[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXxFNxz5EOBKUygpATfVtvqozzyHx92J2XJDGVuUdkx4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},844,"Ateisti","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"844-jarnefelt-arvid-ateisti","844__Järnefelt_Arvid__Ateisti","Kokoelma pienempiä kirjoituksia","tietokirja",[],[],"fi",1895,null,27187,174296,false,47481,[23],"Atheism",[25,26],"Philosophy & Ethics","Religion/Spirituality","\"Ateisti: Kokoelma pienempiä kirjoituksia\" by Arvid Järnefelt is a philosophical work written in the late 19th century. The book explores themes of atheism, faith, reason, and the conflict between scientific understanding and traditional belief in God. It reflects the author's views on the evolution of thought regarding faith, reason, and the nature of divinity.  At the start of the work, Järnefelt introduces the concept of atheism through the perspective of a young man from a parsonage who has been raised with traditional beliefs in God. As he pursues a career in medicine, he becomes captivated by scientific principles, which ultimately lead him to reject his former beliefs. The narrative depicts his internal struggle as he grapples with the dichotomy of faith versus reason, culminating in a newfound understanding that integrates his scientific insights with a deeper metaphysical conception of God as a presence within human consciousness rather than an external deity. This exploration sets the stage for further examination of belief and understanding throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Kirjoituskokoelma käsittelee uskon ja järjen suhdetta, ateismia sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Teksteissä pohditaan luonnontieteellisen maailmankuvan vaikutusta uskonnolliseen vakaumukseen ja tarkastellaan eettisiä aiheita, kuten rangaistusta, kasvatusta sekä isäntien ja torpparien välistä suhdetta.","Arvid Järnefeltin 'Ateisti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 844.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ATEISTI\n\nKokoelma pienempiä kirjoituksia\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Ateisti.\n Usko ja järki.\n Kosto ja rangaistus.\n Kaste (Kirje B.P:lle)\n Syöminen.\n Isännät ja torpparit.\n Enkelin matka.\n Kallionkielekkeellä.\n\n\n\n\nAteisti.\n\n\nNe ihmiset, jotka sanovat itseänsä ateisteiksi, ovat tavallisesti\nsemmoisia, jotka joskus ennen ovat uskoneet yhtä ja toista jumalasta,\nmaailman luomisesta, elämästä kuoleman jälkeen, ja niin edespäin. He\novat sitten yhtäkkiä lakanneet uskomasta semmoiseen Jumalaan, johon\nennen uskoivat, ja kun he eivät aavista, että voisi olla kysymyskään\nmuunlaisesta Jumalasta, niin he nyt sanovatkin, etteivät voi uskoa\nJumalan olemassaoloa, eli että he ovat ateistejä.\n\nNuori mies, pappilan poika, joka on saanut koko ikänsä ajan kuulla\nselityksiä Jumalasta ja hänen olennostaan, on muodostanut itselleen\nkäsityksen Luojasta, kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkialla\nläsnäolevasta persoonasta, joka yhä vielä johtaa jatkuvaa luomistyötä\nvalvoen niinhyvin avaruuksien asioita kuin pienimmän hiekkajyväsen\nkohtaloa. -- Tämä nuorimies päättää ruveta lääkäriksi ja hänen\nyliopistokurssinsa saattaa hänet tutustumaan luonnontieteisin,\nsyventymään luonnonlakeihin ja syntymisen salaisuuksiin. Hän tulee\nlaboratoorioon ja heti viehättyy nähdessään mikroskoopin tarkat\nsilinterit, ruuvit ja hienoiksi hiotut linssit. Kunnioituksella hän\nliikuttelee noita laseja. Tieteelliset instrumentit kuparinkiiltävine\npintoineen, totisine kulmineen ja suorine linjoineen herättävät hänessä\noudon tyytyväisyyden ja ylpeyden, kun hän nyt saapi kaikkia noita\nkoneita vapaasti käyttää. Hän rypistää silmäkulmansa niinkuin\nprofessori. Hän saapi itseensä heti sen tunteen, joka on ominainen\ntiedemiehelle: \"ainoastaan se, joka näkee tämän mikroskoopin läpi, voi\nsaada jotakin tietää, -- älkööt siis tulko mitään puhumaan ne, jotka\neivät siihen ole katsoneet, -- minun käsissäni on se ahdas portti, joka\nviepi tietoon ja valoon!\" Ja ajan ollen hän melkein unohtaa, että nuo\nkoneet ovat vaan välikappaleita, joilla voi nähdä sitä mitä paljaalla\nsilmällä ei näe. Hänelle on päinvastoin melkein yhdentekevää, mitä hän\nrupee tutkimaan kaikesta siitä, mitä mikroskoopeilla voi nähdä, -- sitä\non niin äärettömän paljon ja kaikki tarjoo yhtä paljon tutkimisen\nainetta. Pääasia on vaan, että hänellä _on_ mikroskooppi. Se on hänen\nylpeytensä. Hänestä tuntuu niinkuin hän kantaisi vyöllään avaimia\ntiedon ja valon ainoaan valtakuntaan.\n\nIsä ja äiti siellä pappilan ruokasalissa -- ei ne tämmöisistä\ntietäneet. He vaan opettivat, että Jumala on pienimmän hyönteisenkin\nhoitaja, ja että kaikki tieto saadaan kirkonpenkiltä, uskon kautta\nylösnousneeseen lunastajaamme.\n\nTäällä taas on kaikki toista. Täällä on aika päästä kapaloista. Kaikki\ntoverit ovat jo kauan sitten päässeet. He voivat vapaasti hymähtää, kun\njoku teoloogi puhuu uskosta ja panettelee järkeä. Järki on kaikki\nkaikessa. Ei mikään ole liian pyhä järjelle. Kaikki leikellään auki,\naineet hajoitetaan alkuosiinsa, pieninkin solu pannaan suurennuslasin\nalle, ja hän huomaa, että ainoastaan veitsen tylsyys ja suurennuslasin\nepätarkkuus estävät häntä näkemästä salaisuutta loppuun asti. Ja hän\ntietää, että veitsi voidaan teroittaa ja lasi hioa hienommasti ja uusia\nkeemillisiä lakeja löytää. Kaikki riippuu ihmisen tutkimisesta ja\njärjen työstä.\n\nTähtikiikari suunnataan taivasta kohden. Siellähän on ennen sanottu\nJumalan asuvan. Vanhat lapsenhoitajat kertoivat tähdistä, että ne\nolivat vaan aukkoja, joita Jumala oli pistellyt kepillään taivaan\nkanteen, jotta ihmiset olisivat saaneet aavistuksen paratiisin ilosta.\nMitä vielä! Ne ovat samallaisia taivaankappaleita kuin meidän\nmaapallomme. Jumala ei ole luonut maapalloamme, vaan se on singahtanut\npyörivästä auringosta ja kiertää nyt jäähtyneenä tulisen emonsa ympäri\n-- eräitten lakien vaikutuksesta, jotka ovat ihmiselle hyvin tunnetut.\nJumala ei pyöritäkkään maailmoita toistensa ympäri eikä luo niitä\ntyhjästä, ne syntyvät kaikki luonnollisella tavalla, jota jokainen voi\ntulla ymmärtämään, ja jos ei kaikkea vielä ymmärretä, niin vaan siksi,\nettä tähtikiikarit valitettavasti vielä ovat kovin alkuperäisessä\nkehitystilassa. Jumala ei synnytä myöskään ihmistä, vaan se syntyy\nsamojen siitoslakien mukaan kuin sammal, puu, eläin. Ihminen ei ole\nluotu savipalasesta Aadamiksi ja tämän kylkiluusta Eevaksi, vaan\nihminen on kehittynyt luonnollisen sukuvalinnan kautta jostakin\nalhaisemmasta elämänmuodosta. Ja minne hän nyt katselleekin, kaikkialla\nhänen täytyy huomata vaan järkähtämättömiä luonnonlakeja ja lain\nalaista kehitystä, -- Jumalaa ei ole missään. Ei missään avaruuksissa,\nei missään äärettömyyksissä ole mitään, joka olisi vierasta meidän\njärjellemme tai sotisi sitä vastaan!\n\nNiille, jotka nyt tulevat puhumaan hänelle siitä, että Jumala\nmuka hallitsee ja johtaa luomaansa maailmaa, ei nyt entinen\npappilanpoikakaan enää voi muuta kuin nauraa, sillä hän tietää, että\nkoko tuo johto ei ole minkään mystillisen henkivoiman vaikutusta, vaan\nhänelle itselleen käsitettävien luonnonlakien. Ja hän siis sanookin,\nettä hänen oma järkensä kieltää häntä uskomasta mihinkään luojaan, --\nettä eilen on täytynyt kaiken tapahtua yhtä luonnollisista syistä kuin\ntoissapäivänä ja viikko sitten, kuukaus, vuosi, sata vuotta, miljoona\nvuotta sitten ja luomisen ihme ollut silloin yhtä mahdoton kuin se on\ntänään.\n\nOnhan jokainen huomannut, että \"ateisteiksi\" sanovat itseänsä\nuseimmiten ne, jotka tutkivat luonnontieteitä. Ja eikö ole\nsilmiinpistävää, että juuri meidän aikamme, joka on tehnyt entistä\nsuuremmat keksinnöt ja tullut havainneeksi entistä syvempiä\nluonnonsalaisuuksia, on kylmettynyt sille Luojalle, joka teki maailman\nkuudessa päivässä ja rupesi lepäämään seitsemäntenä?\n\nMuistan minä itsestänikin sen, että rupesin epäilemään Jumalan\nolemassaoloa juuri niihin aikoihin kuin tietoni muuten laajentuivat.\nAivan niinkuin lakkasin uskomasta satuihin silloin kuin aioin ymmärtää\ntodellisuutta.\n\nElinkin minä sitten ilman Jumalaa koko pitkän jakson ikääni, kunnes\nrupesin tarvitsemaan häntä huolimatta siitä, että järkeni oli tuominnut\nhänet viralta. Ja minun tarpeeni kasvoi niin suureksi, että olisin jo\nmelkein ollut valmis tekemään väkivaltaa järjelleni ja ruveta uskomaan\nsilmät ummessa semmoista, joka oli kokonaan järkeäni vastaan.\n\nMutta kun siinä olin kahden vaiheilla, enkä tiennyt oliko minun nyt\ntodellakin lakkaaminen käyttämästä niitä silmiä, joilla näin, ja\nrupeeminen uskomaan, että osaan paremmin kävellä ilman silmiä, -- niin\nsilloin sain ihan odottamattani semmoisen tiedon Jumalasta, joksi ei\nollenkaan sotinutkaan järkeäni vastaan, vaan vieläpä päinvastoin sitä\nkaikin puolin täydensi, niin että minulle vasta nyt tuli mahdolliseksi\ntosi loogillinen ja yhtäjaksoinen ajatteleminen.\n\nTämä uusi käsitys oli Kristuksen antama. Se teki kokonaan\ntarpeettomaksi entisen vaikeasti koossapysyvän mielteeni ulkonaisesta\njumalasta, taivaan ja maan hiojasta ja johtajasta, jonka monet\nominaisuudet, kaikkivaltiuus, kaikkitietäväisyys, kaikkialla\nläsnäolevaisuus, persoonallisuus, olivat niin valmiit hajoomaan ja\njättämään vaan kummallisen mielikuvituksen ihmisennäköisestä olennosta.\n\nTämän ulkonaisen jumalan sijaan minä nyt sain ihan uuden käsityksen\n_sisällisestä_ Jumalasta, joka puhui minun omassa tietoisuudessani ja\noli minua lähempänä kuin mikään muu minulle tajuttava asia, niin että\nse oli eroittamaton tietoisuudestani ja, aina kun minä elin, eli\nmukana, -- siihen määrään mukana kaikessa, että olin luullut sen\nminuksi, tai korkeintain minun \"omaksitunnokseni\", tai, kuten sanotaan\n\"paremmaksi minuksi\".\n\nKoetan selittää paremmin. Enhän minä voi, vaikka, kuinka koettaisin\njärjelläni asiata vastustaa, olla tuntematta, että minussa elää tuo --\nno olkoon vaikka minun \"omatuntoni\". Onhan se kaikissa tapauksissa\nelävä henki ja vielä niin elävä, että kun teen jotakin tyhmää, se\nminulle ihan kuin tuttu ihminen sanoo: äläs nyt noin tee! Taikka\nehdotuksen tapaan: teeppäs noin! Kuka voi minulle puhua tutummalla\näänellä? Kenen neuvoa minä koskaan olen pitänyt niin ehdottoman\noikeana? Ja minä olen ollut kuuntelematta ja tottelematta sitä\nsenvuoksi, että se minun mielestäni oli vaan minä itse, joka itseäni\nneuvoin.\n\nNyt minä vaan sain tietää, että tämä elävä henki minussa, jota olin\nluullut minuksi, on kotosin meille kaikille yhteisestä, samasta\nelämänlähteestä, Jokaisessa minun veljessäni on sama omatunto ja siis\nsama henki kuin minussa; Jeesukselle puhui sama Isä, kuin se, joka\npuhuu minulle ja kaikille ihmisille koko maan päällä.\n\nJeesus opettaa, että juuri tuo vähäpätöinen ja poljettu omatunto on\nIsän ääni ihmisessä ja elämä tämän äänen palveluksessa on Pojan elämä,\n-- että ihmisellä voi olla oikeus sanoa _minä_ siitä tahdosta, joka on\nIsän, ja niin olla yhtä Isän kanssa.\n\nHän sanoo, että Jumalaa semmoisenaan ei voi kukaan nähdä, ei käsittää\neikä määritellä, -- että ainoastaan Poika voi tietää Isästä.\n\nHän sääli meitä ihmisiä, jotka emme tienneet, että Jumalan valtakunta\non meidän sydämmissämme. Ja meille on vielä säilynyt palasia hänen\nsuoranaisesta opetuksestaankin, jotka voivat viedä meitä hänen henkensä\nja oppinsa ymmärtämiseen. Hänen käskynsä pelastavat meitä kadottamasta\ntotuuden tietoa. Ei kukaan meistä hänen jälkeensä voi valittaa, että on\nmahdoton tai vaikea kuulla ja ymmärtää Isän ääntä omassa sydämmessä,\nsillä hänen evankeeliumiansa kuullessa me itse todistamme, että hänen\noppinsa ei ole hänen, vaan sen, joka on hänet lähettänyt -- meidän\nyhteisen Isämme.\n\nTämä asia nyt ei ollenkaan sodi minun järkeäni vastaan, sillä jos minä\nsanon, että minun henkeni on kotosin Isästä, niin sillä vaan sanon,\nettä se ääni, jota sanon \"paremmaksi minuksi\", on Isän ääni.\n\nTämä asia ei ole ainoastaan sotimatta minun järkeäni vastaan, vaan se\npäinvastoin täydentää minun järkeäni. Eihän esimerkiksi tähtientutkijan\njärkeä vastaan voi sotia se tieto, että avaruus on ääretön. Päinvastoin\nsemmoinen tieto täydentää hänen järkeänsä, jopa on hänen järjellensä\nihan välttämätönkin oletus. Tähteintutkija ei voisi tehdä laskujansa\neikä ajatella ajatuksiansa, ellei hän edeltäpäin pitäisi ihan\npäätettynä asiana, että avaruutta piisaa iankaikkisesti. Hän ei voi\nkoskaan epäillä, että niin on. Ja kumminkin se on jotakin, johon hänen\njärkensä ei uletu. Sittenkin se on vaan hänen _uskonsa_, sillä hän ei\nvoi tässä asiassa mitään todistaa. Hän sanookin siis, että avaruuden\näärettömyys on semmoinen korkein järjen totuus, jota sama järki ei enää\nvoi todistaa, koskapa todistamista varten pitäisi löytyä vielä\nkorkeampia totuuksia kuin on tämä korkein totuus. -- Aivan samalla\ntavalla täydentää minun järkeäni ilmoitus, että minun ja kaikkien\nmuiden ihmisten elävä henki on kotosin meille yhteisen Isän hengestä.\nTämmöisen äärettömän mutta meille isän tavalla tutun ja kotoisen\nalkulähteen tunnustaminen on nyt minun järjelleni yhtä välttämätöntä,\nkuin tähteintutkijalle avaruuden äärettömyys. Ja se on myöskin aivan\nsamalla tavalla _uskon_ esine. Se on korkein totuus, jonka todistamista\nvarten ei löydy enää korkeampia totuuksia. Se on valo itse, jota ei\nenää voi muulla valolla valaista.\n\nMutta äärettömyys ei ole olemassa vaan sitävarten, että tiedemiehet\nmeidän pienoisella maapallollamme voisivat vapaasti mittailla tähtien\nvälejä ja rakennella järjestelmiänsä. Äärettömyys on itsenäinen. Ja kun\nsinä katsot tähtiyöhön ja näet edessäsi loppumattomuuden, niin silloin\nsinä, joka juuri olit sanonut, että äärettömyys on vaan välttämätön\nmittausopillinen edellytys sinun järjellesi, tahdot heti lisätä vielä\njotain, jota et ole saanut sanotuksi. Sinä sanot: ei, ei se ole\nainoastaan edellytys, vaan se on samalla elävä todellisuus itse, se on\njuuri se, mitä minä oikeastaan tavoittelen, mikä on herättänyt\ntiedonhaluni, mikä vetää, maanittelee, kutsuu minua.\n\nSamaten jokaiselle henkisesti näkevälle Jumala on yhtaikaa sekä kaiken\najattelemisen edellytys että myöskin kaiken elämän tarkoitus, se Isä,\njoka vetää ja kutsuu luoksensa. Sitä itseä ei ymmärrykseni voi koskaan\nsaavuttaa eikä määritellä. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on\nymmärrys vaan yhä selvemmin sitä ymmärtääkseni. Minun järkeni on vaan\nvälikappale nähdäkseni sitä ja voidakseni muille näyttää. Ei kukaan,\njoka näkee, voi enää antaa järjellensä muuta kuin tämmöisen\nvälikappaleen merkityksen. Hän ei voi järkeänsä käyttää muuhun kuin\ntehdäkseen niin monelle ihmiselle kuin mahdollista selväksi sen valon,\njota hän itse näkee ja siten vapauttaakseen heissä elämän niistä\nkahleista, joissa tämän asian tietämättömyys heitä pitää.\n\nNuori mies, joka ensi kerran saapi aavistuksen siitä, mitä hänen\njärkensä oikeastaan on, hurmautuu aivan kuin jostakin merkillisestä\ntaikakalusta. Hän koettelee kaikkia sen kykyjä, kääntelee ja vääntelee\nsitä, suuntaa milloin yhtä milloin toista esinettä kohden, ja pian\nhänelle on yhdentekevää, mitä kaikkea hän sillä voi nähdä. Hänen\nylpeytensä on siinä, että hänellä _on_ tuo taikakalu. Ei ole koko\navaruudessa mitään, -- sanoo hän, -- jota en minä taikakalullani\nkäsittäisi!\n\nMinä luulen, että hänestä tuntuu tuo hänen väitteensä uhkarohkeudelta,\nettä hän juuri senvuoksi innostuu, ja ettei hän itsekään aavista,\nkuinka ehdottoman varma ja järkähtämätön se totuus todellakin on, jonka\nhän juuri on lausunut.\n\nSe on todellakin horjumaton totuus, ettei koko äärettömyydessä ole\nmitään, joka olisi meidän hengellemme vierasta.\n\nKun minä muistan itseäni ateistina ja muistan kaikkien niiden\najatuksenkulkua, jotka kielsimme Jumalan sen vuoksi, että olimme\nlöytäneet pelkkiä luonnonlakeja sieltä, missä hänen piti olla, niin en\nnyt voi olla näkemättä, kuinka kokonaan harhaan käsityksemme olivat\nkäyneet, -- käsityksemme Jumalasta. Me kielsimme Jumalan sen vuoksi,\nettemme voineet tunnustaa koko luomakunnassa, ei avaruuksissa eikä\näärettömyyksissä mitään, joka olisi ollut meidän järjellemme vierasta\neli luonnotonta. Mutta kuka oli meitä käskenyt hakemaan jumalaa\nluonnottomuudesta! Jos me edeltäpäin tiesimme, ettei siellä ollut\nmitään, mikä olisi meidän järjellemme ollut vierasta, niin eikö Jumala\nolisi pikemmin ollut haettava sieltä, missä tämmöinen järki asui, --\nmeistä itsestämme, meidän omasta hengestämme?\n\nOnhan se juuri ensimmäinen viittaus siihen, ettei Jumala ole haettava\nmistään ulkopuolelta meidän omaa henkeämme, vaan siitä itsestään, --\nettä Pojalla on hänen Isänsä henki. Koko avaruudessa ei ole mitään,\nmikä olisi tälle hengelle vierasta, ei kaukaisimmissa tähdissä, ei\nmissään aurinkokunnissa eikä linnunradoissa. Kuinka Jumala silloin\nsaattaisi olla ulkopuolella tätä henkeä tai sille vieras. Ei. Jumala ei\nole haettava siitä, mikä on meille enin tuntematonta ja kaukaista, vaan\nsiitä, mikä on meille enin tunnettua ja läheistä.\n\nMutta mikä kummallinen taivaan salaisuus meitä kohtaakaan tässä!\n\nLuulisi, että tämän käsityksen saatuaan ihminen vasta voisikin\npöyhistyä oman järkensä merkityksestä. Ja tapahtuu kumminkin aina ihan\npäinvastoin. Tämmöistä käsityksenmuutosta seuraa aina täydellinen\nnöyrtyminen, -- ja vieläkin enemmän; -- elämän muutos.\n\nOn niin merkillistä, että Jumalaa omasta hengestä ei voi löytää eikä\nnähdä muuten kuin uskomalla siihen hiljaiseen ja laiminlyötyyn ääneen,\njoka ihmiselle puhuu ja osoittaa tietä siveelliseen jalostumiseen.\nUskomalla, että tämä ääni juuri on Isän ääni.\n\nIhminen ei tule tähän tietoon muuten kuin ahtaan portin kautta, jonka\nläpi hän ei voi mahtua muuten kuin jättämällä pois kaiken sen ylpeyden,\njota hän on kuljettanut mukanaan.\n\nHän ei voi tuntea Isää ennenkuin hän rupeaa tahtomaan Isän tahtoa.\n\nOn siis aivan turhaa ruveta tätä Jumalaa hakemaan mikroskoopeilla,\nkiikareilla tai filosofialla. Hän on kaiken meidän järkemme takana,\nniin sen kintereillä, ettemme voi häntä siitä erottaa, nähdäksemme\nhäntä. Hän on niin syvällä meidän omassa ajatuksessamme, ettemme voi\nhäntä tällä samalla ajatuksella tavoittaa. Aivan samaten kuin emme voi\nnähdä omia silmiämme, vaikka juuri niillä katsomme.\n\nKirjanoppineet, pappeinpäämiehet ja fariseukset -- nekin katsovat,\ntutkivat, mutta eivät löydä. Heillä on korvat, mutta he eivät kuule, ja\nheillä on silmät, mutta he eivät näe. Sentähden he keksivät oman\njumalansa, määrittelevät sen tarkoilleen, laittavat dogmit ja vaativat,\nettä kaikkien ihmisten pitäisi uskoa siihen heidän säätämäänsä\nulkonaiseen jumalaan.\n\nHe ovat ottaneet avaimet, itse he eivät mene sisälle ja muita he\nestävät menemästä.\n\nJa niin pysyy pimeydessä ilmoitus taivaan valtakunnasta, -- ilmoitus,\nettä jokaisella ihmisellä on elävä Jumala omassa sydämmessänsä, jonka\ntahdon seuraaminen on helppo kaikille, kun he vaan eivät aseta mitään\ninhimillistä tahtoa sen yläpuolelle tai sille ristiriitaan, eivät\nseuraa vääriä opettajia, vaan ainoata opettajaa heidän omassa\nhengessänsä.\n\nSiinä se onkin vaara fariseuksille ja kirjanoppineille. Sillä he ovat\naina tahtoneet, että heitä seurattaisiin ja heidän tahtoansa\ntäytettäisiin; tahtoneet olla opettajia ja pitää avaimia hallussaan.\nSentähden he ovat erottaneet omantunnon ja Jumalan eri asioiksi\ntoisistaan. He sanovat, että omatunto on pieni, vähäpätöinen ja\nhelposti eksyttävä kapine, ja että _he_ sitävastoin ovat oikeita\nsielunpaimenia, he omistavat ja jakavat ihmisille oikeata tietoa\nJumalasta. He määrittelevät tämän Jumalan, säätävät sille ominaisuuksia\nja ilmoittavat itse, mikä on hänen tahtonsa. Ja näistä määritelmistään\nhe tekevät uskonkappaleita, joiden omistamisesta he sanovat kaikkien\nihmisten autuuden riippuvan.\n\nMutta aina on myöskin ollut ihmisiä, joita totuuden rakkaus, s.o.,\nelävä Jumala heidän sydämmissänsä, on nostattanut kaikkia maailman\nluomia ja säätämiä jumalankäsitteitä ja määritelmiä vastaan. Huolimatta\nvainoista ja inkvisitsionista ovat he todistaneet maailmalle, että\n\"yksi on vaan teidän isänne ja opettajanne ja mestarinne, kuulkaa hänen\nääntänsä!\"\n\nJa fariseukset ja päämiehet ovat aina, huomattuansa vihdoin\ntaistelun \"kerettiläisiä\" vastaan mahdottomaksi, luopuneet omista\nmääritelmistänsä ja myöntyneet vaihdoksiin käsityksissä; mutta ei\ntullakseen totuutta lähemmäksi, vaan ainoastaan rauhoittaakseen\nihmisten omiatuntoja, ja, sittenkuin ne ovat rauhoittuneet, jälleen\nmääritelläkseen ainoan totisen Jumalan, jota pitää kaikin mokomin\ntuntea vaan heidän kauttansa. He eivät tosi asiassa mitään niin pelkää\nkuin tätä \"ainoaa Isää ja opettajaa\". Sillä jos ihmisjärki eli omatunto\nei olekaan mikään eksyvä ja erehtyvä tunto parka, vaan Isän ääni, niin\nheille itselleen ei jää enää mitään selittämistä ihmisille. Heillä ei\nole mitään takeita siihen, että tässä näin vapaaksi päästetyssä\nomassatunnossa löytyisi mitään selvää käskyä pitämään juuri heitä\nopettajina ja totuuden tulkitsijoina.\n\nNykyajallakin on kerettiläisensä.\n\nJa niiden joukossa on ateisti ensimmäisiä.\n\nSillä ateistiksi ei sanota ainoastaan nuorukaista, joka on vasta\nlaboratoorioon päästetty ja joka ei vielä ole kyllikseen väännellyt\ntieteellisten instrumenttien ruuveja, vaan myöskin totuuteen pyrkivää\nmiestä, joka pitää järkeänsä ainoana hengen silmänä ja kieltäytyy\nuskomasta asioihin, joita ei tunne sopusointuisiksi tämän järjen\nkanssa. Hän on ennen kaikkea ja pelkäämättä hylännyt tekojumalan. Hän\non repinyt alas kaikki valhekuvat, joita on alituisesti koetettu\nkorottaa ihmisten palveltaviksi. Hän ei ole voinut tunnustaa mitään\nuskontoa, joka olisi yläpuolella rehellisyyttä ja vapaata totuuteen\npyrkimistä.\n\nJa kerran on hän kuuleva tuomionsa.\n\nSinä asetit rehellisyyden ja ajatuksen vapauden ylemmäksi kaikkea, mitä\ntiesit. Kun tiesit olevasi rehellinen ja vapaa, niin et ymmärtänyt\npelätä mitään, et pelännyt repiä alas kaikkia, mikä sinusta näytti\nvalheelta, et pelännyt, vaikka revittyäsi kaikki jäit ilman mitään\njumalaa.\n\nJa iloitse, ateisti, jos olet rehellisyyttä näin rakastanut, sillä sinä\nolet nyt ehkä mahdollisempi ymmärtämään totuuden ainoata Jumalaa, kuin\nyksikään, joka on ollut sinua arempi.\n\n\n\n\nUsko ja järki.\n\n\nKuinka usein kuulee sanottavan: \"älä luota järkeesi, vaan usko, --\nainoastaan niin sinä voit totuuden löytää!\"\n\nNiin saattaa ystävä sanoa likeisimmälle ystävälleen. Hän puhuu silloin\nparhaan tietonsa mukaan ja toivoo sydämmestään, että toinen saisi\nosakseen sen valon, sen ilon ja sen rauhan, jota hän itse nauttii.\n\nJa kun se, jolle näin neuvotaan ja joka ei sano voivansa päästä\nhenkisten asiain perille, näkee, että hänen ystävänsä, jonka kanssa he\novat lapsuutensa viettäneet ja elämänsä eläneet, on onnellinen, ilonen\nja rauhallinen, ei pelkää kuolemaa, vaan päinvastoin odottaa sitä\nniinkuin suurinta, ihaninta, ylevintä tapausta elämässänsä, -- kun hän\nsamalla tuntee ystävänsä ajatusjuoksun ja tietää, että he aina ennen\novat olleet yhtämieltä arvostellessaan tärkeitä kysymyksiä ja ovat\nyhdessä nauraneet kaikkia niitä, jotka uskoivat ylenluonnollisuuksia,\nja kun hän vihdoin näkee, että hänen ystävänsä yhtäkkiä on itse\nruvennut puhumaan \"uskomisesta\", \"järjen riittämättömyydestä\" ja kaiken\ntämän ohella onnellisena ja tyytyväisenä on liitelevinään tuhat syltä\nhäntä ylempänä, ei kiukustu hänen kiivaista hyökkäyksistään, hymyilee\nvaan sieltä korkeudesta, antaa kaikki anteeksi ja on valmis\nrajattomasti ylistämään sitä samaa Jumalaa, jota he juuri äsken olivat\nyhdessä arvostelleet, -- niin silloin tulee toinen hyvin omituiseen\nasemaan. Hän tahtoisi saavuttaa sen minkä ystävä on saavuttanut; hän\ntietää, ettei hän ole ystäväänsä huonompi, ei järjen eikä sydämmenkään\npuolesta. Mutta miksi siis hän ei voi päästä siihen, minne toinen on\npäässyt? Hän jää kuin jääkin alas silloin kuin toinen nousee ylös.\n\n\"Sinä koetat vaan järjelläsi päästä eteenpäin\", sanoo ystävä, -- \"heitä\nturha vaiva; sinun pitää vaan _uskoa_.\"\n\nJa hän tuopi toiselle sen kirjan, jonka lukeminen oli herättänyt hänet\nitsensä. Toinen koettaa vajoutua siihen, tutkii, miettii, luopi\najatusrakennuksia, jotka sortuvat, luopi uusia, mutta nekin sortuvat.\n\n\"Ei tämä minuun mene\", sanoo hän, \"Sehän on sitä vanhaa, jota olen\nkuullut ikäni. Ja vaikka kuinka ajattelisin, en minä siitä voi saada\nmitään syntymään.\"\n\n\"Siinäpä se juuri onkin, että sinä vaan ajattelet ja ajattelet, --\nsinun pitää uskoa, siinä kaikki, uskoa niinkuin lapsi, nöyrästi,\niloisella mielellä.\"\n\nSilloin toinen on kiivastumaisillaan, mutta hän on jo tottunut\nhillitsemään itseään, sillä hän ei tahdo tunnustaa olevansa kaukana\nkaikesta heräämisestä. Se käy hänen arvolleen. Hän tahtoo näyttää, että\nhän voi olla yhtä hyvä ilman mitään heräämistä. Mutta sydämmessään hän\nnäkee oman ristiriitaisuutensa, näkee, että hän hillitsee itseänsä vaan\nsiksi, ettei toinen huomaisi hänen hermostumistansa, ja se häntä\nharmittaa yhtä paljon kuin toisen tyytyväisyys, mielenmaltti ja\nhillitsemiskyky, jonka se yhtäkkiä niistä lie saanut. Ja sitten häntä\ntoisinaan harmittaa sekin, että häntä harmittaa. Mutta kun hän\nkoettaa olla ilonen, niin häntä harmittaa se, että hän voi alentua\nteeskentelemään. Ja ehkä enin kaikesta harmittaa, että hän on ollenkaan\nantautunut koko peliin. Hän tahtoisi vetäytyä siitä pois kaikessa\nhiljaisuudessa ja kunniallisella tavalla, mutta jokin häntä siitä\nestää. Hän itse alkaa aina keskustelun, joka sitten säännöllisesti\nloppuu kiivastumiseen ja viepi tappioon.\n\nTämä kysymys tekee vihdoin lopun kaikesta hänen rauhastaan. Hän oli\nennen paljon tyytyväisempi. Ja sen sijaan, että hän nyt olisi tullut\nvielä tyytyväisemmäksi, on hän päinvastoin tyytymättömämpi. Hän on\nhakevinaan onnea, mutta tulee yhä onnettomammaksi. Kaikki häntä\nhermostuttaa ja kaikki harmittaa. Ei missään ole päätä eikä perää, suo\nsiellä vetelä täällä, eteenpäin ei näe mitään ja perääntyä on mahdoton.\n\nPieni nöyrtyminen --, ja ystävykset neuvottelevat taas kaikessa\nsovussa. Sillaikaa kuin toinen on ollut epätoivossa, on toinen\nmiettinyt uuden keinon. He eivät ole ennen koskaan puhuneet keskenään\nrukouksesta. He ovat päinvastoin ennen yhdessä ivailleet vanhain tätien\npolvistumisia ja itkuja. Nyt he sitävastoin täydellä todella antautuvat\nkeskustelemaan rukouksen merkityksestä. Posket heillä molemmilla\nalkavat keskustellessa punottaa. He eivät ole ennen koskaan näin\navonaisesti vetäneet toistensa näkyviin sydämmen arimpia ajatuksia.\nKaikesta he ovat ennen puhuneet, rukouksesta ei koskaan. Ja tulos\non nyt se, että ystävä vihdoin todellakin neuvoo kääntymään\nrukouksella Jumalan itsensä puoleen. Keskustelu sillä kertaa loppuu\njuhlallisenlaiseen äänettömyyteen: se on saavuttanut ylimmän huippunsa,\n-- he tuntevat sen molemmat.