[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWHLfo_8IHCRBm16GELgAlYUx-3izdwB3e_Zsa-Nzv_4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},842,"Engelbrekt Engelbrektinpoika I","Starbäck, Carl Georg",1828,1885,"842-starback-c-georg-engelbrekt-engelbrektinpoika-i","842__Starbäck_C._Georg__Engelbrekt_Engelbrektinpoika_I","Kaksiosainen historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1869,1898,72380,466766,false,47503,[23,24,25],"Engelbrekt Engelbrektsson, -1436 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27],"Historical Novels","\"Engelbrekt Engelbrektinpoika I\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in the early 15th century and follows the life and struggles of Engelbrekt Engelbrektinpoika, who becomes embroiled in the turbulent politics of his time, facing challenges from oppressive authorities and rallying his fellow countrymen for justice.   The opening of the novel introduces us to a spring morning in May 1433 at Borganäs Castle, where a young man named Erkki is anxiously sneaking around. He encounters a beautiful praying girl, revealing his distress over the plight of his ailing mother, who is at the mercy of the local lord's oppressive demands. Their interaction is cut short by the arrival of guards searching for Erkki, leading to a frantic escape attempt that sets the tone for the unfolding drama. This segment hints at deeper themes of social injustice and the struggle for personal and collective freedom that are likely to be central throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Petrelius, K. A.",277,"Historiallinen romaani kuvaa 1430-luvun Ruotsia ja Taalainmaan kaivosmiesten nousemista kapinaan Engelbrekt Engelbrektinpojan johdolla. Teos seuraa vapaustaistelun alkuvaiheita ja aikakauden valtapoliittisia jännitteitä.","C. Georg Starbäckin 'Engelbrekt Engelbrektinpoika I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 842. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA I\n\nKaksiosainen historiallinen romaani\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuomentanut\n\nK. A. PETRELIUS\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\n\n    _Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi\n    Mun liikkuu aatokseni ainian.\n    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi\n    Ja niihin tunteineni uppoan.\n    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!\n    Pois onni, -- elonikin kadotkon!\n    Mut teille, teille, kansani ja maani.\n    Ma teille huokaan vielä kuollessani!_\n\n                               _E. G. Geijer_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Taalainmaassa:\n\n    I. Luhdin rintakäytävällä.\n   II. Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.\n  III. Vierassalissa.\n   IV. Mitä nuorukainen näki.\n    V. Märta muori.\n   VI. Vajamäen tuvassa.\n  VII. Kokous.\n VIII. Hautaaminen.\n   IX. Säterin kuninkaankartano.\n    X. Eerikinjuhla-päivä.\n   XI. Engelbrektin kotona.\n  XII. P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.\n\nII. Matka kuninkaihin:\n\n    I. Yö Ornäsissä.\n   II. Ratsastavat haamut.\n  III. Brand.\n   IV. Köpenhaminassa.\n    V. Kuninkaan puheilla.\n   VI. Mustamunkki.\n  VII. Lupaus.\n VIII. Yhtymys.\n   IX. Kuninkaankirje.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN JAOS.\n\nTaalainmaassa.\n\n\n\n\nI.\n\nLuhdin rintakäytävällä.\n\n\nOli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä\nvuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan\nviidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan\nnäkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento,\nheleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta\nylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.\n\nBorganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä\npäässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä\nporttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.\n\nSiitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi\nkuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että\ntuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden\nkuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka\ntaholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.\n\nKorkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri\nja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli\nrakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa\nsiellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan -- jos\nsellaisesta milloin saattoi tulla puhetta -- mahdollisimmin voi\nonnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu\nympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset\nolivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat\nja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä\nsanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta\nhirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen\nviettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat.\nUsein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä\naukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset\nkaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli\nsiitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita\nkasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana.\nTässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella\nvastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli\nmäärä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen,\njolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.\n\nJuuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin\nseinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan\nrakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän\nvielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä,\nett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin\nnaulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.\n\nSieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli\nvartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja\ntummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut\npohjoismaista sukuperää.\n\nKasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti\nverhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa\nseisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti\nepäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja\npäärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut\nniiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne\nhän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin\nvarovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi\nkuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa,\nvaikka ne olivatkin keveät.\n\nTyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus\noli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai\nhänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille\nkasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli\nedessään.\n\nNuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka\nteki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli\ntässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa.\nHänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen\nkoossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen\nvyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat\npaljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi\nsiinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa\nhuomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua\ntarvitsevainen.\n\n\"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika\nparkaa\", kuiskasi nuorukainen. \"Auttakaa minua, sillä te sen kyllä\nvoitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana\nsurusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat\npäivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei...\nLuvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva\nJumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan...\"\n\n\"Mikä on nimesi...?\"\n\n\"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, -- tai\ntoisin sanoen\", jatkoi hän omituisesti hymyillen, \"se _oli_ hänen\ntalonsa kerran, ennen kuin...\"\n\n\"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni\", rohkaisi häntä kaunis\ntyttö, \"onko isäsi kadottanut talonsa?\"\n\nPoika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui\nhänen kasvoillaan.\n\n\"Vouti on ryöstänyt talon\", vastasi hän, \"isä oli varakkaimpia\ntalonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat\nlinnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut ...\nmutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja\nnälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta... Sanokaa, sanokaa,\ntahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?\"\n\nSamassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä\nmerkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja\nvarustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa\nkartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja\npalvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. --\nTorven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika\nikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja\npäättäväisyyttä.\n\nHän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen\ntekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin\nheitetyksi.\n\nVastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.\n\n\"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia...\"\n\nLupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta\nkuului käskevä ääni huutavan:\n\n\"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa\nneitiä ... hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!\"\n\nJa tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten\nluhdinkäytävälle.\n\nKun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin\nsiltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä,\njoksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin\nponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen\nnurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin\noli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää\nheitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja\npyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi\nheidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei\nollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon\nonnettoman.\n\nLuhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti,\njossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi\nvähäisen välimatkan päässä.\n\nKun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien\nmiesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa,\ntuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan\nhaipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei\nkaikki toivo vielä ollut hukassa.\n\nHuutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen\nriensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa\npakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt\nseisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli\nulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan\noli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty\npyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä\nniin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin\nsyvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä\nperustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli\npaljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli\ntänne muurattu portaat.\n\nPoika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla\nkuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä\nrohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska\noli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli\nperustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva\ntalokin.\n\nKauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun\nylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena.\nVarmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet\ntuohon uhkarohkeaan harppaukseen.\n\n\"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!\" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta\nkohti.\n\nHänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin\nväliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän\nnähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni,\npalvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.\n\nVaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä,\nja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli\nhän taas jaloillaan.\n\n\"Tikapuut tänne!\" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi\nniitä hakemaan.\n\nPakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui\näkkijyrkkänä vallihautaan.\n\n\"Pysähdy!\" huusi taas tuo käskevä ääni, \"elä hievahda, jos tahdot\nhenkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!\"\n\nJa ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.\n\n\"Ammu, ammu\", käski taas ääni, \"jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä\ntänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi\ntorniin.\"\n\nAivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa\nvasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle,\njosta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan,\nmutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja\nkiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon\nvähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma\nhiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi\nnuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe\npitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin\nulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.\n\nMutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.\n\nKiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.\n\nMutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle\nneitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.\n\nHetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven\npeilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta\nrannalta esiinpistävän niemen taa.\n\n\n\n\nII.\n\nMuistelma Hiidenvaaran onkalosta.\n\n\nSydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui\ntuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka\nveivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku\nkiireisin askelin portaita ylös.\n\n\"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki\nihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset\npenikkansa...\"\n\nLinnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten\ntervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä\nJösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko\nVestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa.\nBorganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa\nja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet\nulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin\ntullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja\nliehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin\nerityiseksi suosikiksi.\n\nHänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta.\nPäinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko\nsen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä,\ntaikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen,\njota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen\ntervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa\njatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.\n\nNuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa,\noli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä\nsaksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina\nGripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna\nLänsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen\nkauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa\nhänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana\nmääräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.\n\nHänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan\nhemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä\nja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen\nkäynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja\nsitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin\nlapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää\nsydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä\nomaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla\ntanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista,\njotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki\nonnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet\nkiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja\noikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja\nvoittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.\n\nSaatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka\noli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän\nhelpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein\npahasta onnettomuudesta.\n\nHuone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja\npienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine\nlaseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut\nflanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja\nvaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso\nseinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä,\nnurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti\nkirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin\nkohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli\npelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä\nympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli\njo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli\nhaaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan\nsaattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän\nvaan oleskeli.\n\nTämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen\ntakana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen\nnurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän\noven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen\noli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.\n\nIkkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten\nsitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska\nrukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi\nvaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen\nmatto.\n\nAgnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen\neteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada\nsanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille\npuolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät\nhänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen\nja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin\nloisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin\nkuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan\nsanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli\nJumalan äidille otollinen.\n\nMitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle\nturvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin\ntaivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva\nihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei\nitse tiennyt.\n\nOvi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään,\nhiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan\njokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari\nkertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan\nerityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle\nhuonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet\nkokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.\n\nHänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen\nkuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään\ntahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.\n\nHeti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa\nhiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle\npäin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven\nsäppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti\ntakaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.\n\nToinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne\npysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen\noli seisonut.  Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä\nrukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja\nkauhistuksen huudahdus.\n\n\"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?\" kuului lempeä ja suloinen ääni\nkysyvän.\n\n\"Silmät, nuo silmät, äiti...\"\n\n\"Mitkä silmät, lapseni?\"\n\n\"Omat silmäsi, rakas äiti ... minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä\noli eräs toinen, että siinä oli...\"\n\n\"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla\nminun silmieni näköiset...?\"\n\n\"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle,\nsinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan\näidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi\nsilmäsi ... niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat\nminut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on\naivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen\nyhdennäköisiksi... Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!\"\n\nJa hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin,\njoka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat\nkynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.\n\n\"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten\nkeskessä ... muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa,\nmissä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni\nja se vanha Vesteråsin munkki, -- hän, joka niin tarkalleen tietää,\nmissä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa -- olivat vilkkaassa\nkeskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä\nHiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia\n-- Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi -- puoleen vuoteen näe päivää.\nErittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran\nkummallista hiittenkirkkoa...\"\n\n\"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan,\njosta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet\nihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit\nheti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme\nja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa\noltuasi.\"\n\n\"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin ... ja jollei häntä olisi\nollut...\"\n\n\"Ketä, lapseni?\"\n\n\"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi...\"\n\n\"Etkö tiedä hänen nimeänsä?\"\n\n\"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!\"\n\n\"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni...\"\n\nOmituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan\nvähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli\nnimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle\nmieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.\n\n\"Niin\", jatkoi Agnes, \"sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa\neteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut\nhänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi.\"\n\n\"Kummallista\", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, \"ja tämänkö miehen sinä\ntulit tuntemaan hiittenkirkossa...?\"\n\n\"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen\nsilmänsä ... kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden,\njonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan\nsamallaisen kuin vanhain satujen ritarit...\"\n\nTuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin\nkuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä,\naivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli\naikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin\nperin tärkeä osansa.\n\n\"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin\niltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin...\"\n\n\"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa\nhiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan\nkätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani\nvenettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan\nvoudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä\nvesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua\nolinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi\nHiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin.\"\n\n\"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä\näkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa\nvierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en\nvoinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat\npyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä\nkukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen\nkadonnut...!\"\n\n\"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä ... etkö luule, että\nme surisimme, jos sinut kadottaisimme?\"\n\n\"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti\", lausui tyttö ja suuteli\nhellästi vanhaa rouvaa, \"mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule\npuhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista,\nkauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista\npäästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi\nsadun, oikein tosi sadun.\"\n\n\"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo\nsiltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla.\"\n\n\"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne\nmissä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni;\nmutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas...\"\n\n\"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta\npahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei\nole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan\nsinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi,\nniin vanha sydämeni pakahtuisi... Mutta jatka kertomustasi!\"\n\n\"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat\nvierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin\nsisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi\nveneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se\noli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa\nalempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja\njalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan\nole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut,\näiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein\nkoriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin.\"\n\n\"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua\nkoota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi\nmiestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut\nvedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka\nsaisinkin heidät nähdä.\"\n\n\"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen\nylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin\ntukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan\npois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun\nhuutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä\npysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä\nvasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta\nsitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen.\"\n\n\"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen,\njolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta\nnähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha\nhalliparta, jolle kuulin hänen sanovan\":\n\n\"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee\nvarmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat\nminut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'\"\n\n\"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä\nymmärsin, että hän oli kotosin _Hamra_-nimisestä paikasta, ja että\npelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä.\"\n\n\"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja\nsouti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka\nolivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan\npäässä järvellä.\"\n\n\"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä\nsanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin\nhänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin\nkuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit\nvastaani ja me olimme valmiit lähtemään.\"\n\n\"Kummallista lapseni, kummallista\", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä.\n\"Selvästi täällä on joku, joka ... no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt\nsuojelee omiansa!\"\n\nSamassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.\n\nVouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille\nnaisille.\n\nVanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka\npitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan\nhattuansa edes ja takaisin.\n\n\"Sepä merkillistä, herrani\", virkkoi Richissa rouva, \"minä tulin\njuur'ikään teitä ajatelleeksi.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua, jalo rouva\", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä\noli terävä kuin väkipuukon kärki, \"minunkin ajatukseni viihtyvät\nmieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja\nkultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan.\nNäyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa...\"\n\nVouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan\nvirketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.\n\n\"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!\" sanoi hän; ja ikään kuin\nkiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: \"Minä otaksun teidän\nasianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?\"\n\n\"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja\nturvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla.\"\n\nJa he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen,\njoka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.\n\n\n\n\nIII.\n\nVierassalissa.\n\n\nIsossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista\nmiestä.\n\nToisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja\nkohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään\nkumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin\nkohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se\noli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.\n\nYstävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä,\njoka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi\nsuudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.\n\n\"Hyvää huomenta, kälyseni\", sanoi hän, \"kuinka voitte eilisen\nvaivaloisen retken perästä?\"\n\n\"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista\nilmaa.\"\n\n\"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista\", puuttui toinen\nherrasmies puheeseen. \"Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä,\nminä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä,\nniin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin\nlauttauspaikan toiselle puolelle.\"\n\nVestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat\nlausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän\nnäytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja\nsoi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata\nja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli\nlevoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat\nkulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi,\nmutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa\nilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.\n\n\"Minusta tuntuu päinvastoin siltä\", vastasi Richissa rouva, \"kuin juuri\ntäällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta\nhyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä\nsitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei\ntarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka...\"\n\n\"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva\", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika,\n\"te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me\nolemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen\nluhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne\nmieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän\nhaaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme\nkuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä\ntalonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta,\nJuhani herra?\"\n\n\"Aivan totta\", vastasi tämä, \"ja minä olen saanut tuoreita todistuksia\ntänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana\nAgnes neiti.\"\n\nJa Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja\nyrityksestään ottaa hänet kiinni.\n\n\"Isä on vankina tornissa\", lisäsi hän, \"arvattavasti on poika vienyt\njonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri\nOlavinpojan poika Niblestä\", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi\nhäneen kysyvän katseen.\n\n\"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa... Näettehän, jalo rouva,\nmillaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme\ntekemisissä!\"\n\n\"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan\", toisti hurskas\nrouva, \"mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen\ntäytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?\"\n\n\"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä.\"\n\n\"Jollei kuuloni pettänyt\", tarttui Hannu kreivi puheeseen, \"niin kertoi\nminulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä\nja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime\nvuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen.\nOvatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?\"\n\nVouti vastasi myöntäen.\n\n\"No hyvä\", jatkoi silloin kreivi, \"jos hän sen tähden valitti tahi\naikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin\nminusta näyttää siltä kuin ... anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua\nsiihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä\nteidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa\nhoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä,\nettä ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa,\neivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat\njättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa\nkaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua\nihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta\njalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että\nmuukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo\nseitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina,\nja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä,\njoka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen\nheidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse\nkuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät\npää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin,\nmutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista\nmuuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet\ntottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva\nEerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa\nmetsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa.\"\n\nKreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi\nhänen olevan eri mieltä.\n\n\"Niin on käynyt Norjassa\", jatkoi vouti innoissaan, \"kuulin usein\nappeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon\nHafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja\nkuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he\ntahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat,\nvaltionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki\nkuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat\nhyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun.\"\n\nVoudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei\nhäntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla,\nkajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle\njoku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin\nasemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella\nvoutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja\npalvelija vastasi:\n\n\"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn\njousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi.\"\n\n\"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää\nvaransa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu.\"\n\nPalvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja\nsisälle.\n\nHän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta\nvyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä\nvienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita\nmelkein jokaisessa läsnäolijassa.\n\nJösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen\nselvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan\nsilmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella\nmielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä\nnuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni\ntuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan\nnäytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti\nniin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen\nnuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi,\nsitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin\nhuomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen,\nikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen\nnäennäisen tyynenä.\n\nMiehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa\nja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi\nluulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta\nhän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.\n\n\"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?\" kysyi mahtavalla äänellä Jösse\nEerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin\nnäkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.\n\n\"Herman Berman on nimeni\", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä,\n\"ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!\"\n\n\"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?\"\n\n\"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin\ntalonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat\nkatovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista\ntalonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos\nmiehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään... Engelbrekt pyytää\nteitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta\ntiedon...\"\n\n\"Kuningas ja aina vaan kuningas\", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika\nlyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, \"eivätkö nuo talonpojat\nsitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole _heidän_ kuninkaansa,\nvaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella\nherrojansa ja olla heille alamaiset!\"\n\n\"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille\", väitti asemies tyynesti,\n\"laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme\nvalinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on\nminulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä\nkuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan\nrohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää.\"\n\n\"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja\nminä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa,\nettä Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan ... pitäisipä hänen tuntea minut\ntarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja\nTaalainmaan voutina.\"\n\n\"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä\nestämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat\nvaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on\nhäviävä Ruotsin valtakunnasta.\"\n\n\"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä\näidiltään on oppinut... Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat\nhävittäisi; emälintu on itse kynittävä.\"\n\n\"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee\njulkeampaa kuin minun...\"\n\n\"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse\nVaskivuorelle -- jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin\ntäällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero\non hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä.\"\n\n\"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä\nitseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa\nvaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä\narvokas kuin teidänkin.\"\n\n\"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi...?\"\n\n\"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan\npuheille kuin talonpojilla!\"\n\n\"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden\ntalonpojan asiaa?\"\n\n\"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla\naika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni.\"\n\nJösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen\nilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan\nkanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.\n\n\"Mitä noihin viiteen mieheen tulee\", sanoi hän, \"niin on heidän asiansa\ntällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet,\nja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille.\"\n\nNuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan\nnähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen\nsalama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman\nkätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.\n\n\"Myöhäänkö?\" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.\n\n\"Niin kuin sanot, liian myöhään\", vastasi vouti jääkylmästi, \"ja voit\nvielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan\nvoudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta\nsellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä.\"\n\nNäin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.\n\nNuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa\nottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille\nvasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, -- mutta hän\nmalttoi kohta mielensä.\n\n\"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti ... ne eivät\nmahtane tulla liian myöhään!\"\n\nJa nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.\n\nJösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä\naivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan\nkuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut.\nSuonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei\npelastuksen toivoakaan löytynyt.\n\nHänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin\nujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten\nhartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin\nveripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan\nlähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.\n\nMutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.\n\n\"Mene mukaan, isä, mene\", kuiskasi hän kreiville korvaan.\n\nKreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi\njoissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen\nriitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa\ntyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:\n\n\"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme\nVaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? ... aamu on jo pitkälle\nkulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta\nratsaille.\"\n\nNäin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen\nmyönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.\n\nAgnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen\nja suuteli.\n\nNäöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta\nkehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti\npantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään\nsaamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.\n\nHänkin poistui samalla kertaa.\n\nSilloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan\nrukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan\nerottanut Hermanin nimen.\n\n\n\n\nIV.\n\nMitä nuorukainen näki.\n\n\nReippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen,\nJuhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä\nratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin\nkreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä\nhevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.\n\nKun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he\nviistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien\nnurkan taakse.\n\nJuhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli\nEngelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo\nviisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi\nmyöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa\ntalonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä\nhänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän\ntuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen\nkäskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.\n\nMilt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen\nmielenmalttinsa.\n\nNyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku\npalvelijoista sitä avaamaan.\n\nKauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.\n\n\"Käykää sisälle, Herman Berman\", virkkoi vouti kamalasti hymyillen,\n\"käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää\nteidän kauttanne Engelbrektille.\"\n\nHerman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.\nEi tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.\n\nSe oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon\nkiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4]\nHeidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit\nkärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen\ntulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen\ntehdyn tulen jälkiä.\n\n\"Oletteko nähnyt tarpeeksi?\" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta\nkuulunut, lisäsi hän, \"voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville\nminulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa\nruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän\njälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi.\n_Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja\nsilloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa.\"\n\n\"Kautta elävän Jumalan, vouti!\" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten\nhillitsemään vihaansa -- \"katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita\nneuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo\nliikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle\nrehelliselle miehelle\", lisäsi hän sen jälkeen, \"mutta loppu tästä\nkaikesta täytyy tulla...\"\n\n\"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole\nlähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole\npuhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä.\"\n\n\"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä\nlähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja\nmillä tavoin vaan voin.\"\n\n\"Puhuttehan kuin vertaisellenne\", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin\nsanoin ja katsein, \"mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa\nsanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun\nvaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse\nsieltä nähdä.\"\n\n\"Vaakunaa ei minulla ole...\"\n\n\"Mutta isänne...\"\n\n\"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta...\"\n\n\"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään\nmiekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei\nsanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen\nkunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle\nolevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava\nmiekkani.\"\n\nVoudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää\npirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen\nkerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei\nkyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se\nteko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen\nsiksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen\nkansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi\ntäällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan\nainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä\nhetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja\nkukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena --\nkaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä\nkykenemätön arvostelemaan.\n\nMutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli\nhurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi\nhänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:\n\n\"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!\"\n\nHerman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja\nvakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui\nhänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta\nsiirsi Juhani Waleen.\n\n\"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa\nlinnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja\nunhottamaan kuninkaansa.\"\n\n\"Jalo kreivi\", vastasi tämä, \"tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän\nmaan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä\non alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta.\"\n\nPuhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään\ntarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni.\nVaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä\nennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä,\nettä kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea\nroikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta\nastui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti\nnähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.\n\n\"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi\nkuninkaan voudilta?\" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.\n\n\"No niin, nuori mies\", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti\nHermaniin, \"nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä\nvietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ...\npelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme,\nhallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu.\"\n\nKovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän\nkäänsi kumartelevalle voudille selkänsä.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois\", sanoi hän\nHermanille ja poistui linnanpihalle päin.\n\nHerman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle\navonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt.\nMuutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.\n\nHetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja\nBorganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät,\nseurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.\n\nJuhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan\npoistuvia.\n\n\n\n\nV.\n\nMärta muori.\n\n\nKreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin\nratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta\nmutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja\nsen kauniita rantoja pitkin.\n\nEhdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja\nRichissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa\nmaantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan\nsaattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla\nmenestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa,\nkun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen\ntyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista\nse nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille\nkasvoilleen.\n\nMitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä\nhehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan\nliekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha\nnyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen\nkostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty\nsotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan\ntulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja\nmielivallan harjoittamisesta -- tilinteot, jotka tilipäivän tullen\nolivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa\njokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä -- vielä muukin kuin ne sai\nnuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen\nposkillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen\npilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.\n\nHerman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko\nkasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen\nmitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut\nedes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja\näidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut\nkoskaan tahtonut puuttua. \"Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli\nHerman Berman niin kuin sinunkin!\" -- Tämän hän aina sai vastaukseksi\nkaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka\nihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä\nehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä\nhyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin\neksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta\nsaata muistella ja mainita syntyperäänsä.\n\nVoudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä\nhaavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen\nsydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin\nkosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu\nhillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi\nlausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli\nreunojensa.\n\nKaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.\n\nMutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen\nohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän\nkuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla\näänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.\n\nTämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava\noli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen\nkasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit\nmielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja\npehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen\nelämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella\nja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen\nmielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta\nsiirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi\nhellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä\nsydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen\nympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt\nhänelle neitosen silmistä.\n\n\"Kauvanpa viivyit, isä\", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi\nvanhaan mieheen, \"olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!\"\n\n\"Kuinka, lapseni!\"\n\n\"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin\nsydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin\nolen sen tehnyt...\"\n\n\"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä\nkierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein\ntunnen.\"\n\n\"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt...\"\n\n\"Nytkö? -- Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut,\nkulkeehan ratsusi kuin karitsa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain... Ei, ei, semmoisista ei\nolekkaan nyt puhe.\"\n\nJa hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle\nkaulalle.\n\n\"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella -- toivoakseni on\npyyntösi helposti ja pian myönnettävissä.\"\n\nYlivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän\noli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi\njonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa\nhevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen\nkuin taas yhtyi vieraihinsa.\n\n\"Odotatteko ketä?\" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa\nhänen rinnalleen.\n\nVouti vastasi vältellen:\n\n\"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä\npäivältä kasvamassa\", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa\nrouvan rinnalla ajoi kohta perässä. \"Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on\nenemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä.\nKautta Vapahtajan viiden haavan -- en kuitenkaan ole väsyvä\npalvelemasta herraani!\"\n\n\"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?\" kysyi\nkreivi.\n\n\"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen\ntoiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on\ntukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille.\"\n\n\"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi\npäästä... Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan\nkyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä.\"\n\nKreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen\ntyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa\njulman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän\nmitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme\nratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata\npoikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän\ntuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten\nsen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina\nvaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina\nuhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille\nsopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen\npuolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan\nnuorukaisen kasvonpiirteet.\n\nKuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt,\nja tuo nuorukainen -- Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies?\nUlkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta\nkankaasta[5] tehty takkinsa -- kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä\ntakilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista\nkuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis\nvarmaan alhaista sukua...\n\nMelkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet\nyht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki\nvanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä\nhän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen\nhevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut\nkäsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon\nreippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.\n\n\"Tekö täällä?\" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta\nkäännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. \"Kautta\nVapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,\nRichissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa...\"\n\nKreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti\nheitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.\n\n\"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?\" kysyi\nkreivi. \"Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä\nsaattoikaan sitä niin säikäyttää?\"\n\nSiihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen\nkalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi\nosottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta,\nmutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan\nnuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai\nhoukutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.\n\n\"Sinä tiedät sen, äiti\", kuiskasi hän.\n\nVanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön\nkäden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään\nnuorukaiseen häntä kiittääkseen.\n\nVouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan\nsamassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen\nkasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen\nnauruun.\n\n\"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan\nnuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta\nluulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan\nviemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!\"\n\nEpäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, -- jota hän\nkenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti\nkreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään,\njota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio\nnuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa\ntointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi\nkauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon\nhohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei\nsyntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi\nihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi\nhäneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.\n\nMutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen,\nnäytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi\nkreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen\ntyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä\nlaskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:\n\n\"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä\npuolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa.\"\n\n\"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä\nvoikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille\nhuomauttaneeni\", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä\nhymyillen, \"Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa\nsaapuvilla...\"\n\n\"Ja kuitenkin\", keskeytti kreivi, \"taitaa asia riippua Jösse\nEerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai\nkuinka Agnes?\"\n\n\"Aivan niin kuin sanotte, isä!\"\n\n\"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis\nasettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava\nnähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut\nritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta\nonkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa.\"\n\n\"Pitäkää vaan varanne, vouti\", virkkoi kreivi, \"ettette lupaa enempää,\nkuin voitte täyttää!\"\n\n\"Vähäinen on tosin valtani\", vastasi vouti, \"vaan enpä kuitenkaan\nluulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei\nvaltani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä\ntoivotte!\"\n\n\"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa,\nsairasta, hyvin sairasta vaimoa...\"\n\n\"Vanhaa sairasta vaimoa\", tokasi vouti kiivaasti, \"ja ketä? Nimi, hänen\nnimensä, neiti!\"\n\n\"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen\nmiehen, joka...\"\n\n\"Ah, Agnes neiti ... tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen\nsairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua -- ha-ha-ha, ette tunne tätä\nkansaa ... hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana ... tässä maassa ei\nolla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi\nherrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä\ntehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!\"\n\nVouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja\nnauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta.\nRichissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja\nAgneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa\nrouvan.\n\nOikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti\nsäikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään\nhevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut\ntätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun\nluonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin\nolisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt\npari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista\nvaaniessaan.\n\n\"Toivoakseni kohta\", jatkoi vouti, \"olette saava nähdä tuon sairaan\nvaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten\nälyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan\nkohtaavamme hänet...\"\n\n\"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara\nherra?\" kysyi Agnes.\n\n\"Malttia, neiti, malttia ... sairaudenhan tähden pyydätte säästämään\ntuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan\nsairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa.\"\n\n\"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana ... luvatkaa\nedes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön,\njota eivät hänen voimansa kestä.\"\n\n\"Hankkiakko tietoja ... neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras\ntietojenhankkija...\"\n\nJokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan\ntöykeällä äänellä hän sen lausui -- jokaiselle kävi selväksi, ett'ei\nhän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi\nvälttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin\nHannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi\nkoskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät\nmiehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä\ntöin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa\nmalttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka\nRichissa rouva oli saanut aikaan.\n\nSiltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin\nuskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan\nnuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja\nsen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle,\njoka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi\nsilloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen\nselitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi\nvaltamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.\n\n\"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta\nvuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta\", lausui kreivi. \"Ja\nminä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja\noppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu\nkreiviltä.\"\n\n\"Ja minun terveisiäni\", lisäsi vouti, \"ei tarvinne sanoa toistamiseen.\nArvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin.\"\n\n\"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että\nkorvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä\nlisäkettä.\"\n\nNärkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä\nsanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa,\nmutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa\nsyrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.\n\nNaisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea\non sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat\nlämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja\nheidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se\ntyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he\nkuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa -- Märta\nmuorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.\n\n\"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!\" puhkesi vouti hetkisen\näänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt\nympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden\nseistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän\nmelkein itsekseen lisäsi: \"Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan,\nmutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!\"\n\n\"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi\", lausui vouti ääneen,\n\"lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane\nsaada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua.\"\n\nKreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa\njatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.\n\nNoin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin\njakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento\ntielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista\ndominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta\npitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.\n\nHän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui\nsamanne päin kuin Engelbrektin lähetti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta.\nHänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan\nsurullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli\npuhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt\npikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se\nuhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin\nBorganäsiin.\n\nLauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen\nlankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä,\nkoilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata\nhäntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet\nedelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan\nkohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota\nvanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin\nmahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja\nheidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja\nhänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän\nsilloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei\njoutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha\nvaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.\n\nMärta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja\nkasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä\noli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän\nkuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka\npäätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren\naikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden\nkihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän\nvietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa\nmuassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli \"vuorelle\", joksi sitä\ntavallisesti sanottiin.\n\nTäällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin\nkotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan\nvaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.\n\nSen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan\nAgneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt\najoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli\nmahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta\nkyläntietä.\n\nSe yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt\ntoista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli\nsilloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta\njos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan\nasti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki\nriippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja\nkestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli\njoutuva, hänen _täytyi_ joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen\npäämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle,\n-- hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.\n\nUskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä\nnärkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden\nisojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä\nmuistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi\nkaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan\ntekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa\nhakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän\npysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei\nhisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.\n\nNuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi\nhän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän\nsyrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman,\nikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.\n\nHän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin\nkivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen\nvahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän\nvielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin\nesineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti\nsaattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka\npikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän\nlaskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.\n\nTämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään\nolevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki\nHermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja\nvanhus oli nuorukaisen isä.\n\n\"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko\", sanoi nuorukainen,\n\"viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!\"\n\nMies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät\nhetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi\nhänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja\nrohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.\n\nSyvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.\n\n\"Hän oli viimeinen!\" huokasi ukko.\n\n\"Viimeinen!\" toisti nuorukainen, \"viimeinen kymmenestä yhtä\nreippaasta!\"\n\nOmituisella äänenpainolla hän toisti sanan \"viimeinen\", ja se näytti\nkoskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.\n\n\"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä ... vai onko myöskin\nretki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?\"\n\n\"Niin on kuin sanot, ukkoseni, ... kuninkaan puheille meno on meidän\npäivinä sama kuin kulku kuolemaan.\"\n\n\"Heitä oli toki viisi!\"\n\n\"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen\nmaailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata.\"\n\nKuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen\nkatseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli\nkukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin\nlausutuksi.\n\nNuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys\nnäytti häntä milt'ei polttavan.\n\n\"Sanokaa minulle nyt, Eelovi\", katkaisi hän vaitiolon osottaen\nkuollutta nuorukaista, \"kuinka on tämä tapahtunut?\"\n\n\"Voudin ratsumiehet\", vastasi talonpoika, \"tulivat tän'aamuna varhain.\nHeidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia,\nvanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja\npieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan\ntahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin...\"\n\nTämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti\npolvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta\notsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia\nsanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä\nmyötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä\nsilmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.\n\nMutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan.\nTultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.\n\n\"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava\nsulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon\ntehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet\nnäkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu\nmetsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit\nmenivät.\"\n\n\"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä\nelossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki\nkuninkaan!\"\n\n\"Niin, siinä suuressa työssä, niin ... siinä, Eelovi ukko, olemme\ntoimivat _yhtenä_ miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta\nvanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa\nmaksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä\nmetsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on\nsaatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne.\nMutta ... minne päin meni voudin väki?\"\n\n\"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta.\nVarmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla...\"\n\n\"Ja mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani...\"\n\n\"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana\npysymään valmiina... Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä\npääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa.\"\n\nNäin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien\ntaakse.\n\nEelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin\nhiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen\nalakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta\ntietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi\ntahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa\nsivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran\nviidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin\nainakin.\n\nSekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat\nherrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa\nkulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista\nja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa\nkulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan\npäähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki\nhyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt --\naina sentään varovaisuutta noudattaen -- puhella melkein kuin kahden\nkesken.\n\n\"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja\njossa olet ollut kerran ennen?\"\n\nKysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta\nhurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa.\nMutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta\nja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui\nentiselleen.\n\n\"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow\nritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?\"\n\n\"Niin niin, tyttäreni ... ah niin, ennen muinoin!\"\n\n\"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se\nkuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut\nkaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin.\"\n\n\"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän\nsilloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei\nmielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa\nherttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin\nkuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia...\"\n\n\"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin\nulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat ...\nniin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin...\"\n\n\"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?\"\n\n\"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän\njoukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia\ntäällä tehtäviä julmuuksia.\"\n\n\"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen\nkärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä.\nKelpo mies heidän johtajanansa ... niin, niin.\"\n\nVanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:\n\n\"Sellaisen miehen voisi toki löytää -- sen voisi löytää.\" Ja hän pani\nkätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas\nhuomattavana hänen katseessaan.\n\n\"Sinä peljästytät minua, äiti\", sanoi Agnes, \"katseesi käy niin\nlevottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä ... nythän jo toki\nolemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua\npäästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja\nmikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä\npaljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä\nmiestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?\"\n\n\"Tyttäreni\", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä\nvielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä,\n\"jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä\nsynkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun\nviidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä...\"\n\n\"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan -- ah,\nnyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi\nkypärissään...\"\n\n\"Agnes!\"\n\nNuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan\nheimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin\nsurunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän\nymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän\nvaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä\nkohti ja katsoi taas häntä silmiin.\n\n\"Anteeksi\", kuiskasi hän, \"en tahdo enää kysellä sellaista, mikä\nmieltäsi pahoittaa.\"\n\nVanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat\nmatkaansa.\n\nOli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella\nHåfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli\nvilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko\nTaalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää,\nennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka\nvuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin\nseurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He\nkohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin\nosotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.\n\nParhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin\noli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin,\nkävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden\noikeutuskirjassa, \"että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla\noikeus tehdä kauppaa.\"\n\nMutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata,\nvaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja\nvielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua.\nNähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut\nsiitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta\nvaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin\najatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.\n\n\"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi\", sanoi vihdoin vouti,\n\"niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän\nkatselisimme eväitämme...\"\n\nKreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään\nturhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka\nmyöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta\nhän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin\nvaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään\nja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.\n\nNyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä.\nTäällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun\nmetsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti\nmuutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä\nmainittua syrjätietä pitkin.\n\nSiellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun\nverran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja\npari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset\nlienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen\nkääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää\npäivänpaistetta.\n\n\"Ihana aamu, oikein ihana aamu\", huudahti hän.\n\n\"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?\" kysyi kreivi.\n\n\"Anteeksi hajamielisyyteni\", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten\nkreivikin teki, \"suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen\nlaiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En\ntahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli\nsanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin,\nkuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin\nkokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi.\"\n\n\"Olkaa varma siitä!\"\n\nAgneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään\nympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa\ntuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset\nhetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.\n\nKreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi\nvoudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:\n\n\"Nuorukainen, herra!\"\n\nVouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen\nmenettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei\nruvennut pitempiin puheisiin.\n\n\"Kuorma, herra, tulee tuolla\", sanoi hän; \"nuorukainen, joka äsken\nerosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä.\"\n\n\"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi\nmiehet, seuratkaa minua!\"\n\nNäin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä\nseuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin\nolisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.\n\nKreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen\noli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi\nsilloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen\nja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.\n\n\"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi\", sanoi ratsumies,\n\"saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän\nsilmiltänne...\"\n\n\"Salatakko?\" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.\n\n\"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta\", selitti ratsumies,\n\"muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä\nja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä\nheidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen\ntienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme.\"\n\n\"Ah!\", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi\nkiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.\n\nHänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa\nrouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle.\nMuutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä\nseisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän,\njoka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.\n\nValtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle\nharjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen\nratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen\nmatkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä\nvoudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli\npuhunut.\n\nViisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli\nvaljastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta\nnäyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi\nsyynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta\npoistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn\nvoudin mies taas kertoi herrallensa.\n\nHän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne\nköydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän\nhevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat\nkiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt\nsatulaan.\n\nKaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa\nolivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät\nvoudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat\nliikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he\nnäkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki\nniittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.\n\nRyysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin\nnuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan\nturvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui\nsuonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot\nilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.\n\n\"Eivät he häntä tavota!\" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, \"mutta\njos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja\njärven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä.\"\n\n\"Joutuin, joutuin Lambrecht\", huudahti Agnes neiti, \"riennä tuolle\nreippaalle nuorukaiselle...\"\n\nHän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti\nankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle\npaikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.\n\nAgnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta.\nLempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä\nsiinä.\n\nTultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella\nlähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat\npäässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan\nuuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti\nympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa\ntuokiossa oli voutikin perillä.\n\n\"Hän on hukassa\", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari\nkiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä,\naivan kuin siten häntä rohkaistakseen.\n\nYht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.\n\n\"Pelastunut!\" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.\n\nNuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin\nketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli\npitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein,\nkuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin\nratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.\n\nVaara ei siis ollut kokonaan ohitse.\n\n\n\n\nVI. Vajamäen tuvassa.\n\n\nMyöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä\nmyrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja\nvuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan\nvastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa\nväkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin\npitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa\npainiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten\nvuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.\n\nSenpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran\npitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren\njuurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky\npauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja\nkädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä\npuiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun\nkääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota\nsiitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa,\njohon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli\nkulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei\nnäyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka\nhän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän\najatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa\nsijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen\nhyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien\naskelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi\nsillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa\nkanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin,\nmutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli\nkäsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.\n\n\"Ai, ai\", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, \"sen\niskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan\nsellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla\non tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies\non Belgsting[8] vanhus.\"\n\n\"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana\", sanoi mies ja kääntyi\npuhujaa vastaan. \"Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on\nKirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein\nvähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana.\"\n\n\"En minäkään sinua, Belgsting ukko!\"\n\n\"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin\ntänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon,\nynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla\non hyvä muisti, kuten näet, Martti.\"\n\n\"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting\nkuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa\nhopeakengillä...\"\n\n\"Martti\", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella\nvoimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. \"Martti, elä\nvirka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!\"\n\n\"Hillitse luontosi, Belgsting\", jatkoi inisevä ääni, \"elä rusenna sitä\nkättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi.\"\n\n\"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli\nennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä\nkoko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä,\nMartti!\"\n\n\"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja\nisäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä\nolet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja\nlopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi.\nJa hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka\npaikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting ...\nkas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä\ntiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti\nanasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona.\"\n\n\"Vaiti, käärme\", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, \"vaiti taikka\nheitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin\ntuosta jutusta on tuleva loppu...\"\n\n\"Siivolla, siivolla, Belgsting\", keskeytti inisevä ääni ja koetti\ntekeytyä oikein mairittelevaksi, \"älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani\nparantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä\nhelposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää.\nNiin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva\nrikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset\nvapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen...\"\n\n\"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?\"\n\n\"Voipi kyllä!\"\n\n\"Hm ... ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä\nihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse\ntällä voitat?\"\n\n\"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi\npalkita minut!\"\n\n\"Ja kuinka?!\"\n\n\"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli.\"\n\n\"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi\nitselleni, oletko sitäkin ajatellut?\"\n\n\"Muut kaivokset saat takaisin.\"\n\n\"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia.\"\n\n\"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat,\ntuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä.\"\n\n\"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen,\njoka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle\nomaisuudelleni.\"\n\n\"Ja tämän kirjeen olet saava.\"\n\nKului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:\n\n\"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni.\"\n\n\"Itseltäsikö?\"\n\n\"Itseltäni.\"\n\n\"Ja missä?\"\n\n\"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä\nBelgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa...\"\n\n\"Savustetutko hanhet?\" kysyi Martti.\n\n\"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat\nmennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat\npoikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti\nheidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa\nhankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune.\nHautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on\nsinunkin jätettävä armahduskirja minulle.\"\n\nSitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän\nmatkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt\nkokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti\npitkällä sauvallaan maahan.\n\n\"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti\", sanoi\nhän. \"Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?\"\n\n\"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin\", vastasi Martti.\n\"Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole\nyhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!\"\n\n\"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho\nkohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt\npanen sinulle kaksi ehtoa\", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin\nkäsivarteen, \"joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet\nvankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!\"\n\n\"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin\ntoki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani\nlänsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain\ntietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä\nvoisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii,\narvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin\nsen parempi saan tavata voudin.\"\n\nNämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin\nrauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.\n\n\"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla\", toisti pieni mies. \"Saatuani nyt\nasiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä\ntietä.\"\n\n\"Aivan niin, Kirjuri-Martti\", vastasi Belgsting, \"tapaamme taas\ntoisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme\", lisäsi hän hitaasti ja\nkumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, \"niin\ntuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä.\"\n\nValo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi\nhimmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui.\nKuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa\nesteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja\nvalaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui\nmyöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi\nsanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies\nja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän\npalvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin\nkasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo\nvaltiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin\nkasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui\nsamalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen\nhiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan\naskelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran\nvalaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti\nhänet ajatuksistaan.\n\nHän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän\noli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään\njättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.\n\nTupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi\njoka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän\nlavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan,\nsellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät.\nTuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti:\n\"Jumalan rauhaa!\"\n\n\"Jumal' antakoon!\" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.\n\nPenkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo,\njoka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi\neteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika.\nMolemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin\ntalonpoikakin.\n\nMies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen\nne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo\nja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat\nsäännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen\nsuurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden\nkulmakarvojen alta.\n\nNyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy\nlaskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.\n\n\"Se oli aikamiehen teko, Märta muori\", sanoi hän. \"Jumala siunatkoon\nsitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä.\"\n\n\"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot\", sanoi vastaten vaimo.\n\n\"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla,\nmitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme.\"\n\n\"Ja sinä Hamran Eelovi\", jatkoi hän, \"sinä voit kohta ottaa vanhaa\nBelgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta\nja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat\nnyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö\nsitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei\nsaattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä\nollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, -- 'elkää pitäkö sitä\nminäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia\nteidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen\näitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin\nKalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena,\nmaanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka\nmuisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin\nvuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin\nonkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä.\"\n\nMies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.\n\n\"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva\", sanoi talonpoika tyvenesti ja\nvakavasti, \"karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia.\"\n\n\"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu\nkuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika,\njoka -- saatanhan sen sanoa -- sai sydämeni puolellensa enemmän kuin\nmoni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon\nraatelemana... Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen\nnaisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä\nBelgsting ... ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja\nhenkipatto.\"\n\n\"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei\nTaalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona\nvähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti\nmahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat\ntänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme.\"\n\nIso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa\nkädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.\n\n\"Belgsting taalalaisten päälliköksi\", kertoi hän hitaasti tuon tyynen\nmiehen sanoja.\n\n\"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella\", jatkoi talonpoika.\n\"Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on\nmiestä meitä johtamaan taistelussa... Enhän tiedä, mitä Siljanin\npitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä\nhyvin kuin mekin.\"\n\n\"Entäpä Engelbrekt sitten?\" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.\n\n\"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista\",\njatkoi tämä. \"Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä\nerillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun\nrinnallesi, Belgsting.\"\n\nTämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä\ntuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen\nkäsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään\nleveän nahkavyön alle pistettynä.\n\nNyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui\nnuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen\nkasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut\nparia askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas\nhuudahtivat:\n\n\"Herman!\"\n\n\"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset\", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan\nkättänsä vasten, \"julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on\nkovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että\nennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen\nottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen\npaikan.\"\n\n\"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin\", virkkoi vaimo,\n\"ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana.\nMutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman\nBermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin\ntornista!\"\n\n\"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki\nminut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan\nkovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos\nErkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan\nritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni\non Herman.\"\n\nPojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa\ntuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.\n\n\"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta\", sanoi hän, \"samoin en\nole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai\nen.\"\n\n\"Niin sanoo Eelovikin\", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista\nolkapäälle. \"Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni,\nmilloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit,\nHerman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua\nettä häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi\nhänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa\nhän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit\nkulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin\ntaas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että\nmiehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin\nvalkuaisen hänen silmistään.\"\n\n\"Entä ne muut naiset\", kysyi Herman, \"pääsivätkö he pelastumaan?\"\n\n\"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta\nruoskanhuimausta sitä paitsi...\"\n\n\"Mutta olivathan he nuoria!\"\n\n\"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys\ntulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä\nniin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä.\"\n\n\"Niin pian kuin siksi voimistut, muori\", sanoi Herman vaimoon kääntyen,\n\"pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä\nsinusta huolen.\"\n\nNäitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä\npää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin\nitsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen\ntyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.\n\n\"Minusta tuntuu siltä\", sanoi hän, \"kuin lörpötykset nyt saattaisitte\nlopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?\"\n\n\"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti\ntervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi\nkanssa.\"\n\n\"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen\nhautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää,\nsillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja\nluotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun\nsuostumuksellani tule tapaamaan toisiansa.\"\n\n\"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole\nkorjattavissa\", sanoi Herman. \"Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi\nvaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä.\"\n\n\"Unohtaa ... mitä puhutkaan, mies -- unohtaa ... yhtä hyvin voisin\nhengittämisen unohtaa...\"\n\nMiehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä\nsauvallaan tuvan lattiaan.\n\n\"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen\", jatkoi hän tulen\nvähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen\nilmautuessa huulille. \"Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja\nTuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt,\nnuori mies ... nyt?\"\n\n\"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua,\nEngelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen.\"\n\n\"Rikkauteni\", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta\nHermanin sanoja, \"puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei\nvouti. Ja tyttäreni, Kirstini ... hän on kuin kuollut tälle maailmalle\nja se on Engelbrektin tekoa... Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella\nkanssani, hän on ystäväni ... voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori\nmies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi\nhänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut\nväkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen\nsisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, \"nyt emme enää kajoa\nmenneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt,\nmikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä\nkokouksestamme.\"\n\n\"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän.\"\n\nTyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies.\nHän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin\nkauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa\nolijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo\nharvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen\nkasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä\nkasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet\nalkoivat hiljakseen liikkua.\n\n\"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?\" kysyi hän yhtä tyynesti.\n\n\"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän...\"\n\nNuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa\ntyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen.\nHänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia\nsekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että\nuskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja\nmielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja\nvaltava surumielisyys laskihe niille.\n\nKirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat\nyhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman\nBelgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus,\nikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti\nhänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin\nse vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen\notsalleen ja kulmilleen.\n\nLaulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi\nerottaa. Se laulu kertoi \"neidosta ja vuorenhaltijasta.\"\n\n    Ja keijukas sarven esille toi.\n    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.\n    \"Mettä ja viiniä tästä sä juo!\"\n    Salaisen surusi poistavi tuo.\n\nRaskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen\nsilmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä\nBelgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja\npuoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:\n\n\"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!\"\n\nMutta laulaja jatkoi:\n\n    Kerran kun sarvesta siemasi vaan,\n    Unhotti taivahan, unhotti maan.\n    Toiste kun sarven hän huulille toi,\n    Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.\n\nNyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään\nkuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen\nsävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen\nBelgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.\n\n    Sarven kun vieläkin huulille toi.\n    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!\n    Isä jäi mielestä, äitikin myös.\n    Se, katumus katkera, sun on työs!\n\nTällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan\nketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän\nei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman\nkauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille\nja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä\nverhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä\nvartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta,\npunasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu\nröijy.\n\nViimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä,\njotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan,\nmurtuneeseen mieheen.\n\nMielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.\n\nHerman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään.\nNiin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä,\nraudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet,\nsyliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös\nja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:\n\n\"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan.\"\n\nHiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi\nkädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin\nterävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä\njuuria tutkiakseen.\n\nSitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien\nsanoi:\n\n\"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!\"\n\nHänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta\näkisti hän käännähti ympäri.\n\n\"Engelbrekt, Engelbrekt\", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.\n\nSitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut,\notti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.\n\nVaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään\nkuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä\nsiirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita\nkatajanhavuseppele koristi.\n\n\"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään\", huudahti\nhän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, \"ja kuitenkin hengelläni takaan\nkasvatusisäni!\"\n\nEi hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven\navautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa.\nMunkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt\njuuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka\naaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen\nja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:\n\n\"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on\nEngelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa\nkyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se\nsen saava tuolla ylhäällä!\"\n\nMunkki osotti taivasta kohti.\n\n\"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan\", sanoi hän sitten, \"miehet ovat\nkoolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties\nnäet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota\ntyttöä.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKokous.\n\n\nSade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet\ntaivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat\nsateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki\nHerman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli\nsyvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana\navonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat\nisossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista\nolivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta.\nNämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista\nhatuista.\n\nYleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän\nnäki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen\npuhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs\nMoran mies astui esiin ja alkoi puhua.\n\n\"Runsaita sanavaroja\", sanoi hän, \"ei meillä talonpojilla ole, mutta\nkiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho\nuhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan\nme Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä\nhädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan.\nMutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille\nsaroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko\nkuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet\nasiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme\nsitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta,\nvaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran\nmiehet.\"\n\n\"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet\", kuultiin parin talonpojan\nvirkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin\npiiriin.\n\nSilloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta\ntuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille.\nKatse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan\ntallella.\n\n\"Arvoisat Taalainmaan miehet\", sanoi hän. \"Paljoa emme tarvitse puhua\nsiitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas\ntaaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen\nkuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin\nmuistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan,\nhänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja\nmuistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että\nhopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä\naikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika\nmarskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja\nMargareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä\nsijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero\nmeni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan,\njoka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa\nhallitessa.\"\n\n\"Kaukana on kuningas\", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia\nkasvoja. \"Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan\nkuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin\njoko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa\nvankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät\nkorkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on\nautiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan\n12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä,\nvaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan,\nvalitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät\njulmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi\nmiestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi.\"\n\nVihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui\nsiltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi\ntehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä\nsydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.\n\nMutta ukko jatkoi:\n\n\"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen\nmeitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta.\"\n\n\"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön\", huusivat miehet.\n\n\"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne\nmiestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa\njohtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä\nluule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan\nvuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole\nennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme.\"\n\n\"Niin, niin\", huusivat talonpojat, \"Belgsting on päällikkömme, hän eikä\nkukaan muu!\"\n\nUkko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään\nsauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen\nupean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi\nhiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata.\nVanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen\nnimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa\neivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus\nmieleen? -- Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen\nympärillä.\n\nHän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat\nodottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen\nhiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman\nhengityksensä.\n\nSilloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni\nhiljaisuuden.\n\n\"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten\npäälliköksi?\"\n\nPiiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen\nmustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä.\nKarjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului\nvastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet\nsekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä\ntarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta\nvoimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän\njulkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä\nkeskelle miesten piiriä.\n\nAivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli\nkääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle\nhän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään\nmusta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki,\nsamaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa\nja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä\näänellä:\n\n\"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin\nkuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset\nja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin\nkuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut\nteidän parissanne.\"\n\nTämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin\nsanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa,\nmutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:\n\n\"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin\ntarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille\nBorganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja\nuseimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni,\nettä läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan,\nett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta\nBelgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan\ntässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies.\nEn tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin\nnäyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä\nerottaa.\"\n\nVoitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen\nhyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että\nBelgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä\nnäytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman\nBerman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine,\nehdoteltu päällikkö itse.\n\nPienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin\nomituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi\nherätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen\nrypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki\nsaattoi odottaa salaman leimahtavan.\n\nHälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä\npaikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota\nhäiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki\nkuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi\nhetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.\n\n\"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!\" alkoi hän\nmahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka\njuuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen\nvoimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen\nsanoilleen oikean luonteen. \"Jos ajat olisivat kymmentä vuotta\naikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani\nPlogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun\nepäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat\ntehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli.\nEnsin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti\nlaskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä\nmurhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi\nkaivokseeni...\"\n\nTässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa\nkoossa.\n\n\"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme\", jatkoi hän sitten, \"en\nkai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen\npuolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin\nmaantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja\nlain vihollisia vastaan, -- soisin tämän olevan lieventävänä seikkana\nkerran Belgstingin muistoa tuomittaessa -- mutta Taalainmaan vapaiden\nmiesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle,\nhurskas isä\", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla\nsoihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, \"kiitos\nniistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita\nsanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta,\nsillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa.\nMutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et\nsinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä\npohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne.\"\n\nSekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä\npuhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli\nymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:\n\n\"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein\ntunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita,\nvaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy\ntuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu\nviritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten\njohtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin\ntahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä\nmyöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on --\ntuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte\npäällikön!\"\n\nMies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän\nsaattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin.\nKuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.\n\n\"Ja nyt on tahtoni\", niin hän päätti puheensa, \"että tässä valitsette\nne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin\nluokse päätös on tehty.\"\n\nNäin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi\nvallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan,\nmutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen\nnoloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata\npoistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui\nuseampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.\n\nKun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli\nehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui\ntaas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\n\"Tuskinpa saattanee toivoa\", sanoi hän, \"Belgstingin muuttavan\npäätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt\nEngelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän\nnäihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet\nsanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun\nmielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen\nmieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen,\nettä meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja\nsunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin\nkohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja\nkertokaamme asiamme Engelbrektille.\"\n\nKaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi\nkokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset\nläksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille.\nLopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.\n\n\"Hurskas isä\", sanoi jälkimmäinen, \"tunnetko oikein tuon miehen, jota\ntalonpojat sanovat Belgstingiksi?\"\n\n\"Tunnen, tästä yöstä, poikani!\" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja\njuhlallisesti.\n\n\"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä\nkohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko\nheistä on väärässä?\"\n\n\"Belgsting\", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin\ntuntenut molempien epäsovun syyn.\n\n\"Tiedätkö siis...?\" kysyi Herman.\n\n\"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!\"\n\n\"Jumala ja P. Eerikki\", lisäsi hän sitten, \"suojelkoot heitä molempia.\nHe ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa,\njolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja\nsellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai,\nansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin\nmonessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta.\"\n\nNäin sanoen poistui munkkikin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHautaaminen.\n\n\nKirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt\ntalonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan,\nkaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan\ntärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea\nluikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan\npoistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän\nsitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat,\nniin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.\n\nSinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia.\nJalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä\njälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle\nmetsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes\njoutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan\nhänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.\n\nVarhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä\nmyöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle,\njonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.\n\nHän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen\npöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.\n\nVouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän,\nmitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti\nsanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin\nkysymyksen: \"mitä uutta?\" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti\nhymyillen vastaamaan:\n\n\"Hyviä uutisia, herra!\"\n\n\"Anna kuulua!\" näkyi taas kasvoista.\n\n\"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja\nsitten on tuleva aika mylläkkä.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti vouti, \"mitä tarkoitat mies?\"\n\n\"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään\",\nsanoi kirjuri. \"Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin\ntotta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten\nvoinette tehdä tyhjäksi.\"\n\nMartti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä\nBelgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta\nsilmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei\nollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.\n\n\"He aikovat valita päällikön\", mutisi hän, \"sepä nähdään.\nEerikinjuhlassa ... kuules, Martti\", karjasi hän ja pieni mies kumarsi\nvielä tavallista nöyremmin.\n\n\"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?\"\n\n\"Niin kuin sanotte, herra.\"\n\n\"Ja tapaatko siellä Belgstingin?\"\n\nKirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa\npanna tuumansa toimeen.\n\n\"Hyvä\", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä\nvastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, \"hyvä,\nkun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet\nVaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada\nvoit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin\ntarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä\npäällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa\nVaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan\ntalonpoikain päällikönvalinnasta!\"\n\nSitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että\nvoudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.\n\nIltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista\nkohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue\nverkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä\npitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan,\nkukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei\nketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko\nensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.\n\nVasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja\npolulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen\nastuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja\nlapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin\nvihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari\nPietarin, oli vaikea saada tietä.\n\nMuutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista\nkuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken\ntuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin\nlähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin\ntavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä\näitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat\nkellojen kumeat, juhlalliset sävelet.\n\nKulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa\noli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet\nalkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli\npuhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia\nikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan\npäässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena\nvirratessaan kirkon ohitse.\n\nNyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa\naina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa\nviereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli\naivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama\njuhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi\nvilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain\njumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan\nvainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi\npienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat\nsavupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden\nviiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran\nylenluonnolliselta.\n\nTämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä\nkuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen\nteki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen,\nvanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen -- se kyllä synnyttää\nsurua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen\ntäytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin\nkuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat,\nvaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei\ntaistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään\nluonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia\ntoimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia -- se oli jotakin mieltä\nkuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa:\nylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija\ntunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään\nkuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan\nnäyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena\nihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan\nmerkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa\nverhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton -- se on perussääntö,\njoka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai\nkeisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.\n\nTäällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen\nvalheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä,\nkorkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se\nvakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi.\nTuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja\nkilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän\nolisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; -- turvatonna sen\ntähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka\nherransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa\npettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, -- ja lain oli\nkuninkaan vouti pettänyt.\n\nHuokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi\nkorkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen,\nlainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse\nEerikinpojalle.\n\nSilloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää\nmessua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen\nrukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia\nlähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä -- sitä\nennustivat jokaisen kasvot.\n\nJa myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään\nvieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään\nkuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka\nsydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran\nkasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat\noikeata asiaa -- ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan\nlatinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli\nniissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen\nnaisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen\nulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat.\nUhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua,\nvainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä\nilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen\n-- isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain\nveri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman\npäänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.\n\nNiistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat\nepätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska\nniistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt\nviha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon\ntarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan\nkuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon.\nToinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän\nkuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat\nmielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja\njalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria\nportin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon\nkynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin\nhämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä\nmolemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa,\nkummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä\nkuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka\nnäkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne\nnyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta,\njotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.\n\nNäistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä\nja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman\napuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai\noli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi\nmelkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta\nterävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.\n\nYht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä\neteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse.\nIkään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi\nkirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.\n\nMies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän\nrunsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui\nkäsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi\nsiellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä\nläheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään\nkuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta\nmessun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne\nennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät\nkäden varjokseen.\n\nNiin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle,\nikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut\nhäntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa\nhänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies.\nIso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan\ntoisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan,\nmitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä\nlaimeaan hymyyn.\n\nPieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he\nhävisivät kirkon syrjälle.\n\nKeveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä\nyksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi;\nmutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle.\nTuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia\nhalkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.\n\n\"Oletko yksinäsi, Martti?\" kysyi iso mies.\n\n\"Ja miks'en olisi?\" vastasi tämä.\n\n\"Sulje sitten ovi!\"\n\nNäin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan,\nikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista\nkirkonovilla heräsi.\n\nPienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja\npysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän,\nhäiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n\"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!\"\n\nMies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.\n\n\"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin\ntienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan\",\njatkoi pieni mies. \"Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella\nvähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä.\"\n\n\"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet\nliian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti,\nmikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten\", jatkoi Martti, \"hän sattui tapaamaan Belgstingin...\"\n\n\"Sattuiko?\" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä\naivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. \"Tiedät kyllä hyvin, koskapa\nolit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja\nmonena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti,\nolivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan\nBelgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme\nyhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun... Mutta tuonhan tiedät\nyhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä\nisäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan\nvapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi ... hyvä on. Tällä kertaa\nsaattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta,\nmutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen...\"\n\nKirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja\nnäytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.\n\n\"Kaikki on niin kuin olla pitää\", sanoi hän ja tuli lähemmäksi\nBelgstingiä. \"Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän\nsamoin. Sitten annan sinulle kirjeen.\"\n\n\"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?\"\n\n\"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!\"\n\n\"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!\"\n\n\"Luulen kyllä.\"\n\n\"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne... Tule, yö on valoisa,\nja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna\nsaat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan\nkirjeen ja saada sen luetuksi...\"\n\n\"Luetuksiko?\" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.\n\n\"Luetuksi tietysti! -- Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti ...\nSaatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi\nsilloin yöllä.\"\n\nKirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri\nhuonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut\npäästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako\nlienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.\n\nJoelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi\nkorkealla, sortuneella äänellä:\n\n    Vuoteelleen herra Tofve Slätt\n    Oli menemässä,\n    Sitä pieni Magdil\n    Oli vahtimassa.\n\nLauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: \"Ole\nvaroillasi Belgsting!\" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.\n\n    Sitten pieni Magdil tuo\n    Astui herran vuoteen luo.\n    Vuoteessansa lepäävältä\n    Kaulan leikkas' tältä.\n\nMutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:\n\n    Luoja muuhun neuvot tietää,\n    Hengestä pitää huolen Magdil.\n\nBelgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin\nkiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.\n\n\"Olet kalpea, Martti\", sanoi hän, \"vapiset kuin nainen, kuin Magdil\nneiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi\nolevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle\nperkeleelle, -- sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi,\nikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun\nelämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!\"\n\n\"Minä ja vouti!... Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon\nansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä\nvoudin ja hänen palvelijainsa kanssa.\"\n\nKirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin\nettä hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden\nkalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva\nratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen\nja tämän takana näkyi kolmas.\n\n\"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi\", huusi pieni\nkerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman\niskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka\nsamalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä\nsauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää.\nSalaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko\nvoimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.\n\nUlkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului\nhevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni,\njoka huusi Belgstingille:\n\n\"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.\nMutta liian myöhään he joutuvat.\"\n\nMolemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin\nalle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.\n\n\"Kiitos, Eelovi\", sanoi hän, \"tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää\nuskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen\nvoudinpalvelijan palasiksi.\"\n\nJa huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin\nsurkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.\n\nTäällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu\nhautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot\ntulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen\nohitse.\n\n\"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi\", sanoi\nBelgsting, \"sieluni ikävöitsee rauhaa.\"\n\nEelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä\nkirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän\nvuoritilallista kylkeen.\n\n\"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo\npieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin\", sanoi hän.\n\n\"Tulkoonpa vaan\", vastasi vuoritilallinen, \"sanon silloin kuin Pyhä\nEerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten\nkuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että\nmurtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä.\"\n\nSitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.\n\nBelgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti\nraudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi.\nEelovi jäi ulkopuolelle.\n\nKirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana\nolivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa\nvaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä\nvaloa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan\nsillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin\nomituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana,\nnäkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja\nmelkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla\nmies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.\n\nEi hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla,\nhartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten\nrukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit\nsiivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.\n\nVerkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä\noli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä\nniitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät.\nPäästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies\nolevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä\nhyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo.\nVuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa,\nett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle\npyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.\n\nTähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat\nhiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta\nkohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.\n\n\"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin,\njollaisia korkeutesi vaatii\", kuului hänen värähtelevä äänensä\nkuiskaavan. \"Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa\nmessua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini\nrakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen\nsuojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat\nvaltaistuimesi juureen.\"\n\nHän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi\nkäsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut\nkullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon.\nOmituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan\nalas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.\n\n\"Äiti, äiti\", jatkoi rukoilija, \"laske kätesi otsalleni ja koettele,\nkuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään\ntekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois... Engelbrekt,\nhaa ... mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi\nse muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?...\nEi, ei... Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni,\nhänhän nuo kovat sanat lausui, en minä... Kirottu olkoon...\"\n\nHän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut\nsanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen\niskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä\nnäytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin,\nkun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot\nMaarian-kuvan edessä.\n\nHänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja\nnähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen\ntakki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset,\npitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan\nkuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.\n\n\"Engelbrekt!\" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen\nsäännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä\nolisivat pronssiksi muuttuneet.\n\nMutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä\nsurumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.\n\n\"Niinpä niin\", vastasi mies, \"me tapaamme toisemme täällä sen alttarin\nedessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on\nvihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen\nsinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas\nen ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat\nunhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta,\nvannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä\nsanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa...\"\n\nSynkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen\nkorvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei\nnäyttänyt tajunneen tarkoitusta.\n\n\"Engelbrekt\", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen\nsilmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän\nperäytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.\n\n\"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja\nlapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta... Sano edes, mitä tahdot\nminun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani\nsinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja\nnyt ... eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?\"\n\nSanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin\nhän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan\nsiihen, jolle ne lausuttiin.\n\nJättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin\nsaattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat\nkivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.\n\nMutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies\npaikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja\nhänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten\npainamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi\navonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se\nei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen\najatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.\n\nSilloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi\nja nuorehko ääni kysyi:\n\n\"Oletko siellä, isä?\"\n\nKysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi\nraskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.\n\n\"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nSäterin kuninkaankartano.\n\n\nYön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä\nPiispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä\nsilloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä\nkaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine\npenkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan \"Gregerseiksi\" eli\n\"Piispanvuoren kunnaiksi.\" Se sisältää runsaasti oivallista\nrautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä\nse on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan\nsiitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet\nvuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat\nja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia\ntiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on\nsiis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli\ntuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä,\nnimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat\nkylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat\njo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen\nvallalla.\n\nMolemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä\nvuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he\npysähtyivät.\n\n\"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?\" kysyi toinen.\n\n\"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle\", vastasi\ntoinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.\n\nHetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen\nmatkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen\nkuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta\ntaluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen\nläheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät\nja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja\nkohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.\n\nMies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet,\nmutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.\n\n\"Kautta Pyhän Eerikin\", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, \"luulinpa\nvoudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka\nolet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman,\nme menemme edeltä sisälle.\"\n\nNäin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki\npihamaan asuinrakennukseen.\n\nTämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti,\nluhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla\npaikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka\nnimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta\nseinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen,\nensin juotuaan hänen maljansa.\n\n\"Juo, Engelbrekt\", sanoi hän, \"ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen\nSäterin kuninkaankartanosta\", jatkoi hän. \"Siellä on suuria vieraita.\nSaksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri\nseurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta.\"\n\nKettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä\", vastasi\nvieras, \"ja olen nyt matkalla hänen luoksensa.\"\n\n\"Jos ymmärsin oikein\", tarttui Kettil puheeseen, \"niin hän aikoo\nhankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin\ntätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen\nmukanaan.\"\n\n\"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti\nkuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä\nkuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen\nulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi.\"\n\n\"Näytämmepä mielestäni\", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi\nmuuttuen, \"olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala\nparatkoon ... kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?\"\n\n\"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille\npuolille tasan!\"\n\n\"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan\nelämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä\nsanon Engelbrekt.\"\n\n\"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!\"\n\nNyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän\nääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil\nmeni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen\nnuorukaisen eteen.\n\n\"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt\", jatkoi hän\nsitten, \"ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä,\nja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä\nsanakapula kiertämään ... ennen puolta kuunkierrosta on koko\nTaalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse\nEerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta...\"\n\n\"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil\", keskeytti Engelbrekt tuon\ninnoissaan puhuvan, \"kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme\nEerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea\nvaltakuntaa.\"\n\n\"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä\nlisäksi\", tokasi kuumaverinen Kettil, \"niin on sittenkin totuus häntä\nmahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla.\nNyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta.\nJa jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin\nhänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi...\"\n\n\"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti...!\"\n\n\"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli\nsavuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä\nJösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko\nJumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain\nleikkikeriksi ... tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia\nvieraita.\"\n\nKettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin\nolisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän\nsaavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä\nmielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti\nhymyillen vieraisiinsa ja sanoi:\n\n\"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan\ntoki levätä!\"\n\n\"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa\ntässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat\nkaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta\nhankimme.\"\n\nSitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle\ntaivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan\nkauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha\nSäterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen,\nDal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu\nmuutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin\nkruunun osasta Piispanvuorta.\n\nKuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen\nsiksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes\nneljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista\nkohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä\nlaaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se\non näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja\nsen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat\ntulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille\nkasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä\nvertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä\nrehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee\nkeskellä laaksoa pieni puro.\n\nNyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi\nkesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä,\nkaristellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea\ntuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun\noksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista\nlauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden\nlatvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti\ntämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle --\nkisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten\nkeskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat\nrinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.\n\nAivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten\nhankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat\nkauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli\ntumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen\nsuruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin\nkotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä.\nMolemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi\nkehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä\nja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin\nennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa\ntummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen\nsentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti\nkuunteli.\n\n\"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy\", sanoi sinisilmä\nohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, \"saattaa usein haluta\nsellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja\ntallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli\nkuninkaan kartanossa.\"\n\n\"Kuinkas sitte hänen kävi?\" kysäsi mustasilmä.\n\n\"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä\non laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä...\"\n\n\"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula,\nmiten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!\"\n\n\"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli\nsiellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni\nlehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja\nkäärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui\noudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa\nperässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa\nseisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme\npyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä\neikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti\nja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän\ntultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi:\n'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' -- Mutta\npieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle\ntietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja\nniin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn\nluo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja\njäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat\nsilmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja\nnukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä.\"\n\n\"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?\" kysäsi kiivaasti mustasilmä.\n\nKertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:\n\n    Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,\n    Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,\n    Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,\n    He leikkeivät!\n    He heräsivät molemmat omassa linnassaan.\n    Öin päivin he leikkeivät.\n\n\"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei\npääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta\nmieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein\nminua pelottaa.\"\n\nJa niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse\nniin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että\ntodeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa.\nMutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti\nja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen,\nmitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine\näänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä\nsaattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.\n\nHän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.\n\n\"Osaanhan minä\", sanoi hän, \"minä osaan sadun talonpoikaistytöstä,\njonka nimi oli pieni Roosa.\"\n\n\"Jokako tuli onnelliseksi...?\"\n\n\"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi...\"\n\n\"Kerro, kerro sitten!\"\n\n\"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa\", alkoi Kaarina ja\nhymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, \"joka oli niin\nkaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja\nkuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni\nRoosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te\nolette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä\nolen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä\nniin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai\ntietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja\nlaiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä\nRuususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan\npakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo\nvalmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta\nkuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin\nhäitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa\nrannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä\nhäitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin\nsilloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli\npäässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä\nruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos\npäästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa.\"\n\nNyt keskeytti kertoja kertomuksensa.\n\n\"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?\" kysyi mustasilmä kaikesta\npäättäen jännittävän tarkkaavaisena. \"Morsiusneidet kai juoksivat\nperästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla...?\"\n\n\"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!\" Ja ihmeellisen\nkirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:\n\n        Morsian rannalle kiiruusti entää\n        Siveys ja kunnia tallella on!\n        Hän herttuan sylihin lempien lentää.\n        Kai kukkivat ruusut ja liljat.\n\n    \"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,\n    Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!\"\n\n    \"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,\n    Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!\"\n\n\"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun\nsaikin morsiamensa. Mutta hääväki? ... eikö saatu tietää morsiamen\npaenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?\"\n\n\"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin\ntulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt\nrannasta ja nostanut purjeet.\"\n\nTyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa\npitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon.\nMustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan,\nett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.\n\n\"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas\nlasketti laivansa vesille...?\"\n\n\"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti\nheitä. Tässä saatte kuulla.\" Ja hän alkoi laulaa:\n\n        \"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:\n        Ei syytä mua surra, levossa olla saa!\"\n\n    \"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:\n    Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!\"\n\n    Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa --\n    Siveys ja kunnia tallella on!\n    Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.\n    Yhä kukkivat ruusut ja liljat.\n\n\"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan\nmorsian?\"\n\n\"Tottako?\" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut\nsellaisesta kysymyksestä.\n\n\"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun\nkotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä\nhuomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin\nsaattaa sietää ja kärsiä niin paljon!\"\n\nNyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa\nselvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he\nnäkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään\nharmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään\nnähdessänsä tyttöjen kääntyvän.\n\n\"Eivätpä korvani valhetelleet\", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa\nvastaan. \"Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä.\nHän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne...\"\n\n\"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan ...\neipäs, nyt näenkin kuka se on.\"\n\nNuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki,\nMärta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin,\njotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti\npäänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.\n\n\"Sinäkö, Erkki\", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on\ntuntenut Agnekseksi, \"olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän\nsaan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni.\nAh, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina...\"\n\n\"Kiitos, arvoisa neiti\", sanoi nyt Erkki, \"hyvin suuri kiitos teille\nsiitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi...\"\n\n\"Lähetinkö, sanot, minä...\"\n\n\"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän\nluvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja\nsanoi...\"\n\n\"Mitä hän sanoi, Erkki?\" keskeytti Agnes innoissaan.\n\n\"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän.\"\n\n\"Entä äitisi?\" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut\nkuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, \"äitisi,\npelastuiko hän?\"\n\n\"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää\nrauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti\ntuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon\nnuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti...\"\n\n\"Hänenkö henkensä?\" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin\nvalkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.\n\n\"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet\", vastasi poika perin varmasti.\n\n\"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko\ntäytyy pelastaa hänet, sanot...?\"\n\n\"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin\npian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona,\nläksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja\nHerman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin\nkirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja\ntämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä\nläksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne\npäästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan,\njossa sain mennä lepäämään kuivaan.\"\n\n\"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun\näitisi oli vaarassa\", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista\nilmeni puolittain nuhtelua.\n\n\"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua\nsyyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa\nkaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin\nsanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan,\nennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään.\nHevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista.\nVoudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin\nitsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani\nihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi\nääni, jonka tunsin -- Kirjuri-Martti se oli -- että kun vaan hän ja se\nkauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli\nratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin\nratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli\noli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan\ntallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven\nulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein,\nLydert Rosenbrygge?'\"\n\n\"Sekö oli kauppiaan nimi?\" kysyi Agnes levottomana.\n\n\"Niin, en voi muuta luulla\", vastasi poika.\n\n\"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona\", virkkoi Agnes,\n\"olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun\nkonnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?\"\n\n\"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi\npilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan,\njolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan\nnäin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että\ntässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän\ntarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja\nsiellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet\nammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä\nEngelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan\nsinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja\nsitten...\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan,\nikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi\nkirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta\ntosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille\nkaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan\nkäsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin\nmiehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan\npaikallaan, että...' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun,\nmutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän -- hän on kaatuva kuin\nhärkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko\nhän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'\"\n\n\"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo\nnuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi\nsilloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen\nolevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan...'\"\n\n\"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?\"\nkysyi Agnes närkästyen.\n\n\"Kyllä kirjuri mainitsi nimen\", vastasi poika ja katsoi epäilevästi\nkreivintyttäreen, \"mutta...\"\n\n\"Anna kuulla!\" sanoi Agnes.\n\n\"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!\"\n\n\"Minun nimeni...!\"\n\nYlimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki\nkreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo\nkauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista\nsilmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani\nhiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut\nmanata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka\nhenki nyt oli vaarassa.\n\n\"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen\nja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli\nedes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä\nkerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta\nSkedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli,\nmutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä\nuntaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana\nlähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen\njuosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin\nturha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes\nneiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne.\nTeidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne\npäin...\"\n\n\"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis.\"\n\n\"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa\ntapaamaan Kirsti neidon isää\", jatkoi Erkki, \"mutta Jumala sen tietää,\nettä mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä\nvaan parhaiten tarvittaneen...\"\n\n\"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua\", kehotti Agnes.\n\n\"Oi en ... hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä\nkohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen\nasiansa...\"\n\n\"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle.\"\n\nPoika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi\njotakin itseksensä tuumien.\n\n\"Nuorukaiselle puhuminen\", virkkoi hän, \"auttaa kenties vähimmin.\nMikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin\ntässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja\nviekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi\nkuinkakin terävä.\"\n\n\"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi\",\nsanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. \"Luota minuun, olen paneva\nparhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin.\"\n\n\"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua\ntullessani.\"\n\nNäin puhein he erosivat.\n\nMolemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli\nkahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella\nja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet\nlaulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta\nkasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä\nheidän ihanaa laaksoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSäterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa.\nKuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli\npitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon\nkuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä\nkuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.\n\nTänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja\nvasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.\n\nHannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin\nnoustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän\nkummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon\nkuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut\ntoisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen\nkasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut\nvaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon\nmukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan\nneuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja\nsen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset\nritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen\nvaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa\nseisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.\n\nLieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut\ntähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen\nrukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle\nvieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan\ntehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja\nikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän\noli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä,\nja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.\n\nVanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi\nKaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi\nkorkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja\nilmoitti Engelbrektin.\n\n\"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika\", sanoi\nsilloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.\n\n\"Kiitos, jalo herra\", vastasi Engelbrekt, \"minusta näyttää kuitenkin\nsoveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi\nseuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain\nlaissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan\nylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea.\"\n\nTämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja\nvieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa\narvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti\nHannu kreiviä.\n\n\"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon\", vastasi hän, \"ja sukuperäni\nnojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole\ntäällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani.\"\n\n\"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki\nvaltaneuvoskin?\"\n\nSitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.\n\n\"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut\", jatkoi Engelbrekt, \"sen hän voinee\nvaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen\niloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden\ntervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen\nTaalainmies.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", vastasi kreivi, \"hätä on suuri tässä maassa.\"\n\n\"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on\nkuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme\nme, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei\nmenetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä\nmaassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole\nkuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot\nnostaa.\"\n\n\"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!\"\n\n\"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon\npartaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan.\"\n\n\"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se\nolisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu,\nottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin\npäätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran\njokainen Ruotsin herroista saanut kokea.\"\n\n\"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies\nsitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on\ntoimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se\nvahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa ...\nniin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla\nrauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja\nhuomatkaa: kuninkaan käsi! -- käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12]\nkohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman\nlaillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta;\nminä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole\naikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan.\"\n\nKreivin katse synkistyi näistä sanoista.\n\n\"Täytyy myöntääkseni\", sanoi hän, \"että näissä seuduissa on yhtä ja\ntoista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee,\nniin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja\nvanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta.\"\n\n\"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä\nitsellänne, jalo herra\", vastasi Engelbrekt hymyillen, \"taikka sitten\novat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat\nennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon\nhyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui\nvankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten\nmonen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla\nvaroillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona\nmaatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; -- voitteko nyt uskoa,\njalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin\nlain mukaan on oikeus vaatia?\"\n\n\"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin\nkuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan\nkuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen\nmyöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua\ntäydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan\ntuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään.\"\n\n\"Ja kuinka se on tehtävä?\" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.\n\n\"Rahalla taikka kruunun läänityksillä\", vastasi kreivi.\n\n\"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle\",\nhuomautti Engelbrekt, \"sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene\nsaatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin...\"\n\n\"Tiedän mitä tahdotte sanoa ... ne tulee antaa syntyperäisille\nruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä,\nnähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on\npidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa...\"\n\n\"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan\",\nvastasi Engelbrekt, \"mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena\nkuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin\nvaltakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät\ntyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen,\nvaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista\nvangiksi, kun heidän piti -- myöskin vastoin lakia -- viedä\nvaltakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä\nWismarin vankilassa -- ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen\nritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan\njälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo\nherra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä\nkuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun...\"\n\n\"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt\nEngelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta\nmielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja\nennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat.\nTyytymättömyyden sanoitte yltyvän...\"\n\n\"Siitä\", sanoi Engelbrekt, \"että koko sota on laittomuutta...\"\n\n\"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö\ntoisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt\non Tanska tarpeessa...\"\n\n\"Ja ensi kerralla?\"\n\n\"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro.\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan\ntoiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa\nsaalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret\nmetsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet\nvierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet\nmetsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut\ntäällä vuorillamme ja metsissämme.\"\n\n\"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?\"\n\n\"Sanokaa itse, jalo herra ... mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme\nylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti.\nIdästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta\nkuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin\nasti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt\nkuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan\nrauha Tanskan kanssa ... mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra,\nasianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat\nnaapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se\ntarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa.\nTämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi\ntuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, -- sillä tähän päivään asti ei\ntämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista.\nNiinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo\non herännyt päivätyöhönsä.\"\n\n\"Liitto\", virkkoi Hannu kreivi, \"mitä sanottekaan, Engelbrekt,\nlöytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien\nkolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!\"\n\n\"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa\", tarttui taas\nEngelbrekt puheeseen, \"oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?\"\n\n\"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen\nsanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut\nvaltakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän\nperustuskirjan olemassaoloa?\"\n\n\"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te,\njalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt.\"\n\n\"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän\nkuin minä!\"\n\n\"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar\ntöin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä\nkirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan\nkansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa\nolivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin\nkuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä\", Engelbrekt\nkääntyi näin sanoen munkkiin, \"te, joka siihen aikaan olitte vanhan\nKaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen\nkyllä muistatte.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi munkki, \"jalo vuoritilallinen on oikeassa!\nPaitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä\ntuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä\nvaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin\nverraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa\njälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän\nasiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja,\nJumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan\nkuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi.\nHarvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren\nsuurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi\nsuuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille\nkolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä\nyhtymisestä suurta hyötyä.\"\n\n\"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla\nmuillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta\", virkahti\nEngelbrekt.\n\n\"Tietysti\", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain\ntarkoitusta. \"Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte.\nKaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea\nvaltakuntaa...!\"\n\n\"Jo heti kruunauksen jälkeen\", alkoi taas munkki, \"alkoivat herrat\npoistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus\noli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä\nepäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella\nsaanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin\nniin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan\nvalitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan\nkuninkaaksi ... niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen\npäälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois,\nniin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17\njoukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan\nystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti\nomituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo\nherra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän\nvastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!\"\n\n\"Ja se onkin hänelle onnistunut\", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.\n\n\"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi\", nousi Engelbrekt puhumaan, \"ja\nuskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon\nviimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa,\nkuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan\njousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei\nkoko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne\nolivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää\nhän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas...\"\n\n\"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa...?\"\n\n\"Ei, ei... Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa\ntehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty... Ja lailliseksi Ruotsin\nkuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396,\nsillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa\nvuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi.\"\n\nKreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä\nryntäillensä ristiin.\n\n\"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra\", jatkoi Engelbrekt, \"mutta\nsellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet\nRuotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa,\nmutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat\nunohtaneet Ruotsin rahvaan.\"\n\n\"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin\nasioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen\nj.n.e. -- -- -- sekö tahtonne?\"\n\n\"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,\nHannu kreivi.\"\n\nNyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista\nseisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi\nheitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä\nystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan\nmatkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä\nseisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.\n\nSiinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja\nAgnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala\noli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna\nparastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut\nluonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä\nniin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran\nhäntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen\nsilmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä.\nTämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.\n\nEngelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin\nharvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja\nkoetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä,\ntämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja\nnyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi\nkuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa\nolisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää,\nkoska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.\n\nHän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin\nsellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut\nsiellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä\nkuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan,\nsamate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään,\noli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti,\nett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin\nkreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin\nmyötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.\n\n\"Minulle on kerrottu\", sanoi vihdoin Richissa rouva, \"että\nVaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä\nperää?\"\n\n\"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan\", vastasi\nEngelbrekt, \"on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen\non kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää.\"\n\n\"Koskeeko se jokaista henkipattoa?\" kysyi taas Richissa rouva ja vasten\ntahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä\nvähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota,\nja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.\n\n\"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas\", vastasi hän, \"ei saa nauttia\ntätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei\nole saava tätä armoa nauttia'.\"\n\n\"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?\" jatkoi Richissa\nrouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin\ntarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää\nväliäpitämättömältä.\n\n\"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva\", vastasi Engelbrekt, \"ja nyt\nkenties enemmän kuin ennen.\"\n\n\"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö\", sanoi taas Richissa rouva,\nikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita\nsaattoi saada, \"ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo\nkummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä\nolevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu,\nkesy kuin koira.\"\n\n\"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä...\"\n\n\"Sepä merkillinen taito\", virkahti kreivi. \"Karhujen hallitsemista\nrautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen\nkoiriksi, se minua kummastuttaa.\"\n\n\"Taito tai mikä\", sanoi taas Engelbrekt, \"niin on karhu kesy kuin koira\nja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti\nsuosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin\npuettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!\"\n\n\"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi\", nauroi kreivi ja loi\nsilmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut\nvaatteet. \"Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen\nkesytyttänyt muilla?\" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.\n\n\"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka\ntodella osaa petoja kesyttää...\"\n\n\"Ja mikä on sen miehen nimi?\" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen\nnäyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse\nEngelbrektiltä.\n\n\"Se on henkipatto mies\", vastasi Engelbrekt, \"josta en tiedä enempää,\nkuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää\nsalassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa.\"\n\nNäistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen\nnostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin\nvähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.\n\nEnempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että\nEngelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä\nseuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.\n\nHetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään\nkuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.\n\n\n\n\nX.\n\nEerikinjuhla-päivä.\n\n\nToukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki\nkuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty\npäivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä\nkaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren\njuurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka\ntaholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa\nkaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran\nhuomaa sanottavan Faluniksi.\n\nVaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä\nnäihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain\nnimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään\nvanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan\nkartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi\nkaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen\nvanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän\njärven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka\nsijaitsee n.s. \"ulkoharjun\" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään\nHedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.\n\nVastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli\nkappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä\nvieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan\nalkaneet laskea perustusta nykyään n.k. \"Vanhalle\" eli Maria Magdalenan\nkirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen\nkappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka\nläheisyydessä se sijaitsi.\n\nLännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren\nja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis\njonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta\nVanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla\nkäytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi\nsuoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.\n\nKoska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin\non aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. \"Vaskivuorella\nasui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika\",\nkas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen\nmäärään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki\nsivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi.\nEngelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä\nhenki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se,\nmikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei\nhavaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu\nkaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.\n\nEerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin,\npuvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin\nvuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne\ntulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien\nympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää\nmessua.\n\nItäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä,\nseisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka\nasui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin\nleimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin\nhuomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka\nkoetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa\nja kostonhimoa.\n\nToinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen.\nJälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen\nnäkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.\n\n\"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika\", sanoi vuoritilallinen pistäen\nmolemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. \"Te sanotte jotakin,\njoka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen.\"\n\n\"Kirkonrakennuksenko?\" kysyi moralainen katsoen kummastellen\nvuoritilalliseen.\n\n\"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän\nkirkonsijan?\"\n\n\"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!\"\n\n\"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen\nsijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle.\nLopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava\nhevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi\nja pani pitkäkseen.\"\n\n\"Hm\", sanoi moralainen. \"Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille\nsaman palveluksen, minkä hevonen teki teille?\"\n\n\"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä\najoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa\non, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän\neikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting\nnäyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin\nhammasteltavaa väleissänsä.\"\n\n\"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä\njohtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä\nparemmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen,\nmutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen...\"\n\n\"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika\", vastasi\nBjörn Bergsman.\n\nKeskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten\nharjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse,\njotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.\n\n\"Nyt tuli Engelbrekt\", sanoi äskentullut hengästyksissään. \"Hänellä oli\nsuuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra.\"\n\n\"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan\nhautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä\", selitti vuoritilallinen.\n\"Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili\nsen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti\nkuninkaan suosiossa.\"\n\nNyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua\nkuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen\ntalonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää\ntalonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.\n\nJa kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan\ntaivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että\njokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta -- mutta tuskinpa koskaan\nlienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos\nkoskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta\nkansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei\nainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli\nja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun\ntäytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.\n\nJuuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas\nharjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet\nhatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että\nhe tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta\nmieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.\n\nPäästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin\nharjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu\nkulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain\nrakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja\nvarten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä\nei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki,\njoka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja\nkiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille\nrakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.\n\nNiin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli\nlopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat\nkulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta,\nVanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat\nsitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.\n\nTämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli\nlyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin\nheidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden\njoukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät\njoukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.\n\nHän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen\nrinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja\nvuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että\npiirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin\nkulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin,\nnähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä\npuolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän\nkokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli\nkasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli\nmustamunkki.\n\nÄänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama\nmies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä\nylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.