[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsE9ChJBbdj1im_AvduVcxMsAGKrFy0q48Af98mpZ32g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},84,"Rakastunut rampa","Lehtonen, Joel",1881,1934,"84-lehtonen-joel-rakastunut-rampa","84__Lehtonen_Joel__Rakastunut_rampa","eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki","romaani",[],[],"fi",1922,null,44171,277197,false,15314,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki\" by Joel Lehtonen is a novel published in 1922. It follows Sakris Kukkelman, a hunchbacked and disabled poor man living in post-Civil War Helsinki suburbs, as he desperately seeks love and belonging. Living in a fantasy world where he imagines himself intelligent and popular, Kukkelman pursues romance despite society's mockery. The novel blends romanticism with stark realism, exploring themes of physical difference, delusion, and tragic yearning in a harsh world. (This is an automatically generated summary.)",[],409,"Romaani kuvaa Sakris Kukkelmania, köyhää ja fyysisesti vammautunutta miestä, joka yrittää löytää paikkansa ja rakkautta sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Teos yhdistää groteskia huumoria ja inhimillistä tragediaa kuvatessaan yhteiskunnan vähäosaisten karua elämää ja särkyviä unelmia.","Joel Lehtosen 'Rakastunut rampa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 84.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","RAKASTUNUT RAMPA\n\neli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee... tai paremminkin\nliikkuu. Loikkii nelinkontin... Hän on niin kuin koira tai jänis.\n\nSynkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei\nhäntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se\non... olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain\npitkää... ja seljässä keikkuu jokin esine.\n\nNyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta... Ikään kuin\npyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee...\nTuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin\nneliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä\njalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on\nhänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat,\nrepaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.\n\nMiehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi\npistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille\nasti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä,\nsumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja\nvesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole\naivan äskettäin koskenut.\n\nRinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin\nkokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset\non napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon\nkaulaa ja jäykkää niskaa.\n\nJäykkää niskaa tosiaan!\n\nVastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua... tätä\nkääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin\nluoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen... jopa viimein, jos häntä\nkauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen... niin\npitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta\nsilloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat\nja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku...\nkuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla...\nterävänä, pelottavana ja säälittävänä.\n\nKaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se\nesine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän\nköyttänyt kirveen... lujasti terän alta kiinni.\n\nKankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.\n\nHän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti\nja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy... mutta ehkäpä hän\non seisahtunut johonkin tienmutkaan... ehkä tuon ison kuusen taakse...\nja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa\nhän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin\nloikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan... alkaa sillä tavoin\nhypellä.\n\nVaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana\nsavivellinä kuin pian tuleva maantie... Helsingin ympäristön valtatie,\njota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat... niin on tälläkin,\nmelkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa.\nMilloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa\nja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä\nkulkijan rinnoille ja kasvoille.\n\nVaivalloista on moinen taivallus... niin kuin nykyään koko poloisen\nramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on\nhelpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä... sellaisilla\npaikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä\npilkkaan hän on tottunut... lasten ja eräiden aikaihmistenkin... Tai\novat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää\nihmettele.\n\nNyt on raajarikko menossa kyläänsä... pieneen huvilakylään nimeltä\nKrokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä\nyksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä\nsisällä... mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä...\npuhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä\nhän: yhtä ja toista hän osaa.\n\nRampa uupui matkallaan suunnattomasti... ja koettaa nyt päästä kotiinsa\n... tyhjin toimin.\n\n\n\n\nII\n\n\nKrokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa... joskus\nmyöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti\npilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa... eivätkä siivot\nihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman...\n\nNyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen\njuurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee\njälleen kävelemään... Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen\nranteeseensa... ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo\npaikallaan... pää alakuloisesti painuksissa... Ja katselee\nhuolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan\nherraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen\nkeskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan\nVantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen\nkyläänsä.\n\nKartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty:\nsen maat jaettu huvilakylien tonteiksi... ja ainoastaan vuokralaisia,\ntyöväkeä, asuu sen yläkerroksessa... alemmassa ei ketään. Pari kolme\nkoivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta,\nkoska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt\nlevinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun\njuurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon\nvuokralaistenkin katkomat... he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta\nhatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi.\nSadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa... sumujen lomassa.\n\nMitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain...\najankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä\nnäkevänsä... Ei mitään, mitään erikoista... katselipa muuallekin! Ei\nmitään uutta.\n\nKoivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa\n... ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa.\nSilloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa...\nkylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.\n\nMaantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen\npuoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon\npieniä huviloita... niin kuin tulitikkulaatikoita... Alangon pinnasta\nkohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien\nja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen\nherrasväkeä... huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen,\nsynkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä\nhuviloista on omenapuitakin... ja kesällä on ne kaunistettu\nkukkalavoilla. Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä\ntaikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut... muodoltaan\nkummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten\nmaustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman\nalla...\n\nTorneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata... ne onnelliset,\njoilla on omat huvilansa. Torneja... sekä muuta kaunistusta. Tuossa on\nhoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän\nkorkean pylvään varaan... ikään kuin maalaiskartanoitten\nruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat\nkallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos... Tuolla\njälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi\nmaahan asti... yli huvilan räystään kuin tikapuut. Nämä kaksi ja vielä\nyksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun\nja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden\npäälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta\n... koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä\non, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on\npikku murju iloisen näköinen... vihreäksi maalattu... Ja toisiakin\nmaalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea... yksi\nsininen. Enimmäkseen niissä on musta katto... mutta parissa valkea niin\nkuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret\nikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.\n\nRammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo\ntuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen... tai\nkolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona\nhuvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta\npaljon siihen mahtuu väkeä...\n\nHuvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan\nkyltti: Lihakauppa.\n\nIkävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla...\n\nJospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin\nlattia alla. Milloin on kirkas ilma... kevättalvella ja kesällä...\nnäkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin... ja Helsingin\ntornitkin... Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa\nlampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun\nvärillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää\nummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät.\nMelkein autio kamari. Kehno keinutuoli... Tuossa ikkunan edessä matala\nräätälinpöytä... Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari\nkummallisia, polvista poikkileikattuja housuja...\n\nMutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota\nja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.\n\nEikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä...\nSakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä...\n\nNiin... kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa... ei väittele\nvastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen\nnauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.\n\nSähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan\nhuolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän\nvuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa\noli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä\nkorotuksista loppu?\n\nSellaiset seuraukset ne on maailmansodalla...\n\nSodilla yleensä... Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen\nsodan kustannuksia!\n\nSakris ajattelee:\n\nNiin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä... Porvarillisen\nja ilkeän maailman tekemillä sodilla...\n\nÄäneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa\nhän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan... uunin viereen, jossa hän\nkeittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja\npäästämään kirvestä vyöltään.\n\nMilloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä\n... ja suorastaan ärsyttää häntä... niin kuin melkein kaikkia työläisiä\nnykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen\nluomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin,\nihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja\nsotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka\nyksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin...\n\nJos saisi ruokaa... niin kuin ennen... Edes ruokaa! Ja työtä.\n\nMutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme,\nneljä päivää kaikkialla... eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän\nsaaneensa ennen sotaa aina helpommalla... Nykyään työttömiä yhä\nlisääntyy... vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin\nkaikki parhaat työläiset..!\n\nIhme, että hän itse pelastui...\n\nMaailmansota...\n\nVaikeaksi tullut aika...\n\nPettymys, että punakaarti joutui tappiolle...\n\nLevoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi\ntulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli...\n\nKaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja\nsamalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä\nSakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu.\nTuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa... tuskin jaksaen nyökäyttää\npäätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota\nsotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan... ja niskassa heilahtivat\nsilloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi\nhänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet\njalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen\nrasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea\nseurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.\n\nKalpea hän on kivusta... Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo\nkuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.\n\nMutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin\ntahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani...\n\nSyömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään\n... ja saavansa jalkansa terveiksi...\n\nEi ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten\nhän huomasi... asiaa tarkoin pohtiessaan... paaston terveelliseksi...\n\nVaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen\nmielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä...\ntuumiskella kaikenlaisia maailman asioita... pitkinä iltapuhteina.\nSiihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät\nyksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja\npakottaa hirveästi... ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa...\nHengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja\nlyhyesti...\n\nSiinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan... Ja punaiset jalkoterät,\njoista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.\n\nMenee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä\nkerroksesta kuuluu lasten parkumista.\n\nSärkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee... Kaikkein\nvaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä\nkatkerimman muiston.\n\nMiksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän\nasian selväksi... mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia...\n\nOlisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro... Vielä on jäljellä\nsitä toissapäivänä keitettyä... ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta\nkyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa... ja mietiskellä kohtaloita, jotka\nvioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.\n\nKun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan\nja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin\nkirous... vaikkei saisikaan kirota... ei edes ajatuksissaan, sillä\nkiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman\nolon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on...\n\nMutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä... joita ilma liitelee\ntäynnä... Salaperäistä henkimaailmaa... nykyaikaiselle ihmiselle\nkäsittämättömiä vaikutelmia.\n\nÄiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?\n\nMinkälainen olento tuo äiti!\n\nPaha... kuin naiset kaikki.\n\n— Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo\nNietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät\nkatkeraan hymyyn.\n\nJuuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman... tuon kyttyrän\nselkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...\n\nVielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet... vaikkei hän ole enää\nvuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista... Ja vaikka hän nyt\nviimeksi on paastonnutkin.\n\nÄiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla\nnaapurikunnassa... Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti...\nHanabölen kylässä... Mäkituvan asukkaina.\n\nKöyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi\nkuitenkin pitänyt... rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!\n\nLaho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut\nsitä parannella... eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat\nvoineet pitää edes lehmän... Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket\npäivät isän kanssa poissa kotoa... isännän töissä; maksamassa vuokransa\nmonet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt:\ntäytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin\ntorppaan lukon taakse... etteivät olisi päässeet ulos... itseään\nvahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona\nliikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan...\nvaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias... Eikä siskolla\nollut hametta... Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa.\nMutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen\nhellempi!\n\nMinkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin... oli kesä, ja aurinko,\nLuonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili\nikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja\nauki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan\nluontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti,\nkun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta\nulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen... Ja taittaa\nselkärankansa!\n\nKahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä...\nSitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla... ja\nkitua engelskantaudissakin.\n\nSellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta\naina ne... naiset!\n\n\n\n\nIV\n\n\nJaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se\nsattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.\n\nUunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin\nsyksyllä metsästä... milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä...\nNiinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat\nkalliita: sekin sodan tulos... porvarillisen katsomuksen tulos!\n\nRisuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä\nsuitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen\nkattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla\nsiisti... ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin\nnukkekaappi!\n\nMutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen\nsatakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti!\nSyyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa\nsadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä\nväki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?\n\nEi, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin\nvoittoihin...\n\nTäytyy!\n\nMillä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän\nhuokaisee... ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän\nkuljettanut uunin eteen... ja istuu nyt siinä jalat allaan,\nkäännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.\n\nHanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta\nkartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät.\nMetsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.\n\nHanabölessä tarkeni ainakin sängyssä... ilman housujakin... Tarkeni\nsuuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä\nnuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia\ntehdään... eikä jakseta niitä hyvin elättää...\n\nJa naiset sitä tahtovat... järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.\n\nEikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin\noikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa,\nkuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin\nvarmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena:\nkeltaisena, sinisenä, käpertyneenä... kuin mitäkin lihaa...\nhaudattavaksi tehtyä lihaa.\n\nMutta papit ja opettajat... porvarit... eivät sallisi neuvoa\nihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on\nmuka pahaa... sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei\nsuvaita... Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä,\ntykinruokaa...\n\nKöyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa\ntaikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona.\nKumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt\nmitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja\neli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu... syksy kuin nytkin... pimeä ja\nmärkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta,\nvuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä... tulossa\noikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki!\nSiitä ei enää tointunut... Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut\nlääkkeitä... ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät\nkansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä\nkipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä\nKrokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi\nsyömään kasviksia... Niin, isä ei päässyt liikkeelle... ja siihen väsyi\nmuutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa... kuulematta\nedes, mitä hänelle juteltiin.\n\nIsään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan\nlähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen\ntietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet\nhylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.\n\nSiskokin karkasi sinne sitten palvelukseen... ja lopulta Amerikkaan:\nhänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.\n\nSillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona...\näidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi\nkuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa... ja muistaa kerran\nvieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri\nvähää ennen isän kuolemaa... ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.\n\nKun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista\nkatsomassa... eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.\n\nEi silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan\nmilloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset\njalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa... kelvotonta naista,\njoka teki hänet tällaiseksi.\n\nAinoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään... vaikka\nkuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati\nmiestään pysymään Sakriksesta erossa!\n\nMutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen\nehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän\nmaalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä\npäässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli...\ntuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi.\nMaailma veti sentään häntä puoleensa... lupasi antaa hänen nähdä omin\nsilmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja\nyksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea... mitä käsiinsä sai. Työväen\nlehtiä ja kalentereita... ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta,\nvaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla... ja pyhäisin, kun\nmuut pojat löivät maantiellä kiekkoa... tai alkoivat kulkea naisten\naitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.\n\nNyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista... Krapotkinia... ja viimeksi\ntuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä...\nsilakkamarkkinain aikaan.\n\nOlisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi\nmaailman varmaan jollakin tavalla järjestää.\n\nOpettaa pitäisi heitä... neuvoa ystävällisesti... ja vetää heidän\npaheellisuutensa esille! Silloin... maailma...\n\n\n\n\nV\n\n\nSiinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos\nlähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi...\nsuoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen\nkuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle... Helsingin\ntyöväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska\nhänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä...\n\nKahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.\n\nEi hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin... Jos hän saisi aina\ntällaistakin... jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä\nräätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin...\n\nKunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän!\nJa muissakin... itsekkäissä asioissa... huolehtiessaan omasta\nmukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua... Silloin eivät\nne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla,\nsaavuttaisi kannatusta... kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi\nrahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja...\neivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä\nviettelevät...\n\nTyytyväisyys... sepä sentään jotain olisi!\n\nOlisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää\nitselleen iltakahvin..!\n\nMutta: pahaa on oikeastaan kahvikin... myrkkyä ruumiille... Niin sanoi\nse vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista\npitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki\nhänessä piilee... jossakin syvällä... Jokin sellainen, joka tahtoo\nkahvia... vaikka kahvi on pahaa... Se piilee kuin perisynti, kuten\nkristityt sitä nimittäisivät.\n\nPerisynti?\n\nSynti?\n\nSyntiä ei ole mikään... mutta vahingollinen on syntiä!\n\nSakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.\n\nJa kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta\nylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.\n\nUunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista\nja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.\n\nOnko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?\n\nSe olisi auttanut... niin Sakris uskoo... Olisi auttanut, jos hän olisi\nsaanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi\nruveta etsimään työtä.\n\nKipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt...\n\nLiian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin... vaikkapa ulkona\nonkin jo pimeä.\n\nIkävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään,\njoiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille...\nmilloin uunin vieressä olevalle makuulavalle... ja tuuheat, punertavat\nkulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla\nvoidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin\nverkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes\nkärpästä... Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen\nvälillä... taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa... imee sen\nverta. Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis... kesällä,\nauringonpaisteessa... eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat,\nettä ihmisen synti on luonnon turmellut... Pappien uskottelua! He\nsaarnaavat synnistä... väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa\npyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on... ja papeilla\nitsellään varsinkin. Köyhät uskovat... ja silloin saavat papit ja\nrikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa... Papit tukevat kapitaalia\n... ja kapitaali tekee sotia. Risti kädessä kulkevat papit armeijain\nriveissä... yllyttämässä kansaa tappoon... riistämään toiselta\nkansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka\nsyntiä... Papitko... ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset...\nlienevät pilanneet Luonnonkin... niin että hämähäkki imee kärpästä?\nSiitä pitäisi saada selvyys!\n\nMitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?\n\nPitäisi... lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara\nHusta... Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi... niin\nnaurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka\nonkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan.\nSara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole... Sakris ei\ntunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty\nsiitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista\nnäki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara\nHusta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka\npaneekin puheensa naisen suuhun... kai pilkallaan: ivan allekin voi\nkätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.\n\nNiin, mistä puhuu Sara Husta?\n\nVakavista asioista... Kaikenlaisesta...\n\nHartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan... koska\nlehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen... ja\nleikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne\nkansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.\n\nMutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin\nnuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan\ntutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata\nnoita syvämielisiä ajatuksia... silmät vain tahtovat mennä umpeen...\nMutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin... Sakriksen mielestä se olisi\nei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen... niin\nkuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen\naivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei\nräätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris\nkoskaan oppinut oikein lukemaan... niin hän luulee.\n\nTuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan\npäässä... kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa.\nSakris: hän rakastaa kirjoja... kuten työväki yleensä... ja halveksii\ntalonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan\nmonella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin\nhartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit... peltojaan vain\najattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla\nkuin pässit!\n\nRupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä... vai soittamaan?\n\nKirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat\nhoukuttelevat... Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella\nsahviaanilla... Suuri, kaksirivinen harmonikka...\n\nRupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja\npäällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä\nkyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia... Ja miettisi itsekseen.\n\nVai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä\nsängellä... Ja kampaisi hiukan tukkaansa... jo valmiiksi huomiselle\ntyönhakumatkalle... niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi\nkomealta!\n\nKukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen\ntekee. Siisti tuleekin... ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee\naikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.\n\nSitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa,\ntuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla.\nIhastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:\n\nOlisipa tässä... toverina... nainen. Hilsu... Tai vaikkapa vaimo..!\n\nMutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia... sen hän on kokenut!\n\nKun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen... ja\nsiistin... Ja nuoren!\n\nKesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan... siniseen leninkiin\npuettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota... Julia kuultaa\nsuloisena lamppupaperin varjosta...\n\nSellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento... vetreä...\nVieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.\n\nMuista on hän saanut tarpeekseen.\n\nOn hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä\noikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!\n\nHäneen rakastuvat aivan kaikki naiset... jos hän tahtoo! Tahto: sitä\nvaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon\nkulkevaa tahtoa!\n\nJotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä\nrakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa\nolla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen... Suloinen: sillä hän\nantaa toiselle sydämensä... ja antaa kaikki... jokaisen penninsä! Asia\non hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.\n\nNaiset ovat rakastuneet häneen... eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin\npedot... vieneet häneltä sielun ja ruumiin.\n\nPelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet... kuten\nkivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On\nhänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat...\njos hän huolisi... kaikista.\n\nMitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet\nvietteli, räätälinsällin... Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista,\npuhdasta ja uskollista... Kaivannut vakavasti... koskapa hän ei siellä\nHanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat...\nraakamaiset... No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee... rumaan...\nniin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi... vaikkapa\ntahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen\nsulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet\n... jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle\nraha ei kelpaisi ollenkaan! Joka pitäisi hänestä itsestään... ei hänen\ntukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä... eikä yhtään rahan vuoksi, vaan\nennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle\naivan kaikkensa! Sille hänkin... uhraisi.\n\nSaunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli\nmuillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen\nhänelle riitti... ei tahtonut sielua... eikä paljon muuta kuin rahaa.\nSe olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli\nainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut\nuhrannut ämmälle itseään... ja antanut hänen sivellä kaunista\ntukkaansa.\n\nSe tukka sitten!\n\nMistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?\n\nSehän oli juuri sillä puhujalla ja vegetaarilla, joka piti Krokelbyssä\nesitelmiä... ja paransi sairaita ihmeen avulla. Ihmeen, totisesti:\nkuhnimisella ja paastoamisella. Huokeaa on siten parantua... eivätkä\nlääkkeet maksa juuri mitään... Kaunis ja jumalallinen mies se oli;\nsalaperäiset hänen taitonsa. Miksi hänellä oli pitkä tukka... niin kuin\nSimsonilla aikoinaan? Simsonin tukassa piili salainen voima... niin\nsuuri, että hän kaatoi kokonaiset kirkot. Tuolla punertavalla ja\nterveellä tiedemiehellä oli sellainen Simsonin tukka.\n\nHänet nähtyään Sakris Kukkelman alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa,\nkoska saunaemäntä sanoi, että se tekisi hänen selkänsä vammankin melkein\nnäkymättömäksi... Ja niin sanoivat ne tytötkin, jotka myöhemmin hänen\ntukkaansa ihailivat.\n\nMutta jospa he eivät riippuisi ainoastaan hänen tukassaan! Jospa he\nriippuisivat kiinni hänen sanoissaankin... ottaisivat oppia häneltä...\neivätkä ainoastaan töllistellen ihailisi hänen tukkaansa! Silloin tulisi\ntyttöjen kanssa seurustelusta muutakin kuin pelkkää hauskuutta... Kuka\ntiesi, vaikkapa avioliitto. Kyllä Sakris heilistään tai vaimostaan\npitäisi huolen... jos saisi oikean tytön.\n\nTytöt tulivat hänen luokseen... Tai tulevat vieläkin... Rientävät\nparvessa, katselevat häntä ihailevin silmin, ja nauttivat kahvista, jota\nhän heille keittää... tai keitti. Ja nauttivat hänen soitostaan ja\nlaulustaan: hän näet osaa tavattoman joukon kuplettilauluja. Niitä hän\noppi aikoinaan täällä Työväenyhdistyksen talolla... Ja harmonikkaa hän\nsoittaa paremmin kuin kukaan muu: harva saisi siitä lähtemään niin\npehmeitä ja sulavia ääniä kuin hän... ehkä ainoastaan venäläiset\nsotamiehet, jotka nykyään on ajettu Suomesta pois. Nuo iloiset ja\nhyväsydämiset sirkkuset, heillä ei ollut oikeastaan muuta vikaa kuin\nettä olivat sotamiehinä pilatut kasarmeissa: veivät mielellään naisia ja\ntyttöjä. Sakrikselta eivät vieneet enää... sitten kun parhaimmat tytöt\ntutustuivat häneen. Niille tarjosi hän kahvia... vehnäsen kanssa... ja\ntarjosi appelsiineja. Siihen aikaan sai vielä ostaa appelsiineja.\n\nMutta lopultakaan: hän ei välitä tytöistä. Eikä mistä hyvänsä naisista.\nMiksi ei? Milloin olisi tullut vakava aika puhua jonkun kanssa heistä,\nminkämoisen avioliiton pitäisi olla... omantunnonavioliittoa ja\nsellaista... niin eivät naiset tietysti ymmärtäneet. Nauroivat...\npärskyivät. Jättivät kaiken sikseen... juuri kaikkein parhainta\nlähestyttäessä. Yksi erehtyi menemään sotamiehen kanssa. Tietysti\nsellaiset miehet, joilla on kiiltävät napit ja koreat olkalaput ja jotka\nosaavat murhata... tietysti he ovat mieleisiä naisista! Nainen on\nverenhimoinen. Ja ahnas pintakorealle... kuin harakka.\n\nSotamiehen kanssa oli Sakriksen tytöistä mennyt yksi... vaikka oli\noikeastaan ihastunut Sakrikseen, hänen sanoihinsa, soittoonsa ja\nlauluunsa.\n\nMuut tytöistä... millaisia he olivat? Toiset kaksi, joille rampa oli\nlainannut rahaakin, kastelivat lähtiessään hänen kukkiaan suolavedellä,\nniin että ne kuolivat. Piruko naisia joskus näin riivaa? Ainoastaan\nkupletteja ja soittoa he tahtovat... sitten hätääntyvät... lentävät\nmatkaansa, eivät malta odottaa. Siksi he hylkäävät rakkautensa.\n\nOman rakkautensa: sillä näkeehän Sakris jokaisen tytön ja naisen\nsilmistä, että niissä palaa häntä kohtaan rakkauden tuli.\n\nNo, kaksi tyttöä Sakriksella kyllä oli ihan ominaan. Tupakkatehtaan\ntyttöjä Helsingistä. Mutta toiseen heistä Sakris lopulta kyllästyi: se\ntuli tuhlaavaiseksi. Ja toinen oli oikein ruma... niin ettei rampa\nvoinut käydä hänen kanssaan kahviloissakaan. Ja sekin puhui rakkautensa\nohella vielä rahoista... joten Sakris jätti hänetkin.\n\nTodella uhrautuvaisia hän tahtoo, ei ahneita. Ja tahtoo valita samalla\nkauniin ja nuoren.\n\nHän on naisten hurmaaja.\n\nOnpa hänellä ollut muutaman rautatieläisen vaimokin täältä Krokelbystä.\nMies oli jättänyt naisraukan: lähtenyt töihin jonnekin kauas, josta ei\nilmoittanut vaimolleen mitään eikä lähettänyt rahaa hänelle ja\nlapsilleen. Vaimo joutui suureen puutteeseen. Ja lopulta hän keksi,\nmissä on sydän ja mistä lähtee apu! Sakrikselta! Sakris antoi kohta\nhänelle kukkaronsa tyhjäksi. Se nainen vasta oli kaunis! Ja sille oli\nSakris näyttänyt, mikä mies hän... mitä varten hänellä on pitkä\ntukkansa... Simsonin salaperäinen tukka. Kuinka heillä oli ollut\nhauskaa. Mutta sitten tuli mies takaisin kotiin... eikä tuo raaka\nvaimonsa hylkääjä hävennyt uhkailla Sakrista. Oli kuullut asiasta:\nKrokelby oli alkanut siitä juoruta. Niin, kylä oli saanut vihiä ehkäpä\nvaimon omankin varomattomuuden tähden: itse ei Sakris asiasta hiiskunut\nmitään; ainoastaan harvoille, kenties Bergmanille ja eräille toisille.\nMutta vaimo oli ollut Sakrikseen niin rakastunut, että tahtoi hänellä\nkerskua!\n\nNyt ei rampa tohtinut kuukauteen liikkua kuin sellaisilla paikoilla,\nmissä voi saada ihmisiltä apua. Ja sitten olikin kateellinen mies vienyt\neukkonsa Krokelbystä pois... Sakris ei tiedä, minne pari muutti.\n\nJa kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs... melkein\ntyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut\npäästämään poloisen luokseen... itse oli tyttö tullut, niin jalossa\nmaineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua\nkamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin\n... tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle\nihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on... Ei, Sakris tarkoitti\nvain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina... eroamatta. Mutta\nsilloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei\ntahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi\nherennyt silloin häntä rakastamasta... jos he sillä tavoin\nlupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota...\nlähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla\nsäilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo\nonneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin.\nOmituisia ovat naiset!\n\nTämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.\n\nEikä Sakriksella... sitten muita naisia ole ollutkaan... Mutta niiden\njoukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.\n\n\n\n\nVI\n\n\nNyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat\nvaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan,\nkävelee... horjahtelee, löytää tasapainonsa... Hypistelee jotakin\nkosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä... Kuuntelee\nääniä: naisten riitelyä... ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa\npäässä... ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.\n\nMenisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?\n\nAivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan... ja puhumaan...\n\nIkävä on näin... ilman naista.\n\nJa puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään\nsisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut...\n\nSakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi\nkavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti\npimeässä...\n\nJa huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.\n\nKeinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu\nsiinä, nyökkii... Niin menee hetki...\n\nSitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa\nharmonikkansa... josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun\nhänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää\nSakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni\nlavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä\nja sitten toisen. Arat ovat sääret... kovin jäykät. Hän peittäytyy\nvuoteeseen... ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin\nalakuloista... mitään laulua tavoittelematta... verkalleen vain\nharmonikan kureita edestakaisin vedellen.\n\nHuone on koko lailla lämmennyt...\n\nParta on ajettu... Ja tukka on kaunis.\n\nPitäisi... pitäisipä olla jälleen... nainen.\n\nOdottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja\nnuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!\n\nJumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua...\n\nJumalanko kiitos? Hm... kiitos Luonnolle... tai ihmisille.\n\nEräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa\nhuonommaksi... koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta\nkontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten\nitsensä tuntee...\n\nKiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille...\nteosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.\n\nSiitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei\nollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut\nnoudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.\n\nNyt hän niihin uskoo... kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina\nuskomaan... kaikkiin.