\n\nTämän tapauksen jälkeen näyttää toinen ikäänkuin nöyrtyneeltä ja\nentistä hiljaisemmalta. Hän on mennyt kalpeaksi ja näyttää\nrasittuneelta. Hän on vielä enemmän hajamielinen kuin ennen, ja kaikki\npuheet, jotka eivät koske sitä yhtä ainoaa kaikkein tärkeintä, ne häntä\nrasittavat ja hän niitä pakenee.\n\nVihdoin hän taas lähestyy ystäväänsä kysymyksillä ja tiedusteluilla.\nHän ei sano, että olisi jo itse rukoillut, mutta hän rupee taas\npuhumaan rukoilemisesta ja alkaa tiedustella _mitä_ pitää rukoilla.\n\nNeuvotonna ystävä vihdoin ottaa todellakin miettiäkseen, mikä voisi\nolla syynä siihen, ettei toinen pääse selvyyteen, käskee häntä\najattelemaan mahdollisia erehdyksiään ja katumaan, jos huomaa itsessään\nsyntiä. Mutta tämä nyt on toisesta kaikkein omituisinta, sillä äsken he\nvielä elivät toveruksina, tuomitsematta toisiaan, ymmärtäen toistensa\nheikkouksia, niitä usein muistuttaenkin toisilleen ja tuntien\nystävyyden vaan kasvavan tämmöisestä avomielisyydestä. Nyt pitäisi\nruveta rukoilemaan anteeksi samoja asioita joltakin kolmannelta, --\nJumalalta, jonka kuva päälliseksi tuskin että koossa pysyy. Mitä tämä\non? Taikauskoako? Surullisinta hairahdusta? Mutta jos se on kaikkea\ntätä, niin miten on selitettävä toverin omituinen rauha ja\nsilminnähtävä, kadehdittava onni? Ei, täysi selko pitää saada siitä,\nmitä tämä henkinen elämä on. Täytyy ensiksikin päästä perille siitä,\nmitä se Jumala on, jota minun pitäisi uskoa.\n\nJa kun hän uudelleen kääntyy ystävänsä puoleen suoralla kysymyksellä ja\nsanoo, että hänen on mahdoton päästä minnekkään päin, ellei hän ensin\nsaa vastausta epäilyksiinsä, niin kuuluu sieltä taas järkähtämättömät\nsanat: \"Sinun pitää uskoa, siinä kaikki!\"\n\nMinä aijoin jatkaa tätä kuvausta tässä kertomamuodossa loppuun asti,\nmutta sitten sain käytettäväkseni aineksen, joka on elävä, elämästä\nitsestään otettu.\n\nSain nimittäin eräältä minulle läheiseltä ystävältä kirjeen, jossa hän\nkääntyy minun puoleeni aivan samassa asiassa kuin kuvaamani epäilijä\nystävänsä puoleen. Erotus on vaan se, että tässä kirjeessä puhuu joka\nsana syvintä sielun tarvetta, joka ei voi olla mitään ohimenevää eikä\nsatunnaista. Minun kuvauksessani taas lepää koko kysymys paljoa\npinnemmällä.\n\nAlkupuolta kirjeestä en voi julkaista, koska siinä on puhe\npersoonallisista asioista ja nimitetyistä henkilöistä.\n\nHän on pitemmän aikaa seurustellut heränneiden ihmisten parissa, jotka\novat panneet parastansa saadakseen hänet \"uskovaiseksi\". Nämät ihmiset\novat herättäneet hänen suurta kunnioitustansa, jopa ihailuakin.\nMuutamista tuttavastaan, jonka hän sanoo kuuluvan \"äärimmäisiin\nkristittyihin\", annetaan kirjeessä seuraava kuvaus: \"hän tekee minuun,\nniinkuin muihin ystäviinsä, sen vaikutuksen kuin hän ei enää kuuluisi\ntähän maailmaan; kaikki hänen ajatuksensa ja puheensa ovat aivan kuin\nmuualta kotoisin; hänen oma tahtonsa on kuin kuollut ja sen sijaan\nJumala ajattelee ja tahtoo hänessä, sillä niin peräti puhdas ja kaukana\npienimmästäkin itsekkäisyydestä on hänen elämänsä; hän elää vaan muille\nja palvelee aamusta iltaan; hänen olentonsa on kuin personifieerattu\nrakkaus; koko maailma ja ympäristö on supistunut niin vähäpätöiseksi\nhänen ympärillään, henki on kasvanut niin omituisen suureksi ja\nvaltavaksi ja syrjäyttänyt ruumiillisen elämän niin mitättömäksi, että\nikäänkuin luonnollisena kehitysasteena seuraisi sen täydellinen\nkatoominen, s.o., ruumiillinen kuolema.\"\n\nAnnettuansa tämän kuvauksen hän tulee sen johdosta omituiseen\njohtopäätökseen. Sen sijaan, että hän näkisi tuossa henkilössä\njumalallisen ilmestyksen, tuntuu hän päinvastoin käyttävän juuri sitä,\nosottaakseen itsellensä, kuinka koko tuo jumalallinen osanotto\nihmiselämään voi olla pelkkää luulottelua ja itsensä pettämistä.\n\n\"Minähän voin, sanoo hän, selittää tuon ilmiön omalta kannaltani ihan\ntoisella tavalla kuin he sitä selittävät. Ja silloin se on minulle\njuuri epäilyksen ja epäuskon herättäjänä, sen sijaan kuin sen pitäisi\nolla päinvastoin. Minusta tuntuu niinkuin kaikkiin noihin\nuskonnollisiin salaisuuksiin ja niihin ilmiöihin uskovaisten\nhenkielämässä olisi aivan luonnolliset selityksensä, jotka eivät\nmitenkään kohoa yläpuolelle luonnollista ymmärrystä, eivät ole missään\nyhteydessä yliluonnollisen hengen taikka Jumalan kanssa. Ihmisjärki voi\nsiis psykoloogisesti selittää kaiken sen, mitä tähän asti on vaadittu\nuskomaan ihmeenä, henkimaailmana, joka seisoo ulkopuolella kaikkea\nluonnollista ihmisjärkeä. Ja tämmöistä _taikauskoa_ juuri semmoisenaan\non pidetty aivan välttämättömänä lopullisen onnen saavuttamiseksi.\nUskon päävaatimuksena on pidetty luonnollisen järjen kuolettamista.\nJärjen täytyy taipua ja alistua kaiken taikauskon alle, muuten et ole\noikealla tiellä. Järkeä pelätään ehkä juuri sentähden, että se pääsisi\nselittämään liian luonnolliseksi kaikki salaisuudet ja sillä tavalla\nkukistuisivat illusionit, jotka ovat viehättimenä välttämättömät. He\nsaattavat puoleksi itsetietoisesti sysätä järkeä pois saadakseen\nhäiritsemättä säilyttää kokonaisena uskonsa, taikoineen päivineen, joka\nyksin ehkä saattaa viedä heidät siihen kummallisen selittämättömään\nonnen tilaan. He ovat tietysti kumminkin vakuutetut uskostaan, mutta se\nvakuutus on saavutettu vissin reseptin mukaan. Siihen on sekotettu\nniin ja niin monta prosenttia sitä ja sitä hengenlahjaa eli henkistä\nkykyä, mutta ei yhtään prosenttia järkeä. Ja se järki-aine on niin\nvaarallista, että jos sitä pääsee pisarakaan joukkoon niin on kaikki\npilalla, sillä se on vastamyrkkyä. Heidän horjumaton uskonsa on seuraus\nsiitä, että he uudella alallaan hyvään pyrkimisessä tekevät aivan\nuusia kokemuksia ja huomioita, joita eivät ennen ole luulleet\nmahdollisiksikaan ja selittävät ne sitten uskontonsa kannalta joksikin\nihmeeksi, Jumalan armoksi tai voimaksi, joka voi tulla kysymykseen\nainoastaan uskovaiselle ihmiselle, joka elää vaan uskostaan Jumalaan ja\nsitä tietä saavuttaa tuon voiman. Mutta nyt saattaa luonnollinen\nihminen, joka ilman Jumalaa pelkän luonteensa vaatimuksesta pyrkii\nhyvään, tehdä aivan samoja kokemuksia, vaikka hän antaa niille toisen,\nluonnollisen selityksen.\n\n\"Kerran kerroin eräälle uskovaiselle luopuneeni muutamasta asiasta,\njosta piti luopua. Hän kysyi minulta, mistä olin saanut siihen voimaa,\nja luuli, että olin käynyt hirveän taistelun läpi. Selitin hänelle,\nettä se oli käynyt melkein ilman taistelua, että asia oli kumminkin\nsemmoinen, että jos olisin askeleenkaan ottanut taisteluun, s.o.\nsallinut kiusauksen puhua ja sitten ruvennut voittamaan tätä kiusausta,\nniin taistelu olisi tullut kestämättömäksi, -- vaan että olin tehnyt\nsemmoisen kokemuksen eli keksinyt semmoisen keinon, että kun kerran\nolen selvillä, miten asian suhteen on menetteleminen, niin asetun heti\nikäänkuin aivan tunnottomaksi sitä kohtaan, niinkuin kaikki olisi jo\nkauan sitten päätetty; ja karkoitan näin jo etäältä pois taistelun ja\ntappion mahdollisuuden. Menen sen ohitse sitten aivan niinkuin ei se\nasia minuun kuuluisikaan. Ja tämän teen jo yksin siitä syystä, että\ntiedän taistelun ikäväksi. Näin voisivat sivutseni mennä mitkä asiat\nhyvänsä ilman että olen mitään voimaa niiden voittamiseen tarvinnut.\n\n\"'Mutta sehän juuri on Jumalan voima', eksyi se uskovainen sanomaan.\n'Te olette päässeet suuren salaisuuden perille uskovaisen elämässä.'\n\n\"Minulle ikäänkuin aukesi luukku, jonka läpi näin paljon muutakin\nsamallaisia valaisevia asianhaaroja. Tuota he siis nimittävät Jumalan\nvoimaksi! Ja jotain muuta yhtä luonnollista asiaa Jumalan armoksi\nj.n.e. Jos ihminen on ratkaisevasti valinnut hyvyyden tien, kuten\nuskovainen, niin ei hänen päähänsä pistä antautua taisteluun, sillä hän\ntietää niin hyvin tiensä suunnan. Tässä hän tietysti voi kehittyä yhä\npitemmälle ja silloin hän on saavinaan yhä enemmän voimaa Jumalalta.\nTällä tavalla ehkä voi selittää uskovaisen koko elämän. Ilmiöt, jotka\nesiintyvät heidän maailmassaan, eivät pääse ajatuksen arvosteltaviksi\nja menevät siten totuudesta. Heidän uskonsa perustuu erehdykseen\nerehdyksen päälle, ja on siis valheellinen.\n\n\"En minä tosin nytkään ole saanut ajatustani likimainkaan selväksi,\nsillä sitä varten pitäisi saada selitetyksi kaikki erikoiskohdat,\nsilloin se vasta pääasia voisi selvitä. Kaikki mitä ennen olen puhunut\nrukouksesta ja Jumalan äänestä, jos muistat, kuuluu siihen. Nämät\nepäilykset ovat olevinaan minulle niin selviä, että ne järkähyttävät\nuskon itse Jumalaan ja kaikkeen pyrintöön sitä suuntaa kohti.\n\n\"Onkohan todella tarkoitus, että minun täytyy kulkea tuommoisia\nmutkaisia teitä. Jos niin on, niin kyllä se on raskas tie. Sillä\nse on kaikkea muuta kuin rauhaa tuottavaa ja onnellista. Kuinka\nonnellinen olisin, jos nuo kaikki 'viisaat ajatukset' kerran saisin\nkarkoitetuiksi. Kuinka turvallista ja hauskaa, olisi saada uskoa oikein\nlapsellisesti Jumalaan, niinkuin johonkin personalliseen olentoon,\nisään, joka seuraisi ihmisen ajatuksia ja toimia ja valvoisi hänen koko\nelämäänsä; jota voisi rukoilla ja puhutella ja joka omalla kielellään\nsiihen vastaisi. Jos semmoisen tiedon saisi, niin kyllä olisi valmis\nhäntä palvelemaan, ja hänen käskyjään noudattamaan. Siis minä kaipaan\njuuri tuota samaa uskovaisten Jumalaa ja tahtoisin sen oikeastaan juuri\nsemmoisenaan itselleni omistaa, vaikka epäilykseni juuri sitä käsitystä\nniin selvään tuomitsee. En tiedä minkätähden juuri usko semmoiseen\nJumalaan tuntuisi niin turvalliselta ja rauhoittavalta, ja niinkuin\nvaan semmoinen usko voisi antaa rohkeutta ja voimaa antautumaan Jumalan\npalvelemiseen.\n\n\"Mutta ehkä nämä epäilykset ovat hyvinkin hyödyksi, ehkä vievät\njohonkin päätökseen. Niin että en siis lopullisesti tiedä olenko\nlähestynyt vai poistunut päämaalista. Mutta sen vaan tiedän, että kyllä\nkehitykseni on saanut aivan toisen suunnan, kuin mikä sillä alussa oli.\nKun ensin rupesin todenteolla näitä asioita ajattelemaan ja aloin\nkäydä heidän saarnamiestään kuulemassa, niin olin niin omituisen\nvastaanottavainen. Oliko se nyt uutuuden vuoksi, mutta hyvin se teki\nminuun suuren vaikutuksen. En tiedä mitenkä minusta tuntui niinkuin\nheidän huulillaan olisi ollut elävä totuus. Ensimäiseksi tuomitsi minua\noma välinpitämättömyyteni. Se oli minulla niin elävänä edessäni, että\ntuo välinpitämättömyys oli ennen kaikkea karkoitettava, koska se uhkasi\ntukehduttaa valtavimmatkin vaikutukset. Tämä olikin silloin suurimpana\nhuolenani ja koetin sentähden koota kaikki voimani voidakseni\nperinpohjin ravistaa itseäni. Onnistuinkin vihdoin saada todellista\nhalua, joka kerran synnyttyään rupesi kasvamaan. Mutta samassa määrässä\nkuin aloin uskoa koota, alkoivat epäilyksetkin kiusata. Ne olisivat\nvoineet tukehduttaa hyvän asian, sen tunsin, ja päätin sentähden sulkea\nniiltä ajatukseni kokonaan, panna korvat lukkoon, pysyäkseni sen\nvähäisen valon kintereillä, jota olin näkevinäni tai minulle\nnäytettiin. Täten tulin niin pitkälle, että aloin käyttää rukousta,\nhuolimatta siitä, etten siihen uskonut enkä sitä ymmärtänyt. Tein sitä,\nkoska tahdoin siihenkin uskoa. Tein sitä myöskin sen vuoksi, että\ntahdoin kaikessa noudattaa heidän neuvojansa. Ja kummallinen\nkokemukseni oli, että siitä saakka kuin sen ensi kerta tein, tapahtui\nihan huomattava muutos mielialassani. Asia alkoi minulle lämmitä ja\nminä siihen kotiutua. Aloin vaarinottaa rukouksen seurauksia, ja meni\nhuomioni niinkin pitkälle, että näin useimmiten saaneeni sitä mitä\nrukoilin. Tämä tietysti jossakin määrin vahvisti uskoani, ja sen\njälkeen syntyi minulle Jumala, s.o., Jumalan kuva eli käsite, joka\nvähitellen alkoi elää. Se oli nyt juuri tuommoinen persoona\nyläilmoissa, jota sain rukoilla ja joka minua kuuli. Mihinkään enempään\nei tämä uskoni riittänyt. Ainoastaan nuo kokemukset oman rukoukseni\nalalta ylläpitivät jonkinlaista luottamusta. Mutta sekin olisi\nsammunut, ellei muut olisi aina tukeneet ja puhaltaneet hehkumaan, se\noli kokonaan muiden työtä. Niin paljon se oli kuitenkin saanut aikaan,\nettä koko minun mieleni, tahtoni ja ajatukseni olivat kiintyneet siihen\nyhteen asiaan. Tunsin semmoiseen uskoon jo niin suurta vetovoimaa, että\nmelkeinpä olisin tehnyt vastarintaa, jos olisin tahallani ruvennut\nsiitä poispäin kulkemaan. Maailmasta olin jo ehtinyt vieroittua ja sen\nviehätyksistä miltei kokonaan vapautua. Se oli kaikki niin kummallista.\nTähän olin siis tullut siten, että olin päättänyt sokeasti seurata\nheidän viittoomaansa tietä. He sanoivat: rukoile, -- tein sen; älä\nepäile, -- en epäillyt: älä mene maallisten ihmisten pariin, -- en\nmennyt; hae vaan kristittyjen seuraa, -- hain; lue ne ja ne kirjat, --\nluin.\n\n\"Mutta kun sitten aloin kulkea omia teitä, niin rakennus hajosi. Kun\nannoin vähänkin tilaisuutta ajatuksilleni sekaantua asiaan, niin muutti\nkaikki heti värinsä. He nyt selittävätkin minulle, että olen mennyt\nehkäisemään Jumalan alkamaa työtä. Mutta jos se kerran oli Jumalan\ntyötä, niin ei suinkaan se niin vähällä olisi särkynyt, ja olisi\nkaiketi Jumala auttanut minua siinä pysymään, jos se olisi ollut hänen\nmieluisensa. Kaikissa tapauksissa, oma ajatus minut sieltä ohjasi pois.\nSe tuli taaskin kuin kylmä tuuli ja palellutti kaikki oraat. Ja nykyään\nelänkin semmoista kylmän koleaa elämää, joka ei suinkaan mitään onnea\ntuota. Sillä ajatus se on vaan epäilys, se ei voi mitään tukea antaa\nuskolle. Ja miksi minä siis olen niin pääsemättömiin saakka siihen\nkietoutunut.\n\n\"Voi, jos sinä voisit lahjoittaa osan vakuutustasi ja uskoasi minulle.\nMutta oma nimikirjoitushan se pitää olla vekselissäkin, sanovat he.\nMuuten niin he ovat tainneet kadottaa kaiken toiveen minun suhteeni.\nLieneeköhän Jumala sen tehnyt.\n\n\"Älä nyt vastaa ankarasti, sillä kyllä arvaan, että nämä ajatukset ovat\nsinusta niin turhat, kun olet itse niistä niin kauas päässyt. Mutta ne\nnäkyvät olevan minun tielläni, siksi kunnes toisen tien löydän, ja sitä\nkovasti janoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sain tämän kirjeen niin tuntui minusta kuin olisi minulta vaadittu\nvastausta kaikkeen, mitä ihmishenki suinkin kysyä voi. Se tuli päälleni\nkuin laviini yhtaikaa joka taholta ja antoi minun tuskallisesti tuntea\nomaa mitättömyyttäni ja voimattomuutta sitä vastaanottamaan. Sillä\ntuossa kysymyksessä tai epäilyksessä ei puhu ainoastaan hänen\nepäilyksensä. Vuosisadat ovat kysyneet sitä samaa; koko ihmiskunta\nkantaa sydämmessänsä samaa epäilystä. Ja kun hän nyt kysyy, niin on\nkoko hänen sydämmensä siinä kysymyksessä. Kun hän kääntyy minun\npuoleeni, niin tuntuu minusta kuin hän itse tietäisi, ettei\nvastauksestani ole vastausta hänelle, ja hän tahtookin paremmin vaan\nhelpottaa sydäntänsä kuin kysyä. Hän tietää yhtähyvin kuin minä tiedän,\nettei tämmöiseen kysymykseen voi vastata sanoilla, vaan yksistään\nelämällä, että uskoansa ei kukaan voi kertoa toiselle, vaan ainoastaan\nelää näkyviin itsestänsä, että ainoastaan elämältä voi ilmaista, mitä\nuskoo.\n\nMinä edeltäpäin siis tiedän, että jos hänelle vastaan, hän minut\nymmärtääkin ainoastaan sanallisesti, sillä sanat eivät ilmaise uskoa,\nvaan ainoastaan työt, ja niitä ei minulla ole.\n\nMutta koska hän kysyy, niin en minä missään tapauksessa voi muuta kuin\nparhaan ymmärrykseni mukaan vastata. Yhdessä suhteessa luulenkin\nvoivani olla hänelle apuna. Minä osotan hänelle, missä kohden hän\nmielestäni on väärinkäsittänyt niiden neuvoja, jotka sanovat itseänsä\nuskovaisiksi. Ja mikä heissäkin voi kelvata ainoaksi todistukseksi\nheidän uskostaan.\n\nEi mikään saata olla mielestäni turmiollisempaa kuin tyrkyttää\nihmisille, että heidän ei pitäisi käyttää järkeänsä päästäkseen\nkysymyksestä selville, ja että heidän pitäisi muka vaan uskoa.\n\nMinulle kerran tapahtui, että kuljeskellessani metsäisellä vuorella,\nhakiessani näköalaa ja ulospääsöä, jouduin erääseen lepikköön ja siellä\nolin näkevinäni suuren vaaleanharmaan kiven. En voinut ymmärtää, mikä\nse oli, joka siinä huomiotani oikeastaan kiinnitti. Kivi kuin kivi. Ja\nkuitenkin siinä oli jotakin, -- oliko se nyt liian vaalea, vai liian\nselvästi näkyvä, en tiedä.\n\nOlin menemäisilläni ohitse sillä ajatuksella, ette siinä mitään sen\nerinomaisempaa ollut. Mutta silloin yhtäkkiä -- luullakseni minä\nmelkein säpsähdin -- kun teroitin silmäni siihen, niin yhtäkkiä\nhuomaan, että se ei olekaan mikään kivi, vaan on aukko lepikössä, jonka\nkautta näkyy autereinen etäisyys. Kuinka erilailla minä nyt katselin\nsitä paikkaa lepikössä! Kaikki suhteet olivat muuttuneet. Kiven\nrajaviivat eivät olleet esineen rajaviivoja, vaan olivat ainoastaan\nlepänoksia, jotka estivät minua näkemästä koko avaruutta.\n\nJos minä nyt olisin kutsunut ystäväni tälle paikalle, että hänkin olisi\ntuon aukon kautta nähnyt etäisyyden viehättävää syvyyttä, niin tietysti\nminä olisin hänellekin neuvonut, että hän ei pitäisi sitä kivenä, vaan\naukkona. Ja jos hän ei voisi sitä aukoksi uskoa, niin minä tietysti\nsanoisin, että hän käyttäisi silmiänsä ja katsoisi niin tarkkaan kuin\nmahdollista.\n\nNyt tekevät uskovaiset kuitenkin aivan päinvastoin. He sanovat: sulje\nsilmäsi, sillä ne sinut pettävät, ja usko vaan mielessäsi, että esine\non aukko, silloin sinä saat nähdä etäisyyden. He unohtavat, että kun\nsilmät ovat kerran suljetut, niin silloin on mahdoton nähdä\netäisyyttäkin. Ja järki ei nyt ole mitään muuta kuin sielun silmä.\n\nTämä suuri erehdys heidän puoleltaan on hyvin ymmärrettävä. Sillä he\ntietävät, ettei heidän oman heräämisensä historiassa ole mitään\nsemmoista jaksoa, jolloin he olisivat _vähitellen_ alkaneet ymmärtää,\nettä kyllä tuo kivi sentään on aukko, he tietävät, että heidän uskonsa\noli silmänräpäyksen asia. Edellisenä hetkenä he vielä pitivät esinettä\nkivenä, nyt he pitävät sitä aukkona. Ja tuona yhtenä hetkenä on heissä\nennättänyt tapahtua niin täydellinen käsitysten muutos, ettei siinä\nole entisestä mitään jäljellä, vaan kaikki on uutta, suurta,\nääretöntä, oltuaan äsken vielä jotain käsin tuntuvaa, vähäpätöistä,\nviehättämätöntä. Mutta ei yksikään heistä ole tullut oikeaan\nkäsitykseen siten, että olisi ummistanut silmänsä, s.o. ollut\nkäyttämättä järkeänsä. Kaikki he ovat heränneet siten, että he ovat\njärjellänsä ymmärtäneet sen, mitä ennen eivät ole ymmärtäneet; ja he\novat saaneet uskon vasta sitten kuin ovat järjellään nähneet, että\nheidän edessään on etäisyys eikä seinä.\n\nKun he sanovat, että pitää uskoa eikä ajatella, niin sanovat he niin\nsen vuoksi, että tietävät, etteivät he itse ole tarvinneet ponnistaa\najatuskykyänsä, vaan että heidän käsittämisensä tapahtui ihan\nitsestään; he huomasivat, hoksasivat ihan yhtäkkiä, siihen ei tarvittu\nmitään ponnistusta. Mutta tämä asia ei lainkaan todista, etteivät he\nmuka olisi käyttäneet silmiänsä. He ovat päinvastoin ainoastaan\nsilmillään voineetkin eroittaa sitä hienon hienoa viivaa eli linjaa\nkiven pinnalla, joka sitten yhtäkkiä avasi heille koko salaisuuden.\n\nSentähden meidän tehtävä ei voi olla muu, kuin koettaa muille osottaa\nsitä tuskin tuntuvaa viivaa, jonka avulla olemme tulleet kaikki\nhuomanneeksi. Yksi on huomannut yhden piirteen avulla, toinen toisen.\nJa sitävarten meidän täytyy kehoittaa heitä teroittamaan järkeänsä\nmahdollisimman kireälle, eikä koskaan lakkaamaan ponnistamasta tässä\ntehtävässään. Ja ennenkuin aavistammekaan, niin he jo löytävät viivansa\n-- joko saman kuin me tai sitten oman omituisen. Kaikki riippuu omasta\nponnistuksesta, ja meistä vaan näyttää, että itse hoksaus on\nsatunnainen eikä mitään ponnistusta kysy.\n\nSe on meidän ainoa tehtävämme, löytää yhä uusia ja yhä tarkemmin\nmääritellä noita hienon hienoja viivoja siinä, mitä olemme itsekin\nennen luulleet kiveksi, ja siten yhä enentää muille mahdollisuutta\ntulla näkemään elämän syvyyttä. Jokaisen tehtävä on pukea\nymmärrettävään, järjelle käsitettävään muotoon sitä totuutta, josta hän\nitse elää.\n\nMutta ei kukaan saa sanoa, ettei hän itse enää voi kuvailla aukkoa\nkiveksi eikä sentähden muista mitään sen hienoista viivoistakaan. Hän\nei saa käskeä sulkemaan silmiä ja vaan uskomaan sitä, mitä hän itse on\nruvennut uskomaan ainoastaan silmiensä avulla.\n\nSilloin voi käydä niin hullusti, -- ja usein käykin, -- että ihminen,\nnähdessään niiden rauhaa ja iloa, jotka jo näkevät etäisyyttä, saa\nsuuren halun saavuttaa samaa onnea kuin on näillä ja vihdoin heidän\nneuvoansa seuraten ummistaa silmänsä ja rupee uskomaan. Hän sanoo, että\nhän on aivan valmis uskomaan siihen, mikä voi antaa niin suurta\nsisältöä toisten elämälle. Vihdoin hän luulee, että hän jo uskoo. Hän\nuskoo etäisyyteen, -- mutta hän ei näe muuta kuin kiven, Ja niin hajoaa\nhänen elämänsä epäsoinnuksi: todellisuus -- kivi, ja unelma --\netäisyys. Hän uskoi ainoastaan senvuoksi, että se antaa iloa, ja hän\nuskoo, mutta iloa ei ole, on vaan epäilys ja sovittamaton kaksinaisuus.\n\nJärki -- ainoa, jolla voi nähdä, on jo lakannut katsomastakin kiveen ja\nsen viivoihin; ja usko etäisyyteen pysyy unelmana, jolla ei ole mitään\nelävää todellisuutta. -- --\n\nSitten täytyy minun sanoa hänelle ajatukseni, miksi minäkin luulen,\nettä rukoileminen on auttanut monen ihmisen totuuden ymmärtämiseen.\nTosin olen huomannut, että vaikka rukousta niin usein _neuvotaan_\nniille, jotka totuutta hakevat, -- kuitenkin itse asiassa ne, jotka\novat heränneet, ani harvoin ilmoittavat rukouksen omaksi välittömäksi\nherättäjäkseen. Kaikki he puhuvat siitä, kuinka he huomasivat --,\nkuinka heille selvisi, kuinka heille aukesi totuuden valo --, kuinka\njonkun opetus vaikutti heihin --, kuinka se tai tuo lause evankeeliossa\npoisti hunnun heidän silmiltään --. Mutta rukouksella on minunkin\nmielestäni kuitenkin suuri merkityksensä, olkoon se tarkoitettu vaikka\nkuinka konkreettisesti ajatellulle yläilman persoonalle. Se on\nsydämmien ensimmäinen arka puhdistus, se on ensimmäinen avonaisen\nlapsenmielen ilmaus. Ja sen vaikutus juuri tähän perustuukin. Sillä kun\ntäysikäinen ihminen, joka ei ole rukoillut sitten lapsuutensa, ensi\nkerran tavoittelee henkistä olentoa, jolle hän voisi avata sydämmensä,\nniin täytyy hänen, muistaaksensa mitä se rukous oikeastaan oli,\nruveta ikäänkuin uudestaan lapseksi; hänen täytyy asettua lapsen\nmielentilaan, koska hän tuota yläilman persoonaa tuskin voisi ajatella\nmuulta kaunalta, kuin lapsen jumalana. Mutta tämmöinen mielentilan\nmuutos, erittäinkin jos se useammin uudistuu, täytyy välttämättä\nherättää rukoilijan huomion siihen, kuinka hän oli erilainen jumalansa\nedessä lapsena ja nyt täysikäisenä. Häntä ehdottomasti tulee vetämään\npuoleensa silloinen mielentila hänen nykyisen kylmän joskin järkevämmän\nminuutensa rinnalla. Hänen täytyy yhä enemmän huomata, kuinka paljon\nvalhetta on kertynyt hänen ympärillensä ja hänen sisäänsä, huolimatta\ntästä hänen järkevyydestään. Hänelle tulee tämä valhe vastenmieliseksi\nja hänessä syntyy luonnollinen vetovoima tuohon lapselliseen, vaikkakin\njärjettömään mielentilaan. Näin selitän siis hänelle rukouksen\nrauhoittavan vaikutuksen juuri siltä \"luonnolliselta\" kannalta, jonka\nhän sanoo vieroittavan häntä uskosta. Minä selitän, että rukous\nvaikuttaa onnen ja ilon tunteen juuri sen vuoksi, että ihminen siten\nitse vapauttaa itsensä valheesta, \"pannen korvat kiinni\" kaikelle\nvalheelle, ja pyrkii rehelliselle kannalle itsensä suhteen, se on,\npyrkii totuutta kohden. Sanoisinko hänelle suoraan, että näin ollen on\nyhdentekevää, mimmoiseksi hän kuvailee mielessään sitä yläilman\npersoonaa, jonka puoleen hän kääntyy. Minä pelkään näin sanoa\nsenvuoksi, että hän mahdollisesti ennättää saada väärän käsityksen\ntarkoituksestani, ennenkuin minä ennätän jatkamaan. Häneen voi istua\nkiinni seuraava ajatus: \"sittenhän on kaikki petosta ja nenästä\nvetämistä; ihminen luulee rukoilevansa jotakin olentoa, jonka toivoo\nkuulevan häntä ja lämpimästi ottavan vastaan hänen avomielisyytensä, ja\nnyt ei rukouksen merkitys sitten olekaan muu kuin vaan se että hän on\nollut rehellinen itseänsä kohtaan!\" Sentähden minun täytyy heti alussa\nsanoa hänelle, että semmoisella rukouksella, jossa hän voittaa\nrehellisyyttä itseänsä kohtaan, hän todella lähestyy Jumalaa, vaikkei\nhän aavista, mimmoinen todellinen Jumala on. Minun täytyy selittää\nhänelle, kuinka mahdotonta hänen on lähestyä rehellisyyttä ja totuutta\nlähestymättä samalla totuuden Jumalaa. Hänen täytyy ymmärtää koko vian\nolevan siinä, että hän on hakenut Jumalaa liian kaukaa yläilmoista,\nsilloinkuin Jumala on kaiken aikaa ollut hänen luonansa, asunut hänen\najatuksissaan, auttanut häntä totuutta ja rehellisyyttä kohden ja\nkenties yhdessä hänen kanssaan puhunut tuolle yläilmaiselle olennolle.\nNiin että siis mitä vilpittömämpi hän on tuota ajateltua yläilman\njumalan-kuvaa kohtaan, sitä lähemmäksi hän tulee todellista elävää\nJumalaa, joka puhuu hänen omassa sydämmessänsä ja käyttää hänelle\ntuttuja järjenmuotoja ja kotoisia lausetapoja. Näin ei kukaan tule\npetetyksi eikä nokasta vedetyksi. Päinvastoin, täytyy ihmetellä ikuista\nviisautta siinä, että jumalankäsitteen puutteellisuus ei ole esteenä\ntodellisen Jumalan lähestymiselle, jos vaan itse rukous on vilpittömän\ntahdon ilmaisua ja sisältää pyrkimistä vapauteen valheesta. Näin viho\nviimeinen kuvanpalvelijakin voi lähestyä ainoata totuuden Jumalaa.\n\nMinä tahdon vielä huomauttaa hänelle siitä omituisesta seikasta, ettei\nhänen kirjeessään ole sanaakaan mainittu opettajasta, joka on\nmaailmalle antanut uuden käsityksen Jumalasta sen yläilmaisen\najatuskuvan sijaan, joka oli juutalaisilla ja on vielä nytkin monella\nmeistä. Se on kyllä totta, että jos ymmärtää Kristuksen opin jumalasta\nniin, että hän vaan nimitti entistä juutalaisten jumalaa uudella\nnimellä, niin silloin ei ole pitkälle autettu. Voihan ihminen ruveta\najattelemaan Isästäkin, että se on jossakin yläilmoissa ja sieltä\nkuuntelee meidän rukouksiamme. Mitä jos todella tämä väärinkäsitys\nolisi syynä siihen, ettei Jeesuksen oppi tunnu antavan mitään\nsanottavasti uutta monelle ihmiselle! Ja kuitenkin ei Jeesuksen oppi\nIsästä ole mitään muuta kuin juuri oppi \"luonnollisesta\" jumalasta.\nHän juuri tahtoo, että ihmiset selittäisivät itselleen jumalan\n_luonnolliselta_ kannalta. Sentähden hän sanoo monet kerrat, ettemme me\nvoi tietää mitään jumalasta semmoisenaan, joka on äärettömyydessä, vaan\nme voimme ainoastaan kuulla hänen äänensä itsessämme, joka ääni on\nmeille kotoinen ja meille sukulainen niinkuin isän ääni pojalle, hän\nitse elää ja kuolee tämän äänen palveluksessa. Säälien meitä, jotka\nolimme eksyneet tästä äänestä väärien opettajien saattamina ja\nhajonneet kuin lampaat ilman paimenta, hän opetti suoranaiset\nkäskytkin, joiden avulla me voisimme pysyä totuuden tiellä. Hän nousi\nvuorelle ja julisti kaikille, mikä on tie elämän totuuteen ja onneen.\nJa meidän sydämmemme vielä vuosituhansien kuluttua todistavat, että\nhänen käskynsä ovat lähteneet Jumalan omasta suusta, sillä meidän\nsydämmemme pitävät niitä tosina. Ja sittenkin me haemme jotakin\nlisätodistuksia siihen, että Jumala olisi asunut Jeesuksessa, emmekä\nole tyytyväiset hänen antamaansa luonnolliseen selitykseen.