[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiBpBg5hzpc-aGBb68zpkDxMR21RZqbVtIUL-hbWqahs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},840,"Hellettä","Ivalo, Santeri",1866,1937,"840-ivalo-santeri-helletta","840__Ivalo_Santeri__Hellettä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1930,23338,156340,true,[],[],[],"Matkakertomus kuvaa merimatkaa ja elämää siirtolaislaivalla matkalla kohti Brasiliaa. Teksti koostuu lyhyistä havainnoista, jotka tallentavat matkustajien tunnelmia, laivamatkan arkea sekä Rio de Janeiron helteisiä katuja.","Santeri Ivalon 'Hellettä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 840.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELLETTÄ.\n\nKirj.\n\nSanteri Ivalo\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\n    Matkatoverilleni, rakkaalle vaimolleni,\n    omistan nämä yhteisten muistojemme\n    pienet sirpaleet.\n\n                         _Tekijä_.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Laiturista irti.\n Nurinpäin.\n Kilpailijat ja arvostelijat.\n Tiesi aina paremmin.\n Kuritta kasvanut.\n Mikä on ihaninta?\n Pieni autoretki.\n Kahvi ja sokeri.\n Itku pitkästä ilosta.\n Hienon langan varassa.\n Vaikea työyritys.\n Välittäjä.\n Vastakohtia.\n Tulikärpänen.\n Veren poltto.\n Ikuinen taistelu.\n Ikävä.\n Paremmalle puolelle.\n Liian myöhään.\n Lapset.\n Huhu.\n\n\n\n\nLAITURISTA IRTI.\n\n\nViimeisiä matkatavaroita vivuttiin laivaan laiturista, johon ne oli\ntuotu junalla. Siinä killuivat korkealla nosturin nokassa erilaisten\nmatkustajain moninaiset kapistukset: hienot, raudoitetut tammiarkut ja\nlikaisenruskeat matkasäkit, korkeat, pystyt matkakaapit, joissa\nvaatteet riippuivat naulakoista, ja nuorilla vyötetyt vilttimytyt,\nvaskihelaiset nahkakoffertit ja häthätää kiinninaulatut pakkalaatikot.\nNosturi vingahti tavantakaa ja nopeasti katosivat kapistukset sen\nnokasta laivan uumeniin.\n\nOmituinen hiljaisuus vallitsi laivassa ja laiturilla. Matkustajat,\njoita juuri oli junasta saatettu suureen valtamerilaivaan ja\n\"sortteerattu\" sen eri luokkiin, seisoivat asianomaisilla kansillaan\nnoita lähtötoimituksia ääneti katsellen eivätkä toisiaankaan\npuhutelleet. Laivan peräpuoli oli jo laskettu irti laiturista,\nainoastaan keulaan vei vielä yksi \"lankonki\", jota myöten viimeisiä\nsaattajia, joita ei ollut monta, opastettiin laivasta pois. Kaikki kävi\nkoneellisesti ja meluttomasti, mutta ilmeisellä kiireellä. Lyhyt\nkomentovihellys kajahti silloin tällöin päällikön kannelta, mutta sekin\nrauhallisena ja koneellisena, -- kylmänä ja tunteettomana.\n\nMatkalle lähtijät seisoivat matkapuvuissaan yksin tai pienissä\nryhmissä, seisoivat rauhallisina ja tunteettoman näköisinä hekin. He\nolivat jo astuneet \"Rubiconin yli\", valinnan mahdollisuus oli jo ohi.\nViimeiset jäähyväisensä olivat useimmat lausuneet kaukana maissa, kukin\nkotipaikoillaan. Siellä oli syleilty ja kättä puristettu ja itketty\nviimeiset itkut -- mikäli oli itketty --, nyt olivat silmät kuivat ja\nsydämet kovettuneet. Siellä oli laadittu suunnitelmat \"uutta elämää\"\nvarten, annettu lupaukset ja vannottu valat ja lopuksi katkaistu siteet\nsyntymämaahan. Nyt yhdisti enää yksi ainoa kapea puusilta lähtevän\nsiirtolaislaivan \"vanhaan Eurooppaan\", ja senkin yli oli jo tultu.\nTaistelut oli taisteltu, päätösten purkaminen ei ollut enää\nmahdollista. Tunteetkin olivat jo turtuneet, kylmästi katselivat\nlähtijät laivajättiläisen irtautumista laiturista.\n\nSiltä ainakin näytti syrjästä, kaiteen vierestä katsojasta. Mutta olipa\nhän sittenkin lukevinaan eri mielialojen vivahduksia noista yleensä\nvakavan ja kylmän näköisistä kasvoista. Ei niissä tosin ilmeet paljon\nvaihdelleet, mutta jokunen värähdys kertoi sittenkin sisäisistä\nailahteluista.\n\nSiirtolaiskannella olivat useimmat lähtijät nuoria miehiä, varmuutta ja\ntarmoa uhkuvia kaikista liikkeistään ja eleistään päättäen. Heitä oli\nehkä kotona pidetty tuhlaajapoikina tai perheen mustina lampaina,\njoista ei tule mitään, mutta he olivat päättäneet noille epäileville\nomaisilleen ja \"koko maailmalle\" osoittaa, että heistä sittenkin\njotakin tulee, -- he aikoivat kai palata dollari-pankkikirjat\ntaskussaan ja omin käsin rakennettu onni mukanaan. Siksi oli nyt katse\nterävä ja kova. Mutta toisten silmissä väreili sittenkin jotakin\nlevotonta, jotakin hapuilevaa, heitä painoivat ehkä nuo vastaustaan\nodottavat elämänkysymykset silloinkin, kun he koettivat heittäytyä\nvarmoiksi ja kylmiksi.\n\nNuori mies nojautui tuossa kaidepylvääseen; hän oli katselevinaan\nrantaliikettä, mutta ilmeistä oli, ettei hän nähnyt eikä kuullut sieltä\nmitään. Hänen katseensa tuijotti johonkin kaukaisuuteen, jolla ei ollut\najan eikä paikan rajoja. Johonkin hänen elämässään sattuneeseen,\nratkaisevaan tapaukseenko, särkymykseen tai pettymykseen, jota hän oli\nlähtenyt hautaamaan tai pakenemaan, -- pelkäsikö hän sitä turhaan\npakenevansa? -- Toinen tuossa vilkuilee salavihkaa sivuilleen ikäänkuin\nkärsimättömänä odottaen laivan lopullista irtautumista laiturista.\nKylmää ja tyyntä mieltä hän näyttelee, katselee välinpitämättömänä\nnosturin kulkua ja haukottelee väliin, mutta eipä malta mies olla\nalituisesti vilkaisematta kelloaan eikä sitä viimeistä \"lankonkia\",\njoka vielä yhdistää laivan maihin. Rikosko, jota hän puolestaan\npakenee? Vaiko muuten ärtyneet hermot, joita hänen on vaikea hillitä?\n\nSamalla alakannella on nuori neitonen kyykähtänyt faneerilaatikkonsa\nviereen, kyykähtänyt siihen kumaraksi, ja näyttää nyyhkyttävän. Niin,\ntosiaankin, hän itkee, -- ainoa, joka itkee --, ja hetken pidäteltyään\nhän itkeekin ihan rehellisesti, sydämensä pakahtuneisuutta salaamatta,\nympäristöstään välittämättä. Hän työntää käsilaukkuunsa jo märäksi\nkostuneen nenäliinan ja hakee sieltä kuivan, sillä kasvojaan\npyyhkiäkseen. Jo tulee vanhempi nainen siihen häntä hyväilemään, mutta\nturhia näyttävät olevan tämän lohduttelut. Mikä on ollut se elämän\nmurhenäytelmä, josta nuo kyyneleet heruvat, sitä ei voi syrjäinen\npäätellä, mutta hän aavistaa, että kireälle siinä on vetänyt,\nkirvelevät ovat haavat, ja kuluu varmaankin paljon aikaa, ennen kuin ne\narpeutuvat.\n\nTuohon ainoaan itkijään vilkaisee yläkannen kaiteen ohi kävellessään\nhymähtäen ja miltei halveksuen hienopukuinen, keski-ikäinen herrasmies.\nHän näyttää yleensä halveksuvasti katselevan noiden ensikertalaisten\nmielenailahduksia, ilmeisiä tai peitettyjä, -- oliko tässä nyt muka\nkysymys mistään maailmanlopunmatkasta tai kuolemanreisusta! Itse hän on\nehkä tehnyt nämä matkat \"rapakon\" taa kymmeniä kertoja, pitäen niitä\nkenties rauhankeitaina elämänsä muuten myrskyisessä vaelluksessa.\nHänellä on nytkin taas edessään viihdyttävä huvimatka, hyvää lepoa,\nhyvää ruokaa, vaihtelevaa seuraa, -- miksi ottavat nuo ihmishölmöt\nedessään olevan matkan noin umpisurulliselta kannalta! Samassa\nmaailmassahan sitä eletään siellä niinkuin täälläkin, erottajana vain\nparin, kolmen viikon matka.\n\nHarvalla matkustajalla näyttää muuten, niinkuin tällä maailmanmiehellä,\nolevan aikaa tai halua ohimennenkään tarkata toisten olemusta ja\nmielialoja. Vähän kunkin katse näyttää olevan tähdätty sisäänpäin,\nvaikka se tuijottaakin laiturille ja laivamiesten lähtöponnistuksiin.\nTaikka kohdistuu kahden matkustajan huomio vain toisiinsa, vaipuen\nkokonaan siihen tarkkailuun ja huolenpitoon.\n\nLaivan eri kansilla onkin useita nuoria pariskuntia, aivan nuoriakin,\nvast'ikään yhteen menneitä. He ovat nähtävästi nuorekkaalla innolla ja\npäättäväisyydellä juuri astuneet rohkean elämänaskeleen, ja nyt on\nheillä yhteinen, vakava elämäntodellisuus edessään. Sitä he ovat tuossa\nkaiteen luonakin vaipuneet harkitsemaan, se on heillä ainoana huomion\nesineenä, ainoana suurkysymyksenä, joka peloittaa ja jännittää, ja he\nkoettavat ilmeisesti yhä uudelleen rohkaista ja lohduttaa toisiaan,\nsiirtyessään ratkaisevan kynnyksen yli. Ehkä se heille onnistuukin:\nkaksi nuorta, tervettä, työkykyistä ihmistä elämänretkellä, -- mikäpä\nmahti maailmassa voisikaan heidän menestymistään ja onneaan ehkäistä!\n\nToisilla pariskunnilla on jo lapsia, jotka tuossa jo ennen laivan\nlähtöä iloisina teutaroivat. He ovat kai lopultakin rauhallisimmat ja\nonnellisimmat koko laivankannella, heidän vanhempansa ovat tuossa\nvieressä, surusta ei ole vielä mitään tietoa, -- kunpa ei tulisikaan\njatkuvan elämäntaipaleen varrella! Heidän leikinkeskeiset\nilonhuudahduksensa raikuvat miltei ainoina ääninä lähtevän\nvaltamerilaivan kannella ja heidän viaton hilpeytensä valaa eräänlaisen\nsovittavan rauhantunteen koko vakavaan, mutta samalla ilmeisesti\nherkkähermoiseen kansiväkeen, joka odottaa laivan lopullista\nirtautumista laiturista.\n\nJo kilahtaa terävä kellonääni, ylimmältä kannelta kuuluu lyhyt,\ntavallista voimakkaampi komentohuuto. Nostokurki pois, irti laiturista!\nÄkkiä vivutaan tuo viimeinen \"lankonki\" laivaan, tie maihin on poikki,\nja ne köydet, joilla meren jättiläinen vielä on pollareissa kiinni,\nirroitetaan nopeasti. Laiva kääntyy verkalleen ulos lahdelle. Kone\nrupeaa jyskyttämään, tuntuu, että ollaan liikkeellä. Ollaan irti\nvanhasta Euroopan mantereesta, matka valtameren yli on alkanut.\n\n\n\n\nNURINPÄIN.\n\n\nKun helmikuulla lähdettiin matkalle Suomesta, oli ilma keväisen kaunis,\njopa lämmin. Oli keskusteltu siitä, kannattaisiko talvipäällystakkia ja\nkarvalakkia ollenkaan ottaa mukaan, ja Tukholmassa, jossa helmikuu oli\nvielä keväisempi, ne olivatkin rasitukseksi -- palautinkin sieltä\nkarvalakin kotiin. Mutta sitä kaduin jo, kun tultiin Ruotsista Saksaan\nvievälle lautalle, ja Hampurissa ja Bremenissä, missä satoi lunta ja\npuhalsi jäinen viima, siunasin lämpöistä talvitakkiani, joka\nylläni, kaikista päinvastaisista neuvoista huolimatta, astuin\nvaltamerilaivaankin, \"Weseriin\". Ja tätä päätöstäni kiittelin sielläkin\nvielä kauan, sillä laivan kannella liikkuessa oli talvitakki\nvälttämätön.\n\nTiedustellessani matkavarusteita Etelä-Amerikkaan oli minulle kerrottu,\nettä Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa saattoi vielä tähän\nvuodenaikaan olla kolkkoa, mutta sieltä eteläänpäin, siis parin päivän\nperästä, alkaa jo lämmin kevät. Näin kuvittelivat matkustajat\nlaivassakin, ja jokunen esiintyikin jo Ranskan rannikon kohdalla\npikkutakkisillaan, mutta värisi ja värjötteli ja pakkasi pian\n\"pullovereita\" takkinsa alle. Naiset hakivat myös esille kaikki\nnahkapuuhkansa ja villatakkinsa, mitä heillä mukana oli, eivätkä\nniidenkään avulla kauan kannella kestäneet. No, kunhan tästä päästään\nBiskajan-lahden ohi, joka muutenkin on aina myrskyinen, kyllä kai\nsilloin kesä alkaa! Niin lohduttauduttiin, ja Espanjan rannikolla\npaistoikin päivä kauniisti. Mutta kylmä oli ilma sielläkin, kylmempi\nkuin Suomessa; vanha, paksu talvipalttooni oli minulle edelleen\nerikoisen rakas. Ja kun Lissabonissa käytiin maissa, neuvoi satamassa\ntapaamani hyvä tuttava minua siekailematta pukeutumaan palttooseeni,\nsillä siellä oli nyt, hän kertoi, poikkeuksellinen \"kylmä aalto\", joka\nedellisenä päivänä oli kallistanut tautivuoteelle suuren osan\npyreneläisiä karnevaalinviettäjiä, jotka olivat iloitelleet\nohkaisissaan. Hyvä ja tarpeellinen neuvo -- kesä oli vielä edessäpäin.\n\n-- Pian tässä taite tapahtuu, kehuivat matkan ennen tehneet, -- päivän,\nparin perästä tulee kuumuutta liiaksikin.\n\n-- Niinhän sitä luulisi, vastailin, tyytyväisenä tepastellen\ntalvitakissani, toisten vilusta värjötellessä.\n\n-- Tulee, sitä hellettä huokuu varmaankin jo aamulla Afrikan rannikolta\nja Saharasta asti. Ja kun ehditään Madeiraan -- takit ja liivitkin\njoutavat pois! Aamulla joutaa ainakin palttoo naulaan!\n\nMutta eipäs joutanut. Aamulla puhalsi sama kylmä viima ja se matruusi,\njoka mittasi veden lämpöä, katseli kummissaan, näkyisikö siellä merellä\njossakin eksynyttä jäävuorta, sillä merivesikin oli poikkeuksellisen\nviileätä. Tuuli oli myöskin aika kova, se lähenteli myrskyä, --\nsiinäkin pettivät vanhat merkit. Sillä nehän tiesivät, että kun on\npäivänmatka, pari, kuljettu Portugalin rannikolta, loppuvat kaikki\ntuulet ja myrskyt, silloin tullaan leutojen passadituulten\nvyöhykkeeseen. Mitä hiton leutoja tuulia nämä ovat! Meri vyöryi\nmahtavana möyrynä ja laivankannelle oli asetettava tuulisuojukset,\njotta siellä ollenkaan voisi liikkua. Eikä ateriain ajoiksi kyennyt\nkuin osa matkustajia ruokasaleihin, toiset oli merituuli kellistänyt\nhytteihin.\n\nOdotettiin Madeiran saarille saapumista kuin päivän nousua, sillä\nsiellä vihdoinkin piti \"taitteen\" tapahtua. Nehän ovat noita ikikuuluja\n\"autuaitten saaria\", joissa vallitsee ainainen kesä ja läpivuotinen\nlämpimyys sekä ikuinen vihreys, nehän ovat onnensaaria, joihin rikkaat\nihmiset pakenevat sekä pohjolan kylmyydestä että tropiikin hehkuvasta\nkuivuudesta. Runojen ylistämä onnetarten maa. Sinne nyt meidänkin siis\nkerran oli päästävä näkemään ja nauttimaan maapallon ihanimmasta\nkeitaasta. Kerran piti \"porsaankin päästä taivaanvaltakuntaan\".\n\nMutta sinne ei päästykään. Tuli jo toinen paha pettymys. Ja sen\nvaikutti myrsky.\n\nMadeiran saarivesille tultiin kyllä, saavuttiin korkean ja vihannan\nrannikon edustalle, mihin laskettiin ankkuri. Madeirassa ei näet ole\nvarsinaista satamaa eikä satamalaituria, johon valtameren laiva voisi\nlaskea. Sen pääkaupunki, Funchal, on tosin kolmelta puolelta suojassa,\nmutta neljänneltä ilmansuunnalta on \"satama\" auki, ja myrsky sattui nyt\nkäymään juuri tältä lounaiselta suunnalta. Ja se kävi siksi kovana,\nettä laskeutuminen niihin pikkulaivoihin, joiden olisi ollut\nkuljetettava saarelle aikovat maihin, osoittautui ylivoimaiseksi, koska\nnuo alukset eivät voineet seistä jättiläisen kupeella eivätkä siis\nvälittää liikettä maihin. Yrittivät uudelleen ja uudelleen -- sehän\nniillä on elinkeinona, -- mutta turhaan. Ne kelluivat kuin lastut\nrannikkoa vastaan myrskyävässä laineikossa. Siinä oli yrittäjillä\nilmeinen hengenvaara tarjolla. Silloin kielsi \"Weserin\" kapteeni ketään\nmatkustajistaan, joilla ei ollut pilettiä Madeiraan, yrittämästäkään\nmaihin, ja meidän täytyi alistua ja luopua kaikista toiveistamme.\n\nHirmuinen vaiva ja hätä oli saada niitä muutamia matkustajia, joilla\ntodella oli asiaa Madeiraan ja joista useimmilla oli siellä kotinsa,\nsinne saarelle saatetuiksi. Kun yksi tavallinen pikkulaiva ei päässyt\naallokossa \"Weserin\" kupeelle eikä toinenkaan -- ne kilpailivat\nkeskenään siitä ansiosta --, hankittiin siihen kolmas, suurempi ja\ntanakka hinaajalaiva. Se teki laajoja kierroksia, luovi aallokossa ja\nsaapui niin varovasti \"Weserin\" kylkeen, josta laskuportaat oli hinattu\nalas, -- matkustajat seisoivat näillä portailla valmiina hyppäämään\nsaapuneeseen alukseen. Mutta siitä hypystä ei tullut mitään. Sillä kun\nhinaaja pääsi \"Weserin\" viereen, nosti aalto sen korkealle ja iski\njättiläisen sivuun, niin että \"Weserin\" rappuset särkyivät alapäästään\nja niillä odottaneet maihinlähtijät joutuivat veden valtaan, josta\nlaivamiesten oli tavattomilla ponnistuksilla pelastettava heidät\nylemmäs. Rappuset ryskyivät, hinaaja huojui ja yski, ja sen oli\nkiireellä paettava tyhjin toimin pois. Uusi yritys, kolmas ja neljäs,\nja aina sama kielteinen tulos.\n\nJo käsitimme me, jotka olimme aikoneet lähteä huvikäynnille Madeiraan,\nettä kapteenin kielto oli järkevä, ja koko huomiomme kohdistui nyt\nsiihen kysymykseen, miten nuo Funchaliin menevät, joita oli\nkymmenkunta, pääsisivät maihin ja pääsisivätkö ollenkaan. Lähes viisi\ntuntia kesti sitä kamppailua; yhä uusia yrityksiä tehtiin, yhä uusia\naluksia saapui kykyään koettamaan, mutta siltä jo näytti, etteivät\nnuo ihmisparat, joiden joukossa herätti huomiota eräs vanha,\nheiveröjalkainen ja kivulloinen saaren asukas, pääse nyt kotiinsa\nollenkaan. Ehkäpä he saavat seurata \"Weserissä\" Brasiliaan saakka ja\nsitten joskus paluumatkalla, ehkä parin kuukauden päästä, yrittää\nkotiinsa! Siihen eivät kuitenkaan madeiralaiset tahtoneet millään\nhinnalla alistua ja pari nuorempaa heistä heittäytyi, kun hinaaja taas\nkerran yritti \"Weserin\" kylkeen, suin päin rappusilta liikkuvaan,\nvaappuvaan alukseen, -- ihme kyllä he sinne pääsivätkin mereen\njoutumatta, ja nähtävästi ehein raajoinkin. Mutta useimmille, joukossa\noli naisiakin, ei sellainen heittäytyminen ollut mahdollista. Hätä oli\nkäsissä, näkyi kyyneleitä, kuului valituksia. Toiveita myrskyn\npikaisesta asettumisesta ei ollut eikä valtamerilaivan, jonka\nmääräaikanaan oli saavuttava taas merentakaisiin satamiin, auttanut\njäädä sitä odottamaan. Neuvottomuus oli yleinen.\n\nJa koko tämän hälinän ajan parveili kuitenkin \"Weserin\" ympärillä\nhirmuaallokossa kymmenittäin soutuveneitä, jotka tapansa mukaan olivat\nsaapuneet myömään linjalaivan matkustajille Madeiran tuotteita,\nhedelmiä, helmiä, kirjailtuja kankaita, kukkia, korituoleja ja muuta\nrihkamaa, jota he tavallisesti saavatkin hyvin kaupaksi. Pettymyksen\ntuotti siis heillekin tämä aallonkäynti, jopa pahan kolauksen heidän\nelinkeinolleen. Mutta ne nuoret, notkeat pojat, jotka elinkeinonaan\nharjoittavat taidesukeltamista ja laivankannelta mereen heitettyjen\nhopearahain hakemista syvänteestä, ne kumma kyllä suorittivat\ntemppujaan tässäkin aallokossa ja kirkuivat hirveästi, että yhä uusia\nrahoja oli heitettävä mereen. Heitettiinhän niitä, eikä yhtään mennyt\nhukkaan. Mutta katselijan selkäpiitä karmi, kun nuo alastomat raukat\nvärjöttivät heiluvissa aluksissaan ja vähänväliä heittäytyivät niistä\nveteen, joka ei suinkaan ollut aivan lämmintä sekään. Kiipesipä totta\ntosiaan muuan uimassa ollut poika heitettyä köyttä myöten laivamme\nkannellekin myymään kaulaansa kiedottuja helmiä matkustajille -- hän\noli varmaankin ainoa saaren kaupustelijoista, joka sillä kertaa sai\njonkun \"afäärin\" tehdyksi.\n\nMutta sillä välin ponnistettiin yhtenään ja jatkuvasti madeiralaisten\nsaamiseksi laivasta pois. Ja se, mikä ei ollut onnistunut voimakkaalle,\ntukevalle hinaajalle, se onnistui lopulta heikonnäköiselle, keveälle\nmoottoriveneelle. Se hiiviskeli kauan laivan sivustalla ja vahti\nhetkeään ja jopa vihdoin sen onnistui asettua laivan kylkeen niin,\nettei se eikä rappuset rusahtaneet rikki. Syntyi tavaton, äänekäs\njännitys ja kiireinen toiminta. Lähtijät nostettiin miesvoimin\nalukseen, yksi toisensa perästä, kapsäkit heitettiin sinne huiskin\nhaiskin, avuttomat naiset heitettiin miltei yhtä varomattomasti.\nViimeisenä oli vielä se vanha, tutiseva, huonojalkainen herra. Hän\nseisoi ja vapisi rappusilla eikä uskaltanut astua ratkaisevaa askelta.\nSilloin roteva matruusi koppasi hänet kainaloonsa ja ojensi hänet kuin\nmytyn odottavalle moottorimiehelle -- niin oli hänkin pelastettu. Mutta\ntotta tosiaan se tapahtui viime hetkessä, sillä taas tuli korkea aalto,\njoka uhkasi rusentaa moottorin laivan kylkeen -- pieni alus lipui\nsilloin siitä liukkaasti syrjään ja kiiti kuin lokki hyrskyävälle\nulapalle, mistä se kovasti heiluen mutta kauniissa kaaressa ohjasi\nkulkunsa rannalle rakennettuun pieneen suojukseen. Helpotuksen\nhuokauksia kuului joka taholta.\n\nMutta meille, s.o. useimmille luokkamatkustajille, jotka olimme\nunelmoineet pääsevämme Madeiran saarelle jaloittelemaan, nousemaan sen\nreheviä rinteitä myöten korkeille kukkuloille ja siellä jossakin\nravintolassa maistelemaan madeiraviiniä sen kasvinpaikalla, meille jäi\npettymystä ja karsautta mieliin. Laivaan vivuttiin kiireellä ankkurit,\nja täydellä höyryllä lähdettiin painamaan \"autuaitten saarilta\" pois\naavalle merelle, kaukaista lounaista kohden, -- parin viikon maaton\ntaival oli nyt edessä. Kävelimme kannella huonoa onneamme sadatellen ja\nihmettelimme, kun ei edes tullut vastaan sitä lämpöaaltoa, kuumuudesta\npuhumattakaan, josta aina oli kerrottu ja kerskailtu. Tuuli puhalsi\nkylmänä ja rajuna, palttoo oli napitettava tiukasti kiinni, -- mitä\nlämmintä etelänmerta ja mitä leutoja passadituulia nämä nyt ovat!\n\nNiin toisillemme valittelimme. Tulipa siihen vihdoin kapteenikin, joka\noli vapautunut rasittavista komentotöistään, ja hänellekin tietysti\nivallisesti ilkuimme näitä pettymyksiämme.\n\n-- Onpa tainnut luonnonjärjestys nyt mennä nurin, taikka ainakin vähän\nniukahtaa saranoiltaan. Päiväntasaajaa lähestyessämme on kylmä ja\nMadeirassa ei saatu madeiraa.\n\nUkon silmässä oli veitikka, kun hän vastasi, että me kyllä jo jonkin\npäivän perästä valitamme muuta kuin kylmyyttä.\n\n-- Mutta sen saamatta jääneen madeiralasin suhteen on valituksenne\noikeutettu. Jos kuitenkin olisin laskenut teidät maihin ja sinne\nhengissä olisitte päässeet, niin siellä varmaankin nyt vihapäissänne\nlaseja kallistelisitte. Sillä takaisin laivaan te ilmeisesti ette olisi\npäässeet. Näittehän itse sen menon.\n\n-- Näimme tosiaan, täytyi meidän myöntää.\n\n-- Siispä kiittäkää minua!\n\nJa pienelle seuralle, jolla oli kunnia syödä ateriansa iloisen\nkapteenin pöydässä, hän päivällisen päätyttyä kuiskasi:\n\n-- Tahdon korvata teille sen saamatta jääneen madeiralasin. Tulkaa\nhyttiini komentosillalle, katsotaan, mitä siellä on jäljellä\nedelliseltä matkalta.\n\nOlihan siellä kapteenin kaapissa jokunen pullo jäljellä ja hyvää se\nolikin. Myönsimme pettymyksemme sitä myöten korvatuksi. Mutta tekemättä\njäänyt retki \"autuaitten saarelle\" meitä sittenkin kaiveli ja kismitti\n-- onhan noloa kotiin palattua tunnustaa, ettei tullut sillä\nkuuluisalla saarella ollenkaan käydyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätäkään ei kuitenkaan lopullisesti tarvinnut tunnustaa. Sillä\npaluumatkalla Etelä-Amerikasta kävimme Madeirassa. Sieltä päin\ntullessaan eivät laivat kyllä yleensä poikkea tähän saareen, niillä on\nsilloin tavallisesti toinen reitti. Mutta se laiva, jossa palasimme,\npoikkesi tavoistaan ja poikkesi Madeiraan -- syistä siihen saan ehkä\nerikseen kertoa --, ja me saimme kauniin, tuulettoman päivän nauttia\nkukkain ja hedelmäin ja satojen turistien saaren ihanuuksista.\n\nToinen pettymys, kylmyys etelämerellä, jäi lyhytaikaisemmaksi. Niinkuin\nkapteeni oli ennustanut, saimme jo päivän parin perästä Madeirasta\nlähdettyämme ruveta vähentämään vaatteita, päivä päivältä yhä enemmän\n-- ennen pitkää ne olisi halunnut vähentää ihan olemattomiin. Mutta se\nolkoon oma juttunsa.\n\n\n\n\nKILPAILIJAT JA ARVOSTELIJAT.\n\n\nTaivasta ja vettä, ei mitään muuta näkynyt vuorokausiin, viikkokausiin.\nEi lintua, ei purjetta, ei laivansavua. Silmä, joka tuijottaa\navaruuteen, ei saa kiinni mistään. Se väsyy ja mieli herpautuu.\nSeurustelu toisten matkustajain kanssa usein katkeaa, kun ei ole\nsanottavasti yhteisiä harrastuksia. Työtä ei voi tehdä, ei juuri\nkirjoitustyötäkään -- ei ole laivassa tilojakaan siihen --, ja\nlukeminen siinä helteessä herpaisee. Mieli pyrkii painumaan raskaaksi.\n\nViihdyttääkseen tuota autiudentunnetta ja estääkseen matkustajain\nmielialan painumasta matalaksi, mikä mieliala muuten tuossa\neristetyssä yhteiskunnassa helposti tarttuu ja levenee, ovat suurten\nvaltamerilaivain yhtiöt ja johtajat, jotka kilpailevat keskenään,\nkeksineet matkustajilleen monenlaista huvitusta. Paitsi jokapäiväisiä\nkonsertteja, elokuvaesityksiä, sanomalehtiä, joissa päivän\nlennätintiedot julkaistaan, tanssi-iltoja jne., järjestetään näillä\nvaltamerimatkoilla erilaisia urheilupelejä ja muita leikkejä ja\nkilpailuja, joihin varsinkin nuoret, mutta usein vanhemmatkin,\nmatkustajat innostuvat. Pyrkimyksenä on saada mikäli mahdollista kaikki\nmukaan, yhteisesti voittamaan mieliin hiipivät ikävät ja lyhentämään\npitkät matkapäivät. Sen tarkoituksen useimmat käsittävätkin ja ottavat\nsen vuoksi nuo erilaiset kilpailut, joihin he liittyvät mukaan, leikin\nkannalta. Niitä jatkuu laivan kannella viikon ajan päivästä toiseen,\ntulokset merkitään \"pöytäkirjoihin\" ja matkan lähetessä loppuaan\njaetaan sitten yhteisesti hankitut palkinnot ja vietetään yhteiset\nlopettajaisjuhlat.\n\nMutta kaikki eivät osaa suhtautua näihin kilpailuihin pelkältä\najanvietekannalta, pyrkimyksenä lyhentää ruokaverojen välisiä\nrupeamia ja saada aamu nopeammin kulumaan iltaan. Muutamat innostuvat\nliiaksi itse kilpailuaatteesta, tulospisteistä ja palkinnoista.