[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwAjMvLoHsVkfGYpbxcF4-Od7cG4bBydftqvAs-nnQx8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},845,"Haapakallio","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"845-hahnsson-theodolinda-haapakallio","845__Hahnsson_Theodolinda__Haapakallio","Idyllin-tapainen kuvaelma Hämeenlinnasta","romaani",[],[],"fi",1869,null,11553,65695,false,47355,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Haapakallio: Idyllin-tapainen kuvaelma Hämeenlinnasta\" by Theodolinda Hahnsson is a fictional narrative written in the late 19th century. The book delves into the life and social dynamics of a rural Finnish community, illustrating the daily experiences and emotions of its inhabitants, particularly focusing on characters like Anni, Maaria, and their families.   The opening of the narrative introduces the reader to a small cottage by the river K----, where the main character, Anni, resides with her loving parents, Matti and Liisa. It's the time of a significant religious ceremony, as Anni prepares for her first communion. The scene is tender and idyllic, characterized by familial love and the beauty of the surrounding nature. As the story unfolds, details emerge about Anni's relationships, especially with her friend Maaria and a young man named Vilho, setting the stage for the exploration of themes like love, tradition, and community bonds. The opening captures a moment of expectation and warmth, laying a gentle groundwork for the deeper emotional journeys of the characters. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Idyllinen kertomus seuraa nuoren Annin elämää Hämeenlinnan seudulla 1800-luvulla. Tarina alkaa rippikoulun päättymisestä ja etenee orpoutumisen sekä huutokaupan kaltaisten koettelemusten kautta kohti onnellista päätöstä. Teos tarjoaa ajankuvan maaseudun ja pikkukaupungin arjesta, perhesuhteista ja kansanelämästä.","Theodolinda Hahnssonin 'Haapakallio' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 845. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HAAPAKALLIO\n\nIdyllin-tapainen kuvaelma Hämeenlinnasta\n\n\nKertoellut\n\nTHEODOLINDA HAHNSSON\n\n\n\nHelsingissä,\nTheodor Sederholmin kirjapainossa,\n1869.\n\n\n\n\n\n      Näytetty: C. J. Lindeqvist.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Rippi-lapset.\n 2. Pappila.\n 3. Orpo.\n 4. Huuto-kauppa.\n 5. Risujen kokooja.\n 6. Seonnut vyhti selvenee.\n 7. Odottamaton kohtaus.\n 8. Kihlaus.\n 9. Häät.\n\n\n\n\n1. Rippi-lapset.\n\n\nK----n pitäjässä K----veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa\nkuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei löytynyt paitsi\ntarpeellisia ulko-huoneita muuta kuin kaksi asuin-huonetta, nimittäin\nlupa ja kamari tuvan takana. Asunto-huonetten ympärillä oli aitaus, ja\naitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä\nkukoistuksessa. Vieläpä muutamia koivujakin oli portaitten viereen\npistetty, ja latvat kauniisti viiteen siilottu, sillä nyt oli\nMittumaari-aatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti\nensi-kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.\n\nAnnin isä ja äiti istuivat portahilla odottaen tytärtänsä kotia\npappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa ja senkin vuoksi hyvin\nrakastettu, mutta erittäinkin hänen hellä ja siisti luontonsa teki\nhänen heille rakkaaksi.\n\nAnnin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä,\nkuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kuu ei\nkaivattua kuulunut, sanoi hän miehellensä: -- Mene, Matti hyvä,\nkatsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden iltasen toimeen. Tänä\niltana olkoon Anni vapaa maallisista toimista. -- Niin sanoen riensi\nLiisa ilta-toimiinsa, ja Matti läksi rannalle.\n\nJo näkyi Annin vene. Anni istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului\nairojen loiske. Annin huivi oli luiskahtanut niskaan, ja hänen\nkeltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan\nkaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat\nsini-silmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli\npienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene tönkäsi rantaan.\n\n-- Hyvää iltaa, Anniseni, -- sanoi Matti ja veti venettä paremmin\nrannalle.\n\n-- Jumal' antakoon, -- vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa\ntuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt läksivät tupaan, johon Liisa oli\nvalmistanut illallisen.\n\nTupaan tultuansa otti Anni kainalostansa ison raamatun, jonka näytti\nvanhemmillensa sanoen: -- Katsokaatte, mitä vanha provastimme antoi\nminulle; samanlaisen sai myös pappilan Maaria mamselli.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- lausui isä. -- Mutta muista, lapseni, että maa vaatii\nviljeliänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii myös\nraamattukin.\n\nLiisa pyhkieli silmiänsä sanoen: -- Siinä, lapseni, sinulla on\nneuvon-antaja vielä silloin, koska vanhempasi päässä sammalet kasvavat.\n\n-- Oi, äiti, -- sanoi Anni, -- jos olisitte kuullut, kuinka rakas\nprovastimme puhui meille, ette olisi taitanut itkemättä olla. --\n\"Kakkaat lapset\", sanoi hän, \"lähdette tuntemattomaan mailmaan;\nmuutamille teistä tohtii elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin\nteräviä kiviä täynnä; toisilla teistä taitaa olla keveämpi takka\nkannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä jo ehkä\nnuoruuden i'ässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat\nohjanneet: mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta\noppia ja neuvoa saatte ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä\nmuistutan teitä\", sanoi hän, \"että kannen, johon sana on suljettuna, ei\npidä tomuiseksi joutuman; niin usiasti pitää teidän sitä viljelemään\".\n-- Niin puhui provasti, -- sanoi Anni, -- ja käski meitä vielä huomenna\nkokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa\nkirkkoon.\n\n-- Mutta nyt on jo ilta kulunut, -- sanoi Matti, -- lähtekäämme\niltaselle. -- Ruualta päästyä luki Matti vähäisen raamatusta, ja sitte\nläksivät levolle.\n\nAamulla oli aurinko jo korkialla taivahalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti\npuki hän päällensä mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa\npappilaan.\n\nPappilassa olivat jo rippi-lapset ko'ossa Annin sinne joutuessa.\nSamassa tuli myös provasti ja hänen kuudentoista-vuotinen tyttärensä\nMaaria, joka myös kuului rippi-lapsiin. Kaikki silmät kääntyivät heidän\npuoleensa. Ja tosiaan olikin se kaunis näkö, ikään kuin talvi ja kevät,\nkuu tuo kukoistava kuudentoista-vuotinen tyttö käveli vanhan\nvalkia-päisen isänsä rinnalla. Maaria oli hoikka kuin järven sarpa,\nhänen silmänsä olivat sinisemmät kesätaivasta, ja hänen hohtavat\nposkensa olivat kauniimmat sitä ruusu-kiehkuraa, joka oli sidottuna\nhänen mustiin hiuksiinsa.\n\nNyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon, ja koska hän\nsiellä luki esi-puheeksensa valitut sanat; \"Täst'edes en minä kauan\npuhu teidän kanssanne\" (Joh. I l-30), silloin kaikki lapset itkivät. He\ntunsivat, että kohta olisivat eroitettuna paimenestansa, ja että lauma\nsinne tänne hajoisi. Kallis rippikoulu-aika oli ohitse.\n\nKirkosta tultua meni kukin eri haarallensa, vaan Maarialla ja Annilla\noli sama tie. Vieläpä yksi oli, joka vaan jäljissä seurasi heitä\nmuutaman askeleen päässä, siksi kun tulivat pappilaan, jolloin Maaria\nerkani Annista ja meni kotia. Silloin läheni jäljessä-käviä, joka oli\nyhdeksäntoista-vuotinen rehellisen- ja siistin-näköinen nuorukainen ja\nSyrjän talon ainoa poika, nimeltä Vilho.\n\nAnni katsoi taaksensa ja sanoi: -- Kah, Vilho.\n\n-- Niin olen, -- vastasi Vilho, -- ja tulen isäni ja äitini puolesta\nkäskemään teitä kaikkia meille päivälliselle.\n\nAnni kiitti, ja nyt menivät yhdessä rantaan, jossa Annin vanhemmat jo\nolivat odottamassa. Sitte läksivät he kaikki Syrjän taloon. Siellä oli\niso vieras-tupa koristettu seinän rakoihin pistetyillä tuomen ja\npihlajan oksilla, ja laattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan\nperässä oli pitkä valkiaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset\nruoka-astiat höyryivät, ja seinässä naskui komia kello. Tuvan oven\nviereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä ne\nvähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidän hetkeksi jätämme\nja saatamme lukiamme Maarian kotoa katselemaan.\n\n\n\n\n3. Pappila.\n\n\nHämeen maassa ovat kartanot usiasti raketut järvien rannoille, ja se\nonkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on \"maa tuhatjärvinen\".\nK----n pitäjän pappila on myös rakettu lähelle K----veden rantaa.\nPappilan asunto-huonetten akkunoista on näkö-ala erittäin kaunis, sillä\nsuuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä\nK----veden lahtia. Asunto-rivin toisella puolella on piha, ja siitä on\nvaan muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivu-metsän\nläpitse. Tämmöisessä kauniissa seudussa oli meidän kaunotar kasvanut\nniin vapaana kuin kukat koivujen juurella tuolla metsässä.\n\nMaarian äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessansa. Yksi vanhempi\nsisar ja veli oli hänellä elossa: mutta Eeva, joka oli viisitoista\nvuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan\nkartanoon Tyrvään pitäjässä. Maarian veli Aatu oli taas noin\nkahdenkolmatta-vuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian\nkumppanina. Vanha provasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse\nopettanut Maaria tytärtänsä. Häntä ei missään koulussa kasvatettu; vaan\nkuin ilma oli kaunis ja raitis, sai hän hypätä ulkona, ja koska se oli\npilvinen, täytyi hänen tavallisesti ahkeraa lukea isänsä kamarissa.\n\nViikko oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maarian. Hänen sisarensa\nEeva oli lastensa kanssa pappilassa. Lapset leikitsivät puutarhassa, ja\nEeva ja Maria istuivat lehtimajassa katsellen noita pienoisia.\n\n-- Maaria, sinä olet täällä niin yksin, -- sanoi Eeva. -- Huomenna,\nkoska lähden kotia, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain\nkasvat ilman äitillistä ohjetta.\n\n-- En tahdo jättää vanhaa isääni yksin, sanoi Maaria, -- vaan\nmuutamaksi viikoksi toki tulen mielelläni, mutta pitkäksi ajaksi en\ntahdo jättää kotoani.\n\n-- Isä kyllä antaa sinun tulla, vähän maailmaa katselemaan, -- vakuutti\nEeva, ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä.\n\n-- Ei ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset\njärvet, -- vastasi Maaria, -- enkä usko, että aikani kuluisi siellä\nkauemmin. Koska taas äitillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vaan\nkoivumetsän läpitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti\nminulle, ja Hanna on kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu\npäiväkin.\n\n-- Entä Hemmi, -- kysyi Eeva vähän nauraen, -- onko hän mielestäs kuin\nveli?