\n\nMitä todistuksia Jeesuksella itsellään oli oppinsa totuudesta?\n\nMe huomaamme evankelioista, että hänen aikuisilleen ihmisille ei ollut\nolevinaan mitään niin tärkeätä, kuin saada jotakin ulkonaisia\ntodistuksia siihen, että oppi ja opettaja todella olivat Jumalasta\nlähteneet ja silloinkin, niinkuin nyt, he eivät kumminkaan uskoneet\nmihinkään ulkonaisiin todistuksiin, vaikka niitä olisivat saaneetkin.\nJos me nykyjään huomaamme, että ihmiset tulevat näkeviksi, terveiksi,\niloisiksi, onnellisiksi, niinpian kuin omistavat hänen sanansa, s.o.,\nhänen elämänymmärryksensä, niin me heti olemme valmiit selittämään,\nettei siinä ole mitään ihmettä, -- että kaikki on ymmärrettävä ihan\nluonnollisten syiden seuraukseksi. Me sanomme, että se on heidän\nnokasta vedetty mielikuvituksensa, joka saattaa heidät näkeviksi,\nterveiksi, iloisiksi ja onnellisiksi. Ja me vaadimme vaan jotain\ntodistusta siihen, ettei se ole seuraus mielikuvituksesta.\n\nFariseukset ja kirjanoppineet alituiseen häärivät Jeesuksen ympärillä\nja vaatimalla vaativat häneltä todistuksia, että hän oli Kristus.\n\nMutta Jeesus ei voinut antaa muuta todistusta, kuin että vetosi heidän\nomaantuntoonsa.\n\n\"Ei minun oppini ole minun, mutta sen, joka on minut lähettänyt. Jos\njoku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, hän saa tietää tästä opista, onko se\nJumalalta vai itsestänikö minä puhun.\"\n\nKun häneltä kysyttiin osotusta, että hän todella oli Jumalan poika,\nvastasi hän, että jos hän puhuisi itsestään, niin ei kenenkään\ntarvitsisi häneen uskoa, mutta nyt hän puhui ainoastaan sitä, mitä Isä\nhänelle sanoi.\n\nJa toisen kerran hän vastasi, että ellette usko minun sanojani, niin\nniiden töiden, joita minä teen, pitäisi teille ilmaista, että minussa\non totuus.\n\nJeesuksen oppi on oppi Jumalan pojasta, s.o., ihmisestä, joka täyttää\nJumalan tahtoa. Konfucius, suuri kiinalainen filosoofi, opetti myöskin\nJumalan pojasta, vaan sanoi, että keisari on tämän pojan maallinen\nedustaja. Jeesus taas sanoi Jumalan pojaksi itseänsä. \"Joka näkee\nminun, hän näkee myös Isän\". Sentähden hänen oppiansa ei voi, kuten\nkaikkien muiden opettajain, erottaa hänen henkilöstänsä. Me, jotka\nuskomme hänen, emme tunne muuta Jumalaa kuin sen, joka ilmestyi\nhänessä.\n\nHän on ilmoittanut meille Isän ei niin, että olisi antanut meille\njonkun jumaluusopin, vaan niin, että sanoi Isän olevan hänessä.\n\nJa hän osotti meille, mikä on ainoa tie totuuteen ja elämään, ei niin,\nettä olisi pystyttänyt jonkun kuivan omatunto-opin, vaan niin, että\nsanoi omantunnon olevan juuri tuon saman Isän äänen, sen Jumalan, jota\nmeidän täytyy rakastaa kaikesta sydämmestämme, kaikesta sielustamme,\nkaikesta voimastamme ja kaikesta mielestämme. -- --\n\nSe on tämä tieto, tämä elämänymmärrys, joka johdattaa \"äärimmäisen\nkristityn\" pois kiusauksen maailmasta ja päästää hänet pahasta.\n\n\"Jokainen; joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei voi pysyä aina\ntalossa, mutta poika pysyy aina. Jos siis Poika teidät vapaaksi tekee,\nniin te totisesti olette vapaat.\"\n\nPoika se on elämä Isän tahdon täyttämiseksi.\n\nUskovaiset ovat siis aivan oikein ystävälleni selittäneet, että jos hän\nkeksi semmoisen keinon kiusauksesta päästäkseen, että vältti kaikkea\ntaistelua sitä vastaan ja eli ikäänkuin ulkopuolella sitä, niin hän\ntodella oli päässyt suuren salaisuuden perille henkisessä elämässä. Hän\noli vapautunut kiusauksesta niin, ettei ajatellut sitä, ei päästänyt\najatuksia ollenkaan sille suunnalle. Mutta tämä oli hänelle mahdollista\ntietysti vaan siten, että hän ajatteli jotakin muuta. Jos hän olisi\nollut toimetonna, ei hän olisi voinut estää ajatuksia omin päin\ntulemasta. Ja juuri tämä \"jotakin muuta\", joka luonnolliselle\nihmiselle, käyttääkseni hänen omaa nimitystään, voi olla vaan jotakin\nkuivaa velvollisuuksien täyttämistä tai uppoutumista johonkin koneen\ntapaiseen työhön, jotta vissit ajatukset eivät vaivaisi, -- juuri se on\nuskovaisen uusi elämä, joka puhkee esiin niinkuin kevät ja työntää\ntieltään kaiken vanhan. Se elämä ei ole kuiva orjan elämä; se on täynnä\nviehätystä, täynnä toivoa, iloa ja vapautta. Siksi pysyy hän siinä\naina, niinkuin poika isän talossa. -- --\n\nKuinka omituista on, että syvin syy ystäväni epäilykseen on juuri se,\nmikä minulle muodostaa elävimmän todistuksen Jumalan asumisesta\nmeidän keskuudessamme. Hän sanoo, että tuon äärimmäisen kristityn\najatukset, kokemukset ja koko sieluntila voidaan selittää johtuvaksi\nluonnollisista psykoloogisista vaikutuksista ja että siis tuon\nuskovaisen oma käsitys, että hän muka toimisi jonkun yliluonnollisen\nhengen voimasta, olisi ainoastaan jonkinlainen taikausko, erehdys hänen\npuoleltaan. Tämä lause minulle selvästi osottaa, ettei hän tiedä, mikä\nse on, joka äärimmäiselle kristitylle antaa elämää, mikä antaa hänelle\nvoimaa unohtaa itsensä, palvella vaan muita aamusta iltaan eikä\nsittenkään tulla itserakkaaksi tai tyytyväiseksi omiin töihinsä. Hän ei\ntiedä, että äärimmäisen kristityn koko voima ei riipu muusta uskosta\nkuin vaan siitä, että hänessä itsessään on ottanut asuntonsa se\ntotuudenhenki, se Jumala, jota hän elämällänsä palvelee. Hänen\naltistuva, sammumaton rakkautensa, hänen kaikki tekonsa, koko hänen\nelämänsä on yhtenä todistuksena siitä, että Jumala elää hänessä. Ja\nhänen voimansa ja väsymättömyytensä perustuu siihen, että hän on\nitsetietoinen tästä Jumalan elämisestä hänessä.\n\nUsko ja järki ovat sulaneet hänellä yhdeksi: järjellä hän katsoo ja\nnäkee, mutta sydämmellänsä hän uskoo ja elää.\n\n\n\n\nKosto ja rangaistus.\n\n\nMitä rangaistus on?\n\nSe määritellään oppikirjoissa näin:\n\nRangaistus on se kipu eli kärsimys, joka tehdyn vääryyden tähden sen\ntekijälle saatetaan.\n\nMistä on rangaistus kotosin?\n\nJa kaikki oppikirjat vastaavat kuin yhdestä suusta:\n\nRangaistuksen historiallinen juuri on yksityinen kosto.\n\nJa epäilemättä löydämmekin kostossa tuon määritelmän koko sisällyksen:\nkostonkin tarkoitus on tuottaa kipua eli kärsimystä sille, joka on\nvääryyttä tehnyt.\n\nKostosta, rangaistuksen sijaisena, sanoo T.J. Nordström kuuluisassa\nkirjassaan, Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia II\ns, 228: \"jokainen laitos kansojen sivistyshistoriassa on arvosteltava\naikansa erityisten olojen mukaan; ja niin ristiriitaiselta kuin\nyksityinen kosto ja siitä syntyvä kostotaistelu ovatkin meidän\nkäsitystemme kanssa yhteiskuntajärjestyksestä, olivat ne aikoinaan\nelikä yhtä voimakkaat turvallisuuden takaajat ja yhtä varmasti\npelottivat rikoksesta, kuin nykyjään yhteiskunta ja laki, joka loukatun\nasemesta pitää käsissään koston miekkaa.\"\n\nNykyisissä luentosaleissa opetetaan tästä asiasta näin: \"rangaistus on\noikeudenmukainen hyvitys (rättvis vedergällning). Sama katsantotapa on\nvallalla oikeastaan jo kostossa, vaikka se siinä vielä on hämäränä ja\nepäselvänä. Tämä katsantotapa esiintyy kehittyneessä ja vakaantuneessa\nvaltiossa puhdistuneena siitä satunnaisuudesta ja personallisuudesta,\nmikä on ominaista kostolle. Vanhanaikaiset käsitteet siitä, että\nrangaistuksen tarkoitus on edistää hyödyn tarkoituksia, ovat tosin\npysyneet vireellä niinäkin aikoina, joina valtio on saavuttanut\nkorkeimman kehityksensä -- onhan yhä olemassa teoriioja siitä, että\nrangaistuksen tarkoitus on parantaa rikoksentekijää tai pelottaa häntä\nrikoksesta, -- mutta kaikissa tapauksissa nykyisten valtioiden\nlainsäädäntö ei ole voinut olla huomaamatta, että yhtenä määräävistä\nvaikuttimista on _oikeudenmukainen hyvitys_.\"\n\nKun siis sekä vanhemmat että uudemmat tiedemiehet tunnustavat, että\nvanhanajan kosto sisältää nykyisen yhteiskunnallisen rangaistuksen\noleellisen ytimen, niin on hyvin tärkeätä kiinnittää koko huomio tuohon\nkostokäsitteesen ja päästä täysin selville siitä, mitä se oikeastaan\non.\n\nEn minä ollenkaan aijo kieltää, ettei kostossa todella olisi kaksi\npuolta, jotka hyvin voidaan erottaa toisistaan. Se on todellakin\nsisältänyt sekä itse siemenen, josta nykyinen rangaistus on kasvanut,\nettä siemenen kuoren, joka on karissut tarpeettomana pois ja\nkuoleutunut. Kaikki syntyy maailmassa niin. Jalo ja epäjalo ovat\nsekasin, kunnes jalo, ajan tultua, muuttaa epäjalon kuorekseen ja\nkasvaa ulos, ja epäjalo kuoleutuu. Ja koko kysymys onkin vaan siinä,\nonko se jalo, joka on puhdistunut epäjalosta, niin puhdas, ettei se\nenää voi puhdistua, vai voiko tämä jalo sisältää itsessään vielä\njalomman, joka ajan tultua muuttaa sen kuoreksi, jättää multaan ja\nkasvaa itse valkeuteen.\n\nJos tahtoo päästä perille siitä, mitä kosto on, niin on tarpeetonta\nvajota mietteisin siitä, mitä esi-isäimme kosto oli. Sillä me nykyiset\nihmiset emme ole suinkaan vapaat kostontunteista ja tutkittavamme esine\non siis löydettävissä paljoa lähempää.\n\nSe ihminen, joka sammumattomasta vihaa toista, tietää, että hän\najatuksissaan voi antautua kiduttamaan ja rääkkäämään tuota toista; hän\nnauttii ajatuksesta, kuinka hän sitä oikein mukiloitsisi, jos saisi\nkäsiinsä. Tai jos hän ei ajattele ruumiillista rääkkäystä, niin hän\nkuvailee mielessään, kuinka hän oikein pistävästi saisi hänelle jotain\nsanotuksi, ja hän nauttii keksiessään mitä myrkyllisimpiä lausetapoja.\nMutta jos nyt tuo vihattu olento ei ole hänelle tehnyt mitään pahaa,\nniin pidättää hän vihanpurkauksensa. Hän ei tee mitään hyökkäystä, vaan\nodottaa siihen sopivampaa tilaisuutta. Ja milloin tarjoutuu hänelle\ntilaisuus? -- Silloin kuin vihattu henkilö todella tekee jonkun pahan\nhänelle. Jos vihattu henkilö loukkaa häntä tai hänen veljeänsä, niin\nhän iloitsee tästä tapauksesta ja toivoo, että häntä olisi vaan\nloukattu vielä pahemmin, sillä se antaa hänelle sitä paremman\ntilaisuuden. Nyt hän saa sammuttaa kostoansa hyvällä omallatunnolla. --\nMutta mitä merkitsee se, että hän nyt _saa_ kostaa? Se ei voi merkitä\nmuuta kuin seuraavaa: Jos hän olisi ryhtynyt kurittamaan vihattua\nhenkilöä, ennenkuin tämä oli hänelle mitään tehnyt, olisi jokainen\nmoittinut häntä tästä teosta, sillä ei kukaan muu ole tuota henkilöä\nvihannut eikä siis voi ymmärtää, mistä syystä häntä pitäisi rääkätä.\nJokainen menee kärsivän puolelle. Ja tätä nyt kostaja juuri pelkääkin.\nHänelle on tärkeintä, että myöskin muut olisivat hänen vihaamaansa\nhenkilöä vastaan. Hän ei mitenkään sallisi, että joku tuota henkilöä\nsäälisi, sillä sääli on sama kuin rakkaus. Ja tämmöinen vaara olisi\ntodella tarjona, jos hän rupeisi syyttömästi rääkkäämään. Sentähden,\nkun nyt tuo vihattu olento sitten tekee hänelle jonkun pahanteon, on\nhänellä tilaisuus kostaa, ilman sitä vaaraa, että muut menevät\nkärsivän puolelle. Ja kostonsa suoritettua hän nyt kääntyy kaikkien\njäävittömien puoleen, niiden puoleen, jotka eivät ennestään ole\nkostetun puoluelaisia, s.o., jotka eivät ennestään ole rakastaneet\nhäntä, jotka eivät ole hänen sukulaisiaan tai likeisiä ystäviään, -- ja\nhän koettaa nyt saada näille jäävittömille toteennäytetyksi, että he\nolisivat menetelleet aivan samalla tavalla kuin hän, jos tuo henkilö\nolisi heille saman pahan tehnyt. Hän koettaa kuvata tekoa niin mustilla\nvärillä kuin mahdollista ja siten tehdä heille tuon henkilön yhtä\nvastenmieliseksi, kuin se on hänelle: saadakseen heidät vaan\nmyöntämään, että he olisivat menetelleet samalla tavalla. Jos he sen\nmyöntävät, niin ei hän muuta vaadikkaan; ei kukaan saa nyt moittia\nhäntä eikä pitää vihatun puolta, sillä jokainen olisi menetellyt\nsamalla tavalla, ja _hänellä on siis oikein_.\n\nNo nyt oli asianlaita vanhaan aikaan, jolloin ei ruumiillinenkaan kosto\nvielä ollut kielletty, aivan sama, -- samat tunteet, sama psykologiia\nja sama siemen käsitykselle siitä, mikä on oikein.\n\nErittäin on huomioon otettava, että silloinkin koston vaikutin oli\nviha. Kosto ei tässäkään voinut tulla kysymykseen muiden kuin niiden\nvälillä, jotka toisiansa vihasivat. Sen vuoksi kosto, mikäli siitä on\nkysymys oikeuselämän ilmiönä, yleensä esiintyy vaan toisiansa vihaavien\nsukujen välisinä taisteluina, eikä sitä ilmaannu saman suvun jäsenten\nvälillä, koska näitä yhdistää keskinäisen rakkauden side.\n\nTässäkin kostaja ja hänen sukulaisensa vetoovat jäävittömiin,\nlöytääkseen puolueetonta arvostelua, ja kostettu ja hänen sukulaisensa\nsamojen jäävittömien edessä tekevät parastaan kuvatakseen tehtyä tekoa\nniin edulliselta kannalta kuin mahdollista. Tämmöisiä tilaisuuksia\njäävittömien löytämiseen tarjoutuu vanhan ajan kansankokouksissa. Ja\nmitä me näemme? Nämä kansankokoukset vähitellen saavat ihan uuden\nmerkityksen. Niiden puoleen ruvetaan kääntymään _ennenkuin_ kosto vielä\non suoritettukaan, ja ne määräävät vihdoin itse, kuinka pitkälle kosto\nsaa mennä. Useat samallaiset tapaukset muodostavat vähitellen tavan,\ntapa kirjoitetaan muistiin, ja niin syntyy ensimmäinen alku laille.\n\nTämä tarve saada määrätyksi, mitä muut olisivat tehneet samassa\ntapauksessa, luopi siis alkukäsityksen siihen, mitä sanomme oikeaksi.\nSe on yhä vielä meidän jokapäiväisessä elämässämme alituisesti tehty\njohtopäätös. A moittii B:tä siitä, että hän on loukannut C:tä; B\nselittää A:lle, kuinka inhoittavasti C on käyttäytynyt ja kysyy eikö A\nolisi semmoisessa tapauksessa menetellyt hänen suhteensa samoin; A\nmyöntää ja silloin B päättää: siis menettelin _oikein_. Jos A vastaisi\nB:lle: kyllä myönnän, että olisin menetellyt niinkuin sinä, mutta en\nmyönnä, että olisin silloin menetellyt _oikein_, niin menee tämmöinen\npuhe kokonaan B:n korvien ohi. Hän sanoo: puhu sinä mitä puhut! emme me\nole mitään enkelejä!\n\nHyvä; me emme ole mitään enkelejä, -- mutta silloin emme myöskään saa\njulkisesti väittää, että meidän oikeuskäsitteemme olisivat enkeleiltä\nkotosin. Tunnustakaamme silloin suoraan, että se osa kostosta, joka\nsisältää sen, mitä sanomme oikeaksi, ei ole mikään Jumalan kipinä\nmeissä, vaan on aivan yksinkertaisesti _se osa meidän inhimillisestä\nvihastamme, jota puolueettomat arvostelijat pitävät ymmärrettävänä ja\nsiis hyväksyvät_.\n\nMitä kauemmas me menemme entisyyteen, sitä luonnottomampana kuuluisi\ntuo A:n lisäys: vaikka myönnän että olisin menetellyt niinkuin sinä,\nniin en myönnä että silloin olisin menetellyt oikein. Se on vanhimmassa\nmeille tunnetussa yhteiskuntaelämässä niin kokonaan kuulumaton, ettei\nsiitä voi löytää mitään jälkiä. Ihmiset eivät aavista, että tuo jalo,\nrunojen ylistämä kosto olisi vaan multa, johon jalompi siemen on\nkylväytynyt. Vanhassa ajassa kosto ei ollut ainoastaan jokaisen miehen\noikeus, vaan oli jokaisen miehen velvollisuus. Mutta sitten tulee aika,\njolloin herää ensimmäinen aavistus siitä, että olevat olot ovat\nainoastaan siemen, jonka täytyy kadota kasvattaakseen jotakin muuta. Ja\nensi kerran kuuluu A:n lisäys: se on ymmärrettävää, mutta se ei ole\noikein. Ja käsittämättä uutta kasvia, aavistaen vaan kuolemaa ja\nhäviämistä, aika varustautuu uuden opin vastustukseen. Akkain puheita,\nheikkouden oireita, hullujen haaveiluja! Nyt sille tulee tärkeäksi se,\nmihin ei ole ennen tunnettu mitään tarvetta: selittää että kosto on\njumalan tai jumalien itsensä asettama laki, joka on pyhä ja\nloukkaamaton. Ja se nousee kaikkea uutta oppia vastaan niinkuin\nhävittävää vallankumousta vastaan. Aika varjelee olevia oloja niinkuin\neläin varjelee henkeänsä. Sillä se luulee, että siemenen kanssa kuolee\nmyöskin se itu, jonka kuorena siemen on ollut ja jota se ei itse voi\nsiemenestä erottaa.\n\nTämmöinen murrosaika näyttää olleen se aika, jolloin kristityn kirkon\nvalta alkoi levitä Skandinaaviassa. Taistelu kirkon ja pakanuuden\nvälillä oli taistelu sukujen ja yhteiskuntavallan välillä.\n\nMinä koetan Ruotsin oikeushistorian mukaan antaa lyhyen ja\nmahdollisimman havainnollisen kuvan siitä, kuinka voittava\nyhteiskuntavalta alkoi sotansa yksityistä kostoa vastaan ja kuinka tämä\nitu erottautui siemenestä. -- --\n\nSe yhteiskuntavalta, joka nykyjään suorittaa rikoksien ilmisaannin,\ntuomitsemisen ja rankaisemisen, ei ole aina ollut vaikuttamassa.\nVanhoina, mutta historiallisesti vielä jotenkin tunnettuina aikoina ei\nsillä vielä ole mitään tekemistä rankaisun kanssa, niinkuin ei sillä\nmuissakaan asioissa ollut paljon sanomista. Sotaiset suvut hoitivat\nitse asiansa kukin omassa keskuudessaan, niinkuin nykyiset kansat\nhoitavat erikseen kukin omia asioitaan. Mutta sukujen suhteet toisiinsa\nsaivat muodostua niinkuin ne itsestään muodostuivat, ja ne muodostuivat\ntappeluiksi. Jos joku riita syntyi sukujen välillä tai suvun yksityinen\njäsen tuli kärsineeksi vääryyttä toiselta suvulta, eikä tarjottu\nkorvaus tyydyttänyt, niin nousi koko suku vaatimaan korvausta toiselta\nsuvulta ja asia ratkaistiin taistelulla näiden sukujen välillä.\nKosto ei ollut ainoastaan loukatun asia, vaan suvun, ja se tuli\nuseimmiten kysymykseen silloin, kuin joku suvun jäsenistä oli tapettu,\nKostovelvollisuus meni pyhänä perintönä (_wigarf_) yhdessä tapetun\naseiden kanssa perillisille. \"Poika on isänsä kostoperillinen ja isä\npoikansa, ja veli veljensä. Sitten on pojanpoika, sitten isänisä,\nsitten veljenpoika, sitten sisarenpoika, sitten tyttärenpoika, sitten\näidinisä, sitten isän veli, sitten äidinveli. Jollei nämät ole elossa,\nmenköön kosto perinnöksi niinkuin kaikki muu perintö;\" sanotaan\nyhtäpitävästi sekä Itägöötin että Länsigöötin vanhoissa laeissa.\n\nVanhimmissa sankarirunoissa ja kansantaruissa puhutaan kostosta suoraan\n_uskonnollisena_ velvollisuutena. Ja näin se on mielestäni selitettävä:\nHe tietävät, että suku pitää koossa ja suojelee joukon toisillensa\nrakkaita henkilöjä; he tuntevat, että he yhdistäen ja suojellen\nsukulaisiansa, seisovat kehityksessä korkeammalla kuin eläimet, joille\non kallis vaan oma henki, jotka raatelevat toinen toisiansa eivätkä\nkokoonnu sukuihin, rakkauden siunausta nauttimaan. Tämä vakaumus heidän\ntehtävästään on juuri heidän uskontonsa. Ja kun nyt kosto on\nvälttämätön suvun arvon ylläpitämiseksi ja suvun voiman todistamiseksi,\nniin on selvä, miksi se kuuluu heidän uskontoonsa. Ja selvä on myöskin,\nettä kun uusi aika tekee näitä uskonnollisia tunteita vastaan\nensimmäisiä hyökkäyksiänsä, niin loukkaa se aluksi heidän \"pyhimpiä\ntunteitansa\". Heidän koko runous, heidän käsityksensä miehuudesta,\nurhoollisuudesta, jaloudesta, kaikki tulee loukatuksi. Ja vihdoin\ntulevat loukatuiksi vanhat sukujen jumalat, jotka ovat heitä suojelleet\nja jotka ovat kasvaneet kiinni heidän kotiliesiinsä. Heille on\nkäsittämätön ja vastenmielinen se _yksi_ jumala, joka uuden opin mukaan\npitäisi olla sama keskenään vihamielisillekin suvuille ja joka siis\nkäskee rakastamaan sitä, mitä on ennen vihattu.\n\nTämä on pakanuuden taistelua orastavaa yhteiskuntavaltaa vastaan, jonka\nhuippuun on asettunut kristitty kirkko. Valtiollisesti tämä on _yhden_\nkuninkaan taistelu _monia_ kuninkaita vastaan, jotka eivät ole mitään\nmuuta kuin eri sukujen päällikköjä.\n\nYksi kuningas huutaa kaikille suvuille yhtaikaa: tunnustakaa minut ja\nluopukaa omasta erikoisesta kuninkaastanne, minä lupaan teille lepoa\nalituisista sodista, minulla on omat mieheni, ja meidän ainoa\ntehtävämme on taistella teidän rauhanne puolesta, meidän valamme teille\non rauhanvala (_konongs edsöre_).\n\nJa vanha usko vähitellen horjahtaa. Kuninkaan aate saa innokkaita\npuoltajia. Uusi usko ja uusi jumala voittavat alaa, ja sukusankarit --\nnuo entisyyden ihmisrotuiset jumalat -- ovat pian vaan muinaistarustoa.\n\nTämä taistelu sukuvallan ja yhteiskuntavallan välillä ei ole suinkaan\nainoastaan taistelua, ja vielä vähemmän ainoastaan fyysillistä\ntaistelua. Huomattava on, että ylimeno pakanuudesta uuteen\njumaluusoppiin tapahtuu ihmisten sydämmissä, niin että se muodostuu\nhenkiseksi taisteluksi samassa ihmisessä, joka vaan siirtyy yhdestä\nkehityskannasta toiseen. Hänen täytyy unohtaa vihansa vierasta sukua\nvastaan ja suostua sen kanssa yhteistoimintaan. Tätä ylimenoa taluttaa\nkaiken aikaa yhteisen hyödyn tietoisuus; varsinainen ylimeno siis\ntapahtuukin rauhallista tietä ja fyysillinen taistelu muuttuu yhä\nenemmän vaan taisteluksi siitä, kuka saisi olla tuona yhtenä\nkuninkaana, s.o., voimistuvan yhteiskuntavallan johdossa.\n\nYhteiskuntavalta, joka orasteli alussa hyvin heikkona, eikä suinkaan\njaksanut eikä pyrkinytkään voittamaan mahtavia sukuetuja, sai kasvavaa\nelinvoimaa tuosta loppumattomasta lähteestä: se asettui palvelemaan\n_kaikkien_ etuja. Niinpä se aluksi otti tehtäväkseen auttaa kostajaa\nhänen työssään. Se tunnusti alussa täydellisesti yksityisen\nkosto-oikeuden. Kokoamalla vanhoja tapoja ja kirjoittamalla ne\nrunomuodossa muistiin tahdottiin ensin vaan ikäänkuin neuvoa nuoria ja\ntietämättömiä, miten kosto on suoritettava ja ketä vastaan ohjattava,\nettä tapa tulisi kaikessa kunniassansa noudatetuksi. \"Jos niin pahasti\nkäy\" -- neuvotaan esimerkiksi vanhassa Gottlannin laissa, -- \"että mies\ntappaa toisen, silloin paetkoon hänen kanssaan isä, poika ja veli, tai,\njos näitä ei ole, olkoot lähimmät sukulaiset hänen kanssaan pakosalla\nneljänkymmenen yön kestäessä.\" Mutta samalla kuin siinä sanotaan\nketkä kaikki paetkoot, samalla siinä näkyy selvä yritys rajoittaa\nkosto-oikeutta ja sanoa: kaukaisempiin sukulaisiin älköön kajottako.\nNiinikään nuo näöltään viattomat sanat, \"neljänkymmenen yön kestäessä\"\noikeastaan sanovat: jollet sen ajan kuluessa heitä kostanut, niin et\nsaa kostaa ollenkaan. Ja kun kuningas 13 vuosisadalla on ottanut\nlopullisesti koko voimallaan tukeakseen yhteishengen ja rauhan etuja,\nniin julistaa hän lain, että ken kostaa jollekin muulle kuin\nloukkaajalle itselleen, hän tekee rikoksen kuninkaallista rauhanvalaa\nvastaan.\n\nKuningas on menetellyt tässä oman valtansa etuja silmällä pitäen. Se on\nyhteishenki, joka on luonut käsitteen tuomarin tehtävästä, s.o., niiden\ntehtävästä, jotka määräävät kuinka kostaja saa menetellä, että häntä\nhyväksyttäisiin. Ja kuningas nyt ikäänkuin anastaa tämän yhteishengen\ntuotteen. Hänen valtansa kasvaessa hän tekee itsensä korkeimmaksi\ntuomariksi ja lain korkeimmaksi valvojaksi, se on, hän sanoo tahtovansa\naseilla valvoa, että se mitä yhteishenki (kansankokoukset, käräjät,\nkirjoitetut lait) pitää oikeana, myöskin tulee varteen otetuksi. Ja\nihmiset, jotka olivat ensin hänet valinneet veljenään keskuudestansa,\njotka ymmärsivät hänen tehtävänsä ja vapaaehtoisesti, niinkuin sovitun\ntyönjohtajan alaisina, häntä tottelivat, ihmiset, sukupolvien\nvaihtuessa, vähitellen unohtavat, että se oli heidän omassa\nsydämmessään asuva yhteishenki, joka oli luonut kuninkaan ja että hän\nsiis oli tai ei ollut kuninkaana yksistään heidän omasta tahdostaan.\nAavistaen, että uusissa oloissa on jotakin korkeampaa ja jalompaa\nkuin vanhoissa, alkavat uudet sukupolvet pitää kuningasta jumalan\nvoideltuna eli lähettiläänä, joka heille jakaa ylhäältä saatua\nsiunausta, he alkavat kumartaa kuningasta. Hänen ympärilleen kokoontuu\nonnenonkijoita, liehakoitsijoita, oman edun pyytäjiä, joille on hyvin\ntärkeätä, että kuningas tulee niin pyhäksi ja korkeaksi olennoksi kuin\nmahdollista. Ja näistä hänen ympärillensä kokoontuneista tai sinne\npyrkijöistä muodostuu sitten aikain kuluessa se herrasluokka, joka\nottaa kaiken vallan haltuunsa. Ennen jokaisella suvulla oli mahtavansa,\nherransa ja patriarkkansa. Nyt voimme ajatella nuo ennen sukuihin\nlajitellut ihmiset hämmennetyiksi yhteen joukkoon ja sitten vasta\nkokonaisuutena jaetuiksi jälleen hallitseviin ja hallittuihin.\n\nTällä kehityksellä on mitä tärkein merkitys rangaistuksen historiassa,\neikä sitä mitenkään saa jättää huomioon ottamatta. Aivan niinkuin\nkuningasvallan juuret unohtuvat, aivan niin unohtuu se seikka, että\nkaikki tuomiovalta oli olemassa vaan sen vuoksi, että ihmiset\nvapaaehtoisesti tahtoivat kuulustella toistensa arvostelua, ennenkuin\nryhtyivät kostoon, -- että he oman rauhansa nimessä itse kirjoittivat\nitselleen lain ja asettivat itselleen ylimmän arvostelijan (=\nkuninkaan). Heiltä unohtuu, että laissa määrätty kostotapa oli olemassa\nvaan estääkseen ja lieventääkseen kostoa ja tarkoitettu käytettäväksi\nvaan silloin kuin sovintoa ei ollut mahdollista saada aikaan. Ja sen\nsijaan he alkavat luulla, että se, mikä laissa on kirjoitettu, on\njumalasta lähtenyt, kuninkaan ja pappien heille ilmoittama salaisuus.\nMooseksen laki saa sijaa pohjoismaiden vanhoissa lakikirjoissa. -- Niin\nvähitellen tässäkin inhimillinen vallanhimoinen käsi ottaa vastaan sen,\nminkä todellinen jumalan kipinä -- kasvava rakkauden tarve ihmisissä --\non tuottanut, ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Rangaistuksesta\nmuodostuu suurimmaksi osaksi vaan välikappale, jolla hallitseva luokka\n(herrat) pitää kurissa hallittuja (palvelijoita, talonpoikia).\n\nSe ylimeno, jolloin yhteiskuntavalta vähitellen ottaa yksityisen\nkosto-oikeuden omaksi asiakseen, tapahtuu hyvin vähitellen. Eri\naikajaksojen lakikirjat näyttävät kuitenkin selvästi sen kehittymisen,\nYhteiskuntavalta, jonka alkuperäinen tehtävä rajoittui siihen, että se\nyleisen rauhan vuoksi vaati rikoksen ensin tutkittavaksi ja\ntoteennäytettäväksi, ennenkuin se myönsi loukatulle oikeuden kostaa,\noli keskittänyt pyrintönsä siihen, että se aikaansai sovintoja\nriitaisten välillä. Semmoinen tarkoitus näkyy läpi kaikkien vanhimpain\nlakien. Siinä on ikäänkuin lakikirjan koko henki, että se sovittaa ja\ntekee luiksi niitä tapoja, jotka ovat vähin intohimon sekoittamia. Se\ntalionin prinsiippi (silmä silmästä ja hammas hampaasta), jota on\nluultu huomattavan vanhimmissa laeissa, ei ole vielä ollenkaan kotosin\nmistään hyvityksen aatteesta, vaan on yksinkertaisesti yritys\n_lieventää_ koston intohimoa ja sanoa: silmästä ei saa ottaa kahta\nsilmää eikä hampaasta kahta hammasta, vaan yhdestä silmästä menköön\nainoastaan yksi silmä, -- _ellei sovintoa voi aikaansaada_, kuuluu\nsitten niissä kaikissa yhtäpitävänä perussävelenä. Muutamissa\nuudemmissa maakuntalaeista on tosin käytetty sanoja, jotka selvästi\nosottavat olevansa otteita papiston kautta tunnetuksi tulleesta\nMooseksen laista. Niinpä esim. Uplannin laissa, MhB XXX. -- Sitävastoin\nei Göötain laeissa ole vielä jälkeäkään tämmöisestä vaikutuksesta.\nMutta Uplannin laissakin lisätään heti (Mhb XXXI), ettei henkeä saa\nottaa hengestä, eikä jäsentä jäsenestä, _jos tappaja tai vahingoittaja\njaksaa suorittaa sovintosakon tai sen suorittamisesta voi tarjota\ntakuun_. Kaikkien näiden lakien tarkoitus on tyydyttävien\nsovintosakkojen määrääminen ja jos ne laiksi jotakin tahtovat tehdä,\nniin ei se ole muuta kuin semmoista, mikä saattaa lieventää intohimoja\nja sovittaa riitaisuuksia.