\n\nNiin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita\nruumiillisesti... ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan\nyhtään auttaa.\n\nSakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan,\nkisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat\nlääkkeitä; ne eivät tehonneet... vaan olivat huumausaineita, jotka\nkasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he\ntarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin\nitseään hoitamaan. Tosiaan... onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset\ntunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä\njaloilleen... ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on\nauttamaton.\n\nMutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja\ntieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa\nkarttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka\nkahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi\nkäyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.\n\nTämä mies, tämä Kristuksen näköinen... jumalallinen niin kuin hän,\nsillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti... tämä\ntiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi\nsyömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous,\nsyyttömien veren vuodattamisesta... murhasta! Ja ennen kaikkea oli\nlakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli\nistuttava vyötäröitä myöten vedessä... Niin kaikki taudit paraneisivat\n... muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli... Ja\nuudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät\njuomat ja ruuat olivat ne repineet pois.\n\nEsitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.\nTyöväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.\n\nJa niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen,\nettä hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen... ja alkoi kasvattaa\nitselleen pitkää tukkaa.\n\nEnnen... Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan... oli hän tupakoinut\n... ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana;\nno, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia... Ja sitten hän itsekin\nniitä osti. Teki mieli maistella... teki kiivaasti... katsellessa\ntanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä\nmorsiamiaan.\n\nOlipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut\nsuutarinlakkaakin...\n\nMutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet\niäksi pois.\n\nOltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan\nsiten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi\nhän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa\n... ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia:\nsilloin olivat ne hyvät ajat... sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin\nettä tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin\nparhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se\nkasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti... ja kahta\nkiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta\nmaistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja\nhärkien liha. Jos hän milloin... alussa... hairahtui niitä syömään,\nantoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro,\nsiinä oikeat ruuat... Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei\nnäet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen\npuhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään\nturmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan:\nnuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana... Ensin vammat tällaisesta\nparantumisesta suorastaan pahentuvat.\n\nSenkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina\ntuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?\n\nMutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se\nhorjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut... Sitä ei voi kaataa\nmikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin\nainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo... saastaisten\naineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.\n\nTämän paaston... tai melkeinpä syömättömyyden... keksi Kukkelman itse;\nhän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.\n\nJo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien\nsyömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki...\nhävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt\ntuskin näkee enää edes omenoita... ja missä näkee, ovat ne kunnottoman\nkalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa...\n\nRuokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu,\nkoska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja\nkoska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi\nkenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi\nhän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä\nvuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki\nvuokraan ja puuroaineihin... ja vähän kahviinkin.\n\nTällainen parantelu... tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja\njalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta:\nsillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki\nitsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.\n\nJa Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla\nkahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista\nmenettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs\nmahtoi: rahat loppuivat... ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin\nvuoksi.\n\nNiin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki,\njohon on kerääntynyt myrkkyä... eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan\nkostoa... Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja\nvatsaan menivät häneltä tukkoon... selkäytimen katketessa.\n\nKesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.\n\nSellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi\nparannella itseään niin kuin tahtoo... Paastota, jos tahtoo. Siellä\nannettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa,\nminkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on... mutta\nmakaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin... sanovat syötettävän\nvalmiiksi mädännyttäkin.\n\nOlisipa vallankumous Suomessa onnistunut... niin miksi hän ei olisi\nsaanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin\nsanoo Krapotkin, joka on... ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin\ntoivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin... Mutta niiden ei\nannettu päästä...\n\nKukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa\nhänen sieluunsa...\n\nVapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on\nvapauttanut esimerkiksi hänet?\n\nSe muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän\nlevottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.\n\nTyöväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua...\n\nMutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset... joiden elämänkatsomus\ntahtoo sotaa, voittoja.\n\nSiksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut...\neikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan\naurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko... kunnon rahvaan\nrauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!\n\nNykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä,\njoka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään,\nilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.\n\nMitään ei tapahdu... ei mitään uutta, riemullista... ei vapahdusta!\n\nEikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä\ntoisten palkollisina ja toisten hyväksi... eikö pelkän päiväansionsa\nvarassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten... ja muiden\nsellaisten... valtiota koskaan synny?\n\nSen pitäisi syntyä! Pitäisi... sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo\nihmisten tahto... Ja katoaisi vääryys... Ja gulashaaminen... ja rahojen\npalveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus... minkä\nhedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.\n\nSe sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja\nsivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen\nloukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se\nsaattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina\nvastustaneet sotaa?\n\nLehdet sanovat, etteivät hekään... Saksassa ja Ranskassa... Mutta\nainakin bolshevikit sitä vastustavat!\n\nNo, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan.\nAseilla... mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he\neivät muuta voineet... kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa\npäästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä... luopumaan eläimellisestä\nkatsomuksestaan... sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi\nhankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat\nsaisivat kultaa... tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää...\nenemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu\nisänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa...\n\nMuutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi... taottaisiin miekat\nvantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!\n\nItse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi...\neivät himoitseisi toisten omaisuutta!\n\nSellainen mallimaa piti Suomesta tulla.\n\nMutta vallankumous kukistettiin... tuo mahtava ja peljättävä kuin\nkevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin... ne\ntyöläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko\nhe myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin\nviholliset väittävät. Hm... eipäs yksikään työväen oma lehti ole\nsellaista kertonut...\n\nAmmuttiin aatteenkannattajat... tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä\nKrokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.\n\nVenäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois\nmaasta...\n\nTyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.\n\nSotaväki perustettiin Suomeenkin... tappamaan... ja houkuttelemaan\nkiiltävillä napeillaan naisia.\n\nIloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon\npienemmät kuin nyt...\n\nKrokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa... Heiltä\nsai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.\n\nNyt sokeri maksaa... Eikä ole iloa enää...! Silloin oli iloa ja leikkiä\nja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa... Ja vuoroin hän\nsoitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn... milteipä\nyhtä hyvin kuin hän.\n\nVapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit... ja kaikki.\nAppelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison\nvadillisen pöydällä... niin kuin perunoita.\n\nNoille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman\npahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole\nomaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan\npitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät...\neivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta... Ei, he\nkeräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat\nkassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat\nmaalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä\nappelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan\nsokeroitua riisipuuroa... pahimman sokeripulan aikana. Kyllä\ntilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet\nlähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa\n... mutta heidät karkotettiin!\n\nVäittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka\non opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus\nvarastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.\n\nNiin sen piti mennä.\n\nJa niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat\nvieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun,\nniin melkein kaikki olivat ilolla valmiit... leivän ja aatteiden\npuolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi\n... missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi\nsananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen\n... ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut...\noli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli\nkoitunut lopulta pelkkää hyvää.\n\nHartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen\narmeijan housuihin... Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin\nrintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli\nja naulaili... niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta\nhylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu... tekeytyi\nsairaaksi... ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan\nkuten muutkin työväestä. Uskoi... ja kesti kuin hekin. Kun porvarit\npienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt,\nkansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja\nkärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen.\nKansa osasi uhrautua... se on hyväntahtoista ja siivoa... Uhrautua\nomien sotilaittensa puolesta... Ja kuitenkin... kuitenkin aatteelliset\nvoitettiin... hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa... joita\nihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja\nsaksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat.\nKukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki\neräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen.\nSaksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli\ntehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin\nvahdissa... seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin\nportilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet\nsaksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn\ntyöläisiä... jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan\nhankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta... lehmiä ja\nsianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli\nTyöväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän,\nrampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa...\nmutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta\nvertaa suurempi kyttyrä... Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan\nnääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen... ei edes koettanut\nhakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat\nnäkyivät Söörnääsistä... siellä työläiset hautautuivat raunioihin.\n\nJa koko maassa höyrysi veri... nälkäisten... tai uuteen päivään\nuskoneitten veri...\n\nKirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.\n\nVallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.\n\nHe... tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin... kootakseen siellä\nuudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot...\nja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa\nkelvottomille.\n\nSakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.\n\nOli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen... Lämmin aurinko\npaistoi... Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät\nkuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat\nasiat toisin: silloin venäläiset tulevat.\n\nNiin, hän tiesi sen, tunsi sen!\n\nMutta niitä ei tullut.\n\nEikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka\nkolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut\ntuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole\nsittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika... joka hävittäisi\nmaailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on\nriemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen...\nKymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa... Juhlia valkein lipuin, joissa on\nsininen risti. Hurrannut... ja juonut myrkyllistä viiniä... ja itse\ntuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.\n\nSakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris\nollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan\nHanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt... eikä velikään.\nMitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli,\nettä hänellä oli jossakin veli... Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen\nkertoi nyt hänen kuolleen.\n\nSe kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä\nensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa\nsuomusta.\n\nVeli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen\noikeaa ruokaa.\n\nNyt... sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon\nkunniaksi.\n\nMutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta...\n\nNiin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee\n... soitellessaan alakuloisesti... ja kuitenkin jonkinmoista marssia.\n\nOdotus on pitkä.\n\nViimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja\nsumuinen talvi...\n\nJoskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!\nOlisipa hänellä nainen... uhrautuva ja suloinen...\n\nHarmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta,\nSammakon mörskästä. Ulkona on pimeää... on alkanut sataa: kauan\nkestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat\nyksitoikkoisesti.\n\nSakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa\nallaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä\nrinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä\nja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä\nsanoja, joiden sävel on kaunis:\n\n      Oi teitä vankilan kurjat ja raukat,\n      muistakaa meitä... ja armaitanne,\n      ettei mun kärsivä sydämeni halkeis...\n      keskellä kukkivan nuoruuteni...\n\nSakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän... uskoo!\n\n\n\n\nVII\n\n\nNiin menee syksy ja talvi Sakrikselta... milloin haeskellessa työtä...\nja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka\npieniä remontteja huviloissa.\n\nVapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet,\nniissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran\nSakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö\nhän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja\nluhistuvia portaita. Miksipä ei!\n\nNäin tuli räätälistä myöskin kirvesmies... ja sitä ammattia hän on\njatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan\nnorjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on\nhänen käsiinsä kasvanut voimaa.\n\nYhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä\nsuunnattoman sekavasti ja epämääräisesti... alkeellisin aivoin, jotka\neivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri...\nArvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä\nselville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää\npelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa... mutta Sakris,\nkuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän\nuskoo unelmiensa toteuttamiseen... niin kuin toisetkin yksinkertaiset\nuskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he\nkärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti... ja uhrautuvatkin joskus, ja\nhaaveissaan aina.\n\nJa sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti... ainakin\npahemmaksi.\n\nMutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä\ntalvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen... naista... Ulkona vartioi ja\nsaartaa pimeys ja sumu ja vesisade... Joskus hiukan lunta.\n\nNyt oikein pakkanen... tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja,\njoka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä\nseudulla.\n\nJa jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon\nkuin mahdollista: puut maksavat.\n\nIkäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään\n... ja sulkee ne jälleen... aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja\nöljylamput kylässä sytytetään... kalseat ja kylmät sähköt, käryävät\nlamput.\n\nIhmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin...\nTekevät jäykästi työnsä... Odottavat jotain... Ehkä odottavat kevättä ja\nkesää.\n\nMutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin\netäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia\nriittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua... rikkaammat\nteatterissa, elävissäkuvissa... köyhemmät elävissäkuvissa ja\nkahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja\nseuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.\n\nJa siinä välillä miehet ryyppivät... ja hiukan naisetkin... Virosta\nsalakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä\nviinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset,\njotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin,\nhe uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa\npakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja\nonnellisiksi... Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan...\ntaikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai\ntienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä,\nympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu\notteluksi... ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt\nisketään täydellä voimalla... Veitsi välkähtää... kasvot valuvat verta.\nJoku kaatuu: tuossa hän makaa... ääntä päästämättä... ruumiina. Tulee\nkylän poliisi... Murhamies kiinni.\n\nSe mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua.\nMistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa... muuten vain... ilman\nsyytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi\nvastaan tulee. Ja niin hän teki.\n\nKaksitoista vuotta kuristushuonetta.\n\nSumua, kylmyyttäkin... sadetta, harmautta.\n\nOdottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa... sankkana kuin seinä,\njota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja\nluuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta\nnäyttävät huvilat... toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua\nyrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia\npäätyjään... Sellaista sumua on päivä, puolitoista... jopa viikon. Nyt\nse muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista\nropinaa... Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin\noksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat\nraskaasti...\n\nMutta joskus hyökkää mereltä myrsky... Sumu ja vesisade on loppunut...\nKatoilla käy nyt ryske... nurkissa vonkuu... ja koteihinsa pujahtaneet\nihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on\nsittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin\npesiinsä nukkumaan.\n\nSitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat\nkatot ja kalliot metsien välistä.\n\nJa sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.\n\nNyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset... jos lumi kestää\neikä sula sohjoksi.\n\nKuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.\n\nKaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään\nhänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei\nnyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset\nkädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia\nsuortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina\ntakin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee... niinkuin\nvenäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä\njuhlallisimmassa asussa.\n\nTänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa... Tänään taasen on hän käynyt\ntekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari\nkalalautaa.\n\nSellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja\nmaailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa\nluokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on\nillalla lämmin, jopa kuuma... sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä\nmalminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään... Yöllä se\nhuone jäähtyy... tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien,\nrepaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin\neukko tai rouva on tuikea... mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin\nkahvia... etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa.\nItse Bergman hymyilee... raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat\novat hänestä oikein tukalat... mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti,\nja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen\nrakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä...\n\nElleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen\nluokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus\nkäy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla... Keskikerroksessa.\nHänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin... eikä lapsia enempää\nkuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat\naikuisten juttuihin... taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen\nsaa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on\nSavolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä-\ntai nimipäivinä...\n\nSavolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan... ahnehtimaan ja\nrikastumaan.\n\nTavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina\njuhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria\n... ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset\nkaulassa... Eräillä tulipunaiset kaulanauhat... sillä maltillista\ntyöväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy:\nheitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät... jotkut ovat eronneet\ntyöväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.\n\nEi myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä... niillä kylän\nkansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan\ntai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää\noppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he\nkuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää... odottelevat\ntuhatvuotista valtakuntaansa... ja maailmanloppua, joka tuo sen\nvaltakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun\novat... Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat\nitselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi... joita ei tulekaan... ja\nelävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina,\nitsekkäinä ihmisinä.\n\nEi, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen\nsanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa... tai\nmuutamalla valkea, pieni rusettikin... jalassa kiiltävät kengät. Päät\npunoittavat... sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja\nvierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.\n\nSiinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä... Katsellaan uutta\npiironkia... sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat\nvaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät,\ntappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.\n\nKovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai\nmestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen\nverstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee\nmekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen\nvaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva... jos tässä\ntilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa:\nmuuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa\n... kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten\ntitteleitä... siis herrojen.\n\nSakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa\npuhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita\nNietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja\nsellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan\naikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein\nilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan... ja samalla hän inttää\nSakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan... ja\npuhuu, puhuu... Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee\nalakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa\nyritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys!\nAinoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti.\nHuokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella\nsuomenkielellään, mutta arvokkaasti:\n\n— Jaa... niin... jaa... ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä\nmahtanut olla tullut. Ei vielä... Mutta...\n\nPikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.\n\nVuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla\nvarikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia\nja sateita...\n\nJa sitten... kevääntyy.\n\nMyöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät\npitenevät...\n\nValo ei enää ole samea ja raukea... vaan taivas hohtaa heikosti\nsinertävänä... aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu...\n\nKun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma\nolla pilvinen... Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa\nhämärässä vilkkaasti... kilkattavalla äänellä...\n\nYöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko\nsäteilee joskus täydeltä terältä...\n\nValtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä\npuroina... kerääntyvät lampareiksi... jotka ikään kuin tuntuvat\nlämpimiltä.\n\nEhtoolla tiet jälleen kovenevat... ja on parempi loikkia, milloin\ntarvitsee.\n\nIllan viileys on kuivaa ja lauhkeaa... siinä liikkuu omituisia,\nmieleisiä tuntuja.\n\nJa Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin\nheleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin\nkumea, nyt telmähtelevä, levoton.\n\nVaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet\nkirkkaammilta... Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin\nlaidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet... sävähtelevät kirkkaasti.\n\nEikä ilmassa ole usvaa.\n\nSakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä\nvilkuu hän siellä puotineiteihin.\n\nKun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa\ntienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi\nkäsivarsiaan korkeuteen... niin kuin se... rukoilisi!\n\nKylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.\n\nHanki on alkanut kantaa.\n\nOnpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa\nkalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien\nkappaleilla.\n\nJa kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään...\n\nMutta yön tullen vonkuvat kissat... sekä kotien vaalimat että villeinä\nmetsissä ja ullakoilla asuvat... Mistä niin paljon kissoja riittääkin?\nNiitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla... Ne ryntäävät\npinoille ja tähystelevät teille... kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin\nräystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.\n\nSakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono\nhalkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa\nväärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän\nsäpsähtää... Mitä kuuluikaan... Niin kuin etäistä väkijoukon\nhurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto... kuin jotakuta murhattaisiin!\n\nKissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä\npois. Yksi pysähtyy palstan reunaan... ja alkaa siellä naukua... itkee\nkuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka\nmolisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee\nyhtäkkiä kuin pahahenki... karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin\nkuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.\n\nNe kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta... Ja päivällä vuokrahuvilan\nsuuri lapsilauma mekastaa pihalla... hoihkien äänillä, joita Sakris\nsanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää...\neikä nähdä unia kauniista tytöistä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMyöhemmin keväällä, kun kissat jo lepäsivät naamat naarmuisina, korvat\nraapimisesta pöhöttyneinä ja kurkut käheinä huvilain portailla ja\naidoilla... ja lapset kirkuivat yhä kovemmin... ja koirat juoksivat\nkujilla, silmissä ihasteleva ja malttamaton hohde... myöhemmin\nkeväällä, kun alastomat koivut saivat punertavan värin... silloin näki\nSakris Kukkelman merkillisen unen...\n\nIhmeellisempi se oli kuin hän oli pitkiin aikoihin nähnyt.\n\nMinkälainen uni!\n\nAurinko oli kaiken päivää paistanut hänen kamariinsa... ulkorakennusten\nyli se pääsi sinne. Edellisenä iltana oli Sakris lukenut \"Suomen\nTyömiehestä\", jonka hän lainasi peltiseppä Savolaiselta, erään\nalakerran.\n\nSuorastaan mahdotonta oli enää tutkia Nietseskeäkään... Kamarikin\nmuuttui jo päivin ihan kuumaksi...\n\nSiinä alakerrassa oli pitkä kuvaus jostakin vallankumouksesta...\nkertomus, joka oli jatkoa ja johon luvattiin jatkoa. Siinä puhuttiin\npaitsi Venäjän kuuluisasta Rasputiinista... häntä ei Sakris oikeastaan\nvihaa, vaan ihmettelee hänen taikavoimaansa... myöskin Venäjän\nkeisarinnasta ja jostakin toisesta tämän kelvottoman keisarinnan\nkaltaisesta hovinaisesta, joka oli ollut aikoinaan Ranskan kuninkaan\nhempukkana. Mikä tämän naisen nimi olikaan? Kultaa oli ollut kaikki\nhänen ympärillään, maaorjina elävältä kansalta kiskottua kultaa...\nverta. Sakris vimmastui lukiessaan, että kuninkaan, ja tietysti samalla\nmyöskin tuon hempukan, aamukahvikin oli tullut maksamaan\nkaksisataatuhatta markkaa vuodessa! Kahden hengen aamukahvi! Mutta\ntietysti oli kymmenet pikentit varastamassa niitä aamukahvirahoja...\nmaakuopissa elävien talonpoikien ja työläisten rahoja. Kaunis oli se\nnainen ollut... Maidossa kylpenyt... Maidossa!\n\nJa Sakris lensi valkeaksi suuttumuksesta... kun se hempukka oli muka\ntehnyt mielestään yhteiskunnallista hyötyä rakennuttamalla sellaisen\nporsliinitehtaan, jossa valmistettiin ruusuja... Koristuksia ylhäisten\npiirongeille... sellaiset maksoivat tavattomasti kansan varoja... nuo\nnaisellisen turhamaisuuden keksinnöt... Mutta sittenpä tulikin toinen\npeli..! Vallankumous. Hempukan poikkileikattua päätä kannettiin piikin\nkärjessä katuja myöten.\n\nMyöhään luki Sakris... Joku kissa vielä kulki ja vonkui ikkunan alla.\n\nSitten hän nukahti... muistamatta edes nousta sammuttamaan sähköä.\nHeittelehti lavallaan... Henki sirahteli epätasaisesti... ja joskus\naukesi hänen leveä suunsa ilkeään nauruun, paljastaen keltaiset hampaat.\nJa hän näki unta.\n\nKukkelman oli muka oikein komeassa salissa... Hänen ympärillään kaikki\nkultaa... lamput, kukkaruukut ja kahvikupit.\n\nJa Kukkelmanilla oli toverina siellä oikein nuori ja kaunis... joka\nsitten yhtäkkiä muuttui Venäjän keisarinnaksi... tahi tuoksi maidossa\nkylpeneeksi hempukaksi. Ja heillä oli yhdessä hauskaa. Sakris istui\nmaassa hänen jalkojensa juuressa... ja puhui hänelle palavasti... ja\nviisaita asioita. Pikentit kantoivat koko ajan heille kahvia ja omenoita\nja päärynöitä ja appelsiineja ja marjahillolla siveltyjä\nvehnäsvoileipiä.\n\nMutta sitten näki Sakris jotakin merkillistä ja pelottavaa.\n\nNäki oman päänsä irrallaan ruumiista! Arvokkaan ja kauniin, kiharaisen\npäänsä: kellertävistä hiuksista hän sen tunsi. Mutta se pää oli leikattu\npoikki: kaulasta valui vielä hyytynyttä verta... valui niin kuin suonet\nolisivat kaulasta yhä riippuneet.\n\nJa kuitenkin: tuo pää oli elävä! Se puhui!\n\nSakris itse näki oman päänsä... vaikkei hänellä ollut enää päätä eikä\nsiis silmiäkään. Hän ihaili kasvojaan... ei kuvastimesta, vaan omasta\npäästään... katseli komeaa tukkaansa. Oli näkevinään edessään aivan\nkuin venäläisen papin... taikka itse Rasputiinin.\n\nJa yhtäkkiä hymyili se irti leikattu pää... naurahti hänelle iloisesti\nja veitikkamaisesti. Sakris näki sinisten silmiensä vilkuttavan hänelle\ntuttavallisesti. Kohottaen sormeaan pää sanoi hänelle aivan selvästi:\n\n— Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee!\n\nJa vielä sanoi pää uudestaan ne sanat.\n\nSilloin ilmestyi se nainen, joka oli ollut hänen seurassaan ja\nrakastanut häntä... keisarinna taikka se hovihempukka.\n\nSakris heräsi. Sähkö paloi kalpeana... Kevään ensimmäinen kottarainen\nvihelteli ikkunan takana, ulkorakennusten päädyssä, karamellipurkista\ntehdyn pönttönsä puikolla.\n\nMikä uni!\n\nSakris ajatteli sitä tarkoin... tällaista henkien ilmoitusta.\n\nKuta kauemmin hän sitä ajatteli, tunsi hän, että juuri sen näköistä\nnaista oli hän aina halunnut. Vaaleaverinen... niin kuin maidossa\nkylpenyt...\n\nJa Sakriksen oma pää, siis hänen omien ajatustensa lähde, oli sanonut\nhänelle, kummallisesti erotettuna hänen ruumiistaan ja sillä tavalla\nikään kuin kirkastettuna, sanonut selvästi ja iloisesti:\n\n— Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee! Päivällä Sakris kulki\nkujilla ja katseli, eikö tulisi jotakin naista. Pysähtyi polkujen\nvarsilla ja kallioilla... ja tähysteli ympärilleen innokkaasti.\n\nTällainen merkillinen uni! Milloinkaan hän ei ollut nähnyt moista...\nvaikka hän yleensä näki paljon unia. Ja tosi unia! Että unet joskus\nolivat pettäneet, ei hän ajatellutkaan.\n\nViimein ei Kukkelman enää jaksanut hillitä itseään, vaan päätti\ntiedustella asiaa sellaisesta paikasta, jossa se tiedettiin.\n\nMistä?\n\nEräänä päivänä jätti hän työnsä kesken jo aamupuolella... jonkin\nsikoläätin ikkunapuitteiden nikkaroimisen. Hän meni osuuskauppaan...\nkiipesi puoleksi konttaamalla ylös korkeita portaita. Tervehti\npuotineitejä silmäänsä iskien:\n\n— Terve, terve, flikuskit.\n\nMutta nyt hän ei ollut samanlaisilla asioilla kuin ennen... nimittäin\njauhoja tai kahviksia ostamassa.\n\nSitä, jonka hän oli nähnyt unessa, ei näissä tytöissä ollut...\n\nSakris oli tullut tänne ainoastaan hankkiakseen kolme paria kananmunia:\nkaksi munaa itselleen... ja neljä povarirouvalle, joka asui täällä\nKrokelbyssä.\n\nNiin, kaikkivaltiaaseen ja vanhurskaaseen Jumalaan ei Kukkelman uskonut\nenempää kuin suurin osa niistä muistakaan kansanmiehistä ja naisista,\njoita heidän sosialistiset lehtensä ja julkaisunsa ovat ennättäneet\npäästää entisistä erehdyksistä ja kasvattaa uuteen elämänkatsomukseen.\nKuinka olisi Sakris voinut uskoa kirkkoon... ja Jumalaan? Nuo\niankaikkiset papithan... siunasivat esimerkiksi sotaan lähteviä\nsotamiehiä, vastoin sitä käskyä, ettei saa tappaa. Ja keskiaikaisten\nkirkkoruhtinaitten tavalla he kantoivat tarkasti veronsa... eivätkä\neläneet köyhistä köyhimpinä, vaikka Kristus käski luovuttamaan toisen\nhameensa lähimmäiselleen, jos kenellä on kaksi hametta... Samapa lienee,\nonko kysymyksessä hame taikka palttoo... tahi muut vaateparsellit ja\nomaisuus...\n\nEi; Sakris uskoi pitkätukkaisiin miehiin... tautien parantamiseen ilman\nlääkärin apua... ja uniin ja ennustajarouviin.\n\nUskoivathan povareihin hienommatkin... sellaiset, jotka uskoivat kyllä\nkristinoppiin.\n\nSuorastaan pakko oli uskoa tällaiseen rouvaan. Hän oli ennustanut monta\nkertaa ihan totta... salaperäisellä tavalla. Hänen luonaan käytiin\npaljon... neidit ja rouvat aina Helsingistä asti... niin tarkkaan\nosasi hän tulevat asiat... sekä menneetkin. Mielellään hänelle\nkannettiin paitsi sokeria, kahvia ja kananmunia myöskin rahaa.\n\nJa siinä määrin oli povari rikastunut, että oli voinut hankkia itselleen\ntäällä oman huvilan... tuon punaisen, kaksikerroksisen talon. Työväen\nlehdissä hän enimmäkseen ilmoitti. Viimeksi oli Sakris nähnyt\nilmoituksen:\n\n— Elämällä ei ole raiteita, mutta joka tahtoo löytää raiteille, se\ntulkoon Krokelbyhyn, ennustetaan unista ja kananmunista.\n\nPunaiseksi maalattu, valkeilla ikkunanpielillä somistettu huvila on\nkalliolla, niin jyrkällä, että Kukkelmanin täytyy turvautua kouraansa\n... kömpiessään kevätvettä hiljaa tihkuvan kallion juurelle ja sitten\npihalle... toisessa kädessä paperipussi ja siinä kananmunat. Pihalla,\njossa ei ole aitaa eikä rajaa... joka yhtyy ilman muuta lehdettömään\nkoivikkoon, hän seisahtuu jännityksessä ja odottaen ihmettä.\nEnnustaakohan rouva hänelle samaa kuin uni?\n\nMutta kesken kaiken vilkaisee hän julmasti ympärilleen. Tänne on\nkerääntynyt leikkimään ja kirkumaan lapsiparvi, josta muutamat\npilkkaavat häntä... ja uskaltavat nykäistäkin jo hänen paperipussiaan.\nSakris ärähtää: missään hän ei ole nähnyt näin kelvottomia lapsia... Ja\nvielä kerran uhkaavasti taaksepäin käännyttyään pääsee hän pakoon,\nhuvilan portaille ja eteiseen. Paperiliuskasta tekaistu nimilappu on\novella. Tässä se rouva asuu.\n\nSakris pujottautuu hiljaa sisälle.\n\nNoita-akka ei istu suinkaan tulikiven savussa suuren ja mustan padan\nääressä... taikka lentele luudanvarrella sisään ja ulos uunista.\nSellaiset kertomukset ennustajista ovatkin Sakriksen mielestä joutavaa\nsatua, keskiajan taikuutta... Kirkko... se juuri... uskotteli muinoin\nihmisille tällaisia hullutuksia... saadakseen pitää heidät itsellään,\nveronkantajina. Siksi poltettiin muka noitia rovioilla... useinkin\nnaisia, jotka tiesivät paljon salatuimpia asioita kuin papit. Mutta\npapit sanoivat, että velhot paransivat ihmisiä paholaisten avulla.\nOikeastaan he tekivät sen ilmassa liitelevien ja kiemurtelevien voimien\navulla, joita ainoastaan harvat vielä nykyäänkään ymmärtävät... joskin\nsellaisia harvoja jo löytyy!\n\nPovari ei istu, vaan loikoo lattialla... Sänky hänellä kyllä on, hyvä\nonkin, mutta nyt on kuuma... tänne kalliolle paistaa aurinko... ja hän\non suunnattoman lihava. Niin lihava, että Sakris katselee häntä\nällistyneenä ja ihastuneena... sellaisia rintapieliä ei Sakris ole\nnähnyt missään. Jotakin yliluonnollista niissäkin on.\n\nTällaiselle lihavuudelle on helpotus loikoa viileällä lattialla.\n\nRouvan hiukset ovat sekaisin... suortuvat riippuvat tukkuina siellä ja\ntäällä kasvoilla. Iho ei ole punainen, vaan harmahtava.\n\nNyt rouva kohottautuu ähkien istumaan ja katsoo Sakrista ihmetellen ja\nkysyvästi... Raaviskelee päätänsä ja poveaan... rinnat ovat kuin\nmitkäkin tavattoman suuret kumipallot, jollaisia lapset Helsingissä\nEsplanaadilla potkivat. Sitten kysyy rouva Sakriksen asiaa... eikä\nrampa tiedä, kuinka alkaa. Ilmoista Kukkelman ensin puhuu... ja\nnykyisen ajan mutkallisuudestakin. Sakris ei aavista, kuinka oikeastaan\nolisi elettävä... hän kun on yksinäinen mies, ei ole koti kunnossa...\nKyllä hän voisi pitää emännänkin siellä... ja varmasti hän kyllä\nsellaisen vielä saa... Sakris oli viime yönä nähnyt niin merkillisen\nunen. Koskaan hän ei ole nähnyt sellaista. Hän sanoo:\n\n— Ja se oli vissiä unta: minun unet ja förebuudit eivät petkuta\nmilloinkaan.\n\nJa Sakris alkaa kertoa untaan, ovenpieleen nojautuen... verkalleen ja\nvakavasti... Kertoo kaikki yksityiskohdat, kursailematta.\n\nMutta yhtäkkiä keskeyttää Sakris juttelunsa; keskeyttää vuorostaan\nällistyneenä. Sillä rouva, joka ei vielä ole kysellyt häneltä mitään,\nmutta on jo päässyt pystyyn, ottaa nenänsä irti! Vetäisee nenänsä\nnaamasta erilleen. Varmaankin se on tekonenä... jostakin aineesta\ntehty. Ja rouva alkaa puhdistella, itse tuolille asettuen, nenäänsä\nkäsissään... nenäliinansa nurkalla, kovin likaisen. Kauheana ammottaa\nhänen nenänreikänsä... niin kuin luurangon.\n\nSitten sovittelee hirvitystä ja kunnioitusta herättävä ennustaja\ntekonenänsä paikoilleen... ja Sakris aloittaa unensa alusta.\n\nIhanan ja vielä ihanampaa lupaavan unensa.\n\nLopulta povari naurahtelee:\n\n— Vai niin, vai oikein keisarinna! Missä sinä asut? Onko sinulla\nkananmunia? No... annahan tänne. Vai kaulasi katkaistu... kylläpä oli\nmerkillinen uni. Näin ihmeellistä unta en ole koskaan kuullut.