\n\nMaaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat; \"Tulee vieraita,\nKoivumäen herrasväki\", ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja\nHannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät heitä vastaan\niloisesti tervehtimään. Nyt tuli myös provastin kanssa majuri rouvineen\npuutarhaan, ja kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli\nlämmin ja tyyni.\n\n-- Noh, Maaria kukkani, -- sanoi majuri, sinäpä aina päivästä päivään\ntulet koriammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos\nvaan joudut saamaan itsellesi kartanon j.n.e.\n\n-- Kotoni on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on hyvä olla, --\nvakuutti Maaria, en tiedä mitään parempata.\n\n-- Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat, -- vastasi\nmajuri.\n\nNyt tuotiin kahvia, ja sen juotua läksivät nuoret pallon heitolle, ja\nseuran vanhempi puoli istui lehti-majassa katsellen nuorten iloa. Eevan\nvanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi saivat myös olla pallon heitossa, mutta\npienemmät Viena ja Aina leikitsivät sannassa ja katselivat, miten nuot\nkoriat pallot kilpailivat pääskyjen kanssa ilmassa.\n\nPian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen\nrouvansa läksivät pois hevoisella, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin\nmeneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta provasti sanoi hänen jo menneen\nMaarian kanssa. Kuultuansa sen jätti Hemmi hyvästi ja kiirehti heidän\njälkeensä Aatun kanssa.\n\nHanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan\nhiljaisuudessa haapaen suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman\naskeleen päässä maantiestä ja melkein puoli-matkassa pappilasta\nKoivumäelle. Siihen asti meidän nuoret usiasti saattoivat toisiansa, ja\nsinne nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä\nsiksi, kuu veljet sinne joutuisivat.\n\nKauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: -- Ole vaiti Hanna! Eikö\nveljemme tule jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.\n\nTytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raittiilla ja selvällä äänellänsä\nOksasen kaunista laulua: \"Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savon maa\"\nj.n.e. Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian\nposket hehkuivat, hän oli erittäin ihana tällä haavaa. Hemmi ei saanut\nsilmiänsä neitosesta. Hän sanoi Aatulle: -- Miksi lauloit Savon maasta;\nmikä on suloisempi kuin Hämeenmaa?\n\n-- Laulan, kuin laulun sanat kuuluvat, vastasi Aatu, -- ne ovat ihanat,\nei niitä sovi parantaa. Olisin kentiesi paraiten sinun mielestäsi\nonnistunut, jos olisin laulanut: \"Mun muistuu mieleheni nyt suloinen\nMaaria\".\n\nHemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuuden ystävä eikä piitannut\nmitään tuosta Aatun vähäisestä pilkasta.\n\n-- Aatu on aina vallatoin, -- sanoi Maaria, -- älä pahastu Hemmi hänen\npuheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan, senpä\ntähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä.\n\n-- Tuomelaan, vai lähdet sinä Tuomelaan, mutta älä unohda\nlapsuuden-ystäviäsi, Maaria!\n\n-- Mitäs puhut? -- sanoi Maaria. -- Vaikka kaikki muut unohtuisi\nmailmassa, niin lapsuuden koto ja lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi\nkuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja\npuro, joka sen sivutse juosta lirisee.\n\nHemmi juoksi vielä ottamaan muutamia rakkauden kukkasia puron rannalta\nja antoi ne Maarialle sanoen; -- Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi. --\nMaaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja\nläksivät kukin kotiansa.\n\nHemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt\nerittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen ilmoitti hän myös\nsisarellensa, mutta Hanna sanoi: -- Ei ole Maaria lapsi enään. Eikö\nnuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Hemmi. -- Toivoisin Maarian olevan pienen tytön\nvielä. Silloin tuli hän aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.\n\n-- Ole vaiti! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana, -- vakuutti Hanna.\n\nHemmi pudisti päätänsä, mutta tuli toki tyytyväisempänä kotia\nkeskusteltuaan sisarensa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: -- Ah, rakkauden kukkia! Ne\novat varmaankin Hemmin antamia.\n\n-- Niin ovat, -- vastasi Maaria, -- ne kukat ovat aina olleet\nystäviäni. Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle.\n\n-- Ja Maaria oli iloinen, -- vakuutti Aatu.\n\n-- Etkö ymmärrä Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.\n\n-- Aina sinä olet paha, -- sanoi Maaria. Hemmi on minulle rakas\nlapsuuden-ystävä, vaan rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka\ntulee, en ole tuosta liioin surullinen enkä iloinen.\n\n-- Saammepa nähdä, -- oli Aatun vastaus.\n\n\n\n\n3. Orpo.\n\n\nTyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui\nkorpraali Teräsen leski kolmentoista-vuotisen tyttärensä kanssa. He\nolivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli\nheikko ja kivuloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut\npuutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelu-työssä.\n\nRiika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan\näiti vainajalla ollut kasvattina aina siksi, kuu tuli naimiseen Teräsen\nkanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja siisti tyttö. Siihen aikaan,\njolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan veli-vainaja,\nluutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin\nrakastunut, vaan se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,\nja koska luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimiseen\nTeräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut aina tekemään emäntänsä\nkäskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta\nkaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän tuli naimiseen\nTeräsen kanssa, ja koska luutnantti tuli taas kotia ja kyseli Riikaa,\nsanoi patrunessa: -- Riika on naimiseen joutunut, hän on rehellisen\nmiehen saanut, joka on hänen vertaisensa, -- Silloin oli luutnantti\nvaalistunut ja sanonut: -- Oi äiti, minun vertaisekseni hänen\nkasvatitte; miksi minulta hänen ryöstitte? -- Eikä siitä asti ollut\nluutnantilla tervettä päivää, ja pian makasi hän vaaleana ja kylmänä.\n\nHänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa\nsanoi hän: -- Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten\neroittaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,\njos vaan ovat yhdellä sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska\nolen eroittanut kaksi rakastavaista sydäntä; se minulle on paljon\nmaksanut.\n\nNyt makaavat he, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,\nvaan Riika on tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka\nkentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.\n\nNyt oli Syyskuun alku. Ilta oli pimiä, eikä yhtään kynttilää ollut\nRiikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkia, jolla\nRiika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut\nTuomelassa pellavia kiihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa\nraskasta työtä. Väsyneenä vaipui hän vuoteellensa ja nukahti vähäisen.\n\nKekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi\nkekälettä, ja valkia loisti taas kirkkaammin. Nyt otti hän kaksi kirjaa\nja luki valkian loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti\nheräsi unestansa ja sanoi: -- Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä\nluet.\n\n-- Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua, sanoi hän itseksensä. --\nMitäs luet lapsi? -- sanoi hän Niinille.\n\n-- Lännetärtä ja Runebergin runoelmia, vastasi Niini.\n\n-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika, -- Runebergin runoelmat -- ne antoi hän\nminulle, se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi\nopetin lapseni ruotsia lukemaan! Sinä olet suomalainen tyttö, lue\nsuomalaista raamattuasi lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, koska\nkärsimme täällä mailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä\nolet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla.\n\n-- Olen halusta lukenut pientä raamattuani, -- vastasi Niini, --\nmutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoissani Lännetärtä, jonka\nsain Tuomelan Helmiltä, johtui eteeni erittäin kaunis runoelma\nMustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi\nmeidän kauniilla suomen kielellä. Tahdon teille, äiti, lukea\nensi-värsyn. Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen\nkäännöksessänsä:\n\n    \"Etelässä kaunis Spanja,\n    Spanja on mun kotimaa:\n    Siellä lehevä kastanja\n    Ebron rannall' huumaa:\n    Mandel-kukat punertavat.\n    Hedelmöitsee viina-puu;\n    Siellä ruusut kaunihimmat.\n    Siellä kirkkahampi kuu.\"\n\n-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika. -- Siellä on ruusut kaunihimmat, siellä\nsiellä -- sinä minun sydämeni ainoa rakastettu täällä mailmassa, ehkä\npian näemme toisemme --\n\n-- Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen, -- kysyi\nNiini. -- Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.\n\n-- Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi\nkaikki kärsimisensä mailmassa ja kaikki ilonsa; mutia nyt joudu\nlevolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja ilta-yön lepo on ruumiille\nparas.\n\nNiini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen\najatuksensa lentelivät kauas tuosta ahtaasta mökistä. Hän ajatteli\nkaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös tuota\nkiitettyä K----n pitäjää Hämeen maassa, josta hän oli kuullut Tuomelan\nlasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: Voi jospa kerran pääsisin tuonne,\nnoille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, että laaksot\nkajahtelisivat! Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa.\nHän istahti vuoteellensa ja mustat silmänsä kiilsivät kuun paisteessa.\nMutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se\noli kravustajien päre-valkioista. Niitä aina syys-yönä näkyy usioita\nMeskalan kosken ympärillä! Niini katseli krapu-valkioita ja kuunteli\nsirkkaa, joka lauleli takan kolossa.\n\nMoni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan laulun,\nmutta Niinille oli se vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa\nyksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. Niinin katsellessa\npäre-valkioita, lähenivät ne ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas\ntuli joukko rannalle, päre-soitot kädessä. Niini tunsi ne, ne olivat\nTuomelan lapset. Mutta kukapa tuo nuori tyttö oli, joka näytti niin\nihanalta valkian loistossa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan\npatrunessa oli tullut kotia ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja\npäätti tuon neitosen patrunessan sisareksi.\n\nValkiat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla\noli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimisesta ja kysyi: --\nOletteko äiti sairastunut.\n\n-- Olen, -- vastasi Riika. -- Rinnassani on kova polte. Jos vaan tulisi\npäivä, lähettäisin sinun Tuomelaan jotain lääkitystä hakemaan\nitselleni.