[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjjAyOF8KN3f6NlFwCk8Q5I1fHRbsce_3JjkqmZpYCo8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},841,"Heräämiseni","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"841-jarnefelt-arvid-heraamiseni","841__Järnefelt_Arvid__Heräämiseni",null,"muistelmat",[],[],"fi",1894,36127,232676,false,14267,[22,23],"Autobiographies","Järnefelt, Arvid, 1861-1932",[25,26,27],"Biographies","Philosophy & Ethics","Religion/Spirituality","\"Heräämiseni\" by Arvid Järnefelt is a personal reflection and philosophical account likely written in the early 20th century. The narrative delves into the author's spiritual awakening, exploring concepts of faith, self-identity, and the evolving relationship between individuals and society. The exploration of these themes is framed through the lens of the author’s own transformative experiences and realizations.  At the start of \"Heräämiseni,\" the author introduces his significant spiritual awakening that occurred three years prior. He likens this moment to the dawning of a new day, marking a departure from his past and a journey into a new understanding of life. Järnefelt expresses the challenges he faces in describing his internal experiences honestly, grappling with the duality of his public persona and private self. He navigates his previous beliefs about God and relationships, indicating a tension between external perceptions and internal truths. The opening portion sets the stage for a thoughtful exploration of the author’s past, his evolving relationship with divinity, and his changing views on humanity and personal identity, as he embarks on a quest for deeper self-understanding and societal connection. (This is an automatically generated summary.)",[],328,"Omaelämäkerrallinen teos kuvaa kirjoittajan henkistä murrosta ja kääntymystä tolstoilaiseen elämänkatsomukseen. Muistelmissa käsitellään uskoa, tasa-arvoa ja sisäistä etsintää sekä syitä, joiden vuoksi Järnefelt luopui tuomarinurastaan seuratakseen eettistä vakaumustaan.","Arvid Järnefeltin 'Heräämiseni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 841.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERÄÄMISENI\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\nOtava, Helsinki, 1894.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Johdatus.\n  1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.\n  2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.\n  3. Molemmat suhteet muuttuvat.\n  4. Uusi oppi.\n  5. Rakkaus kansaan.\n  6. Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla\n     uuden ympäristön silmissä.\n  7. Elämä siirtyy tulevaisuuteen.\n  8. Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.\n  9. Kaksinaisuuden huipulla.\n 10. Kotona.\n 11. Päätökseni.\n 12. \"Kristuksen opin henki\".\n 13. Uuden suhteen syntyminen.\n 14. Rakkaus.\n 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.\n 16. Tasa-arvoisuus.\n 17. Tulevaisuus.\n 18. Usko.\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\nAivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme\nvuotta sitten täytti olemukseni suuri henkinen valo.\n\nTätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.\n\nJa niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään,\nniin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden\nelämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.\n\nNiin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä,\nminun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.\n\nJa etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien\nunimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai\nyhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten\nvoimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät\nriippumatta tahdostani.\n\nMutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen\nnäkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita\ntarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen\ntärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä.\nJa merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä\nmuistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun\ntäytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä\nkummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen. --\nKoulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto,\nhäät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko\nelämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille\nastuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja\najatukset, joiden huilin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi.\nEi ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein\nintohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka\ntäyttivät tämän elämäni nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo\npyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen,\nvaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa,\nomaa täydellistä särkymistänsä, -- ja heräämistäni siihen elämään, jota\nnyt elän.\n\nNukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan\non jouduttanut heräämystä elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin\nrehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti\noikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden\nsilmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne,\nmistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen.\nTäten, voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin\nominaisuuksia -- esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä\npian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin.\nMutta ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni\nsisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni\nsemmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.\n\nKun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua\ntehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä\nlähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen\nperästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt\niloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta\nalkoi tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni\nkirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi sumassa hetkessä ylösalasin kaikki,\nmitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.\n\nTahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa\nitsestäni seuraavaa:\n\n\"Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja\npilviä; -- rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä; --\nrakastan konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä\nhyvänsä käsin tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista\nharjaantumusta ja taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja\nhaaveilua, rakastan kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä,\nrakentaa filosoofisia teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja\npakkovalta on minulle vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä\nja yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta\nerityisesti sitä kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus.\nTahtoisin paeta tätä kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko\ntai pilvien lomasta näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin\nsemmoisella sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat\nsiitä levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin\nkipeästi sykähtää.\"\n\nMutta, kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen\nvirheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka\nminut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin\nnyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:\n\n\"Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan\nvaltakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat\nminulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa\njuhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen;\nkoetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen\ntoimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn. joka voi johtaa\nkorkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti\npuolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni, -- vaikutukseen ja\nmerkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.\"\n\nMutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat\nmelkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi,\njos ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni,\nmutta särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen\nsitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä.\nAinoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.\n\nIkäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin\ntutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui\nniin pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri\ntuo omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni\nsellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva\nitsestäni sellainen, jommoiseksi tahdon että muut minua mielessään\nkuvailisivat.\n\nTämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se\nestäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni,\nvaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua\npääsemään olentoni varsinaisille perille.\n\nSen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt\nkoetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja\npäättymisen.\n\nJa tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.\n\n\n\n\n1.\n\nSuhteeni Jumalaan nuoruudessa.\n\n\nSuhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde\non ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä\njärjen kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella\ntoisten kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä\nsilloin sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän\nkäsitteen merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton\nsiitä, tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö\nsen, riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei\nilmaise toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun\nminun syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua\npakottamatta itseään.\n\nSisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin\nensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset\nsaattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja\nsentähden se harras rukous taikka hätäin en avunpyyntö, joka silloin\nkohosi lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä.\nMutta kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu\nyhtä lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten\ntietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten\nolisi kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on\nylpeästi julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä\nmyöhemmin sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään\najattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei\ntule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja\nse, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat\nsama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat\ntoistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla\najatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät\nsanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita\nhe itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet.\nTosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin\nhän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä\nesiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut\njumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista\nvanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä\ntuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa\najattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään: sillä se _oli_ hänen\nsydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia,\njota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin\ntunnustelee.\n\nEi ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen, -- vasta silloin,\nkuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.\n\nSillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä\nnuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.\n\nOlimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme\nrakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta, -- emme koko\nnoita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta\npitämään, \"jumalaa palvelemaan\". Se elämän hienous ja ylevyys, jota me\nsaatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi\nvirsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien\nkeskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä\nja kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä. --\nKristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se,\nmitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja\nloukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui\njonkinlaiselta uhritoimitukselta -- hiukan vaan muodostuneelta -- niin\nettä uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi\nleppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren\nsyntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät\nleppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä\nsyntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. -- Niinikään\noli kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää\njumalaa, joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista,\nmikä on tälle jäljelle mahdottomuus, hullutus. -- Erityisesti\nvastenmielinen oli meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä\nmaailma oli jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle\nvalmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa\nihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala\noleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa\nja jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala,\njoka heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä\ntaiteelliseen totuuteen, -- joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin,\nrakoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän\npuolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli\nmeidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta\nyhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista,\njoka odotti nöyriä kirkon kävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei\nollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella\nitselleen palkintoa.\n\nMutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten\ntunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä\nkotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin\nluulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli\nyhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka\nkuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon\nopetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa,\nmitä näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin.\nAivan riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden\nensimmäinen tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka\ntajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.\n\nSen synnyn juuri on seuraava.\n\nJo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole\npainanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo\nmuodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja\nsurujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen\nturmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen\nkaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni.\nMinä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi,\nettä tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin\nkaikessa muista jäljelle.\n\nKoetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut\ntästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli\ntaistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se\nminusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön\nheittäytyä.\n\nMutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen\nminulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa,\nniin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.\n\nJa niin aloin rukoilla.\n\nSain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä\nkirjasessa sanottiin, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä\nmuuta pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta\nrukouksen avulla.\n\nMutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani\nminä tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti\nja turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua\npaheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi\nminuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin.\nKun sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta\nitsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin\nvoittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.\n\nMutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.\n\nTuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto\ntuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman\ntulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.\n\nVoimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut\nmaailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi\nja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut\nkuin heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan,\nettä kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo\ntiesin, että tulisin lankeamaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin\nvaan siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän\nkevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa\nasemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.\n\nMutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.\n\nMiksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen\nolisi pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että\nminun olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän\nratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?\n\nLupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle,\njonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?\n\nMinä lupasin ja minä vannoin.\n\nMutta aivan niinkuin ennenkin kadotti Jumala ja hänen ilmakehänsä\nkaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien\njoka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia\ntoiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään\nratkaiseva pelotin.\n\nJa tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään\ntoisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin\nelävänä mielessäni.\n\nKysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa\nlaajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria\nvirheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin\nepärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista\nhelmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni,\nminun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin,\nettä jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki\nminulle totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin\nolin voittamatta velttouttani sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi\nluonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin\nkahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni\nomassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos,\nkääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon\npääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä\nen voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua\nahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin\njatkaa paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita\npaheita vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon\npääpaheen. Ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut,\nminulta samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu\ntyö. Se oli aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo,\nminkä lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin.\nKaikki kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui\nyksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.\n\nMutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni\nkaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi\nsydämmeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä\nJumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi,\nkuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää\nhäntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin\nmikä minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan\nläsnäoloa.\n\nKoetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta\ntoiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.\n\nMutta eihän Jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän\noli rukouksissani.\n\nPitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?\n\nVai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni,\nkaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui\nolevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä,\nmihin hän minua kutsui?\n\nTämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä\nlauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä\nosaa puhuakaan, voi kumminkin ajatella: ja aikaihminen voi tarvita\nhyvin monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi\najattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja\nilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.\n\nTämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni.\nJokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa\nhaihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä\nsiihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.\n\nRukous tutustutti minua Jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen\nJumalasta.\n\nEikä niin paljon rukous, kuin se, ettei Jumala kuullut minun\nrukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin\nsaattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota\nrukoilin. Mitä oli se Jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin?\nMitä hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,\n-- siihen varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten\nsanoin, ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?\n\nTästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien\najatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä\nsiksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa,\ntai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille,\ntai siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan\nsynnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja\njota julkisesti palveltiin.\n\n\n\n\n2.\n\nSuhteeni ihmisiin nuoruudessa.\n\n\nMinua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti\nloukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.\n\nTämmöinen arvostelu poika-ijässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan\nharvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset,\njotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein\nsemmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta\npoikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja\nusein kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana\nerikoisena luonnekuvauksenani. Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia\najattelen sisästäpäin, se on, ajattelen syitä siihen, niiksi olin ujo,\nepäluuloinen, loukkaantuvainen ja alakuloinen, niin tunnen, että jos\nottaisin nuo syyt esittääkseni minä samalla tulisin esittäneeksi oman\nolentoni ytimen.\n\nMiksi olin alakuloinen?\n\nMinussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin\nja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin\nilmaista, -- nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.\n\nJos sitä ajattelin syntinä Jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut\nniinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä\nusein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi\nminulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen\nedessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.\n\nHäpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeänä ihmisten\nedessä. Ja semmoisena se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni.\nSalaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen\nperille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt\nmahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten\nvoisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa\nkuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua\nkalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti\nliittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä\nsamanlaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen\nmuita ihmisiä ala-arvoisempi olento.\n\nSe oli alakuloisuuteni syy.\n\nSe oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.\n\nSillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään\ntietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin\nkuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis\npitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana\nkasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja\njos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet\nsamanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa\nsisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa\ntehdä. Minä sentähden epäluuloisesti tutkin joko ilmettä heidän\nkatseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin\nsyvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi\nrakkaudettomuutta minua kohtaan.\n\nMiksi olin ujo?\n\nSylilapsi, niin pian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä\ntoisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee\nniin sen vuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä\nniinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että\nujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta,\nettä lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta\nse tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi, -- tai siitä\ntosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä\nujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja\nvakuutetuksi, että he häntä rakastavat.\n\nMutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa\nvalossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta\nitseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään,\narvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden\nperustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten\nkylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.\n\nMitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva\nvaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?\n\nTämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni\npunainen lanka, sen suuri \"pääasia\". Kaikki minun ominaisuuteni\nperustuvat siihen..Ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.\n\nTästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.\n\nSillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään\nrakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka\nluulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni:\nse teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se\nvalheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.\n\n\n\n\n3.\n\nMolemmat suhteet muuttuvat.\n\n\nEräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se\noli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin\naivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana\npelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.\n\nTämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa ja epätoivoon\njohtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa,\nväsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa,\nkevyt, rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat,\nse tahtoi pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi\nyleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti\nkorkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn\nsiitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että\nnaisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää\ntoisen sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin\non asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sen tähden kirjoittaja\nkäy sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja\nja mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten\nluonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista\nvieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina\nsiihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi.\nLuonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua\nsen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina.\nPäätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta\npuolen itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka\nsuoraan rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka\nulkonaisesti noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa\nkituvat oman paheensa tähden. -- Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin\nankaroita sanoja itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista\nluonnottominta ja alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka\nlukuisat ovat sen uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka\nolin luullut vaan minua yksin painavan, -- joka oli ollut minun syvin\nsalaisuuteni, oli niin yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti\nharvinaisena poikkeuksena niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina\nsäilyneet. Kirjoittajan ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli\nsäännölliseen ja molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos\navioliitto oli syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen\nkahleet, hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla\nmillä hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna,\nkoska toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa\nesitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset\nvaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.\n\nHenki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin\nsydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän\nkiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa\nkasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen\ntarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle\nsamaa neuvoneet.\n\nOmituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä\nitseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain\noikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä\nolin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin\npäinvastoin kehotettiin.\n\n\"On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme\nnähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei\nole lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi\nsuinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten\nkaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä\ntyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä\nyhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa\naina puutteellisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia\nja oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin\nseuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut\nvirheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä\non usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua\nkuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat\nja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta. -- --\" [Näiden\nseurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan ylenmääräisen\nkiihtymisen ja hermollinen tunteellisuuden, joka tekee mahdottomaksi\najattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja araksi Ja\nennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on itsesaastutus\nja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat ihmisen sekä\nhenkiset että ruumiilliset voimat. -- Minun täytyy huomauttaa, että oma\nkehitykseni oli käynyt aivan päinvastoin ja että nuo seuraukset minulla\nesiintyivät juuri siitä, etten kyennyt kieltäytymään. Kieltäytyminen\nvapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta ja tarmottomuudesta. -- En\nkuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita, vaan näyttivät nekin minusta\ntosilta.]\n\nAnnettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen\nporttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun\nmuassa:\n\n\"Missä valossa esiintyy siis porttolaitos, jos otetaan lukuun\nsiitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä\narvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi.\nSe on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes\nhalveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia\nnaisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme\nasiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa\ntapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet\nruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja\nluonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljoa\nenemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka\novat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan\npikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme\nja huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti,\ntotisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään\nheidän alentumisensa tähden.\"\n\n\"Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä\nrakkaus ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi, Jos nuoret henkilöt\nvoisivat kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa\nsukupuolten keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän\najaksi, niin ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on\nääretön merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen\nsanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä\nyhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.