi?\"\n\nHän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni ja turvautuen häneen\nniinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen\njalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni\nja tuntoni vaivat.\n\nHetken mietittyään virkkoi hän:\n\n-- \"Sinulla on epäjumalasi ja niin kauvan kuin häntä palvelet, et voi\noikeata Jumalata palvella\".\n\n-- \"Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua\nniinkuin ennen opetit!\"\n\n-- \"Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa\nsaanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.\"\n\n-- \"Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!\"\n\n-- \"Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne!\"\n\nMinä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.\n\nPäättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään ja hänen äsken\nsurkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.\n\n-- \"Etkö tiedä että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja\napostoli sanoo: olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa\nheitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin\nniistä tekemän pitää. Anna tänne se!\"\n\nVastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima\ntarttunut käsivarteeni ja minä ojensin hänelle teokseni.\n\nHän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen, ja virkkoi juhlallisen\njylhästi:\n\n-- \"Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian\nkruunua voittamasta.\"\n\nMinä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta\njäsen leikattu ruumiistani.\n\nMinä itkin koko sen illan ja koko sen yön.\n\nMutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni\nvalmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.\n\nKiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!\n\n\n\n\nMAAILMAN SUURIN SYNTINEN\n\n\nHän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla\ntunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia\nheidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille\nne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,\njotka kuuntelevat vaan kurkalta ja elävät niistä muruista, joita\nrikkaiden pöydältä putoilee.\n\nKun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta\ntapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin\npelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään\nkarsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan\nvaltakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä\nvenettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa\nasteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi\nhän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta\nairoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin\nvähäpätöinen ja tyhmä, eikä olisi hän osannut, jos kuka olisi sitä\nihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan.\nEi olisi ollut hänellä rohkeutta, niinkuin näki olevan niin monella\nmuulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes\nniiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin\nkuin rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt kuin että sai\nolla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten alottamaan virteen ja\nsen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat ja kätkeä\nsiitä mieleensä sen minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,\ntäydellisemmät ja uskossaan lujemmat eikä hänestä ollut heidän\nvertaisekseen.\n\nHän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma\nhoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt ja maailman mielisiä olivat\nkaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan se häntäkin tuo toisten\nsuruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja\nrukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei\nhän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, ett'eivät olisi\nruvenneet ivaamaan hänen haluaan osoittautua muita paremmaksi. Ei\nmilloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän eikä\nmilloinkaan rohjennut hän heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa\nharjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjoittaa.\nKun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa ja kun tuli halu\nveisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli\npoistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen\nkuuluvanakaan, ell'ei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa,\nsuurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan reilaan, hakenut\nnaapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tumman sinistä körttipukua ylleen\nja kadonnut.\n\nMutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi\nlähtemästä.\n\nViikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä\nkätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista\npalattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki mitä oli puhuttu,\nmitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä\nmielessään ja ravitsi niillä sielunsa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,\nvaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana\nautuuden asioista eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jälellä,\njoita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle\nhätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä\nsielulleen ja silloin hän lähti.\n\nHän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä\nmielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei\nyösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä\nmenoa painoi hän kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan\nkoolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,\nkuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt\nhän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, alottaa ennen muita jonkun\nvirren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahden kesken!\n\nMutta kuta lähemmä hän tulee seurapaikkaa, sitä aremmaksi hän käy.\nVäkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu\npihamaalla, Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,\naikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat\nmiehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän\nmukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven\nsuuhun kyykylleen.\n\nVirsi alotetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt\nalottaa sen, jota oli ajatellut Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta ei\nhän pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään\non tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo\nlähtöään ja muut laittavat kanssa.\n\nHäntä tuskin huomattiin silloin kuin hän oli saapuvilla eikä koskaan\nkaivattu silloin kuin hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten\nlomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi.\nKun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja saman puolelaiset hakivat\ntoisiaan, en koskaan kuullut Tiinaa kenenkään kysyvän. Mutta kun oli\njoku matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,\nlyöttäytyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan\nvierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tiehaaransa.\n\nMutta kerran -- kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli --\nilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan\nsuuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.\n\nMutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja\nsai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli\nmielessään.\n\nHän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta\nosalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli\nvihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli --\nsuurin syntinen maailmassa!\n\n-- \"Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin\nsuurina pitää?\" kysyi rovasti.\n\nKaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna\nhänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on\npitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen;\n-- ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa\nkiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat\nkuolemaan; -- oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen\nautuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä\nhyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa\nhänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole\nosannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä\nlastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt\nystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut\nmitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä\nrukoilla .,.\n\nRovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,\nneuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin\nlapselle.