[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdqxjAqrKR5jNZe94GJdPWTe8CyMeb1OrY8rVVpb_0B4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},843,"Engelbrekt Engelbrektinpoika II","Starbäck, Carl Georg",1828,1885,"843-starback-c-georg-engelbrekt-engelbrektinpoika-ii","843__Starbäck_C._Georg__Engelbrekt_Engelbrektinpoika_II","Kaksiosainen historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1869,1898,102640,665080,false,47504,[23,24,25],"Engelbrekt Engelbrektsson, -1436 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27],"Historical Novels","\"Engelbrekt Engelbrektinpoika II\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the late 19th century. This narrative focuses on the character Engelbrekt, a nobleman caught in the socio-political turmoil of 15th-century Sweden, as tensions between the ruling class and the common folk escalate. The story begins with themes of oppression, rebellion, and the looming conflicts that engage various factions, setting the stage for the unfolding drama.  The opening of the novel presents a spring season that starkly contrasts with the despair felt by the Swedish populace under foreign rulers. The text begins with a description of nature awakening while the country is plagued by an oppressive atmosphere and a sense of impending doom, as the nobility continue their merciless rule. The character Jösse Eerikinpoika, the governor, is seen plotting against Engelbrekt as he prepares for what appears to be a significant confrontation. Meanwhile, crucial discussions take place among prominent figures about the approach to take against the rebellious forces led by Engelbrekt. This introduction effectively establishes a tense backdrop of political intrigue, with unexpected visitors, ominous prophecies, and plans for conflict threading through the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Petrelius, K. A.",259,"Starbäckin historiallinen romaani vie lukijan 1400-luvun Ruotsiin, jossa kansa nousee vastustamaan ulkomaisten voutien mielivaltaa ja sortoa. Teos seuraa Engelbrekt Engelbrektinpojan johtamaa vapaustaistelua, joka yhdistää talonpojat ja herrat yhteiseen rintamaan maan vapauttamiseksi.","C. Georg Starbäckin 'Engelbrekt Engelbrektinpoika II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 843. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA II\n\nKaksiosainen historiallinen romaani\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuomentanut\n\nK. A. PETRELIUS\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA.\n\n\n    Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi\n    Mun liikkuu aatokseni ainian.\n    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi\n    Ja niihin tunteineni uppoan.\n    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!\n    Pois onni, -- elonikin kadotkaan!\n    Mut teille, teille, kansani ja maani,\n    Ma teille huokaan vielä kuollessani!\n\n                                _E. G. Geijer_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIII. Vesterås ja Borganäs:\n\n    I. Kutsumattomia vieraita.\n   II. Kuninkaankirje.\n  III. Kohtaaminen.\n   IV. Lupaus.\n    V. Tuomio.\n   VI. Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.\n  VII. Liikkuva saari.\n VIII. Juhannusaatto 1434.\n   IX. Borganäs palaa.\n\nIV. Vapauttaja:\n\n    I. Herra Tukholman linnassa.\n   II. Göksholman herrat.\n  III. Katajapensas.\n   IV. Vanki.\n    V. Vadstenassa.\n   VI. Kiusaaja.\n  VII. Toivioretkeläinen.\n VIII. Oppenstenissa.\n   IX. Kuka oli kuningas?\n\nV. Valtionhoitaja:\n\n    I. Albrekt herttuan nuolet.\n   II. Harmajamunkit.\n  III. Drotsi ja Marski.\n   IV. Päättyminen.\n    V. Hopeavitjat.\n   VI. Valtiomarski.\n  VII. Valtionhoitajan vaali.\n VIII. Pidot Täljen linnassa.\n   IX. Yö ja Päivä.\n       Historiallisia selityksiä\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS JAOS.\n\nVesterås ja Borganäs.\n\n\n\n\nI.\n\nKutsumattomia vieraita.\n\n\nOli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven\nkinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja\nilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa,\npohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa\nja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä\nylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus\nvirkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja\nlauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin\ntuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla\nilmassa.\n\nTälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä\nvastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi\nhuokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi\nulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa\nelettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan\nmyrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin\nkuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin\nherroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät,\nniin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan\npuolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja\nnoudatettaviksi.\n\nTaalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta\nolivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut\ntäyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He\nvannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle\nja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät\nilomielin matkoihinsa.\n\nKaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse\nollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan\nlujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla\nvaltakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä\nselvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa\noli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä\nrohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan\naisoissa pitäminen.\n\nKaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja\nraastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja\nVestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut\nainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi\nhävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja\nkovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön,\nsiinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi\nnäennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi\nvain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli\nmenettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja\nvalmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään\nsäveänä lyykistyy maahan.\n\nJuuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt\nperäytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut\npakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli\nkiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi\nsalata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit\nvalloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet.\nVoi, voi silloin heitä ja -- Engelbrektiä.\n\nHän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten\nsaalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle\nDal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana\nja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse\nkoettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon\nverot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja -- joko sitten\nmielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu\nmahdottomaksi potkia tutkainta vastaan -- veroja kertyikin joku määrä.\nTämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää\nempinytkään jatkaessaan.\n\nMutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä\nnyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava.\nPääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän\nodotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja\ntoimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin\nkukistua.\n\nMonta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa\nnautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä\nEngelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen\nsilmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan\nhymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt\nkärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin\npirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin\nmahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki\neikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia\nkolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun\nsellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.\n\nNäihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen\nRuotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus\ntarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston\nvanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten\njohdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa\npääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa\nVesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä\nvanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa\nsukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin\nvieraanvaraisuutta.\n\nOltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston\nsunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti\nkierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa\nkunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että\nmyöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi.\nPaha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei\nollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat\npanoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan,\njoko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen,\nviimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti\nkyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä\nkernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.\n\nHän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän\nkäveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin\nminnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran\najatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että\nEngelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi\nikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko\npapereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin\najatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut\nmoneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä,\nvaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja\nnäyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa\npohjatuulta pakoon.\n\nSilloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli\ntumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu\nviitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä.\nPään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen\nkasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi\nvoutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.\n\nSe oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli\nmahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan\nkuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika,\njoka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen\nhänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.\n\nVähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:\n\n\"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?\"\n\nVouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.\n\n\"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni\", jatkoi Birgitta rouva\nlempeällä ja melkein valittavalla äänellä, \"tiedättehän, ett'ei kukaan\nparastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan\nuseammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä.\"\n\n\"Mik' on unta se on lunta, Birgitta\", vastasi vouti keskeyttäen.\n\n\"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi\nJuhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä\nse mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret\nvarustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia\nasioita on hankkeissa...\"\n\n\"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi,\nBirgitta?\" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen\nkääntää hänen ajatuksensa toisaanne.\n\nMutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti\nmiestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.\n\n\"Mennä vuonna tähän aikaan\", sanoi hän, \"kun varustauduit Hannu kreivin\nseurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja\nkäski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran\nhän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään\ntarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn.\nSilloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä\nsitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä\nja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas,\nrakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva\nsiinä maaperässä, jota väkivalta tallaa...\"\n\nVoudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista\navomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja\nsovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten\npyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin\nennenkin.\n\n\"Tottelin sinua\", virkahti hän, \"kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat\nkunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa\nnäyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä\nsinun unesi...\"\n\n\"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut\", keskeytti Birgitta rouva,\n\"se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta\net tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei...\"\n\n\"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan,\njos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje ... niin,\nkautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt\nkuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta\nkuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan,\nniin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen\ntalonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena.\"\n\n\"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni\", virkkoi vastaten emäntä,\n\"sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi.\nSen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy\ntuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan... Jos niin\non, rakas mieheni, ... niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen\nehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten?\" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi.\npäättäisikö lauseensa.\n\n\"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon\nsovittaa, mitä olen rikkonut.\"\n\nVoudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä\nlempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista\nsilmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä\nkatkerin suuttumus.\n\n\"Olet järjiltäsi, Birgitta\", virkkoi hän, \"päästää vapaaksi tuo nuori\nmies ... etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini\nkädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani\nmonta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni... Vai päästää hänet\nvapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna\nkaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä\ntornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot.\"\n\nBirgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän\npani tuskissaan kätensä ristiin.\n\n\"Katso tuota\", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli\nkädessään, \"lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki\narmahtamista.\"\n\nMieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta.\nSen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat\nmainitsematta.\n\n\"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli\npantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen\npalanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän,\nTuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin\ntodellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta\nvaltakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni\nSträngnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille\nja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin\nkarkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa,\njossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa,\ntäytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä\npaikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän\nsuurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa\nse kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun\nkimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e.\"\n\nKirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä\nvapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä\nkosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä\nmielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen\nmenettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa\nhän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä\nKöpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys\noli seuraava:\n\n\"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana.\nHänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun\nviimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia\nneiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin\nkernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua\ntoivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät\nsikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman\nkuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette\npitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin\nodotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin\nherra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä\nGladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista\ntilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti,\nantoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten\nvähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä\npuheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen\nhyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen.\nKuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin\nsilloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne.\nKuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä\nteidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän\ntosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä\nja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää\npois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' -- Voitte tästä\nnähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton\nvuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista\nlähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee,\nniin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän\nkätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä,\nniin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku.\"\n\nRiemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin\ntämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten,\nkuin vouti oli tarkoittanut.\n\n\"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä\", sanoi hän, \"muuttakoot\nmielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton\nvaimo raukka\", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.\n\nMies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä\nesti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo\nKnuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa\nrientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi\ntuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.\n\n\"Pian, vaimo\", huusi silloin hänelle vouti, \"katso, että kaikki on\nhyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee\nnoille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen\nnäköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi.\"\n\nTätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt\nhartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui\nvaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas\naukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan\ntalonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi vouti mahtavalla äänellä.\n\n\"Tärkeitä uutisia\", vastasi palvelija, \"jollen erehdy.\"\n\n\"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen\naikaan.\"\n\n\"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo\nylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa\", sanoi palvelija ja veti\ntakkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä\nvouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.\n\n\"Kirje kuninkaalta!\" huudahti vouti.\n\n\"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen\nolisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies\nsanoo.\"\n\n\"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?\" kysyi vouti kiivaasti.\n\n\"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja\nGripsholman tienoilta...\"\n\n\"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen...!\"\n\n\"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani\non Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime\njuhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova\nrajuilma...\"\n\n\"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva\", ilmoitti hovipoika ovelta.\nVouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän\nkuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa\nperästä.\n\n\"Minä näin kirjeen\", alkoi palvelija, joka oli tuonut\nkalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen\nkaikkea piti joutua, \"minä näin kirjeen tällä miehellä viime\nGripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin\nkirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen\nyöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen.\"\n\nRiemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin\nniin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta\nkuninkaallista sinettiä.\n\n\"Vie alas mies\", sanoi hän vavisten palvelijalle; \"ritarien mentyä\nmatkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella.\"\n\nHän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo\nkättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon\nsisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti\nniitä innoissaan tuskin huomasikaan.\n\nMutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti\nja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin.\nHän astui voudin luokse.\n\n\"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta\", sanoi ritari nähdessään\nkirjeen voudin kädessä, \"saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan\nolleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa\nsaadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. -- Ei kai mitään\nhuonoja sanomia, toivon ma ...?\"\n\n\"Ei, ei, armollinen herra\", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen,\nvaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään,\n\"sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri\naikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä,\njotka minua tänään käynnillään kunnioittavat.\"\n\nRitari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta\nrouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.\n\n\"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika\", sanoi hän, \"tulette\npikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä\nniihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat...\"\n\n\"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita\", sanoi ritari ystävällisesti\ntarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen\nkumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.\n\nLiehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata\ntoisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin\nhänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka\nEngelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään,\nkun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt\ntarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen\nvuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen\nvalheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää\nsaattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.\n\nHänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui\nisoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja\npainoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman,\njoka hänelle sopi hyvin.\n\nNiistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha\nkunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli\nhänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture\nTurenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä\nkeralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba\nKrummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär\n(Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina\nKaarlontytär (Gumsehufvud).\n\nMutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine\nhapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo\nKnuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa.\nKoko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin\ntavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen\npäänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja\nsen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka\ntahtomattakin voitti sydämiä -- yksistään tämä riitti tekemään hänet\nsilmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi\nsenaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi\nlaajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen\ntäyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain\nkorvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.\n\nHän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain\nluokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä\nKrister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä\nmukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä\nodottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle\nystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi\nhyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat\ntalonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.\n\nAinoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt\npilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa.\nKuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan\nvaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.\n\nVähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja\naivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä\nvallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin\nviranhoidosta.\n\n\"Minusta näyttää\", rohkeni vouti sanoa, \"siltä, että teidän, jalot\nneuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen\nasiaan ryhdyitte.\"\n\n\"Lähemminkö tuumia?\" virkkoi Krister herra, \"enpä tosiaan ymmärrä,\nkuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto\nmenetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli\ntoivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi -- sitä paitsi neuvosto\nnoudatti kuninkaan kirjettä...\"\n\n\"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika\", jatkoi vouti kumartaen\ntuolle vanhalle herralle, \"sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä,\nmutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen\nolleen kuninkaalta...?\"\n\n\"Kuninkaaltako?\" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle\noudolle kysymykselle selitystä.\n\n\"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin...?\" jatkoi vouti.\n\n\"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin\", vastasi Kaarlo\nKnuutinpoika, \"ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle,\noli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään\nEngelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. -- Mitään\nepäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta.\"\n\n\"Jalot herrat\", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, \"teidät on\nsiinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole\nolemassa, sillä se mikä on, on väärä.\"\n\n\"Jos sen voitte todistaa, vouti\", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, \"niin\nsaakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta\nvaltakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen.\"\n\n\"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte\nkirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan\nsinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin\ntästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja\nvuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko\nmiehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä\nolen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista\nkuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla\ntavoin vaivata.\"\n\nSen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi\nvanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi,\njoka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan.\nToinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta\nikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja\nPäivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu,\nEwerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika,\nMaunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja\nrajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes,\nEwerstenin kreivin tytär.\n\nKaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen\npiispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään\nnäytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen\nalottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava.\nYleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen\nkestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa\nperästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.\n\n\"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta\nhiippakunnastanne, hurskas isä?\" kysyi Krister herra keskustelun\nkestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.\n\n\"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla\nkannalla\", sanoi piispa päätänsä ravistaen, \"kun meillä on kaksi päätä\nyhden sijassa...\"\n\n\"Siitä kai on sentään loppu tuleva\", arveli Krister herra; \"armollisen\nherramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten.\nHuolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun\nkirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan\nkansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta\ntänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät\nhänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla\nsamanlainen kuin Johannes Gerkenpoika...\"[2]\n\nKnuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin\nolleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan,\nIngegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär.\nKuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse\nvastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta\npiispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan,\nteki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka\nsaattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu\nsiveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin\nja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin\ntilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd\nKnuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä\nluostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren\nkasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi\nkansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin\nmainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen\ntähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran\nviimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi\ntahtonut salata.\n\nKrister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle\ntolalle.\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän\non Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää\nmahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta\ntuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan\npappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava...\"\n\n\"Niin, niin\", jatkoi piispa, \"häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta\ntänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä\ntapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri\nlähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään\nArnossa sairaan arkkipiispan luona.\"\n\n\"No niin, hurskas isä\", sanoi silloin Krister herra, \"minusta näyttää\nsopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte\nmennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän\npalatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä\nasioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse\nSträngnäsiin...\"\n\n\"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi\npiispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin\npitänen sananne mielessäni.\"\n\nPöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit\nkäymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja\nvarsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi\nhankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä\npaastonaikaista järjestystä.\n\nNuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä\npuolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin\nkeskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika\nja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika\nyhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva\nEbba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi\nkatseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.\n\nKaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he\nolivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar,\njonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen\nkauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä,\nkuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin\nhymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa\noli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen\nympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.\n\nHänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä\ntähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli\nväsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän\ntummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai\nkatsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani\nväreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt\njäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.\n\n\"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta\ntänne\", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön\njotakin varmaa vastaamaan, \"mutta te ette kuitenkaan ole minulle\nantanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on\njokin merkki sydämensä valitulta...\"\n\n\"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika\", vastasi Agnes\nkoettaen hymyillä, \"olla tietämätön valitsemisesta.\"\n\n\"Tietämätön\", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, \"kuinka voitte\nsellaista sanoa, arvoisa neiti?\"\n\nNyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja\nselvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan\nei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena\npilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:\n\n\"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä\npidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi\nrengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne.\"\n\nJa neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla\nreunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se\nriippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.\n\nKauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan\njulkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä\nkäsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena\nhän sanoi:\n\n\"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi...\"\n\n\"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti\", vastasi ritari leikkiä\nlaskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä\nmajesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, \"nyt minä\npidän hansikkaan!\"\n\nNeitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät\nhuulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen\nkuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.\n\n\"Ystäväni Maunu ritari\", sanoi hän hymyillen, \"te kuljette,\nrientoaskelin, näyttää minusta...\"\n\n\"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi\", sanoi Maunu vastaten.\n\n\"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika,\nniin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi\ntaistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa\nkorkeaksi\", lisäsi kreivi puolittain piloilla.\n\n\"Luottakaa siihen!\" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.\n\nKreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät\nkasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.\n\n\"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!\" sanoi hän puoliääneen.\n\nKreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena\nlinnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan\nedustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja\ntaajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin\nkatsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta\nkuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden\nsaattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.\n\n\"Minun nähdäkseni\", jatkoi piispa, \"on veljenpoikani, Pentti ritarin\ntekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan\nylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän\nvaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman\nlinnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole\nkävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti\nBonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan _yötä ja päivää_\nisiltäperityssä vaakunassani...\"\n\nKova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti\nkreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.\n\nPeremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa\nkovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän\nantimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.\n\nMutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi\ntomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian\nvallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja\nkevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.\n\nSe oli Juhani Wale.\n\nSalissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään.\nJösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan\nsaanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:\n\n\"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He\nlevähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä\npuolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan.\"\n\n\n\n\nII.\n\nKuninkaankirje.\n\n\nSalissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset\nvetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat\nkokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.\n\nSanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse\nEerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin\njärjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen\nkatsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika\nrohkaisihe puhumaan.\n\n\"Tuomanne sanoma, vouti\", sanoi hän, \"tulee jokseenkin arvaamatta;\nnäyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo\npaljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli.\"\n\nRitarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita\nkatseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse\nEerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta\nalavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.\n\n\"Totta puhutte, ankara ritari\", sanoi hän, \"mutta jätätte huomioon\nottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta\nkädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on\ntukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi\ntullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen\nporttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on\nniin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada.\nSiitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa,\nettä talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon.\"\n\n\"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia\", virkkoi nyt vanha Krister\nherra, \"meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja\ntoimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja\ntarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä\nläsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua\nmielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan\nparhaiten ja hyödyllisimmin toimittava.\"\n\nPiispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet\nhiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin\nvaltakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin\nolivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan\nlyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää\nhaluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla\nja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he\nyhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen\ntyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset,\njotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat\nhyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka\nvastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen\nylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä\non parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon.\"\n\n\"En kaikin puolin\", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), \"ole\nsamaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta\ntalonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he\njo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja\nlähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä\ntalonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin\nenemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin\nlinna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?\"\n\nNuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin\ntapailevan miekankahvaa.\n\nJösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn\nkysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden\nlevottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat\nhänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin\nmielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.\n\n\"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada\", sanoi hän, \"on\ntalonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600\nratsumiestä täysissä aseissa.\"\n\nTämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten\nherrain miehuutta.\n\n\"Kuusiko sataa ratsumiestä?\" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, \"kuinka on\nmahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon\nliikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?\"\n\n\"Ne ovat vuorirälssiä\", vastasi vouti.\n\n\"Vaikkapa niinkin\", virkahti Ture Turenpoika, \"niin mitäpä merkitsevät\nnämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan.\nMinä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä,\nsitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka\nsuuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?\"\n\nNyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta,\njohon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin\nvoimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita\nkapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.\n\n\"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista\nratsumiestä pohjoiseen päin\", sanoi hän.\n\n\"Kas, sitäpä kannattaa kuulla\", huudahti silloin Ture Turenpoika,\n\"meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä\nsadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä\npyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän\nkokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti,\nja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa\nvalmiiksi.\"\n\nRitari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo\nSteninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun\nvanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi\nhänet takaisin.\n\n\"Seis, Ture ritari\", sanoi hän, \"ensin kuulustelkaamme niiden herrain\nmieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani\nja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin\npuolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta\nvuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas\non saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset\ntuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli\nvastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin\nisäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on\nvalheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan\nneuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin,\nniin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin,\nhyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä\nmenettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me\nkaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan\nja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin\njääköön teidän tehtäväksenne, vouti -- hän kääntyi tällöin Jösse\nEerikinpoikaan -- koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona\noleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos\ntässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten\nkutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin.\"\n\nTuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas\naukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan\nmiehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse\nEerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa\npohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.\n\n\"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle\", sanoi hän kiivaasta\najostaan vielä hengästyneenä. \"Engelbrektin ratsumiehineen näin\nHofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä\nkaupungista.\"\n\nTämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan\nmielipiteeseen.\n\nHerrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien\nsilmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa\nratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.\n\nJösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn,\nettä hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden,\njotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän\nlentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet\nsuoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään\nasemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään\nmenettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se\nEngelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä\nVestmanlannin ja Taalainmaan herra.\n\nHän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin\nsiitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella\ntavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka\njoutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin,\nniin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta\nhän ei voinut asialle ajatella.\n\n\"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?\" sanoi hän\nyht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan\nääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin\nedustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.\n\n\"Viikon päivät takaperin\", vastasi hän, \"kaikki on käynyt niin\nsalaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies\npalasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne.\"\n\n\"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?\"\n\n\"Vero, jonka kannatitte...!\"\n\n\"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten\narvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä\nmaanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt ... oletpa kautta Pyhän Knuutin\noppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun\nmielesi mukaan!\"\n\nHän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana.\nJuhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta\ntahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika\nkävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä\ntämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:\n\n\"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?\"\n\nVouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi\nsanaakaan ymmärtänyt...\n\n\"Mitä mies rakastaa\", jatkoi Juhani Wale, \"se häntä hallitsee...\"\n\nJösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen\nilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän\nalavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara\npisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se\nkatse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle\nkertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.\n\n\"Mitä mies rakastaa\", toisti hän.\n\n\"Se häntä hallitsee\", lisäsi Juhani Wale, \"ja se, jolla tuo rakas on\nvallassaan, hallitsee häntä tämän kautta.\"\n\n\"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka\nauttaa minua hallitsemaan...\"\n\n\"Oikein ... jotakin tai joku...\"\n\n\"Jokuko?\"\n\n\"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita.\"\n\nJösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.\n\n\"Olette oikeassa, Juhani Wale\", virkahti hän ja päästäen\nilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen.\n\"Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on\npainava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha ... Birgitta, mitä nyt\nunesi merkitsevät!\"\n\nJösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa\nhänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa\nkäskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä\nettä hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä\nmuutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli\nniin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui\nkäsistä.\n\nJo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka\nisolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan\nvalkean.\n\n\"Nuo jalot neuvostonherrat\", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi\nheittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, \"eivät\nnäy tehtävässään kiirettä pitävän...\"\n\n\"Onhan\", virkkoi Juhani Wale, \"saattanut arvaamattomia esteitä sattua,\nniin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta,\njos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen,\nmitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä\ntavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan\nja siis myöskin omaanne, minä arvelen...\"\n\n\"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta\nVapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin\naivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus\nkiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa\npuolestani, Juhani Wale!\"\n\n\"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti.\nYksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja\nhänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen\nherrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa ...\nkirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta\nhänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen\nkäsissään.\"\n\nIlosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi\nukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään\nhymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen\npalvelija kynnykselle.\n\n\"Sano Yrjö mestarille\", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, \"että hän\nheti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin.\"\n\n\"Tännekö saliin?\" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että\ntämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.\n\n\"Tänne saliin\", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti\nkädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän\nlisäsi: \"Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä\nmiehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin\nhänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta.\"\n\nHetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua,\nkun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden\nviilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän\nvastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä\nhuuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima.\nHänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.\n\nOvi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva\npalvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana\nolevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin\npalvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti\nnäkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista\nAgneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.\n\nOvi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he\nensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.\n\nHerman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain\nvihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova\nvankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä\noli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit\ntuskin saattoivat sietää.\n\n\"Olen tuottanut teidät tornista\", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla\näänellä, \"te voitte nyt pelastaa...\"\n\nHän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin\nkiihkoisasti hänet keskeytti.\n\n\"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika\", sanoi hän, \"mutta onko tämä tuo\njalo Herman Berman?\"\n\nVouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä\nkysymyksellään tarkoitti.\n\n\"Onko mahdollista\", jatkoi Juhani, \"että olette voinut sallia\nEngelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan... Käsitän\nsentään hyvin\", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi\nkeskeyttää hänen puheensa, \"käsitän sentään hyvin, että teitä on\npetetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan\nlopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman,\nmutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun\nviimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla...\"\n\nHerman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran\nparemmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi\nhänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.\n\n\"Paljon on tapahtunut\", jatkoi Juhani Wale, \"sill'aikaa kuin olette\nistunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta\npetoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu\nkreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä\nvoitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja\nTaalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte\npelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi!\nEngelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa...\"\n\n\"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle\", sanoi Herman keskeyttäen Juhani\nherran liehakoivan puheen, \"se on turhaa vaivaa... Minä en usko hylkiön\nsanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi\nsaada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille\nsuoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän\nvertanne...\"\n\n\"Vanki!\" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi\nJuhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella\nminua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan,\njolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan.\nMutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema,\nnuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa...\"\n\nVouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että\nhänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt\nparhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan\nvarmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen\nmyönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka\nvoitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse\nEerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen\nvoutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin\nräikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun,\njoka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan\nystäviksi.\n\n\"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian... Joutukaa sen tähden,\nHerman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat\",\nvouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää\nmusteeseen sekä ojensi sen vangille, \"teidän tarvitsee vaan kirjoittaa\nnämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää.\nMuistakaa Hermanianne!' Käsitättehän\", sanoi hän vakuuttavasti\nhymyillen, \"ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä.\"\n\nTuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat\njokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.\n\n\"No niin\", sanoi hän vihdoin, \"saattaahan olla totta, mitä\nkasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan,\nettä hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan... Ottakaa pois nämä\nkoristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan.\"\n\nIlonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse\nEerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän\narveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa\nliiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli\nilosta hänen rinnassaan.\n\nYrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin\nkahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat\nHermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui\npöydän ääreen ja otti kynän.\n\nJuhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan\nsanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.\n\n\"Tarpeetonta, vouti\", sanoi Herman silloin, \"minä muistan ne...\"\n\n\"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä\nmitään muuta.\"\n\n\"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne\nkirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä...\"\n\n\"Ja mitä...\"\n\n\"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en\npelastamistuumaanne aio estää.\"\n\n\"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen\nsilmänräpäys on kallisarvoinen... Kenties ratkaistaan juuri nyt\nkasvatusisänne kohtalo...\"\n\n\"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi... Vapaasti ja\ntarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa,\nvouti...!\"\n\nIlo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen\nja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin\nymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.\n\n\"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta\",\nsanoi Herman ja nousi istualtaan. \"Katsokaa, vouti, se on erotuksena\nrehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen\nkoskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään\nolette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni\nkohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa\ntapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!\"\n\nMutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli\nvihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa\nhoukutellakseen hänet kirjoittamaan.\n\nHän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin\nkuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä\nhänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa.\nEdellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen\noli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse\ntarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti\najaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla\napuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia\ntuhatkertaisiksi.\n\nSen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse\nEerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.\n\nMutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen\nsilmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.\n\n\"Sinä ilkut, vanki\", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta,\n\"mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta,\nennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän\nVesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi.\"\n\n\"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai\nmillä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on\ntuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua\nvoit uhata, joka ei pääty kuolemaan... Katsokaa, minä olen vankinanne,\nolen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan\nkirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka\nminut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte.\"\n\n\"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet\ntahtoani noudata ... käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala\npalalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja\nkätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä\nkäsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!\"\n\n\"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!\"\n\nVouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne\ntulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt\nsinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni\nrautarenkaat vankinsa käsien ympärille.\n\n\"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?\" huusi vouti\nkartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä\nsaanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. \"Täällä on\nmerkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi,\nYrjö.\"\n\nYrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu\ntappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja\ntihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.\n\n\"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?\"\n\nNäin sanoen -- sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta -- loi Jösse\nEerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.\n\nTämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan\nmieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin\nepäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki\nhakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon\nhiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna\nvoutiin.\n\n\"Iske, Yrjö!\" sähähti vouti.\n\nYrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja\nkumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia\nantaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin,\nhetkinen vielä ja...\n\n\"Seis, seis!\" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, \"laske kirveesi, Yrjö,\ntässä näyttää tulevan jotakin väliin!\"\n\nHän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture\nTurenpoika (Bjelke) astui sisään.\n\n\n\n\nIII.\n\nKohtaaminen.\n\n\nÄänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin\nkaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse.\nVanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu\nkadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta,\nnuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan.\nTuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa.\nJuuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat\nritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka\nlauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa\nsuitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin\nkuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen\njälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla\nantanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.\n\nNeuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin\njuhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat\nmatkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa\ntuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä\nKnuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei\nenemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut\npuoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan\npuolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut\najatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että\ntämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla\nepätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään\naseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen\nesiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo\nedeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat,\nja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä\nkovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin\nmahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin\nmaakuntiin.\n\nTästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa\nratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän\nkeskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin\noloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan\ntarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin\nrajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa\nja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen\ntuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi\ntalonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat\nmelkoisella kummastuksella kuuntelivat.\n\nVallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä.\nSiinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat\nkahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien\nVaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden\nviimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen\nherrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa\nkiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä\npuheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture\nTurenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän\nkuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei\nvoinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.\n\n\"Ei, niin pitää olla\", huudahti Niilo Steninpoika, \"kuin on\nkeisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin\ntarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään,\nsillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole\nsellainen, rakas Kaarlo lanko...?\"\n\nKaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.\n\n\"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika\", liitti Ture Turenpoika lisäksi,\n\"herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän\nalapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy\nmeidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo\nlanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten\ntekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, -- kuulin hänen usein\nsanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen\nsamaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta\nvaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän\nsitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta\nminulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani.\"\n\n\"On kuitenkin olemassa\", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, \"oleellinen ero\nulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on\nlääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta\nsaa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa\nmahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole\nminkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun\ntalonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan\nvangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä\nvoi tapahtua.\"\n\n\"Linna ja lääni\", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, \"johdattepa\nmieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan\nherrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen.\nJolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa\nlinnaa ruotsalaisen miehen käsissä...\"\n\n\"Sehän saattaa toki korjautua\", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. \"Kun\nnyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä\nmuutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin\nritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta...\"\n\n\"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?\" kysyi Ture herra\nkummastuen.\n\n\"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä,\nkuin haluaisimmekaan.\"\n\n\"Tuotapa puhetta sopii kuulla\", huudahti Ture herra nauraen, \"taikka\nehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä\ntuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka\nhänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko\nsarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät.\nLaskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!\"\n\n\"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?\" huusi kiihkoisa\nääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan\nhevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.\n\n\"Onpa kyllä\", vastasi Ture herra vielä nauraen, \"ja olettepa myöntävä\nolevani oikeassa, Maunu lanko!\"\n\n\"Sepä olisi kumma?\"\n\n\"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?\"\n\n\"En, en, lanko\", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun\nhän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon\npilapuheesta, \"ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!\"\n\n\"Kas tuolla\", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti\nhevostansa, \"tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture\nlanko!\"\n\n\"Tuoko yksinäinen ratsumies?\" kysyi Maunu Pentinpoika. \"Minun\nmielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista\nvastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?\"\n\nKaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi\nverkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi\nolevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa\nja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja\npäässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat\npeittivät hänen jalkansa.\n\n\"Jolleivät silmäni petä\", jatkoi Niilo Steninpoika, \"niin se on pieni\nvuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat,\nseuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet\nvangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä\nhelposti päinsä.\"\n\n\"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia\nkouristelemaan\", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja\nkuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota\nyksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä\nMaunu Pentinpoika.\n\nMutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä,\njona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa\npieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin\nja hävinnyt kuin nuoli.\n\nTäyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin -- sillä hän\nse todellakin oli -- mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja\npysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka\nhän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen\nmatkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.\n\nPerille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.\n\nTämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme\nherraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän\nNiilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:\n\n\"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin\nette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta\nystäväänne tapaamaan.\"\n\n\"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt\", sanoi\nritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.\n\n\"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä\nasioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä.\nMuistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin,\nelkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa.\"\n\n\"Olette oikeassa, Engelbrekt\", sanoi vastaten ritari, \"tahdommekin vaan\nsaattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette\ntänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne\nteidän tähtenne.\"\n\n\"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin\nhalua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille... Tahdon tässä\nrauhassa odottaa heidän tuloansa.\"\n\n\"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?\" virkahti Ture Turenpoika\npilkallisesti. \"Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka,\nkautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte.\"\n\nRitari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka\ntuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.\n\n\"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut\nväkivallan tekoon... Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole\nkiivauttanne muisteleva, mutta ... ettekö kuule kavioiden kopinaa\ntuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin,\nritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan\npaljastettu miekka kädessä... Eihän kukaan usko, että valtakunnan\nherrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita\nkuulustelemaan ja tutkimaan.\"\n\nRitarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat,\njoiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä\nkuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli\nmennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.\n\nKiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin\nsopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin\nratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine\nhevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti\netumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan\nkaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä,\njoilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät\nkahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui\nniitylle tien viereen.\n\n\"Kas niin, jalot herrat\", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin\nilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään,\n\"lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä\ntoistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan\nmitään parempaa kuin tämä yhtymisemme.\"\n\nNäin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme\nritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo\nkuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet\nsille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten\nkanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa\nkauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien\nrivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella,\nmiten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.\n\nKunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä\nherroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat\nsekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen\nkysyi tuimasti:\n\n\"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin,\nEngelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä\noikeudella näin kuljette?\"\n\n\"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet\", vastasi Engelbrekt,\n\"tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin\nse, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli\nvuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan\nmiesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja\noikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä\nriistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja\nvelvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa\nhenkeänsä puolustamaan.\"\n\n\"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin\", virkkoi Knuutti piispa, \"että\nse rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se\ntuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka.\"\n\n\"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä\", vastasi\nEngelbrekt. \"Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain\nedessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois.\nMe yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole\nparempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos\nteillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä\nseurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte\nymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa\ntai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa\nsaavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me\ntahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on\npuhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät\nvoimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten...\"\n\nEngelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä\npiispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille.\nHänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa\nantaa.\n\n\"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra\", jatkoi silloin\nEngelbrekt, \"niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole\nvoineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin\nkuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että\nminä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta\nemmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon\npyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan\nhyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi.\"\n\nVanha Krister herra otti nyt puhevuoron.\n\n\"Mikäli minusta näyttää\", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, \"ei toki\ntehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa,\njollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen\nnimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä... Ja tietäkää,\nvuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat\narmollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa\nvastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja\nverenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon.\"\n\n\"Ei, ei, jalo Krister herra\", vastasi Engelbrekt hartaasti, \"sellaista\nei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset\naateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei,\nmoinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala\nvarjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu\nruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että\nJumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja\nvääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan\nneuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme\nvastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja\nläksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten,\ntahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä\nkoskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan\nvoutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen\nkuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu kummalliselta\", sanoi Knuutti piispa vuorostaan,\n\"että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on\ntietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne\nlupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu\nsaattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta\nJumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos\nsen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista\nrahvasta hillitsemään.\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti\nkädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen\nkannukseensa, \"siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista\nhäpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin\npuhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja\npysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää\nrauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!\"\n\nNärkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa\nolevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei\nkukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan\nritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin\nsiltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.\n\n\"En tiennyt\", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, \"kun\nvaltakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin\nvähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin\nviimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää,\nettä teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet\nmatkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan.\nSanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme\nsaada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon\ntulevan ... sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se\nesteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan...\"\n\nHannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä,\nett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi\nmyöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle\nkummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen\nlausuntoon.\n\n\"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin\", sanoi hän hiukkasen\nKrister herralle kumartaen, \"ja teidän sijanne on kaikkien meidän\nedellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä\ntässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta.\nMinusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen\nolevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan\nsäilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme\nkumminkin vähimmin puhuneet.\"\n\n\"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?\" kysyi Niilo Steninpoika\npilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.\n\n\"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen\", vastasi kreivi arvokkaan\ntyynesti, \"että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten\ntoimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset\ntaalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille\nmitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun\najatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme\nsilloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista\nei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn\nnyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä\nmitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon\nvuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten\nnäyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen\noikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse\npahan juuren poistamiseksi.\"\n\nIkään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture\nherra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti\najatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat\nkuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen\ntunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät\njollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä\nnähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut\nsaava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain\nparissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja\nniistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt\nlupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä\nja Vaskivuorella oli antanut.\n\nJa Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan\nloisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista\nsanoista.\n\n\"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi\", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei\nsaanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, \"olette sanonut sanan,\njosta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet\nsydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla\nylhäällä tähtien tuolla puolen.\"\n\n\"Hyvät herrat ja ankarat ritarit\", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä,\n\"olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja\nrauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan\nmaanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin\nainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja\nlevitetään yltäyli koko valtakunnan.\"\n\n\"Se ei kuulu meidän tehtäviimme\", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti,\n\"sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan\ntehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!\"\n\n\"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas\npiispa\", sanoi vastaten Engelbrekt, \"neuvostolla täytyy olla valta\ntoimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla... Ainahan\nkuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee\nsaapuville...\"\n\nNyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä\nlähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo\nmetsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne\ntoivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies\näsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja\ntämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.\n\nKaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli\nsanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin\nliikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä -- ja näitä kookkaita miehiä\nkannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin\nperehtynyt -- siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille\nkohteliaasti kumartaen sanoi:\n\n\"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin\ntulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja\nkokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide\noikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja\nmiehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan\nvoudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen\non poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata\nkuin sallisin moisen menestyvän...\"\n\n\"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika\", kysyi Krister herra empien,\n\"kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi\nJösse Eerikinpojan sijaan?\"\n\n\"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata\",\nhuomautti Kaarlo.\n\n\"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!\" kehotti Krister\nherra.\n\n\"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu\nkreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen.\"\n\nHerrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.\n\n\"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?\" kysyi vihdoin Krister herra.\n\n\"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes\nkuningas on tahtonsa ilmaissut.\"\n\n\"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!\" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä\nristiin. \"Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin;\nsiellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän\nkesken on sovittu ja päätetty.\"\n\nSillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin\nehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän\nmaille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla\ntuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.\n\nEngelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä\ntulivat vuoritilallisten tummat rivit.\n\nEngelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.\n\n\n\n\nIV.\n\nLupaus.\n\n\nPaljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan.\nVielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle,\nhyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.\n\nHän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin\nkirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman\nkäden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan\nhän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse\nEerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi\nilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt,\nvaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä,\nniin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse\nEerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.\n\nNyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen\npäättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi\ntulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia\nRuotsin valtakunnan kapinoitsijoita.\n\n\"Pari sanaa erikseen, vouti\", huusi hän sen tähden, \"mutta jokainen\nsilmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te\nvoitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me\nkolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten.\"\n\nRitarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika\nja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin\nhalukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he\neivät vielä kylliksi tunteneet.\n\nJösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat\ntäysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen\nJuhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin\njotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.\n\n\"Parasta olisi luullakseni\", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään\nvangin ja palvelijain seuraan, \"viedä vangittu herra lukkojen ja\ntelkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin\njääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille\nhänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa\",\nlisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, \"sillä paaston ovat hänen\npyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle\nihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa\nvatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen... Ei,\nkunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan\nsaada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan\nsanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei\nmerkitse mitään, nimi kaikki ... sen on ystäväni, keittiönisäntä,\nminulle ulkoa opettanut.\"\n\nNäitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut\nsen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei.\nMutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin\nhoukuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita\nherraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä\nsanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat\nhaistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan -- tätä houkutusta hänen oli\nmahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että\nsekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.\n\nMutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan\nsulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena\nodotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta\nhänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä\ntuskin myöskään kuulivat.\n\nAinoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen\nkummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat\npalvelijat, että siellä päin jotakin oli.\n\nHe kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli\nhunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän\nheitti pois hunnun. Se oli Agnes.\n\nKauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä\nkalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka\nyhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti\ntaistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin\ntulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen\nolennostaan.\n\nMyöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä,\njolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen\nlähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta\nmilloin arkuutta.\n\n\"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä\", sanoi hän ovea\nosottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, \"voittehan\nsen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin\novea!\"\n\nPalvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli\njonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä\nja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: \"Siinä olette oikeassa, arvoisa\nneiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä\nvartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher\nHöknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka\ntalossa täytyy elää talon tavalla.\"\n\nAgnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan\nkouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain\nperästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja\nkaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt\nhaamujen liikkuvan edes takaisin.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!\" Näin\nhuudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.\n\nHerman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua\nkättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä\nlevotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen\navomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian\nsyvä voidakseen pysyä salassa.\n\n\"Juhannuksen aattona\", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta\nvapisevalla äänellä, \"näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni\npuutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko\noli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison\nvaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä\nkysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin;\nmutta en koskaan, en koskaan luullut...\"\n\n\"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti\", vastasi\nHerman jotenkin katkerasti. \"Te näette minut nyt niissä kahleissa,\njoihin isänne on minut pannut... Kyllä muistan sen illan, josta\npuhutte, ja mitä teiltä kysyin ... haa, minä mieletön kansan lapsi,\nkuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni\nlemmenkuiskeita. Mutta ... mutta, arvoisa neiti ... vähemmin julmasti\nolisitte voinut vastata.\"\n\n\"Herman, Herman!\" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi\nhäntä kohti tavottaen hänen kättänsä, \"oletko hetkeäkään voinut uskoa,\nettä minä, että Ewerstenin kreivin tytär ... ei, ei, peräytä sanasi,\nkatso, polvillani sitä sinulta pyydän!\"\n\nJa hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen\nsitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa\ntuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti\nylös itkevän tytön.\n\n\"Anteeksi, anteeksi\", kuiskasi hän hellästi, \"mutta pitkien öiden\nepätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että... Ah, elkää katsoko\nminuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut\npettyä... Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni...\nYlpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa,\nkasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki -- talonpoikaispojan onni ei\nkasva herrasmiehen maalla.\"\n\nJo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.\n\nAgnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja\ntuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi hän, \"kun näin teidän iltasella siellä\nlinnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta\nhaavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden\nsaitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan ... ah, olin\nniin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä\npäivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan\nvaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen\ntähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne...\"\n\n\"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette\nsyntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on\nollut aikaa sitä ajatella... Totta on, että teitä rakastan, mutta\nrakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä\nunelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne,\nsen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava...\"\n\n\"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?\" kysyi Agnes ja suu meni vienoon\nhymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.\n\n\"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka\non saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa\nhänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes\nhänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä,\nmutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset\najatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin\nkulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi:\n'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa\nja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette\nvarmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä\nmuistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut,\nerotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä\nmenin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä\nolin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät\ntummaverisellä Jetturnilla. Silloin...\"\n\nHurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan,\nja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin,\nkalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa\nmyrskyä säestäen.\n\n\"Silloin ... silloin?\" kysyi Agnes.\n\n\"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison\nvaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille\npaikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui\nmusta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög...\"\n\n\"Ah, Richissa äiti\", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, \"olitte\noikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!\"\n\n\"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin\nvanki!\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole\nmahdollista!\"\n\n\"Nämä kahleet eivät valehtele\", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti,\n\"ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin\ntäällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden\nvallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas\ntaivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni ... ah, voi minua,\nkun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta... Isänne...\"\n\n\"Isäni\", jatkoi Agnes vakavasti, \"isäni on itse irroittava kahleenne ja\nkovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen\nväkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä\nolette vapaa ja sitten...\"\n\n\"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon\ntaivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä\nkiroomaan! Ja minä uskon teitä ... niin, minä uskon teitä, Agneksen isä\nei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan,\nse riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on\nlupauksensa pitävä.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, nuori mies!\" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, \"sen\nlupauksen pitämiseen olen auttava teitä.\"\n\nAgnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.