\"\n\nMinä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin pääni. Olihan oikeastaan\nnaurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha tapa voi\nolla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani vastaan, mutta\nainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se samalla on\nsynti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa semmoisen\nkannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja perustuu\nyksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui terveeltä ja\njärjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä sydämmestä omistaa\nsen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot rukouksiin ja\nsisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta vapautumista\ntäydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin vaikuttaa\nepätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen voimat\nturhaan työhön.\n\nSinä yönä, jona vihdoin olin voittanut \"tuon tarpeettoman ulkonaisen\nujouden\" ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin\nkadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni..\nMuistan selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että \"juuri se, mitä\nolin pitänyt suurimpana syntinä\", oli nyt tapahtunut. Ja muistan,\nettä tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle\npuhunut mitään: se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä\nollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään\nvivahdusta moitteesen! \"Onko minulla todella vapaus tähänkin\", kysyin\nsydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten\nratkaissut kysymyksen. Ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle.\nMuistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää\nhyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. \"Minun omat etunihan tässä\nolivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen,\nolinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin\nratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei!\nLapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse\nymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että\ntuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan\nrangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä\nvahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen\nmielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan\näänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa\nminulle: 'sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle\nhyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole'. Ja minä\nhoukka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat\nihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten\nymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan.\nJa sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset\npienet erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä\nvapautua, eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella\nelämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka\nheitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut\nhedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta,\ntervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.\"\n\nMuistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni\nJumalan, -- kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni\nja sisällisten taistelujeni keskellä. Ei niin, että suhde olisi tullut\nkerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään hukkui\nunohduksiin.\n\nJa aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.\n\nSe alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin, -- sen perusti tieto, etten\nsiis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea\nelämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä.\nSe oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman\npaheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet,\ntahdoin nyt minäkin siitä vapautua, -- aivan sillä samalla keinolla,\njota kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.\n\nMinulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi,\ntulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta\nvoi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä\ntaa.\n\nMaailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin\nvasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta\nkuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni,\njota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut\nyhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.\n\nMutta ei siinä kyllä.\n\nMinulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella\nympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.\n\nOli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden\npyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän\nahtaan ja epämukavan oven.\n\n\n\n\n4.\n\nUusi oppi.\n\n\nSe kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä \"_Samhällslärans\nGrunddrag_ eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning\naf den verkliga orsaken till och det enda botemedlet för samhällets\ntre förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat. -- Af en\nmedicine doktor.\" (_Yhteiskuntaopin pääpiirteet_ eli fyysillinen,\nsiitinelollinen ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan\nparannuskeinon esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen:\nköyhyyteen, porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta, --\nKirjoittanut lääkeopin tohtori).\n\nMahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja\nettä se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni\nylioppilasnuorisolle -- noin 14 vuotta sitten -- se oli hyvin tunnettu\nja sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo\nmielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen \"ajanhenkeen\", joka\nlienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne\ntätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta\nkirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä\nminuun enin vaikutti.\n\nFyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:\n\n\"Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla\nikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja\naltistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut\nihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia\nrangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja\nilman että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden\nihmisten tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään\narvollisuuden ja vapauden kanssa. Nöyryys ja altistuvaisuus ovat\nusein kyllä toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään\nmuutkaan mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa\nsanottavat hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on\nsamaa kuin aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan\nalituisesti tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut\nujoudesta, itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä\ntodellisesti nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe\nluonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä\nusein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede\nonneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken ruumiin\nvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta tai\nlaupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat itseluottamusta,\nmiehekästä intoa ja todellista elämännautintoa, -- sanalla sanoen\n_terveyttä_.\"\n\nJa puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:\n\n\"Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme\ntunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä\nsurkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin\nluonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että Jumala\narmahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen\nja porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi\nosaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta.\nAinoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin\nsiunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka\npaljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on\npidetty kiinni näistä petollisista keinoista!\"\n\n\"Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten\npyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty\nvälttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle,\nmahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään.\nTauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä\nvalossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan\nfyysillisten lakien rikkomisesta. 'Jumala on sallinut', taikka:\n'Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä', on ollut alituinen sananparsi\nniiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja\ntältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia,\njotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. 'Nämät\neivät voi onnistua', -- sanovat he -- 'sillä köyhyyden ja kaikkien\nmuiden yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään\nasuva pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan\nkatoa maan päältä?' Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista\napua ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa\nluonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin\nihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä\nhän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy\nluonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis\nmyöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja\nettä me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja\nhyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme,\nainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nErityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä\nkappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten\noli oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa\nja olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he\nmyöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa, -- ettei mitään ole\ntapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus\nluonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia\nja onni, että hän tällä maalipallolla oli yksin herra, että hän sai\nmuutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.\n\nPorttolaitos -- niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin\nollut valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni, --\noli yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys. Ei\nsaanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa\nsemmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos\nsiinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle\naivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei\nmuuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät;\ntaloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi\naineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä\nhankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo\nnostettava j.n.e. -- kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!\n\nNäin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta\nitseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa\nkehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman.\nMinä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko\nmaailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi,\nsielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista\nnäistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä\ntotuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.\n\nErittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä,\nheidän jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa.\nSe oli näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan\nmaailman järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman\ntahdosta, -- siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten\nvälillä. En voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä\nkohtaan, jonka tiesin \"uskonnolliseksi\". Ja minä melkein nautinnolla\nilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että\nolin \"ateisti\" ja pidin sitä kunnianimenäni, -- että materia on ollut\nolemassa paljoa ennen kuin henki, -- ettei nytkään ole olemassa\noikeastaan muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on\nsyntynyt.\n\nLöysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan\nyhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta\nyleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja\njoka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin\nkirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen\najanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi\nkaikki parsimiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa\nnäytti minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä.\nYhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen\nminulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään\nmuista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi\nminulla ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla\nylitä synnynnäinen jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on\nolentooni, etten voisi olla minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus\nmiksi sitä sanoisinkaan -- siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin\njonkinlaista vastenmielisyyttä rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin\nja pakkomahtiin. Sillä tällä ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä\nvanhetessani sain oppia ja vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että\ntuo jyrkkä vallan ja arvon erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa\nkoneistossa, on välttämätön juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon\nylläpitämiseksi kansalaisten kesken! Lapsena me olemme niin\nlapselliset, että meistä tuntuu maailma olevan vääryyttä täynnänsä.\nMe ihmettelemme, että toiset saavat liikkua töyhtöpäinä kenraaleina,\nkoristettuina tähtiin, kultanappeihin, punanauhasiin ja rusettiloihin,\nsyödä ja juoda mitä tahtovat, -- silloin kuin toiset kulkevat likasissa\nryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman voita.\n\nMutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen\nviranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten\nollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä\noli, jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden\npuhua teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet\ntoimeen yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä,\njoita sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin\nnyt tahdoin tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan\njumalaa vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin\nlämmin kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän\nkärsimyksistänsä. -- En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta\nnäihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta\nheidän puolellaan. Sillä he tahtoivat -- ja se oli minusta tärkeintä\n-- _perinjuurin_ sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut\nolla pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista\nvieraannuin senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi\ntarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain\nja asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan\njonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun\nuusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt).\nMinä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa\nsitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia\njäsenilleen, -- ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet\nkaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut.\nSe, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa\nväkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka\noli vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta. -- Ainoastaan anarkistit\nolivat perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan\nepäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta -- heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis\nmyöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää\nyhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli\ntämä aate ajettava. -- Millä tavalla? \"Vähitellen itsestäänkö\", lain\nja asetusten avulla? - Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli\nse, että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi\nmerkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.\n\nKysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt\ntietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui\nkaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa\nvaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut\nkäyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei\nmitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta,\njonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.\n\nNyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin\nvaan sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti\npuhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta,\nitsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan\nperinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja\nettä minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt\ntoisesta pahasta toiseen, -- siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt\nsisälliset taisteluni, suhteeni Jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua\nperinpohjin.\n\nSe tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä\nenemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että\nsamalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut\njatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi\npakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen,\nkokemuksineen ja rukouksineen, -- vapautua siitä arvostelusta, joka\nvälttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. [Leo\nTolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa omantunnon\nääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi esimerkiksi.\nSillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni arvostelemasta\nja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi siitä, että minulla\non jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee tupakanpoltto minulle\nvarsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua haihduttamaan mielestäni\nomituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka vaivasi henkisesti\naivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata ruumiillisesti.\nVaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin alituisesti ryhdyin\nerityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta sittenkuin jälleen\nvoitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut mahdollista\nluopua tupakoimisen tavasta.] Ja sen sijaan käänsin arvostelun kärjen\nulkopuolelleni. Sillä kokonaan arvostelematta ei ihminen voi olla; se\non hänessä välttämätön tarve. Ja niin minä nyt käytin kaikkea minulle\nmahdollista teräväpäisyyttä tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni\nolevan yhteiskunnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ylitä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä\narvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli\nvaljennut, -- yhtä välttämätöntä minun oli löytää ulkopuolellani alaa,\njossa olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä --\nsen sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.\n\nJa tähänkin tarjoutui tilaisuus.\n\n\n\n\n5.\n\nRakkaus kansaan.\n\n\nSiihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys\nläpi meidän maan.\n\nIhmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja\ntuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota\ntähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla,\noli melkein hävetty käyttää, -- joka oli ollut vaan talonpoikien kieli\nmaalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava\nsivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan\nkansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman\nhallituksen kieleksi.\n\nNe, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina\nsivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka\nvielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä\ntuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä\nsyrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin\nrakastetuissa runonsäkeissä:\n\n    Äänisjärvi, Pohjanlahti,\n    Auranrannat, Ruijansuu,\n    Siin' on suomalainen mahti,\n    Jok'ei oo kenenkään muun!\n    Sillä maalla sie oot vahti,\n    Älä ääntäs halveksu!\n    Nouse siis sä suomenkieli\n    Korkealle kaikumaan!\n\nErittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko\nmaan huomio seurasi.\n\nKansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin\nheegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi\nliekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli\nlähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien\nveljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta;\nisänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo\nkansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren\nlaineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.\n\nJa he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät\nkoko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin\nsitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän.\nHe olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden\naikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä\nheillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta,\nikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.\n\nMinä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla\nsemmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve\njuuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka\npäämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo, -- johon kaikki\najatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.\n\nEn vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut.\nTunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se\njuuri oli tuo \"rakkaus isänmaahan.\" Ja sentähden minä tutkimalla\ntutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat\nisänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut,\njos oli kaikilla muilla.\n\nVihdoin pääsinkin sen perille, -- vaikka ensin hyvin epäilin olinko\nlöytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden\njoukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä\nesille äidinkielen tutun soinnun kanssa, -- värähti mielessä, kun\nmuistui hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon\npientareella.\n\nYmmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka\noli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin\nyhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita\nkuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja\njuotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin\nkosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt\nminäkin osasin innostua, -- rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua\nihan saman hengen voimasta kuin hekin, -- niin, että minulla oli ehkä\nenemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin\nmitä olin heiltä kuullut.\n\nPian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen värähdys muuttunut\nikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko tulevaisuudelle; se puhalsi\ntodellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki lihaksi ja luuksi\nkaukaisimmat haaveet.\n\nElämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle: minäkin olin\nkuin uudesta-syntynyt, minullakin oli usko.\n\nEikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä\nelämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei\nvoinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa\nvastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan\nisänmaalle.\n\nHehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen,\nminä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa\nheijastelevan, kimeltelevän elämän, -- elämän ilman Jumalaa.\n\nNiin; mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan\ntahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä.\nMinusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse\nsynnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja\nniin aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä. -- Eläen hengen\nmaailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi\nolla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa\nateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on\nrakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan, Mutta\nJumalaa sisällisenä uskottuna en kaivannut. En antanut itselleni\naikaa kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti\ntahtoi minulle jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia\nelämänpyrintöjäni kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta\nmaineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.\n\nTämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:\n\n\n\n\n6.\n\nMinä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön\nsilmissä.\n\n\nJo allissa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka\nluonteeltani.\n\nMäärittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi\nmuille, -- pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta,\njota voisivat arvostella, -- pelko, että minusta ajateltaisiin toista\nja epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että\ntämä pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi\nrakastaa minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus,\ntavoitteleminen on ollut minun elämäni punainen lanka.\n\nKun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi\nratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.\n\nMahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja\nhehkua -- ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan\ntoisille, ja innostus kehotti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin\nedessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja\njulkisuutta kammoovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti,\nomin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen\nnäytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja\ntoisella ehdot suuruuteen.\n\nTämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa\ntapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli\nyleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät\npuoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja\nrohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi\nylpeänä noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja\nmuistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman\näidinkielemme olla poljetussa asemassa.\n\nMuistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä\nei ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa\nylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa\nruotsalainen puhe. -- Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me\nylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme\ntehneet.\n\nHän katsahti meihin kummastuneena: -- \"Mutta hyvät ystävät, miksi tätä\nyhtäkään puhetta?\"\n\nMe vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaati\nihan toki oikeudentunto ... ja niin edespäin.\n\nSe, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se\noli tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen\ntunteena nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan\naatteessa tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi\ntarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on,\nmeidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa.\nPois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!\n\nSe oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen\nsydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun\ntai jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki\nnieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.\n\nHänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme\nmaailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa\nala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän\narvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta\njos uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet,\nhävittää niin, ettei jää jälkeäkään!\n\nKaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan. Kaikki kerääntyivät hänen\nympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua uuden opin aatteissa,\nniinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa meidän uskontomme.\n\nEläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!\n\nMe saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa\njuhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti\nsama innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien\nkasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka\nvalmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.\n\nHän oli uusi ihminen.\n\nTiesin niin elävästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia,\nmitä puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut\nkoskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut\nkuulla mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai\nmuita hänen personallisia suhteitansa. Koko hänen olentonsa tahtoi\nsanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan kuulumattomana hän piti\nkaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle oikeudentunnolle hän ei\nantanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut merkitystä yksityisen\npersonallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen tätä kaikkea meille,\nhän ei aina tarvinnut sanoja; kun me -- hänen opetuslapsensa --\nistuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän ruveta\nheittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa\nperään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä\nsen kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me\nymmärsimme hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin\nosoittaa halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota\nkaikki vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta\npersonallisesta rahakukkarosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin\nmitä toiset voivat hänessä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan\ntarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut\nilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin.\nYdin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi\nkuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.\n\nTietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se\nolisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta,\nkuin siitä, mitä itse ihailin.\n\nTässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava.\nSillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä,\njoka ei saanut tähän kuvaan kuulua.\n\nMuistan, kuinka ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni\nkanssa, kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui,\nettei mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun\nesiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi\nkoko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki\nriippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli\nenin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta\njulkisuuteen.\n\nSentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut\nhuomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain\nkaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä\nvoimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat.\nAjatus oli puheessani jyrkkä ja osotti minun kuuluvan radikaaleistakin\nradikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat\nmukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtääkseen kestäviin\nhyvä-huutoihin minulle.\n\nEi kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni\nlensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien\npilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta\ninnostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli\nheidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin\nhuomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin.\nHe olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä\nkatseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me\nolimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien ääreen.\n\nVielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään\nystäväni kanssa edestakasin keskellä valaistua juhlasalia, muiden\npysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme\nkovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut\nahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja\nvaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat\naskeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni. -- Sillä kaiken\naikaa minä nyt \"loin kuvaa itsestäni\".\n\nTämä oli alku.\n\nNain minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan\nuutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan\nuutena, vaan -- omituista kyllä -- täydellisenä vastakohtana entiselle.\n\nTämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua\najattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä\nyhä, pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni\npuhujana, julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön,\nkuumaverinen entusiasti, se oli ilonen, reipas, toverillinen, -- ei\nrakastanut senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli\naina valmis tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta\n-- niin, niitä oli jo tuhansia eri vivahduksia, jotka välttämättä\nkuuluivat tähän kuvaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan\nsydänvereni ääreen:\n\nMinulle syntyi vihollisia.\n\nNiistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme, -- jotka eivät\nymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat\nomaansa ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat\nluonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut\nolla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.\n\nVarsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa\npuolueessa, -- semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa\nvihamielisyyttä.\n\nNe olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani\nja näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät\nomistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia\nmiellyttänyt.\n\nMinä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä\nkohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka\nkäski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni.\nNe olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut\najatellakaan.