\n\n\"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme\", alkoi\nvanhus, \"ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa\nja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta\nsaata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen\ntahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He\nuhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa\nkurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan\nmitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä\nkukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän\nauttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet,\nkuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään\nkaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä\nja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot\nja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa\nlepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa.\"\n\nVäkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan\npakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien\ntähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli\nammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; -- kurjuuden\nilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa\nvääntelemistä.\n\n\"Vuosi vuodelta\", jatkoi vanhus, \"on paha paisunut ja aina Eerikki\nkuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä,\nettä Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola\ntai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme\nnyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme\nkaikki yksimielisesti -- tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka\nhenkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa,\nja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut,\nEngelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä\nkuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!\"\n\nNäin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.\nPauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.\n\nEngelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen\nrypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli\nollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja\nviimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja\nloi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen\nolisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään\nkysymykseen.\n\n\"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut\nseutujamme\", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä,\njoka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen\nsydämessä, \"ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa\npääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja\npelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja\nvapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta\nse mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on\nrikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa\non, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies\ntekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on\nuskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena\nkolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan,\nmihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko\nkuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä\ntiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa\nmukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on\nrikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne\nRuotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa,\nmitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä\nvaloja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa\nteki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen\nkuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään\napua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai\nmitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän\nlampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne,\nkäräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi\nkeihäisiinsä.\"\n\nEngelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin\nodotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään\nsuuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun\nrinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän\nodotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin\noli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä\nniiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän\nkuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle\nnäyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli\nhäntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät\nyhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.\n\nTäällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa\nvarovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä\nääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin\nväkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle\npaperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.\n\n\"Engelbrektille!\" kuiskasi munkki.\n\nSen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle\npaikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.\n\nKukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli\npuhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa.\nHermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille\nmunkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa\nsynkistyivät.\n\nPaperilla oli seuraavat sanat:\n\n\"Vouti on takanasi talossa!\"\n\n\"Isä Johannekselta!\" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin\nkouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen\nvalmiina häntä puhuttelemaan.\n\n\"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt\", sanoi hän, \"ei pidä iskeä poikki\nsitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin\nsinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa\nsaattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin\npitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät\nyhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos\ntyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme\nollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan?\nSano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään\nvalituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo\npyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä\nmeidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä,\nonko useampia samamielisiä.\"\n\nJa taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen\nkaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään\nhuutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat\nhäneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.\n\n\"Rehellistä puhetta oli se\", sanoi hän, \"ja miehen puhetta. Mutta sanon\nteille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy\ntulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin\nkäymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma\ntuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki\nkäskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on\npyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa,\njonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran\nkasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä ... itse emme\nsaa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi\nkäydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat\nkapinoitsijoita ja rosvoja! -- Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea,\nsanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet\nsille tielle lähteä... Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan\ntämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään\nperille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta\ntoimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja\nkuninkaalta ... taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää\nnyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta\nsiinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin\ntotta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas.\"\n\nNämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo\npieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla,\njoka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin,\njotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä\nkyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja\nhänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan\nsanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä\nääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs\nkatseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies\nnäytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin\nainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin,\nettä muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä\nolikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka\nhädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille\nrajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He\nolivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet\nenää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka\nsillä tiellä ammotti vastaan.\n\nMutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi\nantautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy\nhuulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut\ntahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti\nhuomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka\nodotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva\nkoko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse\nlähtemään kuninkaan puheille, -- sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti\nkaikkien sydämet puoleensa.\n\nSenpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen\njälkeen.\n\n\"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt\", kuului miesten huuto joka\ntaholta.\n\n\"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!\" virkkoi taas\nEngelbrekt. \"Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata\nJumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala\nvarjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on\nJumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen\ntähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja\nniin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani\nEerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka\nkunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme\ntäydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!\"\n\nJa miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui\nkokous.\n\nMutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota\naaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä\neroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit\ntaipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina\nsurvaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi,\njota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta\nsitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo\nmiehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.\n\nMutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen,\nsitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä.\nKaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä\nluottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan\nvaruillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata\nmuutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen\nvetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.\n\nKesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun\nhän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä\nvastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut\nkokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille\nkätensä.\n\n\"Mitä, tekö täällä, jalo herra?\" huudahti Engelbrekt tarttuen\nojennettuun käteen ja pusertaen sitä.\n\n\"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!\"\n\nEngelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä\nhän se oli.\n\n\"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika\",\njatkoi kreivi, \"en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä,\nmitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille\nystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin\nvoin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla.\"\n\n\"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan\nsitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt.\"\n\nNyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.\n\n\"Sallikaa minun nyt kysyä\", sanoi hän sitten, \"milloin aiotte lähteä\nvaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole\npysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala\nerehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne\nperille.\"\n\n\"Vaaran kyllä tajuan\", vastasi Engelbrekt, \"enkä aio laiminlyödä, mikä\nviisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä.\"\n\n\"Ja milloin lähdette!\"\n\n\"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!\"\n\n\"Ja yksinännekö lähdette?\"\n\n\"Kenties otan nuorukaisen mukaan.\"\n\nNäin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin\ntalolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin\nkulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin\nkartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan\nviittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan\nvälinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia\nihmisiä.\n\nMiehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti\nEngelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä,\nvaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi\nhetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja\nEngelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan\nmiehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli\nrenki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita\nja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja\nHerman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan\nrengille:\n\n\"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä\nme lähdemme matkalle!\"\n\n\"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan\", kuului renki\nvastaavan. \"Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää.\"\n\nRenki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.\n\nNuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että\nkreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä\npysähtyi Engelbrekt.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.\n\nKysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen\nsinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja\nhuomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti\njouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi\nrahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.\n\n\"Ah\", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman,\njoka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli\naivan lähellä. \"Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire\nsillalle...\"\n\nRatsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n\"Se on Kirjuri-Martti\", sanoi hän, \"minä tunsin hänet heti valepuvusta\nhuolimatta. Hän on voudin oikea käsi.\"\n\n\"Seuraa häntä\", virkkoi taas kreivi, \"ja hanki minulle tarkat tiedot\nhänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa!\nSitä minä aavistinkin\", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, \"luulinpa\nkerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun.\"\n\nEngelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista\nsilmistään, käänsihe nyt takaisin.\n\n\"Joutukaamme!\" virkkoi kreivi.\n\nJa sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen\nmies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle.\nTakanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin\nnäytti tarvitsevan.\n\n\"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?\" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa\nohitse.\n\n\"Matka on pitkä\", vastasi talonpoika, \"ja minun täytyy joutua kohta\nkotiin.\"\n\n\"Gagnevinkö tietä lähdet?\" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan\nkääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt\nhevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.\n\n\"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille\", vastasi talonpoika ja\npoistui.\n\nLeksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin\nmuiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin\ntuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.\n\nJuuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti\nhymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli\nnähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli\nhansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän\nsitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle\narvelulle.\n\n\"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias\", sanoi hän,\n\"minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan\nymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei,\nkuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan\nvielä aikaa.\"\n\n\"Terve tultuanne, kauppias Lydert\", tervehti Engelbrekt, \"aika on, niin\nkuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon.\"\n\nNäin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi\nEngelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen\nvoudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä\ntalo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi\nkuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka\nvei joelle.\n\n\n\n\nXI.\n\nEngelbrektin kotona.\n\n\nEngelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten\nkodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui\nsisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen\ntoisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä\npenkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen\nselvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä\nosa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla\npuolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä.\nNe olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat\nsiellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa\nisäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi\nmiehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria\nurotöitä tehneet.\n\nNyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta\ntalonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita\nhuoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä\npöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen,\nsillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän\ntapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei\nhäntä häirinnyt.\n\nEngelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan\nkatseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein\nsanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.\n\nVaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä\nvastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset\nolivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta\nsaattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun\nhunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Kiitos!\" sanoi hän, \"sinä rukoilet minun puolestani ... tiedätkö siis\njo minun lähtevän matkalle?\"\n\nVaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti\nmiehen kädelle.\n\n\"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo\", sanoi hän, \"sitä hän ei voi\nvälttää, mutta kohtalo on Herran vallassa.\"\n\nNäin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen\nmolemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.\n\n\"Ei mitään kyyneliä, vaimo\", lisäsi hän, \"Engelbrektin vaimo ei saa\nitkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei,\ntapaamme taivaassa.\"\n\nVaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa\nhehkuivat hänen silmänsä.\n\nSamassa astui Herman huoneeseen.\n\n\"Nyt luulen kaikki olevan valmiina\", sanoi hän ja pysähtyi\nkunnioittavasti Engelbrektin eteen.\n\n\"Entä voudin vakoojat?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Näitkö siis hänet...?\"\n\n\"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman,\nett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?\"\n\n\"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse\", vastasi\nHerman, \"mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa\nsiitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä\npihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä\noli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja\nkiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän\ntoimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä\nhevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti\nmieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin\nja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin\nkätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna.\nSatulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He\nolivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä\noli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin.\nHänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi,\nvei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä\npitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia.\"\n\n\"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön\", sanoi Engelbrekt vähän\naikaa oltuansa vaiti. \"Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän\nveljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!\"\n\n\"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan.\"\n\n\"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt,\nyöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu.\"\n\n\"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret.\"\n\nNyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä\nja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies,\nharmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli\nUlvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä\nosottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon\nvoimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven\npuolella.\n\nSillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön,\njossa miekka hopeakannikkeesta riippui -- vuoritilallisten oli näet\netuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta -- ja ripusti sen seinässä\nolevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni\nEngelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten\nkunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen\nvaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden\npuolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja\nmitä siitä oli seuraava.\n\nKun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi\nEngelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota.\nUlvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti,\nja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen\nkanssa puhelemaan.\n\n\"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi\", sanoi Engelbrekt, kun kaikki\nolivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa,\n\"mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela\npää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi,\nUlvi...?\"\n\nYlpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain\nalta.\n\n\"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!\"\nvastasi hän. \"Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos\njoku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn.\"\n\n\"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä\nlähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi\nasiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten\nnähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu,\nhän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen\nvakoojiansa.\"\n\n\"Hyvä, sen teen... Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun\nlähtevän vasta huomenna?\"\n\n\"Niin on sanottu voudin tähden...\"\n\n\"Ymmärrän ... ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen\nratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän.\"\n\nSillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä\nveljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä\nmennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista,\ntavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen\nhuomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut\npaikkakunnalle.\n\nHän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin\nlevottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen\noli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja\nHannu kreivi ilmautui kynnykselle.\n\n\"Aioin lähettää teitä noutamaan\", sanoi hän, \"mutta pelkäsin\nherättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia,\njotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä.\"\n\n\"Ja koskevatko ne minua?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Teitä ja matkaanne...\"\n\n\"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa\nminulle ystävyyttänne, Hannu kreivi.\"\n\n\"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista\naikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on\nryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä\nsuurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen\nsaamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista\nkeskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta\nkeskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee,\nja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena.\"\n\n\"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen\nyrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa.\nMutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella\nmielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi.\nMutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?\"\n\n\"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta\npäivällä...?\"\n\n\"Kyllä näin!\"\n\n\"Hän oli voudin urkkijoita...\"\n\n\"Sen tiesin ... minä tunsin hänet!\"\n\n\"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla\nvastaanne, myöskin oli niitä?\"\n\n\"Lydert Rosenbryggekö?\"\n\n\"Se oli hänen nimensä, luulen ma... Hänen nimensä on minulle vanhastaan\nvastenmielinen.\"\n\nHannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä\neikä muistella sen omistajaa.\n\n\"Arvasin siis oikein\", virkkoi Engelbrekt, \"mutta ei kummankaan näistä\nole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani.\"\n\n\"Ei kummankaan!\"\n\n\"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?\"\n\n\"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi\nmuun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan\nkirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin.\nOnni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla\nharjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka\nmyöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli\nsaapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan\nkeskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan\nmukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa...? Tämä pyysi nuorukaisen\ntulemaan kauppapuotiinsa.\"\n\n\"Ja vouti...?\"\n\n\"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa,\njohon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä\nmahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa\nja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli\nkuullut ja nähnyt.\"\n\n\"Mutta entä Lydert?\"\n\n\"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi.\nSekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle\ntekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa\nilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle.\"\n\n\"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?\"\n\n\"Eipä!\"\n\n\"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?\"\n\n\"Minä lähetin hänet... Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi\nillaksi luokseni voudintaloon... Siten hän toivoakseni on ainakin täksi\nvuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan.\"\n\n\"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en\nainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille\nkiitollisuudenvelkaan...\"\n\n\"Kun sitten palvelijani\", keskeytti kreivi, \"tuli voudin puheille, oli\nsiellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki...\"\n\n\"Mustamunkkiko?\" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.\n\n\"Niin, dominikaanimunkki ... hän oli tavattoman pitkä, sanoi\npalvelijani.\"\n\n\"Johannes, ei ... mahdotonta, mahdotonta\", sanoi Engelbrekt, sentään\nenemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.\n\n\"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?\" kysyi kreivi.\n\n\"Ei, ei ... en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän\njotakin kuuli heidän puheestaan.\"\n\n\"Vähän hän kuulikin\", sanoi kreivi, \"vouti vaan näytti hyvin iloiselta\nja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia.\"\n\nEngelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen,\nmutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken\nsilmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä,\nettä hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli\nsanonut Johannekseksi.\n\n\"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen\nkeskipäivään saakka\", sanoi kreivi rohkaisten, \"ja nyt sanon teille\nsydämelliset jäähyväiset... Kai matkustatte Tukholman kautta?\"\n\n\"Niinpä arvelen!\"\n\n\"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa ... jos\ntahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin\nkauvan kuin viivytte Tukholmassa!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi\", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi\nhartaasti kreivin kättä, \"mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan\nystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu\nkreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka\nolen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää.\"\n\nKreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:\n\n\"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon\nHän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että\nEerikki kuningas olisi ollut täällä tänään...!\"\n\nSitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki\nmuutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi\nhädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät\nrikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan\nikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja\nvarakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin\nlasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin\nÖstanfors-jokea.\n\nHetken kuluttua tuli Herman.\n\n\"Oletko nähnyt pateria?\" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.\n\nNuorukainen vastasi myöntävästi.\n\n\"Ja missä...?\" kysyi taas Engelbrekt turhaan koettaen salata\nlevottomuuttaan.\n\n\"Olen nähnyt hänet tänään kummallisilla teillä\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Vähän aikaa sitten näin hänen menevän voudin luokse tuonne\nharjulle. Hän oli hyvän aikaa sisällä. Minä aioin odotella hänen\ntakaisintuloansa, mutta silloin tuli tuo saksalainen rihkamakauppias ja\npyysi minua mukaansa ammattikunnan tupaan, jossa toivoi tavattavan tänä\niltana. Hän ei ollut täällä Vartiovuorella ennen ollut...\"\n\n\"Entä pateri, Herman?\"\n\n\"En voinut viivytellä kauvempaa, se olisi voinut synnyttää epäluuloja.\nMinun täytyi seurata kauppiasta!\"\n\n\"Ja etkö sen jälkeen ole häntä nähnyt?\"\n\n\"Näin, juuri nyt kotimatkalla!\"\n\n\"Ja mitä hän silloin sanoi...?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Ei mitään ... minä en sinua ymmärrä!\"\n\n\"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli\nvastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin\nsyrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä\npienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle...\"\n\n\"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?\"\n\n\"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän\nvastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa,\nnyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä\nja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut\nmitään, nyökäytti vaan päätänsä.\"\n\nEngelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja\nsitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan\nkiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle\nlaskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa.\nTällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen.\nHänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata\nhänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.\n\n\"Hetki lähenee\", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota\ntämä nojasi pöytään, \"tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai\nlähdetkö sieltä matkalle?\"\n\n\"Niin minä aioin\", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa\nkäteen, \"aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme\nkokouksesta järvelle... Onko Ulvi lähtenyt?\"\n\n\"On, hän on mennyt!\"\n\nEngelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen\nvaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa\nperään siveli partaansa.\n\n\"Eikö sinulla sitten ole mitään minulle sanottavaa, Engelbrekt?\" kysyi\nvaimo.\n\n\"Voi, vaimo, vaimo\", puhkesi taas Engelbrekt sanomaan, ikään kuin\nheräten niistä ajatuksista, jotka häntä pitivät vallassaan, \"tänä\npäivänä on minulla ollut niin paljon puuhaa, että olen tuskin saanut\npuhua sanaakaan sinun kanssasi, ja kuitenkaan ei kukaan tiedä, milloin\ntämän jälkeen saamme puhella toistemme kanssa... No, no, elä itke.\nKyllä minä tulen terveenä takaisin, luottakaamme Jumalaan...\" Tuo\nvakava mies pusersi rikki pari kyyneltä ja vaimo painoi päänsä hänen\nrintaansa vasten. Mutta Engelbrekt nosti hänen päätänsä ja suuteli\nhäntä.\n\n\"Rohkeutta nyt vaimo ... sinun tulee pitää huolta kodista ja talosta,\nja jos tarvitset hyviä neuvoja niin turvaudu...\"\n\nHän vaikeni yht'äkkiä. Eräs nimi oli päästä hänen huuliltaan, nimi,\njoka niillä aina, mikäli näytti, tärkeillä hetkillä oli saapuvilla.\nMutta nyt hän viivytteli sen lausumista ja hänen silmänsä tuijottivat\npitkin huonetta ikään kuin läväistäkseen pimeyden ja löytääkseen valoa.\nPitkään hän ei kuitenkaan viivytellyt, ennen kuin jatkoi:\n\n\"Ja jos hyviä neuvoja tarvitset, niin turvaudu Pater Johannekseen. Sano\nhänelle Engelbrektin kerran elämässään epäilleen häntä, mutta pyydä\nhänen suomaan se anteeksi. Minä uskon sinut ja talon ja kodin hänen\nhuostaansa. Ja nyt hyvästi, vaimo, Jumala ja kaikki pyhimykset sinua\nsuojelkoot!\"\n\nHän suuteli taas vaimoansa. Sen jälkeen hän tempasi hatun käteensä,\npainoi sen päähänsä ja riensi ulos Hermanin seuraamana.\n\n\n\n\nXII.\n\nP. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.\n\n\nNuo molemmat miehet astuivat nopein askelin alas sillalle päin ja\npäästyänsä toiselle puolelle virtaa poikkesivat vasemmalle, nousivat\nvähitellen harjun rinnettä loitolta sivuuttaen kauppamiesten puodit ja\njatkoivat sitten kulkuansa pientä kappelia kohti. Myrsky oli yltynyt ja\nalkoi sataa. He näkivät kaukaa tulia voudintalosta ja päästyänsä\nkappelin kohdalle paistoivat myöskin kokoushuoneen tulet heille\ntervetulijaisiksi. Se sijaitsi kappelin vierellä kohottaen pientä\ntorninhuippuansa korkeutta kohti ja näytti pieneltä lapselta vanhemman\nsisarensa rinnalla, jona vanhaa kappelia kyllä saattoi pitää.\n\nTätä suhteellisuutta ei saa pitää ainoastaan ulkonaisena ja\nsatunnaisena, sillä ylimalkaan oli olemassa todella sisällistäkin ja\noleellista yhteyttä kirkon ja ammattikuntain kesken.\n\nMolemmat olivat rauhan koteja ja tukia, kirkko ylävämmällä paikalla,\nammattikunnan huone taas ikään kuin keskellä maailman melskettä. Kirkko\noli se suuri kallio, jolle risti oli pystytetty, veljeshuone\näärimmäinen esikartano rauhan temppelissä. Jälkimmäistä kävi suojuksena\nsiirtäminen väkivaltaa ja rikoksia vastaan; se muodosti tosin vaan\nulkovarustuksen, mutta jonkun pyhimyksen nimi pyhitti sen.\n\nMutta ammattikuntain tarkoituksena ei ollut ainoastaan ammattilaisen\ntahi kauppamiehen elinkeinojen ja toimien suojaaminen ulkonaista\nväkivaltaa ja häiritsevää oikeudenloukkaamista vastaan, vaan myöskin\navun ja suojan antaminen taistelussa sairautta ja köyhyyttä vastaan.\nViimeksi mainittu tehtävä olikin todenmukaisesti niiden aikaisempana ja\nalkuperäisempänä tarkoituksena. Suuri oli niiden merkitys silloiseen\naikakauteen nähden. Ne työskentelivät kristillisyyden hyväksi,\nlevittäen rauhaa ja sovinnollisuutta raakoihin ja hillittömiin\nintohimoihin, lieventäen tapoja ja kohottaen mieliä ylöspäin, alinomaa\nhuomauttaen ylevämpää pyrkimistä ihmisen korkeimmaksi päämääräksi.\n\nSe ammattikunta, joka oli täällä Vaskivuoren juurella, oli pyhitetty P.\nYrjänälle. Sitä johti, niin kuin ammattikuntia ylimalkaan,\nammatinvanhin yhdessä ammattiveljien kanssa, joita oli luvultaan 12.\nSillä oli myöskin omat sääntönsä. Tämän P. Yrjänän ammattikunnan\nsääntöjä löytyy vielä osa tallella ja ne valaisevat kaikista parhaiten\nammattikunnan luonteen. Ammattiveljesten piti olla sovussa keskenänsä\nja aina ensin koettaa sopia asiansa ammatinvanhimman välityksellä,\nennen kuin vetosivat oikeuteen. Jolleivät ammatinvanhin ja ne 12, jotka\nammattikuntaa johtivat, voineet ammattikunnan kokouksessa oikeutta\nmyöten ja ystävyydessä sovittaa riiteleviä, saivat nämä muualta\noikeutta hakea, mutta kuitenkin vasta ammatinvanhimman suostumuksen\nsiihen saatuansa. Joka ammatinvanhimman luvatta haastoi ammattiveljensä\nkihlakunnankäräjiin tahi kuninkaan ja valtakunnan neuvoston eteen, hän\nsaattoi itsensä melkoisten sakkojen alaiseksi ja hänet voitiin\nerinäisissä tapauksissa erottaa ammattikunnasta, jättämättä hänelle\ntoivoakaan päästä siihen takaisin. Samoin se, joka kahdesti\nammatinvanhimman oikeuteen haastettuna ei tahtonut hyvittää\nammattiveljeänsä. \"Sellainen oli haastettava kuninkaan oikeuteen ja\" --\nsanotaan säännöissä -- \"erotettakoon ammattikunnasta elköönkä koskaan\nammattiveljen tai ammattisisaren nimeä kantako, koska hän häpeällisesti\nrikkoi ammattikunnan oikeudelle vannomansa valan.\"\n\nSama rangaistus kohtasi myöskin sitä ammattiveljeä tai sisarta -- sillä\nnaisiakin voitiin ottaa näiden laitosten jäseniksi -- joka ei rientänyt\nveljeänsä tai sisartansa auttamaan, kun joku tätä \"piteli pahoin.\"\n\nTodistamassa näiden ammattikuntain vaikutusta itse tapoihin ja samalla\nosottamassa viimemainittujen raakuutta ovat ne P. Yrjänän ammattikunnan\nsäännöissä löytyvät sakonmääräykset, jotka ovat tarkoitettuina estämään\nsellaista kuin esim. vetensä heittämistä kokoushuoneeseen, seinille\ntahi jonkun ammattiveljen vaatteille. Vielä suuremmat sakot täytyi sen\nsuorittaa, joka vihapäissään heitti vaatteet päältänsä taikka vaan\nkääri hihansuunsa ylös -- siis teki meidän olojemme kannalta verrattain\nvähäpätöisen hairahduksen. Mainitaanpa sellaistakin kuin naisten\nlyömistä ja tukasta vetämistä itse seurustelupöydän ääressä.\n\nTavallisesti seisoi joukoittain köyhiä kokoushuoneen oven edustalla\nodottelemassa sitä hetkeä, jolloin ammattikunnan toimitsijamiehet\ntulivat heille juomasarvista tai astioista jakelemaan olutta\njuotavaksi. Toimitsijamiehiksi sanottiin niitä, jotka pitivät\nammattikunnan kokouksissa huolen ruoasta ja oluesta ja ylimalkaan\nkaikesta, mitä tarvittiin. Toimitsijamiehenä olemisen velvollisuus\nmäärättiin vuoron mukaan ja sen täytyi maksaa sakkoja, joka käskyn\nsaatuansa kieltäytyi.\n\nKun Engelbrekt ja Herman saapuivat eteisen portaiden eteen, niin he\nnäiden sivulla, kivijalan vieressä, näkivät ikään kuin pari tulista\nhiiltä hehkuvan ja näiden takana mustan möhkäleen, jota kuitenkin töin\ntuskin saattoi maasta erottaa.\n\n\"Luulinpa olevamme ensimmäiset\", sanoi silloin Herman, \"mutta Björn\nBergsman näkyykin jo olevan täällä.\"\n\nHe astuivat sitten sisälle kokoustupaan, jossa aivan oikein mainittu\nvuoritilallinen tulikin heitä vastaan. Toimitsijamiehet olivat äsken\npäättäneet työnsä, johon myöskin kuului tuvan järjestäminen ja\nkoristeleminen veralla ja vihreillä lehvillä sekä pöydän kattaminen.\nSeinät oli peitetty punaisella veralla ja sen päälle oli kiinnitetty\nkuusenhavuja ja äskenpuhjenneita koivunlehtiä suuriksi koristeiksi.\nPitkinpäin tupaa oli asetettu iso seurustelupöytä, jolle isoja\nhaarikoita ja juomasarvia sekä muutamia hopeakannuja oli pantu somaan\njärjestykseen. Pöydän yläpäässä oli muita isompi istuin. Se oli\nammatinvanhimman sija. Hänet valittiin vuodeksi. Häntä likinnä kahden\npuolen pöytää oli pienempiä istuimia niille kahdelletoista, jotka\nyhdessä ammatinvanhimman kanssa olivat ammattikunnan johtokuntana.\nSitten oli pitkiä penkkejä kahden puolen pöytää.\n\nVähäisen matkan päässä ovenpuolisesta pöydänpäästä kulki aitaus poikki\nhuoneen, ja tämän aitauksen ja oven väliseen osaan salia oli seinään\nlyöty koko joukko koukkuja. Ammattiveljet ripustivat näihin aseensa,\nennen kuin saivat astua aitauksen sisäpuolelle.\n\n\"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!\" kuiskasi Engelbrekt Hermanille\nheidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.\n\nNuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat\nSusipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän\nääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa\nammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät\ntulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia\nlyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä.\nAmmatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut,\nsitä mukaa kuin saapuivat.\n\nViimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge,\njoka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten\nhuomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä\npiti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes\nhuomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.\n\nNyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri\nsakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin\nammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.\n\nAmmatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän\nnäköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko\nhuoneen.\n\n\"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo\", sanoi hän, \"olkoon kaikille\nveljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan\nveljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä\nsovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!\"\n\nSillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä\nmenemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli\nnautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa\noli suoritettu hairahdusten sakkoina.\n\nNuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret\npuhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään\nsakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis\nkaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä\nkääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja\nreippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.\n\nTuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin\nhuomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla.\nTosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen\ntunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta\ntämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella\nmieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä\nsyntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella\nsen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut\ntaisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä\npaljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai\nkuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.\n\nJalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita\nvapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla\nheidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat\npäättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä\nkertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan\npuolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista\nyhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin\nkesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä\npitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; -- hän\npiti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta\nkäsittämään.\n\n\"Saatatpa ylpeillä, Lydert Rosenbrygge, kuuluvasi kaupunkiin, jolla on\nsellainen menneisyys, ja sukuun, jolla on sellaiset muistot, kuin\nsinun.\"\n\n\"Niinpä teenkin\", vastasi Lydert jonkinlaisella kainoudella, joka\nkuitenkin enemmän paljasti kuin peitti, \"mutta uskokaapa taikka elkää,\nniin pidän yhtä suurenarvoisena sitä, että kauppamatkoillani olen\njoutunut tuntemaan teidän isänmaanne.\"\n\n\"Ja miksi niin, Lydert kauppias?\"\n\n\"Luuletteko sitten, ett'en kykene käsittämään, mitä nykyään jokaisen\nRuotsin miehen sydämen pohjassa liikkuu. Eikö se ole sellaista, jota\nminun kyllä tulee ymmärtää? Jousta jännitetään sortajan pään varalle,\nmiekkaa tahkotaan.\"\n\nPitemmälle ei kauppias ehtinyt. Nuo neljä veljeä kohosivat kellarista\nja nyt täytettiin juomasarvet ja haarikat ja maljat, ja ammatinvanhin\nsoitti kelloa. Tämä tehtiin suurella juhlallisuudella. Toimitsijamiehet\nkulkivat ympäri kantaen tulisoihtuja ja pyyhkeitä, sillä ensimmäinen\nmuistomalja oli nyt juotava. Tämä juotiin \"Vapahtajan muistoksi,\nNeitsyt Maarian muistoksi ja Pyhän Yrjänä ritarin muistoksi\" ja\nsanottiin \"suurimmaksi muistoksi.\"\n\nKaikki päät paljastuivat, niin kuin oli säädetty, ja sekä sisaret että\nveljet nousivat seisomaan ja lauloivat. Näiden ammattikunnan sääntöjen\nrikkominen rangaistiin sakoilla, samoin jos joku juodessaan läikäytti\njuomaa tai pudotti juoma-astian.\n\nLaulun lopetettuaan ja maljan juotuaan kävi taas veljeskunta istumaan\nja siellä täällä alkoi taas syntyä puhelua yksityisten jäsenten kesken.\nNäin kävi etenkin Lydert Rosenbryggen ja Hermanin kesken.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi edellinen, \"kun aamupäivällä kuulin tuon jalon\nvuoritilallisen puhuvan kansalle, niin johtui siitä elävästi mieleeni,\nmitä monesti olen kuullut kerrottavan oman isäni esiintymisestä, kun\nhän puhui syntymäkaupunkini puolesta teidän entiselle kuninkaallenne,\nAlbrektille.\"\n\n\"Albrekt kuninkaalle...\"\n\n\"Niin, sen jälkeen kuin hän menetettyään Ruotsin kruunun Meklenburgin\nherttuana oli joutunut kaupunkimme kanssa riitaan. Isäni oli silloin\nsenaatissa ja oli yksi niistä, jotka lähetettiin kuninkaan puheille\ntaivuttamaan häntä kohtuuttomia vaatimuksiansa alentamaan.\"\n\n\"Ja sekö onnistui?\"\n\n\"Täydellisesti!\"\n\n\"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut,\nnäyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!\"\n\n\"Toivokaamme, ja jollei ... onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä\nainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää ... ei kai Eerikki kuningas\nliene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja,\nniin...\"\n\nKauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.\n\n\"Jos näin kävisi\", jatkoi hän, \"niin kuin kenties tullee käymäänkin,\nsillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä... Tahdotteko näin\nmeidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?\"\n\nHerman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen\nvastaustaan odottamatta jatkoi:\n\n\"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani ... olin aikonut\nne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt\nEngelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän\nseurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun\njättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan.\nElkää ymmärtäkö minua väärin -- tätä sanoessaan hän loi silmänsä\nkainosti maahan -- olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni\nkirstu... Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!\"\n\nHerman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen\nolento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi\nollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka\njohtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki\ntämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli\nhänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan\nhäntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.\n\n\"Vielä on aikaa\", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, \"vielä\non aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä\nennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin\nammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni\nkokoushuoneen pihalle... Teidän täytyy nähdä se...\"\n\nNäin sanoen nousi kauppias seisoalleen ja astui aitausta kohti. Herman\noli kahden vaiheella, mutta sitten hänkin nousi ja seurasi.\n\nEteiseen päästyään he kohtasivat toimitsijamiehen, joka tuli alhaalta\nkellarista.\n\n\"Jos teillä on jotakin toimittamista veljet\", sanoi tämä, \"niin\njoutukaa, sillä kohta juodaan malja Pyhälle ristille ja Pyhän Eerikin\nja Pyhän Olavin muistolle.\"\n\n\"Paljoa ennen sitä olemme jälleen täällä\", vastasi kauppias ja otti\nHermania kädestä.\n\nToimitsijamies hävisi saliin ja nämä molemmat miehet riensivät poikki\neteisen ovelle, joka sieltä vei pihalle.\n\nHeidän kulkiessaan kappelimäelle päin antavan oven ohitse kuului\nsieltä, kuin sitä olisi kolkutettu. Herman pysähtyi ja aikoi avata\noven, mutta kauppias veti hänet mukaansa.\n\n\"Myrsky se ovea tempoo\", sanoi hän, \"elkäämme turhanpäiten menettäkö\naikaa!\"\n\nHerman piti tätä varsin luultavana ja kohta he seisoivat pihamaalla.\nOli äsken lakannut satamasta, mutta myrsky oli yltynyt hirmumyrskyksi.\nPilvet lensivät huimaa vauhtia taivaalla ja niiden lomista paistoi kuu.\nNopein askelin astuivat miehet pihamaan poikki, kauppias edellä ja\nHerman kohta perässä.\n\nHeidän päästyänsä pihamaan reunaan, mihin kartanonasemaa ympäröivä\nlauta-aita heitti synkän varjon, pysähtyi kauppias.\n\n\"Tässä se on\", sanoi hän.\n\nHerman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu\ntuvan luota.\n\nHerman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen\nvierellänsä karhun.\n\nMutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin\ntikarinpisto.\n\nMurha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama\nkirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet\niskussaan hairahtumaan.\n\nKauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan\nnaisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista -- tämä oli\nviimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui\nsekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin\nmuistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä,\nmutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja\nmeni tainnuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi\nraskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan\nhaihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se\nonnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa\nmietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö\nhän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka\nuhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai\ntekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen\nHannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa\nvalittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes\npäätöksen purkaminen on mahdoton.\n\nTäällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi\nvoudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran\ntekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin\nmahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa,\njohon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.\n\nJa kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi\nhymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän\ntänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka\nsentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka\nherättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee\npäiväpaisteessa.\n\nJuuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta\ntuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain\nsyrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja\nääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa\navautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä\nkuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.\n\nHe pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille\nKirjuri-Martti.\n\n\"Suokaa anteeksi, ankarat herrat\", sanoi hän, \"että tulemme rauhaa\nhäiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä\nmies...\"\n\nKirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti\npystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki\nkäsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia\nkatsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.\n\n\"Ha-ha-ha\", nauroi hän sitten, \"mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä\ntavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?\"\n\nMunkki osotti sormellaan Marttia.\n\n\"Miten on asian laita?\" kysyi vouti tältä.\n\n\"Näin paterin\", vastasi Martti, \"palvelijatuvan ovea kerran avattaessa\nja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin\nviittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät\nkanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös.\nEn erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään\nkysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin\ntuotin hänet teidän eteenne.\"\n\n\"Hyvin tehty, mies\", sanoi vouti, \"mutta rauhoitu, tällä kertaa\nerehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi\ntupaan takaisin.\"\n\nMartti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.\n\n\"Eikö teillä ole mitään muuta käskettävää?\" kysyi tuo nöyrä Martti.\n\n\"Ei, ei ole ... hyvin ovat asiat sillänsä\", vastasi vouti.\n\n\"Siis tunninko perästä?\"\n\nVouti nyökäytti myöntäen päätänsä ja sillä läksi Marttikin.\n\n\"Ja nyt, kunnianarvoisa pateri\", sanoi sitten vouti tälle, \"saatatte\nkai kirvoittaa kielenne kantimia? Hyvä ystävä on aina tervetullut, sen\ntähden en nyt kysykkään asiaanne!\"\n\n\"Tahdoin vielä kerran tavata teitä\", vastasi munkki, \"ja hankkia varman\ntiedon siitä, tokko tosiaankin aiotte seurata neuvoani. Vaara väjyy,\nmissä sitä vähimmin aavistatte, ja ylenkatseenne teki minut\nlevottomaksi.\"\n\n\"Kuulitteko, mitä tuo mies ennen lähtemistään sanoi ja mitä minä\nhänelle vastasin?\"\n\n\"Sen kuulin!\"\n\n\"No niin, Martti menee lähettinäni kuninkaan puheille ja tunnin\nkuluttua hän nousee ratsaille.\"\n\n\"Jos niin on asian laita\", vastasi munkki, \"niin sitten minulla ei ole\nmitään enempää teille sanomista.\"\n\nVoudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä\nsiinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nMyöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän\noli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi\naikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja\nistuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään\nkuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin\nlaittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.\n\n\"Kuulinko oikein, vouti\", huudahti hän, \"aiotteko jo tänä yönä lähettää\nsananviejän kuninkaan luokse?\"\n\n\"Aion kyllä\", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, \"saattaako se\nteitä ihmetyttää?\"\n\n\"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin,\nluulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä.\nMutta juuri tänä yönä...\"\n\n\"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään\niltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta\nvoittehan yhtä hyvin itse ... kas, tuo kunnianarvoisa isä on\nhävinnyt...!\"\n\nNiin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen\navannut oven ja hävinnyt.\n\n\"Menköön\", jatkoi vouti, \"hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat\nminusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen\ntähden pitäköön kernaasti omituisuutensa.\"\n\n\"Johdattiko hän teidät hyville jälille?\" kysyi kreivi.\n\nVouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei\nEngelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä.\nEnemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin\nlähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli\ntulossa.\n\n\"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen\nantamansa tiedot jouduttivat päätöstäni.\"\n\n\"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet\nlevottomaksi...\"\n\n\"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä\nheistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle,\njoka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin\nvähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen...\"\n\n\"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani,\nlähettää lentolähetin kuninkaalle?\"\n\n\"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä\nkuninkaan puheille!\"\n\n\"Aina valpas, aina onnellinen\", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa,\nvaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä\nsilmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.\n\nVouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan\nmaistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä\najatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään\nRichissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta\nläsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen\nkuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin\nja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.\n\nKreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä\npakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän\nkohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät\nsitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi\nhuonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua\nsisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.\n\nHän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt\nsitä huomaavan.\n\n\"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni\", sanoi hän lyhyeen ja\nvakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian\nkäsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, \"sallikaa minun\npyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin\nminun täytyi jättää hänet yksikseen.\"\n\nRichissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.\n\n\"Ruprecht\", sanoi silloin kreivi, \"tiedäthän missä P. Yrjänän\nammattikunnan kokoushuone on?\"\n\n\"Tiedän!\"\n\n\"Riennä sinne ja laita niin, että saat tavata Engelbrektiä sekä anna\nhänelle tämä kirje!\"\n\nKreivi kävi istumaan pienelle penkille lähelle erästä kynttilää, joka\nvalaisi pientä hopeista neitsyt Maarian kuvaa. Pyhä neitsyt näytti\nkatsovan häneen, mutta hän ei sitä huomannut, eikä sitäkään, että\nrukousrahi oli kosteana kyynelistä. Hän otti palan paperia ja kirjoitti\nsille muutamia rivejä, taittoi kokoon kirjeen ja antoi sen uskolliselle\npalvelijalleen.\n\n\"Kas tässä!\" sanoi hän. \"On hyvin tärkeätä, että Engelbrekt saa tämän\nkirjeen niin joutuin kuin mahdollista. Mutta ole varovainen, elä herätä\nmitään tarpeetonta huomiota. Pidä varalla, kun Engelbrekt tulee ulos\nkokoustuvasta. Ole ennen kaikkea varovainen täältä kartanolta\nlähtiessäsi.\"\n\nPalvelija nyökäytti päätänsä ja kiiruhti ulos. Kreivi jäi hetkiseksi\nistumaan penkille, mutta hänen ajatuksensa olivat kokonaan kuninkaassa\nja voudissa ja hänessä, jolle hän äsken oli kirjoittanut.\n\n\"Onpa sentään tähdellistä\", mutisi hän hiljaa itsekseen, \"että kuningas\nsaa kuulla totuuden!\"\n\nSitten hän nousi seisomaan ja meni takaisin suureen saliin, jossa vouti\nparhaillaan Richissa rouvalle vakuutteli olojen oivallisuutta Tanskan\nsaarilla; siellä kun herrasmiehet saattoivat elää ja huvitella\ntarvitsematta alinomaa oikeudettomilta talonpojilta kuulla muistutuksia\nlaista ja taaskin laista.\n\nTuskin oli kreivi sulkenut oven, kun hänen tyttärensä syöksähti ulos\nperemmästä huoneesta. Hänellä oli yllänsä sama taivaansininen hame kuin\nedellisenä päivänä Säterin kuninkaankartanossa, mutta muuta\nyhdennäköisyyttä ei ollutkaan. Tämän päällä riippui irrallaan\nhartioilla väljä viitta, ikään kuin surupukuun verhoamassa tuota\nvaaleata olentoa. Agnes oli mitä tuskallisimmassa levottomuudentilassa.\nHänen poskensa hehkuivat ja hänen valtasuonensa tykyttivät, aivan kuin\nhän olisi ollut ankarassa kuumeessa. Silmissä paloi omituinen kiilto.\nNe olivat itkeneet katkeria ja tuimia kyyneliä, mutta nyt ne olivat\nkuivat, ja lujuutta ja päättäväisyyttä oli huomattavana sekä näissä\nettä jokaisessa noiden ihmeen ihanain kasvojen piirteessä.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi Maarian kuvan eteen, heittäytyi polvilleen\nrukousrahille ja kuiskivin huulin hän rukoili pyhältä neitsyeltä voimaa\nja apua.\n\nMuistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean\ntiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta\nnuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä\nvastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet\nvaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi\nhänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän\noli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.\n\nIhmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa;\nnyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet\nsamat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja\nrakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina\nsamanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä\nvärivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa\nolla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki\nsamassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen\nmieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia\non toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin\nrukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin\nmuinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään\nmuutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin\nversoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä\ntaivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole\npäästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa\nkukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen\nlapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien\nsilmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on\njälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha\novat vallalla.\n\nAgnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka\nhän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä\noli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista\nuhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle\nsuurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli\nniin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa,\nmiksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle,\nmikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut\nnäyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin\nsuoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei,\nEngelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän\nnäki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas\ntoisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja\nlevottomuutta.\n\nJa niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä\nkeskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi\nkummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia\njuttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet\ntodistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen\nilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt\npäättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan\nisällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä\noikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus\npäätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko\nmaailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle\nkorkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei\nkoskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen\nsilmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut\nmahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että\nsalaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli\nvälttämätöntä.\n\nJa kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!\n\nJo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka\nkynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa\nrakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli\nammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen\nlevottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään,\njolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon\nuljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa\nkatsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai\nvaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties\nkuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että\nhiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen\npuheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli\nsyrjäyttämässä hänet.\n\nHän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen\npäänalaisen kyynelillään -- mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut\npaikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta\nhänen kuvansa oli tehty.\n\nSilloin leimahti valoa hänen sieluunsa. \"Minä pelastan hänet itse!\" oli\nyhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona.\nJa kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän\nsykki kuumeisena.\n\nHän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään\njotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut\nvastausta.\n\n\"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti\", vastasi Agnes.\n\"Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon\nläheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä\nkaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata\nkysymyksiisi.\"\n\nJa näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.\n\nTällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva\nmeni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän\npäällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.\n\nVielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi\nhän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja\nsuuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan\nympärilleen ja avasi oven.  Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili\nympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden\nmonien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli\npalvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen\nsivuitse.\n\nKohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin\nhevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.\n\n\"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle\", kuuli hän\näänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.\n\n\"Vouti saa kai palkita vaivat\", kuului toinen vastaavan. \"Tämä on paras\njuoksija voudin tallista!\"\n\nEnempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua\npilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi\nvalaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen\nvoimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni\nvoudintalosta.\n\nHän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja\nkokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.\n\nHän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia\nhiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti,\nhiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua\nsisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa\nhetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli\nsisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.\n\nHermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin\nkorvillaan kuuli.