\nToiset taas asettuvat tarpeettoman kriitilliselle kannalle koko\nkilpailuhankkeeseen, sitä ja sen harjoittajia ivaten. Mutta näinkin\nollen tuo yhteisharrastus synnyttää jotakin mielenkiintoa ja eloa\nmuuten kuolleeseen mielialaan laivan kannella.\n\nMeitä oli \"Weserissä\" pari, kolme vanhempaa herraa, jotka aluksi\nomaksuimme tuon jälkimmäisen, kriitillisen kannan. Meistä oli\nnaurettavaa nähdä, kuinka eräät kilpailuihin hullaantuneet varhaisesta\naamusta iltamyöhäiseen oikein vakavissaan harjoittelivat varsin\nlapsellisia urheilutemppuja, köysirenkaiden heittämistä nastoihin,\npuulieriöiden viskaamista numerotauluihin, hiekkapussien sovittamista\nkoloihinsa, jne., jotta sitten kilpailutunneilla voisivat loistaa\ntoisten rinnalla ja voittaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ihmetellen,\nmiten isot miehet löytävät tyydytystä tyhjänpäiväisyydestä, seurasimme\nsyrjästä noiden kilpailujen menoa ja laskettelimme sieltä suolaisia\narvosteluitamme.\n\n-- Vähäpä lapsia huvittaa!\n\n-- Katsokaapa tuotakin keltapaitaista keikaria, hän on unhottanut\nkaiken maailman noiden köysirenkaiden vuoksi.\n\n-- Tosiaankin, hänen hermonsa ovat jo peräti jännittyneet, se ei voi\nolla terveellistä \"lepoa\" eikä ajanvietettä. Hänhän pelaa tuossa aivan\nkuin suurpörssissä tai englantilaisissa hevoskilpailuissa -- silmät\npalavat ja posket hehkuvat, näettekös!\n\nNähtiinhän se. Mies odotti ilmeisen jännittyneenä, melkein läähättäen\nja vavisten, vuoroaan, taivutteli käsivarsiaan ja räyhisteli rintaansa\nikäänkuin kerätäkseen ennakolta kaiken taitonsa ja tarmonsa\nedessäoleviin heittoihinsa. Ja kun sitten hänen vuoronsa tuli, ei hän\nkyennyt itseään hillitsemään, vaan pyrki etuilemaan kaikkinaisin\nkonstein, astui puolen askelta rajaviivan ulkopuolelle ja riiteli\nhäikäilemättömästi, kun häntä siitä muistutettiin. Jos hänen heittonsa\nsitten onnistuivat hyvin, paremmin kuin muiden, esiintyi hän ylpeän\nylimielisesti, voimatta salata kerskuvaa ilmettään. Mutta jos kaikista\nharjoitteluista ja etuilemisista huolimatta hänen heittonsa sittenkin\nepäonnistuivat ja pisteitä tuli vain vähän, kadotti hän vallan\ntasapainonsa. Hän syytti sitä tai tätä ulkonaista seikkaa, liukasta\nlaivasiltaa, valon osumista silmiinsä tai muuta sattumaa. Siinä\npidettiin hänen heittojensa jälkeen aina pitkät käräjät. Mutta kun\ntoiset väsyivät hänen selityksiinsä ja jatkoivat peliään, kävi\nkeltapaitainen keikari aivan murtuneen näköiseksi, lysähti vallan\nläjään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin todella vakavasta\nsaavutuksesta taikka hänen onnensa ja elämänsä tarkoitus olisi\nriippunut noiden rengasheittojen onnistumisesta tai epäonnistumisesta.\nKunnes hän taas rupesi kokoamaan voimiaan ja tarmoaan uutta\nheittovuoroaan varten.\n\nNe, jotka olivat pistemääriltään toisiaan lähellä ja muista edellä,\n\"kantaa jurnuttivat\" ilmeisesti kaunaa tai karsautta toisiaan vastaan\nja vannoivat hammasta purren vielä näyttävänsä...\n\nTämä kaikki meitä syrjästä kuukkivia, vanhoja herroja kovasti huvitti\nja arvostelumme kävivät yhä kirpeämmiksi ja myrkyllisemmiksi.\n\n-- Humpuukia!\n\n-- Heikkohermoisuutta!\n\n-- Matalaa sivistystä!\n\nSellaisia kritiikin voimasanoja singahteli piiristämme emmekä tietysti\ntulleet ajatelleeksikaan, että jos me olisimme antautuneet peliin\nmukaan, olisimme arvatenkin innostuneet niinkuin nuo. Yksi joukostamme\nkuitenkin virkahti:\n\n-- No, onhan hyvä, että muutamat edes voivat noin ehyeltään antautua\nnäihin ajanvieteleikkeihin, sehän todistaa heissä toki olevan\nantautumiskykyä ja jotakin tarmoakin.\n\nMutta tämä puolustuspuhe ei saavuttanut meidän toisten kannatusta.\nMeistä olivat pelaajat, miehiset miehet, paljastaneet luonteensa\npikkumaisia piirteitä, joita he muuten, tavallisessa kanssakäymisessä,\nonnistuivat peittämään. Eräs joukostamme virkkoikin:\n\n-- Tuollainen kiihko urheiluleikeissä osoittaa huonoa sopeutumiskykyä\nja rajatonta itsekkyyttä. Katsokaas nyt tätäkin mustasilmäistä\netelämaalaista! Hän ei ilmeisesti enää osaa ajatella mitään muuta kuin\ntuota peliä, hän olisi varmaankin valmis tekemään mitä hyvänsä,\nollakseen siinä toisia ovelampi, valmis käyttämään mitä keinoja tahansa\nvoittaakseen määrätyn määrän pisteitä. Muuten kohtelias ja hieno herra,\ntunnen hänet, mutta tämä peli ja kilpailu on vetänyt hänen luonteensa\nvinoon.\n\nTämä tuomitseva kanta oli meidän, syrjästä katseleväin, vanhempain\nherrain yhteinen, ja me nautimme siitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sattuipa sitten, että seuraavana päivänä näin yhden joukostamme,\njuuri sen, joka oli laukaissut tuon viimeisen, kirpeimmän arvostelun\nkilpailuista, työntämässä lautakiekkoa, mikä myöskin kuului\npalkittaviin kilpailulajeihin. Hän oli kuulemma ensin joutunut siihen\ntoisen varamieheksi, jonka oli pitänyt poistua rouvansa luo, mutta\nsitten innostunut itse omakohtaisesti mukaan. Ja huomasinpa pian, että\nhän oli täysin siemauksin tempautunut pelin pyörteeseen. Takin ja\nliivit hän oli heittänyt yltään ja hikoili siinä nyt kilpailun\nkuumentamana ihan karpaloittain; vatsa teki hänelle tosin kiusaa hänen\nkumartuessaan ja henkselin raksit katkeilivat hänen ponnistellessaan,\nmutta siitä hän ei välittänyt. Hän laski jo pisteitä kuin iskostunut\nurheilija, iloitsi jokaisesta onnistuneesta heitostaan ja selitti\nlaajasti jonkin epäonnistuneen otteensa syitä.\n\nTämä oli minusta peräti huvittavaa ja kun siihen saapui vielä joku\neilisistä kritiikkikavereista, niin nauroimme ystävällemme oikein\nsydämen pohjasta ja hytkyvin vatsoin. Emmekä säästäneet kirpeitä\narvostelusanoja. Ja kun se eilinen kaverimme pelinsä kuumeessa kulkea\ntouhusi siitä ohitsemme, heitimme hänelle pari purevaa kompaa.\n\nMutta me saimme häneltä heti sanan sanasta. Hän otti asian vakavalta\nkannalta, pysähtyi tuokioksi luoksemme ja antoi meille asianmukaisen\nojennuksen.\n\n-- Sellaista se on, kun vain syrjästä arvostelee, niinkuin minäkin\neilen, -- toista on, jos uskaltautuu leikkiin mukaan. Teillä on, hyvät\nherrat, vielä edessäpäin se kokemus, minkä minä jo olen tehnyt. Tuo\nvetelehtävä toimettomuutenne on yhtä typerää kuin syrjäinen\narvosteluasenteenne. Viisastellessanne ette ymmärrä kilpailujen oikeaa\nmerkitystä. Koskaan ei ole pelkkä passiivinen kritiikki tuottanut\ntyydytystä ihmissielulle, ei taiteessa, ei urheilussa eikä elämän\nvakavissa voimainponnistuksissa. Katsokaa: yrittäminen, antautuminen,\nse vain antaa luomisiloa ja tyydytystä sekä sisältöä elämälle.\n\n-- Näissä lautalieriön heitoissakin? -- tällaisen kysymyksen pisti\njompikumpi meistä arvostelijoista väliin.\n\n-- Irvistelynne on turha, vastasi eilinen toverimme kuin ylhäältä päin.\n-- Pienetkin ponnistukset aiheuttavat tyydytystä, olkoonpa, että koko\nhomma tuntuu mitättömältä \"sub specie aeternitatis\", että tulos\nyrityksistä aluksi on heikkoa -- jokainen uusi ponnistus herättää uuden\nkaipuun ja avaa uusia mahdollisuuksia, tempaa mukaansa, vie eteenpäin,\n-- sitä ei kylmä tai ivallinen kritiikki koskaan tee!\n\n-- Eteenpäin ja ylöspäin, veistelimme vielä, vaikka tavallaan jo hiukan\nnolattuina.\n\n-- Juuri niin, katsokaas! -- Hän viilletti jo kiireellä ja kuin\nhalveksuen ohitsemme, hänellä oli taas kilpailuvuoro käsissä.\n\nMe iskimme silmää toisillemme ja hymähdimme, mutta hiukan kankeasti:\n\n-- Onpa ystävämme eilisestä paljon viisastunut ja saanut uuden\nelämänkatsomuksen.\n\n-- Ja muuttunut aktiivisuuden mieheksi, -- kuka tuota olisi uskonut!\n\n-- Mutta huumorintajunsa hän on nähtävästi kadottanut, kuuluneeko sekin\ntuohon uuteen elämänfilosofiaan!\n\nMe näyttelimme edelleen syrjästäkatsojan ivallisuutta, seistessämme\nsiinä toimettomina kaiteen vieressä. Mutta tuntuipa melkein kuin\nmieliimme olisi hiipinyt hiukan katuva ja kaipaava epäilys: Taitaisipa\ntässä tyhjäntoimittamisessa olla meillekin hauskempaa, jos olisimme\nantautuneet mukaan johonkin helpompaan peliin -- ei kilpailun vuoksi,\nvaan ollaksemme mukana yhteisessä ajanvietehankkeessa. Nyt seisomme\ntäällä syrjässä iva ja kritiikki huulillamme, mutta samalla lisääntyy\nmieleemme ikävän ja karsauden tunnetta. Mutta täytynee säilyttää\narvokkaasti kerran otettu asenne, kun ei aluksi innostuttu mukaan, --\nhuonomman osan me nähtävästi kuitenkin olemme valinneet.\n\nTämän myönsimme nyt hiljaisessa mielessämme, ainakin allekirjoittanut\nsen teki, mutta otettu asenne ja hitauden laki esti meitä sitä\nkatumustamme toisillemmekaan myöntämästä. Istua jökötimme vain siihen\nsyrjästäkatsojain penkille, jossa usein olimme kilpailijain tielläkin.\nKannoimme karsautta mielessämme ja vain harvakseen saimme enää\nlasketelluksi toisillemme jonkin viisastelevan kuiskauksen. Mehän tässä\n\"paikkaamme mökön turkkia\", tämä muisto lapsimaailmasta selkeni\nvähitellen tajunnassani ja totta tosiaan se asenne minua jo harmitti.\n\nJa annas ollakaan, seuraavana päivänä saimme mekin tekosyyn heittäytyä\nmukaan. Kilpailuihin kuului köyden vetokin, \"kissanhännän kiskonta\".\nMiehet jakaantuivat kannella kahteen leiriin, jotka vetivät köyttä\nkumpikin taholleen. Toisella puolella oli vetäjiä yhtä vähemmän kuin\ntoisella ja silloin minulle, sivulla seisovalle, osoitettiin köyden\npäätä kehoittaen tulemaan vetämään avuksi. Ja heti viskasinkin takin\npäältäni ja tartuin oikein täydellä höyryllä köyteen, pinnistäen sitä\nvoimaini takaa \"meidän\" puolelle. Ja raskas ruhoni lienee osaltaan\nvaikuttanut, että köysi todellakin lähti hiljaa ja hitaasti kulkemaan\nsinne \"meidän\" puolelle, -- iloitsin siitä tuloksesta, siitä\n\"voitosta\", oikein lapsellisen raikkaalla mielellä. Ja kun silmäsin\nsinne köyden toiseen päähän, joka sitkeästi vastaan pinnaten seurasi\nmukanamme, näin siinä tuon eilisen kritiikkitoverini hiki päässä ja\nnaama punaisena vetämässä köyttä päinvastaiseen suuntaan.\n\n\n\n\nTIESI AINA PAREMMIN KUIN MUUT.\n\n\nKeskustelut valtamerilaivan seurustelu- tai savusaleissa koskevat usein\nkyllä sitä uutta maata, johon ollaan menossa, useimmille matkustajille\nvielä tuntematonta. Silloin esiintyy tavallisesti seurassa\nasiantuntijoita, jotka jo ennen, ehkä monta kertaa, ovat olleet tuossa\nuudessa maassa ja siten saattavat antaa ensikertalaisille hyviä neuvoja\ntropiikin oloista ja valaisevia tietoja sieltä. He kertovatkin\ntavallisesti mielellään, heidän kokemusperäiset tietovarastonsa ovat\nkukkuroillaan ja he keventävät niitä kernaasti, samalla usein ja\nilmeisellä nautinnolla oikaisten sitä, mitä matkaoppaista ja\nkertomuksista on luettu ja todeksi uskottu. He haluavat saada ja\nsäilyttää siirtolaismaan erikoistuntijan maineen.\n\nJos silloin sattuu -- ja meidän matkalla sattui useinkin --, että yksi\nasiantuntija kertoo jonkin seikan, esim. yhteiskunnallisen tai\nmaantieteellisen ilmiön tai kulttuuripiirteen, yhdellä tavalla ja\ntoinen siihen silloin antaa varsin toisenlaisen selityksen, niin\nsitäkään ei voi kovin ihmetellä. Onhan se maa, Etelä-Amerikka, johon\nollaan menossa ja jonka oloista on kysymys, niin tavattoman suuri, niin\nmonenlaisia alueita ja kehitysasteita käsittävä, niin moniin valtioihin\njakaantunut ja niin erilaisia elinkeinoja ja luonnontuotteita edustava,\nettä mies, joka on elänyt ja asunut etelässä tai idässä, tietenkin\nkuvaa asiat toisin kuin se, jolla on tietonsa tai kokemuksensa\npohjoisesta tai lännestä. Mutta ihan samoistakin oloista puheen ollen\nvoi joskus \"asiantuntijain\" kesken syntyä aivan kiihkeitä, väliin\nhenkilökohtaisuuksiin meneviä väittelyitä -- toinen julistaa, että\nhänen pöytätoverinsa, joka kuitenkin hänkin on ollut Amerikassa esim.\n10-20 vuotta, esittää asiat väärin, ja toinen kimpaantuu ja antaa sanan\nsanasta.\n\nSiitä voi kehittyä murheellisia, jos koomillisiakin tilanteita. Muistan\nsellaisen, jolloin eräs mustapintainen mies päättävästi julisti, että\nvastaväittäjä ei ole koskaan hänen maassaan, Brasiliassa, käynytkään\ntaikka on käynyt siellä unenpöpperössä, ja tämä taas kääntyi seurueen\npuoleen ihmetellen, missä tarkoituksessa tuo toinen tahtoi esittää\nyleisesti tunnetutkin asiat päin hiiteen. Kunnes selvisi, että toinen\noli oleskellut Amazon-joen suomailla, toinen Uruguain rajavuoristossa.\n\n-- No, mikset tuota heti sanonut! nauroi toinen soimaajista jo\nsovinnollisesti.\n\n-- Mutta samassa maassa on kuitenkin oltu molemmat. Terve!\n\nMutta matkueessamme oli varsinkin yksi asiantuntija, peräti\nitsetietoinen ja varma mies, joka tahtoi tuntea kaikki asiat paremmin\nkuin muut ja aina oikaisi kaikkien muiden tiedot, olivatpa nuo kuinka\nyleispäteviä ja henkilökohtaisiinkin kokemuksiin perustuvia tahansa.\nSanoimme häntä Kaikkitietäväksi ja hänen asiaanpuuttumisensa meitä\nmuita yhtä usein harmitti kuin huvitti.\n\nOli puhe esim. tropiikin kuumuudesta ja miten siellä paahtava aurinko\nraukaisevasti vaikuttaa pohjois-eurooppalaisen työtarmoon. Silloin hän\nheti puuttui puheeseen ja selitti sormi pystyssä:\n\n-- Ei siihen vaikuta aurinko -- aurinko on terveyden lähde, joka\nkaikkialla, etelässäkin, lisää sekä ruumiin että sielun voimia. Raukeus\njohtuu liikkeelläolosta, työstä, jota ei outo helteessä kestä...\n\nMenepäs siihen väittelemään! Osaksi hänen julistuksensa kai ei pitänyt\npaikkaansa, osaksi se sisälsi alkuperäisen väitelmän, hiukan vain\ntoisin sanottuna.\n\nTaikka oli puhe siitä, kuinka kahvin viljelyksellä laajoilta\nmaa-aloilta on ryöstetty niiden kasvuvoima -- raskasta siihen on\nmyöhemmin saada muuta kasvullisuutta käyntiin.\n\n-- Ei asia ole niin, oikaisi silloin Kaikkitietäväinen.-- Kahvimaat ja\nmuut viljelykset on pidettävä toisistaan erillään. Kahvipensaat on\nsitten jätettävä sikseen ja niiden maille laskettava karja eräiksi\nvuosikymmeniksi. Sen jälkeen nuo maat kyllä taas elpyvät.\n\nNiin, kaipa sitten joskus! Kerran oli kysymys Etelä-Amerikan\nluonnonrikkauksista, sen eri osissa tavattavista metalleista ja\nmineraaleista, joista luetaan jo alkeismaantiedossa, sen\nvuoriaarteista, jaloista ja puolijaloista timanteista jne.\nKaikkitietävä oikaisi:\n\n-- Näiden luonnonrikkauksien merkitystä liioitellaan suunnattomasti.\nNiitä on verraten vähän, kullat ja hopeat kaivoivat alkuasukkaat\ntarkkaan jo esille ja eurooppalaiset valloittajat ryöstivät ne sitten\nheiltä -- näitä aarteita laivattiin edellisillä vuosisadoilla\nEurooppaan. Vuorten louhiminen jalometallien etsimiseksi ei enää\nkannata, -- saatte louhia nuuskaksi kokonaisen vuoren ja löydätte siitä\nehkä yhden timantin tai kapean sinkkisuonen tai palasen platinaa. Se ei\nkannata, niinkuin eivät hiilikaivauksetkaan, -- hiilet ovat siellä\nliian nuoria. Ja rautamalmikin on huonoa ja kaukana...\n\n-- Ohoh, ihmettelimme me ensikertalaiset, -- mikä tässä tulevaisuuden\nja rikkauksien kehutussa maassa siis oikein kannattaa? Ehkä\nhedelmäinviljelys?\n\n-- Ei, hedelmäinviljelyksestä ei siinä hellemaassa koskaan tule\nsuurtuotantoa, -- useat hedelmälajit eivät siellä ollenkaan menesty --\nja viljanviljelyksestäkin vain erinäisissä valtioissa. Karjatalous\npitäisi myös asettaa aivan uudelle, järkiperäiselle kannalle, jos siitä\nmieli saada vientitavaraa, ja siihen tässä maanosassa tuskin on\nedellytyksiä.\n\n-- Siis vain kahvi, puuvilla ja kumi?\n\n-- Niidenkin kulta-aika Etelä-Amerikassa on oikeastaan ohi, sitten kun\nniitä on ruvettu halvemmin ja järkiperäisemmin tuottamaan muissa\ntropiikin maissa. Kumi esim. oli täällä ennen arvokas aarre, sitä ei\nsaatu mistään muualta. Mutta näissä valtioissa pantiin sille niin\nkorkea vientitulli, että se kävi tarvitsijoille ylen raskaaksi. Silloin\nkuljetti joku yrittäjä sen puun, josta kumipihkaa vuotaa, muualle,\nmuistaakseni Ceyloniin, ja rupesi sitä siellä viljelemään. Se menestyi,\nsen viljeleminen kehittyi, eikä kumin kuljetus Amerikan aarniometsistä\nenää kannata, vaikka vientitullikin poistettaisiin.\n\n-- Soh, huonostihan siellä siis ovat asiat...!\n\nKaikkitietävän puheissa ja oikaisuissa oli aina siteiksi jotakin totta\nja järkeä, mutta aina myös kovasti liioiteltua yksipuolisuutta. Siksi\ntoiset asiantuntijat eivät enää viitsineet hänen kanssaan väitellä eikä\nhänen juttujaan ja alituisia oikaisujaan kuunnellakaan, ja me\nensikertalaiset jäimme hänen ainoiksi kuulijoikseen, sillä hän kertoi\njoka tapauksessa hauskasti. Oikeat asiantuntijat vetäytyivät pois,\nmuristen:\n\n-- Kuka hänelle on antanut ainoan oikean tietokirjan arvon ja\nvaltuudet?\n\n-- Ja kuka on nimittänyt hänet yliprofeetaksi, joka voi sanoa, miten\nvastainenkin kehitys on kulkeva!\n\nMutta kerran taas, ison seurueen ollessa koolla tupakkasalissa, tuli\npuhe Etelä-Amerikan valtioiden rahan arvosta, eri valuuttain\nvaihteluista ja niiden syistä jne. Joku kertoi silloin, että vaikka\nerään sikäläisen maan paperirahalla ei olekaan kultakatetta, on siellä\nkuitenkin sellaisiakin paperirahoja, joita ilmoitetaan lunastettavan\nkullalla.\n\n-- Se ei pidä paikkaansa, julisti heti Kaikkitietäväinen, -- sellaisia\nrahoja ei ole.\n\n-- Niin, lunastaako asianomainen valtio ne todellisuudessa vai eikö,\nsiitä en mene takuuseen, virkkoi siihen ilmiön kertoja. -- Onko se\nlaki, johon tuossa paperirahassa viitataan, ehkä kumottu, sitä en myös\ntiedä, mutta sen tiedän, että setelirahoja on, joissa sanotaan, että\nvaltio lunastaa ne kullalla.\n\n-- Ei, tässä täytyy olla jokin erehdys, kinaili Kaikkitietävä edelleen.\n-- Eikä sellaisia rahoja ole koskaan ollutkaan.\n\n-- Mutta olen itse nähnyt sellaisia, niitä on, intti ensimmäinen\nväittelijä kuumeten.\n\n-- Ei ole, eikä niitä voikaan olla, koska...\n\nKeskustelu rupesi taas tulistumaan ja käymään kiusalliseksi.\n\nKun asia ei meitä ensikertalaisia kovinkaan kiinnostanut, rupesimme\nvetäytymään riitapaikalta pois. Mutta samassa nousi seinänvierustalta\neräs syrjästä kuunnellut mies, astui Kaikkitietävän luo ja virkkoi:\n\n-- Älkää olko liian varma asiastanne tällä kertaa, sillä minäkin\ntiedän...\n\n-- Tekin erehdytte, keskeytti Kaikkitietävä. -- Pyydän anteeksi, että\nminun se täytyy sanoa, mutta kun asia kerran niin on.\n\nSilloin tuo seinänvierustalta tullut mies veti verkalleen esiin\nlompakkonsa, selaili tuokion sen muuatta lokeroa ja nykäisi sieltä\nsetelin, jonka hän sanaa puhumatta näytti seurueelle. Se oli\nasianomaisen maan paperiraha ja siinä todella luettiin, että\nvaltiopankki lunastaa sen ja sen lain mukaan tämän setelin kullalla...\n\n-- Minulla on tämä mukanani viimesyksyiseltä matkaltani asianomaiseen\nmaahan...\n\nSyntyi hetken tauko. Ilmeistä vahingoniloa säteili kaikkien seurueessa\nolevain silmistä, jotka kysyvinä kohdistuivat Kaikkitietävään.\nTuokioksi kävi tämäkin nyt mykäksi, katseli rahaa, käänteli sitä,\nkakisteli ja näytti suuttuvan. Mutta kohta palasi entinen varmuus\njälleen hänen kasvoihinsa.\n\n-- Tämä on jonkun poikkeusajan, kapina-ajan seteli, jolla ei ole mitään\nmerkitystä. Ei valtio sitä lunasta, ei ainakaan täyteen kulta-arvoonsa,\ntällaisia papereitahan voi joskus löytää...\n\nMutta hymy ei hälvennyt seurueessa olevain kasvoista, ja hetken\nkuluttua Kaikkitietäväinen lähti ulos jaloittelemaan.\n\n\n\n\nKURITTA KASVANUT.\n\n\nEn voinut sille mitään, että aina kun ateriasaliin astuessani näin sen\nhienon ja hienopiirteisen, sametti-ihoisen ja mantelisilmäisen naisen,\njoka hyvän hyvyyttä oli asetettu vierustoverikseni ruokapöytään, tulin\npahalle tuulelle. Onneksi se ei tapahtunut joka päivä. Sillä oikullinen\nkun oli, hän jäi usein ateriasaliin tulematta -- kannatti kai ruokansa\nhuoneeseensa, -- taikka saapui, välittämättä kellonsoitosta, toisten jo\nlopetellessa ateriaansa ja söi siis yksin. Mutta useinhan jouduin\ntuntemaan tuota vaistomaista vastenmielisyyttä.\n\nMiksikäkö kävin pahalle tuulelle, kun vierustoverini oli saapuvilla?\nPelkään, etten osaa sitä tyydyttävästi selittää. Hän oli kyllä kaunis\n\"donna\", ilmeisesti argentinalainen, olipa ehkä monen mielestä\nsuloinenkin, ja saapuessaan saliin hän saattoi suoda ympäristölleen\nylen armollisen, ystävällisen tervehdyksen tai kiehtovan katseen\ntummista silmistään -- aina sitä ei suotu. Nähtävästi hän oli rikas,\noli kai saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin; hänen pöytätapansa olivat\nsangen hienostuneet ja kun häntä puhutteli -- hän käytti hiukan, mutta\nhyvin huonosti, ranskankieltä -- hän vastasi asianmukaisesti, ei varsin\nnerokkaasti, -- erikoisen intelligentti hän ilmeisesti ei ollut --,\nmutta vikuroimatta.\n\nVika ei siis ollut siinä. Vastenmielisesti vaikutti minuun etupäässä\nse, että naapurini oli niin vietävän \"poispilattu\", lopen hemmoteltu ja\nsen vuoksi juonikko ja konstiniekka. Tarjotut ruoat, niin hienot ja\nherkulliset kuin valtamerilaivassa on valita asti, eivät hänelle\nkelvanneet, vaan hänelle piti valmistaa erikoiset annokset, milloin\nmistäkin kasviksista tai säilykkeistä. Luulin ensin, että\nvierustoverini oli sairas ja määrätty pitämään erikoista\nruokajärjestystä ja ettei hän saanut syödä esim. lihaa. Mutta eikö\nmitä, kyllä hän lihaa söi, mutta ei samaa kuin muut, se piti hänelle\neri tavalla valmistaa. Kun muut söivät maukkaita viilokkeja, hän\nkomensi tarjoilijan tuomaan itselleen erilaisia lihaleikkeleitä.\nTavallinen, hyvä ruokaleipä ei tietenkään kelvannut, se piti hänelle\npaahtaa ja tarjota lämpimänä. Perunat pois, niitä hän ei syö koskaan,\nhänelle piti laittaa erikseen perunamuhennosta. Ja jälkiruoat olivat\nmilloin liian kylmät, milloin liian imelät.\n\nSe oli juonittelua aterian alusta loppuun -- uuspeili koko tyttö! Sillä\ntytöksi häntä ensin luulin, mutta pian kävi selville, että oli hänellä\nsentään mieskin, joka istui vinosti vastapäätä ja sai passailla häntä\nyhtenään, tarjoilijan lisäksi, sekä hänen oikkujensa mukaan antaa\nkyökkimestareille nuo monet erikoiskäskyt ja torua heitä, milloin\ntilaus ei sittenkään tullut mieluisesti suoritetuksi. Aviomies tarjosi\nrouvalleen milloin mitäkin hienoa viiniä, mutta niissä oli aina jokin\nvika, ei maistunut. Hän vaati silloin kivennäisvettä, mutta nyrpisti\nsillekin pientä nenäänsä, -- väliin siinä oli hiilihappoa liian paljon,\nväliin liian vähän.\n\nSiinä saivat kaikki tarjoilijat olla varpaillaan ja juosta yhä\nuudelleen edestakaisin vaihtamassa tilauksia. Mutta ennen muita sai\nolla varpaillaan tuo aviomiesrukka, -- en totta totisesti olisi\ntahtonut olla hänen housuissaan!\n\nOnko hän joku ylimyshenkilö, kysyin itseltäni tuota menoa\nkatsellessani, herttuatar tai kreivitär tai muu hienous? Ei, sain\nselville, että hän oli tavallinen porvarisnainen, rikas tosin, mutta\nsiinähän sitä olikin, -- siksi kai sai aviomies, joka mahdollisesti oli\nköyhä, olla herrattarelleen noin peräti alamainen. Hienostuneeksi\nylimysnaiseksi hän oli muuten liian konstikaskin ja vaativainen. --\nNäyttelijätärkö, primadonnaeleinen? -- Ei, sellainen näyttelisi\nvarmasti oikkuilunsakin paremmin. Ei hän ollut mitään erityistä, lienee\nvain lapsesta asti saanut olla liian hyvillä päivillä, elänyt\nhemmoteltuna perijättärenä, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä\nmitään eikä kieltäytyä mistään, -- -- \"käsillä kannettu\" ensiksi\nisänkodissa ja sitten miehelässä.\n\n\"Kuritta kasvanut\" -- niihin sanoihin keräsin piankin havaintoni. Hän\nei ole elämässään koskaan saanut ojennusta eikä kuria eikä koskaan\nkärsinyt mitään. Eihän ihmisen yleensä ole toivottava toiselle\nkärsimyksiä, mutta totta tosiaankin olisin suonut, että viereiselleni\nmantelisilmälle esimerkiksi olisi syntynyt lapsia, paljon ja\npahantapaisia lapsia, joita hänen olisi ollut pakko hoitaa ja vaalia,\nunhottamalla itsensä, taikka että hänelle muuten elämässään tulisi\njoitakin koettelemuksia ja vastamäkiä, joilla liiat oikut karisisivat\npois ja joiden varrella hän kerrankin oppisi tuntemaan, mitä elämä on.\nHän ei nähtävästi ole lapsena koskaan saanut \"piiskoja\", siksi olisi\ntarpeellista, että elämä häntä myöhemmin edes vähän vitsoisi. Näin\npahansuopa olin.