\n\n\n\n\n7.\n\nElämä siirtyy tulevaisuuteen.\n\n\nTuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan.\nPuhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin\nkysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien\nkeskuudessa.\n\nNiinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken\nnielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä\nse edessään näkee.\n\nYlioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä.\nMitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella\nihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani. -- Minäkin\ntahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin, --\nkoko kansalla täytyy olla kuva minusta!\n\nMutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä,\njota se kunnioitti herättäjänänsä, -- joka oli sen suuri mies, sen\nrakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme\nhehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.\n\nEn siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.\n\nKuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin,\nniin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa\nkansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä\nsuuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava\nvastaisuudessa, elämälläni.\n\nMutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat\nsen toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan\nvähän selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet,\neri aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin\nhuomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se\nluonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä\nsuuruutta kohden, -- jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.\n\nOliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä\nprofessoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan\nihanteeksi, -- ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta\nen vielä tiennyt mitään.\n\nAinoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata\nvoimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli\nvälttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin\nvaltava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni,\nse oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen\ntoteutumisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.\n\nMutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan\nnykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa\nnykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja\npysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.\n\nMinä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää\nvastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa\nvähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena\ntapaan itsessäni tuon tulevaisuudenhaaveen, -- tuon kansalle luotavan\nkuvan, -- päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo\nsiirtynyt vaan välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.\n\nTämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis\nvoinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana\najatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen\ntäytyi vähitellen himmetä.\n\nMuistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta\nkadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei\nse ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni\ninnostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo\nrakkaus ajaksi sammui sikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa\ntarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja\nvalmistunut tuohon \"suureen elämäntyöhön\".\n\nMissä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?\n\nSe kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi,\nsitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi\nläheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä\nkarttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.\n\nTulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt\nsydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi,\nsille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämän viehätyksen.\n\n\n\n\n8.\n\nHumaltuminen muuttuu tarpeeksi.\n\n\nEi se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi\nsydämmen ja päästi kielen kahleista.\n\nMutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet\nolivat joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna\nseurustelutapana, keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.\n\nTulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin\nvoivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä\nasialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me\najattelimme niin, että mehän juomme vaan _nyt_; että sitten siellä\ntulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan\nsatunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen\nvarjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja\nmitäpä siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. \"Man måste rasa ut!\"\nsanoivat jotkut.\n\nSitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen\nkuvaan, jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä\nkuvaa täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut\nhavaita mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä\nsiveellisiä näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet\niloisuuttani juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan\nkotiin määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla\njuomaretkellä olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset\nminua tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no\njaa, hän nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo \"hän nyt on kerran\nsemmoinen\" se kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli\nmahdoton kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei\nollut siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut\nrikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä\nolin.\n\nMutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta\nvähitellen ja ihan toisista syistä:\n\nIhmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo\neletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse\nelämä.\n\nJos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa\nesimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman\nsuhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat,\nlukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin,\nkunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on\nriittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella\ninnolla hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä\nilolla tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt\nnykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä\nsilmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille\nvasta tulevaisuudessa.\n\nAivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa\nitse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan\nsuorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen\nsaavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin\nvirkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole\nyhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni\nminä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan\nmitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni,\nnykyisyys, ei voi minua viehättää, Minä elän tulevaisuutta varten.\n\nNäin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden\najatuksissa.\n\nTottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan\nsellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti\nminussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja\nkysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin\nratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat\nolemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina\nvaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut\naikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos\nummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia,\njos oi muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt\nkirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa. -- Ei;\nminä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä.\nTaikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta\nvelkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa\ntärkeästä päivän kysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä,\nniin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen\nvoitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon:\nkas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo! -- aivan kuin se vaan tahtoisikin\nkääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen\ntien, jonka olen elämälle viitoittanut. -- Ja sitäpaitsi, minulla\non himmeä aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä\naavistan, että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet\nkysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa; --\ntämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi?\n-- ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?\n\nEi, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen\nnykyisyydessä.\n\nMinullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni! -- --\n\nMutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti\nkalvava vaiva.\n\nMinun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole\nhuono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon,\nettä nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.\n\nJa siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.\n\nEn tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he\novat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa, Minä vaan\ntulen heidän seuraansa.\n\nMutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo.\nErittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita\nkaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella\nsitävastoin nuo sanat tulevat sanotuiksi kuin itsestään. Ne saattavat\nolla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys\nsaattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai\nettä näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aiheitani ja uskovan\nniihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Uutta juuri ne\nsanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu\nkovin kömpelöltä. --\n\nEnhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä\nymmärtänyt juomista yksikseni.\n\nJa kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle\noli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni\ntuo omituisesti kalvava vaiva.\n\n-- Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on\nennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen\nvapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.\n\nTätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten\nseurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä\nusko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä\nen viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua\nuskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä,\nmitä minusta luullaan.\n\nTätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden,\nvoittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen.\nJollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se\nkasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.\n\nTätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä\nsen tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu\nnykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus\njoka hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja\nkiirehtää minua. Mutta _nyt_ minä en voi nauttia. Kevät on kuin\nminun ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden\nihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun\ntäytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa\nelämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.\n\nTämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani\nen enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä\nlevottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva,\njohon olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta\najattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa\nmielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa\nuutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta\ntulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta,\njoka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti\npainoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni\ntakasin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.\n\nSilloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut\ntarpeeksi.\n\n\n\n\n9.\n\nKaksinaisuuden huipulla.\n\n\nEn voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen\ntulevaisuudenhaaveeseni.\n\nVarmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta\nrakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen\nvärähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun\nmuistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen\ntaika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsenikin oudostua, että olin\nvoinut niin mahdottomia haaveksia.\n\nTämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua\nepätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin\nhengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen\ntulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen\nuuden tulevaisuuden kanssa, -- kaikessa hiljaisuudessa.\n\nTämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa, -- jonka luonteeseen kohta\ntulen, -- täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi;\nniiden välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman\ntulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa\nsilmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut\npohjattomuuteen tai -- kuten sanoin -- tukehtunut. Ja tuo ylimeno\nvanhasta uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin\ntietävinäni koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin\najatellessa tai päättäessä.\n\nMinä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että\nniille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.\n\nSillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa\njuuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden\ninnostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme\najattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin\nhalveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että\nmuka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen\nvähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen\nja yhteiskunnalliseen merkitykseen, -- _Me_ emme tulisi niin tekemään,\nvaikka koko maailma niin tekisi!\n\nJa tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin\ntilaisuus, -- tilaisuus täydelliseen käänteesen. Sillä aivan kuin minua\nvarten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä\ntullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen,\nolin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä\nminä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.\n\nElämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät\naatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan\nnuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa\nmahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme\nvaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä\nselvemmin sai huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan\nminkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä.\nJuuri tuo \"vähitellen itsestänsä\" oli totuus, vaikka olimmekin ennen\nhalveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna\ntunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla\nvoinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi\nolemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella.\nKoko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus\nmuutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä\nitse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon. -- Mutta\nyhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän\noli tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen\nhaaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva, -- niin,\njos ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa;\nkaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa\nkorkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli\npantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin\noli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin\nhuippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää -- itsemurha.\n\nOlin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta\nolennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja\nmuiden ajatuksissa. Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin\nluopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut\ntarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä\npessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.\n\nItse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan\nollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin\nja antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten\nvoisin jäljestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi,\nsuloiseksi, onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi\ntulevaisuuteni.\n\nElämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä\ntulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan\nrakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.\n\nErilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä\ntämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin,\nniinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä\ntunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen\nerilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt\non! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat\nylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen\nrakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdon\ntuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu! -- Ja niin paisutan\nminä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin\nsillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen\nsisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa\nmerkitä mitään. Minä elän vaan sitä varten, että saattaisin vaimoni\nonnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta,\nenkä epäile mitään.\n\nMutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne\nkääntyvät vastakohtaansa, Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä\nmuuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee\nitsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan\nvaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla\nhänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti\nitseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita\ntuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan\noivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi\nkaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan. -- Sitten\nminä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen\nedessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut\nantaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista\nminun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua\nmuita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä\nmustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen\nalttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni aikonut.\n\nAinoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään\nviehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään\nkoko huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle. --\nVaimoni kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään\noikeata halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa\nitseäni, mutta minä tunsin näin: -- kyllähän minä kotia haluaisin\nrakentaa, mutta eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka\nme kerran todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut,\njotka sinä olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan\nsiinä oikeassa tulevaisuuden kodissa. -- --\n\n-- Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.\n\nMitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!\n\nYhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että\nminulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten\nvoisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.\n\nJa toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän\nkysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat\nlähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei\nniitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi\ntulevaisuuden ajatuksiksi.\n\nKun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla\nniin perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin\nvanhan haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni.\nEikä se vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulla\nerikoinen venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka\njärjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat\nvyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri\nrasiaansa. -- Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus\noli minulle pienimpiin erikoisuuksiin asti selvänä.\n\nNäin kesällä. -- Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:\n\nTärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti\nsisustetut huoneet. Minun huoneessani (-- vaimoni huone oli vähitellen\nhäipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,\n-- käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena, -- arvokkaat\nverhot korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut\nja kipsikuvat. Kirjoituspöytäni -- painava, viheriäverkainen --\ntulisi seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta, Pöydällä olisi\nmatalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka\nlehdellä luinen paperiveitsi.\n\nTai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla:\n\n-- --\n\nMiksi eri pitäisi hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja\nnauretaan? Mutta moittijat ja naurajat eivät ole muuta kuin\nkadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi asiassa.\n\nTaikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan,\njoka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani,\npuhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin\nkeskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.\n\n-- --\n\nJa ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä\naatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle\ntarpeettomaksi.\n\nKun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin\nniitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni\nja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui\nihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen.\nKorkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja\nvaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä. Tahtoisin myöskin\nolla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin\nvaikutusvaltaani aikaansaajakseni demokraattiseen suuntaan käyviä\nmuutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin\nsiihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten\nkesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni,\nmissä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.\n\nTämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään\nsatunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin.\nToisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että\npyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin\nvuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne\njalomielisyydestä.\n\nTämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli\ntarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana\nkansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka\nkannatusta pyrinnöilleni toivoin.\n\nJa kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen\npessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä\nei kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut \"ylioppilasaikana.\" Olot\nympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo\ntäysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa\nen suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun\nisänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes\nkuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista\njulkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa\nvakaassa seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen\nkäytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin\nlyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa\nvaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella\nheistä oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan\nohje. Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin\nnaurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että\npoikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.\n\nPuolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle\nkukin oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan\nyhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia\nnuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.\n\nEnkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin\nitsestäni luonut.\n\nHuomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni\nnäin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun\nkuvani olivat eri asioita.\n\nMutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut\nheikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä\ntärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani,\njoka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa\nsovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa\nja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua,\nriippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.\n\nMuistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi,\nlähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta\nminä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun,\nettä vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin\nkokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut\nmihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin, -- se, että minä oikeastaan olin\nateisti, -- se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista\noli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä,\npuolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa\nvirkamiestä.\n\nJa jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei\nminulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa.\nMinun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa\ntapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena,\nsopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja\npuolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille\nmielipiteille, -- pitihän minun toki voida puolustaa itseäni\nvastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä\nvarten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista\najoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja\nperusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia\nyhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen\npyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e.\nMinäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne\ntäysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne\nkatsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen\nikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut.\nkaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi\nollut juuri niitä varten laadittu kuilu.\n\nEi mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien\nja kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään\nkoko siihen tarvittava tausta, Kun joku nuorukainen tuli minulle\nselittämään olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden\nmullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat\npudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi\nväitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin\navata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt\nlainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni\nheitellä sieltä esiin tavaraa, -- kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui\nalakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.\n\nMutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka\nmuun muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen\nministeri-valtiosihteerin virastoon. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun\nminun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti\nsanoa, että olin turhamielinen.\n\nArvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua\nitseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni,\nkuinka turhamielinen olin.\n\nMinun täytyy siis edelleen vielä kysyä, niiksi olin turhamielinen, --\nmihin se minussa perustui, -- mihin sillä pyrin.\n\n-- --\n\nOnhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi\nkeikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on\nturhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.\n\nJos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen\nturhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.\n\nRupeaisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia\nvoidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi ymmärtää.\n\nMutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka\nlaajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme\nhuvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta: mutta huomaamme,\nettä esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei\nenää ole kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika,\njoka tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla\nturhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus\nulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies,\ntaiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.\n\nEnnenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.\n\nJa tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat\nympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään\njoku erityinen tekokäsitys.\n\nNainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa,\nkoettaa jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen\nnäkönsä edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen\noman makunsa ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu\nmuotimaailmasta. Taikka jos hänellä oi ole mitään varmaa kuvaa\nitsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän\nasettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin\nvasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin\npainaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin\ntai muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka\nhäntä tyydyttää ja jonka hän omistaa. -- Ja ulkona, kun hän hymyilee\nja nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun\nkanssa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan\nkasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen\nmielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa,\nihankuin itsestään syntyy, -- jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka\nhän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on\nnaisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä,\nIlo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan\nsiitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.\n\nMutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä\njollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.\n\nNiinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka\nitsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan.\nEn tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee.\nMilloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne\nsilmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin,\nmilloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai\nluonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä,\njoka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen,\nmitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin\nlausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen\npoikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei\nolekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu\nihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin\ntahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai\nettä hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se\non vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee\nystävällisesti.\n\nJa jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat\nhuonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa -- kaikki minulle ilmaisee\nsen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo\nsiirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään\nyhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin\non, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin\nedespäin.\n\nMutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä\nvalossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä\ntarkoita näin ulkonaista muotoa.\n\nKuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen\nkäsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on\ntottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan\nhuomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä\nerilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa\nilonen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin\nsyystä tahtonut esiintyä melkein \"blaseerattuna\", kaikki synkissä\nväreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän\nei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut\ntuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin\nkoulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.\n\nTunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan\nelää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa.\nHän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan\nlähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja\nottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista\ntaidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää\nefektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat\nvaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen\nhenkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan\nhän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon\nhänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää\njotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno\nsielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota\ntekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.