\n\nHe eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin\nhiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät\nhe olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet\nvähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen\nhymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava\ntuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen\nilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää\ntulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.\n\n\"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään,\narvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä\nkerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne\njäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa\nHerman Berman -- se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne...\"\n\nVangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.\n\n\"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!\" sanoi hän. \"Ei arvoisa\nneiti enkä minä tarvitse neuvojasi!\"\n\nAgnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja\ntarttui hänen käteensä.\n\n\"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti\", huudahti hän kiihkeästi. \"Aiotte\nrientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän\nei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole\npelastettavissakaan... Sen vannon, niin totta kuin olen voutina\nBorganäsin linnassa.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää, vouti\", keskeytti Herman kahleensa lattialta\nnostaen ja rientäen voudin luokse, \"antakaa arvoisan neidin vapaasti\nmennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!\"\n\nVouti loi pilkallisen katseen vankiin.\n\n\"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki\",\nvastasi hän, \"tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja\nne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta\nyksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä,\nno niin ... minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti\nkarttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte\ntätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä... Elä tuskittele\nHerman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan,\nja vihallasi et mitään mahda ... elä pakota minua syrjäisten nähden\ntäyttämään mitä tarkoitan!... Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne\nkeskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee\nkuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä\nJuhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes ...\nlupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän\nmiehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää\ntarkoitukseni saavuttamiseksi ... ette kuitenkaan koskaan voi päästä\nomakseni joutumasta!\"\n\nVimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen\ntuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja\nHermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.\n\nAgnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin,\nettä tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi\nkamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat,\njotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän\nkukkuralleen hän vielä lisäsi:\n\n\"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman\nBermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi\nhänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla\nomakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa\nkuin taivaan lintu!\"\n\nHän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä\nleikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.\n\n\"Saatte runsaasti miettimisaikaa\", sanoi hän, \"tahdon odottaa\nvastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta\npäivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello\nkaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on\nlupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani.\"\n\n\"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti,\nolettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!\"\n\nNäin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja\nympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet\nulos.\n\nHerman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja\nsanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua\nryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita\nrenkaat ranteiden ympärille.\n\nJuuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani\nWale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen\nmies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.\n\n\"Satuloitse hevoset, Maunu!\" sanoi vouti miehelle. \"Tämän vangin viemme\nmukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla\nvarovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä.\"\n\nPalvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.\n\nHeti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.\nJälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.\n\n\"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?\" kysyi ritari ja käänsihe\nJuhani Waleen.\n\n\"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä,\nankara ritari!\"\n\n\"Hyvä ... ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat\nkuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne\non suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia,\nraastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!\"\n\nJuhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta\nnostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.\n\n\"Ja nyt, vouti\", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan\nolkapäälle, \"käske nyt nostamaan nostosilta!\"\n\n\n\n\nV.\n\nTuomio.\n\nVaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän\nkuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden\nkukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen\nmiehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin\npäiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin\nhänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut\nselville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen\nhäntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin\njättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä\nsyntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta.\nNuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä\ntilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä\nilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle\nhänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas\nhopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.\n\nRitarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa\nolivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani\nWale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena\nkeskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä\nkuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt\naaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa\nhe kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota\njaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia.\nPitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa\nTure ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa\nsiitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään\npalvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei\nolisi kehotusta kuullutkaan.\n\nHän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.\n\n\"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti\", sanoi silloin ritari, \"millä\nhetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin\non liian myöhäistä!\"\n\n\"Liianko myöhäistä?\" huudahti Jösse Eerikinpoika.\n\n\"Niin, liian myöhäistä!\" vastasi Ture herra. \"Jos neuvoani noudatatte,\nniin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme\npuolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos\nherrat tulevat tänne linnaan -- silloin emme saata, ymmärrättehän,\npaljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan\nmuukaan valtaanne voimassa pitää.\"\n\nVouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja\nkatsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin\nritarin sanoja aprikoiden.\n\nSiinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan,\nniin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä\nja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.\n\n\"Pääsiäisen jälkeen\", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta\nsittemmin yhä vilkkaammin, \"pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon\njoen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa\neikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia\nsatoja talonpoikia Selannista ... niin, niin... Se on vanha\nmielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen.\nEngelbrekt, haa ... väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut\ntielleni?... Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä\nratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei\nvielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut... Ja nyt hän on täällä tuo\nvuoritilallinen, täällä linnan edustalla... Jösse Eerikinpojan täytyy\nkerran vielä häntä väistyä... Ei\", karjasi hän, niin että iso sali\nkajahti, \"en kuuna päivänä ole sitä tekevä!\"\n\nHän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.\n\n\"Ylös nostosilta, miehet!\" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin,\njoka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen\nliikkeitään.\n\n\"Se on tehty!\" sanoi hän, \"ja nyt olen taas entiselläni. Elkää\nkummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on\npitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon\npienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle\neduksi, eikä hänelle!\"\n\nMuuan palvelija syöksähti sisään.\n\n\"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen\nole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!\"\n\n\"Engelbrekt!\" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.\n\n\"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on\nsanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty\npanttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen.\"\n\n\"Onneksi olkoon, vouti\", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti\nkantapäällään, \"minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna\nsopimustamme voimaan!\"\n\nHän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja\nneuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä\nastui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha\nKrister herra poissa.\n\nPiispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty\nEngelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset\nasiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan\npitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo\näskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä\nnyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi,\npäättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät\nsilmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista\nvaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon\nrohkeudella.\n\n\"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?\"\nkysyi hän, \"ja nyt heti, tänä iltana?\"\n\n\"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto\", vastasi piispa, \"ja Hannu\nkreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa\nsentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on\nennättänyt tutkia asian...\"\n\n\"Ja te, Engelbrekt\", pauhasi vouti tälle, \"te olette saanut tämän\naikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä\nasiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön\ntahansa...! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa,\npetoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan\nneuvostoa kohtaan.\"\n\nVouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä.\nNäitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät\nhäneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä\nseisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa\nEngelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta\nnähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä\nhillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen\navomieliselle otsallensa.\n\n\"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?\" kysyi\nEngelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.\n\n\"Siihen\", vastasi vouti, \"että olette jättänyt neuvoston käsiin\nmuutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan\nkädestä.\"\n\nMelkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.\n\n\"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle\", sanoi hän,\n\"niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla\nsinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset\nsiis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti,\nolette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei\nluulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli\nkuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen\naikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä.\nKirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii\nmielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika -- panin sen pöydälle\nikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä,\njoka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä\nhetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin\nkäteen Tukholman linnassa.\"\n\nTämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin\nepäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin\nvakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa\nmerkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat\nkalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.\n\nSilloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle\nkorvaan:\n\n\"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!\nJättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille\nVesteråsin linnan takaisin!\"\n\nRitarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän\nei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna\nluovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston\npäätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.\n\nMyöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä\nroihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen.\nEngelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista\npeliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti\nolevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille\nsijaa.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta\nsen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin\nnäyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti\nesiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli,\nsamalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu\nkuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille\nristiin ja vaipui rukoukseen.\n\nHän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen\nmunkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun\nnäki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen\nrukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt\", sanoi hän. \"Joka Jumalan nimessä\nalkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!\"\n\n\"Olisiko asia sitten vaan alulla?\" kysyi Engelbrekt ja katsoi\nsurumielisesti hymyillen puhujaan.\n\n\"Se on vaan alulla\", toisti tämä vakavasti.\n\n\"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?\"\n\n\"Tulen nyt linnasta\", vastasi munkki, \"herrat ovat menneet matkoihinsa\nRäfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä\nollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan\nkartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille.\"\n\n\"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme\ntehneet, on vielä uudestaan tehtävä.\"\n\n\"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen.\"\n\n\"Ja minkälaiset ne sitten olivat?\"\n\n\"Lähden matkoihini\", sanoi hän, \"mutta voitte pitää varmana, että jo\nennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin,\njota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni\nhetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä.\nJoko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva\nseitsemästi minua pahempi... Ja siinä\", lisäsi munkki, \"tuo kunnon mies\nepäilemättä puhui totta.\"\n\n\"Hän voi olla oikeassa\", toisti Engelbrekt miettivästi. \"Ja sen tähden\nolisi ollut parempi\", jatkoi munkki, \"jollette olisi tavanneet noita\njaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin\nsaattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata,\nkunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka\nrauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki\nulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu.\nNe ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän\nonnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada\nmeklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että\nnäistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin\nkuninkaallisista voudeista.\"\n\n\"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!... Ja jos meitä pakotetaan vielä\npitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten ... minä olen valmis ja\nkunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran\ntäytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on\npuhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle,\nBorganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä\nauttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!\"\n\n\"Amen!\" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.\n\nOvi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.\nSe oli Erkki.\n\n\"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt\", sanoi hän hyvin\nkiihkoissaan, \"niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!\"\n\n\"Mikä sinun on, Erkki?\" kysyi Engelbrekt hymyillen. \"Meillähän on\naselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä\nväkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme.\"\n\n\"Herman!\" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.\n\n\"Herman, poika ... mitä tietoja sinulla on hänestä?\"\n\n\"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein\", vastasi Erkki,\n\"niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja\nainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa.\"\n\n\"Hermanko ja Juhani Wale?\"\n\n\"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten\", jatkoi Erkki, \"ja he\najoivat kiiruusti pois.\"\n\n\"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?\" kysyi Engelbrekt epäillen.\n\n\"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos\nmahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat.\nOlin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin\njoukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun\nylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu\nkädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki\nratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan\nkäärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin\nnäin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun.\nHerman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse\nkääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan.\n'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin\nvoit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä\nviimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi.\"\n\n\"Pian, käske satuloimaan hevoseni\", huudahti Engelbrekt, \"tahdon itse\nnousta ratsaille!\"\n\nHän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja\nhillitsi häntä.\n\n\"Ei, ei, Engelbrekt\", sanoi tämä, \"jätä tämä pojan ja minun huolekseni.\nSaattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä\nyötä...\"\n\n\"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes... Mutta elkää säälikö hevosia ja\nJumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan\narvoiset.\"\n\nMunkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa\netenevää kavionkopinaa.\n\nEngelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\nVihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta\nainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä\nsiintyvällä hiiloksella.\n\n\"Herman!\" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken\nperästä hän lisäsi: \"juhannusaatto!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nHannu kreivi ja hänen tyttärensä.\n\n\nHiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin\nasukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella\nolevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja\nkysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan\nyksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin\nsammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi\njulman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka\nilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.\n\nNiinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli\najatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä\nmajatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin\nmuutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla\npäällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika\naamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä\nvaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan\ntaitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka\nkiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja\nkirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin\nvihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä\npergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä.\nTätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta\nkirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja\nliinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.\n\nSillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka\noli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä,\nsäilynyt nimi. Siinä oli: \"Eerikki Belgsting.\" Se oli mahtanut\nkreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää\nkädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe\nraskas huokaus hänen rinnastaan.\n\nHänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua\nvahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun\nvaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja\nlaidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli\ntietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan\nvaltakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut\nhaltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa\npetoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut\nhillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet\ntoiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt\nkirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta\nteotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi\nomistajansa hylkiöksi -- siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean\nvoudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut\npuhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin\ntilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä\nselväksi.\n\nKreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään\nedes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen\najatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.\n\nHänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön\nhiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan\nnostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta\njatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas\nsaivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen\nkasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui\nsisään.\n\nSe oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät\nvalkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin\nkreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä.\nJonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.\n\n\"Joko olet täällä, rakas Melcher?\" huudahti kreivi iloisesti ojentaen\nkumartavalle miehelle kätensä.\n\n\"Niin kuin näette, rakas kreivi\", vastasi tämä. \"Olen kirjeenne\nsaatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja\nHartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin\nratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä\ntapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi\ntuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja\nsilloin läksin ajajaan tänne.\"\n\n\"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!\" virkkoi kreivi, \"juuri\nnyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä\nsinuun voin luottaa.\"\n\nVanhus hymyili kreivin puhuessa.\n\n\"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi\", sanoi hän, \"niin en\ntiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa\nuskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi\npyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan\nOppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta\nhartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!\" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä\nnyökäyttäen.\n\n\"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä\",\njatkoi vanhus, \"he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen\nhetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en\nlöytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän\ntietää.\"\n\n\"Ja mitä?\"\n\n\"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra\nja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi\noli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä\nyhteydessä...\"\n\n\"Vai niin ... anna kuulla, Melcher ... minun nimeni ja Engelbrektin,\nniinkö sanot?\"\n\n\"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister\nherra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister\nherraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että\nHannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa,\nJumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua\npahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on\nvoutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi\nole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana\nVesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä\nitseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja\nKrister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin\nettä kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille.\"\n\n\"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat\", sanoi kreivi katkerasti\nhymyillen, \"jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa\nmuulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri\nnoudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin\nrinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa\nhyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin,\nniin saattaa teidän käydä huonosti.\"\n\nKreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi\ntarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä\nvoutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden\nainoana syynä.\n\n\"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa\nhädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat\nkäyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla\nritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa\nperästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on\nvaan pilkattu, ja silloin ... sano, Melcher, mille kannalle on meidän\nvapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota\nmielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt\nlujaksi kuin kallio -- kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut!\nPitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa -- siihen ei Hannu\nkreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla\nvarmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta\nmaasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy\nsen alle alistua.\"\n\n\"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra\", virkkoi Melcher kreivin\nvaiettua, \"mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat\nepäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat\nsuoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan\nja voudinvaltansa.\"\n\n\"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he\neivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa\nlakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä,\nja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä\nsaavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat\nkuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla\npuhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut\n-- ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä -- niin tarvitaan vaan\nluottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy\nlujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika\nja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat,\nturmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi\npitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy\nsamana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu.\"\n\n\"Ja toinen tulee sijaan...\"\n\n\"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin,\njollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on\npeitetty.\"\n\n\"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään\nkuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa\narmahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon\nrouvan opetuksista...\"\n\n\"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen\nvaltakunnistaan\", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen\npergamenttipalasia pöydältä, \"mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa,\nMelcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan...\"\n\n\"Aiotteko itse, rakas kreivi\", huudahti vanha palvelija\nkummastuksissaan.\n\n\"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös,\nlähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet\npäätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille\nja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni\nRäfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva\nEbba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni,\nRichissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja\nsilloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan\nhuostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?\"\n\nVanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja\nnyökäytti päätänsä.\n\n\"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi\nperästä, saatammehan huomenna puhella enemmän.\"\n\nMolemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt\nvaloa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.\n\nVarhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille.\nHänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman\nBerman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan\nvalta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja\ntärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan\nvoitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa\ntyytyväisyyttä toisessa.\n\n\"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi\", sanoi\nEngelbrekt, \"mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni\nyksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt\nnäen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos\nsiitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte\nviimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu\nkreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme\nväkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut\nsanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan\ntalonpoikaismies!\"\n\nKreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.\n\n\"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?\" kysyi kreivi tutkivin\nkatsein.\n\n\"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani...\"\n\n\"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!\"\n\nKreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti\nsen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta\npyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja\nhän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.\n\n\"Herman Berman\", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota\nkreivin omituiseen käyttäytymiseen, \"vietiin eilisiltana vankina pois\nVesteråsin linnasta!\"\n\n\"Vankina ... Herman Berman, kasvattipoikanne!\" huudahti kreivi ja hänen\nmuotonsa muuttui samalla kertaa, \"mitä sanottekaan, Engelbrekt?\"\n\n\"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä\nkaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi...\"\n\n\"Jollei se onnistuisi?\" toisti kreivi.\n\n\"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta\nherrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen\non kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle.\"\n\n\"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena\nvoudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon\nreippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi\nminua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen\nalavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken\npuolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää\nmieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja\nhuolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin\npäättynyt...\"\n\n\"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä\", vastasi kreivi,\n\"hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä.\"\n\nMelcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät\ntoisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.\n\nVähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin\naamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.\n\nLähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja\nsitten tuli Agneskin Räfvelstadista.\n\nMuutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen\nsatuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat\nvalmiina lähtöön.\n\nKohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja\nhänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe\nympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.\n\n\"Kun tulen takaisin, Agnes\", sanoi hän, \"juhannuksen tienoissa, niin\nollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua\nsuojelkoot, rakas lapsi!\"\n\nNäin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa\nrouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.\n\nKavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas\nportailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe\nvielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.\n\nSilmäin katse, pään nyökkäys -- ja sitten isä ja tytär hävisivät\ntoistensa näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa.\nAgneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui\nomituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja\npuhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut\nelämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän\noli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja\npäiväpaisteiseksi... Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja\ntoistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja\nhän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän\ntiesi mitä tahtoi tietää.\n\nJa tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin\nkytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo\nsydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen\nkiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä\nmilloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa\nvoittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset\nuudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä...\nNäiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi\nHermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi\nmääränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei\nmitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.\n\nKreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai\nmyöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen\nasiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen\nlähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten\nlienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet\nRichissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän\nlemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin\npian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.\n\nSitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli\nAgneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja\nruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa\nvirkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja\nhoukutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka\nsurumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha\nMelcher.\n\n\"En enää tunne Agnes neitiä\", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana\naamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään\nja pitämään tarkastusta Borganäsissä. \"En enää tunne ruusuani. Kuka on\ntehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen\nsilmistään?\"\n\n\"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher\", oli Richissa\nrouva lempeästi hymyillen vastannut. \"Mutta ehkäpä saisitte vastauksen\nkysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä\nJumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa.\"\n\n\"Hän suree, lapsi raukka, hm ... kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa\ntavallisesti ilo...\"\n\n\"Ei tällä kertaa!\"\n\n\"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva.\"\n\n\"Kreivi!\" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä\nnyökäyttäen.\n\n\"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin\nhänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista.\"\n\nRichissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa\nkäsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää.\nHän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:\n\n\"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!\"\n\nJa sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.\n\nLienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina\ntuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia\nhopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.\n\nKaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin\nompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Agnes.\n\n\"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa,\narvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi\nkorvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden\nväliin metsään.\"\n\nAgnes rikkoi sinetin ja luki:\n\n    \"Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta\n    on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon\n    sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher\n    Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!\"\n\nNyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä\nkirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja\nkasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten.\nNiin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin\nmarmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi\npuna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.\n\n\"Kaarina!\" huudahti hän, \"olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin;\nillalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi.\"\n\nKaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa\nvaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti\nrukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan\nrukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.\n\nMuutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan.\nIltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä\ntakkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.\n\nVanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.\n\n\"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!\" sanoi hän vapisevin\näänin. \"Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista.\"\n\nMelcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.\nEi kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.\n\n\"Haen hyviä neuvoja, Melcher\", alkoi silloin Agnes, \"eikä minulla ole\nsinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin\nkääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi\nleikin.\"\n\n\"Alatte niin juhlallisesti, Agnes\", virkahti ukko tarttuen tytön käteen\nja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa.\n\"Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe.\"\n\n\"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus.\"\n\nJa hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan\nJetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa\nlausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat\npitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.\n\n\"Herman täytyy pelastaa\", niin hän päätti, \"älyättehän kai, Melcher\nukko, hänet täytyy pelastaa...\"\n\n\"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne\nnimenomainen käsky, mutta ... mutta siinä vaan on pula, miten se on\ntehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta...\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelen ... vouti täytyy meidän saada vangiksemme.\"\n\n\"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?\" kysyi ukko hymyillen, \"ette\nmuista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri\nsen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan.\"\n\n\"Viekkaudella\", vastasi Agnes.\n\n\"Viekkaudellako?\"\n\n\"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle\nmyöntösananikin ... ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni\npalvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon\nyhtymäpaikkanamme.\"\n\nUkko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan\ntuleen.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, \"tuumanne ei ole huono, Agnes;\nmutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki\nonnistuu?\"\n\n\"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona\",\nvastasi hän verkalleen, \"sitten aion sanoa hänelle viimeiset\njäähyväiseni ja...\"\n\n\"Ei, ei ... elkää lausuko tuota sanaa, Agnes\", keskeytti ukko\nlevottomana, \"teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle\nkaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva\nsydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle\nMelcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette.\"\n\nAgnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.\n\nUkko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään\nkuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen\nsielunsa silmien edessä.\n\nKun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat\nkyynelten vallassa.\n\n\n\n\nVII.\n\nLiikkuva saari.\n\n\nSekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan\nhovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin\närsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman\nvoudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä\nkuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin\noli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt\nentisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.\n\nMutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa\nsalaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta,\ntyytymättömyyttä, vihaa -- pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut\nriittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja\nlainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä\nkirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä\nkyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.\n\nOli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli\nkokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.\nEngelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet\nHerran ehtoollisella.\n\nHiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta.\nKirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen\nympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen\nluotuina, niin hän sanoi:\n\n\"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli\ntätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä\nkauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että\nkoko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille\npääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen\nvannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin,\nsen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan\nedessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan\nkaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo\npistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta\nkuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot.\"\n\n\"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!\" toistivat\nmiehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää\nvasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja\nmiesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.\n\nSitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön\najasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon.\nMutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.\n\nIllallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä\nkanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja\nkohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä\nasioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen\notsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi\nselvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.\n\nAterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan\nlevottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi\nisännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän\nviittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella\nylpeydellään isäntänsä tahtoa.\n\n\"Nyt on aika tullut, Björn\", sanoi Engelbrekt, \"ja nyt tahdon sinut\nmukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää,\nsaammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua.\nSaat kuitenkin itse valita, vanha ystävä...\"\n\n\"Valita\", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta\nkuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään\nmielenliikutustaan hillitsemään, \"valita, isäntä, tiedäthän kyllä,\nmihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu...? miksi\npuhetta valitsemisesta?\"\n\n\"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!\"\n\nYlpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe\nvanha mies ympäri ja astui ovea kohti.\n\nErkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia\npoikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.\n\n\"Nyt Engelbrekt!\" sanoi hän, \"nytpä lienen varma asiastani!\"\n\nEngelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt\", jatkoi Erkki, \"olen hänet\nlöytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta\nkuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen\npelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa,\nEngelbrekt.\"\n\nSekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi\nperusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta\nkiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli\nhiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä\nvihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.\n\n\"Mikä on tehtävä\", lisäsi hän, \"täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä\njuhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä.\"\n\n\"Juhannusaattoko?\" kysyi Engelbrekt, \"oletko sitten saanut vihiä, mitä\nsinä päivänä tapahtuu?\"\n\n\"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki\nkasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole\ntapahtunut.\"\n\nTaas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin\nhuoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan\nja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä\nsilmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet\ntoivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista\ntoimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin\nkäsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille.\nTämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään\ntuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita,\njoita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja\npanetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien\navaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen\ntarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.\n\nYhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja\nEngelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli\nkohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta\nnuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut\ntoimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen\nystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan\nsaattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt.\nJa niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää\nihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä\nsen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein\nyksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä\nomanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.\n\nOlipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen\npelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran\nedistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja\nmyöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän\nvanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset.\nMonena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia\nkohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi\ntakaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen\näitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä\naivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.\n\nJuhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä\nhänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta,\nmitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti\nhänen rumat kasvonpiirteensä.\n\n\"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?\" kysyi munkki\nmielenliikutuksessa vapisevin äänin.\n\nPojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.\n\n\"Mutta kuinka se on suoritettava?\" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin\nja pojan eteen seisattuen. \"Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa\npiirittää linnan, mutta ... tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki\nsillä pelastuisi!\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Erkki vilkkaasti, \"ei, siten emme saa Hermania\ntakaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen...\"\n\n\"Niin\", lisäsi munkki, \"saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka\navaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen\nsydämen kautta.\"\n\n\"Olen keksinyt keinon\", virkkoi Erkki kainosti, \"mutta niiden, joiden\ntulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin\nnuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon\nsinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata\nviimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan.\"\n\n\"Ja kuinka aiot menetellä?\" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen\npojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen\nluotettaviin silmiinsä.\n\n\"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet\nvangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet ...\nkahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa.\nSaattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä\nei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan\nsen puolesta, jota rakastetaan.\"\n\nEngelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään\npäälle.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, poika!\" sanoi hän, \"ja suokoon hankkeellesi\nmenestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta\nmiestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla.\"\n\nRiemuiten poika meni ulos.\n\nMolemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt\nvirkahti:\n\n\"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan.\"\n\n\"Hyvä olisi sentään\", sanoi vastaten munkki, \"jos isompi joukko häntä\nseuraisi ja olisi saapuvilla...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Engelbrekt, \"poika on oikeassa, meidän täytyy\nvälttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan\npiirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin\nmaan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta\nsuunnitelmaa ei saa mikään hämmentää... Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä,\nsen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat\nJumalan käsissä, samaten kuin meidänkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen\nalkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin\nsyysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.\n\nMaarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun\ntalonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista\nkauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle\nmenemistään.\n\nSittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle,\nmuutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja\netunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon\ntuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla\nisot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän\ntavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi\nheitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät\njärveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä\noli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan\nsaattoi erottaa.\n\nKenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.\n\nRannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät\nlehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen\nhe auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä.\nHeitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli\nneljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen\nkokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.\n\nMuuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun\ntyö oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja\nsanoi puoliääneen:\n\n\"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä\nperille juhannuskoivuittakin.\"\n\n\"Meillä on hyvää aikaa\", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei\nollut kukaan muu kuin Erkki, \"ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu\nhälvenee, niin on hyvä että on suojaa.\"\n\nSillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa\njälkeen.\n\n\"Aika on käsissä\", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, \"mutta ennen kun\nlähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko\nuskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta.\"\n\nYhteen ääneen he sanoivat tahtovansa...\n\n\"Vielä on aika kääntyä takaisin\", jatkoi puhuja kokeneen miehen\nvakavuudella ja juhlallisuudella, \"joka ei tahdo minua seurata, voipi\nvielä peräytyä... Hyvä, hyvä\", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat\nhaluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, \"mutta\npankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei\naseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista\nvarten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä,\nhuokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin\nhuoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin.\nMuistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan,\nniin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot\napunamme!\"\n\n\"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!\" toistivat kaikki ja puristivat\nErkin kättä.\n\nMuutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä\noli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut.\nNiiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen\nsaaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet\nasettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä\ntuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska\nkeskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni\nmolemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta\nsaarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan\ntasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.\n\nSuunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu\nEngelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen\ntähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli\ntoivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin\nvoudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta\nrakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana\nkesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta\ntaikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt\ntuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.\n\nVarovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään\nmitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva\nsaari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei\nhisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu\nliian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen\npistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.\n\nNäin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli\nruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin\nnäkyi sininen taivas.\n\nErkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se\nmuurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren\njatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen\nsuojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon\ntuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi.\nTuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten\naaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme\nkivenheittoa matkaa.\n\nLuultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen\nsatunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo\noli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta\nsiirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän\ntoivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi\nerottaa takana olevasta metsästä.\n\nKenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman\nmetsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama,\nolisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois\nsuojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli\nliikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja\nsauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta,\njoka puhalsi järveltä päin.\n\nLinna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän\nedessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin\nvallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin\nkuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa\nsilmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon\nodottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja\njousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä\nsyrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö\netumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö\nkäsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti\ntarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.\n\nMuurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä\nilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa.\nKetterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti\nsauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman\nseisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen\nkääntäisivät lautan oikealle tolalleen.\n\nTuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen\nviittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen,\nkoettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille\nkohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.\n\nSilloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn\nnostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi\nhänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan\nliikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui\npitää veneet paikoillaan.\n\nUusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti\nkädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään\nkuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta\nsitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten\nmuurille.\n\nVielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan\nja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille.\nSilloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan\nsalmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta\nvei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti\nhyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan\nohjaamiseen.\n\nKaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti\njuhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden\nkokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat\nvaralla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin\nmuurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään\nmuurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.\n\nNyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja\nkaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan\nyksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän\nmuurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden\nsolmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa\nmuurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista\nsaviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän\nedellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin\nharjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä\nasennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.\n\nErkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin\nmies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki\npujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen\nkaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään\nvoinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa,\nettä vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä\nsitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa,\nlaahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.\n\nTämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja\nkiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän\nsitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui\nmuurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin\nsyvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.\n\nVähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa\nmuurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää\npuolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän\nkiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus,\nainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin\nmaan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa,\nja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille\npäin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön\nja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli\nkoukut.\n\nHän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen\npihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat\nmakasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului\nportin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi\ntakaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja\nhänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli\nsynkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä\nvaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa\npuolesta.\n\nLinnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta\nkiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta\nsen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui\nhevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.\n\n\n\n\nVIII.\n\nJuhannusaatto 1434.\n\n\nJuhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän\nkoittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä\nhaittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan\nsydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan,\nett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut\nmitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt\nolivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher\nGjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut\nlisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi.\nJösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen\npitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta\nkieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti\nitselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti\nruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi\nennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa,\nettä olisi pitkää aikaa voinut kestää.\n\nHän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher\nGjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo\nkunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna\nsiitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.\n\nPirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä\niltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta\nkertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden\nkatseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja\nonnellensa.\n\nHän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes\nasuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan.\nTäällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän\nniin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein\noli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan\ntuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin\nselvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli\nkäsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni\noli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.\n\nNiin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut\npalvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana\nnäillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien\nhaamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen\nhylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut\nkäydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai\nkatselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty\njuomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä\npäivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale\noli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin\nhuoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului\nlinnantupaan.\n\nHälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka\nolivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät\njuomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.\n\n\"Piru merrassa\", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat\nvallinrinnettä ylös.\n\n\"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne\", sanoi toinen\ntulleista, \"miksi huudat, haluatko torniin yöksi?\"\n\n\"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä\", tuumaili Palne tosissaan, \"niin\non täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille...\"\n\nHän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia\ntanssitteli.\n\n\"Ettekö näe...\"\n\n\"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka\najelee Håfranilta pahoja huuruja pois?\"\n\n\"Hyvä olisi\", tuumaili toinen mies, \"jos joku tuulenpuuska ottaisi\ntuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä\noluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa.\"\n\n\"Katsokaa pitkin tuota rantaa\", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä,\n\"ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään\nsellaista ei selvällä päivällä näy.\"\n\nJa miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän\noluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan\nkiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja\nett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään.\nTosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin\nrannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia\nkoivujakin oli jätetty paikoilleen.\n\n\"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse\", tiuskasi\ntoinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, \"jää sinä tänne\nvähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla\npäästämään sinut vahdinpidosta.\"\n\nNäin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen\npäästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja\nraittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.\n\nPalne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan\nlatelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä\npidetty.\n\n\"Palne\", määräsi Maunu, \"sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja\nlaulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta\nsanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi.\"\n\nJa tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön,\nmutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli\nlopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä\nMaunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen\nhänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi\nmuutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä\nlyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva\nvanki, sikeässä unessa.\n\nTorventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle.\nSiellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti\npaikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja\nvei hänet ylös voudin huoneeseen.\n\nJuhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut\nistumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan\naskeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen\nvahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan\nvaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin\nkuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä\nkeskellä päivääkin.\n\nSaatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas\nnäkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.\n\n\"Aikaisinpa tulet, mies\", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.\n\n\"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa\", vastasi mies ja ojensi\nvoudille kirjeen sekä lisäsi, \"Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan\nterveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä\nkreivin tytärtä Borganäsissä.\"\n\nVouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut\nsen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea\nvihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin\nkamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.\n\nKirjeen sisältö oli seuraava: \"Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä\nkolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin\nvälillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen,\njonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla\nluoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja\nsallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus\nsanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär.\"\n\nSanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan\nvastauksen: \"Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että\nolette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole\nnähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa\nmyöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi\npelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne\nlisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani\ntoteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta,\nvaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole\nvoiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä\nteidän sananne siinä mitään todista.\"\n\nTämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi\nseisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka\nvälähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.\n\n\"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin\ntyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä,\nmiksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan\nneidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna\nheille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en\ntoisen enkä toisen kanssa.\"\n\n\"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?\" kysyi mies selvästi\nsekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.\n\n\"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi\", toisti vouti ja antoi samalla\nkirjeen Maunulle, \"ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää\nhänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy\nHusabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä\ntoisellakin puolen jokea!\"\n\nMaunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle,\njolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän\nhuolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta\npysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi\nnarissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi\nsitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.\n\nSilloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan\npoika, ilmautui kynnykselle.\n\n\"Ken siellä?\" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.\n\n\"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne\", vastasi tämä, \"mutta olipa\nsemmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan\nsydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa\ntapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin\nvaan madonsyömä ruumis...\"\n\n\"Oletko järjiltäsi, poika?\" huusi vouti. \"Pääset itse isällesi seuraksi\ntorniin...\"\n\n\"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut\", sanoi vastaten poika\nkokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen\njärkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla\nuskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta\nryhdistään.\n\n\"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa\", jatkoi hän vastausta odottamatta ja\nikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, \"Herman Berman,\nvouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata...\"\n\n\"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa...?\"\n\n\"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle\nilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen...\"\n\n\"Potkaise ulos tuo koira, Maunu\", huusi vouti, \"ja pidä huoli siitä\nettä häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa\ntornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa.\"\n\n\"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi... Te\nolette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa,\nviimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile,\njos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä\nkatala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu ... sinä saat\nruveta herrasi seuralaiseksi.\"\n\nVouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei\nollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta\ntemmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena\nnuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi\npaljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli\nrahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki\nkäsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin\nvarustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka\nseisoivat siinä pää pään vieressä.\n\nMaunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.\n\n\"Nyt näette\", jatkoi Erkki, \"mitä mahdollisuutta teillä on päästä\npakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita\nnäkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte...\"\n\nErkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he\nympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan\njälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta\nrengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.\n\n\"Sinä olet vierasta väkeä\", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen\noli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä\nmielihyväänsä, \"kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme\nkuin vihollisemme.\"\n\n\"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista\", vastasi tämä,\n\"ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa\nasiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi.\"\n\n\"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos\nmieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle\nmitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen.\" Erkki kääntyi näitä\nsanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, \"sinun tulee nyt viedä meidät\ntorniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista.\"\n\nItalialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan\nilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen\najatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta,\nkuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa\nkäyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät\nolisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä\nluhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.\n\nErkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja\nsitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa\nlinnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu\nrautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan\nrautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi\ntulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli\nErkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen\nhäntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan\nedessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli\nviritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen\nillan perinpohjainen kestitys sen teki.\n\n\"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä\", sanoi Erkki voudille, \"niin\nhuuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!\"\n\nJa estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se\nkummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei\nvaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia\nvankien liikkeitä.\n\nMitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen\nmiekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin\nettä koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä\nja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman\nrengeistä ja sanoi hänelle:\n\n\"Porttiholvi!\" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi\nhäntä.\n\nNyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon\ntuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin\njousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon\nvieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi\nsisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.\n\n\"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!\" huusi Erkki. \"Olette kaikki\nEngelbrektin vankeja!\"\n\nVihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen\nErkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja\nmuut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan\ntotella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys\novea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin\nonnistumatta.\n\n\"Kuulkaa minua, miehet\", huusi Erkki silloin oven lävitse, \"jollei\ntornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on\nkäskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen\nettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne.\"\n\nSisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.\n\nErkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.\n\n\"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni\nrevitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat,\nett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin\npelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa\npalvelijoitasi tottelemaan.\"\n\nJa hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.\n\nTämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä\navaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille\npalvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja\nomaa kohtaloansa.\n\nKun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin\nkovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.\n\n\"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme\ntuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat\nnuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä...\"\n\nMuuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan\nparemmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta\nsäteilevin silmin otti Erkki sen maasta.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" huusi hän. \"Nyt on vapauden hetki tullut ja\nmeidän on voitto.\"\n\nRiemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä\njousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.\n\nAvainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi\nsaranoillaan.\n\nKamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi\ntulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita\nalas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.\n\nAlhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä,\njotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he\ntulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia\nportaita ovelta laskeuduttava.\n\nAlussa siellä ei mitään voinut erottaa.\n\nTukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa\nkuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu\nennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä\nrautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä\ntätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen\nvielä olevan hengissä.\n\nErkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti\nkätensä ja sulki hänet syliinsä.\n\nÄkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.\n\nTulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut\njalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli\nrientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja\nsoihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui\nnurin puolimädänneen ruumiin viereen.\n\nLyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä,\nkun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.\n\n\"Se on isäni ruumis\", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi\nvoutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan,\nsurmaniskun.\n\nMutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella\njäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla\noli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.\n\n\"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!\" sanoi Erkki juhlallisella\näänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.\n\nHän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki\nristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä,\nsitten hän nousi seisoalleen.\n\n\"Nyt\", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, \"nyt täytyy sinun omakätisesti\nirroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja\nsitten isäni... Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!...\nPäästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä\nsilmällä!\"\n\nJa miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa\nkuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty,\nheitti Erkki hänelle avainkimpun.\n\n\"Joudu, vouti\", sanoi hän, \"ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä,\nett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen\nkanssa yhdessä mätänemään.\"\n\nVouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne\nhän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan\npaksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa,\njossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin\nhänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden\nlukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun\nvalossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa\npakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän\nkuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin\ntoiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän\notti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä\ntehtäväänsä.\n\nErkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut\nmiekan kylmän terän ruumiissaan.\n\n\"Elä siekaile, vouti\", sanoi Erkki, \"petosta pelkään piilevän yksin\nvapautustyössäsikin.\"\n\n\"Näytä tänne soihdulla\", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan,\npylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että\nhän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää\nMaunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.\n\nMutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi,\ntarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään\nmiekan iskemään valmiina.\n\n\"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua\", sanoi hän, \"ja sinun henkesi,\nvouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!\"\n\nSilmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja\nvouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt\nja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja\nluopumaan yrittämästä lähetä voutia.\n\nHetken perästä nousi vouti seisoalleen.\n\nHerman oli vapaa.\n\n\"Ja nyt, Herman!\" sanoi Erkki, \"tulee sinun ruveta päälliköksemme ja\nensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle.\"\n\nKaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä\nvapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen\nkorkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain\nkasvoille.\n\nHerman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi\nkalmankalpeaan voutiin.\n\n\"Vallan toisenlainen\", sanoi hän, \"on kohtaamisemme, kuin olitte\nodottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä\nlupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä\npois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi\nrehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään\nteidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion!\nMinua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti\nonnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin\nkahleet ole voineet saalistaan säilyttää ... mutta ylös täältä, ylös\nvaloon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki,\nja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet\nHerman Bermanin takia.\"\n\nKauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja\nHermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta\ntorninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt\ntorniin.\n\nKaikki katsoivat kummastuneina häneen. \"Pian torninoven avaimet\", huusi\nhän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja\nheitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä\nhaudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta\nkierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti\nrynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.\n\nSeuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas\navainkimppuineen vankilan ovelle.\n\n\"He ovat särkeneet oven\", sanoi hän, \"nuo neljä meikäläistä ovat heidän\nvankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä\npelastamaan.\"\n\n\"Entä vieras palvelija?\" kysyi Erkki.\n\n\"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut,\ntarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään\nja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne.\"\n\n\"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen\", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin\nkääntyen, \"on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties\nonnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on\nmeidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö...\"\n\n\"Ylös sitten, miehet\", huusi Herman, \"ja varustaukaa puolustamaan\ntornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä\nEngelbrektille!\"\n\nJa itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat\nperästä.\n\nPortaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:\n\n\"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin\nkiinnitetyiksi!\"\n\n\"Torninovi on suljettu\", vastattiin alhaalta.\n\nMutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän\notti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi\ntornihuoneeseen.\n\nSe oli tyhjä.\n\nRuumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet\nHermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista\nei näkynyt jälkeäkään.\n\nErkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.\n\nHän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin\nlöytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.\n\nTämä seisoi kuin kivettyneenä.\n\n\"Pylväs!\" huudahti hän.\n\n\"Pylväs?\" toisti Erkki.\n\n\"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä,\nminua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin.\nVarmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille.\"\n\n\"Päässeet pakoon!\" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.\n\n\n\n\nIX.\n\nBorganäs palaa.\n\n\nJuhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön\nkanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä\nja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.\n\nVielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet\nlähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden\nlehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes\ntakaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka\nheidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.\n\nEngelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta\nkaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle,\nilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli\nsyynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä\nentistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka\nhäntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan\nollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla\nsaattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan\nkohtalo sitä vastoin -- tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin --\nhänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä\nasti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet.\nJa kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään\nhänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista\napua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun\nlevottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi\nlevottomuuden esineen ympärille.\n\nTuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan;\nhänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin\njatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua\nedes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja\nkatseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle,\njosta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta\nkuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.\n\nMutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä\nheleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä\npilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine\ntaloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti\nveripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa.\nEngelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin\nvähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin\naurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle\npääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi\nnöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille\nkasvoilleen.\n\nYht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän\nmatkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan\netelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa\nnähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.\n\nRatsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa\najaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.\n\n\"Brand!\" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas\nsatulasta.\n\nMunkki nyökäytti päätänsä.\n\n\"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?\"\n\n\"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!\"\n\n\"Ja sen miehen nimi on...?\"\n\n\"Belgsting!\"\n\n\"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin\", sanoi\nEngelbrekt, \"mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu\nystäväkseni.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!\"\n\nEngelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.\n\n\"Jumala häntä siitä siunatkoon! -- Kenties ojennamme vielä kerran\ntoisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin\ntuolla ylhäällä yhdymme!\"\n\nMunkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna\nmetsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut\ntalonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.\n\n\"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa\nsiellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä\", lisäsi hän laskien\nratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden\nalle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.\n\n\"Kai muistat, Engelbrekt\", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun\nalle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale\nyht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, \"kai muistat, mitä vaikeuksia oli\nsinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit.\nJösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja\nkirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus\nkohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää\nenkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä\nläksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä,\nminä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin,\njota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti\nja varmasti matkani päämäärään.\"\n\n\"Ja se oli Belgsting?\"\n\n\"Niin oli, ja tuskin hän oli saanut kuulla, mistä oli puhe, ennen kuin\noli valmis panemaan kaikki alttiiksi sinun hyväksesi ja sen asian,\njolle tahdot itsesi pyhittää. Annoin hänelle Brandin; hän tarvitsi\nvoimakkaan ja kestävän hevosen, ja minä tiedän kyllä, mistä Brand\nkäypi. Hän saavutti Salan läheisyydessä takaa ajettavansa ja vei hänet,\npäivällä leväten ja yöllä matkaansa jatkaen, Tukholmaan, jossa hän pani\ntuon pienen kirjurin lukkojen ja telkien taakse jonkun ystävänsä\ntaloon...\"\n\n\"Ah ... Gellinkin taloon. Minä näin Brandin sen edustalla samana\naamuna, jona läksin purjehtimaan!\"\n\n\"Tuo saksalainen kauppias oli luotettava, sillä hän piti, mitä oli\nBelgstingille luvannut. Kirjuri ei päässyt irti, ennen kuin varmasti\ntiedettiin sinun jo palanneen.\"\n\n\"Mutta Brand...?\" kysäsi Engelbrekt.\n\n\"Brandin piti olla kauppiaan hoidossa sinun palaamiseesi asti...\"\n\n\"Mutta kun minä Tuomas piispan kanssa tulin Tukholmaan, niin en Brandia\ntavannut siellä!\"\n\n\"Se tulikin takaisin, ennen kuin olin odottanut. Belgsting oli saanut\nvarmat tiedot ja lähetti sen tänne vuorelle takaisin, jossa sitä\nparemmin saatettiin tarvita... Herman ratsasti sillä sitten, kun läksi\nsinua pelastamaan, kuten luuli... Nyt matkallani Borganäsiin sain\ntakaisin Brandin...\"\n\n\"Ja keneltä?\"\n\n\"Taaskin Belgstingiltä! Hän oli löytänyt sen laitumelta läheltä\nGripsholmaa. Hänen luonansa se sitten oli ollut, kunnes hän sai kuulla\nminun olevan Husabyssä, jolloin lähetti sen minulle.\"\n\n\"Läheltä Gripsholmaa...?\" toisti Engelbrekt miettiväisesti.\n\n\"Herman on luultavasti Tukholmassa jollakin tavoin saanut kuulla sinun\npalanneen, kenties kauppias Gellinkiltä itseltään, ja hän on sitten\njatkanut matkaansa Strängnäsiin. Kuinka hän siellä on joutunut Jösse\nEerikinpojan valtaan, sitä en kykene arvaamaan, mutta ehkäpä kohta\nsaamme kuulla sen kohdan selitykset häneltä itseltään...\"\n\n\"Suokoon Jumala, että niin kävisi ... olen ajatellut häntä koko tämän\naamua...\"\n\n\"Sitä ovat tehneet muutkin kuin sinä, Engelbrekt\", keskeytti munkki\nkiivaudella, joka vivahti suuttumukseen.\n\n\"Joku muukinko kuin sinä itse, Johannes?\"\n\nMunkki nyökäytti myöntävästi päätänsä ja synkkyyden ilme kävi vielä\nselvemmäksi hänen kasvoillaan.\n\n\"Kenties joku, joka ei sinua miellytä?\"\n\n\"Varhain tänä aamuna lähetti Melcher Gjordinpoika, joka nyt oleskelee\nHusabyssä, sanan Borganäsiin, että Ewerstenin kreivin tytär haluaa\npuhutella Juhani Walea.\"\n\n\"Ja tätäkö paheksut, Johannes?\"\n\n\"Kreivintytär rakastaa Hermania...\"\n\n\"Agnes!\"\n\nEngelbrektin kasvonpiirteet kävivät synkiksi, niin kuin munkinkin, ja\nheidän katseensa sattuivat yhteen.\n\n\"Oletko puhutellut häntä?\" kysyi edellinen.\n\n\"Olen!\" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.\nHänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.\n\n\"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!\" sanoi Engelbrekt ja otti\nmunkkia kädestä.\n\nMunkki teki taas myöntävän liikkeen.\n\n\"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes ... raskaat surut ovat hänen\nmieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta\nlempeät kasvonsa. Kenties ... kenties...\"\n\n\"Mitä, Engelbrekt!\" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin\nolkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, \"sinä luulet ... sinä voit\nluulla viattoman veren käsiäni tahraavan?\"\n\n\"Malta mielesi, Johannes... Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia.\nKenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa\nvalossa...\"\n\nViluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi\nEngelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä\ntuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät\nkesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.\n\nNiin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.\n\nMutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni\nlaulavan:\n\n    Raukan mun möi, perintöni vei;\n    Luoja vain huoleni tuntee:\n    Hautaan mulla siis halua miks'ei!\n    Ei oo, kelle surujani valitella voin.\n\n    Syypää itse ollut jos oisin,\n    Luoja vain huoleni tuntee!\n    Tuskin itkien näin vaikeroisin!\n    Ei oo, kelle surujani valitella voin!\n\nNämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta \"Pikku Hillan\nvalitus\", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin,\nvaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona\nhiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja\nhaihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain\njuuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.