\n\nMitä, vihaanko tuota minulle vierasta, hentoa ja kaunista naista, ja\nmiksi kaiken järjen nimessä? Mitäpä hän ja hänen ehkä kaltto\nkasvatuksensa minuun kuuluu, miksen voi suhtautua häneen niinkuin\nvieraaseen ihmiseen ainakin, kylmästi ja kohteliaasti. Koetin voittaa\nvastenmielisyyteni, puhuttelin vierustoveriani taas, etsin jonkin\nkeskusteluaiheen, kehittelin sitä, ja hän vastasi armollisesti. Mutta\nsiihen se jäi, ja tuokion kuluttua jäin itsekseni taas aprikoimaan\nsyitä suvaitsemattomuuteeni. Tämä nainen mahtaa olla ja onkin sellaisen\nrodun ja sivistyksen edustaja, jota en ymmärrä ja joka on jotenkin niin\naivan toista, kuin mihin olen tottunut. Tiesinhän, että etelämaalaisen\nja varsinkin romaanisen rodun naiset kasvatetaan niin aivan toisella\ntavalla ja toisissa tarkoituksissa kuin meillä pohjolassa, että\nsikäläinen naisihanne ja naisen palvonta on jotakin vallan muuta kuin\nmeillä. Tiesin, -- naisen avuttomuus ja hemmottelu on siellä ylinnä\nihanteena --, mutta en voinut enkä tahtonut sitä tietoani soveltaa\nkäytäntöön. Siksi oli koko ilmiö minusta vastenmielinen, siksi\n\"jurnutin\".\n\nMutta mantelisilmä nainenkin lienee vaistomaisesti tuntenut, ettei hän\nminussa ollut löytänyt ihailijaansa. Ja kun ruokasalissa jonkin ajan\nperästä, uusien matkustajain saavuttua, istumajärjestystä muutettiin,\nhavaitsin, että mantelisilmä aviomiehineen oli siirtynyt toiseen\npöytään. Se oli minulle suoranainen helpotus -- ja eikö liene ollut\nniin hänellekin.\n\n\n\n\nMIKÄ ON IHANINTA?\n\n\nLähes kaksi viikkoa oli kuljettu katkeamatonta, laidatonta valtameren\nulappaa, jossa silmä ei tavannut mitään, aina vain edessä ja takana\npelkkää vettä ja taivasta. Se avaruuden yksitoikkoisuus oli lyönyt\nmieliin avuttoman autiuden tunteen, kasvattanut mielikuvan siitä, että\nkaikki muu elämä oli jo kadonnut maailmasta, meidän laivamme vain oli\njäänyt yksin kyntämään sitä laidatonta merta, johon muu maailma, sen\nelämä ja rientoilu, oli hukkunut. Tuntui usein siltä, ettei tästä enää\nrantaa tulekaan.\n\nSilloin, eräänä iltamyöhänä, pilkoittaa kaukaa Brasilian rannikon\nhimmeä majakkatuli, -- tuossa jo toinenkin. Se on totta, näkö ei petä.\nTuskin silloin maltetaan mennä nukkumaankaan -- maata on siis sittenkin\nolemassa! -- mutta väsymys lopulta voittaa. Ja aamulla häämöttää laivan\nedessä todella korkeavuorinen saari, joka vähitellen kasvaa ja saa\nselkeät muodot, jopa väritkin. Siellä on todellakin maata ja elämää, ja\npian sitä elämää huomataan laivan ympärilläkin. Ensimmäinen delfiini\nporskauttaa hilpeästi keulan kupeella, ensimmäiset lokit lentää\nleuhahtavat saarelta ulos saalistamaan laivasta heitettyjä\nruokajätteitä, ja sen ensi saaren kupeitse rupeaa kuultamaan toinen,\nkorkea, kalju kallio, ja pian jo kolmas ja neljäskin.\n\nLaivan kannella vilkastuu liike nyt varhemmin kuin muina aamuina. Monet\nmatkustajat, jotka tavallisesti vasta puolilta päivin ovat nousseet\nesille laivan uumenista, häärivät nyt kannella lähtövalmistuksissa ja\npysähtyvät vähäväliä katsomaan kalliosaaria, noita melkein\noutoja ilmiöitä. Laivamiehet tekevät puhdasta, kiilloittavat\nmessinkisaranoita, lajittelevat köysikimppuja ja laittavat \"lankonkeja\"\nlaskukuntoon. Kaikilla on iloinen ilme kasvoillaan, ollaanhan tulossa\nsatamaan tunnin, parin perästä.\n\nMerellä on monta päivää ollut melkein tuuletonta, laineet ovat vain\nomia aikojaan liplatelleet, ja helle on siinä paahteessa käynyt vallan\nsietämättömäksi. Nyt puhaltaa toki sievoinen maatuuli, ei tosin raikas,\nsillä hehkuva on tuulikin, mutta se leuhuttaa kuitenkin hiostuneita\nvaatteita ja hivelee polttavaa hipiää. Mutta entäpä, kun tästä\njoudutaan tyyneen satamaan ja sitten maihin, miten siellä helle\nkestetään!\n\nLaiva suuntautuu jo Rion lahteen ja mantereen korkeat, maailmankuulut\nvuoret kuultavat esiin. Niiden alla on Rio de Janeiron kaupunki.\nTuoltahan jo pistäikse kuin paksu sormi taivasta kohden \"Sokeritopaksi\"\nristitty tunturi, -- tunteehan sen jo kertomuksista, joita matkan\nvarrella on luettu. Ja tuo rannikon helmivyö, josta niinikään on\nmatkakirjoista luettu, se on tietysti valtamerenaaltojen muodostamaa\nhyrskyä, kun ne lyövät rannikon kallioita vastaan. Ihanasti se pärske\nhohtaa päivänpaisteessa. Vastakohtina ulkosaarten kaljuudelle ovat\nrannikon vuoret melkein huippuihinsa saakka vihreät, niillä kun rehevöi\nBrasilian rikas kasvullisuus. Jo vilahtelee saarten lomitse, rannikon\nrinteillä, kauniita, maurilaistyylisiä huviloita, ja sirot\nmoottoriveneet puikkelehtivat väylän poikki kertoen sataman\nläheisyydestä.\n\nVauhti hiljenee, tulli- ja satamaviranomaisia saapuu moottoriveneellä\nlaivalle. Seison siinä matkustajain joukossa kaiteeseen nojaten,\nkatselen lähenevää rannikkoa ja muistelen kaikkea sitä kauneutta, jota\non kuvattu olevan siinä maassa, johon olemme saapumassa. Hiki valuu,\ntuulen taas tauottua, kasvojani ja kaulaani pitkin, mutta en ole sitä\nhuomaavinani, tämä hellehän on kuitenkin kerta kaikkiaan kestettävä.\nVieressäni seisoo eräs ruskeaksi ahavoitunut saksalainen, joka on kauan\nollut Brasiliassa ja nyt taas palaa sinne lyhyeltä lomakäynniltä\nkotimaasta. Matkan varrella olen usein kuunnellut hänen kertomuksiaan\ntästä aurinkoisesta maasta ja sen luonnonkauneudesta. Käännyn nyt,\nsaapumishetken jännityksessä, jälleen hänen puoleensa ja virkan hiukan\nhaltioituneena:\n\n-- Nyt siis ollaan perillä, nyt saan minäkin tutustua toiseen\nkotimaahanne. Mutta sanokaa te, joka täällä niin kauan olette ollut,\nmikä lopultakin on teistä suurenmoisinta ja ihaninta tässä armoitetussa\nmaassa.\n\nRuskeapintainen mies pyyhkäisee hikikarpalon otsaltaan, miettii\nhetkisen ja virkkaa sitten:\n\n-- Mikä on ihaninta? Sehän on niin subjektiivista, maku ja\nnautitsemiskykykin on niin erilaista...\n\n-- Mutta teistä henkilökohtaisesti, tiukkaan, -- mikä on teistä\ntuntunut täällä ihanimmalta?\n\n-- Niin, kuinka nyt sanoisin. Kun on työskennellyt helteisen päivän\nvarsinkin ulkona, kun päivä vihdoin kääntyy iltapuoleen ja pääsen\npalaamaan kotiini, kun silloin otan jääkaapista pullon kylmää olutta ja\nsiemaisen sitä suuren lasillisen yhdessä kulauksessa, -- niin,\ntiedättekö, se on tässä maassa lopultakin kaikkein ihaninta...\n\nHän hymähti ja minä nolostuin. Ymmärsinhän hyvin, että tuollainen\nkulaus kuvatuissa oloissa mahtoi tässä hellemaassa tuntua varsinkin\nsaksalaisesta erikoisen ihanalta ja että sen nautinnon rinnalla monet\nmuut kalpenivat. Mutta en ollut juuri sellaista \"ihanuutta\"\ntarkoittanut enkä sellaista vastausta odottanut haltioituneeseen\nkysymykseeni.\n\nTyydyin siihen kuitenkin, en kysellyt enempää. Laiva lipuikin jo\nsyvemmäs satamaan ja meidän oli erottava, painuaksemme itsekukin kannen\nalle panemaan matkatavaroitamme lopullisesti kokoon, sillä Rio de\nJaneiron laituri ja siinä valtamerilaivaa odottava väkijoukko oli jo\ntuossa juuri edessämme. Oltiin perillä.\n\n\n\n\nPIENI AUTORETKI.\n\n\nEn rohkenisi ryhtyä laatimaan pientäkään, osittaistakaan kuvausta siitä\nsuuresta maasta, Brasiliasta, jossa jouduin viettämään kuukauden\npäivät, enpä edes sen pääkaupungistakaan, siksi erikoinen se on\nluontonsa, edellytystensä, asujaimistonsa ja tämän ajatustapain\npuolesta -- siihen esitykseen vaadittaisiin perusteellisemmat\ntutkimukset ja perehtymiset kuin mitä tuolla ajalla ehtii saavuttaa.\nJokin henkilökohtainen muistelma, kokemus tai havainto tuosta oudosta\nmaasta voi enintään tulla tässä jutustelun aiheeksi satona\nvaltamerentakaiselta matkaltani. Teen tämän \"varauksen\" jo heti, ettei\nlukijani luulisikaan minun yrittävän ryhtyä kuvailemaan tuota kaukaista\nmaata ja sen oloja.\n\nSiksi: jokunen pikavalokuva vain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään hyväntahtoisen maanmiehemme kutsusta pääsimme, omaiseni ja minä,\nmuutamana maaliskuun sunnuntaina ajelemaan autolla Rio de Janeiroa\nympäröivään vuoristoon. Laitakaupungin verraten alkeellisten\nasumusseutujen läpi nousimme rinteitä kiertäen verkalleen ylöspäin ja\ntuokion kuluttua avautui jo eteemme ensimmäisiä, ihania näköaloja\nrantalakeudella sijaitsevan kaupungin ylitse merelle päin. Taas\nkiemurteli tie, joka on rakennettu usein hyvinkin jyrkkien rinteiden\nreunalle, vuorten taakse, jotka peittivät merinäköalat, mutta siellä\navautui samalla uusia, ihmeellisiä nähtävyyksiä. Ylivoimaisen\nvaikutuksen teki siellä varsinkin rinteiden rehevä kasvullisuus.\nKasvit, jotka kotona pohjolassa kituvat kukkaruukuissa, rehoittavat\ntäällä miehen ja kahdenkin mittaisina lehti- tai runkokasveina, joista\ntoisissa upeilevat suuret, voimakasväriset kukkaset. Väliin ne ovat\npaksupiikkisiä, kovalehtisiä aarniokasveja, joiden lomitse ainoastaan\nhakkuukirveen avulla voi päästä, väliin taas suuria, tuuheita\ntasalatvapuita, jotka komeilevat koreassa, sinipunertavassa tai\nvaaleankellertävässä kukoistuksessa, niin että koko metsä on\nvärikylläinen; väliin vielä pitkäluikeroisia, köysimäisiä loiskasveja,\nliaaneja, jotka kietoutuvat toisten puiden ympärille, heittäytyvät\npuusta toiseen, usein tien ylitsekin, ja vaikuttavat käärmemäisiltä\nvonkareilta -- niiden satojen eri kasvien nimiä on mahdoton muistaa.\nMutta yhteisesti ne muodostavat ihanan tropiikkimetsän.\n\nTällaisen tuuhean lehtimetsän läpi ajaessamme pysäyttää herttainen,\nkaikkiin tropiikin ongelmoihin hyvin perehtynyt ohjaaja-isäntämme äkkiä\nautonsa ja osoittaa:\n\n-- Tuossa kasvaa villiytynyttä kahvipensasta, joka parhaillaan on\nhedelmässä. Haluatteko oksan mukaanne?\n\n-- Tietysti, ja katsotaan pensasta lähemmin.\n\nNoin parin metrin korkuisessa varressa oli useita hedelmäoksia, joissa\njokaisessa oli satakunta hedelmää, pyöreitä, punaisenruskeita, noin\nruusunhedelmän kokoisia ja muotoisia marjoja, joita siitä saattoi\npoimia kuin vattuja varresta. Niiden pehmeän ulkokehyksen sisäpuolella\non vastakkain kaksi vaaleaa papua. Siinä ovat nyt \"kahvipavut\", noista\nmarjoista nektarimme lähtee. Varsinaisille kahviviljelyksille on\npensaat tietysti istutettu rivittäin ja laaduiltaan lajiteltu. Nämä\nmetsäpensaat olivat villiytyneitä karkulaisia, muun vesakon keskessä\nlymyileviä, joiden hedelmä kuitenkin saattaa olla yhtä käyttökelpoinen\nja maukas kuin viljelty kahvi. Marjat vain kuivataan, roskat\nkaristellaan eri menetelmillä pois, pavut puhdistetaan, -- mutta tässä\nei ole tilaisuutta ruveta selittämään kahvinviljelyksen eri keinoja\neikä salaisuuksia.\n\nBanaanipuita -- taikka pensaitahan ovat tavallaan nekin -- kasvaa myös\nvilliytyneinä noiden rinteiden välisissä, alavammissa laaksoissa. Mutta\najoimmepa useiden huvilain tai viljelystarhain ohi, joihin näitä\nisolehtisiä rytikasveja oli istutettu ja joissa parhaillaan tuoreista,\nverraten hennoista vuosivarsista riippui kauniinkellertäviä, raskaita\nbanaaniterttuja, kussakin noin 50-60 hedelmää. Satoa korjattaessa\nhakataan nämä varret terttuineen pois -- uusia varsia kasvaa rungosta\njo silloin uutta satoa varten. Huvilain portilla seisoi usein niiden\nasukkaita, enimmäkseen mustia, tarjoamassa ohiajaville tarhainsa\ntuotteita pienestä rahasta. Ostimme tertun, joka iskettiin meille\nrungosta irti, ja syödä mauskutimme sitten taipaleen varrella noita\nmaukkaita hedelmiä. Vuoroin pistettiin poskeen samoin tien ohesta\nostettuja mandariineja, jotka ovat kooltaan suurempia ja maultaan\nimelämpiä kuin eurooppalaiset.\n\nTalojen ohi ajettaessa olin oudoksuen katsellut noin viiden metrin\npituisia keppejä, joita niputettuina oli ladottu pystyyn kattoa\nvastaan. Vihdoin kysäisin:\n\n-- Mitä ongenvapoja nuo ovat?\n\n-- Ne ovat kuivamaan pantuja sokeriruokoja, vastasi ohjaajamme, --\nniistä saamme kahviimme sokerin.\n\n-- Kepinpalako vain kuppiin?\n\n-- Vaatii se sentään vähän perusteellisempaa valmistelua, mutta ei\nkovinkaan monimutkaista. Ja voipa \"kepinpalaakin\" senpuolesta\npureskella nautinnokseen.\n\nSiellä täällä vilahteli tien poskessa kellertävä, alava kenttä, jossa\nnoita ruokoja kasvoi kuin jättiläisryteikköä. Ja erään talon portilla\nkaupattiin meille kuorittuja sokeriruo'on paloja, joita oli pistetty\neräänlaiseen tikkuviuhkaan. Maisteltiin siis näitäkin \"sokeripaloja\",\njoilla paikkakuntalaiset kuuluvat työn varrella virkistävän suutaan, ja\nimeliähän ne olivat, jopa äiteliä, ja sitäpaitsi kovasyisiä, --\nmieluummin pureskelen sokerijuurikasta. Mutta nuo ruo'ot muodostavat\ntärkeän osan tämän aurinkoisen maan rikkauksista. Niistä saa vähällä\nvaivalla, kuivattamalla, jauhamalla ja keskipakoispuhdistuksella, sitä\nruskeata ruokosokerijauhetta, joka sitten vientimaissa \"raffinoidaan\",\n-- alkuasukkaat käyttävät sitä enimmäkseen sellaisenaan.\n\nOlimme siis jo tällä autoajelulla saaneet nähdä pienoiskuvia Brasilian\ntärkeimmistä luonnontuotteista: kahvista, sokerista, hedelmistä, ja\nolihan myöskin riisivainioiden ohi ajettu. Näitä maita ei paljonkaan\nlannoiteta, ne kasvavat kohtuullisella hoidolla -- korjaa pois sato\nvain! Kelpaapa sitten elää köllötellä, juoda kahvia ja syödä hedelmiä\nja ottaa ettoneita katoksen alla kuumimman sydänpäivän ajan!\n\nMutta mistään erinomaisemmasta hyvinvoinnista eivät tienvartiset\nasumukset kerro. On siellä kyllä kauniita huviloitakin, mutta\nenimmäkseen siellä on vallan alkeellisia \"kämppiä\". Viimeksimainittuja\nkyhäävät maatyöläiset, mustat ja mustanpuhuvat, itselleen muutamassa\npäivässä. Rakentavat risuista ja oksista eräänlaisen kehän ja lyövät\nsitä vastaan lapiolla mäestä kellertävää, sitkeää savea, lyövät\nsisä- ja ulkopuolelta, -- siihen kovettuu savi auringon avustuksella\nmuutamissa tunneissa. Katoksi ostetaan tavallisesti rautapeltiä. Maja,\njossa ei ole mitään ikkunoita, oviaukko vain, ja jonka permantokin on\nyhtä samaa savea, on valmis, ja perhe, jossa tavallisesti on lauma\nmustakiharaisia lapsia, voi muuttaa sisään. Jos sade tai myrsky tai muu\nvahinko särkee jonkin nurkan tai seinän, lyödään vain lapiolla uutta\nsavea sijaan, se kovettuu siihen heti.\n\nVuorenrinteitä kierrellen on jouduttu 700 metrin korkeuteen ja ilma\ntuntuu siellä, näköaloja ihaillessamme, aika viileältä. Katvepaikoissa\nihan viluttaa. Vuoriteitä on kuitenkin vielä melkoista ylemmäskin,\netäisemmät ylängöt ja huiput, joista muutamalle parastaikaa rakennetaan\nsuurta Kristuksen patsasta, ovat paljon korkeammat. Mutta lähdemmepä jo\nvähitellen laskeutumaan alaspäin toisia teitä ja toisia näköaloja\nkohden. Ajetaan alavan, laajan banaanikentän halki ja tullaan vihdoin\njärville, \"laguuneille\", jotka ovat yhteydessä meren kanssa. Siellä\nnäemme sunnuntaionkijoita, jotka vetävät vedestä merkillisennäköisiä,\nterävänokkaisia tai suurpäisiä kaloja, ja toisia, jotka \"kravustavat\"\nleveäselkäisiä, monijalkaisia, mutta pyrstöttömiä äyriäisiä. Veteen\nvarovat kalastajat sentään menemästä, osaksi syystä, että näissä\nlaguuneissa kerrotaan olevan krokotiilejä, osaksi, koska eräs\nomalaatuisensa rantapuu, jonka tuhathaaraiset juuret ulottuvat ympäri\njärven rantojen, muodostaa niistä juuristaan tiheäsilmäisen\nverkkovarustuksen, jonka läpi on vaikea päästä veteen ja vielä\nvaikeampi vedestä pois.\n\nTämä alava, suorantainen laguunialue on tuskin terveellistä seutua;\nsiellä varmasti viihtyvät kuumesääsket, jotka itse pääkaupungista on\nhävitetty pois. Kaupunkiin päin ajettaessa noustaankin taas ylöspäin\nniille rannikkovuorille, jotka mahtavina kiertävät koko Rion lahden\nmuodostaen sen kuuluisan kehyksen. Tämän tien varrella, mereen\nulkonevilla vuoriniemekkeillä, on hauskoja \"kosteikkoja\", rinteille\nrakennettuja ravintoloita, joista on mahtava näköala merelle ja joissa\nteekuppi maistuu mainiolta.\n\nSieltä vie meren äyräälle rakennettu kaunis rantatie takaisin\nkaupunkiin. Se tie on monen kilometrin pituudelta ollut louhittava tai\nkaivettava -- sillä kivi on rapautunutta ja verraten pehmeätä --\njyrkästi mereen putoavan vuoren seinämään, ja monin paikoin ammottaa\ntiensyrjän alla pohjaton syvyys -- valtameren mahtavat laineet kuohuvat\nja särkyvät siellä alhaalla vuorta vastaan.\n\n-- Tämän osan tiestä, joka on tullut hyvin kalliiksi, lahjoitti Rion\nkaupungille eräs rikas yhdysvaltalainen, jolla oli huvilansa tämän\nvuoren rinteellä, kertoi autonajajamme. -- Ja tuossahan se hänen komea\nhuvilansa on vieläkin, niemekkeen kärjessä, hiukan kauempana on hänen\nhautapaikkansa.\n\n-- Hän on siis jo kuollut?\n\n-- Murhattu.\n\n-- Hyväntekijä murhattu, miksi?\n\n-- Se oli rakkaustarina, tavallista räikeämpää laatua. Hänellä oli\nkaunis, etelämaalainen rouva, joka mieltyi toiseen mieheen ja halusi\nvapautua entisestä. Oikeudenkäynnissä ei tosin saatu rikosta\ntoteennäytetyksi, mutta yleinen usko on se, että rakastaja raivasi\naviomiehen tieltään.\n\n-- Elääkö leski vielä?\n\n-- Elää kyllä, tuossa huvilassa arvatenkin elää, ellei ole matkoilla.\n\n-- Mutta niin ollen en uskoisi häntä myötäsyylliseksi miehensä murhaan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jos hän olisi syyllinen, ei hän varmaankaan haluaisi asua tässä\njylhässä paikassa, murhapaikan vieressä, hirmukuilujen kupeella, hän ei\nvoisi siellä kestää omantuntonsa soimausta. Nämä kuiluthan ikäänkuin\nhoukuttelevat itsemurhaan vallan syyttömiäkin, mitä sitten\nsyyllistä...!\n\n-- Saattaa olla niinkin. Mutta luonteita on niin monenlaisia, toiset\nehkä hekumoivat kärsimyksistään ja rikoksensa muisteloista.\n\nSe murhetarina painoi hetkeksi mielialan autossa vakavaksi. Mutta\nsamassa porhallettiin jo kuilutieltä kauniille uimarannalle, jossa\ntuhansia ihmisiä mylleröi. Se näky heti kiskaisi kaiken huomiomme\npuoleensa. Mutta sen uimarannan ja sen elämän kertominen, Rio de\nJaneiron ihmeellisyys ja ihanuus sekin, vaatii kyllä oman lukunsa.\n\n\n\n\nKAHVI JA SOKERI.\n\n\nNäiden herkkujen, jotka ovat valloittaneet maapallon Grönlannin ja\nPohjois-Siperian jääaavikoilta, läpi kaikkien mantereiden Tulimaahan ja\nEtelä-Australiaan asti, pääasiallisin tuottajamaa on Brasilia. Sieltä\nniitä viedään kaikkiin maihin enemmän kuin mistään muualta --\ntilastonumerot eivät vain mahdu tämän \"tutkielmani\" puitteisiin.\n\nSen maan pääkaupungissa sain eräänä päivänä nähdä yhden niistä\npaikoista, jotka välittävät tämän suurviennin, ja se oli melko\nmielenkiintoista. Paikka ei ollut mikään loistelias. Se oli vanha talo\nerään Rio de Janeiron vanhimman ja ahtaimman kadun varrella; suuret,\nharmajaseinäiset, matalanlaiset konttorihuoneet kolmessa, neljässä\nkerroksessa ja niiden seinämillä hyllyjä hyllyjen vieressä. Siellä oli\nBrasilian erään osan kahvilajittelun keskus ja siellä hääri melkoinen,\nei sentään kovin suuri, henkilökunta pulpettiensa ja pussiensa ääressä.\n\nMitään varastoa tässä keskuksessa ei ole, ainoastaan näytteitä ja\nlajittelua. Noilla hyllyillä oli ääretön määrä sinisiä paperipusseja,\nsangen alkeellisesti kokoonkäärittyjä, ja merkkilappu oli joka pussin\nkyljessä. Kukin pussi ja pussiryhmä merkitsi erityistä kahvilajia, eri\ntavalla sekoitettua, eri asteille puhdistettua. Näitä pusseja oli myös\nlajiteltu eri maita varten, aina sen mukaan, mitä laatuja oli havaittu\nkuhunkin maahan haluttavan. Muutamat maat, kuten Yhdysvallat, vaativat\nerinomaisen hyväksi puhdistettua ja laadultaan aivan tasaista kahvia,\n-- se on jo viljeltäessä ja varsinkin satoa korjattaessa otettava\nvarteen. Kaikki pavut ovat tässä ryhmässä suurikokoisia ja\nsamankokoisia, mitään pikkupapuja eivät jenkit suvaitse, ja papujen\ntäytyy väriltäänkin olla yhdenkarvaisia -- kahvinvärjäystä ei\nBrasiliassa kuitenkaan harjoiteta, ainoastaan luonnonväri saa tulla\nkysymykseen. Melkein yhtä ankaria laadun yhdenmukaisuuden ja puhtauden\nsuhteen ollaan Englannissa, mutta siitä alaspäin tulee monenkirjava\nasteikko.\n\nMuutamissa maissa ei sitä vastoin pidetä kovin tiukasti kiinni kahvin\nyhdenmukaisuudesta; niissä nimenomaan tahdotaankin sekoitettuja lajeja,\nmaku on pääasia, ja tämä on näiden maiden näytepusseissa siis otettava\nvarteen. Hyvää kahvia, vaikka se voi olla vähän rumemman näköistäkin,\nmutta samalla se on tietenkin myös halvempaa kuin amerikkalainen.\nNäöstä ei näet maku ollenkaan riipu. Laadun hyvyyden tuntee hajusta ja\nsiksi kahvintuntijat aina ensiksi uppoavatkin nenineen kahvipussiin,\nennenkuin rupeavat tarkastamaan, minkänäköistä kahvi on.\n\nNäinpä tosiaankin siellä eräässä lajitteluhuoneessa Suomeakin varten\nvalittuja, sinisiä kahvipusseja. Niissä on luullakseni kahvi\nkeskitasoa, ainakaan minun aistini eivät hajusta eivätkä ulkonäöstä\nhavainneet mitään erikoista. Kuten tunnettua sekoitetaan\ntuontipaikoilla kahvin eri lajeja -- eri maiden ja maanosainkin\ntuotteita -- sitten ennen kauppaan laskemista usein toisiinsa, joten\nsaadaan eri ostajapiireille, eri hintapiireillekin, mieluisia lajeja.\nTuo alkusortteeraus Rion lajittelutalossa tarkoittaa tietenkin vain\nbrasilialaisia kahvilaatuja, joita on hyvinkin monia.\n\nMuutamissa pusseissa, joiden sisällyksellä kuitenkin kuuluu olevan\nhyvä menekki, oli kahvi hyvinkin epätasaisen, jopa roskaisenkin\nnäköistä, -- sitä on aivan vähän puhdistettu sen jälkeen, kun pavut on\nkahvipensaasta korjattu ja kuivattu. Kaikkein huonoimman ja rumimman\nnäköistä oli kuitenkin Brasilian omaa tarvetta varten tarkoitettu\nkahvi. Siinä oli rikkoja ja varvunpalasia joukossa, koko ja väri oli\nmitä kirjavinta. Mutta tuoksu oli erinomaista. Ihan sellaisenaan,\nroskineen ja varpuineen, se kuulemma paahdetaan ja jauhetaan, ja tulos\non mainiota -- ei missään saada niin hyvänmakuista ja voimakasta kahvia\nkuin Brasiliassa. Se riippuu tietysti siitäkin, että siellä\nkahvijauhetta pannaan pannuun paljon, paljon enemmän kuin yleensä\nmuissa maissa, ei ole tarvis säästää. Mutta totta on toisaaltaan sekin,\nettei ole kahvipapujakaan \"karvoihin\" eikä rikkapitoisuuteenkaan\nkatsominen, kahvipensaan varvutkin maistuvat kahvilta.\n\nKävin eräässä Rion sokerikonttorin keskuksessakin, missä oli\nsamanlaisia paperipusseja, mutta ne esittivät, ei oikeastaan eri\nlaatuja, vaan sokeriruokovalmistuksen kehityshistoriaa. Siellä sai\nnähdä, miten sokeriruo'osta, joka on pitkänhuiskea, puuntapainen\nruokokasvi, saadaan aste asteelta sitä tumman vaaleaa jauhosokeria,\njota etelän maissa melkein yksinomaan käytetään ruokiin, kahviin jne.,\n-- palasokeria ei siellä juuri näe. Tuo valmistusprosessi on kuulemma\nverraten yksinkertainen. Ruokosylellinen pannaan sellaisenaan kovaan\npuristukseen ja niin siitä \"prässätään\" imeläaines juoksevassa muodossa\npois. Näin saatu tulos, jossa tietenkin on vielä paljon kuorta ja muuta\nroskaa, kuivataan sitten ja niin saadaan ruskeaa massaa, joka vielä on\njonkin verran tahmeaa, mutta jo jauhomaista. Vielä joku käsittely ja\nsiten kuivattu aines, jauhe, puhdistetaan keskipakoismenetelmällä,\ntoisin sanoen rikat ja roskat ja ruo'onsyyt ja kuorenpalaset\n\"puhalletaan\" pois. Näin jää jäljelle tuota \"hienoasokeria\",\njota kuten sanottu sellaisenaan käytetään, -- aivan puhdistettuahan se\nei ole. Käytetäänpä paljon tuota vielä ruskeampaa, tahmeata\npuolivalmistettakin, ja sitäkin eksportoidaan niinkuin jauhosokeria.\n\nVientimaissa sitten tavallisesti näin etelästä tuotu ruokosokeri vielä\npuhdistetaan, \"raffinoidaan\", ja valkaistaan. Englannissa suoritetaan\nse puhdistus kuulemma vielä kahteenkin kertaan. Sen imelyysvoima siitä\nlisääntyy, mutta määrä vähenee, -- se on siis vain hinta- ja\nmakukysymys. Brasiliassa käytetty tumman valkoinen jauhosokeri ei ole\nkovin imelää; sitä täytyykin sen vuoksi panna esim. kahvikuppiin paljon\nenemmän kuin meillä. Ja kun itse kahvikin on sakeahkoa, on se liemi,\njota kupeista nautitaan, hiukan puuromaista -- mutta hyvää se on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvin ja sokerin valmistamisella ja viennillä on ratkaiseva merkitys\nniitä viljeleväin maiden taloudelle ja on, varsinkin kahvintuotannolla,\nniin ollut jo vuosisatoja. Laajoilta alueilta, hedelmällisiltä\nrinteiltä, on metsä poltettu pois, ja sen tuhkaan ovat ensin\nneekeriorjat, sitten vapaat neekerit, istuttaneet kahvipensaita, jotka\nnopeasti kasvavat ja kypsyttävät sadon useitakin kertoja vuodessa.