\n\nNiini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti päällensä sanoen: --\nÄiti, minä menen oitis Tuomelaan.\n\n-- Ei lapseni, -- sanoi Riika, -- patrunessa ei vielä ole ylhäällä.\n\nKun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämensä\ntykytti. Kiiruusti astui hän tavan takaa pyhkiellen esiliinallaan\nsilmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. Voi joska\nolisin päässyt tuolla hevosella! ajatteli Niini, vaan se oli jo mennyt.\nNiini rupesi juoksemaan ja pian oli hän joutunut kartanoon. Hän meni\nkyökkiin, ja tuossapa oli tuo kaunis neito, jota hän eilen oli\nkatsellut krapuvalkian loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut,\npatrunessan sisar, meidän kaunis Maaria.\n\nMaaria kuori krapuja kyökissä Niinin tullessa. Niini pyysi saada\npatrunessaa puhutella.\n\n-- Nuotkin ovat aina pyytämässä, -- ärjäsi kyökki-piika. -- Ei nyt\nkukaan joudu patrunessaa käskemään, täällä on vieraita. Tule toisten!\n\n-- Äitini on sairas, -- valitti Niini, -- käskekäätte pian, pian!\n\n-- Aina se on sairas, -- mutisi kyökki-piika. Mutta Maaria, joka näki\ntytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: -- Minä menen toimittamaan\nsinulle apua, lähde vaan kotia. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.\n\nNiini selitti vaan äitinsä rinnassa kovan poltteen olevan ja meni sitte\nkotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras, joka oli Tuomelassa, oli läänin-tohtori Aarni Vakanen. Tohtori\nVakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja\nteki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja\nhänen suora luontonsa mielistytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan\nneitonen ollut häntä sitonut kulta-kahleisinsa.\n\nTohtori Vakanen puhui par'aikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria\ntuli sisälle.\n\n-- Orpanani Vakanen ja vaimoni sisar, sanoi patruuna.\n\nTohtori tarkasteli vähän Maariaa, vaan pian oli hän unohtanut koko\ntämän kukoistavan tytön.\n\nMaaria kääntyi Eevaan sanoen: -- Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi\näitiliänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle\nhankittava?\n\nTohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: Missä asuu hän? Kyllä minä menen\nhäntä katsomaan. -- Kuultuansa Riikan asuvan rannalla olevassa mökissä\njätti hän hyvästi ja läksi kiiruusti sinne. Eeva käski kyökki-piian\nmennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.\n\nTohtori ei kauan viipynyt Riikan tykönä, ennenkuin tuli Tuomelaan\ntakaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: -- Teräsen leski ei kauan\nelä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo\nsuuri-suinen piika, jonka sinne lähetit.\n\nEeva tuumaili, vaan ei muistanut ketään sopivaa. Mutta Maaria sanoi; --\nKyllä minä menen häntä hoitamaan.\n\n-- Mene vain, -- lausui Eeva, -- kyllä se on hyvä, että Riika parka saa\njonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua: hänellä ei ole sopivaa\npuhekumppania vertaistensa seassa.\n\nTohtori katsoi pitkään Maariahan ja sanoi sitten: -- Joka paraiten\nloistaa tanssi-salissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.\n\nMaarian posket punastuivat. Häntä harmitti nuot tohtorin sanat, ja hän\nvastasi: -- Paremman hoitajan puutteessa pidän toki päätökseni ja\nlähden Niiniä auttamaan. -- Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,\njossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkein. Maaria pani kätensä\nhänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: -- Niini hyvä, minä tulen auttamaan\nsinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotia. -- Maija meni, ja\nMaaria jäi lohduttamaan Niiniä.\n\nNiini itki katkerasti ja sanoi: -- äitini, rakas äitini, mihinkä\njoudun, jos kuolette!\n\n-- Jumala on orpoin isä, -- vastasi Maaria.\n\nRiika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui; -- Niin\nnuori ja toki jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?\n\n-- Olen, -- vastasi Maaria.\n\n-- Niin se on, -- vakuutti Riika; -- Jumala on orpoin isä, ja muista\nlapseni häneen turvata.\n\n-- Miksi ottaa hän minulta äitini, -- valitti Niini.\n\n-- Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa\ntutkistella, -- sanoi Riika, -- vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä\nmurheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.\n\nNäin kului illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta\nkaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat kuurot, antoi hän\nviisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut\nsairas-huoneessa, kun Vakanen taas tuli ranta-mökkiin. Täällä oli\nkaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta\nhän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin\nhoidettaman, kuin tähänkin asti.\n\nVakasen mentyä jäi Maaria tuumailemaan tuosta miehestä, joka hänestä ei\nmitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki\nkilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.\n\nRiikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi\nistua. Samassa yskähti hän, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.\nHän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja vähän ajan levähdettyänsä sanoi\nhän: -- Lapseni, jo jätän sinun ilman maallista turvaa, mutta pidä\nJumala turvanasi, hän on kuitenkin paras turva. Ja muista myös, että\npuhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, mun pieni\nNiiniseni! -- mä tulen pian -- pian -- siellä on ilo loppumatta,\nlakkaamatta. -- Ja huoneessa, jossa vast'ikään oli kuulunut sairaan\ntyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen\nitku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.\n\n\n\n\n4. Huuto-kauppa.\n\n\nSyyskuu oli keski-välissä. Lehdot koivikoissa olivat kellastuneet.\nKirkon kellot kajahtivat surullisesti pyhä-aamuna. -- Kenen kellot\nsoivat? Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. --\nTeräsen Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee mure-väki.\n-- Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisin puetettuja\nihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.\n\nNiinin posket, olivat kelmeät, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä\ntavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, vaan nyt ei saanut\nkyynelettä silmiinsä. Hän oli pakahtumaisillansa, sillä mustalla\nmullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli mailmassa rakastanut, hänen\näitinsä.\n\nIhmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: Tuo Teräsen joukko ei ikinä\nollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei\nedes äitiänsä itke.\n\n-- Kyllä minä ne tunnen, -- lausui eräs leviä lihava akka, -- ne\novat kovan-laatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan\nmustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin,\njoka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan\nveli-vainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimiseen,\nellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa\nTeräselle. Teränen oli silloin vaan vankka työmies, vaikka sittemmin\nmeni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta. -- Nyt\nkulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että\nvalhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja\nmustalais-sukuisuudesta oli erittäinkin halullista kuulioille.\n\nHautajaisten jälkeen meni Niini Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut,\nettä Niini saisi heillä olla siksi, kun hänelle koto hankittaisiin.\n\nNyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen\nMeskalan kosken kuohua ja tuota pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka\nrakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koto! Nyt ei hänellä ollut\nkotoa enään. Niini arveli itseänsä huuto-kaupalle pantavan, ja\nminkä-kaltaisen kodon hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Niini\nitki katkerasti, mutia samassa kuuli hän puheen salista. Se oli\npatruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin huuto-kaupalla olleen\nja Niemen Marttiinin hänen vähimmällä maksulla ottaneen. -- Olisin minä\ntyttö-raukalle paremman kodon suonut, -- lisäsi patruuna vielä.\n\n-- Ohoh, -- sanoi tohtori, -- tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa\nvielä ihmisten lasten olla huuto-kaupalla?\n\n-- Niinpä se on, -- vastasi patruuna. -- Kun kerran vaivaisien kassasta\nmakso tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmällä\nmaksolla ottaa vastaan.\n\n-- Olisin minä pitäjän miehiä, -- vakuutti tohtori, -- niin se ei\ntapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotoon ja\nmaksaisin köyhäin-kassasta kohtuullisen makson. Kyllä niitä aina\nlöytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka lapsen määrätystä rahasta\nottavat kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten\nkasvattajien puutteessa: mutta tuo huuto-kauppa on vaan otettu paha\ntapa.\n\nNiinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,\njonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova\ntuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.\nOlipa joku mailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.\n\nYksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli\nMaaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi\nNiinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin\nherrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin\nkanssansa.\n\nNiini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: -- Älä itke\nNiini, koeta vaan aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla\nole yhtään hätää.\n\nKauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komiat vaunut\najoivat pihaan. Niemen Marttiinipa se oli perheinensä. Tahdomme näitä\nvähän lähemmälti katsella.\n\nMarttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä meri-kaupungissa,\njossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt\nkuin rahasta. Rahan jälkeen hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki\noppi ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vaan, jos eivät tuoneet suuria\nvoittoja lakkariin. Virka-miehistä ei hän pitänyt mitään, eihän niillä\ntavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkiänä kulki hän kuin tyhmä\nkalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme\ntytärtä, joista kaksi jo oli naima-iässä, ja kaksi poikaa, joista\ntoinen oli ala-ikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin\nhoito-lapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa\nkaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.