\n\nHänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia\ntaisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu\nvaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen\nmaisemaan.\n\n\"Kenties!...\" kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.\n\nÄänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät\nkartanolle.\n\nTäällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät\nkohta muihin asioihin.\n\nHevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin\nja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko\nihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki\npysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä\nolevista miehistä.\n\n\"Tunnin perästä, Iivari\", sanoi hän, \"tulee teillä olla kaikki\njärjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja\nteidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin\npian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin\nrahvasta...\"\n\n\"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule\", virkkoi munkki.\n\n\"Niin kuin on sovittu\", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän\nlisäsi: \"Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon,\nmiksi näin aikaisin lähdemme.\"\n\nRenki läksi kartanolle päin eikä kestänyt monta silmänräpäystä, ennen\nkuin viisi aseellista miestä ratsasti ulos Engelbrektin portista kukin\nsuunnilleen.\n\n\"Borganäs?\" kysyi munkki merkitseväisesti.\n\n\"Niin\", vastasi Engelbrekt. \"Minusta näyttää paremmalta olla linnaa\nparia penikulmaa lähempänä; lieneepä reippaan nuorukaisemme yritys\nonnistunut tai ei, niin kiirettä täytynee jo kuitenkin pitää, ja\nyllätys menee meiltä vaan puolittain hukkaan. Muutamille sadoille\nratsumiehille ei Juhani Wale mahtane lujaa rosvonpesäänsä avata --\ntalonpoikaisjoukon tehtäväksi jää hänen rohkeutensa lannistaminen.\"\n\nMolemmat miehet menivät sen jälkeen isoon tupaan, jossa he tapasivat\nBjörn vanhuksen seisomassa emännän edessä tarkoin kuunnellen, mitä\ntällä oli sanottavaa.\n\n\"Taidat uskoa minut hänen huostaansa, arvelen ma, vaimo!\" sanoi\nEngelbrekt leikkiä laskien, vaimonsa luo astuen ja ottaen häntä\nkädestä.\n\n\"Paljon se unhottaa, jonka hartioilla kaikkien menestys on\", vastasi\nhurskas emäntä. \"Mieluummin itse, jos voisin, mukaasi tulisin.\"\n\n\"Emmepä toki vihollismaahan mene, vaimo!\"\n\n\"Ettepä paljoa parempaankaan!\" vaikeroi vaimo. \"Elä synkisty,\nEngelbrekt, näethän, että olen nyt vahvempi, kuin viimeksi matkalle\nlähtiessäsi, vaikk'ei vaara nyt luultavasti ole ollenkaan pienempi.\nMutta Engelbrektin vaimo ei saa ajatella itseänsä nyt, kun melkein joka\nvaimo näissä seuduin olisi valmis verta itkemään.\"\n\n\"Mielellänipä sinun kuulen näin puhuvan, vaimo! Tuonelan ovesta\nkuljetaan yksitellen ja siihen ajatukseen tulee jokaisen miehen ja\nvaimon perehtyä. Yksi seikka vielä olkoon lohdutuksenasi, tapasimmepa\nsitten vielä toisemme tässä maailmassa tai emme -- ei ainoakaan\nepäpuhdas teko ole tahraava Engelbrektin muistoa... Ja nyt Jumalan\nhaltuun, vaimo!\"\n\nHän käänsihe pois, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Vanha Björn\nnyyhki liedennurkassa seisoen ja koettaen mieltänsä malttaa,\nkykenemättä kuitenkaan hillitsemään esiin tunkeilevia tunteitaan, joita\nvielä jokainen huoneessa oleva esine hellytteli. Puolen ihmisiän\nmuistot olivat hänellä mielessä ja ikään kuin yhteen paikkaan koottuina\njuuri tällä hetkellä. Hän oli kasvanut Engelbrektin kodissa ja kaikki\nmikä isäntää koski, oli kasvettunut kiinni hänen sieluunsa ja käynyt\nhänelle todelliseksi elämäksi. Hänen rakkautensa, hänen surunsa ja\nilonsa -- ne kohdistuivat kaikki tuohon pieneen mieheen, jota hänen nyt\noli määrä seurata ja josta huolta pitää. Eipä ihme sen tähden, että\nhänestä oli katkeraa tuntea, kuinka tällä hetkellä vanhat, rakkaat\nsiteet katkaistiin.\n\nIkään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin\nkiiruhti ulos huoneesta.\n\nMutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla\nja kuopivan maata kavioillaan.\n\n\"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?\" kysyi vaimo, joka ei\nmuuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.\n\n\"Herman\", vastasi Engelbrekt. \"Herman vetää minut pois muutamia tunteja\nennen, kuin olin aikonut.\"\n\nJa hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen\nkohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.\n\n\"Kohta saat tietoja minusta, vaimo ... ja jos en tule kotiin talveksi,\nniin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee...\"\n\nMuuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä\nEngelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.\n\n\"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!\"\n\nHän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos\nkartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.\n\nVaskivuoren vuoritilalliset yhtyivät sitten vähitellen ja sitä mukaa\nkuin hän kulki eteenpäin, tuli yhä useampia joukkoja lähiseuduista,\nniin että heitä keskipäivän tienoilla, jolloin Hedemoran kylässä\nlevähtivät, oli noin kolmesataa miestä.\n\nEngelbrekt ja vuoritilallisista mahtavimmat istuivat päivällispöydässä\nkirkkoherran tykönä, joka samalla oli kaniikkina Vesteråsissa, kun\nmuuan Vesteråsin voudin palvelija tuotiin sisälle.\n\nSe oli Melcher Gjordinpojan palvelija, joka aamulla varhain oli ollut\nBorganäsissä ja nyt tuli kertomaan, mitä siellä oli tapahtunut.\n\nYleinen ihmettely kuvastui miesten parrakkaille kasvoille heidän\nkuullessaan, miten uskaliaasti ja reippaasti rengit olivat toimineet,\nmutta kun sitten saivat tietää voudin palvelijain murtautuneen ulos\nlinnantuvasta ja rynnänneen tornia vastaan, niin jopa he kavahtivat\npystyyn ja tapailivat miekkojansa.\n\nKaikki olivat sitä mieltä, että heti paikalla oli noustava ratsaille ja\ntäyttä karkua ajettava Borganäsiin.\n\nEngelbrektkin oli kavahtanut pystyyn ja selvästi näkyi, kuinka kovin\nmiehen kertomus oli häneen koskenut. Mutta hän ei virkkanut mitään,\nennen kuin yleinen hälinä oli tauonnut, jonka kestäessä hän myöskin oli\nsaanut aikaa sydämessään riehuvan myrskyn hillitsemiseen.\n\n\"Kahta seikkaa\", sanoi hän sitten, \"on meidän tässä silmällä pidettävä:\nmiestemme pelastaminen on toinen, linnan valtoihimme saaminen toinen,\nmutta näistä on jälkimmäinen edellistä tärkeämpi. Saattaahan käydä\nniin, että meikäläisten onnistuu pysytteleidä tornissa, kunnes\ntalonpoikien sotajoukko on koossa, ja silloin he ovat pelastetut ja\nlinna meidän. Jolleivät he sitä voi, niin armahtakoon heitä Herra\nJumala, mutta me, jotka nyt olemme täällä koolla, tuskin voimme\nvalloittaa Borganäsiä väkirynnäköllä. Sen tähden minusta näyttää siltä,\nett'ei meillä, kummassakin onnistuaksemme, ole muuta neuvoa kuin\nviisaan pakkosopimuksen hierominen. Se meistä, jolla on nopein hevonen,\nlähteköön sen tähden matkalle ja koettakoon päästä Borganäsin\nvoudinsotamiesten puheille.\"\n\nKilvan halusivat kaikki nousta ratsaille ja ajaa linnalle. Engelbrekt\nvalitsi muutaman nuorimpia ja kohta hänen kuultiinkin ratsastavan\nmatkaan tielle päin.\n\n\"Mutta nouskaamme mekin\", sanoi Engelbrekt sen jälkeen, \"heti paikalla\nratsaille ja lähtekäämme matkaan, jott'en minä ettekä tekään mitään\nlaiminlöisi, jos meillä pakkosopimuksella on mitään voitettavissa.\"\n\nKaikki olivat kohta hevosen selässä ja vajaan tunnin kuluttua he\npysähtyivät Borganäsin läheisyyteen, mutta metsän taakse, niin ett'ei\nheitä linnasta voitu nähdä. Pater Johannes, joka yhä edelleenkin oli\nollut mukana, mutta oli pysytellyt jonkun verran toisten jälessä, tuli\nnyt käyden Engelbrektin luokse.\n\n\"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä\", sanoi hän, \"kuin vouti olisi\nmeikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he\nmahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen\nantaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin\nminun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi\nBorganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa\nhengähtääkseen...\"\n\nMunkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet\ntoiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin\nnähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta\nhieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan\nmunkin sanoja.\n\n\"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes\", vastasi hän, \"sillä\nvaromaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää\nvoudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä\nsitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni.\"\n\n\"Mutta jos heillä on vouti vallassaan...\"\n\n\"Sitähän emme tiedä...\"\n\nEngelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti\nkäänsihe ympäri.\n\n\"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme\", sanoi hän, \"mutta tietääkseni ei\nketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin\nvuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat\nsanasi saaneet oikeaan aikaan.\"\n\nHänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien\nhevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät\ntoiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään\nolisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin\nkorviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien\nsilmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien\nmutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.\n\nMunkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.\n\n\"Se on Juhani Wale!\" huudahti hän.\n\n\"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!\" huudahti Engelbrektkin.\n\nEngelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät\nkahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin\nvilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa,\njossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.\n\nNämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon\nontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin\nonnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania.\nTäältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa\netelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt\nvoudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin\nvielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman\nBermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se\nkatkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan\npelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin\nei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.\n\n\"Me eroamme, Maunu\", kuiskasi hän, \"ja jos pakomme onnistuu, niin\nyhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle\npäin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!\"\n\nTämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo\nkaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta\nratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli\nnähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei\nsaattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja\nkohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.\n\n\"Jos kettu kulkee maita metsiä\", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen\nhiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, \"niin\nmahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä\nkuitenkin lähettiäni.\"\n\nJonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut\nBorganäsiin.\n\n\"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan\", sanoi hän.\n\"Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut\nporttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin\nnäin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat\ntiehensä kuin raivot.\"\n\nMiehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti\nitse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä\nmetsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä.\nKuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin\nkäskettiin.\n\nMuutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt\ntuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin\nnostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli\nsama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.\n\nLinnanpihalta saattoi selvästi kuulla ikään kuin taistelevien ääniä ja\nhuutoja, ja miehet, jotka istuivat ratsailla Engelbrektin ympärillä,\nkatsoivat kysyväisinä häneen.\n\nHän ei tuumaillut kauvan.\n\n\"Ajakaa takaisin\", sanoi hän, \"ja hankkikaa tänne metsästä muutamia\npuunrunkoja, meidän täytyy saada nostosilta lasketuksi!\"\n\nMuuan ratsumies kiisi kuin tuuliaispää tietä ylöspäin ja kohta\nkuuluikin kirveeniskuja metsästä. Engelbrekt antoi sillä välin taas\npuhaltaa torveen, mutta turhaan. Huudot vain tuntuivat sisällä yltyvän.\nTässä kului aika ja alkoi jo olla ilta käsissä. Taivas oli aivan\nselkeä, mutta kova tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.\n\nKun puunrungot oli tuotu, nostatti Engelbrekt ne pystyyn nostosiltaa\nvasten ja kirveet käsissä kiipesi muutamia miehiä ylös niitä myöten ja\nalkoi hakkaamalla särkeä isoja rautarenkaita, joihin nostosillan ketjut\noli kiinnitetty. Kun tämä työ oli likipitäen valmiina, hyppäsivät\nmiehet alas toiselle puolelle. Ainoastaan kaksi tarttui ketjuihin\nantaakseen niille viimeiset iskut.\n\nKirveet putosivat koholta ja ankaralla ryskeellä laskeutui nostosilta\nEngelbrektin ynnä muiden esteettömästi ylimennä. Ne kaksi miestä, jotka\nolivat riippuneet ketjuissa kiinni, hyppäsivät alas.\n\n\"Nytpä saadaan nähdä, päästäänkö tässä lähemmäksi toisiamme!\" huudahti\nEngelbrekt lähettäen koko ratsumiesjoukolle käskyn rientää paikalle.\n\nRannalla tuli kaikkien, niin käski Engelbrekt, astua ratsuiltaan.\n\n\"Meidän täytyy valloittaa linna väkirynnäköllä!\" sanoi hän. \"Laittakaa\nsen tähden itsenne valmiiksi!\"\n\nPortti oli suljettu, ja sill'aikaa kuin tuotuja puunrunkoja nostettiin\nmuuria vasten pystyyn kahden puolen porttitornia tikapuina\nkäytettäviksi, saivat muutamat käskyn koettaa hakata rikki\nlinnanportin. Muureilla ei näkynyt ketään, niin että työ näytti käyvän\nerittäin helpoksi.\n\nSilloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se\nkiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä\nkierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.\n\n\"Linna palaa! -- He ovat sytyttäneet linnan tuleen!\" kuului\nvuoritilallisten taajoista riveistä.\n\nJa mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli\nnoussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana.\nLuultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä\nvarten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän\nkilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin\nvieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat\nnähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen\nkiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti,\nsill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia,\nikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat\npäässeet irralleen.\n\nSamassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia\ntuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka\ntyöskentelivät portin edustalla.\n\nMutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului\nEngelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin\nvoimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo\nterävät kirveet pirstoivat tammiportteja. \"Liian myöhään!\" kuului ääni\nhuutavan muurilta, \"te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos\nkaikista tornin aukoista!\"\n\nÄänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut\nlinnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin ystävät\", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista\nsisälle.\n\nJa mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet\nhävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.\n\nMutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja\nmustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä\ntaivaanlaelta.\n\nYksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän\noli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta,\nrajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne\nkohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski\njotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja\nsitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät,\nkävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen\nsilmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.\n\nJa hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla\navaruudessa.\n\nLikimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran\nhetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä\nkauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin,\nilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa\netelään päin.\n\nJuhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen\ntoistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat\nylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka\ntoivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne\ntoivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin\nhänen esiinloihtimiansa -- ne olivat havaittavina olevia henkisiä\nsotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.\n\nSäteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti\nmuutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.\n\nHeikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien\njalkain kumeaa ääntä.\n\nJo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta,\njokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.\n\nTalonpoikain sotajoukko se oli tulossa.\n\nItäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli\nkirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin\nolisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa\nja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli\nihastuksesta.\n\nNämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan\naamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle\naamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä\nvastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja\nmielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia\nmieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta,\njoka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon --\ntuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta\nvastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.\n\nMutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen\nvajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden\nvaltaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina\nhänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.\n\n\"Johannes!\" kuului silloin ääni huutavan mäen juurelta.\n\nHän käänsihe sinne päin ja kas -- siellä tuli joukko mustia haamuja\ntuosta palavasta pesästä ja etumaisena näkyi pieni mies, joka toisten\nedellä näytti rientävän häntä vastaan. Aivan pikku miehen rinnalla\nkuvautui mäen rinteellä kesätaivasta vasten pitkä ja hoikka vartalo.\n\n\"Engelbrekt ... Herman!\" huudahti munkki ja riensi tulijoita vastaan,\ntuskin voiden hillitä sydämessään kuohuilevaa iloa.\n\nJonkun matkan päässä näkyi Erkki, mustana ja verisenä, mutta\nautuaallisen ihastuksen ilme kasvoillaan.\n\nMutta Otavan pyrstö osotti silloin vuoden 1434 juhannuspäivän alkaneen.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS JAOS.\n\n\nVapauttaja.\n\n\n\n\nI.\n\nHerrat Tukholman linnassa.\n\n\n\"Olen odottanut sinua, Bernard!\" sanoi vanha herra Hannu Kröpelin\nlykäten ison selkätuolinsa takaperin työpöytänsä äärestä ja nousten\nseisomaan, \"olen odottanut sinua jo kauvan enkä kuitenkaan ennätä\npuhella kanssasi kuin lyhykäisen hetken vain. Olen tässä laatinut\nkertomuksen kuninkaalle viime tapahtumista ja pakkosopimuksestani\nEngelbrektin kanssa ... ja minä odotan joka hetki lankoani Pentti\nritaria ja hänen appeansa, herra Krister Niilonpoika vanhusta.\"\n\n\"Kestäkööt voimanne elköönkä kärsivällisyytenne väsykö näinä\nlevottomuuden ja sekasorron aikoina, armollinen herra... Minua\nkummastuttaa, että vielä voitte muistaa niinkin vähäpätöistä miestä\nkuin minua.\"\n\nPuhuja, jonka nimi oli Bernard Osenbrügge, oli Hannu Kröpelinin miehiä\nja tämän uskottu sekä osasi kirjoittaa, mikä taito näinä aikoina oli\njokseenkin harvinainen. Sen tähden käyttikin Kröpelin häntä laatimaan\nkirjeitä ja kirjelmiä. Ritari nyökäytti miehelle ystävällisesti\npäätänsä ja kysyi äänellä, joka ilmaisi pelkkää hyväntahtoisuutta:\n\n\"Ja ovatko puuhasi onnistuneet?\"\n\n\"Eivät ole, armollinen herra ... tiedusteluni ovat olleet turhat. Ei\nkukaan voi antaa hänestä mitään tietoa. Husabystä hän läksi vanhan\nMelcher Gjordinpojan kanssa juhannusaattona. Olen voinut seurata hänen\njälkiänsä Borganäsiin ja seudun väestö näytti minulle palaneen linnan\nläheisyydessä olevaa kukkulaa, josta ihmeen ihana neitonen oli kauheaa\ntulipaloa katsellut. Hän kuuluu silloin väännelleen käsiänsä ja kaikin\ntavoin osottaneen valtavaa surua.\"\n\n\"Eikä kukaan tiedä, minne hän sitten on mennyt?\"\n\n\"Ei, kaikki hänen jälkensä tuolta mainitulta kukkulalta alkaen ovat\nikään kuin siivellä pyyhityt. Hän oli Melcher vanhuksen kanssa\nratsastanut sieltä pois, juuri kuin rummunpärrytystä alkoi kuulua ja\ntalonpoikaisjoukko läheni.\"\n\n\"Entä vanha Melcher?\"\n\n\"Melcher Gjordinpoikaa ei ole kukaan nähnyt sen jälkeen kuin hän jätti\nVesteråsin linnan Engelbrektin käsiin. Luultavasti hän tietää kaikki ja\non mennyt kreivin luokse Köpenhaminaan, niin...\"\n\n\"Niin, niin, Hannu kreivi parka!\" jatkoi ritari huoaten. \"Kernaasti\nolisin sinulle tehnyt sen ystäväntyön, jota minulta pyysit, mutta mitä\nnyt on tehtävä...?\"\n\nRitarin otsa laskeutui syville rypyille. \"Emme kuitenkaan saa jättää\nasiaa käsistämme\", lisäsi hän hetkisen kuluttua, \"vaikkapa tällä kertaa\njohtolangat ovat menneetkin poikki. Nyt minulla on sinulle muuta\ntekemistä, Bernard. Sinun tulee minulle kirjoittaa valmiiksi tämä\nkuninkaalle laadittu kertomus. Aika rientää, käy sen tähden\nkirjoittamaan, eläkä anna vieraitteni häiritä sinua, jos vähän aikaa\npuhelisimmekin täällä.\"\n\n\"Sallikaa minun sitä ennen kysyä\", sanoi Bernard nöyrällä äänellä,\n\"oletteko ollenkaan muistanut minun asioitani Danzigissa?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Ja mitä neuvotte minua tekemään?\"\n\n\"Sinun tulee myydä talo-osuutesi, Bernard! -- Saatuasi valmiiksi\nkuninkaalle menevän kirjelmän sinun tulee kirjoittaa kirje Danzigin\npormestarille ja neuvostolle ja valtuuttaa Everd Schilling myymään\ntalo-osuutesi. Sitä paitsi sinun tulee taata neuvostolle meidän\nmolempien avuliaisuutemme kaupunkia ja ritarikunnan herroja kohtaan!\"\n\nBernard kumarsi ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hetken ajan oli\nkaikki hiljaa, ainoastaan kynä kuului rapisevan paperia vasten, mutta\nsitten avasi palvelija oven ja ilmoitti ritarit Krister Niilonpajan ja\nPentti Jönsinpojan sekä tämän pojan, Jöns Pentinpojan.\n\n\"Tuoreita terveisiä Krister pojaltani ja tyttäreltäni, Märta rouvalta!\"\nsanoi Pentti ritari ystävällisesti tervehtiessään Tukholman linnan\nisäntää.\n\nMolemminpuolisesti tervehdittyä alkoi herra Krister Niilonpoika:\n\n\"Jos valtakunnan asiat olisivat niin hyvällä kannalla kuin sukumme,\nniin ilomielinpä saattaisimme huomispäivää odottaa. Mutta täällähän\ntapahtuu aivan silmäimme edessä seikkoja, joita ei kukaan ole saattanut\naavistaakkaan. Täällä nousee rahvas kapinaan ja tarttuu aseisiin miehen\njohdolla, josta ei kukaan ole kuullut puhuttavankaan, ja linnoja\nvalloitetaan ja hajotetaan ja kaupungit ja kunnat lankeavat hänen\njalkainsa juureen, ikään kuin hän olisi kruunattu kuningas. Kuka hän\non, tuo Engelbrekt, joka tuolla tavoin ratsastaa halki Ruotsinmaan?\"\n\nVanha ritari oikein kiivastui puhuessaan ja löi voimakkaasti kättänsä\nmiekankahvaan.\n\n\"Ja ritaristo ja aateli näyttävät esimerkkiä!\" jatkoi Pentti ritari.\n\"Kautta vaakunakilvessäni olevan häränotsan, minä olin valmis käymään\ntuota mahtavaa vuoritilallista vastaan miekka kädessä, kun hänen\nkirjeensä saapui minulle Upsalasta. Mutta silloin minulle kerrottiin\nitse Upsalan laamannin, herra Niilo Kustavinpojan[4] (Stjernbåt)\nyhdistyneen kapinoitsijaan ja häneltä saaneen Vesteråsin linnan\nläänitykseksi. Kautta Kristuksen ristin, toisin minä toki luulin!\"\n\n\"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän\nsijastansa\", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika\nhymyillen. \"Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria\nmiestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?\"\n\n\"Ahvenanmaaltako?\" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat\ntoistivat kysymyksen.\n\n\"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla\nläksimme\", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari\ntomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.\n\n\"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä.\"\n\n\"Entä Kastelholma ... sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on\nkertomista!\" hoputti kiivas Pentti ritari. \"Kastelholma on rahvaan\nkäsissä...!\"\n\n\"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu\", virkkoi Hannu Kröpelin,\n\"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?\"\n\n\"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin\narmollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain,\ntuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren\nritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase\nkädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän\nkaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen.\"\n\n\"Jollen ole saanut vääriä tietoja\", virkahti Hannu herra hymyillen,\n\"niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa\nja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen\nSkåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa\nmuistomarja ennätti parantua.\"\n\n\"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut\", sanoi Jöns herra,\n\"mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa\nhokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen\nmiehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet\nnäkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa\nympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen\nhenkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa.\"\n\n\"Ja kuka oli päällikkö?\"\n\n\"Hänen nimensä oli Juhani Folkenpoika ja hän on herra Eerikki Puken\nmiehiä.\"\n\n\"Nuori Eerikki Puke on urhoollinen ritari ja vetää aina miekkansa\nilolla\", lisäsi Hannu herra, ikään kuin herrojen mieliä\nlauhduttaakseen.\n\n\"Mutta hän on yhdistynyt talonpoikain päällikköön!\" huudahti Krister\nherra.\n\n\"Samanhan olemme kaikki tehneet\", sanoi vastaten Kröpelin. \"Minunkin\ntäytyi tehdä välirauha tuon mahtavan miehen kanssa. Nyt hän oleksii\nÖrebron linnan edustalla ja on, kuten minulle on kerrottu,\nväkirynnäköllä valloittanut etuvarustukset. En pane kummakseni, jos\nvoudin täytyy seurata minun esimerkkiäni!\"\n\n\"Te puhutte, jalo herra Hannu Kröpelin\", keskeytti Krister Niilonpoika,\n\"te puhutte, kuin pitäisitte tuon roskajoukon puolta!\"\n\n\"Hiljaa, Krister herra\", vastasi Tukholman linnanherra arvokkaasti,\n\"minä tahdon pysyä kuninkaalleni uskollisena, niin kauvan kuin sydän\npovessani tykkii. Mutta mikä on olemassa, se on olemassa ja minä\ntunnustan sen. Tuo pieni mies, jota halveksitte, on tällä hetkellä\nkaikkia meitä mahtavampi, ja jos näin jatkuu, on hän ennen vuoden\nloppua Ruotsin valtakunnan mahtavin mies.\"\n\n\"Jumala paratkoon, Hannu herra, kai valtakunnan neuvoksetkin jotakin\nmerkitsevät!\" huudahti Pentti ritari.\n\n\"Kyllä\", vastasi linnanherra, \"jos neuvosto vetää samaa köyttä hänen\nkanssaan, on se oleva kaikki kaikessa, jos se on häntä vastaan, ei\nsillä ole mitään merkitystä!\"\n\n\"Entä kuningas?\" kysyi Jöns herra pisteliäästi myhähtäen.\n\n\"Kuningas\", vastasi Hannu, \"sama on kuninkaankin laita. Se valta, joka\nnäinä päivinä on pulpahtanut esiin Ruotsinmaassa, ja joka esitteleikse\ntänä Engelbrektinä ... se on kuningas, jalot herrat!\"\n\nHerrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi\nymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.\n\n\"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat\", jatkoi\nritari, \"taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole\nkylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä.\nSe on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty\nsalvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin\nmajesteetillisesti pauhaten ... valitettavasti, minun täytyy se\ntunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan\nkahleensa ... ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen...\"\n\n\"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!\" virkahti Pentti\nherra kiukkuisesti.\n\n\"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa\novat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja -- siinä on pato,\njosta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat\nsen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa\nsen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi,\nniin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa --\nja minä toivoisin, että hän sen tekisi -- muuten ... niin, minun\nhenkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki\nkuninkaan kruunua.\"\n\nHerrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja\näänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus\ntoisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä\nhänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat\nselvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä\npettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa\nkuulla.\n\nEikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä.\nKaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen\napumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle\nkotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja\nsekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä\nhän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin,\npaloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher\nGjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen\nhän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet\noli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli\nmarssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen\nkanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli\nÖrebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä\nvastarintaa ja puolustaa linnaansa.\n\nKaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen\ntaalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja\njousi kädessä. \"Te kysytte, mitä me tahdomme\" -- oli hän sanonut\naatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa\nollessaan -- \"te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni!\nMe tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna\nhenkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on\nmiekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta\nvastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena\nkohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä\nsurmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka\nmeidän kanssamme -- se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa.\nValitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!\"\n\nSellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin\nVestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa\nja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä\ntunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika\nsanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta\nsitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui\nsuuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei\ntahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi\ntosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat\nrahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja\nihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja\nmahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla\ntodellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden\nloisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema\nUplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja\nsotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin\npiispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt\nitse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi\nmyrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat,\njäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat\nainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja\nihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta\npuolustamaan.\n\nMutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja\nrikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista,\naluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko\npakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä\nvastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten\nmuistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja\nrikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään\nperineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille,\njotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi.\nVaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut -- kaikki nämä\nolivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat,\njotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat\nlapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän\nomaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista\nkuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi\npeljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli\nuusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti\nollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin\nvarmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle.\nTosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa\nolivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen\naran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä\nkotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.\n\nTällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko\nmajesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin.\nToisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se,\nniin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja\nvarmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät,\ntosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää\nyhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan\nmiehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka\nKaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat\nvääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren\nAlbrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti\nBonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki\nnämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan\nKaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan\n(Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka\ntosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta\npuhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät\nkuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he\nsaisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli\nEngelbrekt Engelbrektinpoika.\n\nParhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa\nkansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan\ntaikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten\netujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan\nolosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen\nniitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi\nHannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin.\nOllen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja\njälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa\npitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet\nhuomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla\nhäntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin\nvaltakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle\nmaan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen\ntyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla\n(Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister\nNiilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis\noli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin\nmuutoin olisi puhunut.\n\n\"Te sanotte lakia rikotun\", näin keskeytti Krister herra sen pitkän\nvaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, \"ja että\nkuninkaan voudit ovat sen rikkoneet... Minusta näyttää asia vähän\ntoisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun\non laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet\nhoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on\nsiinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole\nantanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt...\"\n\n\"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston\nratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa\", virkahti\nJöns Pentinpoika.\n\n\"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu\nruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla\nehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt\nistuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi\nruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua,\ntahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että\nmeilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä\nvalittaa ... mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta\nhakeaksemme... Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että\nkuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on\ntuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme\nensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän\ntalonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen...\"\n\n\"Hyvin puhuitte, appi\", lisäsi Pentti Jönsinpoika, \"meidän täytyy\nsoukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa\nhyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän\nminusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa\nkaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit\nvoi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan\nmäärätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle\nasialle jonkunlainen loppu.\"\n\n\"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on\", jatkoi\nKrister herra, \"yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain\nkäytös. He nurkuvat verojansa ... no niin, tahtovatko he päästä\nverottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he\npääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat\npalauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään\nveroja ja rasituksia ollut ... ja siitä varjele meitä laupias Herra\nJumala!\"\n\n\"Amen! äidinisä\", lisäsi Jöns Pentinpoika. \"Jos talonpojat pääsisivät\nhallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla...\"\n\n\"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on\nkukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!\"\n\n\"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta\najatellaksemme\", virkahti Jöns herra.\n\n\"Ja mitä, rakas poikani?\" kysyi Pentti ritari.\n\n\"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän\ntienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua...\"\n\n\"Tapahtukoonpa mitä tahansa\", huudahti Pentti ritari tulipunaisena,\n\"mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä\nkuninkaan kuuluttamaan kokoukseen.\"\n\nVanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta\nkääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.\n\n\"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte\nkai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla\nherrallemme kuninkaalle apuna...\"\n\n\"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne\", sanoi vastaten Kröpelin,\n\"ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta...\"\n\n\"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa\",\njatkoi Krister herra, \"ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi\nvoitolle.\"\n\nKatkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja\nett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli\npidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu\nKröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun\nrauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin,\nkunnes odotetut herrat saapuivat.\n\n\"Uutisia Örebrosta\", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen\ntervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita\nkuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten\nkaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.\n\n\"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen\", sanoi Maunu lyhyesti.\n\nTieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.\n\n\"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!\" huudahtivat kaikki yhteen\nääneen.\n\n\"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon\", lisäsi Maunu, \"niin\nhän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen\nehdot.\"\n\n\"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!\" huudahti Pentti ritari.\n\n\"Hän on verrattoman uskalias\", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja\nPäivä) \"ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt\notti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin\nsuostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin.\"\n\n\"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?\" kysyi Krister herra pilkallisesti.\n\n\"Hän on mennyt Södermanlantiin\", vastasi Pentti Steninpoika, \"ja että\ntietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet,\njotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse\nSträngnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan\nkirkosta.\"\n\n\"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti\",\nsanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). \"Useimmissa\ntilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen\njälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon\npienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he\njo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta.\"\n\n\"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee\nvälttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä\nniin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa\npois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!\"\n\n\"Ja sen tähden, Pentti ritari\", sanoi Krister herra merkitsevästi\nsilmää iskien, \"sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika\nyhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa,\netenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa...\"\n\n\"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on\nluultavaa\", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, \"niin mahtanee käydä\nmeille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin\neteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo\nKnuutinpojan tykönä Fågelvikissä.\"\n\n\"Puhutteko tekin sillä suulla?\" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna)\nkalveten, mutta lisäsi ääneen, \"mitä sitten tapahtuneekin, niin\nlienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää\npuro olevan tukkia kuin virta.\"\n\nPalvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka\njälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin\nkeskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.\n\nHerrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan\nritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.\n\n\"Pari sanaa, jalo Hannu herra\", sanoi hän.\n\n\"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!\"\n\nEi kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento\nkuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun\nseisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli\nkeskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin\nheikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin\nkuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven\nposkesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.\n\n\"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!\" alkoi Pentti ritari.\n\n\"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin\nsukuun\", jatkoi Kröpelin.\n\n\"Oikein ... mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun\nonnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut.\"\n\n\"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!\"\nvastasi Kröpelin. \"Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa\njälleen, mutta...\"\n\n\"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?\"\n\n\"Hänen tyttärensä!\"\n\n\"Agnes neiti ... en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen\ntyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä\ntyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut\ntäyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu...\"\n\n\"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?\"\n\n\"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?\"\n\nAsia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon\nodottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle\nnaimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä.\nKokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä\nhetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan\nnurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin\nettä hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.\n\n\"Onko siellä ketä?\" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.\n\nSilloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän, \"minä olen halpa, onneton mies, minä\npyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja\nkun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään...\"\n\n\"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?\" kysyi linnanherra\nkiivastuen.\n\n\"Elkää kiivastuko, armollinen herra\", jatkoi mies nöyrästi, \"minä en\nuskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat...! Minä olen, se\non, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse\nEerikinpojalla.\"\n\nHannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä\nhän ennen oli samat kasvot nähnyt.\n\n\"Ja miksi olet herrastasi luopunut?\" kysyi sillä välin Pentti ritari.\n\n\"Hän ei enää palvelustani tarvitse!\"\n\n\"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?\"\n\n\"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille\",\nvastasi mies.\n\n\"Kuuleppa, mies\", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, \"sinähän\nviime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen\nTuomas piispalle Tynnelsöhön?\"\n\n\"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!\"\n\n\"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta\npiispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin\noli, varastettiin yöllä ... tunnetko varasta, mies?\"\n\n\"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja\nkaikki pahat ihmiset?... Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin\ntavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette\nvoi milloinkaan toteen näyttää.\"\n\n\"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan\nenää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä\npian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut\ntietä, joka ei ole hyvä.\"\n\nMies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt\nmielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti\nlähteä huoneesta.\n\nMyöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että\nBernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.\n\nHän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja\npannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen\nvaltakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin\nhoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä\nmerkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet.\nKirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä\nsiihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle\nseuraavaa:\n\n\"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on\nsyntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut\nympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos\ntahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja\nhänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan\naivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle\nkaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on\nsaanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11\npäivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin\nja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse\npäästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle,\njolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän\naikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut\nolemassa\".[6]\n\nNämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.\n\n\n\n\nII.\n\nGöksholman herrat.\n\n\nElokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman\nlinnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies\nsitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli\npieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen\nolevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen\nraukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan\nkaukaa puiden latvojen välistä.\n\nPian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän\ntarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa,\nmutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa\nkiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä\npiilopaikan kahden korkean kuusen välistä.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten\nvälitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella\nylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt\nmatkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti\nkokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta\nitseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin\nkonnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea\npäättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon\ntuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli\nnäyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.\n\nPienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle,\njolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi\nkuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä\npalavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt\nvasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä\nnäyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät\npikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin\nsaman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan.\nOmituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti\nvälttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin\npyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen\npääsykirja paholaisen pitoihin.\n\nMiehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen\ntietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä\nja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat\nmessun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät\nristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti\nsilmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset\nosottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.\n\nHerrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja\ntoiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki\ntarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse\nhäntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta\npysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli\nasettunut.\n\n\"Näin myöhään iltasella\", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku\nselvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, \"ette\narvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta,\njollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää.\"\n\n\"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika\", vastasi vanhempi herroista, \"me\ntulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan.\"\n\n\"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi\nPentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa\nkaksinkerroin tervetulleet!\"\n\nSitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot\nvähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti\nverhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran,\njoka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä\nkohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi\nkulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa\nolivat menneet.\n\nLagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika\n(Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader\nUlvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti\nSteninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli\nruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä\npäädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan\nvanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan\nollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi\nKaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa\nsuvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli\njärjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo\nUlvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka\nloppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu\nkuoli ennen isäänsä.\n\nSuuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui\nkartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon\npuheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja\nasetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi.\nMieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta\nkuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika\nlopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä\nkuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi\nherrain vallan kimppuun.\n\nSitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen\nvaltakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies\njaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen\nja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin\nkannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle\nkehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis\nLangmansössä käynti varsin omiansa.\n\nKohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa,\njonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.\n\n\"Teillä on\", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti,\nsaattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, \"teillä on jotakin mieltänne\nsynkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä\niltana olemme isäni kanssa puhelleet!\"\n\n\"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa\", vastasi ritari,\n\"niin tuskinpa se puhumisesta paranee!\"\n\n\"Ehkäpä kuitenkin\", virkkoi tuleva päädiakooni, \"puhukaa suoraan, minä\ntahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa,\nja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden.\"\n\n\"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen\",\nvastasi Pentti ritari, \"niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät\ntapasin ja te toitte minut tänne.\"\n\n\"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen\nasian teille...\"\n\n\"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että\npoikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä.\"\n\n\"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita\", virkkoi Sigge Ulvinpoika,\n\"ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti\npiispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen\nveljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt\ntulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri\nvaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että\narvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän\nkuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin\nsovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa\ntalonpoikaispäällikölle vastapaino.\"\n\n\"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni\nolen puolestanne tekevä.\"\n\nSigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän\nmielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua\nlevon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin\nhuoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa\nsuotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut\npihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen\nluhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.\n\n\"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika\", sanoi Pentti\nritari ja seisattui poikansa eteen, \"niin jää ainoaksi pelastukseksemme\nnaimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa.\"\n\n\"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma\", vastasi poika.\n\n\"Ja mikä, Maunu?\"\n\n\"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro.\"\n\n\"Örebro...!\"\n\n\"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!\"\n\n\"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät... Mutta\nkuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua\ntavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle.\"\n\n\"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?\"\n\n\"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?... Keneltä\nGöksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin\nkuninkaalta?\"\n\n\"Engelbrektiltä!\" vastasi poika ja nousi seisoalleen.\n\n\"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun\nkuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan\nkunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat\ntulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!\"\n\n\"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!\"\n\n\"Elä minulle mainitse tuota Niiloa... Ennen jätän maat ja mannut, ennen\ntäytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun\nsukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta\nkenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä\nEerikki kuningas valani kuulkoot!\"\n\n\"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin\nja sitä ennen...\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä\ntammipöytään, \"tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen\ntalonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli\nmilt'ei valmis... Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa... Ja\nkaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!\"\n\nHiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.\n\n\"Ken siellä\", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.\n\nTämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli\nnähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi\nkumarrellen hänen edessään.\n\n\"Elkää vihastuko, armollinen herra\", alotteli pieni mies, mutta ei\nennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä\nkohti.\n\n\"Katala mies!\" huudahti hän, \"pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä\nTukholman linnassa kuulit?\"\n\n\"Tehkää vaan se armollinen herra\", sanoi pieni mies ritarin vihaa\nsäikähtämättä, \"tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt\nmonelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne.\"\n\nRitari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi\nkahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä\nmitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti\nkuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies\nsai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset\nherpoamaan.\n\n\"Hannu kreivi!\" sanoi hän.\n\nRitarin muoto kehotti häntä jatkamaan.\n\n\"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän\nsaavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin\nkanssa...\"\n\n\"Mistä puhut mies?\" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja\näänessä.\n\n\"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte -- poikanne ja tuon rikkaan\nkreivin tyttären naimisesta...! En tahdo salata kuulleeni teidän ja\nHannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin\nsovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti\nhylkäsi.\"\n\n\"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua\npalvella?\"\n\n\"Nimeni on Martti\", vastasi mies, \"ja olen ollut kirjurina Jösse\nEerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin\ntarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita.\nTeillä, ritari, on vaikea tehtävä...\"\n\n\"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan\",\nhuusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.\n\n\"Kyllä minulla on!\"\n\nMolemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme\nhävisi Pentti ritarin kasvoista.\n\n\"Sano pian\", kiirehti Maunu, \"missä hän on?\"\n\n\"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa\", alkoi mies aivan tyynesti. \"Viime\nvuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein\nollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani,\nJösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin\nvoudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin\nvankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin\nhänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän\nkäski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher\nGjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän\nosan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha\nvoutinsa kertoi kummallisia asioita...\"\n\nGöksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan\nmiehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan\nolisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta\narvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli\nkuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia\nottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin.\nViekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa\nkertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen\nvallassaan.\n\n\"Kuulitko kummallisia asioita?\" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.\n\n\"Kuulin!\"\n\n\"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele,\nmies!\" karjasi taas Maunu.\n\nPieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin\npuhuen:\n\n\"Kreivin tytär rakastaa toista...\"\n\n\"Rakastaako toista?\"\n\n\"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja\nrikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka\non valinnut...\"\n\n\"Valehtelet!\" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan,\naivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo\npelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.\n\nPieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan\niskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen\nhuulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää\nhänelle kuin edentäneen häntä siitä.\n\n\"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?\" kysyi hän ja oli\nlähtevinään pois.\n\n\"Kenen on arvoisa neiti valinnut?\" kysyi Pentti ritari verkalleen.\n\n\"Herman Bermanin!\" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.\n\n\"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma\", virkkoi ritari. \"Hänen\nkasvattipoikansa!\"\n\n\"Entä kreivi...?\"\n\n\"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut,\nmitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli\nvienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan.\"\n\n\"Ja minne...?\"\n\n\"Ettekö saata arvata, jalo ritari?\"\n\n\"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin\nlinnan Engelbrektille.\"\n\n\"Olisiko se sitten...?\"\n\n\"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää\", lisäsi mies\nluotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten\nhänen poikaansa, \"niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin\nkuin minuun, jalo herra.\"\n\nMaunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä\nkiivaimman suuttumuksen vallassa.\n\n\"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä\", jatkoi\nkertoja, \"ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa\nteidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat\nEngelbrektin ympärillä ja...\"\n\n\"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin\nhaltuun\", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua\nkättänsä pöytään, \"niin lupaan sinulle suojaa ja apua...\"\n\n\"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!\" keskeytti vuorostaan pieni\nmies.\n\nRitari katsoi häneen silmät suurina.\n\n\"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra...!\"\n\n\"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse\nEerikinpojallakin.\"\n\n\"Vieläkin liian vähän, armollinen herra... Joku talojanne tulee teidän\nsiitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne,\npoikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus...\"\n\n\"Paljon pyydät, mies\", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin\nmitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi\nhuomattavasti miekankahvassa, \"mutta kyllä saat mitä pyydät...\"\n\n\"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen\nkäsiini.\"\n\n\"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat...!\"\n\n\"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra... Minä seuraan teitä\nGöksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät\nveljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja\nsaattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä...\"\n\nRitari tuumaili hetkisen.\n\n\"Juuri nyt\", lisäsi Kirjuri-Martti, \"on sopivin aika päästä Kolmårdenin\nlävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat\nennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota\nNyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin\nolen nyt metsien kautta päässyt tänne.\"\n\n\"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?\" kysyi ritari.\n\n\"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin\nsuvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä\nvien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle\nRingstaholmaan.\"\n\n\"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan...?\"\n\n\"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari,\nja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään\napua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa\nhäntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain\nvastustamiseksi.\"\n\nRitari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja\nsiihen päättyi illan keskustelu.\n\nSeuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että\nasiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan;\nkun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.\n\nMyöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja\nKirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli\nkuljettava jalkaisin.\n\n\n\n\nIII.\n\nKatajapensas.\n\n\nKesti kauvemmin kuin oli arveltu, ennen kuin Kirjuri-Martti läksi\nGöksholmasta. Monta kirjelmää oli laadittava ja Pentti ritari tahtoi\nvälttämättömästi odotella veljeänsä, Niilo Steninpoikaa, joka oli\nluvannut olla häntä vastassa ja jota odotettiin tulevaksi joka hetki.\nNiin kului neljä päivää ja neljännen päivän iltana tuli sana Niilo\nherralta, että hän oli Södertäljessä ja aikoi vesitietä matkustaa\nlankonsa Kaarlo Knuutinpojan luokse Fågelvikiin ja sieltä yhdessä hänen\nja veljensä, herra Bo Steninpojan kanssa mennä Vadstenan kokoukseen.\nVielä yhden päivän hän aikoi viipyä siellä ja odotella Penttiä, mutta\nsen jälkeen lähteä matkalle.\n\n\"Tärkeitä asioita mahtaa veljelläni olla, koska hän niin jouduttaa\nmatkaansa\", virkkoi silloin Pentti herra, mutta nousi varhain\nseuraavana päivänä ratsaille ja läksi niin joutuisasti kuin suinkin\nKirjuri-Martin ynnä yhden palvelijan seuraamana ajamaan Göksholmasta.\n\nIllan tullessa olivat he ennättäneet noin Strängnäsin paikoille ja\nkannustivat hevosiansa saadakseen matkansa loppumaan. Siinä tuli heitä\nvastaan nuori herrasmies, joka ratsasti tulisella päistäriköllä.\n\nNuori ratsastaja oli tuskin huomannut Pentti herran, ennen kuin ajaa\nkarautti häntä vastaan.\n\n\"Jumalan rauhaa, setä\", huusi hän jo kaukaa.\n\n\"Sinähän ajat, kuin tahtoisit hevosesi pakahduttaa, veljenpoika\",\nvastasi ritari, \"mihinkä semmoinen kiire?\"\n\n\"Tuomas piispa oli Tynnelsöstä lähtiessään unhottanut muutaman kirjansa\nja minä menen sitä hakemaan. Mutta minne teidän matkanne pitää, setä,\ntekään ette näy hevostanne säälivän!\"\n\n\"Täljeen, Niilo, veljeäni tapaamaan...\"\n\n\"Sitten tulette liian myöhään, setä, sillä Niilo Steninpoika meni\ntuskin tuntia sitten piispan kanssa laivaan, joka näin hyvässä tuulessa\nläksi aimo vauhtia.\"\n\n\"Liian myöhään!\" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.\n\n\"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle ... toivon\nmuutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon\nFågelvikissä!\"\n\n\"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni,\ntottapahan toiste veljeni tapaan...\"\n\nNäin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi\npaikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen\nritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.\n\n\"Ota sitten sinä kirjeet, mies\", sanoi hän, \"ja hanki tarvittavat\nnimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta\ntietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin\nlupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat\ntehdyksi, sitä paremman palkan olet saava.\"\n\nPieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle,\nkehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari\najoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi\netelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä\nhänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän\nitse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä,\nvaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.\n\nMuutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta\nkorkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän\nkierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos\nhän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas\nei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle\nennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi,\npoikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti\nodotella iltaa.\n\nSilloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta\naleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa\nkoetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut.\nAamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan\nrajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille,\nerittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta\npuoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja\nääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko\nse siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.\n\nSiellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara\nnäytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu\nkohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin\nhän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa\ntasankoa.\n\nSe oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla\npuolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja\ntaivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.\n\nKirjuri-Martin mieli ei kuitenkaan tänäkään iltana enempää kuin\nVadsbron kappelinkaan luona viettynyt luonnon ihailemiseen. Hänen\nsilmänsä tarkastelivat maantietä, joka pujahtelihe esiin metsästä\nvasemmalta puolen ja kulki jonkun verran sen mäen alapuolitse, jolla\nhän oli. Tiellä näkyi vilkasta liikettä; joukko toisensa perästä\naseellista rahvasta kulki sitä pitkin. Martti oli laskeutunut hevosensa\nselästä ja sitonut sen puuhun; itse hän meni niin pitkälle kuin taisi,\nvoidakseen oikein hyvin nähdä marssivan talonpoikaisjoukon. Muutamia\ntuhansia talonpoikia oli mahtanut kulkea sivuitse, kun liike tieltä\nyht'äkkiä taukosi ja ainoastaan yhä etenevien askelien töminä oli enää\nillan hiljaisuutta häiritsemässä.\n\nMutta liikkeen lakattua tieltä alkoi metsästä kuulua rapsetta ja hän\nkuuli selvästi jonkun lähenevän. Hän pistäytyi varovasti muutaman\npuunrungon taakse, joka hätätilassa saattoi hänet piiloittaa ja auttaa\nhäntä pakenemaan, jos todellista vaaraa ilmautuisi. Mutta tuon metsissä\nliikkujan ei olisi sentään pitänyt olla hänen vihollisiansakaan ja tämä\najatus, joka näkyi häntä rauhoittavan, muuttui varmuudeksi, kun hän\npilviäpitävän kuusen varjosta näki pitkän rotevavartaloisen miehen\nastuvan esiin.\n\nHän ei kuitenkaan heti ilmaissut itseänsä. Mies oli keveissä aseissa,\npaitsi miekkaa oli hänellä vaan jousi. Hän näytti täällä tahtovan\nhetkisen levähtää, asetti jousensa puuta vasten ja meni sille paikalle,\njosta parhaiten saattoi nähdä tien, sekä tarkasteli siitä jokaista\npensasta, jokaista kiveä erikseen. Se vuorenpenger, jolla he olivat,\noli tässä kohden aivan äkkijyrkkä ja hiekkamaata. Sillä kasvoi\nhirrenkorkuista metsää, mutta yksi paikka oli puuton ja siitä saattoi\nselvästi nähdä maantien. Juuri äyräällä kasvoi tuuhea katajapensas ja\nsitä näytti mies erityisellä mielihyvällä katselevan.\n\nSilloin astui Kirjuri-Martti esiin.\n\n\"Maunu!\" huudahti hän puoliääneen.\n\nMies kääntyi ja astui muutamia askelia takaisin pientä kirjuria kohti.\n\n\"Hyvä ystävä!\" jatkoi pieni mies, \"ethän liene minua unhottanut, Maunu,\nvaikka olen koko kauvan ollut poissa.\"\n\n\"Ennen luulin saavani aaveen nähdä kuin sinut, kirjuri\", vastasi mies,\n\"ja mitä sinä täällä asioit?\"\n\n\"Aivan samaa saattaisin sinulta kysyä ... minä olen matkalla\nStegeborgiin...!\"\n\n\"Voudinko luokse?\"\n\n\"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta\nkysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies ...\nNäyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa...\"\n\n\"Oikein arvasit! -- minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa.\"\n\n\"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella\nvarustettuna... Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi\nvai muiden täällä hoitelet?\"\n\n\"Omiani!\" vastasi Maunu verkalleen. \"Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna\nsaalistansa varten.\"\n\n\"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee\", virkkoi\nkirjuri, \"kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta\nolevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin\nkullalla...\"\n\n\"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi...\"\n\n\"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee... Hänen aikansa samoin kuin\ntoistenkin voutien on kohta mennyttä.\"\n\n\"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?\"\n\n\"Valtakunnan herrat!\" kuiskasi kirjuri, \"samaa otusta, jota sinä ajat,\najavat myöskin he... Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen\nsitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei\nvielä ole käsissä...\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasi mies hyvin päättävästi, \"se kulta, jota odotan, ei\nsaa olla edeltäpäin punnittua... Sellainen on laukaukseni voima, että\npalkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu.\"\n\n\"Ah! -- Belgstingin jousi ja nuolet ... mutta ole varoillasi, Maunu, se\naika ei vielä ole käsissä!\"\n\nHiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen\njuurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi\npitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet\nsiihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan\nhuomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia\nnapsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen.\nPitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän\nei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi\nomituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen\nolennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi\nkirjuriinkin.\n\n\"Minä tunnen noiden esineiden tarinan\", jatkoi kirjuri, \"ne sekä\nhankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin\nMaunu?\"\n\nMies nyökäytti päätänsä.\n\n\"Ja vitjat ... ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?\"\n\nMies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin\ntullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan\nhänen kaulansa ympärillä.\n\n\"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen\ntyttäriänsä\", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen,\nhuomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin\ntyttäret.\n\nSekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle,\njoka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi\nratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja\nheidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.\n\n\"Toinen oli Herman Berman\", kuiskasi kirjuri, \"mutta kuka oli toinen?\"\n\n\"Eerikki Puke!\"\n\n\"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!\"\n\nMies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren\nvoimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.\n\n\"Ratsastaako hän aina näin yksinään?\" kysyi kirjuri.\n\n\"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä ... olen seurannut häntä\nÖrebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle.\"\n\nNyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät\nkatajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta\nkuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät\nhuomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää\nnäytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan\npuunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta\npainosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin\njättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan\nkuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo\nsäkenöivät silmät mitään melua tehneet.\n\nNyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän\nteräsjousensa tähtäysasentoon.\n\nEngelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset\nriippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat\nristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi\ntahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea\ntaivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa\ntulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.\n\nMäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen\nsykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen\nvarmemmin osata maaliinsa.\n\nNyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.\n\nMutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven\niskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja\njättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.\n\nKirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä\noli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin\nhuomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.\n\nJättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa.\nHän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja\nkädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui\nkääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja\näsken oli seisonut jousella tähtäämässä.\n\nMaunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän\nruumiilta.\n\nMutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei\nmaa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että\nvastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan\nreunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään\nkuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut\nja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja\nsiihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja,\njotka olivat kiinni penkeressä.\n\nYht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin\nkatajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri\njyrkänteestä alas.\n\nLaukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä\nhevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa\npuuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki\näänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava\niso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä\nja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän\ntempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin\ntarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli\nkaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.\n\nSurunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta\ntarkasteli.\n\nKatajapensaan kahiseminen ja sortuvan maakaistaleen rapina sai hänet\nnostamaan päätänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Korkeat puut\nseisoivat siinä ikimuistoisten aikain suurten sankarien näköisinä eikä\nmikään häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. Muuan säikähtynyt pöllö vaan\nlensi raskaasti tien poikki.\n\nMatkan päästä kuului kavionkopinaa ja hetkisen kuluttua ilmaantui\njoukko ratsumiehiä kauvaksi tielle. He kannustivat hevosiansa\nEngelbrektin nähtyään ja olivat kohta hänen rinnallaan.\n\n\"Tarkastakaa metsä, ystävät!\" sanoi hän heille ja kätki huolellisesti\nnuolen, \"täällä läheisyydessä täytyy olla miehiä, jotka eivät ole\nmeille hyviä!\"\n\nMiehet laskeutuivat hevosiltaan ja kohta saattoi kuulla heidän pyrkivän\neteenpäin tiheässä metsässä.\n\nMutta Engelbrekt nousi taas hevosensa selkään ja jatkoi verkalleen\nmatkaansa. Pitkälle ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt, ennen kuin\nhänen hevosensa vavahti ja oikealta puolen tietä tuli isovartaloinen\nmies esiin metsästä.\n\nEngelbrekt seisatti hevosensa ja varjosti kädellään silmiänsä tarkemmin\nnähdäkseen. Ja kuta selvemmin hän näki, sitä synkemmiksi kävivät hänen\nkasvonsa, ja käsi otsalla vapisi, ikään kuin metsänkulkijan näkeminen\nolisi häneen varsin omituisesti vaikuttanut.\n\nJättiläinenkin seisoi liikkumatta ja ikään kuin kivettyneenä.\n\nHetkinen kului eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan.\n\n\"Kyllähän minä tiesin, Eerikki\", sanoi vihdoin Engelbrekt äänellä,\njosta ilmeni mitä syvin mielenliikutus, \"olevasi vihamieheni, mutta en\nkoskaan luullut tapaavani sinua sellaisilla teillä, joita tänä yönä olet\nkulkenut.\"\n\nJättiläinen seisoi liikkumatta, mutta hän ei karttanut Engelbrektin\nkatsetta, niin kuin edellisellä kerralla, kun he tapasivat toisensa\nSkedvin kirkossa. Hän ojensi tosin kätensä, mutta ei muuta varten kuin\nikään kuin torjuakseen ne synkät sanat, jotka Engelbrekt lausui.\n\n\"Meidän välimme ratkaiskoon taivaan Jumala!\" jatkoi Engelbrekt. \"Minä\nen voi kohottaa kättäni lapsuudenystävääni vastaan, ja jos minun on\nsinun kätesi iskemänä kaatuminen, niin lienee kaikkivaltias Jumala\nsallinut minun toimittaa, mitä hän on osalleni tahtonut panna, ja\naikani lienee silloin lopussa...\"\n\nÄäni ei tahtonut tehdä tehtäväänsä. Hän kannusti hevostansa ja oli\nkohta hävinnyt jättiläisen näkyvistä.\n\nTämä seisoi kädet ristissä katsoa tuijottaen maahan ja puoleksi\npidätettyjä huokauksia tunkihe tuon tuostakin hänen yhteen\npuristettujen huuliensa välistä. Valtava taistelu riehui epäilemättä\nhänen sydämessään.\n\nVihdoin läksi hänkin verkkaisin askelin astumaan tietä pitkin.\n\n\n\n\nIV.\n\nVanki.\n\n\nSynkempänä kuin häntä oli totuttu näkemään lähestyi Engelbrekt\ntalonpoikain leiriä ja ratsasti ketään puhuttelematta pitkien rivien\nlävitse Ringstaholmaa kohti.\n\nVähän matkan päässä pohjoispuolella linnaa oli siihen kuuluva\nRingstadin kartano. Vouti oli polttanut talon, mutta pieni tupa oli\nvielä jälellä ja siihen meni Engelbrekt muutamiksi tunneiksi lepäämään.\n\nHerman Berman ja Eerikki Puke seisoivat sen edustalla hänen\nlaskeutuessaan hevosen selästä; mutta hän tervehti vaan ystävällisesti\nritaria ja taputti Hermania olkapäälle. Sen jälkeen hän hävisi\nkenenkään kuulematta hänen sanaakaan sanovan. Ainoastaan vanha Ulvi\nmeni hänen luoksensa tupaan.\n\nYön kuluessa tuli joukko toisensa perästä aseellista rahvasta ja\nmyöskin joukoittain ratsumiehiä saapui. Puoliyön aikaan oli koko\nsotajoukko koolla ja lepäsi päivän vaivoista. Ainoastaan vartijam\nkeihäänkärjet välkkyivät siellä täällä kuutamossa ja virran kohina\nkuului jonkun matkan päästä.\n\nMutta varhain aamulla alkoi elämä ja liike talonpoikain leirissä, aseet\nkirkastettiin ja hevoset vietiin virralle ja Glan-järvelle\njuotettaviksi. Siellä täällä viritettiin valkea sotaevään\nvalmistelemista varten.\n\nKohta tuli myöskin Engelbrekt näkösälle ja Herman Bermanin ja Eerikki\nPuken ja muutamien vuoritilallisten seurassa, joiden joukossa oli\nPiispanvuoren Kettil, käveli hän eri joukkojen luona puhellen ja\nkysellen, niin kuin veli puhelee veljiensä kanssa ja kyselee\nveljiltään. Ja minne hän vaan meni ja minne silmänsä loi, siellä häntä\nkatseltiin vilpittömin, rehellisin ja iloisin silmin, siellä häntä\ntervehdittiin järein mutta hyvänsuovin äänin.\n\nHetkisen kuluttua hän nousi ratsaille ja ratsasti parinsadan\nratsumiehen kanssa linnaa kohti, ensin käskettyään muun sotajoukon\nmarssia perästä.\n\nRingstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan\npuolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten.\nSekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja\ntorniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy\nihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin\nhän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen\nlunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.\n\nPäästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran\npenkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden\noli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin\nlinnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän\ntuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja\nEngelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä\nolivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten\ntummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi\ntalonpoikaissotajoukon lähenemistä.\n\nHenrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli\nsellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja\npienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin\njäykän käytöksen lisänä -- kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja\nkopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen,\nkävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi\nkatsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa\nkävelivät muurilla edes takaisin.\n\n\"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke\", sanoi Engelbrekt, \"miten\nNyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.\nMinä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko\nsovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?\"\n\nVouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin,\nniin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti\nhymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö,\nvaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän,\njoka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä,\nsuoraan ilmaan.\n\n\"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä\", sanoi hän, \"joka\nmuutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata\nja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan,\nmutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi,\nettä hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua\nRingstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin\nhelposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole\nkoskaan tätä linnaa valloittava!\"\n\nTällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin\noli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta\nnäin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä\nEngelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti\nkannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää\ntuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului\nratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin\nsilmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.\n\n\"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata\", virkkoi Engelbrekt, \"mutta\nJumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä\nvetänyt ulos tukasta.\"\n\nNäin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa\ntalonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.\n\nVouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin\nennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen\nkuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua\n\"ryntäyskattoa.\" Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai\nkokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.\n\nTähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli\nsaapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton\nrakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka\nistui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.\n\n\"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme...\"\n\nMiehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.\n\n\"Olen kuullut mainittavan\", sanoi Engelbrekt, \"että tuolla Itämeren\ntuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet\nvallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana\nsuojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8]\nvastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän.\"\n\nKaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi\noikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen\nja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.\n\n\"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen\nsiirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me\nrakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine\nrintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan,\nvanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä\nsitä mukaa kuin torni kohoo.\"\n\n\"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa\nvastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi.\"\n\nNäin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti\nmenemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista\nrannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin\nrakentamista varten.\n\nEngelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli\njälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän\nsaapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:\n\n\"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt.\"\n\nTämä laskeutui hevosensa selästä ja riensi tupaan, mutta ovessa tuli\npater Johannes vastaan.\n\nJos mies olikin mieluinen vieras, niin olivat hänen kasvonsa kuitenkin\nsynkät ja onnettomuutta ennustavat. He menivät tupaan ja heidän\nkäytyänsä istumaan alkoi munkki tehdä selkoa puuhistaan, siitä lähtien\nkuin he erosivat Borganäsin luona.\n\n\"Voinet kai, Engelbrekt\", niin päätti hän puheensa, \"yhtä hyvin itse\nhuomata kuin minä voin sanoa, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet\nmahtane olla sinulle suosiollisia. Jotakin heillä lienee tekeillä,\njonka tähden he eivät vielä ole esiytyneet sinun ja valtakunnan rahvaan\nvihollisina ... mutta nyt lienee se aika jo käsissä, jolleivät saamani\ntiedot pahoin petä.\"\n\n\"Ovatko nuo hyvät herrat sitten koonneet väkeä ja aikovatko he marssia\nminua vastaan...?\"\n\n\"Eivät, sitä he tuskin kyennevät tekemään, siihen on heidän voimansa\nliian vähäinen ja kuningas liian kaukana. Ei, nyt muutamien päivien\nperästä pidetään Vadstenassa herrainpäivät. Kuningas on itse heidän\nkehotuksestaan kuuluttanut kokouksen. Elokuun 16 pnä, niin on minulle\nsanottu, pidetään kokous.\"\n\n\"Herrainpäivät!... Ja siellä aikovat nuo jalot herrat päättää minusta\nja Ruotsin valtakunnasta?\"\n\n\"Niin kuin sanoit... He aikovat haastaa sinut tuomioistuimensa eteen ja\ntuomita sinut kapinoitsijana, sellaisena, joka on tarttunut aseihin\nisänmaata vastaan.\"\n\n\"Toisin sanoen, he pitävät Engelbrektiä valtakunnankavaltajana.\"\n\n\"Niin pitävät.\"\n\nEngelbrektin otsa painui syviin kureisiin ja hän laski päänsä kättensä\nnojaan. Niin kului hetkinen, mutta yht'äkkiä hän kavahti pystyyn ja\nhänen otsansa oli kirkas ja katseensa säteili.\n\nMunkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli\nnähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta\npulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.\n\nSilloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään\npienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo\npieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt\nsamoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia\noli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät\nharhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että\nhän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen\nolisi pitänyt häntä pystyssä.\n\n\"Tämän löysimme metsästä\", sanoi vuoritilallinen, \"mutta aivan\npensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt\nseisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta\npensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen,\nkun kummaksemme vedimme esiin tämän ... Kirjuri-Martin arvellakseni,\njollen pety. Ja tämä\", lisäsi hän, \"tämä hänellä oli kätkettynä\ntakkinsa alle.\"\n\nVuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.\n\n\"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit\", voihki pikku\nkirjuri.\n\nMiehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.\n\n\"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?\" kysyi hän. \"Isäni\nvihamies on minunkin vihamieheni!\"\n\n\"Isäsi...?\"\n\n\"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt...? Hän ei pidä minua\nrakkaampana kuin isäänikään!\"\n\n\"Ja kuinka yhdyit häneen?\" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää\ntätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.\n\nPieni kirjuri näytti näin lopen kurjanakin arvaavan hänen ajatuksensa\nja vastasi:\n\n\"Muistat kai mitä maantiellä viime yönä tapahtui... Belgsting ei\nhalunnut näkijöitä. Sen tähden hän sitoi minut ja heitti vuorelta alas!\nMistä hän tuli, sitä en tiedä, mutta hänet nähdessäni minä pysähdyin\nja, uskoppa tai elä, mutta henkesi ei olisi ollut paljon arvoinen,\njollen...\"\n\n\"Mistä sitten tulit itse, Martti?\"\n\n\"Olen Göksholman herran Pentti Steninpojan palveluksessa ja matkustan\nhänen asioissaan.\"\n\n\"Oletko sinä Pentti ritarin palveluksessa?\" huudahti Engelbrekt ja\nhänen äänensä ilmaisi sekä kummastusta että harmia. \"Ja minne matkasi\npitää, koskapa ajoit sellaisia teitä, että yhdyit Belgstingiin?\"\n\n\"Jösse Eerikinpojan palvelijan täytyy kulkea salateitä ... mutta\nmuutoin olin matkalla ritari Bo Steninpojan luokse, joka nyt kyläilee\nherra Kaarlo Knuutinpojalla Fågelvikissä, ja hänen luotansa minun piti\najaa Knuutti piispan luokse Linköpinkiin, niin kuin voit laukussa\nolevista kirjeistä nähdä.\"\n\nEngelbrekt otti ulos kirjeet ja silmäili päällekirjoituksia, jotka\nosottivat kirjurin sanat tosiksi. Muiden joukossa oli myöskin muuan,\njoka ei ollut lukittu, mutta oli varustettu Pentti ritarin ja hänen\npoikansa allekirjoituksilla ja sineteillä.\n\n\"Tuo avonainen kirje\", sanoi silloin vanki, \"on osotettu minulle ja\ntodistaa, että olen Göksholman ritarin uskollinen palvelija. Se\nsisältää palkanlupauksen minulle niistä palveluksista, jotka olen\nhänelle tehnyt, ja niistä, jotka vast'edes vielä olen tekevä...\"\n\n\"Tärkeitä toimia ne mahtavat olla, joissa jalo ritari käyttää sinua\nsananviejänä, Martti... Minä ja ystäväni tuskin uskoisimme mitään sinun\nkäsiisi.\"\n\nOli selvää, että Engelbrekt halveksi vangin tiedonantoja, joita hän\ntuskin ollenkaan uskoi. Ainoastaan yhteen hän kiinnitti huomionsa, se\nkun oli vakuutuksena sille mitä yö oli hänelle todistanut, että näet\nhänen lapsuudenystävänsä salaisesti väijyi hänen henkeänsä. Ja siitä\ntuli tuo hänen kulmillaan näkyvä synkkä ilme, tuo syvä surumielisyys,\njonka hänen seuralaisensa olivat huomanneet jo kohta Ringstaholmaan\nsaavuttua. Vangin näkeminen ja tämän tuomat tiedot, vaikkakin ne\nantoivat ainoastaan aavistuksen siitä, että vehkeiden paja oli\nkäynnissä, jonka seikan aina ensiksi täytyi tulla mieleen, kun kuuli\nJösse Eerikinpojan entisen kirjurin olevan asioissa valtakunnan herrain\nkanssa; vangin näkeminen herätti nuo synkät ajatukset taas uuteen\neloon.\n\nVanki taas puolestaan älysi sangen hyvin, että hänellä oli varsin vähän\npelastumisen toivoa. Ainoastaan aikaa voittamalla saattoi hän jotakin\ntoivoa, ja joka tapauksessa ainoastaan sillä ehdolla, että tavalla tai\ntoisella sai hätänsä uusien herrainsa tietoon. Mutta saadakseen heidät\noikein ponteviin toimiin hänen hyväksensä oli hänen myöskin voitava\nantaa heille joitakin tietoja heidän tärkeimmästä asiastaan,\nkreivintyttärestä. Itse hän oli täysin vakuutettu arvoisan neidin\npaenneen Engelbrektin turviin. Koko asia riippui nyt siitä, saattoiko\nhän jollakin tavoin käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada\njonkinlaista johtoa tiedusteluilleen, mihin turvapaikkaan Engelbrekt\noli hänet kätkenyt. Kaiken tämän hän sai silmänräpäyksen ajalla\najatelleeksi, vaikka näköjään olikin niin uupunut ja voimaton, että\nvuoritilallisen pari kertaa täytyi oikein pontevasti huomauttaa, että\nhänen välttämättömästi oli pidettävä lihaksensa jännitettyinä.\n\n\"Kummalliselta minusta tuntuu\", arveli munkki, \"että nuo jalot herrat\nlähettävät sinut sanoja ja kirjeitä tuomaan tänne Itägötinmaalle,\nvaikka he itse kai saapunevat Vadstenan kokoukseen.\"\n\n\"Metsän pohjoispuolen herroista mahtanee harvoja tulla tänne alas\",\nvastasi vanki typeränsekaista säveyttä oivallisesti teeskennellen,\n\"koskapa talonpoikaissotajoukko sulkee heiltä tien.\"\n\n\"Näytät olevan sangen hyvin perehtynyt herrain tuumiin, Martti\", jatkoi\nmunkki, mutta hänet keskeytti Engelbrekt, joka nämä viimeiset sanat\nkuultuaan heräsi ajatuksistaan.\n\n\"Tietänet kai, Martti\", sanoi hän, \"henkesi olevan vaarassa, mutta laki\nsinut kuitenkin tuomitkoon. Mutta tuumi nyt, voitko minulle ja\nvaltakunnalle tehdä hyviä palveluksia, -- silloin voitaneen ehkä\ntuomiotasi lieventää!\"\n\n\"Säästä minua, mies parkaa\", rukoili vanki, \"tahdon tehdä kaikki mitä\npyydät, Engelbrekt.\"\n\n\"Lakia seuraamatta en voi enkä tahdo mitään tehdä hyväksesi, mutta jos\nvoit antaa minulle sellaisia tietoja, jotka ovat valtakunnalle\nhyödyksi, niin olen puhuva puolestasi.\"\n\nIlonilme välähti kirjurin viekkailla kasvoilla, kun hän kuuli nämä\nsanat, mutta niin nopeasti, niin pian ohi mennen, ett'ei kukaan sitä\nhuomannut.\n\n\"Kysele minulta, Engelbrekt, ja kaikki mitä tiedän, tahdon sinulle\nsanoa!\"\n\n\"Olet oleskellut Göksholmassa, Martti\", jatkoi Engelbrekt, \"ja sinä\najelet Pentti herran asioilla, niin kuin itse sanot ja niin kuin\nhallussasi olevat kirjeet osottavat, mutta jos nämä ovat tärkeitä, niin\nmiks'ei ritari itse matkusta tänne alas, erittäinkin kun hän samalla\nvoisi saapua kuninkaan kokoonkutsumille herrainpäiville Vadstenaan!