\nNäitä satoja on samoilta mailta otettu vuosikymmeniä, kunnes maa on\nniin tyhjiin imetty, ettei se enää jaksa kasvattaa kahvipensasta, --\nmikään maan lihoittaminen ei ole tullut kysymykseenkään. Silloin\njätetään sellainen maa autioksi, vanhat kahvipensaat poltetaan pois tai\nsiirretään muualle, ja maasta muodostuu karjanlaidun, huononlainen\nsekin; metsää siihen ryöstettyyn maahan ei enää kasva. Siksi ovatkin\nentiset kahvirinteet nyt kaljut.\n\nSilloin on kahvinviljelystä varten ollut haettava uusia, kaukaisempia\nrinteitä, jotka sitä varten vuorostaan on kaskettu, ja niin on näitä\nluonnon armoittamia maita ollut yhä laajemmalta \"parturoitava\". Nyt\ntäytyy jo ruveta ajattelemaan maan lannoittamista kahvinviljelystä\nvarten, mutta sadot tulevat siten tietenkin kalliimmiksi. Kun samalla\nkilpailu toisten kahvia tuottavain tropiikkimaiden kanssa käy\nkireämmäksi, ja menekki siten jakaantuu ja vähenee, jää valtaisia,\nmyömättömiä varastoja joka vuosi omaan maahan. Siten muodostuu\ntämä kahvikysymys hyvin kriitilliseksi taloudelliseksi kysymykseksi\nnäissä maissa. Niinkuin toisaalta kysymys sokerinkin tuotannosta\nja sen markkinoista, joilla, kuten tietty, juurikkaan viljelys\npohjoisemmissakin maissa kovasti kilpailee. Miten se pulakysymys vielä\nkärjistyy ja miten se kerran ratkeaa, se ei kuulu tämän \"tutkielman\"\npuitteissa selvitettäviin. Niin suuria etuja antaa kuitenkin aurinko ja\nhedelmällinen maaperä näille etelän maille, että niillä pitäisi olla\nedellytyksiä voitokkaasti suoriutuakseen tuosta taloudellisestakin\ntaistelusta.\n\n\n\n\nITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.\n\n\nOlin jo pari kertaa käynyt uimassa Rio de Janeiron kauniin ja\nkallisarvoisen rantavyöhykkeen muutamassa \"postassa\", s.o. luvallisessa\nuintipaikassa -- kaikkialla ei näet veteenmeno ole sallittua mm. siitä\nsyystä, että kaikkialle ei riitä vartijoita. Silloin oli käyty\nmerikylpyjä ottamassa aikaisin aamulla, kello 7-8:n tienoissa, jolloin\nauringon paahtovoima vielä on pienempi, ja moneksi päivätunniksi\nsellainen aamu-uinti virkistikin sekä ruumista että sielua.\nAsunnostamme, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä rannasta, astuimme\nuintipaikalle uimapuvussa, kenellä uintivaippa hartioillaan, kenellä\nei, eikä se asu ollut katuyleisöstä yhtään outoa, -- noin siellä\nkävellään pitempiäkin matkoja.\n\nLämmin on jo aamulla ja suloista on sujahtaa veteen, jossa jo toisia\npulikoi. Rantahietikolla taas asetutaan pieniin ryhmäkuntiin, joissa\ntarinoiden lekotellaan, ja välillä pistäydytään hyrskyjä vastaan\nkamppailemassa.\n\nVarsinaisesta \"uimisesta\" ei näet tällä rannikolla tule paljonkaan\npuhetta, sillä meren mahtavat hyökylaineet, tavallisestikin parin,\nkolmen metrin korkuiset, paiskautuvat sellaisella voimalla loivaa\nrantahietikkoa kohti, että kysytään suurta taitavuutta ja voimaa, jos\nmieli \"uida\" näitä laineita vastaan. Merikylpy rajoittuu siis siihen,\nettä mies tai nainen -- usein he menevät veteen yhdessä -- kahlaavat\nnoin vyötäröitä myöten aaltoa vastaan ja antavat sen takaapäin\npaiskautua niskaansa taikka heittäytyvät sen vietäviksi rannalle.\nVoihan siinä tosin \"puhkaistakin\" aallon ja uida sen taakse uutta\nlainetta vastaan. Mutta se on varsinkin ensikertalaisille vaarallista\nurheilua, koska tällä rannikolla käy, aallon voiman lisäksi, erittäin\nväkevä, luoteen ja vuoksen vaihtelusta riippuva virta, joka vallan\nhuomaamatta tempaisee uimamiehen mukaansa ja jota vastaan on toivotonta\ntaistella. Sen tuntee jo kahlatessaan, virta pyrkii väkisinkin\nnielemään oikealle tai vasemmalle. Monen liian uskalikon mammanpojan on\ntuo virta vienyt kuulumattomiin, -- sellaisten pelastamista varten ovat\njuuri vartioveneet ankkuroidut \"postan\" kohdalle, mutta sattumoissa on,\nehtivätkö ne avuksi. Usein, esim. myrskyisinä päivinä, ei noita\nvartioveneitä muuten selällä olekaan. Silloin on oikeastaan uimaanmeno\nkiellettyä, -- ken menee, menköön omalla vastuullaan. Rannalle\nsijoitetuissa tähystystorneissa, hirren nokkaan pystytetyissä kojuissa,\njoissa mies kauniilla ilmoilla vahtii virtoja ja liikettä, on\nsellaisina päivinä punainen lippu, eräänlainen myrskyvaroitus.\n\nNo niin, tässä \"meidän postassa\" oli pari kertaa kylvetty, mutta eräänä\nsunnuntaina lähdettiin hiukan edemmäs \"posta 6:een\", joka on pienessä\npoukamassa, niin että merilaineet eivät tule sinne suorastaan eivätkä\ntäysvoimaisina -- virtakin on siellä vaarattomampi. Siellä voi sen\nvuoksi oikein \"uidakin\" ja sinne kasaantuu siksi aina paljon kansaa\nlapsineen, koirineen ja suurine päivänvarjoineen, joiden varret\nupotetaan hiekkaan ja joiden alla sitten uinnin lomissa lepäillään.\nSitä varjon tarvetta ei äkkinäinen heti ymmärrä; hänestä on,\nsuolaisesta vedestä noustessaan, päivän helle hyväksi, miksi sitä\npaettaisiin. Mutta kokenut sen varjon merkityksen tietää ja kokematon\noppii sen myös aikoinaan tietämään.\n\nMeitä kokoontui tälle vilkasliikkeiselle rannalle nyt pieni suomalainen\nryhmäkunta, joka siinä suloisesti vietti sunnuntaista aamupäiväänsä.\nNautimme merikylvyistä, kellimme kuumassa hiekassa, kaskuilimme minkä\njaksoimme ja pistäysimme taas veteen. Minulle oli painettu valkoinen\nliinalakki päähän suojaksi auringonpistolta, mutta tulipa muuan\njymylaine ja kuori tiukalle vedetyn päähineen armotta kaljultani pois\n-- sinne se meni. Mutta yhtä lysti oli silti, eikä tuntunut kuumuuskaan\nylen rasittavalta. Käveltiin kauas hiekkarantaa pitkin ja jälleen teki\nmieli aaltoihin.\n\n-- Jos kuitenkin jo lähdettäisiin kotiinpäin, ehdotti vihdoin eräs\n\"kokeneista\".\n\n-- Nytkö jo pois paratiisista, vastustelimme me ensikertalaiset, joille\ntämä nautinto oli uutta ja korvaamatonta.\n\n-- Maallisesta paratiisista on hyvän sään aikana lähdettävä, tätäkin\nhyvää voi tulla liiaksi.\n\n-- Niin, mikään maallinen onnihan ei ole pysyväistä. Mutta vielä kerran\nlaineisiin!\n\nKäytiin vielä kerran, kuivailtiin vielä hetki päivänpaahteessa ja niin\nnoustiin pienellä kaipauksen huokauksella autoon ja ajettiin kotiin.\nSiellä huuhtouduttiin suolavedestä ja pukeuduttiin sunnuntaipukuun.\n\nMutta viimeksimainittu toimenpide oli tällä kertaa tarpeeton. Sillä\nnytkös valtasi meidät auttamaton, sanomaton raukeus; pitkälleen piti\nmennä tahtoen tai tahtomattaan. Oli viivytty kylpyrannalla liian kauan\nja sitäpaitsi pitkälle aamupäivää, jolloin aurinko ankarimmillaan\nporotti, vaikkei sitä siellä veden ääressä tuntenut. Kun sen\nliittolaisena vielä oli ollut ihoon ja uimapukuun iskostunut suolavesi,\noli tämä \"kuuri\" äkkinäiselle peräti voimakas, -- nyt se raukaisi.\nSiksi nukuttiin pyhävaatteissa iltaan asti ja pari tuntia valvottua ja\nriisuuduttua taas koko yö yhteen kyytiin, -- se uinti oli ollut\nmainiota unipulveria.\n\nMutta kun minun aamulla piti nousta, tuntui ruumiissa omituinen\nkuumoitus. Tarkastelin ihoani enkä tuntenut sitä omakseni. Sen oli\npäivä polttanut tummanruskeaksi, ihanpa tummanpunaiseksi kaikista\nniistä paikoista, joita ei uimapuku ollut suojellut. Minusta oli\nyhtäkkiä tullut punanahka taikka kirjava kuvatus, -- oli aivan kuin\nminulla nyt olisi ollut vaalea uimapuku ylläni. Ja niitä palaneita\npaikkoja poltteli ja kihelmöi niin vietävästi, varsinkin selkää. Ei\nolisi sietänyt panna paitaa päälleen, siinä oli olo kuin\nnokkosmättäässä, mutta ei ollut hyvä maatakaan, ei voinut oikeastaan\nolla mitenkään päin. Katsoin kuvastimeen: silmäni mulkoilivat\ntummapintaisesta naamasta kuin neekerin silmät ja kalju kalloni\npunoitti ja hohti.\n\nIhoa rasvattiin tietysti -- hirmuinen kidutus sekin -- ja kaikesta\nhuolimatta puin lopulta päälleni ja ryhdyin tavallisiin hommiini,\nliikuin ulkonakin. Mutta suuri pulma oli siinä, ettei sietänyt, ei\nmillään hinnalla, panna housunkannattimia olkapäille. Kuinkas nyt\nhousut pysyvät? Tavalliset, solakat miehet käyvät etelämaissa\nenimmäkseen ilman henkseleitä, kiristävät vain takaremmiä tai vyötä,\nmutta kuinka minun vatsani siihen sopeutuu? Täytyi koettaa, ja ihme\nkyllä se onnistui. Tällaisessa asussa ja enimmäkseen takitta minun\ntäytyi esiintyä toista viikkoa, jonka ajan polttoa kesti, -- mutta\nhousut eivät pudonneet kertaakaan.\n\nNiin, toista viikkoa sitä ihonpolttoa kesti -- muutamat kuuluvat\nsamasta syystä sairastuvan useammiksikin viikoiksi -- ja minä muistin\nalinomaa ottaneeni Brasiliassa perusteellisen aurinkokylvyn. Mutta\nvähitellen se kipu sentään antautui; tuli kutku sijaan, ja ihoni rupesi\nkesimään, -- tavatonta, kuinka se kesikin! Punerrus vaaleni vähitellen,\nei kuitenkaan kokonaan; vielä puolta vuotta myöhemmin oli minulla kuin\nvaalea \"uimapuku\" ylläni. Taisi olla lopultakin terveydeksi se \"kuuri\",\neikä sitä ihoa uusilla uimamatkoilla päivä enää polttanut.\n\nNoin viikkoa tuon muistorikkaan uintisunnuntain jälkeen tapasin taas\nsamoja tuttavia, joiden seurassa olin ollut hiekkarannalla, ja he\nkatselivat minua ensin vähän uteliaasti. Kuljin näet edelleen ilman\nhousunkannattimia ja pyysin tupaan tullessani saada heittää takin\npäältäni. He ymmärsivät kyllä syyn, mutta veitikka silmässä he\nveistelivät:\n\n-- Kas, olette siis jo omaksunut täysin brasilialaiset tavat, näinhän\ntäällä ollaan ilman takkia ja henkseleitä -- tarkeneehan täällä.\n\n-- Tarkenee, vastasin, mutta viitaten kokemuksiini, jotka he muutenkin\noivalsivat, lisäsin: -- Minulla on tähän tavanmuutokseen kyllä omatkin,\nerikoiset syyni.\n\n-- Vai jäi sieltä hiekkarannalta muistoja, tuliko itku pitkästä ilosta?\n\n-- Tuli kirvelyä ja kiroilua. Mutta en kadu sitäkään kokemustani, se\noli joka tapauksessa ihana sunnuntai.\n\n-- Oli kyllä, myöntelivät seurakumppanini, jotka kaikki aikoinaan\nolivat läpikäyneet samanlaisen eteläntaudin. -- Hyväpä, kun nahka jäi\neheäksi, muutamain selkään se kurssi on nostattanut kuin raipan jälkiä\ntai märkiviä paiseitakin.\n\n-- Kyllä nämä raipat kestetään, vakuutin. -- Sen opetuksen kuitenkin\nsain, ettei Brasilian auringosta ole nautittava liiaksi.\n\n-- Ja että varjostimen alla on uimarannalla välipaloiksi hyvä lepäillä,\n-- ei tule halveksia näitäkään kokemusperäisiä varokeinoja.\n\n\n\n\nHIENON LANGAN VARASSA.\n\n\nAsuntomme ikkunasta olin usein katsellut sitä vaunua, joka ilmarataa\nmyöten nousi eräälle Rio de Janeiroa ympäröiväin vuorten korkeimmalle\nkukkulalle. En voinut erottaa sitä ohutta teräslankaa, jota myöten se\nnousi syvän kuilun yläpuolelle, näkyi vain ilmassa kiipeevä vaunu -- se\nilmiö oli aluksi vallan vaikeatajuinen. Se kiipeili tuo vehje siellä\nkilometrin korkeudella maasta, nousi verkkaisesti ja tasaisesti ja\nsaapui vihdoin huipulle. Ja laskeutui yhtä sievästi alas.\n\n-- Olisi se aika tärskähdys, jos tuo näkymätön lanka katkeaisi ja vaunu\npudota roiskahtaisi maahan, virkahdin kerrankin. -- Korkeus on\nhuimaava, ei siitä jäisi märkää paikkaakaan jäljelle, ei muuta kuin\nvähän sälöjä ja riekaleita laakson pohjalle.\n\n-- Mutta se \"lanka\", teräsköysi, sepä ei katkea, vakuutettiin minulle.\n\n-- Taikka jos se irtautuisi kiinnittimistään? olettelin edelleen.\n\n-- Ei irtaudu. Köysi on kytketty ja upotettu vuoreen niin lujasti, että\nse kestää vaunun satakertaisen painon, ja itse köysi kestää myöskin\nmonikymmenkertaisesti käytetyn kuormituksen, se on koetettu ja todettu.\nVaunujen kannattimissa on myös moninkertaiset varalaitteet; jos yksi\npettäisi, kestää toinen. Mikään tapaturmanvaara ei siis tule\nkysymykseen, jos lähdet siellä vuorenhuipulla käymään sen näköaloja\nihailemaan.\n\n-- Lähdenpä tietenkin, en puhu pelosta. Vaarahan voi piillä autossa ja\njunassakin ajaessa, lentokoneesta puhumattakaan. Mutta lentokonettakin\nsentään voidaan ohjata, tehdä tarvittaessa hätälasku, tuolla roikutaan\ntaivaan ja maan välillä -- näkymättömän langan varassa...\n\n-- Niin, ainoa ikävyys tuolla taipaleella voisi olla se, jos\nsähkökoneisto, jolla sitä kuljetetaan, joutuisi epäkuntoon -- siksi\nliike esim. kovilla ukonilmoilla keskeytetäänkin. Silloin jäädään\ntodella roikkumaan taivaan ja maan välille -- vaunun automaattiset\nvaralaitteet pysäyttävät sen silloin heti liikkumattomaksi --, ja siinä\nvoidaan roikkua hetki, ehkä puolituntinenkin, kunnes sähkövirta taas on\nsaatu käyntiin.\n\n-- Omalaatuisensa lepopaikka se kieltämättä olisi varsinkin\nukkosella...\n\n-- Mutta mitään hengenvaaraa ei ole silloinkaan, vika voidaan varmasti\nja pian korjata.\n\nNäin minulle vakuutettiin, mutta pientä kauhua tuntien katselin sentään\nsenkin jälkeen alhaalta käsin usein tuota kilometrin korkeudella\nkelluvaa vaunua, jolla huvimatkailijat ja sunnuntainviettäjät nousivat\nvuorenhuipulle, siellä olevassa ravintolassa juomaan iltapäiväteetään\nja ihailemaan kaupunkia ja merta. Kuvittelin, kuinka sittenkin\nmahdollisesti katkenneet langanpäät roikkuisivat alas rinteelle ja\nkuinka kuilusta haettaisiin vaunun sirpaleita ja vainajain\njäännöksiä...\n\nMutta kun sitten itse tein tuon vuorimatkan, ei se tuntunut ollenkaan\nkammottavalta, pienintäkään pahantuntemusta se ei aiheuttanut.\nAstuttiin kadunpäästä pieneen asemahuoneeseen, ostettiin piletit ja\nistahdettiin kuin umpinaiseen junavaunuun odottamaan sen lähtöä. Pian\nse lähtikin, tasaisesti ja varmasti kuin kiskoja myöten, kiipesi\nviistoon ylöspäin -- vanha äijä hoiti \"rattia\", -- eikä siinä ehtinyt\nilmassakulkemista huomatakaan, kun jo oltiin ensimmäisellä,\nmatalammalla kunnaalla, mistä toinen köysirata vie syvemmän kuilun\npoikki vuorenhuipulle. Tupakoitiin ja tarinoitiin. Sanottiin, että\ntoisilla tosin päätä huimaa, jos kuilun yli kulkiessaan katsovat vaunun\nverraten korkealla olevista ikkunoista ulos ja alas. Koettelin sitäkin\nihan pahimman syvänteen kohdalla, mutta ei huimannut enempää kuin\nlentokoneestakaan katsellessa. Syrjästä ja syrjäisenä katsellen tuntuu\nmoni seikka usein arveluttavalta ja peloittavaltakin, mutta kun itse\nmenee leikkiin mukaan, on siihen kohta kotiutunut ja koko ilmiö tuntuu\nmaailman luonnollisimmalta. Ennakkoluulot ne vain kammottavat ja\njarruttavat...\n\nEi ole mitään sellaistakaan pikkuilkeää tunnetta, kuin alhaalta tänne\nylös katsellessa. Silmä tähyilee rauhallisesti kaunista maisemaa, joka\nei tunnukaan enää olevan \"alapuolella\", muuten vain hiukan etäämpänä.\n\nSaavutaan vuoren huipulle, 1.200 metrin korkeuteen. Ilma on siellä\nraikasta ja kevyttä, tuuli liehahtelee siellä vilpoisena -- tasangon ja\nvuorenhuipun lämpötilan erotus onkin useita asteita --, suloista on\nsiellä viivähtää. Laaja kaupunki laajoine ympäristöineen on kuin\ntarjottimella siinä edessä ja sen takana siniseltä siintävä meri\nlainehtii kirkkaassa päivänpaisteessa. Se näköala hurmaa, mutta ei\nhuimaa. Tämä vuori ja sinne vievä köysirata on kieltämättä aarre\nhelteiselle, tukahduttavalle kaupungille eikä sen laella seistessä\njohdu mieleenkään, että sinne on ollut noustava kuilujen yli ohuen\nlangan varassa.\n\nKun vuorelta laskeuduttiin alas, tuli taas puhe siitä äkkiseisahduksen\nmahdollisuudesta keskellä taivalta, jonka sähkölaitteiden \"oikosulku\"\njoskus voi aiheuttaa. Sellainen sattuma olisi sentään aika kiusallinen,\ntodettiin.\n\n-- Muutamain mielestä sellainen tapaus olisi päinvastoin hyvinkin\ntoivottava, virkkoi siihen joku seurueesta.\n\n-- Kenen mielestä, kyselimme epäillen.\n\n-- Tässä jokin vuosi sitten kuuluu eräs englantilainen matkustaja\najaneen viikkokausia yhtä mittaa tätä rataa edestakaisin ja nimenomaan,\nmilloin oli vähänkään ukkosta ilmassa. Hän halusi näet saada sen\nkieltämättä voimakkaan \"sensation\", jonka vaunun pysähtyminen kuilun\nyläpuolelle aiheuttaisi, halusi nauttia siitä erikoistärähdyksestä sekä\nomassa hermostossaan että ympäristössään. Ajeli siis päiväkaudet\nedestakaisin, osti piletin yhä uudelleen, mutta ei kertaakaan hänen\nkohdalleen sitä pysäystä sattunut. Harmistuneena ja hermoiltaan entistä\närtyneempänä hän sen vuoksi matkusti Brasiliasta pois.\n\n-- Olipa syy ärtyä, virkkoi siihen toinen. -- Mutta sellaisia\nsensaatsioiden metsästäjiä on. Monta vuotta sitten tapasin Tukholmassa\nsamanlaisen englantilaisen. Hänen huvinaan oli ajella monta kertaa\npäivässä edestakaisin pienellä höyrylaivalla, joka kulki siksi matalan\nsillan alitse, että laivan saranoilla liikkuva savupiippu joka kerta\noli sillä kohdalla laskettava alas -- hän vaani tapausta, jolloin\nlaivapoika muilta puuhiltaan unohtaisi kääntää piipun alas. Siitä olisi\nsyntynyt aika rysäys, -- tällaista muistamattomuutta englantilaiseni\nodotti ja nautti siitä jo etukäteen. Mutta hänenkään kohdalleen ei sitä\nsattunut, vaikka hän viipyi kaupungissa koko kesän. Vasta syksyllä,\nhänen lähtönsä jälkeisenä päivänä, unohti poika vivuta piipun alas --\nsiitä kerrottiin oikein sanomalehdissä. Voipa kuvitella, kuinka tätäkin\nenglantilaista miljoonanomistajaa harmitti, kun oli lähtenyt\nTukholmasta päivää liian aikaisin. Hän olisi varmaankin maksanut\npaljon, jos olisi saanut olla tuossa kolauksessa mukana, ja saada\nhermoilleen toivomansa tärähdyksen.\n\n-- Onpa hyvä, lisäsi siihen kolmas seurueestamme, -- ettemme ole\nenglantilaisia puntaruhtinaita, joilla ei ole muuta ajateltavaa, --\nmeistäkin voisi silloin ehkä helposti tulla höynähtäviä.\n\n-- Vaikka muuten ei kylläkään olisi hulluinta olla heidän tilallaan,\nnimittäin shekkikirjan omistajana.\n\nNäin kaskuillen olimme jo saapuneet alas kadulle ja loimme siitä vielä\nsilmäyksen ylöspäin niitä taas kovin ohkaisilta näyttäviä \"lankoja\"\nkohden, joiden varassa äsken olimme riippuneet. Mutta nyt sen teimme\nvarsin välinpitämättömästi -- kyllä ne kestävät!\n\n\n\n\nVAIKEA TYÖYRITYS.\n\n\nEräänä päivänä, jolloin ei ollut mihinkään menoa, olin päättänyt tehdä\nvähän kirjoitustyötä. Samanlaisen päätöksen olin muuten jo tehnyt pari\nkertaa ennen, mutta silloin oli sitä purkamaan aina tullut jokin\nmieluinen keskeytys: oli ollut lähdettävä johonkin, taikka oli postissa\nsaapunut lehtiä, joita heittäysin lukemaan. Laiskuuteni ja\ntarmottomuuteni oli aina saanut jonkin tekosyyn puolustautuakseen.\nTänään ei kuitenkaan ollut odotettavissa mitään keskeytystä, postikin\noli jo tullut tyhjänä ja olin yksin asunnossamme. Eikäpä tekisi\nmielikään nyt lähteä mihinkään. Olin aamulla pistäytynyt kävelemässä ja\npalannut läpihiostuneena ja se luja päätös mielessäni, että tässä\nhelteessä, -- kuvittelin sitä aivan poikkeukselliseksi, -- en tänään\nenää lähde mihinkään.\n\nNyt oli siis vihdoinkin tehtävä hiukan työtä. Vähensin vaatetta\nsiitäkin vähästä, mitä yleensä Brasiliassa käytin, hain esille paperin\nja kynän ja sytytin tupakan. Olihan minulla ollut ylimalkaista ajatusta\nsiitäkin, mitä minun olisi kirjoitettava, mutta pöydän ääreen\nistahtaessani en saanut ajatuksiani järjestykseen enkä päästä kiinni.\nPuhtaana pysyi paperi. Mitä hittoja, onhan se ennen alku syntynyt,\nvaikka pakosta, ja siitä on sitten juttu juossut! On kuin jokin\nsumuharso nyt olisi edessäni, taikka aivojeniko ympärillä se on? --\njotakin tahkeata, läpäisemätöntä, ennen kaikkea kiusallista. Kirjoitan\npari sanaa, -- ei juttu siitä lähde, pyyhin ne pois --. Vikana on kai\nse, että kuvani siitä, mitä olisi paperille pantava, on hämärä, on kuin\nkiinni kytketty, -- se on vallan hirvittävää! Yritys vielä kerran,\ntiukka henkinen pinnistys, -- ei juokse!\n\nMitä tämä on? Ajatusko tylsynyt, aivotko pehmenneet? Ei, sitä en toki\nmyönnä, olenhan täysin terve ja normaali, eikähän aikomukseni toki\nolekaan kirjoittaa tässä mitään raskasta viisaustiedettä, pieni koruton\njuttu vain, pari, kolme paperiliuskaa...\n\nPyyhin hikeä kasvoiltani, mutta sitä kihoo yhä lisää, paitanikin on\naivan märkä. Nousen, ravistan ruumistani, astun aukinaisen ikkunan\nääreen. Sieltä huokuu vastaani helteen kyllästämä, henkeä salpaava,\ntuuleton ilma, kuumempi vielä kuin on huoneessani. Minut valtaa avuton\ntuska. Istahdan taas pöydän ääreen, mietin vaatimatonta, pientä\ntehtävääni, mutta silmäni painuvat puoliumpeen ikäänkuin nukuttaisi,\nvaikka yöni olen äsken hyvin nukkunut ja virkein työaika on käsissä.\nKäteni koskettaa ikkunapieltä, -- sehän polttaa! Sivelen seinää:\npolttavan kuuma on sekin!\n\nTämä kuumuus se siis minua painaa ja työtäni estää. -- Sekö siis vain?\nOlenhan tähän jo vähän tottunut, tuskin tänään on sanottavasti kuumempi\nkuin muina päivinä. Ehkä nostikin minussa tämän kuumuudentuskan ja\navuttoman raukeuden vain yritykseni ryhtyä työhön, -- vikana on siis\nsittenkin vain oma saamattomuuteni ja tarmottomuuteni, jota koetan\nulkonaisilla seikoilla kaunistella, pettääkseni itseni!\n\n-- Enköhän kuitenkin voi, niinkuin usein ennen, päättäväisyydellä\nvoittaa haluttomuuteni? Täytyy voida, muuten olen hukassa!\n\nKirjoitin muutamia rivejä, mutta lamaannuin taas, tuskan hien\nhelmeillessä otsastani. Tämä vietävän tulipätsi, tässähän muuttuu\nihminen hyytelöksi, ruumis ja sielu palavat karstaksi! -- Mutta\nnäinköhän sittenkään? Tekeväthän täälläkin sentään ihmiset työtä,\nruumiillistakin, pitäisihän pikkuruisen henkistä työtä voida vieraankin\nkestää. Ja olenhan kotona Suomessa, kiireen paikan sattuessa, joskus\nvoinut kirjoitella täydessä kuumeessakin, korvien soidessa. Tässä on\nnyt jotakin noiduttua, olen varmaankin menettämäisilläni kaiken\nhenkisen kykyni ja luomisvoimani. Kamalata!\n\nYritin taas oikein vihan voimalla, mutta helle raukaisi minut yhä\nuudestaan. Vihasin todella sillä hetkellä kaikkia tropiikin oloja,\njotka tekevät ihmisestä vetelyksen, ja siitäpä rupesin nyt purkamaan\nsydäntäni paperille. Sadattelin oikkuani, joka oli viskannut minut\ntänne maapallon helvetinpuoleiselle laidalle... Tavallaanhan nämä\netelän maat ovat armoitetut ja onnetarten suosimat. Täällähän kasvaa\nmikä tahansa nopeasti ja vaivattomasti, puu työntää hedelmäänsä, maa\nviljaansa, luonnonrikkauksia on mitä laatua tahansa vuorissa, metsissä,\nmeressä. Mutta sittenkin, mikä niistä on täällä siunauksena, kun sama\ntropiikki riistää ihmiseltä tarmon ja työkyvyn ja tahdon ja voiman? Ja\nmikä pahempi tämä luonnon ruhtinaallisuus ja saavutusten helppous sekä\nsiitä johtuva pyrkimys ansaita lyhyessä ajassa rikkautta, jonka\nomistajana jokainen tänne tullut eurooppalainen uneksii palaavansa\nkotiseudulleen, se kaikki turmelee ihmisen moralisestikin, pilaa hänen\nluonteensa ja tekee hänestä epäilyttävillä konsteilla keinottelevan\nolion, oiusteiden kulkijan, lahjusten käyttäjän, niinkuin joka päivä\nnähdään. Rehellinen, raskas työ vie hitaammin perille, sitä ei täällä\nkestä. Täytyy rientää, voittaa voitot lyhyessä ajassa, ja sitten pakoon\ntropiikin hellettä!\n\nSiihen ponnistukseen vaaditaan tavatonta tarmoa, jota esim. minulla ei\nolisi, sen jo huomaan, mutta johon kai hätä ja kärsimys ja\nkunnianarkuus ja taistelu olemisen puolesta pakottaa. Ne, jotka ovat\ntänne onnenhakuun tulleet, himoitsevat täältä aina pois viileämpiin\nmaihin, vaikka olisivat olleet täällä 40 vuotta. Alkuasukastenkin\nylimpänä unelmana on täällä kerran päästä ostamaan huvila tai \"linna\"\njostakin vuoristosta, jossa ilma on lauhkeampaa ja jossa sitten sopii\nlekotella vaikka toimettomana. Työn orjat, neekerit ja ensi polven\nsiirtolaisetkin, ovat tavallisesti tuomitut siihen orjuuteensa\nkaatumaan, ja siksipä he paiskivatkin töitä vain säännöstellen,\nmahdollisimman vähän, siksi vain, että henki pihisee vaikkapa banaanien\nturvin.\n\nNäissä oloissa tuskin on kansanvalistuksellakaan koskaan edellytyksiä\npäästä yleiseksi ja sosialiset reformit, voidaanko niitä toteuttaa\ntässä tarmottomuuteen viettelevässä, kirotussa helteessä...?\n\n-- Sanoinko \"kirotussa\"? Se on tietysti liikaa ja väärin sanottu. Armas\naurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken\nkukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niinkuin\nmuuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan\nylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen\nkaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen\nkytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi\njalkaraudaksi, joka estää tämän hellemaan väestön lentämästä kovin\npaljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistollaan kaikkien muiden\nmaanosain kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan\nruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja\nlamauttaa ylen upean kehityksen.