\n\nMarttinin rouva istui leviänä sohvassa katsellen mieli-hyvällä\ntyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komia muodoltansa, mutta tyhmä ja\nylpiä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianon-soitossa\nja tahtoikin sillä loistaa. Nyt hän myös seisoi pianon ääressä\nnuotti-kirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä\nlentelivät ympäri, ikään kuin olisi hän odottanut jotain. Jopa viimein\nkysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja koska Eeva sanoi\nhänen par'aikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava\nrouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:\n\n-- On se toki onni, että läänissämme on niin taitava tohtori kuin\nVakanen. Kuinka monta kertaa hän minunkin on parantanut, koska olen\ntullut kipiäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös\njoka päivä pelvossa, että mieheni, joka on ylen lihava, saattaisi tulla\nhalvaukseen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo\nviisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä.\nMeidän Emilia olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on\nniin ujo, ett'ei taida naimattoman tohtorin kanssa puhua.\n\n-- Onko Emilia kipiä? -- kysyi Eeva. Eipä hän siltä näytä.\n\n-- On, -- vastasi rouva. -- Jo kauan on hän sairastanut sydämen\ntykytystä. Mutta joutui mieleeni, mitä nykyään kuulin, että\npatrunessalla on sisar täällä. -- Rouva ei ehtinyt sanoa enempätä.\nennenkuin kaksi ovea aukeni, toisesta tulivat herrat sisälle ja\ntoisesta Maaria.\n\nEmilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.\nTuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä\noli iso palkka: olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Häntä täytyi\nsiis katsella. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, joka katseli\nniin suloisesti suurilla sini-silmillänsä, sekin välttämättömästi vaati\nheidän huomiotansa. Martiinin Lassikin seisoi kuin korpi-kuusi eikä\nmuistanut tervehtää, vaan jäi katselemaan Maariaa. Myös tohtori näkyi\nihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: -- En ole\nteitä vielä nähnyt tänä päivänä. -- Maaria noikkasi vähän ja kääntyi\nheti pois ajatellen itseksensä: -- en taida hänen kanssansa puhua,\nkumma, miten häntä pelkään, -- ja tuo iloinen Maaria tuli oikein\nvakavaksi aina, koska tohtori oli seurassa.\n\nTervehdettyänsä kääntyi Maaria Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan\ntarkasteli nuotti-kirjoja, ja kysyi: -- Soitatteko pianoa?\n\n-- Soitan, -- vastasi Hilda. -- Enkä muuta halua tehdä kuin aina\nsoittaa, se on työni aamusta iltaan.\n\n-- Kyllä soitto on ihanaa, koska sillä itseänsä huvittaa moninaisten\ntöittensä jälkeen, -- sanoi Maaria, -- mutta aivan yksi-puolista olisi\nmielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti.\n\nHilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: --\nEi suinkaan, Tohtori tulkaatte minua puolustamaan. Eikö se ole tosi,\nettä yhtä työtä taitaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin\nparantaa sairaita päivät pitkät.\n\nTohtori Vakasen suu kävi vähän ilve-nauruun, kun Hilda häntä vertaili\nitseensä, ja hän sanoi: -- Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on\nonnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla,\nsillä silloin hän tietää itsensä myös olevan yhden pienen aseen maansa\nhyödyksi, ja varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa,\nmuutoin työnne olisi aivan yksi-puolista ja itsekästä, jos sitä\ntekisitte vaan oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.\n\n-- Minäkö muita opettaisin! en suinkaan, vastasi Hilda, Kuka sitä\ntekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?\n\n-- Eihän sitä muut tee kuin köyhät, -- sanoi Marttiinin rouva, --\nmelkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä.\n\n-- Ja kuitenkin, -- vakuutti tohtori, -- uhraa moni varallinen\nnuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettaja-virkaan tarvittavaa\noppia ja taitoa. Hän tietää olevansa aseen, eikä vähimmänkään, maansa\nhyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämensä tyytyväisyydellä ja\nantaa hänelle voimaa hänen raskaasen työhönsä.\n\nMaaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: -- On tuo mies toki\njalo ja järkevä, hän ei olekkaan ylpiä, niinkuin luulin.\n\nNyt tuli Eeva ja sanoi: -- Minä tahdon ratkaista riitanne ja pyydän\nHildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.\n\n-- Aivan kernaasti tahdon soittaa, -- vastasi Hilda, ja tohtoriin\nkatsahtain lisäsi hän: -- jos vain sillä taidan huvittaa muita kuin\nainoastaan itseäni.\n\nTohtori ei ollut tuota kuulevanansa enään, hän vaan puhui Marttiinin\nkanssa laivoista ja kaupasta.\n\nMaaria toi uusia nuotti-kirjoja. Siinä heillä oli monta kaunista\nsuomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: --\nEn ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja, --\nvaan koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän tyytyä erääsen\nruotsalaiseen lauluun nimeltä \"Vid Roines Strand\" (Roineen rannalla),\njoka olikin erittäin kaunis.\n\nLassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyi\nhäneltä: -- Ettekö te soita? vai laulatteko?\n\nMaaria vastasi sekä soittavansa että laulavansa, mutta ei pianoa, vaan\nkanteletta, ja nyt pyysivät kaikki häntä soittamaan, Maaria meni\nottamaan kanteleensa ja rupesi somalla äänellänsä laulamaan Runeberg'in\nrunoelmaa Talonpojan pojasta. Hän lauloi:\n\n    Jo hetken oon nyt heilunut\n    Mä kirves käissäni,\n    Ja hongan oisin kaatanut,\n    Vaan vaipui voimani.\n\n    Ol' ennen mulla kuntoa,\n    En silloin uupunut;\n    Vaan vehka-leivän syötyä\n    On ruumis riutunut.\n\n    Jos kurja muunne muuttasin\n    Jo tästä seudusta,\n    Niin leivän ehkä löytäisin\n    Ja palkan vaivasta.\n\n    Vaan vaikka siellä saisinkin\n    Ma ruuan runsahan,\n    Niin vaikeaa on kuitenkin\n    Mun saada matkahan.\n\n    Sill' oisko seudut, maisemat\n    Niin siellä herttaset?\n    Ja oisko kummut, kukkaset\n    Kuin meillä metsäset?\n\n    Ja tuoksuisiko tuomikko\n    Niin siellä laaksosen?\n    Ja laulu kullan soisiko\n    Noin mulle lehdossa?\n\n    Kuin lehti kuiva lentävi,\n    Niin tuuli tempasi,\n    Niin raukka hänkin eksyvi,\n    Ken maansa hylkäsi.\n\n    Vaan ehkä Herra kuulevi\n    Jo köyhän kansansa,\n    Ja syksyn tullen siunavi\n    Sen vielä vuoronsa.\n\nKun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikään\nkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,\njoita tuo ihana soitto ja laulu oli tuottanet heidän sydämihinsä.\nTohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän\nlaulun oli ruotsista suomentanut.\n\n-- Niini Teränen, -- sanoi Maaria.\n\n-- Niini Teränen! vai se! -- huusivat kaikki kummastellen. Tohtori\nsanoi lisäksi: -- Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään\nkasvatusta.\n\n-- On, -- lausui Maaria: -- hänellä on erinomainen tiedon ja taidon\nhalu.\n\n-- Niinpä se sanotaan olevan turhamainen, -- sanoi Marttiinin rouva. --\nMitä tyttö tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä\npidettäisiin kovassa työssä; niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi\nmailmassa vaatetta ja ruokaa.\n\n-- Vaate ja ruoka on hyvä asia, vaan ne eivät ole kaikki tässä\nmailmassa, -- virkkoi tohtori. -- Olisi ainakin suotava, että se, jolla\non kykyä ja halua kaikellaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa\ntyydyttää.\n\nHeidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat\nläksivät pois, vieden tuon kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui\nvielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komiat vaunut eivät enään\nnäkyneet.\n\nVierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille:\n\n-- Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohteleman, kuin sinä teet.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi tohtori.\n\n-- Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret\npuhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä\nheidän perheensä.\n\n-- Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle\narvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä\ntarpeelliset ja yhtä arvolliset, kun vaan kukin teemme työmme\ntäydellisesti maamme hyödyksi; mutta nämät pöyhkiät ihmiset, jotka\nrahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka\nammatissa, ovat aina pilkan alaiset. Mutta nyt, en enään joudu täällä\nkeskustelemaan kanssanne, sillä minun on kiiru kotia, täällä jo on\nliiaksi päiviä kulunut. -- Ja Aarni Vakanen jätti heidät hyvästi, ja\nläksi ajamaan kotiansa.\n\nSuitset makasivat höllänä hevosen selässä ja Vakanen tuumaili\nitseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikään kuin olisi sillä\nsaanut ajatuksensa selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja\nsiniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin tuli hän kotia.\nKotonsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt mielestänsä eikä\nviitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla\nhänen silmiinsä. Kauan käänteli hän itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui\nuneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.\n\n\n\n\n5. Risujen kokooja.\n\n\nJo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja K----veden aallotkin makasivat\njää-peitteessänsä. Jo oli lumi-höyteistä kasvanut suuria kinoksia\nmetsä-maihin. Maaliskuu oli keski-välissä, aurinko paistoi jo hyvin\nkeväisesti.\n\nHärmäiset puut olivat ikään kuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon\nja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli meidän\ntuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:\n\n    \"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,\n    Kyllä minä pienet surut ilollani peitän.\" j.n.e.\n\nLaulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.\n\nMetsässä kuului myös toinen ääni. Se oli puun hakkuu, joka siellä\nkajahteli, mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi\niloinen ääni: -- Hyvää päivitä, Anni!\n\n-- Kah, Vilho! Mihinkä menet? -- kysyi Anni ja hänen poskensa, jotka\npakkaisesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.\n\n-- Tähänpä loppui matkani, -- vastasi Vilho, -- mutta nyt aikoon vetää\ntuon raskaan risukuorman kotiasi, niin saan kanssasi vähän jutella.\n\n-- Älä tule Vilho. Isäni on siitä vihainen. Koska sinä viimein saatit\nminua kotia, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enään saa kanssasi\njutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vaan\nolemme ystävät. Aina siitä, kun isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti\notettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta \"ei ole\najat, niinkuin oli ennen\", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän\ntaitanutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä\nsoriana ja vakavana kuin honka metsässä.\n\n-- Vai niin, -- lausui Vilho, -- enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina\nole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja nykyään, koska äitini sanoi\nminulle: -- Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä Annia\nkumminkaan saa. Ja mitäs ajattelet? Sinä kyllä saat rikkaita\ntalon-tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä, -- niin minä vastasin: -- En\ntahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin, ja sitten tulin tänne metsään\npuita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin\nsinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.