\nSano minulle mitä siitä tiedät!\"\n\n\"Minkä tiedän, sen olen sanova, koska pyydät, mutta varmaankaan et\nasian kuultuasi minua hyvin silmin katsele. Siitä kuitenkin saat nähdä,\nettä minulla on aikomus palvella sinua ja isäini valtakuntaa. Herrat\novat kovin vihoissaan sinulle ja ne, jotka eivät ole lupautuneet\nuskolliseen yhteistoimintaan kanssasi, ovat kiukkuisempia vihamiehiäsi\nkuin Eerikki kuningas itse. Nämä eivät uskalla tulla tänne alas\nsotajoukkosi keskitse, mutta ne, jotka ennestään ovat täällä, aikovat\nnyt Vadstenan herrainpäivillä haastaa sinut valtakunnan neuvoston eteen\nja tuomita sinut valtakunnan kavaltajana...\"\n\n\"Ja näissäkö asioissa ratsastat Pentti ritarin puolesta\nItägötinmaalle?\"\n\n\"En, minun asiani oli toinen ... mutta monta salaista sanaa on metsäin\nkautta kulkenut tänne sinun ja sotajoukon ohitse, Engelbrekt!\"\n\n\"Ja mikä sitten oli sinun asianasi?\"\n\n\"Minun asiani on toinen eikä se ole sinulle eikä valtakunnalle minkään\narvoinen\", vastasi vanki siekaillen, mutta yhtä nöyrän ja sävyisän\nnäköisenä, kuin oli ollut koko ajan.\n\nJa viekas kirjuri alkoi sitä paremmin kyetä hallitsemaan ajatuksiansa\nja sanojansa, kuta enemmän huomasi salaisten toiveittensa rupeavan\ntoteutumaan. Se minkä hän oli sanonut ei oikeastaan ollut mitään muuta,\nkuin mitä Engelbrektin piti jo ennestään tietää, ja vaikka se olikin\ntosiolojen mukaista, niin ei se kuitenkaan voinut Göksholman herrain\nsilmissä häntä pahentaa, mutta täällä se sitä vastoin saattoi hankkia\nhänelle luotettavaisuutta, joka oli omiansa hyödyttämään sitä asiaa,\njota hän nyt pyrki yhä lähemmäksi.\n\n\"Olipa asiasi arvokas tai arvoton\", vastasi Engelbrekt, \"niin tahdon\nsen kuitenkin tietää. Minkä palveluksen olet Pentti ritarille ottanut\ntehdäksesi, jonka hän tahtoo palkita niin runsaasti, että siitä\nlahjoittaa sinulle yhden kartanoistansa?\"\n\n\"Suokoot Jumala ja kaikki pyhimykset minulle anteeksi, että ilmaisen\nritarin salaisuuden, koskapa et minua usko, kun sanon, ett'ei toimeni\nole valtakunnalle minkään arvoinen ... minä ajelen rakkaudenasioissa!\"\n\n\"Rakkaudenasioissa ritarin...?\"\n\n\"Pentti ritarin pojan puolesta\", täydensi vanki, \"herra Maunu\nPentinpojan puolesta.\"\n\n\"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä\nluvatusta palkinnosta päättäen.\" Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä\nkysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, \"sepä asia\nei minuun kuulu.\"\n\n\"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt\", jatkoi\nvanki. \"Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta,\nkoskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti\nmatkani sinun luoksesi.\"\n\n\"Minunko luokseni?\" huudahti Engelbrekt, \"olitko kosintaretkellä minun\nluokseni...?\"\n\n\"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää,\nmistä olin Maunu herran morsiamen löytävä.\"\n\nEngelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut.\nKirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi\nhiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän\najatuksen mahdottomana ja jatkoi:\n\n\"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja\ntietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa...\"\n\nKeneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman\nBermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa\nnäytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki,\njonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin\nhellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen\nsanoistaan välittämättä...\n\n\"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan\nherra Niilo Kustavinpojalle\", sanoi hän vuorimieheen kääntyen...\n\"Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle\nrauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli\ntiedän\", sanoi hän vankiin kääntyen, \"olet herrainpäivistä puhunut\ntotta...\"\n\n\"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt\", huokaili vanki\npolvilleen langeten.\n\n\"Nouse ylös, nouse ylös\", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, \"siitä\non pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva.\"\n\nSen jälkeen hän antoi kädellään merkin ja vuoritilallinen vei ulos\nkirjurin.\n\nAlullepantu piiritys ja kaikki mikä siihen kuului, niin kuin sotajoukon\njärjestäminen osastoihin sekä suojakattoa varten linnansillan edustalle\nettä muita tekeillä olevia piiritystarpeita varten ja etupäässä tuon\nison lautan rakentamista ja sille pystytettävää tornia varten -- kaikki\ntämä piti sekä Engelbrektiä että Hermania päivän ajalla täydessä\ntoimessa. Ja näyttipä vielä siltä, kuin edellinen tahallaan olisi\nvalinnut vaikeimman työn jälkimmäiselle, vaikka hän aina leppeästi\nhymyillen katseli, millä innolla ja reippaudella nuorukainen täytti\njokaisen saamansa käskyn.\n\nPater Johannes jäi itsekseen ja vanhan Uivin seuraan, joka tällä kertaa\nnäki olevansa velvollinen luopumaan vanhoista tavoistaan; hän näet teki\npaterille kokonaista kolme kysymystä: 1:ksi kuinka hänen emäntänsä\njaksoi, 2:ksi oliko halla pannut rukiin isännän vainioilta, ja 3:ksi\nvieläkö Belgstingin tytär lauleli laulujansa luhtihuoneessa. Viimeksi\nmainittu näkyi olevan ukolla erityisenä huolena. Pateri teki selon\nkaikesta ja niin kului aika. Iltapäivällä munkki käveli piiritysjoukkoa\nkatselemassa ja tarkasteli alullepantuja toimenpiteitä sekä nyökäytteli\ntuon tuostakin hyväksyen päätänsä. Erittäinkin hän tarkkasi hirsilautan\nja tornin rakennustöitä ja iltasilla kun hän palasi Ringstadiin,\nilmaisivat hänen kasvonsa pelkkää tyytyväisyyttä.\n\nKun Engelbrekt myöhään illalla tuli, niin toivotti munkki hänelle onnea\npiirityksen hyvästi päättymiseen.\n\n\"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen\", sanoi vastaten Engelbrekt,\n\"sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä\nodottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle\npäin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen\nSmålantiin.\"\n\n\"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt\",\nsanoi siihen munkki, \"mutta ensin pitää sinun päästä selville\nvaltakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko\nvapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan\nlainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa\nkuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole\nkieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä...\"\n\n\"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille\",\nlausui Engelbrekt. \"Elkööt unhottako, että heidän itsensä on\nnoudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat\ntarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi\nolemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan\nvaltakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät\nsiitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat\nvelvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni\nkaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää\nsarkojamme ja louhia vuoriamme... Minä menen Vadstenaan, Johannes,\nherrainpäiville!\"\n\n\"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot\nherrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin\ntulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia...\nMinä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä\nolet saava tarkat tiedot.\"\n\n\"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?\" kysyi Engelbrekt selvästi\nkummastuksissaan.\n\n\"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot\nnuoruuden erhetykset... Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun\nnuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala.\nMinä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka\nuseammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään.\"\n\n\"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun\npitäisi mennä samaa tietä...\"\n\nMolemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.\n\n\"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt... Viime päivät ovat paljon\nmuuttaneet mieltäni tässä asiassa.\"\n\n\"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos... Suru\nsitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat...\nVarmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta\nsiihen asiaan voidaan saada.\"\n\n\"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan ...\nmuutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista,\njotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän\nsyntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata.\"\n\nMolemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin\nkookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä\nvirtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.\n\nVähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti\nmunkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti\nryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja\ntäyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan\nvalaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta\nkiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan\nmielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan\nritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin.\nJa ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa\npitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten\nsävelten synnyttämiin haaveiluihin.\n\n    Albrekti kuningas ratsaille nous.\n    Kannukset, satulat on uudet;\n    Varhain kun kansa jo kirkkohon käy\n    Kylähän Risebergan saapui jo hän.\n    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!\n\n    Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin\n    Korpea synkkää ja suurta;\n    Ladhärdan portille tullessa heidän\n    Riemuiten sydämensä löi.\n    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!\n\n    \"Bernhardin omaksi Elisif ei\n    Konsana joutua saata;\n    Lupauksen lasna jo Luojalle vei\n    Luostarin mullassa maata.\"\n\n    \"Syntynyt hän tähän maailmaan\n    Suvusta suurest' on, mahtavasta;\n    Bernhardin ottais' jos miehekseen,\n    Säätyä loukkais se meidän!\"\n    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!\n\nMetsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe\nkokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat\nihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.\n\nMunkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä\nmetsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo\nnäytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä\nsäe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen\nalkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki\nsiitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui\nyhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka\nmitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.\n\nSe oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä\nistuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan\nmetsästä pölkkyjä kaatamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä\nalkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti.\nHerman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja\nolivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa\nkuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut\nse seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin\nrohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.\n\nLinnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti\noli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan\nmuuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi.\nJos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta\nvielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja\nsattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin\nherrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama\nmietintäaika.\n\nKovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin\nrakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ\nollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa\njuhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä.\nSe kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä\nVadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen\nkäsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli\nkäytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja\npunnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi,\nHermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa\nedustalle ja jätti suitset Uiville.\n\nSilloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille\npaikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin\nkorviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:\n\n\"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!\"\n\nVähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä\nnäytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja\nlinnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan\noli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana\nhuulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka\nhäpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan.\nEngelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi\nhirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus\nlannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä,\nniin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli\nuhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.\n\nPakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt\ntyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin\nVadstenasta palaamiseen asti.\n\nKohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä\nleiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa\najaksi.\n\n\n\n\nV.\n\nVadstenassa.\n\n\nVadstena[10] oli tähän aikaan Itägötinmaan tärkeimpiä paikkakuntia.\nAlkujaan oli se folkungien omaisuutta, mutta kuningas Maunu\nEerikinpoika ja hänen kuningattarensa lahjoittivat sen pyhän Birgitan,\nkuninkaan heimolaisen, äsken perustamalle luostarikunnalle, jonka\nsääntöjen mukaan munkkeja ja nunnia piti asuman yhdessä rukoillen ja\nmaailmasta luopuen samain muurien sisällä. Jokaisella ajalla on tapansa\nja niinpä pidettiin Ruotsissakin, kohta luostarin rakentamisen perästä,\nhyvään tapaan kuuluvana kaikin tavoin pitää siitä huolta ja sekä\njälkisäännöksillä että lahjoilla osottaa kunnioitusta ja rakkautta\ntälle ruotsalaiselle pyhimykselle ja hänen laitokselleen. Suurimpana\nkunniana pidettiin leposijan saamista luostarin pyhitettyjen muurien\nsisään.\n\nLuostarin päänunnat otettiin maan ylhäisimmistä suvuista. Ensimmäinen\nluostarin perustamisen jälkeen oli Ingegerd, Margareta kuningattaren\nkasvattisisar, joka, kuten pahat kielet kuiskailivat, oli ollut\njoissakin luvattomissa suhteissa Linköpingin piispaan Knuutti\nBonpoikaan. Hän kuoli vähää ennen kasvattisisartansa. Margareta\nkuningatar oli itse ruvennyt \"ulkosisareksi\"[9] ja hän oli sinne\nasettanut Holsteinin kreivin Gerhardin tyttären, Ingeborgin, nunnaksi.\nVadstena oli ollut Margareta kuningattaren mieluisimpana olinpaikkana\nhänen Ruotsissa oleskellessaan ja seuraava kuningatar, tuo jalo, hyvä\nja lujatahtoinen Filippa, Eerikki kuninkaan puoliso, piti luostaria\nyhtä rakkaana kuin Margaretakin. Hänet olikin sinne haudattu ja Eerikki\nkuningas oli määrännyt pidettäväksi kallisarvoisia messuja hänen\nmuistonsa kunnioittamiseksi ja hänen sielunrauhansa takia.\n\nKaikki tämä teki Vadstenan hyvin suosituksi paikkakunnaksi, jossa tuon\ntuostakin joukoittain herroja ja niiden palvelijoita oleskeli, joko,\nkuten nyt, kokoutuakseen neuvottelemaan valtakunnalle tärkeistä\nasioista, taikka viettääkseen jotakin juhlaa, tavallisesti\nhautajaisia. Siitä elostuikin Vadstena ja saavutti alussa 1400-lukua\nkaupunginoikeudet sekä voitti kohta Skeningen, joka ennen P. Birgitan\naikoja yhdessä Söderköpingin kanssa oli Itägötinmaan etevin kaupunki.\n\nOli myöhäinen sunnuntai-ilta elokuun 15 p:nä. Joukoittain ihmisiä oli\nliikkeellä noilla mutkaisilla kaduilla katselemassa ja ihmettelemässä\nniitä monia komeita herroja, jotka asemiestensä seuraamina ratsastivat\nkaupunkiin toinen toisensa perästä. Monta oli jo tullut, mutta vielä\nodotettiin useita, erittäinkin Linköpingin piispaa. Kaunis ilta\nhoukutteli myöskin useita ulkopuolelle kaupunkia, niin että pohjoiseen\nja itään päin vievillä teillä oli vilkasta liikettä.\n\nKävelevistä varsinkin eräs pitkä mustamunkki herätti huomiota\nkookkaalla vartalollaan ja voimakkaalla käynnillään, vaikka harmahtava\nparta, joka aallokkaana valui ylösvedetyn päähineen alapuolelle,\nilmaisi hänen jo parhaat vuotensa eläneen. Hän oli viimeisten joukossa\nlähtenyt kaupungista, niin että huvikävelijät tulivat häntä vastaan ja\njotkut muistelivat nähneensä tämän mustamunkin Pyhän Yrjänän\nammattikunnan kokoushuoneen edustalla, johon joukko jo saapuneita\nherroja oli kokoutunut neuvottelemaan. Varmaankin hän kuului jonkun\npiispan seurueeseen, sillä olihan hänen nähty hetkiseksi menevän\nkokoushuoneeseenkin.\n\nMunkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista\nväkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja\ntyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle\ntien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle.\nTäällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään\nkuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan\ntietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei\nollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei\nkuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan\ntakaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin\npäin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.\n\nTällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa\nniistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies\nvaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi\nmunkin eteen ja kysyi:\n\n\"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti\nratsastanut tänne sisälle?\"\n\nSe oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä\npitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa\npunainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen\npuhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet\npystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.\n\nMunkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua\nedelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle\nhän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta\nhän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän\npysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle\nympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia.\nHänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä\nsisälle.\n\nMutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin\nkohta luostarin portilla.\n\n\"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?\" kysyi hän, kun muutaman\nbirgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä\naukosta.\n\n\"On, veli!\" vastasi munkinpää.\n\n\"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!\"\n\nMunkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät\ndominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että\nhän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.\n\nVähän ajan perästä kuului salpa vedettävän portista ja\nbirgittiläismunkki avasi sen dominikaanille.\n\n\"Arvoisa isä Knuutti piispa on veljien rukoushuoneessa\", sanoi\nedellinen, \"mutta ruokasalissa voinet häntä odotella, veli!\"\n\nDominikaanimunkki nyökäytti päätänsä ja astui munkkiluostariin päin,\njoka nyt oli erityisenä rakennuksena nunnaluostarista erillään, samoin\nkuin munkkien puutarha oli korkealla muurilla erotettu nunnien\npuutarhasta. Tällainen ei ollut alkuperäinen perustajan tarkoitus\nollut, mutta alituisesta yhdessäolosta juurtuneen siveettömyyden takia\noli Filippa kuningattaren tahdosta tällainen määräys tehty. Ne olivat\nisoja, komeita rakennuksia, jotka jo ulkomuodollaan ilmaisivat, että\nniissä asui sekä koti- että ulkomaisten ylhäissukujen jäseniä. Etenkin\noli hakatusta vuolukivestä rakennettu luostarinkirkko iso ja komea.\nKoko luostari oli milt'ei uudelleen rakennettu Margareta kuningattaren\naikana, sen jälkeen kuin suurin osa siitä vuotta ennen Albrekt\nkuninkaan tappiota Falköpingin luona oli palanut poroksi.\n\nMunkki jätettiin aivan itsekseen eikä kukaan ihmetellyt, että hän\nmieluummin valitsi varjoisan puutarhan odotellakseen piispan kirkosta\npalaamista kuin helteisen ruokahuoneen. Mutta kohta puitten varjoon\npäästyänsä kääntyi munkki luostarinkirkolle päin, jonka holvien alle\nhän kohta astui. Kirkko oli tällä hetkellä aivan tyhjä; joku kynttilä\npaloi pyhimyskuvain edessä ja noilla lukuisilla alttareilla, joita\nkaikkiaan oli kokonaista 62; mutta niistä leviävä valo oli kerrassaan\nriittämätön valaisemaan kirkon korkeita holveja ja kuutamo, joka\nvärillisistä ikkunoista loi hämärää valoansa patsasrivien väliin, teki\nmyöskin osaltansa hämärän tuntuvammaksi.\n\nVähän matkan päässä itäisen päätyseinän keskustasta oli \"Veljien kuori\"\nrauta-aidalla kirkosta erotettuna. Aivan tämän viereen asettautui\ndominikaanimunkki. Hän kuuli, miten kaksi miestä puheli sen sisällä.\n\n\"Sellainen on hänen ja talonpoikain menettely ollut, arvoisa herra\npiispa\", kuului nuorehko ääni lausuvan juuri kun munkki pysähtyi, \"ja\nvarmaan teette te ja muut valtakunnan neuvoston herrat kuninkaalle,\nitsellenne ja valtakunnalle kelpo työn, jos lopetatte tämän\nvallattomuuden. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta teille alusta\nalkaen esittää tätä pitkää kertomusta, mutta varmaan teillä on siitä\noleva hyötyä, kun nyt aiotte kokoutuneiden herrain puhetta johtaa!\"\n\n\"Kiitos, Juhani Wale\", sanoi nyt toinen ääni, josta munkki tunsi\nKnuutti piispan, \"kiitos vaivoistanne; monessa kohden en tuntenut asiaa\nsiten, kuin te nyt olette minulle selvittänyt ja kertonut. Mutta\nsallikaa minun nyt saada kuulla, miten Ringstaholman-matkanne päättyi.\"\n\n\"Sieltä ei teillä ole mitään peljättävänä, arvoisa herra! -- Engelbrekt\nei muuta ajatellut kuin linnan rynnäköllä valloittamista ja mikäli\ntiedän, mahtanee hän siinä purra hampaansa poikki, jos vaan asia niin\npitkälle menee... Sillä jos tahdotte punnita niitä neuvoja, jotka\nuskallan teille esittää, niin varmaankin saatte niistä paljon hyötyä.\"\n\n\"Sallikaa minun kuulla neuvonne, Juhani Wale! Te tunnette asian ja\npuheenalaisen henkilön ... kuuntelen teitä sen tähden mielelläni...\"\n\n\"Teidän tulee sitten pitää mielessänne kapinoitsijan omat sanat laista,\njota hän sanoo tahtovansa puolustaa... Valtakunnan neuvosto voi kutsua\nhänet eteensä ja hän on tuleva, koskapa hän ei saata rikkoa vanhaa\ntapaa, kuten itse sanoo... Jos hän tulee, niin hän on vallassanne...\"\n\n\"Ja jollei hän tule\", kuului piispa keskeyttävän.\n\n\"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän\nitse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä\ntodistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te\nvoitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee.\"\n\n\"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?\"\n\n\"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän\nitsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata\nherraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta\npuhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet\nneuvoni...\"\n\n\"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani\nWale.\"\n\nVastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu\nhämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi\nmuutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat\nlähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa\nynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät\nastumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona\noleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin\nja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.\n\nYht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin\nsisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään\nrauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat\nalttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja\nmuodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen\npaikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.\n\nSieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa,\netenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet\nvaltaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi\nkoskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi\nymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois\navaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin.\nSielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin\nkyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon\nkukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen\nja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.\n\nPitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä\npaikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli\nkirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi\nnähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se\nensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä -- Engelbrekt ja ne,\njotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon\njalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme\nkukkaisen paratiisin yrttitarhassa.\n\nEngelbrekt rukoili -- siltä hänestä tuntui -- rukoili Jumalaa\naamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha\nloisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä\notsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi\nantaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi\nmustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes\nyht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.\n\nJoku näkykö, vaiko vain rakastavan sydämen levottomuus se oli\nkiihottanut mielikuvitusta ja loihtinut näyn aivojen hermosyihin?\n\nMunkki painoi kädellä otsaansa, joka oli märkänä kylmästä hiestä. Hän\nheitti päähineen alas päälaeltaan ja henkäsi syvään.\n\nHänen edessään kohosivat kirkonholvit korkeina ja majesteetillisina ja\nkuun säteet pitivät äänetöntä kisaansa lattialla, patsailla ja\npyhimyskuvilla. Kaikki oli entisellään, mutta vapaudensankarin kuva oli\nhävinnyt.\n\nKuulumattomin askelin munkki astui kuoriin alttaripiiriä kohti. Toiset\najatukset valtasivat hänen mielensä täällä. Hän oli taas näkevinään\nnäyn. Hän pysähtyi ja ojensi kätensä ja vihanliekki hehkui hänen\ntummissa silmissään. Mutta kohta muuttui kasvojen ilme. Leppeä hymy\nilmautui huulille ja hän nousi porrasaskelmia myöten alttarin eteen.\n\nTäällä hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta aivan seinän vieressä,\nmissä varjo oli synkin. Päätänsä hän nojasi ylintä askelmaa vasten.\nHänen rukouksensa oli harras ja sydämestä lähtevä ja kivi, johon hän\npäätänsä nojasi, oli kyynelistä kosteana, kun hän jonkun kerran kohotti\npäätänsä ja ojensi kätensä korkeutta kohti.\n\nTällä välin aukeni hiljaa muuan syrjäovi ja kaksi naisolentoa astui\nkirkkoon. Toinen oli korkea ja majesteetillinen, toinen kulki\nkumarassa. Jälkimmäinen nojasi edelliseen, joka melkein kantoi hänet\nalttarin eteen, johon hän vaipui polvilleen kädet pään yli ristissä.\n\nKului hetkinen, jonka ajalla myöskin nunnapukuinen nainen oli tehnyt\nristinmerkin ja rukousnauhaansa nyplien kuiskannut rukouksen. Alttarin\neteen polvistunut kantoi samallaista pukua kuin ylhäiset ritarinrouvat,\nvaan yksinkertaisempaa ja vakavampaa. Näköjään hän oli hyvin heikko ja\nainoastaan nunnan avulla hän kykeni nousemaan rukousrahilta.\n\n\"Kiitos, hurskas äiti!\" kuiskasi hän ja tarttui nunnan käteen, jota\nsuuteli, \"kiitos hyvyydestänne köyhää, onnetonta vaimoa kohtaan. Ah\npaljon, paljon ovat elämäni vaiheet vaihdelleet siitä kuin viimeksi\nolin täällä...\"\n\n\"Herra on heikkojen ja onnettomain ystävä. Elkää surko, jalo rouva!\nOlette turvautunut häneen, joka yksin taitaa auttaa... Ja täällä\ntemppelinholvien rauhallisuudessa, täällä Jumalan kasvojen edessä\ntahdon pitää lupaukseni ja kuunnella rippiänne.\"\n\n\"Monta vuotta takaperin\", jatkoi ripitettävä, \"silloin kuin poskeni\nvielä punottivat nuoruutta ja terveyttä, rakastin hehkuvin sydämin\nmiestä, jota ylpeä isäni ei sallinut minun saada puolisokseni; mutta\nrakkauteni oli voimakkaampi kuin kuuliaisuuteni isäni käskyille -- minä\npakenin sydämeni rakastetun kanssa ja rupesin hänen morsiameksensa.\nPari vuotta kului ja...\"\n\nHän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän\nponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän\nolisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.\n\n\"Ja sitten hävisi onni?\" täytti nunna.\n\n\"Isäni löysi syrjäisen kotimme ja riisti minut sieltä. Olin yksin\nkotona ja istuin lapseni kehdolla, kun miehet tulivat ja sitoivat minut\nja panivat hevosen selkään sekä veivät minut pois, kauvas isäni linnaan\nMeklenburgiin, ja siellä minua pidettiin edelleen vankina. Silloin\nastui muutamana päivänä isäni vankilaani. 'Kaksi ehtoa', sanoi hän, 'on\nsinulla valittavana: kuolema tai se mies jonka olen sinulle valinnut!'\nTuhannesti mieluummin tahdoin kuolla kuin pettää lapseni isän ja sen\nsanoinkin hänelle. Sitten kului taas vuosi ja taas astui isäni eteeni.\n'Olen vaan koetellut sinua, tyttäreni', sanoi hän, 'en sinua enää\npakota, saat kuulua tuolla tuntureilla eleskelevälle talonpojallesi,\nmutta vielä kerran tahdon panna rakkautesi koetukselle'. Voitte\nkäsittää iloni, hurskas abbedissa äiti! Olin ilosta mielettömänä eikä\nmikään isäni pyyntö ollut liian vaikea täytettäväkseni, niin oli\nsydämeni kiitollinen ja onnellinen. 'Laita itsesi valmiiksi', sanoi\nhän, 'menemme Ruotsiin. Vadstenassa olen sopinut yhtyäkseni Juhanin\nkanssa, luostarissa toimittaa vihkimisenne valtakunnan herrain ja\naatelismiesten läsnä ollessa Linköpingin piispa Knuutti'.\"\n\nSeinän varjosta, vastapäätä sitä paikkaa, missä naiset seisoivat,\nkuului rahinaa, ikään kuin joku olisi noussut pystyyn lattialta ja\nsilloin pyyhkäissyt seinää. Sairasta näytti pöyristyttävän, mutta\nabbedissan kehotuksesta hän rohkaisi mielensä ja jatkoi keskeytynyttä\nkertomustaan.\n\n\"Tulimme Ruotsiin, tulimme Vadstenaan, tulimme tänne alttarin eteen,\nmutta juuri kuin astuimme kynnyksen ylitse, heitti isäni päälleni\nvalkoisen hunnun ja kuiskasi korvaani: 'ole huoleti ... vihkimisen\njälkeen!' Hunnun lävitse näin pitkän miehen ojentavan minulle kätensä\nalttarin edessä ja sydämeni sykki ilosta, olin tuntevinani hänet, jota\nsilmäni halusi nähdä, ja minusta tuntui siltä kuin eivät vihkijäiset\nkoskaan olisi ottaneet loppuakseen. Mutta sitten vaikeni piispa, huntu\nnostettiin päästäni ... ja edessäni seisoi se, jonka isäni oli valinnut\nherrakseni ja isännäkseni... Päätäni pyörrytti, yhtä seikkaa vaan\nkykenin selvästi ajattelemaan, sitä että halusin kuolla, ja vaivuin\nmaahan juuri tähän ... juuri tähän.\"\n\nVanha rouva heltyi itkuun; kesti kauvan ennen kuin hän kykeni\njatkamaan.\n\n\"Kaikessa siinä mitä nyt olette sanonut en kuitenkaan huomaa mitään\ntuomittavaa\", virkkoi päänunna lempeällä äänellään.\n\n\"Ei, ei... Mutta sitten kuninkaan hovissa, jonne minut vietiin ja jossa\nminut pakotettiin hymyilemään, vaikka suru sydäntäni kalvoi -- siellä\nnäin kerran oikean puolisoni ja yöllä kaatui tuo toinen hänen miekkansa\niskusta. Minä kiitin Jumalan äitiä siitä... Katso, se on rikokseni ja\nsitä olen tahtonut rukoilla anteeksi, juuri tässä... Minä toivoin ja\niloitsin toivoessani nyt saavani palata oikeaan kotiini ja lapseni\nluokse; mutta toivoni minut petti ... ja pitkät, pitkät vuodet olen\nitkenyt sydämeni julmaa iloa ja toivonut päästöä...\"\n\n\"Nyt olen jälleen nähnyt hänet\", jatkoi hän hetken kuluttua, \"jota en\nkoskaan ole lakannut rakastamasta, nyt olen nähnyt poikani ... mutta\nmolemmat ovat minulle vieraita ja toisen silmissä olen vaan\navionrikkoja...\"\n\nKyynelet ja huokaukset tukahduttivat hänen äänensä ja hän olisi\nvaipunut lattialle, jollei abbedissa olisi ottanut häntä syliinsä.\nSeinän varjosta kuului taas rahinaa, ikään kuin joku olisi koettanut\nsieltä tulla esiin, mutta olisi kaatunut takaisin muuria vasten.\n\n\"Toivoin\", jatkoi syntejänsä tunnustava, \"toivoin, kun seurasin\nsukulaistani, Ewerstenin Hannu kreiviä, tänne saavani tavata sekä\nmiestäni että poikaani ja kertoa heille kaikki ... ja minä olen\ntavannut heidät, mutta ... kenties jo tätä toivoessani tein syntiä,\nkenties on Jumalan äiti tahtonut rangaista minua jo pelkistä\nrukouksistani... Nyt tiedätte kaikki, äiti ... jos voitte antaa\nsydämelleni lohdutusta, niin sitä rukoilen...\"\n\nNäin sanoen hän vaipui polvilleen abbedissan eteen, joka lempeän\nvakavasti ojensi kätensä hänen päänsä ylitse ja juhlallisella äänellä\nlausui:\n\n\"Sen vallan nojalla, jonka Rooman pyhä isä on antanut minulle tämän\npyhän sisar- ja veljes-yhteyden johtajana, nostan pois kaikki synnin\nsumut sydämeltäsi ja rukoilen sinulle Jumalan äidin ja kaikkien\npyhimysten siunausta! Nouskaa, tyttäreni\", jatkoi hän sen jälkeen ja\ntarttui polvistuneen käteen, \"nouskaa tyttäreni, elkääkä surko. Teitä\non paljon koeteltu tässä maailmassa... Jumalan äiti ja pyhä Birgitta\novat jo täällä panneet alulle tehtävänsä pestä teidät puhtaaksi tämän\nmaailman pahuudesta: vaelluksenne kiirastulen lävitse ei tule kestämään\nkauvan.\"\n\nNäin sanoen hän nosti polvistuneen pystyyn ja painoi suudelman hänen\notsallensa, jonka jälkeen hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen\nja vei hänet hiljaa ulos kirkosta.\n\nMutta muutaman patsaan juurella oli munkki pitkänänsä, ikään kuin olisi\nkaatunut aikoessaan rientää esiin varjosta, jossa oli ollut. Hänen\noikea kätensä oli kovasti painettuna sydäntä vasten ja vasen oli\nojennettuna, ikään kuin hän kaatuessaan olisi tahtonut jotakuta\ntavottaa.\n\nLuostarin kello ilmoitti keskiyön tulleen ja samalla astui muutamasta\nkirkon ovesta sisälle vähäinen joukko munkkeja, palavat vahakynttilät\nkäsissä, toimittamaan messua jonkun vainajan haudalla.\n\nMaanantaiaamuna elokuun 16 p:nä pidettiin Knuutti piispan asunnossa\nkokous, ja kun herrainkokouksen avaamisen aika oli tullut, niin nähtiin\npaitsi Knuutti piispaa itseänsä myöskin Skaran Sigge piispan ja Birger\nTrollen sekä vielä parin valtaneuvoksen kulkevan sieltä yhdessä sille\ntalolle, jossa kokousta oli määrä pitää.\n\nTavallisesti pidettiin neuvoston kokoukset isossa keskusteluhuoneessa\n-- locutorium seculare -- joka oli veljien kokoushuoneustossa. Mutta\ntällä kertaa oli valittu talo kaupungin lounaiselta kulmalta.[11]\n\nPiispan asunnossa pidetty neuvottelu oli tehnyt vähän viivykkiä, niin\nettä toiset herrat olivat jo olleet koossa hetkisen, kun piispa ja\nhänen seuralaisensa saapuivat. Vanhimpana läsnä olevista piispoista,\nkoskapa ei ainoatakaan arkkipiispaa ollut saapuvilla, kävi Knuutti\npiispa istumaan kunniaistuimelle pitkän pöydän päähän, jonka ympärille\nmuut herrat asettuivat iän mukaan, kuitenkin siten, että Tuomas piispa\nistui Knuutti piispan oikealla puolella ja Sigge piispa vasemmalla.\nRitarit, joita oli saapuvilla neljä, istuivat Tuomas piispan sivulla ja\nsitten muut kaksitoista herraa, jotka eivät vielä olleet saaneet\nritarinarvoa, vaan olivat ainoastaan aseenkantajia eli asemiehiä, kuten\nsanottiin. Nuo neljä ritaria olivat Maunu Birgerinpoika, Niilo\nErengislenpoika, Kustaa Algotinpoika (Sture) ja Bo Steninpoika (Yö ja\nPäivä). Asemiesten joukossa istui Kaarlo Orminpoika, jolla vaakunassaan\noli oinaanpää (Gumsehufvud) ja hänen jälkeensä Birger Trolle,\nyksi niitä harvoja, joiden tähän aikaan huomataan käyttävän\nvaakunamerkkiänsä liikanimenään. Muista oli huomattavin Filip\nPietarinpoika (Bonde), Kaarlo Knuutinpojan orpana.\n\nSe pitkä pöytä, jonka ääressä neuvosherrat istuivat, täytti huoneen\nkeskustan, niin että toinen pää ylettyi lähelle pääseinää ja toinen\novelle, joka oli huoneen pitkällä puolella. Ulkopuolella ovea oli\nluhdin eteinen, josta kiertoportaat veivät alas torille. Alhaalla\nseisoivat ritarien palvelijat ja paljon kansaa käveli siitä ohitse edes\nvilahdukselta nähdäkseen ritarien viittoja taikka heidän kultaisia\nritarinvitjojansa.\n\nNiin pian kuin kaikki olivat käyneet paikoilleen, nousi Knuutti piispa\nseisomaan ja julisti kuninkaan nimessä ja hänen puolestansa kokouksen\navatuksi. Äänettömyyden synnyttyä piispa lausui:\n\n\"Tärkeän asian on meille täällä oleville armollinen herramme kuningas\nmäärännyt neuvoteltavaksi, sen näet, kuinka meidän on saatava autetuksi\nse niskoittelevaisuus, jota muutamat ilkeämieliset ovat osottaneet\nryhtyessään yllyttämään valtakunnan rahvasta kapinaan oikeata herraansa\nja kuningastansa vastaan. Se teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät\nmiehet, jolla on jotakin asiasta lausuttavaa, lausukoon ajatuksensa\njulki!\"\n\nPiispa istuutui ja useita nousi puhumaan, toinen toisensa perästä.\nUseimmat vaativat valtakunnan herroja ja miehiä tarttumaan aseihin ja\nkehottamaan kuningasta saapumaan valtakuntaan.\n\n\"Minusta näyttää\", sanoi Filip Bonde, vanhanpuolinen herra, jolla oli\navomieliset ja jalot kasvonpiirteet, \"Eerikki kuningas itse aiheuttavan\nkaiken nykyään tapahtuvan pahan, jos sen juuria kerran haetaan. Minun\ntietääkseni hän ei ole käynyt Ruotsin valtakunnassa sen jälkeen kuin\nkuningatar Filippa vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, erosi\ntästä elämästä. Siitä on jo kohta viisi vuotta eivätkä ne valtakunnan\nneuvokset, jotka silloin olivat koolla hänen luonansa täällä\nVadstenassa, neuvotelleet mistään valtakunnan hoitoa koskevista\ntoimista, vaan sielumessujen perustamisesta kuningattaren muistoksi.\nTämä ei ole valtakunnan hallitsemista lakien ja vanhain hyväin tapain\nmukaan. Kuningatar Margareta Valdemarintyttären kuolemaa seuraavan\nvuoden jälkeen en tiedä valtakunnan neuvoskunnan olleen koolla\nkuninkaan luona valtakunnan rajojen sisällä, mutta meitä on kyllä\nrasitettu matkustuksilla täältä Tanskaan. Ja nyt viimeksi on kuningas\nlykännyt muutaman vedotun ruotsalaisen oikeusasian[12] tanskalaisen\nneuvoston ratkaistavaksi... Kautta ritarisvaakunani, tämäpä näyttää.\nminusta siltä kuin isänmaamme olisi Tanskan alainen valtio eivätkä\nvaltakunnan herrat ja miehet toki sellaisilla ehdoilla liene valinneet\nEerikki kuningasta!\"\n\nRitari istuutui ja herrain vihaiset katseet heidän kuunnellessaan hänen\nlausuntoansa osottivat selvästi, että he olivat yhtä närkästyksissään\nkuin Filip ritarikin siitä halveksimisesta, jolla kuningas oli heitä\nkohdellut. Knuutti piispa, joka pelkäsi keskustelun kääntyvän aivan\nomituiseen suuntaan, jos useampia samanhenkisiä ääniä alkaisi kuulua,\nkiiruhti ohjaamaan huomiota takaisin keskustelun pääasiaan.\n\n\"Täysin oikeutetulta\", sanoi hän, \"minusta näyttää se valitus, jonka te\nFilip herra, nyt olette lausunut, ja varmaankin olemme samaa mieltä me\nkaikki, jotka nyt olemme täällä koolla. Minusta näyttää kuitenkin\npienemmältä se vaara, joka saattaa uhata kuninkaan puolelta, koska kai\nvähin itse kukin muistanemme mitä tapahtui joku aika sitten, jolloin\nnäet valtakunnan herrat ja miehet erottivat sekä kuningas Maunu\nEerikinpojan että Albrekt kuninkaan, ja varsin hyvin vielä toistekin\nvoipi tapahtua. Mitä kuninkaaseen tulee, niin hän on yhtä paljon meistä\nriippuva kuin me hänestä, mutta toinen on sen vaaran laita, joka nyt\nuhkaa ja joka on yhteinen sekä kuninkaalle että meille. Katsokaamme sen\ntähden ensiksi, jalot herrat ja kunnon miehet, kuinka pääsisimme\nerillemme tästä Engelbrektistä, sitten vasta on aika puhella kuninkaan\nkanssa. Monta mielipidettä on tästä asiasta lausuttu, muiden muassa\nsekin, että meidän on käytävä ase kädessä tuota häjyä talonpoikain\nyllyttäjää vastaan. Tämä neuvo on hyvä ja on lähtenyt urhokkaista\nsydämistä, mutta minusta rauhan miehenä se ei kuitenkaan näytä olevan\nparas. Talonpoikain päällikkö on jo kyllin voimakas vastustamaan\nkaikkia valtakunnan herroja ja sitä paitsi seuraa häntä jo, Jumala\nparatkoon, moni meidänkin keskuuteemme kuuluva mies. Mutta varmaa on,\nett'ei hän enää saa tulla voimakkaammaksi kuin nyt on, jos mieli meidän\nelää rauhassa Ruotsin valtakunnassa!\"\n\nPiispa istuutui ja taas pääsi äänettömyys vallalle salissa. Silloin\nnousi Birger Trolle paikaltaan ja pyysi puheenvuoroa.\n\n\"Tarkoin olen ajatellut, mitä täällä on lausuttu\", sanoi hän, \"ja\nerittäinkin viimeisiä sanojanne, arvoisa isä Knuutti piispa! Ja minä\nolen samaa mieltä kuin tekin, että etupäässä on talonpoikain yllyttäjä\nsaatettava pysymään alallansa, sillä talonpoikaiskapina koskee aivan\nvarmaan valtakunnan herroja ja miehiä yhtä paljon kuin kuninkaan\nvouteja, jollemme lankea Engelbrektin jalkain juureen, niin kuin,\nJumala paratkoon, monet jo ovat tehneet. Minä neuvon sen tähden, että\nlähetämme sanan tälle miehelle ja haastamme hänet tänne eteemme. Jos\nhän on, niin kuin sanoo olevansa, lain ja järjestyksen voimassapitäjä,\nniin hän saapuu ja silloin hän on meidän käsissämme ja me annamme lain\ntuomita. Jollei hän tule, niin hän sillä osottaa olevansa kapinoitsija\nja on isänmaansa vihollisena tuomittava.\"\n\nNämä Birger herran sanat saivat aikaan vilkkaan keskustelun, jossa\nmonta eri mielipidettä lausuttiin. Kiivaimmin niitä vastusti Tuomas\npiispa, kenties ainoa mies koko joukosta, joka kykeni oikein tajuamaan,\nmitä suurenmoista näytelmää Engelbrekt ja valtakunnan rahvas\nnäyttelivät.\n\n\"Niistä mielipiteistä, jotka tähän saakka on lausuttu\", sanoi hän\narvokkaisuudella, joka hyvin sopi hänen kauniisiin kasvoihinsa,\n\"näyttää minusta valtakunnan neuvoksille vähimmin sopivan se, joka\ntahtoo hyväksensä käyttää miehen lainkuuliaisuutta ikään kuin\nhoukutellaksensa hänet satimeen. En tahdo myöskään yhtyä niiden\nmielipiteeseen, jotka tahtovat tarttua miekkaan ja vuodattaa\nkansalaisten verta. Ainoana tehtävänä mielestäni on valtakunnan\nneuvostolla vaatia Eerikki kuningas viipymättä tulemaan tänne\nRuotsiin itse kitkemään pois ne rikkaruohot, joiden kitkemiseen\ntalonpoikaissotajoukko nyt on ryhtynyt.\"\n\nMutta hänen sanansa eivät miellyttäneet joukkoa ja Knuutti piispa ja\nSigge piispa puhuivat laajasti ja leveästi kapinasta, ja ett'ei\nkansanyllyttäjää kohtaan tarvinnut olla vilpitön. Lopuksi voittikin\nheidän mielipiteensä ja Birger herran ehdotuksen mukaisesti\npäätettiinkin laatia kirjelmä Engelbrektille ja haastaa hänet 24 tunnin\nkuluessa saapumaan neuvoston eteen.\n\nTämä päätös pantiin heti täytäntöön, kirjelmä laadittiin ja\nallekirjoitettiin ja kutsuttiin sisälle palvelija, jonka piti viedä se\nEngelbrektille Ringstaholmaan. Sillä oli nyt neuvottelu täksi päiväksi\npäätetty ja äänettömyys pääsi vähäksi aikaa vallalle salissa, ikään\nkuin jokainen olisi odottanut, että Knuutti piispa lopettaisi\nkokouksen. Silloin kuului yht'äkkiä satojen hevoskavioiden kopinaa,\njotka joka taholta lähenivät toria ja sitä taloa, jossa herrat olivat.\nBirger Trolle, joka istui lähellä muuatta torille antavaa ikkunaa,\nnousi katsomaan ikkunasta. Toisten katseet seurasivat häntä ja näkivät\nhänen kalpenevan.\n\n\"Mikä nyt, Birger herra?\" kysyi Knuutti piispa.\n\n\"Tori tulee täyteen aseellisia\", vastasi ritari, \"jolleivät silmäni\npetä, ovat ne kaikki talonpoikia!\"\n\nHerrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja kuulivat samassa kiivaiden\naskelien luhdinsalin kautta lähestyvän ovea. Ennen kuin he olivat\nennättäneet hämmästyksestään tointua, avautui ovi ja Engelbrekt astui\nhuoneeseen.\n\nVoimme helpommin mielessämme kuvitella kuin kertoa, mitä hänen\nesiintymisensä vaikutti pöydän ympärillä istuviin herroihin. Enimmin\nhämmensi heitä ja esti toimimasta se seikka, ett'ei noista levollisista\nja vakavista silmistä, jotka niin pelkäämättä katsoivat heihin,\nollenkaan näkynyt röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Päinvastoin ilmeni\nkasvoista surumielisyyttä, kun mies astui pöydän eteen ja tervehti\nvaltakunnan neuvoksia.\n\n\"Tuskinpa lienette odottaneet\",[13] alkoi hän sen jälkeen, \"näkevänne\nminun tulevan tänne joukkoonne, mutta Jumalan ja kaikkien valtakunnan\nsuojeluspyhäin nimessä toivon tulevani ystävänä ystävien pariin, vaikka\ntosin moni teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, ei ennalta\ntunne minua, muuten kuin kulkupuheista.\"\n\nVoimakkain ja arvokkain sanoin, mutta samalla elävän vakuutuksen koko\nlämmöllä hän sen jälkeen teki selkoa omastansa ja rahvaan hankkeesta.\n\n\"Aina siitä saakka kuin Maunu Eerikinpoika erosi valtakunnasta\", niin\nhän lopetti, \"ei täällä ole hallinnut kuninkaita, vaan tyranneja, jotka\neivät ole pyytäneet muuta kuin valtakunnan vahinkoa ja turmiota. He\novat olleet herroina omaksi edukseen, mutta eivät suinkaan maan ja\nrahvaan parhaaksi, niin kuin kuninkaan virka vaatii ja niin kuin ovat\nvannoneet. Valtakunnan linnoissa ja varustuksissa on hoitajina\nmuukalaisia, jotka vuosikausia ovat kiusanneet rahvasta ja\nköyhdyttäneet sen laittomilla toimenpiteillä ja kohtuuttomilla\nrasituksilla. Ja minä pyydän nyt sen tähden teitä, valtakunnan koolla\nolevat herrat ja miehet, kääntämään mielenne ja neuvottelunne siihen\nsuuntaan, että Ruotsin valtakunta saisi jälleen entisen vapautensa ja\npääsisi siitä sietämättömästä orjuudesta, jossa se nyt huokailee, niin\nettä jokainen voisi elää turvallisena lain suojassa!\"\n\nErilaisia mielenilmauksia vivahteli neuvosherrain kasvoilla\nEngelbrektin puhuessa. Moni painoi kovasti kättänsä tammista pöytää\nvasten, moni tapaili myöskin miekkaansa, mutta merkillisimmät olivat\npiispat nähdä, Knuutti piispa ja Tuomas piispa. Jälkimmäisessä sytytti\njokainen sana ikään kuin liekin palamaan, mutta hyväksymyksen ja\ninnostuksen liekin, kun taas edellisen kasvoista näkyi vaan kylmyyttä\nja kovuutta, ikään kuin ei hänen povessaan olisi ollenkaan ollut\nsydäntä sykkimässä.\n\nKnuutti piispa nousi puhumaan ja vastasi neuvoston nimessä.\n\n\"Kaksi eri asiaa\", sanoi hän, \"olette tässä esittänyt, Engelbrekt\nEngelbrektinpoika. Ensiksi olette esittänyt mikä teidän mielestänne on\noikeuttanut valtakunnan rahvaan tarttumaan aseisiin valtakunnan oikeata\nherraa ja kuningasta vastaan, ja juuri siitä asiasta ovat nyt\nvaltakunnan neuvokset koolla neuvottelemassa. Mutta se mitä sitten\nolette puhunut kuuluu minun korvistani käskyltä ja semmoista emme\nolleet odottaneet teidän suustanne kuulevamme. Ja tietäkää, eteemme me\nsaata luopua herrastamme ja kuninkaastamme, jolle olemme uskollisuutta\nvannoneet; me tahdomme pitää valamme!\"\n\nHerrat rohkaisivat näiden piispan sanain johdosta mielensä ja uhkaavia\nsilmäyksiä heitettiin Engelbrektiin. Mutta häneen eivät sanat eivätkä\nkatseet ollenkaan tehonneet; ainoastaan pian ohitse menevä kulmain\nrypistys näkyi ilmaisevan hänen muuta vastausta tuskin odottaneenkaan.\n\n\"Merkilliset ovat sananne, Knuutti piispa\", sanoi hän, \"ja tuskinpa\nniissä todenteolla aikonette pysyäkkään. Sillä jos asianlaita olisi\nsellainen, kuin nyt sanotte, niin voisi kuningas saattaa valtakunnan\nperikatoon yhdenkään käden voimatta kohota sitä pelastamaan. Ei, pyhän\nkolmiyhteyden nimessä, sellainen ei ole asianlaita! Kuningas on\nvannonut monta valaa eikä ole yhtään pitänyt; sen tähden ette te ole\nvelvolliset täyttämään hänelle, mitä olette vannoneet. Valtakunta,\nisäimme maa ennen kaikkea muuta, sen puolesta tulee kuninkaan niin kuin\njokaisen muunkin miehen uhrata henkensä ja verensä, vaikk'ei mitään\nvalaa olisi vannottukaan. Nyt on kuningas rikkonut valtakuntaa vastaan\nja rikkonut valansa ja tästä teidän valanne riippuvat. Kun hän ei pidä\nvalaansa, niin ovat teidänkin valanne mitättömät!\"\n\nKenties pettyi Knuutti piispa sen mielenliikutuksen laadusta, jota\nEngelbrektin puheesta ilmeni. Ehkä hän luuli sen ilmaisevan, että\nEngelbrekt pelkäsi sitä valtaa, jonka edessä hän nyt ensi kertaa\nesiytyi. Sillä eihän niitä herrajoukkoja, jotka tuon pienen\nvuoritilallisen kutsumina olivat kokoontuneet sekä Vesteråsiin että\nUpsalaan, käynyt asettaminen näiden herrain rinnalle, jotka hän täällä\nkohtasi itse kuninkaan kuuluttamassa kokouksessa. Tällaisen kokouksen\npiti muka tehota häneen, niin kuin herrasmies ylimalkaan vieläkin\ntehosi jokaiseen yksityiseen talonpoikaan, vaikka heidän välinsä jo\nolivatkin aivan toisellaiset, kuin muinoin olivat olleet, ja vaikka\ntalonpoika yhä enemmän alkoi älytä, että herra oli hänen vihollisensa,\njos kohta hän vielä lauloikin hänestä ja ylisteli häntä samoin kuin\nsiihen aikaan, jolloin ritari kuului rahvaaseen ja oli tämän\nkaunistuksena ja kukkana. Siltä kannalta tahtoi vanha piispa arvostella\nEngelbrektin esiytymistä pitäen hänen lausuntoansa, niin jyrkkä kuin se\nolikin, sisällisen arkuuden todisteena, jota rohkeain sanain oli määrä\npeittää. Voimakas sana vaan, joka ilmaisisi todellista valtaa, ja jota\nseuraisi vetoaminen miehen oikeudentuntoon, niin olisi hänen asiansa\nkohta ja hän itsekin neuvoston tuomion alaisena ja samalla tuo jo tehty\npäätös voimassaan. Voittamisen kiihkossa piispa kokonaan unhotti\nulkopuolella seisovan aseellisen joukon, joka olisi rynnäköllä\nvalloittanut rakennuksen, jos ainoatakaan hiuskarvaa sankarin päästä\nolisi kosketettu. Kenties hän myöskin luuli tuon joukon antavan mielin\nmäärin kohdella itseänsä, niin pian kuin pää oli poissa.\n\n\"Ei!\" huudahti hän terävin äänin ja nuhtelevin katsein, \"ei, me\ntahdomme pitää valamme. Ei ole heti luvallista nousta herraansa ja\nkuningastansa vastaan sen tähden että hän joissakin määrin on\nhairahtunut. Niin ollen ei pysyväistä vallasväkeä tulisi löytymään. Ei\njoka miehestä ole kuninkaan tuomariksi eikä joka mies kykene\npäättämään, milloin kuningas on erotettava, milloin ei! Eivät mitkään\nihmiset -- jatkoi hän sen jälkeen lempeämmin -- voi pitää keskuutta\nmuuten kuin että toisen täytyy kärsiä ja suvaita toista. Jos nyt\nvertaiseltaan täytyy paljon kärsiä, niin paljoa enemmän täytyy suvaita\nja kärsiä herraltansa ja kuninkaaltansa, jos ollenkaan haluaa\npysyväistä hallitusta. Joskus täytyy totella yhtä tyrannia välttääkseen\nuseampia. Missä ei mitään vallasväkeä ole, siellä tekee jokainen oman\nmielensä mukaan ja siten on olemassa monta tyrannia. Sen tähden on\nparempi kärsiä ja sietää oikeata herraansa ja kuningastansa kuin joutua\nmonen vallan alle.\"\n\nMutta piispan pitkä puhe ei ollenkaan pystynyt talonpoikaispäällikköön.\nHän ei luonut silmiänsä maahan, hän näytti tahtovan tarkastaa sydämen\njokaisen sopen siltä mieheltä, joka hänelle saattoi puhua näin. Mitään\nsanoilla kumoamista ei piispan lausunto ansainnut; se ei ollut minkään\narvoinen sen miehen mielestä, joka omin silmin oli nähnyt, kuinka nöyrä\ntalonpoika oli ollut kärsimään ja sietämään herraansa ja kuningastansa\n-- sen mielestä, joka itse kuninkaan edessä oli tarjonnut henkensä\nsaadakseen kurjuutta parannetuksi. Katkeruutta vaan ei pelkoa ilmeni\nhänen jaloista miehekkäistä kasvonpiirteistään.\n\n\"Ja minulle saatatte puhua nuo sanat, arvoisa herra, Knuutti piispa!\nSurukseni huomaan, ett'ette tahdo vetää yhtä köyttä minun ja rahvaan\nkanssa, jota sentään kokoukseenne tullessani toivoin. Mutta elkää\nluulko, te valtakunnan neuvoston herrat, että minä ja apumieheni olemme\nlähteneet rauhallisista majoistamme ja jättäneet rauhaisat askareemme\nnähdäksemme alullepantua työtämme turmelemassa ruotsalaisia miehiä,\njoita omat edut enemmän johtavat kuin rakkaus isänmaahan. Ja sen\ntähden, hyvät herrat, jollette tahdo yhdistää etujanne valtakunnan\netuihin, jollette tahdo antaa apuanne sen pelastamiseen, vaan\nmieluummin tahdotte pitää valapattoisen kuninkaan kuin isänmaan puolta,\nniin on henkenne ja omaisuutenne mennyttä!\"\n\nViha leimahti näitä sanoja lausuessa hänen silmistään ja varmoin\naskelin hän astui kunniaistuimen eteen, jossa Knuutti piispa istui\nkatsellen ihmeissään rohkeamielistä miestä. Mutta kummastus muuttui\nhätääntymiseksi, kun mies tarttui hänen piispankaapunsa kaulukseen ja\nveti hänet ikkunan eteen.\n\n\"Te tahdotte uhata sanoilla, herra piispa\", sanoi hän, \"mutta tuolla\nvoitte nähdä ne miehet, jotka vähemmin kuin minä sietävät semmoista\nleikkiä. Ne, jotka sanomattomissa tuskissa ovat katsoneet kuolemaa\nsilmiin, ne, jotka ovat nähneet vaimojensa ja lastensa kärsivän mitä\njulminta hätää, ne eivät ymmärrä sellaista puhetta kuin teidän, että on\ntoteltava kuningasta, joka itse on hyljännyt heidän valituksensa.\nKäteni viittaus vain ja te olette näiden miesten käsissä. Eivät he\nsiekaile, uskokaa minua, tuomitessaan sitä, joka on yhtä mieltä\nvaltakunnan vihollisten kanssa.\"\n\nVanha piispa vapisi kuin haavanlehti ja uskalsi tuskin katsoa ulos\nikkunasta. Engelbrekt päästi hänet irti ja tarttui Sigge piispaa käteen\n-- sekä vei hänet ikkunan eteen.\n\n\"Joutuin, jalot herrat\", sanoi hän sen jälkeen kääntyen herroihin,\njotka vielä istuivat pöydän ääressä, \"sanokaa joutuin mitä tahdotte! Ei\nyksikään teistä pääse täältä ulos, ennen kuin on ratkaistu, oletteko\nvaltakunnan ystäviä vai vihollisia?\"\n\nSyntyi hälinää herrain kesken. Kaikki nousivat paikoiltaan. Useat\nritareista paljastivat puoleksi miekkansa, ikään kuin olisivat\ntahtoneet syöksyä tuon uskaliaan miehen päälle, joka seisoi siinä\nniin tyynenä ja kuitenkin niin majesteetillisena kaikessa\nvilpittömyydessään. Vihdoin Tuomas piispa nousi puhumaan.\n\n\"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet\", sanoi hän, \"ei kukaan tuntene\nparemmin sydäntenne ajatuksia kuin minä ... pistäkää miekkanne\ntuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa\nmielenne! Mitä tahdotte?... Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia\nmiehiä?... Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?... Eikö hän ole\nkansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä\nisiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten\ntehtäväksi musertaa päänsä kallioon... Jos miehen sanoissa on totuutta,\nniin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän\nmieheen ja Ruotsin rahvaaseen!\"\n\nPiispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo\nmyrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi\nhuomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän\nkoetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge\npiispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas\npiispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta,\ntahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.\n\n\"Tahdomme\", vastasivat he melkein äänettömästi.\n\n\"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä\nkuninkaalle!\" käski Engelbrekt.\n\nJa niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain\nnimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää\nhuolen sen lähettämisestä kuninkaalle.\n\nVähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan\nkirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia\nkirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.\n\nHän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja\nsanoi:\n\n\"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin,\nEngelbrekt!\"\n\n\"Anna hänen tulla, Ulvi\", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen\naukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.\n\nPiispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot\nmielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.\n\nHän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Kiitos, jalo mies\", sanoi hän, \"sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen\nasti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt,\nja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa\nse tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte\nluottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan\nkuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle\nasialle, jolle olette itsenne pyhittänyt.\"\n\n\"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut\", vastasi\nEngelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, \"ja minä olen\nsydämessäni teitä siitä kiittänyt... Nyt olen iloinen voidessani sanoa\nsen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja\nmuutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala\nparatkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen\nsyntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin\nheidän herruudellaan!\"\n\n\"Niin, niin, Jumala paratkoon!\" lisäsi piispa, \"ja minun nykyinen\nasiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne,\nEngelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana...\"\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne\",\nsanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, \"mutta kauvas ei\nkanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin\nkuin se on johtanut isiämme.\"\n\n\"Amen!\" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä\nEngelbrektiä kohti.\n\nHetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus\noli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa\nkysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.\n\n\"Tiedätte hyvin\", sanoi hän, \"että näiden seutujen köyhällä kansalla on\nnoiden monien suurten tyrannien joukossa monta pientäkin. Täällä pitkin\njärven rantaa on linna toisensa vieressä ja muutamassa suurimmista on\neräs vanhimpia vihollisianne...\"\n\n\"Juhani Wale, Stegeborgissa!\" keskeytti Engelbrekt. \"Se mies on\nkarannut käsistäni Borganäsistä ja Köpingistä aina näille seuduille\nasti, mutta haluttaapa minua nähdä, emmekö lopulla saa häntä\nkierretyksi. Marssin Ringstaholmasta pitkin järven rantaa ja aion\nsilloin, jos Jumala tahtoo, käydä myöskin Stegeborgissa, ennen kuin\ntapaan itägötiläiset, jotka olen kutsunut tulemaan vastaani\nSöderköpinkiin.\"\n\n\"Sitä miestä ei ole helppo saada kiinni ja hänellä on paljon ja\nmahtavia ystäviä\", huomautti piispa. \"Hänet on myöskin nähty täällä\nnäinä päivinä, niin on minulle sanottu.\"\n\nSen enempää ei siitä asiasta puhuttu ja hetken kuluttua poistui piispa.\n\nEngelbrekt läksi varhain seuraavana aamuna liikkeelle ja palasi\nRingstaholmaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nKiusaaja.\n\n\nJoitakuita päiviä äsken kertomamme Vadstenassa pidetyn kokouksen\njälkeen seisoi Juhani Wale muutamassa Stegeborgin linnantornin\nikkunassa. Hänen edessänsä oli ihana lahti metsien ja niittyjen\nreunustamana elokuunauringon täydessä paisteessa. Mutta kuitenkin oli\nhänen silmänsä synkeänä ja hänen otsansa, jota hän ikkunanlaudoitukseen\nnojasi, oli syvissä kureissa. Äsken avattu kirje oli hänen edessään\nleveällä ikkunanlaudalla ja hänen vasen kätensä sen päällä.\n\nMuuan palvelija seisoi jokseenkin huolimattomassa asennossa huoneen\ntoisen ikkunan ääressä ja hänkin katseli silmiänsä pois kääntämättä\nmaisemaa taikka oikeammin mitä sen kauniin näkyalan kehyksien sisällä\ntapahtui, joka aukeni linnantornista katselijan silmien eteen.\n\nTuolla alhaalla Vikbomaan rannalla tulvi esiin metsästä ja poikki\nniityn summaton määrä aseellista väkeä, parvittain, joukoittain, ja\nauringon säteet heijastuivat takaisin tuhansista kiiltävistä\nkeihäänkärjistä, niin että kamalia salamoita välähteli tummaa\nhonkametsää vasten.\n\n\"Tuo koskee silmiin\", sanoi palvelija ja käänsihe pois ikkunasta\nvoutiin päin. \"Tuo näyttää siltä kuin kummituksia lähtisi joka puusta.\nMitä aiotte nyt tehdä, vouti?\"\n\nVouti kääntyi ympäri ja tuijotti palvelijaan.\n\n\"Linna on hukassa\", sanoi hän sen jälkeen aivan tyynesti.\n\n\"Ja Juhani Wale myöskin\", jatkoi palvelija pirullisesti hymyillen.\n\"Olette viipynyt liian kauvan, vouti! Katsokaa ... katsokaa\", palvelija\nriensi sen ikkunan eteen, jonka luona vouti seisoi, ja osotti\noikeanpuolista rantaa, jolla näkyi jono ratsumiehiä ja etunenässä tuo\nhelposti tunnettava Engelbrekt sekä hänen rinnallaan Herman Bermanin\npitkä, hoikka vartalo, \"katsokaa ... tuollahan ratsastaa nyt\nnuorukainen, jonka sydänveren te kerran halusitte juoda. Ha-ha-ha,\nvouti ... osat ovat vaihtuneet. Näyttääpä siltä kuin viimeinen hetkenne\nnyt olisi tullut.\"\n\n\"Ei, kautta pyhän Tapanin, suojeluspyhäni!\" huudahti Juhani Wale ja\nkoetti näyttää lannistumattoman rohkealta, vaikka hänen poskensa olivat\nkalpeat ja koko ruumista värisytti, \"ei vielä, ei vielä, Maunu.\"\n\n\"Aiotte ehkä puolustaa linnaa ja kuolla miekka kädessä, niin kuin\nritarin tulee ja sopii! Ja sitten on arvoisa neiti sureva kuolemaanne\nojentamalla voitonseppeleen tuolle nuorukaiselle, joka...\"\n\n\"Ei ikinä, Maunu!\" puhkesi vouti sanomaan. \"Näetkö tätä kirjettä... Ei\nole vielä lautapelimme viimeistä nappulaa siirretty. Sinä autat minua,\nMaunu, ja sitten jaamme tasan... Näetkös, kreivi on palannut ja kohtaa\ntyttärensä, luultavasti Vadstenassa... Sinne aion itse mennä, mutta\nsinun tulee saada kreivi käsiisi. Hän on karannut vankilastaan\nKöpenhaminasta, hän tulee pyhiinvaeltajana tänne valtakuntaan ... sinun\ntulee mennä Smålantiin ja suurta vaivaa ei tuota sinulle tuon vanhan\nmiehen valtaasi saaminen. Vapautensa ja henkensä lunnaiksi on hän\nantava arvoisan neidin ja sitten...\"\n\nKova räikähdys pani tornin ikkunanruudut rämisemään. Se ääni tuli\ntorvista, joilla linnan puolustajia herätettiin toimimaan.\n\n\"Te puhutte, ikään kuin vielä olisimme vapaat toimimaan\", virkkoi\nMaunu.\n\n\"Se jää minun asiakseni... Kun myrsky riehuu, niin taipuu kaisla ja\nnousee jälleen tammen taittuessa. Nyt seuraa menestys tuota miestä\ntuolla alhaalla, mutta hänen päivänsä ovat luetut... Me emme häntä\nunhota!\"\n\nTaas kuului räikähdys linnanportin edustalta.\n\n\"Ymmärrämmekö toisemme?\" kysyi vouti.\n\nPalvelija nyökäytti päätänsä kamalan totisena.\n\nTuossa tuokiossa avattiin linnanportti ja Juhani Wale astui nöyrän\nnäköisenä sillan ylitse rannalle, johon Engelbrekt oli hevosensa\nseisattanut.\n\n\"Sinun pitää heti antaa minulle linna!\" sanoi Engelbrekt hänelle.\n\n\"Linnaa jättämään olenkin tullut tänne!\" vastasi vouti.\n\nEngelbrekt katsoi kummastellen häneen.\n\n\"Ja linnasta, jonka viivyttelemättä ja ilman hyökkäystä jätän käsiinne,\nminä vaadin vapaan lähdön.\"\n\n\"Paljoapa vaadittekin, Juhani Wale!\"\n\n\"Mutta en enempää kuin te olette antava, Engelbrekt! Arvelenpa, että\naika on teille kallista, ja neljätoista päivää voin pitää linnaa\nkuninkaan varalla koko sitä isoa sotajoukkoa vastaan, joka teitä\nseuraa. Sillä ajalla saattaa paljon tapahtua ja te saatatte paljon\nmenettää... Olette nyt tullut eteläpuolelle metsää, Engelbrekt, ja\ntiedätte paremmin kuin voin sanoakkaan, minkämielisiä herrat täällä\novat.\"\n\n\"Sen vaan tiedän\", keskeytti Engelbrekt, \"ett'ei hävyttömämpää konnaa\nkuin te, Juhani Wale, ole koskaan ollut tämän maan päällä, ja jollette\nvilpittömyyteeni luottaen olisi tullut tänne, niin pitäisin nyt\nteidät vankinani ja maksattaisin paikalla kaiken sen pahan, mitä\nkotiseudulleni olette tehnyt ja viimeksi Borganäsissä minulle\nitselleni. Mitäpä sanoisitte, vouti, jos jättäisin teidät tuon miehen\nkäsiin?\"\n\nEngelbrekt osotti Herman Bermania, joka synkkänä ja umpimielisenä istui\nhänen rinnallansa.\n\n\"Sitäpä ette toki tee... Engelbrekt ei voi tahrata nimeänsä sellaisella\nteolla!\"\n\n\"Palaja takaisin linnaan, Juhani Wale, ja sulje portti ... tahdon ottaa\nsekä linnan että sinut asevoimalla...!\"\n\nHerman Berman ratsasti esiin kuullessaan nämä vihaisella äänellä ja\nsäihkyvin silmin lausutut sanat. Hän laski kätensä kasvatusisän\nkäsivarrelle ja sanoi:\n\n\"Minusta näytät tällä kertaa ajattelevan enemmän minua, kasvatusisä,\nkuin valtakuntaa, joka kuitenkin tähän saakka on ollut etusijassa...\nOta linna tämän miehen kädestä ja anna hänen mennä matkoihinsa -- sen\nneuvon annan sinulle. Sillä isiemme laissa ei ole yhtään tämän miehen\nrikokseen sovitettavaa riviä eikä rangaistustakaan. Rehellinen mies ei\ntahdo vaihtaa sanoja hänen kanssansa... Pane hänet venheeseen ja salli\nhänen ottaa mukaansa, mitä omaisuudestaan saa siihen mahtumaan...\nJumala ja Pyhä Eerikki tuomitkoot hänet.\"\n\nEngelbrekt istui kauvan ja punnitsi Hermanin sanoja.\n\n\"Jääköön siihen, mitä olet sanonut, Herman...\" sanoi hän viimein.\n\"Lähtekää täältä, vouti, mutta pankaa merkille sanani ... sillä\nhetkellä, jolloin tämän päivän jälkeen astutte jalkanne ruotsalaiselle\nalueelle ja joudutte minun käsiini, ette ole enää näkevä päivän valoa.\"\n\nVouti tahtoi yhä vielä puhua asiansa hyväksi, mutta Engelbrekt antoi\nmerkin kädellään ja Herman Berman ynnä joukko ratsumiehiä ottivat\nvoudin keskeensä ja ratsastivat sillan ylitse.\n\nVähän sen jälkeen oli linna Engelbrektin hallussa. Juhani Wale nousi\nparin miehen kanssa linnansillan luona veneeseen ja heidän nähtiin\nkohta häviävän saarien taakse itään päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin illalla tuli Engelbrekt ratsain Söderköpinkiin. Hänellä oli\nainoastaan Herman Berman ja muutamia vuoritilallisia mukanansa. Joukko\nkansaa oli jo kokoutunut kaupunkiin ja monta herraakin nähtiin\nratsastavan sen kaduilla. Seuraavana päivänä oli näet määrä pitää tuo\nkuulutettu kokous itägötiläisrahvaan kanssa.\n\nEngelbrekt meni erääseen vaatimattomaan majataloon, jossa hän aikoi\nlevähtää muutamia tunteja Vadstenan kokouksen jälkeisten vaivaloisten\npäiväin perästä. Hän oli sen jälkeen kuin Ringstaholma oli jätetty\nhänen käsiinsä tehnyt kiertomatkan pitkin rannikkoa ja valloittanut\nkaikki ne pienet linnat, joita sinne oli rakennettu ja joista Rönö oli\ntärkein. Useimmat oli hajotettu maahan. Ainoastaan sellaiset linnat\njätettiin hajottamatta, jotka saattoivat kelvata maan puolustukseen.\nSen tähden sai myöskin Stegeborg jäädä paikoilleen korkeine\ntorneineen ja vankkoine muureineen, jäädä Itägötinmaan saariston\njättiläisvartijaksi.\n\nMutta se tavaton menestys, joka aina näihin asti oli seurannut\nvapaudensankaria, siitti kateutta monen mieleen ja se valta, joka\nhänellä oli, ei minkäänlaisista anastuksista saatuna vaan seurauksena\nitse hänen asemastaan, hän kun oli koko kansan pyhimpäin toiveiden ja\nharrastusten elävänä ilmauksena -- tämä valta peljästytti kaikkia\nniitä, jotka olivat unhottaneet, että oli olemassa rahvas, jolla oli\noikeudet yhtä vanhat kuin Ruotsin laki.\n\nUseimmat niistä herroista, joiden äsken Vadstenassa täytyi taivuttaa\nkopeat päänsä tämän rahvaantahdon ja sen edustajan edessä, olivat\nmieleltään tällaisia. Suuttumus ja kateus, viha ja pelko ja vielä\nlisäksi kostonhimo, -- siinä ne tunteet, jotka heidän sydämissään\nriehuivat soentaen heidät niin kokonaan, että he eivät toivoneet mitään\nmuuta kuin tuon uskaliaan talonpoikaispäällikön kukistamista.\nHuolenpitoa valtakunnasta, Ruotsista, yhteisenä isänmaana, jonka\nhyväksi jokaisen piti uhrata kaikki, -- mitään sellaista ei heidän\naivoihinsa mahtunut.\n\nHeidän oma valtansa, heidän omat rikkautensa, heidän oma persoonansa --\ntämä oli heillä isänmaana. Kaksi vihollista oli heillä ja heidän\nharrastuksillaan, toinen oli kuninkaanvalta, toinen kansanvalta.\nEdellinen oli jo voitettu, jälkimmäinen nousi juuri nyt toimimaan ikään\nkuin vuosisataisesta unesta heräten.\n\nKauvan kesti, ennen kuin valtakunnan herrat ja mahtimiehet kykenivät\nkäsittämään mitä oli tekeillä, ja että rahvas todellakin oli\nyhteiskunnallinen valta, jolla oli voimansa itsessään. He halusivat\nniin kauvan kuin suinkin pitää kaikkea tätä kapinana, erhetyksenä,\njonka alkuunpanija oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hänen\nkukistuessaan oli kaikki taas palaava entiselleen, niin kuin kevättulva\nkatoaa peittämiltään kedoilta, sitten kuin lumi on tunturin huipulta\nsulanut pois.\n\nErittäinkin olivat ne, jotka olivat jousensa kireimmälle jännittäneet\nja sen tähden kireimmin saaneet tuntea Engelbrektin esiintymisen\npakottavaa voimaa, taipuisat toimimaan tähän suuntaan. Knuutti piispa\nja herra Birger Trolle olivat uutterasti neuvotelleet keskenään aina\nsiitä saakka kuin läksivät Vadstenasta, ja se neuvo, jonka piispa\nJuhani Walelta luostarinkirkossa sai, pistihe näissä neuvotteluissa\ntuon tuostakin esiin siinä juonien vyyhdessä, jonka lopputarkoituksena\noli Engelbrektin kukistaminen. Kannattihan ainakin koettaa.\n\nSiinä tarkoituksessa oli piispa tänään saapunut Söderköpinkiin ja hänen\nseurassaan olivat Birger Trolle ja veljenpoika Bo Steninpoika.\n\nMyöhään illalla he läksivät siitä komeasta rakennuksesta -- nykyään sitä\nsanotaan Bonkartanoksi -- joka kuului rikkaalle Kaarlo Knuutinpojalle\n(Bonde) ja jossa he majailivat. Kun he olivat saapuneet sille\nvaatimattomalle talolle, jossa Engelbrekt asui, vietiin heidät heti\nhuoneeseen. Engelbrektin luona oli Herman Berman ja muuan toinen komea\nmies, nimeltä Jösse Niilonpoika. He olivat parhaillaan neuvottelemassa\nhuomispäivän kokouksesta, kun nuo kolme herraa saatettiin tupaan.\n\n\"Oudoksutte varmaankin tuloamme\", alkoi piispa, \"mutta kun olemme\nsaaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme\nolevan eduksenne.\"\n\n\"Niin luulen minäkin\", vastasi Engelbrekt, \"sillä tuskinpa muu kuin\nvaltakunnan etu lienee syynä tuloonne!\"\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.\n\n\"Mikäpä muukaan?\"\n\n\"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin -- teidän\netuanne.\"\n\n\"Minunko etuani...?\"\n\n\"Niin ... epäilettekö sitä?\"\n\n\"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti\npiispa... Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla\nminulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi\nmyöskin valtakunnalle.\"\n\n\"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä\nsanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja\nolemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan\nhyväksi ottanut huoleksenne... Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko\nteille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme\npalkinnon...?\"\n\nEngelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.\n\n\"Yhdessä suhteessa ilahdutatte minua suuresti näillä sanoillanne,\narvoisa herra\", sanoi hän, \"siinä nimittäin, että niillä osotatte\ntäyttä totta harrastavanne minun ja rahvaan asiaa, ja jo siinä on\nminulle palkintoa kyllin.\"\n\n\"Toisenlaista olemme kuitenkin ajatelleet\", jatkoi siitä huolimatta\npiispa hymyillen.\n\n\"Olettepa sitten paljon minua muistaneet näinä päivinä!\"\n\n\"Teistä mahtanevat kai nyt kaikki puhua ja teitä kaikki ajatella\nRuotsin valtakunnassa!\"\n\n\"Mutta tuskinpa lienee kukaan ajatellut palkintoa tai puhunut\nsellaisesta, kun työ on tuskin vielä puolitiehen tehty!\"\n\n\"Puoleksi tehty työ on päätöstänsä lähellä\", sanoi piispa, \"sitä voi\narvostella. Ja sen tähden ... mitä sanoisitte, jos valtakunnan\nneuvokset tarjoaisivat teille jonkun niistä linnoista, jotka nyt olette\nottanut noiden julmien voutien käsistä?\"\n\n\"Linna... Minä, Engelbrekt ... mitä sanotte, arvoisa herra?\"\n\nHuomattava hymy värähteli piispan suupielissä ja hän hieroi nähtävän\ntyytyväisenä käsiänsä vastakkain.\n\n\"Voitte itse valita, Engelbrekt\", lisäsi hän, \"valtakunnan neuvokset\nnäkisivät mielellään jonkun parhaimmista teidän käsissänne!\"\n\nEngelbrektin silmät tuijottivat hetkisen elottomina, mutta sitten\nniihin taas ilmautui eloa ja tulta ja hän katsoi tuimasti piispaan.\n\n\"Kummallista on puheenne, arvoisa herra\", sanoi hän, \"ja tuskinpa voin\nymmärtää tarkoitustanne...\"\n\n\"Ymmärtäkää se sanojeni mukaisesti! Elkää arvelko kauvan ... Nyköping,\nRingstaholma ... lausukaa suoraan toivomuksenne!\"\n\n\"No niin, arvoisa herra, tahdon lausua julki sydämeni ajatuksen enkä\nsiihen tarvitse pitkää arvelunaikaa. Ainoastaan yksi seikka voi saada\nminut vastaan ottamaan linnan ja se on...\"\n\n\"Olkaa huoleti, Engelbrekt, kaikki ehdot täytetään!\"\n\n\"Sitä ehtoa te tuskin kykenette täyttämään\", virkkoi Engelbrekt\nhymyillen, \"se ehto on vaan Ruotsin rahvaan täytettävissä, herra\npiispa. Ainoastaan jos rahvaan etu sitä vaatii ... silloin en tahdo\narvella. Mutta vielä, arvoisa Knuutti piispa, vielä ei se aika ole\ntullut. Sydämen kiitos hyvästä tarkoituksestanne!\"\n\n\"Te siis kieltäydytte... Te siis toden totta hylkäätte tarjoukseni?\"\n\n\"Niin, minä kieltäydyn toden teolla!... Mutta\", lisäsi hän heti sen\njälkeen, \"täällä läheisyydessä on yksi linna hoitajatta ja se tarvitsee\nlinnanherran, joka kykenee pitämään sitä Ruotsin valtakunnan varalla.\nMitäpä sanoisitte te, Knuutti piispa, jos minä Ruotsin rahvaan puolesta\npyytäisin teitä ottamaan sen haltuunne...\"\n\nPiispa joutui nyt vuorostaan aivan ihmeisiinsä ja hän tunsi, miten\nkaikkien silmät kääntyivät häneen.\n\n\"Mitä linnaa tarkoitatte, Engelbrekt?\" änkytti hän ikään kuin aikaa\nvoittaakseen.\n\n\"Saatuani Ringstaholman, josta äsken puhuitte, herra Niilo\nErengislenpojan huostaan, on teidän hippakunnassanne jälellä Stegeborg\ntuolla lahdelmassa.\"\n\n\"Se on koko Linköpingin hippakunnan parhaimpia!\" sanoi piispa kätensä\npullealle vatsallensa ristiin pannen.\n\n\"Mutta teidänkin tulee päättää pian, arvoisa herra\", lisäsi Engelbrekt.\n\"Sillä helposti voinette huomata, ett'ei tämän linnan kauvan tarvinne\nhaltijaansa hakea. Olenhan tosin vaan halpa vuoritilallinen, mutta\nlinna on siltä yhtä komea ja monta linnaa on tämä käsi näinä päivinä\nluovuttanut.\"\n\nPiispa oli nähtävästi pulassa. Linnaa siihen kuuluvine lääneineen hän\nei millään ehdolla tahtonut päästää menemään läpi käsiensä, mutta\ntoiselta puolen tuntui myöskin jokseenkin vaikealta joutua\nalakynteen, niin kuin kävisi, jos hän heti ottaisi vastaan linnan\ntalonpoikaispäälliköltä.\n\n\"Asia on sangen tärkeä\", änkytti hän, \"ja sen tähden täytyy minun\ntuumia huomiseen.\"\n\n\"Ei, ei, arvoisa Knuutti piispa\", myhäili Engelbrekt, \"juuri tällä\nhetkellä teidän tulee sanoa, kumpaako tahdotte. Huomenna on jo toinen\nlinnanherrana Stegeborgissa, jos te kieltäydytte.\"\n\nPiispa tuumi hetkisen.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän, \"minä olen pitävä Stegeborgin Ruotsin valtakunnan\nvaralla.\"\n\nVähän sen jälkeen oli Engelbrekt taas yksin omiensa kanssa. Mutta hymy\nväreili vielä hänen huulillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli tuo suuri kokous. Engelbrekt astui koolla\nolevan itägötiläisrahvaan eteen, selitti suoralla, voimakkaalla\nkaunopuheliaisuudellaan syyn, miksi hän ja taalainmiehet olivat\nlähteneet kotiseuduiltaan vapauttamaan isänmaata ulkomaalaisten\nmielivaltaisesta ja julmasta hallituksenpidosta ja kysyi, tahtoivatko\nitägötiläiset yhtyä häneen ja valtakunnan muuhun rahvaaseen.\n\nMyrskyisä myöntymyshuuto kajahti vastaukseksi hänen kysymykseensä\ntäällä niin kuin kaikkialla, missä hän oli kulkenut ja kysynyt samaa\nasiaa. Sorto oli samanlainen kautta koko valtakunnan, vaikk'ei missään\nmuualla kuin Taalainmaassa ollut uskallusta ryhtyä vastarintaan. Ja se\nlisä, jonka sotajoukko nyt itägötiläisten yhtymisestä sai, teki\nEngelbrektille mahdolliseksi panna toimeen tuuman, jota hän jo kauvan\nvapautustyötä jouduttaakseen oli miettinyt. Hän jakoi näet tuon ison\nsotajoukon kolmeen osastoon, joista jokaisen tuli toimia itsekseen ja\nsitten yhtyä läntisellä rajalla.\n\nTästä tuumasta hän oli useissa tilaisuuksissa puhunut ja oli myöskin\nylimalkaisesti viitoittanut sen tien, jota kunkin osaston tuli kulkea,\nmutta hän ei ollut koskaan maininnut, kutka aikoi asettaa näiden\njoukkojen päälliköiksi. Siitä olivat sotajoukon etevimmät miehet joskus\npuhelleet, ne, jotka olivat Engelbrektiä lähinnä, ja aina oli pidetty\nvarmana, että Eerikki Puke oli tuleva toista osastoa johtamaan ja\nmahdollisesti Jösse Niilonpoika toista. Engelbrekt ei itse ollut\nkoskaan tahtonut siitä mitään sanoa.\n\nNyt oli Eerikki Puke toisella taholla ja sen vuoksi aljettiin\npäälliköksi arvailla nuorta, reipasta Herman Bermania, joka oli koko\nsotajoukon lemmikki. Mutta moni piti häntä liian nuorena niin tärkeään\ntehtävään. Itse hän tuskin sitä ajatteli, vaikka hänen sydämensä paisui\nuljaista urotöiden ja kunnian unelmista, joka kerta kuin päällikkyys\ntuli puheeksi. Kenties oli hänellä myöskin näiden unelmien rinnalla\nmielessä joku, joka lupaili suloisempaa palkintoa -- palkintoa, jonka\nvoittamiseen urotyöt raivaisivat hänelle tien. Toivo on nuoruuden paras\nomaisuus ja missä hyvänsä sitä vähänkin pilvien raosta pilkottaa,\nsiellä se jo sille häikäisevänä aurinkona paistaa.\n\nKenties se juuri tällainen tila saattoi Hermanin kalpeat posket\npunottamaan hänen kainosti asettuessaan Engelbrektin selän taakse\nniiden vakavien miesten piiriin, jotka olivat kokoontuneet asiasta\nneuvottelemaan, taikka pikemmin kuulemaan Engelbrektin päätöstä. Ei\nnäet ollut ketään koko suuressa sotajoukossa, joka ei luottanut\nEngelbrektiin kuin johonkin yli-inhimilliseen olentoon. Ja sen tähden\noli hänen tahtonsa kaikille lakina, sen tähden olivat neuvottelut\ntuskin muuta kuin hänen ehdotustensa vahvistamista. Mutta ne olivat\nkuitenkin välttämättömät, koska ne olivat luonteenmukaisia tälle\nkapinalle, jonka ehtona ja päämääränä oli joka miehen vapauden ja\npäätösvallan säilyttäminen.\n\n\"Nyt on sotajoukko jaettu\", sanoi Engelbrekt muutamista asioista selon\ntehtyään, \"ja mikäli minusta näyttää, tulee yhden osaston kulkea pitkin\njärvenrantaa. Tjustiin ja Stäkeholmaan. Toisen joukon tulee mielestäni\nsuunnata kulkunsa Smålantiin ja alkaa tehtävänsä Rumlaborgin voutia\nahdistamalla ja päättää se Hallannin rajan puolella. Siellä aion, jos\nJumala meitä auttaa ja kaikki hyvin käy, olla vastassa kolmansine\nosastoineni. Tämän vien täältä pohjoista kohti Örebrohon, jossa, kuten\ntiedätte, Matti Kettilberg meitä odottaa. Kun kerran se linna on\nhallussamme, niin saatamme lähteä länsigötien luokse. Sellaiset ovat\naikeeni, jos ne hyväksytte!\"\n\n\"Viisaasti olet puhunut, Engelbrekt\", sanoi muuan vanha\nvuoritilallinen, \"ja kolmella haravalla joutuu työ paremmin kuin\nyhdellä, vaikka se olisikin iso. Jospa Jumala ja Pyhä Eerikki meitä\nauttaisivat, että voisimme kääntyä kotiin päin jo Mikkelin aikoihin.\"\n\n\"Sitten on vielä asetettava päälliköt sotajoukolle\", jatkoi Engelbrekt,\n\"mitä arvelette...?\"\n\n\"Sen asian voinet sinä, Engelbrekt, ratkaista, niin kuin hyväksi näet,\narvelen ma!\" virkkoi muuan läsnäolijoista, rotevakasvuinen, iso- ja\nharmaapartainen talonpoika.\n\nJa kaikki läsnäolijat yhtyivät häneen. Engelbrekt arveli hetkisen,\nennen kuin uudelleen ryhtyi puhumaan, ja loi ikään kuin tarkastelevia\nkatseita koollaoleviin.\n\n\"Jos olette samaa mieltä kuin minä\", sanoi hän, \"niin asetamme Jösse\nNiilonpojan, jonka kaikki tunnemme rehelliseksi ja pelkäämättömäksi\nmieheksi, toisen joukon päälliköksi. Hänen tulee mielestäni kulkea\ntästä järvenrantaa etelään päin. Sille joukolle taas, jonka on\nmarssiminen halki Smålannin, ehdottelen pantavaksi Herman Bermanin...!\"\n\nHerman säpsähti nämä sanat kuullessaan. Veri syöksähti hänen poskiinsa\nja niistä taas sydämeen. Tuntui siltä kuin tenholaulu olisi hivellyt\nhänen korviansa.\n\nKasvatusisän sanat antoivat semmoisen tunnustuksen hänen arvolleen,\nett'ei hän moista ollut voinut uneksiakkaan, ja se synnytti voiman,\njoka sai synkkyyden hänen otsaltaan poistumaan ja sytytti rohkeutta ja\ntoivoa hänen säteileviin silmiinsä. Nuo vakavat uroot näkivät\nihmeekseen, minkä vaikutuksen tämä näin myönnetty merkitys teki nuoren\nmiehen mieleen ja hyväksyvä hymy näkyi heidän kasvoiltaan. Miehuullisen\nryhdikkäästi hän astui Engelbrektin eteen.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän, \"annatko minulle suurempaa arvoa, kuin voin\nansaita, Engelbrekt! Sen vaan tiedän, että mieluummin panen henkeni\nalttiiksi kuin petän sinun ja miesten luottamuksen. Olen kuitenkin\nvielä nuori ja tuskin moiseen toimeen pystyvä, varsinkin kun tupa on\ntäynnä vanhoja, kokeneita miehiä. Minä sanon suoraan, sydämeni halajaa\nkiihkeästi ratsastaa sotajoukon etunenässä, mutta en siihen pyri, jos\njoku muu sitä paikkaa haluaa. Täällä ovat koolla koko sotajoukon\netevimmät miehet... Jos tahdotte vahvistaa Engelbrektin ehdotuksen,\nniin silloin olen haluten ja iloiten ryhtyvä toimeen!\"\n\nHän pyörähti viimeisiä sanoja sanoessaan ympäri piirissä, mutta joka\ntaholta näki hän lempeitä, hyvänsuopia kasvoja.\n\n\"Tosin olet nuori, Herman!\" virkkoi se vanha vuoritilallinen, joka\näsken oli puhunut, \"ja kyllä saattaa tehtäväksesi pantu toimi näyttää\nvaikealta, mutta sinä olet kasvanut mieheksi Engelbrektin silmäin alla.\nVapaasti ja pakotta vahvistan hänen vaalinsa. Jumala olkoon kanssasi,\nnuori mies!\"\n\nJa kaikki läsnäolijat yhtyivät näihin sanoihin ja voimakkailla\nkädenlyönneillä vahvistettiin nimitys.\n\n\"Ja jo tänään lähdemme liikkeelle\", lisäsi Engelbrekt, \"jokainen\ntahollensa.\"\n\nMiehet poistuivat sitten vähitellen. Herman Bermanilla ja Jösse\nNiilonpojalla oli paljon puuhaa matkaanlähdön järjestämisestä.\nMyöhemmin iltapäivällä oli sentään Herman Berman valmiina ja muutamat\nosastot hänen sotajoukkoansa olivat jo matkalla. Kohta sen jälkeen\nnähtiin myöskin Jösse Niilonpojan osaston alkavan lähteä liikkeelle.\nMolemmat päälliköt itse tulivat Engelbrektin luokse sanomaan\njäähyväisiä ennen lähtöänsä.\n\nErkki piteli Brandia, sill'aikaa kuin Herman meni majataloon.\nEngelbrekt oli yksin.\n\n\"Kiitos, kasvatusisä!\" sanoi Herman ja tarttui Engelbrektiä käteen.\n\nEngelbrekt piti kauvan hänen kättänsä omassaan ja katseli hänen\navomielisiä, rehellisiä kasvojansa, joille ilo ja toivo olivat valaneet\nhetkellistä valoansa.\n\n\"Usein olet minulta kysynyt, Herman\", sanoi hän, \"enkä minä ole\nvastannut. Mutta lähde rohkein mielin matkaan... Kenties olet työsi\ntoimitettuasi saava vastauksen minulta tai ... joltakin toiselta.\"\n\nNäin sanoen Engelbrekt lempeän pakottavasti työnsi kasvattipoikansa\nkäden irti omastaan. Herman viipyi vielä ja kysymys pyrki esiin hänen\nhuuliltansa. Mutta Engelbrekt viittasi kädellään.\n\n\"Nouse ratsaille ja ratsasta joutuun Rumlaborgiin, Herman!\nLänsigötinmaassa näemme toisemme jälleen.\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen vei Brand huimasti nelistäen\nisäntänsä ulos kaupungista.\n\nEngelbrekt itse viipyi viimeiseksi. Vielä sen jälkeen kuin hänen oma\njoukkonsa oli lähtenyt matkaan valmistelihe hän jalkaisin lähtemään\nmajatalosta ja siis vielä jonkun aikaa viipymään tuossa kaupungissa.\n\n\"Nyt lyö kello seitsemää Pyhässä Aegidiuksessa!\" sanoi Ulvi\npuoliavonaisesta ovesta ja Engelbrekt meni ulos kartanolle.\n\nHän näytti vakavalta ja juhlalliselta.\n\n\"Kaikkien sielujen kappelissako?\" virkkoi hän kysyen Uiville.\n\nTämä nyökäytti päätänsä, mutta hänkin oli tavallistansa vakavampi ja\näreämpi.\n\n\"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka\nsattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!\"\n\nEngelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe\ntuo epäselvä, hämärää ennustava valo.\n\nKaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota\nsanottiin \"kaikkien sielujen kappeliksi.\" Äänettömyys vallitsi\nylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.\n\nEngelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama\näänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä.\nPitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään,\nlisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui\nhiljakseen kuoria kohti.\n\nSiellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten\nkaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater\nJohannes.\n\n\"Terve, Engelbrekt!\" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin\nvaltavasti vaikutti.\n\n\"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen\", jatkoi hän antamatta\nEngelbrektille sanan sijaa. \"Saat tietää kaikki.\"\n\nPateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.\n\n\"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!\" sanoi Engelbrekt\nlämpimästi ystävänsä kättä puristaen.\n\n\"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa\", jatkoi\npateri, \"ja sitten...\"\n\n\"Sitten?\" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.\n\n\"Sitten käy tieni pyhälle maalle ... siellä tahdon etsiä sitä rauhaa,\njota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen\nkuin tuolla pyhässä maassa ... tuolla ylhäällä, tarkoitan.\"\n\n\"Entä Herman?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Hänestä juuri nyt aionkin puhua.\"\n\nHän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat.\nNiissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä\nkuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.\n\n\"Tämä sinun tulee antaa Hermanille\", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi,\n\"ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi\npidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin\npuhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt... Tuon suuren kuninkaan tykönä\ntapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin\nvaltakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat\nrukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa...\nKiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut\nsynnintekijän ystävänä... Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen\nsiunauksensa seuratkoon sinua!...\"\n\nYön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli\nhuojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja\nsinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.\n\n\n\n\nVII.\n\nToivioretkeläinen.\n\n\nTäysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa\nihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa\nkaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin\ntoinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus\nsamoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin\nmielenlaadun mukaan; -- kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin\nheikon.\n\nMies, jonka olemme oppineet tuntemaan \"pater Johanneksen\" nimellä, oli\nnoita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa,\ntaivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan\nuskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä\nkertovan -- ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa.\nKovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen\nsydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin\njälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä\nparatiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean\ntiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt\nhäntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka\nkaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo\nrehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja\ntämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet\nja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne\ntapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.\n\nNuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa\nherättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan\nluostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut\nomain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi,\noli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut\ntäydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa -- näitä hänen\nsydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.\n\nSaatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen\njälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka\noli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet\nkirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen\noli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa\ntiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta\nmatkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei\nabbedissa ollut voinut antaa.\n\nRaskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki\ntietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin\nsaavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja\nhänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.\n\nTäten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa,\njonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka\nnäkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä\nkieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa,\njonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin\nhänen.\n\nJa missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen\npoikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa.\nMutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen\ntietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu\nkreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut\nkuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa\nkääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että\nainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä\ntahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.\n\nKun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla\npuhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka\nsynnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti,\nmainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi\nsitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti.\nHän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset,\njoita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki\npitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän\npohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei\nJönköpinkiin.\n\nTälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin\nmuuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi\npistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli\nhoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan\nelukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen\njälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä\nharhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä\nasennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää,\nhevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan,\nniin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut\nsivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.\n\n\"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?\"\nkysyi ukko.\n\n\"Kysymyksesi, vanhus\", vastasi munkki surun voittoisesti, \"ilmaisee,\nettä tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu\nmuutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla\non yhteyttä tämän hevosen kanssa ... tiedätkö jotakin siitä, ukko?\"\n\n\"Josko tiedän?\" alkoi ukko. \"Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä\nhän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja\nomalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee\npaljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla.\nEn ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille\npyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja.\"\n\nUkko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. \"Tuolla Hakarpin\nkirkonmaassa lepää ainoa poikani\", jatkoi hän, \"vouti löi hänet\nkuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa ... ja hän, tyttäreni, kuoli\nkunniattoman kuoleman Rumlaborgissa... Mutta kaukana ovat jo ne ajat,\nvanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus\nkuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet\nvanhat eloon...\"\n\n\"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?\"\n\n\"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden,\nettä minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta\nryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta...\"\n\n\"Ja mitä kirkkoherrasta?... Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa\nkätensä pyhää kirkkoakin vastaan? -- Minullehan kerrottiin, että...\"\n\n\"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt... Joku aika sitten tuli muuan\njalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä\nhevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse\nmajailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut\nvalvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan\npäädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat\nennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita\ntulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin\narvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin\njuuri nyt tapahtumassa.\"\n\n\"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te\nolette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee\nnäyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä\nei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi\nteidän... Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'\"\n\n\"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon\npalvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte,\nvaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän\nkirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'\"\n\n\"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta\nvouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet\nitsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen... Tuossa\nnäette vielä veren.\" Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa\nkiveä. \"Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui\nhänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja\nvoudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen\nrintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen\npyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli.\"\n\nPateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että\ntämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.\n\n\"Entä vanha rouva?\" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi\nvastauksesta riippunut, \"tuo vanha vaimo?\"\n\n\"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla\nSkurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan\nritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään\nRumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin\nkuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa\npilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä\nmiekka kädessään...\"\n\n\"Hän tuli... Hän tuli ... ukko ... ja tuo vanha vaimo... Sano pian,\nsano pian, kuinka arpa lankesi!\"\n\n\"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta\nsaalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat\nvapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi\npilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa\nhän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat\npalvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö\nryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen\nkäsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja\npuri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja\nhänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua\nkunnialla... Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä\npystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän\nkuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa... Minä luulin hänen\nheittävän henkensä...\"\n\n\"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!\" pääsi paterin kalpeilta huulilta.\nJa taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti\nkuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli\nsynnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.\n\n\"Kun taas katsahdin taisteleviin\", jatkoi vanhus, \"oli kaksi palvelijaa\nkaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi\npalvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva\nparka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui\nlempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle ... mutta päällikön\npuhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti\nkirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä.\nSamassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat\ntalonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä\nnostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin.\nSitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan.\"\n\n\"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa\nrouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän\nrinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa\nkiitollisuuttani...'\"\n\n\"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen\nkyyneleensä valuivat virtanaan.\"\n\n\"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö.\"\n\n\"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja\ntulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni.\nSairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani ... ja nyt olen\nyksinäni...'\"\n\n\"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni,\nvuodatin runsaita kyyneliä.\"\n\n\"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja\nhyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin\nsilmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko.\nAivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän\nkarhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät\narvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen.\"\n\n\"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi\nkymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan\nkunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria\nreippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:\"\n\n\"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin\nkaritsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä\nkunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin\nrukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'\"\n\n\"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon\nrouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt,\nmutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin\näidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä\nkiilsivät kyyneleet ja minä ... niin, niin ... te itkette, tekin, ja\nhäpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai\nlienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!\"\n\nVaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai\nRichissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen\nviluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi\npaikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana\njäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi,\nniin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä\nedessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa\npitkin.\n\nVihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet\ntippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan\ntuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen\nmieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta\najoilta.\n\n\"Lapio, vanha mies!\" huudahti hän. \"Tämä elukka ei saa jäädä tähän\npetojen raadeltavaksi.\"\n\nJa ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä\nvauhdissa.\n\n\"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?\" kysyi vanhus sillä välin.\n\n\"Kyllä ... kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse\nkasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään\nketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä\nOppenstenin linnassa.\"\n\n\"Siellä hän jo on\", jatkoi vanha talonpoika, \"ja hänen saattajansa ovat\njo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä\niltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia\ntuomiolle... Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja\nsotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!\"\n\nHe lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas\ntyöhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan\nhautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät\nolleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan\npunottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta\nsaattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he\nnäkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla\nhe kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään\nmelkein voittivat liekkien räiskinän.\n\n\"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä\", sanoi\ntällöin talonpoika, \"mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja\nkaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota\nlöylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon\npäällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa\nalttiiksi... Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin\ntahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen.\"\n\nVanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka\nryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat\nvankeja välissänsä.\n\nYhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän\nsuuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat\nolivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen\nsai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi\njoukko miehiä ajamaan häntä takaa.\n\nHe saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli\nliekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki\nkäsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä\nvertansa.\n\nVouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen\nolisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja\nhänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa\nnäytelmää.\n\nSilloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä\nkaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan\nratsumiehen.\n\n\"Muistakaa, talonpojat!\" huusi hän, \"ett'emme ole maantierosvoja emmekä\nsodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.\n\n\"Te olette urhoollinen soturi, vouti\", sanoi hän tälle, \"ja sen tähden\ntahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te\nolette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta\nkunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on\nlangetettu.\"\n\nVouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta\nvieri taas kukkulalta alas.\n\nMitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies\ntiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä\nkohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten\nyht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse\npolvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.\n\nPaljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta,\ntuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista,\njoka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin\nmiesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan\nruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten\njäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.\n\nRumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa\nTrolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta\nvastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä\nvapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi\nBolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.\n\nTäältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä\noli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen\nvastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin\nTrolleborgista.\n\nMuutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon\nedelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä.\nSotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat\njääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka\nnäyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon\nhelmassa.\n\nYht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin\nseinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin\nsäkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä\nhänelle oli tullut.\n\n\"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta\npäivää kuljeskele kiusaa tekemässä\", vastasi Erkki, \"niin meillä on\ntäällä vaara tarjona!\"\n\n\"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää...\"\n\n\"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan\npanna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän\ntuosta tien poikitse.\"\n\n\"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale\noleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene...\"\n\n\"Hiljaa\", keskeytti Erkki, \"ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?\"\n\nHe kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa\nlähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten\nkäynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän\nlukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä\nlaukkaa kiitänyt pitkin tietä.\n\n\"Tuossa ne ovat!\" huudahti Erkki.\n\n\"Kaksi toivioretkeläistä!\" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei\nsaanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy\ntuli ilmi.\n\nMolemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien\nmutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki\ntäyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja\nmiehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat\nsangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi\nantautua.\n\nNähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään\nkuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään\nja kohta he olivat hänen rinnallaan.\n\n\"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!\"\nhuusi hän heille.\n\nJa toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton\nmatkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti\nniiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin\nrotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa\nolivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä\nilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän\neteen, joita hän nyt piti saaliinaan.\n\n\"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'\" huusi hän käskevällä\näänellä.\n\n\"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen\", vastasi Herman Berman, \"olette\nTotteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika,\nVarbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te\nkäskette täällä ruotsalaisella maaperällä?\"\n\n\"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel\nPietarinpoika käskee?\"\n\n\"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan\nminä jakelen käskyjä.\"\n\nRitari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä\npuhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän\nparin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.\n\n\"Urheata on puheesi, nuori mies\", sanoi hän, \"ja sen tähden tahdon\nsanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan\nvankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas\npäähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon\nritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut\nteitä takaa.\"\n\nPuhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot\nkasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat\nsentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen\nsilmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän\nodotti, mitä kreivi oli sanova.\n\n\"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari\", virkkoi tämä, \"se mies, jota\najatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole\nEerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani\nja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi.\"\n\nRatsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan\nmies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut\nkuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.\n\n\"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu\nkreivi...\"\n\n\"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta\",\nvirkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa\nkahvaan.\n\n\"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!\" vastasi ritari. \"Näinä aikoina täytyy\nolla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen\nminun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan\nja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt\npuuttuu.\"\n\n\"Ei, Aksel ritari!\" huusi nyt Herman, \"niin ei ole koskaan käyvä!\nTäällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu\nkreivin.\"\n\n\"Missä ne ovat?\" kysyi ritari kylmästi.\n\n\"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän\nmieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään\nkuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!\"\n\nRoteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa,\nniin että sen kaikki kuulivat:\n\n\"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies,\nkapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia\nvihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin\nHannu kreivin puolesta.\"\n\nSanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen.\nHän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin\nnoita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa\nsilmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.\n\n\"Minä sanon teille, Aksel ritari\", huudahti Herman, \"elkää alkako tätä\nleikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan.\"\n\nYlt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan,\nikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki\nlaskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut\nitselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin\nherransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen\npalvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan\nennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja\nkiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.\n\nSillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä\nryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti\nja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet\nperäytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä\nvasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät\nuuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli\nlaitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa\ntuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen\nja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui\nvoimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen\nmiekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka\nkreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei\nHermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut\npalvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi\näkillisellä ponnistuksella hellittämään.\n\nMutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja\nmuutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.\n\n\"Säästäkää kreivin henki!\" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain\ntakaa. \"Toisista ei ole väliä.\"\n\nOudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa\ntuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.\n\nSilloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja\ntumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia\nvastaan.\n\n\"Lakatkaa, Aksel ritari\", huusi silloin Herman, \"taikka tästä tulee\nsuuri mieshukka!\"\n\nRitari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella\nniin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen\nmiehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.\n\n\"Nyt, Aksel ritari!\" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, \"jos\nteitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin\nmonta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin\ntavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin\ntahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto\nteidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti\npaikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä\npalvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä.\"\n\nRitari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen\nsilmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.\n\n\"Kuka lienetkin, Herman Berman\", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä,\n\"maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin\ntavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi\nkunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata\nkuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi\ntahdon täyttää, Herman. -- Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun\nluulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten\nkääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni.\nMissä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne\npari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte\nkuin nainen, kun osat vaihtuivat...?\"\n\nRitari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan\npalvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa\nratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.\n\n\"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan\", virkkoi silloin Aksel\nritari, \"ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu\nkreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole\nkieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte.\"\n\n\"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon\ntodistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!\" huudahti Hannu kreivi\nja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.\n\nSen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.\n\nHeidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme\nGripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin\nvaltakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman.\"\n\n\"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille\njoksikin hyödyksi, Hannu kreivi.\"\n\n\"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan\", sanoi kreivi\nystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa\npäätänsä vasten.\n\nHerman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin\nammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman\ntahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, \"ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun\nlinnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut\nOppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse\nEerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään\nvihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä\naikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes\nvielä toisemme!\"\n\nKreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että\nHermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee\ntoiveittensa olevan toteutumaisillaan.\n\nKreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät\nmatkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin\ntäynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti\nsalaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi\ntakaisin.\n\nSilloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.\n\n\"Minä tapasin hänet Axevallassa\", sanoi kirjeentuoja, \"ja siellä hän\nkirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita\nkirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin.\"\n\nHerman avasi kirjeen ja luki:\n\n    \"Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on\n    onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron\n    linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt\n    veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin\n    tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon\n    tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä\n    olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi\n    kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta\n    voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki\n    Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja\n    Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä\n    tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi.\"\n\nTuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla,\nkuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle,\nkaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher\nGjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.\n\nKun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin\nkirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan\njoutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin\npalaamista.\n\nVarhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä\npitkin Oppensteniin päin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nOppenstenissa.\n\n\nOppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun\n14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut\npuuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa\npää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen\ntalonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan,\nmutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä\nmiehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin\nollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi\najatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä\noli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella\nihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen\nkasvoistaan.\n\n\"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni\", sanoi vouti ja nosti\npäätänsä, \"kuinka on tuon jalon rouvan laita?\"\n\n\"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka\nselvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin\nkernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi.\"\n\n\"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä\nmielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla\nvanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta\nsiinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän\ntoivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin\ntahdon tehdä kaikki voitavani... Minun on joissakin määrin häntä\nkiittäminen voudintoimestani tässä linnassa.\"\n\n\"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään\npyytänyt... Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut\nkuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia\nkauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava\nhäntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja\npäiväpaistetta kukkasilleni!...\"\n\n\"Tee se, lapseni!\" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa\ntyttöstä.\n\n\"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi,\nisä ... tuo pitkä munkki!\"\n\n\"Pitkä munkki ... mitä sanot, lapseni!\"\n\n\"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja\npysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en\nkoskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan\nvastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin\nerityistä lupaa... Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi\nhänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen... Mutta\niloinen hän ei ole ... sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla\ntekemistä täällä linnassa?...\"\n\n\"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut\nrukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta,\nniin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee\npyhä Jumalan mies.\"\n\n\"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä...\"\n\n\"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!\"\n\nKerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota\nnyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin\ntuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla\nhät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen\nlinnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta\nkuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja\npitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.\n\nKerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle.\nMutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen\npelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko\nulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen\nsydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut\nsitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti\nsurunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen\nohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin\nollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut\nsijaan.\n\nTyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.\n\n\"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?\" kysyi surullinen mies ja pian\nhaihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.\n\n\"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut\niloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman\nlahjan.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,\n\"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!\"\n\nTyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa,\nmutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi\npalvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja\nhetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa\nuskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi\nja läksi huoneesta.\n\n\"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!\" sanoi kreivi ja nyökäytti\nystävällisesti päätänsä munkille. \"En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin\ntulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa\nnähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana\niltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata.\"\n\n\"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi...\"\n\n\"Sitäkö ennen?\"\n\n\"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?\"\n\n\"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani...!\"\n\n\"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen\ntyttärensä...\"\n\n\"Juhani ... Juhani...\"\n\nMunkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen\nsankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään\nhänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty\nhalkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet\ntummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; --\nsellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin\nhän olisi ollut täydellinen herrasmies.\n\nKreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta,\nmilt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan\nikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi,\nett'ei nähnyt unta.\n\n\"Ei, ei\", sanoi mies, \"teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka\nsukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että\nmuistatte minua.\"\n\n\"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani\", virkahti kreivi ja tarttui\nheltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, \"voisinko unhottaa sen\nlupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala\nhänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von\nBarnekow menetellyt.\"\n\n\"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä,\nkoskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta\nelämäni ilo... Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi ... ehkäpä kohta\ntapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!... Nyt\nolen tullut vaimoani etsimään... Hän on täällä linnassa, hän on tullut\nteitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen\nsydäntänsä... Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen\npuhuttelevan minua ... sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä\nmaailmassa.\"\n\n\"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani ... ja kova onni on ankarasti\nkolhinut sinua...\"\n\n\"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt\nenemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt\nrukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen... Kenties\nmurtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin.\"\n\n\"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii\npapille kuin minulle ... mutta tahdon kuitenkin ottaa sen\ntoimittaakseni...\"\n\nJa kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun\npäällensä ja seurasi.\n\nSiinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella,\nniin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli\ntäydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat\npeitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki\njäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.\n\nHuoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha\nrouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon,\nettä kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla\nhillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla,\nmutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen\nmaailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin\nmielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta\nkohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen\nolento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja\nhaihtua.\n\nKreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä\ntykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä\nhymy väreili hänen huulillaan.\n\n\"Tervetuloa, lanko!\" sanoi hän raukealla äänellä. \"Onko teillä vielä\nmitä minulta kysyttävää?\"\n\n\"Anteeksi, jalo käly\", alotti kreivi ja astui esiin laskien kätensä\nhänen päällensä, \"minulla on vielä muuan seikka, josta tahtoisin teille\npuhua... Kunpa vaan kestäisitte!\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa, Hannu kreivi... Tunnun paremmalta, kuin olen ollut\npitkään aikaan... Jos asianne koskee Agnesta, tytärtänne, niin enpä\ntiedä toki mitään unhottaneeni...\"\n\n\"Niin ... mainitsette tytärtäni, rakasta Agnestani, Richissa... Minä\nkuvittelen, tiedättekös, mielessäni, että jos tyttäreni olisi\nvihastuttanut minut itseensä, josta Jumala varjelkoon, ja siten\nriistänyt minulta ilon nähdä häntä moneen pitkään vuoteen...\"\n\n\"Kavahtakaa, lanko!\" keskeytti hänet Richissan lempeä ääni, \"sellaista\nvoi tapahtua ainoastaan, jos itse annatte siihen aihetta ... ja silloin\nolette itse hankkinut rangaistuksenne... Teillä ei ole niin kovaa\nsydäntä, kuin monella muulla, että jaksaisitte semmoista surua\nkestää...\"\n\n\"Kaikkivaltias torjukoon minusta semmoisen onnettomuuden, Richissa ...\nmutta jos niin kävisi ja minä olisin sairaana ja heikkona, niin kuin te\nnyt olette, ja tultaisiin minulle sanomaan: tyttäresi on tullut ja\nhaluaa sovintoa... Mitä minun pitäisi tehdä?...\"\n\nSurunvoittoinen hymy ilmautui Richissa rouvan kasvoille, vaikka silmät\nolivat totiset. Näytti siltä kuin hän olisi käsittänyt lankoansa\nsanojen mukaan, mutta ennen kuin hän ennätti vastata, kysyi kreivi\ntaas:\n\n\"Mitä te tekisitte sellaisessa tapauksessa, kälyni?\"\n\n\"Mitäkö tekisin...? Saman mitä sydämeni sanoo, että teidänkin pitäisi\ntehdä, Hannu kreivi, oi ... unhottaa ja antaa anteeksi!\"\n\n\"Mutta jos vaimoni olisi näin menetellyt?\"\n\n\"Unhottaa ja antaa anteeksi!\" toisti lempeä ääni, mutta katse ei enää\nollut niin kirkas ja vieno vavistus näytti värisyttävän häntä. Hän\nlisäsi: \"Te johdatte minut sillä omaan elämänjuoksuuni, lankoni ...\nminäkin olen halunnut ja huokaillen hakenut sovitusta, mutta oi ... se\nilo on kauvaksi kaikonnut... Teillä on kenties oikeus johdattaa minun\nmieleeni tämä asia, mutta olkaa huoleti, lankoni .... se on yöt päivät\nmielessäni...!\"\n\n\"Ja jos hän, jota olette ikävöinyt ... jos hän nyt tulisi...\"\n\nKreivi ei ennättänyt puhua loppuun. Leimaus välähti Richissan silmissä\nja hän vaipui tuolia vasten, ikään kuin juuri nyt olisi lausuttu ne\nsanat, joilla oli voima irroittaa hänen henkensä ruumiista.\n\nHänen edessään oli Juhani polvistuneena ja painoi kiihkeästi hänen\nhameenhelmaansa kasvojansa vasten.\n\nMutta niin kuin talviyönä revontulien liekit näyttävät vaalenevan ja\nkuolevan ja häviävän ja sitten uusin voimin palaavat ja hämmästyttävät\nihmettelevää katselijaa turmeltumattomalla loisteellaan, niin virkosi\ntaas noiden sammuvain silmäin katse ja hymyili niin eloisana, niin\nrikkaana ja lempeä henkivänä.\n\nHän ojensi molemmat kätensä, tarttui kumartuneeseen päähän ja nosti sen\nhiljaa ylös, niin että hän voi katsoa noihin silmiin, joiden säteet\nsiihen saakka niin monta vuotta olivat seuranneet häntä rankaisevan\nkostajan leimauksenkatseena, mutta jotka nyt kosteudesta loistavina\nsaattoivat hänen sydämensä takaisin temppelinrauhaan myrskyä pakoon.\n\nHannu kreivi ei voinut pidättää kyyneltä herahtamasta, mutta hän läksi\nsamalla pois huoneesta. Hän oli kovin heltynyt. Kenties oli hänen\nedessään oleva näytelmä sellainen, että se johdatti hänen ajatuksensa\noloihin, joita saattoi ilmaantua ja jotka saattoivat koskea häneen\npaljoa lähemmin kuin nämä. Pää kumarassa hän meni huoneeseensa ja\nkäydessään akkunalaudalle istumaan hän kuiskasi tyttärensä nimen.\n\nYht'äkkiä hänet keskeytti vanha Melcher Gjordinpoika, joka muutaman\npalvelijan seuraamana syöksyi sisälle.\n\n\"Engelbrekt marssii Oppenstenia vastaan, kreivi!\" huudahti vouti.\n\n\"Engelbrektkö?\" kysyi kreivi tuskin kyeten käsittämään sen sanoman\nmerkitystä, jonka Melcher oli tuonut.\n\n\"Engelbrekt itse\", toisti tämä, \"tämä mies on puhutellut häntä...\"\n\nKreivi silmäsi palvelijaa ja antoi hänelle viittauksella käskyn puhua.\n\n\"Engelbrekt pysähtyi Sembin tienoilla\", kertoi mies, \"ja kun minä\nratsastin siitä, vietiin minut hänen luoksensa. Hän kysyi minulta,\nmistä olin ja minne olin menossa. Minä sanoin hänelle sen ja silloin\nhän pyysi minun kiiruhtamaan tänne linnaan sanomaan, että hän kohta\naikoi tulla perästä. Minä sanoin hänelle teidän itsenne, Hannu kreivi,\nolevan täällä linnassa, mutta silloin hän sanoi: sitä parempi, silloin\ntulee asia helposti sovituksi!\"\n\nKreivi näytti tarkoin miettivän miehen sanoja, mutta käski sitten\nkutsua Martti Gråbon luoksensa. Palvelija meni ja kohta sen jälkeen\ntuli vouti.\n\n\"Tahtoisin kernaasti uskoa\", sanoi kreivi tälle, \"että käskyjäni on\ntarkoin noudatettu täällä linnassa ja linnanläänissä?\"\n\n\"Parhaan ymmärryksen ja kyvyn mukaan!\" vastasi vouti kumartaen, mutta\nrehellisesti katsoen isäntäänsä silmiin.\n\n\"Teillä ei siis ole omallatunnollanne, Martti, mitään, josta teitä\nvoitaisiin syyttää...?\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"No hyvä!\" jatkoi kreivi vakavalla äänellä, \"käske satuloimaan hevoseni\nja muutamain palvelijain nousemaan ratsaille.\"\n\nHetken kuluttua kreivi ratsasti ulos linnasta ja ajoi pohjoista kohti\nSembiin päin.\n\nVähän enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut kreivin lähdöstä, kun\nvahtitornista kuului torventörähdys ja muuan palvelija riensi voudille\nilmoittamaan Herman Bermania, joka pyysi päästä linnaan. Vouti näytti\nepäröivän, mutta Melcher Gjordinpoika, joka oli saapuvilla, poisti\nkaikki arvelut ja nostosilta laskettiin ja Herman ja Erkki ratsastivat\nOppenstenin linnaan.\n\n\"Onko teillä ollut tietoja pohjoisesta päin, vouti?\" kysyi Herman\nlaskeuduttuaan hevosensa selästä ja jätettyään sen Erkin huostaan.\n\n\"Tänään saimme\", vastasi Martti Gråbo, \"Engelbrekt marssii linnaa\nvastaan, hän on varmaankin täällä ennen puoliyötä, jollei...\"\n\n\"Jollei...?\"\n\n\"Hannu kreivi on ratsastanut hänen puheilleen ja minä toivon hänen\nkykenevän torjumaan sen vaaran, joka uhkaa Oppenstenia...\"\n\n\"Oppenstenin linnasta voi kuitenkin tulla talonpoikain kiusa, niin kuin\nnoista muistakin linnoista, jotka sijaitsevat näin sisämaassa, eikä\nlempeä Hannu kreivi aina ole oleva linnanherrana. Sen tähden minusta\nnäyttää siltä kuin kreivi olisi turhaan lähtenyt sille matkalle.\"\n\n\"Arveletteko sitten, että Oppenstenin linna jaotetaan maan tasalle,\nniin kuin on käynyt Smålannin linnain...?\"\n\n\"Niin arvelen!\"\n\n\"Mutta onhan kreivi aina ollut Engelbrektin ystävä ja on tämän\nystävyyden takia saanut olla vankeudessakin...!\"\n\n\"Mutta yksi seikka on asetettava miesten ystävyyttä korkeammalle ... se\non isänmaamme, ja Engelbrektin ystävän täytyy olla Ruotsinkin ystävän\neikä hän silloin ole itkevä Oppenstenin raunioiksi murskattuja\nmuureja.\"\n\n\"Ja jos niin käy kuin sanotte, jos Engelbrektin tuomio on sama kuin\nteidänkin ja herrani, kreivi, luovuttaa Oppenstenin linnan\nEngelbrektille ... niin kuinka kauvan odotatte, ennen kuin alatte\nhävitystyönne?\"\n\n\"Kummallinen kysymys, vouti... Mikäli tiedän on se heti alkava!\"\n\nVouti löi kätensä yhteen ja hämmästystä ja surua kuvautui hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Eerikki kuninkaan\", jatkoi Herman, \"sanotaan kulkevan Skånessa suuren\nsotajoukon kanssa ja minä luulen Engelbrektin aikovan mennä häntä\nvastaan. Sen tähden täytyy selän olla vapaana ja ennen kaikkea täytyy\nkiirehtiä.\"\n\n\"Richissa rouva parka!\" huokasi hyväsydäminen Martti Gråbo.\n\nMelcher Gjordinpoika, joka tähän saakka oli ollut vaiti, lisäsi:\n\n\"Tietäkää, Herman, että Richissa rouva sairastaa kuolintautiansa täällä\nlinnassa. Tuskin häntä voidaan täältä siirtää eikä tietääkseni\nEngelbrekt ole niin julma mies, että hän linnan takia ottaisi tuon\nhurskaan rouvan kuoleman omaksi syyksensä.\"\n\n\"Richissa rouva on minulle rakas\", sanoi Herman, \"ja mitä\nEngelbrektistä sanotte, Melcher Gjordinpoika, on totta, mutta sekin on\ntotta, että valtakunta on vaarassa ja aika kiirehtii. Yksityisen miehen\ntäytyy väistyä valtakunnan tarpeen edestä. Ei isä eikä äiti ... ei\nmikään saa estää miestä velvollisuuttansa täyttämästä...\"\n\n\"Te ette kuitenkaan vielä ole sitä kokenut, Herman\", sanoi Melcher\nGjordinpoika vakavasti. \"Jos oma isänne tai äitinne sairastaisi\nkuolintautiansa täällä linnassa, niin tahtoisinpa nähdä, ettekö\nviivyttelisi, ennen kuin käskisitte suuntaamaan muurinsärkijän sen\nhuoneen seinää kohti, jossa kuolema parhaillaan olisi työssä... Hyvin\nvaikeata on sentään ruveta isän tai äidin pyöveliksi ja nähdä rakkaiden\nkasvojen riutunein silmin katselevan muurin halkeamista nuhtelevina ja\nsyyttävinä...\"\n\nVanhan miehen sanat näyttivät kovin koskevan Hermaniin. Ehdottomasti\ntulivat hänen mieleensä halu ja kaipuu, millä hän nuoruudessaan oli\najatellut isää ja äitiä, ja voimatta ajatuksiansa hillitä tai edes\nuskomatta niiden kuvauksien todellisuutta, jotka voudin sanat saivat\nhänen sydämensä pohjassa kangastamaan, hän kuitenkin joutui itseltään\nkysymään: \"jos täältä löytäisit, jota niin kauvan ja niin kiihkeästi\nolet etsinyt, mitä silloin tekisit?\"\n\n\"En tahdo liioitella\", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, \"mutta\nmielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi\ntäällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin\nvelvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon\nkuitenkin\", lisäsi hän hetkisen kuluttua, \"tahdon puhutella Richissa\nrouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta ... ja sen\non kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä.\"\n\nMolemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren\nmiehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen\naskeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä,\nikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.\n\nMutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi\nsiellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet\nRichissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta\nsisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden\nkulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä\ntämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli\nsekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja\npainamaan käden sydämelle.\n\n\"Hän on poikasi, Richissa\", sanoi miehen ääni, \"Engelbrekt on\nkasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta\njonka myöskin ... on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi... Oi Richissa,\nRichissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon,\nniin sanomattomasti, ... oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin\nentisille jälilleen ... oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen\nosa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan\nvälttämättömyyden alle!\"\n\n\"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani\", kuului lempeä ääni puoleksi\nkuiskaavan, \"eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat\nolleet syynä... Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on\nkuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun\nsilmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman\nportilla ... siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi,\nkiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut\nliian paljon ... jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus\nsydämessäni halajan vielä ... halajan sulkea poikani syliini, siunaten\nnähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat.\"\n\nHerman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän\nei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut\nvaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku\nvastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.\n\nHän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä\nvuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.\n\nTämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin\ntottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja\njosta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta\nhäneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen\nhalunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan\nrakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin\nkokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa\nnäkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta,\nrukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat\nkasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta\nse ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta\nonnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia\npilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt\nelämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden\nlämpöistä rauhaa.\n\nNiin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas\nlaski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti\nsitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle\notsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja\nlaski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien\nkarkaisema mies, itki kuin lapsi.\n\nMutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan\nheikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen\nikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon\ntakaisin tuolin pieluksia vasten.\n\n\"Äiti, äiti!\" kuiskasi hän, \"pitääkö meidän tavata toisemme\nainoastaan ... ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?\"\n\nVanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poika!\" sanoi hän raukealla äänellä, mutta\nosotti toisella kädellään isää ja lisäsi: \"ellös enempää kuin hänkään\nnurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!\"\n\nJa näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin\nlempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt\nkoko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä\nsivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.\n\nMutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän\nnäki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta\nkasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli\nkylmä.\n\nHän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä\nja sulki hänet syliinsä.\n\n\"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois\", sanoi hän, \"ja hänen henkensä\nliitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt\nJumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala\nsiunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut\nsynkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias\nJumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!\"\n\nKovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.\n\n\"Elä kysy minulta mitään, poikani\", lisäsi hän sen jälkeen. \"Engelbrekt\non kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä --\nminä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille.\"\n\nNäin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen\näitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti\npäätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta,\njoka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.\n\nHänen päässänsä oli tuoreista kukkasista sidottu seppele.\n\nKerttu oli hiljaa tullut huoneeseen ja aavistamatta, mikä todella oli\nsyynä siellä vallitsevaan kuolonhiljaisuuteen, hiipinyt kuolleen luokse\nja laskenut seppeleen hänen päähänsä, mutta huomattuaan nuoren miehen\nrukoilevan hänen sivullansa, yhtä hiljaa taas poistunut.\n\nHerman näki kukkaset ja suuteli vielä kerran hänen kylmää otsaansa.\nHänestä tuntui siltä kuin seppele olisi siihen pantu häntä varten,\njohtamaan hänen katsettansa katoovaisista elämään takaisin, jonka\nvertauskuvia nuo tuoreet kukkaset olivat.\n\nHiljaa läksi hän sen jälkeen huoneesta ja samalla hetkellä kuului\nkaukaa heikkoa rummunpärrytystä Engelbrektin tuloa ennustaen.\n\n\n\n\nIX. Kuka oli kuningas?\n\n\nHermanin ensimmäinen ajatus oli tavata isäänsä. Mutta tämä ei ollut\nmistään löydettävissä ja Martti Gråbo, joka kummastuen tapasi Hermanin\nja kävi kovin surulliseksi saatuaan tiedon Richissa rouvan kuolemasta,\ntiesi ainoastaan ilmoittaa nähneensä tuon kookkaan munkin kiireesti\ntulevan ulos rukoushuoneesta ja siellä tavanneen hänen pienen\ntyttärensä Kertun, jolla oli ollut kukkaisseppele kädessä. Munkki oli\npuhutellut tyttöä ja kysynyt häneltä, kuka seppeleen oli saava, jonka\njälkeen hän oli suudellut tätä ja taputtanut tyttöä päähän sekä\npyytänyt hänen kiiruhtamaan. Sen jälkeen hän oli lähtenyt linnasta.\n\nHerman meni rukoushuoneeseen ja vouti riensi puuhaamaan vahakynttilöitä\nja mitä muuta kuolemantapauksen tähden tarvittiin. Mutta juuri hänen\nnäissä puuhissa ollessaan kuului torventörähdyksiä nostosillan\nedustalta ja Hannu kreivi ynnä Engelbrekt ratsastivat linnaan.\n\nKumpaankin koski tieto Richissa rouvan kuolemasta. Kreivi riensi ylös\nruumishuoneeseen, mutta Engelbrekt meni rukoushuoneeseen, jossa vouti\noli sanonut Hermanin olevan. Siellä oli hämärä, mutta Engelbrekt\nmainitsi kasvattipoikansa nimen ja tämä lepäsi kohta hänen sylissään.\n\n\"Rohkeutta, rohkeutta, poikani!\" sanoi hän, \"sinun koettelemuksesi on\nsentään vähäinen siihen verraten, mikä hänellä, hurskaalla äidilläsi on\nollut; ei sitä myöskään voi verrata isäsi koettelemuksiin...\"\n\n\"Niin on kuin sanotte, kasvatusisä. Kaikkivaltias Jumala olkoon heille\narmollinen!\"\n\nPaljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja\nHerman kertoi kaikki juurta jaksain.\n\n\"Siis tiedät\", sanoi vihdoin Engelbrekt, \"mitä minulla nyt on oikeus\nsinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston\nsinulle jätettäväksi.\" Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä\nvälähtelevä sormus.\n\nKunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.\n\n\"Pidä niitä\", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, \"pidä niitä isäsi\nmuistona! Ole jalo ja luja kuin hän ... mutta tule sinä häntä\nonnellisemmaksi!\"\n\n\"Ja nyt\", lisäsi hän, \"nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua\nmiekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme\nlähteä kotiin takaisin? -- --\"\n\nOppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo\nseuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi\nettä Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt\nseurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.\n\nMutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut\nkumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia\nsyitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin\nneuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta\nEngelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen\nLänsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni\nmatkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja\nhyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari\nAksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät\nmielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin\nasukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan,\nkuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka\nhänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista\nEngelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman\nBermanin.\n\nTämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä\nsotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta\netelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin\nkimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan.\nFalkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden\ntalonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat\ntaistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä,\nett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse\nsytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä\nkera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli\nFalkenberg soraläjänä.\n\nNyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia\nvastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi\nalas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän\nlujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin,\njoka oli laadittu vasta päätä linnaa.\n\nHerman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden\nseijastuksen hänen kasvoillaan.\n\n\"Jos saan kasvojesi ilmeestä, Engelbrekt\", sanoi Herman, \"arvata\najatuksiasi, niin tulemme täällä taistelemaan avonaisella kentällä?\"\n\n\"Niin totta kuin Eerikki kuningas itse on tuolla\", vastasi Engelbrekt\nja osotti vihollisten leiriä, \"niin tahdomme täällä Jumalan nimessä\nryhtyä taisteluun.\"\n\n\"Ja mistä tiedät kuninkaan olevan siellä?\"\n\n\"Jo Axevallan edustalla ollessani\", vastasi Engelbrekt, \"sain sanan ja\nkirjeen tuolta jalolta ritarilta Broder Sveninpojalta, joka ilmoitti\nkuninkaan kokoovan joukkoja Skåneen, ja sen tähden olen rientänyt\ntänne. Luulin kuitenkin kuninkaan ennemmin tulevan meitä vastaan omien\nrajaimme sisällä, kuin odottavan meitä täällä. Mutta tehköön kuin\ntahtoo! Nyt on meidän vaan löytäminen ylimenopaikka joesta, sitten\nkoettelemme kalpoja ja sanoppa silloin, Eerikki kuningas, että söin\nsanani, kun vakuutin vielä kerran kohtaavamme.\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Sen jälkeen Engelbrekt käski Hermanin\nratsastamaan pitkin joenrantaa ja etsimään sopivaa ylimenopaikkaa. Tämä\nkiiruhti heti käskyä täyttämään. Engelbrekt antoi sitten sotajoukon\nasettua leiriin aina sitä myöten kuin eri osastot saapuivat perille.\nAsiansa toimitettuaan palasi Herman ja toi vihollisen asemasta\nsemmoiset tiedot, että ne saivat Engelbrektin päättämään jo seuraavana\npäivänä mennä yli joen ja marssia kuninkaan leiriä vastaan. Kaikki\njärjestettiin, sotajoukon päälliköt kokoutuivat neuvottelemaan ja\nmäärättiin tarkoin, kuinka sotajoukon oli mentävä joen ylitse ja kuinka\nhyökkäys oli tehtävä. Kun Engelbrekt neuvottelun päätyttyä taas oli\nyksinään, käski hän satuloimaan hevosensa itse ratsastaakseen\nylimenopaikkaa ja sen ympäristöä tarkastamaan.\n\nHän oli jo valmiina nousemaan ratsaille, kun vanha Ulvi tuli hänen\nluoksensa ja sanoi vieraan ritarin lähestyvän.\n\nPari silmänräpäystä sen jälkeen näkyikin ratsumies täyttä laukkaa\nrientävän leiriä kohti. Hän pysähtyi Engelbrektin eteen. Se oli Broder\nSveninpoika.\n\n\"Tervetuloa, ritari!\" sanoi Engelbrekt ja meni vierasta vastaan; \"enpä\nodottanut tapaavani teitä täällä.\"\n\n\"Ettepä olisi tavannutkaan, Engelbrekt\", vastasi ritari, \"jolleivät\ntärkeät sanomat olisi tuoneet minua tänne.\"\n\n\"Mutta olettehan toki nyt vapaa vankeudestanne ja voitte kulkea sitä\ntietä, minkä itse valitsette?\"\n\n\"Vapaa olen ja olen jo puolestani valinnut... Minä seuraan teitä,\nEngelbrekt, sillä tuolla pimeässä vankilassa on minulle selvinnyt, että\nherrainvaltaa meidän maassa on aina seurannut kuninkaanvalta, ja\nminusta näyttää, minkä verran olen kuullut teistä ja siitä valtatyöstä,\njonka olette alottanut, ett'ei kuninkaanvaltaa täällä voida erottaa\nRuotsin rahvaasta. Sen tähden tahdon olla teidän miehiänne, niin kauvan\nkuin käsivarteni kykenee miekkaa käyttämään.\"\n\n\"Tuo puhe kuuluu hyvältä korvaan, ritari... Mutta minun tieni ei ole\nruusuilla kukitettu eikä mahtane sellaiseksi teidänkään tulla!\"\n\n\"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan... Vastoinkäymiset eivät\nlannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista.\nKummalliselta minusta kuitenkin tuntuu\", lisäsi hän hetken vaiettuansa,\n\"että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus.\"\n\n\"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen,\nettä nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!\"\n\n\"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!\" sanoi\nritari. \"Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä.\nKymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on\nRosenkransen-laivalla.\"\n\n\"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan\", sanoi Engelbrekt\nmiettiväisesti, mutta lisäsi sitten: \"no hyvä, me olemme siis täällä\nLaga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin\nherrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä\ntäällä hiukan viipyä.\"\n\n\"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne\",\nvirkkoi Broder Sveninpoika, \"niin halunnevat he kyllä käydä\npakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia.\"\n\n\"Sen saamme kohta nähdä!\" arveli Engelbrekt. \"Tarjoamme heille mitä\nvoimme.\"\n\nSkånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin\npakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat\ntietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin\nvälirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas\nmarssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit\nkarkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä\n\"pesänsä\", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan\nhajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa\nvuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt\nsyntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.\n\nArbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun\nlopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista\nsotakuria pidettiin tässä sotajoukossa -- sanotaan -- ett'ei yksikään\ntalonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin\nerottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä\nmieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma\ntieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon\nkoossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä\nsitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon\naikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu\nKröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.\n\nMutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään\nnoiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut\nEngelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa\nhänen puolestansa -- hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja\nlevon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä,\npuhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut\nretkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista\nmainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa\nvapaudensankarin suuruutta.\n\nEngelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat\npuolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä\nnorjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen --\nsaksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille -- mitä\noli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat\nkaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun\nkuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo\nNiilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi\ntoimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli\nkansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat\ntunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana\nottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet\nKnuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti\nSteninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian\nvoimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin\nvastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika,\npysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen\nTukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu\nKröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää\nnoita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista,\nkäyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.\n\nTämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin\nVadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa\nja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa\nperästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois\nsyrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään\nsaadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.\n\nSellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen\npurjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan\nsyyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita\nja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat\nHannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja\nmuutamia muita ruotsalaisia herroja.\n\nEerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa\ntilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä\nmukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti\ntosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui\nluoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä\nharvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka\nsekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi\nankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman\nkaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin\nlannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä\nuskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu\nKröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut\nRuotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle\nsilloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja\nTanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä\nvapaasyntyisenä miehenä.\n\nEräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien\nmuiden herrain kanssa -- niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin\n-- Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas\nruotsalaiset talonpojat.\n\n\"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista\", sanoi hän ja loi\nmusertavan katseen Kröpeliniin, \"mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään\nheistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan\ntehdä valtiasmatkani ... ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa\nkättänsä kuningastansa vastaan!\"\n\n\"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra\", vastasi\nKröpelin, \"katsokaa tuonne ... jollen pety, niin he nyt ovat täällä\nTukholman porteilla.\"\n\nKuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja\nPitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia\nmiehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän\nsäpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.\n\n\"Pelkäävätkö he\", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, \"vai mitä he tuon\nsaaren miehittämisellä tarkoittavat?\"\n\n\"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin\", vastasi Kröpelin ja\noli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen\nja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.\n\nMies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä\naseellista rahvasta.\n\nKuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois\nmuurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa\nkäytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta\nkeskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan\nvuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä\nherraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan\nselvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia,\njoita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas\nvalitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua\nlautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu\nTavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin.\nYhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa\nVesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau.\nTämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.\n\nSuuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti\nkohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.\n\nMutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt\nEngelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan\npäämieheksi.\n\n\"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?\" kysyi sen kuullessaan Jöns\nPentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister\nNiilonpojalta.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES JAOS.\n\nValtionhoitaja.\n\n\n\n\nI.\n\nAlbrekt herttuan nuolet.\n\n\nMuutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo,\njonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili\njotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä\nkehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen\nvaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan.\nTuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä,\nhartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta\nja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät\nhyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin\ntyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa\nliikkumaan.\n\n\"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!\" virkkoi mies aivan\näänettömästä päästä, \"no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule\nylpeydenhulluksi siltä, vanha muori.\"\n\n\"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle\",\nvastasi vanhus, \"luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin\ntuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta ... mutta\nhillitse sinä kielesi, Ulvi.\"\n\n\"Kuulkaapa, emäntä\", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, \"Märta muori on\ntullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan.\"\n\n\"Sinähän itse, Ulvi\", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, \"et osaa pitää\nkieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen\npyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on\nmeidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin\nsuuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin\ntakaisin tupaamme vuorelle... Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt,\nniin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi\",\nlisäsi hän vähän vaiettuansa, \"joskin panet liikoja, niin tiedänhän\nminä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa.\"\n\n\"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on\nkaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on\nnostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!\"\n\nMolemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen\njälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan\ntapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi\nhän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut\nolla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä\nMärta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.\n\n\"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista\", sanoi\nlinnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten\nHalmstad avasi porttinsa, \"ja olet myöskin kertonut, että olemme\nsaaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu\nEerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan -- mutta et ole maininnut\nmitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla\nja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa.\"\n\n\"Nuo pesät, emäntä! -- niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin.\nKuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas\npiispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat\nUpsalaan arkkipiispan puheille?... Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan\nnäköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään...\nPaljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä\nMärta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja\nkehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta...\"\n\n\"Ymmärtää ja ymmärtää\", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen\nnäyttää vihaiselta. \"Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet,\nsitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja\nselittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen\nviisaammaksi tulematta...\"\n\n\"Nyt sitä poiketaan kauvas Erkistä, muka... No, no, olkoon menneeksi,\nniin kauvan kuin meillä on sellaisia miehiä saatavissa raivaamaan\nmättäitä ruusutarhasta! -- Niin, kuten sanoin, Vermlantiin ja\nTaalainmaahan Engelbrekt pani Pietari Ulvinpojan päälliköksi, hänet,\njoka oli Ornäsissä, kun Engelbrekt ensi kertaa meni kuninkaihin.\"\n\n\"Hänhän oli Hannu Djäknin vieraana Ornäsissä ja auttoi häntä\nvapauttamaan vaimo parkoja Torsångin kirkolla?\" kysyi linnanemäntä.\n\n\"Hän juuri, niin, oikein aika mies, hänkin! Edsholmasta ja Angeholmasta\nei löydy jälellä kiveä kiven päällä, ainoastaan Gullspång-joen\nnälkäkivet tulevat myöhäisiin aikoihin säilyttämään voudin julmuuden\nmuistot. Dalaborgissa oli pelkäämätön vouti, mutta hän ärsytti\ntalonpojat vimmoihinsa, niin ett'ei häntä mikään urhoollisuus\nauttanut ... linna valloitettiin miekalla ja silloin olisi Palne\nJönsinpoika heti paikalla tullut maahan hakatuksi, vaikka hän armoille\nantautuen ryntäsi ulos keskeltä liekkejä... 'Eläpäs, nyt on sydänveresi\nvuotava', huusivat talonpojat, eikä vouti parka silloin ollut paljon\narvoinen, se täytyy sanoa!\"\n\nMolemmat naiset kuuntelivat suurimmalla mielenkiinnolla ja ukko myhäili\nniin makeasti sille. Hän oli ylpeä voidessaan rakkaalle emännälleen\ntehdä selon kaikesta, mitä viime vuonna juhannuksen ja mikkelin\nvälisinä runsastapauksisina kuukausina oli tapahtunut, ja vaikka hän\nmuuten oli harvapuheinen, niin hän tästä asiasta puhuessaan oli oikein\nkaunopuhelias, johdattaen mieleen vanhat runosepät, vaikk'ei hän\nkäyttänytkään heidän taiteenmukaisia sananparsiansa ja kuvauksiansa.\nMutta niinpä loistavatkin hänen harmaat silmänsä niin perin\ntyytyväisinä, kun hänen kuten nyt onnistui saada kuulijansa\nkauhistumaan.\n\n\"Nytpä olen taas ajanut sydämen kurkkuun\", irvisteli hän ja katsoi\nMärta muoriin, joka aina sai olla pilkkana, sillä vaikka hän olikin\nsuorasukainen ja julkipuheinen, niin hän kuitenkin jonkun verran kaihti\nEngelbrektin vaimoa.\n\n\"Joutaisit istua nälkäkivellä Gullspång-joessa, niin julma olet,\nUlvi!... Kuinka kävi voudin?\"\n\n\"Niin nähkääs, Pietari Ulvinpoika juoksi talonpoikain joukkoon ja\nkantoi pois Palne Jönsinpojan liekkien keskeltä, aivan niin kuin Herman\nRumlaborgin voudin, sillä nähkääs, miesten miehiä he ovat molemmat.\"\n\n\"Onko suu taas käynnissä, vanha jääkarhu?\" kuului ystävällinen ääni\nritarisalin ovelta ja Engelbrekt tuli naistenhuoneeseen.\n\n\"Jumala varjelkoon sinua, Engelbrekt\", vastasi Ulvi, \"mutta aika on\ntuleva, jolloin jokainen sanani maksettaisiin kullalla, jos se silloin\nkävisi päinsä.\"\n\n\"Hyvä toki, että lörpöttelet naisille ... mutta elkää uskoko puoliakaan\nsiitä, mitä hän teille kertoo!\"\n\n\"Hm! sanotpa jotakin, Engelbrekt ... niin, eipä löytyne sitä ihmistä,\njoka voi syyttää minun omiani lasketelleen, mutta varmaa on, että on\nitse täytynyt olla mukana voidakseen uskoa todeksi, mitä me talonpojat\nolemme sinun kanssasi toimittaneet.\"\n\n\"Kas niin, pidä nyt suusi kiinni, jääkarhu\", murahti Engelbrekt\npuoleksi hymyillen. \"Nyt saat muuta tekemistä kuin satujen syöttämistä\nnaisille... Me ratsastamme kohta Tukholmaan päin, hoida sen tähden\nhyvästi hevosia.\"\n\nUkko suoriutui heti lähtemään ulos, mutta katsoi levottomana\nEngelbrektiin, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen jäädä kotiin. Ja\nEngelbrekt arvasi ukon ajatukset ja lisäsi:\n\n\"Elä unhota omaa ratsuasi ... me kaksi emme kuitenkaan voine erota\ntoisistamme!... Sinäkin, Märta muori\", jatkoi hän kääntyen vanhukseen\nja vaimoonsa, \"sinäkin saat tekemistä tänään. Arvoisa herra Tuomas\npiispa tulee vieraaksemme tänä iltana ja viipyy kai täällä pari päivää.\nElä säästä mesijuomaa, rakas vaimo, ja tuo esiin parasta oluttasi!\"\n\nMärta muori nousi näiden isännän sanain johdosta ja Engelbrekt jäi\nkahden kesken vaimonsa kanssa. Hän meni vaimonsa viereen istumaan,\nhänen otsansa oli kirkas ja sisäisen tyytyväisyyden ilme loisti hänen\nkasvoiltaan.\n\n\"Hauskoja tietoja olet varmaan saanut tänään\", sanoi emäntä, \"enpä\ntiedä pitkään aikaan nähneeni kasvojasi niin huolettomina, kuin nyt...\"\n\n\"En ole saanut hauskoja tietoja, vaimo ... mutta näetkös, minä toivon\nkohta saavamme hyvään päätökseen sen työn, jonka olemme alulle panneet.\nKuningas kuuluu nyt sen pakkosopimuksen mukaan, jonka valtuutettumme\nviime toukokuussa tekivät tanskalaisten kanssa Halmstadissa, kohta\ntulevan Tukholmaan ja siellä kai saamme kaiken tämän päättymään.\"\n\n\"Jumalan äiti suokoon, että niin kävisi!\" lisäsi emäntä keveästi\nhuoaten. \"Sinä siis luulet, että asia on päättyvä hyvästi, niin että\nkuningas saa takaisin valtakuntansa ja että hän sitten on sitä\nhallitseva lain mukaan?\"\n\n\"Niin luulen... Lieneehän Eerikki kuningas nyt nähnyt, ett'eivät\nRuotsin miehet salli lakia ja oikeutta jalkain alle poljettavan.\nHänellä ei sitä paitsi ole ollut mitään moittimista Halmstadin\npakkosopimuksen johdosta, ja kun se lisätään, mitä me nyt toisena\nhelluntaipäivänä Upsalassa päätimme, niin toivon tästälähin saavamme\nlaillisen kuningasvallan. Omassa vallassaan on Eerikki kuninkaalla\nhyväksyä tai hyljätä -- kummassakin tapauksessa toivon Ruotsin\nvaltakunnan tulevan olemaan turvatun!\"\n\n\"Vanha herra Krister Niilonpoika ei kuitenkaan ollut siellä\njoukossanne, mikäli olet minulle sanonut. Ja luuletko sitä paitsi\nnoihin herroihin olevan luottamista? He ovat niin kauvan rauhassa\nkartanoissaan eläen sallineet kaiken tämän kurjuuden rehottaa kättä tai\njalkaa liikuttamatta ... nyt he tahtovat suostua kaikkeen ja\npäätökseksi saattaisi tulla, että ...\"\n\n\"Sano suoraan, vaimo, mitä tarkoitat...?\"\n\n\"He saattaisivat yhtyä kuninkaaseen ja hänen ystäviinsä ja vapautua\nsinusta, ja sitten ... sitten saattaisivat entiset ajat palata takaisin\nja kaikki, mitä on tehty, raueta mitättömiin.\"\n\n\"Niinhän voisi käydä ja onhan kai valtakunnan herrain joukossa minulle\nvihamielisiä ... mutta luulenpa heidänkin nyt tarkoin huomanneen,\nett'ei yksikään talonpoika ole tahtonut loukata heidän laillisia\noikeuksiaan, ja että vaara uhkaa heitä itseään yhtä paljon kuin\nrahvasta. Vanha Krister herra ei ollut mukana Upsalassa, mutta hänen\npoikansa, Kaarlo herra, oli siellä, samoin kuin herra Kaarlo Orminpoika\nja Krister herran vävy, Pentti Jönsinpoika sekä tämän veli, Niilo\nherra. Eerikki kuninkaaseen yhtyminen minua ja Ruotsin rahvasta\nvastaan...\"\n\nEngelbrekt keskeytti puheensa ja hiveli kädellään otsaansa.\n\n\"Se olisi samaa\", jatkoi hän, \"kuin kuninkaan erottaminen Ruotsin\nvaltakunnasta ainaiseksi, ja onpa lupa kysyä, kuinka sitten voisi käydä\nheidän itsensä.\"\n\n\"Mutta ajattele niitä juonia, joita salassa sommitellaan...\"\n\n\"Ei, ei, vaimo ... niitä emme tahdo ajatella. Ruotsin herrat voivat\nolla minulle vihamielisiä, ne voivat nousukasta vihatakkin, mutta petos\non heille vieras!\"\n\nRitarisalin ovi oli avautunut Engelbrektin näitä sanoja lausuessa ja\nTuomas piispa ilmautui kynnykselle sekä aivan hänen taaksensa Herman\nBerman. Piispa loi ihailevan ja palavan katseen tuohon suoraan ja\nteeskentelemättömään mieheen ja säveään linnanrouvaan.\n\n\"Terve teille, Engelbrekt, ja säveälle vaimollenne!\" sanoi hän\nhuoneeseen astuen. \"Minä tulen milt'en itseäni ilmoittamatta, mutta\nette saa pitää siitä niin suurta lukua näin ystäväin kesken!\"\n\n\"Kiitos, arvoisa piispa!\" sanoi Engelbrekt piispan tervehdykseen\nvastaten. \"Me noudatamme vanhoja tapoja eikä meillä ole koskaan ystävän\ntarvinnut tuloansa ilmoittaa.\"\n\n\"Saattaisihan vihamieskin astua ovesta ystävän haamussa! Muistatteko\nmitä vanha laulaja sanoo:\n\n    \"Niin käv' hänen,[17]\n    Sorlen jalon,\n    Vigolfin kun\n    Valtaan joutui.\n    Murhamieheen\n    Veljen luotti;\n    Mut pettur' oli se.\"\n\n\"Ja ketä tahdotte tääll' sanoa velisurmaajaksi?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Velisurmaajaksi sanon sitä, joka pettää isänmaansa, ja itse tiedätte,\nEngelbrekt, ett'eivät kaikki nämä herrat, joiden kanssa nyt valtakunnan\npäämiehenä olette ollut tekemisissä, ole teitä vapaaehtoisesti\nseuranneet...\"\n\n\"Tosin eivät vapaaehtoisesti ... mutta sentään vilpittä.\"\n\n\"Onhan kateus ensimmäinen askel sinne päin... Minä neuvon teitä\nystävänä isänmaamme nimessä olemaan varoillanne. Tosin en tahdo sanoa\nRuotsin miehen voivan olla kavalan, mutta intohimo saattaa sokaista.\nMuistakaa, että nämä herrat tulevat aina pitämään valtaanne pakkona,\njonka alta he ennen kaikkea tahtovat päästä.\"\n\n\"Puheenne on veljen puhetta, piispa, ja ottakaa vastaan sydämeni kiitos\nsiitä rakkaudesta, jota olette minulle osottanut sekä nyt että ennen --\nmutta sen sanon ... sitä vihollista vastaan, joka salassa toimii,\nminulla ei ole mitään aseita. Ja siitä hetkestä saakka, jona tähän\nvapautustyöhön ryhdyin, on joka tilaisuudessa se ajatus ollut minulle\nselvänä, että olen suorastansa Jumalan silmäin alla toiminut. Jos olen\nmitä hyvää kyennyt toimittamaan, niin se on ollut hänen tekoansa, ja\nkun minua ei enää tarvita, niin kernaasti suljen silmäni umpeen,\nvaikkapa salaisten juonien uhrina... Mutta ketään en tahdo epäillä...\nMissä hyvänsä kaatunenkin, niin voitakoon minusta laulaa niin kuin\nvanhassa laulussa sanotaan:\n\n    \"Herra katsoi\n    Taivahastaan.\n    Ilohonsa\n    Sielun mennä\n    Käski Luoja!\"\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys näiden Engelbrektin sanain jälkeen. Mutta\nkaikkien läsnäolijain mieleen ne koskivat kovasti. Hurskas emäntä pani\nhartaasti kätensä ristiin ja piispa astui esiin ja nosti siunaten\nkätensä Engelbrektin pään päälle.\n\n\"Kaukana, kaukana\", sanoi hän heltynein äänin, \"pitäköön kolmiyhteinen\nJumala sitä hetkeä Ruotsinmaasta, jona hän on kutsuva sinut täältä ...\nja ennen kaikkea, elköön Ruotsin mies joutuko syypääksi kuolemaasi!\"\n\n\"Amen! hurskas isä!\" jatkoi Engelbrekt ja puristi piispan kättä.\n\"Jättäkäämme ainaiseksi tuo ajatus syrjään. Onhan meillä luullakseni\nkyllin ajattelemista siinä, minkä täytyy tapahtua joka miehen silmien\nedessä, ollaksemme tuhlaamatta aikaa ja ajatuksia siihen, minkä täytyy\nriippua yksistään Jumalasta!\"\n\nEngelbrekt vei sen jälkeen vieraansa ritarisaliin, mutta piispan\nannettua Engelbrektin ymmärtää, että hänellä oli tärkeistä asioista\npuhumista hänen kanssansa, menivät molemmat miehet siihen huoneeseen,\njoka oli Engelbrektin yksityinen ja jota sanottiin linnan\nsalahuoneeksi. Täällä piispa toimitti asiansa, joka koski useampien\nallekirjoittajien hankkimista sille päätökselle, joka oli tehty\nUpsalassa helluntain aikana, ja selitti myöskin syyt siihen.\n\nMainittu kokous johtui siitä Halmstadissa pidetystä kokouksesta, joka\nHannu Kröpelinin puuhaamana oli saatu aikaan. Tämä oli jo sen vuoden\ntammikuussa, jona Arbogan valtiokokous oli ja Engelbrekt valittiin\nvaltakunnan päämieheksi, pyytänyt kokoutuneilta herroilta kokousta,\njossa piti ottaa neuvoteltavaksi joutuisampi ratkaisu, kuin mitä\nedellisenä syksynä oli Tukholmassa päätetty. Tähän suostuttiin ja\nEngelbrekt läksi yhdessä useiden valtaneuvoksien kanssa Hannu herraa\nvastaan Sigtunaan, jonne tämä saapuikin seurassaan saksalaisen\nritariston jäsen, Henrik Rowerdere, jonka ritariston suurimestari\nkuninkaan pyynnöstä oli lähettänyt Ruotsiin ja joka siellä oli\nviettänyt talven yhdessä Kröpelinin kanssa koettaakseen toimia\nkuninkaan hyväksi. Kröpelin tahtoi nyt lähteä kuninkaan puheille\nkoettamaan saada häntä sopimaan asiasta hyvällä, vetämättä sitä\noikeuden eteen. Ei kukaan toivonut sellaista suoritusta hartaammin\nkuin Engelbrekt itse. Hannu herra tarjoutui itse saksalaisen\nritaristonjäsenen kanssa yhdessä ratsastamaan kuninkaan puheille.\n\nNiin kävikin, mutta heidän ahkeroitsemisensa eivät ottaneet\nmenestyäkseen ja se viivytti heidän oleskeluaan Köpenhaminassa. Lopuksi\nonnistui heidän kuitenkin, vielä yhden Preussista sinne suoraan tulleen\nritaristonjäsenen avustamina saada kuningas suostumaan kokouksen\npitämiseen Halmstadissa. Tämä pidettiin toukokuussa ja siellä oli\nsuostuttu muutamiin pääehtoihin sovinnon saamiseksi kuninkaan kanssa,\nmutta niistä piti lähemmin sovittaman uudessa kokouksessa Tukholmassa\nheinäkuun 29 p:nä, jolloin myöskin Eerikki kuninkaan itsensä oli määrä\nolla saapuvilla. Samaisessa Halmstadin kokouksessa tehtiin sekin\npäätös, että Engelbrektille oli annettava lääniksi Örebron linna\nlääneineen. Samalla päätettiin täällä, että oli asetettava drotsi ja\nmarski.\n\nHalmstadissa läsnä olleet ruotsalaiset herrat eivät kuitenkaan olleet\npitäneet huolta valtakunnan edusta siinä määrin, kuin Engelbrekt ja\nhänen ystävänsä pitivät välttämättömänä, ja sen tähden oli heidän\nkotiin tultuansa pidetty Upsalassa kokous, jossa arkkipiispa Olavin ja\nEngelbrektin johdolla oli tehty se päätös, että Halmstadin pakkosopimus\noli pidettävä ainoastaan sillä ehdolla, että kuningas neuvoston neuvon\nmukaan läänitti kaikki linnat syntyperäisille ruotsalaisille ja lupasi\nvaatia alamaisiaan pitämään lakia ja oikeutta pyhänä. Siellä oli\nkuitenkin vaan 22 herraa ollut läsnä ja allekirjoitusten joukosta\npuuttui monta mahtavata nimeä, kuten Krister Niilonpojan, ja sitä\npaitsi oli Tuomas piispa sitä mieltä, että piti saada itse Halmstadin\nvaltuutetut ja heidän todistajansa yhtymään Upsalassa liittoutuneihin.\nSe oli sitä tärkeämpää -- arveli piispa -- koska ei ollut luottamista\nmuutamiin jälkimmäisistä.\n\nEngelbrekt katsoi tuimasti piispaan, kun kuuli nämä sanat.\n\n\"Ja ketä\", sanoi hän, \"tahtoisitte sanoa epäluotettavaksi tässä\nherrainkokouksessa olleista, arvoisa isä piispa?\"\n\n\"Teillä on niin paljon puuhaa valtakunnan hoitamisesta, Engelbrekt\",\nvirkkoi piispa, \"ett'ette katso taaksenne.\"\n\n\"Mikäli ihmisvoima riittää, arvoisa herra, arvelen pitäneeni ja\npitäväni silmäni auki joka taholle...\"\n\n\"Oletteko myöskin ajatellut sitä paikkaa, jossa nyt olemme?\"\n\n\"Örebron linnaa, piispa ... mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka\nminua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka\nminulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä\nmyöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?\"\n\n\"Hyvin sen muistan\", vastasi piispa hymyillen, \"ja vielä tällä hetkellä\nantaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että\nlinnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa\nkansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä.\"\n\n\"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että\nniin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon\njättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja\nvaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat.\"\n\n\"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä\", sanoi piispa\nheltyneenä, \"jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän\nlinnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä\nhe arvostelevat teitä itsensä mukaan... Siitä syystä, katsokaas, tulee\nteidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei\nitsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron\nlinnan ja läänin ... herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!\"\n\n\"Pentti Steninpoika\", toisti Engelbrekt miettiväisenä, \"olihan Pentti\nherra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien\nalle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra ... miksi minä\nsitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi\nvaltakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa\nherraa tämän linnan haltijaksi.\"\n\n\"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin ... minä tunnen\nheidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He\ntulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen\nvahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!\"\n\n\"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät\nhe ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta\novathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia\ntekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden\nmukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee\nvahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme\nsuosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla\nkaikki valmiina kuninkaan tuloa varten.\"\n\n\"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini\", jatkoi\npiispa, \"ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja\nlähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta\nkun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa\nvanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia\nsanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat\nminut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille\nja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän,\njonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen\nsen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin\nlähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan\nherrainkokouksen ajaksi.\"\n\n\"Kirjeestä olen pitävä huolen\", vastasi Engelbrekt, \"minä tuumin panna\nHerman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen,\nja silloinpa se tullee varmasti perille.\"\n\nKeskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen\nnuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä.\nNe olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin\nne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut\njuuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt\npiispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt\nhän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.\n\nOvi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että\npiispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja\nEngelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.\n\nVasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien\ntarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli\ntapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri.\nSilloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja\nkummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän\nkuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi\nkäsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.\n\n\"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?\" kysyi Engelbrekt.\n\n\"Tunnen!\" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista,\njoihin päivä paistoi omituisella loisteella.\n\n\"Ne ovat omituiset laatujaan\", virkkoi Tuomas piispa, \"ja jollen pety,\nniin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina\npyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä,\njotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa\nkultarahoissa.\"\n\n\"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa\", alkoi nyt Hannu\nkreivi, \"ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja\novat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin\nkuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli\nnähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä\njoutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge...\"\n\n\"Rosenbrygge!\" keskeytti Engelbrekt. \"Senhän niminen oli tuo häijy\nmurhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!\"\n\n\"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika\", jatkoi\nkreivi. \"Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä\nPommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa\nsiellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo\nkallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka\nei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka\nniillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa\nAlbrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa\nsekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta\ntuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin\nherttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat.\"\n\n\"Ja mitä ne lupaavat?\" kysyi Tuomas piispa.\n\n\"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen,\nettä nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin\nsisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona\non puhdas sydän.\"\n\n\"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa\", huomautti\npiispa. \"Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä\nnuolet niin monen vuoden perästä...\"\n\n\"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota\nen koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli\nmenettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä\npalasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli\nmyöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte...\"\n\n\"Hän oli jäykkä ja julma mies\", sanoi Tuomas piispa, \"ja muistaakseni\noli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli\nhuhu kertoi ... minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin\ntuomiokapitulissa.\"\n\n\"Oikein muistatte\", jatkoi kreivi, \"se oli kälyni Richissa von\nBarnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä\nrinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä\nolisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan,\nmutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn\nmatkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin\nRichissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän\narvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen\nlinnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona,\nmutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen\nonnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja\npyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä\nminusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen\npelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli.\"\n\nPiispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin\nja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä,\nkuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.\n\n\"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin\nhuveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla\nkaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin\nlinnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa\nuskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului\nmuutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa.\nHänen nimensä oli Eerikki Bildstein...\"\n\n\"Eerikki Bildstein!\" keskeytti Engelbrekt. \"Niin ... tunnetteko hänet?\"\n\"Hän oli nuoruudenystäväni...\"\n\n\"Ja nyt ... onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?\"\n\n\"Ei ... ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä\ntoinen nimi.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Belgsting!... Mutta jatkakaa kertomustanne, kreivi ... minä tiedän,\nettä mies niihin aikoihin oleskeli siellä ulkomailla, mutta en tiennyt\nhänen olleen missään tekemisissä teidän kanssanne taikka...\"\n\n\"Juhanin kanssa tahdotte sanoa... Hänen kanssansa hänellä ei ollutkaan\nmitään tekemistä. No niin, kaikki kävi sopimuksen mukaan ja me\nratsastimme minkä vaan hevoset jaksoivat juosta pois Schwerinin\nlinnasta. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kauvas, ennen kuin\nhuomasimme, että meitä ajettiin takaa, ja minä tunsin selvästi vanhan\nRafnin ja hänen vävynsä Balzar ritarin. Pelastumista toivomaan sai\nminut enää vaan synkkä metsä, jota lähenimme; siellä, arvelin minä,\npitäisi meidän voida eksyttää vainoojamme. Mutta täällä kohtasi uusi\nvaara. Metsään oli kätkeytynyt joukko aseellisia miehiä, jotka meidän\ntullessamme karkasivat esiin. Kuutamon valossa tunsinkin Lydeke\nRosenbryggen ja hänen poikansa Lydertin. Mutta he eivät yrittäneetkään\nmeitä pidättämään, vanhus viittasi päinvastoin kädellään ja me ajoimme\nmetsään. Me poikkesimme heti syrjätielle mitä pikemmin päästäksemme\nlävitse, mutta kohta kuulimme miekkain kalskahtelevan vastakkain ja\nhuutojen kaikuvan. Minä olin aluksi kahden vaiheella, kääntyäkkö\ntakaisin vai jatkaa matkaa, mutta ennen kaikkea tahdoin, ett'ei mikään\narvaamaton tapahtuma kohtaisi sukulaistani, ja vihdoin en enää\nmalttanut olla rientämättä takaisin häntä auttamaan. Minä olin näet\nvakuutettu siitä, että hänen päällensä oli hyökätty ja sen takia\ntaisteltiin.\"\n\n\"Se oli joku hansalaisten tekemä äkkikarkaus\", huomautti piispa, \"mutta\nminua ihmetyttää, että te saitte kulkea hätyyttämättä, kreivi.\"\n\n\"Kaikki oli Lydeken vehkeitä. Oliko hän saanut minun hankkeistani\nmitään tietoa, sitä en tiedä, mutta että hän oli lähettänyt Rafn von\nBarnekowille sellaisen viestin ainoastaan vietelläkseen hänet satimeen,\nsen sain sitten tietää.\"\n\n\"Te siis jätitte kälynne ja menitte taistelupaikalle?\"\n\n\"Minä pyysin Eerikki Bildsteinin ratsastamaan edeltäpäin muutamaan\nläheiseen luostariin ja siellä odottamaan minua. Sitten riensin\ntaistelupaikalle. Siellä näin ensin kälyni oikean puolison ja se oli\nnäky, jota kerran nähtyään ei unhota. Tuo kookas mies seisoi siellä\nmolempien ritarien välissä ja heilautteli leveätä miekkaansa, niin että\nkauppiaan joukosta kaatui mies toisensa perästä. Juuri kun tulin, näin\nhänen voimakkaalla käsivarrellaan raivaavan leveän tien lehdon lävitse\nja kuulin huutavan ritareille, että he ryntäisivät lävitse. Nämä\nnoudattivat neuvoa, mutta Lydeke heittihe tuossa tuokiossa hevosen\nselkään ajaakseen saalistansa takaa. Silloin tarttui tuo väkevä urho\nkauppiaan selässä olevaan jouseen ja olisi epäilemättä temmannut hänet\nalas hevosen selästä, jollei jousta pitävä nauha olisi irronnut ja hän\nsiten päässyt irti.\"\n\n\"Entä nuoli?\" kysyi Tuomas piispa.\n\n\"Vanhan Rafn ritarin, joka oli saanut monta vuotavaa haavaa, kauppias\nkohta saavutti... Ritari melkein putosi hevosen selästä minun luokseni\nsaapuessaan ja minä pitelin häntä sylissäni, kun hurja kauppias tuli.\nJo kohotti tämä miekkaansa ja jo olisi ritari Rafn von Barnekow ollut\nmennyttä miestä, ennen kuin minä olisin ennättänyt heittää hänet\nsylistäni ja saada miekkani tupesta, jollei...\"\n\n\"Häneen sattui nuoli, vai kuinka?\"\n\n\"Häneen sattui varmasti tähdätty nuoli, niin että nuolenkärki, joka oli\ntunkenut sisään selkäpuolelta, tuli näkyviin sydämen alapuolelta. Se\nnuoli oli aivan tämän näköinen\"; kreivi kohotti nuolia ja käänteli\nniitä auringonpaisteessa.\n\n\"Entä Juhani?\"\n\n\"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka\naluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat\nJuhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän\nhenkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet\nvankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies\nkalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että\nsurkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut\nteiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari,\nolitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta\nnyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' -- Balzar\nritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli\nkuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton\nRichissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän\nhävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut\nväijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin\nSchwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin\nkuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin\nsurkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä.\"\n\n\"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin\nosotitte onnettomalle ystävälleni\", sanoi Engelbrekt, \"monta kertaa hän\non siitä minulle puhunut!\"\n\n\"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi\", virkkoi\nTuomas piispa.\n\n\"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista\", vastasi kreivi. \"Eerikki\nBildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän\ntunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka\nBalzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan\nvieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat\nkuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta,\njoka petoksella oli ne pidättänyt itselleen.\"\n\n\"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting ... hän piti ne myöskin ominaan?\"\nkysyi taas piispa.\n\n\"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt\nkuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään.\"\n\n\"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?\" sanoi\npiispa tähän kääntyen.\n\n\"Niin ... niin, Belgstingiltä\", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen\npysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi\nkäynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.\n\nTämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen\nmenivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta\nmuorille oli kunniaa.\n\nAterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa\notti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa\narkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.\n\n\"Hän on vakava herra\", sanoi piispa, \"ja paljon elämän koulua käynyt,\netenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on\nsamalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana\nsamoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on\nEngelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän\njoissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan\nsiitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin.\nHän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin\nmekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä\nsuuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas.\"\n\n\"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra\", sanoi Herman. \"Minun ei pidä\narkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä ... hän on\nsamanluontoinen kuin Engelbrekt...\"\n\n\"Aivan niin... Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että\nepäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä... Vehkeitä\", lisäsi piispa\nikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi\nhäneen kauran -- \"tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika ... sinä\nja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!\"\n\nHerman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika ... ja niihin ne suuret\nlaivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka\nkorkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on\ntuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit ... ne ovat valtakunnan\nherrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika,\nminun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan\nhaltuun!\"\n\nHerman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen,\nmitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään\ntuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen\nhuomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten\njatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan\neteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön\nja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.\n\nLinnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa\nvesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri\npiispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan.\nPiispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan\nja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista\npitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä\nvälähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä\nollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden\noksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun\ntuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.\n\nVihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään\nja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan\nselvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku\nnäkyi tästä.\n\nIlmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän\nillalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että\nnämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja\nviinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos\nikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.\n\nSuorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen\nihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin\nyksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä\npilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet\nPiispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen\neksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä\ntaikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli\nRuotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi\nhän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja\nlujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja\nmahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki\npitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen\nmuotoisiksi ... piispa oli tuntevinaan monta niistä ... mutta joka\nmiehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen\nnäky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat\nepäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi.\nKultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.\n\n\n\n\nII.\n\nHarmajamunkit.\n\n\nSeuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa\ntuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.\n\n\"Heureeka!\"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.\n\"Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis,\nihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto\nsyysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle... Te olette\nauttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee\nteidän ensiksi lukea se.\"\n\nNäin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:\n\n\"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin\nkoskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut... Lukekaa, lukekaa,\nEngelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä\nvanha piispa on kirjoittanut.\"\n\nEngelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle.\nHänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä\nmerkitys. Se oli tuo tunnettu laulu \"vapaudesta.\" Kun Engelbrekt luki\nviimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.\n\n    Valkama voiton on vapaus;\n    Nimessä sen jo on takaus,\n    Kelle vaan tämä kallis on.\n    Valkama myrskyssä turvan tarjoo,\n    Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo;\n    Siksipä kallis on vapaus.\n\nMonta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona\naamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen\najatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta\nhädästä ja niin suuresta kurjuudesta.\n\nVajaan tunnin kuluttua siitä ratsasti Herraan Berman Erkin seuraamana\nulos Örebron linnasta ja kohta sen jälkeen läksi myöskin Hannu kreivi\nmiehineen. Hän ratsasti samalle suunnalle kuin Hermankin, mutta kulki\nhitaammin ja aikoi suoraa päätä Tukholmaan.\n\nHerman ja Erkki ratsastivat verkalleen. Juuri päästessään kaupungista\nja joutuessaan maantielle kiintyi heidän huomionsa muutamaan mieheen,\njonka pitkä ja kookas vartalo heti pisti silmään. Hän oli rihkamasaksan\npuvussa ja kantoi vaatekääryä olallaan. Herman katsahti häneen vaan\nsivumennen, mutta Erkki piti tarkkaan silmällä kaikkia hänen\nliikkeitään ja jäi sitä tehdessään vähän matkaa isännästään jälelle.\nMies ei näyttänyt huomaavan, että häntä tarkastettiin, vaan jatkoi\ntyynesti kulkuansa jotakin laulunpätkää hyräillen ja hävisi muutamaan\nkaupungin ulkoreunassa sijaitsevaan pieneen taloon.\n\nErkki kannusti samalla hevostansa ja oli kohta Hermanin rinnalla. Aamu\noli kaunis ja vilvoittava tuuli puhalsi hiljakseen metsän lävitse ja\npitkin suurta tasankoa. Erkki oli erinomaisen hyvällä tuulella ja\nkysäsi vähän väliä jos jotakin, mutta sai lyhyitä vastauksia tai ei\nsaanut ollenkaan. Siitä hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan\nmillänsäkään. Hänen leveä suunsa vetäytyi veitikkamaiseen hymyyn ja hän\nalkoi laulaa lempilauluansa Elisifistä, jonka Bernhard pitkä ryösti\nRisebergan luostarista.\n\nKun ei tämäkään näyttänyt herättävän hänen isäntäänsä, niistä\nunelmista, joiden vallassa hän oli, alkoi Erkki, joka nyt näkyi saaneen\npäähänsä huvittaa isäntäänsä, tahtoipa tämä tai oli tahtomatta, puhella\nitsekseen.\n\n\"Se nyt on varma\", sanoi hän ja näpsähytti hevostansa notkealla\npajunoksalla, jonka oli tiepuolesta siepannut, \"se nyt on varma, että\njossakin tässä maailmassa tytön täytyy olla, ja jospa vaan tietäisin\nmissä, niin kylläpä sitten näyttäisimme, että hänet saisimme ...\nnii-in, tuo ankara Bernhard herra oli kyllä samaa maata kuin kaikki nuo\nulkomaalaiset, mutta hän sai kuitenkin tahtonsa perille ja perille se\ntäytyy minunkin saada, niin totta kuin nimesi on Lakka!\" jolloin hän\ntaas näpsähytti vitsallaan.\n\nHerman katsoi kummastellen nuorukaiseen ja tämä hymyili hänelle niin\nveitikkamaisesti.\n\n\"Nii-in, sen sanon minä, niin totta kuin nimeni on Erkki Laurinpoika!\"\n\n\"Kenestä ja mistä puhut, Erkki?\"\n\n\"Hm ... sepä kysymys. Ritarismiehestä, joka rakastaa erästä arvoisaa\nneitiä\", sanoi hän, \"ja joka on hänet saava, vaikka kuinkakin pimeältä\nnäyttäisi.\"\n\n\"Niinpä luvannet tällä kertaa enemmän kuin kykenet täyttämään, Erkki!\"\n\n\"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja\nritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt\nolisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä,\nkreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi\nkäsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille\nkaikille suureksi mielihyväksi.