\n\n-- \"Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä\nkaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne\nkatuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä.\"\n\nTiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset\ntaakkansa; -- rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle\nheränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan... kyllä,\nkyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat\nja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin\nkeinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan\nsanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi\nelämäkseen.\n\nJa kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja\ntuotiin joulunpyhinä hautaan.\n\nSilloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti\nniin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen\nedessä.\n\n\"Herra on heikoissa väkevä\", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka\nillalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja\nlisäsi:\n\n-- \"Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla\ntunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen,\nei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki\ntietää ja kaikki näkee.\"\n\nMuut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä\npaljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan\nvasta ensi kerran -- ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian\nhälveni.\n\n\n\n\nLEGENDA\n\n\nEli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli\nitsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin\ntyperäksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin\npäin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta\nmaahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan\nja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän\nmuistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä\ntorui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan\nja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea\neikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei\nhänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi\nkalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen\nmetsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt\nherättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne\npyrki.\n\nUsein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta\nuskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli\nveisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan\narmosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen\nomistaa.\n\nVaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti\nhän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi\nlohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi.\nMutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja\nminne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin,\nei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja\nhyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:\n\n    Ah, Jumala, riennä auttamaan,\n    Sielun' on kahleiss' ahtaiss',\n    En löydä täällä,\n    Maan kaiken päällä,\n    Yhtään ken auttaa taitais,\n    Jos etsin siell'\n    Tai etsin tääll',\n    Ain' maailman ääriin saakka,\n    En löydä armon, en turvan paikkaa.\n\nKun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden\nedessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina\noli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon\nhypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä.\nSe toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti\nse tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se\naina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe\nveräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki\nsamalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti,\nmutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se\noli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän\npelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli\nniinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt -- \"Se\nkäskee minun menemään,\" ajatteli hän ja meni pirttiin.\n\nPirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä\nsoimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana\nsanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen\nlaupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,\nvähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi\nlunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä\nhellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen\nnähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut\nhäntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi\nkevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,\nhänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen\nsielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai\nniinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän\nsai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä\npuheensa lopetettuaan alotti:\n\n    Katso tämmöinen mä olen,\n    Jeesu, tällä hetkell' taas,\n    Tämän häijyn, pahan puoleen\n    Katsot kuitenk' armollas'.\n\nVaan kuta kauvemmin hän veisasi, sitä ihanammalle hänestä alkoi tuntua.\nTuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut\nja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle\nanteeksi annetut.\n\n    Olen köyhä, vaivanen,\n    Omas' aina Jeesuinen,\n    Anna koittaa päivän sen,\n    Kun pääsen luokses' taivaasen.\n\nTupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan\nkiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa valkoisissa\nvaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa\ntaivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi\nja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen\nkäännettyinä.\n\nVaan kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,\nlakkasivat lie veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat\nhänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä\nkiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän\nriuhtasihe irti ja huusi korkealla äänellä: -- \"Autuaat, autuaat,\nautuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...\nkaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut... armosta ja laupeudesta.\"\nLuullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,\nettä hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään\nsiitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka\näsken oli heille puhunut:\n\n-- \"Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!\" Ne lakkasivat heittämästä\nvettä hänen silmilleen ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita\nkieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas\näänensä ja julisti palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä\navonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä,\njoita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen\nvuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämmensä ja\nilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra\noli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.\n\nMutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpanen\ntyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi\nhenget: -- \"Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa\nkautta julistanut\"\n\nVaan kun hän heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän\nmetsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet\nheikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he\nseuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui\nhän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauvan ja keskeyttämättä outoja\nsanoja ja vieraita kieliä sekä semmoista, jota kaikki ymmärsivät,\nneuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan.\nJa niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta\nniinkauvan kuin hän eli.\n\nPaljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä\nkuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois\npahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, vaan\nvaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää\noppia saarnannut .eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä\npuhumasta luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta ei hän\nvoinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut vaan siitä hengestä,\njoka hänelle annettu oli, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista,\njotka saanut oli, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin\nlankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin\npois ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja\nvirkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: \"Kaikki,\nkaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Hänen\npäällensä uskovat, amen!\"\n\n\n\n"]