\n\n-- Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia. -- Annia\nvähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavansa kenen\nhyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta se häntä toki harmitti,\nettä Vilho tuon niin suoraan puhui.\n\n-- Älä pahastu Anni! -- sanoi Vilho. Jospa saisinkin rikkaampia, niin\nen suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä\ntiedän sinun taitavan emännyyttä pitää siinä kun joku muukin. Senpä\ntähden oletkin minun Annini nyt ja aina.\n\nAnni oli taas iloinen, ja nyt vetivät yhdessä risu-kelkkaa Annin\nkotiin.\n\nIsä ei ollut kotona, mutta äiti lausui; -- Jopa nyt peräti! kuu\ntalon-isännät risuja vetävät, ei se ole sopivaa.\n\n-- Ei työ miestä pahenna, -- vakuutti Vilho, -- enkä vielä isäntä\nolekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä,\nsillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.\n\n-- Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja\nhuomenna ehkä toista.\n\n-- Ohoh! vai niin luulette. Katsokaatte honkaa tuolla metsässä, miten\nse vakavasti tuulessa seisoo, niinpä minäkin pysyn sanassani.\n\nNyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä\nhän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa vastasi\nAnni tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan, mutta Vilho\nsanoi: -- kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon, -- ja läksi nyt\niloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi\nostaa hänelle vielä silkki-huivinkin. Hän ajatteli Annin iloa ja oli\nonnellinen.\n\nAnninkin sydän oli iloa täynnä. Hän ajatteli: -- Eiköhän Vilho mahda\nminulle kampaa lahjoittaa. Olisipa sentään kumma saada Vilholta lahja.\nJuuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Lukkarin\nHeikki sisälle. Hän oli lukkarin poika. Hänen isänsä oli jo aikoja\nsitten kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä potka oli sievä nuorukainen,\nmutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha\nkielestänsä.\n\nLukkarin Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat\nSyrjän maiden lähisyydessä, niin kulki Heikki usiasti Syrjän torpan\nohitse. Siellä näki hän tuon siistin Annin ja mielistyi häneen. Aina\nHeikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo\nhuomasi Heikin käsien palelevan aivan lampimälläkin ilmalla. Heikki oli\nMatin mieltä mukaan, ja hän olisi halusta ottanut Heikin vävyksensä,\nsillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi\npääsemän; mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut, eikä huolinut\nHeikistä ollenkaan.\n\nKoska nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä\nkatsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä\nmitään sanomista, mutta Liisa kysyi: -- Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?\n\n-- Eipä mitään erinomaista, -- vastasi Heikki, -- vien vaan\nheinä-kuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tänne tullessani, -- lisäsi\nhän, tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hameenlinnaan. --\nHeikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vaan kehräsi. Vihdoin läksi hän\npois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.\n\nHeikki vei heinä-kuormansa pappilaan. Siellä tapasi hän äitinsä.\nLukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti toki paljon\npoikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian\nHeikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen\nsydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut\nonnellinen. Ulla läksi kotia. Kotimatkallansa tuumasi hän, miten\ntaitaisi poikansa onnelliseksi saattaa, miten Annin saisi Heikin\nomaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa\nVilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla\noli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotia, vaan käänsi matkansa Syrjän\ntaloa kohti, sillä kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon\nystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan\nrikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien\nvieressä naapuri pitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.\n\nPian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessaan talon tupaan oli\nonneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä sanoi Ulla: -- On, näen\nmä, matka mielessä, koska on kirkko-reki pihalla.\n\n-- Niin on, -- vastasi emäntä. -- Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.\n\n-- Niin aina, niin, -- lausui Ulla, -- taitaa vielä olla tuttujakin\ntiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin\nsopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin taisi\najatella, koska toisen sulhasen otti itsellensä.\n\n-- Vilho ei vielä ole naimista ajatellut, sanoi emäntä, -- eikä hän\ntorpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa; mutta kukapa sitte Annin\nsulhanen on?\n\n-- Hm, paha on puhua, -- vastasi Ulla, kun olen äiti enkä tiedä poikani\ntuumista muuta kuin muitten puheesta.\n\n-- Heikkikö? -- sanoi emäntä. -- Noh, sepä onkin sopivaa.\n\n-- Heikki ei ole minulle mitään puhunut, virkkoi Ulla, -- enkä ole\nmitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kun hän itse ilmoittaa\nasian minulle. Sen vaan olen huomannut, että hän aina metsästä\ntultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista.\n\nUlla ei toki tahtonut poikansa päähän näitä valheita, hän vain sanoi,\nniinkuin valhetteliat tavallisesti, että oli puhuttu.\n\nEmäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti toki Vilholle\nsopivalla ajalla ilmoittaa Annilla olevan sulhon; sitäpä Lukkarin\nUllakin juuri oli toivonut.\n\nNyt meni hän taas kotia päin, mutta poikkesi vielä toki Syrjän\ntorppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä\nistuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa\nistumaan, Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän,\nkun ei tietänyt, millä piti puhetta aloittaman, mutta vihdoin sanoi\nMatti: Mitäs Ullalle kuuluu?\n\n-- Eipä mitään juuri, -- vastasi Ulla. -- Vanhuus vain tulee.\n\n-- No, mitäs kirkon-kylästä kuuluu, -- kysyi Matti taas.\n\n-- Eipä erittäin mitään, -- lausui Ulla. Kuolleet haudataan, lapset\nristitään ja nuoret kihlataan.\n\n-- Vai niin! -- sanoi Liisa. -- Onko uusia naimis-kauppoja tehty?\n\n-- Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.\nKyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.\n\n-- Vilhoko naimis-kaupassa on, -- kysyi Matti, ja hänen silmänsä\nnäyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut tuo Vilhon ja Annin\nystävyys. Hän et koskaan luullut siinä olevan ikipäiväistä vakavuutta.\nAnni tuli samassa sisälle.\n\nUlla pakisi; -- Enpä minä tahdo olla ensimäinen uutisten tuoja. Koska\nette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.\n\nAnni katseli, ikään kuin olisi kyselmä huulilla ollut, ja Matti sanoi:\n\n-- Puhu suusi puhtaaksi Ulla. Joka aloittaa, saa myös lopettaa, --\nmutta nähdessään, että Ulla ikään kuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua,\nkysyi hän suoraan: -- Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?\n\n-- Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna, vastasi Ulla. -- Sanottiin\nVilhon menevän äitinsä kanssa talon katsojaisiin -- ja siellä sitte\nmorsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.\n\nAnni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli\nensinnä punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaliat\nkuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan\npuhetta todeksi, mutia kaikki oli niin kummasti kokoon pantu. Olikohan\ntoki mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla\nsisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen\nsinisistä silmistänsä.\n\nUllan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiansa, Ulla oli asiansa\nhyvin toimeen saanut, mutta ei hän toki näyttänyt tyytyväisellä:\npistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut\npojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin\nonnettomaksi.\n\n\n\n\n6. Seonnut vyhti selvenee.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut. Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotia\nkaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut\nLukkarin Ullan jutut. Tuota ei Vilho kuitenkaan uskonut. Hän vain\nnauroi äitinsä puhetta ja sanoi: -- Sen on joku akka teille\nlörpötellyt.\n\n-- Saatpa nähdä, -- vastasi emäntä.\n\nKotia tultuansa meni Vilho heti torppaan, kampa muassa. Silkin jätti\nhän toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin\nmenevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat, epäluulon siemen oli jo\nhänen sydämessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni\nsisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin\nistuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen\ntodeksi ja pahan oman-tunnon tekevän Annin vaaliaksi.\n\nMatti kysyi vähän jäykästi: -- Mitä Syrjän isännän on asiaa?\n\n-- Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi, -- vastasi Vilho.\nHän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen\nmorsiamelle mitään lahjoittaa.\n\nAnni oli vaalia ja hänen kätensä vapisi, kun otti kamman Vilhon kädestä\nja maksoi sen.\n\nVilho meni heti taas kotia. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja\nVilho olikin muuttunut. Työtä teki hän niinkuin ennenkin, mutta hän oli\nnäränen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: -- Jos\nsaisi Vilhon naimiseen, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin, -- mutta\nkoska hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: -- Minä en\nikänä huoli naimisesta. -- Sitte ei ollut äitin enään mitään sanomista.\n\nAnnin iloiset päivät olivat myös loppuneet, ja eräänä iltana, kun hänen\nisänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu\ntorpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuoren vielä\nottamaan miestä.\n\n-- Ole vaiti, -- sanoi isä, -- Vävy tekee työnsä suuremmalla\ntarkkuudella kuin palkattu mies. Olen havainnut Lukkarin Heikin sinusta\npaljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopivainen mies.\n\n-- Heikki kyllä on kelpo mies, vaan minä en häntä rakasta, -- vastasi\nAnni.\n\n-- Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi, -- lausui Matti ja läksi taas ulos\ntöihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi; mutia eipä\nniistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,\noli pian pois haihtuva.\n\nMatin mentyä rupesi Anni katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä\nkerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet\npar'aikaa virtailivat Annin poskilla, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni\npyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.