\n\nMutta aivan toinen tuuli puhaltaa jo _maalaissa_ (ja kaupunginlaissa),\njoka on varsinainen kuningasvallan aikaansaama ja noudatettavaksi\njulistama laki, eikä enää vaan hyvien tapojen muistiinpanokirja, kuten\nvanhat maakuntalait. Tässä maalaissa on nyt rangaistuksen käsite\nensikerran päässyt valtaan. Ja lainsäätäjä on oikeuden nimessä tehnyt\nselvän poikkeuksen vanhoista tavoista, joiden mukaan rikokset olivat\nsovitettavat. Toisin sanoen, kuninkaallinen valta, joka oli vähitellen\nmuodostunut sekä kirkollisen että maallisen herrasluokan tueksi ja\netujen valvojaksi ja oli tottunut käyttämään väkivaltaa kapinallisten\nkukistamiseksi, ei voi antaa käsistään niin hyvää asetta oman valtansa\nja merkityksensä tukemiseksi, kuin sille tuotti sen tehtävä yksityisten\ntekemien rikosten urkkijana ja rankaisijana. Nojautuen kirkon auliisti\ntarjoomaan apuun ja käyttäen hyväkseen sen jo käsillä olevaa\ntarkoitukseen sopivaa Mooseksen lakia se nyt julistaa, _jumalallisen\noikeuden_ nimessä, semmoisen lain, että silmästä _täytyy_ ottaa silmä\nja hampaasta hammas. Tässä laissa kielletään nimenomaan ottamasta\nsovintosakkoa taposta, ja tehdään laiksi Mooseksen määräys, että henki\non otettava hengestä. Kun loukatulla alkujaan oli oikeus itse suorittaa\nkostonsa ja siis, jos kansankokous tai käräjät hänen kanteensa\nhyväksyivät, tappaa riitaveljensä, niin oli hänellä myöskin\nluonnollinen oikeus olla tappamatta häntä ja tyytyä niihin\nsovintoehtoihin, joita hänelle tarjottiin. Nyt sitävastoin kielletään\nhäneltä oikeus omin käsin panna tuomio täytäntöön ja samalla myöskin\nsopia. Tuomio on saanut toisen merkityksen; se on pyhä, se on Jumalan\nkäsky. Sinä et saa kostaa itse, kosto on Jumalan, siis _me_ vaan saamme\nkostaa, jotka panemme toimeen Jumalan tahtoa maan päällä. Se, mitä\nJumala käskee rangaista, sitä ei yksityinen saa antaa anteeksi. Ja niin\nvihdoin perustetaan pyövelin virka, josta vanhat maakuntalait eivät\nvielä mitään tienneet, panemaan toimeen tätä Jumalan muuttumatonta\nkäskyä.\n\nTämä pyhä käsky tulee niin omantunnon asiaksi sen ajan hallitsevalle\nihmisluokalle, että he eivät näytä voivan kyllin hellästi valvoa sen\nnoudattamista. Teloitus tuhansilla eri lisäyksillä ja muodostuksilla,\njoita lienevät keksineet jumalan hengen tarkimmat tuntijat,\nsäädetään tähän aikaan kaikellaisissa tilapäisissä asetuksissa,\nkartano-oikeuksissa, sotilasartikkeleissa ja metsästyssäännöissä.\nNiinpä tämä jumalallinen oikeus vaatii jostakin syystä muun muassa,\nettä mustalainen, joka tavataan valtakunnassa, on tuomittava kuolemaan,\nvieläpä ilman edelläkäypää oikeudenkäyntiä; sama oikeus vaatii, että\nkuolemaan on tuomittava se, joka ampuu hirven tai joutsenen, -- että\ntäytyy todellakin ihmetellä, mihin hienouksiin asti sen ajan tutkiva\nhenki oli päässyt jumalan hengen ja tahdon tuntemisessa!\n\nSe on kaikille nykyisille ihmisille jo aivan selvää, ettei laissa\nmäärätty rangaistus suinkaan ole jumalan tahdon ilmaus. Me jo voimme\nverrata vanhaa, ja keskiaikaa toisiinsa ja ymmärtää, että rangaistus on\nkehittynyt kostosta ja on eroittamattomassa sisällisessä yhteydessä sen\nkanssa. Me tiedämme, ettei jumalallinen kipinä ollut haettava kostosta,\nniin että muka kostossa itsessään olisi ollut joku osa jumalallista\noikeutta, vaan päinvastoin siitä yhteishengestä, joka koetti sovittaa\nja lepyttää ja rajoittaa kostoa. Ja kun väkevät sitten ottivat\najaakseen yhteishengen asiaa ja historiallinen rangaistus syntyi, niin\nme myöskin nyt tiedämme, ettei sekään sisältänyt mitään jumalallista\nkipinää, vaan oli ainoastaan välikappaleena, jolla väkevät palvelivat\nihmisissä vielä elävää kostotarvetta ja näiden käsityksiä sen\nvälttämättömyydestä. Mutta samalla me myöskin voimme entistä selvemmin\nnähdä, kuinka nämät ulkonaiset historialliset muodostukset\nmerkillisellä, hämmästyttävällä tavalla seuraavat ihmisten sisällisiä\nsieluelämän liikkeitä. Me näemme, että se suuri henkinen ponnistus,\njoka tapahtuu ihmisissä heidän siirtyessään sukurakkaudesta\nkansanrakkauteen (monijumaluudesta kansalliseen yksjumaluuteen) ja\njossa päätaistelu on taistelua vihan sammuttamiseksi ja rakkauden\nlaajentamiseksi, heti heijastuu ulkonaisissa oloissa; heti löytyy uusi\nelämänmuoto, yhteiskunta, joka nyt tarjoutuu ihmisille käytettäväksi,\nilman että on kysytty ihmisten omaa kekseliäisyyttä siihen, kaikki\nulkonainen siunaus tulee ikäänkuin ulkopuolelta heidän tietoisuuttansa,\nmuotojen loppumattomasta rikkaudesta. Tämä uusi elämänmuoto jääpi\nihmisille pysyväiseksi omaisuudeksi, vaikka sisällinen taistelu\npysähtyisikin, se on heidän voittomaansa, jota ei heiltä oteta. Kaikki\ntässä yhteiskunnassa vastaa tarkalleen sitä sisälIistä voittoa, joka\nsilloin voitettiin. Ja niin rangaistuskin. Yhteiskunnallinen rangaistus\nei ole muuta kuin liiallisesta intohimosta vapautunut kosto.\n\nMutta ainoastaan unohdus ja tietämättömyys tai, sanotaan suoraan, --\noikean jumalan tuntemattomuus -- on saattanut meitä pitämään\nrangaistusta jumalallisen tahdon ilmauksena. Oikean jumalan tunto jo\nmeille opettaa, että rangaistus ei ole suinkaan \"se kaikkein jaloin\",\nmikä ei enää voi mädätä multaan, vaan että rangaistus niinkuin koko\nmeidän yhteiskuntakin on vaan aikansa palvellut siemenen kuori, josta\njo uusi itu on täydessä kasvussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän on vielä, ennenkuin pääsemme lopputulokseen ja ennenkuin\npäätämme, mihin suuntaan meidän siis olisi pyrittävä, kysyminen, mitä\ntieteellä on ollut ja on sanomista rangaistuksen oikeutuksesta ja\ntarkoituksesta.\n\nKriminaalinen lakitiede käsittelee rangaistusoppia kahdessa osassa,\njoista toinen on oppi rangaistuksen historiallisesta kehityksestä ja\ntoinen: oppi rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta, eli\nrangaistuksen filosofia. Näitä osia se käsittelee toisistansa aivan\nerillään, niin ettei niillä ole mitään keskinäisiä yhtymiskohtia.\nFilosoofinen rangaistusoppi lähtee yksinkertaisesti vaan\nhistoriallisesta tosiasiasta. Tiede on tässä niinkuin niin monessa\nmuussa kysymyksessä saanut hakea järjellistä tarkoitusta ja\noikeutusta semmoiselle tosiasialle, joka jo on olemassa, joka on\nhistoriallisesti eteemme kehittynyt: yhteiskunnallinen rankaisuvalta\noikeuslaitoksineen, syyttäjineen ja toimeenpanijoineen. Tiede ei ole\nottanut tutkiakseen, _onko_ rangaistuksella järjellistä tarkoitusta ja\n_onko_ sillä siveellistä oikeutusta. Tiede ottaa vaan tehdäkseen sen\nsiivon palveluksen, että määrittelee, _mikä_ rangaistuksen tarkoitus ja\noikeutus on.\n\nTämä vielä nykyisissäkin tutkimuksissa vallitseva apriorinen kanta on\nselvä jäännös niiltä ajoilta, jolloin kaikkea tieteellistä viljelystä\nhoitivat kirkon kasvattamat miehet, teoloogit. Maailman meno, sen\nhistorialliset ilmiöt käsitettiin välittömän jumalallisen johdon\ntuloksiksi. Historiallinen tosiasia, semmoinen kuin yhteiskunnallinen\nrankaisuvalta, oli historiallinen välttämättömyys, jota vastaan kaikki\narvostelu kilpistyi kuin muu uhkamieli Jumalan ikivanhoja lakeja\nvastaan.\n\nVanhin tieteellisyyteen vivahtava käsite rangaistuksen\noikeusperustuksesta onkin se, että Jumala on pitkittä mutkitta uskonut\noman kostovaltansa maallisen esivallan käsiin. Oikeus tuomitessaan\nrangaistukseen lausuu julki Jumalan tahdon; Tämä näkökanta -- niin\nkeskiaikainen kuin se muuten onkin -- on siltä merkillinen, että\nse on ainoa niin sanottujen rankaisuopinteoriojen joukossa, joka\nrehellisesti ottaa lausuakseen jotakin yhteiskunnallisen rangaistuksen\noikeutuksesta. Rangaistus on oikeutettu, koska se muka on Jumalan\ntahto. Ja vaikka nykyiset tieteelliset tutkimukset ovat jo aikoja\nsitten jättäneet tuon opin lapsekkaat todistuskappaleet, näyttää se\nvielä yhä pohjustuvan rahvaan suuren enemmistön mielipiteitä. Se on yhä\nvielä kirkonkin opetuksen perustuksena, ja -- mikä merkillisintä -- se\nhäämöittää usean uusimmankin teorian pohjalta, jotka tarkasti karttavat\nkysymystä rangaistuksen oikeutuksesta ja tyytyvät määrittelemään vaan\nsen yhteiskunnallista tarkoitusta.\n\nMahdollisen eksymisen välttämiseksi minun täytyy vaivata\nlukijaa tekemään lyhyen katsahduksen tärkeimpiin tieteellisiin\nrankaisuoikeudenteorioihin.\n\nNäistä on vanhin n.s. _peloitusteoria_, jonka mukaan rangaistuksen\ntarkoitus on olla peloituksena niille, jotka mahdollisesti\nvastaisuudessa aikoisivat rikokseen ryhtyä. Samalla on rangaistuksen\ntarkoitus esiintyä jonkinlaisena lainopetuksena raa'alle,\ntietämättömälle rahvaalle. Kun rikkoja vedetään hirteen, niin sillä\ntahdotaan vaan sanoa muille: katsokaa kuinka käy jollei pysy siivolla!\nYhteiskunta saattoi siis olla melkein kiitollinen rikkojalle, joka oli\nantanut sille niin hyvän tilaisuuden teroittaa lain ankaruutta\nkansalaisten mieleen. Yksityinen oli vaan välikappaleena. Tutkimuksen\ntarkkuus ja rangaistuksen oikeudenmukaisuus olivatkin senvuoksi\nsivuasioita. Pääasia oli kauhun herättäminen yleisöön. Ja kun rikokset\neivät ottaneet vähetäkseen, oli luonnollista, että rangaistukset\npyrkivät käymään yhä julmemmiksi, kunnes ne vihdoin saavuttivat\nhirvittävän huippunsa ja säälivälle ihmiskunnalle siten todistivat koko\nteorian mahdottomuuden. -- Kuuluisa lainoppinut Feuerbach on kuitenkin\nkoettanut kehitellä tätä teoriaa ja on se semmoisena saanut nimekseen\n_psykoloogisen pakotuksen teoria_. Peloitusteorian julmuutta on hän\ntahtonut laimentaa ja koettanut yksilölle antaa persoonallisuuden arvoa\nsiten, että on selittänyt rangaistuksen suoraan rangaistuakin\ntarkoittavan. Tämän teorian mukaan ei rangaistuksen itse\ntoimeenpaneminen vaan sen lainuhka pitäisi pelottaa rikoksenteosta,\nFeuerbach siis edellyttää yhtä suurta laintuntemista rikokseen\ntaipuvilta rahvasjoukoilta kuin peloitusteoria oli edellyttänyt niiltä\nsen tuntemattomuutta. Jokainen huolimatta lainuhasta tehty rikos\ntodistaa kuitenkin tämmöisen psykoloogisen pakotuksen mahdottomuutta.\nJa jos peloitusteoria oli vienyt rangaistuksen toimeenpanon julmuuteen,\nniin viehän tämä taas itse lainsäädäntöä yhä kovempiin ja\npeloittavampiin rangaistus-uhkauksiin.\n\nVaikka tiede onkin hylännyt nämä molemmat teoriat, ovat ne kumminkin\nhyvin tärkeitä sen vuoksi, että niitä yhä vieläkin käytetään\nei-juristein kesken todistettaessa rangaistuksen välttämättömyyttä.\nNäissä piireissä ollaan sitä varmaa vakaumusta, että, jos rangaistuksen\npeloittavaisuus laimennettaisiin tai kokonaan poistettaisiin, siitä\nolisi seurauksena maailman täyttyminen rikoksilla äyräitänsä myöten.\nKriminaalinen psykologia on sitävastoin jo aikoja päässyt tuosta\nharhaluulosta ja tullut siihen vakaumukseen, että tavallista ihmistä\nestää rikoksenteosta hänen siveellinen pohjansa eikä suinkaan\nrangaistuksen pelko; mutta myöskin, että julman rangaistuksen näkeminen\ntai ankaran lain rangaistusuhka ei voi vähimmässäkään määrässä\nlaimentaa turmeltuneen ihmisen rikoksellista taipumusta. Se opettaa\nvaan hänelle, kuinka vaarallista on joutua poliisin kynsiin ja kuinka\ntärkeätä on noudattaa viekkautta ja salaisuutta, ja käyttää hyväkseen\nmustinta pimeyttä. Mutta pahaa tappamaan tai edes missään määrin\nvähemmäksi silittämään se ei pysty.\n\nBauerin kokoonpanema n.s. _varoitusteoria_, joka on vaan edellisten\nmuodostamisella syntynyt, samaten kuin Grolmanin ja Tittmanin\n_preventsiooniteoria_ ovat molemmat vähäpätöisempiä, eivätkä kestä\nmitään tieteellistä arvostelua.\n\nPaljo suurempi merkitys on niin sanotulla _hätävarjelus- eli\npuolustusteorialla_, joka näkee rikoksessa ainakin välillisen\nhyökkäyksen valtion olemassaoloa vastaan. Tämän teorian kehittäjä on\nMartin. Sen edustajia ovat myöskin ranskalaiset Rossi, Ortolan, Franck,\nsekä italialaiset Carmignuani ja Carrara. Sitä paitsi taipuvat nykyiset\nitalialaiset antropologistit samaan suuntaan, Niinikään on ei-juristien\njoukossa tämä näkökanta voittanut suurta alaa. Siihen vetoovat\ntavallisesti ne, jotka ovat huomanneet peloitusteorian heikkouden.\n\"Onhan yhteiskunnalla toki oikeus puolustaa itseänsä!\" sanotaan. Ja\nniin sanoo teoriakin: rangaistus on yhteiskunnan hätävarjelus. -- Mutta\nsanovathan kaikkien kansain lait, että rangaista voi vasta sitten\nkuin rikos s.o. hyökkäys yhteiskuntaa vastaan jo on tapahtunut,\nlaillisesti tutkittu ja toteen näytetty. Mitä voi sanoa semmoisesta\nhätävarjeluksesta, joka on tapahtunut vasta hyökkäyksen jälkeen? Jos\ntahtoisi tätä teoriaa johdonmukaisesti seurata, niin pitäisi rangaista\nennen kuin rikos on tehty. Jos taas tarkoitetaan puolustaumista\nrikoksen uusimista vastaan, niin tietää jokainen poliisi ja jokainen\ntuomari, että rikosten uusijat juuri tuottavatkin heille tekemistä,\njotavastoin ensikertalaisia esiintyy verrattain harvoin. Rangaistus ei\nsiis ole vaikuttanut uusimista vastaan. Antropologistit pitävät näitä\nuusijoita parantumattomina sairaina, hekin puhuvat yhteiskunnan\nitsepuolustusoikeudesta, mutta hylkäävät täydellä syyllä rangaistuksen\npuolustuskeinona, rahantekijät ja muut vaaralliset henkilöt olisivat\nvaan pidettävät erillään (s.o. vangittuina). -- Mutta jos kaikkien\nrangaistuslajien sijaan käytettäisiin vankeutta, ja jos sinne\nkerättäisiin kaikki vaaralliset ihmiset, voisi olla, että puolet\nyhteiskuntaa näin vähitellen siirtyisi toisen puolen elätettäväksi.\nTämä tietysti veisi siihen keinoon, että vangitulta alettaisiin kaikin\ntavoin kasvatella, jotta niitä voisi jälleen päästää vapaiksi ja itse\nitseänsä elättämään. Mutta näinhän tullaan vaan kiertotietä siihen\njohtopäätökseen, että yhteiskunta paraiten pääsisi rikoksista, jos se\nrangaistusten sijaan panisi kaikki voimansa jäsentensä siveelliseen\nkasvattamiseen.\n\nEi, -- Tämä siis ei kelpaa. Rangaistus on pitkän historiallisen\nkehityksen tuote. Se on siis välttämättömyys. Ja sillä täytyy olla\noikeutuksensa filosoofiseltakin kannalta.\n\nMaailman suurin loogikeri, Immanuel Kant, on lausunut sivumennen\nmielipiteensä tästäkin asiasta. Kysykäämme hänen ajatustaan. -- Hän\nhylkää jyrkästi kaikki nuo relatiiviset tarkoitusteoriat, joiden mukaan\nrangaista pitää vaan sen vuoksi, että yhteiskunnallinen etu sitä\nvaatii, -- hylkää siihen määrään, että sanoo: jos yhteiskunta kaikkien\njäsentensä yhteisestä suostumuksesta päättäisi heti hajaantua, niin\npitäisi sittenkin vankeudessa oleva murhaaja ensin hirtettämän. Jos\nihmistä sitävastoin käytetään vaan välikappaleena vissien\nyhteiskunnallisten tarkoitusten saavuttamiseksi, niin on se väärin;\nsillä se sotii hänen synnynnäisen personallisuutensa arvoa vastaan.\nRangaistava on vaan yksistään sentähden että on rikottu. Ei enempää\neikä vähempää. Se on siveellinen, apriorinen postulaatti eli vaatimus.\nSe on kategorinen imperatiivi j.n.e. yhä tunnettuun Kantin\najatustapaan. -- Minä puolestani ihmettelen Kantin neroa ja ajatuksen\nkirkkautta tässä juuri sentähden, että hän ei ole voinut muuta sanoa\nyhteiskunnallisen rangaistuksen oikeuttamiseksi. Usein syvin\nviisaustieto läheisimmin lähestyy tavallisen ihmisen ajatustapaa. Jos\nsemmoiselta kysyt: miksi rangaistaan, eikä hän vielä ole ennättänyt\nluomaan itselleen tieteellisyyteen vivahtavaa vakaumusta, vastaa hän\nhäikäilemättä: siksi että on rikottu! -- Tämä onkin epäilemättä\nviisainta mitä rikoksen ja rangaistuksen keskinäisestä suhteesta on\nvoitu sanoa. Rangaistus perustuu siinä itse rikokseen eikä mihinkään\nulkopuoliseen tarkoitukseen. Mutta toinen asia on, että kysymyksen ydin\njää sittenkin koskemattomaksi: mikä oikeuttaa yhteiskuntaa rangaistusta\nkäyttämään?\n\nToinen suuri ajattelija, Hegel, on antanut asiasta myöskin lausuntonsa,\nvähän toiselta kannalta, mutta muuten aivan samaan suuntaan menevän ja\nyhtä teräväjärkisen. Jos koetamme tunkeutua hänen ajatusjärjestelmänsä\nlabyrinttiin, jos riisumme hänen kirjavapukuiset abstraktiset\nkäsitteensä, niin näemme taaskin edessämme ihkasen alastomana mitä\ntavallisimman, jokapäiväisimmän järjen-mietelmän. Hegelin ajatus on --\nkuten tunnettu -- että oikeuden kieltämys, vääryys, täytyy tulla\nrangaistuksen (se on: itsessään samallaisen oikeuden kieltämyksen eli\nvääryyden) kautta jälleen kielletyksi. Niinkuin miinus, joka\nmiinuksella kerrottuna antaa plus. Mutta tämä kuuluu tavallisessa\npuheessa: paha on pahalla kostettava! Toisin sanoen: julkisessa\noikeudessa noudatetaan toista lakia kuin se, minkä siveellisyys määrää:\nettä nimittäin paha on hyvällä kostettava. Siinä kohden on Hegel\nsanonut yksinkertaisen totuuden. Yhteiskunnallinen rangaistus todistaa\ntodellakin päivän selvästi, että oikeudenkäyttelyssä noudatetaan\nedellistä eikä jälkimmäistä lakia. Ja Hegelkään ei ole muuta sanonut\nkuin että niin on ja että niin siis täytyykin olla.\n\nKun tuo talionin laki: \"silmä silmästä ja hammas hampaasta\" ei\nkuitenkaan ota lukuun kuin ulkopuolista rikoksen vaikutusta, ja kun sen\nsovittaminen ei kaikissa tapauksissa ole mahdollinenkaan, jääpi sekä\nKantin että Hegelin mukaan yhteiskunnan tehtäväksi löytää se\nrangaistuksen mitta, joka perustuu oikeellisuuteen (Gerechtigkeit,\nrättvisa) s.o. vastaa kussakin tapauksessa rikoksentekijän syyllisyyden\nastetta.\n\nOikeellisuuden jalo mutta tässä tapauksessa hämärä käsite on muutamien\nuusimpien tiedemiesten silmiin niin kirkkaana heijastanut, että\nse on avannut heille tien aivan uusiin teorioihin. Nämätkin pyrkivät\nolemaan niin sanottuja ahsoluutisia, s.o. perustaa rangaistuksen\nsiveelliseen välttämättömyyteen. Ne voisi sanoa yhteisellä nimellä\n_oikeellisuusteorioiksi_. \"Rangaistus on oikeellisuuden vaatima teko.\nYhteiskunta tarkoittaa rangaistuksellaan harjoittaa ja jakaa\noikeellisuutta, s.o. palkita kukin sillä mikä hänelle tulee.\"\nKummallisia, usein naurettavia tieteellisiä kiertokulkuja saa siellä\ntallustella. Vastausta haetaan innolla ja kumminkin tuntuu joka\naskeleella kuin ei oltaisi selvillä, mistä kysymyskään on.\n\nOikeellisuuden periaate on, _silloin kuin rangaistaan_, hyvin\nvälttämätön, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa, jos\nkysymys nimittäin on siitä, mikä oikeuttaa itse rangaistuksen.\n\nOikeellisuus on jo lapsille hyvin tunnettu käsite. Heillä on aina\npaljon tekemistä isän ja äidin oikeellisuuden kanssa. Mutta ei heillä\nsilloin ole mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa onko itse rangaistus\noikeutettu vai ei. He uskovat sisässään, että se, mitä isä tai äiti\nheille tekee, sen he tekevät oikein. Ja nyt he eivät vaadi mitään muuta\nkuin että heille tässä oikeudenjaossa tapahtuisi myöskin _oikeellisuus_\n(Gerechtigkeit, rättvisa), s.o,, kun Pekkaa tukistettiin, niin vaatii\nhän, että Mattiakin samasta teosta tukistettaisiin, aivan niinkuin sama\nPekka vaatii vehnästä sen vuoksi, että Matillekin annettiin vehnänen.\n\nJos me aikaihmiset sanomme, että rangaistus on välttämätön\n_oikeellisuuden_ perustuksella, niin emme mekään silloin ollenkaan puhu\nsiitä, onko rangaistus oikeutettu ja mikä sen oikeuttaa; aivan samaten\nkuin lapsi ei kysy onko itse tukistus oikeutettu vai ei. Me ainoastaan\nsanomme, että B:tä täytyy rangaista sen vuoksi, että A:takin on samasta\nteosta rangaistu.\n\nMutta jos me, viitsimättä tarkemmin ajatella, sekoitamme kaikki\nkäsityksemme niin, että sanomme: oikeellisuus (rättvisa) vaatii, että B\nrangaistaan senvuoksi, että hän on tehnyt rikoksen, -- niin silloin me\nväitämme jo ihan toista asiaa; me väitämme, että meillä on synnynnäinen\noikeus tuomita ja rangaista niitä, joita me pidämme pahoina. Toisin\nsanoen: että jumala rankaisee meidän kauttamme. Eikä auta ollenkaan,\nettä me koetamme salata tätä palausta vanhimpaan kaikista teorioista,\nsanomalla, että muka oikeellisuus tässä \"asuu rangaistuksessa\nitsessään\", että meidän \"tietoisuutemme vaatii rangaistusta\nsovintouhrina oikeellisuudelle\", ja muuta semmoista. Tuo oikeellisuuden\nharjoitus oikeellisuuden nimessä pysyy sinä samana teoriana, kuin se,\nmihin ihmiset ensimmäiseksi turvautuivat hakiessaan järjen oikeutusta\nhistorialliselle tosiasialle: heidän omalle rankaisuvallalleen,\ntuomareilleen, syyttäjilleen, vankiloilleen ja piinahuoneilleen.\n\nTämä oikeellisuuden teoria nyt on se, joka tietysti jyrkimmästi asettuu\nkaikkia tarkoitusteorioja vastaan. Sillä se vaatii rangaistuksen\nmäärääjäksi ainoastaan oikeellisuuden. Niin että vaikka olisi kuinka\ntarpeellista rangaistuksella esimerkiksi pelottaa pahantekijää, ja\noikeellisuus ei vaatisi muuta kuin aivan mitätöntä rangaistusta, niin\ntietysti pelottaminen ei voi eikä saa tulla ollenkaan kysymykseen.\nSamaten jos olisi tarpeellista pahantekijän parantamista varten säätää\nteolle niin vähäinen rangaistus kuin suinkin, niin tämmöinen motiivi ei\nsaisi ollenkaan tulla kysymykseen, sillä se täydellisesti kumoo\noikeellisuuden periaatteen.\n\nMutta mitäs tapahtuu tieteessä? -- Juuri nämä vastakohtaiset ainekset\nyhdistetäänkin yhdeksi ja kummallisen kiertelemisen kautta, päästään\nuudelle pelastuksen saarelle. Syntyy uusi teoria: _välitysteoria_, joka\ntekee mahdolliseksi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä rangaistuksen\noikeuttamiseksi koskaan on sanottu. Äsken juuri saatiin loistavalla\ntavalla todistetuksi, että rangaistuksen perustus ei ole missään\nyhteiskunnallisen hyödyn näkökannassa, vaan sen sisällisessä\noikeellisuudessa; ja todistuskappaleet olivat todellakin niin päteviä,\nettä kaikilta noilta tarkoitusteorioilta kerrassaan katkesi pää. Mutta\nsitten itse oikeellisuuden periaate rupesi horjahtelemaan, jos sitä\nsyvemmältä tutki. Yhdeltä puolen se vei takasin jumaluuteen, joka oli\njo voitettu kanta, ja josta tahdottiin päästä. Jos taas kokonaan tämän\nkannan heitti, niin vei oikeellisuuden periaate pois jumaluudesta,\nkovin lähelle inhimillisyyttä ja rupesi viemään rangaistuksen\nhistoriallista syntyperää, kostoa kohden. Sillä sanoa rangaistuksesta\nettä se on _oikeudenmukainen hyvitys_ (rättvis vedergällning) mitä se\non muuta kuin sanoa, että rangaistus on se kosto, joka on\noikeudenmukainen? Entä jos ei mikään kosto ole oikeudenmukainen! -- Kun\nsiis tämä oikeellisuuden periaate, paitsi sitä että se on\nlainsäädännössä mahdoton toteuttaa, koska ei voida löytää sitä varten\nvälttämätöntä mittapuuta, itsessäänkin kantaa horjuvaisuuden siemenen,\nniin pian kaduttiin, että nuo tarkoitusteoriat olivat noin vaan\nmitättömiksi julistetut. Ja nyt ei muuta kuin yhdistettiin ne pönkäksi\noikeellisuuden periaatteelle. \"Rangaistuksen perustus tosin on\noikeellisuus, -- sanotaan nyt, -- mutta siitä huolimatta, sen tarkoitus\non myöskin palvella yhteiskunnallista hyötyä, sen täytyy pelottaa, sen\ntäytyy suojella, sen täytyy olla psykoloogisena esteenä, sen täytyy\nparantaa ja niin edespäin.\" Ja keino, jolla tämä saavutetaan on muka\nse, että näiden tarkoitusten täytyy vaikuttaa rangaistuksen itse\n_mittaan_ eli määrään. Oikeellisuus määrätköön ainoastaan rangaistuksen\nlajin ja sen rajat, joita ylemmäksi tai alemmaksi se ei saa mennä.\n\nMitä tämä on? Vedetäänkö meitä nokasta? Tahdotaanko järki parka\nvälttämättä sekottaa puuroksi, jotta sitä sitten voi mielin määrin\nhämmennellä? Eikö rangaistuksen mitta ole sama kuin sen suuruus? Eikö\noikeellisuuden pitänyt olla vaakana juuri rangaistuksen suuruudelle? Ja\nnyt oikeellisuus luopuu juuri tästä punnitsemisen tehtävästään ja\njättää sen toisten näkökantaan ratkaistavaksi! Vai onko todella\ntarkoitus, että nämä näkökannat oikeellisuuden _ohella_ vaikuttaisivat\nrangaistuksen mittaan? Kaksi henkilöä on julkisesti pilkannut jumalaa,\njosta rikoksesta meidän lakimme määrää rangaistukseksi kuritushuonetta\nkorkeintaan 4 vuotta (tai sitten vankeutta). Ottaen lukuun\npeloitusnäkökunnan tuomari nyt määrää toiselle näistä henkilöistä,\njonka pilkkaa hän pitää yhteiskunnalle vaarallisena, 4 vuotta\nkuritushuonetta, ja toiselle, jonka pilkka on vaaraton, ainoastaan 1\nvuoden vankeutta. Ottaen lukuun parannusnäkökannan hän tahtoisi määrätä\nedelliselle l vuoden vankeutta, koska 4 vuoden kuritushuone varmaan\nolisi nuorelle rikoksentekijälle siveelliseksi vahingoksi;\njälkimmäiselle taas hän määräisi 4 vuoden kuritushuonetta, koska tämä\npaatunut henkilö hänen mielestään ei paranisi 1 vuoden vankeudella.\nMutta mihin oikeellisuus tällöin joutuu, joka tuomarin mielestä\nehdottomasti vaatii yhtä suurta rangaistusta kummallekin?\n\nKuinka on selitettävä se merkillinen seikka, että vaikka yksi\ntieteilijä todistaa, että rangaistus ei ole omiansa pelottamaan\nrikoksesta, ei suojelemaan yhteiskuntaa siitä, eikä parantamaan itse\nrikoksentekijää, ja vaikka kaikkien muiden tiedemiesten täytyy\nsiihen myöntyä, niin kuitenkin päästään kiertelemällä semmoiseen\njohtopäätökseen, että rangaistus sekä pelottaa rikoksesta että parantaa\nrikoksentekijää niinpian kuin oikeellisuus julistetaan rangaistuksen\nfilosoofilliseksi perustukseksi?\n\nSillä miksi tiede on hylännyt esimerkiksi parannusteorian? Jos meillä\nolisi se suloinen kokemus, että rikoksentekijät säännöllisesti\nparantuvat kärsittyänsä rangaistuksen, niin olisimmeko silloin hylännyt\ntämän teorian? etsisimmekö me silloin enään rangaistuksen filosoofista\noikeutusta? Emmekö me päinvastoin tyyntyisi tieteellisessä\nkuumeessamme, ja sanoisi, että rangaistuksen siunattu seuraus itse\noikeuttaa rangaistuksen. Mutta nyt me olemme hylänneet parannusteorian.\nJa tietysti sen vuoksi, että me tiedämme, että meidän kuritushuoneemme\nja vankeutemme yhtä usein pilaavat ihmisiä kuin parantavat.\n\nKuinka rangaistus siis voisi yhtäkkiä muuttua parannusta tuottavaksi,\njos se yhdistettäisiin sivutarkoitukseksi jonkun absoluuttisen teorian\nrinnalle? Eihän hyöty, joka on todistettu mitättömäksi, voi saada\njälleen merkitystä sillä, että se muutetaan päätarkoituksesta\nsivutarkoitukseksi! -- --\n\nRelatiivisista eli tarkoitusteorioista on tuo _parannusteoria_, jonka\nmukaan rangaistuksen tarkoitus on vaikuttaa henkistä parannusta\nrikoksentekijässä, saanut aikaan suuria mullistuksia vankeuslaitoksen\nalalla. Sillä se itse asiassa ei ole mikään teoria, joka hakisi\noikeutusta rangaistukselle, vaan se on pyrkimys ihan uuteen suuntaan.\nSe on merkkinä, että itu on jo eroittunut siemenestä ja pyrkii valoa\nkohden ja että yhteiskunnallinen rangaistus on kohta multana meidän\nallamme.\n\nTäytyy vaan vielä ottaa viimeinen askel ja tunnustaa, että jos todella\non kysymys vaan rikoksentekijän parantamisesta, niin on koko tuo\nrangaistuksen käsite aivan turha aines tässä asiassa. Jos vankiloista\non muodostettava kasvatuslaitoksia, niin niistä on poistettava kaikki,\nmikä muistuttaa rangaistusta ja kostoa yhteiskunnan puolelta, sillä ne\novat muutettavat armahduslaitoksiksi, joissa yhteiskunta on\ntilaisuudessa korjaamaan ja sovittamaan kaikki omat erehdyksensä,\nlaiminlyöntinsä ja loukkauksensa _oikeellisuutta_ vastaan jäsentensä\naineellisessa ja henkisessä palvelemisessa.\n\nNiinkauan kuin parannusteoria pitää kiinni rangaistuksesta, on se\nlapsellisin kaikista teorioista. Sillä se jättää todistamatta,\nminkätähden on välttämättä rangaistusta kaikissa tapauksissa käytettävä\nparannuskeinona, minkä tähden rangaistusta määräävät tuomarit eivätkä\nkasvattajat ja minkätähden rangaistuksen pituus riippuu rikoksen\nlaadusta ja lain määräyksistä eikä rikoksellisen parantumisesta.