\n\nTunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä\nkuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelen ja ihailee. En tarkoita,\nettä hän olisi yleisön maun orja, Ei; hän on päinvastoin pikemmin\nhionut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi\noman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan\nristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa\nhänen alaansa ja estää häntä antautumasta uusille urille. Ja sittenkään\nhän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja\nrakastaneet.\n\nVoin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka, mitä ulkonaiseen asuun\ntulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin\nhuomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan\nkirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka\nedessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana.\nHän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että\nyksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä,\nmuodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja\nhänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen\nsopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta\ntieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti\ntieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki\ntieteelliset lauseparret, joihin ajatukset ovat puettavat, eikä hän voi\nvahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle\nselvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii\npyrkiä. Sillä tuo hänen asemassaan oleva tiedemies on hänen kuvansa,\njoka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä\nniinhyvin kuin taitaa.\n\nMutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta\npolitikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin\nkuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen\nhän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan\non tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen\nesiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä\nkuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata\nylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä\nkehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti\nsovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin\nolla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii\nrohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua. -- Omituista hänelle\non vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin\nesimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän\nkuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä\nelänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin\njäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin\nmitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin\ntavallisesta vihasta tai kostontunteesta ja kuvailla toimineensa\npuhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut\nmuita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin\nuskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan\näänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä\nasioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun\nmiehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan\noli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin\nkevytmielisen \"kruuna vai klaavan\", ennenkuin pudotti lippunsa.\nIstuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä\nliikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan\nja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan\nmuu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa,\nvastauksissa maljan esityksiin, mietinnöissä, artikkeleissa ja omassa\nmielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä,\nisänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin\ntoimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa, -- että tätä\nkuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän\npuolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän: -- Hän hämärästi aavistaa,\nettä jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen\nvaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen\nkuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana,\nepävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.\n\nKaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden\npiiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän\nturhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä\ntunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa, elämänoloissa.\nOnko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi\nvapautua heti kun on sen huomannut.\n\nEi, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyaikaisen\nkulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään\nsatunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä\nkuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua\nkeikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo.\nAinoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta\nvapauttaa, -- semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska\non tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen\ntäytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että\nhänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta\nitseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin\nmuusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta,\nikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa, ei\nviehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei\nhänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä lian\non itsestään hionut.\n\nJa aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta\npäivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen\nja tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt\nelämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään\npyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan\nole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toiston\nhuomiota, tunnustusta ja rakkautta.\n\n-- --\n\nMutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin\ntämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.\n\nTämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi,\nilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka\nalalle, sen erilaisimpiin suhteisiin, selvän yleisinhimillisen\npyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen\ntoisten rakkauden tavoitteleminen.\n\nSiinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään\nvastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.\n\n\n\n\n10.\n\nKotona.\n\n\nEräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini\nkotiin, hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä\naikomus seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen\nkäytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä\ntoimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja\nvarten.\n\nTulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa;\nuusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota\nlakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.\n\nNäin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen\nkuin tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut\nvastaan huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä,\nkun puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta\nsemmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin\nolisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti maistelen\ntyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut muiden kuullen vanhan\nisäni kanssa, -- keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista,\ntullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset\nviehättivät minua täällä kotona -- aivan niinkuin ne olivat\nviehättäneet muuallakin maailmassa -- ainoastaan mikäli niiden avulla\nsain liikutella sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi\nitseäni. Tuo halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut,\nettä minä omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani\nistuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.\n\nAinoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän\nosoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt.\nJa hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani\nhänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään\njotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.\n\nNimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä, hyvyyteen.\n\nHän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena\nkaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja\nepäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa\ntotisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä,\nhän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä,\nsanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.\n\nJa minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden\nyläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän\nvaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.\n\nÄidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia, -- niitä myöhempiä,\njoissa kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli\nkoettanut tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän\ntavallisesti kertomaan ja selittämään \"Tolstoitansa\", milloin vaan\ntilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä\nTolstoi oli kirjoittanut, ja miten hän selitti Kristuksen opin; --\nettä ihmisen ei pitäisi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä\npääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.\n\nJa niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä\noppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun\nalkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin\nmuka sivumennen \"paikkoja\".\n\nMinä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja\nvältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.\n\nKun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat\nkatsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä\nvalitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan\nsiksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun\npiiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin\ntorjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät\nymmärrä.\n\nÄiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan\nkokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen\njohonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:\n\n\"Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja\nymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki\nsitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.\"\n\nJa näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä\nsinä nyt oikeastaan sanot?\n\nMuistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon\nalituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt\ntavalliseen tapaani kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä\nnäin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri\nmuuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua\nsyntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi\nvalitsin vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla\noli varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä\nkäyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni.\nTämä ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun\nlapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin\nhakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi\nnimittää toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan\nkirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan se n\nvuoksi miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä\ntieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi\nlausua ajatukset yleistajuisessa muodossa.\n\n-- Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä, -- minä en oikein\nkäsitä -- tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että\nihmisen on antaminen pahalle täydet ohjat?\n\n-- Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni\nvaikutus. -- Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole\nvastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.\n\n-- Ei väkivallalla, vaan kuinka?\n\n-- No kaikilla muilla keinoilla.\n\n-- Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi\nluullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet, ja varoitukset\novat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi;\ntaikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa\nvaroituksiin. --\n\n-- Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani\navonaisella kädellä. -- Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena.\nTiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.\n\n-- Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen\nniistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?\n\n-- No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään, --\nminä väitän, että se soveltuukin.\n\n-- Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka\nolisit tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi\npetomaisen murhaajan käsistä?\n\nÄidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut\njuuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:\n\n-- Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan\nkimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen\nkäsistään!\n\nJa joku toinen lisäsi siihen:\n\n-- Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä\nollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!\n\nSiitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen\npuheesen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jotakin hän\nluullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti\n_hän_ tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä\nmerkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.\n\nKun hän sitten alkoi saada sanan vuoroa, keskeytin minä itse hänet\njatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää vältellyt tieteellisiä sanoja.\nPäinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.\n\n-- Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin\nalituinen pahan vastustaminen, -- ja että kaikki paha, mistä me vielä\nkärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa.\nIhminen _ei saa_ väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua\nesiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen\nylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi\notsaa! -- Totta on, että tuo pahan vastustaminen _voi_ tuottaa myöskin\nturmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen\non puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla\nkostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin,\njoka kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti\npahaa vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään\nsuurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä\nniinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien\nhistoriallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden\nomakätiseen pahan vastustamiseen, -- lukuunottamatta niinsanottuja\nhätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on\nottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen,\n-- lukuunottamatta niinsanottuja hätävarjelustapauksia, missä se\nyhäkin on sallittu. Valtiovalta on ottanut omaksi tehtäväkseen\npahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen. Valtiovallalle ovat\nkaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa ilman kostonhimoa,\nilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me yksityiset, jättäen\npahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme vapauttaneet\nnäin käyttämämme väkivallan kaikista niistä ominaisuuksista, jotka\nvoivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi, -- Aivan toinen asia on,\nettä yhteiskunnan nykyinen historiallinen kehitysaste ei tässäkään\nasiassa täysin vastaa ajan valistuneita käsitteitä. Saattaa olla, että\nesimerkiksi rangaistustavat ovat sopimattomia, liian ankaroita, -- jota\nsyystä on väitetty muun muassa kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken\nedistyksen perustus onkin juuri siinä, että ajan vaatimukset kulkevat\nolevien olojen edellä, näitä vähitellen muodostaen mukaisiksensa.\nYhteiskunnan parannuspuuhille on kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen\nsisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on siinä laajat vaikutusalat. Niinpä\nesimerkiksi juuri vankeuslaitoksen alalla on erittäin viime aikoina\ntehty ja yhä tehdään suuria muutoksia ihmisystävälliseen suuntaan.\nSiellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja rangaistuksen ja vankeuden\ntarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä, jotka teoriiat ovat\nsuuressa määrin vaikuttaneet vankilain muuttumiseksi piinahuoneista\nkasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä tarjoo miettimistä,\nväsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat mielestäni kaikki\nsemmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa, -- noin yksipuolisesti\nlausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme enemmän tointa,\nenemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat meiltä\nmahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lainauksiin ja jättävät\nmeidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi\nedistyksestä edistykseen.\n\nKun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä\näidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina\nja silmissä omituinen surullisuus.\n\n-- Niin, en tiedä, -- hän sanoi; -- kun sinä noin puhut, niin -- sinä\notat kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa\nihmisten hyviä pyrintöjä. -- -- --\n\nNämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä\nhäntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden\nhuomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen\nnäin omavaltaisesti. Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat\njaloittelemaan. Me siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme\nflyygelin ympärille mitä iloisimmassa mielialassa.\n\nIllallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä\nasioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta,\nvaltion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten\nkävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista\nyön selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni\ntämän johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa\nsilmät hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on\nottanut yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi -- joka, samalla\nkuin tietää loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti\nhuolestua lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...\n\nMutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein\nvaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.\n\n\n\n\n11.\n\nPäätökseni.\n\n\nTähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä\nlisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.\n\nOlen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet\nluonteessani ja pyrinnöissäni. Ja sen vuoksi minun on täytynyt\ntarkasti välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet,\npäästyään yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan\nvastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden\nmerkitystä juuri pääpiirteinä.\n\nEdellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni,\njonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa\nja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka\nolivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se\non, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.\n\nNämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.\n\nMutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan\nkeskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään\nkeskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni\nkiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.\n\nElämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen\nolentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja\njolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.\n\nEi yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon\nelämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä\nlikööreillä tahansa joutoaikansa, -- aina osuu jonakin hetkenä hänen\nmieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti.\nUlkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva.\nJa samassa horjahtuu koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä\ntodella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä\nminä olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä, mitä olen kuvaillut\nolevani, jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä,\nmitä tietoni edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta,\nkansallistaloutta, valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kalkki\njotakin perin hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä\njuristin nimi kokonaiseksi yhdistä. -- Minun työnikö olen minä? Ei:\nkirjoittaessani oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen\nnimenomaan, etten ole sitä, mitä toimin, -- että minä työskentelen\nolemattoman vastaisuuden nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään\nyhteyttä työni kanssa. Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä\nminä sitten olin? -- Minä valvoin mielelläni iloisissa seuroissa\nja join paljon. Luullakseni hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi\nalkohoolin vaikutuksista ruumiiseni, ennen kuin jo ryyppäsin uudestaan.\nSisäisten ajatusten ja aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla\nmelkein aina katkaistu; ne menivät minulla kuin irti toisistaan: koko\nsisäinen elämä oli hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi\nja voimakkaasti ja päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta\ntuuli vei tunteen niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat\njokapäiväisiä ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat\njokapäiväisiä tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin\nnäyttää kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka\nliikkuu jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä\nulkonaisesti eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he\nolisivat tienneet kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja\nkuinka niistä riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo\noli semmoisina hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä\nolen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä\non petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien\nsilmieni edessä!\n\nSentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi\ntai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se\ntyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo\npieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun\ntäytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen,\njoka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta\npalasta.\n\nJa tähän on tarjona pettämätön keino: -- vertaan itseäni muihin. Se\non: en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani\nja toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen\nmittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni\nmuiden silmillä.\n\nJa tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi.\nOvathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se,\nmiltä näytän!\n\nJa jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen.\nJo häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä\nsiellä!\n\n-- --\n\nMutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin\npainuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin\npäästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa\nsekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa, -- tieto, että minun täytyy\nikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan\nitseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä\nkaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,\n-- ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan:\nkatsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän\nkelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä,\netten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut,\nenkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut,\nniin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja\nvalheellisessa elämässä. -- Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos\nvaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä\ntehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin\nsemmoinen kuvailu, että jos _oikein_ tahtoisin, niin kyllä voisin\npitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut\npäättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea,\nlopullinen päätös, --- sen varalta, että minulla olisi se lopullinen\nvielä jäljellä, jos rikkoisin nytkin. -- Kuinka mieletöntä, ja samalla\nkuinka tuttua!\n\nHuomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä\ntarkoittanut saada minua horjahtumaan uskostani oinaan tulevaisuuteen\nja koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski\nvaan minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä.\nOnnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus,\nsäännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin\nelämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla\nhyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä\njoka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja\npitää puoliani tässä kilpailussa, -- se usko oli yhtä horjumaton aina.\nNäitä asioita olisin voinut panna kysymyksen alaisiksi yhtä vähän, kuin\nväittää valoa pimeäksi.\n\n-- --\n\nMutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja\nsyksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen\ntarpeen siveellisesti muuttua, -- ikäänkuin riippumatta siitä, että\ntämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja\nvälttämätön.\n\nMielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja\ntuntui lämmittävän.\n\nMuun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin\npienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni\nja elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän\nsemmoisenaan; -- mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.\n\nKoetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin\nvoimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi\nsilmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman\nluonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin\nsiitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni\nkanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni;\nkirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että\nvaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta\njatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä\nitsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut\npaljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin\nnäin: -- \"Joskus tuntuu kuin olisi Jumala minusta aikonut ihan toista\nkuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla\n_hyvä_, niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.\"\n--\n\nMutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut\nkarkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen\nmukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä\ntodelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin\npaperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin\ntahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin\nja tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen\npiiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin\ntyynyn alle. -- Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään\nsaavan tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin\nlapsellisia, kuin että \"jospa aina koettaisin olla hyvä!\" Mikään asia\nei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän\nhämilleni.\n\nSalaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista\ntunnelmaa.\n\n\"Jospa, perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen,\nlopullisen päätökseni, -- nyt, ennenkuin olen jälleen tullut\nvastatusten ulkomaailman kanssa!\"\n\nJuuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin\nerilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä\nvakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä\ntunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin\naivan erikoiseen toimenpiteesen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen,\njos mahdollista, vielä herkemmäksi.\n\nKoetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.\n\nSiinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään.\nEivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet.\nAivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja\nylläni kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomille\npyrkimyksilleen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde\nJumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.\n\nEnkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta\naikaihmiselle olisi sopinut.\n\nEriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi\nJumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko\ntunnelman.\n\nMiksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi!\nJos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!\n\nJuuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan\nniinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua\nminulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.\n\nMutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan\nniinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että\ntahdoin vihdoinkin _oikein_ koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun\ntulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin\nsilloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä\nolla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis\nminua hyvissä pyrinnöissäni tuhoisasti auttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä\ntoinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.\n\nSe, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.\n\nSillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut\ntämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni. -- --\n\n-- --\n\nOlin senjälkeen kahden vaiheilla, oliko minun purskahtaminen\nhillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni\nmiehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta\ntyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois\nmuististani.\n\n\n\n\n12.\n\n\"Kristuksen opin henki\".\n\n\nEräänä, syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin\nhuoneesen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin\nteokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.\n\nNäistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli\nvaan pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta\n\"Kristuksen opin henki\".\n\nEnsin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:\n\n\"Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat\nulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.\"\n\n\"Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän\nkanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella.\nEnsimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi:\nSabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on\nyläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen,\nkuten kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää\nerehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on\ntehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on\nsabatti selvästi erehdys.\" -- --\n\n\"Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja\nastui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona.\nJa siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja\nettä lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön.\nJeesus sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin\nmäärätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa\nja hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsi suhteestaan ikuiseen Henkeen,\njota ei voi nähdä eikä näyttää.\"\n\n\"Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on\nrakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus\non sekä väärä että vahingollinen, kun se antaa aihetta pahoihin\ntöihin, kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien\nlaiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan\nulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja\nunohtaa rakkaudentöiden tekemisen.\"\n\nMinä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa\nja huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta\njumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä\nmekin aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty\njumalattomiksi.\n\nMutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään\nsuuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, -- joka ei voi\nenää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.\n\nEn voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta\nilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi, kun ensi kerran koko sielullani\nymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että _minulla on\nhenkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni, -- jonka tahdon\nseuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus_.\n\nTahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko\nsydämmeni jokaisen nähtäväksi.\n\nSillä kun koetan kuvata tätä suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin\naavistamatta syntyi, tuntuvat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä\nvalo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot\ntahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä\nolevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän\naurinkoa.