\nKoetellaan... tutkitaan asia. Tällainen selvittää koko sinun\ntulevaisuutesi... Ja sinä tahtoisit yhtä kauniin naisen kuin unessa\nnäit?\n\nTietysti Sakris sen ottaisi... se näytti siistiltä ja hauskalta\nnaiselta.\n\nRouva kaivaa esille nuuskarasiansa... työntää tekonenäänsä nuuskaa...\nJa pärskii. Ja sitten ojentaa hän kätensä... ja saa Sakrikselta\npaperipussin, jossa ne kananmunat ovat. Siitä latoo hän pöydälle kaikki\nkuusi munaa. Iloinen hän on. Sakris ei voi sanoa, että oli aikonut\nmunista kaksi itselleen.\n\nRouvalla on kamarissaan jonkinlainen verho nurkassa. Hän menee sen\ntaakse... Sakris ei tiedä, mitä hän siellä toimittaa... mutta yhden\nmunan ja ruokailulasin vei hän sinne mukaansa. Hän tuntuu naputtavan\nsiellä munan rikki... ja puhelee:\n\n— Hyvää... hyvää... ja valoisaa tulevaisuutta. Ihan huntupää morsian\ntuntuu tästä nousevan...\n\nNyt tuo hän lasin Sakriksen nähtäväksi:\n\n— Katso itsekin, niin näet, että huntupää morsian tästä nousee.\n\nVielä nakuttelee ennustaja toisenkin munan rikki verhon takana... ja\nistahtaa sitten pöydän ääreen miettiväisen näköisenä... Aprikoi,\ntekisikö hän tällä kertaa oikein sokerikakun, koska sai näin paljon\nmunia. Sakris odottaa vakavana ja uskoo rouvan ajattelevan hänen untaan.\nSitten rouva sanoo:\n\n— Sinun pääsi oli siinä unessa Rasputiinin pään näköinen, eikö niin?\nJaa, jaa... niin. Tosiaan, kun minä nyt sinua katselen, niin sinun\nsilmissäsi on jotain sellaista... viehätystä... Ne lumoavat minkä tytön\ntahansa!\n\n— Niin, vastaa Sakris Kukkelman, — minulla onkin aina oikein vaikea\nolla, kun kaikki flikat, jotka minut näkevät, rakastuvat minuun.\n\nRouva naurahtaa. Sitten hän ennustaa:\n\n— No... ennen kuin tämä vuosi on ummessa, joutuu se unessa nähty\nkaunotar, viaton ja nuori... sinun luoksesi, ja on sinuun kovin\nihastunut. Joutuu piankin. Ja jos ei tämä asia mene, niin saat sylkeä\nminua vasten silmiä. Siinä se!\n\nSakris ihastuu. Kysyy kuitenkin:\n\n— Mutta... mitä se meenaa, että minulta oli pää poikkastu?\n\n— Mitäkö? toistaa ennustaja. — Eikö sitten mieheltä, kaikkein\nparhaaltakin, ole ikään kuin oma päänsä poikki, kun häntä mieleinen\nnainen ohjailee? Ja sinun oma pääsi neuvoi sinut ottamaan tämän, joka\nsinulle tulee... ja niinpä hän on sinulle mieleinen, ja ota.\n\nTodellakin: Sakris antaisi koko oman itsensä, jos saisi oikean naisen\n... sellaisen kuin toivoo.\n\nJa nyt ennustaja lupaa sen hänelle... piankin.\n\nOnni täyttää Kukkelmanin sydämen.\n\nKun hän lähtee povarin luota, katselee hän yhä voitokkaammin ja entistä\ninnokkaammassa jännityksessä naisia, joita tulee tiellä vastaan. Mutta\nei vielä: likaisia nämä ovat... ja toiset vanhoja. Eivätkä nuoret ole\nläheskään sellaisia kuin se, jota hän... Täytyy odottaa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.\n\nKevät kirkastui... taivas siinti yhä useammin pilvettömänä,\nilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen\npunertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.\n\nPeipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen,\nmatkallaan pohjoista kohti... ja kottaraiset visertivät vimmatusti\nviiritangoissa... Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla,\njonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot\nhelsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa\nhäikäisten kimalteli nyt vihreä joki.\n\nKrokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.\n\nKevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista\nkiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken... vaiko\nkeväästä ja lämmöstä ja valosta?\n\nOlisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin\ntuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä\nvuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri... ei\nhänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.\n\nSilti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.\n\nTällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja\nennustajarouva ovat hänelle luvanneet.\n\nOn iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.\nHän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä\nSavolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo... nähdä naisia. Omassa\nkylässä ei ole hänen naistansa.\n\nTämä tie johtaa toiseen kylään.\n\nMetsätie se on... erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie.\nMatala nummi... siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät\nja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä\nlemahtelee hyvältä.\n\nJoskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein\nkuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu\noikaistu tie jälleen alemmaksi... puiden varjoon... Tulee suota. Se\nhuuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista\nainoastaan mättäät pistävät esille.\n\nEräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien\npohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita... ja pitkältä.\n\nSakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä\nkävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.\n\nKova halu hänellä on päästä eteenpäin.\n\nEi hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy\nhänen vyöllään tai taskuissaan.\n\nParempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin\nvähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren... täydellisen\nhän tahtoo!\n\nSakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä...\nKuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut... ja huusivat... ja\nkatselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.\n\nJa kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.\n\nEikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.\n\nTuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.\n\nEhkäpä... Sakriksen rakastettu on siellä.\n\nNiin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.\n\nSilloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän... rämähtää\nlaukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä... ja hänen\nmielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on\nsuojeluskuntalaisia... ampumassa: harjoittelemassa tai muuten\nkuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella\ntyöväenyhdistyksen taloilla... humalaisina.\n\nKrokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet... mutta...\n\nEnempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus.\nRamman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan\nääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas...\nja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista\nkohti valkea koira... Ja sitten tulee pitkänlainen mies.\n\nMiehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee\nvinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää\nhölmöltä... se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja\nlyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän\nhehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan\nkivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja\nvihoissaan.\n\n— Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät\nvenyvän pitkiksi.\n\n— Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. — Miksi te\ntahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?\n\n— Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. — Minä luulin... että\ntäällä oli kettu taikka jänis... Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä!\nMutta hyvä, ettei paukku osunut.\n\n— Minä... kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja\närtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee\njotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä... jänikseksi.\nHän huudahtaa:\n\n— Eikö teillä ole silmiä? Mutta... kysymys ei olekaan siitä... vaan\nnykyään ei saa ihmisiä... sillä tavalla kuin...\n\n— Anteeksi, pyytää herra jälleen. — Minä olin opettamassa koiraani.\nAntakaa anteeksi... unohdetaan tämä... Ollaan onnellisia, ettei paukku\nosunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?\n\nNiin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun\nlompakon.\n\n— Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. — Jos minä stämmää teitä\nlakituvalle, niin... Hahhah... halu tappaa metsäneläimiä... Opettaa\nkoirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä... vuodattaa\nniistä verta... Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin\nvälitä, mutta... viattomat kreatyyrit...\n\nHerra on aivan ihmeissään.\n\nSiinä sitten istahdetaan kiville... ja herra koettaa sovitella\nSakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.\n\nMetsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta... Ei,\npäinvastoin hän kuuntelee Sakrista... ja hymyilee hänelle iloisesti.\n\n— Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.\n\n— Minäkö? vastaa herra. — Minä olen... muudan Suomenvaara...\nliikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?\n\n— Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. — Minä... olen byggmestari.\n\nSuomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä,\njonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen,\nettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa... on kehittynyt\nihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille\nsikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton\nvahingollisuudesta... Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.\n\nSuomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.\n\nHe istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen\njuureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.\n\nSitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut\nmaasta... katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja\nkovettunutta kouraansa... Virkkaa narahtavalla äänellä:\n\n— No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä... lähden vähän tuonne\nkylään... tyttöjä katsomaan.\n\nHe jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:\n\n— Mikä se olikaan... se nimi? Kuk... kuk...\n\n— Kukkelman, jatkaa Sakris.\n\nSuomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.\n\nMutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:\n\n— Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän... voisitte tehdä\njotakin... Osaatteko rakentaa... Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte\nminua... niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara... minä... meidän\nMikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas:\nminulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään\nkuin... kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni\nkoiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?\n\nSakris kuuntelee.\n\nKoiratarhan..?\n\nMikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on\nkoiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut\novat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.\n\nSakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee... Ja sanoo\n... ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä.\nRakennustöitä hän on paljon tehnyt... jopa osaisi tehdä\npiirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut... paljon...\n\n— Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. — Koirien\npitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on... Ja minä olen täällä tulokas;\npalstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia... eikä\nminun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni...\nYritetään.\n\nSakris sanoi tulevansa aivan pian... vaikkapa jo huomenna.\n\n— Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. — Minulla on huomenna\npörssissä asioita. Mutta tulkaa... noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa\nensi maanantaina.\n\nSakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.\n\nSakris seisoo tuokion paikallaan... ja miettii asiaa, josta oli nuoren\nliikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa\ntuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän\nväsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.\n\nRahakin olisi tarpeen... viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa\nkertynyt.\n\n\n\n\nX\n\n\nJo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko\nSuomenvaaraa.\n\nEdellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties\nkauankin kestävää työtä... Voisi olla yhdellä paikalla... ei\ntarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.\n\nMinkälainen sitten olisi koiratarha?\n\nMinkälaiseksi hän sen suunnittelisi?\n\nSuomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.\n\nEntä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus\nse kyllä oli... Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi.\nMutta mitäpä siitä... nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin\ntultiin tuttaviksi.\n\nMelkein yhtä merkillistä... kuin se unikin.\n\nAikoi ampua häntä ja sitten...\n\nSakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana\nhohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki,\nkauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän\npetäjän hienot havuset värisivät hiljaa... ne muodostivat ikään kuin\njonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita...\nLuonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat\noikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.\n\nMitähän tämäkin merkitsi... että Suomenvaara oli ampunut häntä?\n\nTähdissä oli kaikki kirjoitettuna.\n\nJa Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän\nuskoi...\n\nSiinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella\nliikutuksella täytti se hänen mielensä... sen punertavien kukkalehtien\npinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.\n\nHän kasteli kukkansa... ja kapusi sitten keinutuoliin... uneksi siinä,\nkunnes tuli hyvin hämärä.\n\nSitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan,\npunaposkista Juliaa.\n\nEipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä\nyhteiskuntaa vastaan... hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden\naina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin\nuskonkappaleita... milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen\nalakuloisena... sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko\nkärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän\nvielä kuitenkin itsekseen:\n\n— Niin... yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista.\nTyöväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin\ntäytyy sen mennä läpi... ja sosialismi yhä voittaa...\n\nTänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein\nriemukkaasti. Ja lauleskeli.\n\nVaris nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin\näänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin...\n\nSakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:\n\n      Ai, ai, Kerenski,\n      turha on sun toivosi:\n      Suomi on nyt vapaana\n      ryssän vallasta...\n\nRyssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu\nsillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn\nja armottoman nälkävankeuden jälkeen:\n\n      Suomi on nyt täynnänsä\n      valko-rosvoja?\n\nEipä... tällä kertaa...\n\nAamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara\nsanoi huvilansa olevan.\n\nTallusteli... jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä,\ntalvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä\naivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.\n\nHänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.\n\nPuseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää... Ja\npovitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.\n\nTuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina... Se\ntuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen\nkasvoilleenkin ja lippahatun päälle.\n\nKukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla\nammutuksi. Kömpi portaat... ja tallusteli jälleen. Välistä hän\npysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan... katselemaan puiden juurelta\npilkisteleviä sinivuokkoja... kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset.\nTänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.\n\nMetsän takana alanko... suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä...\nlakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran\npiti asuskella.\n\nMikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?\n\nRakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.\n\nTuli joku työläinen... ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies\nvastasi:\n\n— Pelastusarmeijan turvakoti.\n\nNiin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.\n\nTämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi... ja uteliaaksi.\n\nVielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri\nPelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.\n\nHetken katseli Sakris turvakotia... sen hirmuisen korkeaa aitaa...\nniin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä\npiiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu\nyläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.\n\nMutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle... ja siihen\nnäki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia?\nMuka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin,\nhuomattaisiinko hänet sieltä... hänet?\n\nSemmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.\n\nEi näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.\n\nTäytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein\nnyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia...\n\nTuvassa oli ukko ja akka... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat\nolla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä...\nkalojen kuolleilta ruumiilta.\n\nMuija kavahti ylös... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi...\nja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli\nällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään...\nja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä\ntulija tahtoi... ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään\nja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki\nselvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin... tyrskyi siinä itsekseen... ja\nosoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:\n\n— Tuolla... tuo iso puu... sen takana hän asuu tuossa keltaisessa\nrakennuksessa.\n\nMyöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta...\nkiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.\n\nLiikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien\nalapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu...\nnurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle,\njonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.\n\nEntinen herraskartanon huvipaviljonki... se oli Mikko Suomenvaaran\nasunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että\npalstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina,\nosti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli\nmyönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle... ja alkoi lohkoa tilaa\nhuvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan\nkoko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa... osaksi puutarhaa,\nosaksi villiä metsää.\n\nPitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä\nylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia... ja kaikenlaista, jota\nSakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää.\nMikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea-\nja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle\ntulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa\n... ja antaa palttua liian vakaville asioille.\n\nNyt hän tahtoo koiratarhan... Tahtoo olla hieno, olla koiramies.\n\nPalsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä\nehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.\n\nMutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.\n\nJuuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä.\nAsumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on\nhyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit,\njotka tuovat pirtua.\n\nJa Helsinkiin pääsee täältä nopeasti... läheisessä huvilassa on\npuhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.\n\nMikolla on vasta kaksi huonetta... Isompi niistä jo varustettu uljailla\nhuonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät\nhyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari\non järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha\ntäti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.\n\nViisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies... Silloin oli hänellä\ntalo maaseudulla... Sitten hän sen möi... antoi rahojen hurrata... Ja\nhankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä... Ja koiria. Koirat\novat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia... Niiden hoitaminen on jotakin\nerikoista.\n\nMiksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan\nihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa\nvähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja\nkiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut\nhassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos\neivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita...\nkymmeniätuhansia kappaleita... satojentuhansien markkojen arvosta,\njokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan!\nHauskaa on rahakkailla... Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän\ntahtoo liikkua... metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.\n\nNyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat\nvedetyt kaari-ikkunain eteen.\n\nVinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan.\nSilloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja\nhoukutteli penikan keittiöön.\n\nMikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.\nHänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.\n\nKeittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut\nvastalypsetyn maidonkin.\n\nTäti odottelee, milloin poika heräisi.\n\nSakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.\n\nHarvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan\nkärjessä.\n\nHän on kovin väsynyt kävelystä... ei tekisi mieli ryhtyä heti\nkiipeämään noin jyrkkiä portaita.\n\nKetään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla...\n\nMutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.\n\nOlisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?\n\nJa saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen...\n\nKukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen\nrakennusta...\n\nMuita portaita ei ole...\n\nNyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa... hän on siinä kuin\nmikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo...\nTuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.\n\nMeri on ihan tuossa... Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä\ntammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja...\n\nSuunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea... törröttävät niin kuin\nkulonurmi maasta.\n\nSitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria... toiset karuja,\npaljaslakisia... toisilla kasvaa petäjiä.\n\nTuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa\npetäjämetsää... niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.\n\nSakris Kukkelman kävelee palstalla... köntii kuin karhu taikka jokin\nkummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle... Nousee jälleen\nylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten\nasettuu hän pykälälle istumaan... Alkaa miettiä, mihin paikkaan se\nkoiratarha olisi rakennettava... ja minkälainen se olisi tehtävä.\nKuvittelee mielessään koirien elämää... niiden vaatimuksia.\n\nVälistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.\nEi näy vieläkään ketään...\n\nKoirien elämä?\n\nNiille kartanoa..?\n\nNo... kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava...\n\nJa täytyyhän Sakriksenkin elää.\n\nSitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se\nolisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa... suunnittelee ja laskee.\nLaudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut,\nettä se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon...\n\nViimein nousee Sakris portaita... ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.\n\nMikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun\nnäkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin...\n\nHieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten\nluulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!\n\nTäti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:\n\n— Mitä te tahdotte? Kuka te olette?\n\n— Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo\nkoirille, vastaa Sakris.\n\nTäti sanoo:\n\n— Kuka tilannut? Mitä tekemään?\n\n— Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.\n\nTäti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus\npuhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta... kuinka on\nhänen rakentajansa tuollainen?\n\nTäytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.\n\nMutta nythän Mikko vielä nukkuu.\n\n— Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.\nSakris jää portaille.\n\nTäti menee sisarenpoikansa kamariin... ja ravistelee varovasti Mikon\nvalveille, sanoen:\n\n— Siellä on sellainen mies... kyttyräselkäinen... kääpiö... tahtoisi\npuhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.\n\n— Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.\n\nTäti kysyy ihmetellen:\n\n— Oletko sinä hänet kutsunut?\n\n— No, suoraan sanoen... olen, vastaa nuori gulashi. — Se nyt... oli\nsemmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta\nolkoon... Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta\nviikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!\n\nTäti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:\n\n— Onko hänet sitten pyydettävä sisään?\n\n— Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. — Odottakoon keittiössä... pian\ntästä joudun.\n\nSakris lasketaan keittiöön... Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti\nhaukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys\njo suututtamaan...\n\nMutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo... yllään pitkä ja\nkomea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan,\njonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä\njalkain väliin.\n\n— No... te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.\n\n— Minä tulin, vastaa Sakris. — Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja\nminä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään...\nTuonne kummulle...\n\n— Niin, mutta... olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!\n\nSakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:\n\n— Jaa, jaa... Mutta minulle... se passasi juuri nyt. Ja niin kuin\nsanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle... Ja minä tiedän, millä\ntavalla se on timrattava...\n\nSakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.\n\n— Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. — Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy\niltapuolella lähteä kaupunkiin.\n\nSilloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:\n\n— Niin... mutta minulla on jo työkalutkin mukana.\n\nHän lauhtuu vähän ja rohkaisee:\n\n— Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja\npilareita. Ja sitten lautoja väliin... Ja sitten...\n\nMikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan... ja taipuu\nlopulta kuitenkin, sanoo:\n\n— No... minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa\npaikan päällä pohtimaan.\n\nHe lähtevät ulos... Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät\nja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti\nlaudoista rakentamista. Hän sanoo:\n\n— Minä... jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä... Se on helppoa\n... siitä tulee hyvä.\n\nSen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo\nvarmempaa, hirsistä hän tahtoo.\n\nViimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.\n\nEikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.\nSyntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:\n\n— Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen\ntehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea... Ei, ei\ntule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan\nse ylös tänne, niin...\n\nMikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään:\nkoiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille\nrannalle...\n\nSiinä väitellään sievoinen aika... Ja huokaisten alistuu Sakris.\n\nSitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana,\neräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee\ntätä tietoa... ja kysyy:\n\n— Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit... Jos tahdotte, teen\nriitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa...\n\nMikko naurahtaa... ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan\npohtia myöhemminkin. Hän sanoo:\n\n— No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan!\nTaitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te\npuut täältä rantaan?\n\n— Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään\nnauruun. Hän vakuuttaa:\n\n— Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan\nkonstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että... niin kuin\nei mitään vain...\n\nSiis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin\nkoiratarha tulisi valmiiksi.\n\nSakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita...\n\nJa lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria\npistää asumaan koirataloon.\n\nHyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman\ntahtoisi urakkasummaa... tarkalleen niin pitkän ja niin leveän\nrakennuksen teosta... kunnes laitos olisi vesikaton alla?\n\nSakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren\nmuistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille\npaperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja\nomia merkkejään...\n\nSillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.\n\nViimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi\ntällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen\nmies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään... sosialisti\n... ja enemmänkin...\n\n— Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.\n\nSumma on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat\naluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta\nrakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä\nalkutyöstä tahtoisi?\n\nJälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt\nesittämäänsä summaan Mikko suostuu.\n\nTyön voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.\n\nMutta: missä Sakris sitten täällä asuisi... ja missä hän aterioisi?\n\nSakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.\n\nMutta siellähän on Mikon täti!\n\nNo, niin... no... onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo\nolevansa niin vaatimaton... hän nukkuisi siellä.\n\nSekin kelpasi.\n\nJa mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään... aivan mihin\nhyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa... Sitä hän inhosi\n... oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai\nvelliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa\nurakkasummaa.\n\nSekin soveltui Mikolle.\n\nKuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti...\nvaikkapa jo tänään.\n\nJa sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.\n\nSakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.\n\nJa mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan\nylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSamaa päivää jatkuu.\n\nSakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta\nminkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi,\nlykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi... ei hän sitä syönyt.\nOli tämäkin työmies!\n\nMikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.\n\nTäti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris\non jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.\n\nMuorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin\nkyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset... ja toinen jalkateräkin\nsyrjään vääntynyt.\n\nEnsiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan,\ntaskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi\nkuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää\nhommaa... niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein\nmukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta\nrautanaulaa. Sen hän sitten saa... ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän\ntoista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein\nripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.\n\nMaalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme... Eipä hän malta\nolla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa\narvokkaasti ja merkitsevästi:\n\n— Kuinka..? Minä olen jemtti... aina jemtti mies... Kahdeksantunnin\ntyöpäivä..!\n\nTäti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota\nhän ei saata ymmärtää... ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti\najattelee:\n\n— Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella\nrahojaan.\n\nNyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden\nlatvoihin... ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman\ntähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää... Kirves\nnäyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse... mutta kohosipas sen\nkapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle!\nPolvet ovat hänellä koukussa... niin kuin sellaiset lyhytvartiset\nviikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi... ja\nvanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa,\nja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten\ntaaksepäin... ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle...\nja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu...\nIhan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas... Ja yhä\nsingahteli pieniä, kellertäviä lastuja... verkalleen, yhtäpäätä.\n\nTäti ajattelee:\n\nKukapa tietää... ehkäpä tästä jotakin tulee!\n\nYhä seisoo hän ovella.\n\nKun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman\nhakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti,\nsuuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:\n\n— Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty... ja kun alku on\ntehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea...\nkuin alku!\n\nSitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja\nähinä... Petäjiä kaatuu silloin tällöin... ryminällä ja ryskeellä,\nkatkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia...\nsuhisten, pohahdellen... ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.\n\nTäti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo\nitsekseen:\n\n— Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin... käsivoimia..!\n\nSiinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää\nlatvoja.\n\nJa sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita...\n\nKunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti\nsilmällä... ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen\nkainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen...\n\nSiellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa... Kiirettä ei\noikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä,\nnoutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka\nja piilu... ja jos jotakin.\n\nSe olikin Sakriksen totinen aikomus.\n\nMutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin\nluona...\n\nAterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja\nkovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.\n\nMutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan\nlautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä.\nHm, minkäs Kukkelman sille... kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan\ntasalla...\n\nMutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:\n\nMokomakin... jumalaton könttyrä...\n\nHulluhan se Mikko oli taas ollut!\n\nSitten Kukkelman lähti... Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin\ntyytyväinen.\n\nKukkelman lähti käymään Krokelbyssä.\n\nNyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona... seisoi pitkän\naikaa.\n\nJonkin vilahduksen hän huomasikin naisista... mutta enempää ei hän\nheitä nähnyt... Oli pettynyt; häntä ei katseltu!\n\nMerkillistä untaan hän ajatteli... ja ihmetteli, eikö se sattuma, että\nhän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen\nunensakin toteutumista jollakin tavalla.\n\nLopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus\nkämmenillään polviinsa nojaillen.\n\nSeuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.\nMikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut...\n\nSakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:\n\n— Terve, terve, täti.\n\nTäti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan... ja\nalkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun\nkylkeen...\n\nJa sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.\n\nTäti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään\n... kun rammalla oli tuollaiset hampaat... ja kaikki...\n\nKeskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:\n\n— Onko täällä kylässä paljon flikkoja?\n\n— Mitä... likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:\n\nTuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:\n\n— Onhan niitä... Tuokin talo tuolla... turvakoti... on likkoja\ntäynnä!\n\nSakris nauroi leveästi ja sanoi:\n\n— Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla\n... noissa torpissa?\n\n— Onhan niitä... ryssien jätteitä... Kai ne ryssät pattereita\ntäälläkin rakentelivat, vastasi muori.\n\nSakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi\ntyöhönsä.\n\nMäärätuntinsa hän kummulla puuhaili...\n\nLoikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut\nhänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän\npukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen\nedessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä... Ajeli tuolilla seisten\ntarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi,\nitsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä:\nviihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.\n\nTuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.\n\nMutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä\npieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja\nkyljelleen pyrkiviä tupia... jäännökset entisen herraskartanon\ntorpista...\n\nSakriksen oli koetettava näitäkin töllejä... niin kuin kalastaja kokee\nverkkojaan.\n\nHiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla... Huvilassakin\nainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.\n\nKunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin\nitseään häntä varten? Kunhan ei luulisi...\n\nKukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista...\n\nJa hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.\n\nNyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä\nseisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla.\nJäykkänä ja juhlallisena... pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin\nupotettuina. Katsoo oikealle... kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle\n... käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen... ja\nnäkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen... Mutta vanha tämäkin\noli.\n\nMereen aleneva aurinko lämmittää... Tuossa ovat kituvat syreenit jo\nnupulla... ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin\ntulipunaisia... niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat:\nniistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen\nheilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.\n\nTaas tuli eräästä ovesta... tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti\n... ja huudahti:\n\n— Tui, tui!\n\nTyttö katsoi Kukkelmaniin... tirskahti nauruun... Juoksi sitten\ntakaisin sisään... ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan\nnaisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja\npienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta\ntyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:\n\n— Katsokaa, lapset... tällaiset kellonketjut... Eivätkö ne ole\nlapsista nätit? Kuulkaas, neiti... minä olen byggmestari. Jos teillä on\nmitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.\n\nJa Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.\n\nTyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän\nsitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.\n\nJätti Sakriksen...\n\nSakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat\nyhäti... eräät peitellen kädellään suutansa.\n\nSakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän\npalasi Suomenvaaran huvilaan.\n\nKoetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän\noli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti\nkämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa... kehui sitä\ntarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.\n\nTuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen,\nratisevaan telttasänkyynsä.\n\nJa taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin\nkeväämmällä...\n\nJa kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan\n... niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut\nhäntä...\n\nKukkelman mietti uniaan... sekä viimeistä että edellistä.\n\nJa iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili\nvuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli\nhimmennetty harmaaksi...\n\nMissä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä... hänen rakkaansa?\n\nTuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan,\nsielussaan, luissaan... tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se\noli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!\n\n\n\n\nXII\n\n\nToukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut... Ja\nlouhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla\nvihannoivat sarat... niin kuin pitkät ja suorat matot.\n\nOli jälleen ilta... Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa...\n\nMikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin\nsiellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin,\nmutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn.\nSakris jäi tädin kanssa kahden kesken.\n\nPaljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä,\nvaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt\nsellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä... että\nkirkko on maailmallinen laitos... että kansa, kun se saa vallan\nkäsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion... Tänään Sakris\nihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut\nlöytänyt naistaan.\n\nSilloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa\nei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla\nsemmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai\nedes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen...\n\nKukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.\nHän ällistyi... ja pysyi sitten vaiti.\n\nTuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen... ja teki\nsenkin kiukkuisen näköisenä.\n\nNiin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos... mutta antoi\nhänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin... tuskastuneena,\nväsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin...\n\nTurvakodin luokse jälleen.\n\nJa sinä iltana tapahtuikin jotain!\n\nSakris näki siellä ikkunassa tytön!\n\nSakris hätkähti.\n\nTämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!\n\nSydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli...\nse oikea... Se luvattu!\n\nNyt se tuli!\n\nSakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa...\n\nKaunis, nuori tyttö...\n\nSe tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!\n\nSakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki:\nolihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita\nlienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen\nalla.\n\nTyttö neuloskeli jotain... Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta\nuloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti... mutta kasvot olivat\nmuuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö... kiharainen... aivan niin\nkuin Sakris oli nähnyt unessa.\n\nSakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut... ja kuitenkin se juuri\nalkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili...\n\nTuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden\nautuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi... ja\nsuu oli onnellisessa hymyssä.\n\nVälistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään\nkurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.\n\nTyttö ei häntä huomannut.\n\nSakris astui pari askelta eteenpäin... ja kurkisteli kasvot ilmaa\nkohti.\n\nSiinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin\nhänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.\n\nYhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin... sähkö sytytettiin\nsisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle\nalhaalta:\n\n— Ahhah... tui, tui!\n\nMutta tyttö ei enää tullut.\n\nToista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli\nrakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.\n\nKuinka oli tyttö täällä... hänen omansa ja kultansa?\n\nRakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli\nlukittu... niin kuin tavallisesti.\n\nViimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!\n\nNykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt\nodotella häntä... tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle.\nLoikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli\nSakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät.\nHän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän\nistumaan... ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa\nkultaansa... Ajatteli uniaan... ja kultansa kasvojen muotoja. Istui\nsiinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.\n\nNyt oli Sakrikselle alkanut elämä!\n\nNyt hänelle oli oikea nainen annettu!\n\nKuinka Sakris silittelisi häntä... sivelisi pienen korvanlehden alta.\nJa hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.\n\nKäsillään Sakris häntä kantaisi...\n\nYhdessä he asuisivat...\n\nMissä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä\n... jossakin... yhdessä.\n\nJa se... tämä viaton Julia... tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia,\nhoitaisi häntä...\n\nRuokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa... kunhan ruoka vain\ntehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut\nruuat olisivat vaihteluakin... Moinen hyvä kävisi päinsä... kun olisi\nruuantekijä.\n\nJa tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että\ntyö sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia\nvaihtelevia ruuaksia... ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään\nmielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.\n\nJa Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee\nkivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin\nesimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat\njaloissaan koiraa... pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä\nsaa reumatismin... ja niin kovan, että se kuolee...\n\nKuolee..!\n\nMutta... tämä nyt on toinen asia.\n\nSakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin... oman kanssa ollessa,\nkasviksilla ja paastolla. Katoaisi... kuten hän on aina uskonutkin.\n\nNyt sen katoaminen oikein alkaa!\n\nMillä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun... ellei tuo\nJulia pääsisi Sakriksen luo? Mutta... mikähän tytön nimi oikeastaan on?\nSitä Sakris ei vielä tiedä.\n\nSiinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee\nedestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona... paritusten... lämpöisissä\npesissään... Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun\naurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa\nelämä...\n\nJuuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi... niin\nkuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä\nnäyttänyt niin onnelliselta... Nauranut ja viitoittanut viisaasti\nsilmää.\n\nSakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:\n\n      Oi armaani, oi armaani,\n      oi kallis armaani...\n\nKeittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja\nkoukkuleukainen akka..!\n\nHänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi\nkertomaan, niin se... suuttuisi.\n\nMutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa... nuoresta ja viattomasta\nimmestään. Sakris nukahtaa viimein.\n\nJa huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea,\nraottaa sitä ja ärähtää:\n\n— No... mikäs nyt on... kello käy jo yhdeksättä!\n\n— Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana\npeittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.\n\n— On se, vastaa muori. — Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan\ntänään mennä työhön?\n\n— Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris,\nja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin\non muori jo sulkenut oven, sanoen:\n\n— Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.\n\nSakris pukeutuu työasuunsa.\n\nMutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla\nHelsingistä kotiin, sanoo muori:\n\n— Pois se pitäisi täältä... tuo tuollainen...\n\n— Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja\nreipas mies.\n\n— Niinpä juuri, vastaa täti. — Mokoma... Jumalaton se tuntuu olevan.\nRäävää ja panettelee pappeja... ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa\nolekaan. Ja muutenkin... Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja\nne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?\n\n— Ka, en katsonut! vastaa Mikko. — En ennättänyt.\n\nMuori arvelee:\n\n— Pilalle ne nyt menevät... Kun oletkin aina poissa.\n\n— Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. — Afääreitä, afääreitä!\n\n— Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.\n\n— Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. — Sepä\nolisi peijakasta... Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin\nHelsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran,\nyhden mäyräkoiran... pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.\n\n— Mikä se on? kysyy täti.\n\n— Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri... maailman hienoin pinsheri!\nvastaa Mikko.\n\n— Niin... entä sitten sen turkki, jatkaa täti. — Joskus täynnä\npetäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii...\n\n— Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. — Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas\nvie. No antakaa hänen putsata!\n\n— Niin, niin, mutta minä luulen... että hän taitaa ajatella\ntyttöjäkin! pahastelee muori.\n\nMikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä\nmahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta\nnyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet\njuuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä\nRuotsiin... Raavaita... ja sikoja, lampaita.\n\n— Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai\npitää hän tyttäristäkin, hahaa!\n\nMikko se lyö kaikki leikiksi... Ja täti pitää hänestä kuin omasta\npojastaan.\n\nSen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä...\nja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren\npetäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia...\njo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia\nkaikkiin ilmansuuntiin... niin että se lopulta seisoi yhdellä\nkannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut,\nvaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin\nylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia.\nTaivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui...\nSakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan... makasi siinä\nliikutellen jalkojaan... ja naureskellen harmissaan:\n\n— Kas kas... onpas tässä! Mutta odottakoonpas... tuo sturski.\n\nSakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä... ja nousi ja\nalkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia...\n\nHennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt\nollut aikaa.\n\nMikko tilasi auton, meni Helsinkiin.\n\nSakris aherteli monta tuntia... Katseli entistä useammin kelloaan.\nLopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:\n\n— Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein\npassaisikaan!\n\nSakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin\nvoileipään hän tyytyi... Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman\nruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:\n\n— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo...\n\nNyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli\ntapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris\nvirkkoi pelkästään:\n\n— Minun pitää lähteä käymään taaskin... Krokelbyssä. Siellä on\nankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.\n\nSitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän\nkatosi kylälle päin.\n\nKrokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt... vaan tapaamaan omaa\nkultaansa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKesä on melkein tullut.\n\nVedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta... kerääntyvät puroksi,\njoka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi... ja pääsee sitten\nluikertamaan niittyalangon halki. Puro kohtaa jonkin esteen, kääntyy ja\nkiertää sen etäältä... Nyt, rautatien penkereen juuressa, se paisuu\nisoksi lammikoksi, jossa pajut kylpevät. Sitten löytyy hiekkapenkereen\nalitse viemäri: siitä pohisee vesi tulvanaan lävitse, ryöppyää savesta\nkeltaisena ja mudasta harmaana. Puro luikertaa edelleen. Taas tulee\njokin uusi este, ja puro nousee niin korkealle, että oikaisee lopulta\nyli oman tavallisen viivansa, ryntää sen poikki... syleillen\nviidakoita, jotka jäävät silloin ikään kuin sen kainaloon ja hellivään\nsyliin...\n\nAurinko paistaa levottomaksi tehden ja huumaten.\n\nPikku joeksi paisunut puro on päässyt yhtymään Vantaaseen, joka kimaltaa\nterävästi vilisevinä aaltosina...\n\nRentukat puhkeilevat kukkimaan Vantaan niityillä...\n\nMäenrinteen hiekka tuossa alkaa nurmena vihertää...\n\nOn nyt lapsilla hauska juosta pitkin rantaäyräitä... juoksennella\nhuutaen... taikka polskia vedessä tai onkia parin tuuman pituisia\nrantapiikkejä... Eräät heistä ovat jo paljasjaloin...\n\nJopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon\ntaikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee\ntaikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.\n\nSakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja\nlapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti\nhuutelevia lapsia... niin kuin muutkin aikuiset.\n\nKiireesti kehittyy suvi... Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten\niloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia\nkäpyjä... Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen\nsilmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat\nyhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat\nkorkeammiksi... tuossa tuokiossa...\n\nKalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin...\nSakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää\nsilmien häikäisyä... Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää...\n\nTalitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin... kaikuu\nnyt heikosti... jostain suhisevan koivun sisästä.\n\nJa pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa\nkuumaa päivää...\n\nSakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen\nlinnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten\nSakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin... ja näki\nääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen\nmunisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.\n\nJa eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko\nSuomenvaaran asuinkylän läheltä.\n\nSakris käveli yhä paremmin...\n\nMatkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja\nnouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen...\n\nKrokelbyssä lemusi silloin kaikkialla suopalolta ja kydöltä: siellä\npoltettiin talvella pihoille karttuneita ruohoja, höysteeksi kaali- ja\nkukkamaille. Lapiot ja kuokat siellä heiluivat; varakkaiden tonteilla\npitkin päivää, mutta työläisten huviloissa ja tölleissä, kenellä vain\noma asumus oli, iltaisin, jolloin oli päästy toisten töistä: silloin\nkaivettiin, lapioitiin ja touhuttiin usein myöhälle yöhön, otsa hiessä,\nkeväisellä vimmalla... paitsi leivänhankinnan pakosta myöskin\nhuviksi...\n\nKrokelbystä tallusteli Sakris takaisin työpaikkaansa kaikkein suorinta\ntietä: kesätietä, jota hän ei ollut sattunut kulkemaan moniin vuosiin.\nJa tultuaan korpeen hän yhtäkkiä joutui ihmeisiinsä, sillä sinne oli\nkohonnut aivan uusi kylä, sinnekin. Tiettävästi jo ennen sotaa.\nSievoinen kylä, märkään ja pelottavaan kuusikkoon...\n\nJokunen sarka suon keskellä oli kullakin omistajalla ollut siellä ensin.\nPienoinen perunamaa. Sitten oli saran reunaan tehty ehkä lautainen koju\n... kuten tuokin tuossa; siinä säilytettiin työkapineita... ja siinä\noleskeli palstan vuokraaja taikka omistaja, vakinaisesti kaupungissa\ntaikka muissa kylissä asuva, milloin hän vietti puhteet ja pyhät täällä\nmetsässä hoitelemassa sarkaansa. Sitten rakennettiin kojun viereen\nlisää: kamari, tupa... Koju jäi kuistiksi. Ja kun rakennus oli saatu\nkuntoon, asuttiin täällä jo aina... Kaivot uurtuivat maahan...\nmarjapensaat ja omenapuut juurtuivat kantojen väliin...\n\nNyt ne puut varmaan jo alkavat kukkia. Ja pensaat antavat makeuksiaan.\n\nTällaista oli tapahtunut muutamassa vuodessa... ja olisi tietysti\ntullut enemmänkin, ellei sota olisi häirinnyt...\n\nNiin oli käynyt... kun ihmiset olivat saaneet hankituksi itselleen\npalstoja... taikka ainoastaan voivat niitä vuokrata...\n\nKaikkein myöhimmin illalla puuhailtiin ja möyrittiin juuri täällä\nsyrjässä, noiden punaisten, keltaisten, vihreäin ja sinisten huvilain\nedustalla. Ihmeellinen ponnistuksen näyte; niinhän ne edistyvät, joilla\non jotain omaa, mitä muokata.\n\nMitä lieneekään herännyt Sakriksen mielessä tätä kylää katsellessa...\n\nVälistä ennenkin hän oli sellaista ajatellut... että hänellä olisi\npalsta... taikka ainoastaan vuokrattu tontti.\n\nNyt se ajatus heräsi jälleen... Ja nyt liittyi siihen myöskin tuo tyttö,\njota hän oli viikon päivät vartioinut...\n\nEi ollut vieläkään nähnyt häntä ikkunassa...\n\nPelastusarmeijan kartanon luokse oli kääpiöllä tälläkin hetkellä niin\nkiire, että hän kulki kaikkein suorinta tietä korven halki.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKukkelman pyöriskelee turvakodin seinävierellä. Parhain liina on hänellä\nkaulassa. Korkea kaulus näyttää pönkittävän hänen päätänsä niskasta ja\nleuasta.\n\nParhain liina: kolme uutta kravattia on hän nykyään ostanut. Paljon\nmuuhun ei hänen ole tarvinnut pyytää rahoja tädiltä; ainoastaan näiden\nkoristeiden ostoon ja muutamiin limonadipulloihin, jotka hän on\ntyhjentänyt kylällä kuljeksiessaan.\n\nSakris liikkuu verkalleen, kädet liivien kainaloihin pistettyinä... Sitä\nseinäviertä, jonka puolella hänen kaipaamansa ennenkin on istuskellut.\nKömpii korkeita multakasoja myöten, välistä nojautuen kourillaan\npolviinsa... nokkosten ja takkiaisten keskellä. Ne multavallit ovat\nsyntyneet siten, että sille paikalle on vuosikausia vedetty kaikki\nroskat talon pihalta ja puutarhasta niinä aikoina, jolloin kartano\njoutui herrasomistajiltaan vuokrataloksi.\n\nKomeaa ryhtiään näyttelee Kukkelman vallinsa harjalla... Silloin tällöin\nhän luo ikkunaan välkkyviä ja hymyileviä silmäyksiä.\n\nNyt taas ikkuna aukeaa: tyttö on siinä!\n\nNyt se on siinä taas.\n\nMutta ei katsahda Sakrikseen.\n\nSakris huokaa... Alkaa hyräillä ääneensä, tahallaan.\n\nViimein pysähtyy hän aivan ikkunan kohdalle, kääntää kasvojaan ylöspäin\nniin paljon kuin saattaa, naurahtaa pihisevästi ja sanoo:\n\n— Kultu, kultu!\n\nTyttö rupeaa tekemään käsityötään.\n\nKukkelman alkaa kummullaan puhella kauniista ilmasta. Ja yhtäkkiä\nkehottaa hän:\n\n— Tule kävelemään minun kanssa.\n\nTyttö ei huomaa.\n\nOlisikohan se... sokea?\n\nMutta kuinka hän sitten saattaisi neuloa?\n\nTaikka kuuro? Se olisi... onnetonta.\n\nMutta ei kuuroudesta kumminkaan olisi niin suurta vahinkoa kuin silmien\nvalon menettämisestä.\n\nKukkelman kävelee, katselee, hymyilee, vilkuu. Hän ihmettelee ja\nhuolestuu... Ja putoaa siinä kurkistellessaan kuoppaan roskakasojen\nväliin... Se oli harmillista...\n\nNaurettiinko hänelle nyt ikkunasta?\n\nEi, tyttö katsoi yhä jonnekin muualle.\n\nSakriksella oli hänelle jo rakkauskirjekin taskussa, valmistettu\nedellisenä yönä... istuen paviljongin ikkunan edessä, jonka laudalla\nhän kirjoitti. Ei täti ollut varustanut hänelle eteiseen edes pöytää.\nHitaasti ja itsepintaisesti Sakris tuon kirjeensä laati... vaipuen\najattelun vaivasta usein pitkiksi tuokioiksi aprikoimaan. Pari tuntia se\ntyö vei... muutamat sanat, malttamattomat ja tuliset. Sakris vakuutteli\nkirjeessä, että tyttö, jonka nimeä hän nyt tahtoi tietää, oli hänen\nvalittunsa, oli hänen omansa... Juuri hän, eikä kukaan muu: niin oli\nSakrikselle varmasti ilmoitettu.\n\nTämän kirjeen tahtoi rampa nyt jollakin tavoin toimittaa heilinsä\nkäteen.\n\nMeni hetki... ja tyttö katosi ikkunasta.\n\nEhkäpä olivat hoitolan johtajattaret vaatineet hänet muualle?\n\nTai ehkäpä he koettivat tehdä kiusaakin Sakrikselle: ajella tyttö-parkaa\npois hänen näkyvistään.\n\nOdottakootpas... Sakris pettäisi heidät! Hän mutisi itsekseen:\n\n\"Ah... te... armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän\nteille jöökiä flikkani tähden!\"\n\nKukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.\n\nKuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan... kun ei tyttö kenties\nollut huomannut häntä.\n\nOlisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!\nSakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.\nMahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen... aivan kuin valokuvassa.\nEi, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua... täytyy olla\ntosi!\n\nSinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin\nasumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?\n\nKun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois\nturvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli\nhän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa\njonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.\n\nSakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi\nnopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli\n... kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.\n\nNyt toinen nainen huudahti:\n\n— Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso... Älä huoli,\nNelma... Älä sure... joutavaa strunttia!\n\nSe toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut\nhäntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun,\nkaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä\nsilmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen:\n\n— Nelma... kaunis nimi... Ihmeellinen nimi!\n\nNelma tuskin käänsi päätänsä... Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat.\nSinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon\nsäteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.\n\nLihava nainen jatkoi:\n\n— Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne\nmelkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa... ja kesällä ovat askit\nhuonot. Phyi... mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani...\nkun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä\nmelkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa... Lähetti kyttärit\nkimppuuni... En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää\nhauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan\nhänen isänsä... millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti\nitse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta! Nyt on tytär\nfiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini\nvuokrasta... kaikki, kaikki. Entä erota pojastani... rakkaasta\nPojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa\nitse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman\nmiehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä\npääsen ja saan Pojun luokseni, niin... frallaralla-rallaa...\nKavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä... ja silloin, ah, ah,\nfralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa\nvälittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa... Oi Vermlanti, sa kaunis,\nsa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla!\nMikä se on? Mikä kumma?\n\nMimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli\nNelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä\nkuitenkin vaistomaisesti.\n\nSakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa... Ja yrittäessään siinä\nliikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut\nedessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan\nhän putosi... ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin\nnurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.\n\nMimmi nauroi ikkunassa:\n\n— Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein\nsellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani... tekeytyy\njoulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.\n\nSitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:\n\n— Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä\nolet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!\n\nSakris vastasi ärtyisesti ja vakavasti:\n\n— Minä en puhu mitään teille... vaan kyllä toiselle... Nelma, tule\nminun mukana spaseeraan!\n\nMimmi huudahti:\n\n— Nelma, mitä hän sanoo? Se osaa laskea leikkiä, nallikka!\n\nKukkelman tiuskasi Mimmille:\n\n— Minä en puhu teille mitään. Ja minä en ole nalli... en poika. Ja\nmiksikä en voisi olla poika? Poika... se ei ole mitään pahaa. Mutta\nminä tarkoitan puhua Nelmalle asioista... tarkoitan vakavaa asiaa.\n\nMimmi katseli varsin kummastuen Sakrista... hänen silmänsä oikein\ntutkivat tuota joulupukkia. Hän vastasi: — Vakavaa asiaa? Ettekö te\nsitten ole poika..? Tyttökö sinä olet? Vai... ämmä?\n\n— Sinä itse olet hävytön ämmä, kiivastui Kukkelman. — Mitä? Tahdotko\nsinä kuulla... sinä... minkä arvon sinä tienaat... mikä lintu\nollenetkaan... joka et voi elää muuta kuin plankningin ja piikkiaidan\ntakana! Et huomaa ihmistä olevankaan siellä, mikä ei ole sellaista kuin\nyleinen narrillinen muoti. Mikä ihme se on, että minulla on pitempi hius\nkuin toisilla? Sinulle minä en puhu mitään! Tuollaisia kyllä on...\nsemmoisista olen saanut kylliksi. Juu, tämä poika on semmoisista syönyt\nitsensä metiksi, haha. Ne ovat maistuneet minusta niin kuin maassa yli\ntalven maanneet potaatit. Niitä minulla on ollut... kymmeniä. Mutta\ntälle toiselle minä tahdon puhua! Kuule, Nelma, kuule, kaksi sanaa!\n\n— Herra Jösses, huudahti Mimmi. — Hän ei siis olisikaan poika. Tuo\ntukka olisi oikea? Herra Jösses, minkälainen mies!\n\nSakris oli niin lähellä aitaa, että hänen päänsä parahiksi näkyi sen\nylitse. Hän äänteli:\n\n— Nelma... Nelma... Niin kaunis nimi. Sellaista minä en ole kuullut\nmilloinkaan. Ja niin kaunis tyttö. Tule... tule sieltä pois!\n\n— Minkälainen mies, toisti Mimmi. — Karvoja täynnä. Katso häntä,\nNelma!\n\nMimmi purskahti nauruun. Hän jatkoi:\n\n— Entä minkälaiset hampaat, hahaha! Mutta mitä hän puhuu? Onko hän\nstollinen vai..?\n\nNyt Nelma katsoi, samein ja sekavin silmin. Mutta nuo sinertävät ja\navuttoman näköiset silmät leimauttivat Sakriksen ilmituleen.\n\nNelman katse ikään kuin koetti ponnistautua irti joistakin ajatuksista.\n\nSakris heilautti ja ojenteli käsiään...\n\nTotisesti: aivan samanlaiset silmät kuin Nelmalla olivat sillä, jonka\nhän oli nähnyt unessa. Ihmeellistä! Kuinka tämä ollenkaan oli\nmahdollista?\n\nNelma katseli... hän näki ainoastaan Sakriksen pään.\n\nSakris tuijotti häneen jäykistyneenä. Hoki itsekseen:\n\n— Rakas, rakas, kultu! Tule minun tykö... minä vien sinut pois..!\n\nNelma kuuli Sakriksen huudahtavan nimeään. Hän säpsähti: ajatteli jonkun\ntuttavan nähneen hänet täällä. Ei jaksanut oikein arvioida, mikä tuo\nhuutelija ulkona oli.\n\nMimmi sanoi:\n\n— Nelma, etkö kuule; sehän on rakastunut sinuun.\n\nNelma vetäytyi ikkunasta.\n\nRakastunut? Ja kuka?\n\nKukapa häneen rakastuisi... kun hän oli tällaisessa paikassa? Sakrista\nhän ei ajatellut.\n\nNelma puhkesi itkuun kuvitellessaan, että joku muka häntä... Niin\nepätoivoista oli hänen elämänsä.\n\nMimmi lohdutteli Nelmaa:\n\n— Taasko sinä! Joutavia! Mikäpä täällä on olla? Ja kyllä täältä\npäästään: minä hommaudun pois, ja sitten otan sinut mukaani. Katso tuota\nhullua! Eikö tämä ole hauskaa?\n\nKukkelman huudahteli ihastuksissaan:\n\n— Kas niin, Nelma kääntyi pois. Sellainen tyttö... plyygi. Sellaisista\nminä juuri tykkään. No, no... naisen on oltava plyygi. Mutta tule nyt\nframille sieltä kardiinin takaa. Minulla on paljon sinulle puhumista. Ja\njos tahdot, on hauskaakin: semmoisia juttuja, että tulee vatsassa\nkipeää, kun kuuntelee. Menkäämme tuonne metsään käveleen! Ja\nlimonaadikioskille... syömään baakelsia. Kyllä minulla rahaa löytyy.\nTottahan: milloinkaan, juuri milloinkaan minä en ole ollut ilman rahaa!\nMinulla on työtä täällä lähellä... siitä minä tienaan rahaa.\n\nMimmi huudahti:\n\n— Ahaa... teillä on rahaa? Mikä te olette?\n\nKukkelman vastasi:\n\n— Mikä olen? Minä... byggmestari! Minä... osaan bykätä... yhtä hyvin\nkuin mikä mestari tahansa... Ja kaikkia minä osaan. Sellaisesta saan\nkyllä rahaa.\n\n— Hän on rakennusmestari! huudahti Mimmi Nelmalle.\n\n— Jaa-ah! vahvisti Sakris alhaalta. — Joten... tule vain tänne,\nNelma. Mennään soutelemaan. Minä saan lainata tuolta Vanhastakaupungista\npaatin. Ja jos tahdot, niin... voit ottaa veninnasikin mukaan. Ostetaan\npullaa ja limonaadia... ja kaikkia. Ja minä otan harmonikan... minulla\nse on täällä... laulan kupletteja.\n\n— Kuuletko? sanoi Mimmi Nelmalle.\n\n— Minulla on paljon kupletteja, jatkoi Kukkelman. — Oh, kaikki minä\nmuistan... kun selvittelen pääni. Kaikki laulut. Tulkaa... tulkaa\nmolemmat!\n\n— Meitä vahditaan. Ei me päästä! vastasi Mimmi kiukkuisena.\n\nKukkelman ällisteli:\n\n— Hm... tosiaankin. Sepä nyt on kanssa... Sulkea ihmiset tällä tavalla\n... niin kuin vangit. Ja minkä tähden? Hm... en tiedä. Tyttö-raukat.\nMutta... mitäs nyt tehdään? Olisi keksittävä konsti... Sellaisia aina\non... konstit ne auttavat! Mitäs, jos minä toisin steegit...\n\n— Steegit? Mitkä steegit? kysyi Mimmi.\n\n— Tikapuut, suomensi Kukkelman. — Mikäpä siinä... Oli kerran\nAmerikassa mies... sen nimi oli Romeo... kiipesi balkongille kultansa\nluokse... Taikka: nyt se onkin keksitty... Jospa siellä olisi jotakin\nremonteeraa? Löisitte vaikka klasin rikki... ja minä tulisin kysymään,\nonko klasinleikkaamista. Ja sitten olisin siellä teidän kamarissa!\n\nMimmi halveksivasti:\n\n— Ja meidät pistettäisiin koppiin... puh!\n\nKukkelman raapii päätänsä. Hän sanoi:\n\n— Jaa... sillä tavalla se mahtaisi ollakin..! Mutta mitä me keksimme?\nKyllä me aina jotakin keksimme. Kuulkaas, jos minä tulen sinne ja pyydän\npäästä hakkaamaan klapia. Niin sitten saan keskustella teidän kanssanne.\n\n— Hakkaako rakennusmestari klapejakin? kysyi Mimmi.\n\nKukkelman nauroi leveästi:\n\n— Miksikä ei? Ei se ole häpeä... osata tehdä kaikkia. Kaikkia minä\nosaan. Ja nyt... minä tulen sinne hakkaamaan klapia... huomenna...\n\nYhtäkkiä Mimmi viittasi kädellään Kukkelmania poistumaan, viittilöi\nkiivaasti. Sakris huomasi jotain vaaraa ja pujahti aivan lankkuaidan\njuureen.\n\nSiinä hän nyt kyyröttää... ja nostaa hiuksia korvansa edestä,\nkuuntelee. Siellä huoneessa on jo kolmaskin nainen... joku kurkistelee\nulos ikkunasta. Varmaankin joku vahti. On jo kovin hämärä, Sakrista ei\nnäy. Se kolmas toruu tyttöjä: sanoo heidän puhelleen jonkun ulkopuolella\nolevan kanssa. Mimmi kieltää: ainoastaan keskenään hän ja Nelma ovat\npuhelleet. Toruja väittää Mimmin valehtelevan... paasaa hänelle, uhkaa\nerottaa Byskatan Nelman seurasta. Byskata on siis Mimmin sukunimi! Ja\ntoruja on varmaan noita johtajattaria. Mimmi pullikoi vastaan... Hän\nsanoo olevan itsellään ikävän... mokomassa luostarissa. Johtajatar\ntiuskii, että Byskata on pahennukseksi koko kodille; johtajatar oli muka\nerehtynyt päästäessään Mimmin käymään Nelman luona: Mimmi ei olekaan\noikea lohduttaja Nelmalle... joka kyllä muuten käyttäytyykin hyvin.\nMimmi sanoo olevansa Nelman vanha tuttava... ja pilkkaa ja haukkuu\njohtajatarta. Silloin sanoo johtajatar, että ehkäpä Byskata viihtyy\nparemmin muualla kuin käsitöiden ääressä: huomenna hän panee Mimmin\nkitkemään hiekkakäytäviä. Sitten vedetään ikkuna kiinni... ja sähkö\nsyttyy kamarissa. Sakris ei kuule enää mitään.\n\nSakris säälittelee itsekseen:\n\n— Nelma raukka, sellaisessa seurassa... Ja vangittuna.\n\nKauan pilkistelee rampa kummulta aidan takaa, olisiko Nelma kamarissa\n... ja avaisi hänelle ikkunan. Ei avaa! Ei uskalla..!\n\nMutta merkillisen katseen oli hän luonut Sakrikseen... kauniit, siniset\nsilmänsä!\n\nMuuallakin turvakodin huoneissa sytytetään valot. On tullut melkein\npimeä. Mutta Nelman varjoakaan ei näy ruudun takana.\n\nLieneekö tytöt viety iltarukoukseen?\n\nYhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:\n\nNelma... Julia... Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka\nlensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja\nihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja\nviaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä\nlahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen\nkuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa\nminuun... koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan\nsinut täältä... oikeaan elämään...\n\nViimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSinä iltana ei Sakris välittänyt mitään maalaismuorin motkottelusta.\n\nEi, tuskin kuulikaan hän muorin toraa... hymyili vain itsekseen.\n\nMuori sanoi:\n\n— Lieneekö niitä taas ollut kylällä niitä... likkoja?\n\nSakris vastasi, että tietysti... Nuorella miehellä on muitakin asioita\nkuin istua vanhojen vaimojen parissa. Sitten hän meni ihan muorin eteen\nja lauleskeli hänelle, työntäen sormensa melkein hänen nenänsä alle:\n\n      Tuli ihmeitä, tuli piruja,\n      tuli pojalle kullan-liruja...\n\nMuori löi häntä kynsille.\n\nMutta Sakris nauroi.\n\nSilti oli hän totinenkin... yksin jäätyään. Totinen ja juhlallinen.\nSormet liivien kainaloaukoissa tallusteli hän eteisessä nurkasta\ntoiseen. Makuulle ei hän mennyt.\n\nKukkelman ajatteli Nelmaansa...\n\nJa millä tavoin hän Nelman kanssa rupeaisi asumaan.\n\nTietysti Krokelbyssä... omassa kamarissaan... jonkin aikaa. Mutta\nsitten he muuttaisivat muualle. Vuokrakin oli Krokelbyssä yhä vain\nkohonnut. Raskaaksi sellainen kävi.\n\nJa siinä pälkähti Sakriksen päähän ajatus, jota hän oli jo kauan näinä\nkalliina aikoina ikään kuin aavistellut ja joka oli virkistynyt eloon\njuuri äskettäin, hänen kulkiessaan tuon uuden ja nopeasti nousseen\ntyöläisten kylän läpi.\n\nHänelläkin pitäisi olla oma huvila... oma murju..!\n\nJospa hän saisi palstan..!\n\nItse hän tekisi huvilan...\n\nEnsin ainoastaan yhden huoneen... Ja sitten lisää...\n\nJa nyt, kun hänellä oli Nelma, naisista herttaisin, syntyisi huvila\naivanpa itsestään: sellaisen innon ja voiman, sellaisen terveydenkin hän\nsaisi Nelman vaalimana.\n\nJotenkin hän rakentaisi huvilan... sen hän oli velvollinen Nelmalle.\n\nMahtavia ajatuksia suhisi ja pohisi Kukkelmanin päässä...\n\nOi, kuinka laupias Luonto oli hänelle ollut! Ennustanut ja antanut\nhänelle Nelman.\n\nSakris joutui kiitollisuuden valtaan.\n\nHän oli niin liikuttunut, että heittäytyi viimein itsekseen polvilleen\nja... rukoili. Kiitosrukousta se oli. Rukoiliko Sakris? Kiitti Luontoa\n... ja povarirouvaa ja toteutunutta untaan!\n\nSeuraavana päivänä ei työstä paljoa tullut. Muori tarkasteli häntä,\nsilmät terävinä koukkuisen nenän kahdenpuolen. Raajarikko sotki\njalkoihinsa taikka hukkasi työkapineitaan. Hän näytti väsyvän helposti\n... horjuilevan kelmeänä. Ihmekös se, kun hän oli taas kolunnut yöllä\nvalveillaan... juossut illalla kylillä, huolimatta kunnolleen edes\nheikkoa velliään.\n\nVälistä näytti siltä kuin olisi Kukkelmanilla ollut tuli kaatioissa:\nniin hutiloi hän hirsiä piilutessaan... ja katseli vähän väliä\nkelloaan.\n\nNarraisikohan joku nainen tosiaan tuota rampaa?\n\nEntistä aikaisemmin illalla lähti Kukkelman jälleen kotoa, ajettuaan\npartansa, joka tuskin oli vielä sängellä, ja kammattuaan päänsä\nkiiltäväksi kuin rasva.\n\nNelman ikkuna oli auki. Sakris heilautti syvään kumartaen hattuaan ja\nhuudahti:\n\n— Terve, terve, kultuni!\n\nNelma katsoi häneen kummastuen... ja hajamielisesti... niin kuin ei\nolisi häntä ymmärtänyt. Mutta sanoi sitten:\n\n— Mimmi käski, ettei teidän pitäisi tulla tähän ikkunan alle... Eikä\npyytää halkojen pilkkomista. Mimmi on pihalla...\n\nRampa oli yskän ymmärtävinään; hän vetäytyi heti lankkuaidan kätköön.\n\nHänen mielestään oli Nelma niin kaino, että puhui ikään kuin Mimmin suun\nkautta.\n\nSitten puikki Kukkelman tirkistelemään pihalle portin raosta...\n\nJa siellä oli Mimmi erään toisen naisen seurassa. Se toinen kääntyi\nselin... Sakris huudahti hiljaa:\n\n— Neiti... neiti Byskata!\n\nMimmi kääntyi ja kuunteli.\n\nSakris huudahti jälleen:\n\n— Neiti Byskata, tulkaa tänne portin tykö!\n\nMimmi tuli verkalleen, roskakori kädessä. Kukkelmanin käheän ja\npihisevän äänen oli hän jo tuntenut. Hän supatti:\n\n— Ahaa, tekö, pykmestari. Muuten, nimeni on Mimmi Rumfelt...\naatelia..! Ja minäpä sanon teille jotain... Mutta ensin: missä te\nasutte? Onko se mukava paikka? Teillä on talo? Pytinki?\n\nSakris kysäisi:\n\n— Kuka se tahtoo sitä tietää?\n\n— Hahaa, se, joka tykkää kovasti teistä, vastasi Mimmi.\n\nSakris huudahti:\n\n— Nelma!\n\n— Niin, Nelma, Nelma, myönsi Mimmi.\n\nSakris sanoi riemuiten:\n\n— Bygninki..? Ei... ei vielä... Mutta minulla on oma kamari... oma\nlokaali... Siisti, sievä. Sinne minä Nelman vien kun pääsen täältä\nrakentamasta... Ja sitten... kyllä tulee huvila. Se tulee! Ja sen minä\nsanon, että siitä ei saa sitten mitään puuttua. Ei kamari Nelmalta. Eikä\nmuutakaan. Ja kanalan voi tehdä... Eikä sikala saa puuttua. Ahhah, mikä\non sitten parempi elää kun on sikat ja kanat... ja kukko, joka aamulla\nlaulaa. Myöpi lihat ja munat, jos ei itse tahdo syödä... Mutta itse\nvoipi ostaa niiden rahain edestä omenat ja kaalit ja... Taikka itse\nkasvattaa ylös kaalit ja porkkanat. Tuolla metsässä se huvila pitää olla\nrauhallisessa paikassa. Tuolla joen rannalla. Ja sen minä sanon, että\nNelman ei tarvitse tehdä mitään, ei muuta kuin kaunistaa itsensä. Kaikki\nteken minä... työtä ulkona ja kotona. Työtä... Minä kaikki... Ja hän\nrakastaa minut...\n\nMimmi tiukkasi uteliaana:\n\n— Niin... teillä on sitten niin paljon rahaa?\n\n— Rahaa? Sitä... sitä kyllä on... kun Nelma tulee minun tykö.\nSilloin..! Ja sellaisesta elämästä minä tykkään: olla parselli ja oma\nNelma... ja elää rauhallisesti, viljellä palstaa. Minähän olen\nkansanmies... rehellinen mies... ja tyytyväinen... ja aina iloinen!\nJa minä ylöstimpraan huvilan...\n\nMimmi naurahti:\n\n— No, ottakaa sitten Nelmanne. Menkää naimisiin hänen kanssaan! Mutta\n... hyst, jo tulee tuo lasisilmäkäärme. Hiipikää pois. Minä ilmoitan\nsitten teille, mitä teemme. Huomenna... samaan aikaan...\n\nKun Mimmi Byskata eli Rumfelt tapasi illalliselle mentäessä Nelman,\njonka huoneessa hän ei enää saanut käydä... hiljaiselle Nelmalle oli\nystävällinen johtajatar näet antanut pienen erikoisen kopin... supatti\nMimmi:\n\n— Juuri äsken juttelin sen pikku pykmestarin kanssa portin raosta. Hän\non sinuun rakastunut... Ja hänellä saattaa olla rahaakin! Ja sitten sinä\nsaisit hienoja vaatteita... Minä koetan tulla myöhemmin illalla\nväkisinkin sinun koppiisi... puhumaan, mitä me teemme.\n\nKukkelman ajatteli myöskin Mimmiä. Rumfelt oli siis Mimmin nimi... ja\naatelia! Se Byskata, jolle Sakris oli kuullut johtajattaren tiuskivan,\noli kai joku toinen nainen...\n\nJa Rumfelt! Sakris kyllä vihasi ylimyksiä. Mutta olihan Mimmi nyt hänen\ntuttujaan... aivan kuin läheinen hänelle. Ja se muutti asian: Sakris\noli ylpeä tästä aatelistuttavuudestaan.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nMinkälainen on Nelma?\n\nHän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan...\n\nAvuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy... ja on kuolla\nkauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole\nvoinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.\n\nOnko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?\n\nKaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä... pikkukaupungin\netukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja\ntietämättömiä.\n\nToista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut\navuttomana eteensä...\n\nEi edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri\nmitään...\n\nVäsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo\nmelkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat\nhänen poskensa kuumeisesti.\n\nHarvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.\n\nNäin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko\nyllään...\n\nHiljainen, siivo ja siisti hän on... Ja hänen yksinkertaiset, miltei\nviattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee\nsaavansa piankin hänestä kelpo naisen... Saavansa nimenomaan hyvyydellä:\nsiksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on\nNelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on\nniin synkkä... eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.\n\nNelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen,\njoka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja\nkevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli\nsitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten\nkanssa... hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty... sai\nlapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä\nhurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on\nsäädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä\njulkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!\n\nNelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä\najatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen\nmaininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä.\nAjatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.\n\nSiellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli,\nrokasi viinaa... ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi\nsängyssä... tappeli välistä Maunon kanssa... ja alistui joskus hänkin\ntyöhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle\nlapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita\nMaunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin\nkoko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle\nkoskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää\ntyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset\nopettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta. Kumminkaan hän ei\nennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta\naloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous... ja vapaussota. Tuli\nPertan loppu.\n\nMyöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi.\nMutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt\nhyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole\nhäneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne\nheikontavat, riuduttavat häntä... tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti\nhän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa... ja miksi jokin toinen\nhyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.\n\nTuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon\ntyöväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin,\nviisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas\nKäkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin... johan\nnyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan\neivät varoitukset pystyneet...\n\nPertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa.\nKävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki\ntehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja\njota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka.\nTyöläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät\nhe ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin\nkasvatettu.\n\nHurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut\nkaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään... niin suuret kuin\npienemmätkin... puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät\nroviossa... Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä\neivät toki toiset täällä sallineet... eivät ainakaan vielä. Ja sitten\nse oli myöhäistä.\n\nMutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua.\nHän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja\nhalkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.\n\nJa kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet\nkirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle...\nJotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille\nehtoollista... ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä\noppimaansa.\n\nMutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat\ntehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät\nhänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä... ampui pihalle,\nlauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä\npelkureita, jotka tahtoivat antautua... ja antautuivatkin. Pertta\nnäytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun\nporvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä\nkuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua,\nhätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten\nitkua...\n\nTuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä\ntyöläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen\nvihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli\ntörkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa\nkanssa, että se iski armotta... se oli samaa rotua kuin lyötykin.