\n\nJos vanhemmat rankaisevat lastaan, niin he sitä tekevät todella\nkasvattamisen aikomuksessa. Ja tältä kannalta katsoen saammekin hakea\nlähempää vastausta kysymykseen kasvatusopin alalta, -- Mitä tarkoittaa\nrangaistus sen mukaan? -- Tietysti lapsen parantumista. -- Ja mikä\noikeuttaa rangaistuksen? -- Tietysti se, että rankaisija on vanhempi\nihminen, jonka otaksutaan voivan päättää, mikä kasvatettavalle parasta\non. -- Kasvatuskeinona useat pedagoogit hyväksyvät ruumiillisenkin\nrangaistuksen, jos se näin tapahtuu sisällisen _rakkauden\nvaikuttimesta_, jos sitä käytettäessä noudatetaan ehdotonta\nmielentyyneyttä, joka muodostaa ehdon _sine qua non_.\n\nKäytännöllinen elämä kulkee kumminkin omaa kulkuansa ja teoriat tulevat\ntässäkin vasta perässä, -- Kokemus näet osottaa yhdeltä puolen, että\nvanhemmat ryhtyvät rankaisijan tehtävään melkein poikkeuksetta\nsisällisestä vihastuksesta, ja toiselta puolen, että kun joku kuje\nsattumalta ei olekkaan herättänyt heidän vihastustaan, rangaistuskin\njää antamatta. Semmoinen se on käytännössä rakkauden ja oikeellisuuden\nlaita. Sentähden on jo pedagoogienkin joukossa kuuluisia opettajia,\njotka kokonaan kieltävät rangaistuksen kasvatuskeinona, koska teoriat\ntekevät välttämättömäksi ehdoksi sen, mikä käytännössä on mahdottomuus.\n\nKasvatusopin teorioja saanemme kumminkin kiittää vaikutuksesta yleiseen\nmielipiteesen. Niinpä on ainakin ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen\nsaatu poistetuksi monesta kohden, missä sitä ennen on kasvatuskeinona\nkäytetty. Yleinen mielipide ei usko enää ruumiillista kuritusta vieraan\nholhojan, ei mestarin, ei isännän eikä edes koulunopettajankaan käsiin,\nkoska se tällöin ei katso olevan kyllin varmoja takeita siihen, että\n_rangaistus aina tapahtuisi rakkauden vaikuttimesta_.\n\nMutta kaikki eivät hyväksy näitä rangaistusoikeuden rajoituksia.\n\nNiitä on paljon, jotka eivät ole myötätuntoisella mielellä nähneet\nkuritusoikeuden rajoittumista melkein yksistään kodin piiriin. He eivät\npane suurta lukua siihen, kiukustako vai rakkaudesta kurittaja tarttuu\npiiskaansa. He tietävät vaan, että rangaistus pelottaa pahastateosta ja\nteroittaa rankaisijan tahdon vaikuttavalla tavalla rangaistun mieleen.\n\nHe ajattelevat yhteiskunnallisestakin rangaistuksesta melkein samalla\ntavalla: Miksi vajoutua aina syviin mietelmiin ja hakea vastausta niin\nkaukaa? Miksi emme voisi ajatella yhteiskunnan henkeä vanhaksi,\nhymyileväksi harmaapää ukoksi, joka tosin ankarastikin kurittelee\najattelemattomia ja kevytmielisiä lapsiansa, mutta sillä tarkoittaa\nvaan kaikkien yhteistä parasta ja onnea.\n\nMutta tämä sovinnollinen ajatus voi lähemmin tarkastettuna pahasti\nhorjahtua.\n\nEnsiksi:\n\nKoko tuo kuva harmaapää ukosta menee palasiksi, kun ajattelemme samaa\nyhteiskuntaa toimivana muilla aloilla. Monessa kohdin se osottaa näet\ntäyttä kypsymättömyyttä jäsentensä hoidossa. Sillä näyttää olevan niin\nperin vähän oman itsensä määräämiskykyä, että sitä pikemmin voisi\nverrata vasta syntyneesen olentoon, joka silmät ummessa ja vielä aivan\nsokeana haparoipi eteenpäin. Puhumattakaan sen kykenemättömyydestä\nvarallisuuden tasaisempaan jakamiseen jäsentensä kesken, mainitsen\nesimerkiksi vaan sen vasta alkanutta taistelua viinan valmistusta\nvastaan. Se on yhä pakotettu muutamille jäsenilleen pitämään auki tuota\nrikastumisen uhkuvaa lähdettä ja näkemään, kuinka siitä leviävään\npaheesen sortuu laumoittain yhteiskunnan tarpeellisimpia työmiehiä,\ntietäen sen ohella että 3/4 kaikista rikoksista on saman viinan\ntuotteita. Jos se ei pysty keksimään esteitä sille tosiasialle, että\nyhdet sen jäsenistä nääntyvät nälkään silloin kuin toiset lennättelevät\nsamppanjan korkkeja, että yhdet eivät voi saada osaa sivistyksen\nhedelmistä, vaikka kuinka ahkeroitsisivat, silloinkuin toiset eivät\ntiedä, mihin niitä enää käyttäisivät, -- niin kuinka pystyy silloin\ntämä kapalostaan heräävä yhteiskunta punnitsemaan jäsentensä tekoja\noikeellisuuden mittakaavalla ja kasvattamisen aikomuksessa ottamaan\nheitä kurittaaksensa?\n\nJa toiseksi:\n\nJos yhteiskunta tarkoittaisi rangaistuksellaan vaan jäsentensä\nisällistä kurittamista, mistä tulisi tuo kolkon sovittamattomuuden\nleima, joka lepää kaikissa sen ankarammissa rangaistuksissa? -- --\n\nEi. Meidän täytyy jo ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen rangaistus ole\nmikään kasvatuskeino eikä ole niissä tarkoituksissa syntynyt. Meidän\ntäytyy ymmärtää, että kuritushuoneet, linnat, vankilat ja mestaukset\novat seurauksia meidän vanhasta kostonhimostamme. Meidän kostomme yksin\npuhuu rangaistuksessa. Muinoin me vaadimme saada tappaa sen, joka oli\nmurhannut jonkun läheisen ystävämme, nyt me emme sitä saa tehdä, vaan\nsen tekee yhteiskunta. Muinoin me itse kostimme sille, joka oli\ntahtonut ryöstää meitä, nyt suorittaa koston yhteiskunta ja sulkee\nhänet kuudeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Ennen me saimme itse armahtaa\nrikoksentekijää, nyt emme sitä saa, vaan armahtaa toinen meidän\npuolestamme. Me olemme itse läänittäneet kosto-oikeuden yhteiskunnalle,\nja meidän omat intohimomme ovat synnyttäneet koko sen rankaisuvallan.\n\nNyt olemme tulleet siihen omituiseen tilaan, että meidän intohimomme ja\nkostonhalumme ovat aikojen kuluessa kokonaan talttuneet. Ja ne ovat\ntalttuneet juuri sen vuoksi, että yhteiskunta niin kauan aikaa ei ole\nsallinut meidän itsen harjoittaa kostoa. Mutta jos niin on, niin\nkenenkä tahtoon yhteiskunnallinen rankaisuvalta sitten enää\nperustuu? Yksinhän se on jäänyt ja omin päin suorittelee\nkuritushuonerangaistuksiaan ja mestauksiaan. Sillä eihän meistä ole\nenää ketään, joka kostaisi lähimmäistään tappamalla hänet tai panemalla\nvuosikausiksi vankeuteen. Jos meillä käväseekin sydämmessä vielä\nkostontunteita, niin ainoastaan ensi kiivastuksessa; me lepymme tuossa\ntuokiossa ja olemme valmiit antamaan anteeksi kaikki. Meillä on koko\nkostotunteesta vaan sen verran jäljellä, että kun kysytään, mikä\nrangaistuksen oikeuttaa, niin me vaivalla kaivamme sen esille ja\nsanomme: minulla on sydämmessäni se tunne, se hyvityksen vaatimus, joka\noikeuttaa rangaistuksen.\n\nMutta jos nyt kosto on ollut rangaistuksen ainoa perustus, niin mitä\nsitten on koko tuo rangaistusopin filosofia, joka ei lakkaa\nponnistamasta ja väsymättä hakee syvempää oikeutusta ja tarkoitusta\nyhteiskunnan rankaisuvallalle?\n\nSe on se vielä meidänkin aikamme spekulatiivisissa tieteissä esiintyvä\nvaltava erehdys, että se mikä on historiallisesti eteemme kehittynyt on\nelämällemme jotakin välttämätöntä, jotakin, jota vaatii korkein\nsiveellinen laki.\n\nMe tieteilemme aina siitä, mitä me edeltäpäin uskomme. Ja me uskomme\naina siihen, mitä luulemme itsellemme hyödyllisimmäksi.\n\nKun me muutama vuosisata sitten uskoimme ulkonaiseen jumalaan, jonka\narvelimme johtavan meidän elämätämme niinkuin isä suurta perhettänsä,\nniin silloin me käytimme järkeämme vaan siihen, että olisimme saaneet\ntodistetuksi kaikki olevat olot jumalan itsensä järjestämiksi.\nRangaistuskin oli vaan jumalalta meille läänitetty valta. Ne, jotka\nsiihen aikaan enin nauttivat olevista oloista, ne niihin tietysti\nlujimmin uskoivat. Se oli papisto se.\n\nNykyjään on usko ulkonaiseen jumalaan laimennut ja sijaan on tullut\nusko valtioon. Ne, jotka nyt nauttivat valtiolta elatusta, palkatut\ntiedemiehet niihin luettuina, tietysti lujimmin uskovat sen pyhyyteen.\nJa sen vuoksi pinnistetään järki äärimmäisiin asti todistaakseen,\nkuinka välttämätöntä rankaiseminen on, kuinka miinus kertaa miinus\nantaa plus ja kuinka voi noudattaa oikeellisuutta ja kuitenkin mitata\neri mitalla.\n\nKaikesta tästä täytyy kerrankin lakata.\n\nEi kukaan tarvitse pelätä, että hän joutuu leivättömäksi, jos me\nlakkaamme suorittamasta julkista kostoa, kun ei enää kukaan kostoa\nvaadi. Päinvastoin me pääsemme suunnattomista kustannuksista ja voimme\npalkita filosoofeja hyödyllisemmillä aloilla.\n\nJa koko se järjen ponnistus, jolla on rakennettu rankaisuopin teorioja\nja koetettu selitellä rangaistuksen merkitystä, käyttämistapaa,\ntarkoitusta ja oikeutusta -- ja mitä muuta kriminaalitiede olisi --\nkoko tuo ponnistus tulee meille hyödyksi ihan toisesta syystä. Koko\ntuon ponnistuksen tarkoitus on vaan ollut antaa meidän aivoillemme niin\npaljon voimistelua ja niin kehittää meidän järkeämme, että me kerran\ntäydellä selvyydellä voisimme ymmärtää, kuinka hyödytön kaikki\nrangaistus on.\n\nMe hupakot kysymme, kuinka meidän muka kävisi, jos antaisimme valtaa\nmeissä kaikissa elävälle halulle palkita pahanteko anteeksiantamuksella\nja unohtaa kokonaan kosto! Epäilemmekö siis, ettei meille löytyisi\nvastaavaa elämänmuotoa, jos niin tekisimme? Äskenhän me juuri\narvostelimme pakanuuden taistelua yhteiskuntahenkeä vastaan; pakanat\neivät voineet ymmärtää uuden ajan henkeä, joka koetti sovittaa ja\nlauhduttaa heidän intohimojaan. He eivät uskoneet, että voi löytyä\nmitään muuta elämänmuotoa kuin heidän sukuliittokuntansa keskinäisine\nkostotaisteluineen. Emmekö me nyt ajattele ihan samoin kuin pakanat,\nepäillessämme, ettei meille enää uutta elämänmuotoa voi löytyä, jos\nkerran luovumme vanhoista oloistamme? -- --\n\nJohtopäätökseksi täytyy siis sanoa seuraavaa:\n\nRangaistuksen tarkoitus ei ole olemukseltaan mikään muu kuin koston\nsuorittaminen. Ja rangaistus on oikeutettu ainoastaan siinä\ntapauksessa, että yksityinen kostonhimo on oikeutettu.\n\nMeidän äitimme ja omatuntomme opettavat meille unhottamista ja\nanteeksiantamusta. Kuinka voisimme silloin pitää kostoa oikeutettuna?\n\nYhteiskunta tekisi siis viisaimmiten, jos se heti lakkauttaisi\nrankaisutoimintansa ja viipymättä vapauttaisi kaikki nykyiset\nvankinsa. -- --\n\n\"Mutta -- sanotte te -- eihän minulla kuitenkaan ole oikeutta avata\nvankilain portteja eikä semmoista oikeutta liene kellään koko\nmaailmassa. Pitääkö minun siis jäädä odottamaan tätä tapausta hurskaana\ntoivomuksena, vai löytyykö todellakin jotain käytännöllistä keinoa\ntarkoituksen saavuttamiseksi?\"\n\nLöytyy yksi ainoa keino ja sen käytännöllisempää keinoa ei löydy.\n\nLakkaa opettamasta, että rangaistus on välttämätön, luovu tuomarin\ntoimesta, jos olet tuomari, syyttäjän toimesta, jos olet syyttäjä,\nvanginvartijan toimesta, jos olet vanginvartija, äläkä rupea näihin\ntoimiin, vaikka sinulle tarjottaisiin kuinka suurta maksua tahansa.\n\nSe on ainoa keino, etkä sinä enää voi parantaa, meidän yhteiskuntaamme\nmuulla kuin tällä keinolla.\n\nTämä parannuskeino ei ole mikään satunnainen keksintö tai\nkevytmielisesti esiinviskattu ehdotus. Ajat ovat siihen tuoneet,\nhistoria on siihen kehittynyt. Ja pian uusi yhteiskunnallinen muutos,\njoka alkaa vähästä, on niinkuin vihuri levinnyt kaikkialle.\n\nIhmisten ylimeno yhdestä elämän rakennuksesta toiseen -- sanoo eräs\nsuuri aikamme opettaja -- ei tapahdu alituisesti niinkuin hiekka vuotaa\ntuntilasissa: jyvänen jyväsen jälkeen, alkaen ensimmäisestä viimeiseen,\nvaan pikemmin niinkuin vesi vuotaa upotettuun astiaan, joka aluksi vaan\nyhdeltä puolelta hiljaa ja tasaisesti päästää vettä sisäänsä, mutta\nsitten siinä jo olevan veden painosta yhtäkkiä alkaa syventyä ja\nmelkein yhdellä kertaa täyttyy.\n\n\n\n\n\"Kaste.\"\n\n(Kirje B.P:lle).\n\n\nKiitän teitä ystävällisestä kirjeestänne, jossa meitä onnittelette\ntyttäremme syntymisen johdosta.\n\nSydämmellisen toivotuksenne jälkeen olette lisännyt; _Joh. 3: 5_.\n\nTämä evankeliumin kohta sisältää Jeesuksen sanat Nikodeemukselle:\n\n_Totisesti, totisesti sanon minä sinulle: ellei joku synny vedestä ja\nHengestä, ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla_.\n\nOlenhan ymmärtänyt teidän oikein? Te olette tahtoneet hienolla tavalla\nviitata siihen, että teidän vakaumuksenne mukaan me emme menettele\nJumalan sanan mukaisesti, kun olemme jättäneet lapsemme kastamatta. Te\ntahdotte sanoa, että Jeesus asetti kastamisen ehdoksi Jumalan\nvaltakuntaan tulemiselle.\n\nMinullekin ovat kaikki Kristuksen käskyt ehdottomasti sitovia, niin\nettä jos ymmärtäisin tiimiin todella hänen käskykseen, en epäilisi\nollenkaan sen noudattamista.\n\nNyt on minun käsitykseni mukaan kuitenkin selvä, että tämmöinen\nulkonainen ehto Jumalan valtakuntaan tulemiselle ei ole ainoastaan\nmerkityksetön, vaan on kokonaan Kristuksen opin henkeä vastaan.\n\nMinusta näyttää, että jos tämmöisiä ulkonaisia ehtoja ajatellaan\nvälttämättömiksi, niin täytyy myöskin ajatella Jumalaa ulkonaiseksi\nolennoksi, niinkuin juutalaiset häntä ajattelivatkin, -- olennoksi,\njoka vaatii ihmisiltä vissien \"laintöiden\" noudattamista.\nYmpärileikkaus oli juutalaisilla merkkinä liitosta Jumalan kanssa. Me\nnyt tahdomme tehdä kasteen samallaiseksi ehdoksi Jumalan yhteyteen\n(= valtakuntaan) tulemiselle, -- Tämä seikka osoittaakin muita\nselvemmin, ettemme me vielä ole vapautuneet niistä harhakäsityksistä,\njotka juutalaisilla oli jumaluudesta.\n\nNyt on Kristus kuitenkin antanut meille ihan toisen käsityksen\nJumalasta: että Jumala on henki, joka on ihmisessä, ja että elämä tämän\nhengen valossa on taivaan valtakunta hänen sydämmessään. Me voimme\ntietää Jumalasta, ainoastaan niinkuin poika tietää isästään, siis\nainoastaan oman henkemme kautta.\n\nMutta paljon me voimme tietää muista asioista juuri tämän tietomme\nnojalla. Me voimme tietää, että ihminen on sabatin herra, ettei mikään\nulkonainen voi ihmistä saastuttaa, eikä siis myöskään autuaaksi tehdä;\nettei ihminen tarvitse temppeliä palvellakseen Jumalaa. Jeesus, joka on\nmeille Ihmisenpojan ilmoittanut, nimenomaan opettaakin näitä, varoittaa\nnoudattamasta ulkonaisia temppuja. Hän oli juuri noussut kaikkea\nulkonaisuutta vastaan; hän kieltää lavertamasta rukouksia; hän käskee\nrukoilemaan yksinäisyydessä ja hengessä.\n\nJa nyt minun mielestäni ei mikään kirkollinen temppu ole niin kokonaan\nulkonainen, kuin juuri lapsen kastaminen. Sanoa, että kaste on\nJeesuksen asettama, -- ettei lapsi tule taivaan valtakuntaan\nkastamatta, on samaa kuin kääntää nurin kaiken sen, minkä Jeesus juuri\non asettanut.\n\nVoihan vallan hyvin ymmärtää, mitä ne aikaihmiset tarkoittivat, jotka\nmuinoin Johannes Kastajan kehotuksesta astuivat Jordaniin. Kysymys oli\nheidän pesemisestään. Johannes saarnasi, että Jumala astuisi alas\nmaahan, jos ihmiset tahtoisivat tehdä parannuksen ja puhdistua\nsydämmissänsä. Hänen voimakas saarnansa, hänen lupauksensa kaikille\nköyhille, irtolaisille, sorretuille, siitä, että heille koittaa uusi\nvapauden valtakunta, hurmasi kansan. Laumoittain tulvasi hänen luokseen\nihmisiä ilmoittamaan, että he olivat valmiit puhdistumaan\nsydämmissänsä. Ja kaikkia niitä, jotka tunnustivat erhetyksensä ja\nsyntinsä, hän pesi Jordanissa, merkiksi, että he olivat puhtaat, ja\nmuistutukseksi, että heidän nyt oli tekeminen mielenmuutosta vastaavia\ntekoja, niin että kellä oli kaksi vaatteusta, se antakoon sille, jolla\nei yhtään ollut, ja jolla oli ruokaa, se tehköön samaten. Ja paljon\nvielä muuta hän opetti kansalle, selittäen ja ilmoittaen tosi onnen\nehdoista. Mutta tärkeintä hänen opetuksessaan oli seuraava:\n\nHän sanoi: minä puhdistan teitä vedessä mielenmuutoksenne merkiksi,\nmutta minua seuraa Jumala itse, joka on minua voimakkaampi ja jonka\nedessä minä en ole mitään. Minä pesen teitä vedellä, mutta hän\npuhdistaa teitä hengellänsä. Kun hänen henkensä tulee teidän\nsydämmiinne, niin puhdistuu siellä kaikki itsestänsä ja hyvä erottautuu\npahasta. Se henki teidän sydämmissänne on kuin isäntä, joka perkaa\nriihtänsä: lapio on hänen kädessään, jolla hän kokoo nisun aittaansa,\nmutta polttaa ruumenet.\n\nKuka olisi voinut nähdessään kansan antautuvan pestäväksi vaan jalosta\nharrastuksesta henkisesti puhdistua ja alkaa uutta elämää, -- kuka\nolisi voinut kylmänä sitä katsoa ottamatta itsekin osaa heidän\nintoonsa.\n\nNiin saapui Galileasta myöskin Jeesus. Hän kuunteli Johanneksen\nopetusta ja astui hänkin veteen.\n\nMutta Johannes, joka nähtävästi jo ennestään tunsi hänen ajatuksensa\nihmisen suhteesta Jumalaan -- sillä olihan Jeesus jo ennen julkisesti\nsanonut, että Jumala oli hänen Isänsä -- ei tahtonut häntä pestä, vaan\nsanoi, että pikemmin sitten Jeesuksen sopisi pestä hänet. Kuitenkin\nJeesus tahtoi seurata kaikkien muiden esimerkkiä, ei tahtonut pitää\nitseänsä kyllin puhtaana eikä erottaa erillaiseksi muiden rinnalla.\n\nJo tässä tilaisuudessa näyttää hänelle välähtäneen entistä elävämpi\ntunto Jumalan hengen läsnäolosta hänen sydämmessään. Hän sai uuden\nsisällisen vahvistuksen siihen, että hän on sen Henki-Jumalan poika,\njonka rakkaus maailmaan virtaa hänen kauttansa.\n\nTämmöisestä sisällisestä hengen tapauksesta hänen sydämmessään ei\ntietysti kellään muulla voinut olla mitään aavistusta. Hän on\nmahdollisesti jälestäpäin koettanut selittää sitä opetuslapsilleen,\nmutta on tullut nähtävästi väärin käsitetyksi, koska me tapaamme asian\nkerrottuna evankeelioissa tunnetulla itämaisella väririkkaudella ja\njotenkin omituisesti.\n\nMutta vasta sittenkuin Jeesus \"vietiin hengeltä korpeen, kiusattaa\nperkeleeltä\" tapahtui hänessä se lopullinen \"hengen puhdistus,\" joka\nmääräsi koko hänen vastaisen elämänsä tien. Täällä hän ratkaisevasti\nvoitti oman tahdon, tunnusti ihmiselämän merkityksen olevan Isän tahdon\npalvelemisessa ja pyhittäytyi itse tälle tahdolle.\n\nJa hän tuli korvesta ja alkoi julistaa Jumalan valtakuntaa, sanoen:\naika on täytetty ja Jumalan valtakunta tullut, uudistakaa mielenne ja\nuskokaa todellisen onnen ilmoitukseen. Ja hän opetti ihmisille, mitkä\novat tämän onnen ehdot, ja että he ovat taivaallisen Isän poikia, jos\nhe vaan tekivät Isänsä tahdon.\n\nMitä nyt kastamiseen tulee, niin mainitaan evankeeliumissa, että\nhänenkin opetuslapsensa pesivät ihmisiä parannuksen merkiksi. Mutta\nJeesuksesta sanotaan nimenomaan, ettei hän ketään kastanut.\n\nMitään lausuntoa tästä asiasta ei Jeesus kertaakaan eläessänsä antanut.\nHän siis ei kertaakaan puhunut asiasta, joka kumminkin olisi muka ollut\nyhtenä välttämättömänä ehtona taivaan valtakuntaan pääsemiseksi.\n\nSekä Matheus että Markus tosin kertovat, että Jeesus oli kuoltuansa\nilmestynyt opetuslapsille ja silloin puhunut myöskin kasteesta. Näissä\nJeesuksen kuolemantakaisissa lausunnoissa puhutaan kasteesta kuitenkin\naivan satunnaisesti. Jos hän todella on joskus sanonut juuri nuo sanat,\nniin ei hän ole tietysti voinut silloin tarkoittaa muuta kuin\npuhdistamista hengessä ja käyttänyt sanaa \"kastaa\" ainoastaan\nsananpartena, jolla tahtoi merkitä henkistä asiaa. Niitä ei missään\ntapauksissa voi selittää miksikään kasteen asetussanoiksi. (Kts. Math.\n25: 19 ja Mark. 16: 16).\n\nMutta minähän olen nyt puhunut kaikista muista kohdista, vaan en siitä,\njohon te vetootte: \"_ellei joku synny vedestä ja hengestä, ei hän taida\nJumalan valtakuntaan sisälle tulla_.\" (Joh. 3: 5).\n\nNämät sanat ovat otetut Jeesuksen keskustelusta Nikodeemuksen kanssa.\nJa sentähden, kun niiden oikeata tarkoitusta on selitettävä, niin ei\nvoi sitä tehdä tarkastamatta koko keskustelua semmoisenaan.\n\nTätä merkillistä keskustelua on selitetty ja selitetään monella\ntavalla. Seuraava selitys on mielestäni ainoa oikea. Jääköön\nsanomatta, kenen selitys se on, sillä parempi on, että mielipiteenne\nratkaisijaksi tulee Teidän oma arvostelunne kuin mahdollinen luottamus\nauktoriteettiin.\n\n1, 2 ja 3:s värssy Johanneksen evankeliumin 3 luvussa kuuluvat vähän\ntoisenlaisessa, käännöksessä alkukielestä näin:\n\n\"Niin oli mies Fariseuksista, Nikodemus nimeltään, juutalaisten\nylimmäinen. Se tuli yöllä Jeesuksen luo, ja sanoi hänelle: Mestari, me\ntiedämme, että sinä olet Jumalasta opettajaksi tullut; sillä ei\ntaitaisi kenkään niin todistaa, ellei Jumala olisi hänen kanssansa. Ja\ntähän vastasi hänelle Jeesus: _Totisesti, sanon sinulle, joka ei ole\nJumalan siittämä taivaasta, ainoastaan se voi olla ymmärtämättä, mitä\nJumalan valtakunta on_.\" (Joh. 3: 3).\n\nNäennäisesti Jeesuksen vastauksella ei tässä ole mitään yhteyttä\nNikodeemuksen puheen kanssa, joka ei edes tunnu sisältävän mitään\nkysymystä.\n\nKun me siis tahdomme ymmärtää, mitä Nikodeemuksen puhe sisältää, niin\nmeidän ensiksikin täytyy ymmärtää, mikä siinä oikeastaan muodostaa\nkysymyksen, -- mitä se on, johon hän tahtoo saada vastausta. Jollemme\ntahdo suoraan väittää, että hänen puheestaan on tahallisesti jätetty\njotakin pois, niin voimme asiaa tutkia ainoastaan siitä vastauksesta,\njonka Jeesus antaa. Jeesus nimittäin vastaa hänelle selityksellä, mitä\ntaivaan valtakunta on. Siis täytyy Nikodeemuksen puheen sisältää\nmyöskin kysymyksen samasta asiasta. Ja että Nikodeemus todella tuli\ntästä asiasta tiedustelemaan, sen osottaa kaikki mikä oli tapahtunut\nennen hänen yöllistä salaretkeänsä Jeesuksen luo.\n\nPäivällä oli Jeesus nimittäin herättänyt suurta huomiota ja\nlevottomuutta kirjanoppineiden ja pappein päämiesten piireissä\nrohkealla esiintymisellään Jerusalemin temppelissä. Hän oli\nsieltä karkoittanut kaiken uhrikarjan, kaatanut kumoon kyyhkyisten\nmyyjäin pöydät, heittänyt hajalle vaihettajain rahat, sanonut,\nettei kauppahuonetta saanut pitää hänen Isänsä huoneena ja\nruvennut julkisesti opettamaan, mitä oli sanottu Esaias- ja\nJeremias-profeettain kirjoituksissa, että Jumalan huone on koko\nmaailma, yksi rukoushuone kaikille kansoille, -- että jumalanpalvelus\nvoi tapahtua ainoastaan rakkaudentöiden kautta eikä suinkaan\ntemppelissä, joka näin muuttuu vaan luolaksi, minne ryövärit\nkerääntyvät pyytämään päästöä pahoista töistään. Kaikki kansa oli\nhämmästyen kuullut hänen oppiansa. Ja kun juutalaiset olivat vaatineet\nhäneltä todistusta siihen, millä oikeudella hän uskalsi näin menetellä,\noli hän sanonut, että he ensin hajoittaisivat maan tasalle tuon\ntemppelinsä, niin kyllä hän sitten todistaisi oikeutensa: kolmessa\npäivässä hän pystyttäisi heille uuden, elävän temppelin sen temppelin\nsijaan, jota he olivat rakentaneet 46 vuotta.\n\nKun muut fariseukset näistä syistä etsivät Jeesusta hukuttaaksensa,\nniin Nikodeemus, joka oli yksi heistä ja juutalaisten ylimmäinen,\nkatsoi parhaaksi saapua yöllä hänen puheilleen.\n\nJa meille on nyt myöskin aivan selvä, mitä Nikodeemus oikeastaan tuli\ntiedustamaan. Hän, kuten näkyy, sydämmessään myönsi, että Jeesus oli\npuhunut totta, mutta tahtoi vaan saada selkoa siitä, mimmoinen se\ntaivaan valtakunta oli, jota Jeesus saarnasi, koska sen perustamiseksi\noli välttämätöntä hävittää koko juutalaisten entinen käsitys jumalasta\nja hänen palvelemisestaan.\n\nJa Jeesus antaessaan hänelle vastauksen, tietää puhuvansa oppineelle\nmiehelle, joka tunnustaa vaan semmoista, mikä ei ole ristiriitaista\ninhimillisen järjen kanssa.\n\nSamallaisen kysymyksen kuin Nikodeemus, teki Jeesukselle kerran\nsamarialainen vaimo:\n\n\"Meidän isämme, sanoi hän, ovat tällä vuorella kumartaneet ja\nrukoilleet, ja te sanotte, että Jerusalemissa on se sija, jossa on\nrukoileminen.\"\n\nOmituista on, että tässäkin kohden voimme ymmärtää, että samarialainen\nvaimo jotakin _kysyy_, ainoastaan siitä vastauksesta, minkä Jeesus\nhänelle antaa. Myöskin tässä edelläkäyvä puhelu heidän välillään\ntodistaa, että hänen kysymyksensä on juuri se, mihin Jeesus sitten\nvastaa. Hän tarkoittaa siis kysyä: kun meidän isämme ovat tällä\nvuorella rukoilleet ja kun te juutalaiset sanotte, että rukoilla pitää\nJerusalemissa, niin miten sinä käsket rukoilemaan sitä Jumalaa, jonka\nsanot voivan antaa minulle ikuisen elämän?\n\nJeesus vastaa hänelle:\n\n\"Usko minua, vaimo, että pian tulee aika, jolloin ette palvele Isää\nvuorella ettekä Jerusalemissa. Se aika lähestyy, ja onkin jo käsissä,\nettä oikeat palvelijat palvelevat Isää hengessä ja teossa, sillä Isä\nvaatii semmoisia palvelijoita itselleen. Jumala on henki ja häntä on\npalveleminen hengessä ja teossa.\"\n\nNiinikään hän kerran fariseusten kysymykseen, miten ja koska Jumalan\nvaltakunta olisi tuleva, vastasi, ettei se valtakunta, josta hän\nsaarnasi, ollut sellainen kuin se, josta entiset profeetat olivat\npuhuneet. He olivat sanoneet, että Jumala tulisi kaikellaisten\nulkonaisten ilmiöiden mukana, -- hän sitävastoin puhui semmoisesta\nJumalan valtakunnasta, jonka tuloa ei voida nähdä. Ja jos siitä\nsanottaisiin, tuossa se nyt on tullut tai tulee, taikka tässä se nyt\non, niin semmoista ei saa uskoa. Jumalan valtakunta on kuin salaman\nvälähdys, sekä siellä että täällä ja jokapaikassa, -- se ei ole ajassa\neikä paikassa, sillä se on ihmisten sydämmissä.\n\nMutta Nikodeemukselle hän antaa tarkimman ja perusteellisimman\nselityksen asiasta.\n\nHän sanoo, että ihminen on Jumalan siittämä, ja tämän perustuksella\njokainen ihminen voi ymmärtää, mitä taivaan valtakunta on.\n\n[Suomalaisessa tekstin käännöksessä puhutaan\n_vaatauudestasyntymisestä_, mikä on aivan mielivaltainen käännös.\nKysymys ei tässä ole uudestasyntymisestä, vaan tulemisesta _siitetyksi\nkorkeudesta_, taivaasta, eli siis Jumalasta.]\n\nNikodeemus, kuten aina kaikki filosoofit, vetoaa nyt siihen, että\ntämmöinen selitys sisältää järjettömyyttä, ja siis on merkityksetön.\nHän sanoo: kuinka voi ihminen, joka jo on ennättänyt vanheta, tulla\nJumalan siittämäksi, eihän hän voi äitinsä kohtuun toisen kerran mennä\nja siellä uudestaan siittyä Jumalasta.\n\nEi sovi meidän sanoa, että Nikodeemus olisi ilmaissut tavattomampaa\nymmärtämättömyyttä tällä kysymyksellään, sillä meidän oma kirkkomme\nvielä tänäkin päivänä aivan samalla tavalla ymmärtää Jeesuksen\nsiittymisen neitseestä Maariasta pyhän hengen kautta ilman ruumiillista\nisää. Sekä Nikodeemus että meidän kirkkomme ymmärtävät asian niin, että\nvoidakseen syntyä hengestä, täytyy syntyä vaimosta hengen itsensä\nsiittämänä miehen asemesta.\n\nTämän erehdyksen Jeesus oikasee nyt sillä lauseella, johon Te olette\nvedonneet, ilmaistaksenne, että kaste on välttämätön taivaan\nvaltakuntaan tulemiselle.\n\nPuheena olevan lauseen voi alkukielestä kääntää myöskin näin:\n\nJa Jeesus vastasi hänelle: _Totisesti, sanon sinulle, joka ei ole\nsiinnyt lihasta (\"vedestä\") ja vielä hengestä, ainoastaan se ei taida\ntulla Jumalan valtakuntaan_.\n\nTässä ei nimittäin ole kysymys tavallisesta \"vedestä\", vaan\nihmisruumiin siemennesteestä. (Vrt. Joh. 10: 34 \"ja kohta vuoti veri ja\nvesi\".)\n\nJa Jeesus jatkaa selitystään:\n\n_Se, mikä on ruumiin siittämä, se on ruumis, mutta mikä on hengen\nsiittämä, se on henki. Äläkä siis ihmettele, että minä sanoin sinulle:\nmeidän täytyy tulla Jumalalta siitetyiksi. Henki liikkuu, missä ja\nmilloin tahtoo, ja sen äänen sinä ymmärrät, vaan et tiedä, mistä se\ntulee ja minne se menee. Niin on jokaisen laita, jonka on henki\nsiittänyt_.\n\nNikodeemus kysyy edelleen:\n\nKuinka semmoisia saattaa tapahtua?\n\nJa Jeesus vastaa:\n\n_Sinä olet opettaja, etkä näitä ymmärrä. Totisesti, sanon sinulle, me\npuhumme, mistä tiedämme ja todistamme, mitä näemme, mutta te ette ota\nvastaan meidän todistuksiamme. Minä sanoin teille siitä, mikä on\nmaassa, ettekä te usko; kuinkas te silloin saattaisitte uskoa, jos minä\nalkaisin puhua siitä, mikä on taivaassa. Eihän kukaan voi taivaaseen\nnousta, taivaasta on ainoastaan tullut alas ihmisenpoika, se, joka\ntaivaassa onkin_.