\n\n-- Kuinka täällä jaksetaan? -- kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei tuohon\nvastannut juuri mitään, jotain vain mumisi hän itseksensä. Hän oli\nvihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt\nsilloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi\npäätti hän sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli\nsekin, että Annin posket olivat vaaliat. Koska emäntä vielä sanoi: --\nMikä Annin on, kun näyttää mielestäni niin surulliselta, -- niin\nsilloin ei Liisa enään taitanut harmiansa hillitä, vaan lausui: --\nKyllä on suremisen syytä minullakin! Lapsi meidän oli iloinen, kuin\nlintu laulaessa, ja kukoistava, kuin kukka kesällä, mutta nyt näette\nitse miten vaaliaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on\npoikanne syy. Viikko takaperin vaan oli Vilho täällä ja todisti\ntahtovansa Annia vaimoksensa, Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon\nja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho vaan aina oli luja\npäätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta\nsitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa,\nnäen mä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Tuota en toki silloin\nolisi uskonut.\n\nEmäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt sanoi\nhän: -- Onko sekin poikani syy, että Anni on Lukkarin Heikin morsian?\n\n-- Ei toki niin pitkälle ole joutunut, -- vastasi Liisa. -- Isä kyllä\nsitä aina on tahtonut, vaan Anni ei unohda rakkauttansa niin pian, kuin\nVilho, mutta se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan\nHennan ja hylännyt köyhän lapsuuden-ystävänsä.\n\n-- Hm, -- lausui emäntä, -- tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei\nikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin\nmieltäni mukaan ollut, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan\nHeikin morsiamen. Minäkin tuon uskoin ja puhuin sen Vilholle. Hän\nei sitä uskonut, mutta viimein täältä tultuansa oli hän vallan\ntoisellainen kuin ennen ja sanoi minulle: -- Äiti, puheessanne oli toki\nperää, Siitä asti on hän ollut äriä ja vallan muuttunut. Annista kuulin\nsanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itku-silmissä. Ajattelin\nsitte itsekseni, miten onnellinen morsian hän olisi, ja päätin tulla\nkuulemaan, miten asian laita oli.\n\n-- Nytpä sekainen vyhti selvenee, -- vastasi Liisa. -- Lukkarin Ullapa\nVilhonkin naimisesta meille jutteli. -- Ja nyt puhui hän, miten Ulla\noli heille sanonut.\n\nSyrjän emäntä lausui: -- Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta\nrikkaan miniän ottanut, mutta en sillä toki tahdo lapseni onnea estää.\nAnnikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.\n\nNyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän\nemännän, mutta pian sai hän kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi\nmennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte sanoi hän: -- Eipä\ntaida kauan viipyä, ennenkuin poikani on täällä.\n\nEmännän mentyä tuli Annikin taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja\näitinsä olevan kovin iloisen näköisiä. Matti lausui:\n\n-- Anni rukka! heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta\nvähäisen, pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon\nkihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vaan olleet Lukkarin\nUllan lörpötyksiä.\n\nAnni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä kuuli hän? Kuinka taisi\nhänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä\najatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto,\nkuin ennenkin, ja hän sanoi:\n\n-- Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia\npuheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.\n\nAnni itki ja nauroi, kun kysyi: -- Mitä tämä nyi kaikki on? En tiedä,\nuneksinko vai olenko valveilla.\n\n-- Niin se nyt on, -- vastasi Vilho, -- että illalla lähden isäsi\nkanssa pappilaan kuulutusta ottamaan.\n\n-- Tule tänne, jalo mies, metsän honka, sanoi Liisa, -- ja ota\nsiunaukseni! Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.\n\nOnni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon\nasioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.\n\n\n\n\n7. Odottamaton kohtaus.\n\n\nKesä-aurinko paistoi taas kirkkaasti. K----veden aallot loiskivat\nhiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsi-tuuli tuuvitteli vanhojen\npuitten latvoja pappilan puu-tarhassa, jossa Maaria käveli poimien\nsireeni-kukkia.\n\nMaaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli\nsaanut esteitä, jotka hänen kotiin-lähtöänsä viivyttivät. Niistä nyt\ntahdomme lukiallemme muutamalla sanalla tiedon antaa.\n\nNiini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna\npelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika oli erittäinkin paha ja ilkeä\nhäntä vastaan. Hän oli huomannut Niinin usiasti lukevan niitä muutamia\nkirjoja, joita oli perinyt äidiltänsä ja niistä erittäinkin rakastavan\nRuneberg'in runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja luvannut heittää sen\npesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun näki kirjaosa\nvaarassa, tuon kirjan, jonka äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota\nhän aina oli suuressa arvossa pitänyt.\n\nNiini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjansa;\nmutta mikäs tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka\nniveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat, Hän oli syyllinen, se on tosi,\nja sen hän itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman\narmotta. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni\nRuusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen\ntähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alku-syy, hän pääsi kaikesta\nrangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei ikään mitään olisi tehnyt.\n\nTohtori Vakanen, joka tuotiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan\nsiallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja\nkovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori\nVakasen, joka oli tunnollinen ihmis-ystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja\nköyhän välillä, kävi sääli tuota Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä\nMarttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä tuosta kelvottomasta Niinistä,\njoka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja:\nmutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltä, miten tämä onnettomuus oli\ntullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä läksi\ntohtori Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli,\nja sanoi Maarialle: -- Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä\nkatsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi\ntoki lapselle sangen tarpeen.\n\nMaaria hymyili ja lupasi sen halusta tehdä, koska lapsi oli hänelle\nrakas.\n\nTohtori sanoi vielä: -- Koska ensi-kertoja seurassanne vietin, mittasin\nteitä väärällä mitalla, antakaatte se minulle anteeksi.\n\n-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt, -- vastasi Maaria, mutta hän ei\nuskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi\nNiemelle. Siellä kävi hän nyt joka päivä, siksi kun Niini parani. Mutta\nvielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.\n\nEmilia oli ollut Tuomelassa. Siellä olivat tytöt vaihetelleet\nsormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen\nsormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle\nmennessään laski hän sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.\nAamulla puettuansa vaatteet päällensä otti Emilia sormuksensa -- mutta\nkumma -- yksi oli poissa. Missä oli se? Niini oli ollut kamarissa, --\nHän sen varmaankin on vienyt, -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea\nsitä, mutta kun ei se löytynyt, sanoi hän: -- Sinä kelvoton sen\nvarmaankin olet varastanut.\n\nKauhistuksella kuunteli Niini näitä syytöksiä ja vastasi: -- varastanut\nen ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä. -- Hän oli\nvaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että\nNiini oli syyllinen.\n\nIllalla oli Niini nukuttanut Ruusan tavallisuuden mukaan, mutta koska\nmaata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä\nluulivat Niinin karanneen varastetun kalunsa kanssa ja lähettivät\npalveliansa häntä hakemaan. Palvelia ei hakenutkaan, kun toivoi vaan\nNiinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tuota Niini rukkaa.\nTultuansa maantietä pitkin Tuomelaan meni hän väen-tupaan ja puhui\nsiellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen\nvarastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan\nherras-väellenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti\nsormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen\npalvelian kanssa Niemelle. Koska palvelia toi sormuksen Emilialle ja\nsanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt muisti hän\nunohtaneensa sen Tuomelaan, Vähän nyt pisti hänen omaa-tuntoansa.\nMaaria viipyi vielä vähän aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa jotain\ntietoa Niinistä, jonka kanssa hän onnensa sallimuksesta oli niin monta\nkertaa ollut yhdessä, mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään\nkuulunut.\n\nKaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi, mutta\nnyt oli hän kotona, tässä ihanassa, rakkaassa kodossa. Hän poimi\nkukkia, niinkuin jo mainitsimme ja ajatteli, miten moni oli muuttunut,\nsitten kun hän kotoa iäksi. Sitte olivat syksyn tuulet raivonneet,\ntalvi tehnyt kinoksiansa, ja kevät-aurinko ne säteillänsä sulattanut,\nja nyt oli taas lämmin ihana kesä, tuo aika, jolloin hän oli poissa\nollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä toki varsin lyhyeltä. Hän muisti\nSyrjän Annia, rippi-koulu kumppaniansa, joka hänen kanssansa lapsena\nollessa oli saanut leikitellä, -- hänkin nyt oli Syrjällä emäntänä,\njossa hän onnellisena toimitteli talon töitä -- ajatteli itseänsä,\nhänkin oli muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton, kuin lapsi, kodosta\nlähteissänsä, mutta nyt oli hänellä yksi kaipaus; kaikki ei ollut\nenään niin täydellistä kuin ennen. Syvässä hänen sydämessään oli\ntallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. Hänen\nnäin ajatellessaan oli koppa, johon kukkia poimi, tullut täyteen, ja\nhän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.\n\nMaaria oli kaunis, kuin kukkainen kesällä, kulkeissansa kukka-koppa\nkäsi-varrella, vähäinen takki olalla ja valkoinen hattu päässä, jonka\npunaisia nauhoja länsi-tuuli heilutteli. Koska hän oli joutunut\nHaapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti\ntervehdettyänsä riensivät tytöt yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli\naikomus koristaa kallio kukkaisilla: sillä he odottivat tänä päivänä\nveljiänsä kotia yli-opistosta. Nyt sitoilivat kukista kiehkuroita\npöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvi-kupit,\njosta näkyi, että heidän oli aikomus siellä vähäisen viipyä.\n\nTytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo\nkuulivat pikaisesti astuvien jalan-äänen, ja samassa meidän nuoret\nyli-oppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.\n\nHemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu\nheidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä\ntehdessään. Nyt istuivat mieli-hyvällä kahvi-pöydän ääreen ja rupesivat\nuutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä\nja toista tuolta komiasta pääkaupungista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpian näköinen tyttö.