\n\nKun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen\nitseensä, täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta\nosoittamalla sen valaisemiin esineisiin. Näin ollen lukija voi saada\njotakuinkin kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin\nolen laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis\ntavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta\nJumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että\nlukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun\nvaillinaisten viittausteni takana on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat\nmainitusta Leo Tolstoin kujasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus\nkäsitykseen! Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat\nmielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat,\nmutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta\nhukkaan.\n\n-- -- --\n\n\"Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon\ntäyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko\nmeidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on\nmeihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.\"\n\nMeillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla\nkeskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.\n\n-- -- --\n\nRuumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on\nantautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin\nkuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei\ntarvitse pelätä mitään.\n\n-- -- --\n\nJeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on\nIsän tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista\npersonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen\nhalusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin\nmilloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja\nkieltäymyksiä.\n\nJoka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän\ntärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.\n\n-- -- --\n\nTodellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on\nmennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä,\nmitä jokaisen on tehtävä _nyt_. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa\nlakata ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten\ntehtävä ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä\nelämästä, joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä\ntäyttää kaikkien meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä\ntämän elämän, jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi\nenää saada sitä takasin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei\ntäytä tehtäväänsä, jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä\njuuri tänä hetkenä voi varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen\nkaikki voimansa liikkeelle nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon\ntäyttäminen voi tapahtua vaan nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien\nihmisten elämä ja onni. Senvuoksi on hänen tahtonsa täyttäminen\nkaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne, jotka hyvää tekevät, elävät.\nTehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä), se on elämä ja yhdistää\nmeidät yhteisen Isämme kanssa.\n\n-- -- --\n\nVastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa\ntotuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut\nomasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.\n\n\"Minä opetan sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten Isän edessä ja mikä\nsiis on hyvää kaikille ihmisille. Tehkää mitä minä sanon, täyttäkää\nminun viisi käskyäni, ja te näette, että mitä sanon on totta. Näiden\nviiden käskyn täyttäminen vapauttaa maailman pahasta, ja käskyt ovat\ntosia. Selväähän on, että joka ei julista omaa personallista tahtoansa,\nvaan sen, joka on hänet lähettänyt, hän julistaa totuutta. Mooseksen\nlaki opettaa ihmistahdon täyttämistä, ja senvuoksi se on täynnänsä\nristiriitaisuuksia. Minun oppini käskee Isän tahdon täyttämistä, ja\nsilisi se kaikessa johtaa samaan päätökseen.\"\n\n\"Juutalaiset eivät häntä ymmärtäneet, vaan vaativat ulkonaisia\ntodistuksia siihen, että hän oli Kristus, josta puhuttiin\nennustuksissa. Tähän hän vastasi: Älkää koettako saada tietää, kuka\nminä olen, taikka ovatko teidän profeettanne kirjoittaneet minusta\nvai eivät, vaan pankaa minun oppini sydämmellenne ja mitä minä sanon\nyhteisestä Isästämme. Minua, ihmistä, ette tarvitse uskoa, vaan uskokaa\nmitä minä sanon kaikkien meidän yhteisen Isämme nimessä.\"\n\n\"Mitään ulkonaista todistusta siitä, mistä minä olen tullut, ei ole\ntarpeen, vaan ainoastaan että te seuraatte minun oppiani. Joka sitä\nseuraa, saavuttaa totisen elämän. Ei voi löytyä mitään todistusta minun\noppini totuudesta. Se on valoa, ja niinkuin valoa ei voi valaista, niin\nei voi todistaa sen totuutta, mikä on totta. Minun oppini on valoa, ja\njokainen, joka sitä näkee, hänellä on valoa ja elämää, ja hänelle ovat\nkaikki todistukset hyödyttömiä. Mutta joka pimeydessä on, hänen täytyy\npäästä valoon.\"\n\nMutta juutalaiset kysyivät häneltä uudestaan, kuka hän oli lihassa.\nHän sanoi heille: \"Minä olen, mitä olen alusta teille sanonut, ihminen\nja elämän Isän poika. Ainoastaan se, joka ymmärtää itsekin olevansa\ntämän Isän poika (mikä on se totuus, jota opetan) ja joka täyttää\nHänen tahtonsa, lakkaa olemasta orja ja tulee vapaaksi, sillä meitä\nestää vapaiksi tulemasta vaan se erehdys, joka panee meitä pitämään\nruumiin elämätä todellisena elämänä. Vapaa ja kuolematon on vaan se,\njoka ymmärtää totuuden, että elämä on ainoastaan hänen Isänsä tahdon\ntäyttämisessä.\"\n\nJa Jeesus sanoi: \"Minun oppini on nukkuvan elämän herätys. Joka uskoo\nminun oppiani, herää ikuiseen elämään ja on elävä kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Minun oppiani ei voi todistaa, mutta ihmiset seuraavat sitä siksi,\nettä se yksin lupaa heille elämää.\"\n\n\"Niinkuin lampaat seuraavat paimentansa, joka antaa heille ruokaa ja\nelatusta, niin hyväksyvät ihmiset minunkin oppiani, siksi että se antaa\nelämää kaikille. Niinkuin lampaat eivät seuraa varasta, joka murtautuu\nlammaskotaan, vaan pakenevat häntä, niin eivät voi ihmisetkään uskoa\noppia, joka perustuu väkivaltaan ja verenvuodatukseen. Minun oppini\non ovi lampaille, ja kaikki, jotka minua seuraavat, löytävät totisen\nelämän. Hyvä paimen on itse isäntä ja rakastaa lampaitansa ja antaa\nelämänsä niitten edestä, mutta paha paimen on palkattu eikä rakasta\nlampaitansa. Sama on opettajien laita, -- ainoastaan se on totinen\nopettaja, joka ei sääli itseänsä, mutta huono on se opettaja, joka\ntekee minuutensa ensimmäiseksi tarkoituksekseen. Minun oppini on,\nettemme saa huolehtia itsestämme, vaan olisimme valmiit uhraamaan\nruumiillisen elämämme hengen elämälle. Sitä minä opetan ja teen.\"\n\nMutta juutalaiset eivät sittenkään häntä ymmärtäneet, vaan yhä hakivat\ntodistuksia siihen, oliko hän Kristus vai ei, ja olisiko heidän siis\nhäneen uskominen vai ei. He sanoivat: \"Älä pidä meitä enää epätiedossa,\nvaan sano suoraan, oletko Kristus vai et?\" Jeesus vastasi, ettei heidän\npitäisi uskoa sanoja, vaan töitä. \"Niistä teoista, joita minä saarnaan,\nvoitte päättää saarnaanko totuutta vai valhetta. Tehkää niinkuin minä\nteen, älkääkä enää pyrykö tyhjissä sanoissa. Täyttäkää Isän tahtoa,\nniin te kaikki yhdytte minuun ja Isään, sillä minä, Ihmisenpoika, olen\nmitä Isä on. Minä olen mitä te sanotte Jumalaksi ja mitä minä sanon\nIsäksi. Minä ja Isä olemme yhtä. Teidän laissanne on kirjoitettu, että\nJumala sanoi ihmiselle: te olette jumalia. Jokainen ihminen on hengessä\nIsän poika, ja jos hän elää täyttääkseen Isän tahtoa, niin on hän yhtä\nIsän kanssa. Jos minä täytän Isän tahtoa, niin on Isä minussa ja minä\nIsässä.\"\n\nSitten Jeesus kysyi opetuslapsiltansa, kuinka he ymmärsivät hänen\noppiansa ihmisenpojasta. Silloin vastasi Siimon Pietarinpoika: \"Sinun\noppisi on, että sinä olet elävän Jumalan poika, että Jumala on hengen\nelämä ihmisessä;\" Ja Jeesus sanoi hänelle: \"Autuas olet sinä, Siimon,\njoka olet tämän ymmärtänyt, sillä totisesti ei ole liha ja veri sitä\nsinulle ilmoittanut, vaan sinä olet sen ymmärtänyt Jumalan ilmestyksen\nkautta sydämmessäsi.\"\n\nIhmisen tosi elämä on perustettu tähän tietoon, ja semmoinen elämä ei\ntiedä mistään kuolemasta.\n\n-- -- --\n\nJuhlassa oli läsnä muutamia pakanoita, jotka olivat kuulleet puhuttavan\nJeesuksen opista ja tahtoivat hänen kanssaan siitä asiasta puhua. Kun\nopetuslapset tämän kuulivat, he pelästyivät. He pelkäsivät, että Jeesus\nantaisi itsensä ilmi keskustelussaan pakanain kanssa ja kiihoittaisi\nkansan vastaansa. Ensin he tahtoivat estää Jeesusta näitä tapaamasta,\nmutta sitten he päättivät sanoa hänelle, ketkä halusivat puhua hänen\nkanssaan. Tämän kuultuansa tuli Jeesus surulliseksi. Hän tiesi, että\njos hän saarnaisi pakanoille, hän sillä selvästi osoittaisi hylänneensä\nkoko juutalaisen lain, kiihoittaisi alemman kansan vastaansa ja antaisi\nfariseuksille aihetta syyttämään häntä seurustelusta vihattujen\npakanain kanssa. Jeesus oli tuskissaan tästä tiedosta, mutta hän tiesi\nmyöskin kutsumuksensa olevan julistaa ihmisille, yhden Isän lapsille,\nheidän yhteyttänsä riippumatta uskon erilaisuudesta. Hän tiesi, että\ntämä askel kukistaisi hänet, hänen ruumiillisen elämänsä, vaan hän\ntiesi myöskin, että hänen kukistumisensa antaisi ihmisille totisen\nelämänkäsityksen, ja senvuoksi hän sanoi: \"Niinkuin nisunjyvän täytyy\nhävitä voidakseen kasvattaa hedelmän, niin on ihmisen kadottaminen\nruumiillisen elämänsä, tuottaakseen hengen hedelmiä. Se, joka\nsäilyttää ruumiin elämää, kadottaa totisen elämän, ja joka kadottaa\nruumiinelämän, voittaa totisen elämän, Sieluni on murheellinen siitä,\nmikä minua odottaa, mutta minähän olen nykyhetkeen asti elänyt vaan\ntätä varten, ainoastaan elääkseni tähän hetkeen asti; kuinka sitten\nvoisin olla tekemättä mitä minun on tehtävä? Tulkoon siis tänä hetkenä\nIsän tahto kirkastetuksi minussa.\"\n\nSitten Jeesus kääntyi kansan puoleen, pakanain ja juutalaisten puoleen,\nja lausui avonaisesti, mitä hän ennen oli sanonut vaan salaisesti\nNikodeemukselle. Hän sanoi: \"Ihmissuvun elämä eri uskontunnustuksineen\nja eri hallitusmuotoineen on päättyvä. Kaikki inhimillinen valta on\nsaava loppunsa. Ainoa välttämätön on ymmärtää ihmisen poikasuhdetta\nelämän Isään, ja tämä ymmärrys on hävittävä kaiken hajaannuksen ja\nvallan ihmisten keskuudesta ja yhdistävä heidät yhdeksi ainoaksi\nsuureksi kokonaisuudeksi.\"\n\nSilloin sanoivat juutalaiset: \"Sinä hävität juuriltaan koko meidän\nuskontomme. Meidän lakimme mukaan löytyy yksi Kristus, ja sinä sanot,\nettä on olemassa vaan Ihmisenpoika, ja että hän on ylennettävä. Mitä\ntämä on?\" Hän vastasi heille: \"Ylentää Ihmisenpoikaa se on elää\nymmärryksen valossa, joka löytyy ihmisessä, että niinkauan kuin valo\non, eletään sen mukaan. En minä saarnaa mitään uutta uskoa, vaan\nainoastaan, mitä jokainen ihminen tietää itsessänsä. Jokainen tietää,\nettä hänellä on elämä itsessään, ja jokainen tietää, että elämän on\nhänelle ja kaikille ihmisille antanut elämän Isä. Minun oppini on vaan,\nettä teidän on rakastaminen sitä elämää, jonka Isä on teille antanut.\"\n\n-- -- --\n\nSenjälkeen Jeesus nousi ja alkoi pestä opetuslastensa ja Juudaksen\njalkoja, ja lopetettuansa hän sanoi: \"Minä tiedän, että yksi teistä\non pettävä minun ja vuodattava minun vereni, vaan minä olen antanut\nhänelle syötävää ja juotavaa ja pessyt hänen jalkansa. Tämän minä olen\ntehnyt opettaakseni teille, kuinka teidän on kohteleminen niitä, jotka\nteille pahaa tekevät. Jos niin menettelette, te tulette autuaiksi.\"\nOpetuslapset kysyivät häneltä uudestaan, kuka heistä tulisi hänen\npettämään. Mutta Jeesus ei tahtonut häntä nimittää, ettei olisi\nsaattanut häntä rangaistuksen alaiseksi. Pimeän tultua osoitti Jeesus\nJuudaksen luoksensa ja käski hänen mennä. Juudas nousi pöydästä ja\nmeni, eikä kukaan pidättänyt häntä.\n\nSilloin sanoi Jeesus: \"Tämä on mitä sanotaan Ihmisenpojan\nylentämiseksi. Sitä tehdä on olla rakastavainen niinkuin Isä, ei\nainoastaan niitä kohtaan, jotka meitä rakastavat, vaan kaikkia, myöskin\nniitä kohtaan, jotka tekevät meille pahaa. Älkää siis puhuko minun\nopistani, älkää tutkiko sitä järkiperäisesti niinkuin fariseukset,\nvaan tehkää niinkuin minä aina olen tehnyt, niinkuin nyt olen tehnyt\nteidän nähtenne; Minä annan yhden ainoan käskyn, -- rakastakaa kaikkia\nihmisiä. Koko minun oppini on siinä sanottu, että te rakastatte\ntoisianne keskenänne loppuun asti.\"\n\n-- --\n\n(Getsemanen yrttitarhassa;) \"Isä, lopeta kiusauksen taistelu minussa!\nVahvista minua täyttämään sinun tahtosi! En minä tahdo omaa tahtoani,\noman ruumiillisen elämäni puolustamista; minä tahdon sinun tahtoasi,\netten vastusta pahaa.\" Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet. Hän\nsanoi heille: \"Älkää ajatelko ruumiin asioita, vaan koettakaa nostaa\nitseänne hengessä. Henki on väkevä, mutta liha on heikko.\" Ja taas\nhän sanoi: \"Isä, jos tämä kärsimys on välttämätön, niin anna minun se\nkantaa; mutta kaikessa kärsimyksessäni tahdon minä ainoastaan, että\nSinun tahtosi on tapahtuva eikä minun.\" Opetuslapset eivät ymmärtäneet\nvieläkään häntä. Silloin Jeesus uudelleen taisteli kiusausta vastaan\nja vihdoin hän sen voitti ja tuli opetuslastensa luo sanoen: \"Nyt\non kaikki päätetty, ja te voitte olla rauhassa. Minä en tahdo sotia\nvastaan, vaan antaudun tämän maailman ihmisten käsiin.\"\n\n-- -- --\n\nKun Pilatus kuuli heidän sanansa, peräytyi hän ja käski viedä Jeesuksen\nkuolemaan. Mutta ensin hän antoi hänen ruoskittavaksi ja puetti sitten\nuudelleen kalliiseen kaapuun, ja sotamiehet löivät ja rääkkäsivät ja\npilkkasivat häntä. Sitten he antoivat hänelle ristin kannettavaksi ja\nveivät hänet mestauspaikalle ja ristiinnaulitsivat hänet. Ja kun Jeesus\nriippui ristinpuussa, herjasi häntä koko kansa. Mutta tähän kaikkeen\nhän vaan vastasi: \"Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä,\nmitä he tekevät\". Ja kun kuolema jo lähestyi, sanoi hän: \"Isä, Sinun,\nhaltuusi annan minä henkeni\". Ja niin hän painoi päänsä alas ja heitti\nhenkensä.\n\n\n\n\n13.\n\nUuden suhteen syntyminen.\n\n\n    Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin\n    lapset, niin ette suinkaan tulo sisälle taivaan valtakuntaan.\n\n    (Matth. 18: 3.)\n\n    Totisesti, totisesti sanon minä sinulle (Nikodeemukselle): ellei\n    joku vasta uudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä.\n\n    (Joh. 3: 3.)\n\n    Mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt on,\n    se on Henki.\n\n    (Joh. 3: 6.)\n\n    Ei astu kenkään ylös taivaaseen, vaan joka taivaasta astui alas.\n    Ihmisen Poika, joka on taivaassa.\n\n    Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen\n    Poika pitää ylettämän: että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä\n    hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.\n\n    Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan\n    Poikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta\n    ijankaikkisen elämän saaman.\n\n    (Joh. 3: 13-16.)\n\nTämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kuin minussa herää tieto ja\ntunto siitä, että hän rakastaa minua, -- rakastaa minua semmoisena\nkuin olin lapsena, rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua,\njoka oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen,\nlevottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut\nsijaan ja tunkenut edellisen tieltään. Ja kun minä tunnen tuon suuren\nvoimallisen Jumalan rakkauden kohtaavan minua, niin minä tahtoisin\nnähdä mitä se oikeastaan on, jota hän minussa rakastaa, tahtoisin\nvetää sen esille, nostaa sen päivän valoon, ikäänkuin todistaakseni\nitselleni, että minun sisällisessä itsessäni on jotain, joka siis\nansaitsee Jumalan rakkautta. Mutta mitä tarkemmin katson, sitä vähemmän\njääpi minusta jäljelle, sitä kirkkaampana paistaa vaan vastaani elävän\nJumalan rakkaus. -- Tahtoisin hävetä, tahtoisin huomauttaa entisestä\nelämästäni, jonka koko mustuus, jonka kaikki alhaiset teot, jonka\nherjaava ylimielisyys samassa on silmieni edessä, Mutta taas kuuluu\nvastaan rajattoman hellän Isän ääni: kaikki on unhotettu, kaikki on\npoispyyhitty, riemuitkaamme vaan palauksestasi! -- Ja tässä suuressa\nsovituksessa minä tunnenkin olevani kuin pesty. Tämän rakkauden\nvalossa minä olen valkoinen kuin lumi. Eikä siinä kyllä. Niinkuin\nkotiin palannut tuhlaajapoika isän rajattoman rakkauden ympäröimänä\nei voinut enää jäädä syntiin, vaan tiesi tulevansa vastaisuudessa\naina ajattelemaan ainoastaan tämän isän palvelemista, aivan niin\nminäkin tunnen, että vastasyntynyt uusi suhde Jumalaan on vapauttanut\nminut ainiaaksi pahasta, ettei Jumalan ilmakehä ole asettunut minun\nympärilleni enää haihtuvana tunnelmana, vaan Isän rajattoman rakkauden\ntieto on antanut minulle kokonaan uuden elämänviehätyksen, uuden halun\nelää ainoastaan Hänen tahtoansa varten, joka on nyt muuttunut elämän\nainoaksi \"pääasiaksi\". Minuun syttyy vastustamaton vetovoima sinne\nylös, niinkuin pyrkisin johonkin takasin, josta olen lähtenyt, niinkuin\nnäkisin kaiken kaipaukseni sataman, niinkuin tuntisin, että siellä\nHänen luonaan on se kaikki, mikä on hienointa, puhtainta, lämpimintä,\nmikä on ikuista kotia. Mutta kaikkien minun halujeni ylitse näen yhä\nIsän suuren rauhallisen rakkauden paisteen, ikäänkuin hän odottaisi\nminulta jotain, eikä kuitenkaan tahtoisi antaa minulle mitään aikaa\nkiitollisuuden tunteisiin. Minusta näyttää, kuin pitäisi minun jostakin\nulkopuolelta tavoittaa vastausta siihen, mitä minun nyt on tekeminen\ntässä armon äärettömässä valtameressä. Onko minun siirtäminen vuoria\npaikoiltaan, onko minun kääntäminen tuulet kulussaan, vai onko minun\nlentäminen valokeskusta kohden, siihen uppoutuakseni?\n\nSilloin näen Jeesuksen tutut piirteet.\n\nJuurihan minä luin hänen oppinsa. Juurihan hänen oppinsa kautta sain\ntietää, että minulla on Isä. Hänen suuri kuolemansahan avasi silmäni\nnäkemään tämän rakkauden äärettömyyttä, Hänen ilmoituksensahan on\nminulle antanut elävän Jumalan.\n\nJa hän siis myöskin ilmoittaa minulle, mitä minun on tekeminen.\n\nHän elää ja ilmoittaa itsensä jokaiselle, joka hänen sanansa kätkee.\n\n\"En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.\"\n\n\"Jokainen, joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; ja minun Isäni\nrakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä, ja asumme hänen tykönänsä.\"\n\nNiin, minä tunnen, että he nyt jo ovat minun tykönäni, enkä minä enää\nole tietämättä, mitä minun on elämälläni tekeminen.\n\nKuinka Jeesus ymmärsi Isän tahdon? Mitä hän teki, kun tunsi Isän\nrakkauden kohtaavan itseänsä?\n\nHän otti Isän tahdon omakseen, tahtoi niinkuin Isä tahtoi ja rakasti\nniinkuin Isä rakasti, -- rakasti meitä ja tahtoi tehdä meidätkin\nsaman Isän lapsiksi, että mekin olisimme ymmärtäneet saman Isän\ntahdon ja siinä saaneet ijankaikkisen elämän. Ja hän antautui\nristiinnaulittavaksi tietäen, että hän siten antoi meille uskon tähän\nmeidän omaan autuuteemme. Ja kuitenkin hän juuri siinä täytti Isän\ntahdon. Hän kirkasti Isän maan päällä, täyttämällä sen työn, minkä Isä\noli hänen tehtäväksensä antanut. Ja oli Isän ainoa poika.\n\n\"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan\nPoikansa, että jokainen, kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, mutta\nijankaikkisen elämän saaman.\"\n\nJa minä tunnen, että koko heräämyksessäni toteutuu vaan Jeesuksen\nrukous:\n\n\"Että he kaikki yhtä olisivat, niinkuin sinä Isä minussa olet, ja minä\nsinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat: että maailma uskoisi\nsinun minua lähettäneeksi. Ja minä annoin heille sen kunnian, kuin sinä\nminulle annoit: että he yhtä olisivat, niinkuin mekin yhtä olemme.\nMinä olen heissä, ja sinä minussa, että he niin yhdessä täydelliset\nolisivat, ja maailma tietäisi, että sinä minun lähetit, ja että sinä\nheitä rakastit, niinkuin sinä minua rakastit. Isä, minä tahdon, että\nkussa minä olen, siellä nekin olisivat minun kanssani, kuin sinä\nminulle antanut olet; että he minun kunniani näkisivät, jonkas minulle\nannoit, sillä sinä rakastit minua ennenkuin maailman perustus laskettu\noli. Vanhurskas Isä, ei maailma sinua tuntenut, mutta minä tunsin\nsinun, ja nämät ymmärsivät, että sinä minun lähetit. Ja minä julistin\nheille sinun nimes, ja vielä julistan; että se rakkaus, jolla sinä\nminua rakastit, heissä olisi, ja minä myös heissä.\"\n\nKaikki elämän vaikuttimet nyt kääntyvät minussa, kun minä ymmärrän,\nettä minun on rakastaminen ihmisiä, niinkuin Isä minua rakastaa. Minä\nkoetan ottaa Isän tahdon omaksi tahdokseni. Ja ensimmäiset tekoni tästä\nuudesta vaikuttimesta -- ne ovat niin lapselliset, niin kömpelöt,\nniin taitamattomat, että on hyvin vaikea niistä muille kertoa, mutta\nkuitenkin ne täyttävät sydämmeni sykkivällä riemulla, ei siksi, että\nolisin niillä jotakin aikaansaanut, vaan siksi, että niiden vaikutin\non Isästä ja yhdistää minua Häneen, ja että minä tunnen mahdolliseksi\nkasvaa Hänen tahtonsa täyttämisessä.\n\nSiitä hetkestä perustui se suhde Isän ja minun välillä, se ikuinen,\njoka ei koskaan voi katketa eikä kuolla.\n\nSen kanssa minä olen alkanut ijankaikkisen elämän. Sillä heräämisestäni\nasti tähän päivään saakka olen minä elänyt hetki hetkeltä ja tunti\ntunnilta tämän ainoan totisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen\nKristuksen tuntemisesta.\n\n\n\n\n14.\n\nRakkaus.\n\n\n    \"Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja\n    lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen\n    ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljes\n    kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun\n    äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut\n    niiden päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso\n    minun äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän\n    on minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.\"\n\n    (Mark. 3: 31-35),\n\n    \"Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan\n    päälle. En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään.\n    Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään,\n    ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja\n    ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka\n    äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka\n    rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä, enemmän kuin minua, ei se ole\n    minulle sovelias.\"\n\n    (Matth. 10: 34-37).\n\n    \"Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas.\n    Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat\n    niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvin, jotka teitä\n    vihaavat, ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja\n    vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on\n    taivaissa, sillä hän sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse\n    kuin hyväinkin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.\n    Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä\n    teidän siitä palkkaa on? Eivätkö publikaanit myös niin tee? Ja jos\n    te ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, mitä toisen kanssa\n    erinomaista teette? Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis\n    te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.\"\n\n    (Matth. 5: 43-48.)\n\nKristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi\nitseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen\nsattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.\n\nTotinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.\n\nTaikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita,\nniinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.\n\nJoka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia.\nHänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin\nrakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen\ntäytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.\n\nTämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei\nvähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi\nihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen\nkaikkien meidän välillä.\n\nOli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin\ntuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.\n\nSe oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin\nkieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli ylitä\nymmärrettävä ja yhtä tuttu.\n\nUusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta,\njota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen\nheitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja\ntuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli\nvieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei\ntämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen.\nLapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat\nminulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin\nvanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa,\nsitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut\nja antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle. -- Niinikään olihan se\nvaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt\nsuureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne,\neikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai\netevämmyyden pyyntöä.\n\nKaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden\nrakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman\nkehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo.\nJumala on rakkaus.\n\nMutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli,\nkuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa\nitsekkyyden kanssa.\n\nMinun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka\nvähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli\nystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni\ntielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin\nitselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden\nkanssa, -- jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille\nminun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni\nedut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis\nlöytämään hänessä kaikenlaista rumuutta.\n\nJonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli\nhaettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani\nsaattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli\nrakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi,\nja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta,\nkaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi\nja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot\ntämän luonnottomasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin\nturhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut\nnimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin\nvähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut\nrakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt\nyhä enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan\npuoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen\nenempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena\nmyöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.\n\nMinä keräsin omien vihollisteni keskuudessa.\n\nJa näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!\n\nEpäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä\nrakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän\nrakkaus heihin heijastuu.\n\nIsän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön\nvarjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä,\najatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa,\nvoi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.\n\nMistä syntyvät minulle viholliseni?\n\nKoetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.\n\nOlen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni\nperustus, koko elämäni perussävel ja sen pää vaikutin oli toisten\nrakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo\nlapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko\nmoninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä,\nmaineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis\nolivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita\nminä en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät\nomistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.\n\nMutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi\ntästä ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon\nvalhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista\npyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.\n\nSen vuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen\nvihamielisyyteen ihmisiä vastaan.\n\n-- --\n\nNiille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi\ntarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin\nvaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo\nheitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.\n\nMutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle\npuhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut\nmahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä.\nJa kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua\nkäsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden\nkannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee,\nettä meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen\nmeille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan\nniitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos\ntehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on,\njohon meidän on pyrkiminen!\n\nJa niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan\ntässä kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä\nhakea suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää,\nmitä rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän\non rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä\nrakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä\nihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde;\n-- tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo\nlämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto,\nmutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on.\nJokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai\nsisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi.\nNyt kuulun vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja\näitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita\nlapsia niinkuin omiasi.\n\nNiille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat\ntunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä\nnäyttää oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän\ntunteensa lyöpi heti vastaan, ja tähän tuntee sen he vaan ovatkin\ntottuneet luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä\nakkaa niinkuin vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut\nloukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni!\nTai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota\nmiestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon\nkaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista\nlastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!\n\nMutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki\nsanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet,\nnaiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä,\njoihin tunnen rakkautta, -- että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe\nkuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä, -- että tuo akka siis voi\nolla aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,\n-- että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä\nsiihen, mitä toinen rakastaa.\n\nJa samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen\nriittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta\nesinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.\n\nMiksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni\nkieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat\nryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen\nhänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää,\nettä ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on\nollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella\naivan niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on\npaksuissa rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. No ovat\nmuodostuneet varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan\ntuskin huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien\nmukana viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat\nvanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen\nkasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet\nvähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on\nkokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun\ntulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä\nrakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.\n\nTällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden\nlaatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä\nihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.\n\nIhminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä\nvalmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa.\nMutta maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on\nvaan kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen\nperustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla\nja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi\nomaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen\nitsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.\n\nMutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys\non Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen\nsiihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus\nkadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien\nasettamista vieraiden edelle.\n\nKoko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti\nkoetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä\nmainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat\nsattuvat sanat: \"Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja\näitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja\npäälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.\"\n\n\"Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e. -- -- -- enemmän kuin\nminua, ei se ole minulle sovelias.