\n\nNeekerit sen kuumuuden kestävät, ja ilmaston sekä rotusekoituksen\nvaikutuksesta muodostuu kai tämän maanosan asukkaista vähitellen jokin\nuusi, yhtenäinen rotu, jolla on mustien karaistuneet, ruumiilliset\nominaisuudet ja samalla joukko valkoihoisten henkisiä avuja.\nMutta jaksaako sekään uusi rotu näissä oloissa voittaa maapallon\nlauhkeain osain kansojen luonteen ja tarmon ominaisuuksia, se lienee\nepäiltävää. -- --\n\nNäin järkeilen siinä läähättäen ja hikisenä kirjoittaessani ja\nsilmäilen sitten läpi, mitä olen kirjoittanut. -- No, tulihan näille\nliuskoille kuitenkin jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä alkujaan olin\najatellut jutustella eikä kenties asiallisesti niin erikoisen\npätevääkään. Olin toki saanut puretuksi paperille osan helteestä\nkärsivää sisuani, ja se oli hetkeksi helpottanut. Mutta -- puh! kuinka\non kuumaa, -- nyt tämä saa jo riittää! Täytyy taas nojautua ulos\nikkunasta hengittämään, siellä käy nyt toki heikko tuulen henkäys! --\nPuh -- paita on ihossa kiinni! -- ulos tästä sittenkin täytyy mennä,\nulos meren suolaiseen tuoksuun tai palmujen varjoon, olipa sielläkin\nkuinka helteistä tahansa. Päätökseni keskeytymättömästä työpäivästä sai\nraueta, ja olihan tässä toki jotakin jo hosaistukin, niin, vallan\ntarpeeksi tämän maan oloihin katsoen.\n\nVedin eräänlaisella nautinnolla kengät jalkaani ja takin päälleni ja\nlaskeuduin kuin tuota työn rasitusta paeten hississä alas.\n\n\n\n\nVÄLITTÄJÄ.\n\n\nSeisoskelimme eräänä paahteisena päivänä, suomalainen tuttavani ja\nminä, Rio de Janeiron satamalaiturilla odottamassa suomalaista\nlastilaivaa, jonka näihin aikoihin piti saapua. Virkistyksen hetki,\nmiltei juhlahetki, on aina pienelle, kaukaiselle koloniallemme, kun\nsaapuu kotimaasta laiva, joka usein tuo omaisilta pienen paketinkin ja\njonka päällystön tai miehistön kanssa joka tapauksessa on mukava\njutella. Sill'aikaa kun laiva viipyy satamassa, purkaen suomalaisen\npaperilastinsa ja ottaen sijaan brasilialaista kahvia ja maissia,\npidetään kotimaanvierasten kanssa usein pieniä \"piknikkejä\", jotka ovat\nkuin keitaita erämaassa. -- Tällä kertaa oli laiva jostakin syystä\nhieman myöhästynyt, mutta saadun radiotiedon mukaan se oli tuossa\npaikassa saapuva. Odottelimme sen vuoksi rauhallisesti rautapeltisen\ntavarakatoksen alla ja katselimme kuhisevaa rantaliikettä, -- laivoja\noli laajassa satamassa satoja, toisia tuli ja toisia meni, ja laituri\noli kirjavanaan yleisöä, asiakkaita, matkustajia, laivamiehiä ja\njoutilaita toljottajia, niinkuin me.\n\nSiinä viilletti valkoisten, mustien ja puolirotuisten joukossa\nlihavahko, pulleavatsainen, mutta silti teräväliikkeinen neekeri, jonka\nsilmänvalkuaiset valppaina vilkuilivat joka taholle. Hän oli hienosti\npukeutunut -- nämä mustukaiset ovat mielellään keikareita --, valkoinen\npaidanrinnus hohteli kauas ja keppi, hoikkainen keppi, heilui\nnokkelasti hansikaspeitteisessä kädessä. Ja hän kiepsautteli ehtimiseen\nvaaleankellertävää olkihattuaan suurella käden liikkeellä oikealle ja\nvasemmalle, tervehtien kohteliaasti tuttaviaan, joita hänellä näkyi\nolevan joka taholla. Kas vain, jopa sai toverinikin, joka kanssani\nkuitenkin seisoi verraten etäisessä katveessa, häneltä syväkumarteisen\ntervehdyksen ja hatunheilahduksen.\n\n-- Tuttavako? kysyin hiukan kummissani.\n\n-- Sitä en voi oikeastaan sanoa, olen kai joskus tavannut hänet\njossakin laivassa, joissa hän alituiseen käy. Hän tuntee muuten koko\nkaupungin, varsinkin sen meriliikettä harjoittavat jäsenet.\n\n-- Ehkä hän on jonkin laivayhtiön asiamies?\n\n-- Ei sitäkään. Hänellä on omalaatuisensa tehtävä täällä satamassa,\nniinkuin koko sillä ammattikunnalla, johon hän kuuluu --\nshipsmakereilla.\n\n-- Mitä ne ovat?\n\n-- Eräänlaisia merimiesten paikanvälittäjiä.\n\n-- Hankkivat siis paikkoja työttömille merimiehille?\n\n-- Kyllä sitäkin, hyvästä maksusta. Mutta tuonkin mustan keikarin\ntoiminta on hiukan erikoista sikäli, että hän ei konttorissaan odota\npaikan eikä työvoiman tarvitsijoita, vaan kulkee täällä satamassa\nhankkimassa uhrejaan, joille hän sitten väkeä ja paikkoja hankkii.\nTäällä hän voi tavata työttömän merimiehenkin, jonka hän hyvästä\nmaksusta saattaa saada johonkin laivaan sijoitetuksi, mutta se on\nsatunnaista. Tavallisesti hänen toimintansa kohdistuu siihen, että hän,\npäästyään jonkin merimiessakin puheille, houkuttelee sen kauniilla\nlupauksilla, usein liioitelluilla ja valheellisilla, lähtemään\nlaivastaan \"lietsuun\" ja ottamaan pestin toisessa laivassa. Ainahan\nmerimiehillä satamaan tullessaan on jotakin syytä tyytymättömyyteen\nlaivaansa taikka sen päällystöä kohtaan; tekee mieli saada vaihtelua,\nkoettaa jotakin uutta, ja \"runnarin\" koreat puheet lankeavat sen vuoksi\nusein hedelmälliseen maahan. Tietääkö vaihto merimiehille parannusta\nvaiko huononnusta, se ei välittäjää huoleta, hän saa joka tapauksessa\nkaksinkertaisen välityspalkkionsa. Ja sellaisesta onnistuneesta\nyrityksestä avautuu hänelle tavallisesti uusi toiminnan ja tulojen\nsarja.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän menee silloin, sanokaamme tuohon hollantilaiseen laivaan, josta\nhän juur'ikään oli houkutellut miesjoukon, suuremman tai pienemmän\npois, pyrkii sen päällikön luo ja kysyy, eikö tarvittaisi miehiä\nlaivaan. Tarvittaisiin kyllä, vastataan, joku vietävän runnari on äsken\nhoukutellut muutamia aasinpäitä laivasta karkuun, -- onko teillä miehiä\ntarjolla? -- On kyllä, montako? -- Hyvä, hankin ne heti. Ja nyt kävellä\nleuhtoo musta välittäjämme -- niinkuin tuossa juuri näimme -- johonkin\ntoiseen laivaan, sanokaamme tuolla etäämpänä olevaan englantilaiseen,\n-- on olevinaan siihen asiaa, ja hiipii siellä salaa miesten puheille.\nKuvaa heille, kuinka mainioita paikkoja, entistä paljon parempia,\nhänellä nyt juuri sattumalta on heille tarjottavana eräässä suuressa,\nkomeassa, hollantilaisessa laivassa. Miehet tarttuvat syöttiin,\nhiipivät yksitellen laivasta pois, taikka purkavat jollakin tekosyyllä\nsopimuksensa, ja rientävät runnarin luo, joka ensi töikseen heiltä\nottaa välityspalkkion. Sitten lähdetään hollantilaiseen laivaan, jonka\npäällikkö tietenkin mielellään ottaa vastaan uuden miehistön ja maksaa\nhänkin puolestaan \"välittäjälle\" hankintapalkkion.\n\n-- Ja englantilaisen laivan päälliköllä on nyt tietysti miesten puute,\n-- minäkin alan jo vähän ymmärtää tuota systeemiä ja elinkeinoa.\n\n-- Tietysti. Hän on nyt vuorostaan pulassa, on ehkä lähtö jo huomenna,\nja kalliiksi kävisi ruveta odottamaan täydennysmiehistöä. Runnari\ntaikka joku hänen asiamiehensä menee nyt englantilaisen päällikön luo\nja tarjoutuu hankkimaan miehiä. Kapteeni tietysti kiroaa: kunhan\nvoisitte sen heti tehdä!...\n\n-- Parissa, kolmessa tunnissa ovat tarvittavat miehet täällä! vakuuttaa\nneekeri.\n\n-- Ovatkohan?\n\n-- Ovat.\n\nJa niin todella ovat. Toimelias ja ovela \"välittäjä\" hankkii nuo miehet\nsamalla tavalla kuin edellisessä tapauksessa. Ja siten kulkee vyöry\nedelleen, -- laivoja on, kuten näkyy, tässä satamassa satoja ja ellei\nyhdestä onnistu taivutella miehiä lähtemään, onnistuu toisesta.\nKaikkein pahimmassa tapauksessa mies haalii kokoon maihin\njuopottelemaan jääneitä karkureita tai mustia tovereitaan, -- kyllä\nhänellä keinot on ja uusista välityspalkkioista hän on aina varma.\n\n-- Mutta supliikkiakin sillä miehellä täytyy olla!\n\n-- Sitä on. Kieli on hänellä yhtä sulava ja vetreä kuin kädenliikkeet\nja kepinheilunta, ja hän esiintyy aina hyväntahtoisena auttajana ja\npelastajana pulasta. Puhuu merimiehille kauniisti hyvänsuopeudestaan\nheitä kohtaan ja sadattelee kapteenien kanssa näitä nykyajan\nepäluotettavia laivamiehiä -- hän hankkii toki parempia! Tosin ne, sekä\nmiehet että kapteenit, jotka kerran ovat joutuneet tämän välittäjän\n\"avustettaviksi\", eivät hevillä toisen kerran hänen pauloihinsa\nantaudu. Mutta Rio de Janeiroon tulee joka päivä uusia laivoja ja uusia\nmerimiehiä, joita voi huiputtaa.\n\nNotkeaselkäinen neekeri oli jo hetki sitten uponnut asioilleen johonkin\nsatamassa olevaan laivaan ja meidän huomiomme kiintyi taas toisaalle.\nJo hetken kuluttua näkyi väylältä tulevan uusi höyrylaiva --, niin,\ntodella, sillä on Suomen lippu mastossa; siinä saapuu nyt odotettu\nvieras kaukaisesta kotimaastamme.\n\n\n\n\nVASTAKOHTIA.\n\n\nHelteinen oli aamupäivä ollut junassa, jossa ajettiin Rio de Janeirosta\nlänteenpäin, eikä umpinaisessa vaunussa -- ikkunat oli pidettävä kiinni\nlukuisain tunnelien vuoksi, joissa kivihiilensavu olisi työntynyt\nsisään -- voinut huomata, että oli jo noustu melko korkealle\nvuoristoon, sen vilpoisemmalle ylätasangolle. Sitä ei huomannut paljon\nsilloinkaan, kun pieneltä asemalta ajettiin aukeita mäenrinteitä myöten\nkuorma-autossa päämäärää, Penedon suomalaista siirtokuntaa, kohti.\nMutta perille tultaessa, talon näkyvillä ollessa, tuntui olo äkkiä\nkevyemmältä kuin kuumalla rannikolla; oli helpompi hengittää, sielu ja\nruumis tuntui virkeämmältä. Vai johtuiko se ehkä siitäkin, että oltiin\ntulossa omien kansalaisten keskuuteen, että ikäänkuin kotoinen,\npohjoismainen tunnelma lehahti vastaan? Ajettiin pihaan, noustiin\n\"fordista\". Vastaamme kajahti suomalainen laulu ja suomalaiset\ntervetuliaissanat -- ihmekö, että vieraita maita matkustaneesta tuntui\nkeveämmältä hengittää ja että sydän ilosta sykähti.\n\nVaihdettiin ensi tervehdyssanat, puristettiin käsiä, tuotiin terveiset.\nSiirtokunnan jäsenet, jotka juuri tulivat talosta murkinalta,\nhajaantuivat pian eri töihinsä tilan vainioille. Me pysähdyimme siihen\npihalle katsomaan ympäristöä ja vastaanottamaan ensi vaikutelmaamme.\n\nHeti pistivät silmään eräät oudot vastakohdat. Taivaanrannalla\nrajoittivat näköalan Etelä-Amerikan korkeat vuorijonot, laajat ja\nkaljut; niiden rinteet ovat paljaat kuin päivän polttamat, mutta\nvuorten välissä rehevöi tropiikin tummahtava kasvullisuus: palmumetsät\nja kovalehtiset lehdot. Lähemmässä ympäristössä kylpevät viljelys- ja\npuutarhakedot etelän paahtavassa paisteessa, auringon loimutessa\nkohtisuoraan alas tummansinervältä taivaalta. Ja sen tropiikkimaiseman\nkeskellä ahertaa ryhmä vaaleatukkaisia suomalaisia, miehiä ja naisia,\nohuissa puseropaidoissa, Kauhavan puukot vyöllä ja hellehatut päässä,\ntonkien etelän punaista savea. Tämän ryhmän vieressä äestää\n\"tummaihoinen\" -- asianomaiset pitävät \"neekeri\"-nimitystä\nhaukkumasanana --, käkkärätukkainen, paljasjalkainen äijä peltoa\nhärkäparilla, joiden pitkät sarvet törröttävät sivulle ja joiden\nläpikuultavat pystykorvat kertovat villilehmän rodusta. Tummaihoinen\nhymyää ohi äestäessään leveästi vaaleatukkaisille suomalaisille, jotka\nistuttavat punamultaiselle rinteelle riviin abakatipuiden taimia,\nherkullisia hedelmiä tuottavia puita, ja hyräilevät sitä tehdessään\nsuomalaista kansanlaulua.\n\nPohjolan pojat etelän pellolla!\n\nPellon pientareella, mäenrinteeseen kuokitun tien kupeella, kasvaa\nbanaanipuita, joissa riippuu kypsymäisillään olevia, raskaita\nbanaaniterttuja, ja ylempänä ahteella seisoo pyöreänmuotoisia\nappelsiinipuita, joista suuret, vihreänruskeat hedelmät hohtavat kuin\nomenat kotoisesta joulukuusesta. Ja suomalaiset, pellavatukkaiset\nlapset leikkivät niiden juurella kuin kotoisessa vesakossa.\n\nPienoiskappale Suomea tropiikin päivänpaahtamassa luonnossa.\nRinnastelmat ja vastakohdat tuntuvat ensi silmäykseltä luonnottomilta,\nmutta ehkäpä ne sopeutuvat hyvinkin toisiinsa! Suomen pojat ja tyttäret\novat tulleet tänne muokkaamaan näitä etelän palaneita rinteitä ja\nhedelmöittämään niitä. Olisipa asia järjestettävissä toisinpäin! Niin,\nettä suomalaisten ei tarvitsisi poistua kotoaan aurinkoa ja etelää\nhakemaan, vaan että saataisiin kappale etelän luontoa, sen\nkasvullisuutta ja sen lämpövoimaa siirretyksi jollekin karulle\nsuomalaiselle kankaalle, kanervaiselle hiekkanummelle taikka hallaa\nhuokuvaan suorantaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävelemme katselemassa Penedon maita ja viljelyksiä, tutkimme toiveita\nja edellytyksiä ja vastuksia. Siellä on, niinkuin kaikkialla, hyvät,\nonnelliset puolensa, mutta niinkuin kaikkialla myös vaikeutensakin ja\nhuolensa, -- menepäs mittaamaan, missä ovat suuremmat onnen\nedellytykset, kylmässä, karussa kotimaassako, vaiko aurinkoisessa, ehkä\nliiankin kuumassa etelässä -- edut ja haitat ovat niin erilaiset.\nVarsinkin, jos niihin luetaan yhtäällä oman maan \"mansikka\", toisaalla\nvieraan maan ainainen koti-ikävä. Vastakohtia voidaan lieventää,\nvoidaanpa yrittää siirtää kappale Suomea omine lauluineen ja omine\nhenkisine rientoineen kaukaisen etelän rinteelle. Mutta pelkäänpä, että\nne vastakohdat eivät ole sittenkään hiottavissa pois, että ne\nlopultakin jäävät sovittamattomiksi.\n\n\n\n\nTULIKÄRPÄNEN.\n\n\nIltayö oli siellä Penedon ylängöllä verraten vilpoinen, mutta jostakin\nsyystä en kuitenkaan heti päässyt uneen. Mikään ei tosin häirinnytkään:\nniin hiljaista oli kuin haudassa ja yhtä pimeää kuin siellä. Ikkuna oli\nauki, mutta ei sieltä ilman henkäystäkään tuntunut. Makasin valveilla\nja katselin ulos mustaan yöhön.\n\nSilloin olin silmissäni näkevinäni jotakin valon väikettä, joka punersi\ntuokion ja taas katosi. Taisinpa erehtyä. Mutta hetken kuluttua näkyi\ntuota himmeää hohdetta taas, se tuli kuin ulkoa, -- sehän oli\nsalaperäistä! Nousin ikkunan ääreen katsomaan, -- en nähnyt mitään\nsysimustassa yössä. Mutta hetken siihen tuijotettuani -- tropiikin yö\nosaa vasta olla pilkkoisen pimeä! -- välähti silmiini jälleen sieltä\netäämpää yht'äkkiä pieni, punainen tuli, niinkuin pikkuruisen\ntaskulampun hehku, joka himmeästi valaisi lähintä ympäristöään. Se\nsyttyi itsestään, mutta samalla se liikkui, muodostaen kiemurassa\nkulkevan, ohuen valolangan, joka taas yht'äkkiä sammui.\n\nMinua melkein puistatti, niin outo ja salaperäinen oli tuo ilmiö. Mikä\nihme sytytti siellä valon ja millä voimalla se liikkui? -- Tiesin, että\nikkunani edustalla oli keittiöpuutarha, jossa taimet äsken olivat\nnousseet, ja sen reunoilla pensaskasveja sekä pari kolme suurta,\ntuuheaa lehtipuuta, jotka rajoittivat näköalan oikealle käsin, puron\nrantaan päin. Tulen täytyi tulla pensaasta tai taimitarhasta tai niiden\nvälimailta. Mikä sen aiheutti? Liikkuiko siellä joku ihminen, punainen\nsähkölamppu kädessään, sitä heitellen ja hypitellen ja vähänväliä\nsytyttäen ja sammuttaen? Sehän olisi mieletöntä. Ja tuo valojuova oli\nsitäpaitsi liian ohut ja liian häilyvä johtuakseen ihmiskäden\nliikkeestä, eikä noilla heilahteluilla näyttänyt olevan mitään\nmääräperäisyyttäkään. Syttyvä ja sammuva valoviiru läheni kyllä taloa\nja ikkunaani, mutta ei suoraan, vaan omituisesti sivuille\nsyöksähdellen, nousten, pudoten ja pomppien...\n\nOlisiko tuossa jokin niitä etelän merkillisiä matelijoita, joista on\njuttuja kerrottu, sisilisko tai käärme tai jättiläismuurahainen, jonka\nsilmä -- yksi! -- näin säteilee omalla valollaan, elukan pyydystellessä\nsammakoita tai toukkia! Mutta se ei suinkaan näyttänyt matelevan maata\nmyöden, se hyppi, leiskahti toisinaan metrin, parin korkeudelle,\nniinkuin kypene sammuvasta nuotiosta, loikkasi, lupsahti ja loppui. Ja\ntuokion kuluttua se leimahti taas kappaleen matkan päässä.\nKiiltomatoko? Ei, sehän kiiltää fosforivalolla eikä hyppele, -- tässä\nloistelee kirkas, punainen valo, joka ehtimiseen muuttaa paikkaa.\n\nKauan katselin, äärimmilleen jännittyneenä, tuota ihmeellistä\nnäytelmää, tuijottaen pimeään yöhön, niin että silmiäni kirveli.\nJoskus, kun valojuova pitempään kiemurteli, minua melkein peloitti.\nMitähän, jos tuo otus yht'äkkiä loikkaa ikkunaani kohti --\nilmeisesti se läheni, -- mikähän kuvatus sieltä silloin kasvoilleni\nryöpsähtäisikään? Tyhjä ei liiku, jotakin elämää tuolla tarhassa täytyy\nolla. Mutta mitään ei kuulu, tarha on äänetön kuin kalmisto. -- Kas\nnoin, nyt se tupsahti taas, valorihma läheni nopeasti, pysähtyi, hohti\nsiinä kuin pieni kekäle -- hyi hittoja! Hieroin silmiäni, -- kyllä ne\ntoimivat, eivät valehtele eivätkä uneksu, -- tuossahan se hehkuu yhä!\nJo sammui. Mutta syttyi heti taas.\n\nNyt käy liike, edelleen heilahdellen, pensaikkoon ja noita suuria\nmamaopuita kohden. Se muuttuu nyt vähän määrätietoisemmaksi, ohjautuen\nviistoon puroon päin. Yhä se katkeilee, pysähtyy, jatkuu -- on kuin\notus kulkisi pensaiden läpi tai niiden latvoja pitkin. Valorihma on nyt\nvarsin lähellä ikkunaani, mutta sen aiheuttajaa en voi nähdä, eikä\nrisahdustakaan kuulu. Hyih! Onneksi rihma nyt vetäytyy yhä enemmän\nsivulle, tässä täytyisi kai muuten ryhtyä sulkemaan ikkuna.\n\nNyt se katosi, sammui, kaikki on pimeätä. Olin tuota himmeää\nvalonäytelmää katsellut mielestäni kauan, ikkunapieleen nojanneita\nkyynäspäitäni tuntui väsyttävän, mutta kuinka kauan siinä olin seissyt\nen osannut arvioida. Ehkä puolen tuntia, ehkä vain pari minuuttia. Ja\nsinne, minne valoviiru hupeni, tuijotan vieläkin -- ehkäpä se syttyy\ntaas. Edessäni oleva maisema on yhä synkeän pimeä -- olisivatko silmäni\nsittenkin nähneet jotakin valheellista virvatulta, olisiko valvonnasta\nherkistynyt mielikuvitukseni luonut eteeni tuollaisen sairaan haaveen?\nPuhutaanhan aarnitulista, mutta liikkuvatko nekään? Tämä tuli varmasti\nliikkui.\n\nNyt se on poissa. Ei sentään kokonaan. Säpsähdän taas. Sillä sieltä\nsivulta, missä mamaokapuiden pitäisi olla, vilahtaa vielä katkonainen,\ntupsahteleva, punainen valo, vilahtaa ja katoaa, syttyy ja sammuu.\nMutta se näyttää etääntyvän, hupenevan sinne pimeään yöhön kuin häipyvä\nkuumehaave...\n\nKun ei sitten kotvaan aikaan näy mitään, rauhoitun ja menen\nvuoteeseeni. Mutta uni karttaa vielä kauan silmiäni. Näen niissä yhä,\nvaikka ne ummistankin, tulenpunertavaa rihmaa, kuin tulehtunutta\nverisuonta -- olisiko koko näkyni ollutkin vain sitä? Näen\nhyppelehtävää hehkua, sekovaa, sakovaa, häipyvää -- siihen nukun.\n\nAamulla kerron isäntäväelle yönäkyjäni, luultavasti vieläkin hiukan\nhämmentyneenä. Mutta minulle hymähdetään: Enkö ole kuullut puhuttavan\ntulikärpäsestä taikka tuliperhosesta, joka öisin lentää liipoittelee ja\njolla on oma, säihkyvä sähkövalonsa? Niitä lentää kedolta väliin\nhuoneisiinkin -- olisi se siis helposti voinut lentää minunkin\nikkunastani sisään --, ja pari kolme sellaista perhosta saattaa\nvalaista huoneen aivan valoisaksi. Ne sytyttävät ja sammuttavat valonsa\nkuin autonajaja lyhtynsä, lentävät aina kappaleen matkaa, laskeutuvat\nmaahan tai pensaisiin ja nousevat sitten taas lentämään...\n\nEn tosiaankaan ollut siitä kärpäsestä koskaan kuullut puhuttavan --\nmuista merkillisistä \"kärpäsistä\" kyllä --, ja siksi en tuota\nluonnonilmiötä voinut yön pimeässä ymmärtää. Nyt pieni, viaton\nherhiläinen sai mielikuvitukseni voimakkaasti liikkeelle ja pani minut\nöisestä näkemyksestäni luomaan jos jonkinlaiset kuvat ja kuvatukset.\n\n\n\n\nVEREN POLTTO.\n\n\nSeisahduin kävellessäni sen talon katvepuoleiselle seinämälle, jossa\nSuomen lähetystö Rio de Janeirossa sijaitsee, ja odottelin siinä\ntalosta tulevaa seuralaistani. Samassa katveessa lepäili myöskin pieni\nmiesjoukko, ja ennen pitkää olin miesten ulkonäöstä ja verkkaisista\neleistä päässyt selville siitä, että siinä oli parvi suomalaisia\nsiirtolaisia. Puhuttelin heitä ja sain tietää, että pari joukosta oli\nnoussut lähetystöön passiasioitaan toimittamaan -- nämä toiset\nodottelivat nyt heitä, koska yhdessä oli pysyttävä. Tiesin jo ennestään\nvähän tämän suomalaisjoukon aikeista ja hankkeista. He olivat äsken\ntulleet suomalaisesta siirtokunnasta Penedosta, jossa he jonkun aikaa\nolivat työskennelleet, mutta jossa he eivät viihtyneet taikka joka ei\ntyydyttänyt heidän yrittämis- ja seikkailuhaluaan. Nyt he olivat\naikeissa jatkaa matkaansa omin päin yhä etelämmäs, Argentinaan, jossa\ntoivoivat nopeammin ja paremmin löytävänsä onnen. He olivat jo ostaneet\npiletit Riosta Buenos Airesiin menevään laivaan ja selvittelivät nyt\nviimeisiä viisumimuodollisuuksia Brasilian pääkaupungissa.\n\nYksi joukosta, kellervätukkainen, mutta hiilisilmäinen poika -- oli kai\nhän jo täysi mies, mutta vaikutti kovin nuorelta --, kiinnitti\nerityisesti huomiotani katseittensa levottomalla palolla ja hiukan\nhermostuneilla liikkeillään. Hänen kasvonsa olivat -- päinvastoin kuin\nsuomalaisten yleensä -- kuin aukinainen kirja, josta saattoi lukea\nhänen mielialojensa nopeita ailahteluja, ankaraa päättäväisyyttä ja sen\nsekaan hiipivää epäilystä. Hän toi mieleeni tarinan eräästä\nsiirtolaisseikkailijasta, jonka vaiheista näissä etelän maissa minulle\näsken oli kerrottu, ja mielikuvituksessani rupesin, joskin varsin omin\nvalloin, soveltamaan kuulemaani kertomusta häneen. Enkä siitä\nmielikuvastani sitten päässytkään irti.\n\nPuheenaolevalle seikkalijalle, josta minulle oli kerrottu -- annanpa\nhänelle vaikka nimen Heikki Heikura -- ei elämäntaistelu kotimaassa\nollut luonnistanut. Hän yritteli siellä yhtä jos toistakin, hänellä oli\ntyökykyä ja intoa, luomisvoimaa hän tunsi suonissaan ja hän uskoi\nitseensä ja menestykseensä, mutta siellä kotimaassa hän ei saanut\nmistään kiinni. Kaikki, mihin hän tarttui, ikäänkuin mureni hänen\nkäsissään, parhaimmankin ponnistuksensa tuloksena hän tunsi nolauksen.\nHänen yrityksensä oli taas valunut hiekkaan, niin täytyi hänen aina\ntodeta, muut, vähemmänkin lahjakkaat, porhalsivat hänen edelleen.\nSanottiin, että Heikillä ei ollut kestävyyttä mihinkään vakavaan\ntyöhön, että hänen luonteensa oli liian levoton ja huikentelevainen --\nomaiset sanoivat häntä tuhkimukseksi ja päivittelivät, että mikähän\nsiitä Heikistä lopultakin tulee. Nuorukaista ne arvostelut syvältä\nviilsivät; hän tiesi nuhteet epäoikeutetuiksi, -- hän ei vain\nollut päässyt työalalle, jossa hän olisi voinut tehdä lahjansa\nhedelmällisiksi. Hän yritti sen vuoksi yhä uutta toimialaa, puski siinä\naikansa kuin härkä, kirvoitti vaikeuksia, raivasi esteitä tieltään,\nmutta hänen täytyi piankin taas myöntää epäonnistuneensa. Silloin hän\naina hetkeksi lamaantui ja hänestä rupesi tuntumaan, ettei hän siellä\npienissä kotoisissa oloissa löydäkään omaa työalaansa, jossa\nmenestyisi. Kaikki on niin ahdasta ja pikkumaista, -- jospa hän vain\nlöytäisikin tukipisteen, mistä ponnistaa, tämän ahtaan pikkumaan\nulkopuolelta, kyllä hän silloin näyttäisi!\n\nHeikissä rupesi näin heräämään kaipuu pois kotimaansa ilmattomista\naloista, hänessä syntyi halu lähteä lentämään kauas, koettamaan\nsiipiään suuremmassa maailmassa, missä saisi yksin ponnistaa eikä joka\naskeleella olisi äidin tai sedän arvosteleva ääni nuhtelemassa ja\nherpaisemassa. Se kaipuu kasvoi hänessä yhä jokaiselta epäonnistuneelta\nyritykseltä; se kiihtyi vähitellen poltoksi, joka häntä alati kalvoi,\nsitä kuumemmaksi poltoksi, kuta toivottomammalta hänestä näytti saada\ntuo jäytävä janonsa sammutetuksi. Ei ollut varoja, ei mitään\nmahdollisuuksia! Mutta se toivottomuus herpaisi yhä enemmän hänen\nkotoiset yrityksensä, se vei häneltä halun ja voiman uusiin yrityksiin.\n\nSilloin, sen raskaan mielialan lumoihin vaipuneena ollessaan, Heikki\nkuuli -- näin punoutuivat toisiinsa kuvitelmani ja kuulemani --\npuhuttavan Penedon äskenperustetusta suomalaisesta siirtokunnasta\nBrasiliassa. Kaikki hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä kohdistuivat nyt\nsiihen, miten hän pääsisi tuohon houkuttelevaan kaukaisuuteen, pääsisi\nsinne uusiin oloihin aloittamaan elämänsä alusta. Hän teki nyt työtä\nkovasti, säästi jokaisen ansaitsemansa markan ja kävi, joskin\narkaillen, kyselemässä tietoja henkilöiltä, joilla oli tekemistä uuden\nsiirtokuntapuuhan kanssa. Vähitellen hän rupesi puhumaan unelmastaan\nsedille ja tädeillekin, tutkiakseen, olisiko tällä taholla vastarinta,\njota hän muuten ei aikonut totella, hyvinkin jyrkkä. Eipä ollutkaan.\nOmaiset, jotka olivat huolissaan Heikin tulevaisuudesta eivätkä\nuskoneet hänestä siellä kotona mitään tulevan, rupesivat päinvastoin\nkannattamaan hänen unelmiaan. -- Lähteköön maailmalle, he puhuivat\ntoisilleen, yritelköön nyt siellä, koetelkoon, mihin pystyy,\nponnistakoon todella kerrankin omin päin, koska uskoo onnistuvansa. He\navustivatkin häntä matkalle, antoivat kukin puolestaan satasen, pari,\nHeikin omien säästöjen lisäksi.