\nKuulustelut... miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää\n... ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan\ntaas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea\nhiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta.\nKolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.\n\nMutta... sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!\n\nSinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä\npunaisine nauhoineen... Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa\nkukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri\nvoinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on\nmarttyyri.\n\nOnko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin\najatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen\nhurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien\npuheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut.\nInhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen.\nKumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei\najattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla.\nKenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli\nhyvä.\n\nSinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi\nhänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin\nhänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä\noikeastaan oli ollut... ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi\nNelma kasvonsa alas... ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi\nsielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi... enemmän kuin ajatuksillaan\nhylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän\nitkenyt.\n\nHän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä,\nettä hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois... Jonnekin. Ikään kuin\nhäväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se\najatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan\nköyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua... ja joskin Juutas\nolisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea\nomia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi... Kotipitäjän\nrikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären\nlasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin\nkateudesta vihataan... Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä\nRuotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja,\njotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa\npikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan\nvälitystoimiston puoleen... antoivat osoitteenkin. Passia varten oli\nNelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia... nimikorttien ja\nkuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja\nevästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan\npienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan\ntärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti... ja\nhän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat\nteatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa... hermostuneen rouvan... ja\ntyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.\n\nNelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli\ntottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha\nei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai\nsiellä. Muuten teki vain työtä... Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.\n\nMutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon\nmuusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa\nja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista\nkuin kehotella häntä olemaan ahkera.\n\nNelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat\nhänelle ammattiyhdistyksestä... ja kehottivat lähtemään kanssaan\niltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi\nsopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin... ja\nlähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma\nsellaista jaksanut kuunnella... ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.\n\nJoutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili\nintohimoisesti... käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella\nitselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen\npalvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma\nniitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.\n\nKerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja... Ne olivat\nvielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa... ja sopivat hänelle\nhyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien\nkapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla\nkesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää... ja viettää sen\nKäkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä...\nikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia\npuheitakin... ja oleskella järven rannalla...\n\nJoskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.\n\nMutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä\n... niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa,\novathan hänellä edes Käkriäiset!\n\nEräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa\nluona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa... siinä myöskin nuo\nherrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon\nrakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen\nseinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä...\n\nJo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen.\nMatkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan\nkamariin... ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta\nmuutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa... ja\nlähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta\nsisään.\n\nNamusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat\nihastellen Nelman koreita vaatteita...\n\nKysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää\nentiseen paikkaansa... hänellä oli jo toinen tiedossa.\n\nViikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat\nSanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit\n... ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet\npiirongin päällä... herrasväellä oli kyllä rahaa.\n\nSe herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti,\nettä rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli\nvilliintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin.\nSellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden\nopettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa\nmyöten, jonka nimi on laki.\n\nPoliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet\nneljäksi kuukaudeksi vankeuteen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nTyly oli rangaistus Nelmasta... liian tyly tällaisesta teosta.\n\nMikä siinä oli niin pahaa?\n\nMiksi se oli pahaa... ja häpeällistä?\n\nKäkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.\n\nNelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille... kun täältä\nvankilasta pääsisi.\n\nMiksi kohtalo häntä runteli?\n\nTyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan... inhoten ja kumminkin\nhänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti\ntäytyvän kulkea samanlaista latua.\n\nJa jollakin tavoin Nelma turtui.\n\nIstu tässä kesäsi ristikkojen takana... kaupungissa, josta hän ei\nnähnyt muuta kuin kattoja... ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!\n\nKuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille... kotoisiin lehtoihin!\n\nMutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.\n\nJa millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan\ntodistuksiakin.\n\nTyöhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin,\nniin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta\nomassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut... joten niissä ei ollut\nhänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus\ntuntunut hänestä niin iljettävältä...\n\nNeljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin\nkansanruokalaan Söörnääsin puolelle... sellaiseen, joita mainitaan\nnimellä \"Kuppila\". Luojan kiitos: omistaja... sosialisti... ei\nkysynytkään häneltä todistuksia... sanoi vain ottavansa erikoisen\nmielellään maalaistyttöjä.\n\nRuokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli... paitsi ainaista kiirettä.\nNelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti... ja koski\nhermoihin.\n\nEntä tämä ilkeä haju... rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista\ntaikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien\nlöyhkää... ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein\npilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta\nitsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat:\nruoka katosi maailmasta... mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin\nsyödä oman keittiön sotkuja...\n\nTällaista ei ollut ennen... siellä maalla! Ei hajua... eikä likaista\nsementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti\npuhtautta... Ja hiljaisuutta!\n\nTäällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä\nilma...\n\nYhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa\n... nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä\nhoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt...\nvetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen... korjaili ja\nsomisteli vähiä vaatteitaan... Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa\ntakaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin\nvietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa\nhuveissa.\n\nKerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois.\nMinne hän nyt täällä... vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan\nei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman\nsopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia.\nSaattoihan sitä nyt... koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi\nviimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle,\nmukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi\nlehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja\nsänky.\n\nJo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada\nvähittäismaksulla... Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui\nompelijatar.\n\nTalonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron... ja hänen tyttärensä hameen.\nSanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt,\ntoiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se\ntalonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka\npilattu.\n\nSomistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen\ntekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä\nhiukan työtä... Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain.\nEikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria.\nNelma meni valittamaan talonmiehelle... joka oli usein humalassa ja\nraaka... niin nytkin... lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta\n... sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta\nkuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina.\nHän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui.\nEhkä hän jostakin saisi rahat...\n\nOmpelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta\nkuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat... taikka\nkone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa... Oli ilta. Taivas\nmusta... Kadulla satoi lumiräntää... Teki mieli keskemmälle kaupunkia,\njossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan...\npysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori,\nmiellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan\ntungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen. Suuret, avoimet, mustat\nsilmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se\nherra valitteli rumaa ilmaa... sanoi, että hänen teki niin mieli pitää\njotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen\nkauan. Nelma ei puhellut juuri mitään... Tuli kuitenkin ilmaisseeksi\nolevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan\nerään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät\nsivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä. Ovea tuli\navaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava\npoika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata...\neli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva\nkysyi herralta:\n\n— Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?\n\nMutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli\npehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet\nuutimet... korkkimatto oli paikkailtu.\n\nRouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan\noikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki\nleivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin\nvieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä\npitämään hauskaa... ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo\nilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten\nulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa!\nHerra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli\nniin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä\nsalannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi... ja kehui häntä\nNelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi... Herra katseli Nelmaa\niloisesti... ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka\njotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen\nvivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin\nkärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan... Vierushuoneesta kuului\niloisia ääniä ja rymyä...\n\nNelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se\nmitään... Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin... ja\ntiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili\npuutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia\nlähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin\nja erosi sitten hänestä.\n\nMutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa.\nNelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita...\nepämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä.\nOli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta\nherra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta... ja synnillisyyden\nihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko\nsynnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa?\nJa mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi.\nYstävä auttoi häntä usein rahallakin.\n\nNiin jatkui seurustelua... kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja\nilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään\naikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä\nkotonaan.\n\nJopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen\nhäneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs,\nmutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli\nvastattava itse teoistaan.\n\nNelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.\n\nMutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana,\nrasittuneena ja hermostuneena... toinen hienona, komeana ja iloisena:\nkiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi\njuttelemaan Nelman kanssa... puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän\nliikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan\nihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin\nkiire... hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.\n\nNelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina\nja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli\ntyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.\n\nMutta nyt: herra oli hänet pettänyt.\n\nPuute jatkui. Vähän työtä... eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella\nkohtaloaan. Kuljeksi kaduilla... ja ajatteli. Antautui sekä\nkatkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin.\nEntisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä\nsiellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona... ilkeän ja ahnaan,\njoka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut\nsilmät säkenöiden.\n\nKesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa\nja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa:\nistui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta... istui\nsyömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin\noli epäsiisti.\n\nEukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo\nnaurahteli joskus kummallisesti.\n\nTytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen\nompelukoneensa.\n\nEukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta...\nlisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.\n\nJa sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan\nmaaseudulle... sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.\n\nEi Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että\nhänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli... kipeä.\nVälistä häntä pyörrytti hirveästi... Ja eikö hullujen joukossa ihan\ntosiaan voi tulla hulluksi?\n\nKun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset\nympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita... kun hän istui ja nauroi\nja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja\nhuudahti:\n\n— Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä\nkiharat pois!\n\nNelmalta kerittiin tukka päästä.\n\nHulluksi hänet aiottiin tehdä!\n\nHän pelkäsi...\n\nJa siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen\ntyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin.\nSanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella... ja\nettä se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi\nkunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä... Siinä hän alkoi selvitä. Mietti\nkeinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.\n\nParani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita... niin kuin\njärjissään oleva ainakin.\n\nKauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui\nhoitajattaren tukkaan... ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään\ntankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia... kunnes\nvartijat ehtivät hätään...\n\nNelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella\nvieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja\nsoittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi\nlukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että\nhoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle... unohti ja meni jälleen\nsisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren\npäällystakin... ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana...\nkun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan... juoksi, juoksi! Pelkäsi,\nettä hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi\nByskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.\n\nHän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.\nSaapui aamulla hämärissä perille.\n\nMimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan\njohtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa\nNelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui.\nHävytön akka oli ne jo myönyt... muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi\nMimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka\nhänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi... ja juoksi\nkatuja.\n\nSaadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä\nMimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri,\njonka nimi oli Strumpffelt... aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään\nmuodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua... eikä Mimmi sitä\nosannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä... ja\nesiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle\nmuutamia uusia ystäviä.\n\nMutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin\ntähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli\naina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa\nmaksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.\n\nNelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.\n\nLastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä\nvaroitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen\nelatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin... niin pelkäsi hän jo\nhermosairaalaakin.\n\nJa kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.\n\nKun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija\nparittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit\nvimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja:\nslummisisar.\n\nMimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.\n\nHe pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin\nvienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.\n\nMutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan\npitkäksi aikaa tänne jäädä.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:\n\n— Minun Nelmani... minun oma kuningattareni... Minun impeni... Minun\nkullan-liruni! Minä teen sinulle... huvilan.\n\nHän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi\nitselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt...\nkauppiaan päänpudistuksista huolimatta... että maata alettaisiin\nkohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.\n\nSellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee... yrittäessään veistää\nhirttä.\n\nMuori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko\nKukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne... milloin syrjään,\nmilloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti\ntarttuvan kiinni hirteen... Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan\nrepeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi... kurahteli\nharmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta\nja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden\nhiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki... piteli\nkourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita\nhiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:\n\n— Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja... mitä tällainen\nmerkitseekään?\n\nMuori kysyi:\n\n— Minkä päälle?\n\n— No... kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.\n\n— Poikkastu! Ja... mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti\nja uteliaasti.\n\nSakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja\nvastasi:\n\n— Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti\nheilini. Ja hän on minulle rakkaampi... kuin mikään keisarinna olisi!\nNiin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä\nminä olen... tässä ajatellut.\n\nJa samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin.\nTylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli\nhyvässä menossa.\n\nNyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi\nRumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:\n\n— Mimmi von Rumpfelt!\n\nMimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta,\nsalaperäisesti:\n\n— Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?\n\n— Miestä... Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.\n\n— Naisten asioissako?\n\nJa hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun... särähtävän ja\nkimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli\nkämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi\nkävellä edestakaisin portilla... poskissa hehku, mikä tulistui sikäli\nkuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia\n... niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että\nheitä kaikkia luetella saattaisi... Ja kuinka ne kaikki olivat olleet\nrakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka\nsydänverensä hänen tähtensä... syöneet hänet... elävältä. Mutta\nhänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä;\nhe kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli\nhänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!\n\nEtteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti;\nhänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.\n\nTätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi\nja huudahteli:\n\n— Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin\ntulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen...\nMutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.\nAh, te olette herkkunasse, rakennusmestari!\n\n— Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.\n\nMimmi jatkoi:\n\n— Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan\nkultasenne täältä?\n\nMitähän Sakris nyt?\n\nHän esittää jälleen heti tikapuitaan.\n\nSellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa\n... ja saataisiin kiinni.\n\nMutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen?\nJa pyytäisi häntä... viisaasti ja viekkaasti... itselleen\nemännöitsijäksi.\n\n— Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. — Niinhän se oli! Se on\nkonsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin...\nturhaa on piinata ihmiset... tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää\nrauhallista konstia. Minä... huomenna sanon täällä... tulen tänne\npuhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten\nolekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian\nniin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta... minkälaisella tavalla\nnyt tehtäisiin?\n\nSiitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:\n\n— Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä\nhänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen\npäällänsä. Ja minä pidän... niin kuin omat silmäni! Missä hän on\nsyntynyt?\n\n— Bravo, huudahti Mimmi. — Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä\nisää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole\npunikki, ja sen saatte uskoa.\n\nSakris vastaa:\n\n— Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki\n... niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma... Ja hän on kuitenkin\nihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan,\njoka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?\n\nMimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin\nkäly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.\n\nVielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään\nottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa\ntehdä.\n\nVielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja\nsellainen... ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei\ntämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää... ja suututtaa\naika tavalla lohikäärmettä.\n\n— Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.\n\n— Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada\nhuushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja... nyt juuri minä olen\nkuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin.\nAjattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta.\nJa siellä minä ja Nelma... siellä me..!\n\nYhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta\ntuvastaan... ja sikalasta, jonka hän rakentaa... ja kanalasta, ja\ntrekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja... niin\npaljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka\nikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat... ja tyttöä, joka\npalvelee häntä... taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea\non Sakris innostuksesta... mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä\npalaa kaunis hehku.\n\n— Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan\ntaakse... Hän odottelee siellä... Ja piirtää aikansa kuluksi\nlyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä\non ankkuri ja kirjaimet S ja K.\n\nAika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.\n\nKummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.\nSanelmahan oli Kinnunen... ja Sakris Kukkelman.\n\nIhmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan\nkuin itsestään... ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin\nkuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.\n\nKovin merkillistä... ja uskottavaa!\n\nLopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä\npitkin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nSakris on varsin rehellinen kansanmies. Mutta kansanihminenkin saattaa\nolla ovela... kun niikseen tulee... yhtä hyvin kuin porvarikin.\n\nKoko yön ja päivän mietiskeli hän, millä tavoin narraisi Nelman\njohtajattarelta pois.\n\nNyt hän menee ja soittaa turvakodin porttikelloa. Tullaan avaamaan.\nKukkelman kysyy, onko täällä sellainen tyttö, jonka nimi on Sanelma\nKinnunen.\n\nJa sitten pääsee hän johtajattaren pieneen ja sievään huoneistoon.\n\nJohtajatar on herrasneiti, vanha ja kookas. Hänen päänsä on harmaassa.\nNenällä kiiluvat silmälasit, joiden läpi ankarat ja kunnialliset, mutta\nherkkäuskoiset silmät tähystelevät.\n\nJohtajatar näkee pitkätukkaisen tontun jalkainsa juuressa... ja\nhämmästyy.\n\nSakris on hyvin siististi puettu.\n\nMutta punajuovaista liinaa ei hänellä nyt ole kaulassa, vaan sininen.\n\nSakris on vakava ja nöyrä, lähes alakuloinen. Hänen vaaleat silmänsä\ntirkistelevät vilpittöminä ja viattomina. Hän puhelee kohteliaasti...\nseikkaperäisesti ja verkalleen. Ja nyökyttää hartioitaan... huokailee.\n\nNeiti pyytää rampaa istumaan. Sakris kapuaa tuolinreunalle... nököttää\nsiinä, hipoen kierolla jalkoterällään permantoa.\n\nRakennusmestari siis...\n\nMitä onkaan rakennusmestarilla asiaa?\n\nNiin, Sakris on tullut pyytämään täältä onnettomien naisten kodista,\nmissä tehdään ihmisille niin paljon hyvää, erästä sukulaistaan.\nPäästämään hoitolaa siitä raskaasta huolesta. Se sukulainen on Sanelma\nKinnunen... hyvin onneton tyttö.\n\nAivan ihmeellinen seikka oli, että Kukkelman sai tietää Nelman olevan\ntäällä. Kukkelman näet liikkuu urakoissa milloin missäkin... ja juuri\neilen, kun Nelman tädiltä oli tullut hänelle kirje tuonne Krokelbyhyn,\nhänen varsinaiseen asuinpaikkaansa, oli hän sattunut käväisemään\nKrokelbyssä. Ja nyt kiiruhti hän kohta tänne.\n\nJa sitä paitsi osui niin hyvin, että hän tarvitsee nyt itselleen\nemännöitsijää. Entisen hän oli erottanut: se oli hävytön... juoksenteli\nkaiket illat ulkona... ja oli epäsiisti. Vaikeaa, jopa mahdotonta on\nnykyisinä pahoina aikoina löytää oikeaa ihmistä. Mutta juuri nykyään,\nkaiken yhä kallistuessa niin hirveästi, on yksinäisen ja... jos siitä\npuheen ottaa... kivulloisen ihmisen suorastaan mahdotonta tulla toimeen\nilman naisihmistä, joka keittäisi hänen ruokansa, korjailisi hänen\nvaatteitaan, paikkaisi hänen sukkiaan. Sakris sanoi toivovansa aina olla\nsiisti, tahtovansa sitä, palavasti haluavansa. Mutta täkäläiset kylien\nnaiset ovat likaisia ja kauhean viekkaita: ei suinkaan niistä tiedä,\nlintujako ne ovat vai kaloja. Sellaista elämää ei Kukkelman rakasta: ei\nhienoakaan huhua, että hän eläisi sillä tavalla. Juorujen suun hän\ntahtoo nyt pistää tukkoon. Siksi hän ottaisi sukulaisen\nemännöitsijäkseen...\n\nJohtajatar hymyili: mitähän tuostakin juoruttaisiin? Mutta hyvä, että\nhänkin pelkäsi juoruja! Sakris jatkoi:\n\n— Rahoja minulla kyllä on... Aina toimeen tullaan... Ja siellä\nKrokelbyssä minulla on... omat huoneet...\n\nNiin, pienen, malmisen keittiön onkin Sakris jo aikonut hankkia, kun\nasettuisi Nelman kanssa yhteen.\n\n— Rakkaus on kaunis asia maailmassa, sanoo Kukkelman. — Ihmisen täytyy\nrakastaa... se on hyvä... rakastaa lähintänsä. Saita hän ei saa olla\n... eikä sydäntä vailla. Kyllä minä ylöspitää tuon köyhän orvon, jolta\nvanhemmatkin ovat hukkuneet.\n\nSakris ajatteli, että kaunis Nelma oli niin avuton ja yksin.\nTodellisestakin hellyydestä hersyi pari kyyneltä hänen\nsilmäkoloihinsa...\n\nSitten kaiveli hän povitaskuaan, levitti auki ja ojensi johtajattarelle\nNelman tädiltä, Rosina Kypenäiseltä, tulleen kirjeen, jonka Mimmi oli\ntehnyt vasemmalla kädellään.\n\nKovin runsaasti siinä kirjeessä oli sanoja: \"Rakas, kaukana asuva\nSakri-serkku\" ja \"Rakas serkku\".\n\nSitten seurasi:\n\n— Terveisiä maalta se musta lehmä kuoli punatautiin se oli Tuntuva\nvahinko köyhälle perheelle. Kohtahan ne pääsevät lapsetkin sieltä\nkoulusta kotitöihin ja minä olen nyt käymässä täällä Kaupungissa\nkäymässä Ananjas ei ole kotona niin ei saa vielä haurata sitä Lehmää\nsuohon, Vaan ensi viikolla jonakin päivänä kuin näkee. Tottahan ne\napteekkarit lienevät antaneet niin kovat rohdot kun se niin pian\nkuoli...\n\nToisella sivulla puhui muka Rosina Kypenäinen Pertta Kinnusesta ja\nMaunosta, noista hurjista, jotka saivat Jumalan kurituksen huonosta\nelämästään. Mutta Sanelman pitäisi joutua silmälläpidon alle, ettei hän\neksyisi pahoille teille. Rosina oli kuullut reissuavaisilta, että\nSanelma oli jossakin orpojen kodissa täällä päin: kai sinne maalle on\nlähtenyt kesälomalle piikoja... tai muut matkustavaiset ovat Rosinalle\nkertoneet. Siirtyyhän niitä ihmisiä sinne pohjoiseen.\n\nYksi ihme asia vielä: miltei kohta, kun Kukkelman sai tämän kirjeen,\nnäki hän yhtäkkiä, eilen, paluumatkallaan Krokelbyssä, Nelman täällä\nikkunassa. Se oli tapahtunut niin kuin jonkin sisällisen olemuksen\nneuvosta! Niin kuin jokin olisi hänelle aivan sanonut, että katsokoon\nhän nyt tuonne ikkunaan. Niin, eilen oli Kukkelman nähnyt Nelman. Hyvät\nhenget olivat häntä neuvoneet.\n\n— Jumalan kaitselmus ehkä..! Jumalan kaitselmus, kuulkaas... mikä\nolikaan nimi? oikaisi johtajatar.\n\n— Niin, tosiaankin... se voi olla sitä, vastasi Sakris.\n\nKirje päättyi sanoilla:\n\n— Jos nyt pitäisit huolen Nelma-parasta kun meillä ei ole varoja ja on\noltu terveitä, jota herran lahjaa toivotamme sinullekin. Hyvästi niin\nkuin Käestä käteen, vaikkei kätemme ylety eikä äänemme kuulu.\n\nKukkelman vakuutti uudestaan kyllä pitävänsä tytöstä huolen... niin\nkauan kuin Nelma häntä tarvitseisi; ja se olisi kauan!\n\nKukaan ei saisi Nelmaan koskeakaan! Sitä vakuuttaessaan Sakriksen silmät\nvälkähtivät.\n\nJohtajatar kysyi nyt, että kai rakennusmestari tiesi... mikä nimi\nolikaan... tiesi kai Kukkelman Sanelman heikkoudet? Ettei hänen\ntahtonsa ole luja... että hän oli ollut vankilassakin.\n\n— Vankilassa? ällistyi Sakris.\n\n— Aivan niin, ajatelkaas, näpistelystä, selitti johtajatar.\n\nSakris raapaisi korvallistaan... ja myönteli:\n\n— Jaha, niin... näpistelystä... No... kyllä se kusiini siitä minulle\nkirjoittikin, silloin... siihen aikaan.\n\nJa vastenmielinen tunne Sakriksen sydämessä helpponi: Nelma oli siis\nollut vankilassa ainoastaan pienestä näpistelystä. Sakris sanoi\nparantavansa erehtyneen tytön. Köyhyydessään oli Nelma voinut sellaista\ntehdä.\n\n— Mutta kai tiedätte senkin, että Nelma on ollut hyvin hermostunut,\njatkoi johtajatar. — Mielisairaalassa. Ehkä hänestä voisi tulla teille\nliian paljon huolta.\n\nSakris joutui yhä enemmän ymmälle. Mutta ikään kuin välttääkseen, ettei\nhänelle kerrottaisi enää jotain muutakin, mikä hävittäisi hänen\nkuvitelmansa tästä nuoresta ja kauniista tytöstä, alkoi hän hokea:\n\n— Jaa... jaa, minä tiedän kyllä... kaikki. Minä pidän hänestä niin\nkuin omasta silmästäni.\n\nJohtajatar lupasi sitten harkita asiaa... ja kuulustella itseltään\nSanelmalta, haluaisiko tyttö lähteä tälle sukulaiselleen\nemännöitsijäksi.\n\nEipä vanha ja viaton herrasneiti aavistanut pikku sutta sentään\ntällaisessa miehessä... rakkaudesta hehkuvaa sydäntä Sakriksen surkean\nkyttyrän kätkössä... sydäntä, joka himoitsi nuorta karitsaa. Moinen\nolisi tässä maailmassa ollut hänelle uskomaton ihme, sellainen\nkummallisuus, että hänen hapsensa olisivat nousseet pystyyn...\nmaailmassamme, jossa ei kuitenkaan mikään kumma ole mahdotonta, koska\nkaikki on maailmasta syntyisinkin.\n\nEntä Sanelma? Hänellä oli täällä ikävä... Yksitoikkoista ja yksinäistä.\nHän olisi kyllä saanut joskus kävellä hoitolan ulkopuolellakin, mutta\nainoastaan jonkun sisaren seurassa... Se tuntui hänestä vangitsevalta.\n\nMutta viime aikoina ei hän ollut halunnutkaan kävelylle. Minnekä mennä\n... tällaisella seudulla? Eihän täällä ollut edes järveä. Ainoastaan\nvieraita, apeita, alavia maita... ja tuo synkkä meri, tylyn näköinen:\nsen vesikin oli hänestä iljettävän sameaa.\n\nPikku tyttöään hän halusi nähdä. Mutta Mimmi sanoi, että jos hän siitä\ntäällä hiiskuisi, niin vietäisiin se lastenkotiin ja Nelma saisi\nelävältä hautautua sinne. Sen sijaan: jos hän nyt menisi emännöitsijäksi\ntälle pikku rakennusmestarille, niin voisi hän kenties pian ottaa\nlapsensakin luokseen.\n\nMimmi lupasi kyllä pitää huolen siitä, että hän itse ilmestyisi Nelman\nseuraksi.\n\nMiksi ei Nelma olisi valehdellut? Se ei ollut hänelle kovin vaikeaa. Hän\nsanoi siis johtajattarelle tuntevansa Kukkelmanin, äiti-vainajansa\norpanan... ja menevänsä hoitamaan Kukkelmanin taloutta.\n\n\n\n\nXX\n\n\nNyt taluttaa kääpiö Nelmaa pois turvakodista.\n\nMinne Sakris häntä vie?\n\nTietysti liikemies Mikko Suomenvaaran paviljongille.\n\nNelman pitää aina olla hänen lähettyvillään.\n\nSiellä sopisi Kukkelmanin asua Nelman kanssa aluksi... kunnes työ\npalstalla valmistuisi. Nelmakin oleskelisi Mikon eteisessä. Miksipä ei?\nMikko on iloinen mies... aika huiskale. Herranakaan ei Sakris häntä\npitänyt: oli kylällä kuullut, että Mikko oli niin pian noussut\ntalonpojasta gulashiksi... ja ovathan ihmiset sitä paitsi kaikki\nyhdenvertaisia ja samanarvoisia... tosiaan samanarvoisia.\n\nMikäpä olisi Kukkelmanin kuumina kesäöinä loikoa Nelman kanssa viileässä\neteisessä, vaikkapa koivunlehdistä kyhätyllä laverilla? Ja istuskella\nilloin rannalla, jota suhiseva kaislikko reunusti. Ja soudella...\n\nKun Sakris teki työtä, olisi Nelma koko päivän siinä äärellä.\n\nJa heilinsä ruuasta maksaisi Sakris tietysti Mikolle taikka tädille.\n\nNäin Sakris aikoi.\n\nMutta siitä nyt ei tullut mitään! Vanha täti, jonka Sakris lopultakin\nhavaitsi oikeaksi kiusantekijäksi, merkillinen, taikauskoinen ämmä,\nnousi kovaan vastarintaan.\n\nSakris talutteli läähättäen ja pihisten huvilaan nuorta tyttöä.\nIloisesti hän huudahti tullessaan:\n\n— Terve, terve, täti!\n\nJa sanoi sitten, että tässä oli eräs vieras, joka jäisi tänne... taikka\nSakris aikoi pyytää, että hän saisi olla täällä.\n\nMuori vilkaisi kääpiön seuralaiseen.\n\nSakris kiiruhti nyt valaisemaan asiaa pienellä valheella, joka oli jo\nkypsynyt hänen päässään hänen sitä varsinaisesti ajattelematta,\nainoastaan luonnollisena jatkona turvakodissa tehdylle alulle. Hän\nsanoi:\n\n— Tämä on kusiini minulle. Joutui pois tehtaasta Helsingistä... jossa\nnyt työ loppuu. Ja tulee minulle huushollerskaksi.\n\n— Kusiini? Mikä... kusiini? Ja mistä tehtaasta? kysyi muori.\n\n— Se on... kalatehdas Hermannissa. Ja kusiini... mikä se nyt onkaan\nsuomenkielellä?\n\nViimein sai Kukkelman jollakin tavoin selvitetyksi, mikä kusiini on...\nja muorin käsittämään, että Nelma oli hänelle ainakin jokin sukulainen.\n\nMutta muoriko olisi sitä sukulaisuutta uskonut?\n\nOlisiko tuolla jumalattomalla oikein sukulainen?\n\nJa noin nuori!\n\n— Ei tänne ketään oteta, sanoi muori.\n\nPahaksi onnekseen selitti Kukkelman, että tyttö oli orpo, koska hänen\nvanhempansa oli ammuttu vallankumouksessa.\n\nPunaiset vanhemmat siis.\n\n— Nyt saatte laputtaa täältä... ja joutuin! huudahti muori.\n\n— Se ei käy laatuun! vastasi Sakris.\n\nLuonnollisesti saattoi maalaismuori epäillä Nelmassa jotain. Mutta mitä\nhänessä oikeastaan oli epäilemistä? Sekö, että hän oli Sakriksen...\nheili... tai vaimo... vai mikä: kunhan oli jotain! Sellaista epäilystä\nei Sakris ymmärtänyt.\n\nTaikauskoinen oli tämä ämmä tosiaan.\n\nKukkelman ei tiennyt, pitikö hänen tällaiselle taikauskolle itkeä vaiko\nnauraa.\n\nSitten hän suuttui... ja yleensä rampa suuttui pian. Ei ruvennut\nkuivalle eukolle lisää selittelemään... selvässä asiassa, tyhmälle\nihmiselle. Sakris sanoi, että siinä tapauksessa hän lähtee huvilasta\npois... ja koirakartano saa jäädä kesken. Nelmasta hän ei eroaisi: sitä\noli turha odottaa... Sitä olisi koko maailman turha odottaa! Kukkelman\nhuudahti:\n\n— Jos Mikko nyt olisi kotona, niin olen vissi, että hän antaisi tämän\ntytön jäädä tällä. En minä saata jättää hänet ilman yksinään.\n\n— Siitä ei teidän kannata olla varma, vastasi muori. — Ja... parempi\nonkin, että työn jätätte.\n\n— Bra, bra! sanoi Sakris.\n\nHän siis veisi Nelmansa Krokelbyhyn ja odottaisi siellä, kunnes Mikko\ntulisi kotiin.\n\nMutta rahansa hän tahtoi nyt saada.\n\nSe kyllä kävi muorin mielestä päinsä. Pitää arvioida työ... ja muori\noli sen jo kutakuinkin arvioinutkin. Noin puolet oli Sakris kaatanut,\nveistänyt ja salvanut tarvittavia hirsiä. Toinen puoli urakkasummaa siis\nvoitaisiin antaa.\n\nKukkelmanin silmät yhä hiukan säkenöivät. Mutta lopulta hän suostui.\nSanoi vielä ainoastaan:\n\n— Mutta... kyllä nyt Mikolle tulee haaveri... kun ei tämä työ joudu\naikanaan. Jos minä saisin olla Nelman keralla täällä, niin... Ei ole\nminun syy, että se nyt jää kesken. Myöhästynytkö on? Hah, hah... te\nette ymmärrä näiden asiain päälle mitään! Nyt se oikeastaan on tehtykin.\nYlöspano ei ole mitään... se käy nopeasti. Tuossa tuokiossa tulisi\nbygninki valmis. Mutta nyt... kun itse katkaisee pykääminen... niin...\nNo, lähden sitten. Terve, terve, täti!\n\nJa Sakris alkoi tallustella Nelman kanssa Krokelbyhyn päin, seljässään\nNelman vaatemytty ja kainalossa harmonikka. Työkalunsa jätti hän Mikko\nSuomenvaaran huvilalle, asettaen ne eteisen nurkkaan.\n\nKrokelbyssä oli hänellä toki kamari.\n\nJa nyt oli kesä!\n\nJa rahaa... sitä oli toki aluksi.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nNiin, oli täysi kesä.\n\nMiten olikaan Krokelby muuttunut?\n\nTuolta pilkistelivät huvilat metsistä... lehvät piilottivat ja\nhukuttivat rakennukset kauneuteensa, peittivät ne vihertävillä\nverhoillaan. Kuusten ja petäjien havut olivat tulleet tuuheiksi ja\npehmeiksi... Kukkasia kiilui siellä ja täällä.\n\nJos ken kävelijä Helsingistä osui tänne pohjukkaan, ei hän huomannut\nenää tuon suurimman huvilan kypärähuippuista tornia, joka oli niin kuin\nuudenaikaisen kirkon... ja itse huvila kuin kirgiisiteltta. Syreenit\nkätkivät nyt tornia ja seiniä esiripullaan.\n\nJa noin olivat viinimarjapensaat paisuneet ja pöyhistyneet... nuo,\njotka vielä toista kuukautta sitten näyttivät törkykasoilta mustilla\nsaroillaan.\n\nMikä lumous!\n\nTämä mökki tässä, ikään kuin matkalaukku, jonka kuperasta taitekatosta\npuuttuu vain kädensija, josta kaupparatsu voisi kuljetella sitä sinne ja\ntänne kaupaksi... tämä mökki vaahteroiden keskellä on nyt niin kuin\nhuvimaja somassa yrttitarhassa...\n\nTuolta mäeltä, huonosti maalatun huvilan seinämältä, kallionlokeroista\nhohtelee kävelijän silmään tulppaanien terävä puna..!\n\nMelkein jokaisessa töllissä on toki muutama syreeni... ellei parempaa,\nniin katkottu tynkä. Taikka pari valkoruusupensasta.\n\nSomilta näyttävät työväenkin kyläosan kattoryhmät, sinne tänne metsään\nvapaasti kylvettyinä, koivujen ja lehmusten siimeksessä. Kotoisilta ne\nnäyttävät. Musta saattaa olla asumus talvella: ikään kuin\ntoivottomuuttaan tuijotteleva. Tuntisiko sitä nyt entiseksi, enää...\ntuota vinoon kallistunutta, jonka ikkunat ovat rikki taikka paikatut?