\" Mutta \"tulla Jeesuksen luo\" taikka\n\"olla hänelle sovelias\" se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä\nerotuksetta, sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen\nelämänhengen, saman Isän lapsia.\n\nMeidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on, meidän\non rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme rakastamaan\nomaisiamme.\n\nMutta, -- sanotaan tähän -- rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että\nsyvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis\nsynnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi\ntarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista\nihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.\n\nTähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämmessä ei\nvoi mitata lukumäärän mukaan, -- että, jos sisällisellä työllä olen\nonnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan\ntai olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen\nei ole ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni\nkohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä\nolen samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun\non nyt helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole\nrakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.\n\nMinulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin,\nkuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden\navulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä\nihmisiä, joita minä en vielä rakasta.\n\nKokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on\npuhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa\nja kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan\nrakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä\ntai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa\nvaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai\nedes omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan.\nIhminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa\nrakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa\nrakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen\nrakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai\nihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja\nsilloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän\nkohdistaa rakkauskykynsä yllä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin\nsuurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen\npyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän\nluulottelee rakastavansa. -- Merkillistä on tältä kannalta tarkastella\nihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia\nihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti\ntoteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä\nkovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta\nkohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus\non horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen\ntoiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat\njoutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat\nmuut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän,\nsen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien\nrakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse\noppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys.\nSillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan\nja vihatun. Elämä tietää, että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan\nsillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla\nilman muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja\nsentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa\nheidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan\nyhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin\nusein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen\nympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton!\nSattuu tosin usein, että avioliiton solmijat eivät ole toisillensa\nhenkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että\naistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan\nja kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa, -- että,\nkun aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät\nseisomaan vastakkain, ventovieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa\nkolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on\nkestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan\ntoisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa\nja sisar veljeänsä! -- Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon\nja onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön,\njotta anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos\nkärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin\nhän rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja\nkirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan\njoka rakastaa kaikkia? -- Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä\nelämästä, joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka\ntäysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä\ntämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä,\nmihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä\nkärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!\n\nMutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä\nne ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät\nKristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä\nkautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi\naskel vielä Jumalan puolelta -- ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta\nihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan\nkaltainen, ei ole mitään jäljellä!\n\nMainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia\nlausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne\nilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella\nihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa\nkaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista\nihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään\nIsästä ja hänen tahdostaan.\n\nSentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisiin, mitkä ovat meidän\nmaailmassamme suinkin mahdolliset:\n\nMinulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on\nvieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.\n\nMinulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja,\nettä ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun\nveljiäni ja sisariani, -- minun oman Isän lapsia. Ja vieläkin enemmän.\nMinulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vaan\nymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita\nkansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että\nkaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa\nniinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin\nasiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta,\nainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta,\njoka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. \"Te\nkuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan\nminä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, -- -- että te olisitte\nteidän Isänne pojat, joka on taivaissa.\"\n\nAivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut\nrakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei\nvoi olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin\nisänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda\nnimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon\ntosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle\nyhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet\nelävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon,\njos seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa\nja koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä.\nMutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat,\njoita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän saman\ntotuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen\ntoistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin\nomaansa!\n\n-- --\n\nVielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.\n\nOlon sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa\nrakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä\ntulevat päättymään -- ja melkein aina päättyvätkin -- siihen, että hän\nyhä enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen\nhyvinvoinnin palvelemiseen.\n\nAinoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta.\nSiinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin\nomiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse\non muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä\nhänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä\nJumalan rakkaudella, joka ei voi sumeta vaan siksi, ettei sitä voi\nmitata.\n\nJos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia\nrakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme,\nniin on ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme\nrakastaminen, Jumala itse.\n\n\"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan\nPoikansa -- --\"\n\nMitä tämä merkitsee inhimillisesti?\n\nSe merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin\nkana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän\nlapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: \"isä ja äiti, minä\nnäen, että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä\nolen tullut jättämään teille hyvästiä,\" niin me emme ottaisi häntä\nsyliin estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin\nsiunataksemme hänet siihen.\n\n\n\n\n15.\n\nMistä syystä en ruvennut tuomariksi.\n\n\n    \"Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.\"\n\n    (Matth. 7: 1).\n\nKirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui\ntemppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat:\n\"Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä\nsanot?\"\n\nHe kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen\ntulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita\nketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille\njotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.\n\nJeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan,\ntahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta,\nojensi hän itsensä, ja sanoi heille:\n\n\"Joka teistä on synnitön, se keittäköön ensin häntä kivellä.\" -- --\n\nJos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun\nrangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen\nsovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt?\nHän olisi menetellyt \"kansan tahdon\" mukaan, \"kansan oikeudentunnon\"\nmukaan, joka on lausuttu kansan laissa. -- Hän olisi myöskin tehnyt\nitsensä tuomariksi.\n\nMutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi,\njoka tuntee olevansa synnitön.\n\nSamaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi\ntuomitsemasta:\n\n\"Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa\nomassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä\notan raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä\nulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten,\nkuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.\"\n\nJa kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia\npahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse\njuuri oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä\nväkivallalla vastustaa?\n\nKristuksen opetus on siis selvä.\n\nJuuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja\nyhteiskunnan tahdon välillä.\n\nJos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa\ntuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa,\nettä tulen seuraamaan \"kansan tahtoa\" eli \"kansan oikeudentuntoa\"\nsemmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin\ntämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen\nnimessä niitä, jotka lakia rikkovat.\n\nMikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla\nvarma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi\nkuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme\non todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että\nsen avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin\nmitkä takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan\nkansan tahdon vaan myöskin sen _oikeudentunnon_ perille? Sillä onhan\nkansan tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai\nvoivatko valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle\non itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa, -- sen, että kansa todella\nrupeaa tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?\n\nMutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä\nselville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle\nvaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka\npitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin\nsen yksityisillä jäsenillä.\n\nMinun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni \"kansan\ntahtoa\", joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa,\nkuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että\ntulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.\n\n\"Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä\nvalas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.\"\n(Kolmas käsky Vuorisaarnassa.)\n\nJa todellakin, -- kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa\nvalalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy\nedeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä\nomituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten\nminun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle,\nja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle\nitsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa\naina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!\n\nJos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua\njollekin muulle.\n\nJos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton\nedes ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto\nnäyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee\nminulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista.\nMinun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille\nsisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia vastaan.\n\nMahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan\nnimessä tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja\njuhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään.\nMutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa\nJumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten\nuskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi,\npersonalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä\njokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan\nkäsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää.\nKuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa\njohonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!\n\nJa kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon\nainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme asettaa.\n\n-- --\n\nPerustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi\nsaman asian -- ettei meidän ole tuomitseminen -- todistaa myöskin\nvälittömästi hänen rakkaudenoppinsa avulla.\n\nSilloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarin toimeen, oli\nse, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun\noli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai\nsisartani tai parasta ystävääni.\n\nJos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen\ntekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi\nvoinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä\nsyystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Siinä\nen voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen\nvuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun\nkasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudestani pitäen rakastanut.\nSamaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja\nnähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei\nmikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus\nole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin\njotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka\ntunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa\nsyyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat,\njoista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet,\nettä hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää\nrakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan,\netten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske\ntuomitsemaan häntä.\n\n\"Mutta, -- sanotaan tähän, -- ei ole kysymyskään hänen parantamisesta.\nTiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen\ntarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan\nsiitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran\njumalallisen oikeuden mukaan sinun velvollisuutesi olisikin tuomita\nisäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden,\nvapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa\ntapauksissa jäävätä itsensä.\"\n\nMinä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus\nroomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi\noman poikansa surmattavaksi. -- Olisiko todellakin Jumalan tahto,\nettä minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää\ninhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden\nvaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle,\nminä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä.\n-- Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt\nolen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni\nloukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin\nJumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.\n\nMutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja\nmeidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa\nminulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on\nollut; -- tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,\n-- punastun vieläkin kun sitä ajattelen. -- Ja samassa hetkessä minä\nlutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta, jonne olin kohoutunut.\nMinä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että\nolin kohonnut sinne, niissä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri\njumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden\nvalo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen\nedessä, jota aijoin tuomita.\n\nAivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi\ntuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule\nmyöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella\ntoivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.\n\nSe on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin\nselväksi, että minun ei ole tuomitseminen.\n\nYhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun\nomaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin\nomaisiani.\n\nJa juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en\nminä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä, tässä tapauksessa\nymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen\nminulle jo selvittää.\n\nSitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että\ntuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin\nhenkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan\njätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis\nvähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on\nkysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani,\njoka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassaan vajausrikoksen, olen minä\nvielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä\nvoin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani\njo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä\noikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee\nminulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi\nympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi\nmuuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni\non silloin jo _horjumaton_.\n\nKunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle\nenin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi\nyhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta\nkysymys, tässä on vaan \"päivänselvää\", että heitä on tuomittava. Vai\nvieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita\nja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin\noli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin\nrangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä\noikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin\nvasta tunnen, että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa,\nja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa\nkostokeinona.\n\nMutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman\nIsän lapsia!\n\nJos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin\nymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai\nsisartani tai parasta ystävääni!\n\nTai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin\nmitä sanoo minun omatuntoni?\n\nSe sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä,\najattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun\nvälilleni meitä yhdistävää Isää.\n\nEdellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin\nnähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä\noikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja\nvarkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän\nyläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän\ntiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta\nhe eivät sitä ymmärrä. Ja sen tähden minun täytyy pitää huolta siitä,\nettä he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppivat ymmärtämään.\nToisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse\nrangaistuksen tarpeellisuus.\n\nMutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän\nsuhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun\ntuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin\ntäydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan\nkasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi\nkaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan\nlukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että\nminä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis\nsekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät\nminua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistykseni, jota\nniiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.\n\nAstuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua\nmuiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen\nasun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä, -- mikä\nhäpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa\nalastomuudessaan!\n\nMinun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin\najatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.\n\nKuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!\n\nOnko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin\nmaanpakoon karkoitettuna ajatuksistani, -- onko se todellakin minun!\n-- Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella\nilman että kaikki on minun sisässäni komistunut. Kuinka minä olinkaan\nsaattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten kymmenkuntaan vuoteen\nkertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne eivät olleet astuneet\nmieleeni edes silloin, kuin olin luullut arvostelevani sisäistä\nitseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään antaneet väriänsä\nsille minulle, jona itseäni pidin.\n\nEn voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole\nmitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin\nosaa. Se olisi sen tähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi\nkaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja\nantaa niiden perustuksella arvostelun minusta.\n\nMutta minähän olen ollut valmis ottamaan tarkastaakseni muiden\nihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion -- aivan\nriippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen\nminuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä, -- ainoastaan\nilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta!\n\nMinä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan\nvälttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan\nelämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja\ntuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat\ntodistetuiksi.\n\nMinä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii\nrangaistusta.\n\nSivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus\non välttämätön tappajalle, -- ja kumminkin tietää Jumala, että minä\nkriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan paheesen,\njota itse harjoitin, -- että minä näin tehdessäni täydellisesti\naavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja vaikka tiedän,\nettä lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni siihen syylliseksi,\nen minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene yleisen syyttäjän\nluo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla katso itselleni\nhyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden vaativan, että minä\nkärsisin rangaistuksen.\n\nSivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on\nvälttämätön varkaalle, -- ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä\njuhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten\njuomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan\nedestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen\nvielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän,\nettä tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan,\nniin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän\nluo, enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden\nturvallisuudesta.\n\nJa mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!\n\nJumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi\nymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua\ntuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.\n\nMinä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin\nrikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten\ntekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja\nkellittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo\nalusta pitäen ohjattu oikealle tielle, -- ellen olisi alituisesti\nnähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia,\njotka minua johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni, -- ellei\nminulla olisi ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa\nitseäni, millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...\n\nEnkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun\nsivistyksestäni, -- jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset\ntaistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta\nja ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä\nvoin Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä,\nettä minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun\nelämäni ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen\npoistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon\nrikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni, Sillä minä en\nole rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he\novat pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on\nyltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään,\nsaattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että\nheidän olisi ylitä tarpeeton ja ylitä vaikea tehdä yhteiskunnallisia\nrikoksia, kuin on minun.\n\nSiellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin\npaikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.\n\n\n\n\n16.\n\nTasa-arvoisuus.\n\n\n    \"Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi,\n    hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän\n    ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka\n    teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne;\n    ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein\n    orja.\"\n\n    (Mark. 10: 42-44).\n\n    \"Kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän\n    ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin.\n    Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka\n    ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi\n    suurempi on, sekö, joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö\n    se, joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin\n    se, joka palvelee,\"\n\n    (Luk. 22: 25-27).\n\n    \"Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut,\n    istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt\n    olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte\n    oikein, sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra\n    ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin\n    toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan,\n    että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti\n    sanon minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä\n    sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti.\"\n\n    (Joh. 13: 12-16).\n\nJotkut sanovat:\n\n\"Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi\nihmisten joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan;\nmutta me epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä\ntulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki\nihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin\nomaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin,\nkuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.\"\n\nTämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille\nasetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa\ntarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei\ntämä maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole\ntietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille\npersonallisesti tarkoitettu.\n\nTässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma\nopetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys\nyksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa\nolevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on\nsuhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen\nsuhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän\nihanteittemme mukaiseksi.\n\nTosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää\nJumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän _ei voi_ rakastaa\nkaikkia ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä\nsilloin siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.\n\nJa kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.\n\nSillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä\nniinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta\nsiitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa\npolkenut. Minun on mahdollista, niin kauan kuin en vielä osaa kaikkia\nrakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä\nnouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri\nulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla\nsille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.\n\nEnsiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on\nsuorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki\nentiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni\nsaattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni\nedullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden\nkanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että\nminun oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut\nkilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni.\nOnhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä\nmahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että\ntoivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni\nkanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla\nniidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.\n\n\"Mutta, -- sanotaan tähän taas, -- melkein kaikkihan yhteiskunnallinen\nelämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki\nteollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen\nkaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää\nedistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja\nsen hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä,\nettä oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin\nkilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras\nviranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai\nkekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.\"\n\nTämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansallistaloudellisen\ntieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä\naivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He\nselittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen\nole itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä\nkäskee palvelemaan, se on, mitä _hän itse_ pitää muille hyödyllisenä,\n-- vaan että hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta\nenin maksetaan; sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja\ntulla yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi\nesimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän\nmielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset,\nkun on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat\nniinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma\nsäätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken\nmahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat\nperustaneet maailman onnen.\n\nEi mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan,\nottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he\nitsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan\npalvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala,\njoka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän parhaaksemme.\n\nJos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme\nkilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos\nsanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen\nkääntää parhaaksemme.\n\nMinun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata,\nluopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon\nsaattamista toisille.