\n\nNiin koitti vihdoinkin se päivä, jolloin hän muutamien muiden\nsamanhankkeisten kanssa sai nousta laivaan aloittaakseen matkansa\nBrasiliaan. Hän uhosi kai niihin aikoihin lujaa päättäväisyyttä ja\ntulevaisuususkoa, oli kuin yhtä jänterettä koko mies, hän oli\nterästänyt kaikki hermonsa ja virittänyt ne vahvaan työintoon, -- jo se\nkotimaasta lähtö valoi viihdykettä hänen polttoonsa. Kaikki esteet hän\nnyt aikoi voittaa ja osoittaa noille kotiinjääville epäilijöille,\nettä hän kykenee sittenkin työllään ja tarmollaan nousemaan, ehkä\nkorkeammaskin kuin moni muu!\n\nOnnellisesti hän oli tullut perille uuteen toimintapaikkaansa, uuden\nelämäntaipaleensa lähtökohtaan. Täällä hän tahtoi nyt raataa kuin\nmuurahainen. Hän tutustui pian uusiin olosuhteisiin ja uusiin\ntehtäviinsä, katseli paikat ja kyseli neuvoja, näki edessä olevat\nvaikeudet, mutta ei niitä säikähtänyt. Hänellä oli katse kovana, mieli\nkireänä päättäväisyydestä ja tahdonlujuudesta.\n\n-- Tuli mikä tuli, niskat nurin kaikilta vaikeuksilta!\n\nTyö uudessa siirtokunnassa oli maanviljelystyötä, pelto- ja\npuutarhatyötä, jota oli tehtävä etelän polttavan auringon alla. Siitä\ntyöstä oli siirtokunnan elettävä, siltä pohjalta oli sen yhteisesti\nnoustava. Kovaa maanraatajan sisua siinä kysyttiin, mutta sitä oli nyt\nHeikillä mielestään riittämiin asti; kaikella nuorekkaalla voimallaan\nja säästetyllä tarmollaan hän tahtoi iskeä ja voittaa.\n\nVarsinaisestihan maatyö ei ollut hänen alaansa; hän oli kotimaassaan\nkyllä yritellyt sitäkin, mutta enemmän kuitenkin kaikenlaisia muita\nhommia. Maatyötä hän oli kotona, eteenpäin pyrkiessään, pitänyt liian\nhitaasti edistävänä; mutta nyt, kovat koulut käytyään, hän ei\naikonut sitä halveksia, vaan ottaa sen vakavasti elämänsä uudeksi\nponnahtimeksi. Ja itseään säästämättä hän ensi päivästä asti puski\npaahtavassa auringonpaisteessa Penedon punaista savimäkeä eikä\naikonutkaan helteen vuoksi otettaan hellittää. Se oli raskaampaa työtä\nkuin kotona, auringon paahtovoima oli armoton, se pyrki raukaisemaan ja\nnujertamaankin raatajan siihen paikkaan, eikä käsivarsi aina\nkäskijäänsä totellut. Mutta Heikki taisteli ankarasti uupumista\nvastaan, hikosi ja ponnisti, pysyäkseen toisten rinnalla -- ja\npysyikin. Rupeama kului, joskin hitaasti, aina lepotuntiin asti,\njolloin saatiin sydänpäivän hetket maata katveessa ja koota voimia\niltapäivätyöhön.\n\nNäin menivät päivät yksitellen, meni viikkoja, meni kuukausia. Heikki\npuri hammasta, toivoi vähitellen tottuvansa uusiin oloihin ja raatoi\nhellittämättä. Mutta takoessaan yhä uudelleen tajuntaansa, että tässä\non nyt kerta kaikkiaan kestettävä, tätä tietä on noustava, muuta ei\nenää ole, hän ei voinut olla tuntematta, että epäilys sittenkin\ntakateitä hiipi hänen sieluunsa. Se hiipi esille kysymyksen muodossa:\nmitä tästä lopultakin tulee, mihin vie tämä ylivoimainen reuhtominen,\njonka suoranaisia jälkiä ei näy? Hän karkoitti nuo epäilykset\nluvattomina luotaan, karkoitti ne yhä uudelleen ja suuttuneena. Nythän\nollaan vasta työn alussa, hän vakuutti itselleen, näihin vaikeuksiinhan\nhän oli varustautunut, niitä unelmoinutkin, -- lopussa sitten kiitos\nlaulaa! Mutta karkoitettu epäilys hiipi yhä takaisin uusien kysymysten\nmuodossa: miten mies tällaisella hidastuottoisella maantonginnalla voi\nosoittaa omaisilleen, että hänessä on kykyä ja tarmoa, miten tällaisen\nmyyräntyön avulla pääsee nousemaan? Hän vastasi noihin kysymyksiin\nneuvoen itselleen malttia ja kestävyyttä, mutta nuo itsepäiset\nkysymykset kävivät samalla hänelle yhä tuttavallisemmiksi; hän ei aina\nvoinut ajaa niitä luotaan ja rupesi tuntemaan veressään uutta polttoa.\nSe uusi kuume häntä peloitti, mutta hän ei voinut sille mitään.\n\nJa anna ollakaan! Pian hänelle selvisi, että hänen tovereistaan toisia\nvaivasi sama epäilys ja poltto.\n\nEräänä päivänä työmaalla, jossa heitä oli neljä, viisi miestä sitkeää\nsavikkoa kuokkimassa, pulpahti keskustelussa tuollainen kysymys\nääneensä esiin. Mitä tästä tulee, tähänkö jääkin tämä uusi elämämme?\nHeikki oivalsi samassa, että nuo kysymykset eivät siis olleetkaan\nyksinomaan hänen oman verensä polton aiheuttamia, ne kiusasivat samalla\ntavalla noita toisiakin, jotka hänen laillaan olivat lähteneet\nvaltameren takaa onneaan etsimään ja aloittamaan uuden elämänsä. Se\ntieto kiihoitti hänen polttoaan ja synnytti taas uuden yrittämisen\njanon.\n\nKerran sydämensä toisilleen avannut miesjoukko keskusteli sitten\nepäilyksistään ja unelmistaan usein ja rupesi pian rakentelemaan uusia\nsuunnitelmiakin. Onnen rattaaseen on rutommin päästävä käsiksi,\nsiivet kaipaavat lentoa taas, pois on päästävä näistä verkkaisista\nmuurahais-aherruksista, joihin ruumis maatuu ja sielu korventuu\nkarreksi.\n\n-- Poisko, mutta minne? Kotimaahanko takaisin, sen ahtaisiin oloihin?\n\n-- Ei koskaan, sehän olisi häpeä ja nöyryytys! Jos sinne täytyisi\npalata yhtä tyhjänä kuin sieltä lähti ja olisi tuhlaajapoikina\nruvettava tonkimaan kotikylän tunkioita, niin olisihan siinä selvä\ntodistus, että muuhun ei mies kelpaa! -- Ei, koettaa täytyy täällä\nmaailmalla, mutta jossakin muussa paikassa, aloittaa taas jostakin\ntoisesta päästä, josta menestys pikemmin lähtisi versomaan.\n\nVeri poltteli nyt taas yhtenään Heikin suonissa, maakin tuntui jo\npolttavan jalkojen alla. -- Salaisia neuvotteluja pidettiin yhä\ntiheämpään. Miehillä oli muutamien kuukausien palkka säästössä, sen\navulla oli yritettävä, ainahan sillä pääsee jonkin matkaa liikkumaan.\nJa sitten taas työhön käsiksi.\n\n-- Yritettävä mitä?\n\n-- Työtä jonkinlaista, mitä tahansa, mutta uudelta pohjalta?\n\nKuume kasvoi. Ja eräänä päivänä tuo kauan poistumistaan hautonut\nmiesjoukko äkkiä ilmoitti siirtokunnalle lähtevänsä sieltä pois.\n\n-- Poisko täältä, minne?\n\n-- Käymme katsomassa naapurimaata, olisiko siellä\ntyönsaantimahdollisuuksia. Taikka edellytyksiä yrittää jotakin omin\npäin.\n\n-- Oletteko sen kypsästi harkinneet, tuntemattomuus on edessänne?\n\n-- Harkittu on ... viikon perästä lähdemme...\n\nVakaana, mutta päätöksessään horjumatta, pieni miesjoukko oli\nmatkustanut Rio de Janeiroon ja heti siellä tiedustellut Argentinaan\nlähtevää laivaa.\n\nOliko heissä ja minkä verran syntynyt epäilyksiä uudesta\nuhkayrityksestään, sitä he eivät sanoneet, mutta lujaa päättäväisyyttä\nheidän kasvonsa kertoivat, kun he lähetystöntalon edustalla odottelivat\nsisään menneitä tovereitaan, joiden oli saatettava passiasiat reilaan.\nSitten laivaan! -- Arvasin parista tekemästäni kysymyksestä sekä siitä,\nmitä miesten hankkeesta ennakolta tiesin, että heidän päätöksensä oli\njärkähtämätön, enkä heitä senvuoksi paljon yrittänytkään varoittaa tai\nneuvoa. Heitin keskustelun varrella esille vain muutamia kysymyksiä\nmiesten aikeista ja suunnitelmista. Toiset aikoivat painua ylämaahan\nArgentinan ja Paraguayn rajoille, missä ennestään asui eräitä\nsuomalaisia siirtolaisia muokkaamainsa maapalstain viljelijöinä,\ntoiset taas halusivat Argentinassa hakea jotakin muuta työtä ja\nansiomahdollisuutta, -- minkälaista, siitä heillä ei ollut\naavistustakaan!\n\n-- Onhan sinne mennyt miehiä ennenkin, -- selitti eräs joukosta, mennyt\nkaikista maista, on suomalaisiakin, ja sinne ovat jääneet. Emmeköhän\nmahtune sinne mekin?\n\n-- Mutta onko teillä mitään varmuutta, että olo ja työnsaanti on siellä\nparempaa kuin esimerkiksi täällä Brasiliassa? -- Näin varovasti\nkyselin.\n\n-- Varmuutta ei ole tietenkään mitään -- vastasivat miehet --, koettaa\nvain täytyy.\n\nHuomasin, että siinä hiilisilmäisessä nuorukaisessa, jonka mielessäni\noli ristinyt Heikiksi, tuo kysymykseni nosti veret poskille. Hän oli\nlopultakin nähtävästi kaikkea muuta kuin varma, mutta tekeytyi peräti\njärkähtämättömäksi. Jatkoin vielä kyselemistäni:\n\n-- Entäpä, jos siellä Argentinassa käy olo vielä vaikeammaksi kuin\ntäällä?\n\n-- Kestettävä se on siinä tapauksessa sekin, vastasi Heikki, ikäänkuin\nitseäänkin rohkaisten ja suggeroiden. -- Yrittää täytyy, niin kauan\nkuin on nuori, joskushan sitten pakostakin onnistaa.\n\nSeikkailuveri poltteli häntä edelleen, se hänessä taas ilmeisesti\nvoitti hiipivät epäilykset. Milloinka se veri saaneekaan tyydytyksensä?\nihmettelin itsekseni. Ehkä silloin, kun lopultakin \"onnistaa\", --\ntaikka ehkei silloinkaan. Mutta siihen \"onnistamiseen\" oli minulla,\nkaiken mukaan, mitä Argentinasta ja sen siirtolaisten oloista olin\nlukenut ja kuullut, hyvin vähän uskoa. Useimmat siellä joutuvat\nmierolle ja häipyvät kuulumattomiin. Virkahdin:\n\n-- Mutta jospa ei onnista sielläkään, mitäs sitten?\n\n-- Koettaa täytyy, intti vain nuorukainen. -- Ja jos kaikki lopulta\nraukee, kaikki yritykset pettävät, silloinhan se on loppuun asti\nkoettu!\n\n-- Se on uhkapeliä, panoksena nuori elämä, näin jo varoitin\nvakavissani. Mutta vastaus oli edelleen jyrkkä ja melkein poistyöntävä:\n\n-- Yksi on tämä elämä elettävänämme, ja se on jokaisen oma, hänen\nyksin!\n\n-- Niin on, myönsin. -- Ja ehkäpä teillä onnistaakin, sitä hartaasti\ntoivon. Muistin vain, että teillä tänne Brasiliaan tullessanne toki oli\ntietty paikka, minne mennä, varma osoite ainakin. Onko teillä siellä\nkauempana etelässä, Buenos Airesin satamaan saavuttuanne, ketään, kenen\npuoleen käännytte, keneltä kysytte neuvoja?\n\n-- Ei ketään, vastasi eräs joukosta vakavana, mutta horjumattomana.\n\n-- Maan kieltä ette osaa, mistä saatte siellä ensi yösijan, ensi\ntyöpaikan?\n\nSilloin Heikki taas kävi ääneen ja kasvoi ikäänkuin entistä pidemmäksi\nedessäni. Hän haukkoi hetkisen ilmaa ja vastasi sitten:\n\n-- Noita kysymyksiä ja paljon muita olemme itseksemme pohtineet monet\nunettomat yöt ja helteiset päivät paahteisella pellolla, ne eivät ole\nmeille uusia. Vastauksia niihin emme ole löytäneet, ne ovat meitä\nvaroittaneet ja peloittaneet ja niiden painosta olemme päätöksemme\nusein hylänneetkin. Mutta vaikka näin onkin, -- meidän täytyy kuitenkin\npäästä matkalle, ei auta säikkyä vaikeuksia! Kävelemme satamasta\nkaupunkiin ja kaupungista maaseudulle etsien työtä, näissä maissa voi\nnukkua taivasallakin ja työtä voimme tehdä millaista tahansa.\n\n-- Entäpä jos matkarahanne loppuvat, ennenkuin saatte työtä, jos tulee\nnälkä, ettekä saa ostetuksi leipää?\n\n-- Silloin -- yksi menneen kaikki! Yrittää vain täytyy, veri polttaa,\neikä sille poltolle voi mitään. Tie on takanapäin poikki, eteenpäin on\npainettava, muu ei neuvoksi. Joko siinä onnensa löytää taikka ei,\nvalitsemisen varaa ei ole!\n\n-- Toivon teidän sen löytävän, toivon hartaasti, -- hyvästi!\n\nNe miehistä, jotka olivat käyneet lähetystössä passiasioillaan,\npalasivat sieltä nyt ja yhtyivät tovereihinsa kadulla, ja minun\nodotettavani saapui myös samassa. Enemmittä jäähyväisittä, osaamatta\nantaa lähteville kansalaisilleni sen parempia neuvoja, erosin siinä\ntuosta pikaisesta kohtauksesta, mutta hiukan miettiväisenä ja\nvakavamielisenä.\n\nVakavina rupesivat katveessa odottaneet miehetkin kävelemään kaupungin\nsisäosiin päin. Eturivissä käveli siinä Heikuran Heikki, selkä suorana,\ntanakoin, kiirehtivin askelin, ikäänkuin rientäen onneaan etsimään. Hän\ntuntui takaapäinkin katsoen hyvin varmalta ja lujalta, päättäväisyyttä\nkuvastui hänen askelissaan, kun hän iski jalkansa maahan. Mutta en\nvoinut olla muistamatta, että äsken, miehiä puhuttelemaan käydessäni.\noli pieni epäilyksen punerrus noussut hänen ilmehikkäille kasvoilleen.\nSe oli kai poissa taas, -- joka tapauksessa sen ilmeisesti yhä\nuudelleen voitti hänen sisässään jatkuvasti käyvä veren poltto.\n\n\n\n\nIKUINEN TAISTELU.\n\n\n-- Tänään mennään kaupungille toimittamaan pois nuo piletti- ja\npankkiasiat, -- näin päättelemme varhaisena ja verraten vilpoisena\naamuhetkenä, kun yön levähdettyämme tunnemme itsemme virkeiksi.\n\n-- Lähdetään jo aikaisin, silloin on raitioteillä kulku ja kaupungissa\nliikkuminen vielä siedettävää, myöhemmin käy siellä tukahduttavaksi.\n\n-- Mutta pankit ja konttorit eivät valitettavasti ole silloin vielä\nauki, täytyy lykätä lähtö vähän myöhempään päivällä.\n\nJa silloin, myöhemmin aamupäivällä, herää meissä epäilyksiä koko\nkaupungille lähtöä kohtaan. Onkohan meidän nyt tänään todellakin\nlähdettävä siihen helteeseen? Tiedämmehän jo ennestään, minkälaista se\nkävely Rio de Janeiron kaduilla päiväsydännä on. Yhden kadunvälin\nkäveltyäsi on paitasi likomärkä ja niissä yksissä lämpimissä saat\nsitten vaeltaa päiväkauden. Se on saunassa oloa koko ajan, erotus\nsuomalaisesta saunasta on vain se, että sinun täällä täytyy olla\nvaatteissasi ja hikisenä nousta rappusia ja ravata asioilla.\n\n-- Jos jätettäisiin huomiseen se kaupungissakäynti? ehdotamme\ntoisillemme.\n\n-- Huomenna on kyllä sama helle...\n\n-- No, mennään siis tänään. Hoidettavathan ne asiat on.\n\n-- Ei mennä tänään, ehditään me vielä...\n\nSe on meissä täällä omituista päättämättömyyttä, soutamista ja\nhuopaamista, jota emme kotimaasta tunne. Merkillistä, tässä kuumuudessa\nei jaksa tehdä edes ruttoa päätöstä eikä varsinkaan panna sitä toimeen.\nTuo päättämättömyys ja vitkastelu, jonka rasittava kuumuus aiheuttaa ja\njonka leima on koko yhteiskunnassa, on siis jo tarttunut meihinkin\npikamatkailijoihin. Olemme jo monena päivänä päättäneet tehdä tuon\npienen kaupunginmatkan asioitamme hoitamaan, mutta aina on päätös\nrauennut, retki on jäänyt toistaiseksi. Niin näkyy jäävän tänäänkin.\nHiukan huoahtaen alistumme siihen lopputulokseen.\n\nSe on, kuten sanottu, kuumuudesta aiheutuvaa raukeusilmiötä, jota\ntäällä tapaamme joka askeleella. Suunnitellaan paljonkin, luvataan ja\npäätetään; siitä jonkin innostuksen hetkellä tehdystä päätöksestä\nsaattaa olla tieto sanomalehdissäkin, mutta sen toimeenpanosta ei\nsitten kuulukaan mitään, se kuivui hiljalleen kokoon. Sama juttu on\npienissä yksityispiireissä tehtyjen suunnittelujen tai sopimusten.\nLähdetään esim. ensi pyhänä sinne tai sinne. Mutta sattuu esteitä, ei\ntule lähdetyksikään. Ja sen oivallamme niin peräti hyvin: tekee mieli\ntorkahtaa sunnuntaiaamuna vähän pidempään, eikähän ole syytä tässä\nhelteessä liiaksi rehkiä.\n\nMyöskin liikealalla luvattujen suoritusten laita on usein tässä\nhellemaassa sama. Teemme esim. jonkin tilauksen. Se luvataan suorittaa\nja lähettää tavara asuntoomme määräaikana. Kokenut tietää jo ennakolta,\nettei se silloin tule eikä piankaan. Koetamme rauhoittua, soitamme ja\nkiirehdimme tilaustamme, ja meille luvataan, anteeksipyytäen ja\nkohteliaasti, että tavara nyt varmasti tulee silloin ja silloin. Mutta\nei se tietysti tule silloinkaan. Kohteliaisuudesta on helppo luvata,\nluvata melkein mitä tahansa; mutta se lupaus ei ole vakavasti\ntarkoitettukaan, se on vain ystävällistä ja myötämielistä puhetta, joka\ntäällä asiantuntevissa piireissä heti rajoitetaan oikeaan arvoonsa. --\nNiin, olet odottanut kauan tuota tilaustasi ja vihdoin jo lopettanut\nodottamisen. Olet ehkä, mikäli tuota tavaraa todella tarvitset, ostanut\nsen korvikkeen muualta ja raahannut itse kotiisi. Silloin yht'äkkiä\ntulla tupsahtaa lähetys ja lasku. Kuka tuota olisi uskonut! Mutta\ntavara ei ole aivan samaa, kuin mitä alkujaan tilasit, se on ilmeisesti\nlaadultaan vähän huonompaa, -- lasku sitä vastoin voi olla sovittua\nhintaa parempikin. Suutut tietysti, aiot palauttaa koko hökötyksen\ntakaisin, mutta sitä sinun ei pidä tehdä. Se tietäisi hyvien tapojen\nloukkaamista ja rumaa rettelöimistä, -- on parasta, että nielet harmisi\nja koetat kärsiä. Jos saat tilaisuuden, otat puolestasi toisella\nkerralla toisella taholla ja toisessa muodossa vahinkosi takaisin yhtä\novelasti. Ja niin tekee taas sinun uhrisi kolmannelle ja näin yhä\nedespäin. --\n\nMutta eksyinpä kauas tuosta aikeestamme lähteä eräänä päivänä\nkaupungille ja siitä tekemämme päätöksen raukeamisesta. Me oivallamme,\nettä tämä horjumisemme on sitä \"ikuista taistelua\" kuumuuden\naiheuttamaa raukeutta vastaan, jota jo olemme täällä etelässä oppineet\nkäymään hidastellen ja peräytyen askel askeleelta. Se on tropiikin\nainaista taistelua sitä luonteenpehmenemistä vastaan, jonka esim.\nerittäin tarmokkaat siirtolaiset onnistuvat voittamaan, nousten sen\nponnistuksen voimalla nopeasti menestykseen ja rikkauteen, mutta joka\nuseimmille päättyy tappioksi, pysyväksi lamaantumiseksi ja lopulliseksi\nsortumiseksi. Se on meillekin jo pienoiskoossa tuttua taistelua, jossa\narmotta joutuisimme alakynteen, jos sitä olisi vuosikausia jatkettava,\n-- sitkeimmätkään ponnistuksemme eivät ilmeisesti kestäisi tässä\n\"ikuisessa taistelussa\". Siksi kunnioitamme sitä enemmän niitä,\njotka tässä taistelussa pystyvät pysymään voitonpuolella, varsinkin\njos heidän samalla onnistuu säilyttää luonteensa lujana ja\nturmeltumattomana.\n\n-- Siis emme lähde tänäänkään kaupungille noita pikku asioitamme\nhoitamaan? kysymme lopullisesti toisiltamme, vielä heikosti toivoen,\nettä tarmomme ehkä sittenkin olisi lujittunut.\n\n-- Niinhän me sen jo päätimme, eikö niin? Tänään tulee armoton helle,\njohan se huoneessakin tuntuu.\n\n-- Tuntuu kyllä, ja tuntuu kai taas huomennakin. Mutta lykätään siis\nasiat huomiseksi!\n\nIstumme hiukan noloina tätä tarmottomuutemme ja tappiomme tulosta\nharkiten. Oivallamme, että se on huono päätös, heikkoutemme todistava,\nmutta minkäpä sille mahtaa. Onneksi tarmottomuus ei tällä kertaa ole\nkorvaamaton.\n\n-- Mutta sen me tästä nyt näemme, että meidän on pian paettava tästä\nmaasta pois. Menemme täällä nopeasti alaspäin, tekisimme täällä\nvarmaankin pian moraalisen haaksirikon. Sillä voimamme eivät kestäisi\ntässä ikuisessa taistelussa.\n\n\n\n\nIKÄVÄ.\n\n\nLaivankeula irtausi verkalleen Rio de Janeiron rantalaiturista.\nPeräpuolen rappukäytävä oli vielä maissa kiinni ja myöhästynyt\nmatkustajaretkue, joka juosten saapui satamaan, nousi kiireesti sitä\nmyöten ylös. Viimeiset brasilialaiset viranomaiset laskeutuivat samalla\nlaivasta maihin ja heti sen jälkeen vivuttiin tuo viimeinen \"lankonki\"\njyrinällä laivan kylkeen. Alus lipui loitommas laiturista.\n\nSe tuntui minusta, siinä kannella seistessäni, ensin sanomattoman\nvapauttavalta. Vaatteeni olivat taas lähtötouhussa liimautuneet ihoon\nkiinni, nyt ne pääsevät kuivumaan. Päivä porotti tosin helteisenä, ja\ntiesinhän, että se niin tulisi porottamaan vielä monta päivää matkan\nvarrellakin. Mutta tietoni siitä, että nyt kuitenkin olin lähtevässä\nlaivassa, jonka keula kääntyi pohjoista kohti ja joka viikossa, parissa\noli vievä minut tästä helteestä viileämmille vesille, se oli jo omansa\ntuomaan mieleeni lohdullisen tunteen. Tämä raukeuttavan hikoilemisen\naika oli siis kerran loppuva, jokainen uusi päivä oli vievä minut\nkotimaan rantaa, kotoista tunnelmaa kohti. Hienon tuulen lehahtaessa\nlaivan yli hengitin helpotuksesta. Keuhkoni, jotka nyt puolentoista\nkuukauden ajan olivat olleet kuin yhtenäisessä puristuksessa, ne\ntuntuivat taas laajentuvan ja ilomielin totesin itsekseni, että vielä\nhetkinen, niin ne saavat jo täytensä ilmaa!\n\nMutta se vapautuksen tunteeni kahliutui taas, kun loin silmäyksen\nloittonevalle rannalle -- siellä ei nyt vapautusta tunneta! Siellä\nseisoi laiturisillan kohokkeella muiden, valtamerenlaivaa saattamassa\nolleiden joukossa nuori, hoikkainen pariskunta, jonka silmissä hiilosti\nsurumielistä kaipausta. He seisoivat, nainen ja mies, toisiinsa\npainautuneina, heilutellen meille, lähteville, nenäliinojaan ilmeisesti\nhaikein, hillityin kädenliikkein. Sydäntäni riipaisi sinne\nkatsellessani. Noiden nuorten, meille rakkaiden ihmisten täytyi siis\njäädä sinne yksin helteen mantereelle, samalla kun me lähtevät nautimme\nvapautuksestamme. Heillä ei saanut olla samaa helpotuksen tunnetta,\nheitä jäyti päinvastoin, sen tiesin, sanomaton ikävä. Näin sen koko\nheidän asennostaan, luin sen heidän kalpeista kasvoistaan, joissa asui\nsyvä, alistuva vakavuus.\n\nTunsinpa hyvin sen vakavuuden lähteen. Se on sitä samaa pohjatonta ja\nsammumatonta ikävää, joka hellittämättömänä janona kalvaa kaikkia\neurooppalaisia, nimenomaan pohjoismaalaisia, jotka joutuvat elämään\ntropiikin maissa. Sitä janoa ei siellä saa sammumaan millään eikä\nkoskaan. Olen tavannut ikänsä Etelä-Amerikassa olleita europpalaisia,\njotka siellä ovat menneet naimisiin ja perustaneet kukoistavat perheet,\nomaksuneet kaikki tropiikin tavat ja elinkeinot, sulautuneet sen\nilmastoon ja melkein unhoittaneet äidinkielensä, -- eikös peijakas vie\nheitäkin yhä jäydä sama kalvava koti-ikävä! He vakuuttavat kyllä usein\nitselleen ja muille, että täällähän heidän kotimaansa nyt on, ja hyvä\non täällä olla; \"vanhassa maassa\" heillä ei enää ole kotia eikä omaisia\nelossa, mitäpä sinne ikävöisi! Mutta pian sen huomaa, että he koettavat\npettää itsensä, valehtelevat itselleen; siellä syvemmällä sydämessä\nkytee yhä kotimaan kaipuu, leimahtaen usein liekkiinkin, ja pidemmältä\nkeskusteltaessa he sen avoimesti myöntävätkin. Se ei sammu tuo ikävä\nainakaan täysikäisinä kotimaasta lähteneissä, ennen kuin haudassa,\nolivatpa he kuinka hyviä uuden maan kansalaisia tahansa, jopa\nnatsionalistejakin. Nouseva, uudessa maassa syntynyt polvi ei\ntietenkään tuota kaipuuta tunne samalla tavalla, mutta jokin\nvaistomainen veto kaukaiseen alkukotiin on sentään silläkin.\n\nEräs vanha, hollantilainen pariskunta, johon laivassa tutustuimme, oli\nollut Argentinassa 43 vuotta. Oli hankkinut, monien vaikeuksien\njälkeen, itselleen siellä hyvän toimeentulon; perhe oli siellä täysin\n\"kansallistunut\", -- yksi pojista oli edustajana Argentinan\nparlamentissa -- ja siis kaikin puolin kasvanut kiinni uuteen\nkotimaahansa. Mutta läpi kaikkien näiden vuosien ja vaiheiden oli\nkotimaankaipuu kalvanut iäkkäiden matkatoveriemme mieltä. Ja nyt, kun\nhe ryppyisinä ja harmaina vihdoin kerran olivat lähteneet matkalle\nvanhaa syntymämaataan tervehtimään, oli aivan sydäntälämmittävää nähdä\nsitä lapsellista iloa, sitä mielenkevennystä, jolla he odottivat\nsaapumistaan rakkaaseen Hollantiinsa. He laskivat saapumispäivän\nlähestymistä jännittyneemmin mielin kuin me. Kysäisin heiltä kerran:\n\n-- Oletteko ajatelleet, että siellä kotona on lähtönne jälkeen kaikki\nmuuttunut, käynyt teille vieraaksi. Onko teillä siellä enää omaisiakaan\nelossa?\n\n-- Varmaa tietoa ei ole, vastasi äijä. -- Yksi sisaristani luultavasti\nelää, muita ei.\n\n-- Kenen luo siis sinne riennätte?\n\n-- Vanhan Hollannin luo! Siellähän ovat olot tietysti paljon\nmuuttuneet, sitten kun sieltä 23-vuotiaana läksin, mutta se on\nsittenkin oma, rakas syntymämaani, jota olen 43 vuotta kaivannut ja\njonka nyt saan nähdä.\n\n-- Se kaipuu ei siis ole haihtunut mielestänne koskaan?\n\n-- Ei parhaan menestymiseni varrella eikä suurimman alennukseni\naikoina, -- tämä kaipuu ja toivo on meitä silloin juuri ylläpitänyt ja\nkannustanut työhön. Tätä paluumatkaa olen aina unelmoinut...\n\nTuota kaipuun voimakkuutta miettiessäni en hetkeksikään hellittänyt\nkatsettani sieltä Rion loittonevalta rannalta, josta nuo kaksi ohkaista\nolentoa yhä piirtyivät silmiini. Tiesin hyvin, mitä noiden nuorten\nmielissä liikkuu, kun he tuossa ääneti tuijottavat lähtevää laivaamme,\n-- tiesin, vaikken luultavasti voinut kuvitella sen ikävän väkevyyttä,\njota he nyt mielissään tunsivat. Johan he ovat uuteen maahansa ja sen\nolosuhteisiin perehtyneet hekin, oppineet maan kielen, eläytyneet\nkaikella nuoren mielen joustavuudella sen tapoihin ja tarmokkaasti\npaneutuneet työhönsä, sitä paremmin vielä viihtyäkseen ja\nmenestyäkseen. Heillä on siellä pieni, sievä koti, jota vaalivat ja\ntäydentävät, ja monessa suhteessa he ovat saaneet ajatuksensakin jo\nkiertämään uusien olojen edellyttämässä kehässä. Mutta tiedänpä myös,\nettä heitä arkioloissakin kalvaa herkeämätön koti-ikävä, joka joskus\nvoi tempautua aivan ylivoimaiseksi. Toisiinsa turvautumalla he aina\njaksavat sen voittaa, mutta lakkaamatonta, hivuttavaa taistelua se\nheiltä vaatii. Nyt tuli siihen ikävään pieni keskeytys, kun saapui\nkotimaasta omaisia vieraiksi, se oli heille kuin kosteikko erämaassa.