\nNyt kaunistavat sitä tuomet... tekevät sen runolliseksi. Mökillä on\nympärillään kokonainen tuomitarha: pieni puisto ja metsikkö suuria\ntuomia... Ja seinänvieressä kukkii keltaisia narsisseja.\n\nSitten... piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka\nkeltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen\nterälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan\npalavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat\nsärjetyt sydämet... ja kaikenlaiset muut kukat.\n\nOn kesä, rikkaiden ilo... ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta\nhaloista... ikkunoitakin avataan... ja vaikkapa viemärioja saattaa\nkuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin\nkoivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten\njalkineista ja vaatteistakaan... lasten, jotka nyt kirmailevat\nmetsissä, kallioilla ja maantiellä.\n\nLämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle... ja rusko\npaistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat\nharmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä...\ntehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien\ntyöläisten käsissä... vedettyinä esille talvellisista loukoistaan... Ne\nsoivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia.\nYhtä ja samaa enimmäkseen... yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia\nääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.\n\nToiset jälleen ovat metsässä... aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä,\njos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä,\nsakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää\ntyöttömyyttään niin valittava... taikka väsynyt... lämpöisille\nkallioille... vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai\nkesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä\nkelliä, kätkössä maailmalta... rauhassa.\n\nKukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on\nonnellinen.\n\nNiin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän\nnaurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:\n\nTämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä...\n\nKaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni... samanlaista kuin\nilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko\nSuomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan\nkotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon,\nettä meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun\ntukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet...\nniin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan... Ja huviloita,\nlatoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan\nläheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten\nmielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle\nuneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle\nomaksi kauniin tytön.\n\nJoskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan\nhänellä nyt keisarinnansa.\n\nMutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona... Odottelee Mimmiä,\nseurakseen... Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.\n\nKamarin Nelma sai kyllä siistiksi, miltei jo ensimmäisenä päivänä...\noikein mieleisekseen. Annansilmäkin oli valmiina ikkunalla. Sakris oli\ntäällä käydessään sitä muistanut kastella. Hellästi rampa kyllä vaali\nkukkaansa...\n\nKuitenkin tuntui Nelmasta ilkeältä jäädä Kukkelmanin kanssa tänne kahden\nkesken asumaan. Talossahan oli hyvinkin paljon väkeä. Mitä ihmiset\najattelisivat? Ja ympärillä oli kokonainen kylä. Nelma sattui\nensimmäisenä iltana ilmaisemaan, että hänen olisi hauskempaa asua\njossakin syrjemmällä. Siitä Sakris tuli hyvilleen. Hän huudahti:\n\n— Aivan yksiksesi minun kanssani? Hva' sa'? Kuinka sinä sanot? Sano,\npois vaan..! Hva' sa: se meinaa samaa kuin jos sanoisi: Kuinka sinä\nsanot. Minä opetan sinulle ruotsia... Kaikki minä sinulle opetan! Ja\nsanotko sinä minulle: Te? Minä tahdon olla sinulle... niin kuin\nsisarus, niin kuin veli. Ja paljon, paljon muuta! Mutta mitä siihen\nasiaan tulee... niin syrjässä saamme kyllä sitten olla. Minä pykään\ntalon... ja moijaamme kuin... Meidän luona voisi olla hyyryläisiäkin.\nNostaisimme hyyryä vaan. Heillä olisi hyvä: milloinkaan en minä nostaisi\nheille hyyryä... Ja huoneet minä remonteeraisin... Niin, katsos, minä en\nole paha mies. Se johtuu siitä, että olen lukenut... Kirjat... ja\nsanomalehdet... ja kaikki. En pelkää sanoa, että minä olen\nkehittyneempi ihminen. Mutta... no, vielä ei minulla ole tomttiakaan.\nMutta... talo raketaan... tomtti ostetaan. Nyt niitä saadaan\nhuokealla. Pian menemme käveleen ja katselemaan paikkoja... tuolla\nReckhalsissa. Kymmenen penniä neliömetri. Se on vallankumouksen ansio:\njos ei kapina olisi peljättänyt rikkaita, eivät he koskaan olisi\nantaneet maata köyhemmille. Nyt... oli pakko antaa...\n\nSitten jutteli Sakris edelleen Nelmalle tuosta tulevasta huvilasta.\nLupasi antaa Nelman syödä siellä sianlihaakin, vaikkei isäntä itse\ntahtonut sellaista, koska se oli hänelle pahaksi. Oikeastaan oli se\nkaikille ihmisille pahaksi: sitten lupasi Sakris selittää Nelmalle,\nmiksi se oli pahaksi. Mutta sianlihasta tehtyä kastia sanoi hän itsekin\nsyövänsä kernaasti. Nelma valmistaisi hänelle sitä. Ja kananmunia he\nsöisivät molemmat yhdessä...\n\n— Tämä meidän liitto tulee niin kuin se vanha testamentin liitto. Jos\nsinä olet uskollinen minulle... ja et unhoita, mitä minä sinulle käsken\n... niin... Taikka et unhoita sitä, mitä minä sinulta rakkaudessa\npyydän...\n\nNelma hämmästyi.\n\nMitä Kukkelman puhui?\n\nMistä liitosta?\n\nSyntyi pieni keskustelu, jossa Kukkelman otti itselleen valtavasti\nenimmät suunvuorot. Nelma kyseli vain:\n\n— Mitä?\n\nNelmahan ajatteli, että hän oli tullut tänne taloutta hoitamaan. Niinhän\nMimmi oli sanonut hänelle.\n\nTarkoittiko nyt Kukkelman, että..?\n\nKukkelman..! Tuo... niin kuin metsänelukka..! Vastenmielinen...\n\nJa silti rammassa Nelmaa miellytti jokin. Se hellä huolenpitoko, joka\nvivahteli hänen äänessään... vaikka hän saarnasikin yhtämittaa?\nSaarnasi rumalla puhetavallaan... Vai Kukkelmanin kiihkeä haluko\nrakentaa huvila... juuri Nelmaa varten. Huvila! Nelma saisi siellä olla\nrauhassa. Millä ehdoilla, sitä ei hän tullut miettineeksi, kun ajatteli\nitse huvilaa.\n\nKävelylle ei Nelma kuitenkaan halunnut Kukkelmanin kanssa. Jo\ntulomatkalla olivat ihmiset katselleet heitä. Yksinään olisi Nelma kyllä\nlähtenyt näkemään seutua... joskus, muutaman päivän kuluttua. Nyt hän\noli väsynyt ja halusi pysytellä kotona.\n\nOlisikohan täällä järviä? Kukkelman sanoi, ettei ollut. Ihanko oli\ntotta, ettei missä olisi järviä?\n\nNäin he keskustelivat sinä ensimmäisenä iltana.\n\nTunnin keinutuolissa nyykyteltyään Kukkelman sanoi lähtevänsä ostamaan\nruokatarpeita. Siitä oli Nelma hyvillään: hän arasteli kylää... koska\noli tullut sinne Kukkelmanin seurassa ja asui nyt yhdessä hänen\nkanssaan... Eikä Nelma olisi vielä löytänytkään kauppoihin! Mutta\nKukkelman lähti nyt asioille itse... Ja toi vihdoin tullessaan oikein\nkantamuksensa tavaraa: leipää, voita, juustoa, paperituohisen\npuutarhamansikoita... ja makkaraa Nelmalle; sitä paitsi kahvia, sokeria\nja muutamia leivoksia. Kovasti, kovasti meni rahaa... mutta Kukkelman\nnauroi, että raha on luotu pyöreäksi ja pyörimään pois..! Tyytyväisenä\nkatseli siinä Nelma tuomisia, joita rampa kurotteli pöydälle. Ja pian\nseuraili Sakris onnellisin silmin, kuinka Nelma alkoi paketteja availla\ntai järjestää minkä minnekin. Oikean hyllyn, jopa kaapin, sanoi mestari\npian Nelmalle nikkaroivansa. Tyttö oli ryhtynyt keittämään kahvia. Ja\nsitten kömpi Kukkelman jälleen alas keinutuolista: sanoi tästä menevänsä\nottamaan sisään vettä. Risuja oli vielä entistä varastoa... täksi\nillaksi. Kukkelman tallusteli pihalle.\n\nJa siellä pihakaivolla tapasi hän pari akkaa, saman vuokrahuvilan väkeä.\nHe olivat nähneet Sakriksen vievän asuntoonsa nuorta tyttöä... ja\nkyselivät nyt, joko mestari toi itselleen rouvan. Heille vastaili Sakris\nylpeänä ja salaperäisenä, että se vieras oli hänen morsiamensa... Uusi\nmorsian! Hän iski ovelasti silmää ja palasi kamariinsa.\n\nOvellakos hän vasta nauraa hekotteli! Sillä Nelma... nuori ja näppärä\nNelma... hommasi tällä kertaa alushameisillaan: pelkäsi vaalean\nkesäleninkinsä likaantuvan nokisen uunin ääressä, jota hän ei ollut\nvielä ehtinyt puhdistaa. Sakris katseli tyttöä ja naureskeli itsekseen.\n\nSitten he joivat kahvia...\n\nJa asettuivat lopulta illalliselle. Kukkelman pöydän toiseen päähän...\npainuen niin matalalle, että ainoastaan hartiat näkyivät... hartiat,\njoista pitkät kädet koukistuivat esille ja lappoivat verkalleen suuhun\nruokaa... ikään kuin hyllyltä. Nelmaa säälitti. Hän ei puhunut mitään.\nKukkelman sitä vastoin puhui; sanoi silloin tällöin, tyytyväisenä\nsyöntinsä lomassa:\n\n— Kyllä tämmöistä syö ennen kuin selkäänsä ottaa!\n\nTaikka, vetäen suunsa vielä leveämpään nauruun ja päästellen auki\nliiviensä nappeja, joiden raosta näkyi kuopalle painunut rinta:\n\n— Kyllä tavallinen keuhkotautinen tämmöistä syö.\n\nNelma nauroi tälle sutkaukselle makeasti.\n\nAterian jälkeen tahtoi Kukkelman vielä kupin kahvia... ja sitten tuli\nhänelle kiire nukkumaan. Hän laski leikkiä:\n\n— Täytyy ruveta selkänsä päällä istumaan.\n\nNelma järjesti hänen lavansa... Ja teki itselleen vuoteen kamarin\nperimmäiseen nurkkaan, säkeistä ja vaatemytyistä. Tätä viimemainittua\nhommaa katseli kyttyrä kummastellen. Kysyi viimein, kuinka Nelma oli\nnukkumisen aikonut. Sakrisko olisi antanut Nelman, joka oli hänen\nsuojattinsa... niin, enemmänkin... antanut hänen asettua lattialle!\nEi, jos niin oli oleva... niin Sakris se makaisi maassa, ja Nelma\nsängyssä. Osasihan Sakris näet nukkua missä tahansa; hän nukkuisi vaikka\naidalla... ja siitä huolimatta sanoi heräävänsä aamulla aina milloin\nikinä tahtoi. Sellaisia miehiä oli ollut ennenkin maailmassa...\nmuutamia. Oli ollut Amerikassa eräs, jonka nimi oli Napoleon, etevä\nsotapäällikkö, mutta muuten ilkeä ja hävytön ihminen; hän saattoi nukkua\njyrisevän kanuunankin päällä... ja heräsi siitä niin monen minuutin\nkuluttua kuin tahtoi...\n\nNiin puhellen Kukkelman riisuutui.\n\nNelma sammutti sähkön... ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen.\nMutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän\nkuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon: sääret,\njotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää... ja toinen\njalka vielä sivulle vinossa. Näki hänen kellertävän ja punertavan\nkyttyränsä: niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle. Nelmaa väristi...\n\nKamarissa oli kuuma... Ääniä kajahteli vielä vuokrahuvilasta... akkojen\nnaurua tai kiistelyä, lasten itkua.\n\nNelma huomasi, ettei rampa lavallaan nukkunut, vaan kääntelehti ja\nhuokaili. Ja sitten Kukkelman sanoi, käheästi ja pihisevällä äänellä:\n\n— Tui, tui.\n\nNelma ei vastannut. Kukkelman sanoi taas:\n\n— Tui, tui... mamma..!\n\nNelma oli hengittävinään syvästi ja tasaisesti.\n\nSakris kopautti kädellään alas permantoon. Nukkuiko Nelma tosiaan?\nKuinka hän nukkui? Se oli rammasta kummallista... mahdotonta.\n\nSakris kysyi lopulta:\n\n— Oletko sinä nukussa jo?\n\nEi vastausta.\n\nNyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli\nhänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään:\nkaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja\nkahta pitkää, suurta kouraa.\n\nEi suinkaan tuo surkea aikone..?\n\nNelma kavahti istumaan.\n\nJa se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi\nNelmaa, puhui helliä sanoja... liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä\n... pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa\ntuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat\nhuulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti\npermannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään... Ja pyyteli ja\npuhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma,\njoka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä\naikonut aina olla?\n\nMeni hetki.\n\nViimein Sakris melkein itkeskeli.\n\nSitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin... Hänen\npäässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan... ja\nsydämessään toivo ja rakkaus.\n\nNelma nukkui.\n\nMutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman\nsilmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä\nnaiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin... paitsi\njotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.\n\nHän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis\nkantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten\nlähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän\noli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa... ja katseli\nrukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne\nsilmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa... jäivät pitkäksi\naikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.\n\nJa sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään\nsaisi maata... ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina\ntällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he\ntulisivat toimeen... Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!\n\nIhmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan\npäätänsä.\n\n— Vanhuuteenko? kysyi hän.\n\n— Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. —\nSinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea\niloa? Tahdotko sinä uuden kläningin... ensin. Mene ja osta se\nitsellesi... Ja osta kaikkea... mitä mielesi tekee!\n\nSakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen\nNelmalle.\n\nSillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin\nheittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa... ja sitten armottomasti\nhänet jättänyt.\n\nMutta eihän Kukkelman ollut oikea herra... sen näki kaikesta!\n\nPäivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän\nkoetteli sinutella Kukkelmania.\n\nSakris ällistyi... ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli,\nnaurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei\nhän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin... kuin mikä muu mestari\ntahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin... Omin käsin hän oli\nrakennellut huviloita... toisten miesten kanssa.\n\nNelma ajatteli, että ehkä Kukkelman sittenkin pystyisi tekemään tuon\nhuvilan. Ja hän oli hyvillään, että Sakris oli tavallinen työmies... ei\nmikään ilkeä ja petollinen herra.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nMeni muutamia päiviä. Nelma uskalsi jo itse ostoksille... nähdäkseen\nkylää.\n\nVikkelästi hän pujahti takaisin kotiin pihaportista... jonka luona\nseisoi naisia häneen tirkistellen ja keskenään supattaen...\n\nSitten hän meni ostosmatkoillaan pitemmällekin kylässä, jopa vähitellen\naivan Krokelbyn reunamille. Sakris oli tähän asti käynyt kokoamassa\nrisuja. Nyt lähtivät he metsään yhdessä. Mutta vasta myöhään illalla:\naikaisemmin ei tyttö muka joutanut, oli yhä jotain siivoamatta\nkamarissa. Aina Nelma puhdisteli ja putsailikin siellä... milloin\nmitäkin; tuskin riitti hänelle vesi kaivossa...\n\nNo niin, tänä iltana suostui Nelma lähtemään metsään. Antoi Kukkelmanin\ntallustaa perästään. Sakris oli entistä onnellisempi. Kiireesti yli\nlouhien kompuroiden ja hengästyneenä koetti hän joutua yhtä nopeasti\nkuin Nelma... tuonne siimeisten norojen kätköön, jossa lemusi\nsuopursuilta. Kaukaa heidän takaansa kuului kylästä iloisia ihmisääniä\nja sirmakkain soittoa. Sakris halusi kaulailla Nelmaa, mutta nöyrästi\ntäytyi hänen tyytyä kulkemaan siivolla. Nelma kumartui tuohon ottamaan\npolun varrelta kuivia oksia ja risuja... mutta koskepas häneen! Sakris\nnaurahti:\n\n— Katso, mutta älä koske, niin tekee kiltti lapsi.\n\nKaino impi oli yhä sellainen... taikauskoa täynnä. Kuitenkin kantoi\nSakris mielellään Nelman keräämät risut kotiin... pian he näet\npalasivat kylään... Kantoi pientä sylystä kovasti läähättäen ja\npihisten... Nelman ei hän toki antanut sälyttää taakkaa selkäänsä. Niin\nhe kulkivat. Kotona täytyi ramman heti vetäytyä menehtyneenä\nkellottamaan makuupaikalleen, kalpeana ja suurin silmin. Permannolla hän\nnykyään makasi: Nelman oli hän suostuttanut siirtymään sänkyyn.\n\nKaikenlaiseen maailmassa tottuu. He tekivät nyt yhdessä toisiakin retkiä\n... kun Nelma oli saanut ommelluksi itselleen vaatteita, mihin työhön\npäivät ensin kuluivat... Sieviä vaatteita. Ja liinoja, joita levitettiin\nSakriksen pöydälle ja uudelle tarjottimelle, jonka Sakris osti Nelmalle.\nIlo oli niitä koristuksia Sakriksen katsella. Nyt ne olivat valmiit, ja\nhe kuljeskelivat keskellä päivääkin. Ottivat eväitä mukaan... Kapusivat\njollekin korkealle, vainioiden keskellä olevalle mäelle... Sieltä Nelma\nsaattoi nähdä kauas: eikö missään olisi järviä. Ei, ihan tosiaan, järveä\nei missään: ainoastaan ojantapaisia, jotka kiemurtelivat heilimöivän\nrukiin taikka ruohoa kasvavan alangon halki. Ja tuolta pilkotti vihreä\nja samakka merenlahti.\n\nSitten Sakris hommasi heille venheen lainaksi. He menivät soutelemaan.\nSakris souti. Ja Nelma istui ajatuksissaan ja ikävöiden perässä.\nYmpärillä korkeat kaislikot... Ahdistava ja painostava seutu: jokaisessa\nniemessä herrashuvilain aitauksia ja puutarhoja. Joka paikassa vilisi\nsoutelijoita, purjeita ja sakattavia moottoreita. Ja jälleen tuo vesi:\ntahmeaa ja paksua... Rannikolla aina kävelijöitä... Tuuli raisua ja\nrepivää.\n\nMeri haisi kirpeältä... Nelmasta pahalta.\n\nIäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden\nhiekkaiset, rauhalliset rannat!\n\nMutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää\nrupesi hän soittamaan... ja se oli Nelmasta kaunista.\n\nNiin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä\njonnekin... Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä\nehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat... Korkeasaarta\nkatsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli\nkuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä,\njättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä\nohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä\nistuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö\nsylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä.\nJouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja\nVallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän\nkaupungissa ollut väliä... täällä ei tarvinnut arastella oman kylän\nasukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli\nsieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun... näki Nelman somuuden.\nNelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän\nkatseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä\nmuistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin... Tuossa\nvilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten\nmaalattuihin... ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille...\nhevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti... Nyt tuli punainen\nkauppapuodin kyltti... sitten ampumarata... ja kaupunkilähetyksen\nmurukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita... oikealla yhä kiiltävämpiä\nkauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.\n\nKorkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into\njääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren\nhietikot tomusivat... jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten\nsiimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten\njääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli\ntappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan\nkettuja, hupaisia karhunpoikia... ja iso pukki ja apinoita. Apinain\nhäkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita\nsukkeluuksia... Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista\nsyntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma:\nkuuntelihan vain... Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden\nvuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista\nmoittinutkaan... olihan Sakris hänelle hyvä... oli hankkinut nämä\nkauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.\n\nOmansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja\nsellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa,\nodottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi\nkauniita hapsiaan hiljaa sivellen... Nelman kupeessa kiinni niin kuin\nsammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää.\nSakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin,\njaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin,\nköntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.\n\nKaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!\n\nNelma oli Kukkelmanin oma.\n\nNyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen\nkäsivarteen, kuiskaili hänelle... ja naureskeli käheällä äänellään.\n\nJa minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi\neilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti\nja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden\nmukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi\nystäväkseen Sakris sanoi häntä... Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein\nväkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma\nkeitti kahvit... järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen\nliinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman\nsitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut;\nhän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen\nnäköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi\ntarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta\nmorsiamesta... niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut\nrouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut\nkananmunista, että Nelmasta... tai jostakin Nelman näköisestä...\ntulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää\nkiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui... Ja häntä suututti,\nettä Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle... tuolle\nnenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään,\nmitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään... mitä hän kenties rupeaisi\njuttelemaan täällä kylällä.\n\nNiin... kurjana piti Nelma itseään, milloin ajatteli. Tämäkö... lienee\nollut... syntiä? Ne, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut, olivat\ntoki ihmisen näköisiä. Mutta tämä..!\n\nMiksi oli Mimmi hänet tänne houkutellut?\n\nMutta: maailmassa tottuu pitkätukkaiseen rampaankin, jonka silmät\nkiiluvat kuin...\n\nIlkeitä olivat kylän akat. Kuiskailivat keskenään kulkiessaan Nelman\nohitse... ja osoittivat häntä sormellaan. Niiden kielet olivat kuin\nkäärmeiden.\n\nJa sanoopa sitten Sakris, sanoo juuri samana päivänä, jona Nelma huomasi\nakkojen häntä osoittelevan, että hän vie kultansa illalla peltimestari\nSavolaisen luokse visiitille. Savolainen oli nimittäin ihan äsken\nostanut itselleen huvilan, aikoi muuttaa pois nykyisestä asunnostaan.\nSiksi kutsui hän tuttavia ja naapureita luokseen jäähyväisille...\njoukossa myöskin Sakris Kukkelman.\n\n— Minä en lähde sinne, virkkoi Nelma.\n\nSakris kysyi kummastellen:\n\n— Miksikä sinä et lähde?\n\n— Ihmisten pilkattavaksi... tällainen, hymähti Nelma.\n\n— Mikä vika sitten sinussa on? kysyi Sakris jälleen.\n\nNelman puheesta ilmeni, että hän piti itseään sellaisena... kuin\nmikäkin...\n\n— Mikä se sitten on? kysyi Sakris. — Hm... Hm, pullahiirikö? Sakris\nnauroi: — Ettäkö... kun ei pappi ole meitä vihkinyt? Mitä on...\nsellainen... vihkiä? Narrit antavat itsensä vihkiä. Taikauskoa...\nPakanallisuutta. Minä vakuutan sinulle, että... sinä olet minun vaimo\nilman haranki ja harabukti. Kun minä rakastan sinut, niin... mitä muuta\nharabuktia?\n\nTämä oli Nelmasta kyllä lohduttavaa. Mutta sittenkin hän epäili... Hän\ntahtoi jonkinlaisen todisteen... halusi sitä itsekseen, mutta ei\npyytänyt. Todisteen mistä? Ettäkö hän olisi muka Sakriksen vaimo? Se\nolisi ollut vielä hullumpaa.\n\nMihin hän oli joutunut?\n\nEi, mutta todisteen hän tahtoi kuitenkin... ihmisten tähden.\n\nHän ei suostunut lähtemään Savolaiseen... ellei hänellä olisi ainakin\nsormus sormessaan.\n\n— Naimissormusko? ilkkui pitkähampainen rampa.\n\n— Kihlasormus, oikaisi Nelma Kukkelmania... joka ei osannut edes\nsuomea.\n\nSiitä tuli nyt kyttyrälle aihe pitkään ja aatteelliseen esitelmään. Hän\nselitteli, oikean käden etusormi opettavasti pystyssä, että koska hän ei\nantanut mitään merkitystä papeille, jotka eivät ole kristittyjä, vaan\nsiunaavat tappamista, niin hän ei pitänyt myöskään heidän\nkihlaamissormuksistaan... mitä ne nyt olivatkaan? Onko sellaisista\nhyötyä? Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin... heidän sydämensä\novat heidän sormuksiaan; jos he jälleen eivät rakasta... ei ole mitään\nmessinkistä, hopeista tai kultaista rengasta eikä rautakahleitakaan,\njoilla olisi mahtia kytkeä heitä yhteen. Mutta kun he rakastivat\ntoisiaan, niin...\n\n— Niin... mutta akat ovat kuin rakit! sanoi Nelma.\n\n— Nekö? toisti Sakris pilkallisesti. — Älä sinä välitä heistä. Ole\ntulevan ajan förekongari. Se on sellainen... jokin edeskäypä. Eikö\nsinulle ole kylliksi se, että Kukkelman on sinun? Jospa olisit lukenut\nSara Hustan kirjoittamaa kirjaa... tiedäthän, minun kirjaani... niin\nolisit niin kuin minä! Älä ole... niin kuin nainen... heikko\nsaviruukku..! Vaan ole niin kuin oppinut ihminen.\n\n— Konkari sinne, konkari tänne! sanoi Nelma, joka ei ymmärtänyt Sara\nHustasta enempää kuin muistakaan Sakriksen saarnoista. Hän kyllästyi ja\nhermostui. Viimein hän sanoi, vierailusta päästäkseen:\n\n— No... ehkä tuonne nyt lähtisin... jos antaisit leikata pitkän\ntukkasi. Miehellä pitkä tukka... niin kuin narrilla! Joko sormus\nminulle... tai tukka pois!\n\nTukkako pois Kukkelmanilta! Hänen kaunis, erikoinen tukkansa. Tuo\nkaikkien huomaama tukka...\n\n— Jasoo... jasoo! sanoi Sakris.\n\nNyt se tahdottiin viedä... se tukka!\n\nSimsonin tukka. Myöskin Simson ennen sai voimansa juuri tukasta.\n\nLeikkuuttaako pitäisi Sakriksen hapsensa, joita hän monesti\najatuksissaan siveli ja harasi hellin käsin! Joita hän katseli\nkuvastimesta... hoiteli ja suki aamuin ja illoin kultana kiiltäviksi.\n\nTulisiko hänen luopua siitäkin... tämän tytön tähden?\n\nJos hän hylkäisi tukkansa, saattaisi tulla jokin onnettomuus... Siitä\nalkaen, kun hän oli ruvennut kasvattamaan itselleen pitkää tukkaa...\nmonta vuotta sitten... oli hän löytänyt itselleen kaikenlaista tukea\n... omista ajatuksistaan... Ja hän oli tullut viisaaksi... oppinut\nvaromaan myrkkyjä; tohtorien lääkkeitä ja elukkain lihaa.\n\nPovari oli selittänyt hänen unensa merkitsevän, että hän ikään kuin\nantaisi päänsä naiselle... naisen käänneltäväksi.\n\nKitkerä närkästys alkoi kaivaa Sakriksen sydäntä.\n\nNelma naurahteli:\n\n— Joko tukka tai sormus...\n\nEi tullut mitään sinä iltana visiitistä.\n\nMutta kun pari päivää kului, ajeli Kukkelman huolellisesti partansa...\nvaikka oli arki... ja lähti kaupunkiin. Ja sieltä toi hän Nelmalle\nsormuksen... harakankoristeen, kuten Sakris sanoi. Vaatimattoman, mutta\nsormuksen kuitenkin. Mitäpä hän ei tekisi Nelman mieltä hyvittääkseen?\nJa oliko hänen nyt kutsuttava Nelmaa morsiameksi vai rouvakseen?\n\nNelma pureskeli kynsiään... eikä vastannut mitään.\n\nMutta visiitille hänen täytyi sitten lähteä... ensin Bergmanin\nmörskään. Asetti siellä sormuksensa oikein näkyville... ja akat\nantoivatkin hänen olla rauhassa.\n\nSakris kutsui häntä nyt mammaksi. Sanoi pois lähdettäessä:\n\n— Täytyy tästä mennä kotiin... että saa mammaa taputella.\n\nTaikka:\n\n— No... meidän frouva!\n\nBergman nauroi.\n\nJa Nelma odotti Mimmiä... järjestämään tätä elämää.\n\nMeni jälleen päiviä.\n\nSellainen oli Sakriksen, viattoman polseviikin, kuherrusaika ja\navioliitto.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nNyt tulee Mimmi Rumfelt Krokelbyhyn.\n\nOn juhannusaaton aatto. Iltapuoli. Sakris Kukkelman loikoo polvet\npystyssä lavalla ja soittelee harmonikkaa. On olevinaan ikään kuin\nturkkilainen... Taikka keisari... Tahi Rasputiini...\n\nNelma on noutamassa vettä... tuolta kujan takaa kylän yhteisestä\nkaivosta, sillä pihakaivo on alkanut kuivua.\n\nHengästyneenä tulee Nelma ovelle; silloin kuuluu hänen takaansa lihava\nja kurkusta lähtevä naisen ääni:\n\n— Morjesta, Nelma-tyttöseni!\n\n— Mimmi! vastaa Nelma vilkkaasti ja miltei kavahtaa Mimmi Rumfeltin\nkaulaan. Mimmi sulkee hänet eteisessä mahtavaan syliinsä. Sitten hän\nastuu sisään ja huudahtaa:\n\n— Morjesta pyttyyn, pykmestari! Olipa tekeminen ennen kuin tänne löysin\n... olipa tekeminen! Mutta... minä tiedustelin. Kas niin, Nelma on\ntullut oikein riskin näköiseksi. Ja Kukkelman soittaa... Bravo...\npykmestari!\n\nViimeisen sanan virkkoi hän hiukan puhettaan pysähdyttäen. Sitten hän\nkatseli ympärilleen.\n\nEllei kaihi olisi peittänyt sitä Mimmin silmää, joka oli Sakrikseen\npäin, joten sen ilme särkyi niin kuin rikkonaisessa kuvastimessa, olisi\nSakris nähnyt hänen katseessaan pettymyksen ja suuttumuksen. Mimmin\npunaiset huulet aukesivat ällistyksestä. Hän lykki kielellään harsoa,\njoka peitti hänen lihavia huuliaan, ja sanoi:\n\n— Minä kysyin täällä pykmestaria. Sanoivat... ettei sellaista\nolekaan... On vain timperi.\n\nSakris joutui pulaan; hän käänteli hartioitaan, katseli sinne tänne,\nsiristäen silmiään, naurahteli... ja antoi vastaukseksi tuon\ntavallisen:\n\n— Jaa, sanokoot trullit mitä tahtovat. Mutta minä osaan pykätä yhtä\nhyvin... jopa paremmin... Byggmestarit ja arkkitehdit tahtovat...\ntekevät semmoista, joka ei ole praktillinen... ja josta ei tule mitään,\njos ei timpermanni itse ole pykääjä. Mutta oikea työmies korjaa\npiiristykset... eikä tee niin kuin byggmestarit tahtoo, vaan tekee\nkaikki paremmin. Jasoo, jasoo, Mimmi! En ollut tuntea enää: niin komea\nnainen! Tervetuloa vaan nyt! Terve, terve!\n\nKukkelmanin sydän vavahti ilosta näin komean naisen edessä.\n\nMimmillä oli käsiväskyt ja kaikki... paitsi tuota naamaverkkoa. Ja\ntavattoman suuri, punaisilla kukilla koristettu hattu. Vaalea leninki\n... ja ihonväriset sukat.\n\nNelma naurahteli ja viserteli... ryhtyi nopeasti kahvia puuhaamaan.\n\nMimmi Rumfelt heitti käsilaukkunsa pöydän kulmalle... ja riisui nyt\nharsoaan, nuolaisten isolla kielellään huuliaan ja harson reunaa, joka\ntunkeutui hänen suuhunsa. Mustan hattunsa hän työnsi Sakrikselle, koska\nse ei mahtunut pöydälle: siinä oli jo harmonikka. Sakris, aina naisille\nkohtelias, otti tarjotun komeuden käsivarsiensa varaan... ja\ntirkisteli, minne hän sen asettaisi. Sitten auttoi Nelma Mimmin\npäähineen ja harson ylös naulaan. Mimmi oli heittäytynyt keinutuoliin,\nnostaen toisen polvensa toisen päälle... huohottaen ja puuskuttaen\nkuumissaan, sivellen jauhottuja poskiaan ja tarkastellen kamaria. Sitten\nsanoi hän Kukkelmanille, joka oli asettunut pöydän toiselle puolelle,\nharmonikan taakse, mistä hänen pellavainen päänsä juuri näkyi:\n\n— No, soittakaa sitten... että olisi hauskaa. Huh, huh, sisäänkin\ntunkeutuu inhottava ryssien savu! Osaatteko Kesäillan valssia?\n\nSakris vastasi:\n\n— Ennätetään... Minä... minä osaan kaikki valssit... jotka täällä\nosataan! Ei löydykään semmoinen valssi, jota minä en taitaisi soittaa!\nMutta: ensin vatsaan jotakin. Sen jälkeen se kävelee iloisesti. Ensin\nkaffe... Ilman kaffe minä en teke mitään...\n\nEikä Mimmi Rumfelt sitten enää soittamista muistanut. Nähdessään Nelman\nuuden leningin hän kysyi, mitä se oli maksanut, ja nousi sitä\nkatselemaan, moitti siinä jotain, mikä ei ollut muodissa... Nelma tuntui\ntulevan vähän noloksi. Sitten valitteli Mimmi jälleen kuumuutta, hieroi\nposkiaan huulet auki... ja tiedusteli, onko Nelmalla kellari, jossa hän\npitää näillä ilmoilla maitonsa, voinsa ja lihansa, niin etteivät ne ala\nhaista ja pilaannu. Siihen ei Nelma vastannut paljon mitään... hänellä\noli ainoastaan pieni konttorikaappi eteisessä.\n\nOltiin hetki vaiti. Juotiin kahvia.\n\nNyt otti Nelma kukkaronsa hyllyltä, jonka Sakris oli äskettäin hänelle\ntehnyt, ja pyysi Sakrista pistäytymään puotiin, ostamaan ruokia illaksi.\nLähestyikin illallisaika. Kukkelman lähti nurkumatta: olihan talossa\nkomea vieras, jota sopi palvella. Komea, vaikkakin hiukan harmillista\nlevottomuutta herättävä: muodit sille piti olla niin tarkat... ja\nkellarit ja kaikki olisi Sakriksella pitänyt olla... No, Mimmi kun oli\naatelissukua...\n\nKun Sakris palasi kylältä, hiessään ja läähättäen, pötkötti vieras jo\nNelman lavalla ja kuorsasi.\n\nKukkelman katseli keinutuolissaan Mimmin muotoja. Nelma alkoi\nvaiteliaana valmistaa illallista...\n\nSakrista väsytti kylällä samoaminen. Hänkin vetäytyi siis omalle\nmakuupaikalleen: permannolle. Mutta nyt siinä ei ollut oikein mukavaa,\nsillä Nelma oli käärinyt alusia kasaan, kamaria siistimmäksi\ntehdäkseen...\n\nKärpäset pörisivät ikkunassa... ja ulkoakin niiden ääntä kuului.\nAnnansilmä nuokkui hievahtamatta... Myöskin Sakris nukkui... ainoastaan\njalat ja selkä vaatekasalla, mutta lonkat paljaalla lattialla.\n\nHänet herätettiin illalliselle. Ateria oli tavallista herkullisempi.\nMimmi kiitteli ruokia, puhui koko ajan, mistä ruuista hän enimmin piti,\nja söi suunnattoman paljon. Sakris ennätti sanoa ainoastaan:\n\n— Niin... kyllä tämmöisellä moijaa hyvin!\n\nTaikka:\n\n— Kyllä tämmöistä tavallinen keuhkotautinen syö.\n\nMimmi huudahti:\n\n— Uh-huh! Phyi!\n\nKun oli aterioitu, valitti Nelma, ettei sisällä ollut puita eikä\nvettäkään huomisaamuksi. Mimmi sanoi:\n\n— No Kukkelman saa niitä hakea.\n\n— Jasoo! huudahti Sakris merkitsevästi.\n\nHän lähti kuitenkin. Muutamina päivinä ei hän ollut enää kantanut puita\neikä vettä... ja Nelma kävi tavallisesti puodissa aina. Nyt keräili\nrampa pihalta, liiterien nurkilta, hiukan lastujen rippeitä ja\npuunkuoria... Kantoi keskiyön hämyssä kujan takaa kaivosta tuota\nvietävän vettä. Tuli läähättäen ja kalpeana, mutta kuitenkin hymyillä\nvirnistellen viimeisen kerran sisään. Silloin vieras oli jo vakinaisesti\nlevolla, Nelman vuoteessa... Kuuma hänellä oli, alusvaatteissaan makasi\n... peittonsa oli sysännyt syrjään. Tuo näky lohdutti Kukkelmania\njollakin tavoin.\n\nNelma puhui Sakrikselle kuiskaten, suuresti Mimmiä kunnioittavalla ja\nhellivällä äänellä. — Mimmi-parka! Sellainen hän oli! Mutta sisua ei\nhäneltä puuttunut: oli juuri tänä aamuna karannut turvakodista. Eräs\nkulassi, jolle Mimmi oli salaa kirjoittanut, repi siitä lankkuaidasta\nkaksi lankkua auki... ja Mimmi työntäytyi ulos ahtaasta reiästä. Sitten\nautolla Helsinkiin... Siellä kävi katsomassa Pojuaan... ja haki\nvaatteensa tuttaviensa luota...\n\nHiljaa asettui Kukkelmanin pariskunta levolle. Sakriksen makuupaikalle.\nSakriksella oli siinä epämukavaa ja ahdasta... Mutta hauskalta tuntui\nhänestä kuitenkin. Vatsa oli harvinaisen täynnä... ja tuo pulska vieras\ntalossa. Ei tullut uni tässä kuumassa. Piti jollakin tavalla kulutella\naikaa. Sakris taputteli siis naurahdellen Nelmaa, joka alkoi torua,\nsanoen Sakrista kukoksi... ja työnsi häntä pois luotaan. Kurja kääpiö\nnukkuikin viimein, luvaten kyllä herätä ajoissa noutaakseen maitoa: hän\nheräsi aina sillä minuutilla kuin oli päättänyt!\n\nSeuraavana päivänä, sillä myöhään Sakris nukkui, tarkasteli Mimmi\nRumfelt häntä, tuota kiemuraista kasaa permannolla. Kelmeänä ja poski\npäänalusia vasten nyykötti Kukkelman, myhkyrä surkeasti koholla. Toiset\nolivat jo juoneet kahvinsa. Mimmi huudahti:\n\n— Phyi, phyi, tuollaiseksi en minä häntä luullut. Eihän tuo jaksa\neukkoaan elättää eikä huvilaa hankkia.\n\nNelma iski Mimmille silmää: Sakris saattaisi kuulla.\n\nSitten Sakris herätettiin. Hän kääntelehti hitaasti, ja alkoi\nvaivalloisesti verhota kuihtuneita raajojaan. Sai jäähtynyttä kahvia: se\nhäntä harmitti... hän oli jo tottunut oikeaan kahviin.\n\nMimmi puhui nyt Nelmalle:\n\n— Sinä otat vaaleamman leningin, ja minulta saat kukkia hattuusi: niitä\nriittää siinä. Ei sovi tuollainen sänkykamarimyssy, joka sinulla on.\nMolemmille tulee samanlaiset kukat... ja sitten me ollaan niin kuin\nparihevoset siellä Degerössä.\n\nSakris kuulosteli, paitahihasillaan, jäähtyneen kahvinsa ääressä.\nViimein hän kysyi:\n\n— Degerössä? Milloinka... missä?\n\nMimmi Rumfelt ilmaisi, että he lähtisivät Nelman kanssa tänä iltana\nDegeröhön. Olihan nyt juhannusaatto.\n\nSakris hämmästyi:\n\n— Juhannin aatto? Juhannin aatto... kuinka se on mahdollista? Niin\nkuluu aika ulos... minä en ymmärrä, kuinka se on kulunut... tämän\nkesän alkupuoli. Jaa, minulla on ollut hauska olla. Jasoo, Degeröhön!\nNo, sinne on pitkä matka, mutta antaa mennä vaan. Lähtekäämme Degeröhön.\nSiellä minä olen kyllä ennen juhannina ollut. Siellä voi pitää lystiä.\nMinkä kellon aikana me lähdemme?\n\nNaiset katsoivat toisiinsa. Mimmi Sakrikseen... ja sitten jälleen\nNelmaan, niin että valkea viiru hänen toisessa silmässään välkähti.\nMimmi sanoi:\n\n— Niin... tosiaankin. Matka Degeröhön on liian pitkä. Ja täältä\npitäisi kävelläkin kaupunkiin. Minä en viitsi kävellä... En viitsi\nlähteäkään!\n\nNelma tähysteli neuvottomana Mimmiin.\n\nViimein arveli Nelma, että jospa he lähtisivät kuitenkin... muualle.\nSoutelemaan... Ja menisivät ainoastaan jonnekin lähemmäksi.\n\n— Sekin passaa! huudahti Sakris. — Passaa... koska kerran Mimmistä\nDegeröhön on liian pitkä. Mennään soutelemaan. Minä olen tänä kesänä\nNelman kanssa tottunut meren kanssa. Minä olen aivan kuin oikea\nmerimies, en pelkää merta ollenkaan. Degerössä olisi kyllä juhannina\nliffatumpi... mutta en tahdo ketään kiusata: en pientäkään kreatyyriä\nminä tahdo kiusata. Soudetaan Kyläsaareen. Minä saan kyllä lainata\npaattia. Ja minä soudan. Olen aivan snooli soutamisen perään. Ja eväitä\npitää ottaa mukaan.\n\nMimmi rypisteli kulmiaan happamen näköisenä. Miltei tiuskahtaen hän\nsanoi:\n\n— Mennään sitten, ja otetaan koko viikon eväät mukaan.\n\n— No eihän nyt... eihän nyt viikon! oikaisi Kukkelman. — Mutta mitäs\nnyt kello on?\n\nSe oli jo puoli yksi.\n\nMimmi ratkoi kiireesti kukkia hatustaan ja Nelma ompeli niitä omaansa.\nSakriksen täytyi lähteä kylälle ostamaan eväitä.\n\nTuskin ennätti hän sitten paketteja kantaen takaisin kotiin, niin oli\nhänen tallusteltava Vanhaankaupunkiin pyytämään venhettä lainaksi siltä\nkalastajalta, jolta hän oli ennenkin sitä saanut. Tällä kertaa ei ollut\nvapaana muita kuin vanha ja lahonnut ruuhi. Olihan juhannusaatto. Ruuhen\ntäytyi kelvata. Sakris souti sen lähemmäksi asuinkyläänsä, lahden\npohjukkaan. Sitten käveli hän verkalleen kotiin.\n\nKotona tuppasi Mimmi Rumfelt parhaillaan jauhoa Nelman poskipäihin,\nnenään ja otsaan. Itse Mimmi oli jo maalattu... niin kuin pikkulan\nseinä. Sakrista harmitti hänen mammansa tuhraaminen... ja kamarin\nhyvistä hajuista sakea ilma samalla ärsytti häntä. Keinutuolissa hän nyt\nlepäsi... ja nautti sieraimin ja silmin hyvistä hajuista ja naisista,\njotka pukeutuivat. Sitten piti hänen itsensäkin joutua. Kuvastimen\nedessä ajeli hän partansa ja suki hiuksiaan, tarkastaen huolellisesti\nkumpaakin poskeaan ja luoden itseensä välkkyviä silmäyksiä. Puhtaat\nkaulukset ja punajuovainen rusetti kaulaan.\n\nEikä hän huomannut kuvastimesta, kuinka Mimmi hänen selkänsä takana\nirvisteli ja näytti hänelle kieltään. Nyt työnsi Mimmi hänet siitä\nsyrjään ja rupesi asettamaan hattua päähänsä.\n\nSitten lähdettiin. Mimmi antoi Sakrikselle eväskorin... ja ehdotti,\nettä jätettäisiin harmonikka kotiin, vaikka se oli Kukkelmanilla jo\nsylissä.\n\nSakris sanoi:\n\n— Haidariko kotia? Ei, kaikkea matkalla tarvitaan.\n\nJa hän sälytti soittimen kainaloonsa.\n\nMaantiellä kulkevat nyt naiset edeltä, Kukkelman kantaa koria ja\nharmonikkaa. Ajattelee huolestuneena, että hänen melkeinpä viimeiset\npennosensa mahtoivat olla tuon korin sisällössä.\n\nMutta: Mimmi oli Mimmi... ja kun Juhannus oli ainoastaan yhden kerran\nvuodessa!\n\nTässä takana kulkien näki Mimmin... Ja näki Nelman keveästi heiluvat\nhameenhelmat. Sakriksella oli ikään kuin kaksi naista.\n\nTultiin rantaan. Sauhua oli ilma täynnä. Ilta lähestyi, iloisena ja\njuhlakkaana. Oli lämmintä...\n\nSe Venäjältä tullut sauhu verhosi vedet ja maat niin kuin salaperäinen\nusva... Niin sakeana ja tasaisena, että ainoastaan lähimmät kalliot ja\nhuvilat näkyivät selvästi. Muu haipui suurena ja ihmeellisenä ulapan\nsauhuun...\n\nKaikkialta kajahteli pikku poikien huutoa ja vihellyksiä.\n\nJo soitti tuolla jossakin harmonikka. Ja jossakin viritettiin\nmandoliinia.\n\nLattea ruuhi, Sakris airoissa pihisten ja huohottaen, liukui\nnytkähdellen eteenpäin. Ilmestyi sauhusta huvila... loittoni ja katosi.\nTuntui meren viileä ja äitelä ilma.\n\nKatsokaa, tuolla loimahti jo kokkovalkeita... rantakallioilla... Ihana\noli ilta, tyyni oli meri. Maailma lauloi, soitti ja tanssi ilosta.\n\nNyt teki Kukkelmaninkin mieli laulaa ja soittaa. Hän tunsi itsensä aika\nvekkuliksi: oli Nelman sulhanen... vai mikä lienee ollutkaan... Ja\nvieraskin oli hänen paatissaan, hänen eväissään: Mimmi Rumfelt...\nKukkelman sanoi:\n\n— Nyt me ollaan vetten päällä. Jos naiset tahtoo, niin nyt minä soitan\nteille sen Kesäillan valssin.\n\nMimmi vastusti:\n\n— Jos Kukkelman soittaa, niin paatti seisattuu.\n\n— Antaa sen vähän seisoa. Minnekää ei ole kiiru, vastasi Sakris.\n\nJa hän soitti Kesäillan valssin, keskellä merta, matkalla saareen.\n\nNelma tuli alakuloiseksi, kun Sakris soitti näin... soitti oikealla\ntavalla, eikä vain kurnuttanut yhtä ja samaa nuottia, niin kuin usein\niltasin. Alakuloiseksi: muisteli entisiä juhannuksiaan.\n\nJa yhtäkkiä alkoikin Kukkelman sitten laulaa. Tahtoi hauskuttaa naisia.\nMimmi sanoi:\n\n— No, laulakaa... kunhan soudatte kanssa, että päästään eteenpäin.\n\nSakris kehuskeli osaavansa hauskoja lauluja. Hän yski ja köhiskeli. Nyt\npirahti hänen suustaan ääni niin kuin säkkipillistä, kimeä, piipattava.\nMimmi kohotti korviaan ja purskahti nauruun.\n\nKukkelman souti verkalleen ja lauloi. Joka vedolla säkeet katkesivat...\nja kuului hätäinen huohotus ja hullunkuriset sanat narisevalla äänellä.\nRamman silmät killistelivät kulmain alta makeasti tyttöihin. Hän lauloi:\n\n      Och Herre min Gud hennes, fralla-lalla-la,\n      och Herre min Gud hennes ögon,\n      de sågo på mig, arma fan!\n\nMimmi nauroi niin että heittelehti kuin venheen kaataakseen. Se oli\npitkä laulu.\n\n— Bravo! huusi Mimmi, kun Sakris viimein lopetti.\n\nSakris sanoi:\n\n— Ei minun ääni ole nyt enää mitään. Mutta ennen..! Siellä...\nHanabölessä se oli... aivan niin kuin naisen ääni. Se helkkysi niin\nkirkkaana. Semmoinen se oli. Nyt ei se ole enää niin.\n\nHän nyökytteli suruisena hartioitaan. Ja sitten hän aloitti uuden\nlaulun. Se oli kupletti, joka oli sinä kesänä hyvin muodissa: siinä\nnimittäin pilkattiin Venäjän keisarillisia ja Suomen kuningasmielisiä,\njotka muka hieroivat keskenään salajuonta kansanvaltaa vastaan. Kimeästi\nja latustaen Kukkelman soutaessaan alkoi piipittää:\n\n      Täss' on yks' ruski Iivana,\n      mi tullut Pietarist',\n      eikä ollut bolsheviikki\n      eikä tavarist!\n      Nevan yli tänne ui,\n      sanoi: Hospod pomilui,\n      täällä kaikki ompi haroshii!\n\nSitten jatkoa uudella voimalla:\n\n      Suomess' paljon asuu tshuhnat, tshuhnat,\n      ah, ne kaikki ovat tuhmat, tuhmat.\n      Teillä paljon liebushkii,\n      teillä kaunis flikushkii,\n      teillä kaikki ompi haroshii!