\nHän oli hoikka ja vähäläntäinen ko'oltansa, mutta hänen erin viisaasta\nmuodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoista-vuotisen.\nHänen hiuksensa olivat syys-yötä mustemmat, ja hänen suurista mustista\nsilmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enään olleet\noutoja. Hän pyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä\nhuokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä\nlaulamaan:\n\n    \"Tuoll' pilvet rientää turvatta\n    Nyt tuulen huvina,\n    Ja ilman maatta, kodotta\n    Mik ompi elämä?\"\n\nVähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivin-soittaja. Tämä, kun kuuli\ntytön laulun, kummasteli hänen somaa ääntänsä ja seisahtui odottamaan\ntyttöä. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuaan hänen mieron tietä\nkuljeskelevan käski hän hänen tulla kanssansa soittoon laulamaan.\nSoittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän soitollansa ansaitsisi, antaa\ntytölle osan.\n\n-- Saapa tuotakin koettaa, -- sanoi tyttö huoaten, ja nyt kulkivat\nedellensä, siksi kun kuului haapaen suhina Haapakalliolta.\n\n-- Menkäämme tuonne soittamaan, -- sanoi positiivin-soittaja. Muutaman\naskeleen päähän kalliolta seisahtuivat he nyt, ja Niini, joka seisoi\nselin kallioon lauloi:\n\n    \"Etelässä kaunis Spanja,\n    Spanja on mun kotimaa.\n    Siellä lehevä kastanja\n    Ebron rannall' humuaa,\n    Mandel-kukat punertavat,\n    Hedehnöitsee viina-puu;\n    Siellä ruusut kaunihimmat,\n    Siellä kirkkahampi kuu.\n\n    Rinnassani huokaukset\n    Poijes vaatii minua:\n    Jätän kaikki huvitukset,\n    Jos vaan pääsen kotia.\n    Koti-maani ompi Spanja:\n    Riennän koti-kankaille,\n    Jossa lehevä kastanja\n    Varjon antaa haudalle.\"\n\nMaaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut, missä olen tuon äänen ennen\nkuullut, -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: -- Niini! -- Maaria!\n-- sanoi Niini (sillä se oli hän), ja hänen silmänsä näyttivät\nerinomaisen iloisilta, mutta pian katosi hänen iloinen muotonsa. Hän\nmuisti kultasormuksen ja ajatteli: -- ehkä Maariakin luulee minun\nsyylliseksi. -- Maaria tuon huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden\npuhuikin oitis Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi\nikään kuin takka sydämestä! Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja\nviatoin.\n\nPositiivin-soittajan jätti hän ja seurasi Maariaa ja hänen\nkumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää\nNiinin elämän-vaiheet.\n\nNiini nyt puhui myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko\nyön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni, Sen hän vaan tiesi, että pois,\nkauas pois piti hänen menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja\nnälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä\n-- ja raskas on mieron tietä kulkea, -- lausui Niini. -- Koska\nkesä-puoli rupesi tulemaan, -- jatkoi hän, -- oli minulla vähän parempi\nolo. Silloin sain vähän työtäkin monessa paikassa ja nyt viimein parin\nsuomen virstan päässä täältä tapasin tuon positiivin-soittajan, jota\nhänen pyynnöstään ai'oin seurata ja laulamisella ansaita leipäni; mutta\nonneni johdatti tänne askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minua\nluonanne; älkäätte panko minua tuonne outoon mailmaan.\n\n-- Kyllä saat kodon täällä, -- sanoi Maaria, -- mennään vaan isäni\nkanssa tuumailemaan, mitä tehtäisiin; kyllä hän sinun papinkirjasikin\ntänne toimittaa.\n\nKauan eivät enään viipyneet Haapakalliolla, vaan riensivät kaikki\npappilaan tuumailemaan, mitä oli tekeminen.\n\nMaarian sydämessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin\nonnelliseksi, kuin mahdollista olisi, hän tahtoi olla ase sen kädessä,\njoka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti pyysi hän nyt isältänsä saada\nNiiniä luonansa pitää. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille\noppia, isän lupa vaan vielä puuttui.\n\nProvasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä\nvaan nuorten hullutuksena, mutta vihdoin, kuu Maaria puhui, miten oli\nhavainnut Niinillä olevan erinomaisen taidon, sanoi hän: -- No, jääköön\nsitte tänne teidän oppilaaksenne, jos hän kotonsa saa Syrjällä. Syrjän\nsiisti ja taitava emäntä on hänelle paras kasvattaja. Täällä ei hänen\nsovi olla, sillä Maaria on usein poissa, ja vanha Leena on monesti\npahalla tuulella eikä varmaankaan tuota vierasta tyttöä kärsisi, mutta\nSyrjällä Annin tykönä tottuu hän paremmin kaikenlaisiin töihin. Siellä\ntaitaa hän olla Annin apuna ja tottuu itse ansaitsemaan leipänsä.\nTäällä saa hän käydä lukemassa, ja minä tahdon Syrjän isännälle hänestä\nmyös vähäisen makson antaa.\n\nNyt oli Maaria iloinen. Hän läksi oitis Niinin kanssa Syrjälle, johon\nHemmi heitä souti. Pian olivat vähäisen lahden yli soutaneet ja kun nyt\nMaaria oli puhunut asiansa Syrjällä, vastasi Vilho: -- Tämän aivan\nhalusta te'emme. Provasti on meistä paljon vaivaa nähnyt; olemme\nmolemmat hänen rippi-lapsiansa olleet ja ilolla nyt tahdomme näyttää\nkiitollisuuttamme.\n\nVähäisen hyyryn provasti sai maksaa Niinin huoneesta, mutta muusta\nmaksosta ei Vilho antanut puhuakkaan. Niini sai nyt pienen\nporstuanperäisen kamarin asuaksensa, jonka akkunoista näkyi pappila ja\nvähäinen K----veden lahti. Maaria saattoi Niinin tuohon kamariin\nsanoen: -- Nyt, Niini, saat oppia ja taitoa niin paljon, kuin haluat,\nminä tiedän sinun sitä kaivanneen; ja kun sinulla vaan on aikaa, saat\ntulla pappilaan kanssani juttelemaan.\n\n-- Oi! tämmöistä onnea en ole taitanut uneksiakkaan, -- lausui Niini.\n-- Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää\nollut ennenkuin tänään, koska teidän näin. Oi! nähneekö äitini nyt,\nmiten köyhä Niininsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette\nminun onneni enkeli.\n\n-- Ole vaiti, -- vastasi Maaria, -- ja jää hyvästi, sillä nyt minun on\npois lähteminen.\n\nNiini saatti Maariaa rantaan, josta hän sitte palasi takaisin pieneen\nkamariinsa. Siellä tapasi hän Annin, joka lausui: -- Niini jää nyt\nhyvällä onnella uuteen kotiinsa. -- Anni meni taas ulos, jättäen Niinin\nyksin. Niini läheni akkunaa ja katseli venettä, jossa Hemmi ja Maaria\nsoutelivat, kunnes se oli joutunut pappilan rantaan. Nyt istui hän\nkamarissa olevan vuoteensa äärelle, ja harras kiitos nousi hänen\nsydämestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli johdattanut. Hän\notti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. Sitte meni hän\nlevolle: hän oli väsynyt sekä matkastansa että mielen-liikutuksista; ja\nseuraavana päivänä alkoi hänen koulun-käyntinsä.\n\n\n\n\n8. Kihlaus.\n\n\nVuodet vyörivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta; Maaria\nvaan aina välimiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän aina\nenemmän ja enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän\ntallensi sydämessänsä, ja Niini oli ahkerasti lukenut ja usiasti ollut\npappilassa Maarian seurassa; Anttia oli hän myös paljon työllänsä\nauttanut.\n\nNyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli Syrjälle. Hän oli\nerinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä oppia vastaan ottanut,\njonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hauelle jakoivat tietoansa.\n\nNiini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enään ollut lapsi,\nvaan nuori neitonen. Sen tunsi hän myös itse -- ja jota paremmin hän\nsen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämessänsä halu saada jonkun\nitsetyisen työ-alan.\n\nNiini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen\npiti tekemän. Hän oli usiasti kuullut Annin sanovan; -- Voi! jospa\nkansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset, kuin Niini, että\nsaisivat oppia ja taitoa! -- Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän\nseminari, -- entä jos pääsisin sinne, -- ajatteli hän, -- ja sieltä\nsitte vihdoin ehkä K----n pitäjääsen kansakoulun opettajattareksi,\nsittepä saisin vähään määrään edes palkita Annin hyvyyden. -- Niinin\nsilmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki\nitsensä opettamassa kansan lapsia. Oi ihana tulevaisuus! Mutta taisiko\nhän jättää tämän ihanan K----n pitäjään? -- Mikä piti näitä tuumia\nvastaan? -- Yksi tunto Niinin sydämessä, jonka hän nyt vasta huomasi.\nSe oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko\nviikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän\nrakasti Hemmiä. -- Hemmiä rakastan minä, -- sanoi hän itseksensä, --\nHemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa rakastaa\nhän, -- ja kuka taitaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta --\nmutta Maarian sydämessä asuu jo toinen. Hemmi rukka! yksin kuljet sinä,\nyksin minä, etkä ikänä saa aavistaakkaan kerjäläis-tytön, jolle oppia\nannoit, rakastuneen opettajaansa. -- Näin ajatteli hän ja alkoi taas\nkiiruummin kehrätä, sillä Anni jo pian tarvitsi langat. Kehrätessänsä\nrupesi hän laulamaan; laulu oli Runeberg'in \"Palveleva tyttö\", jonka\nNiini oli suomentanut. Hän lauloi:\n\n    \"Jos pyhä-kellon soidessa\n    Oisin jo juhla-vaatteissa,\n    Ja jospa yö jo joutuisi,\n    Ja pyhä-päivä koittaisi.\n\n    Ja viikko-työni tehtyä\n    Mä aamu-saarnall' käydessä\n    Nyt näkisin sen kirkolla,\n    Ku kaivannut on kultaansa!\n\n    Jo yksin kirkon-mäellä\n    Hän seisoo ennen minua\n    Ja katsoo pitkin järveä\n    Nyt kansan suurta joukkoa.\n\n    Hän siellä etsii minua;\n    Jo lähestymme kirkkoa,\n    Ja kohta tulen joukosta\n    Ja kättä kauppaan ilosta.\n\n    Nyt laula sirkka iloinen!\n    Kun päre näkyy palaneen,\n    Niin minä saan jo nukkua\n    Ja näen kullan unissa.\n\n    Mä istun täällä, kehrään vaan,\n    Ei ole rulla puolellaan;\n    Ja koska kehruu loppunee,\n    Ja ilta pitkä joutunee.\"\n\nLaulunsa Lopetettuaan oli hän taas iloisempi ja päätti mennä Maarian\nkanssa juttelemaan. Hän meni rantaan, otti veneen ja souteli lahden yli\npappilaan. Tultuansa sinne, meni hän ylös puutarhaa pitkin.\nPoiketessansa yhdestä käytävästä toiseen näki hän Hemmin ja Maarian\nistuvan keinu-laudalla. Nuorukainen oli vaalia kuin lumi, ja Maarian\nposkilla välkkyi kyyneleet. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut.\nHemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja\nheitä pikaisesti tervehdettyänsä kiirehti hän sisälle asuin-huoneisin,\nmutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui\nsiellä vaaliana, ääneti; vihdoin sanoi hän itseksensä: -- Aavistukseni\nkävi toteen -- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! miksi oli\nrakkautesi ainoastaan sisaren rakkaus? Miksi et taitanut tulla\nomakseni? Nuorukainen itki, vaan pian nousi hän ylös; vielä oli hän\nvaalia, mutta hän oli tehnyt päätöksen -- valitus ei ole miehen --\najatteli hän, -- työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä, takaisin\nHelsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa,\nehkä sitte jotain taidan tehdä maani hyödyksi: -- ja nyt meni hän samaa\ntietä, kuin äsken tytötkin.