\nMutta se kuukausi kului kovin nopeasti, kosteikko kuivui, ja nyt tuntuu\nheistä, sen tiedän, erämaa kahta rasittavammalta ja autiommalta. Isoksi\nosaksi heidän vuokseen, heitä virkistääksemme, olimme me lähtevät\ntehneet tämän pitkän matkan etelän hehkuville maille. Mutta tällä\nhetkellä, rannalle katsellessani, melkein kaduin, että saavuin\nmuutamiksi viikoiksi heidän luokseen. Sillä nyt on heillä taistelu\ntuota jäytävää ikäväänsä vastaan moninkerroin ankarampi, nyt se on\nvasta ylivoimainen. Heidän nuorissa mielissään ei nyt olisi tuota\nerikoista tuskaa, ellemme olisi ollenkaan tulleet.\n\nVälimatka rantaan pitenee, esineet ja henkilöt kantautuvat silmiini\nsieltä jo hämärinä ja utuisina. Mutta vielä näen sentään selvästi nuo\nkaksi vaaleaa olentoa sillankohokkeella, kuin kivettyneinä siihen\ntoisiinsa nojautuneina. He tahtovat tietysti hekin nähdä laivan ja sen\nkannella seisovat omaisensa niin kauan kuin vain voivat, koko heidän\nhuomionsa ja aistimuksensa näyttää kohdistuvan siihen. Heidät on\nkotimaan kaipuu ikäänkuin naulinnut tuohon paikkaan ja he pelkäävät,\nettä uusi ikävä heidät lopullisesti voittaa, jos he siitä hievahtavat\nja lähtevät hakeutumaan vieraalla maalla yksin jääneeseen kotiinsa.\n\n-- Onkohan tuossa laivaa saattaneessa väkijoukossa muitakin, jotka\ntaistelevat samoin kuin he, virkahdin alakuloisena seuralaiselleni.\n\n-- Arvatenkin. Tuntuu siltä, että koko tuon jäävän rannikon täyttää\nyksi ainoa suuri, viiltävä ja polttava ikävä.\n\n-- Ja ehkä on sitä samaa tunnelmaa täällä laivassakin, muissakin kuin\nmeissä.\n\n-- Ehkä on... Emmehän ole lähteviä yksin.\n\nSama jäytävä tunne, jonka tiesimme rannalle jääneitä raatelevan,\nviilteli näet meidänkin mieltämme. Laituri häipyi hämärään, peittyi\ntoisten alusten ja niemien taa, ja saattajat katosivat auttamattomasti\nsilmistämme. Saatoimme enää ainoastaan mielikuvituksessamme nähdä\nheidän seisovan siellä keksiäkseen vielä vilauksenkaan poistuvasta\nlaivasta. Emmekä sen vuoksi voineet siitä kaiteen äärestä vielä kotvaan\naikaan irtautua. Tahdoimme nähdä edes ne kukkulat, joiden juurella\nnoilla nuorilla rakkaillamme on yksinäinen asuntonsa ja jonne he nyt\npalaavat jatkamaan taisteluaan kalvavata kaipuutaan vastaan. Siinä\nseisomalla tosin vain kannustimme omaa ikäväämme, mutta emmepä voineet\nsiitäkään erota, se oli jo tavallaan käynyt meille rakkaaksi sekin.\n\nIlta oli käsissä. Lyhyt hämärä häivytti kukkulatkin näkyvistämme ja\npian laskeutuneen täyspimeän lävitse vilkkuivat enää vain etääntyvän\nkaupungin himmenevät valot, kun laiva nopeasti kynti aallokkoa\npohjoiseen päin.\n\n\n\n\nPAREMMALLE PUOLELLE.\n\n\nEuroopasta Etelä-Amerikkaan matkustettaessa on päiväntasaajan yli\nkulkeminen suuri tapaus. Sitä joka laivassa juhlitaan ja näitä juhlia\nvalmistellaan monta päivää. Pannaan käyntiin entisajoilta periytyneet,\nhiukan karkeatemppuiset kastetoimitukset, joissa esiintyvät\ntoimitusmiehinä ja \"vannottajina\" (laivamiehistä palkatut)\nNeptunus-jumala ja hänen lukuisat apulaisensa, jotka kannelle\nlaaditussa altaassa kastavat ensikertalaiset matkustajat, kuitenkin\nvain ne, jotka siihen ilveilyyn tahtovat antautua. Järjestetään\nurheilukilpailuja, nuorisonleikkejä ja pukutanssiaisia, ja lopuksi\njuodaan pullo samppanjaa, joka seuraavan puolentunnin kuluessa\nraskaasti hikoillaan ruumiista ulos. Koetetaan pitää iloa matkan\nhelteisen yksitoikkoisuuden viihdyttämiseksi.\n\nPäinvastaiseen suuntaan matkustettaessa ei ainakaan suuria\nNeptunus-juhlia panna toimeen syystä, että melkein kaikki etelästä\nEurooppaan matkustajat, lapsia lukuunottamatta, ovat jo päiväntasaajan\nyli kulkeneet. Mutta jännittyneinä ja kaivaten odotetaan tälläkin\nretkellä saapumista tälle rajaviivalle ja sen yli pääsemistä, sillä\nsehän tietää kuumuusvyöhykkeen sivuuttamista ja solumista viileämmille\nvesille. Jotakin juhlallisuutta tahtoi laivamme nuoriso kuitenkin\ntälläkin retkellä saada toimeen ja niin asetettiin \"komitea\", jonka\ntuli ekvaattoripäiväksi järjestää kilpailuja ja leikkejä tanssiaisineen\nja soittajaisineen. Nuo valmistelupuuhat, joihin useimmat nuoremmista\nluokkamatkustajista joutuvat mukaan, ovatkin ehkä kiinnostavimmat koko\njuhlahommissa, koska ne eräiksi päiviksi sitovat ajatukset tiettyyn,\nyhteiseen harrastukseen.\n\nJuhlapäivän aamu oli käsissä. Laivanpäällystön tiedoitusten mukaan oli\nklo 11 ap. \"hurahdettava\" päiväntasaajan yli. Hiukan jännitystä oli\nsiis mielialassa. Saapuessani ruokasalista, aamukahvilta, kannelle,\ntapasin siellä erään matkustajatoverin, jonka kanssa silloin tällöin\nolin jutellut -- hänen lepotuolinsa oli lähellä omaani -- ja joka\nnytkin pysähdytti minut tarinoimaan. Se oli hienopiirteinen, solakka\nherra, aina huolellisessa puvussa ja usein kukkanen napinlävessä. Hän\nseisoi siellä nyt katon kannatuspylvääseen nojaten, niinkuin usein oli\ntapansa, -- hän veti näet toista jalkaansa perässään ja levähti sen\nvuoksi kävellessäänkin usein. Tervehdin häntä tuttavallisesti ja\ntotesin ensi sanoikseni, että nyt tänään siis juhlitaan päiväntasaajaa.\n\n-- Niin, tänään päästään pallomme paremmalle puolelle, hän vastasi\niloisesti.\n\n-- Paremmalle, virkahdin hiukan hämmästyneenä, sillä tiesin, että hän\noli argentinalainen. -- Tarkoitatte, että nyt pääsemme vähitellen\npallon lauhkeammalle, viileämmälle puolelle.\n\n-- Niin, ja yleensä paremmalle puolelle, hän vastasi itsepäisesti,\nsiirtyen mukavampaan noja-asentoon. -- Jos päiväntasaaja jakaa\nmaapallon kahtia, on sen pohjoisempi puoli epäilemättä parempi puoli.\nSiellä on Eurooppa ja Yhdysvallat, vanha sivistys ja uusi\nyritteliäisyys, työ ja kunto, jalot aatteet, paremmat ihmiset...\n\n-- Niin, etelän maathan ovat vielä nuoria ja tavallaan muokkaamattomia,\nyritin vielä väitellä, -- mutta niillähän on rajattomat mahdollisuudet,\ntulevaisuus...\n\nMutta hän puisteli sormeaan ja jatkoi melkein kiihtyen:\n\n-- Ei, ei, se on erehdys. Niistä maista ei tule koskaan muuta kuin\nsiirtomaita, joiden antimia kaikkialla tarvitaan, mutta joita vain\n\"eksploateerataan\". Niissä ei viihdytä, nimittäin eivät viihdy muut\nkuin sekarotuiset ja neekerit -- alkuasukkaitahan ei enää paljon\nolekaan --, kaikki muut sieltä kaihoilevat tänne \"paremmalle puolelle\".\n\n-- Etteköhän sentään tänään katso asioita etelän kannalta liian\npessimistisesti, intin vieläkin. -- Kun kulttuuri kerran juurtuu näihin\nmaihin...\n\n-- Se ei sinne juurru, keskeytti hienopiirteinen puhetoverini melkein\näkäisesti. -- Minulla ei ole mitään syytä panetella tuota uutta\nmaailmaa, jossa minulla on kotini ja perheeni ja toimeentuloni, jossa\nolen pari vuosikymmentä menestyksellisesti työskennellyt ja jonne siten\nolen eläytynyt. Enkä sieltä kai nytkään olisi lähtenyt, ellei minun\nterveyteni vuoksi olisi pakko Saksasta hakea erikoislääkärin hoitoa --\nsitä ei sieltä saa. En panettele uutta kotimaatani, mutta tiedän, mikä\nse on ja mitkä ovat sen edellytykset. Ja siihen perustuen olen selvillä\nsiitä, että pohjoinen puolisko on parempi puolisko. Siksi niin\nsydämestäni iloitsen siitä, että sinne nyt pääsen, iloitsen, että\ntänään solahdetaan rajaviivan yli ja että sitten ripeästi lähestytään\nterveempiä, raikkaampia ja kaikin puolin arvokkaampia seutuja. Ja\nteillä on tietysti sama tunne?\n\n-- Mitäs minusta, pikamatkustajasta!\n\n-- Tässä suhteessa olemme pikamatkustajia kaikki. Olimmepa tropiikissa\nvuosia, kuukausia tai vuosikymmeniä, kun sieltä palaamme, hengitämme\nkaikki helpotuksesta.\n\nHän hymähti hilpeästi ja lähti taas jatkamaan hidasta kävelyään,\ntoivottaen:\n\n-- Näkemiin, siellä paremmalla puolella!\n\nJäin katselemaan juhlavalmistuksia ja istahdin sitten vuokratuoliini\nodottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva sivuuttaa päiväntasaajan.\n\nJo töräyttikin laivan höyryämyri pitkän, karkean tuhahduksen merkiksi\nsiitä, että nyt juuri kuljettiin tasaajaviivan yli, missä päivä ja yö\novat yhtä pitkiä, missä ei ole kesää eikä talvea eikä hämärää. Syntyi\nvilkasta liikettä kannella, ihmiset nousivat nojatuoleistaan,\ntaputtivat käsiään ja tervehtivät toisiaan iloisin huudahduksin.\nSoittokunta puhalsi reippaan marssin ja rupattelevissa seuroissa\nsingahteli tavanmukaisia kompalauseita:\n\n-- Näittekö sen, tuossahan se juuri vielä on (nimittäin päiväntasaaja).\n\n-- En nähnyt, mutta kuulin.\n\n-- Kolahtiko laiva sitä vastaan?\n\n-- Ei, mutta vinkaisi...\n\n-- Sitä viivaapa ei nähdä eikä kuulla, mutta se tunnetaan. Eikä sitä\ntunnettaan voi kukaan kieltää!\n\n-- Hei, nyt ravakasti eteenpäin, pohjoista kohden!\n\nTuntia myöhemmin istuttiin taas ruokasalissa, aamiaisella. Huomasin,\nettä se hienopiirteinen herra, joka tavallisesti huonoine jalkoineen\nensiksi asettui ruokapöytään, nyt ei ollut siellä, kuinka lie\nmyöhästynyt. Ateria oli aluksi tavallista vilkkaampi, mutta se vilkkaus\ntyrehtyi ja sammui vähitellen, mielialaan tuli jotakin hillitsevää. Ja\nyht'äkkiä kuiskasi edeskäypä, joka usein muulloinkin välitti meille\npäivän uutisia, annostaan tarjotessaan ja nyökäyttäen päätään tuota\ntyhjää tuolia kohden, hiljaa:\n\n-- Hän on äsken kuollut.\n\n-- Tuoko kukkarintainen argentinalainen?\n\n-- Juuri hän, tieto siitä leviää nyt pöydästä pöytään.\n\n-- Mutta kuinka se on mahdollista, tiedustelin järkyttyneenä. --\nTapasin hänet toista tuntia sitten ja juttelin hänen kanssaan pitkän\nhetken, -- hän oli aivan entisellään.\n\n-- Niin oli, pukeutui aamulla, kuten tavallisesti ja käveli kannella.\nSitten hän meni 1/2 11:n aikaan laivalääkärin vastaanottohuoneeseen --\nhän kävi lääkärin luona joka päivä --, ja siellä hän yhtäkkiä horjahti\nja kaatui tuolilta lattiaan. Sai tietenkin halvauksen...\n\n-- Ilmeisesti...\n\nKävin aivan sanattomaksi, ajatukseni tuntui melkein kuin pysähtyvän.\nHänkö, jonka kanssa äsken rupattelin, joka tuossa juuri iloitsi\npääsemisestään päiväntasaajan \"paremmalle puolelle\", hänkö ei sitten\nsen rajaviivan yli päässytkään ... tuli äkkieste... Taikka hän joutui\nviime hetkessä kulkemaan toisen, vielä tärkeämmän rajaviivan yli,\nsiirtyi sillä tavalla \"paremmalle puolelle\". Hänen heikko, taudin\nruntelema ruumiinsa taittui, taittui juuri ennen kuin höyrytorvi\ntörähti. Hän astui kyllä rajaviivan yli hänkin, mutta hiukan toisella\ntavalla, kuin itse äsken kuvitteli, vakavammin, lopullisemmin...\n\nVakavina syötiin ateria loppuun, äskeinen äänekäs hilpeys oli\ntiessään, hiljaisina matkustajat vetäytyivät eri tahoille supattamaan.\nEkvaattori juhlan komitea piti eräässä nurkassa hiljaista kokousta ja\npäätti, että juhlavalmistukset peruutetaan, juhlasta ei tietenkään\ntänään voi tulla mitään; se siirretään paria päivää tuonnemmaksi,\nkunnes vainajan hautaamisesta ollaan selvillä. Laivan pappi pitää sen\nsijaan tänään hartaushetken. Vainajan omaisille oli jo heti\nlangattomasti sähkötetty tapahtumasta ja nyt odotettiin heiltä tietoa,\noliko ruumis balsamoitava ja ilmanpitävässä sinkkiarkussa kuljetettava\nEurooppaan, -- se kuuluu olevan sangen kallis juttu, -- vai onko\nvainaja haudattava mereen. Illalla saapuikin jo vastaus, että vainaja\noli vietävä Hampuriin.\n\nSe päiväntasaajan päivä kului siten vakavan mielialan vallitessa.\nNähtävästi yksi ja toinen matkustajista \"meni itseensä\" ja mietti\nlepotuolissaan hetkisen iäisyyden ongelmaa. Katseli hattarapilvien\nlentoa ja antoi ajatuksensa lentää niiden mukana tavallista totisempiin\nilmakehiin. Omasta puolestani en saanut ajatuksiani irti tuosta\naamuisesta kohtauksestamme; näin koko ajan edessäni tuon häiverän,\nhienopiirteisen miehen, joka iloitsi pääsemisestään muutaman tunnin\nperästä rajaviivan \"paremmalle puolelle\".\n\nSeuraavana päivänä oli mieliala laivassa sentään jo tasaantunut ja\nnuoriso rupesi jatkamaan keskeytyneitä ekvaattorijuhlansa puuhia. Mutta\nkun niitä sitten jonkin päivän perästä oli ryhdyttävä toteuttamaan,\ntuli uusi keskeytys: Taas kuolemantapaus laivassa! Laivan ylikokki oli\nkuollut. Saanut siellä keittiöhelteessään yskän, joka meni keuhkoihin,\närtyi keuhkokuumeeksi ja kaatoi miehen lyhyessä ajassa. Eihän sitäkään\nsopinut juhlia.\n\nPäinvastoin painui mieliala nyt entistä vakavammaksi. Kysyttiin, kuka\non oleva kolmas vainaja. Vastaus saattoi kohdistua kehen tahansa.\nJuhlimisinnostus talttui nuoremmistakin -- kaksi vainajaa oli laivassa.\n\n-- Tuleeko tällä kertaa merihautaus, kyselivät matkustajat toisiltaan.\nTiedettiin, että merimiehet ja muut palvelushenkilöt, jotka matkalla\nkuolevat, tavallisesti haudataan mereen; pistetään säkkiin, johon\npannaan riittävä paino, ja solautetaan lautasiltaa myöten valtameren\nsyvyyteen, laivapapin lukiessa ruumiinsiunauksen. Olisi ollut\nmielenkiintoista, joskin samalla kaameaakin, olla mukana sellaisissa\nhautajaisissa.\n\nMutta samalla tiedettiin jo vastauskin tehtyyn kysymykseen:\n\n-- Ei tule merihautausta, tämäkin vainaja viedään Hampuriin omaistensa\nhaudattavaksi.\n\nKokki oli palvellut laivayhtiötä parikymmentä vuotta ja yhtiö suostui\nsen vuoksi suorittamaan balsamoimisesta ym. aiheutuvat kustannukset.\nKokkivainaja siirrettiin senvuoksi jäädytettyyn säilytyshuoneeseen\nhienopiirteisen herran toveriksi. Ja juhlapuuhat siirtyivät taas\ntoistaiseksi.\n\nEikä niistä lopulta tullutkaan mitään. Oli jo soluttu moniaita\npäivämatkoja ekvaattorista, joka ei siten enää soveltunut juhlan\nesineeksi. Ja samalla tapahtui ilmassa omituinen, sanottiin\nharvinainen, äkkimuutos.\n\nOlihan eletty viikkokausia yhtämittaisessa helteessä, jota jatkui\npäiväntasaajan toisellekin puolelle. Alituista hikoilemista oli saanut\nkärsiä laivassakin päivät ja yöt, -- mitään peittoa ei öillä voinut\npitää ja päiviksi oli pukeuduttu aina yhä ohuemmin. Miehet kulkivat\npyjamaspuvuissaan kannella eikä naisilla ollut verhonaan kuin\nusvanhienoja harsohepeneitä, mutta sittenkin täytyi vähänväliä ottaa\nkylpy tai käydä altaassa uimassa, jotta tuota tuuletonta hellettä\nollenkaan kestäisi.\n\nNyt rupesi puhaltamaan pohjoistuuli ja varsin viileä. Oi, kuinka se\naluksi tuntuikin suloiselta, kuinka nautittiin, kun tuulenhenki kuivasi\nhikistä ihoa. Mutta se tuuli yltyi. Jossakin Pyreneitten rannikolla oli\nollut täysi pohjoismyrsky, ja se lennätti nyt lehahduksiaan tänne\netelän merille asti. Suloista, mutta outoa, ehkä vähän liikaakin\näkiksestään. Matkustajista veti yksi ja toinen takin tai kangaspuseron\nylleen -- yöpuku ja usvahepenet katosivat näkyvistä. Pohjoistuulta\njatkui ja ennen pitkää tropiikin helteeseen tottuneet etelämaalaiset\npujottivat tuulensuojaksi villapuserot, \"pulloverit\" ylleen ja\nreipastelivat niin kannella, yhä kehuen ihanaa viileyttä. Mutta pian\neivät riittäneet \"pulloveritkaan\", ja kehumiset loppuivat. Pohjoisen\nhenkäys oli yhä kylmempää. Sitä etelän iho jo arasteli. Nuo\nlämminveriset katselivat aivan kauhulla keskikannella olevaa\nvesiallasta, jossa muutamaa päivää aikaisemmin oli uitu ja nauttien\npulikoitu; heidän pintaansa karmi ajatellessaan, että nyt, tällä\nvilutuulella, olisi mentävä tuohon \"kylmään\" veteen. Eikä vesi\nkumminkaan ollut kuin noin 20:ssä asteessa, ilma oli sitäkin yhä\nlämpimämpi. Mutta sekin tuntui lämpötuulten hemmottelemista jo\nviluiselta. Heidän piti hakea matka-arkuistaan yhä tukevampaa\nvaatetusta, mikäli tropiikkiin tottuneilla sellaista olikaan. Päivässä,\nparissa, oli matkustajisto siten kokonaan muuttanut muotoaan. Toisilla\noli villahuivi kaulassa, toisilla palttoot yllään, kaikilla tukevat\ntamineet eilisten hellepukujen ja harsopuserojen tilalla.\n\nSe oli meille pohjoismaalaisille oikein kodikasta nähdä ja me\nviihdyimme erinomaisesti tuossa uudessa seurassa; pukeuduimmepa itsekin\nliiveihin, joita ei koko etelänretkellä oltu käytetty, ja paksumpiin\npukuihin, -- oli näet syytä varoa vilustumista äkillisessä\nilmanvaihdoksessa ja nuo äskeiset kuolemantapauksetkin tietysti\nmatkustajia varoittivat.\n\nMutta samalla me nautimme sanomattomasti. Siunattu pohjoistuuli, se\noli niin kodikas ja tuttavallinen! Se toi meille tervehdyksen,\nkuvittelinpa, aivan suoranaiset terveiset, kaukaisesta kotimaastamme.\nSiellä se usein on äksy ja epäystävällinen, täällä se tuntui terveisien\ntuojana mitä herttaisimmalta ystävältä, rehdiltä, kunnolliselta ja\nluotettavalta. Sen viileät henkäykset hivelivät suloisesti tropiikissa\nkiusautunutta ihoani ja antoivat minun maistaa pohjolan vilpoista\nmakeutta. \"Huoleti kiitelkööt muut\" ... laususkelin siellä kannella,\ntuulen keskessä, kävellessäni ja kiitin matkaamme onnistuneeksi senkin\npuolesta, että näin väleen oli päästy raikkaan pohjoistuulen\ntuiverrettaviksi.\n\nEräät nuoret herraskeikarit, jotka olivat matkalla Brasiliasta\nPortugaliin -- ei sen pohjoisemmas --, siis kuumasta ilmanalasta\nlauhkeaan, ja joiden pukuvarastot olivat vain sitä silmälläpitäen\nhankitut, kulkivat siinä kupeellani yhä napittaen takkejaan ja\npainellen lakkejaan syvemmäs päähänsä ja olivat hölmistyneen ja\nonnettoman näköisiä.\n\n-- Mitä tämä on? he virkkoivat huolestuneina. -- Täällä eteläisellä\nmerellä jo näin kylmä, mitä sitten onkaan, kun perille tullaan viikon\nperästä, jolla aikaa kuljetaan yhä pohjoisemmas. Mitä tämä on?\n\n-- Tämä on vain heikko henkäys pohjolasta, vastasin hilpeästi. --\nTulkaa minun maahani, niin saatte tutustua siihen tarkemmin.\n\n-- Emme uskalla, hyväpä, jos Portugalin ilmaa kestämme. Meille on\nkodikkaampi eteläinen pallonpuolisko.\n\n-- Sen olemme nyt jättäneet ja kynnämme nyt \"paremman puoliskon\"\nlaineita. Iloitkaamme siitä!\n\nMutta heille se ilo ei ollut yhtä täyspitoista kuin meille. He\nupposivat hetken perästä kannen alle ja pukeutuivat siellä\nkaksinkertaisiin alusvaatteisiin, joten he olivat aika pullean\nnäköiset, kun taas kannelle ilmestyivät. Ja he olivat tuoneet sieltä\nmukanaan \"pledejä\" ja \"saaleja\", joihin he kietoutuivat, kun istahtivat\ntuulen suojaan päivänpaisteen puolelle.\n\nMutta me pohjoismaalaiset seisoimme tuulessa ja annoimme sen valtoinaan\nleyhyttää vaatteitamme, -- sen kylmempää se pohjoistuulikaan siellä\nkuitenkaan ei ollut. Kerroin siinä keskustelustani \"hienopiirteisen\nherran\" kanssa tämän kuolinpäivänä, ekvaattorinpäivänä, ja lisäsin\ntäydellä myötätunnolla:\n\n-- Oikeassa se sairas miesraukka sittenkin oli, me siirryimme kaikki\ntodella sinä päivänä \"paremmalle\" puolelle. Sääli vain miesparkaa, joka\nei itse saanut olla mukana tässä ihanassa siirtymisessä!\n\n\n\n\nLIIAN MYÖHÄÄN.\n\n\nValtamerilaivassa tutustun monenlaisiin ihmisiin ja monenlaisiin\nihmisvaiheisiin. Toiset ovat kyllä omista asioistaan puhuessaan hyvin\nvaiteliaita, ihan umpeensulkeutuneita, mutta toiset taas juttelevat\nniistä -- ja nimenomaan niistä -- hyvin avonaisesti, niin, muusta kuin\nomista asioistaan he eivät voikaan keskustella. Heidän ajatusmaailmansa\nkieppuu kokonaan tuon yhden, heidän omaa minäänsä koskevan\nkysymyksen ympärillä. Tätä viimeksimainittua lajia olivat erään\neteläamerikkalaisen perheen jäsenet, joihin laivassa tutustuimme. Sitä\nperhettä oli kolmea ikäpolvea: isoäiti, vanha ja raihnainen rouva, joka\nalituiseen oli muun perheen huolenpidon kohteena, hänen poikansa, pitkä\nja komea mies, varsin kypsässä iässä jo hänkin, tämän rouva, tuntuvasti\nnuorempi ja elämänhaluinen nainen, sekä tämän pariskunnan kaksi lasta,\npoika ja tyttö, noin parinkymmenen vuoden iässä olevia.\n\nEn tiedä mistä ansiosta olimme, vaimoni ja minä, päässeet tämän kaukaa\ntulevan perheen luottamukseen, -- ehkä he sentään olivat yhtä\navomielisiä muillekin, -- niin vain tapahtui, että perheen eri jäsenet\npitkin kotimatkaa laivassa usein avasivat sydämensä meille ja kertoivat\nyksityisistä oloistaan ja aikomuksistaan. Esittivät meille\nelämäntarinansa, kyselivät neuvojamme ja purkivat meille huolensa. Nuo\nhuolet eivät olleet minkään köyhän perheen huolia, päinvastoin, ne\naiheutuivat perheen suuresta varallisuudesta, jota olisi olevissa\noloissa pitänyt mahdollisimman tehokkaasti käyttää. Vaivana oli\nalituiseen uudistuva kysymys siitä, miten perhe Eurooppaan saavuttuaan\nvoisi mukavimmin elää ja nauttia. Niinpä sen jäsenet joskus meiltä\nkysyivät:\n\n-- Mitä neuvoisitte meille, kun tietysti tahdomme nähdä eri seutuja\nEuroopasta, ostaisimmeko Hampurista auton ja ajelisimme sillä maasta\ntoiseen?\n\n-- Sehän on mukavin tapa nähdä maailmaa, varsinkin jos tahtoo kiirettä\npitää.\n\n-- Kiirettä meillä kyllä ei ole, selitti aviomies. Mutta kävisiköhän\nvanhalle äidilleni rasittavaksi aina pysähdyspaikoilla, ateriain aikana\nja yöseuduiksi, astua autosta ulos ja taas autoon, hotelliin yöksi ja\ntaas aamulla matkalle.\n\n-- Mutta sehän se tulee eteen, vaikka junassakin matkustaisimme, pisti\nhänen rouvansa väliin. -- Kuinka hän sen ja junanmuutot kestäisi!\n\n-- Eikö teidän sopisi valita jokin sopiva kaupunki, esim. kylpypaikka\nkeskukseksi, jonne sijoittaisitte vanhan rouvan ja josta tekisitte\nmatkoja länteen ja itään ja etelään ja pohjoiseen?\n\nAviopuolisot katselivat silloin vaiti ollen toisiaan ja nuorten\nkasvoilla leikki melkein ivallinen hymy -- ajatus ei näyttänyt olevan\nheille uusi, mutta se oli jostakin syystä mahdoton.\n\n-- Sopisihan sitäkin tuumia, vastasi sitten aviomies verkalleen. --\nPelkään vain, että äitini ei suostuisi jäämään yksin...\n\nSiinäpä se! Vanha rouva ei ollut keskustellessamme saapuvilla, vaan\ntulla köpitti hetken kuluttua naisten salongista. Hänen poikansa riensi\nheti häntä vastaan, saattaen hänet seuraamme, ja kaikki perheen jäsenet\nkilpailivat nostaakseen isoäidille mukavimman tuolin ja asettaakseen\nsen sopivimpaan siimekseen. Se oli kumara muija, arviolta 75-80 vuoden\nikäinen; kasvot olivat ryppyiset, mutta niillä pälyi vielä\nitsetietoisuutta ja tahdonvoimaa. Hän ei puhunut saksankieltä, jolla\nkeskustelimme, mutta tahtoi kuitenkin saada selon kaikesta, mitä\npuhuttiin, joten kävi vaivalloiseksi kääntää hänelle kaikki espanjaksi.\n\nKeskustelu noista auto-aikeista katkesi sen vuoksi ja muutenkin heti,\nperheen jäsenet eivät nähtävästi tahtoneet sitä nyt jatkaa.\n\nSen lisäksi, mitä perhe itse kertoi, kuulimme eräältä heidän\nmaanmieheltään vähän tarkemmin sen elämänvaiheista.\n\nKantaisä oli kuollut sanomattoman rikkaana kolmisen kuukautta sitten.\nHän oli ollut tuomari ja virassaan rikastunut, omituista kyllä\nmeikäläisten käsitysten mukaan, mutta hänen maassaan se ei ollut mitään\naivan outoa. Ja hänen oli, vastoin tavallisuutta, onnistunut pysyä\ntuottoisessa virassaan vuosikymmeniä. Yleensähän siellä tosin\nvirkamiehet vaihtuvat hallitusvaihdosten aikana, joita tiheään\ntapahtuu, mutta tällä miehellä oli ollut niin hyvät tuntosarvet, että\nhän presidentinvaaleissa tai muissa hallituspulissa osasi aina liittyä\nvoittavaan puolueeseen ja siten säilyttää virkansa ja asemansa. Hän oli\nsiten kasannut peson toisensa päälle ja käyttänyt niitä hyvin vähän\nkotinsa ja perheensäkin hyväksi; oli elää kituutettu vallan\nalkeellisessa asunnossa ja hyvin niukasti, -- mitkään huvitukset tai\nmuut elämännautinnot eivät tietysti tulleet kysymykseenkään. Ja tämä\nsaituri eli hyvin vanhaksi, kiduttaen perhettään miltei puutteessa. Kun\nhän sitten vihdoin kuoli, lankesivat nuo suuret varat tietysti hänen\nperheelleen, ennen kaikkea leskelle, joka kaiken ikänsä oli saanut\nsäästää ja kieltäytyä ja raataa.\n\nNyt alkoivat perheelle makean leivän päivät. Kaikki olivat yksimieliset\nsiitä, että nyt tulee entisestä kitupiikinelämästä loppu, nyt on\nsaadusta varallisuudesta nautittava. Mutta ensiksi oli tehtävä\nsuunnitelma, miten oli nautittava tehokkaimmalla tavalla. Päätettiin\nkaikkein ensiksi tehdä tropiikkimaissa aina uneksittu Euroopan-matka,\npanna säästövaroista tarpeellinen määrä sitä varten pyörimään ja elää\nrennosti. Nyt oltiin juuri tällä matkalla, -- koko perhe.\n\nSillä vanha rouva, joka kauimmin oli miehensä rinnalla köyhyydessä\nkitunut, ei iästään eikä heikoista voimistaan huolimatta ollut\nsuostunut jäämään kotiin; hänen piti päästä mukaan, hänkin halusi vielä\nelää ja nauttia. Hänen takanaanhan olivat vielä rahat ja hän piti nyt\nperheensä kurissa -- kaikki saivat hyppiä varpaillaan hänen edessään ja\ntotella hänen toivomuksiaan. Hän ei tosin jaksanut enää paljon liikkua,\nvielä vähemmin hän kesti syömisen tai juomisen nautintoja, mutta\nkaikkialla, mihin perhe vain meni, elokuviin tai iltakonsertteihin,\npiti hänen kuitenkin olla mukana, -- muuten ei mennyt kukaan. Hän näet\nhalusi vielä nauttia elämästä hänkin, mutta se nauttimisen aika oli\nvalitettavasti tullut hänelle liian myöhään.