\n\nKuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon\nhennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi\nhänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun\nhänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja\nsiirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se\noli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi\nportaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.\n\nMutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat\nkuulumasta.\n\nSilloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni.\nHän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut\npuhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät\nkartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.\n\nAlhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi\nääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.\n\nSamassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja\nhän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.\n\nHäntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat\nkalpeat.\n\n\"Mitä haet, sisar?\" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.\n\n\"Näin kaksi miestä menevän kartanolle\", vastasi Agnes, \"missä on\ntoinen?\"\n\n\"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä\nmaailmassa!\"\n\nJa näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.\n\nTuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin\nkarhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei\nkuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu.\nKalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina\nturhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta\nseurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.\n\nSilloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne\ntaukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle\ntulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.\n\nVeljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa\noli häiritsemässä.\n\nMitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa.\nEnsiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu\nloikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen\nruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.\n\nEngelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja\nkatsoi tulisoihdun valossa kuollutta.\n\n\"Herman!\" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen\nrinnastaan.\n\n\"Herman Berman!\" toistivat kaikki ympärilläseisojat.\n\n\"Kuka on murhamies?\" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.\n\nEngelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin,\njoka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.\n\n\"Tällä on murha-ase kädessään\", vastasi hän, \"tuo nuorukainen on\naseeton.\"\n\n\"Niinpä on siis\", jatkoi ammatinvanhin, \"lybekkiläinen veljemme\nrikkonut kuninkaan rauha-valaa vastaan, eikä ainoastaan sillä, että on\npaljastanut aseensa, vaan vielä enemmän sillä, että on ryhtynyt\nverityöhönkin ammattiveljeänsä vastaan. Sen tähden hän, niin kuin pyhä\nammattikuntamme säätää, jääköön kostamatta. Viekää pois tuo kuollut\nruumis rehellisten miesten ja naisten näkyvistä.\"\n\nJa neljä veljeä otti kauppiaan ruumiin ja kantoi sen ulos takaportista,\njoka kartanolta vei viereiselle vuorelle päin.\n\nEngelbrekt oli sillä välin taas mennyt nuorukaisen luokse. Sinipukuinen\nneitonen oli repinyt takin hänen päältänsä ja pannut liinan monin\nkerroin haavalle sekä sitonut sen kiinni sinisellä vyöhyeellään.\nEngelbrekt kumartui, mutta astui kohta askelen takaperin tuntiessaan\nkreivintyttären.\n\nSuruvoittoinen hymy vakavilla kasvoillaan katsoi hän tyttöön. Hän\nnäytti tahtovan sillä sanoa, että kaikki ponnistukset olivat turhat.\n\nMutta Agnes katsoi häneen ja kuiskasi tuskin kuultavasti:\n\n\"Hän elää!\"\n\nEngelbrekt nosti varovasti nuorukaisen, joka makasi suullaan, ja pani\nkorvansa hänen huulilleen.\n\n\"Kunnon veljet ja sisaret\", sanoi hän sitten, täydelleen hilliten\nitsensä ja sen kautta myöskin kyeten pitämään huolta siitä tytöstä,\njonka rakkauden Hermaniin hän aavisti, mutta jonka maine olisi ollut\nhukassa, jos hänet olisi täällä tunnettu, \"kasvattipoikani ei ole\nkuollut. Murhamiehen käsi ei ole osannut oikeaan. Rikkaan Belgstingin\ntytär on häntä säikäyttänyt. Elköön sen tähden tämä surullinen\ntapahtuma teitä kauvemmin häiritkö. Jumalan pyhimysmalja odottaa.\nJuokaa se ja antakaa juhlan päättyä laillisesti. Minä voin kyllä pitää\nhuolta haavoitetusta veljestänne.\"\n\nKaikkien mielestä tämä oli oikein. Kaikki tiesivät myöskin, että tuon\nhenkipaton vuoritilallisen tytär oli viety Engelbrektin taloon. Sen\nvuoksi tuntuikin Engelbrektin selitys luonnolliselta, kun hän sanoi\ntuon mielipuolen Kirstin tulleen kokoushuoneen kartanolle ja\nilmestymisellään säikäyttäneen murhamiehen.\n\nAmmatinvanhin ja ammattiveljet menivät selityksen saatuaan tupaan ja\nveljet ja sisaret seurasivat heitä. Vihdoin oli iso pihamaa tyhjä ja\nEngelbrekt seisoi yksinään murhatun ja kreivintyttären luona.\n\nAinoastaan yksi veljistä oli jäänyt. Se oli Susipihan Björn.[16]\n\n\"Kyllä käsitän sinut, Engelbrekt\", sanoi hän ja otti Engelbrektiä\nkädestä, \"sillä minä tunnen Belgstingin tyttären; mutta mitä sinä ja\nminä tiedämme, sitä ei enää kukaan muu tiedä. Salli minun sen\ntähden  auttaa sinua. Hermanisi oli minullekin rakas ja kautta\nPyhän Yrjänän,[17] jollei karhuni olisi petollista veljeämme lyönyt\nhengiltä, niin sen  olisi tehnyt Björn itse.\"\n\nEngelbrekt pusersi hänen kättänsä. Sen jälkeen he ottivat haavoitetun\nsyliinsä ja kantoivat hänet pois kartanolta. Agnes seurasi, kenties\ntajuttomampana kuin karhu, joka astui hänen rinnallansa aivan isäntänsä\njälessä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN JAOS.\n\nMatka kuninkaihin.\n\n\n\n\nI.\n\nYö Ornäsissä.\n\n\nNoin viiden neljännespeninkulman päässä Falunista on vanha rälssitalo,\njonka nimi erikoisesti kajahtaa jokaisen ruotsalaisen korvissa ja ikään\nkuin johtaa hänen mielensä menneisiin aikoihin, jolloin hänen nuorta\nuljuutta uhkuva kansansa raivasi itselleen tien valoon ja vapauteen. Se\noli Ornäs.\n\nTalo on kauniilla paikalla ja siitä näkyy iso Runn-järvi sekä muuan sen\nlounainen selkä, jota sanotaan Öje-järveksi. Se sijaitsee ylängöllä,\npienellä niemekkeellä, joka pistää mainittuun Oje-järveen, ja on siten\nkahdelta puolen veden ympäröimänä. Pohjoista kohti aukenee kauniita\nlehtipuisia laaksoja ja koillisessa kohoaa Or-vuori, josta talo kuuluu\nsaaneen myöhemmän nimensä. Ollaan näet tietävinään, että talolla\nalkujansa on ollut nimenä Bergsnäs ja että Arendt Pietarinpoika, sama\nmies, joka aikoi pettää Kustaa Eerikinpoika Vaasan, oli muuttanut\nnimen. Vanhana todisteena on kuitenkin muuan laamanninoikeuden tuomio,\njoka mainitsee erään Ornäsin Ilianin olleen v. 1268 todistamassa\nAspabodomin kauppaa, josta siis näkyy että Ornäsin nimi on kolme\nvuosisataa Arendt Pietarinpojan aikoja vanhempi.\n\nKustaa Vaasa on tehnyt Ornäsin nimen historialliseksi nimeksi. Mutta\nOrnäsillä on sitä paitsi omalta osaltaan puoli, joka antaa sille arvoa.\nTalon muinainen päärakennus on näet aivan samassa kunnossa kuin Kustaan\npäivinä, jolloin Arendt Pietarinpoika naidessaan Barbo Stigintyttären\ntuli talon omistajaksi. Lähiseutuineen tarjoaa se nähtäväksi niin\nsanoaksemme palasen elävää todellisuutta pohjolan olosta ja elämästä\nviidettäsataa vuotta takaperin. Jykevistä, veistämättömistä hirsistä\nraketut seinät, pitkin koko rakennuksen pituutta ulottuva\nluhdinkäytävä, joka täällä on seinitetty ja varustettu pienillä\nikkunarei'illä, ulkonevaksi rakennetut samalla tapaa seinitetyt\nkiertoportaat, jotka talon itäisen pitkän puolen keskipaikoilta\nnousevat luhdinkäytävälle, sisushuoneet paljaine hirsiseinineen, joille\njuhlatilaisuuksissa ripustettiin seinäpaperit -- kaikki on samanlaista\nkuin ennenkin. Yksityisten miesten rakkaus se on tämän ikivanhan\nmuistomerkin -- ja se ei ole muistomerkkinä ainoastaan Taalainmaalle,\nvaan koko Ruotsille -- yksityisten miesten huolenpito ja kulutukset ne\novat voineet säilyttää tämän muistomerkin meidän päiviimme. Sata vuotta\nsitten oli talo hoidon puutteesta joutua rappiotilaan, kun Ornäsin\nsilloinen omistaja, muuan kamreeri Jaakko Brandberg, pani sen kuntoon,\nkuluttaen siihen 12,000 talaria kuparirahaa. Se oli suunnaton summa\nverrattuna siihen, minkä kuningas Fredrik samaan aikaan määräsi samaan\ntarkoitukseen.[18]\n\nMistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei\nkuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä\ntekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä\nseinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan,\njos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on\npiirretty muutamaan niistä.\n\nTähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin\nvaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin,\nolleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut\nRuotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä\nrikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin\naikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin\nGreger, Tunan pitäjässä.\n\nOrnäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan\nJönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.\n\nHän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton\nHannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä\ntilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan\nkorjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä\nsiihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla\nTivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli\naikeissa ostaa maata.\n\nEerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa,\nOrnäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat\nolivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo\ntervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi\nhuomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat\nmiehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin\nvastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen\naikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä\npuolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla\nmiten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään\nkorupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme,\nsovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se\nsykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen\nulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen\nalla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei\nhaittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa\nsydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.\n\nKohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika\njuoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla.\nAnkaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka\nreippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle\npäälaelle ja sanoi:\n\n\"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?\"\n\n\"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan\", vastasi poika.\n\n\"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä\nmiehiä!\"\n\nVieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja\nkatsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti\nvierasta silmiin.\n\n\"Ainoako poika tämä on?\" kysyi vieras.\n\n\"Ainoa elossa oleva\", vastasi isäntä.\n\n\"Ja sinä näytät minusta siltä\", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi\ntodella pojalle, \"että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa...\"\n\n\"Sen tahdonkin tehdä\", vastasi poika, \"niin totta kuin nimeni on Stig\nHannunpoika.\"\n\n\"Pidä sanasi, poika\", tarttui isä puheeseen, \"ne ajat eivät ole\nkaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa...\"\n\n\"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi\nkäy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita.\nMinusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja\ntarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen.\"\n\n\"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme... Täällä täytyy tarmokkaasti\ntoimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle\nsemmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava.\"\n\nOrnäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti\nedes takaisin huoneessa.\n\nTällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu\npysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.\n\n\"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa\", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi\npyöreän hattunsa päästään.\n\n\"Kuka olet, mies, ja millä asialla?\" tiuskasi Hannu hänelle.\n\n\"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta\", vastasi renki. \"Olen\nratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja\nhänen aseenkantajalleen Herman Bermanille.\"\n\n\"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai\nvielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä\nhuolta itsestäsikin! -- Minnekkä on isäntäsi menossa?\"\n\n\"Kaukaa lienet kotiisi saapunut\", vastasi renki, \"kun et tiedä, mitä jo\njoka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa\nkuninkaihin kantamaan voutia vastaan.\"\n\n\"Kuninkaihin!\" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.\n\n\"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä\", selitti renki, \"mutta koska\nvouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden...\"\n\n\"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä\nsiihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin\ntahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva\nkukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä\ntästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut\nkotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen ... vaimo, kaada tuopillinen\nolutta miehelle!\"\n\nJa miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime\ntapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli\nsavustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti\noli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä\nsiitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään\npitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin\nselitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi\nmitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen\nhyväksyneet.\n\nSisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat\nmiehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka\nyhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua\npuhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä,\ntukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta\npaljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun\nOrnäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja\nkohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin\ntulijan henki olisi ollut kysymyksessä.\n\nTulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä\nsaivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin\npalvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.\n\n\"Jumalan rauhaa, Hannu Djäkn!\" sanoi tämä, \"hevoseni kaatui tässä\nlähellä ja minä aioin pyytää sinulta toista, mutta nyt, arvelen ma, en\ntarvitsekkaan pyytää. Sinulla, Pekka, on täällä kaksi Engelbrektiä\nvarten, minä otan niistä toisen.\"\n\nRenki katsoi hämmästyneenä munkkiin eikä saanut sanaakaan suustansa.\n\n\"Mikä sitten on hätänä\", kysyi Hannu Djäkn, \"onko itse paholainen\nkintereillänne, hurskas isä, koska ajatte, niin että hevoset kaatuvat.\nJos taisteluun miestä tarvitaan, niin luottakaa minuun ja myöskin tähän\nPietari Ulvinpoikaan Vermlannista, me tahdomme molemmat seurata teitä!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, kunnon miehet\", vastasi munkki, \"matkani maksaa\nenemmän, kuin nyt sanoakkaan saatan ja enemmän kuin kymmenen hevosen\nhinnan. Sano vaan Engelbrektille, kun hän huomenna tulee, ottaneeni\nhänen toisen hevosensa ja anna hänelle omistasi sijaan. Kenties tapaan\nhänet sittemmin ja voin antaa hevosen takaisin. Jumalan rauha olkoon\nteille!\"\n\nNäin sanoen munkki läksi huoneesta ja riensi kartanolle. Miehet\nseurasivat häntä kuitenkin, koska heidän oli vaikea käsittää tätä\nmunkin lentoretkeä; hän kun oli jo vanha mies eikä kaiketi harjaantunut\nistumaan hevosen selässä. Kartanolle tultuansa he kuitenkin näkivät\nmunkin taluttavan ulos toisen mainituista hevosista ja viskautuvan\nsatulaan sellaisella notkeudella ja voimalla, ett'ei kukaan\nolisi voinut uskoa hänessä siihen miestä olevan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli hävinnyt ja tuon nopean hevosen kavionkopse\ntuntui etenevän maantielle päin.\n\n\"Tuo munkki on istunut hevosenselässä ennenkin, vaikka onkin munkki\",\nsanoi silloin Hannu, \"mutta jos mielesi on kuin minun, Pietari\nUlvinpoika, niin menemme maantielle kävelemään. Veri kiehuu suonissani,\nminä en voi mennä levolle!\"\n\n\"Entä huominen aamutyömme?\" kysyi Pietari Ulvinpoika.\n\n\"Ellen erehdy\", sanoi Hannu, \"niin tänä yönä on käymässä ajo, joka on\nsuuremman arvoinen kuin tuumaamamme huomisaamun tehtävä. Käsken\nkuitenkin palvelijani laittautumaan valmiiksi, sitten saa Engelbrekt,\nkun huomenna tulee, päättää asian.\"\n\nHannu Djäkn meni sen jälkeen palvelijain tupaan, joka oli erityisessä\nrakennuksessa, avasi oven ja antoi siellä oleville miehille käskyt,\njonka jälkeen hän ja vieras jatkoivat kulkuansa maantielle päin, joka\nvähän matkaa alapuolella Ornäsiä kulki Torsångiin. Jonkun matkan päässä\nseurasi Engelbrektin renki. Myrsky kulki tuimasti rajuten halki seudun,\nmutta kuu paistoi kirkkaana taivaalta.\n\nPäästyänsä maantielle he kääntyivät vasemmalle. He eivät kuitenkaan\nolleet ehtineet pitkälle, ennen kuin kavioin kopinaa taas kuului\nkorviin. He pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni kuului pohjoisesta päin ja\nselveni hetki hetkeltä, sillä tuuli kävi pohjoisesta ja toi äänen\nmukanansa. Sieltä oli siis ratsastaja lähestymässä.\n\n\"Useampiakin näyttää tänä yönä ratsastavan etelään päin\nVartiovuorelta\", tuumaili Pietari Ulvinpoika.\n\n\"Mutta jos tällä, joka nyt on tulossa, on sama matkanmäärä kuin\nmunkilla\", virkkoi Hannu Djäkn, \"niin näyttääpä hän tulevan\nmyöhänlaiseen.\"\n\n\"Ei hän näytä pitävän niin suurta kiirettä kuin munkki\", vastasi\nPietari Ulvinpoika, \"mutta kovemmin hän kuitenkin näyttää ajavan kuin\nse, joka vaan pyrkii kotiin myrskyä pakoon.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin olisi, kuin sanotte\", virkkoi renki, \"että sillä\nratsastajalla, joka lähenee, olisi sama matka kuin isä Johanneksella,\nja vaikka hän tietäisi tämän olevan hänen edellänsä, niin hän ei\nkuitenkaan koskaan häntä saavuttaisi. Isä Johannes otti Herman Bermanin\nhevosen ja Brandin laista juoksijaa ei löydy kenenkään tallissa koko\nTaalainmaassa, tokkopa löytynee koko Ruotsin valtakunnassakaan.\"\n\n\"Hevonen kyllä on hyvä, mutta kestääkö isä Johannes itse semmoista\najoa, mikä hänellä nyt näyttää olevan mielessä?\" kysyi Ornäsin isäntä.\n\n\"Siitä en tiedä mitään sanoa\", vastasi renki, \"mutta se vaan on varmaa,\nettä jotakin tärkeätä on tapahtunut minun lähdettyäni Vartiovuorelta,\nkoskapa isä Johannes itse on noussut ratsaille eikä ole ketään muuta\nasioilleen lähettänyt.\"\n\nTällä välin jatkoivat miehet kulkuansa etelää kohti Torsångin kirkolle\npäin. Mutta pohjoisesta päin tuleva ratsastaja läheni lähenemistään ja\nkohta kuului kavioin kopina niin läheltä, että miehet seisattuivat\nhäntä odottamaan ja antaakseen hänelle tietä.\n\nJa ratsastaja tuli. Hänellä oli iso ja vahva hevonen, mutta itse hän\noli pieni ja hento kasvultaan. Ollessaan ihan näiden kolmen jalkamiehen\nkohdalla, joista Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika seisoivat toisella\npuolella tietä ja Engelbrektin renki toisella, seisautti hän hevosensa.\n\n\"Jumalan rauhaa, hyvät miehet!\" tervehti hän lempeällä äänellä.\n\n\"Jumal' antakoon!\" vastasivat miehet.\n\n\"Tuolla on kaatunut hevonen tien vieressä vähän matkan päässä\", sanoi\ntaas ratsastaja, \"tunnetteko sitä ratsastajaa, jolla tänä yönä on ollut\nniin kiire, tai oletteko ehkä nähneet hänet?\"\n\n\"Me tulemme minun talostani, tästä läheltä\", vastasi Hannu Djäkn,\n\"emmekä ole mitään semmoista nähneet.\"\n\n\"Oletko sinä sitten se Jönsin-sulaton Hannu Djäkn?\" kysyi ratsastaja.\n\n\"Niin, se on nimeni! Et siis ole outo näillä seuduilla?\"\n\nRatsastaja aikaili ja hänen vilkas katseensa lensi miehestä mieheen\nsiinä tiensyrjässä.\n\n\"Tämän seudun\", vastasi hän, \"tunnen hyvästi ja miehet myöskin; jos\neläimet yhtä hyvin tuntisin, niin olisi hyvä. Jollen erehtynyt, niin\nluulin kuitenkin nähneeni hevosen Engelbrektin tallissa Vartiovuorella.\nEikö siis mies, joka sillä on ratsastanut, ole poikennut teille\nOrnäsiin?\"\n\n\"Näillä seuduin on muitakin taloja kuin minun\", vastasi Hannu Djäkn,\n\"ja jos hevonen on kaatunut, niin eipä mahtane miehestä olla suurta\nhaittaa. Minun tallistani ei ole yhtään hevosta lähtenyt siitä pitäen\nkun yöllä tulin kotiin.\"\n\nNämä sanat näyttivät tyydyttävän. Hoikka ratsastaja kannusti hevostansa\nja hävisi eteläiseen suuntaan. Nuo kolme miestä jatkoivat verkalleen\nkulkuansa.\n\n\"Tuo oli siis toinen\", sanoi Pietari Ulvinpoika.\n\n\"Ja vielä oikeata lajia\", vastasi Hannu.\n\n\"Tunsitko sitten hänet?\"\n\n\"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma.\"\n\nSen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat\nsanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen\npeninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä\nrattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja\nkaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta\nikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista,\njotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden\ntoista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului\niloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä\npilalauluja.\n\nMutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja,\npuolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi\nraivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi\nluullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä\nhuokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran\nyhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta\nlähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän\nsurkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.\n\n\"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi\",\nsanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.\n\nYtimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa\ntuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi\nvastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.\n\nHe riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja\njosta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä\nperille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat\ntieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.\n\nJoukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti\nkäsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein\nkohotti sitä korkeutta kohti.\n\nHannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä\nkulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli\nmäärä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen\npantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset\njonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista,\njoiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin\nvaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki\nlähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta\nvielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat\nraskaina.\n\nTäällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran\naaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta\nkuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein\nuupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.\n\nHänen valitushuutonsa se myrskyn pauhinan lävitse oli tunkenut miesten\nkorviin. Mutta eipä vaan yksin hänen huutonsa valittanut, koko hänen\nolentonsa, kuollut lapsi ojennetuilla käsivarsilla, oli kuin\nkangistunut valitushuuto oikeuden herralle. Yksin nuo kovakiskoiset\nmiehetkin heltyivät tämän nähdessään ja kyyneliä kimalteli heidän\nparrassaan, kun kääntyivät pois päin.\n\nPietari Ulvinpoika sivalsi miekkansa tupesta ja aikoi rynnätä tupaa\nkohti. Mutta Hannu tarttui häntä käteen.\n\n\"Ei, ei\"; sanoi hän, \"odota Pietari, minä nyt tiedän paremman neuvon.\nMe otamme vaimot mukaamme ja viemme heidät minun kotiini. Tahdonpa\nsitten nähdä, kuka uskaltaa ne sieltä ottaa, niin kauvan kuin Hannu\nDjäkn kykenee miekkaa käyttämään. Antakaa rosvojoukon huvitella tuolla\nolutkapakassa. Sitä parempi, jos he eivät tiedä, mihin heidän vankinsa\novat joutuneet; siitä he saattaisivat saada kyllä tarpeellisen\nylimääräisen kestityksen jälestä päin.\"\n\nVaimo parat olivat kuunnelleet miesten puhetta ja olivat kaikki\nnousseet pystyyn.\n\n\"Te olette ymmärtäneet oikein\", sanoi hän, \"tulkaa mukanani talooni.\nSiellä teitä odottaa lämmin tupa ... kyllä minä seurauksista vastaan.\nMutta ei mitään hälinää, yksittäin, tästä pitkin maantienojaa ...\njoutukaa.\"\n\nMyöskin äskensyntyneen poloinen äiti oli ymmärtänyt miesten hyvän\ntarkoituksen. Hän koetti nousta seisomaan, mutta ei kyennyt, hän vaipui\ntakaisin maahan.\n\n\"Ota hänet syliisi, mies\", sanoi silloin Hannu ja viittasi rengille,\n\"minä otan lapsen ja minä tahdon olla viimeisenä miehenä tällä\nretkellä.\"\n\nJa kaikki kävi, niin kuin Hannu Djäkn tahtoi. Renki kulki edellä\nkantaen pyörtynyttä vaimoa, sitten toiset, yksittäin, ja viimeisinä\nHannu ja Pietari Ulvinpoika. Kaikki olivat vaiti ja myrskyn pauhina ja\nvirran kohina estivät sitä paitsi kuulemasta heidän askeliansa,\nsilloinkin kun jalat polkivat kovaa maata.\n\nNoin tunnin perästä istuivat nuo viluiset ja nälkäiset vaimo parat\nmuutamassa Ornäsin talon huoneessa roihuavan takkavalkean ääressä ja\nisäntä ja hänen vaimonsa kävelivät jakelemassa ruokaa ja olutta.\n\n\"Nyt saatamme nukkua rauhassa\", sanoi mies sitten, kun hän ja hänen\nvaimonsa olivat päässeet makuuhuoneeseensa, \"tulipa tästä sitten mitä\ntulikaan.\"\n\nMiten olikaan, niin oli kuitenkin vaimon mieli levottomampi, kuin miltä\nhän tahtoi miehestänsä näyttää. Niinpä olikin hän valveilla vielä\nkauvan sen jälkeen, kuin mies oli uupunut uneen ja tämän rauhallinen\nhengitys näytti pikemmin enentävän kuin vähentävän hänen huoliansa.\nVasta kotvan aikaa puoliyön jälkeen pääsi hän unenhorroksiin ja siinä\nunissaan hän taas uudelleen eli viimeksikuluneet levottomat hetket.\nMutta unelmien haamut vaihtuivat kohta toisiin. Hänen miehensä ja tämän\nvieras ja nuo monet vaimot haihtuivat pois ja hän oli näkevinänsä\nvieraan miehen miekkaansa nojaten seisovan katselemassa hänen\npoikaansa, pikku Stigiä, joka unissaan hymyili. Miehen kasvoja hän ei\noikein voinut nähdä, mutta niistä säteili valoa, joka teki ne kokonaan\nlempeän ja kauniin näköisiksi. Yht'äkkiä mies kohotti vasemman kätensä,\njossa hänellä oli joku kirjelmä; kirjoitusta hän ei voinut erottaa,\nmutta se paistoi kullalta kädessä. Mies laski toisen kätensä, kuin\nsiunaten, Stigin päähän.\n\nSitten hajosi se kuvaelma ja vaihtui huomaamatta uuteen, mutta yhä hän\nnäki miehen molemmat kädet, toisen, josta yhä säteili valoa, ikään kuin\ntähti olisi siinä loistanut, toisen osottamassa erään huoneen ovea,\njoka kuitenkin oli kaukana siitä huoneesta, jossa hänen poikansa oli\nmakaamassa. Hän katsoi sormen osottamaan suuntaan ja sitten hän olikin\njo neuvotussa huoneessa. Se oli talon pohjoispuolinen luhtihuone. Hän\nja hänen miehensä säilyttivät siellä juhlavaatteitaan. Sitä pidettiin\nvälistä vierashuoneena, jonka tähden siellä oli yhdellä seinällä vuode.\n\nSilloin hän oli näkevinänsä käden tähtineen pantavan vuoteeseen,\nsill'aikaa kuin toinen käsi ikään kuin viittoi makaavalle Stigille.\nMutta käden sijasta hän oli näkevinänsä vuoteessa nuorukaisen ja tähden\ntuikkivan hänen sydämellään. Yht'äkkiä syntyi musta pilvi ja painui\nnuorukaisen ja tähden päälle, niin että ainoastaan kaitainen valojuova\npilven reunalla oli osottamassa tähden vielä tuikkivan ja sillä välin\nviittoi toinen käsi yhä kiivaammin.\n\nPoika näytti silloin tahtovan nousta vuoteestansa, mutta hän näki\nkummastuksekseen, että hän jo olikin vanha mies, vaikka lapsen hymy\nvielä viipyi hänen huulillaan. Hänet valtasi kauhea levottomuus. Yhä\nsakeni pilvi tähden päällä ja yhä kiivaammin viittoi käsi. Vihdoin\naukeni ovi, josta hänen poikansa piti tulla.\n\nEipä siitä kuitenkaan häntä tullut vaan nainen, mutta tällä naisella\noli Stigin kasvonpiirteet. Hän sanoi unissaan, ikään kuin itsekseen:\n\"se on Stigin tytär.\" Miten olikaan, hän näki naisen, jota hän sanoi\nStigin tyttäreksi, rientävän vuoteen luokse, pilvi väistyi häntä ja hän\nsieppasi tähden käteensä ja kiiruhti ulos.\n\nUlkona oli pimeä, sysimusta yö, mutta voimakas käsi viskasi tähden\ntaivasta kohti, niin että se loistollaan valaisi koko Ruotsinmaan.\nMutta itse hän oli istuvinaan pilvellä ja näkevinään Ornäsin ja koko\nTaalainmaan ja koko Ruotsin ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä\nja heidän molempien edessä se mies, jonka hän oli nähnyt poikansa\npäänpohjissa. Pilveltä he kaikki kolme näkivät sen vahvakätisen\nnuorukaisen, joka sai hälvennetyksi Ruotsin maata peittävän öisen\npimeyden ja hän kuuli miehensä sanovan sille toiselle: \"Sinä teit alun,\nEngelbrekt; tuo on päättänyt!\"\n\nSitten haihtui unelma taas. Ainoastaan tähti, jonka hän oli nähnyt\nEngelbrektin kädessä ja nuorukaisen sydämellä, säteili yhä edelleen,\nvaikka se eteni yhä etemmäksi. Ja hänen miehensä ääni, tämän\npuhutellessa Engelbrektiä, kaikui yhä edelleen hänen korvissaan, kunnes\nvihdoin kaikesta vaan tämä ääni jäi hänen sieluunsa tuntumaan.\n\nMutta se koveni, se sekautui muihin ääniin ja aseidenkalskeeseen ja\nsitten hän heräsi.\n\nHän nousi istualleen vuoteellensa. Oli jo suuri päivä. Mutta unelma\npysyi selvänä hänen mielessään ja ikään kuin sen jatkoksi hän kuuli\nsamaa kovaäänistä huutoa ja vastakkain käyvien miekkojen kalsketta.\n\nHänen miehensä oli noussut paljoa ennen häntä ja kamala aavistus\nvaltasi hänet. Hän syöksähti ylös, heitti vaatteet päällensä ja\nkiiruhti luhdinkäytävälle. Täältä hän muutamasta pienestä ikkunasta\nkatsoi kartanolle, jossa hän näki kauhean näyn.\n\nAinakin kymmenen miestä, jotka hän punaisista ja viheliäisistä puvuista\ntunsi voudin väeksi, piiritti hänen miestänsä ja vierasta, joka\nedellisenä iltana oli taloon tullut. Miekat oli paljastettu ja iskuja\nsateli taajaan, mutta vielä olivat nuo kaksi voittamattomina.\n\nHän päästi epätoivoisen huudahduksen ja riensi alas kartanolle.\n\n\"Miestentuvalle, vaimo!\" huusi silloin hänen miehensä hänelle vastaan,\n\"nuo koirat ovat teljenneet oven!\"\n\nAjatuksen nopeudella kiisi hän pihamaan poikki miestentuvalle ja hänen\nonnistui jonkun verran ponnisteltuaan saada ovi auki. Mutta siellä\nsisällä hän tapasi miehet sidottuina, ja ennen kuin hän oli saanut\nheidät irroitetuiksi, kului vielä joku hetki.\n\nTullessaan ulos kartanolle näki hän miekaniskuja yhä vielä jaeltavan,\nmutta samalla kaksi miestä juoksujalkaa järveltä päin tulevan\ntaistelevia kohti.\n\n\"Engelbrekt!\" huudahti hän ja pani kätensä ristiin ilonvälähdyksen\nkirkastaessa hänen silmiään.\n\nEngelbrektillä -- sillä hän se oli -- oli muassaan kookas, roteva mies,\njonka hiukset ja parta olivat harmaat kuin jää. Tämä heilautteli\nkädessään isoa puunuijaa, ja ennen kuin hän tuvasta saamansa väen\nkanssa ennätti perille, oli taistelu jo melkein lopussa. Kolme miestä\noli kaatunut tainnuksiin jääkarhun nuijaniskuista, kaksi hänen miehensä\nja Pietari Ulvinpojan miekaniskuista, neljä pakeni eri haaroille, mutta\nnämä saavutti hänen väkensä kiinni.\n\nViimeinen voudinväestä, hänkin iso ja roteva mies, seisoi Engelbrektin\nedessä ja taisteli vielä. Hän näytti olevan heidän johtajansa,\nhopeavitjoista päättäen, jotka hänellä oli kaulassa, ja miekkaansa hän\nkäytteli niin taitavasti, että Engelbrektinkin, joka kuitenkin oli\ntunnettu eteväksi aseidenkäyttelijäksi, näkyi täytyvän panna parhaansa\nsaadakseen hänen murhaavat iskunsa väistetyiksi. Nähtävästi hän koki\ntehdä vastustajaansa vaarattomaksi tarvitsematta iskeä häneen\nkuolettavaa haavaa. Mutta tämä näytti suututtavan voudinmiestä ja hänen\niskunsa taajenivat taajenemistaan.\n\nSilloin välähti teräase salamana ja voudinmies oli aseetonna. Hänen\nmiekkansa virui kappaleen matkaa syrjässä ja välkkyi nousevaa päivää\nvasten.\n\nEngelbrekt pisti miekkansa tuppeen ja kääntyi sitten Hannu Djäknin\npuoleen, joka tuli häntä vastaan.\n\n\"Sepä kuuma puhdetyö\", sanoi hän ja pusersi Ornäsin isännän kättä,\n\"voudin palvelijat eivät näy kuuluvan ystäviisi, Hannu Djäkn... Hae\nmiekkasi, mies\", hän puhutteli näin sanoen miestä, jolta hän oli lyönyt\naseen kädestä ja joka käsivarret ristissä seisoi tuijottaen häneen,\n\"hae miekkasi, sinä pitelet sitä kuin mies, mutta parempi olisi, jos\nsen säästäisit parempiin taisteluihin. Tässä on rauhallisia miehiä,\njoiden kimppuun on hyökännyt heitä lukuisampi vihollinen ja tällä\nvihollisella on sen miehen värit, joka voutina hallitsee Vestmanlantia\nja Taalainmaata. Sano, mies, mitä tällä taistelulla tarkoitat?\"\n\n\"Voudin käsky!\" vastasi mies, \"me kuljetimme kuninkaan veroa\nBorganäsiin, kun nämä Ornäsin miehet ottivat meiltä juhtamme. Olen\nvaatinut niitä takaisin, ja kun niitä ei ole annettu, olen tahtonut\nottaa ne väkisin. Siihen on minulla oikeus voudin nimessä.\"\n\nEngelbrektin katse synkistyi näistä sanoista ja hän loi Hannu Djäkniin\nkysyvän katseen. Tämä viittasi häntä tulemaan mukaan ja molemmat\nmenivät siihen rakennukseen, johon vaimoille oli tehty leposijat yöksi.\nKului muutamia silmänräpäyksiä, ennen kuin he palasivat. Hannu Djäkn\noli sillä välin lyhykäisesti tehnyt selon kaikesta, mitä oli\ntapahtunut, ja hän puhui vielä heidän taas lähestyessään kartanolla\nolevaa vierasta.\n\n\"Ja nyt, Engelbrekt ystäväni\", sanoi hän heidän juuri pysähtyessään,\n\"nyt tiedät kaikki, nyt olkoon sinulla valta määrätä!\"\n\nEngelbrekt oli pari sekuntia vaiti ja tällä ajalla hälveni tuo synkkä\npilvi hänen kasvoiltaan.\n\n\"Olisin tehnyt niin kuin sinä, Hannu Djäkn\", sanoi hän sitten, \"ja\nolenpa varma, että sinäkin nyt tahdot tehdä niin kuin minä, koskapa\njätät minulle täällä määrääjävallan. Anna taluttaa esiin juhtasi, yhtä\nmonta kuin on rattaita tuolla kirkon luona!\"\n\nKaikki katsoivat kummastuksissaan Engelbrektiin, mutta isäntä viittasi\nväellensä ja kohta nähtiin hevoset talutettavan tallista. Ne tuotiin\nsiihen, missä Engelbrekt seisoi.\n\n\"Kuule nyt sanani ja kaikkien tässä koolla olijain\", sanoi Engelbert\nkääntyen samalla voudinmieheen, jolla oli hopeakoristukset, \"ja tämä\nsanamme tulee sinun kertoa voudille. Nuo vaimo parat, jotka nämä kelpo\nmiehet, Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika, ovat pelastaneet kurjasta\näkkikuolemasta, tulevat Jumalan nimessä Ornäsistä palajamaan koteihinsa\nja kuninkaan vero heidän muassansa, vaikka Hannu Djäknin juhtain\nvetämänä. Sillä ne, joita te juhdiksi sanotte, ovat ihmisiä ja\nryöstösaalista on se, mitä te kutsutte kuninkaan veroksi. Mutta jos\nasianlaita on toisin, niin se on kunniallisten miesten valalla\nkäräjissä toteen näytettävä, niin kuin laki käskee. Siksi menen minä,\nEngelbrekt Engelbrektinpoika, takuuseen sekä juhdista että verosta.\"\n\n\"Ja minä myöskin\", lisäsivät perättäin Hannu Djäkn ja Pietari\nUlvinpoika ja hyväksymishuuto kajahti läsnäolijoiden joukosta.\n\n\"Kas tässä, mies\", jatkoi Engelbrekt, \"tässä on sanottavamme voudille;\nmene nyt matkoihisi.\"\n\nMies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen\nkasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili\njonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja\nvastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti\nmuistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä\nhänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi\ntoisten ympäröimänä.\n\n\"Maunu!\" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui\npieni kultakoriste, \"Maunu ... kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata\nraivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea...\"\n\nMies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat\nvallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun,\nriuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja\ntoiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.\n\nMielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois\nrientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä\narkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut\nOrnäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla\noli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja\nyökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli\nherännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita\nonnettomia.\n\nEngelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä\nsitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.\n\n\"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä\", virkkoi hän\nvaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin,\ntehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti\noli päättynyt. \"Ajakoon nyt isä Johannes\", niin hän lopetti, \"sillä\nhevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on\npyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos\nmilloinkaan.\"\n\nNärkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan\nkertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi\nnyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut\nlautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui\novelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta\npoistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja\ntanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten\nkätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään\npohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.\n\nÄiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin\nuntansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken\noli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen\ntähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.\n\n\"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin\", sanoi hän, \"viime vuonna\njuhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig,\nettä sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi.\nSilloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi.\"\n\nPoika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti\nsilmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen\njälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja\nlähteäkseen.\n\n\"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?\" kysyi Hannu Djäkn.\nSaattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä\nkauppalaivoilla Köpenhaminaan.\n\n\"En, matkani pitää Tukholmaan päin.\"\n\n\"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan\nkorville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin\nAgneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan\nvoudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta.\"\n\n\"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?\"\n\n\"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa,\nmutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se\ntodisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole\nmeidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan\non.\"\n\nKunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä\noli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti\nmiekan kahvaa.\n\n\"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?\"\nhuudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi\nollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. \"Näetkös, minä\ntunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt.\"\n\n\"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä\", ilmoitti\nPietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään\ntätä nimeä mainitessaan.\n\n\"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen\njulmuuksistaan\", puuttui puheeseen Engelbrekt, \"mutta en koskaan ole\nkuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen\nteidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte.\"\n\n\"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina\", jatkoi Hannu Djäkn.\n\"Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin\nkivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet\nja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä\npoikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt;\nhe olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan.\"\n\nSuurella vaivalla oli tuo vahva mies saanut levollisesti nämä sanat\nsanotuksi, mutta ikään kuin vahinkoansa korvatakseen joutui hän taas\nsiihen määrään tunteittensa valtaan, että hänen täytyi nostaa käsi\nsilmilleen ja melkein nyyhkytykseltä kuuluva huokaus tunkihe hänen\nrinnastaan.\n\n\"Tuo vanha talonpoika\", jatkoi hän sitten, \"oli isäni naapuri ja ystävä\nja poika oli ystäväni; minä olin hänelle henkeni velassa, sillä hän on\nkerran pelastanut henkeni ja nyt he molemmat olivat siinä petojen\nsaaliina. Kirous ja tuho noille ulkomaalaisille voudeille!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Engelbrekt ja tarttui ystävänsä käteen. \"Mutta usko\nminua, Hannu Djäkn, heidän päivänsä ovat luetut, olipa sitten\nGullspånginkidutusta minun tielläni tai ei ... heidän päivänsä ovat\nluetut.\"\n\nVähän aikaa sen perästä istui Engelbrekt ratsunsa selässä ja ratsasti\npois Ornäsistä. Juuri tullessaan maantielle kohtasi hän vanhan Uivin\nisoine nuijineen. Ukko oli nojallaan erästä kiveä vasten ja näytti\nodottelevan isäntäänsä.\n\n\"Etkö siis tahdo vanhusta mukaasi, Engelbrekt?\" kysyi hän, kun\nEngelbrekt pysähtyi hänen eteensä.\n\n\"En, Ulvi ystäväni, sinun tulee hoitaa taloa ja kotia, sinun ja isä\nJohanneksen!\"\n\n\"Olethan sekä yöllä järvellä että äsken täällä taistelussa noiden\nroistojen kanssa nähnyt, etteivät ukon käsivarret ole kangistuneet.\nIsäsi ja minä olimme kuin veljekset, ja jos sinulle mitä tulee enkä\nminä ole muassasi, kuinka olen sitten kohtaava isääsi kerran...\"\n\n\"Vaikkapa niinkin kävisi, Ulvi, niin mitäpä siitä? ... olenhan ennen\nsinua isäni luona...\"\n\n\"Jää hyvästi sitten\", sanoi ukko ja nosti nuijan olallensa, \"ja Jumala\nsinua siunatkoon, Engelbrekt!\"\n\nEngelbrekt pusersi ystävällisesti vanhuksen kättä. Sitten hän ajoi\njoutuisasti tielle ja kaikkosi vanhuksen näkyvistä. Ukko jäi\npaikoilleen ja katsoi pensaaseen, jonka taakse isäntä hävisi, ikään\nkuin olisi odottanut saavansa vielä nähdä rakkaan isäntänsä vilahtavan\nesiin sen takaa. Saattoihan hän katua, saattoihan hän tulla ja viitata\nkädellään, ja silloin tahtoi Ulvi olla saapuvilla.\n\nMutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä\nkuulunut.\n\n\n\n\nII.\n\nRatsastavat haamut.\n\n\nHelposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen\nkasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että\nsotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo\nlähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja\nPietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin\noli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen\ntakaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti\noli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.\n\nTosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi\ntässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa\nalkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi\nkulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään\npäin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta\nMöklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin\nraivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla\nmaanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten\nkuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja\nainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten\nhukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin\npitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän\nsitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut.\nGarpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen\nnimensä niistä \"garpeista\" -- sillä nimellä meillä saksalaisia\nkeskiajalla mainittiin -- jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin\npiispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v.\n1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain\nsaksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja\nkaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan\nkirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä\nMargareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi\nv. 1396.\n\nMutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän\npohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan\noli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen\nhiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen\nharmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta -- jossa Åke\nJuhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia -- souti hänet\npoikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt\nSödernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan,\noli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin\nsitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen\nyhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä\nkaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.\n\nKuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti\nSalan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei\nvoinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se\nhidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt\nsinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän\nratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.\n\nSen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua\nharjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin\nnytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki\nmenee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata\nmetsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien\naukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie\nkulki läheltä Broddbytä.\n\nJuuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti\nhänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen\nlaukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan\ntäyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi\ntaas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista\nvieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa\nsilmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran,\nettä ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä\nvastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin\nihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli\nkaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.\n\nSekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen\nmäärään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää\nmielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain\nkopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt\npysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen\nsattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei\nhän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla\nuseampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen\nmatkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan\nsijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat\nmolemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus...?\nJos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä\nuseampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa -- niin oli heidät\nnähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.\n\nMutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista\nääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut\nolivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan\njonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden\nkapse yhä heikkenemistään heikkenevän.\n\nSilloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle\nsamanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa\nolisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin\nnäytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut\nkiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia,\nennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma\najettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden\nkopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.\n\nTäällä sijaitsi _Väsbyn_ vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta\nrahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli\ntapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi\npieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta\npohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen\npoikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän\npuron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä\nheidän alottamaansa linnanrakennusta.\n\nJos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä\nhävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt\nhuokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa\nympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen\nmenneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis\notaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat\njoutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut\nasian laita.\n\nLähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla\nolevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä\nBroddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin\nerottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin\nhevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan.\nNäytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla.\nMolemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin\nnurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää\ntietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.\n\nMutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko\nhuudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien\nnurmelta.\n\nHetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava\nnoita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa\nuupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta\noli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka\ntäyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.\n\nHän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai\nyösijan sekä itselleen että hevoselleen.\n\nVarhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja\njatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan\nja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan\nratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä\npuolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen\noli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla\npalanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin;\nsillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin\nmilt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen\nnyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin\nhän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai\nkätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie\nhänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät\nsuloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen\nulkopuolellansa, -- se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.\n\nTuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän\naamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut\nsuorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle\ntällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen\nääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä\nsuotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin\npäivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois\nsekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.\n\nAuringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi\nlevähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä\nja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän\nitsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan\nennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta\nsen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä\nkarkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä\nvasten, jota Engelbrekt oli tullut.\n\nSilmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti\npillastuneen hevosen.\n\nSamassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan\npuettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin,\nnähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi\nnuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet\ntulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti\ntuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät\nvaivat säästänyt.\n\n\"Kuka tällä hevosella ratsastaa?\" kysyi Engelbrekt hymyillen\njättäessään ohjat nuorukaiselle.\n\n\"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen\", vastasi\nnuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua\nsatulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.\n\n\"Ja mistä hänen armonsa tulee?\" kysyi Engelbrekt vielä.\n\n\"Arnösta!\" vastasi nuorukainen lyhyeen.\n\nKomeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan\nlukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään,\neikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei\näskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen\nkasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä\nniistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa\nvaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka\nnäytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.\n\nOlkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli\nsiinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin\nkunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas\nantamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät\nkoskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin\naseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki\nkiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden\npiispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä\nhenkilönä.\n\nJuuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän\nkasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti\npäätänsä ja sanoi:\n\n\"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole\nteitä unhottava!\"\n\nEngelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen\nkohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän\nmeni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta\nratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.\n\nHän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän\nylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja\nsemmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä\nsija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti\naikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.\n\nTuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä\nsuosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana\nHåkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut\nalussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat\nkuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi\ntuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli\nlähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan\nmaaliskuun 18 p:nä v. 1432.\n\nKaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan\ntyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi\nmäärätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka\ntämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa\nselvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen\npäättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen\npapisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta\npäätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään\ntarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä\npappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.\n\nKauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä\npuiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen\noli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.\n\nSamassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti\netumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan\ntuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä\nhengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän\nrinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet\nsekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs\nmies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän\nistui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen,\njonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa,\ntekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella\nolikaan.\n\nPiispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja\npäädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa\nrotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin\nmiellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki\nheillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.\n\nEngelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti\nkunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja.\nHämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden\nkasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi\nNiilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi\npalvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies,\njoka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.\n\nTästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli\naikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan\nloisti hänen vilkkaista silmistään.\n\n\"Olen kiitollisuudenvelassa teille\", sanoi hän, \"tämä hevonen on\nminulle rakas, tämä on armollisen herramme, kuninkaan antama lahja,\neikä mielellään siedä selässään muita kuin minut.\"\n\n\"Vähänpä siitä kiittää kestää, armollinen herra\", vastasi Engelbrekt,\n\"reipas aseenkantajanne olisi kyllä sen minuttakin saanut kiinni.\"\n\n\"Niinpä hän ei tuntunut itse tuumaavan\", virkkoi taas piispa ja jatkoi\nhyvin vilkkaasti, \"tämä päivä, näettekös, kuuluu olevan noita\negyptiläisiä päiviä, joina ei pidä mihinkään toimeen ryhtyä. Tämä vanha\ntallimestarini tahtoikin minua lykkäämään matkani huomiseksi, vai\nkuinka, vanha ystävä!\" Piispa kääntyi näin sanoen ystävällisesti\nhymyillen takanansa ratsastavaan vanhaan herraan, joka totisen\nnäköisenä nyökäytti piispalle päätänsä. \"Mitä, eikö ehkä vielä se\nriitä, Björn Erlandinpoika, mikä jo on tapahtunut?\"\n\nPiispa nauroi sydämellisesti vanhalle taikauskoiselle\ntallinpäällikölleen ja hänen hilpeytensä tarttui muihinkin, niin että\nyksin vakavat upsalalaiset kaniikitkin vetivät suunsa vihuun.\n\n\"Kaikkein vähimmin toki odotin, arvoisa herra\", tarttui Engelbrekt\npuheeseen, \"saavani kuulla kenenkään teidän seuralaisenne uskaltavan\npuhua egyptiläisistä päivistä. Jollen väärin muista, niin Ruotsin\nvaltakunnan piispat ja papisto Arbogan kirkolliskokouksessa\nkaksikymmentä vuotta takaperin kielsivät sekä nämä egyptiläiset\npäivät[19] että myöskin jokaisen muunkin salaperäisen keinon, millä\nkoetettiin tutkia tulevaisia asioita, sammuttaa tulta, noitua miekkoja\nj.n.e.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi piispa,[20] \"mutta nuo vanhat tavat, näettekös,\neivät ota lähteäkseen, eikä siitä ole mitään pahaa, kun sille vaan saa\nmakeasti nauraa. Paha ei katoa maailmasta meidän aikanamme, se pysyy\nhyvän rinnalla, usein tätäkin kauniimpana. Hyvä on, jos me suurella\nelonkorjuumaallamme pääsemme edes niin pitkälle, että osaamme hyvän\nkukan erottaa pahasta.\"\n\n\"Haluaisinpa käyttää hyväkseni tuota kiellettyä pahaa\", sanoi taas\nEngelbrekt, \"varsin tärkeihin asioihin.\"\n\n\"Ja mihinkä sitten?\" kysyi piispa ja katsoi puhujaan.\n\n\"Ruotsin valtakuntaan.\"\n\n\"Mitäpä sitten egyptiläisillä päivillä olisi Ruotsin valtakunnassa\ntekemistä?\"\n\n\"Minusta näyttää siltä\", vastasi Engelbrekt, \"kuin sellainen\negyptiläinen päivä olisi koittanut maallemme ja painanut sen sellaiseen\npimeyteen, ett'ei täällä näy lainvalvojan- eikä piispansauvaa.\"\n\n\"Jos tuolla drotsia tarkoitatte, niin saatattepa olla oikeassa\",\nvastasi piispa, \"koskapa meillä ei semmoista ole ollut, siitä lähtien\nkuin Bo Juhonpoika kuoli, ja siitä on lähes viisikymmentä vuotta.\nPiispansauvasta taas puhuessanne tarkoitatte kai miekkaa, mutta onhan\nmeillä marski ollut vielä Eerikki kuninkaan aikana, vaikk'ei nyt ole.\"\n\n\"Ja tämä _nyt_ on jo jommoisenkin pitkä aika\", lisäsi Engelbrekt.\n\"Erehdytte kuitenkin, arvoisa herra, jos luulette erottavani\npiispansauvan nykyisestä pimeydentilasta, joka johtuu pääasiallisesti\njuuri siitä, että ei ole riittävästi niitä korkeita virkamiehiä, joista\nolette puhunut.\"\n\n\"Mutta eiväthän piispanistuimet ole olleet tyhjinä\"', sanoi piispa\njotenkin kiivaasti.\n\n\"Eivät kaikki, se on totta, mutta muutamat... Vai oliko kenties Ruotsin\nvaltakunnan arkkipiispa tavattavissa linnassaan, Arnon Piispalassa,\njosta nyt tulette?\"\n\n\"Tuo puhe on minusta totta\", tarttui tässä puheeseen tuomiorovasti\nPietari Niilonpoika, joka alussa ei ollut paljoa välittänyt tästä\nhänelle tuntemattomasta miehestä, mutta jota vähitellen oli ruvennut\nmiellyttämään hänen tyyni ja yleisten asiain tarkkaa tuntemista\nosottava puheensa. \"Tämä on mielestäni totta puhetta! Huolestuttava ja\nsurettava, aivan egyptiläinen päivä on koittanut pyhälle kirkollemme!\nEipä kuitenkaan puutteen, vaan pikemmin ylenpalttisuuden tähden!\"\n\n\"Ylenpalttisuuden!\" toisti Engelbrekt, mutta lisäsi heti, \"tottako siis\non, mitä huhu tietää, että kuningas aikoo tänne lähettää Arnold\npiispan?\"\n\n\"Liiankin totta, Jumala paratkoon!\" vastasi tuomiorovasti.\n\n\"Hyvin mahtavana tuntuu Eerikki kuningas pitävän itseänsä\", jatkoi sen\njälkeen Engelbrekt, \"koskapa uskaltaa vastustaa itse Rooman pyhää\nisää.\"\n\n\"Entäpä Ruotsin piispoja ja pääpappeja\", virkkoi tähän päädiakooni,\nPietari Hemminginpoika, \"arveletteko, ett'ei heidän vastustamisensa\nmitään merkitse!\"\n\n\"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä...?\"\n\n\"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava,\ntulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä.\"\n\nSelvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja\nepäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä\nheidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen\nherran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns\nGerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla\npääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä\nhuolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli\nnyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut\ntuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli\nonnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt\nsentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika\noli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.\n\n\"Olipa tämä miten oli\", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun\ntästä tuskallisesta asiasta, \"niin asiat ovat nyt huonolla tolalla\nRuotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena\npidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan.\nVuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty\nja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti\nsaattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole\ntullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen\nsieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole\nkäynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti\nFilippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen\nsielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä\nkäynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että\nkaikkeen tähän pahaan on sota syynä.\"\n\n\"Veitte sanan suustani\", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan\npuheeseen. \"Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään\nkuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo\nrauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa\nsen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko\npahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää.\"\n\nPuheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein\nKalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden\nkalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin\neräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin\njoukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri\nratsumiesjoukko mukanaan.\n\n\"Jos eivät silmäni valehtele\", sanoi piispa silloin kääntyen\naseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut\nkiitollisuuttansa vastaisen varaksi, \"niin ratsastaa isäsi tuolla,\nNiilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama\nmatkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä.\"\n\nReipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman\nnopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli\nsitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli\nloistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan\neteen hän tervehti kohteliaasti.\n\n\"Hyvästi sattui, Bo ritari\", vastasi piispa tervehdykseen. \"Olen\nhalunnut tavata teitä.\"\n\n\"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä\", vastasi ritari,\n\"etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne.\"\n\n\"Kaikki on hyvin, mitä siihen tulee, ritari Bo Steninpoika. Poika on\näitiinsä, jaloon Kaarina Sture rouvaan; Jumalan siunaus sekä hänelle\nettä teille!\"\n\n\"Kiitos, arvoisa isä! Olette matkalla Skälnoraan, niin kuulin poikani\nsanovan, ja siellä olette tapaava Kaarina rouvan. Me olemme menossa\nsinne ja tulemme Ekholmasta, jossa olemme vierailleet Sten Turenpojan\nluona.\"\n\nToiset ritarit tulivat nyt piispan eteen ja tervehtivät häntä ja\nUpsalan hengellisiä herroja yhtä kohteliaasti kuin Bo ritarikin. He\nolivat rotevia, komeita miehiä, mutta useimpain kasvoista näkyi\njonkinlaista uhkamielisyyttä ja ynseyttä, joka ei oikein miellyttänyt\nEngelbrektiä. Tällaiselta näytti etenkin eräs heistä, joka samoin kuin\nBo ritari kantoi Yö ja Päivä-suvun vaakunaa. Paitsi näitä kahta oli\nvielä yhdellä sama vaakuna. Hänen rinnallaan ratsasti muuan, jonka\nkilpi oli koristettu Bjelke-suvun vaakunalla. Hän oli siis Sten\nTurenpoika Ekholmasta. Näiden ylpeiden ritarien seurassa oli vielä\nmustiinpuettu nuori mies. Hänellä oli hurja hevonen, jonka hän sentään\nnäytti saavan helposti hallituksi. Mutta juuri tämä seikka käänsi\nhuomion häneen.\n\n\"Meillä on teille hyvää seuraa, Tuomas piispa\", sanoi ritareista muuan,\njolla oli Yö ja Päivä-suvun vaakuna, \"meillä on muassamme tämä Jöns\nPentinpoika, josta on tullut lukenut mies ja joka varmaan ottaisi\nteiltä piispansauvan, jollei olisi niin nuori, kuin on.\"\n\nRitari nauroi pilapuheelleen, jota hän piti varsin sukkelana, mutta\nnuoren mustapukuisen tummista silmistä välähti leimahdus, joka varmaan\nolisi tehnyt iloisen ritarin leikillisyydestä lopun, jos hän olisi sen\nhuomannut.\n\n\"Hän on äskettäin tullut Pariisista\", jatkoi iloinen ritari, \"jossa hän\non päässyt mestariksi ja saanut jonkin muunkin kummallisen nimen, koko\nsuvulle suureksi kunniaksi ja iloksi, eikä vähimmin vanhalle Krister\nNiilonpojalle.\"\n\n\"Decretorum baccalaureus\", sanoi piispa ja ojensi ystävällisesti\ntervehtien kalpealle miehelle kätensä. \"Vanha sydämeni käy iloiseksi\njoka kerta kuin näen ja opin tuntemaan miehen, joka on Ruotsin kirkolle\nkunniaksi. Kovinkaan kauvan ei mahtane Tuomas Simonpoika olla\nnuorempien miesten tiellä. Tervetultuanne, tervetultuanne, herra Jöns\nPentinpoika!\"\n\n\"Olkoon se aika hyvin kaukana!\" vastasi mustapukuinen kumartaen\narvokkaasti.\n\n\"Mistä tulette viimeksi?\" kysyi piispa.\n\n\"Tulin yli meren Lybekistä...\"\n\n\"Ettekö siis tavannut kuningasta?\"\n\n\"En, tarkoitukseni oli matkustaa Seelannin kautta, mutta viivyin liian\nkauvan korkea-arvoisten isäin luona Baselissa...\"\n\n\"Ah ... olette ollut siellä ... ja tiedätte kai kertoa rakkaan\nveljemme, Niilo Ragvaldinpojan puheesta?