\n\nTämä oli vielä pitempi laulu kuin edellinen.\n\n— Bravo, Kukkelman, bravo! huusi Mimmi.\n\n— Katsokaa, tuolla on iso kokko!\n\nEdessä, korkeain kaislikkojen takana, leimahti huimaava, räiskyvä tuli,\nlepattaen ja ilmaan lentäen. Sakris käännähti, laulu jäi kesken.\n\nOli tultu Kyläsaareen.\n\nJa sitten: niin, sellainen oli Sakriksen kuherrusaika ja avioliitto.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nLaupias luonto, joka on Sakriksen ruhjonut, näyttää antaneen hänelle\ntueksi ihmeellisen itserakkauden ja herkkäuskoiset kuvitelmat.\n\nLaupiasko luonto? Kuin hiirellä leikkivä kissa: se tuottaa säälittävälle\nuhrilleen kärsimyksiä juuri sellaisella hetkellä, jolloin rampa uskoo\nenimmän onneensa ja on iloisin.\n\nSinä juhannusyönä ei Sakris nukkunut oikeastaan yhtään... ja kuitenkin\noli hän kotonaan, kamarissaan Krokelbyssä... mutta yksin.\n\nYksin oli hän soutanut Kyläsaaresta takaisin.\n\nHän oli koettanut paneutua nukkumaan. Ei siitä tullut mitään.\n\nYö oli kuuma. Vain tuokioksi laskeutui hämärä maailmaan... mutta se\ntuokio tuntui pitkältä: oi, se oli kuin iankaikkisuus. Ja minkälainen\niankaikkisuus! Itse helvettiä se oli lieskoineen!\n\nVieläkö suurempaa piinaa tarvitsi!\n\nKukkelman oli epäluuloinen... Ja nyt hän oli sitä syystä.\n\nHän oli pikavihainen: nyt hän sai olla sitä kauan.\n\nMinkälainen juhannusyö tästä tuli!\n\nOlipa tämä lysti juhannus.\n\nSakris kääntelehti vaatekasallaan nurkassa vuoroin kyljelle ja toiselle\n... vaivaloisesti ja ähkien. Aivoissa poltti. Ei tullut uni...\n\nVietävää oli kaikki!\n\nTäytyi koettaa asettua kyttyrän varaan. Täytyi yrittää lukea... Sara\nHustan Nietseske-kirjaa.\n\nNiin kuin se kirja olisi kehittyneen ihmisen pitänyt nauraa!\n\nIkkunan kolme isoa ruutua ammottaa haaleina ja keltaisina... Yössä\nvärähtelevät männyn oksat salaperäisesti... tuolla liiterien päässä.\n\nSilmiä särkee. Kuumuus aivoissa nousee.\n\nEi lähde vain se yksi ajatus mielestä, vaikka koettaisi kuinka tirkistää\nkirjaan.\n\nSakris työntää itsensä yhtäkkiä käsillään pystyyn. Jalat ovat tavattoman\nväsyneet... kävelystä ja muutenkin: hermoja pakottaa. Melkein panee\nkonttaamaan. Hän hoippuilee nyt sinne ja tänne paitasillaan... kotiin\npalattuaan oli hän heti riisuutunut... vihaisena... ja heittäytynyt\nmakuusijalleen... vetäen peiton kyttyränsä ylitse.\n\nKuka uskoisi tällaista!\n\nMitäs nyt oli tapahtunut?\n\nKukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin\nettä tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa.\nSakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee\nhiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja\nrintamuksille...\n\nSitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka\nmonennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain\nkuului... mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä\nsieltä täältä... naurua... ja hoilaustakin.\n\nTuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta... Entä hoilaus: juopottelua!\n\nEi tullut ketään. Ei Nelma... vieläkään.\n\nJa nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka\nSakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se\noli... se takoi kuin ennenkin.\n\nKamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä\nvuoteelleen.\n\nMitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?\nSitten Sakris ärähti:\n\n— Kun menet naisen luokse... niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara\nHusta...\n\nSakris oli väsynyt...\n\nOmin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen\nmukana... Sen hän oli nähnyt.\n\nJa nyt hän... sellainen mies... piinasi itseään moisella kuin...\nNelma! Hirmuista raippaa tarvitsisi Nelma! Ja sitten hänet olisi\npotkaistava ulos. Itsensä Kukkelmanin oli kehityttävä korkeammalle:\nkohottava..! Pilviin! Noustava edistyneen ihmisen ajatuksien siivillä\n... miehen ajatuksella.\n\nTieltä kuului taas ääniä. Juhannusyö... Sakris nauroi:\n\n— Hek, hek, hek!\n\nEikä hän kuitenkaan nauranut. Hän nousi taas ja tirkisteli kylälle. Hän\nhuokaili:\n\nNiin hyvää oli kaikki ollut... hänen ja Nelman välit! Niin hyvää..!\n\nJa vielä paremmaksi piti tulla. Hän oli ostanut Nelmalle sormuksenkin...\nJa olisi tässä ostettu tonttikin! Nyt... Nelma...\n\nKukkelmanin kurkkua kaivelee ikään kuin itku. Hän kököttää\nmakuupaikallaan.\n\nMitäs nyt? Nyt ne tulevat!\n\nNyt se saisi... ruoskaa... Nelma! Sakris työnsi korvansa edestä pois\nmärät hiukset, että olisi kuullut paremmin. Oliko tuo Nelman naurua...\nkelvottoman?\n\nJa Mimmille pitäisi antaa oikein selkään! Lieneekö Mimmi edes mikään\naatelinen? Byskata taitaa sittenkin olla.\n\nJoku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.\n\nKukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!\n\nHän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.\n\nNiin, antaa heidän kuljeskella... pahoilla teillä! Alhaisilla ja\nsynnillisillä teillä.\n\nRampa väänsi ovensa sisältä lukkoon... kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken\noli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt:\ntulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman\nvuoteessa ja nauraisi itsekseen.\n\nRampa nauroikin. Nauru oli lyhyt... ikään kuin hätäinen... ja hän\nkuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin\njotain outoa... Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen.\nEi kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.\n\nOvi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta...\n\nNelma... hänen oma Nelmansa!\n\nJälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista\nkourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli\nsiinä yksinään ja mutisi:\n\n— Maatkoon nyt tässä. Maatkoon... ja tulkoon likaiseksi!\n\nMutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui\nsiis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.\n\nKyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.\nNaiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.\nEivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen\ntallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.\n\nSakris tallusteli... etsi kaikkialta.\n\nJa viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.\nKaikki he... nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.\n\nKukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.\nNelma naureskeli.\n\nSakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän\nvielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.\n\nAutomobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää... Se ajaakin\npois...\n\nAamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin\nsäynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja\nhänen naamansa on kelmeä... silmien alukset sinertävät. Poskipäät\nvärähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.\n\nSellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee\ntuskasta...\n\nVarpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin\npysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa\n... ja katselemaan autiota huonetta.\n\nSitten narisee yhtäkkiä ulko-ovi... eteisen ovi. Nyt ne tulevat!\n\nJa ne tulivatkin. Sakris väänsi lukkonsa auki. Mimmi huudahti:\n\n— Täällä hän onkin, ei hätää. Minnekä te saarella jouduitte? Jösses,\najatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi\nserkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja\npoikia... hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat\nminua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska,\noliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin... ja\njuteltiin. Oikeita kavaljeereja. Mutta sitten: tulemme paatille, paatti\npoissa. Ja eväät, kaikki poissa. Ja ajatelkaa, meille semmoinen hätä,\nettä oliko pykmestari hukkunut. Ja kuulkaas, teidän tähtenne saimme\nkävellä yöllä yksin tällaisen matkan!\n\nMimmi torui todella vihaisena.\n\nNelma ei virkkanut ensin mitään... Alkoi hiljaa availla eväskoria, joka\noli oven luona nurkassa harmonikan vieressä... ja säälitteli, ettei\nSakris ollut yhtään syönyt... katseli rampaa pelokkain, mutta kuitenkin\nvilpittömin silmin.\n\nMimmi jutteli yhäti... noista hauskoista kavaljeereista. Sakris\nkuunteli syrjästä pälyen... kuunteli, todistaisiko jokin Mimmin suusta\nluiskahtanut sana, että naiset olisivat tehneet yöllä jotain...\nsynnillistäkin. Sitä ne eivät todistaneet. Silti Sakris epäili.\n\nHänen sisunsa alkoi ikään kuin hautoa kostoa.\n\nKuinka oli oikein asia? Huoletta saattoi Mimmi ruveta syömään eväitä,\njoita nyt Nelma järjesteli pöydälle. Aivan huoletta: sillä nuo\nsattumalta tavatut kauppa-apulaiset, jotka eivät kylläkään olleet Mimmin\nserkkuja eivätkä sen rikkaan gulashin seurapiiriä, joka oli päästänyt\nMimmin turvakodista karkuun... nuo kavaljeerit olivat tosin tarjonneet\ntytöille ryypyt, mutta eivät muuten olleet tehneet sen kummempaa kuin\nettä halailivat heitä viattomasti. Niillä oli hauskaa keskenäänkin...\nnuorilla miehillä... Helsingissä, siinä Heikinkadun ravintolassa, jonne\nhe veivät Mimmin ja Nelman Kyläsaaresta autolla. Silloin, kun Sakriksen\nvenhe kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa\npitkin Hermanniin. Mutta kaupungista saattoivat kavaljeerit Mimmin ja\nNelman jälleen autolla kotiin... Ainoastaan Mimmi oli jollekin heistä\njotain lupaillut.\n\nSakris koetti syödä; ruoka maistui hänestä laholta puulta.\n\nAurinko oli noussut. Piti asettua levolle.\n\nSilloin: mitä kummaa, vuode, jossa Mimmi makasi, oli porossa ja noessa!\n\nSitäkös nyt naiset ihmettelivät.\n\nMimmi haukkui siitä Sakrista, joka ajatteli:\n\nTuon Byskatan vuoteenkos minä töhrinkin, enkä Nelman?\n\nRampa irvisteli keltaisilla hampaillaan... eikä tunnustanut mitään.\n\nNelma aavisteli jotain... vaikkei ymmärtänyt. Siivosi hiilet ja noet\nlavalta pois. Mimmi heittäytyi levolle ja alkoi kuorsata, seljällään ja\nsuu auki.\n\nNelma valvoi vielä Sakriksen vieressä ja mietti. Sakris oli nukkuvinaan.\nSilloin tällöin näytti hän raottavan sinertäviä luomiaan. Lopulta hän ne\navasikin... ja sanoi huokaisten verkalleen:\n\n— Työtä... pitäisi tehdä! Niin, hohhoi... täytyy jatkata se työ\nsiellä gulashi Suomenvaaran luona, ja sitten: täytyy ruveta säästämään\nrahaa! Ja ostaa tomtti.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nMimmi Byskata viipyi kauan Kukkelmanien vieraana.\n\nSäästäpä tässä, jos tällaista menoa jatkat, Sakris-parka!\n\nMimmi söi kauhean paljon ja kulutti muutenkin kursailematta Sakriksen\nvähäisiä varoja. Kukkaro oli yhä Nelmalla, ja täytyihän Nelman tyydyttää\nkaikenlaisilla herkuilla ystävättärensä halua. Vieläpä yllytti Mimmi\nNelmaa ostamaan itselleen uusia vaatteitakin.\n\nEikö Mimmi jo älynnyt lähteä matkaansa?\n\nSakriksen oli niin vaikea ponnistautua irti näistä kuherrusajoista,\njoissa oli ainoastaan yksi paha muisto: se juhannusyö.\n\nRahat loppuivat yhtäkkiä, niin odottamatta, että Sakriksen täytyi mennä\njostakin lainaamaan. Ehkä peltiseppä Savolaiselta... Sinne hän nyt meni\n... Savolaisen uuteen, punaiseen huvilaan.\n\nMestarilla oli vieras. Mutta ovensuussa ja hiljaa selitti Sakris hänelle\nasiansa: ainakin viisi kymppää Sakris tarvitseisi.\n\nSavolainen räpsytteli silmiään... eikä tuntunut suinkaan halukkaalta,\nvaikka hänen kotinsa näytti yhä varakkaammalta ja pöytänsä yhtä\npulskalta kuin ennenkin. Ei, hän käänteli muka tyhjiä taskujaan...\nsanoi kuluvan itseltään kaikki omaan elantoon: hänen täytyi nyt ottaa\nkaksi kisälliä vastatehtyyn verstaaseensa. Tuolla oli verstas tontin\nkulmassa; tämä mies tässä oli sen rakentanut: peltiseppä osoitti\nvierastaan.\n\nViime aikoina olikin Sakris kuullut täältäpäin vasaran ja kirveen\nmälskettä. — Ehkäpä tällä Skotri Ramperilla olisi Kukkelmanille antaa,\nnauroi Savolainen ja osoitti sohvassa istuvaa taasen.\n\nSakris tuli peremmälle. Savolainen esitteli hänet Gottfrid\nStrandbergille, iskien silmää vuoroin mieheen ja toiseen, sanoi:\n\n— Tässä on Kukkelmanni, meidän kylän miehiä.\n\nStrandberg töllisteli... Ja kun rahoista oli puhe, alkoi kehua itseään.\nKertoi ensin muuttaneensa tänne Helsingistä: täällä olivat mörskät\nhuokeammat... eikä häneltä työ loppunut missään... maallakaan. Hän ei\nnoudattanut kahdeksantunnin työpäivää, ei kuulunut ammattiyhdistykseen\neikä minkäänlaisiin puolueisiin: välitti viis niistä. Teki pelkästään\nurakkatyötä. Ja siksi oli hänellä rahaa! Ja hän ryyppäsi. Silti jäi\neukolle ja lapsille... tarpeeksi.\n\nNytkin haiskahti Strandberg väkeviltä. Sanoi juoneensa kaksi vuorokautta\nyhtä mittaa virolaista ja menettäneensä toistatuhatta markkaa...\njoidenkin arkkitehtien parissa. Tällä kertaa hänellä ei ollut enempää\nkuin pari sataa, mutta viitisenkymmentä hän aina voi vipata...\nrehelliselle miehelle. Savolainen takasi Kukkelmanin rehellisyyden...\nja Sakris kertoi, että hänellä olikin kesken jätetty työ täällä toisessa\nkylässä.\n\nJuteltiin vielä jotain. Strandberg kerskui, Savolainen naureskeli ja\nkerskui... ja Sakris kuunteli heidän oivallisia olojaan. Sitten lähti\nSakris pois, luvaten tulla maksamaan ammattikaverille viikon päästä.\n\nViisikymmentä ei, toden totta, ole suuri raha kalliina aikoina!\n\nMiettiväisenä vilkasi Nelma seteleitä... miettiväisenä ja huolissaan.\nMutta ei sanonut mitään, enempää Sakrikselle kuin Mimmillekään.\nKuitenkin huomasi Kukkelman jotakin hänessä... ja alkoi ikään kuin\nhäntä lohdutella, puhuen tulevasta omasta mökistä, ja eräistä muista,\nuusista suunnitelmistaan, jotka olivat syntyneet hänen päässään aivan\näskettäin ja jotka keskittyivät hiukan liikemies Suomenvaaran\nsuopeuteen. Niistä suunnitelmista lähtisi Sakrikselle kenties vielä\nnätistikin varoja... elämiseen ja ehkäpä oman tupasenkin pykäämiseen.\n\nKului pari päivää... ja Sakris tallusteli Mikko Suomenvaaran luo.\n\nMikko oli nyt kotona. Oli ollut jo viikon. Käynyt Kuopiossa ja\nTukholmassa, Virossa ja Konginkankaalla. Hänellä oli nyt paljon\nkoiranpentuja. Näiden koirien ja huvilansa ristiäisiä oli hän viettänyt\njoku päivä sitten eräiden toveriensa kanssa... vuoroin kaupungissa ja\nvuoroin täällä kotona. Huvila oli kasteessa saanut nimen Humplanvilla:\nhupainen muoto paviljongin ruotsalaisesta nimestä, joka oli ollut\nHumlevilla. Monta pulloa oli lyöty kasteen merkiksi kallioihin... ja\nmonta paukkua ammuttu Mikon uusimmalla, hyvin rasvatulla kiväärillä,\npenikoille nimiä annettaessa. Roimasti oli ammuttu sekä sisällä että\nulkona, niin että ruudinsavu kärysi kamarissa ja keittiössä ja sälöt\nlensivät etäällä metsässä petäjien kupeista.\n\nMuori oli hermostunut ja pelkäsi. Mutta ampujat vakuuttivat, etteivät he\nsaattaneet erehtyä...\n\nKultapojastaan muori sen uskoikin.\n\nNyt olivat vieraat lähteneet... ja Mikko jälleen entinen, älykäs Mikko,\njota täti ihaili.\n\nMutta hirveä päänsärky vaivasi Mikkoa juuri sinä päivänä, jolloin Sakris\ntuli.\n\nSakris huudahti gulashin kamarin ovella suu ystävällisessä, naurussa:\n\n— Terve, Mikko, terve!\n\nTäti oli jo kertonut, miksi Kukkelmania ei näkynyt täällä. Mikon ei\ntarvinnut kysellä.\n\nKoiratarha näytti kovin keskentekoiselta.\n\nMikko tuli ulos... ja komenteli vihaisesti taakseen, kamariin jääviä\npentuja. Hän huusi:\n\n— Hiljaa, Molla. Älä ulvo, peijakas, kuin rasvaamaton ovi. Hiljaa, Ray!\nHiljaa, Joonas! Suu kiinni, Piru!\n\nSakris istui portailla. Mikko istahti sinne myöskin... ja piteli\notsaansa. Heiluvei-koira makasi Mikon vieressä, nojaten kuonoaan\nisäntänsä jalkaan.\n\nSisällä koiranpennut vikisivät, uikuttivat ja ulvoivat kuin riivatut.\n\nKukkelman alkoi puhua, että koirakartanon rakentaminen oli myöhästynyt\n... jonkin verran.\n\n— Viisi viikkoa, viisi viikkoa! myönsi Mikko.\n\n— Jasoo, jasoo, sanoi Sakris. — Onkos se aika jo niin ulos kulunut?\n\nSitten jatkoi Sakris verkalleen, ettei hän ollut voinut arvata, että\nnämä männyt olisivat niin kovia ja isoja. Niitä ei saanut edes kaatumaan\nmuuten kuin kiipeämällä puuhun ja nytkyttämällä. Eikä lastua irti\npiilulla, ellei sahannut aina pienen välin päähän nikaroita puuhun...\nSellainen vanha, kalliolla kasvanut petäjä on kuin rautaa... Jos Sakris\nolisi tämän tiennyt, toisin olisi hän ajan määrännytkin. Hän lopetti:\n\n— Mutta onhan aikaa... nytkin vielä.\n\n— On, on, myönsi Mikko.\n\nSakris jatkoi: hänelle oli tullut kaiken lisäksi sellainen este, että\nlähetettiin hänen luoksensa maalta eräs serkun tyttö. Jos se tyttö olisi\nsaanut asua täällä, niin... Sitä oli kyllä tädille ehdotettu... mutta.\n\nNyt asuu Sakris jälleen Krokelbyssä. Siellä on se tyttö hänen\nhoidettavanaan.\n\nMutta saattaapa Sakris tulla päiviksi tännekin töihin.\n\n— Kyllä niin, sanoi Mikko. — Kyllä saattaa... Peijakkaan penikat!\n\nSakris sanoi:\n\n— Tästä alkaen tulee koirakartano pian. Vaikein on jo timrattukin ylös.\nJa minulla on jo piiristykset sisuksista!\n\nSakris vetää taskustaan muistikirjansa, johon hän on piirrellyt\nkaikenmoisia viivoja. Niiden vuoksi on hänellä ollut paljon vaivaa viime\npäivinä. Nyt hän arvelee, piirustuksia Mikolle näyttäen, että kopit\npitäisi pykätä hänen mielestään noin... ja asetella noin... ja tähän\nnäin tulisi yksi kulma, ja tuohon taas toinen kulma... että porstua\nsiihen sopisi... ja tuohon vielä yksi vinkkeli, niin koridoori tulisi\nsillä tavalla... ja kaikki olisi praktillista.\n\n— Oivalliset riitingit, naurahtaa Mikko.\n\nSitten Sakris vaikenee. Menee hetki... ja myöskin Mikko on vaiti.\nAinoastaan penikat vinkuvat sisällä.\n\nRampa sanoo:\n\n— Sillä tapaa se nyt tulee! Ja se tulee huokealla... jos\nnyföraikaisiin palkkoihin vertauksen tekee.\n\nMikko ei virka mitään.\n\nSakris raaputtelee korvallistaan... liikuttaa itseään oikealle ja\nvasemmalle, ympärilleen katsoakseen. Sitten sanoo hän, silmissään pieni\nvälkähdys, salaperäisellä äänellä:\n\n— Mutta yksi pyyntö minulla löytyy... Että ei saisi kertoa kellekään\nmuulle timmermanille, miten huokealla minä teken! Ne suuttuvat\nsellaisesta. Ja minä... minä halveksin rahat.\n\nSakris katselee jälleen Mikkoon. Sitten hän toistaa:\n\n— Jaa, jaa... minä halveksin rahat. Mikä on raha?\n\nMikko sanoo:\n\n— Niin, mikä onkaan raha? Hulluutta se on.\n\n— Jaa, jaa... Niin, rahan tähden he vihasivat minua, jatkaa Sakris. —\nSiksi ei pidä heille sanoa.\n\n— Ei sanota! lupaa Mikko.\n\nTaas hiljainen hetki.\n\nSakris katselee ympärilleen... ja alkaa sitten puhua:\n\n— Katsos päälle vain tuossa tuota ovea! Se ei mene oikein kiinni... en\nole huomannut sitä ennen. Minun täytyy remonteerata se. Minä teen ovet\nlomatöinä. Ja tämä byggninki on vanha... siksi eivät ikkunatkaan mene\nkiinni niin kuin pitäisi. Minä korjaan nekin. Aivan ilmaiseksi... näin\ntuttavien kesken... iltaisella, kun olen lakannut timraamasta koirille.\nJos te tahdotte. Sanokaa vaan tykö... Teettäisitte kokonaan uuden\nhuvilan!\n\n— Se tehdään! myöntää Mikko.\n\n— Jasoo? innostuu Sakris. — Sitäpä minä juuri fundeeraan tässä. Tämä\non kaunis paikka. Niin, tämä on... aivan kuin paradiisi.\n\nSakris huokaisee...\n\n— Jos minulla olisi tämmöinen paikka, jatkaa hän, — silloin minä\nvislaisin niin että Helsingissä kuultaisi. Tuo trekoori... pensaat ja\nkaikki! Niistä saisi rahaa, jos niitä hoitaisi. Ne täytyisi perkata ylös\nja panna kasvamaan. Minä teken sen... illoilla, kun olen lakannut\npykäämästä koirille. Laitan koko trekoorin kuntoon. Ja rakennan sen\nhuvilan.\n\nSisällä pennut huutavat... tuskin kuuluu keskustelijain ääntä. Mikko\nmenee kamariinsa. Siellä hän ärjähtelee, polkee jalkaa, läiskyttää\nkoirapiiskaa... Sakris odottaa portailla. Muistelee, että Nelma\ntarvitseisi rahoja... nyt kohta.\n\nSitten Mikko kantaa ulos kahta penikkaa, yhtä kummassakin kourassa.\nNakkaa ne portaitten viereen. Siinä ne, pienet ja vasta emosta erotetut\nraukat, ryömiskelevät ja puskevat toisiaan. Sakris sanoo:\n\n— Ne ovat sievät kreatyyrit... Ja niin, tämä paikka täällä: minä viihty\nniin hyvästi täällä... Otan urakalla sen uuden huvilan. Sanokaa vain\ntykö!\n\nSe urakka olikin Sakriksen uusi suunnitelma, josta hän oli Nelmalle\nvihjaillut.\n\nMinkälainen tuo huvila pitäisi tehdä? Sakris esittää, minkälainen... ja\nmille paikalle. Sen voisi alkaa jo heti... kun koirakartano on saatu\npystyyn. On ehdottomasti paras rakentaa laudoista. Kukkelman rakentaisi\nsen vähitellen. Tilaisi laudat, turvepehkut... kaikki. Asuisi\nKrokelbyssä... ja kävisi täällä milloin miellyttäisi. Eihän sillä niin\nkiirettä... eikä urakan maksamisellakaan.\n\n— Kaunis ilma, sanoo Mikko. Mutta pitelee päätänsä.\n\n— Jaa... rumilla ilmoilla voisin olla Krokelbyssä, vastaa Sakris. —\nJa mikä on raha? Kunhan kehittyneempi ihminen tulee maailmassa toimeen!\nMinä: raha on turhuus... Ja kuulkaas: minulla on ollut täällä niin lysti\nolla! Minulla on ollut täällä niin lysti...\n\nYhtäkkiä huudahtaa Sakris:\n\n— Niin lysti... kuin olisin teidän ottopoika! Ja tädinkin ottopoika!\n\n— Ottopoika? ällistyy Mikko.\n\nSakris vahvistaa:\n\n— Niin, niin. Siltä se tuntuu... Ja tiedättekös mitä: tuntuu aivan kuin\nme oltaisiin veljeksiä! Veljeksistä minä tykkäisin... Miksi ei koko\nmaailma saattaisi olla veljeksiä? Jokainen... auttaisi jokaista... Minä\nsemmoisella, mitä minulla on... ja toinen toisella. Työtä ei\nmaksettaisi, mutta se vaihdettaisiin rahaan... niin kauan kuin\nyhteiskunta on sillä tavalla järjestelty, että on rahaa eikä työtä voi\nvielä vaihtaa vaatteisiin ja ruokaan. Eihän nykyään ole vielä se oikea\nvaltakunta tullut.\n\n— Ohoh! huudahti Mikko. — Taidatte olla pieni polsu?\n\nMikko nauroi makeasti. Hän heilautti kättään:\n\n— Voi veliseni, älkäähän! Kun kommunisti rikastuu, tulee hänestä\nporvari... ja tuhat kertaa entistä ilkeämpi. Siinä se!\n\nSakris kiiruhtaa selittämään:\n\n— Jaa... en minä sen tähden meinaa... Ja mitä tulee rahaan: ei vaan\nsaisi nylkeä toista... vaan pitäisi ottaa sitä niin vähäisen kuin\nmahdollista...\n\nNyt tuli täti ovelle ja kutsui sisarenpoikansa sisään... Kahville. Ja\nsinne Mikko katosi.\n\nSakris odotteli.\n\nHetken päästä kantoi muori ulos kokonaisen laatikollisen koiranpentuja\n... että Mikko saisi nukkua... Ja kutsui myöskin Sakrista kahville.\nSakris ihmetteli Mikon katoamista. Muori toisti, että hän nyt tosiaan\nnukkui: häntä ei voisi herättää.\n\nSakris kysyi:\n\n— Kai hän sitten puhui jotain timraamisen jatkosta?\n\n— Ei hän mitään puhunut, vastasi muori.\n\n— No... meillähän onkin sopimus... että minä pykään sen ylös. Tulen\ntänne huomisaamuna työhön.\n\nMuori sanoi:\n\n— Tulkaa vaan... mutta turha lienee tulla.\n\nMikko nukkui. Viimein lähti Sakris tallustelemaan takaisin Krokelbyhyn.\nHiukan levoton hän oli.\n\nMutta kun hän joutui kotiin, kuuli hän toki ilokseen, että Mimmi Byskata\nmuuttaisi heiltä ylihuomenna: sanoi saaneensa paikan Helsingissä.\n\n— Niinkö? Minkä paikan? kysyi Sakris. — Minkämoiseen virkaan?\n\nMimmi tokaisi:\n\n— Kilometrikonttorissa.\n\n— Ahaa! huudahti Sakris. — Landmeeterikonttorissa... minä ymmärrän.\nMinä ymmärrän kaikki!\n\n— Ylihallituksessa, niin juuri, vastasi Mimmi. — Minulla on nyt\nHelsingissä lokaalikin. Tulkaa siellä käymään, Kukkelman!\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nSitten odotti Sakris Mimmin lähtöä.\n\nItse hän ei saattanut Mimmiä kauemmaksi kuin raitiotien päähän: ei muka\njoutanut. Mutta ystävällinen hän oli hänelle... ja Nelmaa pyysi hän\ntoki ostamaan Mimmille kaupungista kukkia.\n\nSeuraavana aamuna tallusteli Sakris jälleen Mikko Suomenvaaran kylään.\nSangen varhain, kukkojen laulaessa... ehdittyään tuskin juoda kahvia,\njonka Nelma hänelle totisena ja unisena keitti. Usvat lainehtivat vielä\nalangolla... ja kuusikossa tuntui kylmältä.\n\nTyöasussaan kääpiö kulki, sääryksissään ja talvellinen lippahattu\npäässä.\n\nAamuinen kosteus ja kylmyys toi hänelle jollakin tavoin mieleen\ntalvellisen konttailun.\n\nHän saapui pihisten ja ähkien perille. Aikoi mennä heti ottamaan\nkirveensä ja sahansa eteisestä, jonne hän oli ne jättänyt, ja lähteä\ntyöhön. Nuo työkalut olivatkin portailla. Hän mietti sitä seikkaa\nhetkisen... ja laskeutui sitten kirves toisessa ja saha toisessa\nkädessä puutarhaan. Kohta jatkamaan työtä: silloin ei gulashi niinkään\nperäytyisi!\n\nPiti ensiksi kaataa uusi puu, leveälatvainen mänty. Sen latvus tekisi\nvarmasti kiusaa ennen kuin pääsisi toisten puiden oksain välitse.\n\nSakris otti nuoran, jonka avulla hän oli viivoittanut veistämiään\nhirsiä, sitoi sen toiseen päähän sahan ja kirveen ja kapusi sitten\nkäsillään ja räpylöillään mäntyyn. Nuoralla veti hän perästään sahan ja\nkirveen ylös. Nyt istui hän petäjässä hitaasti päätään käännellen... ja\nkatsellen alas niin kuin varis, joka on pudottanut ruokapalansa. Alkoi\nsitten katkoa esteleviä oksia.\n\nTäti tuli ulos... Hän oli aina varhainen. Hän sanoi:\n\n— Mitäs Kukkelmanille kuuluu? Sielläkös te olette... Kas, tuoltahan\nRamperikin jo tulee!\n\n— Kekä tulee? kysyi Kukkelman.\n\n— Muudan Ramperi, jolle Mikko-herra antoi tämän urakan jatkamisen,\nvastasi täti.\n\nSakris ällistyi. Mikä Ramperi? Ja oliko Mikko ottanut hänet tänne?\n\nSamassa näki hän Strandbergin... tunsi hänet. Suoraan metsästä, yli\nsäleaidan, harppasi pitkäjalkainen Gottfrid Strandberg paikalle, kantaen\nkirvesmiehen laatikkoa. Hän pysähtyi tuokioksi, oli vaiti... ja\nhuudahti sitten kovalla äänellään:\n\n— Hyvää huomenta, Kukkelman.\n\n— Hyvää huomenta, vastasi Sakris.\n\nTuli hiljaisuus.\n\n— Kaunis ilma! jatkoi Strandberg.\n\n— Jaa, niin, sanoi Sakris. — Niin... saapi nähdä, jaksaako se pitää\nylös sitä koko päivän.\n\nMuori virkkoi:\n\n— No... Ramperi on hyvä ja tulee kahville... ja voi sitten alkaa\nhommansa. Kukkelman tulee kanssa kahville.\n\nStrandberg nauroi Sakrikselle, joka oli puussa, ja sanoi:\n\n— Hm... joutilaiden herrojen hommia: koiratarha. Tahtoi minua tänne\nsitä rakentamaan... Ja minä tulin.\n\nTämä on siis totta, ajatteli Sakris.\n\nHän katseli vuoroin muoriin ja vuoroin Strandbergiin... ylhäältä\nmännystä, jonka oksien välissä hän oli kuin mikäkin huuhkaja: näkyi\nainoastaan sekautunut tukka, suuri pää ja kiiluvat silmät. Sakris piteli\nkiinni oksasta ja kuukotti etukumarassa. Ei virkkanut mitään. Mutta\nhänen silmänsä säkenöivät.\n\nGottfrid Strandberg kertoi:\n\n— Tulin tänne toissa iltana... Minulta loppuivat rahat... olin ne\nryypännyt. Enhän minä sen tähden tullut, että olisin Kukkelmanilta\nkarhunnut... mutta muuten vain lystin vuoksi: pisti päähäni tänne\nkoipelehtia... hankkia vielä lisää pirtua. Ja tarjota teillekin.\nSilloin... täällä tahtoivat työhön. Mitäs muuta...\n\nSakris hiukan huokasi.\n\n— Ei rahoilla kiirettä mitään, vakuutti Gottfrid Strandberg.\n\n— Ne... ne kyllä saatte, sanoi Sakris. Ja alkoi laskeutua maahan...\nMeni ammattitoverinsa kanssa kahville. Puhui siinä sitten vielä...\nkuinka hänen mielestään koirille oli rakennettava. Ja kysäisi lopulta,\npaljonko Strandberg oli urakasta pyytänyt. Sanoi:\n\n— Liian halpa, ahhah! Minä olisin kyllä laskenut parisen tuhatta\nkalliimmaksi. Te ette usko, kuinka kovat nämä stokit on timrata...\n\n— Ohoh... ehkä ne menevät, naurahti Strandberg.\n\nMikko kuului jo lähteneen Heiluvein kanssa metsään.\n\nMitäpäs sitten: Sakris palasi työkaluineen Krokelbyhyn.\n\nNiin, tyly on maailma. Entäpä sitten tuo Gottfrid Strandberg, jolta\nSakris sattui hiukan lainaamaan: heti hän nappasi palan toiselta...\nvaikka oli itse työmies.\n\nJulkea mies, ajatteli Sakris. Ja hän oli oikeassa: paraikaa teki\nStrandberg, nyt kun Sakris tallusteli kotiin, maalaistädille pilkallisia\nja sääliviä huomautuksia Kukkelmanista... ja nosti sitten raskaan puun\nkeveästi veistopaikalle.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nMutta eipä Kukkelmanilla ollut hätää. Ei tällä kertaa.\n\nKohtalo auttaa toki välistä köyhääkin, vaikkei täytä ihan tarkoin hänen\nunelmiaan... enempää kuin ihmisten yleensä.\n\nMuutamien päivien kuluttua otettiin Sakris rakentamaan isonlaista\nheinävajaa erään maatalon niitylle... Helppo siellä oli, kolmen muun\nmiehen toverina. Siinä tuli nyt työtä, vaikkei kovin pitkäaikaista. Se\ntyö oli kiireellistä; niittokoneet jo ratisivat heinäpelloilla yötä\npäivää. Ruisrääkkä narisutteli. Heinäkuu oli hyvässä menossa.\n\nKaikki oli Sakriksen mielestä nyt oikein mukavalla tolalla. Ainoastaan\nse ikävyys koitui hänelle tästä urakasta, että mamma täytyi jättää koko\npäiväksi yksinään kotiin, koska työpaikkaan oli nytkin sievoinen matka.\n\nNelmalla oli Krokelbyssä ikävä.\n\nIkävä... Ja kummallista koko elämä...\n\nKun hän erosi Mimmistä, käänsi hän pienet kasvonsa poispäin ja\nitkeskeli. Ystävätär lohdutteli häntä, että pian saattaa Nelma tulla\nhänen luokseen kaupunkiin... kun Mimmi saa lokaalinsa kuntoon.\n\nMutta nyt ei Mimmi ollut vielä ilmoittanut mitään..!\n\nNelma on melkein hyvillään, että Kukkelman viipyy kaiket päivät poissa.\nRampa on näet alkanut tulla Nelmalle häijymmäksikin.\n\nYksin on Nelma asunnossaan... Tuijottelee ikkunasta outoihin\nmaisemiin... Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja,\nmissä niitä on päässyt kasvamaan... Ja tuonne järvettömälle alangolle,\njoka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa... ja\nkuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria...\nkoristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän\nkiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. Korjailee vaatteita,\nomiaan ja Sakriksen. Sitten nekin tulevat korjatuiksi... Eikä nyt ole\nvaraa ostaa uusia leninkejä.\n\nEnsin oli Nelma käynyt yksinään vieraisillakin, kivimies Bergmanin\nvaimon ja erään toisen, äsken taloon muuttaneen työläisperheen luona.\nMutta kun huomasi, että siellä tehtiin hänestä salaa pilkkaa, moisesta\nramman ja kyttyrän morsiamesta, jopa pisteltiin ja paneteltiinkin häntä,\nniin jättäytyi hän aivan yksin. Mokomatkin moittijat: heissä oli naisia\nja miehiä, jotka kuuluivat elävän yhdessä mikä sen tai sen pojan taikka\ntytön tahi punakaartilaisen elävän lesken kanssa. Mutta toista oltiin\nvalmiit parjaamaan. Ja se oli Sakriksen syytä: tietysti oli hän kertonut\nnoille vieraille heidän keskinäisiä salaisuuksiaan. Yhä enemmän karttoi\nNelma Sakriksen hyväilyjä, kun kääpiö tuli illalla kotiin.\n\nMiten olikaan Nelma tänne joutunut!\n\nOlisipa hän saanut luokseen edes tyttösensä.\n\nSiitä asiasta ei hän vielä hiiskunut Kukkelmanille. Toinen olisi voinut\najaa hänet pois... eikä Nelmalla nyt ollut paikkaa, minne mennä.\nMimmikään ei kirjoittanut hänelle mitään.\n\nEntäpä jos Kukkelman olisi ollut edelleen hyvä, vaikkapa olikin\nsäälittävä ja inhottava! Mutta minkälaiseksi hän olikaan muuttunut! Kun\nhän löntysteli läähättäen ja pihisten kamariin... löyhkäten hieltä ja\nlialta: varsinkin löyhki hänen tukkansa, jota hän ei suostunut millään\nehdolla lyhentämään... eikä jaksanut aina sitä pitää puhtaana, vaikkapa\nolikin tuota kuontaloa peilin edessä kampaavinaan... löyhki ilkeästi\nkuin minkä vahtikoiran karva... niin, kun hän löntysteli kamariin,\nalkoi hän kohta, parhaiksi loikomaan ruvettuaan, kiusata Nelmaa pitkillä\nsaarnoilla, ja opetuksilla. Vuokraa aiottiin taas syksyllä korottaa.\nSiksi sanoi rampa, että Nelman piti kovasti säästää. Puita ei saisi enää\nkuljettaa kunnan metsästä: sinne oli asetettu vartijoita... Nelman\ntäytyi säästää risujakin.\n\nKukkelman vei Ramperille takaisin velkansa. Ja siitä asti, päästen\nvelanmaksua kootessaan säästämisen makuun, pakotti Sakris heidät,\nsäästämishalusta ja puutteenkin vuoksi, syömään melkein pelkästään\nleipää ja perunoita, joita kasteltiin margariiniin. Tämä uusi voi oli\nNelmasta iljetys... ja Sakris tyrkytteli sitä hänelle kiusallaan.\nSilakoitakaan eivät he ostaneet kuin harvoin: nekin olivat kallistuneet.\nSakris käski säästämään... Ja ruokapöydässä hän puhui, että oli kuullut\nporvarillisten väittävän nykyaikaisten työmiesten halveksivan silakoita:\nparempia kaloja heille piti muka olla... aina vain herkkuja... Hm,\npienet herkkupäivät olivat Sakrikselta pian menneet...\n\nNyt hän koetti kerätä omaa tupaa varten... ja narisi alinomaa.\n\nNiin meni pari viikkoa. Ja Kukkelmanin työ jälleen loppui: heinävaja\ntuli valmiiksi. Nytpä hän nurisi entistä enemmän.\n\nKerran osti Nelma itselleen vaihteeksi oikein lihaa. Sakris saarnaamaan,\nettä liha on epäterveellistä... myrkkyä ihmisruumiille! Ainoastaan\nalussa hän oli suvainnut Nelman syödä sellaista... viattomia elukoita.\nMutta viimein oli muka tullut aika totuttaa Nelma siltä tavalta pois.\nOli aika syödä tästä alkaen kehittyneemmän ihmisen ravintoa. Jopa\npitäisi ruveta paastoamaankin... Sakriksen nimittäin. Siten sulaisi\nhänen kyttyränsä, ja sääret paranisivat lopullisesti. Sen Kukkelman\ntiesi: hän uskoi sen..! Eikä parin viikon syömättömyys tekisi\nNelmallekaan pahaa.\n\nSiitä vasta kiusa tarttui, kun rampa oli kaiket päivät kotona ja\njoutavana. Puhui ja saarnasi. Eikä käynyt enää edes ostoksilla... saati\nsitten kantoi vettä taikka pienenteli risuja. Ei, Nelman vuoteessa hän\nkellotteli... ja puhui säästämisestä ja paastosta ja margariinista,\nmikä oli muka oikeaa kasvisruokaa. Kalaa oli turhuus toivoa: sekin oli\nelävä olento, jota oli rikos tappaa. Mutta voi, joka ei lähde eläimestä,\nnimittäin margariini, on puhtaasta puunmaidosta valmistettua: jonkin\nulkomaalaisen puun rungosta tihkuu nimittäin sellaista makeaa ja\nsyötävää maitoa...\n\nErään kerran hiiskahti Sakris vielä sitten aikeistaan rakentaa heille\ntupanen. Muuten saarnasi aina... kummallisia ja joutavia loruja.\n\nJa sitten sai hän jälleen työtä. Tosin ainoastaan pienen tällä kertaa.\nMutta hyvä sekin. Siitä voi ottaa sellaiset rahat, että ne riittävät\npahimpiin reikiin. Työ oli näet ilkeä ja vaikeakin. Kukkelmania tultiin\nnoutamaan erääseen huvilaan hautaamaan kissaa. Kissa oli kuollut huvilan\naidan viereen, ison halkopinon alle, lähelle lehtimajaa, jossa\nherrasväellä oli tapana juoda iltakahvinsa. Sakriksen täytyi nyt purkaa\nsievoinen osa korkeaa pinoa... ja kantaa sitten kiusallinen vainaja\nlapion terällä jonnekin suohon ja upottaa se sinne.\n\nKun Sakris niinä kahtena päivänä, joina hän tätä työtä teki, palasi\nkotiin, luulotteli Nelma hänen haisevan paitsi jahtikoiralta myöskin\nsiltä kissalta.\n\nJa sitten räätälöi Kukkelman housut jollekin kylänpojalle... Ja nikkaroi\nkauppiaalle ikkunankehiä...\n\nNäin oli aika mennyt... Oli tullut elokuu. Ja alkoi sataa.\n\nKukkelman pysytteli mieluimmin sisällä: hän rupesi valittamaan, että\nhänen raajoissaan tuntui jäykistystä... niiden ytimissä muka sahattiin,\nporattiin ja jyrsittiin. Keveintä oli nyt maata lavitsalla... ja syödä\npelkkää puuroa.\n\nJo ennen oli Nelma kuullut ihmisiltä, että Sakris kulki talvella\nnelinkontin!\n\nMiten voisi enää hänen kanssaan näyttäytyä... jos niin kävisi?\n\nNyt Kukkelman syytteli huonontumisestaan sitä, että hän oli Nelman ja\nMimmi Byskatan mieliksi syönyt kevät-kesällä makkaroitakin. Narisi...\nvuoteella kellottaen. Nelman täytyi riisua häneltä säärykset ja kengät\njalasta ja peittää hänet... siihen saarnaamaan... ja kehumaan olevansa\nRasputiini. Nelma joutui tästä lähtien yöksi permannolle. Yöllä\nKukkelman pihisi ja sihisi. Hänen kurjasta kurkustaan kävi hengitys\nvingahdellen kuin pyypilli. Ja miehen pitkästä tukasta tuntui omituinen\nhaju aina kamarin toiseen nurkkaan asti.\n\nNelma ei saanut unta. Hän kääntelehti siinä... Ja ajatteli pientä\ntyttöään. Joskus tuli sellainen kaipaus, että hän itki.\n\nIllat alkoivat yhä enemmän hämärtyä.\n\nMimmi ei vastannut vieläkään mitään, vaikka Nelma oli hänelle\nkirjoittanut. Pitäisi mennä kaupunkiin tapaamaan Mimmiä. Mutta Kukkelman\ntuntui olevan äkäinen sellaisista juoksuista.\n\nÄäneensä itki Nelma yksinään pimeässä.\n\nKerran heräsi Sakris Nelman itkuun. Hän nosti päätänsä ja kysyi:\n\n— Etkö sinä ole nukussa?\n\nNelma nyyhkytti:\n\n— En.\n\nSakris kysyi:\n\n— Miksi vuoksi sinä itket?\n\nNelma ei vastannut.\n\nRampa kömpi, käsillään huonekaluihin nojaillen, sitä vaaleampaa paikkaa\nkohti, jonka hän huomasi Nelmaksi... Kosketteli isoilla kourillaan\nNelmaa. Ja kysyi uudestaan, vihaisesti:\n\n— Miksi sinä itket? Miksi et anna minun maata?\n\nNelma ei vastannut, vaan itki.\n\nSakris ojenteli kouriaan. Kaikkeen maailmassa tottuu. Nelma oli kuin\nsadun tyttö, jota kummallinen ja ilkeä peikko hyväili vankinaan.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nNelma istui yksin ikkunan luona. Hän ei tuijottanut ulos, vaan\nitseensä...\n\nTyttö oli harmistunut itselleen... ja hermostunut.\n\nHänelle oli nyt käynyt samoin kuin sen herrasmiehen kanssa.\n\nEikö hän ollenkaan pääsisi pois häijyn ramman luota?\n\nKukkelman oli nykyään työssä täällä merenrannalla. Oli joutunut oikeinpa\njonkinlaiseksi pomoksi. Tuonne metsäiseen laaksoon, melkoisen etäälle\nKrokelbystä, rakennettiin nimittäin työväenparakkeja asuntopulan\nlievittämiseksi. Itse rakennustoimeen ei rampa saattanut pyrkiäkään:\nmatka laaksoon oli liian pitkä... ja sinne olikin jo hankittu muut\nkirvesmiehet. Mutta täällä merenlahdessa kellui suuri lautta hirsiä,\njotka vedettiin sitten hevosella metsään ja tulevaan kylään. Parvi\nnaisia oli otettu kiskomaan hirsiä rantaäyräille... ja Kukkelman\nmerkitsemään vedestä nostettuja tukkeja kirjaan... ja muutenkin ikään\nkuin johtelemaan työtä.\n\nSataa hiljalleen, tihruaa...\n\nKukkelman tahtoo akkoja, jotka värisevät ja juttelevat keskenään,\ntarttumaan työhön. Hän heiluttelee pitkiä käsiään ja huudahtaa:\n\n— No, remmiin nyt. Täytyy koettaa. Kyllä se menee.\n\nAkat eivät ole millänsäkään.\n\nKukkelmanin on pakko itsensä näyttää esimerkkiä. Hän iskee pakransa\nhirren päähän... ja alkaa vetää. Ärähtelee:\n\n— Nyt... tulkaa! Haalatkaa mukana... tuolta puoshakan päästä. Hii-op!\n\nMuutamia ämmiä tarttuu pakran varteen. Sakris ja he vetävät jonossa.\n\nVetävät tuokion. Kolme, neljä liukasta tukkia nousee maalle.\n\nYhtäkkiä irtautuu pakran väkä puusta. Sakris ja akkajono lentävät\nseljälleen. Hän kellii maassa.\n\nSiinä naureskellaan, seisotaan.\n\nJa sitten akat tekevät rammalle oikein kiusaa: jättävät vetämisen\nkokonaan hänen varaansa... ovat itse vetävinään, mutta eivät vedä.\nSakris ähisee ja ähkii... Eipä solukaan limainen petäjä maalle.\n\nTai pakra irtautuu uudestaan, ja Kukkelman kaatuu taaksepäin, heiluva\npakra käsissään. Siinä hän kellottelee kivien välissä rannalla...\nsattuikin sellaiseen kuoppaan. Naiset nauravat. Joku huutaa:\n\n— Niin liikuttaa jalkojaan kuin turilas!\n\nToinen:\n\n— Nouse pois, kilpikonna!\n\nSakris harmistuu. Hänen naamansa on kelmeä ja vihreä. Häntä väsyttää.\nJalatkin ovat jälleen sellaiset... ja hartioissa on särkyä. Hänen\nhuulensa värisevät... ja suu vääntyy viistoon. Hän huutaa:\n\n— Akkat, teidän täytyy tottele! Jos minä suutun... syön ylös teidät!\n\nMutta sitten hän on vaiti. Kädet herpoavat ja riippuvat pitkin kupeita.\nHänkin asettuu istumaan. Katselee jörösti eteensä.\n\nEi hän jaksanut kiskoa näitä raskaita ja märkiä hirsiä. Oli koettanut\nolla itse sitä tekemättä... ja teettää akoilla. Silloin akat\nsuuttuivat...\n\nNyt antaa hän heidän laiskotella. Jopa yhtyy itsekin heihin...\npuhuakseen heidän kanssaan politiikkaa. Ja katso: hänet hyväksytään. Hän\nsaa puhella ja loistaa!\n\nMutta kun tarkastaja tulee, haukuskelee hän koko laumaa ja Kukkelmania.\n\nEräänä päivänä kuulee Kukkelman, että nähtävästi otetaan piakkoin uusi\nmies hänen paikalleen tänne rannallekin. Siitä hän on hyvin ärtyisä.\n\nNelma on ostanut sinä päivänä itselleen uudet kengät, käydessään\npuodissa asioilla. Ei malttanut olla niitä ostamatta: kauniit ja\nuusimuotiset! Vaikka entiset vielä olivatkin kohtalaisessa kunnossa...\nniin nämä keltaiset ja korkeavartiset nauhakengät... niin kuin on\nmonilla muillakin naisilla! Siis hän osti ne kengät... tällaisena\naikana.\n\nSakris tulee illalla kotiin ja huomaa Nelman uudet jalkineet. Ensin ei\nhän virka mitään. Ei hetkeen: kipristelee vain silmiään makuulavalla.\nSaa siihen iltakahvia... ja Nelma riisuu häneltä märät vaatteet. Nyt se\non tehty... ja rampa kellii peittojen alla. Silloin alkaa Kukkelman\nyhtäkkiä puhua Nelmalle pahoistahengistä. Piruista, joita lentelee,\nkiertelee ja suhisee kaikkialla... tuolla ilmassa, siellä ja täällä.\nMitkä pahathenget? Niin niin... eikö Nelma niitä näe? Niitä on\nmonenlaisia.\n\nSakris nousee puoleksi istualleen. Kyyröttää lavan reunalla, väärä jalka\nlattialle riipuksissa... ojentelee ilmaa kohti kättään ja katselee\nvalkeina pyörähtelevin silmäluomin laipion nurkkauksiin. Silmissä\nvälähtelee tylysti. Jälleen hän puhuu. Näkeekö hän tosiaan kamarissa\npiruja? Sakris selittää asian:\n\n— Semmoiset pirut vartioivat ilmassa... tahtovat teketä sinulle\npahaa... Kuule, Nelma!\n\nKyttyrän etusormi nousee varoittavasti pystyyn. Hän sanoo:\n\n— Aina, kun ihmisellä on halu antaa vetää itsensä kiusaukseen, silloin\npirut aktaavat päälle... Iskevät itsensä ihmiseen kiinni... ja\npistelevät häntä... ja kuiskuttaa hänen korvaansa houkutussanat.\nVarsinkin naisen korvaan. Sillä tavalla sinäkin annat houkuttaa\nitsesi...\n\nSakris opettaa:\n\n— Katso minun päälle: minä olen ilman vaatimuksia! Elän puuron ja\nperunain kanssa... ja saan tehdä työtä. Mutta naiset..! Tiedätkö sinä,\nettä naiset ovat... harakat!\n\nMitä Sakris oikeastaan tarkoitti? Kauan jauhoi hän nyt piruistaan...\nniin että Nelmaa alkoi oikein pelottaa. Todellako tuo kummitus näki\nhenkiä ilmassa ja kamarin katossa? Niin se nyt yhä vain kuvaili\npaholaistensa erilaisia muotoja: toisilla oli häntä... toisilla ei sitä\nollut, eräillä oli sorkat ja sarvetkin: jokainen sarvi edusti erikoista\npahetta. Ja muutamalla pirulla oli seitsemänkin sarvea: kun se puski\njollakin sarvellaan, tarttui ihmiseen juuri siinä sarvessa piilevä paha.\nNäitä sarvia nimitti Sakris pahuuden runsaudensarviksi.\n\nLopulta sanoi rampa, Nelmaa kiusattuaan, että nyt oli Nelma antanut\nturhuuden paholaisen vietellä itsensä:\n\n— Tuo kenkä tuossa!... Uusi kenkä! Näytelläksesi sellaista... fiini!\n\nSiinä se nyt oli asia! Mutta Sakriksen jankutus ei silti loppunut... Ja\nhänen silmänsä kiiluivat pahasti.\n\nYöllä tyttö jälleen itki. Nousi joskus istumaan ja heittäytyi takaisin\nvaatekasalleen. Voihki kiukuissaankin.\n\nRampa ei myöskään nukkunut: hän oli huolestunut, mistä saisi jälleen\npientä työtä. Nyt hän tiukkasi:\n\n— Ei saa itketä!\n\nYhtäkkiä johtui ramman mieleen jotain sellaista, mitä hän oli jo eräitä\nkertoja yksinään ihmetellyt. Sen vuoksi hän kysyi uudestaan:\n\n— Miksi sinä itket tällä viisiin?... Sano tykö vaan... sano!\n\nHän antoi itsensä solua lattialle... ja kömpi Nelmaa silittelemään...\n\n— He, he, jos asia on sillä viisiin, naurahti hän, — niin ei meillä\nole mitään hätää. Ei mitään..! Taikka pannaan poika byggmestarin oppiin\n... minulle... Hän saa tulla minun kanssa pykäämään ylös. Sitäkö sinä\nitkit? No... saat sinä kyllä pitää nuo kengät.\n\nNelma myönsi. Mutta kääpiön leikinlaskulle ja häkättävälle naurulle ei\nhän nauranut. Viimein sanoi hän vimmoissaan:\n\n— Mihin minä joudun! Kun on jo entinen!\n\nMitä tyttö nyt tarkoitti?\n\nEntinenkö?\n\nKukkelman kysyi:\n\n— Mikä se on? Entinen? Vastaa minulle..! Onko jotain... Onko? Vastaa\n... poikako?\n\nTyttö nyyhki.\n\nRampa tiukkasi jälleen:\n\n— Mikä? Suuriko? Ja kenen se on? Meidänkö?\n\nNelma naurahti. Hänellä oli tyttö... kunnalliskodissa.\n\nKukkelman istui ällistelevin silmin maassa. Jos sähkö olisi palanut,\nolisi Nelma nähnyt hänen katselevan suu auki. Niin, hän oli kuin\npilvistä pudonnut.\n\nSiinä nyt oli... hänen Nelmansa..!\n\nSe... viaton tyttö.\n\nSellaisesta olivat ennustukset hänelle puhuneet. Povarirouva... Ja unet.\n\nSakriksen päässä vilahti kiukku povarirouvaa kohtaan.\n\nSitten Sakris palasi vaiti sänkyyn.