\n\nSiksi mutkisti perheen kaikkia tulevaisuudenkin suunnitelmia se\nkysymys, miten niihin isoäiti kulloinkin suhtautuisi, miten voitaisiin\njärjestää asiat niin, ettei hän asettuisi poikkiteloin. Hänellä oli\nkärttyisä luonne, oli kai elämänsä varrella kovasti kiusaantunut, eikä\nhän nyt tahtonut suoda toisille sitä, mistä hän ei itse jaksanut\nnauttia.\n\nEikä hän enää jaksanut nauttia paljon mistään. Soittajaisissa hän\nnukahti ja viinilasi, josta pariskunta paljon piti, häntä pyörrytti --\npullo pois! Hänen kohtalonsa oli kaikesta nykyisestä rikkaudestaan\nhuolimatta oikeastaan syvästi traagillinen, sillä nuo elämännautintoon\ntarvittavat varat hän oli saanut käsiinsä liian myöhään. Jos saituri\nolisi kuollut muutamia vuosia aikaisemmin, olisi leskikin vielä voinut\nnauttia esim. matkustamisesta ja hyvinvoinnista, joihin molempiin häntä\naina luonto oli vetänyt. Mutta ukkorähjä eli pahimmoilleen niin kauan,\nettä leskeltäkin olivat voimat kuluneet lähelle loppuaan, nauttimiskyky\nkokonaan loppuun, halu ja kademieli vain oli jäänyt jälelle.\n\nKun muori väsyneenä ja raihnaisena väliin oli saatu hytissään vuoteelle\nja torkahtamaan, silloin perhe kuin vapautuneena nousi kannelle, tilasi\nitselleen jotakin virkistävää juotavaa ja seurusteli matkatoverien\nkanssa. Mutta silloinkin pyrki keskustelu aina kohdistumaan siihen,\nmiten kantaäitiä maihin tultua olisi hoivattava.\n\n-- Olemme nyt päättäneet ensiksi asettua Pariisiin, siellähän on niin\npaljon nähtävää, kertoi vanhentuva herrasmies, jolla ilmeisesti oli\nvilkas halu tutustua maailman keskipisteen erilaisiin huvipaikkoihinkin\nja -keinoihin. -- Asettuisimme johonkin hyvään hotelliin, mutta emme\ntiedä, käykö se äitini vuoksi päinsä ja täytyneekö hänen takiaan hakea\nsiellä jokin täyshoitola, joka ehkä on kodikkaampi, mutta ikävämpi.\n\n-- Ottakaa sairaanhoitaja vanhaa rouvaa vaalimaan, kehoittelimme. --\nSilloin voitte hyvin asua hotellissakin ja vapaammin käydä museoissa ja\nteattereissa.\n\nMutta perheenjäsenet katselivat taas vakavina toisiaan, se oli\nnähtävästi sekin vaihtopuoli jo tarkoin pohdittu. Ja elämänhaluinen\naviopuoliso vastasi alakuloisesti:\n\n-- Hän ei suostu siihen, hän tahtoo tulla mukaamme, minne me vain\nmenemmekin, vaikkei jaksaisikaan. On hyvin vaivalloista raahata häntä\nkaikkialle.\n\nYmmärsimme hyvin, että niin todella oli. Ja yritimme sen vuoksi puhua\njärkeä, että täytyyhän nyt sentään nuorempain saada käydä katsomassa\nPariisin merkillisyyksiä, vaikkei vanha ihminen jaksaisikaan\nkaikkialle, sehän on luonnon laki. Perheen nuoremmat jäsenet\nsuhtautuivat suurella innostuksella tähän järkeilyymme, mutta\naviopuolisot pudistelivat surumielisesti päätään. Ja hetken kuluttua\nnäkyivät taas ovella vanhan kantaäidin harmahtavat, ryppyiset, mutta\nsamalla terävät kasvonpiirteet. Hän oli vain hetken torkahtanut,\nherännyt ja huomannut olevansa yksin, suuttunut ja soittanut. Nyt\nhyttipalvelija talutti häntä tupakkahuoneeseen, jossa istuimme, ja\nperheen jäsenet ryntäsivät taas häntä vastaanottamaan. Mutta ankaruus\nei heti sulanut hänen kasvoistaan, hän laski tulemaan kappaleen\nvihaisensävyistä espanjaa ja katseli sangen epäilevästi meitäkin,\nmuukalaisia, jotka muka aina houkuttelimme perheen hänen luotaan pois\nja neuvoimme sille kuka ties mitä.\n\nJatkoimme vielä tuokion kankeaksi käynyttä seurustelua ja vetäysimme\nsitten syrjään tuosta yksin jääneestä perheestä. Emme voineet olla\ntoteamatta, kuinka monenlaisia surut ja vaivat tässä maailmassa voivat\nolla. Tälläkin perheellä on nyt varoja elää kuinka mukavasti ja\nloisteliaasti tahansa. Toisten on yhtenään pohdittava, miten saada\nvaatimaton elämisensä kunkin kieltäytymisen avulla solumaan\nsiedettävästi päivästä toiseen, ei siinä auta kenenkään ryppyillä.\nTässä vatvovat perheen jäsenet lakkaamatta, miten käyttää rajattomia\nvarojaan mukavuudekseen ja elämännautinnokseen, -- heillä on siinä\nkuitenkin yksi paha solmu, jonka ohi eivät koskaan pääse. Ja tuo solmu,\ntuo raihnainen, vanha rouva, -- myötätuntomme oli kaikesta huolimatta\nhänenkin puolellaan -- hän halusi käyttää riutuvien voimiensa rippeet\nmaistellakseen vielä jotakin siitä elämänmukavuudesta ja loistosta,\njota hän aina oli uneksinut ja josta hänen aina oli ollut, työn orjana,\nkatveessa raataessaan, kieltäydyttävä, mutta hänelle oli nyt juuri, kun\ntaivas oli kirkastunut, tullut ehdoton este: elinvoimat olivat\nkatveessa kuluneet!\n\nIlmeisesti jäivät tuon tuttavamme perheen vaikeat pulmakysymykset\nratkaisemattomiksi vielä laivamatkan päättyessäkin. Toisinaan näin\nkuitenkin varsinkin perheen nuorempain jäsenten katseissa, heidän noita\nkysymyksiä yhä pohtiessaan, kärsimättömyyttä ja uhmaa, joka pani\naavistamaan, että he jollakin hetkellä halusivat tehdä tenän ja mennä\nmihin tahtovat, upota suuren maailman huvitteluelämään. Mutta säälin\nheitä silloinkin, sillä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ymmärsin,\nettä heillä ei tule koskaan olemaan voimaa vapautua niistä kahleista,\njotka heitä sitoivat. Sen he, alakuloisiksi taas vaipuessaan, näyttivät\nitsekin oivaltavan. Minulla ei tietenkään ollut oikeutta ajatella\nmitään rumaa tämän tavallaan hienosti sivistyneen perheen jäsenistä,\nmutta joskus en sittenkään voinut olla kuvittelematta, että he väliin\ntoivoivat, ettei kohtalo jatkaisi näitä heidän nykyisiä kahleitaan yhtä\npitkälle, kuin se jatkoi saidan kantaisän painostavaa komentoa. Mutta\njos heistä todella joskus siltä tuntuikin, niin he varmaankin samassa\nkavahtivat mokomaa mieleen hiipivää ajatustakin, sillä olisihan se itse\nasiassa tietänyt heidän toivovan vanhan muorin kuolemaa.\n\n\n\n\nLAPSET.\n\n\nValtamerilaivoissa on sydänpäivän kuumimmaksi ajaksi määrätty ns.\n\"hiljainen tunti\", joka on tarkoitettu matkustajain ja laivamiestenkin\nlepohetkeksi. Sellainen onkin etelämeren helteessä hyvin tarpeellinen\n-- sehän onkin tropiikin maissa aivan yleisesti käytännössä --, sillä\nkeskitaivaalta paahtavan auringon tulikehä raukaisee sydänpäivällä\nerityisesti ruumista, jonka siis täytyy lepäämällä kerätä voimia\nkestääkseen taas iltapäivärupeaman. Silloin, noin klo 1-3 päivällä, on\nkaikki kolina laivan kannella kiellettyä, mitkään kilpailupelit tai\nsoitot eivät silloin saa tulla kysymykseen, työvuorossa olevat\nmatruusit liikkuvat tavallista hiljempään, -- laiva lepää. Me oikein\nriisuudumme ja koetamme hetkisen nukkua hyteissämme.\n\nMutta yhtä lajia melua eivät laivan ankarimmatkaan järjestyssäännöt\nsentään tälläkään tunnilla voi vaimentaa -- lasten äänekästä leikkiä.\nLaivassa on aina paljon lapsia -- perheittäin on näet usein matkalle\nlähdetty --, on kaikenikäisiä. Koetetaan tosin viedä hiljaiseksi\ntunniksi lapsetkin nukkumaan, ja pienempien suhteen se onnistuukin,\nmutta suuremmat lapset rientävät kiellosta huolimatta jatkamaan\nleikkejään; heitä ei nukuta, eikä mikään voima voi heitä pidättää\nkannen alla. He telmivät, juoksevat ja kirkuvat -- tuntuupa siltä, kuin\nhe tällä tunnilla tekisivät sen tavallistakin rajummin.\n\nNo, sitä on siedettävä, täytyyhän lasten saada leikkiä, muutenhan he\nmenehtyisivät tässä eristetyssä laivassa; eihän heille saa asettaa\nkuonokoppaa. Mutta etelän lapset ovat tavattoman vilkkaita ja\näänekkäitä, he kun ovat kasvaneet suuremmassa vapaudessa kuin\neurooppalaiset, heidän vallattomuutensa on aivan erikoista.\nLaivankannella käy siis aamusta iltaan hirmuinen meteli ja helske, joka\npian katkaisee raukeimmankin lepäilijän päiväunen. Hän harmittelee sitä\nsiinä hetkisen, mutta nousee sitten makuukomerostaan kannelle --\nkatsomaan noiden lasten leikkiä.\n\nSiihen temmellyksen ääreen sattui meitä kerrankin kaksi vanhempaa\nherraa, hiljaisen hetken levostamme säälittä herätettyä. Kovaäänistä,\nmeluavaa menoa jatkui nyt ilmeisesti yltyvällä tempolla ja me olimme\nvarmat, jopa melkein vahingoniloiset siitä, ettei tällä säestyksellä\nkukaan muukaan matkustaja voi levätä.\n\n-- Miksi lapset ovat täällä noin tavattoman rajuja, virkahdin, --\nOsaavat ne siellä meillä sentään hiljaisemminkin leikkiä.\n\n-- Meillä myös, vastasi puhetoverini, tanskalainen. -- Mutta kuten\nkasvojen väristä näette, ovat nämä lapset enimmäkseen tropiikin lapsia,\nsieltä villeistä siirtomaista peräisin; arvatenkaan ei siellä ole aikaa\neikä haluakaan kasvattaa heitä hiljaisempiin tapoihin, ja luontohan on\nheillä myöskin tulisempaa. Näettekö, kuinka noillakin mustapintaisilla\npojilla silmät palavat ja posket hohtavat, -- sellainen veri kuohahtaa\npian yli laitojensakin.\n\n-- Ja Euroopan poikiin tuo rajuus näkyy helposti tarttuvan, he ovat\ntäällä huimapäitä hekin. Noin...!\n\n-- Tietenkin, heidän täytyy täällä koettaa olla miehiä puolestaan\nheidänkin.\n\nEnnen pitkää siinä mustapintaisten poikain luonto loiskahtikin yli\nlaitojensa. He joutuivat riitaan jostakin kilpailutuloksesta,\nväittelivät hetkisen kiihkeästi ja, annas ollakaan, jo karkasivat\ntoisiinsa käsiksi, mukiloivat nyrkeillä, potkivat ja vetivät tukasta\ntoisiaan. Hirmutappelu oli yht'äkkiä syntynyt. Se pojista, joka joutui\nalakynteen, kirkui kuin pistetty sika, toiset säestivät, hyökkäsivät\njoukkoon auttajiksi tai erottajiksi, tuossa tuokiossa kuhisi poikaparvi\nyhdessä huimassa porukassa, sanomattomassa hälinässä. Aikaihmiset\nhätkähtivät, joku isä, jonka rakas taimi siinä mylläkässä oli joutunut\nalimmaiseksi, juoksi joukkoon, sirotteli taistelevia sivummalle,\npelasti kalliin toivonsa, antoi tillikoita oikealle ja vasemmalle ja\ntorui ankarasti koko joukkoa. Se asettuikin silloin läähättäen ja\nponteissaan, kiukku oli samassa mennyt ohi ja koko poikaparvi rämähti\npian hilpeään nauruun. Sen pidempää ei se \"viha\" ollut. Leikki,\nkilpajuoksu tai väistämispeli alkoi taas alusta ja jatkui yhtä\nsovinnollisena ja yhtä äänekkäänä, kunnes ehkä hetken kuluttua tuprahti\nuuteen tupenrapinaan.\n\nLapset näyttelevät valtamerilaivassa siten hyvin huomattavaa osaa. He\ntutustuvat pian toisiinsa ja löytävät heti yhteiset harrastuksensa,\njoita vanhempain ei ole niinkään helppo löytää. En käsitä, kuinka he\nniin helposti ymmärtävätkin toisiansa. He puhuvat eri kieliä, espanjaa,\nportugalinkieltä, saksaa, ranskaa, joku englantiakin taikka tsekin tai\npuolan kieltä, muuta eivät osaa, mutta tuota pikaa on leikkivä joukko\nkehittänyt itselleen eräänlaisen yhteiskielen, jolla he toisilleen\nkirkuvat ja toisiaan komentelevat. Eikä väärinkäsityksiä näytä syntyvän\n-- jos ei joku heti sanasta ymmärrä, niin ymmärtää ainakin käsivarren\nnykäisystä tai nyrkin sivalluksesta. Se on omalaatuistansa esperantoa.\n\nJoskus kumminkin näytti leikkiväin piiriin välähtäneen jonkinverran\nkäsitystä siitä, että he olivat eri kansallisuutta, eri maanosain\nedustajia. Paluumatkallamme Brasiliasta olivat laivan useimmat\nmatkustajat eteläamerikkalaisia, enimmäkseen argentinalaisia, ja samoin\ntietysti lapsetkin, joiden joukossa siis myöskin espanjan kieli oli\nvallitsevana. Ja nämä olivat kylläkin tietoisia enemmistöasemastaan ja\nselvästi myöskin kansallisuustuntoisia. He pyrkivät väliin sortamaankin\nvähemmistöön kuuluvia, jopa halveksumaankin toiskielisiä. Kerrankin\nkuului poikaparvesta -- taisipa olla tyttöjäkin joukossa -- äänekästä\nilkuntaa, siellä lapset hokivat rääkyen parille parvessaan olevalle\njotakin sanaa, joka ilmeisesti oli haukkumasana. En voinut ensiksi\nkuulla enkä erottaa, mitä sanaa he siinä hokivat, mutta vähitellen se\nminulle selvisi:\n\n-- Eurooppalainen, eurooppalainen!\n\nSe oli noista etelän kasvavista vesoista siis erikoisen halveksuttava\nkäsite; toisia solvatakseen he eivät voineet mielestään löytää sen\nloukkaavampaa eivätkä pistävämpää mainesanaa kuin \"eurooppalainen\".\nTässä ilmeni siis aivan päinvastainen käsitys kuin sen laivassa\nkuolleen tuttavani puheissa, joka itsepäisesti vakuutteli ja todisteli,\nettä päiväntasaajan yli pohjoiseenpäin kulkiessamme olimme tulleet sen\n\"paremmalle puolelle\". Näillä hokevilla etelän vekaroilla oli\nilmeisesti se usko tai tajunta, että he olivat kulkemassa maapallon\nhuonommalle puolelle ja että he itse kuuluivat johonkin ylhäisempään\nrotuun.\n\n-- Eurooppalainen, eurooppalainen! Näin \"haukutut\" lapset vetäytyivät\nkuin häpeissään vanhempainsa suojaan, jotka kohtaukselle hymähtivät, ja\npian oli leikki taas löytänyt uuden innostumisaiheen. Mitäpä \"vekarain\"\nnimityksistä, pian lapset taas saattoivat yhdessä kirkua ja hokea\njotakin toista sanaa. Mutta tuo kohtaus tarttui kuitenkin mieleeni, se\nikäänkuin avasi uusia näköaloja, uusia johtopäätöksiä, enkä voinut olla\ntuokion ajan ajattelematta sananpartta: mitä isot edellä, sitä pienet\nkiljuen perässä!\n\n\n\n\nHUHU.\n\n\nSiitä kerrottiin laivan kannella supattaen ja ainoastaan luotetuimpain\nkesken -- paniikin välttämiseksi. Oivallettiin näet, että jos se huhu\nleviäisi yleiseksi matkustajain kesken ja vielä laskeutuisi\nkolmanteenkin luokkaan, niin siitä voisi tulla tupen rapina. Asia oli\nsiis pidettävä salassa. Mutta kuitenkin siitä puhuttiin monissa\npiireissä, luultavasti jo kolmannenkin luokan kannella. Sillä siksi\nvähän on valtamerilaivan matkustajilla yhteisharrastuksia, että jos\njokin sellainen ilmestyy, se pian on kaikkien tiedossa ja hampaissa. Ja\ntämä huhu oli tosiaan omansa koskemaan kaikkien yhteisharrastusta, jopa\nkoko matkan menestymistäkin.\n\nMistä lieneekin keskusteltu ennen tämän huhun syntymistä. Ilmojen\nvaihteluista ja sääenteistä olivat käsitykset joka päivä pian\nloppuunseulotut. Liikemiehet keskustelivat saapuneiden radiotietojen\nnojalla aina hetkisen kursseista ja hinnoista, mutta hyvin\npintapuolisesti, koska kukaan ei tahtonut paljastaa, miten ne hänen\nasioihinsa saattoivat vaikuttaa. Naiset puhuivat tietysti puvuista,\njoita he monesti päivässä vaihtoivat, mutta hyvin varovasti,\nkoska täytyi hienotunteisesti välttää kaikkea myötämatkustajain\narvostelemista. Ympäristö ei antanut aihetta mihinkään sananvaihtoon;\nmeri oli autio ja avuttoman yksitoikkoinen, ei sieltä saanut\nlähtökohtaa mihinkään keskusteluun. Istuttiin vain lepotuoleissa taikka\nkäveltiin verkalleen kannen ympäri ja laskettiin, montako kierrosta oli\ntaas saatu tehdyksi. Salongeissa pelattiin korttia tai dominoa, mutta\nvähänpä siitäkään saatiin sananvaihtoa irti.\n\nSilloin pulpahti yht'äkkiä esiin tuo huhu ja lähti kiertämään.\nMiesryhmä pysähtyi kaiteen luo, tarpeeksi etäälle muista matkustajista,\nja sen keskuudessa kävi hiljainen supatus:\n\n-- Ei, siitä ei tosiaankaan ole syytä yleisemmin kertoa, parempi\npidättää tiedot pienemmässä piirissä.\n\n-- Eikähän mitään aivan varmaa tietoa olekaan. Mutta huolettava juttu\nse olisi, jos se osoittautuisi todeksi.\n\n-- Peräti huolettava. Ja erinäisiä merkkejä sen todenperäisyydestä on\njo nähtävissä. Ainoastaan määräajoinhan juoksee enää pesualtaisiimme\nvettä ja keittiöt kuuluvat saaneen määräyksen noudattaa suurta\nsäästäväisyyttä pöytäastioita pestessään.\n\n-- Niin, kolmannessa luokassa pestään niitä jo merivedellä.\n\n-- Mutta hiljaa, väkeä tulee ... sehän on toistaiseksi todistamaton\nhuhu...\n\nKuten kuiskeet vihjasivat, koski huhu sitä, että makean veden varasto\noli laivasta ruvennut vähenemään ja että siis mahdollisesti saattaisi\ntulla juoma- ja ruokaveden puute. Mistä mokoma arveluttava huhu oli\nperäisin, sitä ei kukaan tiennyt, mutta arveluja, miksi suolaton vesi\noli vähissä, lausuttiin useankinlaisia. Oli ehkä tapahtunut jokin\nerehdys tai petos vettä Brasiliassa viimeksi otettaessa. Sitä pumputaan\nlaivoihin erityisesti rakennetuista vesiproomuista, jotka tilauksesta\nsaapuvat laivan kylkeen myymään tuoretta vettä. Mahdollisesti oli letku\nvuotanut tai oli myyjä tahallaan petkuttanut tarkastavaa upseeria --\nmolempia kuuluu voivan tapahtua, ja tulos saattaa silloin olla\nkohtalokas. Olisihan laivan puolesta aina mitattava, että sen säiliöt\novat täydet, ennen kuin valtameren yli lähdetään, mutta onko sellainen\ntarkastuskaan aina erehtymätön?\n\nNäistä keskusteltiin noissa pienissä piireissä, laivan höyrytessä\nAfrikan rannikkoa kohden, ja tuo hiipivä huhu jännitti mieliä päivä\npäivältä yhä enemmän. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt laivan päällystön\npuoleen kysyäkseen, miten laita oikein oli, -- ei, sehän olisi ollut\nloukkaavaa epäluottamusta päällystöä kohtaan. Hekumoitiin vain itse\nhuhulla. Mitenkähän käynee, jos vesi todella rupeaa loppumaan? Täytyy\ntietysti ruveta sitä ajoissa annostelemaan, käyttää makeaa vettä\nainoastaan ruokiin ja juomavedeksi, -- tähän asti sitä oli vielä\nannettu silmivedeksikin, joskaan ei ihan rentonaan. Sitten saadaan kai\npeseytyä suolavedellä, jossa ei saippuakaan liukene.\n\n-- Taikka olla peseytymättä, veisteli joku.\n\n-- Kukapa nyt taas juomatarkoituksiin käyttäisikään vettä, kun on\nsaatavissa hyvää olutta, ja sitä on runsaasti, leikkasi toinen\npilailija.\n\n-- Ja liemiruokiin pantakoon kivennäisvettä, kyllä siitä hyvä soppa\ntulee!\n\n-- Partammekin ajamme apollinariksella, saahan sen, jos tahtoo,\nlämpimäksikin.\n\nNäin naljailtiin noissa pienissä piireissä, kun pelattiin savuhytissä\n\"bridge'iä\" tai kuunneltiin laivaorkesterin soittoa kannella. Mutta\naina oli joukossa joku, joka otti asian varsin vakavalta kannalta,\nvirkkaen:\n\n-- Voimmehan tässä piloillamme lohduttautua oluella ja soodavedellä,\nmutta leikki on sentään kaukana, jos huhu toteutuu. Muistakaa, että\nlaivassamme on yhteensä miehistön kanssa toista tuhatta henkeä, on siis\nkysymys pienen kaupungin varustamisesta juomavedellä. Joukossa on\nsairaita ja lapsia, -- miten heitä hoidetaan makeatta vedettä? Jo\npelkkä tällainen huhu voi olla peräti vaarallinen. Kukin rupeaa sen\njohdosta pian hytissään täyttämään säiliöitä ja kylpyammeita, siinä\nloppuvat silloin äkkiä suuremmatkin varastot. Silloin syntyy kaikkien\nsota kaikkia vastaan ja sitä ei päällystökään kykene hillitsemään,\nsillä juuri se joutuu altavastaajaksi.\n\nNiin, leikkiä ei ole tuollainen huhu, sen myönsi jo äskeinen\nveistelijäkin.\n\n-- Mutta kuka hitto on laskenut sellaisen liikkeelle, sehän on vallan\nrikollista! Vaikkapa siihen olisi jotakin syytäkin -- ja savuttahan ei\ntulta synny --, asia olisi ollut pidettävä täysin salassa ja vain\nhuomaamatta ryhdyttävä varatoimenpiteisiin. Päällystön, jonka taholta\ntäytyy uskoa huhun vuotaneen, olisi joka tapauksessa puututtava asiaan,\nainakin syyllisen selvillesaattamiseksi.\n\nRuvettiin sitten laskemaan, monenko päivän matka vielä oli lähimpään\nsatamaan, josta voitaisiin saada vettä.\n\n-- Madeiran saari on lähin, sinne on noin neljän päivän matka.\n\n-- Mutta poiketaanko sinne? Tavallisesti eivät Etelä-Amerikasta tulevat\nlaivat sinne poikkea, ne käyvät siellä vain menomatkalla.\n\n-- Nyt kuitenkin kerrotaan laivamme poikkeavan Madeiraan.\n\nEräs joukosta näpsäytti silloin sormiaan ja oli keksinnöntehneen\nnäköinen.\n\n-- Siinäpä se! Pian nyt huomataan, onko huhussa perää vai eikö. Jos\nlaiva vasten tapojaan poikkeaa Madeiraan, on se selvä merkki siitä,\nettä vesi on vähissä ja että täytyy täyttää säiliöt lähimmässä\nsatamassa.\n\n-- Niin, kysymys on silloin vain siitä, riittääkö vesi tuohon satamaan\nasti.\n\nHerrain piireistä siirtyi tämä huhu tietenkin, kaikista varoituksista\nhuolimatta, naistenkin seuroihin, ja siellä se herätti vielä suurempaa\nhälinää. Siellä ei ollenkaan maltettu kysyä, pitääkö huhu paikkaansa,\nsiellä se heti otettiin täydestä eikä sen kamalia puolia peitelty. Pian\noli koko matkustajisto kuin hermotaudin vallassa. Tuosta huhusta\nalkoivat keskustelut heti aamulla, kun tavattiin, ja jatkuivat sitten\niltaan asti. Usein kiihtyen, mutta enimmäkseen sentään hillityssä\nsävyssä.\n\nSillä kiihtymystä ja jännitystä herpasi kumminkin se seikka, että\npäivät kuluivat ilman mitään suurta vedenkäyttelyn rajoitusta ja että\npäällystö oli niin aivan rauhallinen. Eikö se todella vieläkään tiennyt\nlaajalle levinneestä huhusta? Mahdotonta!\n\n-- Ne näyttelevät ovelasti, kapteenit ja perämiehet, näin otaksuivat\nmuutamat kuiskijat. -- Tahtovat ehkä viimeisiin asti säilyttää\nkylmäverisyytensä, siten matkustajia rauhoittaakseen.\n\n-- Ja siinä he epäilemättä menettelevät viisaasti...\n\n-- Olipa huhussa perää taikka ei.\n\nTultiin jo lähelle Afrikan rannikkoa. Sivuutettiin Cap Verdin ja\nKanarian saaret ja lähestyttiin Madeiraa. Jännitys oli silloin\nkireimmillään: riittävätkö säiliövarastot todella loppuun asti, taikka\ntapahtuuko rapsahdus juuri jotakin vuorokautta ennen ensi satamaan\nsaapumista? Oli jo saatu täysi varmuus, että tällä matkalla todella\npoiketaan Madeiraan, ja sen tiedon johdosta olivat matkustajat\nymmärtävästi iskeneet silmää toisilleen. Mutta samoihin aikoihin,\nvälimatkan yhä lyhetessä tuohon ihanaan saareen, jännitys vähitellen\nlaukesi ja kuiskeet kutistuivat. Tästä selvitään nähtävästi sittenkin\nsatamaan asti, vaikkapa tilanne olisikin täpärällä.\n\nKun sitten eräänä aamuna oli saavuttu Viheriään viinisaareen,\nkiirehtivät matkustajat maihin jaloittelemaan ja näköaloja ihailemaan,\neikä laivan vesivarastoista enää kukaan puhunut mitään. Ei\nedes tiedusteltu, otettiinko sieltä uutta vettä. Koko äskeinen\njännittävä huhu, joka lopulta oli kääntynyt noloksi, tahdottiin näin\njälkiselvittelyittä unhoittaa. Palatessamme saarelta totesin kuitenkin,\nettä tutunomainen vesiproomu todella oli laivamme kyljessä ja että\nsiitä pumputtiin laivaan vettä. Sitä toimitusta valvoi laivanupseeri,\njoka tarkasti säiliöön nousevia vesimääriä osoittavaa mittaria, ja\nhäntä ryhdyin nyt siinä lähtöä odoteltaessa puhuttelemaan.\n\n-- Taisi vesi mennä vähiin, koska täällä nyt täydennetään varastot?\n\n-- Täällä täydennetään varastot aina, kun tänne poiketaan, vastasi\nupseeri rauhallisesti. -- Madeiran vuoristosta tuleva vesi on näet\nerikoisen hyvää ja raikasta. Ja kun parin argentinalaisen matkustajan\nvuoksi tänne kerran oli poikettava...\n\n-- Ei siis poikettu tänne yksinomaan vedenottamista varten, kysäisin.\n\nUpseeri loi minuun hämmästyneen näköisen silmäyksen, ja vastasi:\n\n-- Vesi olisi säiliöissämme hyvin riittänyt Lissaboniin, jopa Hampuriin\nasti, mutta raikas vesihän on aina parempaa.\n\n-- Niin, tietysti...\n\nVaikenin ja jäin ihmettelemään, oliko tämä upseeri todella ainoa\nmuukalainen Jerusalemissa, joka ei ollut kuullut laivassa kierrelleestä\nvesihuhusta ja \"vesikauhusta\". Ei, noin hyvin hän ei olisi osannut\nnäytellä osaansa, jos hän siitä olisi jotakin tietänyt, vielä vähemmin,\njos tuossa huhussa olisi ollut jotakin perää. Enkä minäkään tietysti\nruvennut hänelle enää kertomaan, mitä kaikkea laivassa oli lähes viikon\naika kuviteltu ja uskottu, enkä, millaisessa jännityksessä matkustajain\nkesken oli eletty. Sillä hän olisi arvatenkin nauranut minunkin\nherkkäuskoisuuttani -- vetäysin nolona pois.\n\nEnkä enää muillekaan virkkanut sanaakaan edesmenneestä vesihuhusta,\njonka koskettelemista toisetkin näkyivät välttävän. Ainoastaan yksi\nmatkatovereistani hipaisi sitä asiaa myöhemmin naureskellen ja kehuen\nkoko ajan suhtautuneensa epäilevästi koko vesikauhuun.\n\n-- Mutta mistä se sitten pääsi alkuun ja sai alleen niin kantavat\nsiivet? kysyin.\n\n-- Mistä syntyvät yleensä perättömät huhut? Kenties oli kapteeni tai\nperämies kertonut jollekulle matkustajista, että tällä matkalla\npoiketaan Madeiraan ja siellä otetaan vettä, -- muuta ei tarvittu.\nMaaperähän oli täällä laivassa, sen yksitoikkoisuudessa, huhulle\nerittäin otollinen.\n\n-- Ja johtopäätöksiä ruvettiin rentonaan tekemään! Hauska\nkouluesimerkki!\n\nTulipa melkein ikävä, kun se mieliä jännittänyt huhu noin oli tapettu\n-- mistä nyt puhutaan ja valetaan kannuja! Onneksi läheni koko\nmerimatka loppuaan ja poikkeamiset satamiin sekä perilletulon\nvalmistukset vetivät jo huomion ja keskustelun puoleensa.\n\n\n\n"]