\n\nMutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee\nestettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä\nsyystä.\n\nEnsimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun\nmenestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai\nhenkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen\nsuhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta\nliehakoimista, niin se on vaan tavallista suosion tavoittelemista.\nMutta jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa\npakotetun ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa\ntätä suhdetta määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun\nkuin tietoon, että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton\nrakastaa tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta\nyhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla\nriippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy\nminusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.\n\nToinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni\nvallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä\ntulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta\nniihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä\nitseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit\nminua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla\ntahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta\nsamalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut\nväärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos\nesimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa\npäällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan\nomiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä\nkohtaan. -- Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan\ntahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää\narvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka\nsitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.\n\nHeräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista\ntietä tullut takasin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle\nläheisintä aatetta, -- tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.\n\n-- --\n\nMutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt\ntämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.\n\nKaikki entiset yhdenvertaisuuden haaveeni, kaikki ajatukset, jotka\nolivat tarkoittaneet yhteiskunnan vastaista kehittämistä tasa-arvoa\nkohden, kaikki tieteelliset teoriiani, joilla olin oppinut näkemään\nsekä entisyyden historiassa tätä kehitystä että vastaisuudessa\ntämän kehityksen tietä, -- se kaikki kadotti arvonsa. Minä olin\nnoilla aatteillani, luottamuksellani yhteiskunnan edistykseen,\nuskollani sen tulevaisuuteen vaan oppinut miedosti ja silmät ummessa\narvostelemaan yhteiskunnan nykyisyyttä. Ja tätä minä olin tehnyt\nomaksi edukseni. Sillä minähän olin ollut nuoruuteni aatteelle\nuskoton; olin täysin voimin antautunut yhteiskunnallisen aseman ja\nvallan tavoittelemiseen ja pyrkinyt aineelliseen varakkuuteen. Jos\nvarhaisimmassa nuoruudessani, jolloin minulla ei ollut mitään asemaa\neikä mitään rahoja, minun olikin oikeus hyökätä juuri yhteiskunnan\nnykyisyyden kimppuun ja julistaa kaikki siinä kelvottomaksi, niin\ntämmöinen menettely kävi yhä mahdottomammaksi mitä enemmän asemaa ja\nrahaa minulla joko alkoi olla taikka oli toivo vastaisuudessa saada.\nJokainen olisi voinut sanoa minulle, että parasta olisi ensin ajatella\nomia virheitänsä ja sitten vasta korjata toisten. Sentähden minun tuli\nhyvin tärkeäksi ummistaa silmäni yhteiskunnalliselle nykyisyydelle,\nniinkuin ummistin omalleni. Tiesinhän minä, että ne elivät ja\nhengittivät paraikaa ne huono-osaiset, joilla usein oli nälkä ja kylmä\neikä mitään toiveita; tiesin, että ne päivä päivältä kärsivät yhä samaa\naineellista puutetta ja samaa henkistä pimeyttä. Samalla minä myöskin\ntiesin, että itse yhä kartutin varojani ja tietojani, söin hyvin,\npukeusin lämpimästi ja asuin mukavasti, ja jos tulin itseäni työllä\nrasittaneeksi minulla oli aina tilaisuus virkistyksiin ja huvituksiin.\nMutta minä selitin, että sekä edellinen että jälkimäinen tosiasia oli\nseuraus pitkällisestä historiallisesta kehityksestä. Minä tahdoin kyllä\ntutkia tätä kehitystä, miettiä sen syitä, ehdotella lakeja ja yleisiä\ntoimenpiteitä epäkohdan poistamiseksi. Mutta minä olin karttuvan\nijän ja opin perustuksella yhä selvemmin ymmärtävinäni, että \"syyt\neriarvoisuuteen ihmisten välillä olivat liian syvällä, liian kaukana\nentisyydessä, että niitä olisi voinut yhtäkkiä korjata.\"\n\nSitävastoin ymmärsin nyt, että näinä \"syyt\" olivat minussa, ja että\nniiden korjaaminen äkkiä tai vähitellen oli todellakin aivan minun\nomassa vallassani.\n\nKun ymmärsin, mitä on tasa-arvo Isän tahtona, -- tasa-arvo, joka\nperustuu siihen, että me olemme saman Isän lapsia, niin minun täytyi\nhämmästyä, kuinka kaukana juuri minä olin totuudesta. Kummallisella\nsokeudella olin tähän asti, valittaessani ihmisten välillä olevaa\neriarvoisuutta, jättänyt ottamatta lukuun itseäni. Kun nyt käännyin\nitseeni, kohtasi minua täällä se odottamaton ilmiö, että, vaikka\nkuvailin olevani yhdenvertaisuuden lämpimin puoltaja, löysin kaikki\nesteet, jotka tekivät yhdenvertaisuuden mahdottomaksi ihmisten välillä,\njuuri itsessäni. Minähän itse pyrin pois kaikesta tasa-arvoisuudesta,\nkun kilpailin muiden kanssa päästäkseni heidän edelleen. Minähän itse,\nhuolimatta ylpeistä teoriioista, olin valmis kumartamaan esimieheltäni\nsuosiota ja mieltymystä. Ja minä itse katsoin välttämättömäksi pitää\nalaisiani tarpeellisen välimatkan päässä. -- Minähän itse, joka tein\ntyötä silloin kuin tahdoin ja sen verran kuin tahdoin ja niiden\naatteiden hyväksi kuin tahdoin, -- palvelutin itseäni palkkaväellä,\njotka tekivät työtä kaksitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua\ntai vapautta työssä ja semmoisesta palkasta, että juuri hengissä\npysyivät. Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit,\ntorimyöjät, kadunlakasijat, -- kaikkien näiden työ ei tarkoittanut\nmuuta, kuin tehdä mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani, --\nJa vihdoin, omassa kodissanikin minä palvelutin itseäni palkatuilla,\npalvelijoilla, joiden kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä\nenkä olisi voinut pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella\nkadulla.\n\nNyt minulla ei ollut mitään keinoa, jolla olisin voinut selittää\nolemattomaksi tai edes lieventää tätä ristiriitaisuutta \"olevien\nolojen\" ja Isän tahdon välillä. En voinut epäillä, että minun oli juuri\nitsestäni hävittäminen tämä inhimillisen eriarvoisuuden perustus, ja\ntunnustaminen ei ainoastaan ajatuksissa vaan teossa veljikseni ja\nsisarikseni ne henkilöt, joiden tehtävänä oli minua palvella kantamalla\nruokaa eteeni pöytään, korjaamalla jälkiäni, valmistamalla minulle\nsaappaita, vaatteita ja niin edespäin.\n\nEnkä olisi koskaan ennen, kuin nyt, voinut aavistaa, että herrasmaisuus\noli todella siihen määrään syöpynyt koko minun olentooni. --\nminuun, joka olin pitänyt itseäni läpitsensä \"kansanvaltaisena\" ja\n\"vapaamielisenä\".\n\nNiinkauan kuin oli kysymys vaan myöntämisestä, että minun\nvelvollisuuteni oli asettua tasa-arvoiselle kannalle noiden ihmisten\nkanssa, oli kaikki selvää ja luonnollista. Mutta kun sitten teossa\nkoetin palvella omaa palvelijatani, niin minun piti pakottamalla\npakottaa itseäni siihen, aivan kuin johonkin kuulumattomaan\nnöyrtymiseen, ja kun minä sain itseni pakotetuksi, niin olin siitä\nilonen kuin lapsi jostakin urotyöstä! -- Tai kun käskin itseni kovan\npyryn aikana kadulle lunta luomaan ja siellä tapasin erään tuttavan\ntaiteilijan, hämmennyin minä ja punastuin hänen edessään kuin olisi hän\ntavannut minua missä sopimattomassa paikassa tahansa.\n\nErittäin kuvaavana tässä suhteessa täytyy minun mainita vielä seuraava\nyritykseni.\n\nNiiden veljieni joukosta, joiden herrana olin tottunut itseäni\npitämään, tuntuivat minusta suutarit olevan kauimpana minusta.\nTunnustan, että kun ajattelin itseni laskeutuvaksi johonkin\nheikäläiseen työverstaasen pimeässä kivijalan alustassa, istuakseni\nheidän viereensä ja oppiakseni heidän käsityötänsä, niin tuntui\nkuin olisi vastaani lämähtänyt ylipääsemätön mahdottomuuden muuri.\nTuhannet vastasyyt tunkivat päähäni: Sehän olisi ihan turhaa; mitä\nsillä voittaisin; -- järjellinen työnjako; -- ihmiskunnalle on enemmän\nhyötyä minusta, jos kirjoitan, kuin jos valmistan saappaita; ---\nsuutarit käsittäisivät minut väärin ja nauraisivat selkäni takana;\n-- muut ihmiset selittäisivät käytökseni jonkinlaiseksi omituisuuden\ntavoitteluksi, sanoisivat, että tahdon matkia Tolstoita, ja niin\nedespäin. Mutta minulla oli niin selvänä ja niin kirkkaana tieto siitä,\nettä olin oikealla tiellä, että heti ymmärsin kaikki nuo vastasyyt\ntekosyiksi ja tunsin, että jos olisin antanut niiden vaikuttaa, olisin\ntieten tahtoin luopunut totuudesta. Mitä mahdottomammalta minusta\ntuntui, sitä selvemmäksi minulle kävi, että minun täytyi astua tämä\naskel ja voittaa kaikki vastenmielisyys. Tämä omituinen ristiriitaisuus\nvaan selvensi minulle, kuinka kauas olin jo eksynyt totuudesta.\n\nKun olin päätökseni tehnyt, menin heti erääseen kenkäkauppaan, jonka\nisännälle olin tuttu vanhana ostajana, Tässä kohtasi minua ensimmäinen\nkoetus. Miten esittäisin asiani suutarimestarille, joka ei tietysti\naavistanut mitään! Mitä hän ajattelisi minusta, kun saisi kuulla\nomituisen pyyntöni! -- Ja niin vahva oli minussa vielä luomani kuva\nentisestä itsestäni, etten voinut pakottaa itseäni sanomaan suoraan,\nettä tahdon oppia suutarintyötä. Minä koetin puhuessa peittää\nhämmennystäni ja käytin semmoista puhetapaa ja äänenpainoa, jolla\nluulin onnistuneeni säilyttää hänessä rikkomattomana sen kuvan, mikä\nhänellä, katsoen yhteiskunnalliseen arvooni, olisi pitänyt minusta\nolla. Sillä hän ei ällistynyt. Sanoin hänelle, että muka halusin\nläheisesti tutustua kaupunkilaisen käsityöläisluokan oloihin ja\nelämäntapoihin, ja että senvuoksi tahdoin jonkun aikaa olla läsnä\nheidän työverstaassaan, ja tehdessäni työtä yhdessä heidän kanssansa,\nkeskustella ja kysellä kaikkea, mikä heitä koskee. Suutarimestari\npitikin tuumaani järkevänä, enkä minä nähtävästi pudonnut hänen\nsilmissään vakavien herraskansalaisten rivistä.\n\nMutta kohtalo määräsi minulle uuden koetuksen tämän näin keskeneräisen\nsijaan. -- Suutarimestari ilmoitti, että niin mielellään kuin hän\nmuuten suostuisikin pyyntööni, oli se hänellä mahdoton verstaassa\nvallitsevan ahtauden takia. Ja neuvoi puolestaan erään toisen luo,\njolla olisi sijaa enemmän.\n\nEnnen lähtöäni käänsin vielä puheen toisaanne, johonkin leikilliseen\naineesen, siten kokonaan silittääkseni mahdollisen häiriön hänen\nminua koskevassa ajatusjuoksussaan. -- Ja sittenkin tuntui minusta\nkuin olisi hänen silmäyksensä seurannut minua vielä ovessa mennessäni\nja arvostellut: hm, eikö tuo siis olekaan _niitä!_ Ja etäisyys\nhänestä minuun ikäänkuin lyheni; hän varmaan piti nyt minua lähempänä\nvertaisenaan, jonka kanssa sopii käyttäytyä tuttavallisemmin. Tunsin\nselässäni hänen myhähdyksensä, ja se tuotti minulle todellista\nkärsimystä.\n\nMutta tämä tunteeni ei nyt enää ollut semmoinen, etten olisi voinut\nasettua sen ulkopuolelle ja arvostella sitä. Päinvastoin se juuri\nselvitti minulle, että minä paraikaa taistelin koko entistä olemustani\nvastaan, että minä olin pala palalta hävittämässä tuota kuvaa, joka oli\nollut entisen elämäni perustus. Kadulla ensimmäinen raikas tuulahdus\npuhalsi mieleni puhtaaksi ja totuus oli taas minulle kirkkaana kuin\nvalo itse.\n\nViipymättä läksin toisen suutarimestarin luo. Ja hänelle sain sanotuksi\nyksinkertaisesti ja suoraan, että tahdon oppia suutarin työtä, ja\npyysin päästä hänen verstaasensa. Ehdot hän sai määrätä niinkuin itse\ntahtoi. Hän tosin kummasteli pyyntöäni, mutta ei pannut vastaan.\n\nKuitenkin vielä täälläkin tahdoin edes vähän parsia rikki revittyä\nkuvaani ja lisäsin sittenkuin olimme sopineet ehdoista, että\ntarkoitukseni oli samalla oppia tuntemaan työväen oloja.\n\n-- Jaa, jaa, tietysti, kyllä ymmärrän, herra on vissiin kirjailija\ntaikka niin --?\n\nMinä ajattelin, että varsinainen koetus alkaa kumminkin vasta tuolla\nverstaassa ja että siis on yhdentekevää vaikka tämä täällä jäisikin\nväärään käsitykseen.\n\nHän oli heti valmis, auttoi minulta päällystakin ja saattoi minut\nverstaasensa.\n\n-- --\n\nSe oli pienen- ja pimeänlainen huone, jossa ensi katsaukselta näytti\nvallitsevan epäjärjestys ja likaisuus. Valo tuli ylhäältä, kivijalan\nsoikeista ikkunoista. Ilma oli huoneessa tukahuttavan lämmin.\n\nKaikki miehet ja pojat lakkasivat heti naputtelemasta ja koputtelemasta\ntekeleitään, kun näkivät minut, jonka isäntä nyt toi heidän eteensä.\n\n-- Tämä herra tässä -- sanoi hän heille ikäänkuin esitellen minua, --\ntahtoo oppia suutarin työtä. Tiironen siirtyy tänne lähemmäs Tourusta\nja Sarén vähän sinnemmäs Pakkalan viereen! -- komensi hän.\n\nHerra on niin hyvä, -- sanoi hän sitten minulle, kohteliaasti kumartaen\nja osoittaen istumaan matalalle pallille, joka työnnettiin Tiirosen ja\nSarénin väliin, ja katosi samassa omalle puolelleen puotiin.\n\nMinä istuin osoitetulle pallille.\n\nSuutarit ryhtyivät sanaakaan sanomatta työhönsä ja syntyi kummallinen,\njärjetön äänettömyys, jonka kuluessa he vaan silloin tällöin\nkatsahtelivat toisiinsa lyhyillä, kysyvillä silmäyksillä, välttäen\ntyystin kohtaamasta minun katsettani.\n\nOlin kuin kuumilla hiilillä. Tukalampaa asemaa lienenkö koskaan\ntuntenut.\n\nMutta samalla tiesin horjumattoman varmasti, että juuri näin pitikin\nolla, -- että tämä vaan oli kärkeensä kehittynyt taistelu sitä entistä\nolemusta vastaan, jonka olin ajatuksissani jo hylännyt, ja että minun\nasiani oli nyt vaan voittaa. -- --\n\nVihdoin aloin keskustella heidän kanssaan. Ja he tarttuivat siihen\nkuumeentapaisesti, aivan kuin hekin olisivat vaan hakeneet tilaisuutta\npäästäkseen vaikeasta asemasta, Pian olimme tuttavia ja pahin kankeus\noli murrettu. Heidän huomiolla ja ystävyydellä ei tuntunut rajoja\nolevan. Enkä tiedä, kuka olisi voinut hienotunteisemmin varoa, etten\nminä vaan olisi epäillyt heidän minulle nauravan.\n\nMutta minä tiesin joka sanan mukana, ettei minun taisteluni vielä ollut\nlopussa. Selvästi tunsin, kuinka minä pelastuakseni koetin luoda heihin\nuuden kuvan itsestäni, jota he olisivat voineet ymmärtää ja asettaa\ntarpeellisen korkealle. Minulla oli ikäänkuin kiire antaa heille\nkäsitys itsestäni. Tuntui niinkuin ei olisi ollut minkä päällä seisoa,\nennenkuin heillä oli käsitys minusta. Sentähden minulla olikin hyvin\npaljon puhumista heille itsestäni ja ajatuksistani. Panin nimenomaan\nmerkille, että tämä välttämätön tarve saada pian määrätyksi, mitä\nminä olin siinä uudessa maailmassa, jossa minulla, ei vielä mitään\nkuvaa itsestäni ollut, olisi voinut antaa oman suuntansa koko minun\nvastaiselle kehitykselleni. Kuinka hyvin ymmärrän niitä nuoria,\nsivistyneestä luokasta lähteneitä \"sosialisteja\", jotka luopuvat\nentisistä elämäntavoista, antautuvat rahvaan sekaan ja koettavat\nomistaa sen elämäntapoja! Täällä he juuri tavallisesti eksyvätkin.\nHe ovat luopuvinaan entisestä kuvasta, jossa ovat eläneet, mutta he\nsamalla luovat uuden: he esiintyvät omituisissa puvuissa, he muuttavat\nkäyntitapansa, rupeavat syljeskelemään, puhuvat luonnottomalla\näänenpainolla ja lausuvat heille itselleen vieraita ajatuksia. Ja he\nihmettelevät, ettei se totuus, jota he niin suurella ponnistuksella\novat koettaneet toteuttaa, annakaan heidän sydämmelleen sitä rauhaa\nja sitä tyydytystä, jota he olivat odottaneet. Päinvastoin heistä\ntuntuu kuin olisivat he rikkirevityt ja kaikkien jättämät: toverinsa\nlie ovat itse hylänneet, yläluokka nauraa heille heidän selkänsä\ntakana ja alaluokka ei ota uskoakseen sitä, mitä he koettavat\nvakuuttaa, vaan pysyy yhä sitkeästi omissa tuumissaan. Mutta kuinka\nhän voisikaan jäädä kokonaisuudeksi, kun hän entisen yhden kuvan\nsijaan nyt elää kahdessa ja kolmessakin: alaluokalle hänen pitäisi\nesiintyä heikäläisenä rahvaanmiehenä, tovereille yhteiskunnallisena\nuudistajana, ja yläluokalle jonkinlaisena intressanttina ilmiönä! Ja\nsentähden, jos hänen kärsimyksensä eivät jaksa viedä häntä Jumalan luo,\nhän tavallisesti palaa entiseen yhteiskuntaluokkaansa, ja, melkein\njonkinlaisesta kostontunteesta julistaen valheeksi kaikki, mihin\noli pyrkinyt, antautuu suuremmalla vauhdilla, kuin ennen, yläluokan\nelämäntapaan ja on valmis puhtaalla omallatunnolla ottamaan jälleen\nosaa sen sortoon ja väärinkäytöksiin.\n\nMahdotonta on ilman Jumalaa kokonaan vapautua entisestä kuvasta.\n\nMahdotonta on myöskin, ilman Jumalaa, olla luomatta uutta kuvaa samassa\nkuin entisestä vapautuu.\n\nSillä jos ei riipu Jumalasta, niin ei voi muuta kuin riippua ihmisistä\nja olla siis heidän käsityksensä orja.\n\nMahdotonta on minun siis pysyväisesti asettua oikealle tasa-arvoisuuden\nkannalle niiden ihmisten suhteen, joita olen pitänyt luonnollisina\npalvelijoinani, ellen ajattele Jumalaa meidän välillämme yhdistävänä\nsiteenä, Isänä samoille veljille.\n\nMutta jos ajattelen Jumalaa, niin en enää voi pitää yrityksiäni heitä\nlähestymään minään urotyönä. Minun täytyy päinvastoin vaan hävetä, että\nolen ollenkaan voinut pitää itseäni parempana ja arvollisempana heitä,\n-- hävetä sitä, että minulla voi edes syntyä urotyön ajatus, vaikka\nkysymys ei ole ollut muusta, kuin tunnustaa Isän edessä, että minä en\nole ylempi enkä etuoikeutettu oman veljeni rinnalla.\n\nTässä valossa minulle muuttuvat yhä epäselvemmiksi ne syyt, jotka ennen\nolivat tekevinään eriarvoisuuden meidän välillämme niin luonnolliseksi.\n\nPääsyy oli ollut se, että yksinkertaisesti olin sivistyneempi heitä.\nMutta Jumalan edessä, kuten sanoin, juuri tämä tosiasia käski minua\npoistamaan kaiken eri arvoisuuden minun ja muiden välillä. Sillä minun\nsivistykseni ei vaikuttanut, että olisin ollut heitä arvokkaampi\nsiveellisessä suhteessa. Siis juuri siinä, missä erilaisuus olisi\noikeuttanut eriarvoisuuden, ei erilaisuutta ollut olemassa, tai jos\noli, niin ei ainakaan minun edukseni. Siinä en tosin tavallisesti\npuheessa käyttänyt rumia enkä raakoja sanoja, mutta minä tiedän, että\najatukseni ja useat tekoni eivät suinkaan olleet puhtaampia kuin heidän.\nMinä join hienompia juomia ja käytin siihen tarkoitukseen pimeämpää\nvuorokauden aikaa ja paikkoja, joista rähinä ei kuulunut kadulle, --\nmutta minä tiedän, etten minä suinkaan juonut vähemmän enkä kuluttanut\nsiihen vähemmän aikaa.\n\nMutta jos ei tämä siveellinen puoli sivistyksestäni -- ja missä\nmuussa puolessa sivistyksen merkitys olisi -- ollenkaan saa tulla\nkysymykseen, niin voin minä eriarvoisuuteni perustaa vaan siihen,\nettä minulla on tietoja, joita heillä ei ole, ja että minä näiden\ntietojen perustuksella pystyn semmoiseen työhön, johon he eivät pysty.\nMinä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan\nperustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan\nyksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa,\njota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen\nkäytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut tässä asiassa mitään\nosaa näyteltävänä. Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisin minäkin\ntulla vaa'assa jotakin merkitsemään, jos voisin todistaa, että minun\ntyöni on kysynyt suurempia ponnistuksia, suurempaa kestäväisyyttä\nja väsymättömyyttä, kuin heidän. Mutta jos minä tässä suhteessa\najattelen ketä tahansa minun ijässäni olevaa työmiestä ja hänen\nkaksitoistatuntista työpäiväänsä, niin en voi muuta kuin hävetä. En ole\ntehnyt enemmän työtä kuin he, en edes niinkään paljon.\n\nAlan joutua yhä pahemmin ymmälle.\n\nSekö oikeuttaisi minun eriarvoisuuteni, että minä tehdessäni työtä\nteen \"henkistä\" työtä? Vai sekö, että minun työni olisi ihmiskunnalle\nhyödyllisempää kuin heidän? -- Mutta eihän mikään työ voi olla\nhyödyllisempää, kuin se työ, mikä on ihmiskunnalle välttämätön. Ja\nheidän työnsä on epäilemättä välttämätön, koskemme voi tulla toimeen\nsaappaitta, vaatteitta ja niin edespäin. -- Vai sekö, että minun\ntyöni olisi vaikeampaa? Mutta eihän se ole vaikeampaa, koska minä sen\nvoin suorittaa käyttämällä vähänkin tarkkuutta ja ajatuskykyä. Kuka\nhyvänsä heistä, joka olisi samalla tavalla koulutettu, voisi tehdä\nminun työtäni, ja ehkä vielä paljoa paremmin. Sekö vihdoin olisi\nantanut minulle suuremman arvon heidän rinnallaan, että minä olin heitä\nkauniimpi, että minulla oli sileämpi ja hienompi iho, että minulla oli\naina puhdas kaulus ja sirotekoiset vaatteet? Mutta nämä kaikki edut\nolivat minulla senvuoksi, että heidän yksinomaiseksi tehtäväkseen oli\njoutunut kaikki ruumiillinen työ ja minulle oli valmistettu tilaisuus\nsiitä kokonaan vapautua. Minun kauneuteni, ihoni hienous ja käytökseni\nsomuus oli etuoikeuksia, joita voin nauttia vaan sillä ehdolla, että\nheiltä nämät edut olivat riistetyt. Ja mitä minun puhtauteeni tulee,\nniin ei sekään ollut minun ansioni. Huomasinhan verstaassa enemmän kuin\nyhden kerran, etten ajan pitkään huolinut noudattaa tuskin niinkään\nsuurta siisteyttä kuin he. Miksi minä olin siis verstaan ulkopuolella\nniin paljoa siistimmän ja puhtaamman näköinen? Siksi, että minä\nostin suurimman osan siisteyttäni rahalla, ja sitä he eivät voineet\ntehdä. Sillä jos kaikki ne kädet, jotka korjasivat tupakintuhkaa\npöydältäni ja tomua huoneestani, -- jotka kiillottivat saappaani,\nharjasivat vaatteeni, silittivät kaulukseni, keritsivät tukkani,\nleikkasivat partani ja kähersivät viikseni, olisivat kieltäneet minulta\npalveluksensa, luulen minä, että aivan pian olisin ollut jotenkin\nsamannäköinen, kuin mikä rahvaan mies tahansa. Ajan pitkään minä tuskin\nolisin viitsinyt panna itseni hoitamiseen enemmän huolta ja vaivaa,\nkuin nyt ne huolelliset ja työteliäät ihmiset, joita nämä kädet eivät\npalvelleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mikään järjen avulla keksitty peruste, jonka tarkoitus on puolustaa\ntai edes lievästi selittää eriarvoisuutta ihmisten välillä, voi siis\npitää paikkaansa.\n\nPäinvastoin. Kun asia vedotaan Ylimmän Järjen ratkaistavaksi,\nmenee auttamatta hajalle koko se monipuolinen, historiallinen\najatusjärjestelmä, jonka me sukupolvesta sukupolveen olemme toisiltamme\nperineet, siten vähitellen kasvattaen lujan ja läpipääsemättömän\netuvarustuksen omaa totuudentietoamme vastaan.\n\nTäällä meidän täytyy nähdä, että keksimillämme teoriioilla ja\nkaikellaisilla historiallisilla näkökannoilla, joilla me koetamme\nyhdeItäpuolen selittää keskuudessamme vallitsevaa eriarvoisuutta ja\ntoiseltapuolen uskotella, että me vähitellen yhä lähestymme tasa-arvoa,\non vaan ollut tarkoituksena löytää tarpeellista viihdytystä pahalle\nomalletunnollemme.\n\nSe ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä\nmikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy\nvallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista,\nettä niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka\novat meitä alempana.\n\nEnkä minä siis ollenkaan saa syyttää yhteiskuntaolojen historiallista\nkehitystä siitä, että minä yhä pysyn näin ylempänä niitä, jotka ovat\nminua alempana.\n\nJos syy on haettava entisyydestä, niin on ainoa ja koko syy se, että\nminä itse olin vähitellen luonut kuvan itsestäni, jolla tahdoin\nitseäni ylentää, jonka nimeen olin rakentanut tulevaisuuteni, valinnut\ntoimialani, pyrkinyt vaikuttavaan asemaan ja yhteiskunnalliseen\nvaltaan. Siinä on todella ollut ainoa ja ehdoton este yhdenvertaisuuden\ntoteutumiselle.\n\nTie yhdenvertaisuuteen ei siis voi olla se, että minä ensin saavutan\nomat tarkoitukseni ja toteutan oman tulevaisuuteni, jotta sitten vasta\nkorkealta asemaltani muka voisin vaikuttaa aatteen hyväksi. Se on samaa\nkuin jos luulisin voivani aikaansaada tasaisempaa Omaisuuden jakoa\ntulemalla ensin itse rikkaaksi.\n\nTie yhdenvertaisuuteen on sama kuin yleensä tie Jumalan luo:\n\nMinun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani. Minun täytyy hävittää\nse tietoisuudestani, hävittää juuria myöten. Minun täytyy, kun se\nalituisesti pyrkii entiseksi vaikuttimeksi sydämmessäni ja totuttuun\nasemaansa ajatuksissani, yhtä alituisesti sitä sieltä häätää, täytyy\njoka aamu herätä siihen tietoon, etten saa tuota kuvaa ylläpitää, en\nmitään ajatella enkä mitään tehdä sen vaikutuksesta.\n\nVasta sittenkuin olen onnistunut särkemään ja tekemään olemattomaksi\ntämän kuvan, vasta sitten minä olen hävittänyt yhdenvertaisuuden\nensimmäisen ja todellisen esteen.\n\nSillä kuvani haussa särkyy koko minun ylpeyteni ja koko maallinen\nelämäntarkoitukseni. Minun nyt täytyy nöyrtyä rakastamaan samoja\nihmisiä, joiden huomiota ja arvonantoa olen tahtonut niin vaativaisesti\ntaivuttaa puoleeni, sillä pienellä, vähäpätöisellä, kehittymättömällä\nrakkauskyvyllä, joka minulla on käytettävänäni.\n\nMutta jos minä huomaan, etten minä ollenkaan voi rakastaa\nnäitä ihmisiä, tai etten minä edes voi käsittää mitä tämmöinen\nrakkaus merkitsee, niin en minä ainakaan saata enää pitää tätä\nkykenemättömyyttä ininään puolustuksena itselleni, vaan minun täytyy\nhävetä sitä, pitää sitä henkisenä raajarikkoisuutena, onnettomuutena,\njohon olon itseni saattanut ja josta minun on hakeminen pelastusta.\n\nMinulla on silloin, kuten jo olen sanonut, vaan yksi keino jäljellä:\nasettua ainakin ulkonaisesti heidän suhteensa semmoiselle kannalle,\nkuin olisimme saman Isän lapsia.\n\nJa minä luulen, että pelastus silloin tulee jokaista vastaan itsestään,\nennenkuin täysi askel on ennätetty ottaakaan: niinkuin kevään henki\nirroittaa maasta jääkahleet, niin tämä askel on ihmisessä vapauttava\nrakkauskyvyn. Se on avaava hänelle uuden maailman, jota hän ei ole\naavistanut olevan, jonka ääriä hän ei näe, jonka rajoja hän ei tunne,\n-- sillä se on ääretön ja rajaton Jumalan valtakunta.\n\n\n\n\n17.\n\nTulevaisuus.\n\n\nJotkut sanovat taas tähän:\n\n\"Mutta mihin joutuisi koko meidän yhteiskuntamme, jos _kaikki_\nnäin jättäisivät semmoisen toiminnan, joka sotii heidän yksityistä\nomaatuntoansa vastaan. Jos ei olisi sotapäällikköjä, niin ei olisi\nsotamiehiä, ja jos ei sotamiehiä, niin ei koko sotaväkeä. Mutta\njollei olisi sotaväkeä, niin kuka tottelisi kuvernööriä, joka on\nylimmäinen käskynhaltija? Mutta jollei olisi kuvernööriä, niin\nei olisi kruununvoutia eikä vallesmannia, ja kuka silloin panisi\ntuomiot täytäntöön? Pitäisi jättää velat ryöstämättä ja pahantekijät\nkiinniottamatta. Ja jos ei olisi tuomareita, niin ei olisi tuomitulta,\nja jos ei tuomituita, niin ei vankeja, ei vanginvartijoita eikä\nvankiloita. Jos ei olisi syyttäjiä, niin ei olisi syytetyitä,\njollei olisi poliiseja, niin ei olisi järjestystä. Ja jos ei olisi\nsiis oikeutta eikä järjestystä, niin vallitsisi oikeudettomuus ja\nepäjärjestys; intohimot pääsisivät vapaasti riehumaan, petoina\nhyökkäisivät ihmiset toinen toisensa kimppuun, yleinen sekasorto ja\nhämmennys olisi ainoa seuraus.\"\n\nTaas me siis rupeamme huolehtimaan maailman tähden. Äsken me\nhuolehdimme sitä, ettei maailma kokonaisuudessaan voi muuttua\nKristuksen ihanteiden mukaiseksi, koska se voisi käydä päinsä\nvaan siinä tapauksessa, että kaikki yksityiset ottaisivat samalla\nkertaa näitä ihanteita seuratakseen. Ja nyt me taas epäilemme, että\nyhteiskuntamme eli yhteiset asiamme joutuisivat sekasortoon, jos me\nkaikki ilman muuta alkaisimme seurata näitä samoja ihanteita.\n\nTähän tavalliseen ja usein kuultuun arveluun on vaan vastaaminen,\nettä intohimot, oikeudettomuus ja yleinen sekasorto eivät suinkaan\nole mahdolliset semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka _kaikki_ ovat\nniin hienotunteisia, etteivät suostuisi semmoiseen toimintaan, mikä\nsotii heidän omaatuntoansa vastaan. Semmoiseenhan edellytykseen --\n\"miten kävisi, jos _kaikki_ jättäisivät\" -- perustuikin kuitenkin koko\njohtopäätös.\n\n\"Mutta, -- sanotaan, -- tarkoitus olikin vaan kysyä, niitä tekisimme\nkaikille varkaille, ryöväreille, murhaajille, pettäjille, järjestyksen\nrikkojille, jos me muut, jotka emme ole heidän kaltaisensa, olisimme\nniin hienotunteisia näitä sankareja kohtaan, ettemme rupeisi\npoliiseiksi, syyttäjiksi, tuomareiksi, kuvernööreiksi, emmekä\npukeutuisi mihinkään sota-aseisin vastustaaksemme väkisin yhä yltyvää\npahaa?\"\n\nTämmöisenä saa kysymys kuitenkin yhä oudomman ratkaisun. Sillä jos\nme kerran muutumme näin hienotunteisiksi, niin epäilemättä meidän\nhienotunteisuutemme tulee ilmaantumaan myöskin ja ennen kaikkea\nsiinä, ettemme enää ajattele vaan omien lastemme kouluttamista\nja sivistämistä, silloin kuin muiden lapset elävät köyhyydessä\nja pimeydessä: ettemme kokoo omiin käsiimme rikkauksia ja siten\npidätä niitä muilta; ettemme elä ylellisyydessä, kun tiedämme, että\nse on ostettu muiden puutteella; ettemme ylennä itseämme ja pyri\nensimmäisiksi, vaan tahdomme olla tasa-arvossa ja yhdenvertaisina\njokaisen kanssa. Mutta jos hienotunteisuutemme siis ylettyisi myöskin\ntähän kaikkeen, niin ei murhaajia, rosvoja ja varkaita meidän\nkeskuudessamme olisikaan. Sillä miksi kukaan enää tahtoisi väkisin\nmuilta ottaa, jos hänellä kerran itsellään olisi kylläksi sekä\naineellista että henkistä ravintoa?\n\nKysymyksellä saattaa siis olla jotakin järkeä ainoastaan siinä\ntapauksessa, että sillä tahdotaan vaan saada tietää, mimmoiseksi\nmeidän yhteiskuntalaitoksemme muodostuisi, jos me asianomaiset, joilla\non valtaa, tietoja ja varoja, muuttuisimme niinhyvin yhdessä kuin\ntoisessakin suhteessa hienotunteisiksi.\n\nEn minä sitä tiedä. Semmoiseen kysymykseen voi jokainen hakea\nvastausta itseltänsä, kahdenkesken. Sillä onhan se kysymys aivan\nsama, kuin kysymys: mimmoiseksi yhteiskuntamme muodostuisi, jos me\nrupeisimme noudattamaan Jumalan tahtoa. Eihän juuri mielellään voisi\nepäillä sitäkään, että Jumala olisi neuvoton, miten käyttää meidän\nhyväntahtoisuuttamme meidän parhaaksemme.\n\nMutta jos sittenkin minun on jotakin vastaaminen, niin en tietysti voi\nperustua muuhun, kuin omiin yksityisiin kokemuksiin. Ja ne minä saatan\nmielelläni kertoa.\n\n-- --\n\nKun minä elin yksistään oman tahdon täyttämistä varten, saatoin\nminä hartaastikin rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi minua\ntarkoituksissani. Mutta minä rukoilin tiuhaan. Hän ei kuullut minua,\nvaikka ei kyllä sysännyt luotansakaan. -- Ja kun minä en siis tarvinnut\nJumalaa muuta kuin omia tarkoituksiani auttamaan, ja kun hänestä näin\nei ollut mitään apua, jätin minä hänet tarpeettomana syrjään.\n\nMutta tuli sitten aika, jolloin Kristuksen oppi antoi minulle\nuuden tiedon Jumalasta. Tämä oppi käski minua kääntymään Jumalan\npuoleen saadakseni häneltä itse elämäntarkoituksen ja osoitti\nainoaksi semmoiseesi Jumalan tahdon täyttämisen. Se antoi minulle\noman tulevaisuuteni sijaan uuden tulevaisuuden: Jumalan valtakunnan\nrakentamisen.\n\nEi kukaan, joka olisi nähnyt saman valon, kuin sain nähdä minä ilman\nvähintäkään omaa ansiotani, olisi voinut pysähtyä arvelemaan, mihin\nsuuntaan hänen nyt olisi ollut meneminen.\n\nMutta ne, jotka eivät nähneet tätä valoa, eivät sentähden voineet\nymmärtää menettelyäni, kun minä jätin kesken pitkälle saatetun ja\nsuuria varoja kysyneen urani. Mitkä varoittivat, mitkä ennustivat\nminulle ja perheelleni täydellistä perikatoa, -- ja taisi olla\nniitäkin, jotka epäilivät, etten ollut täysissä järjissäni.\n\nJos minä nyt voisin kuvata sen siunauksen laajuutta, joka tästä\naskeleesta oli seurauksena, niin epäilemättä todistukseni voima\nkasvaisi, mutta minä tarvitsisin siihen yhtä paljon paperia kuin jo\nnyt olen tähän kirjaan käyttänyt. Sen vaan sanon, että jos olisin\nedeltäpäin tiennyt nimenomaan mimmoiseksi uusi tulevaisuuteni tulisi\nmuodostumaan, niin en olisi hetkeäkään epäillyt vaalissa vanhan ja\nuuden välillä.\n\nTämmöisen tiedon kautta olisi kuitenkin koko askeleen merkitys\nkadonnut. Sillä minä en olisikaan enää voinut perustua vapaasti Jumalan\ntahtoon, vaan olisin perustunut siihen viekottimeen, mikä tässä uuden\ntulevaisuuden tiedossa oli.\n\nMinunhan oli juuri kehittyminen vapaudettomuudesta vapauteen. Oltuani\noman tulevaisuuteni orja minun nyt piti päästä vapaaksi tästä\nulkonaisesta viekottimesta. Oman tahtoni eli oman tulevaisuuteni sijaan\nminun nyt piti perustua Jumalan tahtoon. Siis en minä voinut saada\nmitään tietää siitä, mikä minua odotti.\n\nMutta kun minulla nyt on personallinen kokemus siitä sanomattomasta\nsiunauksesta, mikä seuraa Jumalan tahtoon perustumista, niin kuinka\nminä voisin hetkeäkään epäillä, että koko ihmiskunnankaan kävisi muuten\nkuin hyvin, jos se perustuisi Jumalan tahtoon?\n\nMinä näen selvästi, että ihmiskunnankin \"oma tulevaisuus\" on kehittynyt\nyhtä toivottomaan umpisokkeloon, kuin oli kehittynyt minun yksityinen\ntulevaisuuteni.\n\nMe olemme luottavinamme tähän tulevaisuuteen, siihen että kerran\nselviämme sota-asioistamme ja pääsemme sotaveroista vähemmälle; me\nkuvailemme, että kerran perustamme kansainväliset sovintotuomarit, ja\nme mietimme ihan tosissamme, mimmoinen se valta muka pitäisi olla,\njonka tehtävänä olisi valvoa tasa-arvoisuutta ihmisten välillä ja jakaa\nheille tavaraa yhtäpaljon jokaiselle. Mutta päivä kuluu päivän perästä\nilman että me näitä hyviä tarkoituksia lähestymme nimeksikään; --\npäinvastoin, sotaverot yhä kasvavat, riitaisuudet kansojen välillä yhä\nenenevät ja tavara köyhien ja rikkaiden välillä ei ota tasaantuakseen.\n\nNiin kurjalta kuin ihmiskunnan oma tulevaisuus siis minusta näyttääkin,\nuskon minä, että se juuri jouduttaa ihmiskunnan todellista parasta,\nsillä sen kautta luottamus tähän sen omaan tulevaisuuteen ennen tai\nmyöhemmin täytyy auttamattomasti kadota.\n\nKansain päämiehet, ylimmäiset ja muut vallanpitäjät, jotka johtavat\nkansojen työtä ja määräävät kansojen tulevaisuutta, ovat myöskin\naikoinaan alamaistensa rukousten ja siunausten kannattamina koettaneet\nkääntyä asioissaan Jumalan puoleen ja koettavat osaksi yhä vieläkin.\nMutta meidän aikamme Jumala ei kallista enää korvaansa sota-asuun\npukeutuville kansoille, jotka pyytävät hänen apuansa tarkoituksilleen,\njotka sulkevat rajansa ja koettavat naapuriensa kustannuksella\nrikastuttaa itseänsä. Eivät mitkään kirkot, eivät mitkään juhlamenot,\njoissa rukoillaan siunausta näille tarkoituksille, ole voineet tuottaa\napua. Jumala on läsnä, mutta hän ei kuule meitä. Ja sentähden olemme\nme vähitellen yhä enemmän jättäneet tämän Jumalan, josta ei ole\nmitään apua, ja teemme vielä vaan viimeisiä ponnistuksia omin päin\ntoteuttaaksemme tulevaisuutemme.