\n\nNuorta ja verratonta oli hän keväällä ajatellut. Tirkistellyt tuohon\nJulian kuvaan seinällä. Ja nyt: tytöllä oli tyttö. Tyttö ei ollutkaan\ntyttö!\n\nRampa tunsi olevansa petetty.\n\nJopa kihlatkin oli hän Nelmalle ostanut, nuo hänelle itselleen niin\nnarrilliset vehkeet. Ja sitten vasta oli Nelma...\n\nJa kenenkä se tyttö sitten oli?\n\nEhkäpä jonkun gulashin... Sellaisten herrasmiesten seuraan ryntäsi Nelma\njuhannuksenakin Kyläsaarella.\n\nTaikka... upseerien! Sotilaitten! Niistä ihmistentappajista naiset\npitävät: niillä on harakankoristeita.\n\nKyttyräselkä oli nukkuvinaan. Nelmakaan ei nukkunut.\n\nRampa ajatteli, että olisikohan tämä uusikaan hänen...\n\nJa pitikö Sakriksen tässä ruveta vielä toisen isäksi... varmasti\nvieraan. Jopa tytön isäksi: märkänenäisen naisenalun..?\n\nNiin meni se yö. Rammalla oli tosiaan nyt huolta. Siksi oli hän\nseuraavanakin päivänä ärtynyt. Usutti Nelman kimppuun senkin\nviisikymmentä erilaatuista paholaista, joilla kaikilla oli omat\npaheenpiikkinsä... ja muutamilla ryntäät koristetut sotamiesten\nkiiltävillä poleteilla ja napeilla. Ymmärrettävä epätieto ja huoli\nlisäsivät Sakriksen häijyyttä.\n\nHänen teki jo mieli ottaa Nelmalta kukkaronsakin pois.\n\nNiin, Romeon ja Julian ajat olivat menneet.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nOmin lupinsa lähti Nelma viimein kaupunkiin.\n\nHän on nyt käymässä Mimmi Byskatan luona.\n\nOn keskipäivä. Kukkelman jäi rannalle vetämään akkojen kanssa hirsiä\nmaalle. Siitä Nelma vähän välittää, ettei kummitus saa kotona ruokaa,\nkun hän menee tavoittamaan päivällistään. Tyttö ei edes ilmoittanut\nlähdöstään tuolle kämpyrälle.\n\nMimmi on ollut täällä kolme viikkoa. Sitä ennen tehnyt turneen\nmaaseudulle. Muudan halkogulashi häntä elättää, paksu ja hölmö\nsavolainen, Nalikkaneuvokseksi haukuttu.\n\nMutta miksi ei Mimmi ole käynyt Nelman luona?\n\nNelma alkaa jo käsittää jotain... hyvin heikosti, mutta kuitenkin.\nEllei hän oikein vieläkään tiedä, mikä on hyvä tai paha, niin hän\naavistaa toki jo, etteivät vaarat ole hauskoja.\n\nSillaikaa kun Mimmi kehuskelee elämäänsä ja näyttelee huoneistoaan,\nkeittiötä ja kolmea huonetta... yhdessä on vuokralainen... huoneistoa,\njonka tuo naisille antelias nalikkaneuvos on hänelle varustanut...\nsillaikaa aprikoi Nelma omaa huoltaan. Mimmillä on salissa komea\nkuvastin, josta Mimmi näkee itsensä kokonaan, ja vieterisänky... samoin\nsalissa... ja punainen plyyshisohva ja erikoisella pöydällä suuri\nporsliinivaasi: sen on Mimmi itse maalannut. Ja vielä on ruokahuone\nnäkemättä... Ruokasalissa asuu Poju. Ja on kaikki, kaikki mukavuudet.\nMimmi odottaa nyt illalla vieraita. Nalikkaneuvos on kotonaan maalla.\n\nPoju juoksee tällä välin saliin ja äiti täyttää hänen suunsa\nkaramelleilla ja suudelmilla.\n\nNelma valittaa Kukkelmanin häijyyttä... Silloin Mimmi kehoittaa häntä\ntulemaan heti kaupunkiin: auttamaan Mimmiä kaikenlaisissa askareissa,\njoita on taloudessa. Ja seuralaiseksi ja ystävättäreksi Mimmi tahtoo\nNelmaa itselleen... Sellainen on rikollisten tapa: kuta peljättävämpää,\nsitä yksinäisempää... Morfiinisairaskin etsii itselleen nautintoveikon\nja koettaa maksaa hänen myrkytyksensä.\n\nMutta Nelma ei ole paha, jos ei vielä hyväkään. Hän jo ajattelee\nasioita.\n\nMimmi Byskata surkuttelee, että hän tuli neuvoneeksi Nelmaa tuon\nsammakon pariin. Mutta nyt jättäisi Nelma kapsäkin. Miksi hän menisi\nenää sen vääräkoipisen hämähäkin kynsiin? Kukkelmanille ei tarvitsisi\nerotessa näyttää edes pitkää nenää.\n\nSitten nuori tyttö itkee surkeudesta, vimmasta ja häpeästä. Kuinka?\nTuolleko kilpikonnalleko Nelma olisi..? Tuolle karvatukulle? Sitä ei\nMimmi jaksanut edes kuvitella... ei milloinkaan! Ei ainakaan kuvitella,\nettä Nelma... jos olisi ollutkin sen peikon kanssa! Mutta ei silti\nmitään hätää. Siihenkin Mimmi Rumfeltilla on neuvonsa. Nelman pitää vain\ntotella, ja nopeasti. Täällä Lapinlahden puolella asuu eräs paha hyvä\nakka. Pitkä ja musta. Ääni karhea kuin variksen. Se puhuu vain\nammatistaan. Puoskari. Se oli auttanut Mimmiä. Mihin Mimmi muuten\nolisikaan joutunut..? Jopa monia rouva-parkojakin, joilla ei ole varaa,\non se auttanut... Kun kaikki olisi ohitse, muuttaisi Nelma Krokelbystä\nvakinaisesti Mimmin toveriksi. Ikään kuin pestinä lahjoitti ystävätär\nNelmalle melkein uuden silkkipuseron, josta näppärä Nelma voisi\npienentää itselleen oikein fiinin.\n\nTyttö tuli hyvin myöhään illalla Krokelbyhyn takaisin. Mutta Sakrispa ei\nlaskenutkaan häntä sisään. Ei pitkään aikaan: antoi jyskyttää ovea...\noli itse vaiti kamarissa.\n\nViimein kuului Nelma tiedustelevan eteisessä, oliko Kukkelman kotona.\nSilloin vasta avasi Sakris oven.\n\nRampa kyyrötti keinutuolissaan salaperäisen näköisenä. Ei virkkanut\nmitään.\n\nEpäluulo ja huoli kaiveli hänen sydäntään. Hän muisteli juhannusyötä...\nja hänen teki mielensä kostaa.\n\nSiinä alkoi hän kiukutella, ettei hän ollut saanut kahvia eikä ruokaa\nkoko päivänä. Miksi ei Sakris sitten itse ollut keittänyt. Mitä? Sehän\non naisten asia... keittäminen... Heidän velvollisuutensa.\n\nSakris kysyi:\n\n— Missä frouva nyt on käynyt?\n\nNelma ei vastannut... Ramman silmät kiiluivat. Hänen kasvonsa näyttivät\nkelmenevän. Hän haukkui epämääräisin sanoin Nelmaa... kuljeksijaksi,\nyölepakoksi. Ja viimein vaati hän tiukasti tietää, missä Nelma\noikeastaan oli käynyt.\n\nTyttö aikoi jo näyttää Sakrikselle Mimmin antaman puseron, joka oli\nmytyssä tuolilla. Silloin Sakris luisui alas keinumasta ja avasi\nriuhtoen tuon mytyn. Vai Byskatalta Nelma oli tämän saanut! Missä se\naatelisfröökinä sitten asui? Nelma ilmoitti osoitteen. Hyvä on; Sakris\nkoetti painaa sen muistiinsa.\n\nMimmin luona siis Nelma..! Sellaisen... kelvottoman. Sakris epäili.\nYhtäkkiä hän tiuskasi:\n\n— Sotamiesten kanssa sinä olet ollut!... Kävelemässä...\nEsplanaadilla...\n\nHän jatkoi uhkaavasti:\n\n— Sotamiesten flikka sinä olet!\n\nRuokaa ei rampa tahtonut: kun ei kerran ollut saanut aikanaan, niin...\nHän oli suunnattoman itsepäinen. Tyhjin vatsoin vetäytyi hän makuulle.\nNälkäänsä hän ei paljoa muistanut. Mutta vielä soluttautui maahan... ja\nmeni kaivelemaan Nelman vaatteita. Löysi kukkaronsa. Katsoi, oliko\nsiihen tullut lisää rahoja. Melkein entinen määrä siinä oli...\nKummallista! Minnekähän Nelma oli pannut ansionsa, jos oli niitä\nkaupungissa saanut? Ehkä ostanut tuon puseron?\n\nNelma makasi nurkassa, kasvot pielusta vasten. Hän itki. Sähkö paloi\nyhä, koleassa ja ummehtuneessa kamarissa, koska tulta ei oltu poltettu\ntänä iltana uunissa. Ulkona oli pilkkosen pimeää. Sade porisi ja helisti\nvesikourua. Annansilmästä tipahti lattialle ruskettunut kukka.\n\nNelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa\nvaraan, hän huusi:\n\n— Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?\n\nJa kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku\nsiitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen\näitinsäkin oli ollut sellainen... Ehkä siis Nelma itsekin... Ja tietysti\nhän oli sellainen!\n\nSääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman\nluokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat.\nHän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille... Isot kourat\nojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen\nolkapäähänsä.\n\n— Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.\n\nTyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:\n\n— Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!\n\n— Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti... ei tiennyt,\nmitä tehdä.\n\nNiin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis... ja\ntyöttömyys kuului lisääntyvän.\n\nSakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön\nhartioita ikään kuin niitä silitellen.\n\nNelma odotti. Mieluummin olisi hän elänyt vaikka Sakriksen kanssa\nkuin... Jos Sakris olisi ollut edes siivo.\n\nSe hirveä akka...\n\nSakris sanoi kyllä:\n\n— Älähän niin... Älä semmoisessa hädässä...\n\nMutta tukea ei hän tytölle tarjonnut.\n\nEikä Nelma sitten enää selitellyt. Hän tukehdutti itkunsa, painoi suunsa\npielusta vasten. Ainoastaan hänen selkänsä hytki. Pukimissaan hän yhä\nmakasi.\n\nRampa jätti hänet siihen ja meni sänkyyn. Mutta hän ei nukkunut.\nEpäluulossaan ajatteli hän:\n\nSe vielä menisi, jos se olisi hänen oma vekaransa. Mutta Nelmahan\nsaattoi pettää häntä...\n\nPitäisi mennä povarin luo antamaan ennustaa, miten oli asianlaita...\n\nMutta povarikin pettäisi... jälleen.\n\nTällainen oli Kukkelmanista hävytöntä! Miksi tämä vääryys hänelle...\nSakrikselle, joka oli aina saanut kärsiä?\n\nAina kärsiä... ollut kipeäselkäinen ja rampa... pienestä saakka... Ja\nsaanut kestää vääryyttäkin, pahojen ihmisten julkeutta... Ja muuta...\n\nSinä yönä Sakris alkoi taas miettiä kohtaloaan.\n\nMiettiä... ja kirota syntymistään. Syntymistään... ja kelvotonta\näitiään... naista.\n\nTuli uusi päivä. Sakris paloi halusta mennä kertomaan asiaansa\njonnekin... Naapureille. Esimerkiksi kivimies Bergmanille, joka asui yhä\nullakkotötterössä. Hädässä ja neuvoton hän oli, raukka; sellainen juoni\nhäntä uhkasi: joutua vastaamaan ehkä muiden tekosista. Mutta sitten hän\nepäili tulevansa nauretuksi... ja jätti sen aikeen. Puoleen päivään hän\nnyt makasi peitteissään, ei mennyt työhön. Aprikoi ratkaisua... ja\nepäili Nelmaa. Illalla vasta, kun hämärä oli verhonnut huvilakylän polut\nja tiet, hän aikoi muka työhön. Oli sumuista ja sateista. Mitäpä nyt\nenää työhön? Työpäivä oli jo loppunut. Sakris kuljeskeli siellä täällä\nkylässä, pimeillä poluilla, jonne sähkölamppujen valo pihlajien ja\nkuusten välistä valtatieltä tuskin pääsi kiilumaan.\n\nMinkälainen olikaan kohtalo Kukkelmanille!\n\nKotona kertoi hänelle Nelma, itkemättä ja halveksien ja kuitenkin ikään\nkuin säälitellen, minkä neuvon Mimmi Byskata oli hänelle antanut.\n\nSellainen kuului olevan välistä vaarallistakin.\n\nRampa aprikoi, haroi tukkaansa... Hän ähkäili ja pihisi. Vaarallista!\nMutta... mitäpä hän voi... tässä köyhyydessä? Neljän päivän kuluttua\nkuului loppuvan myöskin se hirsien maalle onkiminen.\n\nRamman täytyi suostua.\n\nHän sanoi kyllä luulevansa, että jotkin pirut kiusasivat häntä.\n\nMutta vielä tarvitsi Nelma rahaa tuolle kauhealle akalle. Nelmalla ei\nollut muuta kuin kaksikymmentä markkaa. Rampa huokaili... ja lupasi\nhankkia rahat. Mutta mistä kummasta hän ne saisi? Aivan totuuden\nmukaisesti ei tästä hirsien numeroimisesta ja onkimisesta lähtisi enää\npaljoakaan... ja nekin vähät menisivät ruokaan ja kahvi-kultaan.\nPitäisi viedä jotain Helsinkiin panttikonttoriin... ehkä piilu ja sahat\nja höylät... ja muut rakennusmestarin työkalut. Sen tekisi Sakris...\noikein kernaasti.\n\nMutta Sanelma Kinnusellakin oli keinonsa. Hän sanoi:\n\n— Viedään sormus sinne.\n\n— Sormus?... Naimasormus? toisti rampa.\n\n— Niin. Minkäpä sille mahtaa, vastasi Nelma.\n\nJa seuraavana päivänä rampa pukeutui pyhäisiinsä ja lähti Helsinkiin.\nVei kaniin kultasensa sormuksen.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nSanelma Kinnunen palasi Helsingistä Lapinlahden akan luota. Hän oli\nkovin kalpea. Sakriksen mielestä niin kuin kynttilä. Hän oli sairas...\nSakris sijoitti hänet vuoteeseen. Siinä Nelma lepäsi... Hiki pisaroi\nhänen pienellä otsallaan.\n\nNyt ei Nelma jaksanut kantaa edes halkosylystä sisään. Ramman täytyi\nhäntä auttaa. Työkin oli Kukkelmanilta jälleen loppunut.\n\nKukkelman ajatteli sitä mustaa ja karkeaa akkaa, josta Nelma hänelle\ntässä kertoi. Ja kun hän sitä ajatteli, heräsi hänen mielessään ikään\nkuin salaperäinen kauhu. Tuntui kuin jotain mustaa olisi ylhäältä\nlaskeutunut hänen päällensä... jotain sellaista, joka tahtoi hänet\nrusentaa ja tukehduttaa.\n\nTyttö voihki; haparoi sormillaan kellertävää tukkaansa. Sakris istui\nlähellä ja silitteli hiljaa sitä kosteaa, ohimoilta kiharaa tukkaa.\nTyttö pelkäsi nyt jäävänsä kituvaksi koko iäkseen. Sellainen se Mimmin\nhyvä akka oli.\n\nRampa ei hiiskahtanut mitään... Hän istui yhä maassa, jalkaterät\nristissä allaan, hiukset riipuksissa...\n\nTuokio... ja hän sysäsi kouransa povelleen ja kaiveli rintaansa: tuntui\nnäet siltä kuin hänen rinnassaankin olisi ollut jokin kasvannainen...\nsamoin kuin kyttyrä seljässä. Mutta tämä muhku oli sisällä eikä\npinnassa. Ja sitä alkoi särkeä ja kivistää paljon pahemmin kuin\nhartioille kasaantunutta; se pyrki puskemaan ulos, mutta ei päässyt.\nSitä pakotti kuin jonkinlaista syöpää. Hän ei virkkanut mitään. Hän vain\nähkäili itsekseen... Katseli salaa Nelmaa.\n\nHän oli tehnyt Nelmalle pahaa.\n\nNiin, tuntui kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen.\n\nMeni päiviä. Nelma toipui. Silloin oli rammasta kuin olisi se musta,\njoka laskeutui hänen päällensä, nyt hiukan kohonnut: tuo raskas käsi...\nJostakin hyvin korkealta ja hyvin pimeästä oli se hänen päälleen\npusertunut...\n\nMutta sitten Nelma jälleen sanoi, että musta akka oli hänet pilannut.\n\nNiin hän sanoi, ja rampa näki käden jälleen selvempänä. Se oli kuin\njättiläisen kämmen. Se painui alas... ja litisti häntä. Sakris supisi\nikään kuin itsekseen:\n\n— Katti leikkii hiirellä.\n\nNelma kysyi, mitä hän supisi. Sakris ei vastannut.\n\nNelma... poloisen ramman nuori Julia!\n\nKeskenään eivät he jutelleet enää melkein mitään... Pelkästään kahvista\nja vähäisistä ruuista.\n\nMutta sitten kysyi Nelma kerran, ikään kuin toisissa ajatuksissa, kuinka\noli käynyt Sakriksen aikomuksen rakentaa sitä mökkiä. Sakris vastasi:\n\n— Jaa... se..? Nyföraikaan... ei siitä voikaan tulla mitään.\nKertovat, ettei niitä palstoja... annetakaan kymmenen pennin edestä.\nMinä olen asiaa kysynyt. Torppareille jaetaan maat. Mutta heidänkin\ntäytyy maksaa niiden edestä. Mistä voisi sellainen, kenellä ei ole\nyhtään rahoja... tuota kirottua kultaa... voisi ostaa itselleen\ntomtti? Tämä tyyris aika. Ei sitä tiedä... ei tiedä...\n\nSiihen se puhe jäi.\n\nSilloin oli iltapuoli.\n\nIllalla lähti Nelma Helsinkiin... Pyysi rahaa ja sai. Sanoi menevänsä\nMimmin luokse.\n\nMutta sinä iltana ei hän tullutkaan takaisin.\n\nEikä seuraavana aamuna.\n\nEikä senkään päivän iltana.\n\nEnsin suunnitteli epäluuloinen ja kiivas rampa, että kun Nelma palaisi,\nei hän tosiaan päästäisi häntä sisään. Koko yön saisi Nelma olla ulkona\n... väristä kylmässä... vaikkapa liiterissä.\n\nNiin olisi Sakris tehnyt. Mutta Nelma ei tullut.\n\nHarmissaan keitti rampa itse ruokansa ja kahvinsa.\n\nRuokavehkeet... kattila ja kupit, pyyhinliinat ja kaikki... joutuivat\ntöhryiseen kuntoon. Niistä oli vastusta... niin kuin ennen muinoin.\n\nMissähän se Nelma viipyi?\n\nMissä se juoksi?\n\nSakris tuli levottomaksi...\n\nLopulta hän joutui tuskaan. Minnehän Nelma oli mennyt? Oliko hänelle...\nsattunut jotain pahaa? Se myrkyttävä akka oli... saattanut tappaa\nhänet.\n\nRampa odotti. Hänelle tuli ikävä, polttava ja haikea. Ei maistunut enää\nkahvikaan.\n\nJa samalla se jättiläiskäsi taivaasta taasen laskeutui hänen päälleen.\nSakris näki sen: se oli suuri ja musta. Nyt sen sormi kohosi... ja se\nuhkasi häntä. Miksi se sillä tavoin varoitteli?\n\n— Rasputiini, kuuli Sakris kamarissaan äänen. Hän kuunteli. Itsekö hän\npuhui? Mutta hän heilautti hiukan kättään ja karkoitti sen äänen\nkorvastaan.\n\nSen sijaan tirkisteli hän keinutuolissa, sillä lavalla ei hän nyt voinut\nkellottaa, ylös seinällä olevaan, koreaan kuvaan... Ja varsinkin somiin\npostikortteihin, joita Nelma oli kiinnitellyt tuon ison kuvan ympärille\ntapettiin. Hän ajatteli itsekseen:\n\nNelma, missä sinä olet? Oletko vaarallisessa paikassa?... Jos olen\ntehnyt sinulle pahaa, niin tahdon sen maksaa. Uskollinen tahdon olla\naina sinulle. En minä milloinkaan huoli toisia naisia... toisia akkoja.\nSinä olet kaikista parhain. Ja se mökki... täytyisi jollakin tavalla\nrakentaa! Nelma, mitäs siitä sanot, kun sinulle tehdään oma kamari...\nja keittiö... Jos saadaan rahaa...\n\nSitten jatkoi hän ääneensä, muistellen mennyttä kesää, joka oli niin\nlyhyt:\n\n— Se oli aikaa, se. Kelpasi moijata. Mutta nyt...\n\nMissä ihmeessä Nelma?\n\nOliko hän kuollut puoskarin kynsiin? Rampa näki hänet ihan kuolleena.\nHän huudahti:\n\n— Mutta jos sinä kuolet... Nelma... niin en minä tahdo enää elää! En,\nminä en voi elää. Minä menen sinun haudallesi... ja kuolen siihen niin\nkuin koira. Makaan siinä öitä ja päiviä... ja kuolen kuin koira.\n\nNeljäs päivä oli jo loppunut. Rampa oli tallustellut maantielle asti\nkatselemaan, tulisiko Nelma. Ja siellä odotellessaan tallustellut niin\npaljon, että hänen täytyi nojautua käsiinsä, kun hän erästä jyrkkää\npolkua palasi kotiin: niin ilkeästi kiusasi jaloista. Sitten hänelle\ntuli oikea hätä.\n\nHän itkeskeli kamarissaan yksinään.\n\nMissä on Nelma... kun ei tule kotiin?\n\nSiinä hän huomasi, että Nelma oli vienyt vaatteensakin mennessään;\nramman käydessä ulkona oli pistänyt tavaransa myttyyn. Ahaa!... Sen\nkadun, jonka varrella Mimmi Byskata asui, Sakris vielä muisti.\nSeuraavana aamuna hän ajeli partansa ja suki hiuksensa, lähti\nHelsinkiin. Nelmalla oli hänen kukkaronsa. No, mitäpä siitä. Sakris\nlenkuttaisi jalkaisin. Satoi vettä, tiet likaiset. Torille ajavien\nmaalaisten kärryjonot räiskyttivät rapaa hänen päällensä... Ja muutamat\nisännät ja maitomuijat kääntyivät istuimellaan katsoakseen taakseen\nrampaan, ja eräät huusivat:\n\n— Joulupukki!\n\nViimein joku muija sanoi:\n\n— Tule ookaamaan!\n\nSakris kömpi käsiensä avulla rattaille. Kaupungissa hän jälleen käveli.\nKyseli Mimmi Byskataa monessa talossa, ja löysi lopulta numeron. Seisoi\nkello yhdeksän aikaan Mimmin ovella ja soitti kelloa. Mimmi itse\naukaisi, aamuvalkeissaan, väljässä mekossa, ja tukka sekaisin.\n\n— Voi, pikku Kukkelman! huudahti Mimmi. Katsos vain! Tule, Nelma,\ntänne! Mutta hyi, kuinka märkä! Saatte kahvia. Nelma on kyllä täällä.\n\nNelma makasi salissa... siellä haisi kauheasti tupakalta, ja pöytä oli\nlaseja täynnä. Tyttö kohotti päätänsä, mutta kääntyi sitten rampaan\nselin. Mimmi sanoi imelästi:\n\n— No, Nelma-kultaseni! Etkö nähnyt: Kukkelman, sinun sulhasesi.\n\nNelma katsoi viimein paremmin Sakrikseen... joka alkoi häntä torua:\nsuuressa levottomuudessa oli Nelma häntä pitänyt; ja mitä teki Nelma\ntäällä, tässä huoneessa? Kukkelmanin mieleen vilahtivat ne herrat, jotka\nhän oli nähnyt Kyläsaaressa Nelman kimpussa... ne naureskelevat\nrähisevät... rentut. Hänen sisunsa rupesi kiehumaan. Hän sanoi:\n\n— Missä sinä olet ollut? Täällä... tietysti! Minä en ole saanut ruokaa\n... enkä kaffea. Enkä ole voinut hakea työtä. Minä, jolla on sinusta\nansvaari...\n\nMimmi nauroi.\n\nSakris jatkoi:\n\n— Niin, minulla, minähän olen hänelle...\n\n— Sulhanen, sulhanen! nauroi Mimmi.\n\n— Olkaa te hiljaa... Rumpelfelt! huudahti Sakris. — Te... niin, sinä\njuuri! Harakka on sinun nimesikin. Kyllä minä sinut tiedän. Niin, Nelma:\nonko tämä kaunista; lähteä sillä tavalla pois?\n\nNelma oli noussut istumaan ja sanoi:\n\n— Mene nyt kotiisi, Sakris, en minä tule luoksesi enää.\n\nTyttö katsoi Sakrikseen hiukan pelokkaasti, mutta päättävästi. Niin\npäättävästi, että ramman silmät suurenivat... ja sitten ne alkoivat\nikään kuin rukoilla Nelmaa. Mutta Nelma kääntyi häneen jälleen selin.\n\n— No, eihän nyt noin, lapsukaiset, huudahti Mimmi. — Tarjotaan toki\nKukkelmanille kahvit.\n\nSakris ei tiennyt, mitä vastata, mitä puhua. Mutta hän vimmastui\nMimmille... ja sitten hän meni ulos.\n\nNelma... Nelma oli lähtenyt häneltä... eikä sanonut enää palaavansa.\n\nKaiken päivää kuljeksi rampa kaupungilla... ruhjovaan väsymykseen asti.\nKömpi johonkin kansankeittiöön, tilasi ruokia... muisti, ettei hänellä\nollutkaan rahaa... ja hiiviskeli tiskin äärestä. Mietiskeli pihalla.\nKulki taas kumarassa. Ei kuullut koululasten pilkkahuutoja. Seisoi\nsitten jälleen eräässä kellarikahvilassa, nojaten ja lepuuttaen\nvaivaista selkäänsä pöydän reunaan: istumapaikkoja ei täällä ollut.\nMietiskeli siinä, silmät vetisinä. Kapusi uudestaan kadulle. Ja kömpi\nsitten puistokäytävän penkille.\n\nIllalla hän ilmestyi Mimmi Byskatan oven taakse. Siellä oli nyt remua,\nnaurua, äänten porinaa. Joku herra heilui pystyssä, lasi kädessä. Lasi\nläikähti, Mimmi pudisteli hameitaan.\n\nNelma istui erään miehen polvella.\n\nMimmi vei Sakriksen kainaloista kiskoen saliin. Herrat purskahtivat\nraikuvaan nauruun. Sakris ei mitään kuullut. Hän ällisteli Nelmaa, joka\nei edes piiloutunut.\n\nRampa ei voinut uskoa silmiään... hän hierusteli niitä ja katseli.\nNelmako tuossa... tuollaisena?\n\nNelma... pettänyt hänet? Pettänyt?\n\nHänet, Sakris Kukkelmanin!\n\nEi, sehän oli mahdotonta!\n\nRampa tallusteli lähemmäksi, aivan Nelman eteen. Katsellakseen häntä. Ja\näännähti hiljaisella, narisevalla äänellä:\n\n— Mikä tämä on? Eihän... ei tämä ole tosi... Minä tahdon kosketella\nsinua, Nelma!\n\nKukkelman ojensi pitkän ja vapisevan kouransa. Nelma sanoi:\n\n— Menkää nyt vain pois, Kukkelman. Te hassuttelette.\n\nJa hän pelkäsi Sakrista, niin mielettömät oli ramman silmät.\n\nMimmi nauroi makeasti.\n\nSitten myöskin Sakris alkoi nauraa, lyhyesti ja hehettäen. Hän katseli\nherroihin, sanoen:\n\n— Ei mitään... en minä teke mitään pahaa teille. Hyvä on. Minä kiitän\nteitä. Minä kiitän! Mutta Nelma!\n\nNelma hypisteli ohimotukkaansa. Hän huudahti:\n\n— Pois tuon voisi ajaa. Hulluksi hän tekisi ihmisen...\n\nMiesten kummaksi ojensi rampa heille kätensä ja sanoi:\n\n— Ei se mitään. Minä menen. Kiitän...\n\nJa sitten hän meni naureskellen ulos.\n\nMinne?\n\nAlas portaita... Sumu hälveni ulkona... ja tähtiä kiilui taivaalla.\nRampa ei huomannut, oliko yö vai päivä. Raivoisasti temmelsi hänen\nsisässään. Hän ei nähnyt syttyneitä sähköjä, ei tuntenut ilman kosteutta\n... tahi tietänyt, että hän kompastui talon portilla ja istui nyt siinä\nkivistöllä... istui pitkän aikaa. Hänen päässään humisi ja kohisi,\nhänen silmänsä samenivat.\n\nNiin hän istui siinä... työnsi kouransa hiuksiinsa... Nyt silmät\nkipinöivät, ja hän alkoi purkaa suustaan yhä toistamiseen:\n\n— Ahhah, se voro! Se petturi...\n\nMonella rumalla nimityksellä mainitsi hän Nelmaa.\n\nSitten hänen piti kävellä. Raivo ajoi häntä. Väsynyttä ruumistaan ei hän\nmuistanut. Keskellä katua antoi hän ajoneuvojen kiitää suoraan itseään\nkohti, koettamatta päästä pois alta. Issikat huusivat hänelle jotain...\nkirosivat. Hän naureskeli: hänestä oli hauskaa, että aiottiin ajaa hänen\npäällensä. Antaa tulla vain..!\n\nKun sen tekisivät, makaisi hän siinä kasassa... onneton ihminen.\n\nSakris tallusteli poikki uuden kadun... Joku huusi, että hän oli\npaljaspäin. Niin, hän huomasi hattunsa jääneen Mimmin eteiseen. Siinäpä\nsyy, jonka vuoksi hän saattoi vielä mennä Mimmin asuntoon: näkemään\noikein tarkkaan, kuinka sen asian oli.\n\nEihän se ollut mahdollista, että Nelma oli istunut tuon miehen polvella!\nHänen Nelmansa.\n\nJälleen mainitsi Kukkelman siinä Nelmaa rumalla nimityksellä. Kääntyi\n... ja kiiruhti köntystämistään. Pureskeli hampaitaan niin että\nohikulkijat sen kuulivat. Tuli huohottaen ja kähisten Mimmin portaille.\nTarttui porrasaskelmiin ja konttasi ylös. Ovi ei ollut vielä lukossa,\nvaan se oli jäänyt Sakriksen mennessä auki. Sakris työntyi eteiseen.\nHäntä ei huomattu... hän seisoi siinä ja katseli. Omin silmin hän näki\nuudestaan, että Nelma oli petturi.\n\nHuudeltiin, että täällä juotiin muka Nelman kihlajaisia.\n\nPettänyt oli Nelma hänet. Hänet: kuinka se oli mahdollista!\n\nSakris lähti pois. Hänen täytyi lyödä kätensä kynnet rintaansa, repiä\nauki liiviensä napit... niin kipeästi raateli häntä rakkaus. Hän ei\nymmärtänyt, miksi hänelle näin oli tapahtunut... Teki mieli tappaa...\ntappaa kiduttamalla. Olisi mentävä jälleen sisään... piiska kädessä.\nPoljettava tuota kaikkein kelvottominta anturoilla...\n\nNaiset: aina naiset..! Harakat: rahan näkevät, heti se pitää heidän\nsaada...\n\nJa eikö hän ollut kohdellut Nelmaa... kuin isä? Heh... siitä huvilasta\nei tullut... Mutta jos Nelma olisi jaksanut odottaa... malttaa\nmielensä, niin..!\n\nNo, Sakris oli ollut kova... vaatinut säästämistä. Mökkiä varten!\n\nHän oli ottanut kerran pois kukkaronsakin...\n\n— Niin... hän oli tahtonut Nelmaa opettaa.\n\nSiitä Nelma...\n\nNyt: rakennapa huvila!\n\nEi, Sakris hylkäisi Nelman! Potkisi hänet tosiaan ulos...\n\nMutta olihan Nelma sanonut, ettei hän Sakriksen luo enää koskaan tulisi.\nEi koskaan!\n\nSakris huokasi. Ja kyyneleitä tipahti hänen poskilleen. Hän istahti\nkatukäytävän reunalle lyhdyn juurelle... isolla kadulla. Tuntui kuin\njokin hirmuinen paino olisi musertanut hänen selkäänsä; mutta se paino\noli sisällä, rinnassa.\n\nTyttö oli syyttänyt häntä siitä, että oli tullut kituvaksi koko iäkseen.\n\nSakris katseli taivaalle. Hattu kierähti hänen päästään, joku kulkija\ntyönsi sitä jalallaan syrjään. Muutamia usvaisia pilviä leijaili. Tähdet\nkiiluivat... omituiset tähdet...\n\nNe tähdet olivat Kukkelmanista kuin pahainhenkien silmiä. Kylmiä ja\narmottomia silmiä.\n\nJa tuntui niin kuin olisivat tähdet kiristelleet hampaitaan...\n\nSitten laskeutui ylhäältä jättiläismäinen ja musta käsi. Se painoi\nhäntä... Itse taivas rusenteli häntä.\n\n— Mitkä pahathenget nämä ovat? mutisi rampa.\n\nPoliisi tuli siihen, kysyi, miksi hän istui katukäytävällä, oliko hän\nkipeä. Ja käski hänen sitten lähteä liikkeelle.\n\nRampa konttaili ja köntysteli Sörnäisiin päin.\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nSyksy oli tullut. Suurilla alangoilla Krokelbyn ympärillä liikkui vielä\njoskus vankkureita, joilla kauraa korjattiin talteen. Tuolla saroilla\nolivat perunat yhä maassa, mutta pakkasen mustiksi puremina. Huvilain\ntaikka pienten töllien pihoilla rehentelivät kaalit korkeina ja\nsinivihreinä, lerpattavin lehdin, jotka olivat isot kuin norsun korvat\nja isonivat syksyn sateissa päivä päivältä.\n\nSatoi, satoi. Vuoroin puhalsi raju tuuli ja vuoroin kohosi mereltä sumu,\nmutta sekä tuuli että sumu toivat mukanaan sadetta.\n\nKoivut ovat nyt keltaiset. Ne näkyvät, nuo pitkät ja heiveröiset,\nräikeinä havumetsistä. Pihlajat paistavat punaisina ja kirjavina.\n\nAlkaa tuulla yhä enemmän. Meren ylitse lentää viuhuva myrsky, kattoja\njymisyttäen, puita notkistaen, puhelinpylväitä kaataen... syksyinen\nmyrsky, joka repii koivuista kullankeltaiset lehdet ja raastaa\nvaahteroilta niiden veripunaiset vaatteet... karisuttaa kalliot täyteen\nmäntyjen kuivuneita havuja...\n\nJa sataa, aamusta iltaan. Tummuneen taivaan akkunat ovat avoinna, vesi\nvirtaa kohisten mäenrinteitä, liottaen maantiet yhdeksi ainoaksi,\ntahmaiseksi savivelliksi... paisuttaen kesällä kuivuneet purot\nlammikoiksi, jotka purkautuvat ojia myöten Vantaaseen. Kylmänä ja\nsameana vierittää Vantaa laineitaan merta kohti, yhtä kylmää ja sekaisen\nnäköistä kuin se itsekin.\n\nJoskus lakaisee myrsky vielä taivaan tyhjäksi pilvistä, kiireesti ja\nhätäisesti; silloin näkyy ilmojen sinisyys, mutta ikään kuin tummana,\nvailla lämpöä ja auteretta.\n\nAinoastaan muutamat vaahterat enää kuultavat punertavilta. Nekin tulevat\nruskeiksi.\n\nJoku syysfloksi kiiluu kirpeässä punassaan tuolla herrashuvilan\npuutarhassa.\n\nTuokioksi pyyhki tuuli taivaan puhtaaksi. Sitten kohoaa ilmanrannalta\njälleen pilvistö niin kuin märkä vaate. Maailma pimenee... Ja sataa.\n\nVälistä on hiukan tyyntä. Usva painaa laaksojen povea... ikään kuin\nimee maata... imee siltä viimeisen lämmön... palelluttaa loputkin\nkasvit. Kylän pelloilla haiskahtaa lakastuneilta kaaliksilta ja\nmädänneiltä perunanvarsilta. Sitten kylmenee ja raikastuu, kunnes tulee\nusva, joka viiltää läpi luiden ja ytimien.\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nOn lokakuu. Tyttö ei tullut ramman luokse takaisin.\n\nNelma jätti hänet, ja muutenkaan ei Sakriksen elämä toden totta ole\nhelppoa.\n\nAinoastaan suurella vaivalla, tavattomasti ajatuksiaan ponnistaen, uskoi\nSakris viimein... että petos oli petos... että Nelma oli vetänyt häntä\nnenästä: lähtenyt hänen luotaan ainaiseksi.\n\nSilloin ei Sakris sietänyt olla kotona... yhtäkkiä synkäksi ja\nsurulliseksi muuttuneessa kamarissaan. Hän oli aprikoinut siellä asiaa,\nmitään syömättä. Ulos täytyi hänen nyt väkisinkin tunkeutua, vaikka\nsääret ja selkä olivat kurjassa kunnossa. Täytyi lähteä tapaamaan\nihmistä, jolle olisi puhunut tästä petoksesta. Niin oli hänen alussa.\n\nMinne nyt mennä? Peltiseppä Savolaisenko luokse? Sakris oli kuullut\nhänen muuttuneen, yhä rikastuessaan, merkillisen porvarilliseksi. Olivat\nkertoneet Sakrikselle, ettei hän enää suvainnut entisiä tuttaviaan...\nvaan haukkui heitä punikeiksi ja mahtaili. Mitä oli onnettomalla\ntekemistä sellaisen ihmisen kanssa? Hänellekö valittaisi Sakris, jonka\nasiat olivat niin hullusti.\n\nMutta köyhää kivimies Bergmania puhuttelemaan konttasi hän ylimpään\nkerrokseen eräänä lauantaina... ilmaistakseen hänelle katkeruutensa ja\nsurunsa. Olihan Bergmanilla itselläänkin... ilkeä akka: komenteleva ja\närhentävä. Nyt ei akka sattunut olemaan kotona. Mutta Bergman kuunteli\nSakrista melkein ilveilevän näköisenä... Naurahteli hänelle... ja alkoi\nsitten kertoa matkustelleensa etsimässä töitä, sekä junalla että\njalkaisin. Töitä ei ollut täällä saatavissa... edes hänellä, sellainen\noli aika... Yhä lisääntyi kaiken elämiseen tarvittavan kalleus. Bergman\noli alakuloinen... ja aprikoi, pitäisikö tästä sittenkin lähteä\nVenäjälle. Mutta siellähän kuului olevan vielä hullumpaa kuin Suomessa.\n\nSakris ei vielä silloin tällaisia seikkoja oikein ajatellut. Eikä\nBergman tuntunut välittävän hänen asiastaan. Muita läheisiä tuttuja ei\nSakriksella paljon ollutkaan; ainoastaan etäisempiä... mutta ne asuivat\nloitolla Sakriksen mörskästä... hän ei olisi jaksanut tallustaa heidän\nluokseen, eikä varsin voinutkaan, kun ei vakituisesti niissä käynyt.\n\nMutta kompuroidessaan rauhattomana pitkin kylää ja tullessaan Krokelbyn\npienen ja suippotornisen kappelikirkon lähelle, näki Sakris kirkon\naitovierellä ukon, jota pidettiin yleensä tylsäpäisenä. Mies istui\nmaassa ja kalvoi jotain kerjäämäänsä leivänpalaa... ja mutisi itsekseen\ntolkuttomia sanoja. Kukkelmanin piti nyt ehdottomasti saada puhua. Niin\nkuin sanottu, tämä tapahtui alussa: Sakris oli ollut Nelmasta erossa\nvasta viikon päivät. Sakris pysähtyi siis tylsäpäisen eteen... ja alkoi\nhaukkua hänelle naisia. Kertoi, minkälainen nainen hänellä oli ollut:\nvarastanut häneltä... karannut... ja petkuttanut hänet. Sakris\nnaurahti:\n\n— Kun menet naisen luokse, älä unhota ottaa mukaasi ruoskaa, se on\nviisaan Sara Hustan puhetta.\n\nRampa puhalsi halveksivasti hampaittensa välistä. Ja sitten hän piteli\nohimoaan niin kuin sitä olisi kauheasti särkenyt. Hattunsa otti hän\npäästä... ja lähti nyt vaivalloisesti horjuilemaan pois ukon edestä,\njoka ei ollut vastannut hänelle mitään eikä katsonutkaan häneen:\nmutisteli vain palaa suussaan ja supatteli itsekseen järjettömiä.\n\nSillä tavalla sai Kukkelman kertoa asiastaan. Mutta ei sekään\nhelpottanut. Kotonaankin hän soimasi Nelmaa itsekseen yhä rumilla ja\ntörkeillä nimityksillä.\n\nHänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan uusia töitä. Ei hän olisi\njaksanut edes syödä... jos hänelle kuka olisi ruokaa tarjonnut.\n\nKahdesti kävi hän sitten Helsingissä, Nelmaa tavatakseen. Aikoi pyytää\nhäneltä anteeksi... taivuttaa tyttöä tulemaan luokseen takaisin.\n\nNiin kaunista ja siivoa, puhdasta ja palvelevaista kuin Nelma ei hän\nollut koskaan ennen tuntenut. Pahat henget olivat Sakriksen itsensä\nvietelleet ilkeyteen.\n\nSakris meni siis Helsinkiin. Mutta vedet silmissä palasi hän näiltä\nretkiltään Krokelbyhyn. Ensimmäisellä kerralla näki hän Mimmin\nhuoneistossa paljon vieraita... noita kirotuita ja vihatuita... joten\nhänen täytyi kömpiä tyhjin toimin portaita alas.\n\nJa toisella kerralla kertoi Mimmi, että Nelma menisi nyt naimisiin! Se\nsähkömonttööri, joka asui Mimmin vuokralaisena, oli tutustunut siellä\nNelmaan, ja oli Nelmaan niin rakastunut, että ottaisi hänen pikku\ntyttönsäkin itselleen.\n\nMissä sitten Nelma nyt oli?\n\nHän oli sulhasensa kanssa toisella paikkakunnalla. Siellä heidät pian\nvihittäisiin. Se monttööri oli saanut toimen siellä.\n\nSakris ei vieläkään tahtonut uskoa kuulemaansa.\n\nMutta kotonaan repäisi hän Romeon ja Julian kuvan irti seinältään...\ntallasi sitä jaloillaan ja poltti sen. Sinä iltana tultiin hänelle\ntarjoamaan vähän räätälöimistä. Sakris teki kyllä sen työn: hän tarvitsi\nrahaa. Hänen piti saada Helsingistä sanomalehtiä... joista hän voisi\netsiä kihlausilmoitusta. Eräällä eukolla tuotti hän itselleen molemmat\ntyöväen lehdet. Ilmoitusta ei vielä ollut.\n\nSakris ajatteli, että Nelma tulee hänen luoksensa takaisin: kuluu\nainoastaan muutama viikko, ja Nelma tulee!\n\nMutta sitten kertoi Bergman nähneensä \"Mokraatissa\" sen Kukkelmanin\nheilan vihkimäilmoituksen. Sitä numeroa ei Sakriksella vielä ollut. Hän\nhankki sen. Bergman puhui totta.\n\nMutta Sakris ajatteli, että sittenkin Nelma tulee. Ahhah, kovin\nonnettomana hän tulee. Surkeana ja... pahoinpideltynä. Ei viihdy tuon\nmonttöörin parissa. Alkavat välit kylmetä. Tulee takaisin... huomaten\nSakriksen rakkauden. Lankeaa uskollisena kaulaan... ja sitten vasta\nalkaa se heidän oikea elämänsä.\n\nSakris odotti ja odotti. Hän tunsi, että Nelma tulee. Bergmanille hän\nsanoikin uskovansa Nelman varmasti palaavan. Mutta Nelma ei tullut.\n\nSakris istuu ikkunansa ääressä, surkeana ja sinertävänä... ja\ntähystelee maantielle. Yöksi jättää hän ovensa lukitsematta... ja\nhätkähtää silloin tällöin valveille horteesta, johon hän tuokioksi\nvaipuu: hän on kuulevinaan eteisestä Nelman kantapäitten kapsavia ääniä.\n\nMutta Nelmaa vain ei...\n\nMeni viikkoja. Rampa ei haeskellut itselleen työtä.\n\nKylällä ei häntä näkynyt konttaamassa.\n\nEpätoivokseen myönsi hän nyt itselleen hyvin mahdolliseksi, ettei Nelma\ntulisikaan. Yhä useammin hän tunsi... ettei Nelma tulisi koskaan.\n\nSatoi yhtä mittaa. Oli märkää ja kylmää. Ramman jalat panivat hänet\nkonttaamaan huoneessaankin. Mutta enimmäkseen hän köllötti koukussa\nlavitsalla, kosteassa ja hiljaisessa mörskässään. Luki vanhoja lehtiä,\njoissa sekin Nelmaa koskeva ilmoitus oli... ja ajatteli Nelmaa... ja\nmaailman asioita.\n\nTekikö se akka Nelmalle niin pahaa? Sakris ei oikein ymmärtänyt, oliko\nse ihan pahaa. Mutta Nelma vihastui siitä Sakrikselle.\n\nSakris antoi Nelman mennä akan luo... ja oli muutenkin ilkeä. Sitä\najatellessa tuntui kuin pahathenget olisivat liehuneet hänen\nympärillään...\n\nPäivät pimenivät.\n\nOli aikaa aprikoida.\n\nNykyinen yhteiskunta se oli syypää Sakriksen ilkeyteenkin! Se oli\nrikollinen... kun se ei ollut rakentanut ja järjestänyt suuria\nlastenkoteja... sellaisia, joihin ne isät ja äidit, jotka eivät jaksa\nlapsiaan elättää, saattaisivat rehellisesti viedä lapsensa. Jos niin\nolisi... silloin ei tytöille tulisi mitään hätää... eikä Sakrikselle.\n\nVenäjällä kai tehtiin sellaisia seimiä? Siellähän olivat naisetkin\nyhteiset... kaikki naiset. He saattoivat elää luontonsa mukaan. Hyvän\nja laupiaan Luonnon määräyksiä totellen. Täyttää maan... niin kuin\nLuonto alunpitäen oli käskenyt.\n\nIlloin pauhasi sade vesikouruissa seinän takana... Rampa koetti lukea\n... ja ajatella Venäjän neuvostovaltaa: kuinka kaikki siellä oli toisin\nkuin täällä... Kaikki järjestetty köyhien ja työtätekevien etujen\nmukaisesti... Ja rikkaat, jotka miltei kaikki olivat rikastuneet\nhävyttömyytensä avulla eivätkä kovalla työllä... sellaiset kuin\nesimerkiksi Mikko, joka rakasti koiria, mutta ei ihmisiä... ne rikkaat\noli Venäjällä tapettu... ammuttu ja mestattu...\n\nKaikki kävi siellä toisin kuin täällä. Ja hyvin siellä kävi: niin\n\"Työmies\" kertoi. \"Mokraatti\"... kai petkutti... Minkälaista siellä\noikeastaan oli?\n\nSakris alkoi jälleen toivoa ja uskoa onnellisemman ajan aamunkoittoon.\n\nJos nyt Suomi karkaisi työläisten oman valtakunnan kimppuun, aikoen\ntukehduttaa alkuunsa sen valon, mikä idästä koittaa, niin... miksi ei\nSakriskin voisi jotain tehdä? Suomen työläiset vastustaisivat sellaista\nsotaa... muodostaisivat sotaa vastaan... armeijan. Sakris neuloisi\nunivormuja... taikka nikkaroisi jälleen sänkyjä haavoittuneille\nsankareille. Niin vastenmielistä kuin hänestä tappaminen onkin, täytyisi\ntehdä jopa sitäkin... jos ei muu auttanut. Jos oikein koville ottaisi,\nSakris... ampuisi.\n\nNäitä Sakris aprikoitsi... Odotti venäläistä neuvostoarmeijaa.\n\nIkään kuin Nelmankin puolesta hän sitten kostaisi...\n\nKamari oli autio, roskainen ja likainen. Perunoita hän keitti, mutta kun\nhän muutaman päivän kuluttua aikoi niitä jälleen maistaa, olivat ne\nhapanneita, pahoja. Sitten eleli hän kahvilla.\n\nMitäpä nyt enää... kun ei Nelmaakaan ollut. Nukkua olisi parasta ollut.\nKerran oli hän lähtenyt metsään, haeskelemaan risuja. Siellä hän kasteli\nitsensä... eikä päässyt kahteen päivään sängystään. Kiusa oli\npahentunut keväästä... paastoista huolimatta. Olisipa Nelma ollut häntä\nhoitamassa! Nyt ei tulisi hoidosta mitään... Ja mitäpä siitä.\n\nVähän kahvinkeitto-lastuja sai hän silloin naapureilta. Niitä on hänellä\nyhä.\n\nKuinka kauan pitää hänen vielä vetää tällä tavoin itseään maata\npitkin..? Montako talvea?\n\nKyttyräkin seljässä varmaan kasvaa... koska sitä niin särkee.\n\nJos yhteiskunta... varakkaampi elämä... olisi sallinut hänen olla\nNelmalle hellempi, niin...\n\nMusta käsi taivaasta painuu ramman päälle...\n\nMilloin alkaisi sota? Milloin joutuisi sellainen... kosto?\n\nMahtavaa Venäjää ei vain kuulunut.\n\nJa eräänä päivänä sattui sen harmaan huvilan pihalle, jossa Sakris asui,\ntulemaan muudan seppä, joka juuri oli palannut Venäjältä. Sinne hän oli\npaennut punaisten laumassa kapinan päättyessä. Sepän näköinen hän ei\nollut... vaikka sanoi eläneensä sillä ammatilla parikymmentä vuotta...\nvaltion konepajassa. Niin laiha hän oli... ja kurjissa vaatteissa.\nEivätkö nämä miehet ja naiset, hänen entiset tuttunsa, joiden keskellä\nhän seisoi, häntä enää tunteneet? No, hän oli nähnyt kurjuutta\ntoisenmoista kuin Suomessa. Täällä hän nyt haeskeli työtä itselleen.\nSakris oli kontinut eteisen kynnykselle ja kuunteli siinä kyyryllään.\nUteliaisuudesta hänen silmänsä kiiltelivät. Mutta sepän kertomuksesta\nhän masentui. Venäjällä oli muka kauhea nälkä... se uhkasi tappaa\nkaikki, niin työläiset ja köyhät talonpojat kuin vähät entiset\nherratkin. Miksi siellä oli nälkä? Ei ainoastaan poutien tähden, vaan\nsiksi, ettei saada talonpoikaa viljelemään maatansa... kun häneltä\nriistetään veroina kaikki muu paitsi se, mitä hän tarvitsee oman\nhenkensä ja perheensä hengen pitimiksi. Ja jos talonpojalla ei ole jakaa\nviljaa, ei työmies jaksa tehdä työtä... eikä seppä rupea takomaan\nkomissaarien pettupalkalla... toisten toverien laiskotellessa.\nTyöläistoverien: herrastoverien. Herrain? Oliko Venäjällä siis yhä\nherroja? Kyllä, uusia herroja: entisiä työläisiä, joita nyt sanotaan\nkomissaareiksi. Heiltä ei tosin mitään puutu... mässäävät herkuilla ja\nruoskivat muita orjinaan... ammuttavat työmiehiä ja talonpoikia\npienimmästäkin syystä.\n\n— Sinä valehtelet! huusivat akat.\n\n— Hm... he eivät usko, vaikka heitä löisi lekalla päähän! sanoi\nkirvesmies Bergman sepälle, pörröistä tukkaansa ravistellen. — He\nuskovat omiaan.\n\n— Eläköön köyhälistön tiktatuuri! kirkui joukko nuorukaisia.\n\nSeppä sanoi:\n\n— Siinä se on. Teidän mielenne tekisi tiktaattoreiksi? Me oltiin ennen\ntyperiä... mutta ei niin ilkeitä kuin te.\n\nBergman meni huokaillen Sakriksen ohitse ylös asuntoonsa. Sakris\najatteli:\n\nOnko... onko sitten köyhien valtio vielä huonompi kuin porvareiden?\nKuinka olisi mahdollista... ettei maailma kirkastuisikaan? Olivatko\nihmiset sitten... niin pahoja..?\n\nTuuli alkoi kohista, kuljetti pilviä, joista sade romahti. Väki hävisi\nkaton alle. Sakris istui yhä kynnyksellä.\n\n\n\n\nXXXIII\n\n\nKyyneleet valahtivat Sakris Kukkelmanin keltaisille poskille, kun hän\nmuisteli onnen aikoja... huoletonta, kirkasta kesää, jonka hän oli\nviettänyt Nelman kanssa. Vuoteellaan hän loikoi, polvet pystyssä,\nnälistyneenä, huohottaen, kipeänä. Kukaan ei häntä hoitanut... eikä hän\nketään pyytänyt eikä tahtonutkaan itseään hoitamaan. Työtä ei hän ollut\netsinyt kahteen viimeiseen viikkoon... ei jaksanutkaan. Hänen naamansa\noli parroittunut. Se oli ikään kuin kaventunut. Luonnostaan vetisen\nharmaat silmät ammottivat isoina. Kyttyrää pakotti... Jaloilla ei\npitkälle kontattu...\n\nKyyneleet valuivat, ja hän oli onnellinen ja onneton samalla:\nonnellinen, että Nelma oli hänellä ollut, ja onneton, että häneltä oli\nmennyt Nelma, hänen ainoa ilonsa.\n\nMutta sekä tämä onni että onnettomuus oli häneltä loppuva. Asia oli\nnimittäin niin, ettei hän ollut maksanut vuokraansa kahteen kuukauteen.\nSellaisista asioista ovat varsinkin nykyaikaiset talonomistajat\nmelkoisen hermostuneita, vihaisia ja hävyttömiä. Niinpä tuli tänä iltana\ntuon vuokrahuvilan isännöitsijä... huvilan, jossa Sakris suvaitsi\npelkästään makailla ja aprikoida ja lopulta sairastua heikkouteensa ja\nkivulloisuuteensa... tuli Sakriksen kamariin ja uhkasi nostattaa\nhuomisaamuna Sammakon vähäiset tavarat pihalle, taivasalle, ellei rampa\nsilloin maksaisi vuokraansa. Sakris vastasi hänelle ainoastaan:\n\n— Bra, bra!\n\nMutta Sakriksen mitta oli täysi. Pikari, joka nousee täydeksi tuskaa ja\nharmia, synkeyttä ja epätoivoa, itsensä soimaamista ja itsensä\nhalveksumista... vihaa ihmisiä kohtaan... ja uskonpuutetta, että\ntällainen on maailma aina oleva; pikari, joka on kukkuroitu\nkummallisilla aprikoimisilla; noitamalja, josta kieppuu ja huuruaa\npahojenhenkien haamuja ja joka saa taivaan näyttämään valtavalta,\nihmistä kohti kynsiään kurottelevalta ja tähti-silmillään ilkkuvalta\npaholaiselta, kun taas Jumalaa ei ole missään, vaan ainoastaan luonto,\nmikä sekin huvikseen kehittää vaivaisuutta ja kipuja, antaen hulttion\näidin katkaista lapsensa selän pienenä ja hänen selkäytimensä vikaantua;\nniin, sellainen malja ei lopulta tarvitse enempää kuin pisaran lisää,\nniin se vuotaa yli reunojensa.\n\nVuokrahuvilan isännöitsijä meni kamarista. Sakris nousi leukapieliään\npureskellen lavaltaan ja konttasi myöskin ulos. Oli ilta... pihalla\npimeää... ja satoi.\n\nSeuraavana aamuna satoi myöskin. Vuokrahuvilan asukkaiden lukuisat\nlapset eivät nyt enää voineet leikkiä ja meluta pihamaalla. He keksivät\nruveta piilosille halkoliitereissä. Kolme, neljä pikku tyttöä koetteli\nSakris Kukkelmanin liiterin ovea. Ovi oli lukitsematta. He aikoivat\nsinne sisälle piiloon. Näkivät siellä jotain pelottavaa, joka riippui\nkatosta. He luulivat ensin, että se oli jokin humalainen. Mutta sitten\nhe koskivat siihen... ja se oli heistä hauskaa, sillä se heilui. He\nalkoivat keinuttaa sitä. Yksi tytöistä, punapäinen ja huima, riuhtoi\nSakris Kukkelmania kaikin voimin takinkauluksesta edestakaisin.\nSakriksen mustista kasvoista, auki jääneestä suusta, jäykästi\nammottavista, lasittuneista silmistä tyttöset eivät paljon välittäneet.\nJoku heistä rupesi heiluttamaan Sakrista pitkästä tukastakin.\nPellavainen tukka oli nyt kuin sotkettu kuontalo. Samalla tytöt\nlauloivat:\n\n— Sammakko heiluu henkseleistä!\n\nSiihen tuli joku aikaihminen... ja katsoi vainajaa, ajoi tytöt pois.\nMutta tytöt huusivat poikiakin avukseen. Nyt naurettiin ja kiikuteltiin\nSakrista oikein kilvalla.\n\nViimein tuli taas aikuisia, ja kylän poliiseja. Pisin poliiseista löi\nhiukan tuota hurjinta, punapäistä tyttöä ja sanoi:\n\n— Menettekös, penikat, siitä! Ei sitä saa riepotella... muuten sitä ei\nvoida tutkia!\n\n\n\n"]