\"\n\n\"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet\", vastasi Herman\npuolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta\nkansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti\nSverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.\n\n    \"Sanoi Sune Folkesson\n    Knuutti veljellensä!\n    Vapaaks' Vretan luostarista\n    Elin hankkikaamme!\n    Nyt kumpujen kätköss' on urhot.\"\n\n\"Elina neiti\", lisäsi hän, \"oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi\nhyvin... Agnes neiti on vaan kreivintytär -- ja haluttaisipa minua\nnähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi\nperuuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto\nsiitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin\nantaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen\nminä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan\nitseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla,\nkuin sallia moisen käyvän päinsä.\"\n\n\"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni\nkäydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa\nneiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon\nsinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen\nlupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin\nhänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen\ntähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja\narvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä.\"\n\nHe olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki\nnäytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä\nhänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka\ntäyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän,\nkaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin\nsatulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa\nodotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin\nhuomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle\nRingkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja\nlähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman\noli menossa.\n\nSamoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein\noli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan\nsyrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa\nsilmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta\nei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä\nkavionkopina kuului hänen korviinsa.\n\nIllalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle,\nratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki\nNorrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan\narkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka\ntiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä\nhänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta\nMaununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa\nnykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen\nkohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu.\nNäiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat\npohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä\noli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin\npuolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai\nkartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka\naatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet\nvuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille\nlaillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska\nluostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä\nympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen\npaljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.\n\nP. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen\nluostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin\nFransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin\nDominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista\nmaalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille\nja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli\nFransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä\nRiddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin\nFransiskaaneja tavallisesti \"harmajaveljiksi\" eli \"harmajamunkeiksi\",\njosta nimestä vielä tänäkin päivänä \"Harmajaveljesten katu\" on\nmuistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu\nLatolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta\nrikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien\npiirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä\npuhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa\nniin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille\nvertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä,\nnuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa\nalentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin\ntalonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja\nsijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana\ntyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen\nverran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt\nuudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä\nviehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen\nkauneutta.\n\nSilloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti\ntulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille\npäin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla,\nkoska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa\nkanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää\najatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden\nharmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin,\njonne äskenmainittukin.\n\nHän käänsi nyt hevosensa ja läksi ratsastamaan mäkeä alas, mutta\nhuomasi silloin vieläkin yhden harmajaveljen, joka tuli mutkittelevaa\npolkua pohjoisesta päin pitkin suon reunaa ja lähestyi luostarin\nvieressä olevaa metsikköä. Tämä munkkien kokoontuminen synnytti hänessä\nepäluuloa ja hän päätti, mikäli hänen vallassansa oli, vakoilla heitä,\nkiittäen samalla onneansa, että arkkipiispa Olavi juuri nyt oli\nluostarissa. Ja ett'ei tämä ole kutsunut munkkeja sinne, siitä hän oli\nvallan varma, koska tiedettiin arkkipiispan vastahakoisesti sietävän\nnäitä ulkokullatulta veljeskunnan jäseniä.\n\nNäitä ajatellessaan ja mitenkä hän viisaimmin järjestäisi\ntoimenpiteensä hän kuuli takaa päin nimeänsä mainittavan. Hän käänsihe\nympäri ja näki hämmästyksekseen Erkin tulevan juoksujalkaa. Hän oli jo\nruveta nuhtelemaan, mutta Erkki pani kätensä suulleen ja osotti\nmuutaman korkean puurakennuksen takana olevaan tiheään metsikköön päin.\nKainalossa hänellä oli mytty, joka näytti kääröllepannulta puvulta, ja\nmitään vastausta Hermanilta odottamatta hän astui mainitulle\nrakennukselle päin. Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän laskeutui\nhevosensa selästä ja sitoi sen muutaman tuuhean puun juurelle sekä\nläksi Erkin perästä.\n\nTämä oli pysähtynyt vähän matkan päähän rakennuksesta, muutamalle\npaikalle, jossa tuuheat kuuset hänet kokonaan peittivät kaikkien\nsyrjäisten näkyvistä. Nähdessään Hermanin hän viittoi kiihkeästi\nkädellään.\n\n\"Täällä on tärkeitä tekeillä\", kuiskasi hän, \"ja aika on kallista. Asia\nkoskee Engelbrektiä ja Ruotsin valtakuntaa ja sinua itseäsi ja\nlemmittyäsi, Herman. Kaikki riippuu siitä, voittaako vai menettää\nkuningas nyt kokouksessa. Saat tietää kaikki tuolla luostarissa.\nMinulla on muassani kaapu ja tunnussana... Ei, ei, elä kysy mitään,\njollet sinä tahdo mennä, niin minä menen ... verkot täytyy tuntea\nperinpohjin voidakseen perin pohjin ne ratkoa. Sitten kerron sinulle\nkaikki. Rihkamakauppias ei ollut kukaan muu kuin pitkä Maunu.\nKirjuri-Martti on täällä... Luostariin kokoutuvat nyt valtakunnan\nherrat ... tunnussana on: Fransiskus ja pyhä Klaara! -- Minä otan\nBrandin ja vien sen Henrikki Kalusepälle.\"\n\nPuhuessaan oli Erkki purkanut myttynsä ja heittänyt Hermanin hartioille\nharmajamunkin viitan. Herman oli hetkisen epätietoinen siitä, mitä\nhänen tässä oli tekeminen. Tuntui vastenmieliseltä valepuvussa ikään\nkuin salaa luikahtaa vieraaseen taloon, mutta olihan kysymyksessä\nvihollisia, Engelbrekt ja isänmaa, ja tämä sai hänet suostumaan.\n\nPienen kierroksen tehtyään hän pääsi suolle ja kulki sieltä polkua\nmyöten luostarille, johon hänet vastustelematta laskettiin. Hänen\nonnekseen oli muuan harmajaveli laskettu sisälle juuri hänen edellänsä\nja hän meni samanne päin kuin tämä; muuten hän luultavasti olisi\nilmaissut itsensä sillä, ett'ei tiennyt tämän munkkikokouksen\nkokouspaikkaa.\n\nMunkki hävisi muutamaan eteläpuolella olevaan rakennukseen. Herman\npääsi myöskin helposti sisälle, mutta täällä oli hänen oppaansa päässyt\nliian paljon edelle. Herman riensi pitkin pitkää käytävää, josta toisia\nholvikäytäviä läksi sekä oikeaan että vasempaan, mutta munkkia ei\nnäkynyt eikä kuulunut. Kaikki ulospääsyt olivat myöskin suljetut eikä\nyhtään ääntä kuulunut koko isossa rakennuksessa, niin että vieraaseen\napuun turvautumisen toivo näytti turhalta, vaikkapa hätä olisikin\npakottanut käyttämään apua ja kysymään tietä. Äänettömyys,\nepätietoisuus ja levottomuus saivat vihdoin Hermanin uskaltamaan mitä\ntahansa. Hän meni muutamaan syrjäkäytävään ja päätti kysyä.\n\nJo nosti hän kätensä kolkuttaakseen pientä ovea, kun hän kuuli toisen\noven takanansa avautuvan ja sulkeutuvan, mutta niin hiljaa, että se\ntuntui pikemmin vastaukselta hänen hartaimpaan toivomukseensa kuin\ntodellisuudelta, koskapa ihmisen aistimet useinkin näyttävät valekuvia\nsiitä, mikä täyttää mielen. Herman käännähti ympäri.\n\nHäntä kohti liikkui keveästi kuin haamu naisolento. Tämän vartalo oli\nverhottu pitkällä harmaalla viitalla, mutta kasvot olivat paljaina.\nHermanin, tuon voimakkaan miehen, täytyi nojautua muuria vasten, --\nniin valtaavan vaikutuksen teki näiden kasvojen näkeminen häneen. Hän\ntahtoi juosta esiin, hän tahtoi puhua, mutta sekä jalka että kieli\nolivat ikään kuin noidutut. Silmä vaan näki ja ikään kuin huumaantui\nnoiden hienojen mutta kalpeiden ja surullisten kasvojen kauniista\npiirteistä.\n\nMunkinviitta ja hyvin alas vedetty päähine estivät häntä itseä\ntulemasta tunnetuksi. Tuo ihana ilmiö hävisi äkkiä kuin unelma. Se\nnosti viittaan kiinnitetyn päähineen päähänsä ja pyörähti kulmasta\nsuureen käytävään, joka kulki halki koko rakennuksen. Melkein\nkykenemättömänä enää hillitsemään itseänsä syöksähti Herman esiin,\nmutta haamu katosi eräästä luostarin puutarhaan vievästä ovesta.\n\n\"Agnes!\" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa\näsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.\n\nKannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani\nkäsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi\njuolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.\n\n\"Tänne päin, veli\", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä\nsanottavan, \"kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie\nmitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän\nlöydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä.\"\n\nNäin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle\novelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja\nseisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä\nkiviportaita myöten alas puutarhaan.\n\nEteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat\naina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja\nnykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö\nrakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin\nharvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki\nharmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin\nkuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle\nrakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen\njälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen.\nHerman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan\npuutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä\nnunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas\ntuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää\nkäden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä\noli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei\nvoinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja\nhän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.\n\nMutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta\nsen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli\noli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi\nvuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja\nkuiskasi:\n\n\"Fransiskus!\"\n\n\"Pyhä Klaara!\" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.\n\nTuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti\nisommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi\nmuurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä\nharmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin\nvaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja\nsynkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen\nsydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään\nmuotoisena.\n\nHerman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään\npylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin\nmuuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan\nläsnäolijat.\n\n\"Meitä on neljätoista\", sanoi hän sen jälkeen ja ääni tiesi\nvanhanpuoleista miestä, \"kaksi on poissa, mutta me voimme kuitenkin\nluottaa heihin. Alkakaamme siis, veljet ja Ruotsin miehet. Ei, ei,\nveli\", lisäsi hän kiihkeästi kääntyen erääseen munkkiin, joka oli\nnostanut päähineensä ja paljastanut Ture Turenpojan (Bjelke) kasvot,\n\"ei, ei ... me läsnäolijat tunnemme kaikki toisemme ja meidän täytyy\nolla hyvin varovaisia; ikkunoilla ja seinillä saattaa olla sekä silmät\nettä korvat ... pysykäämme sen tähden peitettyinä!\"\n\n\"Kaikki tiedätte, mikä meidät on saanut koolle\", jatkoi hän sen jälkeen\nhiljaa, melkein kuiskaten, \"kuninkaan tulo näet ja pakko hakea\nitsellemme suojaa sitä vihollista vastaan, joka uhkaa meitä yhtä paljon\nkuin armollista kuningasta. Sopimuksemme mukaan kehotan teitä\nlausumaan, mitä kukin tarkoin harkittuansa pitää meille parhaana ja\nhyödyllisimpänä.\"\n\nVanhus, jonka Herman käynnistä ja liikkeistä oli tuntevinaan siksi,\njoka oli kulkenut tien poikki hänen ohitsensa P. Yrjänän hospitaalista,\nperäytyi mukavaan nojatuoliin, joka oli vähän keskempänä lattiaa\nvastapäätä ovea.\n\nHilliten ääntänsä, mutta noudattamatta yhtä suurta varovaisuutta kuin\nnojatuolissa istuva mies, alkoi silloin toinen harmajaveli nousten\npenkiltään, astuen keskemmälle ja nojautuen muutamaan pylvääseen.\n\n\"Paljon olen\", sanoi hän, \"arvoisain herrain palattua Halmstadista ja\nvielä enemmän nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa pidetyn kokouksen\njälkeen miettinyt nykyisiä olojamme ja minusta on selvää, että jos\nkohta valtakunnan herrat ovat saaneetkin kärsiä paljon pahaa Eerikki\nkuninkaalta, niin on meillä enemmän odotettavissa Ruotsin talonpojilta\nja heidän päälliköltään, Engelbrekt Engelbrektinpojalta, joka nyt\nsamalla istuu rinnallamme neuvostossa ja jo vuoden päivät on pitänyt\nRuotsinmaan hallitusohjia käsissään. Parempi mielestäni on kärsiä ja\nsietää pahaa herramme ja kuninkaamme vallan alaisina, kuin\ntalonpoikaishallituksen alaisina, joka ei anna mitään arvoa valtakunnan\nherroille. Sen tähden olen sitä mieltä, että meidän on ennen kaikkea\nkoetettava pelastaa kuningas ja sitten toimitettava Engelbrekt tieltä\npois.\"\n\n\"Kaksi seikkaa tuossa mainitset, veli Pentti\", virkkoi toinen, \"joista\nkumpikin on vaikea ja vaatii suurta älyä ja yksimielisyyttä.\nJälkimmäinen näyttää minusta kuitenkin vaikeammalta kuin edellinen.\nKuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen voinee jo\nedeltäpäin arvata, jos kohta joitakuita myönnytyksiä täytyneekin tehdä,\njoihin minä kehotan, juuri sen tähden että me itse nyt, Jumala\nparatkoon, tarvitsemme voimakasta kuninkaanvaltaa Engelbrektiä vastaan.\nEttä taas tuo mies on toimitettava tieltä pois, siitä olemme yhtä\nmieltä. Mutta tämä on tehtävä niin, ett'ei hänellä enää vast'edes ole\nhalua esiintyä valtakunnan herrain joukossa. Minusta ei näytä\nuskomattomalta, että saamme tuon kunnon vuoritilallisen valtakunnan\nmarskiksi, ja silloin on viimeinen hämmennys yhtä paha kuin\nensimmäinenkin!\"\n\nSuuttumuksen hälinää kuului istuvain harmajaveljien penkiltä näiden\nsanain johdosta ja useat hypähtivät pystyyn harmiansa sanoin\nilmaistakseen, mutta nojatuolissa istuva vanhus viittasi kädellään ja\nhe istuutuivat jälleen.\n\n\"Te vahvistatte sanani tosiksi\", jatkoi puhuja ja katsoi ympärilleen,\n\"sillä mielestäni osotatte koettavanne kaikin voimin estää moista\ntapahtumasta. Kyllin kauvan on valtakunnan etevimpiin sukuihin\nkuuluvien herrain täytynyt nöyrtyä tuon pöyhkeän vuoritilallisen\nedessä. Tosin en luule kuninkaan omaan nojaansa jätettynä valitsevan\ntätä miestä drotsin- tai marskinvirkaan, mutta saattaisi kyllä käydä\nniin, että hän sallii olojen ja tuon miehen monien ystäväin vaikuttaa\nitseensä, taikka myöskin, että hän valitsee jonkun näistä, joka seikka\nolisi yhtä paha. Minusta näyttää sen tähden olevan asiallemme sangen\ntärkeätä, että jo nyt sovimme siitä, ketkä näihin virkoihin haluamme.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni\", sanoi nyt nuorekas ääni, josta Herman\ntunsi Ture Turenpojan, \"ja tuskinpa lienemme erimielisiä niistä\nmiehistä, joiden tulee joutua näihin virkoihin. Minä arvelen ette te,\nKrister Niilonpoika vanhus, olette itseoikeutettu drotsinvirkaan ja\nmarskiksi tahdon...\"\n\n\"Göksholman herran, Pentti Steninpojan\", virkahti pari ääntä yhdellä\nkertaa.\n\n\"Niin kyllä, Pentti Steninpojan\", jatkoi Ture herra, \"hän on vakava\nmies ja kannattaa aatelistoa sydämensä pohjasta. Mikäli tiedän, on\nhänellä myöskin yksityistä syytä olla tyytymätön nousukkaaseen ...\ntarkoitan Örebron linnan menettämistä ja sen lisäksi vielä sitä, että\nEngelbrekt on vangituttanut muutaman hänen palvelijansa tämän ollessa\nPentti herran asioilla. Jos nyt olen lausunut yleisen mielipiteen, niin\novat molemmat nämä herrat saapuvilla ja voivat ilmituoda ajatuksensa\ntästä asiasta.\"\n\nRitarin sanat synnyttivät yleisen äänettömyyden, joka todisti, että\nläsnäolijat tosiaankin pitivät molempia mainittuja puheenalaisiin\nvirkoihin sopivina, ja nojatuolissa istuva vanhus ja se, joka oli\npuhunut heti hänen jälkeensä, nousivat ja astuivat keskelle huonetta.\n\nEdellinen nyökäytteli päätänsä joka taholle ja kuiskaili tuskin\nkuultavasti:\n\n\"Kiitos, ystävät, voitte luottaa minuun!\"\n\nMutta toinen, herra Pentti Steninpoika, katseli ylpeästi ympärillensä\nja näytti kernaasti sallivan, että päähine sitä tehdessä vähäsen\nlaskeutui taaksepäin.\n\n\"Minuunkin saatte luottaa, hyvät herrat! Mutta jos mieli saada tämä\npäätöksemme toteutumaan -- ja vasta silloin, siitä voitte olla varmat,\nvoidaan todenteolla nostaa oikeudenkäynti kansankiihottajaa vastaan ja\nhänet langettaa -- jos mieli saada päätöksemme toteutumaan, niin\ntuumikaamme myöskin, miten sen panemme toimeen. Ensiksikin, kuka\npuhuttelee kuningasta ... minä en tietysti voi eikä myöskään\nsukulaiseni, Krister herra!\"\n\nRitari silmäili ympärilleen. Muuan horjuva haamu nousi toisesta\nnojatuolista, vähän sen tuolin takapuolelta, jossa Krister Niilonpoika\nistui.\n\n\"Jalot herrat\", kuului heikko, vapiseva ääni sanovan. \"Minä luulen\nvoivani vaikuttaa jotakin tässä asiassa, minä ja veljeni, Linköpingin\nKnuutti piispa. Tosin kyllä hänen armonsa, Eerikki kuningas, ehkä\nmieluimmin tahtoisi olla kuulematta minun sanojani, sen jälkeen kuin\nhän pakottamalla pakotti minun ja virkaveljeni kirjoittamaan kirjeen\npaaville perintövaltakunnasta[21] ja arvoisasta isästä, arkkipiispa\nOlavista, jonka kirjeen, jos muistatte, me Köpenhaminasta palattuamme\nkumosimme uudella kirjeellä. Mutta kun nyt kuningas yhtä vähän\nsaattanee luottaa arvoisaan isään, herra arkkipiispaan, kuin veljeeni\nTuomas piispaankin, niin luulisinpa hänen sentään kuuntelevan Knuutti\npiispan ja minun neuvojani.\"\n\n\"Kiitos, hurskas isä, Sigge piispa\", sanoi Pentti Steninpoika ja\nkumarsi vanhalle, ruumiiltaan heikolle piispalle. \"En ollenkaan epäile\nteidän ja setäni, Knuutti piispan, voivan vaikuttaa kuninkaaseen.\"\n\n\"Mutta tepä unhotatte\", virkahti ritari Ture Turenpoika, \"että myöskin\narvoisa isä, Linköpingin Knuutti piispa, on ottanut vastaan linnan ja\nläänin talonpoikaispäälliköltä.\"\n\n\"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään\", kuului piispan vieno ääni\nvastaavan. \"Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin\njättäytyä sen revittäväksi.\"\n\nNyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä\nlyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen\nsananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin\nkookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.\n\n\"Ei ole viisasta minun\", sanoi hän, \"joka nyt olen hyljännyt maailman\nja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin,\nmutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan\nempimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten\nrangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni.\"\n\nHerman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen\npistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa\nvoidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui,\nnäytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista\nherroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen\nsynnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena,\nvaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä\nkovin suurta hermoarkuutta.\n\n\"En ollenkaan epäile\", jatkoi munkki, \"arvoisain piispain ja toisten\nkorkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen\nherraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka\nlähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin\nminusta näyttää tärkeältä otaksua ... ainoastaan otaksua, että tuumanne\nvoi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä.\nEngelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin\nmiesten joukossa... Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan\npääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa\ntäällä Tukholman linnassa taikka myöskin -- mikä ehkä olisi paljoa\nparempi -- lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi,\njalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi\nkaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee...\nEi, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa\nEngelbrekt säilyyn ... tehkää uskalias teko ja teillä on valta!\nSellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla\nmaailmassa!\"\n\nMunkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä\nkuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon\nuskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen\nläsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen\nlausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen\nsaavuttamisesta toista tietä.\n\nTämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan\nsisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna.\nTämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen\nkorvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että\nHermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta\nhän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen\nlevottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut.\nKohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki\nnosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen\nluukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka\nsytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot\nlattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna\nsulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli\nkovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei\nmonikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut\nEngelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän\nsemmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki\noli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi\nkatkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia\nsalahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä\nolisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain\ntallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja\nmietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen\nsuunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes\ntakaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.\n\nIltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä\nkävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä,\nmuutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo\nja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja\nRuotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän\nnousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta\npienestä rakennuksesta ja koko luostarista.\n\nSilloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi\ntaaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän\nrupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo\nalkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi\nerottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut\npiilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.\n\nMunkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen\npuutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman\nnurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten\npatsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen\nsuonissaan jähmettymään.\n\nSe oli ruusupensaan luona haaveilija, se oli Agnes.\n\n\"Kas tässä, arvoisa neiti\", sanoi munkki sammaltavalla äänellä, \"kas\ntässä se tie, joka viepi rakkauteen. Ylistetty olkoon pyhä Fransiskus,\njoka on teitä johdattanut luottamaan minuun ... saatte nähdä, millä\nilolla olen rientänyt toteuttamaan toiveitanne.\"\n\n\"Kirje ... kirje!\" huudahti Agnes malttamattomasti ja hänen\nmarmorivalkeat poskensa kävivät heleän punaisiksi.\n\n\"Tässä on\", vastasi munkki ottaen viittansa alta sinetillä suljetun\nkirjeen, \"hän odottaa Kedjeskärissä...\"\n\nAgnes avasi kirjeen ja luki sen. Sekä hän että munkki seisoivat selin\noveen, jonka tähden ei kumpikaan huomannut mustaa haamua, joka oli\nlähestynyt rakennusta ja jo seisoi toinen jalka kynnyksellä. Mies, joka\noli kuullut heidän puhelunsa, tahtoi kuitenkin jostakin syystä yhä\nedelleenkin jäädä huomaamatta. Hän peräytyi sukkelasti ovelta.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti Agnes luettuansa kirjeen ja painettuansa\nsen sydämelleen, \"neuvo minua, sano minulle, anna minulle merkki\ntaivaastasi... Sydämeni on hänen aina ja iäti, mutta salateitäkö hänen\non minut omaksensa saatava... Onko se tie, joka vie hänen luoksensa,\nsellainen, että sinä sen hyväksyt...! Taistelu ei saata poskiani\nkalpenemaan, mutta pimeät salatiet pelottavat sydäntäni...\"\n\n\"Elkää viivytelkö, arvoisa neiti\", kiirehti munkki, \"aika rientää ja\nmatkanne on pitkä. Jos tahdotte, ett'ei teitä huomata, niin teidän\ntäytyy lähteä, ennen kuin se aika on kulunut, jonka maanalainen käytävä\non minun hallussani. Muistakaa kuitenkin, että minä ennen epään kuin\nkehotan, ja Jumala ja pyhä Fransiskus suokoot minulle anteeksi, jos\nhyvä sydämeni on minut vietellyt liian auliisti suostumaan nuorukaisen\npyyntöön... Mutta jos te olisitte nähnyt hänen ilonsa kuullessaan\nteidän olevan elossa ja hänen surunsa, kun sitten kerroin päättäneenne\npukeutua huntuun ja ruveta nunnaksi jäädäksenne ainaiseksi tähän\nnunnaluostariin, niin ette olisi raskinut hetkeäkään viivyttää häneltä\nettekä itseltänne jälleen-näkemisen iloa.\"\n\nMunkin puhuessa Agnes oli polvistunut neitsyt Maarian kuvan eteen. Hän\nrukoili lyhyen rukouksen, ja kun hän nousi, leimahteli päättäväisyyden\nliekki hänen suurista säkenöivistä silmistään.\n\n\"Herman, Herman\", sanoi hän ja liitti kätensä ristiin vielä\nMaariankuvan edessä seisoen, \"elköön koskaan rakkautesi minuun kylmetkö\nsiitä, että nyt noudatan sydämesi rukousta...\"\n\nKuului rasahdus semmoinen kuin miekkaa tupesta temmattaessa, ja kun\nAgnes nosti päätänsä, näki hän Hermanin kookkaan vartalon rientämässä\nmunkkia kohti.\n\n\"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!\"\nhuudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.\n\nTämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan\ntyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui\nparahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai\nsiten väistetyksi tuon surmaavan iskun.\n\n\"Armoa, armoa, jalo Herman Berman\", ähkyi munkki patsaan takana, \"minä\nolen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi\nkirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi\nminuun...\"\n\n\"Niin totta kuin elän\", vastasi Herman, \"et täältä hengissä pääse,\nvaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan.\"\n\nAseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi\npatsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua\nlähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja\nälyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän,\nkoko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin\npakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan\nhoukutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella\npyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman\nketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta\nluukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri\ntämän soluessa alas aukkoon.\n\nHerman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun\njoku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka\nensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut\nmielensä.\n\n\"Herman, Herman\", huudahti hän, \"jätä tuo kurja Jumalan tai lain\ntuomittavaksi ... sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään...\"\n\n\"Sano minulle\", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä\nkäsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan\npääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, \"sano minulle,\nonko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta,\nvai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi... Onpa\ntosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua\nsuojelemaan!\"\n\n\"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen\", keskeytti Herman, \"olkoon ikuinen\nkiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon... Kaikkein\nvähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole\nkulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia\ntaistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä... Mutta minä puhun\nsopimattomia ... minä...\"\n\n\"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi\nkäskee puhumaan... Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti\nvoi nähdä ja kuulla.\" Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle\nja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. \"Sinä\naioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi ...\nnäetkö, minä arvaan ajatuksesi...\"\n\nHerman pusersi hänen kättänsä.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"totta puhut, Agnes, mistäpä muusta puhuisin\nkuin rakkaudestani, mutta ei koskaan ... ei koskaan, Agnes, tahdo\nHerman Berman ottaa morsiantaan varkain... Miekka kädessä,\nväkivallalla, jos niin vaaditaan, voisin sen tehdä, mutta isällesi\nantamani lupaus sitoo sekä käteni että kieleni... Katso sen tähden,\nAgnes ... sen tähden meidän täytyy yhtyä vaan erotaksemme... Minä\ntoistan mitä sanoin, kun viimeksi näimme toisemme Vesteråsin linnan\nritarisalissa ... te olette minulle oleva pyhä unelma, suloinen tunne\nsiitä mitä hyvä Jumala on antanut miehelle onnellisuudeksi ja\nmielenrauhaksi ... mutta ette mitään sen enempää. Kuitenkaan ei mies\naina voi tunteitaan hallita... Meidän täytyy sen tähden erota, Agnes!\nRukoile Hermanin puolesta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä ... tuolla\nylhäällä taivaan valtakunnassa, jossa ei mitään kreivinkruunuja ole\nloistamassa, siellä on varmaan ankara isäsi liittävä kätemme yhteen.\"\n\nAgnes nojasi päänsä Hermanin rintaa vasten, ikään kuin olisi tahtonut\nkuunnella hänen sydämensä tykkimistä tai hakea voimaa tyynnyttämään\noman sydämensä kalvavaa levottomuutta. Kuumeentapaisella kiireellä hän\nsen jälkeen tarttui Hermanin käteen ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Jos niin on käyvä, Herman\", virkahti hän kiihkeästi, \"niin kuule,\nJumalan äiti, valani ... sinut tahdon puhtaana ja vapaana kohdata\nJumalan äidin asunnossa, vaikkapa tuhannesti kuolisin!\"\n\n\"Agnes, Agnes\", keskeytti Herman, \"voitko toistaa nuo sanasi isäsi\nkuullen?\"\n\n\"Isäni ... kyllä, kyllä, koko maailman kuullen tahdon ne toistaa.\"\n\n\"Isäsi oli minun isäni ja äitini ystävä\", jatkoi Herman juhlallisesti,\n\"en elämässäni tahdo tuottaa surua isäni ja äitini hyväntekijälle, ja\nhe saivat ainoastaan ... maistaa maailman katkeruutta...\"\n\n\"Kuitenkin pysyn sanassani ... en olisi isäni tytär, jos uskollisuuteni\nhorjuisi, vaikkapa ei ihmiskorva ole kuullutkaan valaani.\"\n\n\"Mutta isäsihän on luvannut sinut nuorelle Maunu Pentinpojalle...\nHänenkin täytyy pitää lupauksensa!\"\n\n\"Luostarin pyhää rauhaa hän ei kuitenkaan ole rikkova!\"\n\n\"Agnes!\"\n\n\"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun\nrinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta\nluostarinkirkon hautaan.\"\n\nOmituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven\nedustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä\nrohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He\nseisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä\npyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.\n\n\"Agnes ... Agnes\", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.\n\nMolemmat nuoret heräsivät unelmastaan.\n\n\"Sinua huudetaan, Agnes!\"\n\n\"Se on Kaarlo Orminpojan tytär...\"\n\nHän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti\nHermania silmiin.\n\n\"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua\", kuiskasi\nhän, \"joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä\nmaailmassa!\"\n\nAgnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.\n\n\"Kuulkoon Jumala rukouksesi!\" kuiskasi hän.\n\nMutta taas huudettiin arvoisan neidin nimeä ja herra Kaarlo Orminpojan\ntyttären joutuisat askelet lähenivät.\n\nAgnes säpsähti ja riensi ulos. Vielä kynnyksellä hän kääntyi ja loi\npitkän, paljon sisältävän katseen Hermaniin.\n\nSen jälkeen hän katosi.\n\nHerman lankesi polvilleen pyhän neitsyen kuvan eteen ja rukoili kauvan\nja hartaasti. Sitten hänkin läksi tuosta pienestä rakennuksesta ja\nastui vakavin askelin luostariin päin.\n\nMutta tuuheiden lehmuksien varjosta astui Hannu kreivi esiin. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja katse oli sameana kyynelistä. Hän kohotti\nristiin liitetyt kätensä taivasta kohti ja rukoili, vuoroonsa hänkin.\n\n\n\n\nIIT.\n\nDrotsi ja Marski.\n\n\nEngelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa.\nTämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella\nilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän\nhäviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä\nkanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli\nherrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen\navonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar\nturhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei\nuskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa\npäämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren\nherrain luokse, niin kuin on kerrottu.\n\nMuuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa\nPietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei\nkuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin\nherroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman\nja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.\n\nTultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja\nmolemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan,\nniin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa\narkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän\nerosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo\npuitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet\nhenkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät\nhauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt\nolivat koolla.\n\nArkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen\nmelkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta\nnäyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian\nvarmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli\nhyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä,\nvarsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja\nnorjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden\nruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan\nnostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi\nodottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa\npaljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin\ntavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle.\nMutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden\npuheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa,\nettä edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä\noli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan\nomista yksityisistä eduistaan.\n\nEsiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin\nvaltakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli\nruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja\nparhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla\nparas edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä.\nMutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin\npuolueista riippumaton.\n\nTäysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin\nlähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät\njo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli\nhajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan\nosottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue\ntekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen\npakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna\noli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika\n(Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo\nKnuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja\nKrister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen\nylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen\nvaltansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika\nyhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan\nnojautumaan Ruotsin kansaan.\n\nKaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut\nkoskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat\npuolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen\nsen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva\nvaltikka oli toisissa käsissä.\n\nNoiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua\nkaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki\nKalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli\nmustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt\nsinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena\nheidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä\nveljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla.\nPiispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko\nsiellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän\nvastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että\nBirgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä\nsaadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa\nkeskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian\noikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet\nsiitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli\nmahdotonta saada väitöstään todistetuksi.\n\nSillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä\nollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa\nkoetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään\nkieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen\ntakia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin\ntärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun\n7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset\nherrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin\npakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä\npaitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen\njälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he\nyhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä\nilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä\nvältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister\nNiilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde).\nKaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä\ntaivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan\n\"hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä\nkoskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut\nhallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat\ntuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin\npetturin ainakin.\"\n\nTaas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton\nEngelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen\nyhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he\noppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja\nUplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti\nkiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä\nvahvistamaan.\n\nMutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja\nlakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon\nuskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli\nluonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema\npääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui\nsen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka\npäivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka\nkohosivat häntä petoksesta syyttämään.\n\nMe tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti\nritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa.\nSenkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan\nEwerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä\npälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista\nherrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten\nulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman\nEngelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu\nkreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen\nystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli\nPentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi.\nUseita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu\nKröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli\ntällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri\nluonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa,\nmutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia\npitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen\ntyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa\nsaaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä\nisästä että tyttärestä.\n\nSitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran\nkäsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen\nvirkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että\ntyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen\npuoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä.\nHe luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään\nloukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti\nvoivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja\ntäytettäessä.\n\nSenpä tähden syntyikin salainen ilo, jota monenkin oli vaikea\ntäydellisesti peittää, kun syyskuun loppupäivinä Tukholmaan tuli tieto\nkuninkaallisen laivaston lähenemisestä ja kun nähtiin Engelbrektin ynnä\nmuiden herrain ratsastavan Jungfruhamniin, jossa varustauduttiin\nottamaan vastaan kuningasta.\n\nTäällä kului vieläkin muutamia päiviä, joiden aikana monta\nhallitusasiaa ratkaistiin ja monta kirjettä laadittiin ja lähetettiin\nEngelbrektin johdolla ja ollessa valtakunnan päämiehenä.[23] Yksi näitä\nkirjeitä on päivätty lokakuun 7 p. 1435.\n\nValtakunnan neuvokset olivat pitäneet kokouksensa taivasalla lähellä\nrantaa ja suuri joukko ihmisiä sekä Tukholmasta että lähiseuduista oli\ntulvannut sinne. Sillä kohta oli levinnyt huhu, että kuningas saapuisi\nnäinä päivinä.\n\nOli ihana päivä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta vuoriin ja\nmetsään ja neuvotteleviin herroihin ja väkijoukkoon, kun taas järvellä\npuhalteli navakka itäinen vihuri ja täytti kaupunkiin aikovain veneiden\npurjeet.\n\nAurinko oli jo kohonnut keskitaivaalle, kun syntyi liikettä herrain\njoukossa heidän noustessaan seisomaan ja keräytyessään valtakunnan\npäämiehen ympärille, joka kädenviittauksella oli ilmoittanut, että\nhänellä vielä oli jotakin heille sanomista. Väkikin tunkeutui niin\nlähelle, kuin ylhäisten herrain kunnioittaminen suinkin salli, mutta\nne, jotka eivät tyytyneet pelkkään kuulemiseen, kiipesivät lähimpiin\npuihin taikka herrainkokouksen takana olevan kallion penkerille.\n\nTämän kallion kukkulalla seisoi pilviäpitävän kuusen vieressä\njättiläismäinen haamu. Edessä kasvavain puiden latvat estivät hänet\nnäkymästä alhaalle, mutta idän puolelta hän oli kokonaan näkyvissä,\nkoska tämä puoli kallioa oli aivan puuton. Hän seisoi paljastetuin\npäin, mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat,\nikään kuin mies olisi ollut graniittipaadesta hakattu kuvapatsas.\nAinoastaan silmä, joka herkeämättä tuijotti alhaalla olevaan\nherrainkokoukseen, ilmaisi tuon tuostakin räväyksellään, että\njättiläinen otti innokkaasti osaa siihen, mitä hänen edessään tapahtui.\n\n\"Jalot herrat ja Ruotsin miehet\", kuului silloin Engelbrektin syvä ja\nheleä ääni, \"hetki on tullut, jolloin Ruotsin valtakunta ottaa vastaan\nkuninkaansa. Hyvät ajat palaavat toivoaksemme hänen kanssansa, koskapa\nhänellä nyt lienee mielessä vilpittömästi pitää vannomansa valat ja\nantamansa lupaukset. Minä johdatan myöskin pyhän kolminaisuuden nimessä\nteidän mieleenne omat valanne ja lupauksenne, te valtakunnan neuvoston\nherrat ja te muut valtakunnan herrat ja miehet! Kuninkaan olemme\nitsellemme ottaneet lakia voimassa pitämään ja rauhaa säilyttämään\nemmekä lakia ja rauhaa rikkomaan, sen lienemme nyt osottaneet Eerikki\nkuninkaalle, minä, Engelbrekt ja kaikki apumieheni. Sillä lieneekin\ntehtäväni täytetty ja ihmisjärjellä päättäen voinen nyt teidän\nkäsiinne, arvoisat isät ja hyvät herrat, heittää sen vallan, jonka\nminulle annoitte Arbogan kokouksessa viime tammikuussa.\"\n\nKummastuksen hälinää kuului tarkkaavasti kuuntelevien herrain joukosta\nja samalla ilmaisivat muutamain kasvot, kuten Niilo Kustavinpojan,\nEwerstenin kreivin ja Tuomas piispan, vilpitöntä ihailua.\n\n\"Olisin tosin sanonut nämä sanat Eerikki kuninkaalle itselleen\", jatkoi\nEngelbrekt, \"mutta minun mielestäni on sovinnon tie tasoitettava niin\ntasaiseksi kuin mahdollista eikä Eerikki kuningas nyt tulekkaan\nluoksemme vihollisena, vaan korjaamaan kaikki entiselleen. Kenties\nhäiritsisi minun läsnäoloni keskusteluja, koskapa kuninkaiden tapa on\nsellainen, ett'eivät he kernaasti kuuntele sen puhetta, jonka tahdon\nalle heidän on täytynyt taipua; ja minä ynnä apulaiseni luotamme\nvaltakunnan herroihin ja miehiin ollen vakuutettuina siitä, että he\netupäässä ajattelevat valtakunnan vapautta ja lakikirjaa. Sen tähden\naion vetäytyä takaisin Örebrohoni, jonka pitänen hallussani rahvaan\ntähden. Sitten kuin kaikki on Eerikki kuninkaan ja Ruotsin valtakunnan\nkesken sovittu, silloin saapunen minäkin hänen puheilleen ja saanen\njättää hänen haltuunsa Örebron linnan ja läänin sekä lähteä takaisin\nvuorelleni ja vaskisulatolleni Taalainmaahan. Suokoot Jumalan äiti ja\nkaikki pyhimykset minulle aivan kohta sen ilon, niin totta kuin Jumala\nja Pyhä Eerikki kuningas rukoukseni kuulkoot!\"\n\nNiistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä\npuhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies\nvapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä\nmaailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana -- sitä heidän oli yhtä\nmahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa\nseikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut\nesteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas\nKrister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä -- Oxenstjernat -- heti\nluulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen\ntuuman.\n\nUseimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat\nEngelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin\nnähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko,\nTukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, -- he käsittivät\nEngelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä\nmitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi\nmyöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka\nripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että\ntaistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat\nloppuneet -- sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.\n\nSadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja\nheidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi\nRuotsinmaalle.\n\nPuhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi\nEngelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse,\njoka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika\nja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja\nratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja\nväkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja\nhiljaiseksi.\n\nMutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja\nkuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen,\njoka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli\npitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen\njalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut\npäänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun\nEngelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen\nnoussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän\nja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden\nvälitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen\nuskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja\njättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle,\nniin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös,\nolisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo\nkatajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.\n\n\"Hän oli tuolla\", oli nainen sanonut, \"nuoli oli jo jousella... Mutta\nhän pakeni ... hetki ei ole vielä tullut ... odota, odota ... se tulee\nkerran vielä...\"\n\nJa näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli\nasettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään\nniityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä,\nmissä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä\nolevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo\nvivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan\npurjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli.\nSe oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista\npunaisten juovainsa puolesta.\n\nSe läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä\nkeulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin\nrantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen\nlaivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti\nsilmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella\noli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat\nviitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista\nnäki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja\nkun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea\nvaaleanpunainen puku.\n\nNuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun\nkallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi\nkädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään\nja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa\nmiestä.\n\nSamassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen\nsydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia\nmiehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni,\nhinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä.\nMiehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen\njäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän\nponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen\nrinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän\noli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän,\npeittoon kallion toiselle puolen.\n\nJahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään\njoutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään,\nkuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti.\nTuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan,\nkun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi\nmaalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni\nväkivallantekijät.\n\nNämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen,\nettä miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa\npakoon.\n\n\"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne\nvangittu on viety!\" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä\nympärillä oleviin miehiin.\n\nNämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies\nesiin.\n\n\"Minä tahdon koettaa\", sanoi hän, \"mutta antakaa minulle rahaa, sillä\nainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet.\"\n\n\"Kas tässä, Rasmus!\" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle\nrahakukkaron. \"Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki\nkuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta\ntämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia\ntanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister\nherraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta\nmenestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa\nkokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.\n\nTäällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa\nsamannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto\nkuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan\nkirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja\nkaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin\ntalonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa\ntässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä\nselvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa,\njoka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät\nsitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta\nEngelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen\ntekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan\nystävien vaikutusvalta -- sillä ystäviä hänellä kyllä oli -- siksi\nrajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa\nmielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa\nsitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle\nmiehelle, eikä vaan ylimyksille.\n\nKahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki\nkuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa\nlaadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa\nlinnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai\nhän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat\nyksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa\nHallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat,\njätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua\n12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän\nSkaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister\nNiilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.\n\nOn helppo arvata mitä voimia lähinnä seuraavina päivinä muutamalta\ntaholta pantiin liikkeelle vaikuttamaan näihin 12 herraan.\nHerrainpuolueella oli siinä kaksi omaa miestänsä, Sigge piispa ja\nKrister herra. Turun piispaa siis pääasiallisesti ja herra Hannu\nKröpeliniä tarvitsi taivutella, ja koska viimemainittuunkin, niin\nluultiin, saattoi luottaa, tämä kun oli kuninkaan uskollisin virkamies,\nniin voitiin heidän mielestään jo edeltäkäsin olla jokseenkin varmat\nasian päättymisestä. Niinpä herra Pentti Steninpoika osottikin mitä\nvilpittömintä ihastusta, kun nämä miehet oli valittu. Hän ei olisi\nvoinut valita paremmin, vaikka olisi yksinään saanut ratkaista asian.\nHän piti jo itseään Örebron linnan haltijana ja hän odotti ikävällä\nsitä päivää, jona noiden kahdentoista oli määrä panna päätöksensä\npaperille.\n\nTämän kokouksen edellisinä päivinä pidettiin toinen herrainkokous\nnoiden kahden tärkeän viran, drotsin- ja marskinviran, täyttämistä\nvarten. Kuningas jätti ruotsalaisten herrain tehtäväksi panna kolme\nmiestä ehdolle. Arkkipiispa Olavi johti tämän kokouksen keskusteluja ja\nehdotti, että jokainen salaisesti sanoisi hänelle, ketä tahtoi\näänestää, ja hän sitten ilmoittaisi kuninkaalle, kutka olivat saaneet\nuseimmat äänet. Herroista oli tämä menettelytapa hyvä ja he hyväksyivät\ntäydellisesti tuon viekkaan papin tarkoituksen, \"että siten päästäisiin\nriidatta asiasta.\" Tämänkään asian päättymisestä ei Pentti herra eikä\nmyöskään koko se puolue, johon hän kuului, ollut erittäin levoton.\n\nLokakuun 18 p:nä kokoutuivat nuo kaksitoista. Samana päivänä\niltapäivällä oli herra Pentti Steninpoika juuri lähtemässä linnaan\nkuninkaan puheille, kun ovi aukeni ja Kirjuri-Martti astui sisään. Tuo\nhinterä mies oli hyvin kiireissään ja hänellä näytti olevan jotakin\nsangen tärkeätä kerrottavaa.\n\n\"Kiittäkää onneanne, Pentti herra\", alkoi hän, \"nyt olette sitä\nlähempänä kuin koskaan!\"\n\n\"Tunnetko siis, miten vaali on päättynyt ... tai ovatko herrat jo\npäättäneet istuntonsa, tai oletko minulle voittanut linnan kauppias\nGellingkin talon sijasta?\" kysyi ritari tarkastaen Marttia kiireestä\nkantapäähän.\n\n\"En mitään näistä!\" vastasi tämä, \"mutta jotakin yhtä hyvää, ehkä\nparempaakin... Cecilia neiti haluaa puhua kanssanne, Pentti herra ...\nhänellä on teiltä jotakin pyydettävää ja te voitte vaatia minkä palkan\ntahdotte ... hänen lähettinsä on käynyt täällä kahdesti ja koettanut\nsekoittaa minua kysymyksillään, mutta petettävä petti pettäjänsä ...\nhän meni yhtä viisaana takaisin, mutta minä olen saanut tietooni yhtä\nja toista...\"\n\n\"Mutta sinä et tiedä, mitä arvoisa neiti minusta tahtoo?\"\n\n\"Hän on jollakin tavoin saanut tietoa vangistanne...!\"\n\n\"Minun vangistani...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jalo herra... Tiedättehän varsin hyvin ketä tarkoitan\nja ettehän voi kieltää, että hänen vapaanaolemisestaan on yhtä paljon\nteille vahinkoa kuin minulle kiusaa.\"\n\n\"Sinun asioihisi ei Göksholman Pentti Steninpoika puutu\", pauhasi\nritari synkän näköisenä.\n\n\"No niin ... sitten saa mies vapautensa takaisin muutaman hetkisen\nkuluttua, minun kostoni on oppinut malttamaan, minä voin odottaa ...\nluulinpa sentään teidän tunnustavan vaivani ja toimellisuuteni\npalveluksessanne...\"\n\n\"Kas niin, kas niin, Martti ... sinä olet taas oikeassa. Mies täytyy\ntehdä vahingottomaksi ... ja tästäkö Cecilia neiti aikoo minulta\nkysellä?\"\n\n\"Niin ... ja voitte kernaasti luvata kaikki mitä hän pyytää ... te\nvoitte auttaa häntä pakenemaan ... sitten voimme laittaa niin, ett'ei\nhän pääse pitemmälle kuin toisesta vankilasta toiseen... Jos nyt\nnoudatatte neuvoani, niin suostutte hetkisen puhelemaan arvoisan neidin\nkanssa, ennen kuin menette kuninkaan puheille.\"\n\n\"Ja missä hän on tavattavissa?\"\n\n\"Ludbert Roggen talossa ... tiedättehän missä se on?\"\n\nRitari nyökäytti päätänsä ja Martti auttoi lyhyen, runsaasti kirjaillun\nlevätin hänen hartioilleen. Pentti herra asui tämän pitkällisen\nkokouksen aikana niin kuin useimmat muutkin herrat, sekä kotimaiset\nettä ulkomaiset, ulkopuolella varsinaista kaupunkia ja oli majoittunut\nmuutamaan rakennukseen aivan lähelle Klaaran luostaria.\n\nReippain askelin ja pää pystyssä astui hän Norrbrolle ja halki\nkaupungin sekä saapui tuskin puoli tuntia äsken kerrotun keskustelun\njälkeen Ludbert Roggen talon edustalle. Portailla seisoi tuo\ntummaverinen herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna).\n\n\"Te aiotte kuninkaan puheille?\" kysyi Pentti ritari.\n\n\"Niin kuin tekin\", vastasi pappi. \"Vaikka tämä tie ei liene teille\nsuorin!\"\n\n\"Minä haen Ludbert Roggea!\"\n\nHerra Jöns Pentinpoika nyökäytti päätänsä ja astui alas portailta,\njoille Pentti ritari nousi. Tämä ei ollut kulkenut montakaan askelta\ntammiselta ovelta sisään päin, ennen kuin hän kohtasi nuoren\npalvelustytön. Tämä vei hänet isoon saliin, jossa hän joutui silmäkkäin\nCecilia neidin kanssa.\n\n\"Te olette halunnut puhella kanssani, arvoisa neiti\", alkoi ritari,\nmutta hänet keskeytti Cecilia, joka surullisesti hymyillen pyysi häntä\nistumaan.\n\n\"Te olette kunniallinen ja uskollinen ritari, Pentti herra\", sanoi hän,\n\"sen tähden tahdon puhua suoraan ja verukkeitta kanssanne. Te voitte\nhankkia minulle suuren onnen ... kenties voinen minäkin olla teille\njoksikin hyödyksi ... tahdotteko antaa lahjan lahjasta, ritari?\"\n\nPentti herra kumarsi kohteliaasti ja hymyili niin kuin ritareilla on\ntapana, silloin kuin he tahtovat osottaa avuliaisuuttaan.\n\n\"Teillä on hallussanne mies, joka on minulle kallisarvoisempi kuin voin\nsanoakkaan\", jatkoi Cecilia, \"teidän annettavallanne lahjalla on\nyhteyttä tämän miehen kanssa.\"\n\n\"Verukkeitta ette nyt puhu\", vastasi ritari hymyillen.\n\n\"Kuitenkin kyllin selvästi voidaksenne ymmärtää, kenestä puhun ... minä\ntiedän sen miehen, joka vangittiin Jungfruhamnissa päivää ennen\nkuninkaan tuloa, olevan teidän vallassanne.\"\n\n\"Minun vallassani... Te erehdytte suuresti, Cecilia neiti! Se mies\nistuu täällä kuninkaan linnan tornissa...\"\n\nCecilian katse vaihtoi ilmettä tämän vastauksen johdosta ja kävi\ntuimaksi ja teräväksi.\n\n\"Tiedättekö sen varmaan, Pentti ritari?\"\n\n\"Aivan varmaan\", vastasi tämä, \"sillä yksi miehiäni oli sattumalta\nsaapuvilla, kun mies vangittiin.\"\n\n\"Silloinpa voinee paljon tapahtua Tukholman linnassa linnanherran\ntietämättä?\" kysyi Cecilia.\n\n\"Vanki jätettiin linnanvoudin huostaan ... luultavasti hän ei vielä\ntässä herrainkokouksen hälinässä ole ennättänyt ilmoittaa tätä\nasiaa...\"\n\n\"Jos asianlaita on sellainen kuin sanotte, jalo ritari, olen\nturhanpäiten aikaanne hukannut ... minä tahdon sitten vaan pyytää\nteitä\", jatkoi hän vienosti hymyillen, \"puhumaan puolestani\nlinnanvoudille, että saisin puhutella vankia.\"\n\n\"Linnanvoudille en minä mitään voine\", vastasi ritari hymyillen.\n\n\"Te pidätte siis itseänne huonompana kuin olettekaan, Pentti herra ...\nmutta valtakunnan marski...\"\n\n\"Valtakunnan marskiko?\" toisti ritari sävähtäen punaiseksi ja mieli\nkovin kiihkeänä.\n\n\"Drotsilla tai marskilla on, luullakseni, oikeus määräillä kuninkaan\neli valtakunnan linnassa.\"\n\n\"On kyllä, mutta Ruotsin valtakunnalla ei ole vielä drotsia eikä\nmarskia...\"\n\n\"Mutta huomenna nimitetään sekä toinen että toinen... Minua haluttaisi\nnähdä, miltä te näyttäisitte valtakunnan marskina ... ettehän te,\nluullakseni, pane vastaan?\"\n\n\"Te laskette leikkiä tärkeistä asioista, arvoisa neiti!\"\n\n\"En, ankara ritari, se on täyttä totta ... se on vastalahjani, jos saan\ntahtoni täytetyksi vankiinne nähden ... suokaa anteeksi, tornissa\nolevaan vankiin nähden tahdoin sanoa. Vai ettekö ehkä tahdo ottaa\nvastaan tuota vastalahjaa minulta...\"\n\n\"Kauniimpi käsi kuin teidän ei voi antaa kuninkaallista virkaa!\"\n\n\"No hyvä, niinpä saatte nyt suorittaa näytteenne tässä silmäini\nedessä.\"\n\nCecilia soitti pöydällä olevaa hopeakelloa ja heti sen jälkeen tuli\nkunnioittavasti kumarteleva palvelija.\n\n\"Lähetä sana linnaan ja sanota linnanvoudille, että täällä on ritari,\njoka heti tahtoo puhutella häntä.\"\n\n\"Linnanvouti on täällä\", ilmoitti palvelija, \"hän tuli juuri äsken...\"\n\n\"... Tuon kunnon Ludbert Roggen luokse\", kiiruhti Cecilia\nkeskeyttämään, \"sitä parempi, käske hänen sitten tulla tänne!\"\n\nPalvelija meni ja linnanvouti tuli kohta sen jälkeen. Se oli harteikas\nmies, jonka kasvoista ilmeni sekä raakuutta että viekkautta. Hän\nkumarsi Cecilialle, mutta iski samalla salaisesti silmää ritarille.\nCecilia antoi kädellään tälle merkin, että hänen nyt oli puhuttava.\n\n\"Teillä on tornissa vanki, vouti\", alkoi tämä, \"vanki, jota ette vielä\nole ilmoittanut herra Hannu Kröpelinille!\"\n\nVouti siristi pieniä silmiänsä ja hänen suunsa vetäytyi viisastelevaan\nhymyyn.\n\n\"Arvoisa neiti haluaa puhella vangin kanssa...\"\n\n\"Viisi vankia istuu Kärnan tornin alla\", murisi vouti, \"ja vaikeaksi\nkäynee arvoisalle neidille käydä kaikkien luona...\"\n\n\"Se ei ole tarkoituskaan ... kenen otit viimeksi vastaan?\"\n\n\"Jättiläisen.\"\n\n\"Kuninkaan tulon edellisenä päivänä\", puuttui Cecilia puheeseen.\n\n\"Niin, sen päivän ja P. Dionysiuksen[26] välisenä yönä\", todisti vouti,\n\"hän ei ole torniin jouduttuaan virkkanut sanaakaan, niin ett'ei\npuhelusta paljoa tulle, jos tätä vankia haette, arvoisa neiti.\"\n\n\"Sinä vastaat hengelläsi vangista, vouti\", sanoi Cecilia vapisevin\näänin ja säkenöivin katsein, \"jos häntä mikään paha kohtaa, voit lukea\nviimeisen rukouksesi!\" Hän kääntyi sen jälkeen ritariin ja lisäsi,\n\"vakuuttakaa sanani tosiksi, Pentti ritari, minä pidän sitä sangen\ntärkeänä...!\"\n\n\"Minä noudatan ilomielin tahtoanne\", vastasi ritari, \"ja yhdyn teidän\nsanoihinne. Jos suosioni on teistä minkään arvoinen, vouti, niin\nnoudattakaa arvoisan neidin käskyä.\"\n\nVouti keikautti päätänsä, mutta vilkui salaa ritariin kääntyessään\nmenemään.\n\n\"Odota minua täällä eteisessä, minä aion itse nyt heti käydä katsomassa\nvankia\", sanoi tällöin Cecilia, joka näytti kiihtyvän kiihtymistään,\nkuta pitemmälle keskustelu jatkui. Hän lisäsi sen jälkeen Pentti\nherraan kääntyen, sitten kuin vouti oli lähtenyt huoneesta, \"teille,\narvoisa ritari, toivon menestystä kuninkaan luona käynnistänne, kun nyt\naiotte sinne mennä ... ja uskokaa varmasti, että marskinarvonne ja\nvangin vapaus ovat yhtä läheisiä kuin päivä ja aurinko...\"\n\n\"Vapaus ... vangin vapaus, kuinka on minun selitettävä sananne...? Hän\non henkipatto, julkinen murhaaja, kuinka voi Pentti Steninpojalla olla\nmitään yhteyttä hänen kanssansa. Hänet saa kostamatta tappaa, missä\nvaan tapaa, ... että hän nyt on vankina eikä kuollut, tulee vaan siitä,\nettä minun palvelijani oli voudin väen mukana, silloin kun hänet\notettiin kiinni.\"\n\n\"Selitelkää vaan tätä asiaa miten parhaiten taidatte, Pentti ritari\",\njatkoi Cecilia kuningattaren tapaisin katsein ja liikkein, \"mutta\nvapaana ja vahingotonna tulee miehen tänä yönä päästä Tukholman\nlinnasta, muutoin ei teistä koskaan tule Ruotsin valtakunnan marskia!\"\n\n\"Sitä mitä nyt puhutte, arvoisa neiti, ei ole minulla valta tehdä ...\nkuningas voi armahtaa...\"\n\n\"Niin, ja kuningas on armahtava ... mutta teidän tulee se ilmoittaa\nvangille ja päästää hänet vapaaksi ja\", jatkoi hän hetkisen\nvaiettuansa, \"se on tehtävä minun läsnä ollessani ... ei, ei ... teidän\nei tarvitse minulle mitään takailla ... te kuulette sanani, omassa\nvallassanne on joko myöntyä tai olla myöntymättä. Ennen puoliyötä tulee\nvangin olla vapaana, taikka jää marskinvirkanne vaan pelkäksi\nunelmaksi. Sanokaa pian, kumman tahdotte!\"\n\nTuo kaunis nainen oli kovin kuohuissaan, mutta koko hänen olennostaan\nilmeni sellaista ylevyyttä ja majesteetillisuutta, että ritari tuskin\nvoi sietää hänen katsettansa. Hän viivytteli hetkisen vastaustaan,\nmutta sitten hän sanoi:\n\n\"Minä antaun käskettäväksenne, arvoisa neiti!\"\n\n\"No hyvä ... olkaa sitten vastassani vankilatornissa, kun kello lyöpi\nyksitoista pääkirkon tornissa.\"\n\nRitari läksi. Niin pian kuin hän oli sulkenut oven, tuli muutamasta\nviereisestä huoneesta Eerikki kuningas.\n\n\"Kautta kasvatusäitini sielun, Cecilia\", sanoi hän, \"sinä sovit\nparemmin näiden ruotsalaisten ritarien kuninkaaksi kuin minä!\"\n\n\"Ei kaikkia ruotsalaisia ritareja ole tämän mukaan arvosteltava, herra\nkuningas\", vastasi Cecilia.\n\n\"Mutta monta hänen vertaistaan löytyy ... kuulkaapa, herra Eerikki\nKrummedik\", hän kääntyi tällöin viereiseen huoneeseen päin, \"kuulkaapa\nja luetelkaa, keitä teillä on Krister herran luettelossa...\"\n\nVanha Eerikki Krummedik astui tällöin huoneeseen.\n\n\"Pentti ritari on yksi, sen tiedän, mutta teillä on täysi tusina ...\ntuo vanha kettu on saanut heidät tuumiinsa tuon Borganäsin italialaisen\navulla, Jumala armahtakoon sitä koiraa ... eikö asian laita ollut niin,\nEerikki herra, mikä oli tuon miehen nimi?\"\n\n\"Juhani Wale, armollinen herra!\"\n\n\"Ja nyt on tuo syntisraiska ruvennut harmajaveljeksi ja on henkeänsä\nhaukkomassa Brita sisaren luona Klaaran luostarissa, niin, niin,\nkaikessa salaisuudessa tietysti. Ha-ha-ha, te jalot herrat, te olette\nkeittäneet keitoksen, mutta itse saatte sitä särpiäkkin. Olette\noikeassa, Eerikki herra, he tahtovat itse hallita, siinä koko juttu,\nmutta minä olen näyttävä heille, ett'en minä ole heille mikään Maunu\nEerikinpoika! Jollen häpeäisi koko maailman kuninkaita ja ruhtinaita ja\nritaristoja, niin kernaasti yhtyisin noihin talonpoikiin ja\nEngelbrektiin!... Kautta Vapahtajan viiden haavan, luulenpa, ett'ei\nnoiden herrain hallitsemisesta suuriakaan sukeutuisi! Vai mitä\narvelette, Eerikki herra?\"\n\n\"Minusta näytätte menevän liikoihin, herra kuningas\", vastasi tuo\nvarovainen vanha herra, \"raajarikkoisesta palvelijasta ei teillä toki\nole suurtakaan iloa ja raajarikkoinen on se yhteiskuntaruumis, jossa ei\nole herrasväkeä. Valtamiehet ovat yhteiskunnan silmä, korva ja suu ...\nilman niitä on yhteiskunta mykkä. Sen tähden olkoot he olemassa ison\nrakennuksen harjana, mutta he eivät saa kiistellä kuninkaan kanssa\nvaltikasta ... Engelbrektin ja ruotsalaisten talonpoikain mieleisestä\nkuninkaasta, -- hänestä tulisi ruotsalainen kuningas, epäilemättä\nvoimakas ja mahtava kuningas, sillä rahvaan valta on nyt tässä maassa\nherrain valtaa mahtavampi, mutta hänestä ei tulisi unioonikuningasta,\njommoista kuningatarvainaja Margareta Valdemarintytär, Jumala hänen\nsieluansa armahtakoon, tahtoi...\"\n\n\"Jompikumpi on kuitenkin valittava, Eerikki herra\", keskeytti kuningas,\n\"ja minä olen mieluummin mahtavana rahvaan johtajana kuin saamattomana\nkaluna herrain käsissä!\"\n\n\"Olette oikeassa, herra kuningas, jompikumpi on valittava ja teidän on\nvalittava herrat, mutta niiden on joutuminen välikappaleeksi teidän\nkäsiinne eikä päinvastoin...\"\n\n\"Ja kuinka aiotte sen saada aikaan?\"\n\n\"Divide et impera on vanha hyvä ohje, armollinen herra ... tehkää\nheidät erimielisiksi keskenään, sitten on valta teidän.\"\n\n\"Mutta jos he nyt saavat drotsin ja marskin, niin saattaa käydä niin\nkuin Maunu Eerikinpojan ja Albrektin aikoina...\"\n\n\"Ei, armollinen herra!\"\n\n\"Ja minkä tähden ei?\"\n\n\"Sen tähden että silloin oli toinen puolue kuningasta vastaan toinen\nhänen puolellaan; nyt on myöskin kaksi puoluetta, mutta riidassa\nkeskenään ... toisesta saatte drotsin, toisesta marskin. Saatte nähdä,\nettä ne nimet, jotka arkkipiispa Olavi tänään teille mainitsee,\nkuuluvat joko Krister Niilonpojan puolueeseen taikka hänen\nvastapuolueeseensa...\"\n\n\"Siinäpä se on! Silloinhan he pääsevät tahtonsa perille ja käyvät\nvaikeammiksi hallita kuin koskaan ennen. Krister herra ja herra Pentti\nSteninpoika, nuo nimet on Sigge piispa niin usein korviini kuiskannut,\nettä olen jo niihin kyllästynyt...\"\n\n\"Jompikumpi heistä tuleekin teidän nimittää jompaankumpaan virkaan ...\nsepä ei käyne kovin vaikeaksi; pääsipä kumpi puolue hyvänsä voitolle\ntämänpäiväisessä vaalissa, niin on teidän hyljättävä sen tekemä\nehdotus...\"\n\n\"Oletteko järjiltänne, Eerikki Krummedik?\"\n\n\"Kuunnelkaa minua loppuun asti, armollinen herra... Teidän tulee\nsamalla itse ehdotella kolme muuta ja sallia heidän itsensä valita yksi\nniistä, siihen kaikki mielellään suostuvat ... mutta teidän on silloin\nehdotettava ainoastaan vastapuolueen miehiä. Yksi tämän puolueen miehiä\ntulee silloin drotsiksi. Sitten voitte pitää aivan varmana, armollinen\nherra, että joku toisen puolueen miehistä kernaasti hyväksytään\nmarskiksi, vaikka itse hänet nimitättekin ensimmäisistä hylkäämistänne\nehdokkaista!\"\n\nKuningas harkitsi hetkisen tuon vanhan viekkaan herran sanoja. Sen\njälkeen hän äkkiä pyörähti toisella jalallaan ja löi kätensä yhteen.\n\n\"Te olette ollut ahkera ja tarkkaavainen oppilas kasvatusäitivainajani\nkoulussa, Eerikki herra ... ha-ha-ha, tahtonne saatte täytetyksi ... ja\nsinä, Cecilia, saat nimittää toisen...! Mutta nyt on jo aika saada\ntietää miten on ratkaistu kysymys Engelbrektin linnanläänistä ja\nmillainen on tulos herrain vaalista.\"\n\nNäin sanoen kuningas poistui ja vanha herra Eerikki Krummedik seurasi\nhäntä.\n\n\n\n\nIV.\n\nPäättyminen.\n\n\nLinnassa oli iso joukko herroja koolla. Monta huonetta oli täynnä\npitkäkaapuisia pappeja ja ritareja ja aseenkantajia, joilla oli\npunaiset viitat hartioilla. Ulko-ovilla oli kuninkaan palvelijoita\nvahdissa ja samoin kuninkaan henkivartijoita sillä ovella, josta joka\nsilmänräpäys odotettiin kuninkaan tulevan.\n\nKaikkien katseista näki että täällä odoteltiin kiihkeästi, vaikka\njakauduttiinkin, kuten tällaisissa oloissa on tavallista, pienempiin\nryhmiin, joissa puheltiin, missä kiihkeämmin, missä laimeammin.\nMuutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Pentti Steninpoika ja\nhänen poikansa, Maunu herra, sekä tuo oppinut herra Jöns Pentinpoika\n(Oxenstjerna) ynnä pari norjalaista herraa. Näiden niin kuin kaikkien\nmuidenkin puhelu koski yksinomaan noiden kahdentoista herran istunnon\ntulosta ja tehtyä drotsin ja marskin vaaliehdotusta. Eivätpä ainoastaan\nlähinnäolijain katseet tällöin kääntyneet herra Pentti Steninpoikaan,\nvaan vieläpä etempääkin osotettiin silloin tällöin häntä, ikään kuin\nolisi tahdottu sanoa: \"tuossa on toinen niistä, joita luullaan onnen\npotkaisevan!\" Itse kantoi hän tätä huomionalaisuuttaan ryhdikkäänä,\njäykkänä ja kopeana kuten tavallisesti, kenties vaan hiukan\nhajamielisenä.\n\n\"Keskustelunne Ludbert Roggen kanssa on antanut teille paljon\najattelemisen aihetta, lanko\", kuiskasi sen tähden aivan huomaamatta\nhänelle tuo viisasteleva Jöns Pentinpoika.\n\nRitari katsahti Jöns herraan ja vastaus oli jo valmiina hänen\nhuulillaan, kun hovimestari avasi kuninkaan huoneen ovet ja ilmoitti:\n\n\"Hänen armonsa kuningas!\"\n\nKuningas astui sisään pää pystyssä Hannu kreivin ja herra Eerikki\nKrummedikin sekä herra Aksel Pietarinpojan (Tott) seuraamana. Salin\nvastakkaiseen päähän oli kuninkaan valtaistuin asetettu korotteelle,\njolle pääsi muutamia astimia nousten. Kuningas suuntasi kulkunsa tähän\nosaan huonetta lausuen kulkiessaan muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja\njoillekuille lähinnä seisoville herroille.\n\nTässä kului vähän aikaa ja kuningas oli parhaiksi ennättänyt\nvaltaistuimen astimille, kun hovimestari ilmoitti nuo kaksitoista\nherraa, jotka tulivat harmajamunkkiluostarista, missä he olivat\npitäneet istuntonsa.\n\nKuningas astui silloin sijallensa ja antoi merkin kädellään, jonka\njälkeen nuo kaksitoista Roeskilden Jöns piispan johtamina astuivat\nsisään. He asettuivat valtaistuimen oikealle puolelle ja heitä\nvastapäätä seisoivat odottelevat herrat tuomarien katseista ja\nkasvoista udellen, eikö niiden ilmeistä jo voisi päätöstä arvata.\nKuninkaan uudelleen viitattua nousi Jöns piispa puhumaan ja avaten\nkääröstä kahdellatoista sinetillä varustetun pergamenttilehden ilmoitti\nlyhykäisesti, että oli tehty se päätös, jonka hän mukana olevasta\npergamenttilehdestä oli lukeva.\n\n\"Me Jöns, Jumalan armosta Roeskilden piispa, Sigge Skaran, Maunu Turun,\nOlavi Bergenin, kaikki piispoja samasta armosta\" -- ja sitten\nseurasivat maallikkoherrain nimet -- \"julistamme kaikille\nläsnäolijoille ja vasta tuleville, että jalosukuinen ruhtinas,\narmollinen herramme, herra Eerikki, Tanskan, Ruotsin, Norjan, Vendein,\nGötinmaan kuningas ja Pommerin herttua, toiselta puolen ja valtakunnan\nneuvosto ja kaikki Ruotsin asukkaat toiselta olivat jättäneet meidän\nratkaistaviksemme heidän tähän päivään asti kestäneet keskinäiset\nriitaiset välinsä, jotka he nyt rakkaudessa ovat sopineet antamalla\nmolemmin puolin vahvikkeeksi julkiset sinetillä vahvistetut kirjelmät,\nlukuunottamatta muutamia kohtia, jotka samoissa kirjeissä mainitaan,\njoissa vielä sanotaan, että meillä kahdellatoista määrätyllä on oleva\nvalta niistä sanoa ja säätää, ja mitä me niistä määräämme ja niiden\njohdosta teemme ja niistä molemmille puolille annamme sineteillä\nvahvistetut kirjelmät, sitä he tahtovat ja heidän tulee niin säädettynä\npitää.\"\n\nNiin kuului päätöksen alku, sanasta sanaan Hadorphin mukaan esitettynä.\nErityiskohdista mainitsemme ainoastaan, että Hallanti oli heti\njätettävä takaisin kuninkaalle ja että Engelbrekt ja Eerikki Puke\nsaisivat pitää Halmstadin pakkosopimuksessa saamansa läänit sekä että\nNorjasta kutsuttujen neuvosherrain oli ratkaistava Gotlantia koskeva\nasia ruotsalaisten ja tanskalaisten miesten esiintuomien todisteiden\nmukaan.\n\n\"Kaikki nämä määrätyt kohdat\" -- näin päättyi tuo pitkä kirjelmä -- \"ja\njokaisen erikseen olemme me kaikki tutkineet ja yksimielisesti\npäättäneet omantuntomme mukaisesti, jonka Jumala on meille antanut,\nemmekä voi paremmin tuomita. Kehotamme sen tähden teitä molemmin puolin\nnäitä määräyksiä noudattamaan. Me vahvistamme nyt sinetillämme kaksi\nsamanlaista kirjelmää, joista toisen saa armollinen herramme kuningas,\ntoisen Ruotsin valtakunnan neuvosto.\"\n\nJos vaitiolo tietää suostumusta, niin lienee tämä tuomio ilmoittanut\nkaikkien läsnäolijain salaiset mielipiteet puheenalaisista asioista.\nMutta vaikk'ei salissa mitään sanottukaan, osotti kuitenkin moni\nrypistetty otsa, ett'ei päätös miellyttänyt kaikkia. Kuningas itse\nistui pari silmänräpäystä mietteissään ja silmäili herroja. Tahallaanko\nvai sattumalta hän sitä tehdessään lienee kiinnittänyt katseensa herra\nPentti Steninpoikaan, sitä emme tiedä, mutta tämä nykäsi niin rajusti\nkaulassaan olevia kultavitjoja, että yksi rengas katkesi ja\npoikkinaiset vitjat jäivät riippumaan hänen sormelleen. Tällä hän\nselvää selvemmin osotti, kuinka läheltä tuo julkiluettu päätös häntä\nkoski ja kuinka syvän jäljen se jätti hänen mieleensä. Kuninkaan suu\nvetihe raukeaan hymyyn. Varmaankin olisivat useammatkin huomanneet\nritarin mielikarvauden, jollei samassa hovimestari olisi ilmoittanut\narkkipiispa Olavin tuloa.\n\nKuningas säpsähti valtaistuimella, kun kuuli tämän nimen, ja selvää\nvastenmielisyyttä ilmeni hänen katseestaan, kun tuo vakava arkkipiispa\nastui hänen eteensä.\n\n\"Tahtoanne noudattaen, herra kuningas\", alkoi arkkipiispa, \"tulen\nteille ilmoittamaan, ketkä valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet\novat panneet ehdolle noihin tärkeihin drotsin- ja marskinvirkoihin.\nÄänet on salaisesti minulle ilmoitettu ja minä olen uskollisesti\npitänyt salassa jokaisen ilmoituksen. Ainoastaan kolme enimmät äänet\nsaanutta tahdon tässä mainita. Ne ovat...\"\n\nSalissa syntyi liikettä, kun pari nuorempaa herraa koetti tunkeutua\nesiin, mutta kuninkaan viitattua kädellään palasi taas hiljaisuus.\n\n\"Ne ovat\", kuultiin silloin piispan sanovan, \"herra Kaarlo Knuutinpoika\n(Bonde), herra Bo Knuutinpoika (Grip) ja herra Niilo Steninpoika (Yö ja\nPäivä).\"\n\n\"Ei kelpaa\", sanoi kuningas kuohahtaen, \"nuo kolmehan ovat pelkkiä\nnuoria ja kokemattomia miehiä. Te olette erehtyneet mitä nuoriin tulee.\nMinä ehdotan teille kolme vanhaa, joita ei nuoruudenhulluus enää\nhaittaa!\"\n\nHän silmäili koollaolijain joukkoa, ikään kuin hän heidän katseistaan\nolisi hakenut kannatusta sanoilleen, mutta sitten hän lisäsi:\n\n\"Miks'ette mieluummin ota vanhempaa miestä? Tahdon panna ehdolle kolme.\nHerra Krister Niilonpoika ja herra Pentti Steninpoika kelpaavat kai\nmolemmat, herra Erengisle Niilonpoika on myöskin pätevä mies, luulen\nma! Yhden näistä herroista tahdon kernaasti antaa teille drotsiksi.\nKokoonnumme taas tänne huomenna, tiedustelkaa siksi, arkkipiispa Olavi,\nkenen viimeksimainituista herroista te tahdotte. Minä olen sill'aikaa\ntuumiva pätevää miestä marskiksi.\"\n\nSen jälkeen kuningas nousi ja laskeutui alas korotteelta, jolla\nvaltaistuin oli, sekä astui taas halki salin sisähuoneittensa ovea\nkohti. Nytkin hän vaihtoi muutamia sanoja joidenkuiden herrain kanssa.\nAstuessaan Jöns piispan ohitse hän sanoi:\n\n\"Enpä olisi luullut, piispa, että Engelbrekt sai pitää Örebron linnan.\"\n\n\"Tuskinpa sitä kukaan luuli\", vastasi piispa ujostelematta, \"mutta\nhänellä oli monta mahtavaa puolustajaa. Sitäkin kuuli sanottavan, että\npahempaakin olisi voinut tapahtua, jollei tätä olisi päätökseen\notettu.\"\n\n\"Ja mitäpä pahempaa voisikaan tapahtua?\"\n\n\"Voisitte menettää Ruotsin valtakunnan!\"\n\nKuningas kalpeni ja käännähti äkisti pois, mutta kun hän tuli huoneen\ntoiseen päähän, näki hän siellä herra Eerikki Krummedikin.\nViittauksella käskettyään tätä seuraamaan hän poistui huoneisiinsa.\n\nVähitellen läksivät herrat linnasta ja tuo suuri sali alkoi tyhjentyä.\nViimeisiä oli herra Pentti Steninpoika. Hän seisoi kauvan paikallaan\npää pystyssä ja murtuneet kultavitjat vielä toisen käden ympärillä.\nOloja lähemmin tuntevasta, samoin kuin hänestä itsestäänkin tuntui\nhänen kohtalonsa semmoisena, jommoiseksi se päivän kuluessa oli\nmuodostunut, puunrungolta, jonka oksista lehdet yksitellen oli nypitty\npois. Yksi lehti oli vielä paljaassa latvassa jälellä: ehto, joka hänen\npiti täyttää ennen puoliyötä. Tästä riippui nyt kaikki. Raskain askelin\npoistui hänkin kuninkaanlinnasta.\n\nMelkein samaan aikaan kuin herrat läksivät linnasta ja menivät kukin\nomille askareilleen, oli kaksi miestä sillalla, joka yhdistää\nKedjeskärin vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella olevaan kaupunginosaan,\nmissä nyt ovat Ritaritalontori ja Uuskadut. He olivat menossa\nharmajamunkkiluostarille päin. Toinen oli Herman Berman, toisena muuan\nharmajamunkki. He kulkivat ääneti rinnakkain, kunnes olivat päässeet\nmelkein luostarinportin edustalle, jolloin Herman lausui:\n\n\"Aiotte siis lähteä täältä varhain huomisaamuna?\"\n\n\"Varhain aamulla, poikani! Tuota vene tähän luostarinportaiden eteen,\nmutta sano portinsulkijalle, että lähtö on vapaa. Jumalan ja pyhän\nFransiskuksen avulla toivon sitten joutuvani ajoissa Engelbrektin\nluokse.\"\n\n\"Hän ikävöipikin suuresti teitä, hurskas isä ... viettekö itse kaikki\ntarvittavanne veneessä vai tahdotteko, että minäkin otan jotakin...\nMinäkin lähden varhain aamulla ratsain täältä ja joutunen perille ennen\nteitä.\"\n\n\"Kiitos, rakas poikani, mutta koneistani en kernaasti luovu eikä niitä\nniin paljoa ole, ett'en niitä voisi veneessä viedä.\"\n\nMiehet erosivat. Munkki meni luostarinportista sisälle. Herman taas\npalasi samaa tietä sillan poikki pitkin Harmajamunkkikatua\nkeskikaupungille kääntyen kohta Mustamunkkikadun poikitse\nSjälagårdinkadulle. Täällä hän tuota pikaa joutui Henrikki Kalusepän\ntalon edustalle. Gellinkin talon edustalla hän tapasi kauppias\nGellinkin itsensä, joka matkavaatteisiin puettuna jakeli käskyjä\nmuutamille palvelijoilleen, joilla oli suuret kannalmukset selässä.\n\n\"Joutukaa\", sanoi hän, \"ja sanokaa Didrik laivurille, ett'ei hänen\nkauvan tarvitse minua odottaa?\"\n\nSamassa hän huomasi Hermanin ja tervehti häntä ystävällisesti.\n\n\"Näyttää siltä, kuin olisitte matkalle lähdössä?\" kysyi Herman\ntervehdykseen vastaten.\n\n\"Niin olenkin\", vastasi kauppias, \"olen juuri tänään antanut vuokralle\nkoko taloni ... aina onni seurassani, aina onni...\"\n\n\"Ilahduttavaa kuulla, kauppias Gellink ... ehkäpä onni on taloonnekin\nkotiintunut ja voi siten tulla muidenkin osaksi, koskapa minä tässä\npuotinne ovella kerran olen aivan arvaamatta saanut tärkeän uutisen.\"\n\n\"Kas vaan, kas vaan ... niin voihan se olla mahdollista,\npyhimyksenluita kuuluu olevan seinän sisään muurattuna, niin paljon\nonnea ... ja minkä tiedon saitte täällä, Herman Berman?\"\n\n\"Kun juhannuksen aikaan kaksi vuotta sitten tulin kaupunkiin kyselemään\nlaivaa päästäkseni Köpenhaminaan, niin pysähdyin tähän puotinne\nkynnykselle ... olin aikeissa kysyä teiltä, sillä naapurinne Henrikki\nSeppä oli neuvonut minut tänne ... mutta minä näin teidät niin\nvilkkaassa keskustelussa muutaman kaupustelijan kanssa, ett'en heti\ntahtonut tulla sisälle...\"\n\n\"Maltas, maltas ... juhannuksena kaksi vuotta sitten ... niin, minulla\noli väkinäinen vieras tuolla ylhäällä päätypuolen häkkihuoneessa,\nmuistan sen vallan hyvin ... hänen oli määrä istua siellä, kunnes\nEngelbrekt palaisi Köpenhaminasta, autoin ystävää, niin teinkin ...\nvanha ystäväni, Eerikki Bildstein, tuli muutamana yönä vihurin\nkiireellä ja toi hänet mukanansa, hyvin tärkeistä asioista oli puhe, ne\nkoskivat Engelbrektiä, nyt muistan, ja samana päivänä, jona sain\nvarmasti kuulla Engelbrektin palanneen, avasin oven väkinäiselle\nvieraalleni ... muutamana aamuna, hän ei näyttänyt iloiselta, tuo\nhinterä, pieni mies, ei, eipä näyttänytkään...\"\n\n\"Kerrottepa tärkeitä uutisia, kauppias Gellink ... kuka on tuo\nBildstein, josta olette puhunut ja joka on tehnyt Engelbrektille ja\nRuotsin valtakunnalle niin suuren palveluksen...?\"\n\n\"Eerikki Bildstein ... ettekö tunne häntä, Taalainmaan rikkainta\nvuoritilallista, joka ratsasti kirkolle hopeakenkäisellä hevosella ja\nolisi voinut raskailla hopeaharkoilla peittää tien talostaan kirkolle?\"\n\n\"Olisiko se...?\"\n\n\"Eerikki Bildstein, ystäväni, hän juuri ... me olemme molemmat\nLybekistä kotoisin, muutoin en häntä paljoa tunne, mutta hän on tehnyt\nminulle monta palvelusta, siihen aikaan, jolloin otin osan vaskesta\nmyytäväkseni kuningatar Margareta vainajan aikana, sillä hänen omansa\noli koko Taalainmaa koko hänen elinaikansa, niinpä olikin... Mutta\nmiten sanoittekaan, minultako vai tuolta vieraalta kaupustelijalta\nsaitte tuon tärkeän tiedon...?\"\n\n\"Teiltä molemmilta... Kaupustelija kertoi Engelbrektin olleen\nmuutamassa laivassa, joka oli laskenut Söderköpinkiin, ja hänen siellä\nmenneen maihin matkustaakseen Strängnäsin Tuomas piispan palvelijain\nseurassa Tynnelsöhön. Koska laiva oli teidän, oli laivuri lähettänyt\nteille kaupustelijan mukana kirjeen, jossa myöskin mainittiin\nEngelbrektin olleen laivassa... Enempää ei minun tarvinnutkaan tietää\nja tämä tieto oli mielestäni arvokkaampi kuin koko maailma...\"\n\n\"Niin on, niin on, Herman Berman, arvot ovat erilaisia, hyvin\nerilaisia, ovat kyllä ... ja onni on sokea, sokea se on... Minä\nodottelen Pentti herran palvelijaa jättääkseni hänelle avaimet ...\nmutta hän viipyy... Herra Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, on\nvuokrannut talon, hän haluaa mukavampaa asuntoa, tuolla kankaalla ei\nole mukavaa, sitä hän haluaa...\"\n\nTämä tieto tuntui Hermanista vastenmieliseltä; hän ei saanut\najatuksistaan tuota ylpeätä ritaria, jonka salaiset sotajuonet hän\ntunsi paremmin kuin kukaan muu.\n\n\"Talonne avaimet\", sanoi hän kuitenkaan ilmoittamatta kauppiaalle\nsisällistä levottomuuttaan, \"avaimet voinette kai jättää Henrikki\nSepälle; kun ritarin palvelija tulee ja huomaa talon suljetuksi,\nkysynee kai hän naapurilta...\"\n\n\"Ystävälleni, Henrikki Sepälle ... niinpä kyllä, niin kuin sanotte ...\nsen palveluksen hän voi tehdä minulle...\"\n\nHenrikki Seppä teki mielellään naapurilleen tuon vähäisen palveluksen\nja tämä riensi kiirettä pitäen kujaa myöten muutamalle rantaportille.\nHerman meni talliin hoitamaan Brandia, joka ystävällisesti hirnahteli\nhäntä vastaan pilttuusta. Hetkisen kuluttua hän oli siinä huoneessa,\njoka sepän talon yläkerrasta oli hänelle neuvottu asunnoksi.\n\nTäällä hän loikoi kauvan voimatta päästä uneen. Kauppiaan tapaaminen ja\ntämän puhe Eerikki Bildsteinistä ja Pentti Steninpojasta antoivat\nhänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tahtomattaankin loi\nmielikuvitus sarjan näkyjä, joiden sisällyksestä hänen levottomuutensa\npikemmin kiihtyi kuin tyyntyi.\n\nAika kului hitaasti ja hän kuuli, kuinka sekä Kylänkirkon että läheisen\nmustamunkkiluostarin kellot kumisevasti ja verkalleen lyöden\nilmoittivat jokaisen täysitunnin. Kohta puoliyön jälkeen oli hän\nkuulevinaan tavatonta töminää, joka yht'äkkiä sai hänet heräämään\najatuksista. Hän oli kuulevinaan askelia, raskaita askelia huoneensa\nikkunan edustalla olevalta narisevalta puusillalta. Hän nousi istumaan\nvuoteelleen ja kuunteli. Askelien ääni selveni selvenemistään. Hän\nhypähti ylös ja riensi ikkunaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kuninkaan lähdettyä Ludbert Roggen talosta, astui kaksi tummiin\nviittoihin kääriytynyttä naista sen portaita alas. Hekin suuntasivat\nkulkunsa linnalle ja heitä seurasi jonkun matkan päässä linnanvouti. He\nastuivat joutuisasti ja moni vastaan tuleva porvari kääntyi katsomaan,\nminne naiset pitivät kiirutta.\n\nHe katosivat kohta linnan porttiholviin ja odottelivat siellä\nlinnanvoutia, joka nyt siirtyi edelle tietä näyttämään. Astuessaan\nsisälle isoon torniin hankki vouti tulisoihdun. Kuljettuaan sitten\npitkät matkat holvikäytäviä ja monista portaista alas, jotka näyttivät\nvievän syvälle maan alle, hän pysähtyi pienelle rautaovelle, joka\nsoihdunvalossa näytti niin kamalalta, että se noita molempia naisia\nkovasti pöyristytti. Vähän väkinäisesti aukeni ovi ja vouti astui\nsisään. Pistettyään soihdun oven poskessa olevaan rautarenkaaseen hän\nsiirtyi molempain seuralaistensa tieltä.\n\nAlussa ei voinut nähdä juuri muuta kuin keskeltä vankilahuonetta\nkohoavan patsaan isot kivilohkareet, niin pimeä siellä oli. Kylmä\nilmavirta, joka ennen oven sulkemista uhkasi sammuttaa tulisoihdun, toi\nmukanansa äänen vankilatornin juurta pieksävien aaltojen loiskeesta.\n\n\"Eerikki!\" kuiskasi silloin toinen nainen vapisevin äänin, mutta kun ei\nvastausta kuulunut, toisti hän nimen.\n\n\"Kuka kuiskaa nimeäni?\" kuului järeä ääni sanovan patsaan takaa.\n\nNimen kuiskaaja avasi silloin viittansa ja astui esiin patsaan takaa.\nSoihdunvalo lankesi häneen ja valaisi hänet kokonaan. Se oli vanha\nnainen, jonka lempeät kasvot kerran olivat olleet kauniit.\n\n\"Eerikki, Eerikki\", huudahti hän ja ojensi kätensä vangittua\njättiläistä kohti, joka verkalleen nousi pystyyn, \"näenhän sinut toki\nvielä, vaikka aivan toisissa oloissa kuin viimeksi tavatessamme omassa\nkodissasi...\"\n\nVanki ojensi suurella vaivalla tavattoman raskailla rautavitjoilla\nkahlehditut kätensä ja tuo vanha vaimo painoi heti kohta päänsä hänen\npovelleen.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo, jonka vihdoin vanki keskeytti.\n\n\"Elä johdata mieleeni menneitä aikoja, sisko\", sanoi hän, \"ne eivät\nkoskaan palaja ... olen jo ennättänyt tottua pahoihinkin aikoihin,\nsillä niitä on kestänyt kauvan eivätkä ne enää muutu hyviksi tällä\npuolen haudan.\"\n\n\"Elä puhu sellaista, rakas veli\", sanoi sisar nyyhkien, \"mahdotonta se\nei ole ... vapaus voidaan sinulle antaa takaisin, talot ja tavarat\nmyöskin ... ja silloin palaavat kyllä, vaikka myöhäänkin, hyvät ajat\nsinulle...\"\n\n\"Ei, ei ... tehtyä ei voi tekemättömäksi saada ... yksi ainoa seikka on\nenää elämässä tuottanut minulle iloa, vaikka sekin on ollut sapelia\nsekoitettua: olenhan nähnyt sen miehen suuruuden ja voiman, joka kerran\noli ystäväni ja jonka nimi on säilyvä tuleviin miespolviin ja tuleva\nsiunatuksi, kun taas minun on kuoleva, ikään kuin ei minua koskaan\nolisi ollutkaan ... niin, hänen tähtensä ainoastaan tahtoisin vielä\nsaada takaisin vapauteni, hänen ja kurjan Kirsti parkani tähden!\"\n\nRaskas huokaus tunkihe vangin rinnasta. Hän pani kätensä ristiin ja loi\ntuijottavan katseensa kosteihin lattiakiviin.\n\n\"Etkö sitten ollenkaan huoli toisesta lapsestasi, Eerikki?\"\n\n\"Toisesta lapsestani...?\"\n\n\"Ceciliasta!\"\n\n\"Elä mainitse sitä nimeä, Kirsti, jos vielä rakastat minua. Eerikki\nBildsteinin Ceciliaa ei ole enää olemassa enkä koskaan ole hänen\nnimeänsä maininnut sen jälkeen kuin hänet kirosin.\"\n\n\"Ankara, kova, onneton veljeni!... Mutta jos hän armoa ja\nanteeksiantamusta kerjäten polvistuisi tähän jalkaisi juureen -- sano,\nveli, sano ... sallisiko sydämesi käskeä hänet pois?\"\n\n\"Sydämeni!... Jospa ei sydän olisi koskaan sykkinyt tässä povessa ...\narmoa, sanot ... anteeksiantamusta! Vadstenan luostarissa Jumalan äidin\nkasvojen edessä rukoillessa kuiskataan isän anteeksiantamus hänen\ntyttärensä sydämeen, siellä ja ainoastaan siellä!\"\n\nPuoleksi pidätettyjä nyyhkytyksiensekaisia huokauksia kuului patsaan\ntakaa ja Cecilian kalpeat, surulliset kasvot ilmautuivat soihdun\nvalaisemalle paikalle. Hän hiipi varjon tavoin kahleiden rasittaman\nisänsä luokse ja vaipui hänen jalkainsa juureen. Tuo voimakas mies\nvavahteli nähdessään tyttärensä ja hetken aikaa hän seisoi jäykistynein\nkatsein ja vapisevin huulin kykenemättä tajuamaan, mitä hänen edessään\ntapahtui.\n\nTytär syleili hänen polviansa ja nojasi päänsä niitä vasten.\n\n\"Jos olenkin rikkonut, isä\", huokasi hän ja loi kyyneltyneet silmänsä\nisään, \"niin olenhan runsaissa määrin kärsinytkin rikoksen\nseurauksista. Tuomitse minua, mutta elä kiroo...\"\n\nSanat elvyttivät vanhuksen katseen; hän nosti verkalleen käsivartensa\nristiin ryntäilleen ja otsa painui syville kureille.\n\n\"Nouse, Cecilia\", sanoi hän äänellä, joka selvästi ilmaisi myrskyn\nriehuvan sydämessä, mutta myöskin löytyvän tahdonvoimaa sen\nhillitsemiseksi, \"sanoilla et voi voittaa takaisin sijaa isäsi\nsydämessä, mutta teolla ... kuninkaan jalkavaimo ei saata olla Eerikki\nBildsteinin tytär. Jätä tuo mies, murra poikki nuo kultaiset kahleet,\njotka pitävät sinua häpeällisemmässä vankeudessa kuin nämä minua, toimi\nniin kuin vapaasyntyisen naisen tulee toimia...\"\n\n\"Herkeä, herkeä, isä, pyyntösi on mahdoton täyttää...\"\n\n\"Niinpä julistat oman tuomiosi... Mene pois silmieni edestä, tyttö ...\nelinpä tai kuolin, vasta kun Vadstenassa huntuun puettuna rukoillen\npolvistut Jumalan äidin kasvojen eteen, vasta silloin olet kuuleva\nanteeksiantamuksen ja siunauksen sanat isäsi huulilta. Ennen sitä en\ntahdo olla missään väleissä kanssasi!\"\n\nMies käännähti äkisti ja kallisti päänsä kättänsä vasten; toisella\nkädellään hän viittasi tyttärelleen, että tämä jättäisi hänet rauhaan.\nTytär tarttui tähän käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Kovempia saattaisivat sanasi olla, isä\", huokasi hän, \"auta minua\nrukoilemaan Jumalan äitiä, että hän katkaisisi kahleen, joka minut\nsitoo, mutta sitten siitä seuraakin kuolema...\"\n\nHän nousi äkisti pystyyn ja läksi kasvot käsiinsä kätkien horjuen\nhuoneesta. Hänen seuralaisensa lähestyi hiljaa vankia ja tarttui hänen\nkäteensä sekä piti sitä kauvan omassaan.\n\n\"Veljeni\", sanoi hän vihdoin kuiskaten, \"ehkäpä onkin mielen\ntaipumattomuus sinä kirouksena, joka sukuamme painaa.\" Sitten hän taas\nhetkisen vaitioltuansa lisäsi: \"Jos sinulla on mielessäsi jotakin\nminulle sanottavaa, ennen kuin lähden täältä, niin tapaat minut Ludbert\nRoggen talossa!\"\n\nMies seisoi liikkumatonna. Näytti siltä kuin hän ei olisi enää nähnyt\neikä kuullut mitään. Kun hän vihdoin käänsihe ympäri, oli vankila\njälleen aivan pimeä.\n\nHän istuutui kivipenkille. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten ja\nhuulilta tunkihe tuon tuostakin: Cecilia, Cecilia. Kuului siltä kuin\nhameenlieve olisi kahissut ruostunutta rautaovea vasten ja kuin joku\nkevein askelin olisi poistunut, mutta hän ei sitä huomannut.\n\nVanginvartija, joka hetken kuluttua toi vanginruoan, tapasi hänet\nistumassa jäykkänä ja liikkumattomana penkillä patsaan vieressä, johon\nhänet oli kahleilla kiinnitetty. Kuluivat sitten illan ja iltayön\npitkät hetket.\n\nKello löi 11. Kohta sen jälkeen kuului taas askelia käytävästä ja\npitkistä kiertoportaista ja heikko valojuova pistihe oven reiästä\nsisälle. Ovi aukeni heti sen jälkeen ja linnanvouti astui kahden\npalvelijan seuraamana vankilaan. Palvelijoilla oli tulisoihdut kädessä\nja he kohottivat ne lähelle holvia, niin että tuosta synkästä\nvankilasta saattoi nähdä joka sopen. Linnanvouti antoi merkin ja\nvanginvartija astui esiin ja irroitti vangin kahleet.\n\nSen jälkeen astui sisälle kookas ritari, meni vapautetun luokse ja\nojensi hänelle pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti.\n\n\"Armollisen herramme, Eerikki kuninkaan nimessä annan teille vapautenne\ntakaisin\", sanoi ritari, \"ja tällä avoimella kirjeellä asettaa kuningas\nteidät kaikkiin oikeuksiinne ja antaa teille takaisin menetetyiksi\ntuomitut tilanne ja talonne.\"\n\nKummallisesti vaihtelivat vapautetun kasvojen ilmeet sitä mukaa\nkuin hänen mielensä kirkastui. Luoden ritariin syntyperäistä\nhallitsijavoimaa tietävän katseen työnsi hän vihdoin kuninkaankirjeen\netemmäksi.\n\n\"Sanokaa Eerikki kuninkaalle, armolliselle herrallenne, ritari, ett'en\nota vastaan toista enkä toista hänen armoltansa. Vapaus on oikeuteni,\nsen tähden lähden täältä ulos, mutta tilani ja taloni otan sitten vasta\nhaltuuni, kun laillinen tuomari on asiani tutkinut. Antakaa sen tähden\nkirje kuninkaalle takaisin.\"\n\nRyhdiltään ja liikkeiltään ylpeämpänä kuin ritari, joka seisoi hänen\nedessään kirjettä kädessään pitäen, hän viittasi soihdunkantajaa\nkulkemaan edellä ja läksi vankilasta hämmästyneen Pentti ritarin ja\nlinnanvoudin ynnä vanginvartijan seuraamana.\n\nYlimmällä portaalla seisoi tornin ympyrähuoneessa naisenhaamu, joka\nkuitenkin heti hävisi, kun soihdun ensi säde sinne saapui. Jättiläinen\nei häntä nähnyt, mutta juuri hänen astuessaan ulos linnanpihalle löi\nläheisen Kylänkirkon tornikello kaksitoista. Hän astui edelleen\naatelistalon linnanportille tarkkaamatta ritaria, joka vähän matkan\npäässä häntä seurasi. Linnanportilla tuli muuan palvelija häntä\nvastaan.\n\n\"Olettehan vuoritilallinen Eerikki Bildstein!\" sanoi palvelija\nkunnioittavasti, \"eräs vanha ystävänne, joka tänä aamuna aikoo\nmatkustaa ulkomaille, haluaa tavata teitä.\"\n\n\"Ja kuinka sinä tunnet, kuka olen?\" kysyi jättiläinen.\n\n\"Kysykää ennemmin, kuka Tukholman linnan asukas tänään ei teitä tunne\",\nvastasi mies samalla kunnioittavalla äänellä. \"Te ette kenties minua\ntunne, mutta minä näin teidät, kun kaksi vuotta sitten veitte muutaman\nvangin kauppias Gellinkille, minä olen hänen palvelijansa ja isäntäni\nse haluaa teitä tavata. Mainitse vaan, sanoi hän, että asia koskee\nEngelbrektiä, niin ei ystäväni ole empivä.