[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftMzyEOBrej2Yj8Nv-T1dI13NXvdzg0_6_Kv4aOLgDug":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},846,"Prinssi ja kerjäläispoika","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"846-twain-mark-prinssi-ja-kerjalaispoika","846__Twain_Mark__Prinssi_ja_kerjäläispoika",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1881,1908,55608,345754,false,47257,[24,25,26,27,28,29,30,31,32],"Boys -- Fiction","Edward VI, King of England, 1537-1553 -- Fiction","Historical fiction","Impostors and imposture -- Fiction","London (England) -- Fiction","Lookalikes -- Fiction","Poor children -- Fiction","Princes -- Fiction","Social classes -- Fiction",[34,35,36],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Prinssi ja kerjäläispoika\" by Mark Twain is a novel first published in 1881. When young Prince Edward and pauper Tom Canty discover their uncanny resemblance, they swap clothes and lives—with unexpected consequences. Edward is thrust into London's brutal streets while Tom must navigate royal court life. As the prince experiences poverty and injustice firsthand, he witnesses the harsh realities of class inequality. Can the boys reclaim their true identities before Edward's coronation crowns the wrong king? (This is an automatically generated summary.)",[39],"Hagman, Tyko",313,"Twainin historiallinen romaani kertoo kahdesta samannäköisestä pojasta, prinssi Edwardista ja kerjäläispoika Tom Cantysta, jotka vaihtavat osia 1500-luvun Lontoossa. Teos tarkastelee satiirisesti yhteiskuntaluokkia ja oikeudenmukaisuutta poikien kokiessa elämää toistensa asemassa.","Mark Twainin 'Prinssi ja kerjäläispoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 846. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","PRINSSI JA KERJÄLÄISPOIKA\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\nSuom. Tyko Hagman\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Prinssin ja kerjäläispojan synty.\n  2. Tomin lapsuuden elämä.\n  3. Tomin yhtymys prinssin kanssa.\n  4. Prinssin vastukset alkavat.\n  5. Tom korkeudessaan.\n  6. Tom saa opetusta.\n  7. Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.\n  8. Kysymys sinettimestä.\n  9. Juhlakulku joella.\n 10. Prinssin vastaukset.\n 11. Guildhall'issa.\n 12. Prinssi ja hänen pelastajansa.\n 13. Prinssin katoaminen.\n 14. \"Le roi est mort -- vive le roi.\"\n 15. Tom kuninkaana.\n 16. Juhlapäivälliset.\n 17. Kuningas Hupsu ensimmäinen.\n 18. Prinssi maankiertäjäin parissa.\n 19. Prinssi talonpojissa.\n 20. Prinssi ja erakko.\n 21. Hendon pelastajana.\n 22. Petoksen uhri.\n 23. Prinssi vankina.\n 24. Pako.\n 25. Hendon Hall.\n 26. Ei tunnusteta.\n 27. Vankeudessa.\n 28. Uhraus.\n 29. Londoniin.\n 30. Tom'in edistyminen.\n 31. Uskollisuuden juhlakulku.\n 32. Kruunauspäivä.\n 33. Edvard kuninkaana.\n Loppunäytös. Kaikkien palkka maksetaan.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nPrinssin ja kerjäläispojan synty.\n\n\nVanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista\nvuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka\nnimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä\nsyntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi\noli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti\nkaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut\nhäntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt\nkun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta.\nPintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan\nja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja\nalhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja\ntunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää\npääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä;\niloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat\nlaumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista,\nsuuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon\nperästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu\nkoko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista,\nWales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin,\ntietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä,\nettä korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään\nja valvoivat häntä -- eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä\nvastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta,\njoka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä\nkerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nTomin lapsuuden elämä.\n\n\nHypätään yli muutamia vuosia.\n\nLondon oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen\najan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta -- muutamat\narvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja\nlikaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui,\njoka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta,\ntoinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti\nniinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi\ntalot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli\nensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta,\nkaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu\npunaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä\nantoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden\nruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista\nkuten ovet.[1]\n\nTalo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin\nOffal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en\nasti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin\ntäpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä\nkolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen\nyhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat\nsisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan\n-- heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä\nmieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia\nlyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut\nsanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla\npotkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten\nsopi.\n\nBet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä\ntyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän\ntaivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja\nisoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain\nvoivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä,\njoka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa,\nselvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen.\nHe tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita\ntekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa,\nmutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha\npappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman\nrovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja\nsalassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille\npäähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän\nolisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä\npuolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa\nheissä.\n\nKoko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn\nperhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja\nmelkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä\ntällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli\nkyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen\noli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden\nhän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän\ntuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä\nhaukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen\nperästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että\nhänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa\nsalassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä\nitseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi\ntänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä\nasianomaiset selkäsaunat.\n\nEi, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur\nniin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla,\nsillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti\nhän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania\nvanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja\nhengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja\nprinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita,\nja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä\noljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän\nmielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa\nja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän,\njossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa.\nVähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen\ntoivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui\nhän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät\nhänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli\niloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.\n\nHän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään\nja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat\nvähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin\nhienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa\nja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi\nleikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän\nenää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään\nlisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka\nyhtyivät siihen.\n\nTom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja\nmarkkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai\ntilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton\nvietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä\nnäki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin\nkaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän\nheille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun\nkaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.