\n\nEnsin oli Jeesus sanonut, että ihmisessä on tuo korkeuden siittämä\nhenki; nyt hän sanoo, ettei tästä korkeudesta, s.o. Jumalasta, kukaan\nvoi antaa tietoja, sillä ei kukaan voi päästä Jumalaan asti; mutta\nJumalalta taivaasta on astunut alas eli siinnyt hengen poika, -- se\nsama, joka pysyy aina taivaassa Jumalan kanssa. Ja sentähden\nihmisenpoika merkitsee henkeä, hengen poikaa ihmisessä.\n\n_Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin on ihmisenpoikakin\nylennettävä_.\n\nTäytyy muistaa, mitä tuo kertomus käärmeen ylentämisestä on. Käärmeen\nkuva nostettiin ihmisten nähtäväksi, jotta nämät olisivat pelastuneet\nja jääneet elämään huolimatta pistoksesta. Ylentää ihmispoikaa,\nniinkuin Mooses ylensi käärmeen, merkitsee siis: käyttää Ihmisenpoikaa\nsamaan tarkoitukseen kuin juutalaiset käyttivät käärmettä korvessa.\n\n-- _että jokainen; uskoen häneen, ei hukkuisi, vaan saisi ikuisen\nelämän_.\n\n_Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, ja hän on antanut poikansa,\nsemmoisen kuin hän itse, sitävarten, että jokainen, uskoen häneen ei\nhukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän_.\n\nNiinkuin Mooses, rakastaen kansaa, teki heille pelastukseksi käärmeen\nkuvan, niin Jumalakin antoi maailmalle pojan, että ihmiset\npelastuisivat.\n\n_Eihän Jumala synnyttänyt poikaa maailmaan rangaistaksensa maailmaa,\nvaan siksi, että maailma eläisi hänen kauttansa. Joka uskoo poikaan,\nhän ei ole rangaistuksen alainen, mutta joka ei usko, hän on jo\nrangaistu sillä, ettei uskonut siihen, mitä on poika, samallainen kuin\nJumala. Rangaistus juuri siinä onkin, että valkeus tuli maailmaan,\nmutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta, sillä heidän\ntekonsa olivat pahat. Sillä joka pahoin menettelee, hän hylkää\nvalkeuden, eikä tule valkeuteen, niin etteivät hänen työnsä tulekaan\nnäkyviin. Mutia joka totuudessa elää, se tulee valkeuteen, niin että\nhänen työnsä näkyvät_.\n\nNämät ajatukset ilmaisevat, mitä Jeesus tarkoittaa Jumalan\nvaltakunnalla, jota jo Johannes saarnasi. Ylentää Jumalan poikaa\nihmisessä, uskoa häneen, se merkitsee: olla Jumalan valtakunnassa.\nJumalan tarkoitus ei ole ihmisten kuolema, vaan elämä. Se ihminen, joka\nuskoo pojan henkeen, se elää valkeudessa, se ei kuole ja jääpi Jumalan\nvaltakuntaan: mutta se, joka ei usko hengen valoon, poikaan, hän ei\nelä, vaan on kuollut. Siinä juuri onkin kuolema, että ihmisille on\nannettu elämän valkeus, vaan he tekevät pahaa ja siten itse hylkäävät\nelämän.\n\nSe on siis kokonaan toinen Jumala, kuin se heprealaisten Jumala --\nluoja, tuomari ja rankaisija, joka oli tunnettu Nikodeemukselle.\n\nMutta erehtynenkö siis, jos sanon, että sama harhakäsitys Jumalasta ja\nhänen valtakunnastaan on myöskin meillä, jotka uskomme, että semmoinen\nulkonainen temppu, kuin lapsen kaste, voi jotain vaikuttaa tuon lapsen\nsydämmessä! Jos me taas sanomme, ettei ole kysymyskään siitä, mitä\nkaste lapsen sydämmeen vaikuttaa, kunhan lapsi vaan tulee senkautta\nJumalan yhteyteen ja hänen valtakuntaansa, niin emmekö me juuri silloin\nkuvaile mielessämme jotakin ulkonaista Jumalaa, joka vaatii kastetta\n\"laintyönä\"? Emmeköhän ymmärrä taivaanvaltakunnalla silloin vaan\njotakin tulevaa haudantakoista autuudentilaa, emmekä sitä nykyisyyden\nelämää meidän sydämmissämme, joksi Jeesus sitä sanoi ja joka on ikuinen\nvaan siksi, että nykyisyys on ikuinen ja joka ei voi kuolemalla katketa\nvaan siksi, että se on elämä kuolemattomassa Isässä.\n\nNikodeemuksen ja Jeesuksen välisessä keskustelussa ei ole mainittu,\nainoatakaan ehtoa tähän Jumalan valtakuntaan tulemiselle. Siinä on\npäinvastoin sanottu, että jokainen ihminen tietää, mitä\ntaivaanvaltakunta on, koska hän on korkeudesta syntynyt ja että\njokainen siis voi siihen tulla.\n\nEhdot -- ja välttämättömät ehdot -- on Jeesus luetellut ihan toisessa\ntilaisuudessa. Ne löytyvät kaikki hänen vuorisaarnassansa. Mutta\nkasteesta ei sielläkään mainita mitään. -- --\n\nTe voitte sanoa, että näinkin käsittäen kasteen merkityksen meidän\nkumminkin olisi pitänyt noudattaa yleistä hyvää tapaa ja myöskin\najatella niitä ikävyyksiä, jotka ehkä tulevat kohtaamaan lasta itseään.\n\nMutta täytyyhän teidän myöntää, että jos meidän mielestämme lasten\nkaste on Kristuksen opin henkeä vastaan, niin me emme voi muuten\nmenetellä, jos tahdomme pysyä sopusoinnussa tämän opin kanssa.\n\nNiitä on paljon, jotka ajattelevat niin kuin me, -- jotka ajattelevat,\nettä jonkunhan täytyy ottaa ikävyydet kärsiäkseen. Käsitykset eivät ota\nmuuttuakseen meidän sanoistamme. Ne voivat muuttua vaan teoista.\n\n\n\n\nSyöminen.\n\n\nEi mikään niinkuin ylenmääräinen syöminen ja juominen kuoleta henkistä\nelämää. Mikä siihen sitten lienee syynä, menneekö kaikki voima ruuan\nsulattamiseen, niin ettei voimaa muuhun enää riitä, vai muutenko\nihminen tylsyy ollessaan alituisesti täynnänsä, varma vaan on, että\nylensyöminen ei koskaan kulje yhdessä aatteellisen elämän kanssa.\n\nMitä sanoo kaiken henkisen elämämme herättäjä tästä asiasta?\n\nEnemmän kuin luullaan.\n\nKorvessa ollessaan hänelle ensiksikin itselleen selviää henkisen elämän\nluonne ruumiillisen ruuan vertauksessa henkiseen.\n\n\"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta jokaisesta sanasta, kuin\nJumalan suusta lähtee.\"\n\nNäillä sanoilla vastaa hän kiusaajalle, joka käskee häntä pitämään\nhuolta ruuastansa. Hän käyttää näitä sanoja muistellen Israelia, joka\neli korvessa nääntymättä 40 vuotta. Hän sanoo: \"ei ihminen elä\nleivästä, vaan ihminen elää Jumalan tahdosta.\"\n\nEräällä matkalla opetuslapset häneltä kysyivät eikö hän tahtoisi syödä.\n\n\"Minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä\", vastasi hän. \"Minun\nruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, jos\ntäytän hänen tekonsa.\"\n\nKansalle hän kerran sanoi:\n\n\"Te huolehditte maallisesta ruuasta, vaan minä sanon teille: älkäät\nmurehtiko siitä ruuasta, joka katoo, vaan murehtikaa siitä ruuasta,\njoka säilyy ikuiseen elämään, siihen, minkä teille antaa ihmisen poika,\njohon Jumala on leimansa pannut.\"\n\nJa kun opetuslapset pyysivät, että hän heille antaisi tätä leipää, niin\nhän vastasi:\n\n[Seuraavat kohdat (35, 50-55 värssyt) Johanneksen evankeelion 6:sta\nluvusta siteeraan pitkin matkaa omilla sanoilla siten ilmaistakseni,\nmiten ne käsitän.]\n\n\"Minun Isäni antaa sen totisen leivän taivaasta, sillä Jumalan leipä on\nse, mikä taivaasta tulee alas ja antaa maailmalle elämän.\"\n\n\"Minä olen elämän leipä; joka liittyy minuun, hän ei suinkaan isoo, ja\njoka uskoo minuun, hän ei koskaan janoo.\"\n\n\"Teidän isänne söivät mannaa korvessa, ja kuolivat. Mutta tämä on se\nleipä, joka tuli taivaasta alas, ja joka sitä syö, ei hänen pidä\nkuoleman. Minä olen se elävä leipä, joka taivaasta tuli alas; se, joka\ntästä leivästä syö, hän elää iankaikkisesti; ja se oppi, jonka minä\nannan, on se, että minä annan lihani henkisen elämän ruuaksi.\"\n\nJuutalaiset käsittivät väärin nämät sanat eli juuri niinkuin niitä\nvieläkin monet käsittävät, että nimittäin Jeesus olisi puhunut oman\nruumiinsa syöttämisestä ihmisille. He sanoivat keskenänsä: \"kuinka tämä\ntaitaa antaa lihansa meille syödä?\"\n\nJa Jeesus selittää:\n\n\"Totisesti sanon teille: ellette syö sitä lihaa, jota Ihmisen poika\nsyö, ja juo sitä verta, jota Ihmisen poika juo, niin ei ole elämä\nteissä. Siinä Jumalan hengessä, joka syö minun lihaani ja juo minun\nvertani, on ijankaikkinen elämä. [Sanat: 'Ja minä olen herättävä hänen\nviimeisenä päivänä' (6: 54), ovat tässä kohden omavaltainen lisäys.]\nSillä minun lihani on hänelle totinen ruoka, ja minun vereni on totinen\njuoma. Joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, on minussa ja minä\nhänessä. Niinkuin elävä Isä minun lähetti ja minä elän Isästäni, niin\nmyös se henki, joka minua syö, elää minun tahdostani. -- Tämmöinen on\nse leipä, joka taivaasta tuli alas, ei niinkuin teidän isänne söivät\nmannaa, ja kuolivat. Joka tätä leipää syö, hän elää ijankaikkisesti.\"\n\nNäitä sanoja on ymmärretty ja voikin ymmärtää monella tavalla.\nErityisesti voisi johtua toiseen selitykseen, jos hyväksyisi sen\ntoisinaan, joka löytyy useissa käsikirjoituksissa. Niissä kuuluu 54:s\nvärssy näin: \"Joka syö omaa lihaansa ja juo omaa vertansa, hänellä on\nijankaikkinen elämä.\" Mutta näinkin ollen on pääajatus yhä sama: Jeesus\nsanoo (v. 53): Joka ei pidä ruokanaan Ihmisen pojan ruokaa, ei hänessä\nole elämää, mutta (v. 54) joka pitää lihallista elämäänsä oman henkensä\nruokana, hänellä on iankaikkinen elämä.\n\nPääasia on vaan, ettei näitä sanoja saa ymmärtää niinkuin juutalaiset\nniitä ymmärsivät, että muka kysymys olisi Jeesuksen lihan syömisestä.\n\nKarkoittaakseen kaikki semmoiset ajatukset ja väärinkäsitykset Jeesus\nlopettaa selityksellä:\n\n\"Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään auta. Ne sanat, kuin\nminä teille puhuin, ovat henki ja elämä.\"\n\nKoko Kristuksen opin luonne käskee ihmistä kuolettamaan lihan pyyteitä\ntehdäkseen henkisen elämän mahdolliseksi. Hänen oppinsa äärimmäinen\njohtopäätös on seuraavassa:\n\n\"Totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisunjyvä kuole,\nniin se jää yksinänsä, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon\nhedelmätä. Joka rakastaa henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä\nmaailmassa vihaa henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään.\"\n\nKaikki on uhrattava henkisen elämän ylläpitämiseksi. Ihmisen liha eli\nlihallinen elämä on vaan ruoka henkiselle elämälle. Se on kokonaan\nkulutettava hengen palvelukseen.\n\nKorvessa syntyi hänen ajatuksissaan ensikerran tuo vertaus ruumiillisen\nja henkisen ruuan välillä, joka sitten on hänen huulillaan läpi koko\nhänen elämänsä. Ja niinkuin se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, niin\nse jäi hänen viimeisekseen.\n\nJeesus rupesi vihdoin selvästi ilmaisemaan opetuslapsilleen, mitä\nkohtaloa kohti hän kulki aikoessaan sanoa ihmisille koko totuuden ja\nsamalla kuitenkin olla heidän väkivaltaansa vastustamatta. Hän sanoi\nopetuslapsilleen menevänsä Jerusalemiin ja saavansa siellä kärsiä\npahinta fariseuksilta, pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta.\n\nPietari, joka häntä alituisesti seurasi, kehoitti häntä säästämään\nitsensä ja lausui toivomuksen, ettei semmoista suinkaan hänelle\ntapahtuisi. Tähän Jeesus hänelle sanoi: \"mene pois minun tyköäni,\nsaatana, sinä olet minulle pahennukseksi, ettes ymmärrä niitä kuin\nJumalan ovat vaan ainoastaan niitä, kuin ovat ihmisten.\" Ja hän kutsui\ntykönsä kansan ja opetuslapset ja sanoi heille; \"jos joku tahtoo minun\nperässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja\nseuratkoon minua, sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa\nsen, mutta joka henkensä hukuttaa evankeeliumin tähden, hän löytää sen.\nSillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, ja\nsielullensa saisi vahingon? Taikka mitä antaa ihminen sielunsa\nlunastukseksi?\" (Vrt. Math. 16: 21-26, Mark. 8: 31-37, Luuk. 9: 22-25).\n\nTällä hän nyt on selvästi sanonut, mikä voi olla lunastuksena sielulle:\nse, että ruumiillinen elämä (jota juutalaiset merkitsivät sanoilla\n\"liha ja veri\") annetaan hengen palvelukseen.\n\nVihdoin tuli se hetki, jolloin Jeesus jo selvään näki, ettei mikään\nvoinut enää hillitä hänen vihollistensa raivoa ja vihaa, ja että siis\nkovin koettelemus oli hänellä ihan edessään.\n\nPelkäämättä ja rauhallisena oli hän tullut Jerusalemin suurelle\npääsiäisjuhlalle. Juhlan kuumimmillaan ollessa -- meidän mässäykset\npääsiäisen aikaan lienevät lasten leikkiä silloisten juutalaiskemujen\nrinnalla heidän pääkaupungissaan -- kutsui hän oppilaansa kokoon\nyksinäiseen saliin erään yhteisen tuttavan luo, syödäksensä siellä\nhekin pääsiäisaterian. Kun he olivat kokoontuneet, ilmoitti Jeesus\nheille, että tämä nyt oli hänen viimeinen ateriansa. Hän ei tulisi enää\nmitään maistamaan, ei ruokaa eikä juomaa, ennen kuolemaansa. Ja\nkuitenkin sanoi hän haluamalla halunneensa elää tähän hetkeen asti.\n\nHeidän syödessänsä hän jakoi ruuan ja juoman opetuslapsilleen ja sanoi,\nettä hänen oikea ruokansa oli se, että hänen oli murtaminen ruumiinsa\nja vuodattaminen verensä heidän hyväkseen. Ja hän käski nyt heitä\nsyömään ja juomaan hänen muistoksensa.\n\n[Sanoja \"tämä on minun ruumistani\" ja \"tämä on minun vertani.\" (Luuk.\n22: 19-20, Math. 26: 26-28, Mark. 14: 22-24) ei voi ymmärtää, ellei\nmuista, että juutalaisilla sananparsi \"ruumis ja veri\" ilmaisivat\nelämää ja että he siis pitivät ruokaa ja juomaa elämän perustuksena.\nJesus sanoo tätä käsitystä vastaan. Hän sanoo: \"tämä ruoka ja tämä juoma\nei synnytä elämää, vaan synnyttää ainoastaan ruumiin ja veren, jotka\nminä päinvastoin annan pois elääkseni; niinkuin minä murran tämän\nleivän, niin minä murran ruumiini. Siis: Ottakaa ja syökää tätä leipää,\njonka minä olen teille murtanut, ja muistakaa, että se on vaan minun\nruumiini. Syökää aina minun muistokseni.\"]\n\nNäissä sanoissa on viimeisen kerran lausuttu Jeesuksen suuri läpikäyvä\najatus, että ihmisen totinen ruoka on hänen oikea suhteensa Jumalaan\n(\"uusi testamentti\"), -- että ihmisen on muistaminen elättävänsä\nruumistaan vaan ruuaksi hengen elämälle, -- että hänen on tällä\nruumiillansa palveleminen Isän tahtoa, että se, joka rakastaa\nhenkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa\nhenkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään.\n\nHän käskee siis opetuslapsia syödessänsä muistamaan, mitä varten heillä\non ruumis olemassa. Ja tämän hän tekee niin, että sanoo: syödessänne\nmuistakaa minua, joka söin ja join vaan antaakseni ruumiini ja vereni\nteidän hyväksenne. Se on: sitä varten tekin eläkää!\n\nSe \"henkinen elämä\", jolle hän käskee syöttämään koko lihallisen elämän\nja olemassaolon, ei siis ole mitään asketismia, jonka luonne on aina\nollut ja aina on kaikellaisten armovälikappaleiden tavoitteleminen\nomalle itselleen ja oman personallisen autuuden rakentaminen, vaan se\non tämän maallisen elämän vapaaehtoinen uhraaminen muille, se on: Isän\ntahdon täyttämiselle. -- --\n\nEnsimmäisillä kristityillä näyttääkin jääneen tavaksi syödessään\nmuistella opettajaa. He mursivat leipää niinkuin hän oli murtanut ja\nluultavasti silloin ajattelivat seurata häntä elämässä ja kuolemassa.\nHe sanoivat näitä aterioita rakkausaterioiksi juuri senvuoksi, että he\nsilloin muistivat syövänsä vaan elääksensä toisilleen.\n\nKuitenkin, päättäen eräästä kohdasta Paavalin ensimmäisessä\nkorinttiläiskirjeessä (11; 20-34), oli hänen seurakunnassaan koko asia\njoutunut unohduksiin, niin että seurakuntalaiset kokoontuessaan\niltakokoukseensa mässäsivät, eivätkä siis ollenkaan pitäneet ruokaa ja\njuomaa ainoastaan henkisen elämän ravintona. (Siteeraan tuon kohdan\nPaavalista taaskin omilla sanoilla, osoittaakseni kuinka se minun\nmielestäni on ymmärrettävä).\n\n\"Kun te kokoonnutte, niin ette te aterioitse niinkuin ennen opettajan\nympärillä aterioittiin. Sillä syödessä kiirehtii teistä jokainen oman\nateriansa kimppuun, yksi on nälkäinen silloin kuin toinen on\njuovuksissa. Eikö teillä siis ole huoneita, missä saisitte syödä ja\njuoda? Halveksitteko Jumalan seurakuntaa? Vai tahdotteko saada\nhämilleen niitä, joilla ei ole mitään mitä söisivät? Mitä minun olisi\nteille sanominen? Kiittäisinkö? En, tässä asiassa en kiitä. Minä olen\nopettajastamme saanut tietää, minkä teillekin ilmoitin, että herramme\nJeesus, sinä yönä, jona hän petettiin, otti leivän, kiitti, mursi, ja\nsanoi: 'Ottakaa, syökää. Tämä on minun ruumiini joka teidän hyväksenne\nmurretaan. Tehkää sitä minun muistokseni.' Sitten hän otti aterian\njälkeen pikarin, ja sanoi; 'Tämä on minun vereni, jonka minä vuodatan,\nettä te käsittäisitte uuden suhteenne Jumalaan ja pääsisitte\nerehdyksestänne. Aina kun juotte, juokaa minun muistokseni.' -- Sillä\naina kun te syötte ja juotte, teidän on julistaminen opettajan\nkuolemaa, kunnes hänen ihanteensa toteutuu. Sentähden se, joka\nylellisesti syö ja juo, tekee päinvastoin itsensä osalliseksi niiden\nkanssa, jotka tappoivat opettajan. Mutta voittakoon ihminen ensin\nhimonsa ja sitten vasta syököön ja juokoon. Sillä joka syö ja juo\nylellisesti, hän syö ja juo itsellensä turmion, häneltä jää\nkäsittämättä opettajan kuolema. Sentähden on myöskin niin paljon\nheikkoja ja sairaita teidän seassanne ja paljon kuolleita. Jos\nsitävastoin noudattaisimme kieltäymystä, niin emme suinkaan joutuisi\nsairauden ja kuoleman uhriksi. Kun meidän tuomiomme on tämmöisessä\nkurinpidossa Jumalan puolelta, niin silloin me emme tule tuomituksi\nmaailman kanssa. Sentähden, rakkaat veljet, kun te kokoonnutte syömään,\nniin odottakaa toinen toistanne. Mutta jos joku ei voi nälkäänsä\nhillitä, hän syököön mieluummin kotonansa, ettei kokoutumisenne olisi\nteille turmioksi.\"\n\nSiis: älkää syödessänne mässätkö, vaan muistakaa aina, minkä\nmerkityksen opettaja pani syömiselle; aina kuin syötte ja juotte,\ntehkää sitä hänen muistoksensa, joka ei lihoittanut eikä juovuttanut\nitseänsä, vaan päinvastoin antoi ruumiinsa ja verensä palvellakseen\ntotuutta. Niin tekin tehkää. Joka ei ymmärrä mitä varten hän syö ja\njuo, hän ei ymmärrä opettajaansa, vaan syöpi ja juopi omaksi\nvahingokseen.\n\nMinä en voi paraimmalla tahdollanikaan tässä nähdä mitään muuta kuin\nmuistutuksen, että aina kun me syömme ja juomme meidän olisi pitäminen\nmielessä, ettemme syö lihoaksemme ja juopuaksemme tai yleensä\nnauttiaksemme, vaan että me syömme elääksemme Jumalan tahdon\ntäyttämistä varten.\n\nJeesus ei ole turhaan yhdistänyt ajatustaan elämän\ntarkoituksesta syömiseen. Ja muisteltakoon sitten tätä hänen oppiansa\nlihallisen elämän kuluttamisesta hengen ruuaksi joko erityisissä\njuhlatilaisuuksissa taikka vaan tavallisesti syödessä, se voi olla\nyhdentekevää.\n\nPääasia on vaan, ettemme käsitä, kuten juutalaiset, kysymyksen olevan\nJeesuksen lihan syömisestä, ettemme tee tästä suuresta opetuksesta vaan\njonkun salaperäisen tempun, johon ryhdymme kerran vuodessa, silloin\nkuin syömme, juomme ja mässäämme kaiken muun ajan.\n\nIlmankin Kristuksen opetusta jokainen meistä tietää, että ylensyöminen\nja ylenjuominen kuihduttaa henkisen elämän. Mutta Kristuksen opin\nkanssa me saamme voimaa todellakin pitämään ruumiillista olemustamme\nvaan hengen ruokana.\n\n\"Kavahtakaat, ettette koskaan raskauta sydämmiänne ylönsyömisestä ja\njuopumisesta ja elatuksen murheesta --\"\n\n\"Älkäät surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme,\neli millä me itseämme verhoitamme, sillä kaikkia näitä pakanat etsivät,\nsillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä\ntarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen\nvanhurskauttansa, ja niin nämät kaikki teille annetaan.\"\n\n\"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme --\" merkitsee\nsiis Kristuksen opetuksen mukaan: anna meille tänäpäivänä sinun pyhästä\nhengestäsi, että me voisimme koko tämän päivän elää sinun tahtosi\ntäyttämiseksi eli palvella sinun tarkoituksiasi!\n\nJa kuinka käy, jos näin rukoilee, se seisoo Luukaan evankelion 11 luvun\n5-13 värssyissä.\n\n\n\n\nIsännät ja torpparit.\n\n\nMe kuvailemme mielessämme Suomen entisyyttä jotenkin pimeäksi,\nkuvailemme, että täällä alituisesti riehui sodat ja nälät, että tätä\nmaata nylki ja näännytti jokainen, joka täällä sai osakseen\nläänityksiä, että viljelys kyllä alituisesti pyrki eteenpäin, mutta\nyhtä alituisesti tuli siltä ensimmäinen hedelmä riistetyksi, yhtä\nalituisesti vietiin siltä voimat sotakentälle ja peratut maat jätettiin\nentiselleen rappeutumaan. Ja me kuvailemme oikein, sillä historia joka\nlehdellänsä todistaa sen vallattomuuden määrättömyyttä, jota täällä\nharjoitettiin. Pahin vitsaus eli oikeastaan varsinainen nylkemiskeino\noli läänitysherrain verovoudit. Ne isännöivät ajoittain täällä\nsemmoisella vallalla, että talonpoikain eli varsinaisten\nmaanviljelijäin itsenäisyys oli sortumaisillaan. Talonpoika oli\nmuuttumaisillaan lampuodiksi ja hänen oikeutensa vaan asukasoikeudeksi.\nHerrat häätivät heitä mailta mielensä mukaan aivan niinkuin mielensä\nmukaan heitä veroittivat, jakoivat heille käskyjänsä ja vaativat\nseisomaan edessänsä paljain päin.\n\nViljelijäin itsenäisyys kuitenkin säilyi. Kuningasvalta joutui\npelastajaksi, se kun perustui paremmin rahvaan kannatukseen. Ja niin\nmuuttuivat olot vähitellen kokonaan. Herrat kerääntyivät hovin\nympärille ja muuttuivat virkamiehiksi, jotka kantoivat palkkaansa\nkruunulta. Verot järjestettiin, jaettiin tasasemmin ja maksettiin nyt\nvälittömästi kruunulle. Sen sijaan kuin ennen yksityinen lääniherra\nnylki maata minkä kerkisi ja aivan välittämättä sen viljelyksestä, niin\nnyt huomattiin kruununtulojen riippuvan kokonaan viljelyksen kunnosta,\ns.o talonpoikaisen omistusoikeuden pysyväisyydestä ja turvallisuudesta.\n\nOmistusoikeus tehtiin perustuslaiksi.\n\nSäädettiin, että \"perintötalonpojan omistusoikeus perintötaloon\npidetään voimassansa aina rikkomatta, niinkuin myös se oikeus sitä\nhallita, joka on myönnetty ja vakuutettu; ja taloille kerran tehdyt,\nlaillisessa järjestyksessä vahvistetut veron ja kymmenysten laskut\npitäkööt ikuisina aikoina paikkansa, älköönkä milloinkaan mitään niiden\nmuuttamista tahi liikuttamista sallittako.\"\n\nJa mikä oli seurauksena?\n\nNiinkuin keväällä pensas työntää tuoreita oksia rungostansa, niin\njokainen kylä lähetti siirtolaisensa viljelemättömille erämaille.\nHämmästyttävällä nopeudella levisi asutus yli koko Suomen. Ihana on\ntämä viimeinen lehti viljelyksen historiassa.\n\nJa viljelys leviäisi ja laajenisi yhä vielä meidänkin päivinämme, mutta\nmeidän eteemme näyttävät jo omat esteemme vähitellen kerääntyneet.\n\nNiinä aikoina, jolloin esi-isäin viljelykset turvattiin, oli vielä\nmaata niin paljon heidän käytettävänään, etteivät he lähimaillekaan\njaksaneet kaikkea viljellä. Kun kruunu kumminkin tahtoi järjestää\nveroasiansa, jaettiin kylille ja sittemmin yksityisille taloille\ntavallisesti kaikki maa, mikä saattoi viljelykseksi vastaisuudessa\nkelvata, ja verotettiin pysyväisesti. Samassa annettiin laki, ettei\nnäin verotettua maata saisi vähentää, s.o. esim. antaa osan pois ja\nsiten tehdä kykenemättömäksi suorittamaan veroa. Kun siis ei saanut\nvähentää, niin tuli tavaksi antaa maata muuten alustalaisten\nviljeltäväksi, jotka sitten suorittivat veroa emätalolle.\n\nNämät alustalaiset eli torpparit olivat tietysti yhtä itsenäisiä kuin\nvälittömästi veronmaksavat talot. Ja se on sitä luonnollisempaa, kun\nisäntien omat lapset tavallisesti perustivatkin torppia ja siten\nlaajentivat viljelyksiä.\n\nEi mikään rajoittanut heidän vapauttaan, kun he vaan veronsa maksoivat.\nJa kukapa se olisi verosta muukaan vapaaksi päässyt.\n\nNe olivat niitä vanhoja, hyviä aikoja.\n\nTorppari oli maallaan kuin isäntä. Hän viljeli ja laajenteli alojaan\nmielensä mukaan. Ja lapset jatkoivat hänen työtään, perien torpan\nniinkuin oman kotinsa, laitellen uusia koteja viereen, myllertäen ja\nmetsiä kaskina poltellen, lupaa kysymättä, niinkuin ainakin omaansa.\n\nMutta isännät saivat myöskin lapsia. Ja nämät lapset jakoivat\nperintönsä ensin itselleen, sitten lasten lapsille ja niin edespäin,\nkunnes maan arvo vähitellen nousi, niin että aivan pienestäkin\npalasesta saattoi syntyä kysymys, että kenenkä se nyt oikeastaan oli.\n\nSilloin vasta isännät muistivat, mitä omistusoikeus oikeastaan on.\nSamalla he unohtivat, että alustalaiset olivat luuta heidän luustansa\nja verta heidän verestänsä.\n\nJa perintötorpparit pantiin lujalle.\n\n-- Mistä te olette ottaneet oikeuden periä toinen toisenne?\n\n-- Ammoisista ajoista on niin ollut, vastasivat he.\n\n-- Vai ammoisista? Mutta tiedättekö mitä omistusoikeus merkitsee?\nOmistusoikeus se on täydellinen herruus esineen yli. Siis me saamme\nvaikka hävittää ja polttaa poroksi sen mitä omistamme!\n\n-- Mutta te olette antaneet meille oikeuden viljellä ja käyttää.\n\n-- Hyvä, mutta jollemme saa koskaan takasin teiltä tätä oikeutta, niin\nemmehän sitten ole omamme herroja.\n\nKutsuttiin kokoon lakimiehet ja nämä selittivät, ettei kukaan voi periä\ntoiselle kuuluvata maata, se on, maata joka ei ole perinnön-antajan\noma; sillä tämmöinen tapa loukkaa omistusoikeutta, joka on pyhänä\npidettävä laki.\n\nPerintötorpat hävisivät. Torpan sai pitää kukin ainoastaan niin kauan\nkuin hän eli. Perijä tehköön uuden sopimuksen ja suostukoon uuteen\nveroon.\n\nMutta tämäkin oli isäntien mielestä arveluttavaa omistusoikeuden\npyhyydelle: siis muka riippui torpparin ijän pituudesta, milloin isäntä\nsai takaisin käyttövallan torppaan. Omistusoikeus siis riippui siitä,\nkuinka kauan käyttäjä eli! -- Ei, se ei saanut käydä päinsä. Pitää olla\nmäärätty aika, sopimuksen mukaan, Ja korkeintaan 50 vuotta.\n\nIloisina ja tyytyväisinä omistusoikeutensa varmuudesta isännät olivat\ntottuneet vapaasti myyskentelemään ja vaihtamaan maitansa. Sattui yhä\nuseammin niin, että uusi isäntä ei ollut tyytyväinen vanhan isännän\ntorppareihin. Eikö hän siis muka saanut vaihtaa niitä parempiin? Mikä\nomistaja se on, joka ei saa määrätä, kuka hänen maatansa viljelee, he!\n\nTaas nousi hälinä omistajain leirissä.\n\nJa taas lakimiehet ratkaisivat. Omistusoikeuden loukkaamattomuuden ja\npyhyyden kanssa ei ole yhtäpitävää, että omistaja A on pakotettu\nsallimaan torppari B:n viljellä ja käyttää maatansa, vaikka A ei ole\nitse tehnyt mitään kontrahtia B:n kanssa. Jos B on tehnyt kontrahdin 30\nvuodeksi A:n isän kanssa tai sen kanssa, jolta A on ostanut tai\nvaihtanut maan, niin semmoinen kontrahti ei voi kuulua A:han. Hänen\nomistusoikeuttaan ei voi rajoittaa mitkään kolmannen miehen tekemät\nteot, siis ei myöskään kontrahdit.\n\nSilloin tuli torpparien olo tukalaksi. -- Jos isäntä -- arvelivat he --\nkompastuu ja kuolee, ei hänen perijänsä tiedä meistä mitään. Tai jos\nisäntä myypi maansa, niin voi ostaja ajaa meidät maantielle. Ei,\ntämmöinen olo ei kelpaa. Hitto tässä maata viljelköön, lähtään\ntyönansiolle, tai ruvetaan rengiksi.\n\nNyt tuli lakimiehille taas työtä. Yhdeltä puolen omistusoikeuden pyhyys\nja toiselta puolen kuka saadaan uutisviljelyksiä murtamaan ja\ntaistelemaan korpimetsiä vastaan -- ja mitä tehdään irtolaisväelle!\n\nKeksittiin.\n\nTehtiin semmoinen laki, että jos torppari A tahtoo säilyttää\nviljelysoikeuttaan uutta omistajaa vastaan, niin täytyy hänen mennä\nkorkean oikeuden eteen ja anoa, että hänen kontrahtinsa kopioitaisiin\npöytäkirjoihin. Sitten hänen täytyy lunastaa suurella rahalla ote\nnäistä samoista pöytäkirjoista, jotka nyt sanotaan \"kiinnitykseksi\". Se\nmerkitsee, että hänen 50 vuotinen kontrahtinsa pitää paikkansa kymmenen\nvuotta, vaikka omistajat näiden 10 vuoden kuluessa muuttuisivatkin.\nKymmenen vuoden perästä hänellä on oikeus uudistaa tämä temppunsa uuden\nomistajan suostumuksella, _jota tämä älköön ilman laillista syytä\nkieltäkö_.