\n\nNäin kituu koko ihmiskunta omien tarkoitustensa orjuudessa.\n\nMutta aika on tuleva ja on jo tullut, jolloin Kristuksen oppi antaa\nihmiskunnallekin uuden suhteen Jumalaan.\n\nSilloin on ihmiskunta kehittynyt sille asteelle, jolta se menee\nvapauteensa, -- jolloin se, oltuaan ihmisten valtakunta, mikä on\nkulkenut eteenpäin hallitsijainsa ja rahamiestensä tahdon mukaan,\nmuuttuu Jumalan valtakunnaksi, mikä elää jokaisessa ihmisessä\nyhtäläisesti kuuluvan Jumalan tahdon mukaan.\n\nJa kun ihmiskunta nyt seisoo vapautensa ääressä, niin on luonnollista,\nettä sen tulevaisuus peittyy meidän silmiemme edestä. Ei minkään\nihmisen mielikuvitus voi avata tätä salaisuutta.\n\nSillä vapaata ihmiskuntaa ei saa liikuttaa eteenpäin tulevaisuuden\nhäikäsykuva, vaan ainoastaan rakkaus Jumalaan ja usko Hänen tahtoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta -- kuuluu vielä vastaväite, -- ei ole kylläksi antaa ihmisille\nyleistä lakia, että heidän on rakastaminen toisiansa. He tarvitsevat\nselvää ja helposti sovitettavaa lakia, joka ilmaisee heille, miten\nheidän on menetteleminen jäseninä yhteiskunnassa.\"\n\nEikä tässäkään kohden ihmisiltä puutu johtoa Kristuksen opissa.\n\nPäinvastoin. Juuri ne Kristuksen käskyistä, jotka lähimmin koskevat\nihmisen suhdetta kansalaisiinsa, ovat annetut semmoisessa muodossa,\nettei niiden sovittamista vasta voi syntyä vähintäkään epäilystä. Ne\neivät nimittäin ole mitään käskyjä, miten meidän on menetteleminen,\nvaan ovat ainoastaan kieltoja, mitä meidän _ei ole_ tekeminen.\n\nYksi kielto on muun muassa se, josta jo olen puhunut, -- ettei ihmisen\npidä valalla lupautua täyttämään kenenkään toisen ihmisen tahtoa, koska\nhän on kutsuttu täyttämään ainoastaan Jumalan tahtoa.\n\nMutta tärkein ja meidän kehityskauttamme ehkä läheisimmin koskeva käsky\non se, joka kieltää väkivallalla vastustamasta pahaa.\n\n\"Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä\nsanon teille: älkäät olko pahaa vastaan.\" (Neljäs käsky Vuorisaarnassa).\n\nYhtä uusi kuin on maailmalliselle katsantotavalle Kristuksen\nrakkaudenoppi, joka käskee rakastamaan vierasta niinkuin omaista, yhtä\nuusi on myöskin tämä sen luonnollinen johtopäätös, pahan vastustamisen\nkielto.\n\nSe on uusi, ja kumminkin, mikä voisi olla enemmän vanhaa ja korvillemme\ntutumpaa, kuin meidän oma sananlaskumme: pahaa ei ole pahalla\nkostaminen! -- Siis ei myöskään väkivallalla.\n\nUutuus ei olekaan siinä, että ensi kertaa kuulisimme sitä lausuttavan,\nvaan uudeksi se muuttuu vasta kun ensi kerran kuulemme vaadittavan sen\ntoteuttamista koko laajuudessaan.\n\nMeillä on silloin heti esillä tuhansia vastasyitä, jotka tekevät tuon\nopin toteuttamisen ainakin useissa tapauksissa mahdottomaksi. Meille\ntulee hyvin tärkeäksi todistaa, että löytyy tämmöisiä tapauksia. Sillä\nme hyvin ymmärrämme, että jokainen poikkeus yleisestä periaatteesta\nheikontaa tätä periaatetta, rikkoo koko sen kärjen ja tekee siitä, vaan\nkauniin lauseen, jota voi käyttää korkeintaan sananlaskuna, -- jota\ntosin voi ehkä opettaakin, mutta jonka noudattamisessa on käytettävä\nkaikkea valintaa ja varovaisuutta. Me tuomme esiin esimerkkiä, toinen\ntoistaan liikuttavampia, joilla nyt tarkoitamme osoittaa, mihin\nhullunkurisiin johtopäätöksiin muka tulisimme, jos tekisimme tuon opin\nehdottomaksi säännöksi. Pahin esimerkki ei ole siinä, että jos sinua\nlyö joku oikealle poskelle, niin käännä hänelle myöskin vasempasi.\nSillä kunnioituksesta Kristusta kohtaan, joka tätä vertausta käytti, me\nmenemme sen ohi lausumatta siitä sitä tai tätä, taikka, jos varovasti\nmyönnämmekin, että olisihan ylevämielistä siihen määrään hillitä\nitseänsä, niin kohautamme sitten olkapäämme ja sanomme: mutta me nyt\nolemme tavallisia kuolevaisia! Paljo pahempia ja arveluttavampia\nesimerkkiä me voimme keksiä. Me asetumme itse ulkopuolelle tapausta,\nannamme pahantekijän lyödä, ei meitä, vaan jotakin meille rakasta\nhenkilöä, ja kysymme sitten, onko meidän nytkin seisominen kädet\nristissä tai sanominen: lyö vielä toisellekin poskelle! Tai vielä\npahemmin: Inhoittava murhaaja hyökkää meidän oman äitimme kimppuun\npistääkseen veitsen hänen rintaansa; -- pitäisikö meidän antaa hänen\nsuorittaa loppuun katala työnsä? Veret nousevat meidän päällämme\npelkästä ajatuksestakin, meidän oma oikeudentuntomme nostattaa meitä\nkapinaan, ja me olemme valmiit inholla syöksemään mokoman opin\nluotamme. Sillä me aivan oikein tiedämme, että jollei oppi pidä\npaikkaansa näissä esimerkeissä, niin on se samassa kelvoton miksikään\nyleiseksi säännöksi.\n\nSen tähden minä tahdon koettaa osoittaa, että oppi todella pitääkin\npaikkansa kaikissa kohdin, ja että se näin ehdottomana sääntönä\nmuodostaa välttämättömän eikä vähimmin tärkeän osan Kristuksen\nrakkaudenopista.\n\n-- -- --\n\nEpäilemättä löytyy alemmassa kehitystilassa olevia kansoja tai heimoja,\njoille yhä vielä tuo tuttu käsky: ei sinun pidä tappaman, on jotakin\nuuttaja käsittämätöntä. Kuinka?--sanovat he, -- vaaditteko todellakin,\nettä minun pitäisi jättää henkiin sen, joka on minua ja minun sukuani\nsolvaissut? Siinä tapauksessa teillä ei ole mitään oikeudentuntoa, ja\nteidän moraalinne on käynyt hölläksi!\n\nMutta vaikka me hänet täydellisesti ymmärrämme, vaikka meitä voi\nmiellyttää tuo hänen pyhä loukkaantumisensa, niin tiedämme kumminkin\nhänen olevan aivan väärässä. Meitä melkein naurattaa hänen itsepäinen\npysymisensä omassa harhaluulossaan. Ja me olemme aivan vakuutetut\nsiitä, että, jos vaan jollakin lailla voisimme saada hänelle asian\nselitetyksi, hänen täytyisi, -- niin totta kuin hän on ihminen kuten\nmekin, -- myöntää, että olemme oikeassa ja löytää juuri itsessänsä tuon\nmoraalisen lain, joka on kaikille ihmisille yhteinen ja joka kieltää\ntappamasta. Vieläpä me voimme kuvailla, kuinka me häntä koettaisimme\nvakuuttaa ja kuinka hän vihdoin, pitkien miettimisten ja punnitsemisten\nperästä, alkaisi suostua uuteen ajatukseen. Rauhallisina hetkinä hän\nkenties voisi varovasti myöntää, että todella saattaa puhua semmoisesta\nyleisestä laista, joka _kaikissa_ tapauksissa häntä kieltää tappamasta.\n\nMutta siinä myöskin kaikki.\n\nSillä niinpian kuin hänen mielenrauhansa tulisi häirityksi, niinpian\nkuin häntä tai hänen sukuansa jälleen loukattaisiin, häviäisi meidän\npieni istutuksemme heti kuulumattomiin siihen sykkivän veren tulvaan,\njoka paisuttaisi hänen sydäntään. Hän viskaisi inholla pois meidän\n\"hennot, humaaniset haaveemme\". Hän ei tahtoisi enää mitään niistä\ntietää! Hän sanoisi meille: minulla on minun omat käsitykseni ja\noikeudentuntoni, -- pois tieltä!\n\nKuinka ymmärrettävä on hänen raivostumisensa, ja samalla kuinka eksynyt\nhän on, kun menee tappamaan lähimmäistänsä!\n\nMe ymmärrämme, että jos he vaan tunnustaisivat tuon moraalisen lain,\nja alkaisivat sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He\nvoisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat\nyhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen,\nsivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja,\ntulisi mahdolliseksi taide, tiede,-- kaikki, mikä nyt antaa sisältöä\nmeidän elämällemme.\n\nMe sen ymmärrämme, sillä meillä on kaikki nuo siunaukset, ja\nme tiedämme, että ne ovat meillä juuri sen vuoksi, että olemme\ntunnustaneet tuon lain yleiseksi ja sitä noudatamme. Me olemme\nkirjoittaneet ja julistaneet semmoisen lain, että tappaminen on\njokaiselle _kaikissa_ tapauksissa kielletty.\n\nMutta nyt on tosin kiusansa meilläkin.\n\nNäyttäisi, että kaikki on järjestyksessä. Näyttäisi, että onnestamme\nei puutu mitään. Mutta sittenkin meitä jokin painaa. Onko se se tieto,\nettä meidän joukossamme veriset sodat riehuvat, että me tuomitsemme\nihmisiä kuolemaan tai elinkautiseen vankeuteen, että toisilla meistä\non rajaton valta toisten yli, tai että toiset voivat olla joukossamme\nupporikkaita ja toiset ryysykerjäläisiä, -- vai mitkä yhteiskunnalliset\nepäkohdat lienevätkään meitä painamassa? Me tosin koetamme toisillemme\nvakuuttaa, että ilo riippuu sisällisestä tyytyväisyydestä eikä\nulkonaisista seikoista. Mutta kuitenkin jääpi jäljelle kysymys: mistäs\nsisällinen tyytyväisyys riippuu? Eikö siihen ollenkaan voi vaikuttaa\ntieto ulkopuolella olevasta vääryydestä ja erehdyksestä? Tai eikö sillä\nole mitään tekemistä toisten ilon ja surun kanssa?\n\nMutta mitenkäpä me voisimme päästä sodista ja tuomioistuimista ja\nmestauksista ja vankeuksista. Täytyyhän meidän toki torjua vihollisen\nhyökkäystä, täytyyhän meidän tuomita pahantekijät ja vangita\nrauhanrikkojat.\n\nVai eikö pitäisi? Kuka sanoo, ettei pitäisi? Niin, se on totta, se on\ntuo vanha juttunne, ettei saa vastustaa pahaa! Mutta onhan yhtä vanha\ntotuus, ettei sääntönne pidä _kaikissa_ tapauksissa paikkaansa. Sillä\nettehän toki väitä, että meidän olisi seisominen kädet ristissä, jos\nesimerkiksi inhoittava murhaaja hyökkäisi oman äitimme kimppuun!\n\nSiinä se nyt on se esimerkki, aivan samoilla sanoilla kuin villin,\njolle koetettiin vakuuttaa, että tappaminen on kaikissa tapauksissa\nkielletty.\n\nMeille on noin kaksi tuhatta vuotta sitten ilmoitettu, että jos\nme emme tyydy sen valtakunnan oloihin, jossa elämme, niin meidän\nkeskuuteemme voi tulla perustetuksi toinen valtakunta, onnellisempi\nja suurempi, joka lupaa vapautta ja yhdenvertaisuutta kaikille. Mutta\ntämä toinen valtakunta edellyttää uutta yleistä lakia. Se laki kieltää\nväkivaltaisesti vastustamasta pahaa. Ja tämä uusi laki on ilmoitettu\ntavalla, joka ei voi olla meihin vaikutusta tekemättä. Kristus ei ole\nainoastaan sanoilla lausunut sitä, vaan hän on omalla kuolemallansa\ntahtonut saada sen ikuisiksi painumaan meidän mieleemme. Hän oli siinä\nmäärässä meidän pahuuttamme vastustamatta, että salli meidän esteettä\nitseänsä rääkätä ja ristinpuuhun itsensä naulita, ja vielä sieltäkin\ntyyneesti kuuli herjauksemme, kun me hänelle, täynnä ivaa, huusimme:\ntules nyt alas sieltä, jos olet Jumalan poika!\n\nMutta tähän istutukseen me suhtaudumme samalla tavalla kuin äskeinen\nvilli suhtautui omaansa. Rauhallisesti ajatellessamme uskonnollisia\nasioita tai ollessamme muuten tieteilevällä tuulella, me kenties joskus\nvarovasti myönnämme, että todella voi puhua semmoisesta yleisestä\nlaista, joka _kaikissa_ tapauksissa kieltää vastustamasta pahaa. Se\nalkaa silloin tuntua joltakin tutulta, meissä itsessämme olevalta.\n-- Mutta meidän on mahdoton ajatella sitä käytännössä toteutetuksi.\nMe sanomme, ettemmehän ole kaikki enkelejä. Tai me alamme luetella\nesimerkkejä, joissa vähitellen kadotamme tyyneytemme ja kiivastumme yhä\nenemmän. Ja vihdoin olemme valmiit inholla viskaamaan luotamme koko\n\"teorian\".\n\nNe esimerkit, joita me luettelemme ja joita kuvailemme ottavamme aivan\nsattumalta sieltä täältä elämän eri suhteista, ovat kuitenkin kaikkea\nmuuta kuin satunnaisia. Niissä kaikissa piilee sama syy, joka ne tekee\nmeille sopiviksi. Niissä on nimittäin kaikissa kysymys siitä, että\njokin meille rakas henkilö, meidän äitimme tai oma lapsemme on joutunut\njonkun \"inhoittavan murhaajan\" raadeltavaksi. Se on, me asetamme\ntahallisesti vastakkain rakastetun ja vihatun henkilön, ja annamme tuon\nvihatun henkilön mitä julmimmalla tavalla rääkätä rakastettua henkilöä.\n\nNyt selviää kuitenkin meille, jotka ymmärrämme, mitä _laki_ merkitsee,\nja siis myöskin mitä moraalinen laki merkitsee, -- ettemme saa näin,\nlain edessä, tehdä mitään erotusta henkilöjen välillä. Meillähän\non Kristuksen rakkauden opissa nimenomaan semmoinen laki, ettemme\nsaa tehdä erotusta ihmisten välillä, -- että meidän on rakastaminen\nvieraita niinkuin omaisiamme, kaikkia ihmisiä erotuksetta niinkuin\nsaman Isän lapsia. Kielto väkisin vastustamasta sitä, joka on paha,\non ainoastaan tämän suuren rakkaudenlain käytännöllinen sovittaminen\nniihin oloihin, joissa tähän asti on vallitsevana lakina ollut: silmä\nsilmästä ja hammas hampaasta!\n\nSanon vieläkin, että syyt, miksi meistä tuo laki ja sen sovittaminen\nnäyttävät niin mahdottomilta, perustuvat aivan samaan kuin ne syyt,\njotka villien kansain mielestä tekevät heille mahdottomaksi noudattaa\nlakia: ei sinun pidä tappaman.\n\nJa aivan samalla tavalla kuin villit kansat eivät voi saavuttaa\nsemmoista onnellisempaa elämän tilaa, joka on meille mahdollinen\nnykyisessä yhteiskunnassamme, elleivät he omista tätä lakia, -- aivan\nsamalla tavalla me puolestamme emme voi saavuttaa sitä vapauden\nvaltakuntaa, joka meille häämöittää ja johon me pyrimme yhdeltä puolen\nkartuttamalla sota- ja poliisivoimiamme ja teroittamalla lakien\nankaruutta ja toiselta puolen panemalla toimeen dynamiittiräjähdyksiä\nja verisiä vallankumouksia, -- ellemme tunnusta yleiseksi sitä uutta\nlakia, joka on meihin istutettu.\n\nJa vertausta voi vielä jatkaa tähän suuntaan:\n\nVilli saattaa arvella, että heidän olonsa voisivat parantua korkeintaan\nsiinä tapauksessa, että kaikki villit samalla kertaa ottaisivat\nnoudattaakseen heille uutta lakia, ja ettei se mitään auttaisi, jos hän\nvaan yksin sitä alkaisi seurata. Samalla perustuksella olemme mekin\nvalmiit hylkäämään oman uuden lakimme: emme voi, kun eivät kaikki tahdo\nyhtaikaa. Ja tällöin me unohdamme, että olemme haaveksineet _vapauden_\nvaltakuntaa, sillä tämmöiseen valtakuntaan täytyy tiekin olla vapaa.\nSinne ei voi tulla minkään inhimillisen lain tai yleisen tahdon\npakotuksesta. Se voi siis syntyä ainoastaan niin, että ihmiset tulevat\nsinne yksitellen omasta tahdostaan.\n\nIsä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi!\n\n\n\n\n18.\n\nUsko.\n\n\nUskon merkitys ei ole siinä, että minä uskon jotakin järjen kannalta\nyliluonnollista: vaan usko saapi sisällyksensä siitä, minkä verran\nsiinä on luottamusta ja uskallusta.\n\nUsko Kristukseen, Jumalan poikaan, on, kuten hän itse sanoo, yhtä kuin\nusko siihen, joka hänet lähetti, se on Isään. Mutta usko Isään ei ole\nollenkaan yhtä kuin usko Jumalan olemassaoloon. Jeesuksen opetuslapsi\nJaakob sanoo, tästä asiasta puhuessaan, hyvin sattuvasti: \"Sinä uskot,\nettä yksi Jumala on: sen sinä oikein teet: perkeleet myös sen uskovat,\nja vapisevat. Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko\nilman töitä kuollut on? Eikö Abraham töiden kautta vanhurskautetuksi\nosoitettu, koska hän poikansa Isaakin alttariIla uhrasi?\" Jokainen\nmuistaa tuon liikuttavan kertomuksen siitä, kuinka Jumala käski\nAbrahamin uhrata poikansa, kuinka Abraham jo ojensi veitsensä\ntappaakseen tämän, mutta kuinka enkeli sitten pidätti hänen kätensä ja\nilmaisi Jumalan mielisuosion hänen uskonsa vahvuuteen. -- Kristuksen\njälkeen meillä on tosin paremmat tiedot siitä, mikä Jumalan tahto on;\nmutta uskon merkitys ja sisällys on yhä sama kuin Abrahamin päivinä.\nNytkin seuraa elävää uskoa Isään välttämättä usko hänen tahtoonsa,\nhänen tahtonsa täyttämisen mahdollisuuteen ja kutsumukseen.\n\nSenvuoksi ylimeno uskottomuudesta uskoon ei ole sitä, että oltuani\nuskomatta joihinkin henkisiin asioihin, minä jostakin hetkestä asti nyt\nrupean uskomaan niiden todellisuutta. Jos niin olisi, niin voisi usko\npesiytyä ihmissydämmeen vaikuttamatta mitään näkyvää muutosta hänen\nelämänsä kulkuun. Niin ei ole kumminkaan asian laita, vaan seuraa uskoa\naina samalla täydellinen uudestasyntyminen.\n\nTämä ylimeno ei ole oikeastaan siirtyminen uskottomuudesta uskoon, vaan\non uskojen vaihtaminen, -- semmoisten uskojen, joista kumpikin voi\nantaa oman suuntansa elämälle. Tahdon sillä sanoa, että jos minulla\nennen ei ollut uskoa mihinkään Jumalaan tai vielä vähemmän mihinkään\nJumala-Isään. niin en siltä ollut ilman mitään uskoa. Päinvastoin,\nminulla oli silloinkin semmoinen usko, joka ohjasi elämätäni, tekojani\nja ajatuksiani.\n\nEn tarkoita uskoa ihanteihin, tieteesen, taiteesen, sosialistisiin\naatteihin tai muuhun sellaiseen. Tämmöinen usko on aina enemmän tai\nvähemmän omatekoista teoriiaa, jota voi itse arvostella, muodostella\nmielin määrin, ja joka voi eri aikajaksoina muuttua toisesta toiseen.\n\nSiitä uskosta, joka johti minua ja jota tässä tarkoitan, ei minulla\nollut silloin aavistusta. En ollut siitä itsetietoinen. Vasta sitten\nkuin olen ruvennut toisin uskomaan, näen nyt, että minulla oli usko\nennenkin. Se usko oli syntynyt minuun ilman omaa valintaani; sen olin\nperinyt semmoisenaan maailmalta; maailma oli sen itse minuun painanut.\nSe kuului niin vereni ja lihani ja luonteeni ominaisuuksiin, etten\nvoinut asettua sen ulkopuolelle, aivan niinkuin en voinut asettua\nulkopuolelle itseäni.\n\nJos lyhyesti tahtoisin merkitä, mikä tuo entinen uskoni oli, niin\npitäisi minun sanoa, että se oli usko itseeni.\n\nTaikka, että luulin olevani oman elämäni herra. Uskoin horjumattomasti\nsiihen, että elämäni tarkoitus oli minun oma menestykseni, että minä\nsiis saatoin hallita tulevaisuuttani, että kaikki siellä riippui siitä,\nmitä minä tahdoin ja kuinka minä menettelin.\n\nJos joku olisi siihen aikaan sanonut minulle, että minulla on tämmöinen\nusko, että minä tämän uskoni voimasta puhun, ajattelen ja toimin,\nettä tämä usko määrää koko minun elämäni laadun ja värin, olisin minä\npitänyt hänen puhettansa mielettömyytenä, -- ei siksi, ettei se olisi\nollut totta, vaan siksi, että hän sanoi sitä \"uskoksi\", sitä, mikä on\nluonnollisin asia maailmassa, mikä ei voi olla muuten.\n\nNyt sitävastoin en voi tuossa entisessä elämänkäsityksessä nähdä muuta\nkuin vahvan, syvälle juurtuneen uskon. Siinä oli uskon tavallisimmat\ntunnusmerkit. Päätunnusmerkki on, että se, niinkuin jokainen muukin\nusko, ei ottanut mitään vaikutusta järjen päätelmistä, joilla voi\ntodistaa sitä vastaan, sen mahdottomuutta. Kuten jokainen elävä usko,\nniin tämäkin oli ehdottomassa yhteydessä varsinaisen elämänviehätyksen\nkanssa; kaikki todistukset sitä vastaan tuntuivat vihollismielisiltä,\nikäänkuin ne olisivat tahtoneet riistää pois elämältä juuri sen, mikä\nsiinä oli viehättävää. Sentähden mitä voimakkaammat ja selvemmät\ntodistukset olivat, sitä vastenmielisemmät ne olivat uskolle ja sitä\nvähemmän se niistä tahtoi tietää.\n\nNyt, kun selvästi ja itsetietoisesi näen tuon oman entisen uskoni,\nen voi kyllin ihmetellä sen sitkeyttä. Sillä ne todistukset, jotka\nsitä vastaan puhuivat, ja joita tässä etupäässä tarkoitan, eivät\nolleet suinkaan mitään keksittyjä filosoofillis-teoloogillisia\ntodistuskappaleita, vaan olivat luonnollisinta tietoa ja\njokapäiväisintä kokemusta. Niin, melkeinpä voin sanoa, että koko minun\nelämäni, sen lukemattomat tapaukset ja monenlaiset muodostukset eivät\nmuuta tarkoittaneet kuin todistaa minulle tuon uskoni mahdottomuutta.\n\nUskoin omaan tulevaisuuteeni ja kumminkin tiesin, ettei ainoakaan asia\nelämässäni ollut mennyt niinkuin olin aikonut, ettei yksikään haaveeni\nollut toteutunut. Tiesin sen, se oli jokapäiväinen kokemukseni, mutta\nminä uskoin sittenkin, että ne aikeet, jotka eivät vielä olleet\nennättäneet mennä mitättömiksi, tulisivat kyllä toteutumaan niinkuin\najattelin. Sitäpaitsi tiesin kaikista niistä ihmisistä, joita tunsin\nperinpohjin, että heidän elämänsä oli muodostunut ihan toiseksi kuin he\nolivat aikoneet; joskus tuntui, että kohtalo menetteli säälimättömästi\nja julmasti ohjatessaan heidän elämänsä täydelliseen vastakohtaan\nkaikesta siitä, mitä he olivat nuoruudessansa haaveksineet, Ja\nkumminkin, kun näen heitä jo sortuneina ja nolattuina elämän\nkoulussa, ei minua ollenkaan kummastuta kuulla heidän yhä puhuvan\ntulevaisuudestansa ja yhä koettavan siitä innostua, kuin puhaltaakseen\nhehkua sammuvaan hiillokseen. Mitäpä heillä muuta olisi tehtävääkään!\n\nUskoin omaan tulevaisuuteeni ja elin sitä varten, ja kumminkin tiesin,\nettä kuolema minä hetkenä tahansa voi keskeyttää kaikki ne puuhat,\njoilla tulevaisuuttani rakensin. Minä sentähden en tahtonut ajatella\nkuolemata enkä ollut siitä tietääksenikään. Kun kuulin kerrottavan,\nettä joku oli kompastunut liukkaalla kadulla, särkenyt pääkallonsa ja\nkuollut siihen paikkaan, oli se minusta jotakin erikoista, joka ei\nkoskaan voisi minulle tapahtua. Kaikki muut saattoivat olla tuommoisen\nsattumuksen oikun alaisia, vaan en minä. Minun tulevaisuuteni ja\naikeeni tuntuivat olevan ylempänä sattumusta. Ja vaikka jokapäivä näin,\nettä minun ijässäni ja asemassani olevat ihmiset saattoivat kuolla\nkesken aiheitansa, usein niinkin, että kuolivat juuri silloin, kuin\nolivat voittaneet kaikki esteet ja vastukset, mitkä olisivat olleet\nheidän aiheittensa tiellä, niin ei se minuun mitään vaikuttanut;\nMinä uskoin sittenkin, että elämäni tarkoitus oli minun aikeitteni\ntoteutuminen; -- uskoin, että olen oman elämäni herra.\n\nVoiko ajatella vahvempaa ja sitkeämpää uskoa!\n\nTätä uskoa ei voi ottaa ihmiseltä pois mikään järki, mikään logiikka,\nmikään filosofia. Sillä siihen on yhdistynyt hänen elämänsä koko\nviehätys.\n\nTämän ihmeen voi aikaansaada ainoastaan toinen usko, joka tulee entisen\nsijaan ja tarjoo suurempaa elämänviehätystä kuin entinen.\n\nJa semmoinen toinen, aivan vastakohtainen usko on usko siihen Isään,\njoka meille on itsensä ilmoittanut Jeesuksen kantta. Se usko tarjoo\nuuden elämänviehätyksen vanhan sijaan. Ja sentähden se -- ja ainoastaan\nse -- voi juurineen hävittää tuon vanhan sitkeän maailmanuskon.\n\nPalaan siihen mistä aloin: Uskon sisällys ei ole siinä, että voin uskoa\nasioita, jotka minusta tuntuvat yliluonnollisilta ja sotivan järkeäni\nvastaan, vaan usko saa merkityksensä siitä, minkä verran siinä on\nluottamusta, uskallusta. (Toinen asia on, että tämä luottamus sitten\navaa, silmät näkemään paljon semmoista, johon järki sitä ennen ei ole\nvoinut ulottua).\n\nAinoa \"yliluonnollinen\", johon sinun on uskominen ennenkuin voit uskoa,\nettä sinun on _noudattaminen_ Isän tahtoa, on se, että sinulla _on_ Isä.\n\nMutta ei tämäkään ole mikään kuiva tosiasia.\n\nEikä se ole ollenkaan sen yliluonnollisempaa, kuin se usko, joka sinua\non johtanut elämässäsi ja joka on ollut kaiken toimintasi vaikuttimena.\n\nSinähän itse olet uskonut rakkauteen -- ja sehän on kokonansa henkinen\nasia. Sinä olet uskonut, että ihmiset tulevat sinua rakastamaan, että\nhe tulevat sinua kunnioittamaan, että sinun nimesi tulee olemaan heidän\nhuulillansa, että he tulevat antamaan sinulle tietä, missä kulkenetkin,\nja että sinä vielä kuoltuasikin olet pitävä vallassasi suuren osan\nheidän ajatuksistaan, -- että kukaties tulet heidän ajatuksissaan\nkuolemattomaksi. Ja usko siihen, että sinä voit tämän kaiken tehdä,\non ollut sinussa niin sitkeä, ettei mitkään pettymykset ole voineet\nsitä hävittää. Sinä olet pettymistäsi pettynyt, mitä vanhemmaksi\nolet tullut. Vihdoin olet ruvennut vihaamaan yhä enemmän ihmisiä ja\nihmisryhmiä; mitkä ovat sinusta tyhmiä, mitkä aivan mitättömiä, mitkä\nmuuten vastenmielisiä. Ja kumminkin sinä uskot, että nämä samat ihmiset\njossakin vastaisuudessa rupeavat sinua rakastamaan ja sinä muutut\nheidän ajatustensa esineeksi!\n\nOnko se usko luonnollisempi kuin usko, että sinulla on henkinen\nIsä, joka sinua rakastaa, (jota uskoa sinulle antaakseen ja sinussa\nvahvistaakseen Kristus on elänyt ja kuollut)?\n\nSillä usko Isään on usko siihen, että hän sinua rakastaa.\n\nNyt minä sanoin, että uskon merkitys riippuu kokonaan siitä, minkä\nverran siinä on luottamusta, uskallusta ja antautumista.\n\nMutta meidän luottamus ei lähde ensiksi liikkeelle, vaan luottamuksen\nlämpimyys tulvahtaa jo meitä vastaan sieltä ennenkuin me olemme\nennättäneet saada silmämme oikein auki.\n\nOnko vaikea luottaa siihen, joka sinua rakastaa?\n\nVai onko todellakin niin, että sinun on mahdoton uskoa, että löytyy\nmitään olentoa, joka sinua rakastaa?\n\nSe ei olo totta.\n\nJoko sinä uskot, että ihmiset sinua rakastavat tai tulevat rakastamaan,\ntaikka sinä et sitä usko; ja siiloin sinä uskot, että löytyy jokin\nhenkinen olento, joka sinua rakastaa tai tulee sinua rakastamaan\nainakin sinun kuolemasi jälkeen. Sinä voit sanoa, ettet usko, -- voit\nnauraa koko tälle puheelle ja ehkä todella itsekin kuvailla, ettet\nusko. Mutta sydämmesi syvimmässä sinä sittenkin uskot, että on jokin,\njoka sinua rakastaa. Jos sinä sydämmessäsi tätä asiaa epäilisit, niin\nsinä olisit todellinen pessimisti, joka ei eläisi päähän tätäkään\npäivää, vaan tappaisi itsensä heti. Mutta nyt sinä et ole mikään\npessimisti. Tai jos olet, niin olet niitä, jotka kyllä puhuvat elämän\narvottomuudesta, mutta teossa todistavat toista, kun jäävät elämään.\nSemmoinen pessimisti oli nykyaikaisten pessimistien isä. Hän oli\nkyllä kadottanut uskonsa siihen, että ihmisten puolelta koskaan\nvoisi odottaa semmoista itsekkyydestä vapaata rakkautta, lämpöä ja\nhienoutta, mikä voisi tehdä tämän elämän elettäväksi; mutta oikeastaan\nhän kaikessa hiljaisuudessa kypsytti vaan uutta uskoa itsessänsä,\nettä on jumala, josta hän on kotosin ja josta ovat rakkaus, lämpö ja\nhienous löydettävät. Sen tähden hänenkään pessimisminsä ei ollut sen\nvaarallisempi, kuin että hän sanoissa neuvoi ihmiskunnalle itsemurhaa,\nmutta itse jäi elämään. -- Niitä on kyllä todellisia pessimistejä,\nmutta ne eivät ole filosoofeja eikä semmoisia, joilla vielä on halua\nja voimaa mietiskellä filosoofisia kysymyksiä. Ne ovat tavallisia,\n\"jokapäiväisiä\" ihmisiä, useimmiten semmoisia, jotka ovat kasvaneet ja\nkasvatetut ahtaihin porvarillisiin käsityksiin siitä, mikä on sopivaa\nihmisten edessä, mikä hankkii ihmisten kunniata ja mikä langettaa\nheidän tuomionsa. Sanotaan, että esimerkiksi taloudelliset seikat\nolivat syynä jonkun itsemurhaan. Mutta itse asiassa hän oli vaan\nymmärtänyt, ettei hän taloudellisen skandaalinsa jälkeen voi enää\nesiintyä sinä, minä ihmiset ovat häntä pitäneet ja miksi hän oli heidän\nsilmissään kohonnut. Se on tämä hänen kuvansa täydellinen konkurssi,\njoka vie hänet itsemurhaan, -- pelko, että häneltä otetaan ikuisiksi\npois ihmisten arvonanto, johon hän jo osaksi oli päässyt ja johon hän\nyhä edelleen oli pyrkinyt, ja että hän sijaan saisi samojen ihmisten\njoko halveksimisen tai ivan, Sanalla sanoen, hän on kadottanut sen\nuskon, joka häntä on ylläpitänyt. -- Toiset taas tekevät itsemurhan\nsiitä syystä, että heistä näyttää, ettei _Jumala_ heitä rakasta. He\novat mielestänsä niin arvottomia ja niin ilettäviä, ettei heitä Jumala\nvoi rakastaa. Tästä sanotaan tavallisesti, että uskonnollinen epäilys\ntai mielenhäiriö on ollut itsemurhaan syynä. Mutta suuri erehdys\nolisi luulla, että heidän epäilynsä tai miettimisensä koskisi jotakin\nuskonkappaletta, -- että he siksi surisivat, että heidän on mahdoton\nuskoa jumalan olemassaoloa ja senvuoksi myöskin hänen rakkauttaan. Jos\nniin olisi, niin todellakin voisi syyttää Jumalaa siitä, ettei hän ole\nkyllin selvästi ilmoittanut itseänsä ja todistanut, että hän meitä\nrakastaa.\n\nEi kukaan ihminen voi syyttää järkeänsä siitä, että hänen muka on\nmahdotonta uskoa. Jokainen rehellinen ihminen tietää, jos kerran tulee\nnäitä asioita ajatelleeksi, ettei hänen järkensä tässä asiassa tee\nmitään estettä.\n\nJokainen voi uskoa, että noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli ihminen,\nnimeltä Jeesus.\n\nJokainen voi myöskin uskoa, että tämä mies opetti jotenkin niin,\nkuin hänestä on kirjoitettu, pääasiallisesti henkisestä Isästä, jota\nihmisten pitäisi tunnustaa ja kuulla.\n\nMiksi ei voisi uskoa, että hän Getsemanessa, Pietarin, Johanneksen ja\nJaakopin seurassa, kun tiesi, että hänen vainoojansa olivat jo tulossa,\nrukoili tätä Isäänsä näillä sanoilla:\n\n\"Minun Isäni, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä\nkalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.\"\n\nJa sitten uudestaan rukoiltuansa:\n\n\"Minun Isäni, ellei täinä kalkki taida mennä pois minulta, muutoin jos\nen minä sitä juo, niin tapahtukoon sinun tahtos!\"\n\nJotka sanat ilmaisevat, että hän oman tahtonsa mukaan olisi suonut\nkäyvän toisin, kuin mihin osoitti se tahto, jonka hän sitten täytti, ja\nettä hän tällä ratkaisevalla hetkellä taisteli jättiläistaistelua oman\ntahtonsa ja tuon toisen tahdon välillä.\n\nEi ole myöskään vaikea uskoa, että hän todella antautui vastarinnatta\nvainoojiensa käsiin, ja että nämät, rääkättyänsä häntä, naulitsivat\nhänet ristinpuuhun.\n\nOn ainoastaan yksi mahdollisuus jäljellä, se on, epäillä, että kaikki\ntyyni, kaikki Jeesuksen puheet Isästä ja rukoukset tämän Isän puoleen\nolivat hänen mielikuvitustansa, -- että hän ei kuullut mitään Isän\nääntä, vaikka luuli kuulevansa, -- että \"Isän tahto\" toisin sanoen oli\nsulaa erehdystä hänen puoleltaan.\n\nMutta semmoinen epäilijä voi epäillä mitä hyvänsä, -- siis omaa\njärkeänsäkin. Järjen kannalta sitävastoin on helpompi olla epäilemättä,\nkuin selittää tämmöisen mielikuvituksen mahdollisuus.\n\nJos nyt siis täytyy myöntää, että Jeesus teki tekonsa sen hänessä\nasuvan hengen tahdosta, jota hän sanoi Isäksensä, niin voipi vaan\nenää kysyä: mikä tarkoitus oli tällä Isällä, joka antoi pojallensa --\nainoalle tahtonsa täyttäjälle -- käskyn mennä kuolemaan.\n\nJa mitä rehellisemmin sinä kysyt ja mitä rehellisemmin sinä odotat\nvastausta, sitä selvemmin ja voimakkaammin tulvaa sinulle vastaus,\ntuhansista lähteistä samalla kertaa: rakkaudesta; -- että sinäkin\nuskoisit tähän samaan Isään, ja eläisit ikuisesti.\n\n-- --\n\nMutta sittenkään ei _uskosi_ merkitys ole siinä, että sinä vaan myönnät\nnäin olevan; ei siinä, että teet sopimuksen järkesi kanssa, ettei se\nenää vaivaa sinua turhilla vastaväitteillä, eikä edes siinä, että sinä\nhurmaannut siitä ajatuksesta, että tuo sinun oma Isäsi, jonka äänen\nsinä kuulet niin kotoisena kuin se olisi sinun oma parempi itsesi, on\nsamalla kaikkien tähtitaivaitten ja koko maailman Luoja ja elävä henki.\n\n\"Usko ilman töitä on kuollut\".\n\nEi se ole usko lääkäriin, että minä tiedän hänen eteväksi, vaan se,\nettä minä uskon henkeni hänen haltuunsa.\n\nAbrahamilla oli usko, kun hän aikoi uhrata oman poikansa. Jeesus uskoi,\nkun seurasi Isän tahtoa omaan kuolemaansa asti.\n\nElävä usko on se usko, joka voi tehdä Isän tahdon teon vaikuttimeksi.\n\n-- --\n\nMutta mimmoisena kohtaa tämä uskon kysymys meitä, jotka olemme eksyneet\nharhaan totuuden tieltä, -- jotka olemme eläneet ilman Jumalata, ja\nvasta kesken elämätämme heräämme totuuden ymmärrykseen?\n\nYhä ja yhä samana.\n\nMe olemme koko ikämme puuhanneet omissa tarkoituksissamme,\ntoteuttaaksemme vaan oman tahtomme. Me olemme rakentaneet itsellemme\ntulevaisuuden, olemme tahtoneet ylentää itsemme niin monen nähtäväksi\nkuin mahdollista, olemme aikoneet koota itsellemme tavaraa ja aikaa\nmyöten rikastua.\n\nJa nyt kohtaa meitä yhtäkkiä uusi oppi: Elääksenne teidän on tekeminen\nteidän Isänne tahto, joka on taivaissa, eikä omaanne.\n\nEikö ole mitään keskitietä, jonka voisi valita pelastuakseen\näärimmäisyyksistä?\n\n\"Ei kenkään voi palvella kahta herraa: sillä taikka hän tätä vihaa, ja\ntoista rakastaa: taikka hän tähän suostun, ja toisen ylenkatsoo. Ette\nvoi palvella Jumalata ja mammonata.\"\n\nMitä merkitsevät meille nämä sanat?\n\nJos me rakennamme tulevaisuuttamme, emmekö silloin voi palvella\nJumalata? Emmekö voi rukoilla Jumalan apua omia tarkoituksiamme varten?\nEmmekö voi pyytää Jumalalta tarkkuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä,\nhyvyyttä, jos huomaamme, ettemme ilman näitä ominaisuuksia voi omia\ntarkoituksiamme saavuttaa? Eikö tuhannet ihmiset tänäkin päivänä\ntavoittele omaa menestystänsä, otsa hiessä puuhaa asioitansa, mutta\nsamalla myöskin palvele Jumalaa ja notkistetuin polvin rukoile hänen\nsiunausta pyrinnöillensä?\n\nJärkähtämätön vastaus kuuluu: Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja\nmammonata.\n\nSelitys onkin aivan käsillä:\n\nYhtä vähän kuin orja palvelee herraansa sillä, että pyytää häneltä\njotakin, yhtä vähän ihminen palvelee Jumalaa sillä, että notkistaa\npolvensa hänen edessään ja rukoilee häntä.\n\nJeesus kyllä rukoili Jumalaa, silloin kuin hän sanoi: Isä, ota pois\nminulta tämä kalkki. Mutta ei hän silloin palvellut Jumalata.\n\nAivan niinkuin orja palvelee herraansa ainoastaan silloin, kuin täyttää\nhänen käskyjänsä, aivan samaten voi Jumalaa palvella ainoastaan sillä,\nettä tekee hänen tahtonsa.\n\n\"Ette voi palvella Jumalata ja mammonata\", merkitsee siis, ettemme voi\nyhtaikaa täyttää Jumalan tahtoa ja ajaa omia tarkoituksiamme.\n\nMeille, jotka olemme eläneet eksyksissä, omia tarkoituksiamme varten,\nesiintyy nyt uskon kysymys siinä, onko meillä kylläksi uskallusta ja\nluottamusta, voidaksemme vaihtaa oman tahtomme Isän tahtoon.\n\nVoimmeko jättää kaikki ne aikeet, joiden tiedämme tarkoittaneen\noman tahtomme täyttämistä? Voimmeko jättää kaikki ne tulevaisuuden\nsuunnitelmat, jotka tiedämme luoneemme oman tahdon täyttäminen\nmielessä? Voimmeko jättää kaikki ne puuhat, joiden tiedämme\ntarkoittavan tavaran kokoomista itsellemme ja omalle perheellemme,\njoilla olemme tahtoneet turvata toimeentulomme tai taata itsellemme\nvanhuutemme päivien suruttomuuden? Jättää tämä kaikki, ja ruveta\nnoudattamaan Isän tahtoa, vaikka sen noudattaminen näyttäisi menevän\naivan ristiriitaan kaikkien entisten pyrintöjemme kanssa ja uhkaavan\nheittää meidät sokean kohtalon kylmiin käsiin, ehkä leivättömiksi,\nnälkää näkemään. Jättää tämä kaikki sillä luottamuksella, että \"kyllä\nIsämme tietää meidän tarvitsevan sekä ruokaa että vaatteita ja suojaa\",\ntai sillä luottamuksella, että Isä ei voi saattaa häpeään sitä, joka\nhänen tahtoonsa perustuu.\n\nLapsellista uskoa ei mitata sillä, minkä verran voin uskoa asioita,\njotka minusta näyttävät yliluonnollisilta, vaan ainoastaan sillä,\nkuinka suuri luottamus minulla on mahdollisuuteen noudattaa tätä Isän\ntahtoa näin vastoin kaikkia inhimillisiä epäilyksiä.\n\nJa meitä, jotka jo täysikäisinä tai ikämme lopulla heräämme Kristuksen\nsanomaa ymmärtämään, kohdannee siis uskon kysymys aina siinä muodossa,\nettä Jumalan tahdon täyttäminen esiintyy meille ristiriitaisena koko\nsen elämänrakennuksen kanssa, jota olemme kokeneet pystyttää, ja vaatii\nmeitä palvelukseensa ilmoittamatta meille tuumankaan vertaa siitä\nuudesta tulevaisuudesta, joka nyt on meidän edessämme.\n\nMeidän uskomme on juuri luottamus siihen, että, noudattamalla jokaisena\nnykyhetkenä Isän tahtoa, näistä nykyhetkistä muodostuu itsestään\nelämänketju, jonka suunta, tarkoitusperä ja päämäärä on äärettömän\npaljoa korkeammalla sitä tulevaisuutta, jonka olimme itsellemme\nosanneet haaveksia, ja että tämä ketju ei voi, kuten meidän entiset\nomat aikeemme, kuoleman kautta kesken katketa, vaan jatkuu ikuisuuteen.\n\nHelsingissä, lokakuussa 1894.\n\n\n\n"]