\"\n\nTuo kookas mies näytti hetkisen epäröivän, mutta nyökäytti sitten\nmyöntävästi päätänsä palvelijalle, joka seurasi häntä porttiholviin. Ei\nkumpikaan heistä ollut nähnyt, kuinka vähän matkan päässä heidän\ntakanaan pieni hinterä haamu oli hiipinyt ritarin luokse ja kuiskannut\nhänelle muutamia sanoja, eikä myöskään kuinka vähän kauvempana muuan\nnaisenhaamu seisoi aikaillen ja ikään kuin vakoillen ympäri\nlinnanpihaa. Hänen rinnallaan seisoi muuan palvelija.\n\n\"Mene mukaan, Rasmus\", kuiskasi naisenhaamu tälle, \"mene mukaan ja\nkatso tarkasti, että tuo vapautettu mies pääsee vapauttansa\nnauttimaan.\"\n\nPalvelija riensi porttiholviin, josta sekä vapautettu että ritari\nolivat kadonneet. Kesti vähän aikaa, ennen kuin portti avattiin\npalvelijalle, ja kun hän viimein pääsi linnan edustalla olevalle\naukealle, jäi hän epäröimään, minne päin mennä, kunnes vihdoin näki\nkaksi haamua katoavan Kylänkirkon ulkonevan nurkan taakse.\n\nHaamut olivat palvelija ja Eerikki Bildstein eli Belgsting, joksi häntä\nsanottiin Taalainmaassa ja vieläkin kansantarussa sanotaan. He astuivat\nrientävin askelin poikki torin, poikkesivat Kauppiaskadulle ja tulivat\nsitten Själagårdinkadulle. Täällä he kohta pysähtyivät kauppias\nGellinkin talon edustalle. Palvelija tarttui isoon portinkolkuttimeen\nja tammiportti avattiin sisäpuolelta. Hänen jättiläismäinen\nseuralaisensa meni perästä ja sitten suljettiin portti heidän\njälkeensä. He eivät kuitenkaan olleet astuneet montakaan askelta, ennen\nkuin joka taholta, sekä alhaalta että ylhäältä ynnä sivuhuoneista\nryntäsi esiin aseellisia miehiä, jotka yht'äkkiä taas vangitsivat tuon\nsankarivoimaisen miehen. Pieni hinterä mies tuli esiin palava\ntulisoihtu kädessä ja valaisi hänen kasvonsa.\n\n\"Olkoon onneksesi, Belgsting\", sanoi hän pehmeällä äänellä, \"heikolla\nja halveksitullakin voi joskus olla puolta. Nyt minä paremmin kuin\nJungfruhamnissa aion johdattaa mieleenne Väsbyn niityn ja sen pienen\nkodikkaan huoneen, jossa pari vuotta takaperin annoitte hyvän ystävänne\nistua viikkokausia, kokonaista viisi viikkoa, ja ajatella kaikkea mitä\nennen oli tapahtunut ja mikä hänelle oli tuhon tuonut... Käykää\nujostelematta sisälle, rikas Belgsting, käykää ujostelematta\nsisälle ... samaan huoneeseen saatte tekin nyt astua.\"\n\nIlkastellen näin lausuttuansa nousi pieni mies kevein askelin portaita\nylös ja aseelliset palvelijat pakottivat Belgstingin seuraamaan.\nUllakolla vasta pysähdyttiin. Täällä lykkäsi pieni soihdunkantaja auki\nmuutaman oven ja siitä tuli näkyviin kapea puinen porrassilta. Tämä\njohti päätyseinän ulkopuolelle pieneen ristikko-ikkunaiseen huoneeseen,\njoka oli aivan katonrajassa. Tätä siltaa myöten vietiin vanki uuteen\nvankilaansa.\n\nTämän kaiken näkijäksi joutui Herman Berman pysähtyessään huoneensa\nikkunan eteen. Huone näet oli vähän alempana, vajaan sylen päässä\nGellinkin talosta, jonka päätyseinää pitemmälle Henrikki Kalusepän talo\npistihe sen verran, että sen laitimaiseen ikkunaan näkyi naapurin\npäätyseinä.\n\nHerman tunsi heti Belgstingin. Kaikkein ensiksi hän ryhtyi avaamaan\nikkunaa, mutta luopui samalla siitä tuumasta, kun huomasi mahdottomaksi\ntällä tavoin mitään toimittaa, koska ikkunasta ei millään tavoin\nnäyttänyt voivan päästä porrassillalle. Hän kiiruhti sen sijaan alas\npäästäkseen kadulle ja tätä tietä naapurin taloon. Talonväkeä hereille\nsaadessa kului kuitenkin muutamia kalliita hetkiä, ja kun hän sitten\npääsi kadulle, vallitsi Gellinkin talossa täydellinen äänettömyys ja\nhiljaisuus, ikään kuin siellä ei olisi mitään tapahtunut.\n\nSiinä itsekseen tuumiessaan mitä nyt oli tehtävä, kuuli hän reippaita\naskelia lähestyvän.\n\n\"Ken siellä?\" kysyi Herman.\n\n\"Muuan kuninkaan palvelijoita\", vastasi nuorekas ääni\ntanskanvoittoisesti. \"Rasmus olen muuten nimeltäni. Jos voitte auttaa\nminua pääsemään tähän taloon, on onneni suuri ja kiitollisuuteni yhtä\nsuuri.\"\n\nHerman ei kuitenkaan voinut auttaa, mutta hän sai sitä vastoin\ntäydellisen selon siitä, mitä linnassa oli kello yhdentoista jälkeen\ntapahtunut ja kertoi vuorostaan palvelijalle, mikä kohtalo oli tullut\nvainotun osaksi Gellinkin talossa, samalla paheksuen ilkitekoa.\n\n\"Olkaa huoleti\", sanoi silloin palvelija, \"ennen tunnin kuluttua on\nteko korjattu...!\"\n\nHän poistui sen jälkeen joutuisin askelin linnalle päin. Herman käveli\nedes takaisin talon edustalla odotellen palvelijan palaamista. Kovin\nkauvan ei kestänytkään, ennen kuin tämä palasi melkoisen aseellisen\npalvelijajoukon seuraamana. Hän pysähtyi talon edustalle, kolkutti\nporttia ja vaati kuninkaan nimessä sitä avattavaksi.\n\nPari kertaa hän sai toistaa käskynsä, ennen kuin sisäpuolelta eteisestä\nkuului verkkaisia askelia ja portti avattiin. Avaaja oli vanha mies.\nHän kummasteli ja harmitteli unisena sitä, että hänet oli herätetty\nkeskellä yötä, mutta kuninkaanpalvelija ja Herman eivät ottaneet hänen\npuhettansa kuuleviin korviinsa, vaan käskivät hänen hankkimaan\ntulisoihdun, jonka saatuaan kaikki Hermanin johtamina nousivat portaita\nylös. Herman löysi helposti ullakolta porrassillalle vievän oven ja\nkohta he olivatkin tuon pienen katonrajassa olevan huoneen ovella. Ovi\noli lukitsematta ja he astuivat esteettä sisälle.\n\nHuone oli tyhjä ja hävinneen hakeminen oli turhaa työtä. He tarkastivat\nkoko talon. Siellä löytyi kyllä joukko Pentti Steninpojan palvelijoita,\nvaikka ritarin itsensä vasta seuraavana päivänä oli määrä ottaa talo\nhaltuunsa, mutta vangista ei näkynyt jälkeäkään.\n\nPari tuntia sen jälkeen Herman nousi ratsaille lähteäkseen\npääkaupungista. Portissa tuli häntä vastaan muuan Henrikki mestarin\nkisälli, pitkä ja typerännäköinen mies. Hänen väitettiin ymmärtävän ja\ntietävän enemmän kuin tavallisten ihmisten. Aivan ehdottomasti Herman\njoutui tältä kysymään, tokko hän tiesi, minne tuo onneton vanki oli\njoutunut, josta jo koko naapuristo puhui.\n\n\"Josko mitään tiedän\", vastasi tuo säikähtynyt mies, \"tiedän kyllä\njotakin, sillä päivän ensimmäinen tunti ei ollut vielä lopussa, kun\nnäin... Juoksin teidän huoneeseenne, mutta en teitä löytänyt ... ja\nnäin kolme ratsumiestä ratsastavan ulos naapuritalon takaportista ...\nminä tein ristinmerkin ja luin rukoukseni ... sillä kun kuolleet\nratsastavat, on hyvä olla varuillaan...\"\n\n\"Ja mistä sinä tiedät, että ne olivat kuolleita?\"\n\n\"Hevosten kaviot eivät ollenkaan kapsahdelleet maahan koskiessaan ...\nvarmaankin ne olivat Torkel marski ja Maunu herra taikka ehkä pikemmin\nEerikki ja Valdemar herttuat jotka olivat tulleet noutamaan häjyä\nBrunke drotsia, joka ennen muinoin kuuluu asuneen tuossa talossa.\"\n\nHerman, joka tuon herkkä- ja taikauskoisen miehen puheesta selvästi\nhuomasi, että ahdistajat ajoissa olivat aavistaneet pahaa ja\nkiiruhtaneet vankeineen pakoon, ei malttanut kuunnella loppuun kertojan\nomasta mielestään hyvinkin viisasta yöllisen näkemänsä selitystä, vaan\nkannusti hevostansa ja ajoi katua pitkin etelään päin.\n\nPuolipäivän rinnassa kokoontuivat taas herrat Tukholman linnan isoon\nsaliin. Kuningas viivytteli ja samoin kuin edellisenäkin päivänä\nryhmittyivät herrat isompiin ja pienempiin joukkoihin keskustelemaan.\nMuutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Krister Niilonpoika ja\nPentti Steninpoika sekä Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti,\njoka nyt kuninkaan kanssa oli palannut Ruotsiin. Näitä kolmea lähestyi\nLinköpingin Knuutti piispa Ewerstenin Hannu kreivin kanssa innokkaasti\npuhellen. Nämä jälkimmäiset keskustelivat kreivintyttären ja nuoren\nMaunu Pentinpojan naimaliitosta, josta puheenaineesta piispa ei\ntahtonut luopua, vaikka kreivi selvästi osotti haluttomuutta siihen.\n\n\"Kunnian miehenä\", sanoi tuo parantumaton piispa ja pysähtyi, juuri kun\nhe tulivat äskenmainittujen kolmen herran luokse, \"ei Ewerstenin ja\nNowgartenin kreivi tahdo peruuttaa antamaansa sanaa ja lupausta...\nKuulkaa, Pentti nepaani, minusta näyttää jo olevan aika todenteolla\ntuumia häitä; tulipa teistä hetken kuluttua Ruotsin valtakunnan drotsi\ntai marski, se ei muuta asiaa, sillä joka tapauksessa on tulossa\ntilaisuus, joka on lisäävä loistoa meidän ja kreivin sukujen väliselle\nliitolle...\"\n\nKreivin ylpeät ja jalot kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen\nsinipunervan samettiviittansa kärpännahkapuuhka ja hänen huulensa\nvapisivat, kun hän näki Pentti ritarin silmäin hurjan intohimoisen\nhohteen. Vanha Krister herra vapautti hänet ainakin tällä kertaa\nantamasta varmaa vastausta, kun hän sanoi:\n\n\"Kovin riemuitsee vanha sydämeni tätä liittoa ajatellessani, sillä me\nymmärrämme, arvelen ma, perinpohjin toisemme, ja jos yksityiset edut\nvoidaan yhdistää yhteisiin, niin sitähän on aina toivottava. Te, Jöns\nEerikinpoika\", lisäsi hän sitten tähän kääntyen ja ikään kuin jatkaen\npiispan keskeyttämää puhettaan, \"te olette siis puhunut armolliselle\nherrallemme tästä asiasta?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi entinen vouti hymysuin kuten tavallisesti, vaikka\nei aivan yhtä julkean näköisenä kuin ennen, \"olenpa kyllä ja olenpa\naivan samaa mieltä kuin armollinen herramme siitä, että tästälähin jää\nRuotsin valtakunnan herroista ja miehistä riippumaan talonpojatko\nmaassa tulevat hallitsemaan vai he itse.\"\n\n\"Jollei teillä siitä ole varmempia tietoja kuin viime syksynä, jolloin\nvalheellisesti ilmoititte kuninkaan tahdon\", kuului tuima ääni aivan\nJösse Eerikinpojan viereltä, \"niin ei liene sanomiinne paljon\nluottamista.\"\n\nVanha, komea herra Aksel Pietarinpoika (Tott) se yhdessä Olavi poikansa\nkanssa vasta nyt oli tullut saliin ja halki huoneen astuessaan\ntullut pysähtyneeksi juuri näiden herrain sivulle ja niin lähelle,\nettä Jösse Eerikinpojan sanat siihen selvään kuuluivat. Puhelevat\nherrat säpsähtivät kuullessaan ritarin sanat, jotka kajahtivat\ntaisteluunhaastolta, ja Jösse Eerikinpoika lyyhistyi kokoon, ikäänkuin\nkoettaen välttää tuon uhkean uroon säihkyvää katsetta.\n\n\"Siinä on sanani, Jösse Eerikinpoika\", jatkoi kuumaverinen ritari, \"ja\nsiitä että piditte harmaita hapsiani pilkkananne, saatte vastata miekka\nkädessä, missä mieluummin haluatte, jollette tahdo, että joka mies\nteitä konnaksi kutsuu!\"\n\nHän ei odotellut voudin vastausta, vaan otti kohteliaasti Hannu\nkreivin käden kainaloonsa ja astui kuninkaan huoneesta tulevaa Hannu\nKröpeliniä kohti, jonka tyynet, jalot kasvonpiirteet näyttivät\npäivänpilkahdukselta kaikkien näiden mitä kiihkeintä levottomuutta ja\nmielenjännitystä tietävien katseiden joukossa.\n\nHeti sen jälkeen tuli kuningas saliin ja siten pääsi Jösse Eerikinpoika\nkokemasta sitä nöyryytystä, että olisi saanut nähdä herrain, jotka\nsiihen asti mitä vilkkaimmin olivat hänen kanssansa keskustelleet,\nluopuvan hänestä. Hän käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin kaikkien\nkatseet olivat kuninkaaseen luotuina, ja läksi huoneesta. Seuraavana\npäivänä hän oli jo hävinnyt kaupungistakin.\n\nSamoin kuin edellisenä päivänä meni kuningas nytkin valtaistuimelleen.\nKun hän oli istuutunut ja äänettömyys päässyt vallalle salissa, astui\narkkipiispa Olavi esiin ja ilmoitti, että koolla olevat herrat\nkuninkaan tahtoa noudattaen olivat valinneet yhden niistä herroista,\njotka kuningas itse oli ehdolle pannut, nimittäin herra Krister\nNiilonpojan.\n\n\"Sen lisäksi pyytävät nuo kunnon herrat ja kelpo miehet nöyrästi\",\npäätti arkkipiispa esityksensä, \"teitä, Eerikki kuningas, nimittämään\nyhden ennen ehdolle pannuista valtakunnan marskiksi.\"\n\nKuningas ei vastannut mitään ja Krister Niilonpojan puolueeseen\nkuuluvat herrat pitivät aivan varmana, että hän oli vaiti siitä syystä\nett'ei tahtonut yht'äkkiä loukata toisia herroja. Mutta kuningas kutsui\nKrister herran valtaistuimen eteen asettaakseen hänet virkaan.\n\nVanhus astui esiin ja kumarsi kuninkaalle.\n\n\"Kummalliselta mahtanee näyttää, armollinen herra kuningas\", sanoi hän,\n\"että minä tässä astun eteenne pyytämään, että tämän korkean arvon\nuskoisitte jollekin toiselle täällä koolla olevista monista herroista\nja miehistä. Varmaankin on monta siihen ansiollisempaa kuin minä, joka\nsitä paitsi olen kovin iäkäs. Samalla kuin pyydän teitä Jumalan tähden\npäästämään minut tästä tärkeästä virasta, suotanee minun siihen\nehdottaa nuori sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika, Fågelvikin\nhaltija!\"\n\nJos Eerikki kuningas kaikissa asioissa olisi ollut yhtä selvänäköinen\nkuin tässä, olisi varmaan hänen hallituksensa monessa kohden\ntoisellaiseksi muodostunut. Hän ei pitänyt ollenkaan väliä\nvanhan herran pyynnöstä, vaan kutsui hänet esiin ja toimitti\nvirkaanvihkimismenot, s.o. antoi nimitetylle lyhyen miekan.\n\n\"Olemme siis nyt antanut Ruotsin-valtakunnallemme drotsin, niin kuin on\nsäädetty\", sanoi kuningas sen jälkeen, \"ja nyt on vielä marski\nnimitettävä.\"\n\nKuningas aikaili hetken ja tämä aikaileminen -- lieneekö sitten ollut\nharkittua vai ei -- kiihdytti läsnäolijain mielet kiihkeimmilleen.\n\n\"Tähän virkaan olisin, jos olisin omaa mieltäni noudattanut, valinnut\ntoisen kuin sen, jonka nyt olen nimittävä, mutta olen päättänyt\nnoudattaa valtakunnan herrain ja miesten julkilausumaa toivomusta ja\nnimitän sen tähden tähän virkaan herra Kaarlo Knuutinpojan, Fågelvikin\nhaltijan.\"\n\nTyytyväisyyttään hälisivät useimmat, suuttumustaan vaan muutamat\nharvat, ja tuo kookas, komea Kaarlo herra astui valtaistuimen eteen.\nHänkin estelihe samoin kuin vanha Krister herra ja pyysi päästä tuosta\nkunniasta, mutta kuningas ei ottanut hänen sanojansa korviinsa, vaan\nkääntyi herra Eerikki Krummedikiin, joka seisoi vähän syrjemmällä\nhänestä ja pyysi hänen paljon kokeneena sanomaan, millaisilla menoilla\nmarski muualla asetetaan virkaansa.\n\n\"Semmoinen on menettely\", vastasi Eerikki herra, \"että te annatte\nhänelle sauvan kultarenkaineen ja sanotte hänelle, kuinka hänen tulee\nvirkaansa hoitaa.\"\n\n\"Sauvan hän on heti saava\", virkkoi kuningas, \"mutta rengasta hän ei\nnyt voi saada.\"\n\nPieni valkoinen sauva vietiin nyt kuninkaalle, joka ojensi sen Kaarlo\nherralle. Polvistuen otti tämä sen vastaan. Mutta hän viipyi\nvaltaistuimen edessä ikään kuin jotakin vielä odotellen. Kuningas loi\nhäneen kysyvän katseen.\n\n\"Muinoin oli tapana\", sanoi silloin Kaarlo herra, \"että kuningas antoi\nvaltakunnan drotsille ja marskille linnan ja läänin heidän tärkeiden\nvirkainsa ylläpitämisen avuksi.\"\n\n\"Elkää muistuttako minulle niitä aikoja, herra Kaarlo Knuutinpoika\",\nkeskeytti kuningas vilkkaasti, \"meitä ei haluta tehdä uutta Bo\nJuhonpoikaa kokeaksemme samaa, mitä äitimme setä Albrekt kuningas sai\nkokea.\"\n\n\"Ja kuinka luulette sitten, herra kuningas, drotsin ja marskin voivan\nkäyttää sitä valtaa, jonka olette heille antanut ja jota heidän\nvirkansa vaatii?\"\n\n\"Tahdon antaa teille neuvon, herra marski\", sanoi kuningas luoden\nhäneen sekä ivaa että ylenkatsetta ilmaisevan katseen, \"elkää ojentako\njalkojanne kauvemmaksi kuin nahkapeitto ulettuu!\"\n\nNäistä kuninkaan sanoista maseni yleinen mieliala. Mutta Kaarlo herran\nsilmästä leimahti salama, joka sai herra Eerikki Krummedikin\nkalpenemaan ja hymyn haihtumaan kuninkaankin huulilta. Tästä katseesta\nilmeni jotakin, joka muistutti Engelbrektin uhkausta, silloin kuin\nkuningas kielsi häntä enää tulemasta silmäinsä eteen.\n\nHeti sen jälkeen kuningas nousi ja läksi salista. Herrat taas läksivät\nkukin omille asioilleen, mutta eivät sillä mielellä kuin olisi luullut,\nkun he nyt olivat saaneet toivonsa täytetyksi siihen nähden, että\nEngelbrekt oli erotettu valtakunnan hallinnosta ja se jätetty heidän\nomiin käsiinsä. Kuninkaan heille antama valta oli näet vaan puoleksi\nannettu. Koko nimitys tapahtui vaan näön vuoksi ja siltä puuttui\ntodellista merkitystä. Ne herrat, jotka asioita syvemmältä ajattelivat,\nälysivätkin kohta, mitä jo vanha herra Eerikki Krummedik oli ennustanut\nja mitä kuningas oikeastaan koko tällä näytelmällä tarkoitti, että nuo\nmolemmat nimitetyt virkamiehet tulisivat, kumpikin puolueensa\netunenässä, kokoamaan voimansa toisiansa vastaan. Lyhytnäköisempiä taas\nharmitti itse nimittämistapa, ja kohta kuultiin yleisesti puhuttavan\nsiitä, miten halveksivasti kuningas oli kohdellut Ruotsin herroja.\n\nKuningas itse luuli toimineensa varsin viisaasti käyttäessään hyväkseen\nherrain ja rahvaan eli, yksiinhän se kävi, Engelbrektin kireitä välejä\nmasentaakseen edelliset tekemättä jälkimmäisillekään muita\nmyönnytyksiä, kuin että Örebron linna jäi Engelbrektille läänitykseksi.\nMutta Eerikki kuningas ei sitä tehdessään ajatellut, että hän näihin\nmolempiin nähden oli ryhtynyt vaan puolinaisiin toimiin, ja että\ntyytymättömyys tämän jälkeen oli tuleva juurtumaan syvälle molempiin\nkansalaisluokkiin, sekä herroihin että talonpoikiin. Parasta olisi\nhänelle ollut todelliseen rahvaaseen liittyminen, mutta kun hän ei\nvoinut tai ei tahtonut sitä tehdä -- sillä niin vapaa talonpoikaissääty\nkuin ruotsalainen oli, oli saksalaisen ruhtinaan samoin kuin ylimalkaan\nsaksalaisen aatelismiehen mielestä sula mahdottomuus -- olisi hänen\njulkisesti ja vilpittömästi pitänyt liittyä Ruotsin herroihin. Nyt hän\noli kuin mies, joka oli talonsa rakentanut korkean vuoren juurelle ja\nsitten paljastanut talon takana kasvavan puun juuret, tosin ei sitä\nhävittääkseen, vaan heikontaakseen sen voimaa ja samalla sen tuuheata\nlatvusta harventaakseen; -- hän saavutti tarkoituksensa, mutta kun lumi\nsuli vuorelta ja myrsky tuli, vyöryi ylhäältä tulvavesi, jonka voimaa\nheikontunut puu ei kyennyt vastustamaan. Se kukistui kohta yhdessä\ntalon kanssa, jota sen oli määrä suojella, ja omistaja sortui samalla.\nViisaan Eerikki Krummedikin tuuma oli hyvä, mutta hän arvosteli Ruotsin\noloja Tanskan olojen kannalta, jossa rahvas jo oli milt'ei herrojen\nmaaorjana. Hän tunnusti tosin, kuten kuulimme hänen sanovan, rahvaan\nvoiman ja merkityksen, mutta hän piti sitä ohitsemenevänä ja\nsatunnaisena. Hän ei tiennyt, että tästä voimasta saattoi kasvaa\nlumivyöry, joka oli kukistava sekä Eerikki kuninkaan valtaistuimen että\nmyöskin koko sen uhkean rakennuksen, jonka kuningatar Margareta\nValdemarintytär vainaja oli rakentanut ja jota sanottiin uniooniksi.\n\nItse oli Eerikki kuningas, jolta ei myöskään hyviä ominaisuuksia\npuuttunut, liiaksi aikansa lapsi, sekä liian kevytmielinen että\nliian itsepäinen kyetäkseen täysin oivaltamaan olevia oloja tai\nsovelluttamaan menettelytapaansa niiden mukaan. Hän kuunteli tosin,\nsamoin kuin kaikki muutkin, Ruotsin metsissä ja vuorilla heränneen\nmahtavan hengen lentokokeita, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään.\nVielä vähemmin hän ymmärsi, että mahtavampi käsi oli hänet itsensä\nasettanut ikään kuin meren kallioksi, tuon äsken heränneen voiman\ntyrskyjen tielle, jotta tämä voima vahvistuisi, varmistuisi ja\nvirittäisi itsenäisen ruotsalaisen elämän. Siinäpä se oikeastaan olikin\nEerikki kuninkaan, samoin kuin seuraavienkin unioonikuninkaiden ainoa\nmerkitys.\n\nPäältä katsoen oli Eerikki kuningas voittanut täydellisen voiton ja hän\najatteli, katseli oloja ja toimi voittajan tavoin. Siihen kuului\nRuotsin herrain nöyristäminen, siihen sekin, että hän neuvostoa\nkuulematta, vastoin sovinnonteossa antamiansa lupauksia, lahjoitteli\nuseita linnoja ja läänejä. Tämä jälkimmäinen teko kiihdytti heti\nherrain tyytymättömyyttä ja he huomauttivat kokouksessa olleiden\ntanskalaisten herrain kautta kuninkaalle, että hän tässä menetteli\nvastoin lupauksiansa ja että oli välttämätöntä antaa drotsille ja\nmarskille riittävä valta. Näihin huomautuksiin ei kuningas vastannut\nmitään ja sitten menivät Ruotsin herrat itse hänen puheilleen. Mutta\nkuningas otti heidät vastaan selvästi tyytymättömyyttä osottaen.\n\n\"Minua ei haluta ruveta liemilaukuksenne\", sanoi hän jyrkästi ja\näreästi, \"miten on, niin saa olla... Tietäkää, ett'ei Engelbrekt olisi\ntehnyt minulle niin suurta vahinkoa, jollei teitä ja sukulaisianne\nolisi ollut!\"\n\nNäin sanoen kuningas kääntyi heihin selin. Hän oli nyt tehnyt heille\nselvästi ymmärrettäväksi, että he olivat pettyneet luullessaan hänestä\nsaavansa myötenantavan herran. Vielä selvemmin hän sen osotti, kun hän,\nälyttömästi kyllä, otti pois Tukholman linnan tuolta jalolta ja\nyleisesti arvossapidetyltä Hannu Kröpeliniltä. Linna annettiin\nmuutamalle tanskalaiselle herralle, Eerikki Niilonpojalle\n(Gyllenstjerna), ja kuningas lisäsi sen varustusväkeä mukana tuomallaan\nsotaväellä, niin että se nousi 500 mieheen. Ruotsin herrat olivat vaiti\nja sietivät, mutta osottivat välillisesti paheksumisensa jäähyväisiksi\nylistäessään tuota vanhaa, kokenutta miestä. Tämä tapahtui\nkeskiviikkona lokakuun 26 p:nä 1435.\n\nViikkoa jälemmin läksi Eerikki kuningas Tukholmasta.\n\n\n\n\nV.\n\nHopeavitjat.\n\n\nPää täynnä kummallisia ajatuksia ratsasti Herman Berman ulos\neteläportista, juuri kuin kaupungin kellot löivät kolme sen päivän\naamuna, jonka oli määrä ratkaista ja joka ratkaisikin Pentti herran\nkohtalon. Hän ei voinut aavistaakkaan, että hän, pelastamalla\nBelgstingin, olisi kenties auttanut herra Pentti Steninpojan Ruotsin\nvaltakunnan drotsiksi tai marskiksi ja samalla hankkinut vielä uuden\nesteen itsensä ja Agneksen välille. Mutta kuitenkin ilmaantui hänen\najatuksiinsa, kun ne armaan luokse retkeilivät, synkkiä Pentti herran\nja hänen poikansa muotoisia varjoja, jotka viipyivät siellä vielä\nsilloinkin, kun Engelbrektin vakava kuva asettui arvoisan neidin\nrinnalle.\n\nOli kylmä aamu, raitis tuuli puhalsi järveltä ja hajotti laaksoihin ja\nsoille laskeutuneen sankan sumun. Tämä rauhoitti hänen mielialaansa.\nSynkät ajatukset haihtuivat, mieli keveni ja toivo virkistyi. Elämän\nkylmät sumut voi sama voima hajottaakkin, joka ne synnyttää, ja\nmaailman pimeimpäänkin soppeen pääsee aina joku auringonsäde\npilkistämään.\n\nHerman oli joutunut ylängölle; sen viereisestä laaksosta ne sumukuvat\nolivat pakosalle lähdössä. Notko ei kuitenkaan vielä ollut puhdas, vaan\nnäytti pilvimereltä, jonka aallot olivat joutuneet kovaan liikkeeseen.\nSen toisellakin puolella oli ylänkö ja sielläkin näkyi joku kulkevan\ntietä pitkin tänä varhaisena aamuhetkenä. Herman ei kuitenkaan voinut\nerottaa, mieskö se oli vai nainen. Hän ei sitä erittäin tarkannutkaan,\nvaan ratsasti edelleen alas laaksoon. Toiselle puolen jouduttuaan hän\nnäki haamun lähempää. Nainen se oli ja se oli nyt istuutunut tien\nviereen kivelle. Kun Herman tuli lähemmäksi, hypähti nainen seisaalleen\nja tuijotti häneen, hurjin ja kamalin katsein. Se oli Kirsti,\nBelgstingin tytär.\n\n\"Kirsti\", sanoi Herman häntä vienolla äänellä puhutellen, \"mitä sinä\ntäältä kanervikosta näin varhain aamulla etsit?\"\n\n\"Vitjoja ... Herman, hopeavitjoja, jotka sitoivat onnen ja rakkauden\nKirstin sydämeen ... huu, etkö näe verijälkiä tiellä, etkö niitä\nnäe!... Ole varoillasi, Herman, tästä on susi kulkenut tänä yönä,\nhänellä oli vitjat kaulassa ja Belgstingin nuolikontti välkkyi\nkuutamossa ... huu, kettu oli mukana ... he kuljettivat Kirstin isää\nvälissään... Mutta vaiti, Herman, vaiti. He eivät tiedä, että Kirsti on\nseurannut heidän jälkiään aina Jungfruhamnista asti.\"\n\n\"Tyttö raukka\", keskeytti hänet Herman, \"nouse Brandin selkään, niin\nvien sinut hyvien ystäväin luokse.\"\n\n\"Ha-ha-ha ... sinä tahdot minua rangaista, kun päästin ketun\nmenemään ... huu, voi minua rikoksellista tyttö parkaa ... isäni olen\npettänyt ... isäni ystävän olen myöskin pettänyt ... mutta sen tähden\ntäytyykin minun juosta verisillä poluilla ... kohtapa sentään, kohta on\ntämä päättyvä!\"\n\n\"Martistako puhut, Kirsti? Olen näet kuullut, että päästit hänet\npakenemaan Vesteråsin linnasta.\"\n\n\"Martista, niin, hän on kettu ... hän auttaa minua sutta saavuttamaan\nja nyt ovat molemmat käsissäni ... nyt ne eivät pääse pakenemaan.\"\n\n\"Ja missä on susi?\"\n\n\"Susi ja kettu ratsastavat metsässä, ei heitä saavuta metsästäjän\nkeihäs ... mutta Kirsti on heidät saavuttava...\"\n\nNäin sanoen hän hypähti takaperin ja katosi metsään.\n\n    Ja susi se sarven esille toi.\n    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.\n    \"Mettä ja viiniä tästä sä juo!\"\n    Salaisen surusi poistavi tuo.\n\nLaulu kajahti niin kamalalta synkästä metsästä. Hermania pöyristi siinä\nBrandin selässä istuessa ja kadonneen jälkeen katsoessa. Sävelet\nheikkenivät, kuta kauvemmaksi tyttö eteni.\n\n\"Hänellä on salainen suru\", toisti hän ajatuksissaan. \"Voi, voi häntä,\njoka sai sinun juomaan unhotuksen sarvesta ... sudeksi häntä hyvin voit\nnimittää, kurja Kirsti parka!\"\n\n\"Jumalan rauhaa, Herman!\" kuului silloin järeä ääni takaa ja metsästä\nastui esiin mies.\n\n\"Eelovi ukko, sinäkö?\" huudahti Herman ojentaen miehelle kätensä.\n\n\"Niin, minä\", vastasi mies, \"enkä nyt enempää kuin ennenkään voi erota\nBelgstingistä. He ovat vieneet hänet tätä tietä viime yönä ... minä ja\nKirsti olemme sentään konnien jälillä.\"\n\n\"Jos he ovat kulkeneet tätä tietä, niin vienevät he hänet Täljen\nlinnaan,[27] koskapa herra Pentti Steninpoika on osallisena tässä\nasiassa.\"\n\n\"Täljenkö linnaan?\"\n\n\"Pentti herra on siellä linnanherrana...\"\n\n\"Onpa sitten hyvä, että Engelbrekt on seuduilla ... hän voinee kai\npakottaa Pentti herran avaamaan torninoven.\"\n\n\"Et muista, Eelovi, että Eerikki kuninkaan juuri tänään on määrä\nnimittää drotsi ja marski ... ja sitten ei Engelbrektillämme ole paljoa\nsanomista.\"\n\n\"Engelbrektilläkö\", huudahti ukko ja iski sauvaansa maahan niin että\njymähti, \"Engelbrektilläkö ei mitään sanomista!... Mihin kykenevät\nsitten drotsi ja marski ilman Engelbrektiä, jollei kuningas häntä\nitseänsä nimitä jommaksikummaksi...?\"\n\n\"Tulipa hän nimitetyksi tai ei, niin muista aina, Eelovi ukko, ett'ei\nEngelbrekt koskaan ilman varsinaista pakkoa nouse laillista valtaa\nvastaan. Ruotsin valtakunnan lakikirja on hänen suurin kalleutensa ja\nlain sanat hänen korkeimmat kuninkaansanansa.\"\n\nTaas kuului Kirstin laulu metsästä ja kohta sen jälkeen huusi hän\nEelovia.\n\n\"Mutta vaikkapa linnan portteja ei avatakkaan Engelbrektille\", jatkoi\nHerman, \"keksinemme kuitenkin keinoja. Kauvan ei Belgsting saa kitua\nPentti ritarin tornissa.\"\n\n\"Tyttö ja minä, me sen kyllä toimitamme\", sanoi ukko merkitsevästi\nnyökäyttäen päätänsä ja poistui hänkin metsään päin.\n\nRavakammin ratsasti Herman sen jälkeen edelleen ja juuri päivän\nkoittaessa hän ajoi Täljen linnan ohitse. Tämä sijaitsi vähän Täljen\nkaupungin ulkopuolella, sinne vievän tien varrella. Linnan näkeminen\nherätti taas Hermanin mieleen Maunu Pentinpojan ja hänen synkän isänsä\nsynkeät kuvat ja oli kuin kaikki toiveet silloin olisivat tukehtuneet,\nsamoin kuin kukkaisetkin olivat kuihtuneet linnan pimeiden varjojen\ntieltä.\n\nMutta hän jatkoi matkaansa ja poikkesi muutamalle etelää kohti vievälle\npolulle. Täällä hän kohta sai nähdä mitä vilkkainta elämää. Monta sataa\nmiestä oli jo täydessä työn touhussa. Muutamat kuokkivat maata, toiset\nloivat sitä raskailla lapioilla syrjään, kolmannet taas veivät sen\ntykkänään pois.\n\nVähän syrjässä muista työmiehistä seisoi Engelbrekt iloisen\ntyytyväisenä katsellen, millä voimalla ja vauhdilla työ edistyi.\nHänellä oli lapio kädessä ja pari vanhaa, harmaapartaista miestä seisoi\nhänen edessään. Loitompana tuli muuan harmajamunkki häntä kohti ja\naivan munkin jälessä astui vanha Ulvi varovasti kantaen laatikkoa\nkäsivarrellaan. Herman astui alas Brandin selästä ja jättäen\nratsastimet esiinrientävälle Erkille meni hänkin Engelbrektin luokse.\n\n\"Näettekö, ystävät\", kuului Engelbrekt sanovan, juuri kuin Herman\nlähestyi, \"tällaista on työmme eikä se niin vaikeata ole, ett'emme\nsaisi sitä toimeen, jos Jumala tahtoo. Kerran muistellaan meitä vielä\nkiitollisin mielin, kun olemme olleet tällaisissa hankkeissa. Hyvä\nolisi ollut, jos laivat hattuveljien sodan aikana olisivat päässeet\ntästä kulkemaan ja sitten Mälaria pitkin käyneet kolmen maakunnan\nsatamissa, uskokaa pois. Annas kun sellaiset ajat tulevat, annas kun\nTukholma saarretaan meren puolelta, -- kun on tällainen tuontitie,\nsaavat vihollisten laivat kernaasti venyä meressä niin kauvan kuin\njaksavat... Mutta luja linna tulee meidän saada tähän merenpuoliseen\nsuuhun ja se hyviin Ruotsin miesten käsiin... Hyvää huomenta, Herman!\nNäetkös, me olemme saaneet koko joukon työtä tehdyksi, sill'aikaa kuin\nsinä olit Tukholmassa ... onko pater Ragvald mukanasi...?\"\n\n\"Pateri tahtoi mieluummin tulla tänne meritse, ja jolleivät silmäni\npettäneet, tuli hän tuolla kaupungista Ulvi vanhuksen kanssa.\"\n\nMunkki tuli samassa esiin ja Engelbrekt meni ystävällisesti tervehtien\nhäntä vastaan.\n\n\"Tervetuloa tänne, hurskas Ragvald isä\", sanoi hän, \"ilokseni näen,\nett'ette te kannata sitä yleistä luuloa, että tämä työ, johon\napulaisineni olen ryhtynyt, on mahdoton suorittaa.\"\n\n\"Rauha olkoon sinulle, Engelbrekt, ja teille kaikille\", vastasi munkki\nja loi Engelbrektiin vilpittömän ja hartaan katseen, \"mahdotonta ei ole\nmikään, mitä miehet tahtovat, ja varmaan on tämä työ onnistuva, jos\nvaan korkein Jumala suopi rauhan ja levollisuuden vallita maassa.\nSellainen kaivanto,[28] jommoista te tähän aiotte tehdä, ei ole mikään\nuusi keksintö ... sellaisia oli vanhan ajan ihmisillä paljon. Kun\nminun, ollessani toivoretkellä pyhään maahan, monen muun kanssa täytyi\nmennä maihin vanhassa Egyptissä, näin itse sellaisten töiden jätteitä.\nAntaa vähätietoisten loruta, viisaammat tulevat suopein silmin\nkatselemaan tätä yritystä, ja kun työ on valmis, luovat edelliset\nhäveten silmänsä maahan.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, isä Ragvald, ja niin luulemme me kaikki ...\nmutta tulkaa nyt katsomaan, kuinka olemme seuranneet tekemäänne\nkaivannonviitoitusta, ja sitten tulee teidän, joka tunnette vanhain\ntieteen, mitata ja punnita ja oikaista ja korjata kaikki. Olkaa täällä\npäärakennusmestarina, isä Ragvald ... ottakaa nyt koneenne mukaan ...\naivan niin, Ulvi, kanna sinä isä Ragvaldin laatikkoa ... lähtekäämme\nnyt!\"\n\nKaikki kulkivat yhdessä pitkin aiotun kaivannon eli kanavan seipäillä\nmerkittyä linjaa ja tuo oppinut munkki koetti parhaan mukaan katsoa,\nettä kanavan suunta oli paras mahdollinen. Engelbrekt kuunteli sangen\ntarkkaavaisesti kaikkia hänen lausuntojaan ja selityksiään eikä\nnäyttänyt välittävän muusta kuin kaivamisesta ja kuokkimisesta. Tällä\ntavoin kului koko aamupäivä ja iltapäivääkin oli jo koko joukko\nkulunut, kun talutettiin esiin hevosia, joilla sitten Engelbrekt ynnä\nmunkki ja Herman sekä pari läsnäolevaa vuoritilallista ratsastivat\nTäljeen. Heidän täällä päivällistä syödessä tuli lentolähetti\nTukholmasta. Se oli Niilo Bonpoika, Tuomas piispan aseenkantaja. Hän\noli matkalla Tynnelsöhön ilmoittamaan herralleen, joka samoin kuin\nNiilo Kustavinpoikakin (Stjernbåt) oli lähtenyt Tukholmasta kohta\nEngelbrektin lähdettyä, miten päivän tärkeä tapahtuma Tukholmassa oli\npäättynyt.\n\n\"Olkoon se tehty onnellisella hetkellä!\" sanoi Engelbrekt sanantuojan\nkertomuksen kuultuaan. \"Vanha herra Krister Niilonpoika on iäkäs ja\nkokenut mies; herra Kaarlo Knuutinpojalla on tosin vielä paljon\nnuoruudenhulluutta jälellä, niin kuin, puheenne mukaan, Eerikki\nkuningas suvaitsi sanoa, mutta vähemmin minulla ja apumiehilläni\ntuonoisina vuosina oli hänestä haittaa, kuin monesta noita vanhempia\nherroja.\"\n\n\"Mutta sauva, Engelbrekt, ja tuo lyhyt miekka?\" kysyi munkki, \"minusta\nnäyttää siltä kuin Eerikki kuningas olisi huvikseen pitänyt valtakunnan\nkorkeutta pilkkanaan ... mitähän muinoset mahtavat herrat, semmoiset\nkuin Niilo Ambjörninpoika, Bo Juhonpoika, Kaarlo Ulvinpoika, Toftan\nhaltija, olisivat sanoneet moisesta drotsin- tai marskinvirasta!\"\n\n\"Vaikea on sanoa, mitä Eerikki kuningas tällä tarkoittaa\", jatkoi\nEngelbrekt, \"ja pahasti hän siinä näyttää menetelleen, sillä vanhan\ntavan mukaista se ei ole. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella,\nsitä eivät Ruotsin kuninkaat ole tapanaan pitäneet... Kai hän on\ntoimivinaan Margareta kuningattaren viittaamaan suuntaan ...\nvalitettavasti kompastelee Eerikki kuningas vielä eikä osaa käydä ...\nsillä sitä hän ei näytä koskaan tahtoneen oppiakkaan... Mutta oli miten\noli, Ruotsin valtakunnan lakia ei Margareta kuningatar ole tehnyt\nmitättömäksi ja vielä vähemmin on Eerikki kuningas sitä sellaiseksi\ntekevä!\"\n\n\"Mutta herrain avulla...?\" uskalsi munkki kysyä.\n\n\"Ei, isä Ragvald\", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, \"ei, sitä ei\nole koskaan tapahtuva!\"\n\n\"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten...\"\n\n\"Ei, ei ... siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän\nkuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän?\nUskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä\npuolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa ... silmäile\nmenneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä\nnäetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen\nkilven puolesta ... tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja\nyhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta\ntästälähin kuin tähänkin asti.\"\n\nVanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka\nkasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos\nhänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat\nmolempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo\nBonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan\nsanaakaan menisi hukkaan.\n\n\"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?\" jatkoi Engelbrekt hymyillen\nja kätensä nuorukaisen olalle laskien. \"Varmaan te olette oleva\nviimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?\"\n\n\"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!\" vastasi\nnuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.\n\n\"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja\nsano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme\nkeskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion\nkäydä herrasi luona Tynnelsössä.\"\n\nNäin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.\n\nIllalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman\nBerman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle,\njosta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta,\nkuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien\nonnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti\nTäljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti -- sen synkän varjon\nsynkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa\nverhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli -- koko\nluonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään\nsydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi\nitsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään,\nvahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut\nhänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan\nsiihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.\n\n\"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen\ntonkijoista\", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti\nsinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti\ntunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).\n\n\"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen\", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja\nilkkuen, \"onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?\"\n\n\"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi\ntovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua.\"\n\n\"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne\nuhkarohkeudellasi ansainneesi ... ajatelkaas, herra Ture Turenpoika,\ntuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä.\"\n\n\"Sehän sopii mainiosti\", vastasi Ture herra, \"Engelbrekt kosii Ruotsin\nvaltakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi\nkreivintytärtä!\"\n\nMolemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän\ntaaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat\njääneet jälelle.\n\n\"Teidän sijassanne, Maunu\", jatkoi Ture herra, \"jouduttaisin häitä.\nMorsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on\nennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi.\"\n\nHän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra\noli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa\nVesteråsin linnassa.\n\n\"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty...\"\n\n\"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle\nvastaus, Maunu Pentinpoika\", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa\nratsastimiin.\n\nRitari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä\nsyrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen\nratsunsa.\n\n\"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa...\nMoinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin\nhyvitystä...\"\n\n\"Tuosta saat mitä haluat\", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti\nmiekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.\n\nMutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen\nkuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen\ntaaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin\nkäsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden\nkatselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen\ntäyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.\n\nMetsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat\npysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt\nsatulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran\ntäyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla,\njotka Herman oli temmannut hevosen päästä.\n\n\"Tuosta saatte lyönnin\", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen\nsanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa\nlappeella, \"tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos\ntahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin\nolkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä\notan päällisiksi... Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka\nette saa koskaan.\"\n\n\"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika\", sanoi hän sitten\ntälle, \"tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan\nystävän hoitoa ... mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi.\"\n\nTure herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi\nverissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta\nhän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka\nverenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin\npudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet\nhevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.\n\nHerman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään\ntuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli\nBelgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa.\nTuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui\nsuruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen\nhansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki\nhän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.\n\n\"Onneksi olkoon, Herman Berman\", sanoi vanhus haaveilijan eteen\nseisattuen, \"silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!\"\n\n\"Jumal' antakoon Melcher Gjordinpoika! kulkeeko tienne näille seuduin?\"\n\n\"Olen tärkeillä asioilla herrani, Hannu kreivin ja hänen tyttärensä\npuolesta ja tulen nyt Täljen linnasta hakemasta Maunu herraa, joka\nläksi Tukholmasta aikaiseen aamupäivällä heti kuninkaan pitämän\nkokouksen päätyttyä. Hän ei liene kulkenut suorinta tietä, sillä kun\ntulin linnaan, ei hän vielä ollut saapunut. Minä ratsastin silloin\nhäntä vastaan ja tapasinkin...\"\n\n\"Oletteko myöskin saanut asianne toimitetuksi?\"\n\n\"En ... te olette sen toimittanut minun puolestani!\"\n\n\"Minä...!\"\n\n\"Se koski arvoisan neidin hansikasta, jonka Maunu herra\nepäritarillisella tavalla oli anastanut... Minä kuulin ja näin kaikki,\nmitä teidän välillänne tapahtui ... nyt teidän kuitenkin pitää olla\ntarkoin varoillanne, Herman Berman, sillä Maunu herran kanssa ei ole\nleikkimistä eikä hän aina kulje suoria teitä ... mutta nämähän asiat\neivät koske minua ... minä kysyn nyt vaan teiltä, tahdotteko antaa\nminulle arvoisan neidin hansikkaan?\"\n\nHerman tuumi hetkisen, mutta sitten hän nopeasti ja päättäväisesti\nojensi hänelle hansikkaan.\n\n\"Tosin olin aikonut jättää sen Hannu kreivin omiin käsiin\", sanoi hän,\n\"mutta näin on parempi, ylpeä kreivi ei mahtaisi kernaasti ottaa sitä\nminulta.\"\n\nLempeästi hymyillen ukko otti hansikkaan ja kääri sen huolellisesti\nliinaan, jonka otti nuttunsa alta.\n\n\"Väärin arvostelette häntä, jonka hengen olette pelastanut, Herman ...\nkiitos kuitenkin tämäniltaisesta teostanne!\"\n\nUkko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen -- marraskuun 2 p:nä -- tuli herra Pentti\nSteninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti\nlinnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä\noli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä\nsynkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen\npoikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää\naikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.\n\n\"Entä vanki?\" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.\n\n\"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin\nmukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä\nlinnassa.\"\n\n\"Tuokaa tänne vanki\", huusi Pentti herra kiivaasti, \"palvelijaa, joka\ntoi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!\"\n\nLinnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen\npalvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran\npalvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä\nnäyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa\nedessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän\noli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen\nselon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli\npalvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä\ntyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan\nja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että\nStegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja\nvihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut\nhänet Pentti herran luokse.\n\nPalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui\nsisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi\nritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen\njaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain\nluullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun\nvangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin\nhän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari\npuhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi\nsaavuttaa luottamusta.\n\n\"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden\", sanoi hän, \"ja minä\nolen rientänyt antamaan teille sen takaisin ... meillä on,\narvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme\ntehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen\nvihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa\ntavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy\nvalittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä\nkanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan...\"\n\nVanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda\nsilmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä\npuhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut\nahmaista seuraavan sanan.\n\n\"Engelbrektiä vastaan\", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista\nvankinsa henkevien kasvojen ilmettä.\n\nMuuta vastausta kuin minkä saattoi lukea vangin kasvojenilmeestä ritari\nei kuitenkaan saanut, sillä ovi avautui ja muuan palvelija astui sisään\nhyvin hätäisesti ilmoittaen, että eräs vieras ritari halusi puhutella\nlinnanherraa. Asia koski Nyköpingin linnan läänitystä, jonne kuningas\nTukholmasta aikoi mennä. Palvelijan ilmoitus näytti Pentti herran\nmielestä olevan sangen tärkeä ja vetävän vertoja esillä olevalle\nasialle. Hän käski palvelijan kiiruusti viemään vieraan ritarin\nlinnansaliin, huomautti viittauksella Maunua pitämään vankia silmällä\nja riensi ulos.\n\nMaunu jäi siten kahden kesken Belgstingin kanssa. Hetken aikaan ei\nkumpikaan virkkanut sanaakaan, mutta jälkimmäinen katseli tarkastaen\npalvelijaa.\n\n\"Harvoin olen sinua nähnyt, Maunu, sen illan jälkeen, jona käskin sinut\npois talostani\", kalvava tuli syttyi tätä muistellessa hänen\nkatseeseensa, mutta pian hillitsi hän sen, \"ja kunnottomia teitä olen\nnähnyt sinun kulkevan.\"\n\n\"Ha -- ha\", irvisteli palvelija. \"Teidän olisi nyt pitänyt unhottaa\nolleenne kerran rikas Belgsting ... tuolla äänellä ei vangitun miehen\nsovi puhua.\"\n\n\"Puheesi, Maunu, näyttää vahvistavan luuloani, että olet häpeällisillä\nteillä.\"\n\n\"Mitä sitten ... en ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta olette\nluullut!\" vastasi palvelija julkeudella, joka kovemmin kuin kahleet\nnäytti kiusaavan vankia.\n\nMolemmat olivat kauvan aikaa vaiti ja Belgstingin läpitunkeva katse\nnäytti sill'aikaa tarkastelevan jokaista palvelijan sielussa löytyvää\nsopukkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, jollei ehkä se\nhätäilevä puhe, jolla hän koetti helpottaa tarkastajan työtä,\nosottanut, että joku salainen kieli tunteitten soittimessa oli joutunut\nväräjämään. Mutta sitä mukaa kuin mies puhui vaihtui Belgstingin\nuljaiden, säännöllisten kasvonpiirteiden ilme nopeasti mitä\ntuskallisimmasta kauhistuvaksi, karvasmieliseksi ja epätoivoiseksi.\n\n\"Miksi puhut niin suurellisesti menneistä ja enää palajamattomista\nasioista\", kuuluivat palvelijan sanat, \"ethän liene koskaan todella\nluullut aikoneeni naida hullua tytärtäsi ... enhän toki, korkeammalle\npyrin ja parempia tavottelin, ja tyttäresipä, Kirstihän minulle tämän\nneuvoi, hänhän minulle kertoi, mikä sinulle ja suvullesi onnea\ntuotti ... ja hänpä se minulle antoi jousen ja vaskinuolesi, ja kun hän\nitse tahtoi pitää vitjat ... ha -- ha -- ha\", hän nauroi ikään kuin\nmielipuolisesti houraillen, \"silloin otin ne ... sinä yönä, jonka\nedellisenä iltana ajoit minut pois.\"\n\nTuo voimakas mies vapisi ja väänteli suonenvedontapaisesti käsiään,\nniin että kahleet kalisivat.\n\n\"Kalistele vaan kahleitasi, Belgsting\", jatkoi mies, \"saat olla\nhyvilläsi siitä, että ne tulevat ruostumaan ruumiisi ympärille, sillä\nei Pentti ritari ole päästävä sinua vapaaksi eikä Martti enkä minäkään.\nNiin Martti, Hovin-Svenin poika, hänkin tiesi onnesi ja rikkautesi\nsalaisen perustuksen. Minä kosin tytärtäsi, niin, sen minä tein ... ja\nsinä kielsit...\"\n\nMies ei ennättänyt pitemmälle. Vanki oli syöksynyt hänen päällensä ja\npaiskasi nyt raskaista kahleistaan huolimatta hänet maahan sekä painoi\npolvensa hänen rintaansa vasten. Mies, joka myöskin oli notkea ja\nvoimakas, vaikk'ei voinutkaan Belgstingille vertoja vetää, oli tuossa\ntuokiossa vetäissyt esiin tikarin, mutta sen tempasi Belgsting heti\nhänen kädestään. Mitä tuskaisimmin katsein hän käänsi tikarin voitetun\nrintaa kohti.\n\n\"Viimeinen hetkesi on käsissä, halpamielinen rosvo ... rukoile, jos\nvoit, sielu parkasi puolesta...\"\n\nTuo ilkkuva mies muuttui yht'äkkiä. Nämä kasvot, joilla tuskin koskaan\nlienee näkynyt pelon ilmettä, paitsi silloin kuin hän luuli näkevänsä\naaveen tuon ison kiven luona, voudin talon ja Vaskivuorella olevan\nEngelbrektin talon välisen tien varrella, olivat nyt kalpeat kuin\nhengenlähdössä, ja nuo äsken niin julkeat silmät näyttivät olevan\npullistumaisillaan ulos kuopistaan.\n\n\"Mutta sano minulle, ennen kuin astut rankaisevan Jumalan tuomiopöydän\neteen, sano minulle, mitä aioit tehdä tyttärelläni, koskapa et aikonut\nhäntä naida...\"\n\n\"Minut oli lähettänyt arkkipiispa Johannes Gerkenpoika\",[29] ähkyi\nmies.\n\n\"Arkkipiispa Johannes\", änkytti Belgsting, hänkin ikään kuin\nkuolemantuskan valtaamana.\n\n\"Arkkipiispa\", jatkoi mies, joka sai pelastuksentoivoa Belgstingin\nmielenliikutuksesta, \"oli kerran Nafno piispan luona käydessään\nVesteråsissa nähnyt hänet ja himoitsi häntä omakseen. Minun oli määrä\nnaida hänet vaan näön vuoksi...\"\n\nMiehen kuolontuskissa ähkymät sanat tekivät Belgstingiin merkillisen\nvaikutuksen. Tikaria pitävä käsi herposi, hän nousi seisoalleen ja\npainoi kätensä otsaansa vasten selvästi mitä haikeimmissa\ntunnonvaivoissa.\n\n\"Engelbrekt, Engelbrekt!\" huudahti hän kerran toisensa perään pitämättä\nvaaria miehestä, joka nuolen nopeudella hypähti pystyyn ja sieppasi\nlattialle pudonneen tikarin.\n\n\"Tuon olisit voinut saada tietää henkeäni uhkaamattakin, Belgsting\",\nsanoi mies taas täydelleen toinnuttuaan, \"tyttäresi ei ollut\nensimmäinen, jota arkkipiispa Johannes itselleen himosi ... voinhan\nkernaasti kertoa sinulle kaikki, sillä minulle on nyt asia yhdentekevä\nja minä pääsen kuitenkin rikkautesi omistajaksi ... elä liikahda,\nBelgsting, nyt et enää arvaamatta kimppuuni pääse... Kun tyttäresi,\nnäes, oli kertonut minulle jousesta ja vitjoista ja antanut minulle\nedellisen, ja sitten kuin sinä olit hyljännyt kosintani, tuli hän\nkaivoksellesi minua tapaamaan ... siellä otin vitjat hänen kaulastaan\nja silloin hän luiskahti kaivokseen ja silloin ... sinä olit itse\nkulkenut ohitsemme muutamien satojen askelten päässä ja minä kuulin\nMartin etäältä antavan sovitun merkin ... silloin alkoi vesi nousta ja\nHillen[30] kuohutti laineensa torninkorkuisiksi ja taivaasta lankesi\nrankkasade ja kuului ryske, ikään kuin maa olisi haljennut ... sinun\ntalosi se vajosi Hillenin syvyyteen ... sinä ja minä, me pelastuimme,\nsinä Martin avulla ja minä ... taikka pikemmin tyttäresi minun\navullani, sillä hän pelastui alhaalla kaivoksen pohjalla.\"\n\nMiehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin\njonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä\npäämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki ... rikkauteen ja\nkunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä\noli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin\npäivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla\nhetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan\noli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen\nluonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat\nkehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat\nmainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, --\nkaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei\nkoskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui\nhänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.\n\nMutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli\ntärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin\nmyrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka\nsuoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, -- hän seisoi\nkalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen\nuljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta\nsivuutti tuon kurjan orjan.\n\nSamassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän\nnäköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan\nlinnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.\n\nJa hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli\nahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät\nvierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari\nolisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta\nmonen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai\nkyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.\n\n\n\n\nVI.\n\nValtiomarski.\n\n\n\nTammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä\najoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen\nkauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä\nja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan\nhevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.\n\nMies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta\nhänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän\noli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli\nkokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta,\nvaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen\npohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi\nvauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta\njouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan\nselvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi\nisolle kartanolle.\n\n\"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?\" kysyi hän reestä nousten ja\nojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta\noli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.\n\n\"Jumalan rauhaa! on kyllä\", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa\nhän viipyi jonkun aikaa.\n\nRenki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti\nreen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras\nynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:\n\n\"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?\"\n\n\"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin\npäättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta\nherraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he\ntulivat.\"\n\n\"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka\", sanoi kauppias\nja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin\naskelin läksi kartanolta.\n\nHe eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi\nnäyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.\n\n\"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla\", sanoi hän, \"ja tuo pitkä mies\nhänen rinnallaan on Herman Berman.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, jo näen ... kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin\nneuvoin ... hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse\nsitten palattuani hoitelen paremmin...\"\n\nNäin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta,\njoka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire\nja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..\n\nSillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman\nolivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.\n\n\"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin\npitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin\nTukholmassa?\"\n\n\"Saatte kohta kuulla\", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään,\n\"Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän ... entä muut\nherrat?\"\n\n\"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja\nallekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on\npäätetty.\"\n\n\"Tulen siis aivan liian myöhään ... mitä he ovat kuninkaalle\nkirjoittaneet?\"\n\n\"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn\nsopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja\nkauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden\nettä hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja\nnaistenraiskaajille...\"\n\n\"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani\nFlemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies;\nsuuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä\nsyyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]\n\n    \"'kuin koira vailla kunniaa,\n    hän pettää vain ja uskottaa!'\n\n\"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän\nväkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten\nsavuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on\nryöstänyt paljaaksi... Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja\nmitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja\nsen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa\naika lailla nenästä ... vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut\nSuomeen...\"\n\n\"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan\nhuolimatta...\"\n\n\"Niinkö arvelette, Herman...\"\n\n\"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää\npäästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen\nkuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin\nsuhteen...\"\n\n\"Jos valtakunnalle on päämies valittava\", keskeytti Henrikki Seppä\nvarsin vakavan näköisenä, \"niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee\nuseampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt\nEngelbrektinpoika!\"\n\n\"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain\nkesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili\nystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä.\nMutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin\nsaivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin\nkesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri\nmaata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta.\"\n\n\"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen\", virkahti\nHenrikki Seppä varsin mielihyvillään, \"siten hän ei viety ojentamaan\njalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!\"\n\n\"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa\nkuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä\nsuurempaa valtaa sekä drotsille että marskille.\"\n\nPuhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan\nsyrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi\npuhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä.\nMuutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo\nKustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä\nvaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.\n\nHän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat.\nHe keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston\nkokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä\ntähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa\noli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä.\nAiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän\nvast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän\npuolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi\nvahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden\ntultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa,\ntunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta\nonnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava\nTukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata\nruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta\nkaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi\nlujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan\nvaltakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät\nTukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten\nhankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.\n\n\"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan\", näin Engelbrekt päätti,\n\"he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä\nsaa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on\noleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava\nratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin\ntiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta\nsuurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty.\"\n\nKaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua\nkyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja\nvaroitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän\narveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä\npuhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan.\nHän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi\nennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina\nsanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja\nallekirjoituksillaan vahvistaneet.\n\n\"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti\",[32]\nsanoi hän, \"jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt\nolisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme\nkirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni\nvoi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä.\"\n\n\"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia\", lausui silloin Engelbrekt,\n\"mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä\nkatson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on\nkallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut,\nniin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä\npois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja\nparantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin\nhuolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on\nennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan.\nYlös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee\nteidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo\nolla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma\nvoidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy\nTukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään.\"\n\nTuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin\nEngelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo\nSteninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli\nmitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä.\nMutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta \"pikku\nmiehestä.\" Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama\nkaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan\nEngelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti\nlähteä Tukholmaan.\n\nToisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja\npalvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta.\nSaavuttuaan \"Asöna\"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin,\nhe näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan.\nHe kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt,\nKaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika\n(Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän\nmerkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa\njohdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä\npormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät\nvaltakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat\n\"kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta.\"\n\nOn tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä\nnostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä\nlokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä,\njotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo\nneljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin\nmielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.\n\n\"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu.\"\n\n\"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos,\npuhummekin heille toisenlaista kieltä.\"\n\nTämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat\nsanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä\nkeskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa.\nEngelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse,\njotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen\ntakapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi\nmuutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin\nmarskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa\npitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti\nsaksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä\noli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa\npormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen\näänellä huudahtaen:\n\n\"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?\"\n\n\"Niin\", vastasi pormestari kumartaen, \"kuningas ei ole käskenyt...\"\n\n\"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa\", huudahti marski ratsastaen tuon\nhämmästyneen saksalaisen eteen, \"niin on valtakunta minua käskenyt\ntekemään näin!\" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden\nhänet mukaansa mäkeä ylös.\n\nToinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli\nalhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni,\njuuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman\nEngelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille\nnäistä.\n\nKäännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika\nnäkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset\nsotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia\nporvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin\nluona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän\nauringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi\npaljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle\npohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika,\nlinnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat,\npahaa ennustavat katseensa näkyivät.\n\n\"Koska asiat ovat tällä kannalla\", sanoi marski silloin Engelbrektille,\n\"täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat\nmaamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni\", vastasi Engelbrekt.\n\nKova jyrinä kuului portin sisäpuolelta, mutta oli epätietoista,\nsyntyikö se kahakasta ruotsalaisten porvarien kanssa, jotka aikoivat\nsitä avata, vai koettivatko he ehkä estää Eerikki herraa nostattamasta\nsiltaa ylös. Sekä Engelbrekt että marski älysivät nyt, ett'ei\nsilmänräpäystäkään joutanut hukkaan, jos mieli saada silta valtaan. Se\nei kuitenkaan ollut niinkään helppo tehtävä, sillä porttitorni oli\ntäynnä aseellisia ja varma kuolema oli tarjona sille, joka uskalsi\nlähestyä. Joukko marskin palvelijoita oli ratsastanut esiin kohta\nHerman Bermanin jälessä ja he olivat aivan herrain takana. Marski käski\njoukon johtajan hyökätä esiin eikä tämä tosin estellytkään, mutta hän\nnäytti olevan turhan tarkka järjestämään pikkuasioita ja siinä kului\naika. Marski kalpeni vihasta ja malttamattomuudesta ja Engelbrekt aikoi\njuuri huutaa miehilleen, kun Herman Bermanin yht'äkkiä kuultiin\nkomentavan heitä alas hevosen selästä. Uhkarohkeudella, joka\nsilminnähtävästi saattoi marskin ihastuksiinsa, hän miestensä\netunenässä syöksyi nostosillalle. Sateena tuli nuolia ja kiviä heitä\nvastaan, mutta ne eivät saaneet heitä pysähtymään. Kohta he olivat\nsillan toisessa päässä ja kaupunginportilla.\n\nTällä välin jyry kasvoi kasvamistaan portin sisäpuolella ja selvään\nkumahtelivat voimakkaat kirveeniskut noita paksuja portteja vastaan,\njoista lukot kuuluivat murtuvan. Samassa ratsastivat marskinkin miehet\nmäkeä alas ja heidän takanaan näkyi vähän matkan päässä muukin\npalvelijajoukko. Kovasti ryskyen lensivät nyt portit auki ja Herman\nBerman valloitti Engelbrektin miesten kanssa tornin. Tämän tehtyään\nHerman riensi Engelbrektin luokse.\n\n\"Nyt on tämä torni hallussamme\", sanoi hän, \"mutta vielä ovat toiset\nosaksi saksalaisten porvarien osaksi linnasta tuodun varustusväen\nmiehittäminä. Jos annat minun miehinesi puhdistaa ne, niin enpä luule\nsen työn kauvan kestävän.\"\n\n\"Kiitos, vilpitön kiitos\", kiiruhti Kaarlo Knuutinpoika sanomaan, ennen\nkuin Engelbrekt ennätti vastata. \"Olette toiminut kunnon miehen tavoin,\nHerman Berman... Jos tahdotte minun miehieni kanssa rientää toisille\ntorneille, niin olettepa tänään tehnyt minulle ja valtakunnalle kelpo\ntyön. Nouskaa rohkeasti ratsaille ja antakaa mennä, Herman,\nraatihuoneella sitten tavataan.\"\n\nSanoista ilmeni vilpitön hyväntahtoisuus ja Hermanin kauniista\nkasvoista heijastui tyytyväisyyden hohde, kun taas Engelbrektin huulet\nvetäytyivät sydämelliseen hymyyn.\n\n\"Ratsastakaamme me toisten herrain kanssa sitten verkalleen perästä\",\nsanoi sen jälkeen marski Engelbrektiin kääntyen. Kaikkien neuvosherrain\nkokoonnuttua lähdettiinkin liikkeelle.\n\nMarskin liehuva lippu edellä ratsastivat valtakunnan neuvokset\nkaupunkiin, ja missä hyvänsä he kulkivat, tervehtivät heitä\nruotsalaiset porvarit myrskyisellä riemulla. Joukko pysähtyi\nOhrasatamatorille ja marski kehotti jokaista, joka tahtoi olla Ruotsin\nvaltakunnan puolella, rientämään lipun ympärille; sen turviin tulijalle\nei tapahtuisi mitään pahaa. Sen jälkeen herrat ratsastivat päätorille,\njossa he laskeutuivat hevostensa selästä ja menivät raatihuoneeseen.\n\nTämän torille antavalla pitkällä puolella oli lisärakennus, josta oli\ntapana puhua rahvasjoukolle. Tästä marski nyt uudelleen puhui rahvaalle\nja kysyi, tahtoivatko Tukholman porvarit pitää yhtä valtakunnan kanssa.\nRahvas vastasi myrskyisellä myöntymyshuudolla. Pauhaava, joltakin\nkaukaiselta tornilta kuuluva sotahuuto kuulutti samalla, että kaupungin\nvapauttamistyötä jatkettiin herkeämättä.\n\nJoutuisasti laadittiin sen jälkeen kirje herra Eerikki Niilonpojalle.\nMuutaman palvelijan lähdettyä sitä viemään ja vastausta odotellessa\nneuvottelivat herrat keskenään tuon tuostakin saaden Herman Bermanilta\ntietoja. Kirjeenviejä viipyi kauvan. Tunti oli melkein kulunut, ennen\nkuin palvelija palasi, tuoden Eerikki herralta vastauksen. Siinä hän\nsanoi pitävänsä heidän kaupunkiintuloansa rauhanrikkomisena ja\nlähettävänsä heille sen tähden sodanjulistuksen: hän oli koettava\nvahingoittaa heitä, missä ja milloin vaan voi.\n\nKaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut olikin tällainen vastaus\nodotettavissa. Selvän selvää oli, että tuo äkillinen kaupunkiintulo\nsotki linnanherran aikeet, mikä seikka taas oli omiaan häntä\nkatkeroittamaan.\n\n\"Niin saakoon Eerikki herra tahtonsa täytetyksi\", sanoi marski\nrauhallisesti, \"ja alkakoon sota!\"\n\nSamassa astui Herman Berman sisään ja ilmoitti, että kaupungin muurien\ntornit oli valloitettu ja miehitetty marskin miehillä.\n\nTodellisen hyväntahtoisuuden ilme loisti marskin silmistä, kun hän näki\ntuon komean miehen voimakkaat ja vakavat vaikka vähän kalpeat kasvot.\nHän astui ovelle ja tarttui Hermanin käteen.\n\n\"Jollei hän olisi teille niin rakas, Engelbrekt, kuin tiedän hänen\nolevan\", sanoi hän, \"niin en päästäisi häntä enkä teitä rauhaan, ennen\nkuin olisin saanut hänet väkeni päälliköksi. Mutta tänään osottamaanne\nreippautta, Herman Berman, en ole unhottava. Ottakaa tämä sen ja Kaarlo\nKnuutinpojan muistoksi!\"\n\nNäin sanoen hän otti kaulastaan kallisarvoiset vitjat ja pani ne\nHermanin kaulaan.\n\nSeuraavana päivänä herrat pitivät neuvottelun Själagårdinkadun varrella\nsijaitsevassa \"Neitsyt Maarian ammattitalossa\" ja olivat sitä mieltä,\nettä Arbogassa tehty päätös oli pantava täytäntöön, siten että marski\njäisi Tukholmaan, mutta Engelbrekt lähtisi maan eteläosiin\nvalloittamaan takaisin linnoja kuninkaalta. Engelbrekt läksikin heti\nTukholmasta ja marssi Nyköpingiä vastaan. Marski taas alkoi todenteolla\npiirittää Tukholman linnaa kaikilta puolin. Sillä välin saapui yhä\nuseampia herroja Tukholmaan lisäväkeä tuoden, kuten veljekset Niilo ja\nPentti Jönsinpojat (Oxenstjerna), Eerikki Puke y.m.m. Upsalasta tuli\narkkipiispa Olavilta 300 kiiltäviin haarniskoihin puettua miestä.\n\nPiiritysjoukko järjestettiin nyt siten, että Oxenstjerna veljekset\nasettivat leirinsä Pyhänhengensaarelle, linnan pohjoispuolelle, marski\nitse asetti väkensä läntisen linnanportin eteen Norrströmiltä\nKylänkirkolle asti Kirkkotarhaan ja sen läheisyydessä sijaitseviin\nlihamyymälöihin asettuivat Tukholman porvarit ja linnan eteläiselle\npuolelle, kirkkotarhasta rantaan asti, sijoittui Eerikki Puke\njoukkoineen. Marski, joka ulkomailla oleskellessaan oli hankkinut\ntietoja uusista keksinnöistä piiritystaidon alalla ja jota myöskin\nmainittiin varsin eteväksi sota-asioissa, osotti heti ansaitsevansa\ntuon maineen rakennuttamalla vahvan varustuksen. Se salvettiin\nvalmiiksi syrjässä, pantiin muutamana pimeänä yönä paikoilleen ja\ntäytettiin joutuisasti mullalla ja kivillä. Siihen oli tehty\nampumareikiä ja syvennyksiä, niin että miehet saattoivat olla aivan\nturvassa vihollisen ammunnalta ja nuolilta. Tanskalaiset ällistyivät\naamulla, kun varustus oli valmis, ja koettivat ankaralla ryntäyksellä\nhävittää sitä, mutta heidän täytyi peräytyä.\n\nPorvarit eivät olleet yhtä varovaisia. Kun tanskalaiset kynttilänpäivän\naattona, tammikuun 31 p:nä, hyökkäsivät ulos linnasta, yllättivät\nhe nämä aterioimasta ja surmasivat heistä suuren osan. Lihamyymälät\nhe sytyttivät tuleen ja ankara pohjoismyrsky painoi liekkejä\nkeskikaupungille päin, niin että vaara oli tulemassa sangen suureksi.\nYht'äkkiä tuuli silloin kääntyi, joten kävi mahdolliseksi sammuttaa\nliekit, vaikka tanskalaiset panivat parastansa estääkseen\nsammutustyötä.\n\nSen jälkeen porvarit tulivat valppaammiksi, mutta pian tuli yhä\nyleisemmäksi puheenaineeksi, että pitäisi olla valtakunnan päämies\nkaikkia toimia johtamassa, sillä kun, kuten nyt, jokainen ainoastaan\nhoiti omia asioitaan, ei ollut suurta toivoa varovaisen Eerikki herran\nja linnan miehistön voittamisesta. Tämä mielipide levisi leviämistään\nja mihin vaan tuli, kuuli sekä herran että porvarin olevan samaa\nmieltä. Marskikin sai kuulla siitä, vieläpä saapui muutamia porvareita\nhänen luoksensakin asiasta keskustelemaan. Hän vastaan otti heidät\nystävällisesti kuten tavallista ja sanoi itsekin älyävänsä yhteisen\npäämiehen tarpeellisuuden.\n\n\"Niin monta valtakunnan herraa ja miestä onkin täällä koolla, että\nkyllä voimme valita; lähetän vielä tänä päivänä sanan arvoisalle\nisälle, arkkipiispa Olaville! Asianhaarat estävät kuitenkin\nkokoonkutsumasta yleistä valtakunnan kokousta.\"\n\nTämä oli porvarien mielestä oikeata puhetta ja he iloitsivat jo\nedeltäkäsin kokouksen päätöksestä, sillä heille oli päivän selvää, kuka\nvalittaisiin. Engelbrekt oli tietysti valittava ja siitä puhuttiin koko\nse päivä ja vielä seuraavakin. Ainoastaan yksi oli yleisen ilon\nvallitessa nurpeissaan. Se oli Henrikki Seppä. Hän aavisti\nsalahankkeita, kun marski niin ystävällisesti ja kernaasti noudatti\nkaikkien mieltä. Kun hän vielä muisti, kuinka asia Arbogassa juuri\nmarskin toimesta oli lykätty, selvisi hänelle, ett'eivät herrat\nainakaan Engelbrektiä aikoneet valita.\n\nHän ilmaisi epäilyksensä muutamille vanhemmille, luotettaville\nporvareille, jotka heti oivalsivatkin, jos kohta eivät samaa mitä\nHenrikki, niin ainakin sen, että oli tekeillä jotakin, joka tahdottiin\nsaada toimeen Engelbrektin poissa ollessa. He päättivät sen tähden,\nettä oli lähetettävä noutamaan Engelbrektiä. Mutta tämä oli tehtävä\nmitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Jos joku syrjäinen -- kaikki\nnäet olivat varmaan tietävinään, että Engelbrekt tulisi valituksi --\njos joku syrjäinen olisi saanut vihiä heidän epäilyksistään, olisi se\nvarmaan herättänyt sellaisen melun, että se olisi kuulunut herrainkin\nkorviin, ja silloin olisi siitä saattanut paljon pahaa seurata. Sen\ntähden Henrikki Seppä itse päätti jo samana yönä lähteä Nyköpingiin\nEngelbrektin puheille.\n\nNiin tapahtuikin. Mutta samaan aikaan kun tuo kunnon porvari ratsasti\nulos eteläportista, saapui joukko ratsumiehiä pohjoisportille ja ajoi\nkaupunkiin. Siinä tuli arkkipiispa Olavi seurueineen.\n\n\n\n\nVII.\n\nValtionhoitajanvaali.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna riensi muuan palvelijapoika keskikaupungilta\nsitä Norrströmin läheisyydessä sijaitsevaa taloa kohti, jossa marski\nasui. Hänet vietiin heti marskin puheille, joka hetkisen kuluttua pojan\nseuraamana poistui kaupungille päin. He pysähtyivät Mustamunkkikadulla\ndominikaaniluostarin edustalle, soittivat porttikelloa ja pääsivät\nsisälle. Palvelija johti marskin edelleen monia käytäviä ja portaita\npitkin pieneen huoneeseen, jossa arkkipiispa Olavi kaupungissa\nollessaan tavallisesti majaili.\n\nMarskin astuessa huoneeseen istui arkkipiispa takkavalkean ääressä\nnahoilla sisustettuun viittaan käärittynä. Joutuisasti hän oli\nratsastanut Upsalasta ja se oli tehnyt hänet pahoinvointiseksi. Marski\ntervehti kunnioittavasti ja arkkipiispa pyysi kohteliaalla\nkädenviittauksella häntä istumaan.\n\n\"Luuletteko siis\", sanoi arkkipiispa, sitten kuin ensimmäiset\nkohteliaisuudenosotukset oli molemmin puolin toimitettu, \"luuletteko\nsiis, että asia saadaan toimeen yksimielisyyttä ja sopua rikkomatta?\"\n\n\"Niin luulen, ja jollette pane ehdotustani vastaan, niin saatanee\nturhat viivykit vältetyksi\", vastasi marski ja lisäsi, kun arkkipiispa\nnäytti aikovan kysyä marskin ehdotusta, \"vaali voitanee mielestäni\ntoimittaa samaan tapaan kuin drotsin ja marskin ehdokkaita\nasetettaessa. Mutta pääasia on, että valitsijain lukumäärää\nvähennetään, ja se käy mielestäni päinsä siten, että me täällä\nläsnäolevat piispat, ritarit ja miehet valitsemme kolmekymmentä miestä,\njotka sitten vuorostaan valitsevat valtionhoitajan.\"\n\n\"Ehdotuksenne tuntuu hyvältä!\" sanoi siihen arkkipiispa älykkäillä\nsilmillään marskin leppyisiä kasvonpiirteitä tarkastellen. \"Siten käy\nkaikki hyvin ja onpa syytä uskoa, että valtakunnan herrat ja miehet\nsiihen suostuvat yhtä kernaasti kuin minäkin. Yksi seikka minua\nkuitenkin vähän huolettaa, se näet, ett'ei drotsi ole täällä eikä\nEngelbrektkään...\"\n\n\"Mitä rakkaaseen sukulaiseeni, vanhaan Krister herraan tulee\", vastasi\nmarski, katseellaan selvästi ilmaisten, että hän enemmäksi kuin\npuoleksi puhui ulkopuolelta hampaittensa, \"olen minäkin samaa mieltä,\nhänen neuvonsa ja kokemuksensa olisivat tässä tilaisuudessa\nsuurenarvoiset... Samaa sanon Engelbrektistäkin, mutta on kuitenkin\nepätietoista, tokko valitsijamiehet toimivat yhtä vapaasti hänen läsnä\nollessaan kuin hänen poissa ollessaan... Nykyiset olosuhteet eivät\nkuitenkaan siedä viivyttelemistä. Kauppakaupunkilaiset vaatimalla\nvaativat valtionhoitajaa, ja jolleivät he saa tahtoansa täytetyksi, on,\nennen kuin arvaammekaan, Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen\nniskassamme.\"\n\n\"Olen samaa mieltä, herra marski...\" lisäsi arkkipiispa vielä marskia\ntarkastaen, \"ja mitä viimemainittuun tulee, voikin olla yhdentekevää,\nonko hän läsnä tai ei, sillä ketään muuta kuin häntä tuskin voitanee\nvalita!\"\n\n\"Aivan niin, arvoisa isä arkkipiispa\", virkahti marski vilkkaasti,\n\"samaa mieltä olen minäkin. Kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin!... Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Valtionhoitaja tulee olemaan sekä drotsia että marskia ylhäisempi ...\nno niin, minä siitä en välitä, mutta sukulaiseni, vanha Krister herra,\nvoisi panna pahakseen, jos hänet sivuutetaan...\"\n\n\"Ei kai enempää kuin viimekään vuonna?\"\n\n\"Silloin hän ei ollut drotsi.\"\n\nArkkipiispa ei vastannut mitään tähän väliväitteeseen ja vähään aikaan\nei kumpikaan sitten puhunut mitään.\n\n\"Varjelkoot Jumala ja pyhä Eerikki Ruotsinmaata\", keskeytti sen jälkeen\narkkipiispa yht'äkkiä äänettömyyden, \"kuka hyvänsä valittaneekin\nvaltakuntaa hoitamaan!\"\n\n\"Siihen rukoukseen minäkin yhdyn, arvoisa isä arkkipiispa! Mutta ennen\nkaikkea tulee kuitenkin toimia joutuun!\"\n\n\"Tänään ei kuitenkaan voitane mitään toimittaa, herra marski, minun\nsairauteni takia, ja tuskin huomennakaan.\"\n\nMarski ällistyi ja huomautti vielä kerran joutuisuuden tärkeyttä,\nsamalla kuin hän kohteliaasti hymyillen sanoi toivovansa arkkipiispan\npian paranevan.\n\n\"Valmistuspuuhat\", lisäsi hän, \"voidaan sitä paitsi toimittaa tänään ja\ntäällä mustamunkkien luostarinsalissa. Jollette huomenna kykene vaalia\njohtamaan, niin lykättäköön se sitten.\"\n\nTähän oli arkkipiispan mielestään pakko suostua ja sitten marski läksi\nhänen luotansa.\n\nHenrikki Seppä jatkoi matkaansa niin joutuisasti kuin hänen voimansa ja\ntottumattomuutensa ratsastamiseen sallivat. Mutta jo Täljen paikoille\njouduttuansa hän alkoi vakavasti tuumia reen hankkimista. Keli oli hyvä\nja hyvällä hevosellaan hän arveli joutuvansa määräpaikkaan jo varhain\nseuraavan päivän aamupuolella. Näitä ajatellen hän ratsasti Täljen\nlinnan ohitse kaupunkiin. Täällä olivat kaikki levolla ja hän koetti\nmuistutella jotakin hyvää ystävää, jonka ovea voisi kolkuttaa\nsaadakseen halunsa täytetyksi. Mutta muisti petti, ja kun hän ei\ntahtonut kääntyä tuntemattomiin kaikkien sikeimmillään nukkuessa,\nrohkaisi hän mielensä ja ratsasti ulos kaupungista päättäen olla matkan\nvaivoista ja vastuksista välittämättä.\n\nSilloin hän mielikseen yht'äkkiä kuuli reen jalasten äänen. Se tuli\nkaupungista ja läheni häntä nopeasti.\n\n\"Hoi, mies\", huusi hän juuri reen kohdalla, \"minne sellainen kiire\nkeskellä yötä?\"\n\n\"Nyköpingiin!\" vastasi lempeä ja vieno ääni.\n\n\"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta\nirrallaan ... minäkin olen sinne menossa!\"\n\n\"Kukas olette?\"\n\nKysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei\nollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä,\nmutta hän vastasi tyynesti:\n\n\"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi silloin ajaja, \"kernaasti saatte istua vieressäni,\nei se matkaa viivytä.\"\n\nJa Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen\nviereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan\nporvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin,\njoilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada\nselville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää,\nettä asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin\nTukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi\nvarsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan\nEngelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut,\nkuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki\nohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies\nkääntyi katsomaan taaksensa.\n\n\"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä\", huudahti hän varsin hämmästyneenä,\n\"hevosenne on kiskaltautunut irti!\"\n\nMetsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti.\nHenrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka\ntaholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi\nohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.\n\nSiinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa\nNyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti\njoutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä\nEngelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan\nlevottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen\nirroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja\nälytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei\ntarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa\nmatkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran,\nalkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla\npuolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen\nmökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.\n\nSyvä lumi teki matkan mökille kuitenkin vaivaloisemmaksi kuin hän oli\nsaattanut aavistaakkaan, ja juuri kuin hän luuli pääsevänsä mökin\nedessä olevalle aukealle, tuli esteeksi iso kaatunut puu, jota hänen\ntäytyi kiertää. Silloin hän kuuli askelia mökin ovelta ja näki kaksi\nmiestä tulevan ulos.\n\n\"Eipäs se onnistunutkaan sinulle, Eelovi!\" kuuli hän toisen, pitkän\nrotevan miehen, sanovan, \"sen olisin voinut jo edeltäkäsin sanoa. Sen\nsaaliin pyytämiseen eivät sinun neuvosi riitä...\"\n\n\"Eivät riitä, niin\", vastasi toinen, \"niin, kuten sanot, Maunu, neuvoni\neivät riittäneet.\"\n\n\"Voinpa sanoa sinulle, koska mielelläni tahdon pysyä hyvissä väleissä\nkanssasi\", jatkoi edellinen, \"että tuskinpa Pentti herra muuta\nodottikaan sinut tälle retkelle lähettäessään, hän tahtoi vaan koetella\nsinua.\"\n\n\"Hm...\", kuului Eelovi vastaavan, \"ja sen tähden hän lähetti sinut\nminua vakoilemaan ... ethän voine puhua minusta muuta kuin hyvää tuolle\nankaralle ritarille?\"\n\n\"Luota minuun ... ja kun kerran saan maat ja mannut, pääset sinä\nvoudikseni, Eelovi!\"\n\n\"Varma tunnut olevan asiastasi, Maunu, koskapa ja'at karhunnahkan,\nennen kuin olet kaatanut karhun.\"\n\n\"Sen kaadan kohta...\"\n\n\"Eivätpä ne sinunkaan sormesi taida Engelbrektiin ulettua.\"\n\n\"Jääköön se minun asiakseni ... mutta nyt koittaa aamu ja Martti\nodottelee meitä rekineen herra Jöns Finkenoghin luona Närlundassa.\"\n\nNäitä haastellen miehet kulkivat pitkin kapeaa polkua kaatuneen hongan\nsivuitse ja poistuivat metsään. Vanha seppä oli hiljaa, kunnes heidän\naskeliansa ei enää kuulunut. Silloin hän astui esiin tuon ison\npuunjuuren takaa, missä oli ollut piilossa, ja meni tupaan.\n\nTäällä hän sai kuulla olevansa kappaleen matkaa Nyköpingiin vievästä\ntiestä syrjässä. Tuvassa asui lampuoti, Närlungan kartanon\nalustalaisia, joka on Gåsingen pitäjässä, Isojärven toisella puolella.\nHevosen hän voi saada muutamien tuntien kuluttua ja Nyköpingiin hän\nsaattoi päästä iltasella -- sanoi lieden edessä istuva nuori reipas\ntalonpoika. Tuo nuori mies meni heti hevosta hankkimaan, mutta vasta\npuolipäivän tienoissa istui Henrikki Seppä taas reessä Nyköpingiin\nmenossa.\n\nIllan suussa hän saapui kaupungin edustalla olevaan leiriin ja tapasi\nEngelbrektin rakentamassa varustusta linnan edustalle. Engelbrekt\ntervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, mutta kummasteli sitä,\nettä hän oli niin kaukana sieltä, missä tiesi häntä kyllä tarvittavan.\nHenrikki mestari teki selon kaikesta, mitä Tukholmassa oli tapahtunut,\nlinnan piirityksestä, porvarien pahoista päivistä, heidän\nvaatimuksistaan, että valtion päämies oli valittava. Hän sanoi heidän\ntoivovan, että Engelbrekt siksi valittaisiin, mutta monen vanhemman\nmiehen pelkäävän, että herrat käyttävät hyväksensä Engelbrektin\npoissaoloa ja valitsevat jonkun, joka voi vehkeillä valtakunnan Eerikki\nkuninkaan käsiin taikka itse tulla viittä vertaa häntä pahemmaksi\nherraksi.\n\nKertomus vaikutti valtavasti Engelbrektin mieleen ja hän pysyi vaiti ja\nharvapuheisena koko illan. Mutta kun he olivat syöneet illallisensa\ntuvassa, jossa Engelbrekt asui, ja Henrikki Seppä lähtöä tehden\npysähtyi ovelle ikään kuin odottamaan mitä Engelbrekt päätti, sanoi\ntämä:\n\n\"Tärkeitä ovat tuomasi tiedot, vaikk'eivät ne minulle olekkaan mitään\nuutisia, sillä sitä, mikä huomenna tai ylihuomenna on tapahtuva, olen\njo kauvan odottanut... Kuitenkin tahdon rahvaan tähden olla mukana sitä\ntehdessä ... ja sen tähden nousemme varhain huomisaamuna ratsaille ja\nriennämme Tukholmaan.\"\n\nSeppä sanoi iloitsevansa näistä sanoista, ja kun Engelbrekt päätöksen\ntehtyään ja sen lausuttuaan näytti rauhoittuneen ja vakaantuneen\nentiselleen, arveli Henrikki mestari olevan sopivan ajan ilmaista, mitä\nhän yöllisellä matkallaan niin arvaamatta oli saanut kuulla, nimittäin\nnuo Engelbrektiä väijyvät salaiset vaarat. Ja hän kertoi suoraan,\nkuinka hänen oli käynyt matkalla sekä mitä hän oli kuullut Närlundan\nherran, Jöns Finkenoghin, lampuodin mökillä.\n\nMutta kummastuksekseen Seppä huomasi rakkaan ystävänsä pitävän tätä\ntietoa vähäarvoisena tai kokonaan arvottomana. Engelbrektin suu vetihe\nvaan surunvoittoiseen hymyyn ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat\nhetkisen kertojaan, mutta mitään levottomuuden tai vihan merkkiä\nhänessä ei näkynyt.\n\n\"Kiitos, Henrikki ystävä, hyvänsuonnistasi\", sanoi hän ainoastaan, \"kun\nkasvi on täysikasvuinen, kuihtuu se ja kuolee, se on elämän laki, se on\nJumalan tahto ja siihen saamme tyytyä ... leikkasipa sen säädetyssä\njärjestyksessä puutarhurin veitsi tai kaatoi tuuli, jonka tulo- ja\nmenopaikkaa ei kukaan tiedä, samapa se. Herran tuulihan se kuitenkin\non ... se on minun mielipiteeni, ja tärkeämpää on, että osaa oikein\ntehtävänsä tehdä, kuin että huolehtii sellaista, jolle ei mitään\ntaida.\"\n\nNäin sanoen hän ojensi Henrikki Sepälle kätensä ja meni Ulvi vanhuksen\nseuraamana sisähuoneeseen.\n\nSeppä läksi mietiskellen pois. Jonkun matkan päässä tuvasta, jossa\nEngelbrekt asui, hän tapasi taas lampuodin ja sopi hänen kanssansa,\nettä tämä kyyditsisi hänet takaisin, johon mies mielellään suostuikin,\nkun vaan hevonen sai pari tuntia levätä. Lepoa tarvitsi Henrikki Seppä\nitsekin ja painautui heinäsäkille rekeen. Vähää ennen keskiyötä herätti\ntalonpoika hänet ja sitten hän läksi leiristä. Onni oli paluumatkalla\nsuotuisampi. Vårdingen kirkolta hän löysi hevosensa, jonka kirkkoherran\nrenki oli ottanut kiinni tieltä. Tässä hän sen tähden erosi lampuodista\nja nousi hevosen selkään sekä ratsasti verkalleen edelleen toivoen\nEngelbrektin kohta saavuttavan hänet.\n\nTämä tapahtuikin Täljen läheisyydessä, jonne Engelbrekt tuli Broder\nSveninpojan ja muutamien palvelijain seuraamana. Herman Bermanin hän\noli jättänyt päälliköksi Nyköpingin edustalle. Yhdessä he nyt\nratsastivat Tukholmaan. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä he\nratsastivat eteläportista kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukholmassa oli sill'aikaa kaikki käynyt marskin tahdon mukaisesti.\nVaalin julkiset valmistukset oli tehty edellisenä päivänä.\nKolmekymmentä herraa oli valittu, nämä olivat tänään aamupäivällä\nmustamunkkiluostarissa pitäneet kokouksen ja siinä arkkipiispa Olavin\njohdolla toimittaneet vaalin. Kaarlo Knuutinpoika oli saanut 25 ääntä,\nEngelbrekt 3 ja Eerikki Puke 2. Pää pystyssä, komeana ja sopivasti\nkäyttäytyen, kuten aina, tuo äsken valittu oli ottanut vastaan\nkuuliaisuudenlupauksen läsnäolleilta papeilta ja ritareilta ja\nystävällisesti joka taholle tervehtien kulkenut mustamunkkiluostarista\nneitsyt Maarian ammattitalolle, jossa oli pitänyt kokouksen muutamain\nneuvostonjäsenten kanssa.\n\nNämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden\nväsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman\nporvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat\npettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta\nvalittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat\nkajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta\neivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin\nkäyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu.\nTämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään\nvirkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain\nonnentoivotukset.\n\nAmmattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti\nSteninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille.\nTämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä\nkertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli\nvoittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä\nedelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen\nsuonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä\njälellä -- hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto.\nTämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä\nmyönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla\ntoivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo\nKnuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne\nHannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.\n\nNäitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä\nystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran\npäällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin\närryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää\nnoutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa\ntullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin\npeljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat\nhämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes\ntakaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan\npaljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin\nesiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden\nkansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta,\njoka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli\nvalittu.\n\nEnnen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului\nkaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka\nhetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat\nkiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista,\nkadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos\novesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä\nhaavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että\ntoimitettu vaali oli laiton.\n\n\"Heidän keskellään\", sanoi hän, \"näin herra Eerikki Puken ... nyt\npuuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme\nhukassa.\"\n\nHerra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe\nkuitenkin toisia rauhoittavasti.\n\n\"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä\", sanoi hän, \"kysykäämme\nheiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen.\"\n\n\"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa\nsyytöstä vasten omia kasvojanne\", sanoi herra Niilo Jönsinpoika\n(Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka\nnähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien\ntoimittamisesta oli kysymys.\n\n\"Minä otan sen tehdäkseni, lanko\", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten\nkuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.\n\nSamassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder\nSveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle.\nUlkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta\nsisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt.\nEngelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa\nheittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui\nEngelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja\nkiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus\nhelähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.\n\nEngelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja\nkohti.\n\n\"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa\", sanoi hän Kaarlo\nKnuutinpoikaan kääntyen, \"sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja\ntavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei\nminulle mitään sanaa ole ennättänyt.\"\n\n\"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet\", vastasi marski valtijaan äänin\nja viittein, \"ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan ... mitä\nteillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt\nlähettää teiltä kysymään lupaa...?\"\n\n\"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan\nkysymykseenne myöntämällä, herra marski!\"\n\n\"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet\nenää aio teidän röyhkeyttänne sietää\", vastasi marski kiivaasti, sitä\nkiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.\n\nToiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen\nkalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.\n\n\"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut\", vastasi Engelbrekt, \"sen\ntulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette\njännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen\non valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita\nherroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas.\nKuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne\npitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden\nmyöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään\narvoinen.\"\n\n\"Ajatelkaa, kenelle puhutte\", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui\naskelen lähemmäksi, \"minulla on valta teidät heti paikalla vangita...\"\n\nNämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi\ntupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä\nhillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin\nkuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan\nvimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä\nkauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui\nsisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi\npormestaria ja Henrikki Seppä.\n\nHe astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja\nseisattuivat Engelbrektin eteen.\n\n\"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme\nneuvotelleet ja päättäneet\", sanoi pormestareista toinen, \"että\nvaltionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat\ntoimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri\nmaakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava\nkuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme\nsinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon\nvaltiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan\nmeidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut\nulkomaisestakin.\"\n\nHerrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa\nkuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa\netunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit,\njotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan\nherrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta\nkannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä,\ntuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta\nkäsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu,\nherrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu\nvaltakunnan etupäähän.\n\nEngelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä,\npelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.\n\n\"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati\nolette arvelleet\", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä\nja lämpimänä, \"samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja\nmiehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle\npäämiehen ... olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys\nvaltakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi\nsille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen\nlainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat\ntehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä,\nja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön\nvoimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat\nkokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat\nsallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa\nvahvistaa.\"\n\nPuoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat\ntuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo\nKnuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään\nkuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi\nhetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu\nherroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään\naikaan saada sanaakaan suustaan.\n\n\"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt\", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli\näsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät\nhopeanvalkoiset suortuvat, \"mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset\nja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun,\nEngelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun\nkanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun\nkanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty\nkokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti?\nSilloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me\nkaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme\nuskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali\npysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on\nvallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?\"\n\n\"Sen minä takaan\", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin\nkäsin, \"Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta\nkuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!