\n\nJuristit ovat aina viisaita. He tappoivat nytkin kaksi kärpästä yhdellä\ntiellä: järjestivät vaikean asian ja hankkivat hyvän lisätulon.\n\nJa erehtyivät ainoastaan yhdessä kohden:\n\nJotta kontrahtia voisi näin kiinnittää, pitää sen välttämättä olla\nkirjallisesti tehty, he otaksuivat, ettei isännillä olisi mitään\ntämmöistä pientä kirjoituskoetta vastaan, erittäinkin kun kaikki\nkustannukset ja karttapaperit tietysti tulisivat torpparin\nsuoritettaviksi, jonka hyväksi koko laitos oli perustettu.\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Jollei kelvannut suupuhe, niin sai olla\nilman, arvelivat isännät.\n\nJa niin on tuosta hyvästä keksinnöstä jäljellä vaan se, että kun ennen\nkontrahti ilman mitään kiinnitystä katsottiin sitovan uutta omistajaa,\nolipa se sitten suullisesti tai kirjallisesti tehty, niin nyt on laki\njulistanut, että kontrahti ei sido uutta omistajaa, vaan saa tämä\nvapaasti häätää torpparinsa.\n\nJa sitten on sama omistusoikeuden pyhyys vielä vaikuttanut seuraavan\nseikan oikeudellisissa oloissa.\n\nTavalliset tuomiot voidaan panna täytäntöön vasta sitten kuin ne ovat\nvoittaneet lainvoiman, se on, sittenkuin on kulunut umpeen valitus- tai\nvetoomisaika, taikka, jos tyytymätön oli valittanut tai vedonnut,\nsittenkuin ylemmän oikeuden tuomio on annettu ja voittanut lainvoiman.\n\nTästä luonnollisesta säännöstä löytyy vaan seuraavat poikkeukset:\nvekseliasioissa menee tuomio heti täytäntöön, ennenkuin se on voittanut\nlainvoiman; niinikään menee tuomio heti täytäntöön merioikeus-asioissa,\nkoska nämätkin ovat kiireellisiä eivätkä siedä viivytystä; mutta saman\npoikkeuksen yleisestä säännöstä tekevät myöskin -- häätämisjutut.\nTuomio, jolla torppari häädetään torpastaan, menee täytäntöön ennen\nkuin se on voittanut lainvoiman. Valittakoon torppari sittenkuin hän on\nhäädetty, se on, kääntyköön hän taitavan asianajajan puoleen ajaakseen\njuttuansa kirjallisesti ylioikeudessa, sittenkuin hänellä ei enää ole\nomaisuutta eikä tietoa tulevaisuudesta, -- sittenkuin hän on\nmaantiellä.\n\nNiin olivat nyt asiat.\n\nYhdellä puolen oli omistusoikeuden aate säilytetty loukkaamattomana ja\npyhänä. Ja toisella puolen oli seuraava tosiasia.\n\nKöyhä mies viljelee maata: hänellä on perhe ja lapsia; hän on sitkeällä\nja väsymättömällä työllä avannut uutisviljelyksen, saanut vihdoin\nvoiton karun luonnon yli ja odottaa jo tyynempää tulevaisuutta, jolloin\nhänelle alkaa kypsyä hedelmä työstänsä. Epätoivoinen ilme katoo\nvähitellen hänen kasvoistaan. Vaimonkin kasvoista loistaa rauha ja\ntyyneys, kun hän iltasin istuu kynnyksellä lastensa iloja katsellen.\nKuinka he rakastavat tätä torppaansa, kuinka tuttu ja muistoja täynnä\non heille joka polku, joka kivi, joka mätäs tällä kotoisella mäellä!\n\nKesäisenä pyhä-iltana sattuu maanomistaja viljavainioitansa\ntarkastellessa osumaan heidän majallensa. Hän ei ole tuntea entistä\nerämaan torppaa omakseen. Mikä soma paikka, kuinka mukava mäenrinne,\nkuinka hyvä lepikkö tuossa vielä käyttämättä, entäs tuolla ja entäs\ntäällä! -- Ja minunhan tämä oikeastaan on!\n\n-- Kuuleppas, kuinka pitkältä sitä kontrahtiaikaa vielä onkaan?\n\n-- Oho, kyllä sitä vielä kestää, kestäneekö 40 vuotta.\n\n-- Niin-niin, mutta onko inteknattu?\n\n-- On inteknattu.\n\n-- Näytäppäs.\n\nTorppari tuopi esiin paperinsa; isäntä lukee kontrahdin tyystin läpi ja\nantaa sitten kaikki takasin torpparille.\n\n-- Näkyy olevan, sanoo isäntä ja lähtee tiehensä.\n\nMutta kotimatkalla häntä melkein pistättää torpparin varmuus.\n\n-- Luulisihan, arvelee hän, että maa on minun, mutta vielähän mitä:\nsiinä se istuu kiinni turpeessa minun ikäni ja ehkä vielä poikarukin\nelinajan. Kaunis omistusoikeus! Minun se on, minun, minun, minun, --\nmutta eihän: -- minä en saa sen kanssa menetellä niinkuin omani kanssa.\nLuulisi, että minä saan omani vaikka hävittää, viskellä puut juurineen\njärveen ja liottaa pellon savet veteen -- mutta eihän, en saa niinkauan\nkuin hän elää. Siinä on jotakin nurinpäistä -- on varmaan!\n\nJa tästä ajasta asti isännän sydämmessä alkaa kiertää ja kouristella ja\nkouristella ja kiertää. Yöllä näkyvät unissa lepiköt ja niitynpaikat,\n-- ja päivällä sapettaa torppari ja 40 vuotta ja intekninki.\n\nAsia päättyy siihen, että torpalla pidetään yhteinen syyni ja torppari\nsaa manuun metsänhaaskuusta.\n\nKun juttu sitten joutuu käräjille juristien käsiin, niin riippuu sen\nmeno tietysti kokonaan siitä, onko metsänhaaskuu tapahtunut vai ei.\n\nOikeus tutkii vaan kylmiä tosiasioita. Mutta jos metsänhaaskuu\ntodistetaan tapahtuneeksi, niin kontrahti on rikottu -- ja\nhäätämistuomio pannaan täytäntöön viipymättä.\n\nTämä kaikki on nyt hyvin surkeata, mutta -- omistusoikeuden pyhyys!\n\nTorpparit nostivat kerran melun, kyllästyneinä kärsimyksiinsä. Heille\nvastattiin, etteivät he ymmärtäneet mitä he tekivät -- että he\nuhkasivat vallattomuudellaan ikivanhoja ja pyhiä perusoikeuksia.\nTämmöisiä asioita ei muka ratkaista yhdessä hengenvedossa. Täytyy\nennen kaikkea syventyä historiallisiin tutkimuksiin. Täytyy miettiä\nmiten kysymys olisi ratkaistava säilyttämällä loukkaamattomana\nomistusoikeuden pyhyyttä.\n\nIsännät ovat pitäneet joka viides vuosi ja nyt viime aikoina\nuseamminkin yleisiä kokouksia, joissa muun muassa ovat ottaneet\npuheeksi tämän asian.\n\nKuinka muka torppari-asia olisi järjestettävä!\n\nSe on luonnollista, että se on järjestettävä ilman että omistusoikeuden\npyhä aate vähimmässä määrässäkään tulee loukatuksi. Se on ollut aina\nisäntien ensimmäisiä pykäliä. Sehän on kaiken vapauden kulmakivi.\n\nTorpparit odottavat yhä, mitä hyvää näistä näin perusteellisista\ntutkimuksista vihdoin lähtee. He ovat tietysti jääneet siihen\nvakuutukseen, että mitä perusteellisemmat ja syvemmät nämä tutkimukset\ntulevat olemaan, sitä suuremmat edut heitä odottavat.\n\nJa isännät yhä \"järjestävät\". Komiteat -- lausunnot -- mietinnöt --\nlausunnot -- mietinnöt -- komiteat.\n\nVastukset äärettömät. Kysymys monimutkainen, vaikea, sotkuinen.\nKomiteat ponnistavat voimiansa. Heidän tutkimuksensa menevät hamaan\naikojen alkuun asti. He tutkivat uudelleen ja perin pohjin\nomistusoikeuden historiallisen kehityksen, kuinka se vähitellen\nanastuksesta eli omavaltaisesta herruudesta muuttui lain suojaamaksi\npyhäksi _oikeudeksi_, jolla nyt koko yhteiskunnallinen rakennus seisoo.\nLäpikäytiin myöskin ikivanha roomalainen oikeus ja esitettiin sen\nmukaan omistusoikeuden käsite kaikessa puhtaudessaan:\n\nOmistusoikeus -- se on välitön ja itsessään rajaton oikeudellinen\nherruus omistetun esineen yli. Tähän oikeuteen kuuluu a) oikeus\nmenetellä mielin määrin itse esineen kanssa, siis muuttaa, kuluttaa ja\nhävittääkin esine joko osaksi tai kokonaan, b) oikeus menetellä\njuriidillisesti esineen kanssa niinikään mielensä mukaan, se on, myydä\nse muille, luovuttaa jollekin erityisiä osia siitä, kuten esimerkiksi\npanttioikeuden, nautinto-oikeuden, käyttöoikeuden j.n.e., c) oikeus\nkieltää syrjäistä käyttämästä esinettä, vaikkapa siitä ei olisikaan\nmitään vahinkoa omistajalle eikä esineelle; d) oikeus käyttää esinettä\nhyväkseen miten paraaksi näkee, se on, nauttia sen hedelmiä, etuja ja\nkaikkia tuotteita siitä.\n\nJa vihdoin valmistui torppareille kauvan odotettu vastaus. Se tuli\nkomiteoista raskaana kirjana, jonka joka sivu todisti syvää tutkimusta\nja mitä perinpohjaisimpia tietoja.\n\nNämät asiapaperit nähtyänsä torpparit varmaankin mykistyvät ja vihdoin\nymmärtävät, että kysymys on ulkopuolella heidän järkensä ääriviivoja.\n\nJa näiden asiapaperien perustukselle isännät nyt laativat lain, jolla\nhe ovat lopullisesti järjestäneet torpparikysymyksen.\n\nHeidän vastauksensa torppareille kuuluu näin:\n\n1) Me olemme kumonneet entisen asetuksen, joka kielsi meitä isäntiä\njakamasta maata perinnöksi lapsillemme aivan pieniin osiin, samaten\nkuin senkin lain, joka esti meitä myömästä tämmöisiä pieniä palasia\nmaastamme vieraille. Näin ollen olette nyt siis tekin tilaisuudessa,\njos teillä on rahaa, ostamaan meiltä pieniä maapalasia.\n\n2) Me olemme antaneet ankaran lain itsellemme, että kaikki\ntorpparikontrahdit ovat tästä lähin tehtävät kirjallisesti, jotta te\nvoisitte sitten niitä asianomaisesti kiinnittää. Sen tapauksen varalle,\nettä joku meistä sittenkin tekisi teidän kanssanne suullisen\nkontrahdin, emme tosin ole voineet säätää itsellemme mitään\nrangaistusta, vaan olemme keksineet seuraavan keinon pelottaaksemme\nitseämme suullisista kontrahdeista: Torppari saa siinä tapauksessa\nmilloin hyvänsä sanoa ylös kontrahdin ja jättää meidät poloset maant --\nneuvottomiksi siitä, mistä nyt saisimme uuden torpparin. -- Koska\nkuitenkin omistusoikeuden aate ei voi kärsiä tämmöistä yksipuolista\nrajoitusta, joka tuottaa vahinkoa vaan meille, olemme me katsoneet\nkohtuulliseksi tehdä samalla sen määräyksen; että myöskin isäntä on\nsemmoisessa tapauksessa oikeutettu milloin hyvänsä ylössanomaan\ntorpparinsa.\n\nTämmöinen on tämä lopullinen vastaus.\n\nTorpparien tulee entistä tärkeämmäksi muuttua niin pian kuin\nmahdollista rikkaiksi. Ja heidän tulee samalla myöskin keksiä keino,\nmillä saisivat isännät köyhiksi. Sillä ymmärtäväthän he sen, että\nainoastaan rikkaat voivat ostaa maata ja ainoastaan köyhät tahtovat\nmyydä maata.\n\nSe on sitäkin tärkeämpää, koska he epäilemättä myöskin ymmärtävät, että\nisännät voivat kadottaa halun torppien perustamiseen, kun nyt kaikki\nkontrahdit ovat pakostakin tehtävät kirjallisesti, se on, kun isäntien\non pakostakin suostuttava kiinnitykseen. Isännät voivat siihen määrään\nkadottaa halun, että vastaavat torpan hakijalle: joko viljelet\nsuupuheella -- taikket viljele ensinkään.\n\nJa mikäs sitten neuvoksi? Ei muu, kuin katsoa silmiin isäntää ja\nkoettaa sisässään arvostella hänen luotettavuuttaan ja rehellisyyttään\nja hyvyyttään. Sillä isännällähän nyt on oikeus sanoa kontrahti ylös\nmilloin hänen mieleensä vaan niin juolahtaa. Torpparin tulee siis oppia\nnöyräksi ja huomaavaiseksi isäntää kohtaan.\n\nJa eiköhän hän pian huomanne, että on selvintä seisoa herransa edessä\nlakita päin.\n\n\n\n\nEnkelin matka.\n\n\nMe enkelit, jotka elämme loppumattomissa avaruuksissa, -- me olemme\nvapaat olennot.\n\nSillä me noudatamme kaikessa Jumalan tahtoa, ja se, joka niin tekee,\nhän on vapaa. Me teemme mitä me tahdomme.\n\nSaamme esimerkiksi luoda uusia tähtiä omien ihanteittemme mukaan, joka\nonkin useiden enkelien -- ja myöskin minun -- lempiaatteita.\n\nTämän lopullisen tarkoituksen saavuttamiseksi on meidän alituisesti\npalveleminen, hoitaminen ja tutkiminen avaruuksien tähtiä. Semmoinen\npalveleminen on välttämätön siksi, että oppisimme tuntemaan eri tähtien\nsisällistä elämää, -- ettemme tyytyisi niitä ainoastaan pintapuolisesti\nihailemaan ja hemmottelemaan. Monet tähdet ovat nimittäin väriltään\nniin ihania ja herättävät niin lämmintä sääliä yrityksissään pujotella\neteenpäin suurten aurinkokuntain keskuudessa, että me kiinnymme\nhelposti niiden ulkonaiseen olemukseen, ja unohdamme tunkeutua kunkin\ntähden sisälliseen henkeen, pyrkiäksemme ymmärtämään sen elämää\nsemmoisena kuin se on siellä sen omassa itsessä. Ainoastaan näin me\nopimme rakastamaan tähtiä. Se on näet rakkaus, joka juuri on Jumalan\ntahto ja joka sitten synnyttää vapautemme.\n\nTavallisesti harjoitamme näitä opintoja niin, että tutkimme jotakin\nerityistä aurinkokuntaa siirtyen tähdestä tähteen.\n\nMutta minä olin saanut loppuun suoritetuksi niin sanotun \"sinisen\"\naurinkokunnan kaikki tähdet ja olin jo ryhtynyt erästä ihan toista\ntähtiryhmää tarkastamaan. Liitelin sinne aika ajoin. Se on\nloppumattomien matkojen takana.\n\nTämä sikerö ei ole kovin suuri. Sitä sanomme \"värittömäksi\naurinkokunnaksi\", siitä syystä että sen ainoan auringon valo on\nkokoonpantu useista eri väreistä, jotka toisiinsa sekoittuneina antavat\nomituisen värittömyyden itse valolle.\n\nJo siitäkin syystä on sen ympärillä olevia tähtiä vaikea oppia\nrakastamaan. Sillä meidän enkelien sydäntä, kuten jo sanoin, viehättää\naina ensin tähden värivivahdus, josta päätämme sen tunnusluonteen.\n\nMutta minä aivan hämmästyin sitä, minkä sain nähdä.\n\nOtin tarkastellakseni erään tähden aivan lähellä mainittua aurinkoa.\nLiitelin edestakasin pitkin tähden pintaa, kuten aina on tapani,\nsaadakseni ensin oikean yleiskäsityksen. Minä olin tullut varjon\npuolelle, niin että pimeys vallitsi joka paikassa ympärilläni. -- Aina\ntahdon ensin tutustua pimeään puoleen, sillä valopuolta on paljoa\nhelpompi rakastaa. -- Paksu ilmakehä, joka tähteä ympäröitsi, oli\nkovassa liikkeessä, ajeli levottomia sumupilviä edellään. Joskus, kun\nsattui aukko näihin sumupilviin, lankesi ylhäältä omituinen\nheijastusvalo alas pinnalle. Minä huomasin, että se tuli auringon\nkirkastamasta taivaankappaleesta, joka oli aivan lähellä tähteä. Ja\naina kun sen haaveellinen valaistus pääsi esille, hurmautui minun\nmieleni siitä mitä näin.\n\nÄäretön humiseva meri oli ihan allani. Sen suunnattomat aallot\nvyöryivät rauhallisina eteenpäin minne ilmakehä liikkui. Helminä leikki\nheijastus sen taitteissa, välkkyen, kimmeltäen, loihtien esille\nviirejä, joita en olisi aavistanut täällä näkeväni. Huomasin aaltojen\nkeskellä pienen merenpohjasta kohoavan kallion ja näin, kuinka ne\nnousivat koko voimallaan sitä vastaan, nousivat musertamaan sitä\nallensa, aukasivat kitansa, päänsä kaaristivat nielläksen mitättömän\nvastustajan. Ja minä näin niiden vaan viskaavan korkealle ilmaan\nvaahtonsa, sillä sitten ne pärskähtivät pirstaleiksi, murtuivat ja\nvihasta sihisten voimattomina vaipuivat alas. Mutta rauhallisena ja\nliikkumattomana näyttäytyi jälleen kallio. Vesi virtasi kiiruusti alas\nsen laelta ja tuhannet kimallukset välkähtelivät sen monitaitteisilla\nkupeilla.\n\nTunsin että minä voisin -- -- niin, että minä nyt jo olin rakastunut,\n-- rakastunut tuohon kallioon, joka nurkumatta, liikahtamatta,\nikuisesti otti vastaan aaltoja, -- rakastunut aaltoihin, jotka nousivat\nja laskivat ja vyöryivät nopeasti kuin pakoon toinen toisensa edellä,\n-- rakastunut siihen ääneen, jonka kuulin kallion luota, kun suuret\naallot sen hetkeksi jättivät rauhaan, siihen omituisen levolliseen,\nsovittavaan lotinaan, joka seurasi rajuja hyrskähdyksiä ja täytti\nniiden väliajat.\n\nIhastuksissani minä lensin eteenpäin. Tahdoin pian päästä valon\npuolelle tätä tähteä. Sillä jos sen varjopuoli oli minua voinut näin\nmiellyttää, niin mitä minua odottikaan siellä, missä aurinko tähteä\nvalaisi!\n\nEn tarvinnut kauvan lentää, ennenkuin jo näin auringon nousevan\nmerenpinnasta. Sumupilvet ruskottuivat. Koko taivas kaariutui kuin\ntuliahjoksi sen ympärille. Ja vihdoin, kuin se erkani ylemmäksi\npinnasta, näin mannermaata merien keskellä.\n\nIhastukseni oli rajaton.\n\nVärittömyyttäkö olin valittanut? Mikä suuri erehdys se oli! Näin kaikki\nvärit edustetuiksi täällä. Hallitsevana oli viheriä, -- minun\nlempivärini. Suuret alat olivat vaan yhtä viheriätä. Mutta tuhansissa\neri vivahduksissa; missä tummempaa, missä helakampaa. Ja kun kauvas\nkatsoi, niin saattoi tuo viheriä muuttua yhä sinisemmäksi, ensin tumman\nsiniseksi, sitten yhä vaaleammaksi -- yhä, yhä vaaleammaksi, kunnes\nvihdoin yhtyi taivaan väreihin.\n\nJa kun minä sitten laskeuduin alemmas ja saavuin korkean vuoren\nhuipulle, näin minä, että tuo suunnaton viheriä ala, jota ensin olin\nluullut yhdeksi kokonaiseksi liikkumattomaksi aineeksi, että se oli --\nkasvullisuutta.\n\nRiemastus riehahti rinnassani. Siis vapauden alkua, elämää! Avaruuksien\nenkelit eivät aavistaneet, mitä aarteita minä olin löytänyt.\n\nLaskeusin huimaavaa vauhtia alas laaksoihin, missä näin helakampaa\nviheriää. Paikka, johon näin tulin, oli täynnänsä kukkia; mitkä\nkeltasia, mitkä sinisiä, mitkä punasia.\n\nMinä vajouduin hurmautuneena alas ja uppousin vyötäisiä myöten niiden\nkeskelle. Räpyttelin kumminkin siivilläni ilmaan, etten olisi mitään\nalleni musertanut.\n\nJa niin aloin ensimmäisen tutkimukseni.\n\nMinun oli saaminen selkoa, mimmoinen oli se vapaus, jota nämä tähden\nolennot nauttivat. Se oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Tiesinhän minä,\nettä vapaus riippuu rakkauden määrästä. Mutta minun oli mahdoton\nymmärtää, mitä nuo värilliset olennot osasivat rakastaa, mitä ne\npalvelivat, missä asioissa ne osasivat täyttää Jumalan tahtoa. Näin,\nettä ne liikkuivat. Mutta se ei ollut heidän omaa voimaansa. Se oli\ntuuli.\n\nMelkein surullisena niinä nousin heidän keskeltänsä. Levitin siipeni ja\nviimeisen kerran hyväilläkseni kukkia pyhkäsin kevyesti niiden päitä.\nNe nuokahtivat minulle pitkin koko ketoa, ja jäivät vielä heilumaan,\nkun minä jo käänsin katseeni muuanne.\n\nMinä olen niin herkkä ja niin pian joudun epätoivoon. Jumala on usein\nhuomauttanut minua tästä asiasta.\n\nPäätin sittenkin jatkaa tutkimuksiani ja olin juuri aikeessa liitää\npienen mäen huipulle, kun sen rinteeltä omituinen ääni herätti\nuteliaisuuteni. Ensin kuulin niinkuin joku olisi pannut hyvin nenäänsä:\nmöö-öö-öö, -- Vaan tuskin olin päässyt hämmästyksestäni, kun jo kuulin\ntoisellaisen äänen: umuu, amuu, amuu, -- aivan kuin hengen hädässä.\n\nMinä sinne. Nyt minua tarvitaan, -- ajattelin innoissani.\n\nMutta paikalle saavuttuani ei ollutkaan enää kysymys mistään hädästä.\nNäin nurmella vastasyntyneen ja hänen emonsa, joka sitä nuoli ja\nhoiteli. Ympärillä näin suuren joukon rauhallisia olentoja, jotka\nkummallisella pitkänlaisella kielellään kiertelivät suuhunsa rehevää\nnurmikkoa.\n\nJa nämät osasivat liikkua. Näin kohta, ettei se ollut tuuli, vaan\nheissä asuva sisällinen voima. Selvä oli siis, että heillä oli elämää\nja vapautta.\n\nMinä päätin käyttää kaikki voimani päästäkseni perille siitä, minkä\nlaatuinen se elämä ja se vapaus oli, jota he nauttivat. Ja\nlähtökohdakseni otin tuon vanhan, kaikissa avaruuksissa paikkansa\npitävän perusajatuksen: vapaus voi olla vaan siellä, missä on\nrakkautta.\n\nHuomasin heti, että he paitsi itseänsä voivat kyllä rakastaa ja\npalvella heidän ulkopuolellansakin olevia olentoja, mutta ainoastaan\nsemmoisia, joita tunsivat välittömästi omikseen. Minä olin yhdeltä\npuolen ihan liikutettu, kun näin, millä alttiilla huolella emo hoiteli\nvastasyntynyttä. Mutta heti sen jälkeen näin saman emon puskevan kumoon\npienen heikkojalkaisen vasikan, joka ei ollut hänen omansa. -- Sitten\nnäin kauvempana laumassa seuraavan tapauksen. Kaksi elukkaa seisoi\nvieretysten ja toinen nuoli toisen kaulaa. Tämä nautti hyvästä teosta\nniin, että pani silmänsä umpeen ja lakkasi märehtimästä. Jonkun ajan\nkuluttua asettui se, joka oli nuollut, toisen eteen ja tahtoi, että\nhäntä nyt vuorostaan nuoltaisiin. Mutta toinen ei viitsinyt. Silloin se\nsuuttui ja puski toista kylkeen. Tämä ei uskaltanut kostaa suuremmalle,\nvaan kääntyi ympärinsä ja puski nyt vuorostaan ihan viatonta nuorta\nmullikkaa, joka säikähtyen hyppäsi syrjään ja vioitti jalkansa terävään\nkiveen. Enkä minä huomannut säälin merkkiäkään pahantekijän kasvoissa.\nSe rauhoittui, pani silmänsä puoleksi umpeen ja alkoi taas märehtiä,\nsillaikaa kuin mullikka parka sai paraan kykynsä mukaan nuolla\nhaavansa.\n\nTästä tein sen johtopäätöksen, että he rakastavat vaan sen nautinnon\nvuoksi, jonka tämä rakkaus omiinsa heille tuottaa, ja että he\npalvelevat toisiansa vaan vastapalveluksien vuoksi. He rakastavat siis\nitsekkäisistä syistä. Näin ollen he noudattavat omaa tahtoansa, eikä\nJumalan, jota he nähtävästi eivät vielä tunnekkaan.\n\nMutta kuinka he voisivat olla vapaita olentoja, jos he noudattavat omaa\ntahtoansa?\n\nOlisiko heidän vapautensa jollakin lailla rajoitettu?\n\nVapaus rajoitettu?! Sehän on jotakin mahdottomuutta. Vapauden rinnalla\nei voi puhua rajoituksesta. Joko täysi vapaus tai ei mitään vapautta.\n\nNiin puhui minulle järkeni.\n\nMutta näinhän minä selvästi, että asianlaita oli toinen. Näinhän minä\nheidän vapaasti kävelevän, kulkevan minne tahansa, hyppivän,\niloitsevan. Ja tiedänhän minä, että maalimain ja avaruuksien koko\nsalaisuus onkin se Jumalan ihmetyö, jonka mukaan vapauden siemen voi\nasua keskellä vapaudettomuutta, -- että vapaus kasvaa ja kehittyy\nvapaudettomuudesta, ja tekee kuolleesta elävän. Minun täytyy\nuskoa, että niin on, huolimatta järjestäni, joka näkee siinä\nristiriitaisuutta.\n\nHeillä siis on vapaus. Meille on annettu kaikki välikappaleet, joilla\nhe voivat toteuttaa tahtoansa. Heillä on jalat, joilla voivat liikkua\nmukavasti ja mielensä mukaisesti, ja heillä on sarvetkin, joilla voivat\npuskea toisiansa, koska he kerran sitäkin näkyvät tahtovan.\n\nMutta juuri se asia, että he näin tahtovat toteuttaa vaan omaa\ntahtoansa, vaikuttaa, että he tulevat itse rajoittaneeksi oman\nvapautensa. Sillä omaa tahtoansa seuraten he tahtovat niin perin\nvähäpätöisiä ja mitättömiä asioita, tahtovat vaan omien mielihalujensa\ntyydyttämistä. Ja kun he näin omia mielihalujansa seuraavat, niin ei\nheillä voi juuri ollakkaan muita vaikuttimia kuin joku tuuheampi\nruohotukko tai mehevämpi sieni, tai mikä muu tahansa, joka tuottaa\ntyydytystä. He siis voivat vapaasti toteuttaa tahtonsa, mutta he raukat\neivät ymmärrä tahtoa! Eivät ymmärrä tahtoa vapaasti, se on, rakkaudesta\ntoisiinsa.\n\nKun siinä leijalin ja tarkastelin, tunsin samassa niinkuin vettä olisi\nvihmonut kasvoilleni, hienoa usvaa. Minä katsahdin ylös ja samassa kävi\nolentoni läpi valtava hurmaus. Minä näin sumupilvien keskellä yli koko\ntaivaan ulottuvan, pyöristyvän kaaren, joka ikäänkuin tahtoi sulkea\nkehäänsä tämän tähden. Siinä olivat kaikki värit -- järjestyksessä,\ntoinen toisensa vieressä, eri säikeinä pitkin koko rengasta. Tunsinhan\nminä tuon ihanan taivaankaaren. Se meille puhuu Jumalan läsnäolosta,\nmilloin sen näemme. Ja kun minä olin lentänyt niin äärettömiä matkoja,\ntullut tähän syrjäiseen aurinkokuntaan ja löytänyt tämän yksinäisen\ntähden, -- ja kun minä täälläkin näin tuon saman kaaren, niin minun\nsielussani värähti niin oudosti, niin lämpimästi, ihan kuin olisin\ntäälläkin ollut kotona, kuin juuri tämä tähti olisikin ollut minun ja\nJumalan ja koko taivaan lempitähti. -- --\n\nJa samassa minä sain ikäänkuin lähemmän selityksen kaikkeen.\n\nYhtäkkiä näin aivan allani, maassa, pitkien ruoholehtien keskellä\nnukkuvan olennon, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin tähän asti\nnäkemäni, -- ja niin ihmeen ihana, että sydämmeni tahtoi taintua, ja\nminun ihan piti panna silmäni hetkeksi kiinni.\n\nKeltaiset kiharat olivat hänen kasvojensa ympärillä. Ja hänen kaunista\nruumistansa peittivät jonkinlaiset ryysyt, nähtävästi senvuoksi, ettei\naurinko liiaksi lämmittäisi. Pieni sauva oli hänen vieressään ja\ntuohitorvi, ja sitten leipäpalanen, josta päivä oli voin sulattanut.\n\nHän näytti juuri heräävän. Kenties oli pilvistä satanut vettä hänenkin\npäällensä. Unisena hän hieroi silmiänsä ja katseli sitten tutkivasti\njoka suunnalle. Nousi seisaalleen. Mutta ei sekään riittänyt. Kiipesi\nsuurelle kivelle, kohosi siellä varpailleen, ja varjostaen silmiänsä\nyhä tarkasteli ympärilleen.\n\nSitten hän puhalsi torveensa pitkän äänen, joka kaikui vuorissa ja\nnotkelmissa ja johon kuului vastaukseksi ammuntaa ja mölinää joka\nsuunnalta. Mutta varmaan hän ei kuullut kaikkien ääntä, koska hän\nsoitti uudestaan ja taas kuunteli henkeänsä pidättäen. Hänen\nkasvoissaan ilmeni yhä suurempi huolestuminen. Hän hyppäsi alas kiveltä\nja juoksi melkein koko lauman ympäri, joka oli hajaantunut laajalle\nalalle. Minä tiesin kuitenkin että yhden pienen mullikan hän oli\njättänyt kierroksensa ulkopuolelle, sillä tämä oli eksynyt muista\nkauvas syrjään. Ja nyt arvasin, että juuri tätä hän kaipasi ja haki. Ja\nettä juuri tämän tähden hän oli niin huolestunut.\n\nMinun sydämmeni alkoi taas sykkiä riemusta.\n\nHän, -- tuo kaunis sinisilmäinen olento siis rakastaa noita toisia\nolentoja, jotka ovat ihan erilaisia. Hän nähtävästi hoitaa ja paimentaa\nniitä. Hän hakee hakemistaan, hän läähättää väsymyksestä. Eikä huoli\nsiitä, että kaikki muut ovat tallella; sitä yhtä hukkaan joutunutta\nhänen vaan täytyy etsiä, sitä ainoata poloista, joka on muista eksynyt\nja toivotonna hakee pelastustaan...\n\nNyt käsitin, miksi olin taivaankaaren nähnyt:\n\nTässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät Jumalan tahdon: rakastavat\nmuita olentoja, hoitavat ja korjaavat niitä pienimpiä...\n\nTässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät tahtoa Jumalan tahtoa, ja\novat siis vapaat. -- --\n\nHän haki niin kauvan eksynyttä, että se paikka, jossa olimme, alkoi jo\nkääntyä poispäin auringosta, varjon puolelle. Ja mitä kauvemmas aika\nkului, sitä enemmän minä ihmettelin hänen väsymättömyyttään, hänen\nrakkautensa sitkeyttä. Norojen halki, tiheimpien risukkojen läpi,\nlouhikkojen kautta hän samosi eteenpäin; eikä hän näyttänyt\nhuomaavankaan, että hänen jalkansa olivat rikkoutuneet ja hänen\nkasvonsa riipsiytyneet verille.\n\nVihdoin minun kävi niin sääliksi, että päätin auttaa häntä. Lentelin\nhänen editsensä ja taittelin missä ruohon varsia missä lehtipuiden\nmatalimpia oksia, ja hän alkoikin pian seurata minun viittoomaani\ntietä. Kun hän jo lähestyi kadonnutta, lensin minä elukan luo ja istuin\nihan sen viereen, valkorunkoisen puun oksalle. Tahdoin nauttia minäkin\nhänen onnestaan, kun hän löytäisi.\n\nHän huomasi jo kaukaa elukan. Hän pysähtyi paikalla juoksussaan, hänen\npäänsä vavahti ja silmät suurenivat. Mutta sitten hän vitkastelematta\ntaittoi itselleen sujuvan ruoskan ja ryntäsi raivokkaana elukan luo. Ja\nlöi sitä niin, että se huolimatta nääntymyksestään syöksyi\nhurjistuneena eteenpäin -- -- --\n\nHe katosivat näkyvistäni. -- --\n\nMinä istuin kauvan valkorunkoisen puun oksalla. Olin ajatellut siirtyä\ntoiseen tähteen, koska luulin, että jo muka ymmärsin tämän. Mutta nyt\nnäin, että minun piti vielä jäädä.\n\nVähän alakuloisena minä kohousin ylemmäksi ja liitelin, tietämättä\nminne, puiden latvain tasalle, varpaillani hipaisten sitä tai tuota\nniistä. -- Olin joutunut taas kokonaan varjon puolelle. Tähtien ääretön\njoukko tuikki esille avaruuksista ja sytytti minun mieleeni palavan\nkaipauksen. Ihankuin en olisikaan ollut kotonani täällä, ihankuin\nolisin vaan pyrkinyt tuonne, tuonne tähtien parveen, joista moni oli\nminulle niin tuttu ja ystävällisesti vilkkui äärettömästä\nkaukaisuudestaan.\n\nMutta minä tiesin, että tuo kortittomuuden tunne ei todistanut muuta\nkuin minun oman rakkauteni puutteellisuutta. Meidän enkelien täytyy\ntuntea kodiksi kaikkea Jumalan luomaa.