\"\n\n\"Tiedän kyllä, hurskas herra. Olinpa vielä läsnä kokousta\navattaessakin. Nuo mahtavat herrat ja ruhtinaat hämmästyivät niin\nsuurta oppia, eikä kukaan kyennyt kumoamaan hänen väitteitänsä. Heidän\ntäytyi myöntää, että hänellä sen maan edustajana, josta göötit ovat\nlähteneet, oli oikeus ylimmäiseen sijaan, koskapa tämä oli määrättävä\nsiinä järjestyksessä, missä eri kansat ovat tulleet kristityiksi.\"\n\nPiispa hieroi tätä kuullessaan ihastuksissaan käsiänsä.\n\n\"No, mestari Jöns\", kysyi hän, \"eikö kukaan vastustanut?\"\n\n\"Ei, mutta moni paheksui hänen puhettaan ja Kartagenan piispa Alfons\nHispaniasta nousi ja väitti, että asumasijoiltaan siirtyneet göötit\nolivat paljoa mainiommat kuin kotiin jääneet.\"\n\n\"Ja kuinka päättyi riita?\"\n\n\"Maanmiehemme, Niilo piispan, täytyi tyytyä siihen oppineenmaineeseen,\njonka hänen puheensa hänelle tuotti, sillä sijoja hän ei kokouksessa\nsaanut muutetuiksi...\"\n\n\"Jollemme tahdo, että isäntämme Kaarlo Knuutinpoika Skälnoran herra\nkovin kauvan saa odottaa vieraitansa\", puuttui nyt puheeseen tuo\nynseästi hymyilevä ritari, \"niin minusta näyttää olevan aika jatkaa\nmatkaa.\"\n\nKaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit\nväistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen\netupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella\nse, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät\ntoiset.\n\nEi kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta\npysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana.\nHän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan\nrinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi\nEngelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä\noli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli\nkuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen\njärjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.\n\n\"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin\"\nsanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, \"herra Sten\nTurenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo\nherran isäpuoli.\"\n\n\"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä\nynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston\nensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Aivan niin\", vastasi päädiakooni, \"ja jolla sitten oli vanhan drotsin\nMargareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja\nStenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä\naivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka\nratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla,\non herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo\nKnuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä\nherrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo\nKnuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat\nsisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan,\nniin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä.\"\n\n\"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?\"\n\n\"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta\npiispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on\nherra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären.\nMutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä\nkerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen\npuhettansa.\"\n\nHuomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä\nsanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen,\nettä hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet\naivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin\nkertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän\nvähitellen meni heidän ohitsensa.\n\n\"He ajavat niitä\", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman\nlauseen, \"niin kuin me ajamme riistaa metsässä.\" Ja hän nauroi sen\nsanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat.\nAinoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä\nilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta.\nTuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari\ntaas jatkoi.\n\n\"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi\nhe huutavat ... ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää\nkiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat\novat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja\nherrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa\nheidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että\nse, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon\nOtto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri\nnyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu\nFilipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin\nkuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli\nheidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän\nvei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle.\nSiellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän\nminun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä\nsanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja\nsamanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut\nsanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat\nhe vielä siinä kidutuksella.\"\n\n\"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle\", keskeytti Sten\nTurenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.\n\n\"Mutta ne ovat vaiti\", sanoi Niilo ritari, \"ne eivät huuda enää.\"\n\n\"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!\" virkkoi järeä ja\nmiehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.\n\nTämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri\nkuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat\npysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo\nSteninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta\nlähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli\nuskaltanut keskeyttää hänen puheensa.\n\nMutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään\nhämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla\nkuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja\nmielipahasta.\n\n\"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika\", sanoi hän kovasta\nmielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, \"niin en koskaan luullut\nyhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut\nsellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän.\nUlkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät,\nmutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat\nherrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte,\nNiilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta\njokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua,\ntuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä\nvaaralliseksi metsästäjille itsellensä.\"\n\nEngelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä\nensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa\nkuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista\nsaattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi.\nRitarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat\npuoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni,\nkuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan,\nkuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja\nsiis myöskin Engelbrekt itse.\n\n\"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!\"\n\nLappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi\nNiilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen\npäätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti\nsanoi:\n\n\"Mitä se tuo mies lavertelee?\"\n\nTure Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa\ntuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke)\ntarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.\n\nEi mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta.\nHetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää\nolisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen,\nja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.\n\n\"Malttakaa mielenne\", sanoi hän, \"miekassani on hyvä terä ja sillä saa\nkyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika\nolevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan\nkuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys\npoistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten\nmahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin\nteidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole\nkiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin\nkuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet\nolivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen\ntalonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän\nsaanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he.\nMutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä,\nja se muuan on laki... Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee\ntalonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on\nkoettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat\nja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon\nkuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!\"\n\nEngelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei\nkuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää\nkuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa.\nNäytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit,\njotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän\nesteettömästi pääsi lähtemään.\n\nJa niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja\nsäihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan\nkäsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin,\nja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat\nkuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.\n\n\"Ei, ei, hyvät herrat\", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan,\n\"luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte\njoukossamme, hurskas isä!\"\n\nNäin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä,\njoka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata,\nettä se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti\nkokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:\n\n\"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan,\nlähtekäämme eteenpäin.\"\n\nJa koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin,\nja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas\nvilkastui ja hilpeni entiselleen.\n\nVaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka\nviimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle,\noli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt,\nvaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän\nkannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin.\nHetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.\n\nEngelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki\nihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan\nlähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja\nhänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.\n\n\"Minä olen rikkonut teitä vastaan\", sanoi hän, \"tahdon pyytää sitä\nanteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin\nrankaiskaa minua!\"\n\n\"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?\" kysyi\nEngelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.\n\n\"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat\nsamat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin\nnuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on\nvapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan\nminulle nyt, kuka olette.\"\n\n\"Kiitos, rakas poika\", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle,\njoka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi\nhäneen, \"et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat.\nSe olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt\nEngelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen\nsinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet.\"\n\n\"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin\nseuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne\", sanoi\nnuorukainen vilkkaasti, \"sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota\nte kuljette, on kunnian tie.\"\n\n\"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma\nsiitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä.\"\n\n\"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni\",\nsanoi nuorukainen ja löi rintaansa, \"niin totta kuivettukoon tämä\nkäteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan\nhyväksi.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, poika\", sanoi Engelbrekt heltyneenä, \"sinusta\nvarmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!\"\n\nNäin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä\nnuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe\nsatulaan.\n\nTomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli\nmennyt.\n\nMutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin\nja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat\nolivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä\nympäröivässä pimeydessä.\n\n\n\n\nIII.\n\nBrand.\n\n\nVasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka\nyhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo\nsilloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren\ntulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v.\n1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja\nniissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty\nrakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate\nmonet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja\nluostarit.\n\nMutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen\nTukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo\nnykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin\nvaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie\nkulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta\nkatsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on.\nRannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena\nlevitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle,\njonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin\nsanottiin \"pohjoiseksi ulkoportiksi\", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli\ntämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli\nmyöskin portti torneineen ja tätä sanottiin \"pohjoiseksi sisäportiksi.\"\n\nOli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain\nkaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin\nkuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä\njonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina\nlinnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä\nnähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista\näsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä\nhuonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan.\nEngelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista\nlaivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.\n\nMutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia,\nsitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli\nvasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin _Leijonatorniksi_ ja\nkohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen\ntornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli\njokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli\n\"kylänkirkolle\" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle\nBirger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää\nvielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo\ntähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä\nholvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut\nmuurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin \"länsimuuriksi.\" Tämän\naukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja,\njoiden takaa kaupunginmuurilta n.s. _Pentti herran torni_ kohosi\nyli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat _Pikku torni,\nLouhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni_, joista näkyi sitä vähemmän, kuta\nkauvempana ne olivat.\n\nEngelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle\npäin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille.\nTäällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei\nöisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli\nmustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin\nkäytetyn nimen _Mustamieskatu_. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja\npoikkesi siltä _Kinhästenkadulle_ (nykyiselle Kinstukadulle) sekä\njoutui sitten _Själagårdinkadulle_ (nyk. Saaristokadulle).\n\nTällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä\ntaloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon\nkuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme\ntaloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat,\nolivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan\nkysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään\nkuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita\neilispäivän rakennuksia.\n\nHenrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan\nja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut\nkotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin\nsisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä\nmatkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja\npoika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin\nhevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa,\nsillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin\nastui poika esiin.\n\n\"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko\",\nsanoi hän, \"setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa.\"\n\n\"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako\nvieraani panna hevosensa hänen talliinsa.\"\n\nPoika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.\n\n\"Saapi\", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin\niloinen, \"siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, poikaseni\", virkkoi Engelbrekt, \"mikä on nimesi?\"\n\n\"Kort Rogge\",[22] vastasi poika varmasti.\n\n\"Ja setäsikö nimi on Gellink?\" kysyi taas Engelbrekt.\n\n\"Gellink on nainut hänen tätinsä\", selitti seppä puolestaan,\n\"Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni\nvieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli\nminusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan\npitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee\npappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja\nasui isäsi tykönä tässä äskettäin?\"\n\n\"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?\" kysyi poika ja jatkoi, kun\nseppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, \"niin,\nniin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää.\"\n\n\"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort\",\nsanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.\n\nVähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä\nvuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.\n\nMutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen\nNorrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi\nsuorinta tietä linnalle.\n\nEhkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen\nratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin\nkiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä\nherätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut\nkädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.\n\nTämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä\nsotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi\nviheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty\njokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.\n\n\"Onko vouti linnassa?\" kysyi hän.\n\n\"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta\", vastasi sillanvartion\npäällikkö.\n\n\"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin\ntärkeitä sanomia vietävänä\", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään\nkuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia\noli kiireellinen.\n\n\"Jolleivät silmäni valehtele\", sanoi päällikkö, \"niin sinä olet Jösse\nEerikinpojan väkeä.\"\n\n\"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani\nWalelta, herra Hannu Kröpelinille!\"\n\nRatsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa\nvahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut\nsaattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat\nlinnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin\nportit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa\nodotettavana, ennen kuin pääsi n.s. _Aatelistaloon_ eli siihen\nlinnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä\noleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos\nHannu Kröpelin.\n\nKun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki\nviety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä\nsaattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten\njokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat\nhopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.\n\nHetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu\nmies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset\nvaluivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti\nhyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti.\nHän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka\noli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi\nhänelle nuttunsa alta kirjeen.\n\n\"Borganäsistäkö tulet?\" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana\npöydälle.\n\n\"Läksin sieltä eilen iltapäivällä\", vastasi ratsumies, \"enkä ole siitä\nlähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja.\"\n\n\"Tiedätkö niistä mitään?\"\n\n\"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut\nlähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina...\"\n\n\"Kapina!\" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa\nettä suuttumusta.\n\n\"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin\",\njatkoi ratsumies, \"ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky\nJösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan\ntuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille\nkapinannostajaa kiinni ottamaan.\"\n\n\"Ja kuka se sitten muka on...?\" kysyi vouti.\n\n\"Engelbrekt Engelbrektinpoika!\"\n\n\"Engelbrekt Engelbrektinpoika\", toisti vouti verkalleen itsekseen,\nsill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:\n\n\"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä ... hän ryösti\nsieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän\nheti lähdettävä.\"\n\n\"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?\"\n\n\"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt\nVaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä\npuolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki\netelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme\ntakaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille.\"\n\nTällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa\nlopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja\nsisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni\nkapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta\naikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät\nkirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli\ntehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen\neteensä.\n\n\"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Tunnen!\"\n\n\"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa\ntietoon. Mutta\", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota\nei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, \"muista, minä en\ntahdo tietää sen enempää.\"\n\nRatsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi\nmakuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös,\ntuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen\nalas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan\nviereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja\nvasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta\nmyöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin\noli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa\nja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle\nsietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo\nylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot -- kaikki\nsen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes\nkolmekymmentä vuotta -- ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa\nylimalkaan.\n\nSiitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt,\njoka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan\nmaininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut\nlaivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.\n\n\"Luulenpa kuitenkin\", virkkoi Henrikki Seppä, \"että pääset. Tämä\nGellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja\njollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on\narkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä\nsaksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot.\"\n\nHartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin,\nkoska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan\nHenrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni\nliukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin\nkallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita\nturkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin\nhirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.\n\nSepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen\nlaiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut\nmäärätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva\noli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet\njäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.\n\nHeidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien,\nmitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille.\nSen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle\npäin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana.\nJuuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa\nSjälagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen,\njoka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko\nvaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli\nnäkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.\n\nSaattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut\neikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä\nvetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä\nteki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri\nniille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun\npuoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa -- ja näki\ntaas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa,\njonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.\n\nTämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse\nEerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja\nhuolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista\nlävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin\nulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat _itämuuriksi_ sanottuna\nkaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik\nGös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille\npäästessä soutamalla maihin.\n\nVaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän\nkuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja\njoutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli\nmitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista,\njotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla\npurjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja,\nmutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista _Bartholomaeus\nVoethista_, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat\nhämmästyttäneet koko pohjoismaita.\n\nNäissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista\nlyödessä.\n\nMyöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi\nlähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.\n\n\"Sanoin kauppias Gellinkille\", virkkoi hän. \"että aion lähteä, niin\npian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei.\nJa hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan\nmillä hetkellä tahansa.\"\n\nLaivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli\npuettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta,\ntoinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden\nvärit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin\nvaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin\nkuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen\nkotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.\n\n\"Asuuko Henrikki Seppä tässä?\" kysyi palvelija.\n\n\"Asuu kyllä\", vastasi seppä, \"ja mitä on noin hienolla\nherraspalvelijalla hänelle asiaa?\"\n\n\"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt\nEngelbrektinpoika!\"\n\n\"Niin asuukin.\"\n\n\"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?\" kysyi Engelbrekt\nkatsellen tarkkaavasti palvelijaa.\n\n\"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille\nystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!\"\n\nKesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän\nsanoi lyhyeen ja varmasti:\n\n\"Sano terveisiä herrallesi, että tulen.\"\n\n\"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani\nlinnaan.\"\n\nPalvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin\nherraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut\nnähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että\nEngelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla\nkertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin\nkäskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.\n\n\"Jollen tule takaisin\", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka\nkiivaasti keskeytti hänet.\n\n\"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää...?\"\n\n\"Kuninkaan vouti ... ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani,\nmutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro\nkaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!\"\n\nEngelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään\npudistellessa päätänsä.\n\nSiihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä\nmuukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin\neivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne\nsuurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan\npalvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen,\njota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat\ntulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta,\nnähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen\nmenneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille\n-- tämä tapahtui varhain aamulla -- ja täällä hän aivan onnen kauppaa\nkohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli\nnähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut\nmuukalaiseksi.  Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai\nhänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin\nsilmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä\npitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa.\nJuuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku\nKort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka\njatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta\nmiestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin\npojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.\n\nHän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen\nollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä\nnäytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta\nenemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi\ntuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta\npari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän\nEngelbrektistä oli saanut tietoonsa.\n\nHänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään\nminkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi,\nmutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti\nja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän\nkäveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.\n\nHän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan\nlinnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin\nmenettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon\nvaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin\ntällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen\nohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään\ntoisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä\nkatsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa\naiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili\nhänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista --\nvähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota\nei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet\nniin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän\norvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa\nkotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä\nuneensa uinahtaneet.\n\n\"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?\" kysyi joku\npalvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon\nportaisiin.\n\n\"Kautta pyhän Nepomukin\", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen,\n\"sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä\nsydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille\npanisi.\"\n\n\"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?\" huusi kolmas, \"tunsitko tuon\npienen miehen, joka sinuun katsoi?\"\n\nKaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä\nheti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti\nsuunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla,\nvaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.\n\nMutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää\nkoristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani\nWalen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.\n\nMolemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että\nvouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse\nruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut\nhelposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin\navomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa\nmelkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta\nsanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta\nasemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa\npuhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän\nyhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen\nteräviä iskuja.\n\n\"Taalainmaassa puuhataan kapinaa\", sanoi Hannu Kröpelin, \"ja te olette\nkapinan nostaja, niin on minulle sanottu!\"\n\n\"Kapina saattaa nousta\", sanoi Engelbrekt, \"se riippuu...\"\n\n\"Kapinako? Te siis tunnustatte...\"\n\n\"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei...\"\n\n\"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan ... ettekö tiedä, että\nminut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa\nläänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!\"\n\n\"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin,\nettä kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa...\nKapinannostaja, siksi minua sanotte ... no niin, kuningas on itse\nratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa\nkuninkaalle itselleenkin.\"\n\n\"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten\nkuninkaan silmiä.\"\n\n\"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja\nolkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi.\"\n\n\"Se on kuitenkin todeksi todistettava.\"\n\n\"Se todistetaankin!\"\n\n\"Ja millä?\"\n\n\"Minun hengelläni!\"\n\nTukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan\nkäsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät\nsilmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään\ntunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen\nperustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi hän sitten, \"että Taalainmaan voudilta on tullut\nsanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja\njättämään hänelle?\"\n\nEngelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.\n\n\"Sitäpä toki ette ole tekevä\", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin\nvoutiin katsoen.\n\n\"Ja miksikä en?\"\n\n\"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!\"\n\n\"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika\", sanoi vouti, \"luulen\nymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan,\nTaalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas\nitse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt,\ntoivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta.\"\n\nMitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.\n\nTäällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna\naikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin\nkiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan.\nNiin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.\n\nKaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen\nEngelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana\naamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet\nlaivarantaan.\n\nOli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta.\nKulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla\nsatuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi\nei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi\nja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja\npyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa\nystävyyden.\n\n\"Se on Brand!\" sanoi Engelbrekt, \"se on Hermanin hevonen!\"\n\n\"Tunnetko sen?\" kysyi seppä.\n\n\"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on\ntänne ajanut.\"\n\n\"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti\nteljetyt\", sanoi seppä, \"niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä\nselkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella.\"\n\n\"En, en ... minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla\nväärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin.\"\n\nNäin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä\npäivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.\n\nHetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki\nSeppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nKöpenhaminassa.\n\n\nJoukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä\nvanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä,\niloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta\nvaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon,\njoka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle.\nMutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki\nPommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin\npiispanistuimelle.\n\nRatsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan\noli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen\nmyöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko\nsellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä.\nSiinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla\nkirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset\nritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui\njoka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella\nhevosella.\n\nEtupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi\nylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa,\nmutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli\ntosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli\nmyöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi\nhäntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä\nvapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän\noikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden\nmajesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen\nja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä\nherättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.\n\nSe oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.\n\nHänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se\noli herra _Otto Pogwisch_, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä\nvuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren\nritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin\ntavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa\nkuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään\nuskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida\nrouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.\n\nKuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli\ntanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa\ntanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia\nherroja.\n\nYleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä\nparhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto\nherralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki\nhallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran\nkuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei\nnäyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua,\nniin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita\nkuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.\n\n\"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette\ntänään nähnyt\", sanoi kuningas Otto Pogwischille.\n\n\"Eipä kyllä\", vastasi nuori herra, \"mutta sielläpä ei olekkaan\nkuningasta metsästämässä!\"\n\n\"Kukapa tietää\", virkkoi kuningas, \"se päivä saattaa tulla.\"\n\n\"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa\nteidän armonne Kastelholmaan!\"\n\n\"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto\nPogwisch.\"\n\n\"Teidän armonne!\" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen\nhillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet\nvaltasi. \"Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne\ntäyttä totta tarkoittavina.\"\n\n\"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte\nte, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?\"\n\nVanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän\nkatseen.\n\n\"Ha-ha\", nauroi tämä, \"te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja\nsen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto\nPogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi ritari, \"tekee omassa asiassaan, niin kuin\nhaluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta\nnäyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin\nruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. \"Enkö\nsitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko\nRuotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?\"\n\n\"Armollinen herra\", vastasi tanskalainen ritari, \"en millään muotoa\ntahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan...\"\n\n\"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa\", keskeytti\nkuningas, \"tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa\nmieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa,\nkun kerran tulemme Ruotsiin.\"\n\nTällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana\nhillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja\njos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti\nkuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista\npäättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä\ntapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus,\njoka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin\nturmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä\nmetsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.\n\nToiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja\nsattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut\nhevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä\nodotellaksensa.\n\n\"Kuka on tuo tumma ritari?\" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan\ntakana ratsastavalta herralta.\n\nKaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi\nkuningasta vastaan.\n\n\"Hänellä on sonninpää vaakunassaan\", sanoi silloin toinen herroista.\n\n\"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika\", huudahti kolmas.\n\n\"Broder Sveninpoika\", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului\nsoinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin\nnäkeminen hänelle tuotti.\n\nSillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti\nkunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi\nkuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei\nsynnyttänyt mitään ilontunteita.\n\n\"Kautta viiden haavan, ritari\", puhkesi kuningas sanomaan, \"itsekö\nsiinä olette, vai haamunneko se on?\"\n\nJa levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin\nkuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili\nkuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan,\ntokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.\n\n\"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!\"\nvastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.\n\n\"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin\nolisitte miekkasille menossa\", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan,\nvaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. \"Jos olette uusia tapoja oppinut\nsiellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden\ntuoko niitä mukananne tänne.\"\n\n\"Minä tulen\", virkkoi ritari, \"omasta suustanne kuulemaan\nvastauksenne!...\"\n\nKuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän\nkannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa\nkohti.\n\nJoukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja\ntoisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata\nkuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi\nlinnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät\nhe kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he\nihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen\nviskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.\n\nMutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä\ntuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen,\nja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan\nnäyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen\nvaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä\nilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen\nalkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.\n\nVarmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies\nolisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.\n\nTämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi\nhäntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä\nriippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli\ntavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.\n\nRitari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa\ntuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.\n\n\"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra\", sanoi mies, \"te ette minua\ntunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja...\"\n\n\"Tunnetteko sitten minut?\" kysyi ritari.\n\n\"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti\ntaisteli Bornholman luona[23] viime kevännä.\"\n\n\"Haa!\" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin\ntaistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.\n\n\"Jollen pety\", jatkoi pieni mies, \"niin arvaan helposti syyn täällä\noloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan\nkotipaikan suhteen.\"\n\n\"Kuka sitten olette?\" kysyi ritari.\n\n\"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta.\"\n\n\"Ja mitä täällä teette?\"\n\n\"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!\"\n\n\"Ah!\" huudahti ritari, \"olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo\nniin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani\nmajatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja\nhuomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin.\"\n\nEngelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat\nkahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä\npuheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen\nlähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan\nHolsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja\nEngelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan\nBornholman tappelun.\n\n\"Minun laivojeni lukua\", sanoi ritari, \"lisäsi Eerikki Krummedik\nmuutamilla itse varustamillaan laivoilla.\"\n\n\"Eikö sitä kuningas tehnytkään?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra\nomallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja\nsotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen\nmatkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka\ntulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin,\nkuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se\nkiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä\nmerelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman\nluokse...\"\n\n\"Eikös herra Eerikki Krummedikilla\", keskeytti Engelbrekt, \"ole\nheimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?\"\n\n\"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister\nNiilonpojan kanssa.\"\n\n\"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja...\"\n\n\"Tunnetteko Eerikki herran?\"\n\n\"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa\nenkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on\nkyllin ristiä heistä siellä kotona.\"\n\n\"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja\nmilloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?\"\n\n\"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tepä, hyvät herrat, olettekin saattaneet kaiken tämän onnettomuuden\nRuotsin valtakunnalle!\"\n\nRitarin tummansinisessä silmässä leimahti salama ja hän katsoi tuimasti\nEngelbrektiin, mutta sitten painui katse ja ritari ilmaisi vähäisellä\npäännyökäyksellä myöntävänsä Engelbrektin sanat tosiksi.\n\n\"Mutta jatkakaa, jalo herra\", virkkoi Engelbrekt, \"saattanenhan\nymmärtää kertomuksenne, vaikk'en olekkaan nähnyt herra Eerikki\nKrummedikia.\"\n\n\"Muuten se oli se vanha herra, joka ratsasti kuninkaan oikealla\npuolella, ja itse voitte sitten päättää, tokko niin vanhassa miehessä\non reippaitten miesten taisteluun viejää. Hän peräytyikin heti, kun\nvihollinen lähestyi. Lybekistä tuli neljä alusta, joiden piti puolustaa\nsuurta kauppalaivastoa. Vanha herra väitti vihollisen olevan liian\nvahvan ahdistettavaksi ja purjehti matkoihinsa. Minun oli yksinäni\nmahdotonta käydä koko laivaston kimppuun, vaan minä annoin sen\npurjehtia sivuitse. Mutta aivan ehein nahoin en myöskään tahtonut sitä\npäästää käsistäni, vaan kävin viimeisten laivain kimppuun.\"\n\n\"Ja nämä olivat ne suuret lybekkiläiset sotalaivat, joiden miehistöt\nolivat piiloutuneet kannen alle, kunnes te miehinenne olitte tullut\nlaivaan, jolloin heidän onnistui ylivoimalla voittaa teidät. Tuon\ntiedän, sen on lybekkiläinen laivurini kertonut minulle, samoin kuin\nvankeutennekin. Mutta kuinka te olette tänne tullut, siitä ei Didrik\nGösillä ollut mitään tietoa.\"\n\n\"Olen taannut miehensanallani määräajan kuluessa palaavani takaisin\nvankeuteen, jollei asiani onnistu.\"\n\n\"Ja pahaltako näyttää...?\"\n\n\"Vielä tahdon kuitenkin kerran kysyä häneltä.\"\n\n\"Ja jos hän kääntää teille selkänsä yhtä kurjasti kuin tänäkin iltana?\"\n\n\"Entä sitten...\"\n\n\"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?\"\n\n\"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?\" karjasi ritari tämän kysymyksen\nkuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä\nsynnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.\n\n\"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin\nkalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää\nhäpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin\nteidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei\nteitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla\nhopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä.\"\n\nEngelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.\n\nOli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta\nAbsalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista,\npiispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja\nkunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren\netelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin\nja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja\nvannomatta.\n\nEi tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia.\nVaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja\noikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen\nsamanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset\nja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain\nmukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa.\nEpäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa\nyhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei\nymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo\nsuuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta\nvaltakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat\nmaitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille\npyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen\npotkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan\njäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten\nunioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että\nvieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu,\nvaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.\n\nMitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka\nikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut\nolemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran\ntoteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja\nviisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden\nperustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi\nkyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja\nvahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei\nnoiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa\nkysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton\nja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan\nvieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut\nnoudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja\nsitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja\nsuojelemaan.\n\nKuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen\nensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta\nhän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja\ntaitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi\nlakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.\n\nMelkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan\nsuussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia\najatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti\ntulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin\nsellainen hetki helmassaan.\n\nHuomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä\npaljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen\nlinnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja\nneitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.\n\nEngelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä\nväkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle\npaikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan\nja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka \"osattaret kangastaan kutoivat.\"\n\nJa hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla;\nhauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja\nkurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä\nparas'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen\nmaalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä\npuuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja\njuuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka\ntanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra,\nmutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä\nsaattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan\nviljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua -- mutta kaikki\ntämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa\nmyrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia\nuudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.\n\nMutta mielivallan alle ei mies taivu.\n\nSuopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin\ntottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa,\nmillä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He\nmaksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti\nmäärättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä\nkärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille\nkaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän\nihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä\nperittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä\nitseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.\n\nHuomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle,\nvai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli\nsamalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä\nnoudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä\narvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu\nelämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän\nvimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.\n\nPauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät\nEngelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä\ntuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia\nkuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki\nkuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan\nhuokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi\nkaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla\nhaudallansa -- taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin\nkäyvä.\n\nKiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen\npaljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.\n\n\"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch\", huudahti tuima ääni, \"taikka olen\nminä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat\nvalheiksi!\"\n\n\"En tiennyt\", kuului Otto Pogwisch vastaavan, \"veljentyttärenne teihin\nniin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle\nNiilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te\nolette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!\"\n\n\"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä\ntoistettavan.\"\n\nJa sitten kalahtivat miekat vastakkain.\n\nEngelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo\nasia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen\npisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa\nunhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären\nkunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän\nkumartui kaatunutta auttamaan.\n\nMiekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli\nOtto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja\nkoetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli\nympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.\n\n\"Auttakaa minua\", sanoi hän puoliääneen, \"meidän täytyy kantaa ritari\nlinnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan\nsaa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua\nkuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa.\"\n\nEngelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä\nteki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten\nmuutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa\nkäytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä\nylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui\nlamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta\nkokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen\nhuoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin\nhallussa.\n\n\"Tämä on veljentyttäreni huone\", sanoi ritari, \"vaikk'ei se enää kauvan\ntulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen\nveljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun\ntäytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan\nheti.\"\n\nEnnen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut\nja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun\nvieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa.\nHän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin\nvaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle\nmiehelle kuin Engelbrekt.\n\nEi koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi\ntarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli\nkiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut\noikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää\npyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka\nhän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta\ntoimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen\nseikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin\nolla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen\nmahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan\nkorkeimmilleen.\n\nJa ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä\nkuninkaan ääni aivan oven takaa.\n\n\"Kas täällä, arkkipiispa Arnold\", sanoi hän, \"täällä saatamme puhella\naivan häiritsemättä! Käykää sisään, minua haluttaa kuulla, mitä teillä\non minulle sanomista.\"\n\nSamalla kuului oven avaaminen ja sulkeminen. Engelbrekt olisi\nmielellään vajonnut läpi lattian. Hän nosti kätensä silmilleen eikä\nuskaltanut nostaa silmiään. Mutta hän kuuli kuninkaan äänen jatkavan.\n\n\"Tämä on Cecilian rukoushuone, me olemme aivan kapokahden; puhukaa sen\ntähden, arkkipiispa!\"\n\n\"Kirjeessä sanotaan muitta mutkitta\", kuului arkkipiispa vastaavan,\n\"että tuomiorovasti Olavi on uskaltanut loukata teidän kuninkaallista\narvoanne ja on paavin ja pyhän istuimen edessä sanonut, että te olette\nvaan valittu kuningas, ettekä perintökuningas!\"\n\nMolemmat puhelevat olivat sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa\nEngelbrekt oli Otto Pogwischin kanssa suljettuna. Vaara oli osaksi\nohitse. Täytyi vaan olla hiljaa, kunnes kuningas uskottunsa kanssa oli\npoistunut. Mutta jos ritari heräisi horroksistaan? Tämä pelko oli\nkuitenkin turha. Kuningas tuntui joutuneen aivan haltijoihinsa. Hän\nkuului kiivain askelin mittelevän viereisen huoneen lattiaa.\n\n\"Hm!\" hän puhkesi sanomaan. \"Ja se mies uskaltaa vastustaa minua! Ei\nole tuossa hyvässä Ruotsin valtakunnassa tarvittu mitään Sjöborgia,\nmutta minä olen laativa sellaisen. Borgholman linnantornin on\ntuomiorovasti Olavi saava arkkipiispansijakseen ja sinne hän on jäävä\nistumaan, niin kauvan kuin minä pidän Ruotsin kruunua päässäni.\"\n\n\"Tuomiorovasti on kuitenkin kaukana teidän valtapiirinne ulkopuolella\",\nkuului arkkipiispa sanovan, \"eivätkä paavi ja Baselin pääpapit näy\ntahtovan noudattaa teidän mieltänne.\"\n\n\"Tehköötpä, mitä tahtovat, te olette minun tunnustamani Upsalan\narkkipiispa ja sillä hyvä!\"\n\n\"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot teidän kanssanne, armollinen herra\nja kuningas! Minun kiitollisuuteni teidän armostanne on oleva rajaton.\"\n\n\"Sen tiedän, sen tiedän ... pääasia on vaan, että te uskollisesti\npidätte puoltani noita jäykkiä Ruotsin herroja vastaan. Saattanee tässä\nvielä käydä niinkin, että minun osakseni aiotaan sama kohtalo kuin\nedeltäjienikin, Maunu Eerikinpojan ja Albrektin...\"\n\n\"Voitte tässä asiassa täydellisesti luottaa minuun!\"\n\n\"Mutta sinä, tuomiorovasti Olavi! Pitkän kyllä teit kierroksen matkalle\nlähtiessäsi, mutta pitempi on sinun vielä tehtävä kotia palatessasi,\njos mielit välttää minua ja sitä rangaistusta, joka sinulle on tulossa.\nOlisitpa nyt täällä, sinä kirottu mustatakki, niin opettaisin sinut\nymmärtämään, minkä verran on vaalikuninkaalla ja perintökuninkaalla\nerotusta!\"\n\nJa taas kuului kuningas kiivaasti astelevan edes takaisin ja jakelevan\nnyrkiniskuja tuoleihin ja pöytiin.\n\n\"Jos uskaltaisin tehdä ehdotuksen\", alkoi sillä välin arkkipiispa,\nmutta hänen puheensa keskeytti kuningas heti.\n\n\"Ehdotuksen ... teidän ehdotuksenne eivät kelpaa mihinkään, te\nmatelevat kaniikit. Ollappa minulla vaan vanha ystäväni Pentti Pogwisch\ntäällä, hän osaisi antaa hyvän neuvon.\"\n\n\"Eihän minulla tosin ole tuon ritarivainajan mielevyyttä ja neroa,\nJumala hänen sieluansa armahtakoon!\" sanoi piispa, \"vaan luulenpa\nkuitenkin neuvoani sellaiseksi, ett'ei se ole oleva teille\nvastenmielinen, samate kuin olen siitäkin varma, että sitä\nnoudattamalla tuo pitkä riita saadaan suotavaan päätökseen.\"\n\n\"No, antakaa kuulua!\"\n\n\"Lähettäkää jo huomenna sanoja ja kirjeitä muutamille niille Ruotsin ja\nTanskan pääpapeille, joihin voitte enimmin luottaa, ja kutsukaa heidät\nluoksenne tänne Köpenhaminaan. Täällä laatikoot he sitten julkisen\nvastakirjoituksen tuon puheen kumoamiseksi, jonka tuomiorovasti Olavi\npiti paaville ja kardinaaleille...\"\n\n\"Ah, ... tuo ehdotus näyttää minusta ansaitsevan miettimistä\",\nkeskeytti kuningas.\n\n\"Minun alammaisen ajatukseni mukaan\", jatkoi arkkipiispa, \"tuskin muuta\ntarvitaankaan riistämään tuomiorovasti Olavilta aikeissa\nonnistumista...\"\n\n\"Ja ketä piispoja kutsuttaisiin?\"\n\n\"Lundin arkkipiispa Pietari...\"\n\n\"Hyvä, tanskalaisista ei ole väliä! Keitä ruotsalaisia tahdotte tänne\nkutsuttaviksi...?\"\n\n\"Olen ajatellut\", sanoi piispa verkalleen nimiä luetellen, \"Strängnäsin\nTuomas piispaa. Hän on teille vanhastaan uskollinen. Sitten Skaran\nSigge piispaa ja Vexiön Niilo piispaa. Edellinen on hurskas ja taipuisa\nmies ja jälkimmäinen on välttämätön sen suuren arvon tähden, jonka hän\non saavuttanut Baselin kirkonkokouksessa.\"\n\n\"Hyvä, arkkipiispa Arnold\", kuului kuningas selvästi tyytyväisenä\nsanovan, \"tuon asian olette jo edeltäpäin tuuminut. Laatikaa\nkutsumakirjeet. Huomenna kirjoitan nimeni niiden alle, siten saamme\nkyllä piankin asian kuntoon.\"\n\nSen jälkeen ei kuulunut huoneesta mitään. Ovi avattiin ja suljettiin.\nAskelia kuului kattolampun valaisemasta huoneesta; ne lakkasivat\nkuulumasta, sitten kuin tämän ulko-ovi oli suljettu.\n\nEngelbrekt huoahti syvään. Mutta hän oli tuskin ennättänyt tointua\nmielenjännityksestään, ennen kuin taaskin kuului kahden henkilön\naskelet ja ne lähestyivät Brita neidin huonetta.\n\nTulijat olivat Eerikki Akselinpoika ja kuninkaan lääkäri, Martinus\nukko. Jälkimmäisellä oli pieni hopeavanteinen lipas kainalossaan. He\nolivat nähneet kuninkaan tulon eivätkä olleet uskaltaneet itse tulla,\nennen kuin olivat nähneet hänen palajavan. Koska tanssi vielä oli\nparhaassa vauhdissa ja kuningas itse tavallisesti oli väsymättömin\ntanssija, olivat he varmat siitä, ett'ei heidän kauvan tarvinnut\nodottaa.\n\nLääkäri oli vanha, kunnianarvoisen näköinen mies. Astuessaan\nEngelbrektin ohitse hän säpsähti, ikään kuin olisi hänet tuntenut,\nmutta riensi viivyttelemättä haavoitetun luokse. Sill'aikaa kuin hän\nhuolellisesti tarkasteli tätä ja avaten lippaansa otti sieltä voidetta\nsekä hoiteli haavoitettua, kääntyi Eerikki Akselinpoika Engelbrektiin.\n\n\"Kiitos, jalo mies\", sanoi hän ja tarttui Engelbrektin käteen, \"voinpa\narvata teillä olleen vaikeat hetket, sill'aikaa kuin kuningas oli niin\nlähellä teitä. Tuolla toisen puolen huoneissa oli kaikissa ihmisiä ja\nhän, niin kuin minäkin, haki yksinäisyyttä. Pääpappi, joka oli hänen\nseurassansa, on Upsalan arkkipiispa taikka kuuluu ainakin tulevan\nsiksi.\"\n\nLääkäri oli nyt tarkastanut haavan.\n\n\"Se on vaarallinen\", sanoi hän, \"mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä\nteidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen\ntoiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen\nluoksensa.\"\n\nPuhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin\npuoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.