\n\nSalissa kohtasi Hemmi provastin ynnä Maarian ja Niinin, Niini oli\ntuumaillut seminariin lähtemisestänsä, ja provasti oli sen sopivaksi\nnähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi\npäättäneensä lähteä pois Helsinkiin ja oitis, hän tahtoi vaan sanoa\njäähyväiset ensin.\n\n-- Kaikkipa nyt ai'otte meidät jättää, -- lausui provasti.\n\nVähän aikaa puhuttuansa jätti Hemmi hyvästi ja sitte kiirehti hän pois,\nmutta portahilta palasi hän vielä takaisin ja sanoi katsoen saliin,\njossa Maaria seisoi: -- Vielä kerran hyvästi Maaria, rakas lapsuuteni\nystävä! Muista joskus Hemmiä! -- Vähän aikaa vielä kuului ratasten\njylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.\n\nMuutaman hetken kuluttua siitä, kun Hemmi läksi, tuli posti ja postissa\nkirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjäästä. Maaria aukasi sinetin ja\nluki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen\nposkillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille sanoi hän: -- Kirje\non Aarni Vakaselta: tuo jalo mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka\nolen onnellinen!\n\nNiini iloitsi myös ystävänsä onnesta, mutta pois tahtoi hän, tuonne\npieneen kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän jätti hyvästi\nMaarian ja läksi Syrjälle, Tultuansa pieneen kamariinsa istui hän\nistuimelle ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkein. -- Ei, pois,\npois tahdon minä, -- sanoi hän niin lujaa, että Anni, joka kulki\nporstuvassa, sen kuuli ja tuli sisälle, kysyen:\n\n-- Mikä Niiniä vaivaa? Miksi Niini pois tahtoo?\n\n-- Ei minua mikään vaivaa, enkä pyri pois, -- vastasi Niini, -- olin\nvain vähän lapsellinen, -- mutta Anoi, joka arvasi Niinillä jonkun\nsurun olevan, lausui: -- Niini on vaan hyvässä turvassa, pian murheen\npäivä taitaa iloksi muuttua. Luulin minäkin kerran onneni kadonneeksi,\nmutta pian tuli se takaisin, -- ja nyt jutteli Anni Niinille, miten hän\nkerran oli ollut epäluulossa Vilhon rakkaudesta, -- mutta -- sanoi hän\nvielä, -- niinkuin päiväkin pilvessä välistä on ja taas paistaa\nkirkkaammin, niin on ihmisen elämäkin, -- Sitte läksi hän ja jätti\nNiinin yksin.\n\nNiini hymyili surullisesti. Hän ajatteli: Aavistiko tuo nuori vaimo,\nmistä suruni tuli. Niini ajatteli Annia, miten tyytyväinen hän oli,\nvaikka vanha muorikin välimiten oli kova, ja lapset närisivät. Hän\najatteli omia elämän-vaiheitansa; hänenkin oli syytä olla tyytyväinen.\nPois tahdon riipiä surut sydämestäni, -- ajatteli Niini, -- ja työtä\ntehdä ahkerasti.\n\nNiini vietti nyt enimmiten päivänsä pappilassa; siellä Maarialla ja\nhänellä oli paljo työtä, jota yhdessä tekivät. Kiiru oli pappilassa.\nKangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha Leena levitteli\npalttina-kankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei ollutkaan, että kiiru\noli, koska Maaria oli morsian, ja vuoden päästä ai'ottiin pitää häitä.\nNiinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo Heinäkuun loppu-puolella.\n\n\n\n\n9. Häät.\n\n\nTaas oli vuosi kulunut, ja kesä-aurinko paistoi lämpymästi. Sireenit ja\npihlajat olivat täydessä morsius-puvussansa, ja pihalla oli portahitten\nympärille taajaan koivuja pistetty. Jokin juhla oli tulossa.\n\nPappilan salissa au'aistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,\njoitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämä nuoret olivat Aarni\nVakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen\nviserteleminenkin kuului heistä ikään kuin onnentoivotukselta, sillä\ntänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän\nympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen\ntoisellensa.\n\nSalin vierisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä\nsiellä oli asetettu laattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi\nja Aatu (he olivat nyt kandidaatit), Hanna ja Niini sekä Eevan\nvanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri koko myrtin-oksia makasi\npöydällä heidän edessänsä. He sitoilivat kruunua Maarialle. Tytöt\nsitoilivat myös itsellensä myrtti-kiehkuroita, sillä he olivat\nvalitut mnrsius-piioiksi. Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat käsketyt\nedes-käyviksi, ja heitäkin piti merkittämän myrtti-oksalla, joka oli\npistettävä takin rintaan.\n\nNiini oli paljon muuttunut, sitte kun viimein hänen näimme K----n\npappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.\nHänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan\njonkin tarkoituksen, hän oli tuleva kansa-koulun opettajattareksi.\n\nKaunis oli hän istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen\nhuomasi Hemmikin, koska hän, valiten myrtin-oksia Niinille, katsoi\nhänen mustiin säihkyviin silmiinsä. -- Hän on kaunis kuin Espanjan\nmustasilmäiset kaunottaret, -- ajatteli Hemmi.\n\nAatu, jonka silmät aina olivat valveella, huomasi pian, miten ihastunut\nHemmi oli, ja sanoi vähän imarrellen: -- Kukapa nyt taas ensiksi\nkihlataan K----n pitäjäässä? Sanotaan: \"Häät on aina toisten alku\".\n\n-- Aatu varmaankin, -- vastasi Hemmi. Sinäpä olet ensimmäinen\nedeskäypä, ja niin on sinulle matka lyhyin vihki-tuoliin.\n\nNäin heidän jutellessaan riensivät tunnit.\n\nEeva tuli sisälle ja lausui: -- Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki\nlähestyy, jolloin vieraat tulevat. -- Sitte meni hän tohtorin tykö\nsanoen:\n\n-- Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.\n\n-- Vie vain, -- vastasi tohtori, -- pianpa taas saan hänen takaisin\nehkä vielä suloisempana, ja sitte i'äiseksi onnekseni. -- Maaria meni\nEevan kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsius-piiatkin seisoivat\nvalkoisissa juhla-vaatteissansa, myrtti-kiehkurat päässä. Pappilan\nsalin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihki-tuoli\noli valmiina laattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Syrjän nuori\nisäntä ja emäntäkin näkyi siellä joukossa. Pappi, pitäjään kappalainen,\njoka vihki-sanat oli lukeva, käveli edes-takaisin laattialla, ja\ntohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikään kuin joka\nhetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä odotti.\nVieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha\nvalkia-päinen provasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.\nHänellä oli valkiat, hohtoiset vaatteet, pitkä valkia huntu riippui\nkruunun alta hameen-paltteisin asti, ja valkia, myrtti-kukista sidottu\nkiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikään kuin pilvissä\ntuli Maaria, kun hän hiljaa hiipi laattian yli tohtorin luo, johon\nisänsä hänen jätti.\n\nMorsius-piiat ja edes-käyvät tulivat jäljessä ja menivät seisomaan\nkahden puolen morsius-paria. Pian oli pappi vihki-sanat lukenut, ja\nselvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen;\ntahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoin-käymisessä.\n\nNyi toivotettiin onnea, ja vihdoin kuului viulun säveleet soivan.\nTanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja kaupattiin aina välimiten, ja niin\njoutui ilta.\n\nNiini oli paljon tanssinut, hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän\nmeni portahille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui\nnyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläis-tyttönä seisahtui Haapakallion\nlähellä. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä. Hän\npäätti mennä tuonne Haapakalliolle. -- Täällä häitten tohussa --\najatteli hän -- ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä\nsaan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa: -- ja\nNiini otti takin olallensa ja vähäisen hatun päähänsä ja läksi\nHaapakalliolle päin. Pian juoksi hän tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä\nkalliolle istui hän, ja moni muistui mielehensä. Hän kuunteli haapain\nsuhinaa ja pienen puron virisemistä, ne muistuttivat häntä Tyrvään\nkuohuvista koskista ja hänen kodostansa, tuosta pienestä mökistä kosken\nrannalla. Näin istui hän unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden hengen,\njoka häntä par'aikaa haki: se oli Hemmi.\n\nHemmi kysyi Aatulta: -- Etkö Niiniä ole nähnyt? -- Aatu vastasi\nnähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt täksi\nHemmikin.\n\nKulkeissansa tuolla vähäisessä koivumetsässä ajatteli hän: -- Kuinka\nkummallinen toki ihmissydän onkin. -- Vaan vuosi takaperin rakastin\nMaariaa ja luulin, että en ikänä tuota rakkautta taitaisi sydämessäni\ntukahuttaa, mutta hyvä tahto voi, näen mä, paljon matkaan saattaa.\nVähemmän vielä aavistin minä silloin, että Niinin mustat säihkyvät\nsilmät taitaisivat minua kahleisin kietoa. Ah, tuollapa istuu hän,\nikään kuin metsän impi!\n\nSiellä istuikin Niini Haapakalliolla valkioissa vaatteissa ja pieni\nmyrtti-kiehkura mustissa kähäröityissä hiuksissansa. Hemmi meni hänen\nluoksensa ja sanoi: -- Olen Niiniä kaivannut. Pappilassa jo rupesi\nhää-väki illalliselle, vaan yhtä morsius-piikaa kaivattiin.\n\n-- No, rientäkäämme sinne, -- vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä,\nmutta Hemmi lausui: -- Ei vielä Niini. Ennen tahdon täällä, jossa\nNiinin ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa. -- Haavat suhisivat,\npuro virisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämensä\nsuloisimmat tunteet. -- -- --\n\nMuutama hetki sen jälkeen seisoi tohtori ja Maaria katsellen ulos\nakkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas\nulos, Aatu tuon huomasi ja kysyi:\n\n-- Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan. -- Siellä näkyi Hemmi\nja Niini tulevan käsitysten, Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä\nvastaan. Hetken siellä keskusteltuansa tulivat yhdessä sisälle.\n\nAatu kaasi viiniä klaseihin ja puhui: -- Vielä päivän päätteeksi\njuokaamme yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat\nkuiskeellansa ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa, Nämät\nnuoret ovat Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnen toivotuksen malja!\nJa nyt kilistettiin klaseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle\nnuorelle, jotka näyttivät, ylen onnellisilta.\n\n-- Niinillä oli parempi onni kuin äitillänsä, -- sanoi Eeva\npatruunalle, -- koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison\nKoivumäen emännäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, Lukkarin\nUllankin korville, ja nytpä oli hänellä puhumisia. Hän kulki talosta\ntaloon ja sanoi: -- Oletteko kuulleet kummempaa? Tuo Mustalais-tyttö,\njoka kerjäten tänne tuli ja Syrjällä kasvatettiin, on nyt tuleva ison\nKoivumäen maisterin rouvaksi.\n\nKoivumäen majuri sekä hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet, He\ntiesivät, mitä Tuomelan patrunessa-vainaja vasta liian myöhään tuli\ntuntemaan, että \"Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten\nerottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta,\njos vaan ovat yhdellä sivistyksen kaunalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaapakallio on aina Niinille rakas. Siellä viettää hän kesällä Hemmin\nkanssa monta onnellista hetkeä. Haapaen suhinassa ja puron lirinänsä\nkuulee hän kosken kuohun lapsuutensa kotirannalta.\n\n\n\n"]