\n\nHohkasin mieleni ja lensin toiselle puolelle tähteä, niin että juuri\nnäin auringon reunaa, joka vaan heikosti valasi maanpintaa allani. --\nPysyin korkealla ilmakehässä, samalla paikalla, ja annoin tähden hiljaa\nkiertää ympäri silmieni edessä. Näin, kuinka pimeän puolelta\nvaihtelevia seutuja nousi auringon puolelle. Näin, kuinka ne ensin\nhäämöittivät epäselvinä, kuinka ne sitten vähitellen alkoivat punertaa,\nkirkastuivat yhä enemmän ja vihdoin kokonaan valkenivat. -- Erittäinkin\nkääntyi sitten huomioni erääseen kohtaan, jonka näin kiiltävän esille\nhyvin kaukaa pimeästä. Tai se oli oikeastaan jokin epämääräinen,\nharmaan kirjava pinta-ala, jossa loistivat erityiset kohdat. Vihdoin\nminä olin eroittavinani jonkinlaisia tornia sieltä, ja ne kiiltävät\npaikat ne olivat näiden tornien kupukattoja. Yhä kirkastuva kuva\navautui silmieni eteen. Auringon punaset säteet välkkyivät ja\nheijastelivat tuhansissa lasipinnoissa, lukemattomat rakennukset\nnostivat harjojansa korkeuteen, ja niitten laelta kohosi hiljaa\npunertavia savupatsaita suoraan ilmaan. Kaikki oli peittyneenä\njonkinlaiseen harmaaseen sumuun; oliko se sitten rakennusten väri vai\nsavua, en vielä erottanut. Kun sitten näin sen lähestyvän, lensin minä\nvähän alemmas. Ja jo heti arvasin, mitä tämä oli. Näin keskellä noita\nsuuria rakennuksia ristiin rastiin käyviä suoria teitä, jotka olivat\nkivellä lasketut. Näillä teillä alkoi tuntua liikettä. Pieniä mustia\npilkkuja vilisi edestakasin ja kuului kaikellaista melua, joka\nvähitellen yhä vilkastui ja koveni. Näytti kuin olisi juuri herätty\nelämään ja puuhiin. Milloin kuului pää-äänenä omituista ratinaa, johon\nsekottui kellon kilistyksiä ja vihellyksiä, milloin voitti muut äänet\nheläjävä pauke niinkuin olisi metallia taottu vastakkain. Ja kaikki\ntämä kasvoi kasvamistaan, yhä voimakkaammaksi ja elävämmäksi.\n\nLaskettuani ihan alas minä näin minulle jo tuttuja olentoja. Mutta\ntäällä ne esiintyivät elämässä keskenänsä.\n\nJa minun täytyi taas innostua havaintoihini kohta ensi silmäyksestä.\n\nKaikki oli tässä yhteiselämässä perustettu keskinäiselle palvelukselle.\nHe rakastivat toisiansa melkein rajattomasti, eikä heidän\npalvelusintonsa näyttänyt voivan koskaan laimeta. Muutamat tapaukset\ntarttuivat erityisesti mieleeni, Näin esimerkiksi pitkän rivin\najomiehiä seisovan toimetonna hevosineen torilla. Torin kulmaan\nesiintyi pienehkö mies ja vihelsi heikosti pari kertaa. Ääretön meteli\nsyntyi ajurien kesken. Heistä tahtoi jokainen ennättää ensimmäisenä\npienen miehen luo ja päästä häntä ajolla palvelemaan. Kuten luulin\nhuomanneeni oli hänellä toinen jalka toista lyhyempi, ja otaksuin että\nhe senvuoksi niin tahtoivatkin häntä auttaa. Mutta kaikissa\ntapauksissa: kuinka ylevä piirre, heidän luonteessaan oli tuo halu\n_kilpailla_ siitä, kuka heistä voisi paraiten palvella! -- Ja\nkaikkialla näin saman ilmiön. Työhön tarjouttiin kilvan. Raskaitten\nkuormain ajajat tarttuivat omin käsin pyörään, missä juhta ei jaksanut.\nVoidakseen tehdä niin suurta hyötyä kuin suinkin, he eivät säälineet\nelukoita. Ei mikään yksityinen uhraus ollut heistä liian suuri, kun oli\nkysymys yleisestä edusta. Tämän minä erittäinkin havaitsin eräässä\ntyöpajassa, jossa oli työntekijöitä satamäärin. Useat heistä olivat jo\nvanhoja miehiä, jotka koko ikänsä olivat samassa paikassa\ntyöskennelleet. Ja mikä heidän työnsä oli! Alituisesti sama liikahdus\ntoiselta jalalta toiselle, jonkun pyörän kääntäminen, sitten\nhihnaremmin siirtäminen, pieni reikä rautapalaseen, rautapalanen pois,\ntoinen rautapalanen, taas liikahdus toiselta jalalta toiselle, sitten\ntaas pyörä, hihnaremmi, rautapalanen, ja niin edespäin. He olivat\nhyvin käteviä siinä mitä tekivät, ja ennättivät paljon. Ja sehän oli\nheille pääasia. Mitä he siitä, että kaikki heidän muut mahdolliset\ntaipumuksensa, ajatuskykynsä, sielunvoimansa sillä aikaa kuivettuivat!\nHeistä tuli sukkela ja varma kone, jommoisia muut ihmiset tarvitsivat.\nJa he olivat yleishyvän vuoksi siis valmiit luopumaan kalliimmasta mitä\nheillä oli. -- Pujahdin erään lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne\nnäin paljon joukkoa menevän. Huone oli täpö täynnä odottavia. En voinut\nymmärtää, kuinka hän ennättäisi kaikilta kysellä ja kaikille neuvonsa\nantaa. Kuvailin, että hän kauhistuisi tätä väen paljoutta. Mutta kun\nhän pisti päänsä ovenrakoon ja katsahti odotussaliin, levisi\ntyytyväisyyden myhäys hänen kasvoihinsa: Hän oli silminnähtävästi\nilonen. Ilonen siitä, että hänellä oli niin paljon tilaisuutta\nhyödyttää ja auttaa! -- Mutta merkillisin tapaus oli mielestäni\nseuraava: Eräs äiti, jolla oli hyvin voipa lapsi ja joka sitä imetti\nmitä paraimmalla maidolla, alkoi yhtäkkiä vieroittaa lasta rinnoiltaan.\nAjattelin jo, että hän sitä tekee itsekkäästä halusta vapautuakseen\nvaikeasta velvollisuudesta. Mutta kuinka tulinkaan liikutetuksi, kun\nymmärsin asian oikean laidan! Hän hylkäsi oman hyvin voivan lapsensa ja\nalkoi imettää vieraan äidin lasta, joka oli heikko ja kivuloinen ja\njota sen oma äiti ei voinut imettää!\n\nNämät olennot olivat siis vapaat. He eivät noudattaneet omaa tahtoansa,\nvaan Jumalan, rakastaen ja palvellen toisiansa.\n\nKuitenkin minun täytyy tunnustaa odottaneeni, että he olisivat yhteisin\nvoimin saaneet aikaan enemmän. Heidän laitoksensa olivat kyllä hyvät,\nkomeat, viisaasti rakennetut. Mutta juuri se, että he näyttivät niin\njärkeviltä ja kekseliäiltä, se antoikin minulle syytä odottaa että he,\nollen vapaita menettelemään järkensä mukaisesti, olisivat edistyneet\npitemmälle kuin olivat.\n\nToinen seikka, jota suorastaan en ymmärtänyt ja joka minusta soti\nheidän omaakin järkeänsä vastaan, se oli se, että heidän joukossaan oli\nsemmoisia, jotka kärsivät kaikellaista puutetta, jopa nälkääkin.\nKaikilla näytti nimittäin olevan semmoinen kiire, ettei kukaan\nennättänyt heitä ajattelemaan. Ja kun minä seurasin niitä, joilla oli\nsemmoinen kiire, niin riensivät he kaikki toimiin, jotka minun\nmielestäni olisi hyvin voitu lykätä tuonnemmaksi, siksi kuin ensin oli\nkaikille hankittu syötävää, vaatetusta ja suojaa. Mikä kiirehti\ntorttuja paistamaan, jotka sitten jaettiin kylläisille ihmisille; mikä\nriensi silkkiä ja samettia ompelemaan; mikä kiipesi telineille suuren\npalatsin kupeelle ja alkoi muurata sen monimutkaisia koristeita.\nJa mitä kauvemmin minä tarkastelin, sitä suuremmaksi kasvoi\nkummastukseni, sitä varmemmin tulin siihen omituiseen päätökseen, että\nhe mieluummin palvelivat niitä, jotka jo näyttivät saaneen osansa,\njotka olivat kylläisiä, muutamat ihan lihavuuteen asti. Näiden tarpeita\ntutkittiin mitä huolellisimmin, että vaan olisi löydetty jokukin tarve,\njota olisi vielä voinut palvella. Näin suuria tehtaita, joissa ei\nvalmistettu muuta kuin esineitä mitä kaukaisimpia ja keksityimpiä\ntarpeita varten. Näin äärettömiä työpajoja, joissa suurimmalla vaivalla\nja työtä säästämättä valmistettiin hienoja viinejä, jotka sitten\ntuotiin jo ennestäänkin herkullisille pöydille. He tahtoivat ikäänkuin\nkaikin tavoin jalostaa muutamia joukostaan, hoitivat niitä, syöttivät\nvalituimmalla ruualla ja tarjosivat mitä monipuolisinta henkistä\nnautintoa. Ja he saivatkin näin syntymään mitä kauniimpia olentoja. Iho\noli niillä sileä ja valkoinen, kasvot hienostuneet, koko ruumis\nsuhteellinen ja notkealiikkeinen. Niitä katseli ihan ihaellakseen.\nMutta he itse, kuinka väsymättä, kuinka hiostuneina, kuinka\nsuunnattomilla ponnistuksilla he tekivät palvelevaa työtänsä, unohtaen\noman ulkomuotonsa, joka sai jäädä rumaksi ja tahraantuneeksi, unohtaen\nhuvinsa, henkisen kehityksensä ja ruumiillisen terveytensä! Sanon\nvieläkin: tämä heidän palveleva alttiutensa oli kyllä liikuttavaa,\nmutta minä en nähnyt järkeä siinä järjestyksessä, jossa kaikki tuo\nkuumeentapaisesti kiiruhtava työ tehtiin. En ymmärtänyt, miksi monet\npalvelukset, jotka minusta olivat aivan vähäpätöisiä ja olisivat\nviimeiksi pitäneet tulla kysymykseen, heistä olivat ensimmäisiä ja\ntehtiin suurimmalla huolella ja työllä. Ja miksi palvelukset, jotka\nminusta tuntuivat ihan ensimmäisiltä, jäivät heiltä usein kokonaan\ntekemättä tai tulivat tehdyksi ikäänkuin ohimennen. -- Mahdotontahan\non, että minulla ja heillä olisi erilainen järki. Sillä järki on\nkaikissa avaruuksissa sama. Järki on Jumalan sana, joka puhuu vapaissa\nolennoissa.\n\nJa oli vielä kolmas seikka, joka oli minulle epäselvä. Se oli se, että\nhe kaikki näyttivät vähän ilottomilta, onnettomilta. Aivan kuin eivät\nolisi ymmärtäneet täysin henkäyksin nauttia vapaudestaan; olin sanoa:\naivan kuin he eivät olisi tunteneet itseänsä vapaiksi! Heidän oma\ntyönsä heitä näytti kuin kyllästyttävän. -- Mutta kuinka voipi vapaa\nolento kyllästyä työhönsä, kyllästyä toisten palvelemiseen! Sehän olisi\nsamaa kuin jos minä kyllästyisin tähtien tutkimiseen ja rakastamiseen;\n-- kyllästyisin tehtävään, jonka olen itse itselleni vapaasti valinnut,\njoka sentähden on minun iloni, onneni, elämäni!\n\nSattumus teki -- että minä sain odottamattoman selityksen.\n\nSillä torilla, johon aivan ensiksi olin pysähtynyt, pysähdyin\nnytkin palattuani pitkältä kierrokselta. Näin siinä muun muassa\nvanhanpuoleisen lihavan vaimon, joka tarkkaan ja tiukkaan kääriytyneenä\nvaippoihin istui avonaisten jyvä-, ryyni- ja hernesäkkiensä keskellä.\nHän oli jo monta kertaa ajanut piiskallaan pois erään valkosen\nkyyhkysen, joka aina vähä väliä lensi äärimmäisen hernesäkin laitaan.\nVihdoin onnistui kyyhkysen saada noukaistuksi pari hernettä. Mutta nyt\nlävähti piiska niin äkkiä sitä kohden, ettei se ennättänyt tieltä.\nSujuva siima sattui sen kaulaan ja repäsi pään miltei irti ruumiista.\nVähän aikaa räpyteltyään kyyhkynen punertui veriinsä ja heitti\nhenkensä.\n\nMinä olisin kyllä ihmetellyt ja kunnioittanut sitä säästäväisyyttä,\nsitä tarkkuutta, jolla noita vaivaloisen työn hedelmiä säilytettiin ja\nvarjeltiin hukkaan joutumasta. Mutta minun sydämmeni oli pakahtua. Eikö\nkyyhkynen ollut sentään enemmän kuin nuo pari hernettä, joita se\nruuakseen pyysi!\n\nMutta kummastukseni kasvoi ylimniilleen, kun eräs ryysyinen, nähtävästi\nhyvin nälkäinen ihminen tuli pyytämään lainaksi kahmalollisen\nohrajyviä. Hänkään ei saanut mitään. -- Sitävastoin sai eräs\nhyvinvoipa, tyytyväisen näköinen rouva parasta, valkoisinta mannaryyniä\nniin paljon kuin itse halusi.\n\nJa nyt minä sen näin.\n\nKiitoksen asemasta hän pisti pienen ympyriäisen metallipalasen toisen\nkäteen.\n\nMinä aivan vavahdin. Mitä tämä onkaan, ajattelin! Ja kuumeentapaisella\njännityksellä aloin tutkia asiaa. Pujahdin taas joka paikkaan, missä\nnäin palvelusta tehtävän ja vastaan otettavan.\n\nAivan oikein. Kaikkialla tapahtui tuommoinen metallipalasen kouraan\npistäminen.\n\nMinä aloin seurata sen kulkua kädestä käteen. Minun täytyi hinnalla\nmillä hyvänsä päästä perille, mikä kumma kapine se oli ja mistä se oli\nkotosin. Sillä yhä suuremmalla voimalla minuun tunki masentava ajatus,\nettä heidän palvelustensa aiheena ehkä olikin tuon metallin saanti.\n\nPitkien ponnistusten perästä minä löysin vihdoin näiden taikakolikkain\npesäpaikan.\n\nLöysin rahapajan.\n\nTäällä ne valettiin muotoonsa ja lyötiin leimaansa, aina tarpeen mukaan\nmilloin enemmän milloin vähemmän. Sitten ne vietiin valmiina\nrahakammioihin ja sieltä jaettiin joukolle hyvinvoipia, kauniita ja\nviisaan näkösiä ihmisiä. Jakamatta rahoja pitemmälle julistettiin nyt\nkaikkialla semmoinen käsky, että niitten (joille ei ollut rahoja\njaettu) oli suorittaminen näitä rahoja (joita heillä ei ollut)\ntyhjentyneisin rahakammioihin. Heille tuli tietysti kova kiire. Heidän\npiti nyt antaa kaikellaista omaisuuttansa ja teoksiansa hyvinvoiville\nsaadakseen näiltä noita rahoja voidakseen totella käskyä ja täyttää\nrahakammiot. Ja rahakammioissa tarvittiin jälleen rahoja senvuoksi,\nettä niitä piti uudestaan jakaa hyvinvoiville, jotka nyt olivat taas\nilman, koskapa olivat juuri antaneet kaikki pois.\n\nSamalla oli julistettu ankara kielto ensiksikin ettei kukaan saisi\nrahoja omin päin valmistaa, ja toiseksi ettei kukaan saisi käyttää\nvaihdon välikappaleena mitään muuta merkkiä kuin juuri näitä rahoja.\n\nLuonnollistahan oli, että jokainen koetti nyt saada käsiinsä noita\nmetallipalasia. Sillä, jolla niitä oli, hänellä oli valtaa kaikkien\nyli, joilla niitä ei ollut, vaan jotka niitä ihan välttämättä\ntarvitsivat. Mitä enemmän rahoja saatiin kerätyksi pois muilta, sitä\nkipeämmin nämät muut niitä tarvitsivat ja sitä valmiimmat he olivat\nvaikka mihin palveluksiin. Tällä tavoin syntyi sekä varsinaisia rahan\npyytäjiä että varsinaisia rahan pyydyksiä. Rahoja pyydettiin ensiksikin\nsiten, että tarpeitten palvelus järjestettiin työjaon perustukselle.\nSiten saatettiin hyvin kilpailla rahan tarvitsijain kanssa, jotka eivät\nennättäneet valmistaa niin paljon ja niin pian kuin pyydyksissä\nennätettiin. Ja heidän täytyikin senvuoksi enimmäkseen ruveta pyydysten\ntyömiehiksi ja luopua viimeisestäkin vapaudestaan määrätä omaa\ntyötänsä. Tätäkö siis olivat ne tehtaat, joita olin ensin niin\nihaillut? Paitsi näin, pyydettiin rahoja yhtä suuressa määrässä\nniinkin, että koetettiin keksiä yhä uusia tarpeita ja palvella niitä.\nViisaimmat ymmärsivät herättää nukkuvia tarpeita. He asettivat\nliikepaikkoihin nähtäville mitä monipuolisimpia ja viehättävimpiä\nesineitä kaikkien mahdollisten tarpeiden tyydyttämistä varten.\nOhikulkijat menivätkin laumoittain ansaan, niin etteivät myyjät\ntahtoneet ennättää mitata eikä punnita kaikkea sitä mitä tarvittiin.\n\nJa hirveä kilpailu näytti syntyneen sekä pyydyksien välillä keskenään\nettä näiden ja yksityisten rahan pyytäjien välillä. Kilpailu siitä kuka\nparemmin ja nopeimmin voisi palvella! Ja kilpailussa he eivät\nsäästäneet toisiansa. He päinvastoin tahallansa toisiansa vaikeuttivat.\nSillä mitä vähemmän toisen onnistui palvella, sitä enemmän onnistui\ntoisen. Toisen vahinko oli toisen voitto!\n\nJokainen antautui tähän kilpailuun kuumeentapaisella tavoittelulla,\nikäänkuin sen onnistumisesta olisi riippunut kaikki, koko elämä ja\nonni. Onni, johon he luulivat pääsevänsä sortamalla ja vahingoittamalla\ntoisiansa!\n\nKaikki mitä minä olin heistä luullut, heidän alttiista rakkaudestaan,\nse oli erehdystä. He eivät palvelleet rakkaudesta, vaan saadakseen\nmetallipalasia.\n\nMetallipalasia he tahtoivat, voidakseen sitten toteuttaa omaa\ntahtoansa. He luulivat että kun he saavat niitä anastetuksi suuremman\nmäärän, niin he tulevat vapaiksi ja saavat vallan tehdä mitä tahtovat.\n\nMutta siinähän se juuri onkin, että vapaus on mahdoton oman tahdon\nperustuksella. Oman tahdon ahtaus sen rajoittaa. Sillä omaa tahtoa\njohdattavat kuolleet luonnon lait, -- intohimot, vietit, jotka syntyvät\nvapaudettomasta välttämättömyydestä.\n\nOman tahdon seuraaja voi vapaasti toteuttaa tahtoansa, mutta hän ei voi\nvapaasti tahtoa!\n\nVapaa tahto on mahdollinen ainoastaan sille, joka on luopunut omasta\ntahdostaan ja noudattaa Jumalan tahtoa. Joka tuntee rakkautta\nitsessään, hän tuntee Jumalan tahdon, ja joka rakkaudesta palvelee hän\ntäyttää Jumalan tahtoa. Ja on vapaa.\n\nMutta jos he eivät tunteneet tätä tahtoa, niin eikö heille heidän\njärkensä sitä osottanut. Eivätkö he nähneet, että toistensa\npalveleminen on heidän oman elämänsä ehto?\n\nNäkivät. He eivät muuta tehneet kuin palvelivat.\n\nMutta he selittivät, että palveleminen on välttämätön, koska on\nolemassa semmoinen taloudellinen laki, että rikastua voi vaan se, joka\nparhaiten keksii ja palvelee toisten tarpeita. Ja sen tähden he\npalvelivatkin näitä tarpeita missä ikinä niitä löysivät, erottamatta\nmitä tarpeita ne olivat, joita he palvelivat, kunhan olivat semmoisia\nettä niitten palvelemisesta sai mahdollisesti suurimman maksun. He\npalvelivat niinkuin orjat, jotka tekevät työtä käskettyä, joille on\nyhdentekevää antavatko he herralleen leipää, josta tämä tulee\nkylläiseksi, vai viinaa, josta tämä menettää järkensä. He eivät\npalvelleet niinkuin vapaat järkiolennot niitä tarpeita, joiden\ntyydyttämistä _he itse_ pitivät toiselle hyödyllisenä, -- joihin pantu\ntyö ei koskaan voi sotia vapaan olennon arvoa vastaan, ei voi kuivettaa\nyksiä hengenominaisuuksia toisten kustannuksella, ei voi tehdä\nihmisestä konetta, vaan päinvastoin kehittää kaikkia hänen henkensä\nlahjoja, tekee hänestä sopusointuisen olennon, luopi hänen onnensa.\n\nJa taas minä heissäkin näen tuon ihmeellisen kehityksen orjuudesta\nvapauteen.\n\nKuinka ääretön on se viisaus, joka pitää vapauden tien alituisesti\navoinna ihmisille! Joka on opettanut ja totuttanut heitä, keskellä\nheidän itsekkäisyyttänsä, palvelemaan toisiansa! Että heillä olisi\nulkonaisesti kaikki valmiina, jos he tahtoisivat kerran tehdä\nsisällisen muutoksen ja vaihtaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi asia oli minulle kuitenkin epäselvä. Se, että miksi ei heille\nollut koskaan kuiskattu vapauden salaisuutta, yksinkertaisesti\nilmoitettu, että vapaus riippuu Jumalan tahdon noudattamisesta.\n\nTätä asiaa minä mietiskelin, kun liitelin avaruuksien halki takasin\nasunnoilleni. Omituinen kaiho oli sydämmessäni, ja minä päätin vihdoin\nkääntyä suoraan Jumalin puoleen kysymykselläni, vaikka hyvin tiesinkin,\nettä velvollisuuteni olisi ollut itse ottaa asiasta selko.\n\nKun rupesin tähdestäni puhumaan, oli kuin olisin ruvennut puhumaan\nHänen lempitähdestään. Pohjaton rakkaus oli Hänellä tätä tähteä\nkohtaan. Ja ihmisiä Hän nimitti omiksi lapsikseen.\n\n-- Yksi on ollut heidän joukossaan, -- sanoi Hän -- joka on heille\nilmoittanut minun tahtoni, näyttänyt heille tien, totuuden ja elämän.\n\nJa he? -- kysyin minä räpäyttämättä silmiäni.\n\nHän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, puisti sitten päätänsä ikäänkuin\nolisi tahtonut haihduttaa surullisen muiston, ja sanoi:\n\n-- He ovat julistaneet hänet Jumalaksi, mutta pitävät mahdottomana\nseurata häntä.\n\n\n\n\nKallionkielekkeellä.\n\n\nHöyrylaiva kyntää tyyntä vetten pintaa -- tuku-tuku -- tuku-tuku --\ntuku-tuku, ja kuuluu veden kohina sen kokassa ja siellä täällä\nrannankivillä.\n\nMistä syystä se kulkee, vaikka se ei ole mikään elävä?\n\nKaksi ystävystä loikoi kallionkielekkeellä, joka pistihe pitkänä\nniemekkeenä ulos veteen. Heidän oli oikeastaan tarkoitus odottaa laivan\nlaineita nähdäkseen kuinka ne kuohahtavat kalliota vastaan, -- kun tämä\nkysymys yhtäkkiä viritti koko heidän huomionsa ja laineet unohtuivat.\n\nMistäkö syystä laiva kulkee, vaikkei se ole elävä!\n\nTietysti se kulkee siitä syystä, että propelli pyörii ja työntää sitä\neteenpäin; propelli pyörii höyryn voimasta, höyryn voima syntyy tulen\nvaikutuksesta, tuli syntyy -- -- ja niin edespäin loppumattomiin.\n\nKuinka vähän tämmöinen vastaus tyydyttää! Höyryn voimasta! -- Mutta\nhöyryn voimaa ei olisi ellei olisi pannua, joka ei päästä sitä ilmaan\nhaihtumaan. Tuhannet syyt ja ehdot liittyvät toinen toisiinsa eivätkä\nanna päästä selville edes siitä, mikä niistä on pääsyy ja mikä\nvälttämättömin ehto. Tuskin on sanonut, että pääsyy laivan liikkumiseen\non höyry, kun jo pitää ajatella pannua ja lisätä: tuli on myöskin ihan\nvälttämätön, ja vesi myös, entäs propelli ja laivan runko, ja hiilet\ntai polttopuut ja öljyt, ja vihdoin saattaa joku mitättömän pieni\nkoneen ruuvi olla niin välttämätön, että ilman sitä laiva seisoisi.\n\nJa kumminkin, jos noin vaan kysyy: miksi laiva kulkee, -- niin tuntuu\nvastaus ihan selvältä, eikä höyry, tuli, pannu tai vesi tarvitse tulla\nedes mieleenkään. Se kulkee siksi, että ihminen on sen luonut ja pannut\nkulkemaan, ja hän on sen pannut kulkemaan siksi, että hänellä on ollut\njoku tarkoitus saavutettavana.\n\nTähän loppuu kaikki kyseleminen. Sillä järjetöntä olisi kysyä: miksi\nhänellä on ollut tämmöinen tarkoitus. Se ei kuulu enää asiaan. Kysyjän\ntäytyy tyytyä, sillä hän on saanut kuulla todellakin äärimmäisen syyn.\n\nSe on ihankuin jokin toinen tie, johon vastaaja nyt vei kysyjän.\nAineellisten syiden loppumattomasta, yhtäjaksoisesta ketjusta hän\nyhtäkkiä irtaantui ja siirtyi hengen maailmaan: jokin tarkoitus on\nainoa syy, sanoo hän.\n\nMutta kun näin sanoo, niin voi sanoa oikeastaan vielä paljoa enemmän.\n\nVoi sanoa, että lopullinen syy kaikkeen, mikä maailmassa on ja liikkuu,\non henkinen. Joku henkinen tarkoitus toteutuu paraikaa maailman koko\nmenossa, vaikkemme me tiedä siitä tarkoituksesta.\n\nTarkoitus, joka liikuttaa kaikkeutta, on luojan tarkoitus.\n\nIhminen on Jumalan kaltainen myöskin siinä, että hänessä on jotakin\nluojaa, sillä hänen tahdossaan voi olla äärimmäinen eli alkusyy\nkaikellaisiin hänen tarkoituksiansa palveleviin ilmiöihin.\n\nKuitenkin on Jumalalla aivan toisellainen luomistapa. Hänellä ei ole\nmitään semmoista raaka-ainetta, jota hän, niinkuin ihminen, käyttäisi\nluomista varten. Hän ei tarvitse kaataa puuta, eikä takoa rautaa, jotta\nsaisi mieleisensä esineen. Hänen raaka-aineensa on itsenäinen ja vaikka\nse onkin näennäisesti olemassa vaan yksistään vierasta tarkoitusta\nvarten, niin se kumminkin samalla itsekin on oma tarkoituksensa. Niin\nsanottu kuollut aine, joka näennäisesti on esimerkiksi vaan elävän\nolennon ruumista, on kokoonpantu pienen pienistä elävistä soluista,\njotka eivät aavista palvelevansa ihmiselämän tarkoitusta. Kaikkialla on\nsama elämä, itsenäinen ja kuitenkin raaka-aineena käytetty.\n\nIhminen taas ei ymmärrä muunlaista raaka-ainetta kuin minkä hän on\nvalmistanut, leikellen, veistellen, takoen, juottaen -- kaikki alistaen\nsen yhden tarkoituksensa palvelukseen epäitsenäiseksi, kuolleeksi\nraaka-aineeksi.\n\nJos Jumala loisi vesillä liikkuvan esineen, niin hän päästäessään sen\nkäsistään antaisi sille omasta hengestänsä, ja sanoisi: et tarvitse\nkulkea koneellisesti yhdeltä laiturilta toiselle, ikuisesti samaa\ntietä, vaan viilettele lahtiloissa mielesi mukaan, poristele vettä\nsydämmesi täydeltä, vapaasti lähde ja vapaasti pysähdy, ja yön tullessa\ntuossa on sinulle leppyisä kahilikko, laske sen laitaan ja nuku sen\nhiljaa kahistessa; aamun sarastaessa taas täyttäköön riemu sinun\nsydämmesi, ja niin sinä elä onnellisena ja iloisena minun päiväni\npaisteessa ja laineiden laputtaessa valkoista rintaasi vasten.\n\nSamassa ui kolme heinäsorsaa esille ruohokosta, ihan kallionkielekkeen\nlähelle. Ne ilakoivat illan tyyneellä vedenpinnalla, aavistamatta, että\nsiinä oli ihmisiä.\n\nJa ystävykset olivat hiljaa, eivätkä tarvinneet vaihtaa sanaakaan\nymmärtääkseen toistensa ajatuksen, jonka nuo sorsat heihin niin\nelävästi herättivät. Heiltä olivat laivan laineet unohtuneet, eivätkä\nne tälle rannalle tulleetkaan.\n\nKun sorsat uivat tuonnemmas, heittäytyi toinen ystävyksistä selälleen\nja rupesi katsomaan taivaaseen, jolla pilvet jo riisottivat illan\nauringosta.\n\nToinen teki samoin, ja sanoi vähän ajan perästä:\n\n\"Tiedätkö, äsken kun nuo sorsat uivat esille, niin minussa käväsi ihan\nyhtäkkiä semmoinen ilo ja elämä, että lienenkö koskaan sentapaista\ntuntenut.\"\n\n\"Mutta niinkuin se tuli, niin se meni,\" sanoi toinen hymyillen,\nihankuin olisi puhunut hyvin tutusta asiasta. \"Niin se on aina.\nHuomasitko, mistä syystä se meni?\"\n\n\"Huomasin. Minä tahdoin innostua vielä enemmän, ja siksi rupesin\nkatsomaan avaruutta, katsoin tuota pilveä, tuota, joka noin punertaa,\n-- ja juuri silloin se meni.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Minusta yhtäkkiä tuntui, että tuo pilvi on kuollut eikä tiedä mitään\nkauneudestansa. Sitten katsoin alas ja minusta rupesi näyttämään kaikki\nmaassakin kuolleelta. Tuo valkoinen koivu ei tiedä mitään siitä, että\nse kuvastuu veteen ja että lintu nukkuu sen oksalla. Tuo kahilikko ei\ntiedä kahisevansa. Ja sorsatkin -- jos oikein ajattelee -- eivät ne\ntiedä, mimmoista nyt on, ne vaan tavoittelevat ruohojansa ja niitä\npureskelevat, ja siitä sitten syntyy se runollinen veden porina!\"\n\nHän sai tällä puheellaan toisenkin alakuloiseksi. Ja kauan he eivät\npuhuneet mitään, katselivat vaan eri esineitä ympärillään ajatellen\nmolemmat samaa, sitä, mikä oli kuollutta ja mikä elävää.\n\nPilvi ei ole mitään muuta kuin sumujoukko. Se ei tiedä mitään\ntästä maasta, jota se palvelee, se ei tiedä, että se kastelee\nkasvullisuutta, milloin antaa varjoa ja milloin sallii auringon\npilkistää esille. Se houkka luulee tarkoituksekseen ajaa tiedottomana\ntakaa toisia sumupilviä, milloin yhtyä niihin, milloin erota niistä. Se\ntietää vaan, että niin täytyy ja täytyy. -- Sillä on ikävä ja se huokaa\nyhdessä kaiken muun luomakunnan kanssa.\n\nMitä jos ihminenkin on vaan tuommoinen tiedoton luoma, joka tosin\nluulee itsestään hyvinkin paljon, mutta oikeastaan palvelee vaan\nvieraita tarkoituksia, on vaan välikappaleena vieraissa asioissa!\n\nTietysti niin onkin. Ihminenkin huokaa koko luomakunnan kanssa. Ei\nmissään ole pysyvää onnea maan päällä! Täällä on loppumatonta puuhaa,\npettymistä ja tuskaa. Ihminen ei ennätä hetkeksikään levähtämään. Hänen\ntäytyy ja täytyy. -- Maailman koneiston säälimättömät rattaat ruhjovat\nhänen jäsenensä ja musertavat hänet allensa, mutta hänen vaan täytyy ja\ntäytyy. -- Loistavat esineet vetävät häntä puoleensa, kulta lumoo hänen\nsydämmensä, hän viehättyy kun kuulee vieraiden ihmisten mainitsevan\nhänen nimeänsä ja hurmautuu omaan kuuluisuuteensa. Häneen on istutettu\nvastustamaton pyrkimys omaan personalliseen onneensa. Hän tavoittaa ja\ntavoittaa -- eikä saavuta mitään. Koko tulos on vaan siinä, että hän on\nkoko ikänsä ajan väsymättömästi puuhannut. Häntä on siis kaiken aikaa\nvetänyt nokasta tuo hänelle tuntematon ulkopuolinen tarkoitus, jolle\nhänen puuhansa ja aivovoimistelunsa ovat jostakin syystä olleet\ntarpeen. Sillä hänelle itselleen ei jää kaikesta tästä hyvästä kuin\nsylenala kirkkomaata, pieni hautaristi ja sen juurelle mätäs\nkuihtuneita kukkia.\n\nSilloin nousi toinen ystävyksistä yhtäkkiä istualleen ja sanoi\nvilkkaasti:\n\n\"Tuo pilvi tulisi eläväksi, jos se saisi tietää oman oikean\ntarkoituksensa. Se ei enää tiedottomana sumuna seuraisi toisia sumuja,\nvaan se innostuisi tehtävästään; se rientäisi iloisena sinne, missä\nhäntä enin tarvitaan, missä on suurin kuivuus, missä aurinko\npalavimmin paahtaa ja poistuisi sieltä, missä tarvitaan päivän\npaistetta ja kaivataan lämpimyyttä.\"\n\nJa vähän ajan perästä molemmat ystävykset olivat pystyssä. Uusia\najatuksia ja kysymyksiä heräsi heille yhtäkkiä niin paljon, etteivät he\nenää malttaneet istua.\n\nEiköhän ihminenkin tulisi eläväksi, jos hän saisi tietää oman elämänsä\noikean tarkoituksen?\n\nSanotaanhan että meillä on tieto paitsi omasta tahdostamme myöskin\nJumalan tahdosta. Jos ihminen tahtoo elää vaan tämän maallisen elämänsä\najan, niin hän pyrkiköön personallisiin tarkoituksiinsa. Mutta jos hän\ntahtoo elää vielä personallisesti kuoltuansa, niin hän omistakoon\nitselleen tarkoituksia, jotka ylettyvät yli hänen personallisten\netujensa. Ne tarkoitukset, joiden palveleminen antaa hänelle ikuisen\nelämän, ovat Jumalan tarkoituksia.\n\nSillä jos hän yhtyy Jumalan tarkoituksiin ja rupeaa kulkemaan hänen\nteitänsä, niin on mahdotonta, ettei Jumala enää löytäisi hänelle\ntekemistä, sittenkuin hänen ruumiinsa jo on riutunut tai hän on sen\nmuuten kuluttanut Jumalan tarkoitusten palvelukseen.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun ystävykset rupesivat tekemään lähtöä. Yksi ja\ntoinen tähti syttyi tuikkimaan.\n\nMutta ennenkuin he katosivat metsään, tuntui toinen sanovan toiselle:\n\n\"Tiedätkö, kyllä minä sentään alan uskoa, että semmoinen ilon sykähdys,\njosta äsken puhuimme, saattaa muuttua pysyväiseksi.\"\n\n\n\n"]