\n\n\"Kälfvesten!\" sanoi vihdoin Engelbrekt.\n\n\"Nyt se selvisi minullekin\", virkkoi ukko, \"siellä viimeksi näimme\ntoisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja\nnyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha\nhänelle! ... ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla\nkovin kauvan erossa hänestä!\"\n\n\"Muistan aivan hyvin nimenne\", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla\najalla hän näytti ikään kuin muistelevan. \"Te olette Engelbrekt\nEngelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa\nTaalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille,\nnuori Eerikki Akselinpoika\", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan,\n\"että tapasitte tämän miehen.\"\n\nKuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle\nnuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.\n\n\"Nyt on kaikki kunnossa\", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen,\n\"palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla...?\"\n\n\"Pitää, pitää\", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä\nastui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan\nritariin ja kantoivat hänet ulos.\n\nEerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan\nkuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.\n\nMutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas\nlinnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla\nnäyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen\nherättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän\nheittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat\nodottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.\n\n\"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin\", sanoi hän, ja äänestäkin\nkuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, \"joulun\ntienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika,\nUlfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne,\nvaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä,\nsamate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta\nmeidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo\nherran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin\nperustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli\ntapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti\nlepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren\npäähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa\ntalvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän\nolisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada\nkaikki toimitetuksi. -- Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta\nrouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja\nmenin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli\nkuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt,\nmitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli\npyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti\npäähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut\nkulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin,\nyksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen,\nmutta ... mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä\noleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä\netsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on\nPyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa,\nsairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista\najatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt,\nniin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän\nnousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen\neteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan.\"\n\n\"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte\npaikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan\nkuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja\nhurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei\nole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin\nkuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa.\"\n\nVanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi\nhänet kokonaan valtoihinsa ottanut.\n\n\"Hyvin muistan kaiken tämän\", virkkoi Engelbrekt, \"enkä koskaan ole\nunhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar\nminua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En\nkoskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt\nkärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin\noli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei\nkai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?\"\n\n\"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat\nsyvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä\nenkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään\nkuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi.\"\n\n\"Ankarasti on tuomittu kuningasta...\"\n\n\"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika\", vanhus kävi\nyht'äkkiä varsin totiseksi, \"kuningattaren muiston nimessä, ei\nsanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa!\nYöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin\nkuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' -- sanoi hän\n-- 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin\non tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun\nkuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani\nsyyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin\nruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei\ntarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte\nhänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja\nStralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja\nsanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen\nolleen hänen hyväksensä!' -- Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien\nlaulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman.\"\n\nEngelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen\nhurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä;\nhänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas\nalkoi:\n\n\"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin\nrikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa ... niin,\nkuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti\nrakkaimpana... Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua\nnähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus\nkauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja\nleikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa\nkuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden\naikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy.\"\n\n\"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa\npäiviänne katkeroittamaan?\"\n\n\"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää ...\nhän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja\nikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin\nhän kohottaa Filipan valtikkaa.\"\n\nMutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan\nlinnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.\n\nSilloin erosivat nuo molemmat miehet.\n\n\n\n\nV.\n\nKuninkaan puheilla.\n\n\nOli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja\nleivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli\ntekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa\nvyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti\nvanhus sisälle.\n\n\"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!\" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan,\njohon oli kääriytynyt, \"olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen\nkatsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy\npuhutella teitä.\"\n\n\"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta.\"\n\n\"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. --\nOlettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?\"\n\n\"Tepä sen sanotte!\"\n\n\"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!\"\n\n\"Martti vanhus\", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille\nkasvoilleen, \"minkälaisena neuvona minulle tuon annatte --!\"\n\n\"Ystävän neuvona\", vastasi ukko hymyillen, \"arvaan, näet, jokaisen,\njolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa\nperille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko\nkuningasta, vaan Cecilia neitiä.\"\n\n\"Ettekö siis leikkiä laskekkaan...?\"\n\n\"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!\"\n\n\"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru\nuudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen\nkuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon\nkättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta --?\"\n\n\"Se mies, minä, Martti vanhus!\"\n\n\"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus...\"\n\n\"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin\nantamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa\nenemmän kuin teitä... Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa\nviime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun\nkuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle\ntuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski\nsilloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä\nhänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi\npolvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi\nhän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen\nhuoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki,\nhänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli.\"\n\nEngelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen\nkulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan\nsaattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.\n\n\"Kiitos teille, vanha mies\", sanoi hän, \"olette tahtonut osottaa\nminulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan.\"\n\n\"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa,\npaetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki\nAkselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava\nviattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille,\nniin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo\nkäydä Cecilia neidin puheilla.\"\n\n\"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla,\njota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei\nole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani\non niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen\nkädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja\njuuri sen tähden en rukoile -- enkä voikkaan rukoilla -- siihen ihmisen\napua, kaikkein vähimmin naisen.\"\n\n\"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?\"\n\n\"Mitä sitten? ... silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan\ntuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle\nhyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei\nsaa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko.\"\n\nVanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta\njuuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa\nihailun ilme.\n\n\"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan,\npoikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi.\nElä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän\nsinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa,\nennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä.\"\n\nNäin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki\nkuninkaan puheille.\n\nHänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta\nhän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen\npoikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli\nvanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen\nEngelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki\ntulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli\nkoristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa\nistui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä\nnäyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin\nselvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta\nsuunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan\nsaman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan\ntanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi\nheistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja\nratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin\nkunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi\nrivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi\nväistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain\najaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki\nsilloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin\nsilmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.\n\n\"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika\", kysyi hän, ja ääni oli yhtä\nlempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi\nEngelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.\n\nKaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa.\nSeisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt\ntuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja\nluki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:\n\n\"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin\nseuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian\nnimen korvaanne.\"\n\n\"Cecilia!\" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää\nsurua käden otsallensa.\n\nHän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö\ntakaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla.\nMutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas\nhänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle\npäin.\n\nHän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman\nratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän\nkadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet\njoutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen\nsilmänsä säihkyivät tulta.\n\n\"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?\" kysyi hän äänellä, joka vapisi\nvihasta.\n\n\"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa\", vastasi yksi\nmiehistä.\n\n\"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois\nsitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia\",\nhuudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.\n\nSen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa\ntietä, jota oli tullutkin.\n\nEngelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo\nennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa\nlinnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä\ntapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin\nmeren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä\nhetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen\najatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä\nhetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta\nlähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin\nkuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on\nkäsissä.\n\nLinnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas\nodotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja\ntahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun\n1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu\npäästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty\npidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien\nvaltuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet\nKöpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.\n\nEngelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin\nnäihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään\npuolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys,\nhalveksiminen ... nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille\nalhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään\nniin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota\nherättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli\nvähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan\nikävyyksiäkin aikaan.\n\nMuutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan\nhenkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät\nEngelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat\naikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin\nkuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista\nkätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen\nvakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä,\npäättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä\nhansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän\ntuloansa.\n\nAivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet,\nei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi\nEngelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin\nkuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa\nkanssa kinailemaan:\n\n\"Antakaa tietä, palvelijat!\"\n\nTuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se\njakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen\nvaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja\nuhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.\n\n\"Te puhutte käskijän tapaan\", virkkoi toinen varsin huolettomasti,\n\"taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla\non valta kuninkaan palvelijoita käskeä.\"\n\nTuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä\nlykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva\nritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.\n\n\"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille\npääsöä?\" kuului ritari kysyvän.\n\nPalvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka\nsalaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.\n\nHeihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät\nihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin\neikä edes \"ritarin vertaisen\" näköinen, tarttui ritarin käteen ja\ntuttavallisesti kysyi häneltä:\n\n\"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?\"\n\nRitari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima\nja uhkaava.\n\n\"Ja minne tienne pitää...?\"\n\n\"Lybekkiin\", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.\n\nTämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan\nhuoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta\nlainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se\nollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman,\nkuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen.\nVapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta\nkorvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet,\nynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos\njoutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin\npitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut\nlunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka\nolivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta\nmuutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.\n\nJa Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan\nkieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana\nja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän\nymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen,\njohon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan\nhenkivartijat seisoivat.\n\nHän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa\nolevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta\nsen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle\nviitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen,\njossa kuningas oli.\n\nSe oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli\nvaltaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia\nmyöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli\ntoinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus\nherttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että\nastuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella\nveralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.\n\nKuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta,\njotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan\nhuonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle\nsanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin\nvilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan\nvanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.\n\nTästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan\nmiehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja\ntervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä\nmyöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi\narmollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni\nkuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti\nilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän\nhalusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla\ntuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.\n\n\"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä te\ntahdotte?\" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi,\nvasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.\n\n\"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas\nsuokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten\nolen tänne tullut... Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat\nviimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat\nhänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on\nminunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan\nkansan lähettiläänä.\"\n\nEngelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain\npuhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen\näänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi\nkuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet\nlaulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on\nennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä\nvaikenee.\n\nYksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki\nkuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa\nalinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan\ntaistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi\nkestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta,\nmiehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.\n\nKaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla,\njoka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä\nrohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti\nkuninkaan voudit menettelivät.\n\n\"Tällä kansalla, herra kuningas\", niin hän puhettansa jatkoi ja\npäättikin sen, \"joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän,\njoka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille\nasti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee,\ntällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä\nryöstää -- ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde,\njosta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa\nhämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas,\nhänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa\nmyöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse\nEerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet\npyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään\nheidät Jösse Eerikinpojasta.\"\n\nNiin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten\nkohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja\nhetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan\nja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä\nvaloa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää\nyhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen.\nUseimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin\neivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta,\nvaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla.\nAinoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen\nEngelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin\nilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.\n\nKuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen\nkatseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään\nkuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka\nsilmät eroamatta olivat häneen luotuina.\n\nKului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas\noli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän\nmiehestä arveli.\n\n\"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika\", näin\nkuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.\n\n\"Niin, herra kuningas\", vastasi Engelbrekt rohkeasti, \"ja minä lisään\nvielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan,\nennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää\nkuin nyt.\"\n\nNämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat\nsilmänsä säihkyivät säkeniä.\n\n\"Uhkauksiakin siis...?\" kysyi hän.\n\n\"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita\nsellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua\nhätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on\nvallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta\nja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät\non pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka\nvannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme\ntunnustimme!\"\n\n\"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää...\"\n\n\"Herra\", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli\nmielenliikutuksesta, \"tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon\nuskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse\nEerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos\nsyytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas\nhuomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja\nkuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!\"\n\nKaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi\ntuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n\"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!\" -- Ja sen jälkeen hän jatkoi:\n\"Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää\nhuolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä\", sanoi hän\nmuutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin\nsanoen: \"Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta.\"\n\nValo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi\npilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä\nja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että\nauringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.\n\nSaman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti\nlybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten\nvaltaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.\n\nEngelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään\nlybekkiläisten herrain tulevan sisälle.\n\nOvessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.\n\nHän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja\nhänen rinnallaan Bogislaus herttua.\n\nMutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä\nkasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen\nmuutamalle syrjässä seisovista ritareista.\n\nTämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo\nsurunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa\nosotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut\ntosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka\nmiestä kuninkaaksi tee.\n\nEtuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä\npuhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja.\nKaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä\nmonista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen\nvaltaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun\nesineenä.\n\nHeidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui\nkohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt\najattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei\nhän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen\ntähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse\nastunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä\novelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat\npäässeet ulos.\n\n\"Cecilia!\" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.\n\nTämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan\nviittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt\npysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi\npalvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä\npalvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön\nhuoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli\nEngelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä\nsyystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt\nosottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin,\nettä niiden aiheet eivät eilisiä olleet.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!\" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan\nEngelbrektin nähtyään, \"sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin\ntuntenut tuhansienkin joukosta!\"\n\n\"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan\ntalossa?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Te ette saata minua tuntea\", vastasi vanhus, \"ellette ehkä lapsuutenne\najoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi\nminua silloin muuten sanottiin...\"\n\n\"Kirsti\", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen,\n\"muistan teidät vallan hyvin, ah ... paljon, paljon on nyt toisin kuin\nennen!\"\n\n\"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli\nparkani... Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän\nsukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista ...\nJa joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo\nmato piilemässä. Oi Jumala ... rangaistuksesi on kova.\" Hän liitti\nkätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän\nlisäsi hiljaa: \"Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!\"\n\n\"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä\", virkkoi Engelbrekt, \"ne ovat elämän yö\nja päivä, ja molemmat välttämättömiä... Siinä olette oikeassa, että\ntoisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö,\nKirsti, minut tänne kutsuit, vai...?\"\n\n\"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en\nkoskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi\nsulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi\nkuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne...\nVoittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä\nvastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta... Tunsin\nteidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja\nmuisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto\nPogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen\nolleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei\nsiellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen\nveljentyttärelleni.\"\n\n\"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut... Mutta kuinka taisi hän\nminut tuntea?\"\n\n\"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä,\nniin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme\nselville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja\nveljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se\nkauhea tapahtuma sattui...\"\n\n\"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Ja ettekö sitä tiedä... Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli\nteistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä,\npalvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi\nhänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa\nlappeella...\"\n\n\"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?... Sitenkö\nuskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa\ntäytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!\"\n\n\"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta...\"\n\n\"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?\"\n\n\"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa ... kaikki naiset eivät ole\nsemmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia\", vanha vaimo\npyrskähti tällöin itkuun, \"voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru\nmaistuu!\"\n\n\"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän\nveljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin\nyht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle.\"\n\n\"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt,\nmissä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa\nnauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka\nmies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa.\n'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi,\n'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja\nvaltakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin\nminä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut...! Totta näkyy olevan, mitä\nlaulaa tuo pyhä runoilija:\n\n    \"Synnit lemmen\n    Saavat koston kovan:\n    Hetken himot\n    Tuhon, turman tuovat.\"\n\nEngelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.\n\n\"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti\", sanoi hän,\n\"mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen.\nCecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän\nrakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla\naikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että\nCecilia saatte suojaa majassani...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa,\n\"siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta,\nhän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut\nkärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen.\"\n\n\"Entä kuningas?\"\n\n\"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin\nkuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella.\"\n\n\"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti... Että ihminen rikkoo, sen minä\nvoin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän\ntahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä\nasiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen\nisällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki\nja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä\nhän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois,\nkuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset\nmukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä.\"\n\n\"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et\nventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan\nkuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole\nrikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää\nmaantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi\nsaattanut, siitä minä en mitään tiedä...!\"\n\n\"Siinäkin on lemmentarina\", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja\nsäälivä hymy huulillaan. \"Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi,\nKirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui\ntosin, mutta...\"\n\n\"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!\"\n\n\"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä.\"\n\n\"Eerikki, Eerikki parka\", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä\nkätkien.\n\n\"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra\nkoettelee, mutta ei muserra.\"\n\n\"Herra on vanhurskas\", jatkoi Kirsti, \"ja tottapa mahtanee olla, että\nisäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen\npolveen.\"\n\n\"Ja mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa\nkirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti\nuhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat\nperuutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti\nviimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan\npäivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja\nlastensa lapset... Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle\nisälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta... Sinä\nristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme\nvanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja\nsallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!\"\n\n\"Amen!\" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. \"Muuta\nmahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista\nasiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla.\"\n\n\"Ja mitä, Engelbrekt?\" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä\nrohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni\nEngelbrektin sanoista.\n\n\"Puhdasta sydäntä, Kirsti!\" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian\npäästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi:\n\"Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan\nvielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä\nkuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto\nkasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule ...\nrakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on\nsaava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta.\"\n\nKirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven\nväistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle,\nmutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus\ntakaisin.\n\n\"Minä en voi erota Ceciliasta\", sanoi hän mielenliikutuksesta\nvapisevalla äänellä, \"eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole\njättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi\njärkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun\nmielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle\nanteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää\", jatkoi hän, \"ja\nhetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille\nviedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta...?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen\ntuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina\noleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä\nsuostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa...\"\n\n\"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei\nhäntä sitonut!\"\n\n\"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen\ntahtoansa on pilkkana pidetty.\"\n\nViereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota\nmilloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi,\naivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei\nEngelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä\n-- tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana\nnainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.\n\nSe oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse,\njoka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli\nhäntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä\nhuoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan.\nAamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä\nkuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.\n\nEngelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä\nsortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:\n\n\"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei.\nTässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni\nystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan\nisältäni.\"\n\n\"Nouse ylös, tyttö\", keskeytti Engelbrekt ankarasti, \"ainoastaan\nJumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en\nminä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä.\"\n\nNäin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.\n\n\"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt\", jatkoi hän, \"se minut musertaa. Olen\nkuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni\nrikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren\nsanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar\nvainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa\nja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka\nisä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet\nsiunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä\nkuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi.\"\n\n\"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla\nhyveillä... Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut\naina siitä asti kuin...\"\n\n\"Isäni ... mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä\nkuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse...\"\n\n\"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa\ntiedä olevan.\"\n\n\"Oi Jumala ... hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin\npyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin...\"\n\n\"Se oli pieni hinterä mies\", selitti Kirsti, \"hän puhui niin lempeästi\nja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä.\nHän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri.\"\n\n\"Ah, Kirjuri-Martti!\"\n\n\"Se oli hänen nimensä\", virkkoi Cecilia, \"ja eikö hän sitten olisikaan\nvienyt perille kuninkaan kirjettä?\"\n\n\"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada\nodottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että\nylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada\ntäydellä oikeudella?\"\n\n\"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin...\"\n\n\"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii\nmies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa\ntakaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle,\ntahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua,\nse on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie.\"\n\n\"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?\"\n\n\"Sen olen luvannut...! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?\"\n\n\"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja\nheidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni\npyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä,\nonko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota\npyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää\nJumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä\nlienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan\nmieltä siihen suuntaan, johon ... johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas\nsiinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista\nnäkinkenkää kuninkaan manttelista.\"\n\nHän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti\nvavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.\n\nKirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen\nsurun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja\nojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEngelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen.\nHän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun\nhe seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa\njoukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:\n\n\"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä ... minä\npetyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät\nminua...\"\n\n\"Siltä minustakin näyttää, lapseni\", sanoi silloin vastaten Kirsti, \"ja\nnyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin.\nSaattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista\nentiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut\nviistoon...\"\n\nCecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän\nsanoi loistavin katsein:\n\n\"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!\"\n\nSe oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen\npohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään\nhorjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.\n\nMuuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa,\nkuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana\npäivänä lähteneen paluumatkalle.\n\n\n\n\nVI.\n\nMustamunkki.\n\n\nTaalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista.\nTyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten\njulmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja\nluulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut\nmuuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita\nhäpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi\nlevollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta\nsortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti\nvaltansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden\nlannistumatonta tunnetta.\n\nVihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän\nja kuoleman uhalla -- jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys\nmenisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille\npääsemättä -- taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä\nviimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä\ntähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin\nvouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi\nvihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen\nsilmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin\nsaattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy\nvalmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava\nriehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.\n\nMutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä\nJumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin\npuolesta.\n\nVoimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä,\njotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa\nkodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja\nkotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus\nilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään\npiili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston\npihalla.\n\nSen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli\nottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti\nsilmiin sanoen:\n\n\"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi\ntällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan.\"\n\nJa vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne\nkuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta\nkuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä\nJohannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä\nnäyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut\ntaloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet\nammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt\nsaadakseen hevosen tallista -- kaikki tämä oli sellaista, joka hänen\nsilmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen\navosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään,\nja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.\n\nSitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun\nhän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti\ntäyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja\nerittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua\nkasvattipoikaa.\n\nPater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava\nhaavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun\nmunkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä\nrukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin\nmatkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan\nnäkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, -- niin säteilevin\nsilmin isä Johannes katsoi häneen.\n\n\"Riemuitse emäntä\", sanoi hän, \"poika on jäävä eloon. Oli se koko\nheittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi -- siitä\nkiitos Susipihan Björnille -- ja terä sattui vähän päämäärästään\nsyrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun,\nemäntä.\"\n\n\"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!\" puhkesi emäntä\nsanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka\nvaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.\n\nSuuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista\nparantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli\nluhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua\nnuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon\nsinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani\nhänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa\nnaista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.\n\nSeuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset\nterveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi.\nMutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan\ntäyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden\njohdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen\nniitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen\nmielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja\nsillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin\nkreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.\n\nNäytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään\nkatseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja\nhänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta\nsitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa,\nmutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki\nvaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:\n\n    Ja keijukas sarven esille toi,\n    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.\n    \"Mettä ja viiniä tästä sä juo!\"\n    Salaisen surusi poistavi tuo.\n\nLaulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului\nvaan kuiskauksia.\n\nVähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman\nlepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen\nhourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin\njoku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan\nkäskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.\n\nJa siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat\ntarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan\nliikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi\nuusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi\nvoinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin\nmielipuoleksi Kirstiksi.\n\nPater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina\nvaluivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita\nlaihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen\nsormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten.\nMunkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.\n\nKun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta\nmitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla\npuhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja\nkuiskasi hänen korvaansa: \"Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!\"\nHerman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen\nkatsoi häntä silmiin.\n\n\"Sinä olet maininnut nimen, Herman\", jatkoi hän, \"sekä minä että pater\nolemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää\nenemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan... Agnes on pelastanut\nhenkesi, sillä hän rakastaa sinua.\"\n\nNiin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää\nkäymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman\nKirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi\ntiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.\n\n\"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut\", sanoi hän, \"kas, sen\nvuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana\nseuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä ...\nhän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun\nhän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt\nasuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän;\nmutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat\nkasvattamaan kukkia, ah ... ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky\npusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu...\"\n\nTuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima\nnäytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen\nsilmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.\n\n\"Agnes!\" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.\n\n\"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman ... yö lähenee ja nyt sinä olet\nnukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka\nliekkuu kesäisillä niityillä... Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa\nmetsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa\nniittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja\nhengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden\nvaloja, siellä liitetään käsiä käsiin ... mutta rastas laulaa ja\naurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies...\"\n\nNiin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli\nniin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa\nmielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla\nniitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen\nnaishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli,\nniin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa\npysähtyi.\n\nVähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin\nja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa\nsellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta\nkasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen\nkorviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran\noli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin\nhimmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt\nhänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä\nsitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota\nhän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän\nsentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin\nmaksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen\ntaikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla,\njoka hänellä oli kuljettavanansa.\n\nMutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli\nriittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui\nsiltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa\nyhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa\nsiitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti\nsilmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.\n\nTämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen\nterveydentilastaan.\n\n\"Rohkeutta, Herman\", sanoi hän, \"paraneminen edistyy nopeasti.\"\n\nOli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.\n\nHerman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,\nmutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika,\njolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja\ntämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan\nistuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja\nkiitää kasvatusisäänsä vastaan.\n\nSilloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen\nvoimansa liikkeelle pian joutuakseen.\n\n\"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki\", sanoi Herman silloin ja\nkatsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.\n\n\"Vouti tulee\", vastasi Erkki.\n\n\"Vouti ... kumpiko?\"\n\n\"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä\npalvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi\nhänen ympärillänsä.\"\n\nVastenmielisyyden ilme sävähti Hermanin kasvoille ja hän loi silmänsä\nmiekkaansa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Erkki huomasi sen ja\notti miekan seinältä sekä antoi sen Hermanille. Tämä otti sen ja ikään\nkuin koetteli, joko voima oli palannut käsivarteen.\n\n\"Ei vielä\", sanoi hän surullisesti.\n\n\"Mutta kohta\", virkahti Erkki, jonka silmissä välähti tuli, jota hän ei\nkyennyt salaamaan.\n\n\"Kohta\", sanoi Herman päätänsä nyökäyttäen ja antoi takaisin miekan,\njonka Erkki taas ripusti seinälle.\n\nHermanin sanan toisti ovelta kuuluva karkea ääni. Se oli pater\nJohannes; hän oli ollut katsomassa voimankoettelua.\n\n\"Mutta liian aikaiseen\", jatkoi hän astuen esiin ja käyden penkille\nvuoteen viereen istumaan, \"liian aikaisesta voi usein tulla ei koskaan,\nmuista se, poikani. Muutamien päivien perästä... Brand hirnahtelee\npilttuussaan, sitä ei miellytä toimettomuus enempää kun sinuakaan;\nmutta kärsivällisyyttä. Sinä tiedät jo, näen sen sinusta, poikani,\nJuhani Walen tulleen vuorelle. Mitä hän tahtoo, sen itse tietäköön...\nEhkäpä hän lähtee Hannu kreiviä saattamaan, sillä tuolla voudintalossa\npuuhataan lähtöä.\"\n\nHerman punehtui tämän kuullessaan eikä se jäänyt paterin tarkalta\nsilmältä huomaamatta. Niin paljon oli Herman näinä aikoina ajatellut\nAgnesta ja niin usein hän oli muistellut kaikkea, mitä Agnesta koskevaa\noli tapahtunut aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kertaa\nnäki hänet veneessä Jetturn-järvellä, että hän nyt ehdottomasti oli\nvakuutettu voudin tulon ja kreivin lähdön olevan jossakin yhteydessä,\nvieläpä hyvinkin omituisessa yhteydessä.\n\nMunkin silmä seurasi tarkkaavasti jokaista vaihtelua, mikä tapahtui\nHermanin mieltäilmaisevissa kasvoissa.\n\n\"Minulla on voimia tarpeeksi\", virkahti tämä äkkiä ja nousi pystyyn,\n\"minä tahdon ratsaille jo huomispäivänä!\"\n\n\"Äkilliset päätökset ovat harvoin hyviä, Herman\", virkahti munkki,\njonka silmä sentään yhä edelleen mielihyvällä katseli nuorukaisen\nliikkeitä. \"Omituiselta minusta myöskin tuntuu, että kreivin lähtö\npanee sinut menettämään nuoren henkesi, vaikka hyvin tiedät, että sen\nvoit uhrata paljoa jalomman asian hyväksi... Luota minuun, meille on\ntulemassa tuimat ajat, jolloin Ruotsinmaa saattaa tarvita voimakasta\nkättä ja miehuullista sydäntä. Engelbrekt, kasvatusisäsi, odottaa\ntapaavansa sinut paikallasi, poikani, kun sotatorvi kutsuu...\"\n\n\"Ettehän toki tahtone, isä Johannes, että sitä odotellessani sallin\nkyykäärmeen elää, jos jalallani voin polkea rikki hänen myrkyllisen\npäänsä.\"\n\n\"Puhut puoleksi arvoituksilla, poikani\", vastasi munkki, \"onneksi\ntiedän kuitenkin ne selittää. Juhani Wale eli kyykäärme, jos kernaammin\ntahdot häntä siksi sanoa, ei ole saavuttava sitä saalista, jota\ntarkoitat. Hannu kreivi tietää...\"\n\n\"Hän ei ole saavuttava saalistansa\", toisti Herman, \"tiedättekö sitten,\nmillaista suursaalista hän pyytää?\"\n\n\"Sen kyllä tiedän...\"\n\n\"Niinpä sanokaa se julki, jotta voin teitä uskoa.\"\n\n\"Luuletko, Herman, ett'en tiedä, mitä Jetturn-järvellä tapahtui?\" kysyi\nmunkki. \"Minä tiedän, että siellä pelastit kreivin tyttären, jolletkään\nkuolemasta, niin ainakin jostakin, mikä on kuolemaakin pahempi. Mutta\ntiedätkö sitten varmaan Borganäsin voudin lähettäneen miehet?\"\n\n\"Varmaan en tiedä, mutta epäluulot riittävät ... minä en syytä voutia,\ntahdon vaan pelastaa kreivin tyttären, jos jotakin tapahtuisi...\"\n\n\"Ole sitten huoleti, poikani, sillä mitä siihen nähden voidaan tehdä,\non tehty. Hannu kreivillä on iso seurue eikä hän ole jättävä tytärtänsä\nrinnaltaan.\"\n\n\"Vähäinen on vaara keskellä päivää ja keskellä tietä ... mutta sille,\njolla on salahankkeita mielessä, ovat yön hetket parhaat eikä hänen\npolkujansa useimmiten löydetäkkään, ennen kuin onnettomuus jo on\ntapahtunut.\"\n\n\"Tästäkin on pidetty huolta. Arvoisa neiti ei koskaan mene ulos\nvarmatta varjelusväettä ja öisille retkille hän ei mahtanekkaan\nlähteä...\"\n\nMunkki loi tällöin jotenkin tuikean katseen Hermaniin, joka ei\nsaattanut salata näiden sanojen ja katseiden valtavata vaikutusta. Oli\nsentään lämpöäkin tässä katseessa. Se ei ollut vieraan, vaan ystävän\nkatse. Ja ikään kuin levottomalle nuorukaiselle näyttääkseen, kuinka\nhartaasti hän toivoi hänen paranemistansa, sanoi hän kääntyen Erkkiin,\njoka istui oven suussa penkillä:\n\n\"Varovaisuus on toki aina hyvä sääntö! Sinä, Erkki, olet sukkela poika\neikä haitanne pitää tarkasti silmällä voutia ja hänen toimiansa. Sinä\nvoit ottaa sen tehtäväksesi, arvelen ma!\"\n\nPoika hypähti pystyyn kuin hengenvaarassa.\n\n\"Aivan varmaan voin sen tehdä, isä Johannes, ja varmoja tietoja olette\nsaava; saatte luottaa siihen.\"\n\n\"Elä kuitenkaan ole kovin kärtteliäs, poika\", varoitteli munkki, \"isäsi\nistuu vielä tornissa eikä vouti ole vielä unhottanut sitä häpeää, mikä\nhänelle tuli, kun pääsit Borganäsistä pakoon.\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee\", arveli Erkki ovea läheten, \"niin olenhan\ntoki nyt Engelbrektin palveluksessa... Mitäpä sitä paitsi tekee, vaikka\nhenkenikin menettäisin, jos vaan siitä voi olla Hermanille ja sinulle\njotakin hyötyä.\"\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, poika!\" virkkoi siihen isä Johannes ja Herman\nnyökäytti ystävällisesti päätänsä jäähyväisiksi.\n\nErkin lähdettyä tarttui munkki Hermania käteen. Näytti siltä kuin hän\nolisi tahtonut koetella hänen valtasuontansa, mutta hän piti sitä\nedelleen kädessään ja Herman loi häneen kysyvän katseen.\n\n\"Mitä ajattelette isä?\" kysyi hän.\n\n\"Sinua ja Agnesta!\" munkki tyynesti ja vakavasti vastasi.\n\n\"Minua ja Agnesta!\" huudahti Herman, sekä muodollaan että äänellään\nilmaisten tunteensa, \"te asetatte rinnakkain kaksi nimeä, joita...\"\n\n\"Joita tuskin saattaa rinnakkain mainita\", täytti munkki. \"Niin, niin\non, poikani, ja juuri sen tähden ajattelen teitä molempia.\"\n\n\"Siitä teille suuri kiitos\", jatkoi Herman säihkyvin silmin, \"mutta\nhuomatkaa samalla, hurskas isä, että minä toki itse ajatuksiani ja\ntekojani hallitsen.\"\n\nSanat näyttivät munkkiin kovasti koskevan. Hän painoi tummat kasvonsa\nalas ja ummisti silmänsä, puristaen samalla huulensa yhteen. Varmaankin\nsynnyttivät nuorukaisen sanat hänessä taistelun, jota hillitäkseen\nhänen tarvitsi ponnistaa voimiansa. Kun hän parin silmänräpäyksen\nkuluttua taas avasi silmänsä, oli kuitenkin katse taas levollinen, niin\nkuin tavallisesti.\n\n\"Oikein sanot, poikani\", sanoi hän, \"minulla ei ole mitään oikeutta\nsinuun, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin muista ja minä tunnen\nmaailman... Tahtoisin mielelläni nähdä Engelbrektin kasvattipojan\nonnellisena, katso sen tähden ajattelen sinua enemmän, kuin minulla\nkenties on oikeuttakaan. Suo se anteeksi isä Johannekselle, Herman,\nhänen hyvän tarkoituksensa tähden.\"\n\n\"Rakas isä\", virkkoi taas Herman, \"sitä en toki liene tarkoittanut ...\nluonteeni on kiivas. Onhan teillä toki oikeutta puhua minulle tästäkin\nasiasta, teillä, joka olette Engelbrektin ystävä ja joka lähinnä\nJumalaa olette pelastanut henkeni.\"\n\n\"Minä ja karhu, niin!\" hymyili munkki. \"Mutta pila sikseen, minulla on\njotakin tärkeätä sinulle sanottavaa ... käsitä se sitten, miten tahdot,\nmutta viisas se on, ken noudattaa hyvän ystävän neuvoja...\"\n\n\"Puhu, isä, minä kuuntelen sinua...!\"\n\n\"Tahdon kertoa sinulle tarinan nuoruuteni ajoilta. Se on joissakin\nmäärin oman tarinasi kaltainen, vaikka se, jonka minä aion kertoa, on\ntäysin päättynyt, kun taas sinun on vasta alulla. Minulla oli\nnuoruudessani ystävä; hän oli reipas ja kelpo nuorukainen,\ntalonpoikaispoika, niin kuin minäkin, ja kaukainen sukulainen\nEngelbrektille. Me kasvoimme yhdessä, me kolme, eikä toinen toiseltaan\nmitään salannut, vaikka ystäväni ja minä olimme kokonaista viittätoista\nvuotta Engelbrektiä vanhemmat. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat\naikaiseen, ja sen tähden hän joutui Engelbrektin isän kasvatettavaksi,\nniin että hän oli Engelbrektin kasvatusveli. Kaikki oli meillä\nyhteistä, leikkimme yhtä hyvin kuin harjoituksemmekin, joihin myöskin\nkuului tuo harvinainen kirjoittamis- ja lukutaito. Mutta Engelbrektin\nisällä oli talossaan vanha munkki. Tämä vanha mies tahtoi jollakin\ntavoin osottaa kiitollisuuttaan, ja niin hän meille opetti hengellisten\ntaitoja, sillä minäkin sain olla opetuksessa läsnä. Näin pitkälle,\nnäetkös, ovat sinun ja ystäväni tarina samankaltaiset. Sinäkin olet\nkasvatuspoikana muutaman Engelbrektin talossa ja sinullekin on munkki\nopettanut hengellisiä asioita.\"\n\n\"Niin kuin sanotte, isä, näin pitkälle se on minun omaa tarinaani,\nvaikka minä olen ollut yksinäni ja teitä oli kolme.\"\n\n\"Samanlainen on tarina osaksi edelleenkin. Tämä oli siihen levottomaan\naikaan, jolloin ruotsalaiset herrat panivat Albrekt kuninkaan viralta\nja kutsuivat sijaan Margaretan. Täällä Taalainmaassa oleskeli silloin\nmuuan Albrekt kuninkaan miehiä, ylhäinen herra, jolla oli ihmeen ihana\ntytär. Nimistä vähät, ne jäävät salaisuudekseni. Mutta ystäväni hehkui\nkohta rakkautta tuohon ylhäiseen neitiin ja mikä kummempaa, hän sai\nmyöskin vastarakkautta. He kihlautuivat ja ystäväni, joka et käsittänyt\nitsensä ja tuon ylhäisen herran välillä löytyvän muuta eroa, kuin minkä\ntämän suurempi rikkaus teki, anoi hänen tytärtänsä vaimokseen. Ylhäinen\nherra ajoi kosijan ylenkatseella luotaan.\"\n\nHerman säpsähti. Kertomus näytti kokonaan kiinnittäneen hänen\nhuomionsa. Hän ei saattanut pidättää mielipahanhuudahdusta.\n\n\"Juuri niinä päivinä\", jatkoi munkki, \"piti tuon ylhäisen herran lähteä\npois kotimaahansa, koska Albrekt kuninkaan hallitus oli lopussa ja hän\nitse istui vankina Skånessa. Silloin onnistui ystäväni taivuttaa\narvoisa neiti jättämään isänsä ja seuraamaan häntä Norjaan. Engelbrekt\nepäsi, mutta minä kehotin ja tarjosin apuani. Kaikki kävi hyvin;\nsyrjäisessä tunturikirkossa toimitettiin vihkiminen ja ritarin\nlähdettyä matkoihinsa palasi ystäväni takaisin ja otti talonsa\nhoitoonsa ja eli muutamia vuosia onnellisena vaimonsa kanssa. Mutta\npian tuli tuho. -- Eräänä iltana, kun ystäväni tuli kotiin käräjiltä,\noli hänen vaimonsa kadonnut...\"\n\nMunkki keskeytti kertomuksen. Hänen katseensa harhaili esineestä\nesineeseen. Olisi saattanut luulla hänen näkevän edessään\nystävänsä, josta puhui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nposkilihakset värähtelivät, ikään kuin olisivat tahtoneet miehen\nitsensähillitsemistaitoa pilkkanansa pitää.\n\n\"Muistelo pahoittaa mieltäsi, isä\", sanoi tällöin Herman ja tarttui\nmolemmin käsin munkin toiseen käteen, \"jättäkäämme tämä kesken.\"\n\n\"Ei, ei ... tahdon puhua loppuun. Kreivintytär oli kateissa ja kaikki\ntiedustelut olivat turhia. Lapsi, poika, oli jätetty surevalle\nisälle ... talosta hän oli ottanut mukaansa ainoastaan nuoren hevosen,\njonka oli saanut mieheltään...\"\n\nTaaskin munkki keskeytti puheensa. Näiden muistelojen kertominen näytti\nolevan vaikeampaa, kuin hän tahtoi tunnustaa.\n\n\"Eikö hän sitten koskaan enää nähnyt karannutta vaimoansa?\" kysyi\nHerman.\n\n\"Kyllä hän hänet näki ... kuninkaan talossa toisen rinnalla ja toisella\nnimellä... Kas siinä on ystäväni tarina. Käki saattaa munia varpusen\npesään, mutta varpunen ei koskaan voi kisailla kotkan poikaisten\nkanssa.\"\n\n\"Tähän ette toki voine päättää ystävänne tarinaa\", sanoi Herman.\n\"Minusta hänen olisi pitänyt puhutella sitä miestä, jonka rinnalta hän\nvaimonsa löysi...\"\n\n\"Sen hän tekikin\", sanoi munkki kolkolla äänellä, \"ja hänen mielensä\nkuohahti, niin että hänestä tuli murhamies... Sen päivän perästä hän ei\nenää tullut entiselleen... Hän vietti yöt päivät surren ja\nkatumuksentekoja harjoitellen, kunnes...\"\n\n\"Kunnes kuolema hänet vapautti...\"\n\n\"Niin, niin kuin sanot, -- kunnes kuolema hänet vapautti...\"\n\n\"Ja nyt sinä pelkäät, isä, jotakin samanlaista tulevan minunkin\nosakseni, jos kreivintyttären voittaisin...?\"\n\n\"Talonpoikaispojan onni kukoistaa harvoin herrasmiehen katon alla...\"\n\n\"Talonpoikaispoika... Tiedätkö sitten, että minä olen\ntalonpoikaispoika?\" kysyi Herman mieli kovin jännityksissään.\n\nMunkki nousi ja kääntyi poispäin. Hänenkin mielensä oli vallannut kova\nsisällinen taistelu.\n\n\"Sano, oi sano\", jatkoi Herman hypähtäen vuoteeltaan, \"tunsitko\nisäni?... Iankaikkisen Jumalan armahtavaisen armon nimessä rukoilen\nsinua, munkki ... sano minulle, kuka oli isäni...?\"\n\nKohtalo riisti kumminkin nuorukaiselta vastauksensaannin sillä kertaa.\nOvi aukeni ja hurskas perheenäiti Richissa rouvan seurassa astui\nsisälle.\n\nHe pysähtyivät kynnykselle. Engelbrektin vaimo hymyili Hermanin\nvoimakkaat liikkeet nähdessään, mutta Richissa rouva näytti kokonaan\ntoisella mielellä katselevan sekä häntä että munkkia. Hän kalpeni ja\nvapisi ja hänen huulensa avautuivat, ikään kuin huudahdukseen, mutta\nääni kieltäytyi tehtäväänsä tekemästä.