\"\n\nTaas syntyi äänettömyys, mutta nyt Kaarlo Knuutinpoika nousi puhumaan.\n\n\"Kun tuon jalon miehen sanat ovat teidät rauhoittaneet\", sanoi hän,\n\"niin kuulkaa vielä sana minultakin. Tahdon johdattaa mieleenne\nArbogassa tehdyn päätöksen, jolla toinen puoli valtaa annettiin tälle\nmiehelle. Saattaa näyttää teistä siltä, kuin valtionpäämiehen vaali\nolisi kumonnut tämän päätöksen, mutta sellainen ei ole minun\ntarkoitukseni, vaan minä tahdon, että tämä päätös on pysyvä lujana, ja\njo huomenna olen kutsuva neuvoston kokoon siitä neuvottelemaan ja\npäättämään.\"\n\nNämä marskin ja Engelbrektin sanat rauhoittivat joissakin määrin\nrahvaan kiihtyneitä mieliä. Porvarit läksivät salista vielä uudelleen\nja hillittömällä ilolla tervehdittyään Engelbrektiä, ja jäi tämä taas\nyksin äsken valitun valtionpäämiehen ja herrain pariin. Marski astui\nesiin ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Te kykenette voittamaan miesten sydämet, Engelbrekt\", sanoi hän,\n\"Kaarlo Knuutinpoika ei ole koskaan unhottava tätä hetkeä!\"\n\nMutta ritari Pentti Steninpoika seisoi synkkänä ja umpimielisenä\nmuutaman patsaan kupeella salissa. Engelbrekt meni hänen luoksensa ja\nsanoi:\n\n\"Hyvä että tapaan teidät itsenne, Pentti ritari! -- Olen turhaan\ntiedustellut teidän miehiänne Nyköpingin edustalla!\"\n\n\"Minä ja mieheni emme ole kenenkään muun kuin valtakunnan päämiehen\nkäskettävissä\", vastasi ritari jyrkästi ja hampaitaan purren.\n\n\"Ei, ei, Pentti ritari\", virkahti Kaarlo Knuutinpoika, \"sen käskyn\nsaatte; mitä Tukholman kaupungin kunnon miehille sanoin, sen aion\npitää, ja ylihuomenna juomme iloiten poikanne ja hänen lemmittynsä\nmaljan Täljen linnassa!\"\n\n\"Käskipä valtionpäämies tai ei\", jatkoi Engelbrekt luoden Pentti\nherraan tuikean katseen, \"minun käskyni on kahdeksan päivän vanha,\nritari, ja miehenne teidän täytyy minulle lähettää, jollette tahdo,\nettä pidän teitä valtakunnan vihollisena!\"\n\nNäin sanoen Engelbrekt kääntyi synkkään ritariin selin, puristi Kaarlo\nKnuutinpojan kättä ja poistui seuralaisineen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPidot Täljen linnassa.\n\n\nPimeänä helmikuunyönä yksinäinen matkamies lähestyi Täljen linnaa. Mies\noli iso ja vahva ja kantoi selässään raskasta taakkaa, mutta siitä\nhuolimatta hän astui reippaasti. Ehdittyään nostosillan luokse hän\npysähtyi ja silmäili varovasti ympärilleen. Linna oli aivan pimeä,\nainoastaan porttitornista näkyi heikko valo. Nostosiltaa ei ollut\nvedetty ylös, luultavasti oli joku äskettäin siitä ajanut. Mies laski\njoutuisasti taakkansa alas, heittihe pitkälleen maahan sekä ryömi\nmuurin seinustaa pitkin sillan alle. Siellä hän pysähtyi ja kuului\njollakin terävällä aseella kihnuttavan siltahirsiä. Hetken kuluttua hän\ntaas tuli näkyviin ja tempoi tutkien vitjoja, joilla silta nostettiin.\nHuomattuaan näiden antavan myötä hän ne heti päästi käsistään ja\ntarkasti siltahirsiä kädellään, ett'ei niissä vaan näkyisi mitään\nrakoa.\n\nSitten hän taas nosti taakan selkäänsä ja astui sillan yli päästäen\njonkunlaisen vihellyksen. Hetkisen kuluttua avattiin linnan portti ja\nmies meni torniin.\n\n\"Pianpa palasitkin, Eelovi\", sanoi järeä ääni hänelle portin\nsulkeutuessa, \"tuo iso avain on kuitenkin polttanut sormiani ja joka\nhetki olen odottanut linnanvoudin tulevan ja lyövän minut kuoliaaksi.\nOletpa uskalias veitikka, Eelovi.\"\n\n\"Turha pelko, Mikko\", vastasi Eelovi, \"minulla on ritarin lupa kulkea\nulos ja sisälle milloin vaan haluttaa, ja sen tähden näetkös, on\nlinnanvouti uskonut minulle avaimen tänä yönä. Kiitos nyt hyvästä\nvahdinpidosta. Luulenpa, että voimme juoda siemauksen tai parikin tätä\njuomaa, jonka vouti minulla tuotti kaupungista ... riittää sitä kyllä\nvielä hänellekin ja tänään hän saanee sitä tarpeekseen, kun ankaralla\nritarilla on suuret pidot... Onko Kirjuri-Martti vielä linnassa?\"\n\n\"Kuten sanot, toveri, yö on kylmä ja tuuli tunkee läpi luitten täällä\ntornissa, siemaus simaa ei vie suuta väärään!\" Eelovi oli nostanut tuon\nison sima-astian huulilleen ja näytti juovan oikein kylläkseen, josta\ntaas Mikon jano yltyi tavattoman pian. Mutta ett'ei toinen sitä\nhuomaisi, jatkoi hän: \"Martti niin, hän ratsasti täältä vähän ennen\nsinun lähtöäsi, hän sanoi aikovansa Tukholmaan, en tiedä, onko pitkä\nMaunu siellä vai kulkeeko hän omia teitään ... hänpä on viime aikoina\nkäyttäytynyt kuin riivattu ... nuo miehet saavat nyt tehdä mitä\ntahtovat; toista oli Hannu kreivin palveluksessa!\"\n\nNyt Eelovi oli juonut kylläkseen ja antoi astian Mikolle. Tämä joikin\nniin ahneesti, että näytti tyhjentävän tuon ison astian, ja kauvan\nkesti, ennen kuin hänen tarvitsi vetää henkeä. Sitten hän taas\nuudelleen nosti astian huulilleen.\n\n\"Hannu kreivin palveluksessa\", sanoi Mikko toista kertaa huoahtaessaan,\n\"Hannu kreivin palveluksessa olisi maksanut ... mutta katso, Pentti\nritari ja hänen voutinsa...\"\n\nSima lienee ollut tavattoman voimakasta, sillä miehen kieli näytti jo\nalkavan kangertaa.\n\n\"Hae tänne kipponen tornihuoneesta\", sanoi Eelovi, \"niin täytän sen\nsinulle. Tällaista simaa ei juoda kahdesti vuodessa, eipä koko\nelämässäkään. Joudu, minä tulen kohta takaisin...\"\n\nMikko hoiperteli kipposta noutamaan, mutta Eelovin täytyi mennä\nperästä, sillä hän kuuli miehen heti huoneeseen päästyä tupertuvan\npöydän viereen. Hän täytti pian pöydällä olevan kipposen ja riensi\nulos.\n\n\"Ramfrid muori lienee tehnyt tehtävänsä paremmin kuin luulinkaan\",\nmutisi hän itsekseen joutuisasti hiipiessään poikki linnanpihan isoa\ntornia kohti, joka oli linnan keskustassa ja jonka pohjalla vanginhuone\noli.\n\n\"Minne matka?\" kysyi täällä jyrkkä ääni.\n\n\"Se on Eelovi\", vastasi tämä, \"hiljaa, hiljaa, Lambrekt, minä käyn\nvoudin asioilla...\"\n\n\"Mutta etkö sinä ole tornivahtina tänä yönä?\"\n\n\"Olen, ja senpä tähden vouti minut lähettikin tälle asialle, ett'ei\nkukaan tietäisi, ymmärrätkös, mutta Mikon kanssa olemme maistelleet, se\non hyvää tavaraa... Mikko pitää vahtia puolestani, sill'aikaa kuin vien\nvoudille tämän kalliin siman ... tämä peijakas vuotaa, että käteni on\nmärkänä, puolet on kai jo maassa, ennen kuin vouti herää...\"\n\n\"Sittenpä minäkin yhtä hyvin kuin Mikko voin auttaa voutia tuon herkun\njuomisessa ... annahan tänne, Eelovi, vuotipa sitä nyt hiukan enemmän\ntai vähemmän, ennen kuin vouti herää, vähät siitä.\"\n\nJa Lambrektkin virkisteli itseään aika lailla ja joi sitä uhemmin, kuta\nenemmän Eelovi pyysi, ett'ei hän liian paljoa kuluttaisi. Ja siman\nsalainen voima tehoi Lambrektiinkin, sillä tuskin oli Eelovi poistunut\nkymmentä askelta, ennen kuin hän ölisten kaatui kivilattialle. Eelovi\navasi samassa voudin huoneeseen vievän oven. Täällä hän jokseenkin\nraskaasti laski lattialle tuon ison sima-astian, jossa enää oli vaan\nneljännes jälellä. Heti sen jälkeen kuului huoneen toisesta päästä\nvoudin ääni.\n\n\"Ken siellä?\"\n\n\"Eelovi!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, kuinka olet viipynyt kauvan, sinä vanha koira ...\nvoisihan ankara ritari tulla millä hetkellä tahansa!\"\n\n\"Eihän hän tiedä, kenen on oltava tornivahtina, ja Mikko on\npaikallaan... Saatte uskoa, vouti, että tässä on ollut kova työ, ja\ntavara lienee hyvää, sillä se on raskasta kuin lyijy ... astia\nkuitenkin vuotaa. Tyhjentäkää se kohta toiseen astiaan!\"\n\n\"Anna tänne, koira!\" karjasi vouti eikä Eelovi siekaillutkaan\nkantaessaan esiin tuota kehumaansa juomaa.\n\nVouti piti puolensa yhtä hyvin kuin palvelijatkin, ja lieneekö hän jo\nennen maistanut enemmän kuin nämä vai lieneekö vähemmin sietänyt, mutta\nhäneen sima vaikutti paljoa nopeammin. Eelovi viipyi hetkisen voudin\nvuoteen vieressä, ja kun hän syvistä henkäyksistä kuuli tämän jo olevan\nsikeässä unessa, kopeloi hän kädellään pitkin makaajan vyötä ja\nirroitti siitä rautarenkaan, jossa useita raskaita avaimia riippui.\nNämä kalisivat vähän ottaessa, mutta Ramfrid muorin sima oli\nvaikuttanut sen, ett'ei makaaja niiden kalinasta herännyt.\n\nRientävin askelin nyt Eelovi kiiruhti ulos. Voudin ovea vastapäätä oli\ntoinen, jonka Eelovi avainkimpun avulla avasi, tultuaan ensin käytävän\nperältä kuuluvista kuorsauksista vakuutetuksi, että vartijamies yhä\nedelleen oli nukuksissa. Avatulta ovelta läksivät kapeat kiertoportaat\nalaspäin. Eelovi meni niitä myöten alas ja saapui taas kohta ovelle,\njonka hän myöskin avasi toisella kimpusta valitsemallaan avaimella..\n\n\"Belgsting\", kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta ei saanut vastausta.\n\nHän kuunteli ja kuulikin makaavan rauhallista hengitystä. Sitä kohti\nkähmien hän saapui seinän viereen, josta kohta löysikin haettavansa.\nAvainkimpun monista erilaisista avaimista hän valitsi nyt yhden niin\nvarmasti, että saattoi päättää hänen jo edeltäkäsin panneen ne\nmerkille. Tällä avaimella hän irroitti raskaat kahleet, jotka\nkiinnittivät makaajan seinään ja ympäröivät sekä hänen vyötäisensä että\nkätensä ja jalkansa.\n\nHänen tätä tehdessään vanki heräsi ja nousi seisaalleen.\n\n\"Belgsting\", kuiskasi Eelovi ja otti vankia kädestä, \"kun viimein olin\nvarustanut kaikki sinun pakoasi varten, kieltäydyit sinä ja minä sain\nhäpeää hyvänsuonnistani. Nyt olen toiminut paremmin. Minun on\nonnistunut päästä Pentti ritarin suosioon ja hän on luvannut ottaa\nminut sijaasi pantiksi siksi aikaa kuin sinä pääset Engelbrektin\npateille ... sinä et usko minua, mutta tässä ovat avaimet, joilla olen\nirroittanut kahleesi, vouti antoi ne minulle ritarin käskystä, joudu\nkuitenkin, voisihan hän katua ... nyt olet vapaa ja saat vapaana lähteä\nlinnasta, varma hevonen on muutaman kivenheiton päässä nostosillasta,\nritari on poissa, mutta häntä odotetaan kotiin joka hetki, joudu sen\ntähden, ennen kuin hän ennättää peruuttaa sanansa.\"\n\nBelgsting seisoi liikkumatta ja kuunteli miehen puhetta, mutta ei\nosottanut merkkiäkään siitä, että aikoi käyttää hyväksensä Eelovin\ntarjoamaa tilaisuutta.\n\n\"Engelbrekt on leirissä Nyköpingin edustalla\", jatkoi Eelovi.\n\"Hankkimallani hevosella ehdit sinne 8 tunnissa ja nyt on kohta\npuoliyö ... kun olet puhutellut Engelbrektiä -- sehän on omien sanojesi\nmukaan ainoa toivosi enää ennen kuolemaasi -- niin ratsastat tänne\ntakaisin, jos haluttaa, ja sitten vaihdamme taas sijoja. Mutta joudu\nennen kaikkea, sillä ritarin mieli on huikenteleva ... nyt käy kaikki\nhelposti ja hyvästi, mutta hetkisen kuluttua saattaa jo olla myöhäistä.\nVouti on viettänyt iltansa iloisesti, ja kun hänen piti täyttää ritarin\nkäsky ja irroittaa sinun kahleesi, antoi hän avaimet minulle! 'Tunnen\nsinut kunnon mieheksi, Eelovi', sanoi hän. Sen tähden sinun nyt tulee\nauttaa minua kiinnittämään nämä kahlekalistimet päälleni ja sitten\nsinun tulee lukita tarkoin ovet, ja kun tulet ylös tornikerrokseen, on\nvoudin ovi vastapäätä portaiden ovea. Mene sisään ja pane avaimet\novenpieleen. Portinvartijaa sinun ei tarvitse herättää, sillä avain on\novella...\"\n\nPuhuessaan hän kiinnitti ympärilleen nuo raskaat kahleet ja ojensi\nsitten avainkimpun vielä epäröivälle Belgstingille. \"Ystäväntekoa tässä\nteet, Eelovi\", sanoi tämä verkalleen.\n\n\"Sinun täytyy puhua Engelbrektin kanssa ja keventää sekä oma sydämesi\nettä hänen ... kun muutamana yönä seisoin hänen majatalonsa ikkunan\nedustalla, näin hänen istuvan käsi poskella lieden hiiloksen edessä ja\nkuulin hänen kuiskaavan nimeäsi.\"\n\n\"Ja millä asioilla olit Engelbrektin luona sinä yönä, Eelovi?\" kysyi\nBelgsting.\n\n\"Samoilla millä aina, samoilla kuin nyt sinun luonasi ... vaikka kyllä\ntiet ovat olleet mutkalliset ja täynnä ohdakkeita ja orjantappuroita,\nniin että rehellinen mies tuskin tästälähin tahtoo kättä antaa ...\nsanottiin, näet, minun pyytävän murhata Engelbrektiä, sen tähden on\nminuun ruvettu luottamaan täällä linnassa ja palkaksi on Pentti ritari\nluvannut ottaa minut pantiksi sinun sijaasi päivän tai parin ajaksi...\"\n\n\"Kauvan ei sinun tarvitse minua odottaa, Eelovi\", sanoi nyt Belgsting\npäättävästi isoon avainkimppuun tarttuen, \"jos vaan hevonen on niin\nhyvä juoksija kuin sanot, ja kun tulen takaisin, en tuo mukanani\nainoastaan omia kiitoksiani, vaan myöskin Engelbrektin.\"\n\nNäin sanoen hän riensi ulos vankilasta, lukitsi oven ja astui portaista\nylös. Täälläkin olevan oven hän sulki ja hamuili sitten vastapäätä\nolevalle ovelle, jonka avasi. Huoneesta kuului sikeätä kuorsaamista\nja hän meni vuoteelle sekä pani avainkimpun makaajan päälle.\nTorninkäytävässä hän oli kompastua palvelijaan, joka jalat ojossa\nkuorsasi istuallaan. Hän ihmetteli tätä tavatonta vahdinpitoa, mutta\nhän ei malttanut ottaa siitä tarkempaa selkoa, vaan lähestyi porttia.\nTäälläkin kaikki kävi onnellisesti ja kohta hän oli astumassa\nmetsätietä, jonka varrelta pian löysi Eelovin puuhun sitoman hevosen.\n\nSuomatta itselleen lepoa tuo sankarinvoimainen mies kiisi eteenpäin ja\nhevonen kestikin varsin hyvin. Neljä tuntia ajettuaan hän levähti\ntunnin Torsåkerin kirkolla ja toiset neljä tuntia ratsastettuansa hän\njo läheni Nyköpingin edustalla sijaitsevaa leiriä.\n\n\"Neuvo minut Engelbrektin luokse\", sanoi hän muutamalle nuorukaiselle,\njoka näytti tulevan eräältä sammuneelta leiritulelta.\n\nNuorukainen kääntyi päin kummastellen ratsastajan kiivautta ja saatuaan\ntämän oikein silmiinsä hän yht'äkkiä pysähtyi huudahtaen: \"Belgsting!\"\n\n\"Ken lienetkin, mies, näytä minulle joutuun tie Engelbrektin luokse,\nasiani on tärkeä...\"\n\n\"Kyllähän sinä Erkin tunnet, Belgsting, vaikka lienenkin ennättänyt\nmuuttua siitä kun viimeksi tavattiin... Engelbrekt ratsasti täältä\neilen aamupäivällä pantuaan väelle toisia päälliköitä Herman Bermanin\nsijaan...\"\n\n\"Ja minne Engelbrekt meni?\" keskeytti Belgsting seisattaen hevosensa ja\nluoden Erkkiin katseen, ikään kuin elämä ja kuolema olisi vastauksesta\nriippunut.\n\n\"Engelbrekt ratsasti Söderköpingiin keskustelemaan itägötien kanssa ja\nsieltä hän kulkenee pitkin rannikkoa aina Kalmariin saakka...\"\n\n\"Liian myöhään, liian myöhään!\" virkahti hän raskaasti huoaten.\n\n\"Puhuttele Hermania, Belgsting, häneltä saat varmemmat tiedot\", jatkoi\nErkki rohkaisten, \"nyt hän jo on koko joukon paranemaan päin tuosta\nkirotusta keihäänpistosta, jonka hän sai kylkeensä ... täällä linnassa\non sotakelpoista väkeä, vaikka vouti on hassu ... katso, tuolla on\ntupa, jossa Engelbrekt asui, nyt makaa Herman siinä, mutta tänään hän\naikoo nousta ratsaille, hän on näet oppinut parannustaidon pater\nJohannekselta, ja heti tultuaan tuntoihinsa ja nähtyään, miten oli\nlaita, on hän itse parantanut itsensä ... mutta se oli koko vaarallinen\nhaava.\"\n\nNäin puhellen hän kulki edellä ja Belgsting seurasi perässä\najatuksiinsa vaipuneena ja tuskin kuullen mitä kaikkea Erkillä oli\nkertomista. Mutta tämä jatkoi:\n\n\"Herman koetti, näet, Engelbrektin Tukholmassa ollessa rynnätä\nlinnaan ... olisitpahan nähnyt, Belgsting, kuinka nuolet sinkoilivat ja\nkuinka muureilta ja torneista ammuttiin; mutta meikäläiset ryntäsivät\neteenpäin ja Herman oli itse etunenässä, niin kuin hän aina on, ja\nkauvas kuului hänen äänensä, kun hän kehotti väkeä joutumaan. Itse hän\noli ensimmäisenä muurilla ja silloin hän sai keihäänpiston...\nTanskalainen seisoi aivan hänen edessään, mutta enpä luule hänen enää\nsen hetken jälkeen näkevän päivännousua. Herman syöksyi takaperin alas\nmuurilta... Haava ei ollut niin vaarallinen kuin putoaminen, mutta nyt\non toki jo vaara ohitse; saat itse nähdä, Belgsting!\"\n\nNiin oli käynyt kuin nuorukainen kertoikin. Sen hän vaan olisi voinut\nlisätä, että jollei hän itse olisi ollut aivan Hermanin takana\nvihollisen miehelle surmaniskua antamassa, olisi epäilemättä tämä ollut\nHerman Bermanin viimeinen taistelu. Herman vietiin pois taistelun\nmelskeestä ja ryntäys taukosi sitten itsestään. Seuraavana päivänä\nEngelbrekt palasi Tukholmasta, jossa neuvosto oli hänelle vahvistanut\npäällikkyysvallan linnoja vastaan. Mielipahakseen hän nyt sai tietää,\nmiten Hermanin oli käynyt, mutta hänen täytyi rientää edelleen.\nMäärättyään piiritysjoukolle uudet päälliköt hän käski Hermanin heti\nparattuansa joutua hänen jälkeensä valtakunnan eteläosiin.\n\nErkin ja Belgstingin astuessa huoneeseen istui Herman puettuna\nvuoteella, vaikka vyötäisille oli sidottu leveä vyö ja vasen käsi oli\nkannattimessa. Iloinen hämmästys valtasi hänet, kun hän näki\nBelgstingin. Tämä astui esiin ja tarttui hänen käteensä. Molemmin\npuolin tervehdittyä Belgsting selitti asiansa. Hän puhui kauvan eikä\nHerman häntä keskeyttänyt, mutta hänen lopetettuansa puristi Herman\nliikutettuna hänen kättänsä ja puhkesi sanomaan:\n\n\"Ei, ei, Belgsting, tämä asia tulee sinun itsesi toimittaa ja vankilaan\net sinä saa palata, niin totta kuin nimeni on Herman!\"\n\n\"Nyt nousen hevosen selkään ja ratsastan sinne\", vastasi Belgsting ja\nnousi seisoalleen.\n\n\"Olkoon niin, mutta minä tulen mukaan\", lisäsi Herman yhtä päättävin\näänin ja katsein kuin Belgstingkin.\n\nVouti oli ensimmäinen, joka Täljen linnassa heräsi. Hän katsoi\npeljästyneenä ympärilleen, kun avainkimppu, joka tavallisesti riippui\nvakavasti hänen vyöstään, hänen noustessaan putosi lattialle. Hänen\nsilmänsä sattuivat silloin sima-astiaan ja kääntyivät siitä taas\navainkimppuun. Karkeasti kiroten hän vihdoin kumartui ja otti avaimet\nlattialta sekä syöksyi ulos. Käytävässä palvelija vielä kuorsasi, mutta\nheräsi saatuaan aika potkun voudilta, joka pää vielä sekavana riensi\nkatsomaan vankiansa. Tämä oli kuitenkin paikallaan; vouti ei tosin\nnähnyt hänen kasvojaan, vanki kun makasi pää seinään päin käännettynä,\nmutta hän näki tarpeeksi rauhoittuakseen. Ja että joku vapaaehtoisesti\nolisi tahtonut käydä vangin sijalle, sellainen ajatus ei voinut\npälkähtää hänen päähänsäkään.\n\nNyt alkoi ilmautua eloa linnaan, palvelijat tulivat ulos linnantuvasta\nja kohta olivat kaikki liikkeellä, erittäinkin keittiössä. Puolipäivän\nrinnassa ilmaisi tornista kajahtava torventoitahdus Pentti ritarin\ntulevan. Hänen seurassaan olivat Hannu kreivi ja tuo surullinen Agnes.\nRitari hymyili niin makeasti nostosillan yli ratsastettaessa ja\nkiiruhti erittäin kohteliaasti auttamaan arvoisaa neitiä reestä.\n\nHannu kreivi seurasi levottomana kaikkia tyttärensä liikkeitä ja hänen\nkasvojensa juhlallinen vakavuus muuttui suruvoittoiseksi, joka kerta\nkun hän näki tyttärensä suurten silmien oudosti hehkuvan hohteen.\nSamanlaisena hän oli nähnyt tyttärensä kerran ennenkin, tuona\nmuistettavana Eerikinjuhlapäivänä Vaskivuorella, jolloin hän pani\nepätoivonpäätöksensä toimeen. Sen tähden hänen luja katseensa ja\nkalpeat poskensa tekivät kreivin levottomaksi. Oli kuin eloa ja tulta\nyht'äkkiä olisi syttynyt marmoripatsaan silmiin, oli kuin salama olisi\nvälähtänyt talvisella kedolla.\n\nPuolenpäivän aikaan tuli yhä useampia vieraita, sekä naisia että\nmiehiä, ynnä valtionpäämies Kaarlo Knuutinpoika monen ritarin ja muiden\nmuassa myöskin herra Maunu Pentinpojan seuraamana. Strängnäsin\nTuomas piispa oli myöskin saapunut ja hänellekin, niin julkinen\nengelbrektiläinen kuin hän olikin, osotti Pentti ritari palvelevaista\nkohteliaisuutta.\n\n\"Te lähdette pois valtakunnasta, mikäli minulle on kerrottu\", virkkoi\npiispa kerran Hannu kreiville.\n\n\"Niin\", vastasi kreivi lyhyeen.\n\n\"Ettehän toki lähtene ainaiseksi?\"\n\n\"En, en ... minä tulen kyllä takaisin, mutta minulla on paljon\njärjestämistä heimolaiseni, Richissa rouvan, jälkeen, joka kuoli viime\nsyksynä...\"\n\n\"Te ette siis itsekään ole täysin selvillä tästä asiasta\", virkahti\npiispa.\n\n\"Voinenhan sanoa sen\", vastasi kreivi luoden yht'äkkiä silmänsä huoneen\ntoisessa päässä oleviin naisiin, \"voinenhan sanoa sen teille, Tuomas\npiispa ... minä en luovu Eerikki kuninkaasta, hänen kanssansa tulen,\ntaikka en ollenkaan.\"\n\nToisella puolen oli naisten joukossa useita nuorempia herroja ja itse\nmarskikin, mutta kreivin huomio kääntyi Maunu herraan, joka oli\nlähestynyt hänen tytärtänsä ja piittaamatta neidin hehkuvan katseen ja\nvapisevain huulten ilmaisemasta välinpitämättömyydestä taikka ehkä\npikemmin inhosta näytti aikovan tukehduttaa hänet jokseenkin\nkeskinkertaisella pilapuhetulvallaan. Pentti ritari lähestyi sillä\nvälin ja näytti huomaamatta antavan merkin marskille, joksi Kaarlo\nKnuutinpoikaa edelleen sanottiin, senkin jälkeen kuin hänet oli valittu\nvaltionpäämieheksi. Sen jälkeen nähtiinkin jälkimmäisen vähitellen\nlähtevän tältä puolen huonetta ja lähestyvän Hannu kreiviä, jonka\nkanssa hän alotti vilkkaan keskustelun. Myöskin Tuomas piispa otti\nsiihen osaa ja kohta, ikään kuin sattumalta, yhtyi Pentti ritarikin.\n\n\"Iloisemmissa pidoissa en tiedä olleeni pitkiin aikoihin, Pentti\nritari\", sanoi Kaarlo herra ilosta säteilevälle isännälle, luoden\nhäneen ystävällisen katseen, \"niin tyytyväisiä näyttävät kaikki olevan\nja naistenhuoneesta kuuluvat pilapuheet ja nauru vahvistavat parhaiten\nsanani tosiksi.\"\n\nMaunu herran naurunremahdus, joka kajahti yli koko salin, näytti\naiheuttavan viimeiset sanat.\n\n\"Minulla onkin, tietääkseni, paljon syytä iloita\", vastasi ritari,\n\"arvelenpa teidän, Hannu kreivi, tänä iltana täyttävän lupauksenne ja\nsaavamme juoda maljan minun poikani ja teidän tyttärenne onneksi.\"\n\nKreivin uljaat ja jalot kasvot kävivät kalmankalpeiksi.\n\n\"Se seikka lisää iloa\", virkkoi Kaarlo herra lyöden kätensä yhteen, \"ja\nminä lupaan teille, Pentti lanko, että poikanne saa ensimmäisen avoimen\nlinnanläänin, jos vaan minulla on mitään valtaa Ruotsinmaassa.\"\n\nTämä lausunto pahensi asiaa vielä enemmän. Marski harrasteli\nhuomattavasti asian onnistumista sukulaisilleen ja kreivi, joka viime\naikoina näytti muuttaneen mieltä, horjui myöntävän ja kieltävän\nvälillä, pätevää keskisuuntaa hakien.\n\nJuuri kun hän aikoi vastata, päästi hänet pulasta esiin rientävä\npalvelijapoika ilmoittaen, että Herman Berman halusi puhutella Pentti\nritaria.\n\nRitari pyörähti äkisti ja aikoi rientää ulos, mutta Kaarlo herra otti\nhäntä käsivarresta ja sanoi:\n\n\"Varmaankin hän tuo tärkeitä uutisia Nyköpingistä, anna hänen tulla\nmeidän kaikkien eteemme, lanko, ja sitten, jos hänellä on aikaa, ottaa\nosaa iloomme. Vähän on sellaisia, sanon sen suoraan, joita pidän\nsuuremmassa arvossa kuin tätä miestä.\"\n\nYhä synkemmäksi synkistyi Pentti ritarin kasvojenilme, mutta hän ei\nsillä hetkellä keksinyt mitään syytä vastustaakseen mahtavan\nsukulaisensa toivomusta; ehkäpä hän vielä toivoikin täällä keskellä\nloistavaa ritari- ja mahtimiesjoukkoa saavansa tilaisuuden perinpohjin\nnöyryyttää ja kukistaa tuon miehen, joka oli hänen tiellänsä ja jota\nhän lähinnä Engelbrektiä vihasi kaikista enimmin. Hän nyökäytti sen\ntähden myöntävästi päätänsä palvelijapojalle, joka riensi ulos.\n\nKohta sen jälkeen astui Herman Berman sisään. Hänen kalpeat\nvakavapiirteiset kasvonsa ja pitkä, kookas vartalonsa, jonka\nyksinkertainen puku niin jyrkästi erosi ritarin silkeistä ja\nsameteista, käänsivät huomion häneen. Hiljaisuus ja äänettömyys\npääsivät yht'äkkiä vallalle salissa. Kaikki tähystivät silmiänsä pois\nkääntämättä tuota nuorta soturia, jonka ulkomuoto jo ilmaisi hänen\näskettäin kestäneen verisen leikin. Herman astui salin poikki Pentti\nritaria kohti, mutta aivan hänen taaksensa ilmautui salin ovelle pitkä\nja synkkä haamu, joka kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan.\n\n\"Elkää panko pahaksenne, Pentti ritari\", sanoi Herman kohteliaasti\nkumartaen mainitulle ja häntä ympäröiville herroille, \"että kutsumatta\ntulen pitoihinne, mutta siitä saatte kiittää itseänne, kuitenkin\ntietämättänne, toivoakseni, ja sen tähden ei ilonne kauvaksi\nkeskeytyne.\"\n\n\"Sanokaa sitten pian asianne\", kehotti Pentti ritari lyhyeen, \"minä\npuolestani en tahdo turhanpäiten pitkittää pitoilojen häiritsemistä.\"\n\n\"Teidän tornissanne on vanki\", jatkoi Herman, \"mutta vanki, jolta\npetoksella on riistetty vapaus, tämä vanki teidän tulee jälleen\nvapauttaa.\"\n\n\"Vanki minun tornissani\", huudahti ritari kalveten. \"Voisin kysyä,\nkuinka vieras mies voi tietää vankini, ja myöskin millä oikeudella hän\nryhtyy minun asioihini.\"\n\n\"Vanki on itse kertonut asian minulle ja oikeuteni on vapaasyntyisen\nmiehen oikeus suojella viatonta. Tulkaa esiin, tulkaa esiin!\" hän\nkääntyi näin sanoen salinovella viipyvään synkkään haamuun, \"ja puhukaa\nitse asianne.\"\n\nKuninkaallinen oli Belgstingin ryhti ja katsanto, kun hän astui saliin.\nJos huomio ennestään oli hereillä, niin nyt se kiihtyi huippuunsa.\nVieraat tulivat yhä lähemmäksi ja kävivät puolipiiriin päähenkilöiden\nympärille. Pentti ritaria lukuun ottamatta ei miehen esiintyminen\nkeneenkään niin vaikuttanut kuin Hannu kreiviin. Koko sielunsa hän\nnäytti kokoovan katseeseen, jonka loi mieheen, ja ympärillä olijoista\nvälittämättä hän astui kiivaasti askelen eteenpäin ja huudahti:\n\n\"Eerikki Bildstein!\"\n\nTämä nosti päätänsä ja loi kummastuneen ja kysyvän katseen kreiviin,\nmutta sitä seuraava hetkellinen hymy ilmaisi, että hänkin tunsi Hannu\nkreivin. Näin kului muutamia silmänräpäyksiä, joll'aikaa Pentti ritari\njonkun verran ennätti tointua hämmästyksestään. Salamansukkelasti hän\nkäsitti asemansa ja huomasi selvästi, että jos olisikin voinut ja\nuskaltanut uhoitella Engelbrektille ja tämän miehelle, Herman\nBermanille, niin hän itse olisi katkonut onnensa viimeisetkin rihmat,\njos olisi nyt riitautunut Hannu kreivin kanssa.\n\n\"Tätä miestä\", sanoi hän sen tähden ja rupesi kummastuneen näköiseksi\nja hänen viattomaksi tekeytymistään kaunisti vielä viha, jota hänen ei\nonnistunut täydellisesti hillitä, \"tätä miestä en tunne ... hän ei ole\nvankini!\"\n\n\"Ettekö tunne minua, Pentti ritari?\" kysyi Belgsting selvästi ilmaisten\nmitä suurinta ja musertavinta halveksimista. \"Eikä kumminkaan ole\nkauvan siitä kun puhelimme juuri tässä salissa, vaikka silloin seisoin\nedessänne kahleissa.\"\n\n\"Te erehdytte\", karjasi ritari säihkyvin katsein, \"jos jotakin\nsellaista on tapahtunut, niin on joku palvelijoistani sen tehnyt, ja\nhän on siitä saava kovan rangaistuksen.\"\n\n\"Olipa niin tai näin, niin tulen tänne\", jatkoi Belgsting, \"ottaakseni\njälleen kahleeni tuolla tornissa. Minua ei juuri mikään enää houkuttele\nmaailmalle, yhden tarkoitusperän tahdon vielä saavuttaa ja sitten\nkuolla ... senhän tähden käytin hyväkseni tarjoustanne taikka\npalvelijanne tarjousta, jos mieluummin niin tahdotte, ja otin muutaman\nystäväni sijaani panttivangiksi, kunnes palaisin ... se mies ei saa\nkauvemmin minun tähteni virua teidän tornissanne.\"\n\n\"Panttivanki!\" huudahti Pentti ritari tarvitsematta enää kummastustaan\nteeskennellä, \"te laskette ongelmoita ... koska te minun puolestani\nolette vapaa, ei minulla liene oikeutta ottaa panttivankia teidän\nsijastanne ... kuule\", huusi hän muutamaan läheiseen huoneeseen päin ja\nsieltä tulikin palvelijapoika, \"sano voudilleni, että hän heti tuokoon\ntänne ylös vangin, joka kuuluu olevan tornissa, mutta kahleet jääkööt\nsinne.\"\n\nPalvelijapoika poistui ja nyt seuraavalla odotusajalla Hannu kreivi\nveti Belgstingin syrjään ja rupesi hänen kanssansa vilkkaaseen\nkeskusteluun. Toisella puolen näki Herman Berman, jonka kanssa herra\nKaarlo Knuutinpoika samoin vilkkaasti puheli, kreivin tyttären ja hänen\nrinnallaan ylpeän, hillittömän Maunu Pentinpojan. Marski huomasi\nihmeekseen nuoren miehen käyneen hajamieliseksi, mutta seuraten hänen\nkatseensa suuntaa hän heti näki ja arvasi syyn. Hänen kasvonilmeistään\nei kuitenkaan käynyt selville, lisäsikö tämä seikka vai vähensi sitä\nhyvää, mitä hän tuosta nuoresta miehestä oli luullut. Ainoastaan kerran\nkun kauniin kreivintyttären silmä näytti hakevan Hermania, mutta\nyht'äkkiä kääntyi pois, kun kohtasi marskin katseen, synkistyivät tämän\nkasvonpiirteet. Myöskin Maunu Pentinpoika näkyi huomaavan, kuinka\nkreivintyttären silmä nyt hehkui tavatonta hohdetta, ja hän sinkautti\njulmistuneen, miekkasille vaativan katseen Herman Bermania kohti, joka\nkyllä sen huomasi, mutta ei näyttänyt sitä tarkkaavan.\n\nSilloin astui linnanvouti sisälle ja aivan hänen perässään kookas,\nroteva talonpoika. Kaikkien katseet kääntyivät taas Pentti ritariin.\n\n\"Tässä on vanki, ankara ritari\", änkytti pöhnäinen vouti tuskin\nuskaltaen katsettaan lattiasta kohottaa, \"kuinka hän on joutunut tuon\ntoisen sijaan, siitä tehköön itse selvän.\"\n\n\"Eelovi\", huudahti ritari, \"sinä, uskollinen palvelijani.\"\n\n\"Uskollinen olen kai ollut\", vastasi Eelovi, \"mutta ainoastaan siinä,\nettä olen pitänyt sanani Belgstingille ja Engelbrektille.\"\n\nHän aikoi sen jälkeen ruveta selvittämään, mitä hän oli ritarin\nvangille tehnyt, mutta hänet keskeytti ritari, joka ei helposti\nymmärrettävistä syistä tahtonut tähän asiaan koskettavan enempää kuin\njo oli tapahtunut. Hän kysyi sen tähden jyrkästi:\n\n\"Sano minulle, Eelovi, jos tiedät, kuka tuon pelastamasi miehen on\ntorniini tuonut?\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", vastasi Eelovi arvelematta, \"kirjurisi Martti ja\npitkä Maunu sen ovat tehneet!\"\n\n\"No hyvä\", karjaisi ritari, \"heitä rankaisen ansion mukaan. Vie heidät\nheti torniin, vouti, huomenna tuomitsen heidät.\"\n\n\"Vielä sana, ritari\", keskeytti tällöin Herman Berman, \"Engelbrektin\nnimessä vaadin haltuuni nämä miehet. Kirjuri-Martti on karannut\nEngelbrektin vankilasta ja pitkä Maunu on seurannut Borganäsin voutia,\nJuhani Walea, ja auttanut häntä rikkomaan Stegeborgin pakkosovintoa.\"\n\nRitari näytti näiden tyynesti ja päättävästi lausuttujen sanain\njohdosta joutuvan aivan suunniltaan. Mutta Herman Berman jatkoi:\n\n\"Vielä tuon teille käskyn Engelbrektiltä. Se koskee miehiänne, joita\nhän on turhaan odotellut Nyköpingin edustalle leiriin. Hän käskee\nsanomaan, että jolleivät miehenne neljänkolmatta tunnin kuluttua ole\nmääräpaikassa, te pakotatte hänet pitämään teitä valtakunnan\nvihollisena. Mielestäni teette oikein, jos nyt käskette miehenne\nratsaille ja matkalle minun kanssani sekä annatte nuo karkulaiset\nvietäviksemme.\"\n\n\"Mitä rikollisiin tulee\", änkytti Pentti ritari kurkkuun\ntakertelevalla äänellä, \"jätän ne Engelbrektille, sitten kuin he ensin\novat kärsineet sen rangaistuksen, jonka aion heille määrätä; toisista\nmiehistä taas tahdon itse vastata Engelbrektille. Ja nyt\", lisäsi hän\nvähän vaiti oltuaan, \"palatkoon ilo saliini ... tanssimaan, tanssimaan,\narvoisat ritarit ja neidit; liian kauvan on jo tätä väliaikaa\nkestänyt!\"\n\nTämän sanottuaan Pentti herra kääntyi Hermaniin selin ja poistui\nviereiseen huoneeseen samalla viitaten muutamassa salin nurkassa\noleville soittajille, että heidän piti ruveta soittamaan. He\ntottelivatkin heti käskyä ja salissa syntyi liikettä, joka\nerinomaisesti auttoi tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä ja palauttamaan\ntasapainoa. Kohta nähtiinkin joukon nuoria herroja ja arvoisia neitejä\nparittain astuvan saliin käydäkseen karkeloon.\n\nTällä välin oli Maunu Pentinpoika lähestynyt Hermania ja juuri tanssin\nalkaessa sanoi kähisten tämän korvaan:\n\n\"Puutarhassa tanssin loputtua!\"\n\nSen jälkeen hän kiiruhti pois ja alkoi tanssia oikein mielihalulla tai\nkenties oikeammin epätoivoissaan. Herman seisoi hetkisen katselemassa,\nmutta turhaan hänen silmänsä hakivat sitä vierasta, jota ne mieluimmin\nolisivat tahtoneet katsella. Hän oli naistenhuoneessa ja oli sekä Maunu\nherran että kaikkien muiden pyytäessä kieltäytynyt lähtemästä tanssiin.\nMutta vihdoin kävi Hermanista huone liian helteiseksi ja sisällä\nvallitseva ilo kovin tuskastuttavaksi hänen mielelleen. Hän riensi ulos\nja kiiruhti puutarhaan.\n\nHannu kreivi, joka koko ajan oli puhellut Belgstingin kanssa, lähestyi\nmyöskin ovea ja veti hänet mukaansa. Aivan oven takana seisoi Eelovi.\nTämä seurasi heti Belgstingiä ja kerran kun ei yhtään Pentti ritarin\npalvelijaa näkynyt käytävässä, kuiskasi tälle:\n\n\"Elä eroa kreivistä, Belgsting ... täällä on väijytyksiä kaikkialla!\"\n\nNäin sanoen hän meni tyynenä ja ajattelemattoman näköisenä alas\nkartanolle. Siellä oli muutamia palvelijoita hevosten selässä ja Erkki,\njonka hän hyvin tunsi, piteli Brandia ohjaksista, kun taas sitä\nhevosta, jolla Belgsting oli ratsastanut, muuan palvelijoista piteli.\n\n\"Pidä tarkka huoli hevosista, Erkki\", kuiskasi hän tälle, \"eläkä salli\nkenenkään vieraan lähestyä niitä! En tiedä, mutta minä pelkään täällä\njokaista tuulenpuuskaakin.\"\n\nHannu kreivi ja Belgsting ilmautuivat nyt linnanportaille. He astuivat\nääneti ratsumiesten ohitse puutarhaan vievälle häkkiportille. Kohta sen\njälkeen nähtiin herra Maunu Pentinpojankin rientoaskelin kiiruhtavan\nportaita alas ja poikki pihamaan sekä katoavan tuosta pienestä\nhäkkiportista.\n\nPuutarha ei ollut iso, mutta sillä oli kaunis asema linnan ja rannan\nvälillä. Häkkiportti vei muutamaan muurikäytävään, jonka ulkopuolisen\naukon saattoi tarpeen tullen sulkea. Joutuisasti Maunu herra riensi\npaljaitten puiden välitse ja löysikin muutamalta rannan aukeamalta\nhaettavansa. Herman seisoi katselemassa aavaa Mälaria peittävää\nlumikenttää, jonka pinnalla kuu kimalteli honkametsän takaa\nnoustessaan. Soiton sävelet kuuluivat rannalle asti ja oli kuin kuun\nsäteet olisivat ilosta hyppineet ne tavatessaan. Mutta kaikki oli\nsentään niin kylmää ja autiota, kaikki tämä kuvasi hänen omaa\nkohtaloansa, peitti kuin hautaan hänen nuoren sydämensä runsaat\nonnenunelmat.\n\n\"Paljasta miekkasi, Herman\", sähähti ääni hänen korvaansa, \"ja kiitä\nkaikkia hyvänsuovia pyhimyksiä siitä, että annan sinulle siihen aikaa,\nsillä päätäni kuumentaa ja minun olisi ehkä pikemmin pitänyt pistää\nsinut kuoliaaksi kuin koiran.\"\n\nHerman hypähti syrjään ja ennätti töin tuskin saada miekkansa tupesta\npuolustaakseen itseään. Hän käytteli kuitenkin mainiosti miekkaa,\nniin että hänelle harva vertoja veti, ja tuotti siinä kunniaa\nkasvattajilleen, sekä Engelbrektille että Johannekselle. Tosin hän\nvielä oli vähän heikko haavansa takia eikäpä oikein ritarillinen mieli\nolisikaan tahtonut vaatia kaksintaisteluun näin erilaisissa oloissa,\njolloin taistelu oli tuleva epätasaiseksi ja kaikkien ihmislaskujen\nmukaan päättyvä vahvemman eduksi, mutta hänen taitavuutensa korvasi\npuuttuvan voiman, joka seikka suuresti suututti hyökkääjää ehkä\nuseammastakin kuin yhdestä syystä.\n\n\"Ritarin tavoin ette puhu nyt enempää kuin viimeksi tavatessammekaan,\nMaunu Pentinpoika, kuitenkin olette saava tahtonne täytetyksi\", sanoi\nHerman ja vastasi ritarin tuimiin ja painaviin iskuihin, jotka\nkuitenkaan eivät kyenneet tekemään mitään vahinkoa.\n\nNähtävästi koetti Herman jollakin taitavalla käänteellä saada lyödyksi\nmiekan vastustajansa kädestä ja siten hänet aseettomaksi, mutta tämä ei\nonnistunut. Sen sijaan hän puolestaan rupesi käymään ryntäyksiin ja\npakotti Maunua peräytymään askel askeleelta, kunnes hän vihdoin lankesi\nkannuksen tartuttua kiinni tuulen taittamaan ja maahan jäätyneeseen\npuunoksaan. Herman laski heti miekkansa ja odotteli taistelun\njatkamista, sitten kuin ritari olisi ennättänyt nousta pystyyn, ja\nhänen ajatuksensa olivat niin kiinni taistelun päämäärässä, sekä\nlähemmässä että etäisemmässä, ett'ei hän huomannut, kuinka kaksi\nliikkuvaa varjoa siirtyi hänen jalkainsa editse täyttäen puitten\nlatvain muodostamain varjoristikkojen välipaikat.\n\n\"Auta minut pystyyn\", huusi silloin Maunu, ja Herman riensi esiin ja\naivan hänen perässään nuo molemmat varjot.\n\nPaikka, johon Maunu oli langennut, oli äkkivieru aina järveen asti. Oli\nsen tähden hänelle onneksi, että kannus oli tarttunut niin kovasti\noksaan ja että tämä oli niin kovaan jäätynyt, sillä muutoin hän\nepäilemättä olisi keikahtanut nurin niskoin alas syvyyteen. Turpeen\nreunasta lähtien oli kallio jääkuoren peitossa, niin että se oli\nlasivuoren näköinen. Senpä tähden Maunun olikin mahdoton auttaa\nitseänsä.\n\nHerman otti miekan vasempaan käteensä ja riensi esiin sekä ojensi\nhänelle oikean kätensä, johon Maunu suonenvedontapaisesti tarttui\nvasemmuksellaan. Oikea käsi puristi kovasti tikarin vartta, jonka hän\näkisti oli temmannut vyöstään ja jonka terä kimalteli hänen sivullaan\nkuutamossa kuin käärmeen pistin.\n\n\"Oletteko loukannut oikean kätenne, Maunu, koska jätätte miekkanne\nmaahan\", kysyi Herman vetäen hänet ylös.\n\nMaunu ei vastannut, mutta juuri kun hän tunsi olevansa sellaisessa\nasennossa, että hän itse voi päästä ylös, ja Hermanin kumartuessa\nottamaan hänen miekkaansa välähti tikarinterä ja painui Hermanin\nrintaan. Tämä kaatui syrjään ja Maunu hyppäsi ylös.\n\n\"Nyt et enää hione hampaitasi, koira, vielä vähemmin mahtanet haukkua\",\nölisi julmuri päästäen kamalan riemuhuudon.\n\n\"Ja te olette kaikiksi ajoiksi tehnyt itsenne arvottomaksi\nritarinvitjoja kantamaan, Maunu Pentinpoika\", sanoi järeä ääni hänen\ntakanaan.\n\nMaunu vavahti. Hannu kreivi se oli häntä puhutellut. Hän aikoi paeta,\nmutta rautakoura tarttui hänen käteensä ja piti häntä kuin\nruuvipenkissä. Hannu kreivi oli nuo surmaavat sanat lausuessaan\nsyöksynyt Hermanin luokse ja saapuikin viime hetkellä pelastamaan hänet\nliukahtamasta alas järveen, joka oli maan rajasta sulana. Kreivi\ntarttui häntä jalkaan ja veti häntä varovasti ylöspäin, kunnes yletti\nkiinni hänen vyötäisiinsä, jolloin hän suureksi ilokseen huomasi\nHermanin oikeaan käteensä nojaten nousevan polvilleen.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän seisoi pystyssä kreivin ja molempien toisten\nedessä. Hän oli kalpea ja tikari oli vielä hänen rinnassaan, mutta\naivan tikarinvarren vieressä riippui kultavitjoissa sormus, jonka\nkallisarvoinen kivi välähti kreivin silmiin. Tikarinkärki oli viiltänyt\nhalki vaatteen, ennen kuin upposi kovempiin osiin.\n\nOli vaikea sanoa, sormusko vai tikarinvarsi se enemmän herätti kreivin\nhuomiota. Mutta Herman tarttui varmalla kädellä jälkimmäiseen ja\ntempasi ulos tikarin sekä viskasi sen tuon hämmästyneen murhaajan\njalkain eteen.\n\n\"Tuossa on murha-aseenne, Maunu Pentinpoika\", sanoi hän, \"ja kiittäkää\nJumalan äitiä siitä, että minä sain niin pahan haavan muurilla\nNyköpingin edustalla, että minun vielä täytyy pitää nahkavyötä ihotakin\nalla!\"\n\nMutta sormuksella, joka vielä välkkyi Hermanin ryntäillä, näytti olevan\nsalainen voima, koska se niin valtavasti Hannu kreiviin vaikutti. Hän\nveti Hermanin vähän syrjään ja kiihkoisesti hänen käteensä tarttuen\nkysyi:\n\n\"Sanokaa minulle, Herman, mistä olette saanut tuon sormuksen?\"\n\n\"Isältäni\", vastasi Herman ja koetti taas piiloittaa tuon\nkallisarvoisen kapineen, mutta pidättyi siitä, kun kreivi kummallisin\nliikkein painoi päänsä käsiinsä ja seisoi hetken ajan sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Richissa, Richissa parka!\" kuiskasi hän sen jälkeen kovan\nmielenliikutuksen valtaamana, \"kuinka sydämesi lieneekään kärsinyt ...\nte olette siis Juhanin ja Richissan poika, Herman?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi Herman käyden myöskin surulliseksi muistellessaan\nisäänsä ja äitiänsä ynnä sitä kauheata taistelua, mikä heillä oli\nelämässä kestettävänä. \"Kun isäni läksi matkalle pyhään maahan, jätti\nhän tämän sormuksen Engelbrektille pyytäen häntä sitä minulle\nantamaan!\"\n\n\"Sormus on minun sukuni kalleuksia\", jatkoi kreivi, \"eikä sitä kukaan\nsiihen kuulumaton voi kantaa surmaansa saamatta, sellainen on tarina.\nSe on ollut minun kädessäni ja minä annoin sen isällesi kerran, kun hän\nmuutamalla teollaan teki itsensä sukulaisen arvoiseksi, jommoiseksi hän\nsitä paitsi tuli naidessaan Richissan. Siis olemme mekin sukulaisia,\nHerman...!\"\n\nVoimatta mielenliikutustaan hillitä levitti kreivi kätensä ja painoi\nHermanin rintaansa vasten.\n\n\"Ja Hannu kreivi tahtoo koko maailman kuullen sinut sukulaisekseen\ntunnustaa, sillä sen sinä olet ansainnut\", lisäsi kreivi vakaasti.\n\n\"Niinpä on teillä siihen erinomainen tilaisuus tänä iltana, kreivi\",\nkähisi Maunu Pentinpoika, joka ei enää voinut hillitä vihaansa sen\njohdosta, mitä Hannu kreivi hänen silmäinsä edessä oli sanonut ja\ntehnyt ikään kuin häntä nimenomaan pilkatakseen ja repiäkseen rikki\nhänen sydämensä aikeet.\n\nSamassa kuului joutuisia askeleita lähestyvän puutarhan puolelta ja\nkohta tulivatkin Pentti ritari ja herra Kaarlo Knuutinpoika näkyviin.\n\n\"Täällähän teidät tapaan, Hannu kreivi\", huudahti edellinen yht'äkkiä\npysähtyen, kun niin odottamatta näki poikansa ja Hermanin sekä entisen\nvankinsa yhdessä; mutta hän lisäsi varsin ujostelematta, \"nyt ryhdytään\nparhaillaan tanssimaan luhdinkäytävällä enkä minä hellitä, kreivi,\nennen kuin yhdytte juomaan tyttärenne ja poikani kihlajaiskarkelon\nmaljan...\"\n\n\"Kiitos vaan\", vastasi kreivi juhlallisesti, \"mutta siitä karkelosta ei\nkoskaan tulle mitään!\"\n\n\"Mitä sanotte, kreivi\", keskeytti ritari äänellä, joka osotti kreivin\nvastauksen koskeneen kovasti. \"Ettehän toki aikone rikkoa juhlallisesti\nantamaanne lupausta.\"\n\n\"Mitä lupaan rehelliselle miehelle, olipa hän ritari tai muu, sitä en\nkoskaan riko, vaikka henkeni menköön\", sanoi Hannu kreivi ja loi\nhämmästyneeseen ritariin uljaan katseen, \"mutta häpeä olisi pitää\nsanaansa maantierosvolle eli sen vertaiselle, joka ritarin haamussa on\nlupauksen saanut. Te tiedätte parhaiten itse, Pentti ritari, kuinka\nsanani ovat selitettävät, ja poikanne tietää sen vielä paremmin.\"\n\nKreivi otti Hermanin käden kainaloonsa ja poistui kiireesti. Heitä\nseurasi Belgsting ja myöskin Kaarlo Knuutinpoika, joka niin pian kuin\nmahdollista tahtoi päästä näkemästä sukulaistensa häpeää. Pentti ritari\noli aivan typertynyt. Jos myrkyllinen nuoli olisi sattunut keskelle\nhänen sydäntänsä, niin tuskinpa olisi sen haava niin valtavasti\nvaikuttanut.\n\nPoikakin oli hetkisen puhumatonna, mutta kohta hän irvisti kamalasti ja\nisäänsä lähestyen kuiskasi:\n\n\"Se on Engelbrektin tekoa!\"\n\nVanhus säpsähti ja löi otsaansa.\n\n\"Niin alkakoon sitten vaino toden teolla minun ja tuon kirotun miehen\nvälillä!\"\n\n\"Ja kaikki pyhimykset kuulkoot valani ja kalvetkoot siitä\", lisäsi\nMaunu Pentinpoika, \"en aio levätä, ennen kuin olen nähnyt tuon pienen\nmiehen sydänveren vuotavan!\"\n\nHurjan rajusti hän sen jälkeen otti isäänsä kädestä ja veti hänet\nlinnaan.\n\n\"Nyt pitoihin ja tanssiin, isä, viekkaasti tässä on meneteltävä, sillä\nmuutoin olisi taistelu liian epätasainen. Ennen kaikkea tulee meidän\nestää noita vapautettuja vankeja käyttämästä hyväkseen vapauttaan!\"\n\n\"Siitä on jo huolta pidetty\", vastasi Pentti herra jääkylmästi.\n\nHe astuivat kohta sen jälkeen linnan ja muurin väliselle aukealle ja\nhäkkiporttia jälestään sulkiessaan he näkivät kaksi haamua rientävän\nporttitornia kohti.\n\nMaunu näki ja tunsi toisen heti -- se oli Belgsting, toinen oli naisen\nhaamu -- ja hän huusi äänellä, joka tuntui voivan tunkea linnan\nkaikkien muurien lävitse:\n\n\"Vetäkää ylös nostosilta!\"\n\n\"Vetäkää ylös nostosilta!\" huusivat samalla kertaa useat muut äänet ja\npitkä Maunu ynnä Kirjuri-Martti näkyivät palvelijajoukon seuraamina\nsyöksyvän porttitornia kohti.\n\nPorttiholviin saavuttuaan sekä Maunu herra että nuo molemmat toiset\nnäkivät kaksi palvelijaa seisovan irti kiskaistut sillanvitjat kädessä\nja kaukana metsänrinnassa näkyivät vielä molemmat pakolaiset.\n\nLinnanportailla sitten isä ja poika saivat tietää, että Hannu kreivi\ntyttärineen heti puutarhasta palattuaan oli lähtenyt linnasta, vieläpä\nniin kiireesti, ett'ei ollut malttanut odottaa tyttärensä rekeä, vaan\npannut hänet istumaan sen hevosen selkään, jolla Belgsting Herman\nBermanin kanssa linnaan tullessaan oli ratsastanut.\n\n\n\n\nIX.\n\nYö ja Päivä.\n\n\nBelgsting oli tavannut Eelovin häkkiportilla Hannu kreivin ja toisten\nkanssa puutarhasta palatessaan ja Eelovi oli uudelleen kuiskaten\nkehottanut häntä olemaan varoillaan ja pysytteleimään tuolla aukealla\npaikalla. Sen jälkeen Eelovi oli kadonnut tallin puolelle. Sitten Hannu\nkreivi ja Herman Berman olivat poistuneet ja Belgsting oli saanut\nvilahdukselta nähdä tytärtään. Hän oli huutanut tätä ja tämä oli\npysähtynyt, mutta heti taas jatkanut hiipimistään synkimpään\nvarjopaikkaan. Belgsting oli silloin mennyt perässä ja nähnyt Kirstin\nhiipivän talliin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\n\nTultuaan sinne ja turhaan koeteltuaan temmata auki ovea hän riensi\nviereiselle ovelle siitä päästäkseen sisään ja kuuli silloin äänen,\njosta tunsi Kirjuri-Martin, huutavan: \"ota kiinni tyttö, hänen avullaan\nsaamme parhaiten kiinni isän\", ja kuuli sitten Eelovin äänen ja hevosen\npotkimista. Yht'äkkiä tallinovi taas kimmahti auki ja Kirsti pakeni\nkartanolle päin. Belgsting riensi hänen perästään eikä huomannut, että\npitkä Maunu ja pari palvelijaa olivat vanginneet Eelovin. Hän ei\nmyöskään tarkannut, että joukko palvelijoita ryntäsi ulos muutamasta\nlinnantornin huoneesta ja ajoi häntä takaa. Hän ei välittänyt muusta\nkuin tyttärestään. Eelovin huolenpidon takia ei porttitornin\npalvelijainkaan onnistunut täyttää Pentti ritarin jo edeltäkäsin\nantamaa käskyä nostosillan ylösvetämisestä.\n\nKohta Belgsting saavutti tyttärensä, joka voimatonna oli vaipunut\nmuutaman kiven juurelle metsään, ja hoiteli häntä niin hyvin kuin voi.\nSitten he levähtämättä taas jatkoivat kulkuansa etelään päin. Vasta\naamun valjettua hän meni muutamaan syrjäiseen mökkiin lepäämään, mutta\nillan tullen hän taas alkoi vaelluksensa.\n\n\"Engelbrektin luokse, Engelbrektin luokse\", kuiskasi hän rohkaisten\ntyttärelleen, joka merkillistä kyllä ei enää häntä niin kovin\narastellut. \"Hänen luonansa tulet sinä taas terveeksi ja isäsikin on\nsaava rauhan!\"\n\nJa sitten he astuivat. Ja olipa yö kuinka pimeä ja tuuli kuinka kylmä\ntahansa, yhä tuo voimakas mies varmoin askelin polki kovaa polkua,\nusein kantaen tytärtään ikään kuin pientä lasta.\n\nVarhain aamulla hän lähestyi Stegeborgin edustalla olevaa\ntalonpoikaisleiriä. Täällä oli Erengisle Niilonpoika päällikkönä. Hän\noli sen Niilo Erengislenpojan poika, joka 1434 sai Ringstaholman\nEngelbrektiltä, ja oli nyt naimisissa Olavi Akselinpojan (Tott)\ntyttären, Brita Olavintyttären kanssa.\n\n\"Täällä olemme oleksineet pari viikkoa\", selitti vanhanpuolinen\ntalonpoika, jolta Belgsting kyseli. \"Engelbrekt oli kutsunut meidät\nitägötit vastaansa Söderköpingiin, mutta panikin Ringstaholman\nErengisle herran päälliköksemme ja vaelsi Tjustia kohti puhutellakseen\nsiellä talonpoikia. Joukko herroja oli nyt hänen muassaan, herra Bo\nKnuutinpoika (Grip), herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä), herra\nGottskalk Pentinpoika (Ulf) ja herra Kustavi Laurinpoika (Snakenborg),\nniin että näkyy herrain täytyneen langeta hänen jalkainsa juureen.\"\n\n\"Entä vuoritilalliset\", kysyi Belgsting, \"kutka heistä olivat häntä\nlähinnä?\"\n\n\"Samat, luullakseni, jotka hänen ensi kertaa vaeltaessaan ympäri\nvaltakunnan; erittäin huomasin Juhani Antinpojan ja Kettilin!\"\n\n\"Kettilin?\" toisti Belgsting, \"sotajoukossa on monta sen nimistä...\"\n\n\"Piispanvuoren Kettilin\", selitti talonpoika.\n\nPäivällä levättyään leirissä Belgsting taas yön lähetessä tarttui\nmatkasauvaansa ja kulki edelleen.\n\nHänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut\nStegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut\npäälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.\n\nBelgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa\nEngelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut\nratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin\nhänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi\nja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa\ntoivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja\nkieltäymistä.\n\nKalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen\nsijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen\nleirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä\nmuutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä\nmiehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo\nSteninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne.\nBlekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä\noli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja\nLänsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi\nsieltä Smålannin metsiin.\n\nMutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin\nnoihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan\nsaapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä -- Engelbrekt oli\njättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut\npiiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut\nSkåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla\nkuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan\nmainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin.\nMyöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että\nVarbergin ruotsalaisten käsissä.\n\nMuutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun\nhänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään,\nlakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui\nerään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa\nnojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja\npuhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe\nhänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan\ntoisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli\nhänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen\nmäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies\nnäytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman\nBerman.\n\nHe tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka\nBelgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.\n\n\"Kulkuni on toivioretki\", vastasi hän, \"ja Jumala ja Pyhä Eerikki\nsuokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen\nseurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole\nhäntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet,\nja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!\"\n\nHerman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.\n\n\"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin\", sanoi hän, \"jollette ennen, niin\nainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion\nmennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun\nseurassani, Belgsting ... arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun\nlähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä\nEerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden\npohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin\nlinnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan\nhaltuun.\"\n\nMyöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi\nnäki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua,\nja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä\nja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli\nehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi:\n\n\"Onko Hannu kreivi jo matkustanut kuninkaan luokse?\"\n\n\"Ei\", vastasi Herman ja pyöräytti Brandia sävähtäen punaiseksi\nposkiltaan, \"-- hän on vielä Tukholmassa ja lähtenee sieltä meritse\nStralsundiin.\"\n\n\"Tunnenpa nuorukaisen, joka mielellään olisi sillä matkalla mukana ...\nniin, niin, elä julmistu noin\", lisäsi hän yht'äkkiä käyden juhlallisen\nvakavaksi, \"Belgsting kiittää sinua monesta reippaasta teosta, ja\nvaikk'eivät onnentoivotukseni paljoa maksakkaan, eivät täällä alhaalla\neivätkä tuolla ylhäällä, sillä Belgstingin sydän on ollut kova, niin\ntulee niitä kuitenkin sinulle mitä runsaimmassa määrin.\"\n\nKirsti, joka sillä välin oli jalkainsa juuresta poiminut muutamia\nkevätauringon esiin houkuttelemia kukkia, nousi äkisti ylös ja ojensi\nne Hermanille.\n\n\"Agnekselle\", sanoi hän, \"piiloita ne hyvin, ne Kirsti antaa\nmorsiuslahjaksi!\"\n\nJa sitten hän hävisi puiden sekaan mäen taakse. Herman puristi\nmielenliikutuksen valtaamana Belgstingin kättä.\n\n\"Se asia, jota nyt olet tarkoittannt, Belgsting\", sanoi hän, \"on vielä\ntietymättömissä.\"\n\nSen enempää ei tästä asiasta puhuttu. Sitten kuin Belgsting oli\nkieltäytynyt hakemasta majaa kaupungista, erosivat he toisistaan.\nBelgsting jatkoi kulkuansa pohjoiseen päin, ensin Alfsborgiin -- jossa\nMattis von Kolen oli pakotettu luopumaan läänistä, vaikka olikin saanut\npitää linnan -- ja sieltä Axevallaan. Täällä hän kuuli surusanoman,\nettä Engelbrektiä yht'äkkiä oli kohdannut tauti, mutta että hän pari\npäivää sitten oli sen verran parantunut, että oli matkustanut\nÖrebrohon, vaikka hän vielä silloin oli niin heikko, että tuskin voi\nistua hevosen selässä.\n\nRaskailla mielin Belgsting läksi Axevallasta ja kulki Tivedenille päin.\nPäästyään tämän metsäisen vuoren ylitse ja tultuaan taas Nerikeen hänen\ntäytyi pyrkiä yksinäisemmille metsäpoluille, koska hän pelkäsi\njoutuvansa jonkun Yö ja Päivä-suvun herrain lähettilään käsiin; suvun\nperintökartano, Göksholma, sijaitsi täällä Hjalmarin etelärannalla,\nainoastaan parin peninkulman päässä Örebrosta. Jos hän vaan sai\nvältetyksi tältä puolen epäilemättä uhkaavan vaaran, tiesi hän nyt\nvarmaan lähestyvänsä toivioretkensä määräpaikkaa, ja tämä tieto\nkartutti hänen voimiaan.\n\nAuringon noustessa toukokuun 3 p:nä hän astui aukealle Ekebyn suon\neteläpuolella ja kulki sitä harjua kohti, joka suon itäpuolitse jatkuu\npohjoiseen päin Kumlasta aina Örebrohon saakka. Tällä harjulla kulki\ntie pohjoista kohti ja tuona varhaisena aamuhetkenä Belgsting uskalsi\nseurata sitä, koska siltä näki laajalti ympäristöä. Pohjoisesta näkyi\nMo-harjun kirkko ja idästä Mo-järvi. Hän meni tämän rannalle etsiäkseen\nsieltä venettä, koska hänen muutoin täytyi joko yhä edelleen kulkea\ntätä vaarallista harjutietä taikka kiertää Ekebyn suo ja sen\nlänsipuolitse lähestyä Örebrota.\n\nRannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen\nympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen\nsydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä\nkaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin\nhän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen\nnäki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet,\nmutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät.\nKatselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja\nhajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas\nlähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen\nja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen\npäiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen\ntäysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen\npolveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat\naironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.\n\nBelgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti\nhäneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun,\nhän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan\naluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi\nhänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille\nkasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka\npuut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä\nsen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku\nsalainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta,\ntäytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten\nsynnyttämä töminä herätti hänet horroksista.\n\nHän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni\njoukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti\nrinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi\nratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle\nselvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien,\nkun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata\nhänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten\nantautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.\n\nSilloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen\npäin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman\naskelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot,\njotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen.\nKasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan\nvirittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut,\nsillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki\nEngelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään\nvoi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä\nmääräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen\ntähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan\nomia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään\ntakaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti\nhänet vallanneen.\n\nVakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä\nTäbyn kautta päästäkseen Örebrohon.\n\nAikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat\nvastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla\nhänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä\nterveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden\nkainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, --\nmikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti,\nettä isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei\nollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja\nvoimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään.\nTuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä,\nett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä\niloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.\n\nLinnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen\nkirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu\nKröpeliniltä -- joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä\nottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä -- että\nhän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin\nneuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli\ntoukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa\nkeskustella.\n\n\"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo\", sanoi Engelbrekt\nhymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, \"jo huomenna minun täytyy\nlähteä Tukholmaan.\"\n\n\"Niinpä minä lähden mukaasi\", vastasi vaimo luoden päättävän katseen\nmieheensä, \"nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen\nkuin taas olet päässyt täysiin voimiisi.\"\n\n\"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle ... etkö näe,\nvaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen\nkuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin\nasti.\"\n\n\"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!\"\n\nEngelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti\nhänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.\n\nTorventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan\nEngelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan\npalvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen,\njoka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.\n\nEngelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.\n\n\"Enpä luullut\", sanoi hän, \"herrasi tahtovan suosiolla käydä\npakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen\nmieltänsä ... parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja\nyksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin\nmilloinkaan.\"\n\nPalvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.\n\n\"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa\", sanoi hän\nhetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani\nAntinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. \"Jos kerran sellaiset\nmiehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee\nasiamme, ystävät, varmalla pohjalla.\"\n\n\"Minä vedän vanhaa virttäni\", vastasi Kettil, \"niin kauvan kuin saamme\npitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin\npääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin\nmeitä, talonpoikia!\"\n\n\"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut\", tarttui Engelbrekt\nlämpimästi puheeseen, \"minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme\nJumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä\nei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja\nuskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja\nsitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja\nrahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme,\nvaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja\nmeidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma\nmiehensä!\"\n\nKeskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta\nkukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt\npuhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti\ntehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan\npäätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun\nsitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan\nverroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua\nkorkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa\nvaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen\njalkainsa juureen.\n\nNäin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin\nräikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin\nastui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman\nhaltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää,\nvihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, -- ett'ei hän vilpittömänä\nystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.\n\n\"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt\", sanoi hän, \"kysymään,\nsaanko teiltä rauhaa valtakunnassa?\"\n\n\"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata\", virkkoi Engelbrekt vaivoin\nnousten seisomaan, \"jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa\nRuotsin valtakunnassa!\"\n\n\"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!\"\n\n\"Sen tiedän ... ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä\nkanta lakkaa!\"\n\nRitari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä\noli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se\nolikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin\nluonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin\nmieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa\nsyistä, sanoi ritari vihdoin:\n\n\"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista,\nvaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!\"\n\n\"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra\", puhkesi Engelbrekt sanomaan\nselvästi ilonhämmästyksen valtaamana, \"menettelette rehellisen\nruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa\nkokea!\"\n\nKaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi\npantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan\nvahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan\nneuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että\nPentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti\nherran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi\nläsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen\nalle.\n\n\"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa\", sanoi\nEngelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin\nkirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui\npyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili\nEngelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran\noli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja\nEngelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.\n\n\"Mutta oletteko niin terve, että voitte noudattaa neuvoston kutsua?\"\nkysyi ritari myötätuntoisuutta osottaen.\n\n\"Luulenpa olevani\", vastasi Engelbrekt.\n\n\"Niinpä neuvon teitä matkustamaan vesitse\", lisäsi ritari, \"ensin\nHjalmarin ja sitten Mälarin poikki; silloin teidän tarvitsee vaan lyhyt\nmatka ajaa hevosen selässä.\"\n\nEngelbrekt nyökäytti ystävällisesti päätänsä ritarin hyvänsuonnille.\n\n\"Jos tahdotte huomenna tulla vieraakseni Göksholmaan, on malja hyvää\nviiniä ja lämmin vuode teitä odottava.\"\n\nRitari kohotti näin sanoen maljansa, mutta ei ennättänyt saada\nEngelbrektiltä vastausta. Engelbrektin veli, Niilo, tuli rientävin\naskelin sisään ja kertoi, että mielipuoli Kirsti jollakin\nselittämättömällä tavalla oli tullut linnaan ja istui nyt muurin\nvierellä tahtomatta liikkua paikaltaan.\n\n\"Olisin tuonut hänet tänne\", sanoi hän, \"sillä hän tarvitsee hoitoa,\ntyttö raukka, mutta hän lykkää minut luotaan ja kuiskaa vaan sinun\nnimeäsi, Engelbrekt.\"\n\nEngelbrekt nousi vakavan näköisenä pöydästä. \"Belgstingin tytär ei saa\njäädä yön selkään Engelbrektin oven ulkopuolelle!\" virkkoi hän\nkainalosauvansa ottaen, \"minä puhuttelen itse häntä.\"\n\nHän läksi salista ja laskeutui linnanportaista; veli seurasi häntä.\nAlhaalla paistoi kuu pilvettömältä taivaalta ja Engelbrekt meni\nveljensä neuvoa seuraten linnanportin pielessä sijaitsevan\npienenpuoleisen rakennuksen taakse sille paikalle, jossa Kirsti oli.\nJuuri veljesten erotessa kuului taas torventoitahdus ja Niilo riensi\ntiedustamaan, kuka nyt pyrki linnaan.\n\nEngelbrekt löysi kohta haettavansa ja laskien kätensä hänen päähänsä\nsanoi lempeällä ja isällisellä äänellä: \"Kirsti, lapseni, tunnetko\nminut?\"\n\nTyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen\nkatseestaan kaikonnut.\n\n\"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi\", kuiskasi tyttö,\n\"sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa\nsaalista ... katso, tuolla ... tuolla!\"\n\nKirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat\nyli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin\nesineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui\neteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi\nhäntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt\nmitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi\nluullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.\n\n\"Veli\", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, \"sinua tapaamaan\non tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut ...\nneuvoin häntä menemään linnansaliin...\"\n\n\"Ja kuka on se vieras?\"\n\n\"Belgsting!\"\n\n\"Belgsting\", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.\n\n\"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän\nnousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että\ntuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä.\"\n\nMiehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli\näsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan\ntuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu\njuoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni\nhuusi:\n\n\"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!\"\n\nAivan ampujan jälessä juoksi Kirsti ja juuri kun edellinen oli aivan\nkaatuneen luona, heittihe hän luonnottomalta näyttävällä voimalla ja\nnotkeudella hänen päällensä ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa.\nNiilo Engelbrektinpoika oli heti tytön rinnalla ja sai töin tuskin\nhänet temmatuksi irti ampujasta. Tämä oli milt'ei hengiltä kuristunut\nja hänen silmänsä tuijottivat hurjasti ympärilleen. Mutta Kirsti kiskoi\nauki hänen takkinsa ja kuutamossa näkyivät hopeavitjat välkkyvän\nampujan kaulassa. Ennen kuin Niilo sai estetyksi, oli hän temmannut\nvitjat mieheltä.\n\nNyt oli Engelbrekt kainalosauvojensa varassa päässyt perille. Hän näki\ntytön olevan polvillaan ja käsillään kohottavan ylös noita välkkyviä\nvitjoja, ikään kuin kiittäen korkeinta siitä, että oli voittanut.\nEngelbrekt voi kuitenkin vaan katsahtaa häneen. Koko hänen sielunsa oli\nkiintynyt tuohon kookkaaseen, vahvaan mieheen, joka kädellään portaiden\npatsaasta pidellen ja päätä rintaansa vasten nojaten istui tai puoleksi\nmakasi hänen asuntonsa kynnyksellä. Hän kumartui katsomaan, mutta\nponnahti äkkiä takaisin, kun näki miehen vasemmassa kyljessä vielä\nväräjävän nuolenvarren. Se oli vaskinen ja hopealla kirjailtu. Käsi\notsalla hän suuntasi katseensa korkeuteen.\n\n\"Haa, Eerikki, Eerikki\", hän puhkesi sanomaan, \"olen siis tehnyt\nsinulle väärin ... ja sinun täytyi hengelläsi todistaa viattomuutesi.\"\nJättiläinen nosti päätänsä, kun kuuli Engelbrektin äänen eivätkä\nkoskaan olleet nämä säännölliset loistaneet niin kauniina kuin nyt.\nRaukea hymy ilmautui hänen huulilleen ja hän ojensi kätensä.\n\n\"Milloin teit Belgstingille väärin, Engelbrekt?\" sanoi hän, \"minähän\nolen kulkenut jälkiäsi Nyköpingistä tänne saakka parantaakseni kovaa\nsydäntäni ja sopiakseni sinun kanssasi... Minun toivioretkeni ei ollut\npitkä eikä vaikea, sillä minä olen kulkenut alla tuulen ja ilma on\nollut täynnä sinun ylistystäsi ... täällä oli matkani määrä eikä kuolo\nvoinut kohdata minua onnellisemmalla hetkellä kuin täällä!...\nEngelbrekt ... olen tehnyt sinulle väärin ja kova sydämeni oli soaistu,\nkunnes ilkiö itse tunnusti katalan tekonsa... Voi minua, voi minua!\nystävän neuvoja halveksuin ja sen tähden olen tässä niin kurjana, niin\nkurjana ... minulla on kaksi lasta ja kuitenkin olen lapseton.\"\n\n\"Ole huoleti, Eerikki\", sanoi Engelbrekt ja kumartui kuolevaa\nlähemmäksi, \"sydämissämme olemme aina olleet ystäviä ja sen tähden\nolemme suoneet toisillemme hyvää sittenkin kun nurjat voimat erottivat\nmeidät. Sentään kiitän Jumalaa ja hänen pyhimyksiään siitä, että\nerhetys haihtui, niin että taas voimme ojentaa toisillemme käden! Mitä\nKirstiä uhkaavasta kohtalosta tiesin, sen olin saanut kuulla kuolevalta\nenkä saanut sitä ilmaista. En voinut tehdä muuta kuin ystävyyteni\nnimessä pyytää sinua ajamaan pois hänen häijyn kosijansa.\"\n\n\"Sen tiedän, sen tiedän\", änkytti ystävä, \"ja miksi valitankaan\nkurjuutta, kun minulla on ollut sellainen ystävä kuin sinä... Kiitos,\nEngelbrekt ... Ei, ei ... elä sano mitään, elä toivo mitään, aikani on\nlopussa, nuoli on syvällä lähellä sydäntä! Mutta minä kiitän Jumalaa ja\nPyhää Eerikkiä tästä onnenhetkestä, juuri haudan partaalla... Kenties\nennen pitkää näemme toisemme emmekä sitten koskaan enää eroa...\"\n\nNyt Kirsti nousi pystyyn ja suuteli kiihkoisesti hopeavitjoja. Mutta\nhänen otsansa oli kirkas ja vapaa ja hänen katseensa säteili valoisana.\nHän hiipi hiljaa isänsä luokse ja pani keveästi vitjat hänen kaulaansa.\n\n\"Nyt olemme voittaneet, isä\", sanoi hän ja lankesi polvilleen hänen\neteensä, \"nyt olet saanut takaisin tyttäresi, Kirstin; suo anteeksi,\nsuo anteeksi, että olen ollut niin kauvan poissa luotasi, mutta minä\nolen etsinyt vitjojasi ja joustasi, jotka kerran kauvan, kauvan sitten\notin sinulta ... nyt onni taas palaa, isä, ja sinusta tulee tuo rikas\nBelgsting ja miehet kunnioittavat sinua niin kuin ennen.\"\n\n\"Niin, niin, olet oikeassa, Kirsti\", änkytti isä sekä katoavasta\nelinvoimasta että valtaavasta mielenliikutuksesta heikontuneella\näänellä, \"niin, onni on palannut Engelbrektin ja sinun kanssasi...\nJumala minua armahtakoon!\"\n\n\"Cecilia!\" kuiskasi Kirsti hiljaa hänen korvaansa ja Engelbrekt toisti\nsanan.\n\nMies vavahti suonenvedontapaisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.\nHetken aikaa oli niin hiljaista, että olisi voinut luulla hänen\nsielunsa jo eronneen ruumiista. Mutta sitten hän taas avasi silmänsä ja\nkirkastunut loiste säteili hänen kasvoistaan.\n\n\"Sano Cecilialle, että olen antanut hänelle anteeksi!\" sanoi hän\nselvällä äänellä.\n\nSitten hän vakavalla kädellä veti ulos nuolen ja katseli sen terävää\nveristä kärkeä, heitti sen sitten luotansa ja tarttui toisella\nkädellään Engelbrektin, toisella Kirstin käteen.\n\n\"Jumala ottakoon henkeni!\" kuiskasi hän ja laski päänsä kallistumaan\nEngelbrektin olkapäätä vasten.\n\nKaikki olivat hiljaa. Palvelijatkin, jotka olivat rientäneet esiin ja\nvanginneet aseettoman murhaajan, seisoivat pää kumarassa. Murhaajan\nsilmä hehkui mielipuolisuuden kiillotonta tulta. Yht'äkkiä kuului\naskelia linnanportaista ja kannusten kilinää kiviä vasten. Pentti\nritarin kookas vartalo ilmautui alaportaalle.\n\nKun ritarin katse sattui kuolevaan, hypähti hän syrjään, ikään kuin\nkäärme olisi pistänyt. Mutta vanki päästi pilkkanaurun.\n\n\"Erehdyin, ritari\", rääkyi hän, \"nuoli ei ollut Engelbrektin pään\nvaralle taottu!\"\n\nRitari riensi pois ja vähän sen jälkeen kuultiin hänen palvelijoineen\nratsastavan nostosillan poikki ja lähtevän Örebron linnasta.\n\nMutta vielä kerran kuoleva kohotti katseensa. Se haki Engelbrektiä, ja\nkun se löysi tämän jalot, mutta surulliset kasvonpiirteet, imeytyi se\nikään kuin kiinni niihin ja raukesi suun vetäytyessä hymyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖrebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt\nseisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi\nnuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta\nsekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka\nyhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan\nvälkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat\nlekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden\nkalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.\n\nEngelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita\nvielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen\nonnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni\nherätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää\nsiteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.\n\n\"Tulen veneiltä\", sanoi hän, \"ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun\nhevosesi odottelee linnanovella!\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Engelbrekt, \"mutta kuinka on laitasi?\"\n\n\"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se\nsattuu ... mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu\npilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä,\nniin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita\nkatsottuani oikaisin itseni ... minä tuperruin nurin vielä vanhoillani\nja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän...\"\n\n\"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi ... minä en voi\nodotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii,\npitää sinun tulla perästä Tukholmaan...\"\n\n\"Engelbrekt\", huudahti vanhus temmaten pois siteen, \"mitä tästä\nnaarmusta!\"\n\nKohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä\nvanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut\nlattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään\ntarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan\npalvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin\nluostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan\ntunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja\nsulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.\n\nSitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä\nhoitoon.\n\n\"Varo Albrektia, isäntä\", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt\nastui kynnyksen yli.\n\nAlakuloisena Engelbrekt seisattui hevosensa eteen, jonka selkään nuo\nmolemmat vuoritilalliset hänet varovasti nostivat. Takana odotti kaksi\nvanhanpuolista palvelijaa, joiden oli määrä seurata venevalkamaan ja\nsitten ottaa Engelbrektin hevonen mukaansa sekä ratsastaa toisten\npalvelijain perästä. Nämä olivat jo lähteneet linnasta ratsastaakseen\nHjalmarin pohjoispuolitse sen itäisessä päässä sijaitsevaan Rosvikiin,\njoka kuului Engelbrektin luotettavalle ystävälle, Uplannin laamanni\nNiilo Kustavinpojalle. Engelbrektin vaimo istui jo myöskin hevosen\nselässä.\n\n\"Minä luulen Herman Bermanin tänään tulevan tänne linnaan Varbergista\",\nsanoi Engelbrekt päästyään paikoilleen satulaan. \"Sanokaa hänelle\nterveisiä minulta ja sanokaa, että hän tavannee minut Tukholmassa. Jos\nte menette kotiseuduillenne, niin kuin tehnette, ennen minun\npalaamistani, niin viekää minulta Vaskivuorelle terveisiä ja muistakaa,\nmitä eilen puhelimme. Jos Jumala tahtoo, tulen luultavasti itse kohta\nperästä!\"\n\nMiehet puristivat toistensa käsiä ja sitten läksi matkue liikkeelle,\najaen hiljakseen. Kun nostosilta vedettiin ylös, kääntyi Engelbrekt\nkatselemaan linnaa. Edellinen ilta oli ollut niin monivaiheinen, että\nhän tunsi olevansa oudoilla mielin, tunsi sekä rikkautta että\nköyhyyttä, sekä iloa että tuskaa. Mutta hetkisen vaan hän salli\nmuistojen vallita. Äänettömänä hän kuitenkin jatkoi matkaansa rannalle.\n\nTäällä hänet taas nostettiin hevosen selästä ja kannettiin toiseen\nveneistä, johon hänen vaimonsa oli teettänyt pehmeän vuoteen\nperäkeulaan. Päästyään veneeseen hän silmäsi soutajiaan. Niitä oli\nkaksi kumpaakin venettä varten.\n\n\"Sinut, Albrekt\", sanoi hän toiselle niistä, joiden oli määrä soutaa\nhänen omaa venettään, \"sinut arvelin jättää linnaan.\"\n\n\"Kun Ulville sattui onnettomuus\", vastasi mies uskaltamatta oikein\nkatsoa Engelbrektiä silmiin, \"olin minä käsillä ja veljesi käski minun\nlähteä Ulvin sijaan.\"\n\nEngelbrekt antoi asian jäädä sikseen, mutta loi tuon tuostakin\ntarkastelevan katseen synkkään soutajaansa.\n\nMatka kävi onnellisesti ja illan suussa oli ennätetty Göksholman\nkohdalle. Aivan lähellä sitä nientä, jolla Göksholman linna kohotti\ntorniansa taivasta kohti, oli pieni saari, jonka kapea salmi erotti\nmainitusta niemestä. Engelbrekt ei uskaltanut yökylmän takia jatkaa\nmatkaa, vaan päätti laskea tälle saarelle siellä valkean ääressä\nodotellakseen aamua.\n\nVeneet laskettiin rantaan ja kohta roihusi saarella tuli, jonka ääreen\nEngelbrekt istuutui. Hänen vaimonsa istuutui viereen levottomasti\ntarkastaen hänen kasvojaan niiden ilmeistä nähdäkseen, mitä matka oli\nhäneen vaikuttanut.\n\n\"Hyvin vaimo\", sanoi Engelbrekt tarttuen hänen käteensä ja arvaten\nhänen ajatuksensa, \"meri-ilma on tehnyt minulle hyvää; mutta ajatukseni\nliitelevät tuonne ylös, jonne jo niin moni ystävä on mennyt ennen\nminua.\"\n\nJa ylhäällä tähdet tuikkivat niin tarkoittavasti ja laineet loiskivat\nrantaa vasten ikään kuin kertoillen katoavaisuuden tarinaa alkuna tai\nvastakohtana ijankaikkiselle elämälle, jota taivaan kultaiset merkit\njulistivat.\n\nKului hetkinen äänettömyydessä.\n\nSilloin kuului kaukaa aironloisketta ja muuan palvelija tuli kertomaan,\nettä vene näkyi tulevan Göksholmasta päin.\n\n\"Siinä tulee Pentti herran lähetti\", sanoi Engelbrekt ystävällisesti\nhymyillen, \"hän tahtoo osottaa ystävyyttään ja hakea minut Göksholmaan\nyöksi. Sairauteni tähden en kuitenkaan voi suostua hänen pyyntöönsä.\nMene kuitenkin rantaan ja näytä heille paras valkama.\"\n\nPalvelija meni ja Engelbrekt autatti itsensä seisomaan sekä astui\nkainalosauvojensa varassa rantaa kohti. Sinne päästyään hän näki veneen\njo niin lähellä, että hän selvästi saattoi erottaa Maunu Pentinpojan\nseisovan etukeulassa. Tästä hän yhä varmemmin päätti tulijain kutsuvan\nhäntä Göksholmaan.\n\nSamassa vene törmäsi rantaa vasten ja Maunu Pentinpoika juoksi\nEngelbrektiä kohti. Mutta hän heilautteli kirvestä kädessään ja hänen\nsilmänsä hehkuivat.\n\n\"Saanko rauhaa sinulta valtakunnassa?\" kysyi hän vimmoissaan.\n\n\"Isäsi oli eilen luonani\", vastasi Engelbrekt, \"ja luulenpa hänen\nsinulle kertoneen, että olemme tehneet rauhan keskenämme.\"\n\nTuo hurja Maunu vastasi iskien kirveellään, mutta Engelbrekt kohotti\ntoista kainalosauvaansa, niin että isku sattui tähän; kuitenkin katkesi\nEngelbrektiltä kolme sormea.\n\nMutta koko Engelbrektin olennossa vallitsi tällä hetkellä niin\njuhlallinen tyyneys ja hänen silmistään ilmeni sellainen ylevyys, että\nmurhaaja joutui hetkeksi hämilleen ja arveli, ennen kuin kohotti\nkirveensä toiseen iskuun.\n\nSilloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä\nnähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli\nvaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen\nviimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu\nkohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan.\nKolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.\n\nEngelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten\nmusersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen\njälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti\nritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.\n\nMutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo\nvapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua\nja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.\n\nTyön tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle.\nEngelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa\nkanssa ritarin veneeseen.\n\n\"Nyt Örebrohon\", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, \"ja jos sinä,\nAlbrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän\nnousua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä\nratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti\nhänet yht'äkkiä muuan palvelija.\n\n\"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja\", sanoi mies, \"ja Niilo,\nEngelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät.\"\n\nJoutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan\nhän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän\nrinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista\nHerman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert\nPiccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.\n\n\"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä\", sanoi Niilo, \"mutta minusta\ntuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan.\"\n\n\"Ei, ei, kautta Vapahtajan ristinpuun, elä avaa, Niilo\nEngelbrektinpoika!\" huudahti Herman vilkkaasti, \"tässä piilee ilkeää\npetosta! Tätä Albrektiahan varomaan Ulvi vanhus kehotti kasvatusisääni\nja tämänhän hän oli nähnyt tallissa hevosensa luona vähää ennen kuin\nhevonen oli satuloitava.\"\n\nTämän nojalla ei Albrektia päästetty linnaan ja hetken kuluttua\nkuultiinkin meteliä kaupungista. Maunu Pentinpoika ja hänen\npalvelijansa, saatiin sitten kuulla, ne siellä ryöstivät kaupungissa\nolevaa linnanväen omaisuutta.\n\nMutta Herman heittihe kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ajoi\ntäyttä laukkaa Göksholmaan päin.\n\nLähestyessään sille niemekkeelle poikkeavaa, pohjoiseen päin vievää\ntietä, jolla Göksholman linna sijaitsi, tuli häntä vastaan joukko\ntalonpoikia, jotka runsaita kyyneliä vuodattaen kantoivat verholla\npeitettyä ruumista.\n\nHerman pysähtyi ja teki ristinmerkin päästääkseen kulkueen ohitse.\nSilloin muuan vanhanpuoleinen talonpoika tuli hänen luoksensa ja\ntervehti.\n\n\"Olettehan Herman Berman\", sanoi hän, \"tunnen teidät siltä ajalta,\njolloin oleksimme Nyköpingin linnan edustalla ja minä tiedän, kuinka\nkallis hän teille oli...\"\n\n\"Jumalani ... mitä sanotte\", huudahti Herman yhtäkkiä kauhean\naavistuksen valtaamana.\n\n\"Me kannamme Engelbrektin ruumista Mellösan kirkkoon\", jatkoi\ntalonpoika pyyhkien kädenselkämällään silmiin tunkevia kyyneliä.\n\nHerman kyseli tarkoin kaikki saattaen tuskin uskoa mitä kuuli, mutta\ntalonpoika kertoi, kuinka hän muutaman sukulaisensa kanssa yöllä oli\nkulkenut Göksholman ohitse aikoen veneellä mennä poikki Hjalmarin sen\npohjoisrannalle. Silloin he olivat kohdanneet Maunu herran, joka\nvankijoukkoa kuljettaen oli mennyt linnaan. Parista kuulemastaan\nsanasta he olivat aavistaneet pahaa ja soutaneet tuolle pienelle\nsaarelle ja siellä löytäneet Engelbrektin ruumiin. He olivat silloin\nkiireesti lähteneet pitäjälle ja lähettäneet sanan kirkkoon, jonka\nkelloja alettiin soittaa, ja silloin oli rahvasta kokoutunut ja he\nolivat noutaneet ruumiin.\n\nTie oli täpötäynnä talonpoikia ja Herman ratsasti hiljakseen kulkueen\njälessä tuon vanhan talonpojan rinnalla.\n\nMellösan kirkossa laskettiin ruumis maahan. Ja täällä Herman astui\nesiin ja kohotti paarivaatetta ja näki nuo monet nuolenhaavat ja tuon\nmuserretun pään.\n\nEmme uskalla koettaakkaan kuvailla hänen tuskaansa. Epätoivosta mykkänä\nja kyynelettömin silmin hän seisoi kauvan tuijottaen tuohon\nhengettömään ruumiiseen voimatta selvittää itselleen, untako vai\ntodellisuutta tämä näkemänsä oli.\n\nSilloin hän kuuli ystävällisen äänen, joka mainitsi hänen nimeänsä, ja\nkääntyi päin.\n\nTuomas piispa seisoi hänen edessään.\n\n\"Rohkeutta, nuori mies!\" sanoi piispa kyynelsilmin, \"semmoisen miehen\nruumiin ääressä, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin maansa hyvää,\nsemmoisen miehen ruumiin ääressä emme saa vajota toimettomaan suruun.\nYlös, ylös, Herman, taisteluun. Nyt jos milloinkaan tarvitaan miehiä!\"\n\nJa tuo hurskas piispa levitti takaisin vaatteen rakkaan vainajan päälle\nja hänen kyyneleensä kimaltelivat kuin helmet tuolla mustalla\nvaatteella.\n\nPiispan sanat herättivät Hermanin taas tajuihinsa. Hän polvistui\nruumiin viereen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.\n\nKun hän sitten astui ulos kirkosta, tuli Hannu kreivi vastaan ja sulki\nhänet syliinsä.\n\n\"Rakas, rakas poika\", huudahti hän ja lisäsi hetken kuluttua koettaen\nväkisinkin pysyä tyynenä, \"seuraa minua ja Tuomas piispaa Sigarsöhön,\nsiellä neuvotelkaamme mitä nyt on tehtävä.\"\n\nSigarsö oli Hjalmarin rannalla sijaitseva piispankartano, vajaan\npeninkulman päässä Göksholmasta.\n\nSigarsön puutarhassa Hannu kreivi liitti tyttärensä ja Hermanin kädet\nyhteen ja Tuomas piispa sulki molemmat syliinsä rukoillen heille\nJumalan ja pyhimyksien armoa ja siunausta.\n\nMutta muutamien päivien kuluttua alkoi Herman Mellösan talonpoikain ja\nnaapuripitäjäin rahvaan johtajana piirittää Göksholmaa. Linna oli\nkuitenkin milt'ei mahdoton valloittaa ja vaati aivan toisenlaisia\npiiritysaseita, kuin talonpojat kiireessä voivat hankkia. He ampuivat\nkuitenkin palavia nuolia linnaan ja kaikki mitä siellä oli puusta\nsyttyi palamaan.\n\nJa tämän rovion valossa pakeni muutamana pimeänä yönä kaksi ratsumiestä\nGöksholman linnasta.\n\nNe olivat Pentti ritari ja hänen poikansa Maunu Pentinpoika.\n\n\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] _Arnold_ piispa pantiin sitten väkisin arkkipiispaksi eikä kuningas\nmillään ehdolla tahtonut tunnustaa tuomiokapitulin valitsemaa Olavi\nLaurinpoikaa. Kertomus Arnoldin väkisin murtautumisesta arkkipiispan\ntaloon on muutamassa katselmuskirjassa, jonka tuomiokapitulin herrat\nlaadittivat lokakuun 5 p:nä 1433. (Peringsköld: Monum. Ullerakerensia,\ns. 157). Tässä mainitun taudin, johon hän kuolikin, sanottiin olleen\niljettävän. (Reuterdahl: Sv. kyrkans hist., III, 11, s. 18.) Hän kuoli\nhuhtikuussa 1434 ja ruumis vietiin Tanskaan.\n\n[2] _Juhani Gerkenpoika eli Johannes Gerechini_, muuan Eerikki\nkuninkaan Upsalan tuomiokapitulille tyrkyttämiä arkkipiispoja, on\njättänyt jälkeensä surullisen muiston. Sekä Ericus Olai että Johannes\nMagnus mainitsevat asioita, jotka täysin selittävät, miksi häntä\nvihattiin ja halveksittiin. Hän halveksi tuomiokapitulinsa herroja sekä\nneuvotteluissa että yksityisessä elämässä ja oli tuttavallisissa,\nvieläpä usein luvattomissakin väleissä ylhäisten naisten kanssa (Er.\nOlai, s. 145; Joh. Magn. Hist. Metrop., s. 90), eikä ottanut mistään\nvaroituksista ojentuakseen. Örnhjelmin diplomatariumissa löytyy\nmuutaman kirjeen jäljennös, joka todistaa arkkipiispan eläneen\nhaureellisesti. Tässä muuan nainen todistaa Sigtunan pormestarille v.\n1421, että hän monta vuotta takaperin oli ollut kihloissa muutaman\nsuutarin kanssa ja että hänet sitten petoksella oli vihitty toiseen,\nmutta ei ollut tämänkään kanssa pitänyt yhteyttä, vaan yhä edelleen\npitänyt yhdyselämää arkkipiispa Juhanin kanssa ja hänelle synnyttänyt\nkaksi lasta. (Kts. hänestä enemmän Ber. ur Sv. Hist., s. 59 seur.)\n\n[3] Piispa Knuutti Bonpojan ja Ingegerd abbedissan välejä koskeva\nkertomus on saatu muutamasta jälkimmäistä vastaan laaditusta\nvastalauseesta, joka on päivätty jouluk. 18 p:lle 1402. (Lagerbring,\nIV, s. 341, 42.)\n\n[4] _Niilo Kustavinpojan_ (Stjernbåt) arvellaan tavallisesti olleen\nPukeja, sanotaan myöskin (Uggla: Svea Rikes råds längd, s. 44, muist.\nm) olleen nuorempia Pukeja, joitten vaakunassa oli punainen vene\nkultapohjalla kahden tähden välissä. Tämän pojaksi sanotaan Eerikki\nPukea (s. 50). C.G. Styffen teoksesta: Skandinavien under medeltiden,\ns. 165, muist. 3 näkyy kuitenkin jälkimmäisen isä olleen nimeltään\nPietari.\n\n[5] _Bernard Osenbrüggeu kirje_ kummallisine jälkilisäyksineen löytyy\nteoksessa: C.G. Styffe, Handl. till Skand. hist. under medeltiden, 11,\ns. 259.\n\n[6] Kirje on vielä tallella Danzigin arkistossa ja on merkillinen sen\npuolesta, että se sisältää ensimmäiset samanaikaiset tiedot\nEngelbrektistä ja siitä valtatyöstä, jonka hän silloin oli alkanut.\n\n[7] _Herra Pentti Steninpojan rahapula_. Yö ja Päivä-suku oli ennen\nniitä aikoja, jolloin Engelbrekt taalalaisineen esiytyi, Ruotsin maista\nja taloista rikkaimpia. Että meidän kuitenkin on ollut oikeus otaksua\nPentti herran ja hänen poikansa olleen huonoissa varoissa, näkyy sekä\nsiitä, että useat tämänaikuiset kirjeet osottavat sellaisen olleen\nhyvinkin tavallista Ruotsin herroissa ylimalkaan, että myöskin siitä,\nettä nimenomaan tiedetään tämän Yö ja Päivä-suvun haaran olleen sangen\nkovassa puutteessa. Sekä Niilo että Sten Bonpoikain sanotaan paljon\nturvautuneen setänsä, Linköpingin piispa Knuutti Bonpojan, apuun, ja\nhänen sanotaankin (Benzelius, riimikronikka, s. 126, 127) niin\nrunsaasti auttaneen heitä, että sekä hän itse että hänen kirkkonsa sen\nkautta olivat joutuneet pulaan (vrt. Reuterdahl, Sv. kyrkans hist.,\nIII, 11, 77).\n\n[8] _Torni_ (alkup.) _Barfrid_. Tämä sana tulee muinaissaksalaisesta\n_bercvrit_ (lue: berk-frit), jonka edellinen osa on sukua\nruotsalaiselle \"att bärga\" (pelastaa) ja toinen -- ruots. \"fred\"\n(rauha). Frankit käyttivät muotoja berfroit, beffroit, belfroit. Se oli\ntorni, jolla frankkilainen linnanherra piti valloittamaansa ympäristöä\naisoissa. Tämän johdosta sorretut ympäristöläisetkin vähitellen\nrakensivat samannimisen tornin, jonka jälkeen tätä nimeä vähitellen\nruvettiin käyttämään yksinomaan tästä vapaudenhaluisten kaupunkilaisten\nhätäkellolla varustetusta tornista. Ja sitten tuli tavaksi, että jonkun\nkaupungin päästyä vapaaksi linnanherrasta rakennettiin sellainen\nbeffroit, jonka johdosta sitten saattoi syntyä pitkällisiä sotia.\n_Gentin_ kaupunki alkoi beffroinsa rakentamista v. 1183, mutta\nFlanderin kreivejä vastaan käytävät veriset sodat viivyttivät sen\nvalmistumista vuoteen 1324. Silloin ripustettiin siihen tuo kuuluisa\nkello _Roland_, johon oli kirjoitettu:\n\n    Roland, Roland, paukkeen tietää tulenvaaraa,\n    Sointin sotaa Flanderille ennustaa.\n\nVasta v. 1380 tuli tämä vapaudentorni täysin valmiiksi. Se on vielä\njälellä ja on lähes 400 jalkaa korkea. Sellaisia torneja löytyy sekä\nItaliassa että Englannissa. Italiassa niillä on nimenä \"battifredo\" ja\nEnglannissa \"belfry\". Jälkimmäisessä maassa merkitsi nimi paitsi\nvahtitornia kelloineen myöskin laivan etukeulassa olevaa pientä\nsuojusta, jossa laivankello riippui. Tämä tapa levisi myöskin Tanskaan,\nRuotsiin ja Norjaan, joissa käytettiin nimeä \"barfred\", \"barfrø.\"\n(Barfridin on Ellert Sundt selittänyt norjalaisessa aikakauskirjassa\n\"Folkvennen\", 10 vuosik., s. 217 ja seur. löytyvässä oivallisessa\nnorjalaisen \"Bygde-Skikke'n\" tutkimuksessaan.)\n\n[9] Ad extra.\n\n[10] _Vadstenan luostari_. Tätä koskevat tiedot on otettu osaksi\nDiarium Vadstenensestä, osaksi C.G. Bruniuksen teoksesta \"Anteckningar\nunder en konstresa år 1849.\"\n\n[11] Olemme tässä samoin kuin muissakin paikoin, mihin ei löydy varmoja\nhistoriallisia muistiinpanoja, seuranneet tarinaa. Puheenaolevan talon\nsanotaan sijainneen nykyisen raastuvantorin varrella ja olevan saman\nkulmatalon, jossa noin 30 vuotta takaperin oli reivastehdas.\n\n[12] _Vedottu ruotsalainen oikeusjuttu_. Upsalan kirjastossa löytyy\nalkuperäisenä Helsingborgissa lokakuun 31 p:nä 1433 tehty kirjallinen\ntuomio. Se koskee muutamaa kuninkaan tutkittavaksi vedottua\nruotsalaista oikeusjuttua, jota ratkaisemaan kuningas oli valinnut 10\ntanskalaista neuvosherraa ynnä 2 ruotsalaista piispaa. Kts. Styffe:\nBidr. tili Skand. hist., II, s. XCVII ja muist.\n\n[13] _Engelbrektin esiytyminen Vadstenassa_ on kerrottu Ison\nRiimikronikan ja Olaus Petrin mukaan. Olaus Petri kertoo sekä\nEngelbrektin että Knuutti piispan lausunnot pääasiallisesti samoin\nsanoin, kuin me ne olemme esittäneet.\n\n[14] _Skurun katu_ on kummallinen luonnonmuodostuma vajaan peninkulman\npäässä Eksjön kaupungista ja on rajana Hultin pitäjässä sijaitsevan\nPaslemålentilan tiluksien ja Ekesjön pitäjään kuuluvan Bjässarpin kylän\nvälillä. Kaduksi sanotaan tavatonta vuorenhalkeamaa, joka on kuin pitkä\nja leveä tie. Se on 64 kyynärää syvä ja 10 kyynärää leveä. Kadun päällä\nriippuu iso kivilohkare, jota sanotaan \"Skurun hatuksi\", ja vieressä on\niso \"Sakaristoksi\" sanottu aukko, jossa pakanain muinoin sanotaan\nuhranneen. Skurun katu on kuvattuna Dahlbergin teoksessa: \"Svecia\nAntiqua et Hodierna.\"\n\n[15] _Oppenstenin linna_ oli kalliolla, jonka nimi nykyään on\n\"Husberget\" Asarpin pitäjässä. Se oli C.G. Styffen mukaan (Skand. under\nmedelt., s. 104, 105) nuorenpuolinen linna ja luultavasti rakennettu\nvuosien 1362 ja 1367 välillä. Muutamalla linnan alustaan kuuluneella\ntalolla on vielä nimenä \"Ladugården.\" Voudin nimi oli Marten Grabow,\njosta Riimikronikka on tehnyt \"Martti Gråbon.\"\n\n[16] Riddarholman.\n\n[17] Säkeet: \"Niin käv' hänen j.n.e.\" on otettu runosta Solsången (kts.\ntekijän Ber. ur Sv. Hist., I, s. 288 ja seur.); samoin kirjan lopulla\nolevat.\n\n[18] Olen keksinyt.\n\n[19] Norrmalmin ja Klaaran luostarin kuvaus on otettu G. Nordbergin\nteoksesta \"S:t Clarae minne.\"\n\n[20] Sen oli, samoin kuin molemmat mainitut luostaritkin, perustanut\nkuningas Maunu Latolukko, kartanomaalle, jonka hän oli vaihtamalla\nhankkinut arkkipiispa Maunulta ja Upsalan tuomiokirkolta 1286. Se\nsijaitsi melkein nykyisen Johanneksen kirkon paikalla.\n\n[21] _Perintövaltakuntaa koskeva kirje_. Eerikki kuninkaan\ntyytymättömyyttä arkkipiispa Olaviin lisäsi vielä tämän paaville tekemä\nväite, ett'ei muka Eerikki kuningas ollut perintökuningas, vaan\nainoastaan vaalikuningas Ruotsissa. Sekä tämän että tuon riidanalaisen\narkkipiispan vaalin johdosta se kuningas Lundin arkkipiispalla ynnä\nmuutamalla tanskalaisella ja norjalaisella piispalla yhdessä Vexiön\nNiilo piispan, Skaran Sigge piispan ja Strängnäsin Tuomas piispan\nkanssa laaditti ja allekirjoitutti kirjeen, jossa nämä todistivat, että\nhänet sekä syntymä- että perimäoikeuden nojalla oli valittu noiden\nkolmen valtakunnan kuninkaaksi. Köpenhaminasta palattuaan nuo\nruotsalaiset piispat laativat elokuun 4 p:nä 1433 kirjelmän, jossa he\nselittivät kuninkaan pakottamina -- propter graves minas ejusdem regis\nnobis illatas, vi et metu ducti -- kirjoittaneensa yllämainitun\nkirjeen. (Hadorph, Rimkrönikan, s. 71; tekijän Ber. ur Sv. Hist., II,\ns. 77 ja 109). Tällä kirjelmällä oli sellainen vaikutus Roomassa, että\nse tekee käännekohdan tuon pitkän, kuninkaan ja arkkipiispa Olavin\nvälisen, riidan historiassa.\n\n[22] Monessa vanhassa luostarissa ja linnassa löytyy taruja\nmaanalaisista käytävistä ja Tukholmassa kerrotaan maanalaisen\nkäytävän kulkeneen Fransiskaani-nunnien luostarista Norrmalmilta\nFransiskaani-munkkien luostariin Riddarholmaan Mälarin alitse. Samate\nkertoo taru maanalaisen käytävän kulkeneen Strängnäsin tuomiokirkosta\ntai piispantalosta Mälarissa olevaan Tynnelsöhön.\n\n[23] Kaksi näitä on vielä tallella: verovapauskirja \"Gulstadin\nLassille\" ja kirje Tjällmon ja Kristbergin pitäjille Itägötinmaassa.\nViimemainitusta katso tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta, osa V,\nsivut 133 ja 184 sekä heti sisällysluettelon jälkeen seuraavaa oikaisua\nsivuun 133.\n\n[24] Kts. tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta. Osa V, sivv. 184--\n186.\n\n[25] _Kahdentoista herran sovitustuomio_ löytyy Hadorphin teoksessa:\nTill Rimkrönikan, s. 99.\n\n[26] Lokakuun 9. p.\n\n[27] _Täljen linna_, Taelghia hus, perustettiin uniooniajan alussa\nsamanimisen kaupungin suojaksi ja oli Engelbrektin aikoina läänityksenä\nPentti Steninpojalla (Yö ja Päivä). Styffe: Skand., s. 217.\n\n[28] _Engelbrektin kanavatyö_ on kaikille tuttu asia.\n\n[29] _Arkkipiispa Johannes_. Tämän haureellisesta elämästä\nolemme edellä muistutuksessa [1] esittäneet päteviä todistuksia.\nVieläkin voisimme esittää muutaman valtioarkistossa löytyvän\nnotaarion-asiakirjan mukaan, jota Reuterdahl on käyttänyt teoksessaan:\nSv. kyrkans hist., III, 11, s. 358, muist. 7. Muuan avioerojuttu oli\nalistettu piispan ratkaistavaksi, mutta tuomitsemisen sijasta hän itse\nvaltasi vaimon ja taivutti sitten muutaman vallanalaisensa naimaan\nhänet. Vaimon entinen kihlattu veti asian Eerikki kuninkaan ja neuvoston\neteen, ja arkkipiispa tuomittiin syylliseksi.\n\n[30] _Hillen-järvi_. Tämä järvi eli ne kaksi järveä, joita sanotaan\n\"ylä\"- ja \"ala-Hilleniksi\" ovat Norrbärken pitäjässä. Näistä toisen\njärven rannalla, \"mutta piilotettuna\", on kaivos, jonka nimi on\n\"Norrgrufvan\" ja jota Belgstingiä koskeva tarina pitää hänelle\nkuuluvana (kts. Hülpher: Resa i Dalarne, s. 614). Siitä on jouduttu\nsekottamaan Hillen ja Plogen. Me olemme seuranneet tarua, että\nBelgsting oli asunut läntisessä Silfbergin kartanossa ja että siis\nPlogen-järvi tämän hukutti, jonka tähden Hillen tässä on vaihdettava\nPlogeniin.\n\n[31] _Pilkkalaulu Juhani Flemingistä_. Molemmat säkeet on otettu Isosta\nRiimikronikasta, Script. R. Sv. I, 11, s. 77.\n\n[32] Helmikuun 5 päivään.\n\n[33] _Tukholman linnan piiritys_. Kertomus on otettu osaksi Isosta\nRiimikronikasta (ed. paik. s. 79), osaksi Olaus Petriltä (ed. p. s.\n291). Marskin piirityksestä sanotaan Riimikronikassa:\n\n    Starck Bolvärcka lot han ther göra\n    Ok om nattetijdh them uthföra:\n    The Danske thet ey trodde,\n    För än Bolvärken reda stode.\n    Sva snart thet mörckte vordo the framsatt,\n    The Hoffmän fyllte them med jord fullbratt,\n    The haffde ther skytte hool uppa.\n    Nedan under kulor, som män i staa etc.\n\n[34] Katso tekijän Kertomuksia Ruotsin hist.\n\n[35] _Niilo Engelbrektinpoika_. Tästä ei paljoa tiedetä. Lokakuun 15\np:nä 1436 tehty kirjallinen tuomio osottaa hänen silloin olleen\ntuomarina Norrbon kihlakunnassa. Että hän veljensä eläessä piti tämän\npuolesta hallussaan Örebron linnaa, näkyy muutamasta Engelbrektin\nsyysk. 9 p. 1434 Tuomas piispalle kirjoittamasta kirjeestä (Handl. tili\nSkand. hist. VIII, 3, jossa kirjeellä kuitenkaan ei ole päivämäärää.\nC.G. Styffe lukee sen vuoteen 1435; Reuterdahl vuoteen 1434.\nLinköpingin kimnaasinkirjastossa säilytetään erästä jäljennöstä, jossa\non vuosiluku 1434. Tätä jäljennöstä olemme seuranneet teoksessamme:\nBer. ur Sv. Hist., II, s. 103, 4). Edelliseltä ajalta on helmikuun 15\np:nä 1426 päivätty kirje, jossa Niilo Engelbrektinpoika Engelbrekt\nveljensä neuvosta myöpi maata Stenkvistan pitäjästä Eskilstunan\nluostarille (Dipl. Dalec., I, 263). Engelbrektin vaakunakilvessä oli 3\nliljanpuolikasta kolmion ympärillä ja se oli erilainen kuin sekä isän\nettä veljen. Edellisen on jaettu kahtia ja sen toisella pohjalla on\nheraldinen liljanpuolikas, toisella riippuva siipi.\n\n[36] _Molemmat läsnäolleet vuoritilalliset_, jotka allekirjoittivat\nsovintokirjan, mainitaan Isossa Riimikronikassa.\n\n\n\n"]