\n\nMunkkikin muuttui siinä samassa. Herman, joka oli tarttunut hänen\nkäsiinsä, tunsi, kuinka ne vavahtivat, ja katsoessaan hänen tummiin\nsilmiinsä hän niissä näki niin kamalan liekin, niin kalvavan, että hän\npäästi kädet ja peräytyi askelen taaksepäin. Hän ei ollut huomannut\noven avautumista, ja vasta käännyttyänsä ympäri hän näki nuo molemmat\nnaiset. Nähdessään Richissa rouvan hän ensiksi tuli ajatelleeksi\nAgnesta, eikä hän sille mitään voinut, että tunsi itsessään jotakin,\njoka teki hänet iloiseksi, vaikka tämä tunne olikin niin perin\nvastakkainen sille tuskanilmeelle, mikä Richissa rouvan kasvoista\nkuvastui.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän näki Richissa rouvan rukoilevin elein\nsyöksyvän munkkia kohti. Mutta munkki seisoi suorana ja jäykkänä. Hän\nojensi ehkäisten kätensä ja sanoi niin kylmästi, että veri kuuntelevain\nsuonissa jähmettyi:\n\n\"Te hairahdutte, jalo rouva...\"\n\nSen jälkeen hän veti päähineensä kasvoilleen ja astui ovelle päin.\n\n\"En, en\", huusi Richissa rouva hänen jälkeensä, \"minä en hairahdu...\"\n\nJa munkki kääntyi ympäri ja sanoi vieläkin kovakiskoisemmalla äänellä:\n\n\"Mutta minä olen unhottanut kaikki, Richissa rouva!\"\n\nSen jälkeen hän läksi huoneesta.\n\n\n\n\nVII.\n\nLupaus.\n\n\nAamupäivällä oli, kuten Erkki kertoi, Juhani Wale tullut Vaskivuorelle.\nHän ratsasti voudintalolle ja ilmoitutti heti tulonsa Hannu kreiville,\njota hän sanoi tulleensa saattamaan matkalle etelään päin. Sitä hän ei\nsanonut tekevänsä ainoastaan Jösse Eerikinpojan käskystä, vaan sanoi\nitsekin pitävänsä rakkaana velvollisuutenaan saattaa entistä isäntäänsä\nja osottaa hänelle edes vähäisessä määrässä uskollisuuttaan.\n\nJuhani Wale oli heti Ruotsiin tultuansa ollut kreivin palveluksessa ja\nalussa ollut hänen suuressa suosiossaan. Tämä seikka vahvisti hänen\nkorkealle tavoittelevia tulevaisuudentuumiaan ja hän tahtoi käyttää\nhyväkseen kreivin arvoa, sille perustaakseen omansa. Yhtenä\nvälikappaleena sitä varten oli kreivin ihana tytär. Rakastiko hän\ntodellakin tätä, on vaikea sanoa, mutta se tuskin tuntuu uskottavalta.\nHänelle oli pääasiana omaisuuden ja kullan ansaitseminen. Hän oli\nulkomaalainen seikkailija niin kuin kaikki muutkin, jotka näinä aikoina\ntulivat Ruotsiin onneansa rakentamaan. Rikkaan kreivin tytär oli hyvä\nsaalis ja todenmukaisesti hän tätä ensiksi ajatteli nuoren tytön\nnähtyään. Mutta tyttöä hän ei miellyttänyt, se kävi hänelle kohta\nselville, ja sitä myöten kuin päämäärän saavuttaminen kävi\nvaikeammaksi, kiihtyi hänenkin saavuttamishalunsa.\n\nVihdoin hän muutamana päivänä kreiviltä todenperään kosi hänen\ntytärtänsä, mutta tämä teki hänelle kyllä selvästi ymmärrettäväksi,\nettä semmoisen miehen kuin Ewerstenin ja Nowgartenin kreivin tytär oli\nJuhani Walen säätyiselle miehelle kovin korkealla. Siitä päivästä oli\nJuhani Wale Hannu kreivin verivihollinen ja hän vannoi pyhän valan,\nmaksoi mitä maksoi, hankkivansa ylpeän kreivin tyttären omakseen.\n\nHän luopui kreivin palveluksesta ja tuli Vestmanlannin ja Taalainmaan\nvoudille, jonka luottamukseen ja suosioon hänen kohta onnistui päästä,\nja siten hänestä tuli Borganäsin vouti. Täällä hän sai kuulla kreivin\nmatkustavan Taalainmaahan ja että hänellä oli tyttärensä muassa. Heti\njuolahti hänen mieleensä panna kauvan hautomansa tuuma täytäntöön.\nYritys meni kuitenkin mitättömiin ja neidin huviretki Jetturnille\nherätti ensi lemmen tämän sydämeen. Juhani Wale oli itse sen kuullut.\nKun tytön sydän rukouksissa kohoni pyhän neitsyen puoleen hänen kuvansa\nedessä Borganäsin luhtihuoneessa, häilytteli mustasukkaisuuden henki\nsoihtuansa voudin sydämessä. Siellä valmistui kuolemantuomio uudelle\nhänen himonsa uhrille.\n\nNe tapahtumat, jotka tätä seurasivat, antoivat hänelle yllin kyllin\nmuuta tekemistä, ja niin kauvan kuin kreivi viipyi Taalainmaassa, oli\nvielä kyllä aikaa uudistaa tuo onnistumaton yritys hänen tyttäreensä\nnähden.\n\nNyt oli kreivin lähtöpäivä tullut. Nyt oli myöskin Juhanilla aika\nkäsissä panna tuumansa toimeen. Sillä tällaista tilaisuutta ei ollut\njoka päivä tarjolla. Tällä haavaa näyttikin rauha ja hiljaisuus\nvallitsevan maassa. Kaikki asianhaarat näyttivät olevan Juhani herralle\nsuotuisat.\n\nVieno hymy ilmautui kreivin huulille voudin hänelle asiaansa\nilmoittaessa. Hän kiitti sentään, näköjään hyvin ystävällisesti, voudin\nritarillisesta huolenpidosta.\n\nMutta hymy kuvastui voudin mustaan silmään, joka välkähti niin\nkamalasti, että itse Hannu kreiviäkin sitä nähdessä pöyristi, ja hymy\njähmettyi hänen huulilleen. Niin pian kuin vouti oli lähtenyt hänen\nluotansa, hän kutsutti uskotun Ruprechtinsa ja puheli salaisesti hänen\nkanssansa. Myöskin tuli huoli pidetyksi siitä, että tavallista useampia\npalvelijoita oli sinä päivänä vahtipalvelusta tekemässä. Mutta senhän\nkyllä saattoi selittää osaksi aiheutuneen kreivin matkahankkeista,\nosaksi voudin tulosta, jolle tahdottiin kunnioitusta osottaa.\n\nVouti katosi huoneeseensa käytyään kreiviä tervehtimässä. Huoneessa oli\njo ennen häntä pitkä, pulskavartaloinen mies, jolla oli kaulassa\nhopeavitjat, ja joka muutenkin koko käytöksellään ilmaisi tottuneensa\nkäyttäytymään sangen vapaasti herransa edessä. Hän katsoi puolittain\nhalveksivasti hymyillen sisälleastuvaan voutiin, jonka verettömistä\nyhteenpuristetuista huulista ja synkästä katseesta selvästi näkyi,\nkuinka hänen mielensä oli kuohuksissa.\n\n\"Nyt taitaa tulla tosi eteen!\" sanoi mies hymyillen.\n\n\"No onnistutkohan sitten tällä kertaa paremmin?\" kysyi vouti suomatta\nedes silmäystä miehelle.\n\n\"Hänhän on sairaana, ja siitä saatte kiittää sitä saksalaisen\nhutilusta, joka niin mainiosti tehtävänsä toimitti\", vastasi mies;\n\"sillä kertaa valitsitte aseenne huononpuolisesti vouti.\"\n\nVouti nyökäytti päätänsä ja mies jatkoi:\n\n\"Kyllä hän on ihana, tuo neiti, ja kyllä hänellä on kosijoita\nrunsaasti, mutta jollei tuo nelijalkainen riiviö tule hänelle avuksi,\nja jollei taikakeinoja käytetä, niin mahtanevatpa tällä kertaa\nhankkeemme menestyä, niin totta kuin vielä nimeni on Maunu.\"\n\n\"Eihän se ensikerta ollut, jolloin tuumasi tyhjiin menivät kosiessasi\ntoisen miehen puolesta\", sanoi vouti silmänsä mieheen nostaen.\n\n\"Ainoahan se kerta oli!\" mutisi mies.\n\n\"Entä piispa sitten?\"\n\n\"Piispa ... niin, niin, se on eri asia. Mutta tepä ette olekkaan mikään\npiispa, vouti.\"\n\n\"No niin, pilapuheet sikseen, sen täytyy onnistua, Maunu ... sen täytyy\nonnistua.\"\n\n\"Teillä on siis kaikki seposelvillä ... purkakaapa keränne, vouti, että\nsaan kuulla, miten olette paulanne asetellut!\"\n\n\"Mitään muutosta jo ennen sovittuun ei tarvita. Tuo yksinäinen rakennus\nEngelbrektin talolle vievän tien varrella on oivallisella paikalla.\nSiinä on sinulla maailman paras väjymäpaikka. Nyt on vaan lintu saatava\nulos häkistä, mutta luulenpa keksineeni syötin, josta hän ei ole voiva\nhimoansa hillitä.\"\n\nVouti istuutui pöydän ääreen, jolla oli kirjoitusneuvot, ja kirjoitti\nmuutamia lauseita paperille, jonka sitten huolellisesti taittoi kokoon.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"tämä kirje tulee jättää Agnes neidille. Mutta\nmistä saada sopiva viejä?\"\n\n\"Viejäkö?\" kysyi mies, jonka älykäs pää ei kuitenkaan vielä ollut\nennättänyt oivaltaa sitä tuumaa, jonka vouti nyt oli suunnitellut.\n\n\"Sen täytyy olla semmoinen, joka näyttää luotettavalta, ja kernaimmin\njoku Engelbrektin omaa väkeä.\"\n\n\"Se seikka ei toki mahdoton liene.\"\n\n\"Silloin on voitto meidän, Maunu...\"\n\n\"Kaikki on siis selvillä, minä otan neidin ... mutta\", mies keskeytti\näkkiä jo alkamansa lauseen.\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Jos tuo nelijalkainen tai joku muu sattuisi tielle.\"\n\n\"Niin iske\", sanoi Juhani Wale ja teki iskevän liikkeen oikealla\nkädellään.\n\n\"Sellaista otusta, kuin tämä, ei kukaan metsästäjä koiritta aja...\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, mutta mistä löydät miehet koirain virkaa toimittamaan\nsalaisuutemme joutumatta ilmi?\"\n\n\"Siinäpä temppu onkin, vouti, niitä on vaikea löytää, mutta ne täytyy\nlöytää. Siellä on olutkapakka voudintalon ja sen tuvan välillä, jonka\nolette minua varten katsonut. Siihen asetamme muutamia miehistämme\ntäksi illaksi. Jousimies Björn, hän joka jo kerran ennenkin on ollut\nsamassa pelissä ja joka on luotettava mies, hän saattaa olla mukana\nkapakassa ja pitää silmällä tietä. Ymmärrättehän, vouti?\"\n\nVouti nyökäytti päätänsä.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi hän, \"mutta toimita nyt ennen kaikkea, että kirje\ntulee omistajalleen! Siitä riippuu kaikki muu!\"\n\nMies otti kirjeen ja läksi voudin luota. Tämä ei kuitenkaan kauvan\nsaanut yksin olla, ennen kuin ovi aukeni ja mies taas astui sisään.\nHänellä oli käsivarrellaan huivi ja kädessään isot kengät, semmoiset\nkuin talonpojilla tavallisesti oli.\n\nVouti katsoi kummastellen mieheen, mutta tämä sanoi vaan:\n\n\"Kirjeenviejä, vouti; tässä ovat jalat, teillä mahtaa olla tallessa muu\npuku siltä ajalta, kuin viimeksi olimme täällä.\"\n\n\"Olet oikeassa, Maunu, sen olin unhottanut, puku on tuolla kaapissa.\"\n\nMies veti esille kaapista pitkän harmaan takin, joka olkapäiltä ynnä\nnapinreikäin ympäriltä oli punaisen- ja valkoisenkirjavilla nauhoilla\nkirjailtu, sekä siihen kuuluvan pyöreän, suippopohjaisen hatun. Hän\nsilkaisi päällensä takin ja seisoi tuossa tuokiossa kookkaana\ntaalalaisena talonpoikana voudin edessä. Huivin, joka hänellä oli ollut\nkäsivarrella, hän kääri päänsä ympärille, niin että ainoastaan oikea\nsilmä jäi näkyviin. \"Nyt en tarvinne peljätä itse Engelbrektiäkään\",\nsanoi hän huoneesta poistuen.\n\nPian sen jälkeen nähtiin tuo valepukuinen mies kävelemässä Engelbrektin\nportin edustalla. Hän astui hitaisin, ja viivyttelevin askelin portin\nohitse kulkiessaan ja katsahti pihalle päin, ikään kuin sieltä jotakuta\nkaivaten. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta kääntyi hetkisen\nperästä ja kulki saman tien takaisin.\n\nNytkin hän katsahti pihalle, mutta siellä ei vieläkään ollut ketään.\nHän meni silloin pihalle ja astui talliin päin sekä asettui oven suuhun\nseisomaan. Kauvan hän ei ollut seisonut tässä, ennen kuin näki munkin\ntulevan ulkoa ja menevän taloon. Tämä ei häntä huomannut. Vähän ajan\nperästä hän taas näki Erkin tulevan talosta ja rientävän portista ulos.\nPoika pysähtyi hetkiseksi nähdessään talonpojan tallinovella, mutta\ntämä seisoi niin tyynenä ja huolettomana, kuin ei olisi mitään nähnyt.\n\nSaman tien tuli myöskin muutamia Engelbrektin kaivosmiehiä portista\npihaan ja tämän johdosta näytti poika päättävän jättää talonpojan omiin\noloihinsa. Niin pian kuin hän oli tiessään, astui pitkä talonpoika\npihan poikki muutaman rengin puheille.\n\n\"Olen matkalla Borganäsiin\", hän sanoi surkealla äänellä. \"Aion\nkannella voudille hänen miehistään ... mutta nyt olen väsyksissä ja\npyytäisin majaa. Olin menossa ylisille, kun tulitte.\"\n\n\"Majaa kyllä voit saada\", vastasi kaivosmies säälivästi, \"mutta jos\nBorganäsin voutia haet, niin hän taitaa nykyään olla täällä vuorella,\nmikäli kerrotaan.\"\n\n\"Hm!\" tuumaili talonpoika, \"säästätpä minulta paljon sekä aikaa että\nvaivaa.\"\n\nTalonpoika istuutui sen jälkeen lautakasalle lähelle tallinovea eikä\nkukaan kaivosmiehistä hänestä sen enempää välittänyt.\n\nMutta valepukuinen harkitsi vaan sitä, kenelle näistä, jotka hän tähän\nasti oli tavannut Engelbrektin väestä, hän parhaiten saattaisi jättää\nvoudin kirjeen. Viimein hänelle asia selvisi. Erkki oli kaikista\nsoveliain. Hänet tunsi neiti ja häntä hän ei saattanut epäillä,\nkaikista vähimmin hän oli häntä pitävä Juhani Walen kirjeenkantajana.\n\nTuskin hän oli päässyt tästä selville, ennen kuin nousi ja läksi\nverkalleen pihasta. Nyt oli Erkki saatava käsiin. Hän katseli joka\ntaholle portin ulkopuolelle päästyänsä, mutta pihalla olevien renkien\ntähden, saattoihan näet joku niistä katsella hänen menoaan, hän ei\nvoinut valita muuta tietä, kuin voudintalolle vievän, koskapa oli\nsanonut hakevansa voutia ja tämä nyt oli siellä.\n\nHän astuskeli sen tähden tietä pitkin voudintalolle päin ja päästyänsä\nmuutamalle mäelle, hän ilokseen näkikin Erkin kulkemassa, niin kuin\nhänkin voudintaloa kohti. Mies joudutti nyt kulkuansa ja saavuttikin\nsaavutettavansa aivan talon edustalla.\n\n\"En ole pitkiin aikoihin ollut täällä vuorella\", hän sanoi pojalle,\n\"mutta jollen pety, niin tämä mahtanee olla voudintalo.\"\n\nErkki myönsi niin olevan, mutta loi talonpoikaan epäluuloisen\nsilmäyksen.\n\n\"Sanovat Borganäsin voudin tänään tulleen tänne, lieneekö totta!\"\n\n\"Totta on. Jos häntä haette, niin ei tarvitse pitemmälle mennäksenne.\nMutta mitä häneltä tahdotte?\"\n\n\"Aion kannella hänen miehiänsä vastaan.\"\n\n\"Ja luuletteko tosiaankin siitä mitään hyötyä lähtevän...?\"\n\n\"Jollei lähde, niin valitan Engelbrektille ja hän on kyllä auttava\nminua oikeutta saamaan... Tulen hänen talostaan ja olen puhutellut\nhänen kasvattipoikaansa... Hän neuvoi minua ensin voudin puheille ja\nsanoi hänen nyt olevan täällä ynnä erään saksalaisen kreivin ja tämän\ntyttären.\"\n\nTalonpoika lateli sen jälkeen pitkiä juttuja niistä onnettomuuksista,\njotka häntä olivat kohdanneet, ja kuinka hän nyt oli joutumaisillaan\nmailta mannuilta. Kun voudin miehet viimeksi olivat olleet hänen\nkartanollaan, oli hän pannut kovan kovaa vastaan ja siinä menettänyt\ntoisen silmänsä, jonka tähden hän nyt oli näin siteissä.\n\nKertomus ei kuulunut uskomattomalta, sellaista tapahtui joka päivä ja\nErkki itse, joka kyllä oli saanut voudin mielivaltaista julmuutta\nkokea, heltyi sydämestään säälimään mies parkaa, erittäinkin kun tämä\nvaikeroiden alkoi puhua pojastaan, joka saattoi olla melkein Erkin\nikäinen ja jonka voudin miehet olivat vieneet mukaansa. Kaikkea tätä\nhän nyt aikoi voudille valitella, jos hyvinkin tältä saisi oikeutta.\n\nTällä välin he olivat saapuneet voudintalolle ja astuivat kartanolle\nisosta tammisesta portista, jolla useita sekä voudin että kreivin\nmiehiä seisoi tapparakeihäisiinsä nojaten. Talonpoika katseli\npeljästyneenä ympärilleen ja kysyi nöyrällä äänellä muutamalta\nmiehistä, oliko vouti tavattavissa ja mistä häntä oli haettava. Mies\nvastasi röyhkeästi, mutta käski talonpojan seuraamaan häntä.\n\nTämä kulki verkalleen perässä ja Erkki seurasi häntä.\n\nHe pysähtyivät talon toiseen päähän, josta kiertoportaat nousivat\nluhdinkäytävälle. Mies juoksi portaita ylös ja talonpoika jäi Erkin\nkanssa seisomaan alapäähän.\n\n\"Johtuupa jotakin mieleeni, poika\", sanoi silloin talonpoika laskien\nkätensä pojan olkapäälle, \"tunnetko Engelbrektin kasvattipoikaa?\"\n\n\"Josko tunnen Herman Bermania\", huudahti Erkki äänellä, josta ilmeni\nselvä vastaus.\n\n\"Hyvä, silloin saatat toimittaa, mitä hän pyysi minun...\"\n\n\"Ja mitä se oli\", kysyi poika.\n\n\"Hän antoi näes\", vastasi talonpoika puolittain kuiskaten, \"minulle\nkirjeen sen saksalaisen kreivin tyttärelle vietäväksi ... hän tahtoi,\nett'ei kukaan saisi siitä vihiä ja minä lupasin viedä sen perille.\nTosin aioin pyrkiä neidin puheille ensin, mutta kun nyt on näin\nsattunut, niin saattaa käydä minulle, niin kuin on käynyt niin monelle\nmuulle, ett'en enää koskaan saa nähdä päivän valoa. Siinä tapauksessa,\nnäetkös, olisi nuorukaisen kirje väärissä käsissä taikka voisi joutua\nvääriin käsiin... Katso, minä tässä tuumailin, että sinä ehkä\nsaattaisit viedä kirjeen perille, sillä osaat kai olla puhumatta\nasiasta, ja luulenpa ett'ei Herman Bermanilta saata tulla muuta kuin\nhyvää.\"\n\nTosin tuntui Erkistä ensi alussa oudonlaiselta, että Herman oli\nvalinnut tuntemattoman talonpojan sananviejäkseen. Mutta sitten hän\ntuli ajatelleeksi, kuinka suljettuna nuorukainen istui huoneessaan ja\nkuinka vaikea hänen oli löytää sellaisille asioille lähetettävää, kun\nhän itse ei sattunut saapuvilla olemaan. Sitä paitse aiheutui kirje\nepäilemättä siitä, mitä hän oli kuullut Hermanin ja isä Johanneksen\nkeskenänsä puhuvan.\n\nErkki sanoi sen tähden rohkeasti:\n\n\"Anna tänne, minä vien kirjeen perille!\"\n\n\"Mutta ole varovainen, poika\", jatkoi talonpoika jättäen kirjeen, \"ei\nkukaan muu kuin neiti saa sitä nähdä, ja jos hän kysyy, kuka sen on\nsinulle antanut, tulee sinun sanoa saaneesi sen Hermanilta\nitseltään...\"\n\nTalonpoika vaikeni äkkiä ja katsoa tuijotti yhdellä silmällään tuon\nison rakennuksen toiseen päähän päin.\n\nSiellä olevilta portailta näkyi vilaus pitkästä, solakasta naisesta,\njonka vaaleat, tuuheat kiharat valuivat vapaina pään ympärillä. Hän oli\nmustiin puettu, mutta hänen pukunsa oli koristettu runsailla\nhopeakirjauksilla.\n\nErkki vilkaisi kummastuneena talonpoikaan ja käänsihe katsomaan, mikä\nniin yht'äkkiä oli voinut häntä niin kovin kauhistuttaa. Mutta hän ei\nnähnyt mitään, ja kun hän taas loi katseensa talonpoikaan, niin tämä jo\noli saanut mielensä hillityksi.\n\nSamassa tuli palvelija alas voudin luota ja käski talonpojan seuraamaan\nhäntä..\n\nHe hävisivät portaihin ja Erkki jäi seisomaan kirje taskussa.\n\nErkki lähestyi rakennuksen toista päätä, meni siellä sisälle\npienehköstä ovesta, joka johti etuhuoneeseen, josta taas portaat veivät\nluhtiin ja siihen osaan rakennusta, jossa naisten huoneet olivat.\nPortaat noustuaan hän taas avasi oven ja oli kohta sisemmän huoneen\neteisessä; huoneesta kuului ääniä.\n\nHän tunsi hyvin hyvästi molemmat puhelevat: toinen oli kreivin tytär,\ntoinen Kirsti.\n\n\"Herman on sairaana\", kuuli hän jälkimmäisen sanovan. \"Ajatelkaa,\nett'ette ehkä koskaan tässä maailmassa enää saa häntä nähdä tai puhella\nhänen kanssansa; voitteko olla suostumatta tähän hänen pyyntöönsä?\nVaara on vähäinen teille, jos seuraatte minua, mutta suuri, jos\nkieltäydytte. Omatuntonne on siitä kerran teitä soimaava ... niin,\nniin, minä näen jo, että tahdotte kuulla rukoustani... Herman saa nähdä\nteidät.\"\n\nErkille, joka talonpojasta erottuansa oli aprikoinut, mitä Hermanilla\noli voinut olla neidille kirjoittamista sellaista, joka niin äkisti oli\njohtunut mieleen, selvisi nyt kaikki. Herman tahtoi varoittaa\nkreivintytärtä ja oli sen tähden pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Sen\ntähden hän ensin oli lähettänyt Kirstin, mutta epäillen tämän kykyä\ntoimittamaan tuota tärkeätä asiaa hän oli kirjoittanut kirjeen ja\nantanut sen talonpojalle. Erkki tuli oikein sydämestään iloiseksi\nsiitä, että oli ollut käsillä saamaan kirjeen talonpojalta ja jättämään\nsen omistajalleen.\n\nJuuri kun hän laski kätensä ovenrivalle, kuuli hän Kirstin lisäävän:\n\n\"Minä seuraan sinua, ei hiustakaan ole katkeava päästäsi, ja minä en\nole sinua jättävä, ennen kuin olemme taas täällä...\"\n\nKiivaat askelet, jotka samassa kuuluivat etuhuoneesta, johon\nluhdinkäytävältä oli ovi, estivät Erkkiä enempää kuulemasta. Mutta\nsamalla oli tärkeätä, ett'ei kukaan häntä tällä retkellä tavannut, ja\nsen tähden hänen täytyi hakea piilopaikkaa. Tämmöinen olikin kohta\ntarjolla. Muutaman ison tammisen kaapin ovi oli jätetty lukkoamatta.\nHän nykäisi sen auki ja ryömi sinne alimman hyllyn alle, joka oli\njokseenkin ylhäällä lattiasta. Sen jälkeen hän veti oven kiinni.\n\nHannu kreivi se tuli tytärtään tapaamaan. Hän ei viipynyt kauvan\nsisällä ja Erkki kuuli kreivin poistuttua, että Kirsti vielä oli\njälellä. Hän aikoi silloin lähteä kaapista, mutta samassa aukeni taas\nulko-ovi ja Richissa rouva tuli sisälle. Hänen mielensä näytti olevan\nhyvin kuohuissaan. Hän viipyi kauvan muutaman ikkunan edessä ja Erkki\noli kuulevinaan hänen huokailevan ja itkevän.\n\nTäll'aikaa avautui taas muuan ovi. Kreivin tytär ja Kirsti tulivat\nsisähuoneesta.\n\n\"Minä tulen takaisin iltasilla\", sanoi Kirsti, mutta kreivintyttären\nhän ei kuullut mitään sanovan.\n\nKun ovi Kirstin mentyä sulkeutui, lähestyi kreivintytär Richissa\nrouvaa, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan halua tehdä surustaan\nmitään tiliä.\n\nVihdoin tuli pari palvelijaa, joiden Erkki päätteli puuhaavan tavarain\nkokoonpanemista; siitä ei näyttänyt koskaan loppua tulevan.\n\nJo oli iltapäivä käsissä ja Kirsti oli kai kohta palajava.\n\nSilloin palvelijat viimein poistuivat huoneesta eikä sieltä enää\nkuulunut mitään.\n\nNyt Erkki jätti piilopaikkansa ja meni ovelle, jonka hän avasi.\n\nAgnes neiti istui ikkunan ääressä käsi poskella ja, kuten Erkistä\nnäytti, oli vuodattanut kyyneleitä.\n\n\"Herman Bermanilta\", sanoi hän puoliääneen ja pani kirjeen hänen\neteensä ikkunalaudalle.\n\nAgnes katsoi kummastuen ja säikähtäen poikaan ja hänen kätensä vapisi,\nniin että hän tuskin sai tuon pienen kirjeen otetuksi.\n\n\"Totta oli kaikki, mitä Kirsti sanoi\", jatkoi Erkki, arvellen, että\nhänen oli sanoillaan vahvistettava levottoman tytön päätöstä.\n\n\"Kirsti! Kuinka sinä tiedät, mitä hän on sanonut?\" kysyi Agnes.\n\nErkki kertoi nyt, kuinka hän oli tullut ylös ja kuinka häntä oli\nviivytetty sekä minkä tähden oli piiloutunut.\n\n\"Lukekaa kirje\", jatkoi hän kehotellen, \"Herman on kyllä tehnyt teille\nsen verran hyvää, että voitte suostua tähän hänen pyyntöönsä.\"\n\nRaukea hymy ilmautui kauniin tytön kasvoille. Mitä olikaan hän jo\nuskaltanut tuon henkensä pelastajan tähden. Onnellinen sattumahan se\noli, että ei ylimalkaan tiedetty hänen retkeänsä ammattikunnantalolle\ntoukokuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Kiihtyneessä mielentilassaan\ntuon onnettoman tapahtuman johdosta ja kauhuissaan odottamattoman\nauttajan tähden hän ei tullut ajatelleeksi muuta kuin Engelbrektin\nsanoja, ett'ei Herman ollut kuollut, ja heittäytyi siten alttiiksi\nammattiveljien ja sisarien katseille. Engelbrektin neuvokkuus pelasti\nhänet tunnetuksi joutumasta. Tosin kyllä monesta jälestäpäin, kun oli\naikaa rauhassa asiaa aprikoida, tuo sinipukuinen neitonen, joka oli\nyöllä nähty, ei ollutkaan Belgstingin tyttären näköinen, mutta\ntoisaalta näytti taas niin uskomattomalta, että se olisi voinut olla\nkukaan muu, että nuorukaisen ihmeellisestä pelastuksesta puhuttaessa\narvailtiin milloin häntä, milloin jotakin taivaan enkeliä, jonka Pyhä\nYrjänä oli lähettänyt ammattiveljellensä avuksi.\n\nSellaisena joutui puhe isä Johanneksen korviin. Mutta hänen onnistui\nkuten Kirstinkin kohta keksiä, kuka pelastava enkeli tosiaankin oli.\nSiitä aiheutui hänen puheensa Hermanille, johon hänellä kyllä saattoi\nolla hyvät syynsä. Hänhän saattoi tarkastella henkilöitä ja oloja koko\nsen vakuutuksen voimalla, jonka oli saavuttanut pitkän elämänsä\nkokemuksella ja yksinäisessä luostarikammiossa kestämillään\nmonivuotisilla sielunkärsimyksillä.\n\nKreivintyttärenkin korviin oli puhe Pyhän Yrjänän lähettämästä\nenkelistä saapunut ja hän kiitti hartaissa rukouksissa pyhää neitsyttä\ntästä puheesta, siunaten Engelbrektiä, jonka oli onnistunut kääntää\nepäluulo hänestä. Joka päivä hän levottomana odotteli pienintäkin\ntietoa Engelbrektin talosta ja Kirstipä toikin hänelle tiedon kaikesta,\nmitä siellä tapahtui, kuitenkaan mitenkään osottamatta aavistavansa,\nmikä neidin sydäntä vuoritilallisen vaatimattomaan kotiin veti. Vasta\ntänä päivänä hän oli avomielisemmin puhunut nuorukaisesta ja hänen\nrakkaudestaan. Hän tahtoi panna toimeen tuumansa, jonka tarkoitus\noli saattaa rakastavaiset tapaamaan toisensa eikä aavistanutkaan,\nminkä mahtavan liittolaisen hän siinä puuhassaan sai molempain\nvaarallisemmasta vihollisesta. Ja nyt oli Erkki, hän joka olisi\ntahtonut panna henkensä ja verensä alttiiksi Hermanin ja hänen\nlemmittynsä puolesta, nyt oli hän tämän vihollisen sanansaattajana,\njättäen kirjeen Agneksen käsiin ja kehottaen häntä noudattamaan sitä\nneuvoa, mikä siinä annettiin ja jota hän varmasti uskoi samaksi, minkä\nKirsti oli antanut.\n\nAgnes avasi selittämättömin tuntein tuon pienen kirjeen. Hänen\nlevottomuutensa yltyi melkein tuskaksi ja kyynelet samensivat hänen\nihanat silmänsä. Kiireesti hän luki kirjeen. Siinä oli:\n\n    \"Sen haudan partaalla ollen, josta turhaan koetit minua pelastaa,\n    pyydän sinua, Agnes, hetkiseksi puheilleni. Kautta kaiken mitä\n    pyhänä pidät rukoilen sinua, kuule pyyntöni! Herman.\"\n\nAgnes rutisti kokoon kirjeen ja painoi sitä kovasti sydäntänsä vastaan.\nJoku ääni hänessä sanoi, ett'ei hänen pitänyt kuulla tätä pyyntöä,\nhetken ajan hän epäili kirjettä vaaraksikin. Herman ei ollut se mies,\njoksi hän oli häntä luullut, jos hän oli kirjoittanut tämän kirjeen.\nMutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka lähellä hän oli ollut\nkuolemaa, kuinka heikkona hän mahtoi olla ja kuinka helposti silloin\nsaattaa unhottaa seuraelämän vaatimukset. Jos hänen parantumiseensa\nolikin ilmautunut käänne, josta Kirsti oli saattanut olla tietämätön,\nmutta joka vasta tänään oli näyttäytynyt kamalassa todellisuudessaan,\njos hän todellakin oli jättämäisillään tämän maailman ... hän oli\nijankaiken soimaava itseänsä siitä, ett'ei silloin ollut kuullut hänen\nviimeistä rukoustansa.\n\n\"Emmittekö, neiti?\" kysyi Erkki, joka ei voinut käsittää, kuinka niin\nselvä ja luonnollinen pyyntö kuin Hermanin saattoi tehdä sellaisen\nvaikutuksen. \"Pitääkö minun sanoa hänelle, ett'ette suo hänelle...\"\n\n\"En, en\", keskeytti Agnes, \"minä tulen.\"\n\nIlon ilme rumilla kasvoillaan läksi Erkki huoneesta. Hän aikoi rientää\nkotiin Hermanille viemään tätä ilosanomaa. Hän näki tuskin, että Kirsti\ntuli portaiden alapäässä vastaan, ja kartanolla olevien palvelijoiden\nohitse puikahti hän, ennen kuin he oikein olivat ennättäneet nähdäkkään\nhäntä.\n\nPortilla seisoi talonpoika, jonka pää oli kääreissä. Tämä näytti\nkuitenkin yhdellä silmällään näkevän tarkemmin, kuin kaikki palvelijat\nyhteensä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet mukaansa.\n\n\"Sinun täytyy tulla mukanani voudin puheille\", sanoi hän, \"sinun täytyy\ntodistaa puolestani, että olen käynyt Engelbrektin talossa.\"\n\nTässä ei vastarinta auttanut. Käsi, joka piti kiinni käsivarresta, oli\nvoimakas. Erkin täytyi vasten tahtoansakin mennä mukaan. Talonpoika\nveti hänet mukanansa ylös portaista sille ovelle, joka vei voudin\nhuoneeseen. Vähän aikaa sen jälkeen talonpoika tuli yksinään takaisin\nja meni menojaan portista.\n\nMelkein yksin ajoin poistui myöskin voudinkartanolta joukko niitä\npalvelijoita, jotka aamupäivällä olivat saapuneet Juhani Walen\nseurassa. He menivät samaa tietä, jota talonpoikakin, mutta pysähtyivät\nmuutamalle niistä tuvista, joissa Vaskivuoren erikoisoikeuksien nojalla\nolutta saatiin myydä.\n\nHeistä välittämättä jatkoi talonpoika kulkuansa eteenpäin.\n\nEi ollut pitkääkään aikaa kulunut reuhaavan palvelijajoukon\nkartanoltalähdöstä, kun luhdinkäytävälle ilmestyi kaksi naista. Ne\nolivat Agnes ja Kirsti. He riensivät kevein askelin portaita alas ja\npihamaan poikki sekä läksivät samalle suunnalle, jonne talonpoika ja\npalvelijat.\n\nHe kulkivat ääneti rinnakkain ja toinen näytti väliin hiljentävän\nkäyntiänsä, ikään kuin olisi epäröinyt, jatkaakko vai ei. Mutta silloin\nkäänsihe toinen ja sitten he jatkoivat matkaansa.\n\nHe olivat jo ennättäneet hyvän matkaa sen tuvan[25] ohitse, johon\nvoudinpalvelijat olivat menneet. Ilta oli lauhkea ja kaunis. Taivas oli\nniin sininen ja linnut lauloivat niin kauniisti; ainoastaan kaivokselta\npäin kohosi mustia pilviä, jotka kasautuivat kummallisiksi\ntornimaisiksi möhkäleiksi. Se oli paahtosavua, joka välistä tuulen\npuhaltaessa sinne päin saattoi peittää koko asutun puolen vuorta ja\nlaaksoa paksuun sumuun, niin että oli vaikea tulla toimeen. Nyt oli\nkuitenkin tuulen suunta toisaanne päin ja päivä paistoi kirkkaasti ja\nystävällisesti Engelbrektin kotiin vievälle tielle.\n\nSilloin keskeytti hiljaisuuden äkillinen hälinä. Molemmat kulkijat\nkääntyivät katsomaan. Vähän matkan päässä, jokseenkin lähellä jo\nmainittua olutkapakkaa, he näkivät koko joukon voudin palvelijoita\ntäydessä kahakassa muutamien miesten kanssa, jotka näyttivät olevan\nkreivin väkeä. Voudinpalvelijat olivat kuitenkin niin paljoa\nmieslukuisemmat, ett'ei vastarinnasta voinut juuri olla puhettakaan.\nMutta yhden voitetuista onnistui päästä karkaamaan ja hän läksi\njuoksemaan tietä pitkin säikähtyneihin naisiin päin. Hän viittoi\nkädellään, ikään kuin olisi tahtonut jotakin sanoa.\n\n\"Pyhä neitsyt, Ruprecht se on\", huudahti Agnes ja aikoi kääntyä\npalvelijaa vastaan.\n\nMutta muutamat voudinpalvelijat olivat jo saavuttaneet Ruprechtin ja\nveivät häntä välissään olutkapakalle päin, jonne toiset jo edeltä\nolivat menneet.\n\nNiillä paikoin missä tytöt olivat, teki tie mutkan, kiertäen muutamaa\nniistä isoista kivistä, joita täällä on paikka paikoin. Kiven nojassa\noli pieni talo, josta kuitenkin vaan katto näkyi sille puolen kiveä,\njolla Agnes ja Kirsti seisoivat.\n\nMolemmat he olivat sinne päin, mistä Ruprecht ja palvelijat olivat\nnäkyneet, eivätkä sen tähden nähneet, kuinka muuan pitkä talonpoika\nhäämötti kiven takaa, ikäänkuin odotellen melun taukoamista, ennen kuin\njatkoi matkaansa.\n\nAgnes seurasi katseellaan isänsä palvelijaa, jota voudinpalvelijat\nveivät mukanansa, ja hänen levottomasti sykkivä sydämensä haittasi\nhäntä näkemästä ja kuulemasta mitään muuta, kun yht'äkkiä Kirstin\nkirkaisu herätti hänet ja sai hänen vilkaisemaan taaksensa.\n\nHän näki silloin aivan takanansa kookkaan talonpojan, joka heilutti\nkädessään isoa huivia, ikään kuin heittämäisillään sitä hänen\nylitsensä. Hän hypähti äkisti pari askelta taaksepäin ja miehen, mutta\nvielä enemmän Kirstin näkeminen sai hänet unohtamaan sekä isänsä\npalvelijan että itsensä.\n\nTalonpojan aikeet, mitkä ne sitten lienevät olleetkin, oli nähtävästi\nestänyt jokin aivan arvaamaton seikka, mutta seikka sellainen, joka oli\nsiihen määrään hänen mieleensä vaikuttanut, että hän melkein näytti\njoutuneen tajunnaltaan. Henkimaailmasta tullut ilmestyskään tuskin\nolisi saattanut niin jäseniä ja katsetta jähmetyttää. Oli aivan selvää,\nettä Kirstin näkeminen tämän kaiken aikaan sai. Hänen silmänsä olivat\naivan kiinni juuttuneet Kirstin silmiin ja hänen suunsa oli ammollaan.\n\nKirsti taas puolestaan ei aluksi näyttänyt pitävän muuta lukua\nmiehestä, kuin mikä luonnollisesti seurasi siitä teosta, jota hän oli\nnähnyt hänet tekemäisillään. Mutta mikäli miehen katse ennätti\nvaikuttaa, syttyi hänen silmiinsä tuli, joka teki hänet hirveän\nnäköiseksi.\n\n\"Murhaaja\", kiljasi hän sydäntäsärkevällä äänellä, \"anna minulle\nvitjat!\"\n\nJa niin notkeasti ja voimakkaasti, että se Agnesta suuresti ihmetytti,\nsyöksähti hän tuota näköjään hengetöntä miestä kohti. Mutta hänen\nhuutonsa herätti tämän tajuntaansa. Hän painoi kätensä rintaansa\nvastaan, ikään kuin suojellakseen vitjoja, vaikk'ei niitä siinä\nnäkynytkään, ja huudahtaen hän pakeni tiettömiä polkuja kuonaläjäin\nväliin.\n\nKirsti juoksi perästä, mutta hänen voimansa uupuivat kohta. Hän vaipui\nmaahan. Agnes, joka sillä välin oli malttanut mielensä, kiiruhti hänen\navukseen ja kuuli hänen toistavan:\n\n\"Vitjani ... anna minulle vitjani takaisin!\"\n\n\"Saat ne, Kirsti ... kyllä ne saat\", virkkoi Agnes koettaen, minkä\ntaisi, rauhoittaa tyttö parkaa, \"mutta joutukaamme, tähän emme saata\njäädä. Näetkö\", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, \"tuolla\ntulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani\nWale. Tule, tule, Kirsti ... pelasta, pelasta minut, olethan luvannut\nsen tehdä...\"\n\nMutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja\ntiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet\nlähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.\n\nAgnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki\nEngelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi\nsaattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki\ntoisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne\nennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja\nnyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.\n\nEi ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin\nsiivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi\nhyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan,\nennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta\nlähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä\ntuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden\nsilmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä\nhänen tekonsa.\n\nEngelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava\naitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja\nsattumalta oli nyt tämä portti avoinna.\n\nAgnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan\npäästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison\nvihtakoivun lehväin suojaan.\n\n\n\n\nVIII. Yhtymys.\n\n\nUseimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat -- kun ne ovat\nsellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita -- eivät\nainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan\nvastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut\nja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui,\nmitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia -- Agnes ja Herman\nBerman tapasivat toisensa.\n\nYksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta,\njoka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu,\nteki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä\ntodellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta\nuhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen\npelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.\n\nEikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan\nhälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli\ntavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen\narkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt.\nIllan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä.\nSisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän\nlaskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä\nhän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen\nlaakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.\n\nOli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja\nkukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja\ntuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa\nvarttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin\nalkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.\n\nHän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä\nvakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki\nkuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan\nhädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä.\nKohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet\nhänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta\nhänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä\nitsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki\ntulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan,\nniin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja\nkirkassilmäisen neitosen kuvaksi.\n\nNäitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja\noli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut\ntodellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö\nastuikin aitauksen sisälle.\n\nMutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui\nkuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.\n\nHerman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä\npiti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen\nmielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.\n\nHän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin\nkreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen\nkuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.\n\nKaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi\nkatseensa maahan.\n\nSilloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale.\nHänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa\nvetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.\n\nMutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne\npaeta.\n\nHetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi\nAgnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.\n\n\"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti\", sanoi\nhän, \"ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos\nsallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse.\"\n\nAgnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja\nHerman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui\nHermania käteen.\n\n\"Näyttää siltä\", sanoi hän, \"kuin tuloni teitä peljästyttäisi... Ja\nkuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen\nahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli\nkuitenkin minua onnellisempi...\"\n\n\"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti\", keskeytti Herman, \"niin\nlienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas\nminua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan...\"\n\n\"Ja kuitenkin\", jatkoi vouti, \"koskee käyntini juuri sinua, Herman.\"\n\nÄäni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että\nHerman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka\ntämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani\nWalelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä\nvaati kaksintaisteluun.\n\nÄänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.\n\n\"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?\" kysyi Herman, kummastuksen\nja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.\n\n\"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen,\nsillä sanottavani on niitä koetteleva...\"\n\n\"Lyhykäisesti, vouti ... mitä teillä on minulle sanomista?\"\n\n\"Tärkeitä asioita\", vastasi vouti, \"mutta olette minulle vihoissanne ja\nse pahoittaa mieltäni ... mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on\nvarmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä.\"\n\nHermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen\nvoutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja\nsovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.\n\n\"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia\", jatkoi vouti. \"Kuningas on\ntahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes\nhänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin,\njoita hän oli tehnyt... Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua\nloppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin\nja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei\nsuostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan\ntuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt\nkaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle\njulistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita\nkannellut...\"\n\n\"Moiset puheet voitte jättää\", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä\nlevollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen\nmielessään riehui, \"saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka\nmies konnaksi katsoo!\"\n\n\"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman\", puuttui taas vouti\npuheeseen, \"minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi\nsanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä\nviimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni\nvakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta.\"\n\nHerman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi\nhänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua\nluotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi\npiillyt hänen sydämessään.\n\n\"Käsitätte sentään toivoakseni\", jatkoi vouti, \"tarmoa ja voimia sekä\nhyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen\nneuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin...\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?\" huudahti\nHerman, mieli kovin kuohuissaan.\n\n\"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan\npuheille... Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen\njulistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä\nauttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen\nkuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa...\"\n\nHerman painoi epätoivoissaan kätensä otsalleen. Häntä huimasi ja hän\noli kaatumaisillaan, kun ystävälliset kädet ottivat hänet syliinsä ja\nlempeä ääni mainitsi hänen nimensä.\n\nSe oli Engelbrektin vaimo, joka oli kiiruhtanut ulos levottomana\nkasvattipoikansa uskalijaasta tottelemattomuudesta, millä tämä rikkoi\nisä Johanneksen määräykset.\n\nKun Herman taas avasi silmänsä, oli vouti poissa. Hän oli\nkamalasti hymyillen väistynyt syrjään nähdessään emännän\nvirvoittelemassa Hermania siitä horrostilasta, johon tämä oli vaipunut.\nHeikompiluontoinen kuin Herman olisi kenties siinä heikkoudentilassa,\njossa hän nyt oli, tuskin kyennyt kestämään tämmöistä mielentäristystä.\nEhkäpä kavala vouti perustikin laskunsa siihen, vaikka hänen ilkeäin\nvehkeittensä esine hänen kummastuksekseen jo oli enemmän voimistanut,\nkuin hänen tarkoituksiinsa soveltui. Mutta vaikka voudin antama tieto\nolikin omansa valtaamaan ja murtamaan, niin siinä kuitenkin oli samalla\njotakin, joka olisi saattanut temmata Hermanin kuolemankin kidasta, ja\nse oli tuo ajatus, että Engelbrekt oli pelastettava.\n\nSen tähden hän kohta virkosikin tainnoksistaan ja kiitti hymyillen\nsiitä rakkaudesta, jota kasvatusäiti häntä hoitaessaan osotti.\n\n\"Olkaa huoleti, kasvatusäiti\", sanoi hän, \"ei mitään vaaraa, kohta\nminusta taas tulee mies. Huomenna aion Jumalan ja pyhimysten avulla\nnousta ratsaille. Elkää minua noin kummastellen katselko, äiti, se on\ntäyttä totta, sanokoonpa isä Johannes mitä tahansa.\"\n\nJa kasvatusäidin sekä ihmeeksi että iloksi hän nousi seisaalleen\nlähteäkseen koivulehdosta sisälle.\n\nSilloin hän huomasi Agneksen, joka oli seisonut vähän syrjässä.\n\n\"Nyt on vaara ohitse\", sanoi hän tytölle, \"eikä teidän tarvitse\npeljätä, jalo neiti... Oletteko lähettänyt tietoa kreiville,\nisällenne...? Sanokaa, äiti, oletteko lähettänyt sanaa?\"\n\nHänen levottomiin kysymyksiinsä kiiruhti kasvatusäiti vastaamaan\nmyöntämällä.\n\nKaukaa kuuluva kavionkopse ilmaisikin ratsujoukon lähenemistä ja\nloitompana voudintalolle vievällä tiellä saattoikin jo nähdä kreivin,\nparin palvelijan seuraamana, olevan tulossa.\n\n\"Onko totta, mitä minulle on sanottu\", kysyi tällöin Herman ja katsoi\nAgnekseen, \"onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?\"\n\n\"On\", vastasi Agnes.\n\n\"Kiitos sitten, arvoisa neiti\", jatkoi Herman, mutta keskeytti\nyht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet\najatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse\nluuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi\nAgnes itse.\n\n\"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää\", sanoi hän, \"mutta minun\nteitä paljosta ... en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne\nJetturn-järvellä.\"\n\nNäin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.\n\nHerman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli\nkuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli\nhäntä pitänyt.\n\n\"Olisin onnellinen\", sanoi hän, \"jos tuo tekoni tekisi teidät\nainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle\nsanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin\nkiittäminen.\"\n\nHän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen\nvapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka\nhän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle\nkartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden\nkesken.\n\n\"Olen kuullut sanottavan\", jatkoi Herman, \"että ritari taistelee\nJumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian\nhalpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja\nJumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata,\njoka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne,\nAgnes neiti!\"\n\nSamassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi\ntytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin\nkyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen\nkättänsä.\n\nEhkäpä olikin sentään kaikki tämä vain mielikuvitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna läksi Hannu kreivi naisväki mukanaan Vaskivuorelta.\n\nMyöskin voudin hevonen oli satuloituna ja hänen palvelijansa odottivat.\nMutta vouti itse käveli levottomana edes takaisin huoneessaan. Tuon\ntuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan, mutta sitten hän taas jatkoi\nkävelemistään. Hänen katseensa oli ankara ja terävä, aivan kuin hän\nolisi tahtonut nähdä läpi seinäin, ja jokainen hänen liikkeensä oli\npikainen ja tarkoitukseton.\n\nVihdoin kuului askelia ulkopuolelta ovea ja vouti pysähtyi taas.\n\nSieltä tuli tuo pitkä kookas mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat.\n\n\"Saiko hän juoman?\" kysyi vouti malttamattomana ja odottamatta, mitä\npalvelijalla oli sanottavaa.\n\n\"Ei\", vastasi tämä tavallistaan synkempänä.\n\n\"Kautta Vapahtajan ristin, eikö...?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Niin sano sitten miks'ei, mies ... näethän, että mieleni palaa\nmyötätuntoisuutta.\"\n\n\"Jos se on samaa, kuin mitä tässä pullossa on, niin nuorukaisen kai\npiti palaa, arvelen ma.\"\n\nPalvelija veti esille pienen pullon, jonka ojensi voudille.\n\n\"Sinulta siis ei enää onnistu mikään\", tiuskasi tämä kiivaasti ja polki\njalkaansa lattiaan ottaessaan vastaan pullon ja kätkiessään sen\nhuolellisesti pieneen nahkapussiin takkinsa alle.\n\n\"Käyttäkää minua tavallisia ihmisiä vastaan, vouti\", vastasi palvelija\nnärkästyen, \"mutta sellaisessa maassa, jossa karhuja käytetään koirina,\nja jossa aaveita vaeltaa eläväin joukossa keskellä päivää, sellaisessa\nmaassa en enää tahdo ottaa mitään tehdäkseni.\"\n\n\"Aivosi ovat mahtaneet mennä sekaisin, Maunu, Taalainmaahan tultuasi...\nKarhuko sinua tänään peljästytti?\"\n\n\"Ei, tulin liian myöhään... Nuorukainen nousi aikaisin aamulla\nratsaille ja läksi etelään päin.\"\n\nHetken perästä nousi Juhani Walekin hevosensa selkään ja läksi\npalvelijoineen Borganäsiin päin.\n\n\n\n\nIX.\n\nKuninkaankirje.\n\n\nTynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana\nmuutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut\nlämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa\nuhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.\n\nHän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin\nkaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja\nlaskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja\npeilikirkasta Mälaria.\n\nVähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen\npergamenttikirjasta.\n\n\"Silloin oli ihana aika\", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa\nja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea\nedelleen, \"silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan\npäällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän\nkuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta.\"\n\n\"Amen!\" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.\n\n\"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!\" jatkoi\npiispa. \"Kuinka se taas kuuluu tuo runo?... Niin on Luoja Ruotsin\nluonut...\"\n\nTeini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan.\nSitten hän luki ääneen:\n\n    Niin on Luoja Ruotsin luonut,\n    Vuoret, järvet, metsät sen,\n    Ett'ei vieras turmaa tuonut,\n    Mies jos luotti toisehen.\n    Vaarat torjui asehilla\n    Jumalansa antamilla.\n    Luottain mies jos toistaan kunnioittais,\n    Kansan onni toivehetkin voittaisi\n    Vireys se muinoin kansan johti\n    Töin ja tarmoin vihollistaan kohti,\n    Maat ja vallat miehuus voitti,\n    Vihamieskin kunnioitti...\n\n\"Niin, niin on\", keskeytti piispa. \"Ei mitään hätää eikä kurjuutta\nolisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä\nyksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä -- hän lisäsi tämän\nparemmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen -- en\noikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla\npitäisi, mutta mitä ... mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella\nistuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita\nja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja\nkyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute\npiilee? -- Onko meidän aikamme huonompi vai parempi ... varmaan\nparempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan\npoistamiseksi tehty ... ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat,\nulkomaalaiset tavat ... kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista.\nMeillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on\ntuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta...\"\n\nPiispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen\nMälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja\ntummempana kuvastui.\n\nJoutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui\ntyöhuoneen kynnykselle.\n\n\"Kuninkaan sanantuoja\", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten\ntavallisesti.\n\nPiispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi\nkauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli\nhänelle jotakin sanottavaa.\n\nNiilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa\npaikaltaan pöydän äärestä.\n\n\"Sulje ikkuna, Laurentius\", sanoi hän, \"järveltä alkaa käydä viima ja\nnäyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa... Sanantuoja ... anna miehen\ntulla sisään.\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja\nsisään.\n\nSe oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka\nkatse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui\npiispasta vastenmieliseltä.\n\n\"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?\" kysyi hän ottaen vastaan\nkirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu\nsinetti.\n\n\"En, herra piispa\", vastasi mies vienolla äänellä, -- \"minä tulen\nTukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan\nkirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja\nVexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin\ntarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille.\"\n\nPiispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa\navasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa\nsynkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä\nkutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan\n\"erinomaisten asiain tähden.\"\n\n\"Erinomaisten asiain tähden\", toisti piispa itsekseen kävellen edes\ntakaisin lattialla, \"pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän\nerinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe\nlaillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta,\nniin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan\ntuomiokapituli jo on päättänyt.\"\n\nTällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi\nputoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.\n\nPiispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä\nikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää\nihmettelemään.\n\nNäin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun\ntaas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin\nniin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi\nhäntä puhutellut.\n\n\"Isä\", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, \"isä, mies,\njosta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä...\"\n\n\"Kuka, sanot, on täällä...?\"\n\n\"Engelbrekt Engelbrektinpoika ... olen vienyt hänet linnan\nvierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut\nankarimmassa rajuilmassa.\"\n\n\"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että\nkaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!\"\n\nAseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen\nastui Engelbrekt sisälle.\n\n\"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan\nmajaan\", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. \"Mikä onnensattuma\ntuopi minulle näin mieleisen vieraan?\"\n\n\"Tulen kuninkaan puheilta\", vastasi Engelbrekt.\n\n\"Kuninkaan puheiltako?\" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena\nvieraaseensa.\n\n\"Kuninkaan puheilta\", toisti tämä, \"ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä\nvaltakunnan neuvostolle.\"\n\nHän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi\nliikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.\n\n\"Ja mitä koskee tuo kirje?\" kysyi taas piispa.\n\n\"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on\nminun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse\nEerikinpojan menettelystä.\"\n\nSen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt\nhänen mieltänsä myöten.\n\n\"Nousin maihin Söderköpingissä\", sanoi hän, \"kosk'ei Köpenhaminassa\nollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne\nostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen\ntakia näette minut täällä.\"\n\nNuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun\nNiilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.\n\nMutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin\ntuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin\nsitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.\n\nOvi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu\npaistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja\nvarovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.\n\nIsolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.\n\nHaamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.\n\nMutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.\n\n\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] _Borganäs_. Tämän linnan aseman määräämisessä olemme seuranneet\ntarua ja sekä vanhempien että nuorempien kirjailijain (Hülpher ja\nBrunius) yhteistä mielipidettä. Kuitenkin löytyy ylempänä joen\nrannalla _Tunan_ pitäjässä, _Hushagen'in_ vanhan kuninkaankartanon\nläheisyydessä, jätteitä linnasta, jonka kenties suuremmalla syyllä\nvoidaan otaksua olleen Borganäs. Vastapäätä _Domnare-koskea_. on täällä\nkannas, jolla tavataan kolminkertaiset kaivannot ja muurien jätteitä.\nMuutamassa v. 1413 tehdyssä Eerikki kuninkaan verokirjan otteessa\nmainitaan Borganäs kahdesti Tunan pitäjässä sijaitsevana (Styffe: Bidr.\ntili Skand. Hist. osa II s. C, muist, ja Skandinavien under unionstiden\ns. 244).\n\n[2] _Juhani Wale_. Tämän herran luullaan oikeastaan olleen nimeltä\n_Johan Franco_ ja olleen italialaisen, jonka tähden häntä on mainittu\nnimellä \"Valen\", jolla nimellä keskiajalla tarkoitettiin italialaista.\nJohan Francon nimi mainitaan jo muutamassa Pentti Königsmarkin v. 1426\nantamassa huomenlahjakirjassa. (Styffe: Skandinavien, s. 199, muist. l;\nvrt. muutoin tekijän Berättelser ur sv. historien, II, s. 736, 37).\n\n[3] _Hannu kreivi, Ewerstenin ja Nowgartenin haltija_ oli nainut\n_Ermegård Bylow'in_, drotsi _Bo Juhonpojan_ (Grip) v. 1406 kuolleen\n_Knuutti_ pojan lesken (kts. Ber. ur Sv. hist., II, s. 29). Edellisestä\navioliitostaan oli Ermegård rouvalla tytär _Katarina_, joka oli\nnaimisissa Niilo Erengislenpojan (Yö ja Päivä), Södermanlannin\nlaamannin kanssa, ja synnytti tässä avioliitossa pojat _Bo_ ja\n_Erengisle_, joista edellinen otti äitinsä vaakunamerkin: kotkanpään.\n\nErmegård rouva eli kreivitär Ermegård, kuten häntä nimitettiin, kuoli\nyht'äkkiä 1421 ja haudattiin Vadstenaan samana vuonna (Scr. Rer.\nSvecicarum I, 1. 142 samalta vuodelta, Diarium Vads.)\n\n[4] _Nuo viisi savuun ripustettua miestä_ mainitsevat Ericus Olai,\nIso Riimikronika ja Eerikki kuninkaalle Klaaran luostarissa syksyllä\n1435 jätetty valituskirja. Tämä viimeksi mainittu asiakirja, jonka\nHvitfeld sivulla 781 mainitsee, on luultavasti saatu jostakin Tanskan\nvaltioarkistossa löytyvästä perustuskirjasta. Siinä ei kuitenkaan\nmainita mitään varmaa lukua, vaan ainoastaan että voudit \"olivat\nripustaneet miehiä savuun\"; samat sanat ovat myöskin riimikronikassa,\nScriptores R. Sv. I, 11. 66, vaikka muutamassa vanhassa riimikronikan\nkäsikirjoituksessa on luku mainittu _viideksi_, jota Ericus Olai, joka\neli Engelbrektin vapautussodan jälkeisinä aikoina -- \"magister Ericus\nOlai\" mainitaan muutamassa vuoden 1459 tuomiokapitulinkirjeessä --\nnäkyy käsikirjoituksessaan seuranneen, koska hän sanoo \"viros quinque\nin fumo suspenderat\".\n\n[5] Siv. 38. _Englantilaista kangasta_ samoin kuin Lybekistä ja\nalamaalaisista kaupungeista, etenkin Amsterdamista, tuotua mainitaan\nusein näinä aikoina. Englantilainen kangas oli kalliinta, lybekkiläinen\nhuokeinta. Lybekkiläinen kangas arvataan Kaarlo kuninkaan vuoden 1450\nsatamasäännössä 1 äyriin kyynärältä ja hyvä sarka 0,5 äyriin (kts.\ntekijän Ber. ur Sv. Hist., II, s. 730, 31.)\n\n[6] Talo tuomittiin 6 p;nä lokakuuta 1399 Engelbrektin pesästä\nkruunulle.\n\n[7] Kun nuori ja kevytmielinen Albrekt Meklenburgilainen tuli Ruotsin\nkuninkaaksi, johti oikeastaan hänen isänsä, joka myöskin oli nimeltään\nAlbrekt ja oli Meklenburgin herttua, poikansa asioita. Poikansa\nrinnalle oli herttua asettanut vanhan ja kokeneen ritarin, _Rafn\nvon Barnekow'in_. Tämä toimi paljon kuninkaansa hyväksi -- siitä\nkts. tekijän Ber. ur Sv. Hist., I, ss. 736-39, 741, 43, 66, 67 sekä\nC.G. Styffe, Bidrag till Skand. Hist., I, s. 49, 62-118 -- ja sai\nläänitykseksi Nyköpingin läänineen v. 1365 ja Taalainmaan v. 1366.\n\n[8] Nimi _Belgsting_ kuuluu kokonaan kansantaruun. Tekijä on\nsaanut häntä koskevat tietonsa Hülpherin Taalainmaata koskevasta\nkertomuksesta, s. 601, muist. (r.) Hän kuuluu asuneen läntisen\nSilfvuoren kartanossa. Taru mainitsee hänen suuret rikkautensa, kuinka\nhän oli kengityttänyt hevosensa hopeakengillä ja kuinka rankkasade tai\ntulvavesi oli hävittänyt hänen talonsa ja syössyt _Plogen_-järveen.\nVielä 1757 kuuluu nähdyn tämän tulvan jälkiä, ja maa viettää järveen\npäin siitä paikasta, jossa talo muka on ollut. Taru kertoo myöskin\nnäiltä seuduin löydetyn useita hopeaisia hevosenkenkiä. Kuten\ntavallista, ei tarussa mainita mitään varmaa aikaa, milloin mies oli\nelänyt, eikä siinä myöskään puhuta mitään hänen suvustaan.\n\n[9] 3:mas paastosunnuntai sattui sinä vuonna maaliskuun 10 p:lle ja\nkuninkaan kirje on kirjoitettu 11 p:nä.\n\n[10] _Ruotsin valtakunnan ylimmät_. Nämä sanat tavataan Hadorphin\njulkaisemassa Taalainmaan laissa. Rauhavalanrikoksesta puhuttaessa\nsanotaan 1 §:ssä: \"thessum maal ärä kunungs edsöre; thöm han take skal\noc aldra högsta herrana i Svea rike\", j.n.e.\n\n[11] _Engelbrekt menetti reduktsioonissa_. Tässä mainittu\nreduktsiooni eli kruunun tilain valtiollepalauttaminen tarkoittaa\nMargareta kuningattaren reduktsioonia, joka päätettiin Nyköpingin\nherrainpäivillä 1396 (kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist. II, ss. 7-12.)\nVesteråsin tutkimiskäräjäin tuomion mukaan tuomittiin lokak. 6 p:nä\n1399 Engelbrektin pesästä puolet Upsalan talon metsämaasta Sienden\nkihlakunnassa (Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. 77), lokakuun\n7 p:nä samasta Myran kylässä asuvan Folken perillisille 4 aurtuamaata\nTomtasta (s. 80) ja lokakuun 9 p:nä tuomittiin samoin Engelbrektin\npesästä Norrbon kihlakunnassa ja Fernbon pitäjässä olevaa maata (s.\n89); edelleen lokakuun 20 p:nä tuomittiin Engelbrektin pesästä 7,5\npenninkimaata Farmansbosta Snäfringen kihlakuntaa ja Antero Suutarin\nperillisille 3,5 aurtuaa ja 1,5 kyynärää Farmansbosta ja 4 aurtuaa\nNorrabystä.\n\n[12] _Vuorirälssi_ mainitaan vanhoissa vuorikuntain etuoikeuksia\nkoskevissa kuninkaankirjeissä. Kuningas Eerikki Pommerilaisen\nTaalainmaassa sijaitsevan Vaskivuoren vuorikunnille v. 1413\nantamassa erioikeuskirjassa sanotaan: \"Me Eerikki j.n.e. tervehdimme\nj.n.e. ... ja julistamme teille, että erityisestä armosta ja suosiosta\nolemme erityiseen suojaamme ja turvaamme ottanut vuorimestarin ja kaikki\nvuoritilalliset sekä rakkaan rahvaamme, jotka vuorioikeutta ja\nvuorirälssiä tahtovat nauttia Taalainmaan Vaskivuorella... Ja\nvahvistamme me heidän kaikkien erioikeudet, vapauden ja verovapauden,\nniin kuin Maunu kuningas on heille suonut ja antanut j.n.e.\" (Kts.\nKongl. Stadgar, privilegier etc. angående Justitien etc. vid\nbergverken, s. 14.) Vanhassa kuningas Kustaa Adolfin 1621 aateloiman\nvuoritilallisen, Kristofer Olavinpojan aateliskirjassa mainitaan\nvuoriaatelin muinaiset erioikeudet (Hülpher, Resa i Dalarne, s. 337);\n\"havaitaan, että ennen muinoin ja vanhastaan -- sanotaan -- on ollut\nolemassa erityinen vuoriaateli, joka on syntynyt siten, että valtakunnan\nherrat, hallitsijat ja kuninkaat ovat etevimmille vuoritilallisille\nj.n.e. ... lahjoittaneet julkisia ja kunniallisia vaakunamerkkejä\nynnä erityisiä erioikeuksia armosta antaneet.\" -- Tämä vuorirälssi\neli tämä vuoriaateli ei kuitenkaan valtansa, rikkautensa ja\nvaikutusvaltansa puolesta suinkaan ollut muun aatelin vertainen,\nsamoin kuin taas Taalainmaan väestöstä puhuttaessa on tehtävä\ntarkka ero etelä-Taalainmaan eli vuorikuntain ja varsinaisen eli\n\"Siljanin-Taalainmaan\" asujainten välillä. Edellisiä ei tämänaikuisissa\nasiakirjoissa koskaan sanota taalalaisiksi, vaan vuoritilallisiksi, kun\ntaas taalalaisilla tarkoitetaan pohjoisten, Siljanin ympäristöllä\nsijaitsevain taalalaispitäjäin rahvasta.\n\n[13] _Unioonin perustuskirjat ja todistus Eerikki kuninkaan\nkruunauksesta_. Näistä molemmista perustuskirjoista, jotka tavataan\nHadorphilla (Till Rimkrönikan, s. 55 ja 58), on luonnollisesti\nunioonin perustuskirja tärkeämpi ja Hadorph on saanut sen Arild\nHvitfeldin kronikasta. Tämä Hvitfeld, joka eli 1500-luvun lopulla\n(hän kuoli 1608) on, kummallista kyllä, ainoa, joka on esittänyt\ntämän perustuskirjan Tanskan sala-arkistossa löytyvän alkukirjan\nmukaan (kts. Hvitfeld, foliopainos I, 611.) Ennen tätä aikaa ja siis\nkoko n.s. uniooniajalla ei kukaan historioitsija esitä vuoden 1397\nkalmarinpäätöksen sanamuotoa. Isossa Riimikronikassa (Script. R. Sv.,\nI, 11. 60) viitataan Margareta kuningattaren aikomukseen yhdistää nuo\nkolme valtakuntaa seuraavin sanoin, jotka hän pannaan lausumaan silloin\nkuin hän oli kutsunut kokoon \"sitt råd från sina try riken alla\":\n\n    \"Far idar en Konung medan vi lifva.\n    Tha maa Rijken samman blifva!\"\n\nSe mitä Olaus Petri, uskonpuhdistaja, siitä kertoo kronikassaan\n(Script. R. Sv., I, 11. 280) perustuu selvästi niihin päätöksiin, jotka\nn.k. uniooninajan kuluessa tehtiin, jotta tuon mahtavan kuningattaren\nsuunnittelema noiden kolmen valtakunnan ikuisiksi ajoiksi yhdistäminen\nkävisi mahdolliseksi. Ja yhtä vähän kuin nämä historioitsijat ja\nkronikankirjoittajat tästä tärkeästä päätöksestä tietävät, yhtä\nvähän tiesi siitä kansakin. Margaretan elinaikana ei koskaan kuule\nvuoden 1397 kalmarinpäätökseen viitattavan; tämä mainittiin vasta\nkun tarvittiin oikeudellista lähtökohtaa noiden kolmen valtakunnan\npysyttämiseksi yhden kuninkaan alaisina. Näyttää siltä kuin silloin\nolisi pitänyt tuoda esiin alkukirja, jonka, päätöksen sanamuodon\nmukaan, kahtena pergamentille kirjoitettuna kappaleena piti löytyä\nkussakin noista kolmesta valtakunnasta; mutta sitä ei näytetty ja\nsyy on helposti selitettävissä, sillä sitä ei ollenkaan löytynyt\nnäytettävässä kunnossa. Jo v. 1425, siis lähes kymmenen vuotta\nEngelbrektin vapautussotaa ennen, tarvitsi Eerikki kuningas itse\njäljennöstä alkukirjasta ja kutsui muutaman Opslon kaniikin notaarion\nja todistajain kanssa Roskildin piispan luokse tätä tarkoitusta varten.\nSilloin huomattiin -- sanotaan tämän jäljennöksen alkulauseessa --\ntyystin tarkastettaessa, että kirjelmä oli painettu sinettejä täyteen,\nmutta näistä mainitaan ainoastaan kolme olleen eheinä, \"muut olivat\nkokonaan ajan hampaan rikkomia ja hävittämiä.\" Tämä julkisen notaarion\nnimellä varustettu jäljennös on vielä tallella Tanskan salaisessa\narkistossa ja viittaa selvästi siihen paperille kirjoitettuun\nalkukirjaan, joka tehtiin Kalmarissa 1397 ja johon siellä tuli\nhätähätää kaikkiaan 17 allekirjoitusta, mutta vaan 10 huolimattomasti,\nosaksi toistensa päälle painettua sinettiä.\n\nMeidän tätä asiaa koskeva esityksemme perustuu niihin uudempiin\nmielipiteisiin, jotka ovat päässeet vallalle C.P. Paludan-Müllerin\nMargaretan unioonista tekemäin arvostelevain tutkimusten johdosta.\nViittaamme teokseemme Ber. ur Sv. Hist., II, s. 17-19. Koko tämän luvun\npuheenvaihtoa olemme pitäneet oikeutettuna, koska on välttämätöntä\nantaa lukijalle yleiskatsaus tämän ajan yleiseen valtiolliseen asemaan.\n-- Mitä kruunauskirjeeseen tulee, kts. Ber. ur Sv. Hist. II, s. 14, 15.\n\n[14] Kesäkuun 11 p.\n\n[15] _Borenkartano_. Sitä osaa nykyisestä Falunin kaupungista, jossa\ntämä kartano sijaitsi, sanotaan vielä \"vanhaksi herraskartanoksi.\"\nVielä 1757, jolloin Abr. Hülpher matkusteli Taalainmaassa, oli muuan\nBoren eli Borvindin sulatto käynnissä (kts. Hülpher, Resa, s. 428.)\n\n[16] _Susipihan Björn_. Muutaman vanhan, erään 1600-luvulla eläneen\nJakob Ingelssonin yhdistelemän kertomuksen mukaan tämä Björn eli\n\"250 vuotta takaperin\" ja voi siis olla Engelbrektin aikalainen.\nKertomus tuosta kesystä karhusta perustuu samaan lähteeseen, vaikka\neläin ei ollut Björnin itsensä, vaan tämän pojantyttärenpojan, Olavi\nPietarinpojan, joka oli Vaskivuoren voutina, omisti Susipihan ja asui\nBoren sulattokartanossa. Hän eli lopulla 1500-lukua. Niille, jotka\nvoivat epäillä karhun kesyttämisen mahdollisuutta sellaiseksi, että\nse koiran tavoin seuraa omistajaansa, tahdomme huomauttaa paljon\nlähempiaikaista kertomusta Kaarlo XI:nen kesystä karhusta. (Afzelius,\nSagohäfder, X, 1, 33 ed.)\n\n[17] _Pyhän Yrjänän ammattikunta_. Tämän ammattikunnan esityksen\nperustuksena ovat \"Statuta convivii a S. Georgio dicti ad Magnum\nCuprimontem Dalecarlias\", jotka on yliopistollisena väitöskirjana\nfilosoofillista arvoastetta varten julaissut C.W. Bottiger 1833, ynnä\n\"Statuta confraternitatis a S. Georgio dictae svethice\", P. Axenborgin\n1836 filos, arvoastetta varten tekemä yliopistollinen väitöskirja.\n\n[18] Vuonna 1741 1,583 talaria 16 äyriä kuparirahaa, ja 1753 20 talaria\nhopearahaa Thorsångin pitäjän kruunun-päivätöistä.\n\n[19] _Egyptiläiset päivät_. Ruotsin papiston Arbogassa 1412 pitämästä\nkokouksesta kerromme seuraavan, mikä on omiansa valaisemaan ajan tapoja\n(kts. Lagerbring, IV, s. 293): \"Arvanheitolla tulevaisten asiain\ntiedusteleminen, noituus, tietäjäkeinot, unien selittäminen, kirjaimet\nja muut merkit sekä tuntemattomat sanat, joita ei löydy kirjoituksessa\nja joita käytetään tulen sammuttamiseen, miekan noitumiseen, tautien\nparantamiseen ja kuoleman estämiseen, ja kaikenlaiset lyijyyn ja\nseinille kirjoittelemiset hammastaudin ja vilutautien parantamista\nvarten, kaikki varastetun tavaran takaisin saamista varten käytetyt\nkeinot, kaikki egyptiläiset päivät tai sellaiset, joita pidetään\nkovaonnisina taikka onnekkaina johonkin ryhdyttäessä, kirottiin\nkerrassaan; kuka sellaisesta tavattiin, oli rangaistava kuin\nkuolemansynnistä ja sellaisen taikauskon puolustaja oli erotettava\nkirkosta, hänen oli käytävä julkinen rippi ja hän oli vetävä sakkoa\nkolme markkaa.\"\n\n[20] _Arkkipiispa ja kuningas_. Engelbrektin ja Tuomas piispan\nkeskustelu, joka on omiansa luomaan yleiskatsauksen kirkollisiin\noloihin, perustuu, niin kuin helposti voi käsittää, historiallisiin\ntosiasioihin. Lähempiä tietoja haluavalle huomautamme teostamme Ber. ur\nSv. Hist., II; vrt. C.G. Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. XCVII\nja muist.\n\n[21] Oxenstjerna-suvun vaakuna.\n\n[22] _Kort Rogge_, sittemmin kuuluisa Strängnäsin piispa. Hänen ja\narkkipiispa Jöns Pentinpojan (Oxenstjerna) ystävälliset välit, jotka\nolivat huomattavissa jo Kortin nuorena ollessa ja joihin olemme\nviitanneet Henrikki Sepän sanoilla, on Tuomas piispa itse maininnut\nmuutamassa puheessa, jonka hän kirjoitti erääseen vieläkin Strängnäsin\nkimnaasinkirjastossa löytyvään kirjaan. Vrt. Ber. ur Sv. Hist., II,\ns. 453, 54. Hänen sukulaisuussuhteistaan Gellinkien kanssa kts.\nReuterdahl, Sv. Kyrkans hist., III, 11, 128.\n\n[23] _Bornholman taistelu_ on saatu Jahnin teoksesta: Danmarks historia\nunder unionskongerne, s. 106, ja Styffen: Bidr. tili Skand. Hist.,\nII, LXXXIX. Näinä aikoina oli varsin tavallista, että sotavanki\nvapautettiin, kun hän kunniasanallaan sitoutui palajamaan vankeuteensa,\njollei hän voinut hankkia vaadittuja lunnaita. Että kuninkaan on\naatelismies vankeudesta lunastettava, sanotaan Maunu Eerikinpojan\nmaanlain kuninkaankaaren 18 luvussa. Myöskin aatelismiesten sodassa\nmenettämät hevoset ja aseet oli kuninkaan korvattava.\n\n[24] Tammikuun 6 p. 1430.\n\n[25] _Vaskivuoren oluttuvat_. Kts. Ber. ur Sv. Hist., I, s. 661-63.\nOluttupia ja kapakoitsijoita mainitaan olleen muuallakin. Vrt. ed.\nteoksen II, s. 43.\n\n\n\n"]