\n\nVähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta\nelämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä\nalkoi _oletella_ niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä\nkävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen\nseurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän\nnuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi\nkatsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella,\nkuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin\npaljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin\nmonista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin\nsyvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat\npojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom\nCantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana\nolemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa\nTomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta,\njolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut\nsankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle\nperheelleen -- tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.\n\nHiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman\nkuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit\nhenkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja\nladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi\nvastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut\nromantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret\nasiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen\ntekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja\nvarakuninkailleen.\n\nSen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman\nlantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja\nhaukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen\nja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.\n\nJa hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa\nprinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta,\nkunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli\nhänen elämänsä ainoaksi himoksi.\n\nEräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän\ntoivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en\nseutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen\nsisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita\npulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita\nniissä ylvästeli -- hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit\nvain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä -- sillä\nhänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi\nomistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen,\nja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä\nja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä\nhuomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi -- heidän\ntavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja\nlähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä,\nrakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä\nvalveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen,\nromantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta\nhohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja\njoilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne\nheidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän\nunessaan että _hän_ itse oli prinssi.\n\nKoko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä;\nhän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain\nhohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja\nvastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se\nhajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä -- vastaten siihen\nmilloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista\npäätään.\n\nJa kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen\nunellansa ollut tavallinen vaikutus häneen -- se oli saattanut hänen\nympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli\nvain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTomin yhtymys prinssin kanssa.\n\n\nTom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta\nhänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa\nhaamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen\nminne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset\ntyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se\noli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut\nTemple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut\ntähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten\nhän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien\nulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja\npiti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä\njos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli\ntoisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden\naatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka\nulottuivat jokeen asti -- puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen\npakatut valtavilla kivirakennuksilla.\n\nTom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin\njuurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten\nlaahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, \"suuren\nkardinaalin\" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa\nja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom\ntuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine\nsiipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine\nporttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen\njättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja\nvertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa\nkuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä\nprinssiä -- prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?\n\nKummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas -- se on:\nsuora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna\nkiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko\nmaalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta\nsaadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa\nvetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa\npalvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista\nporteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.\n\nPikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja\narasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla,\nkun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein\npani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut\niholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen\nvaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä;\nhänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä\nväkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä\njalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon\nriippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat\nloistavat herrat seisoivat hänen vieressään -- hänen palvelijoitaan\nvarmaankin. Kas niin! hän oli prinssi -- siitä ei ollut epäilyksen\nvarjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin\ntullut kuulluksi.\n\nTomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja\nhänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset,\ntoivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin\nlähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa\nsilmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna\nporttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies\nsieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään\njoukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi --\n\n\"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!\" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori\nprinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät\nleimuavina harmista, ja hän huusi --\n\n\"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä\nnoin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja\npäästä hänet sisään!\"\n\nOlisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut,\npäästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: \"Kauvan\neläköön Wales'in prinssi!\"\n\nSotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja\ntekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään\nliehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin\nkanssa.\n\nEdvard Tudor sanoi --\n\n\"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin.\nTule kanssani.\"\n\nPuoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin -- en tiedä minkä tähden;\nluultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein\nkuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa\nkuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan\npalatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään\ntuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta\nkuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja\nsievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi\nhämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen\nlähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.\n\n\"Mikä nimesi on, poika?\"\n\n\"Tom Canty, jos suvaitsette, sir.\"\n\n\"Sepä oli outoa. Missä sä asut?\"\n\n\"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n\nvarrella.\"\n\n\"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?\"\n\n\"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla\njuuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja -- kaksois-sisaret\nniinikään, Nan ja Bet.\"\n\n\"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle.\"\n\n\"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä\nhän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa.\"\n\n\"Piekseekö hän sinua?\"\n\n\"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai\njuotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen,\nniin saan minä heti kohta selkääni.\"\n\nVihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:\n\n\"Mitä! Saatko sinä selkääsi?\"\n\n\"Niin, totisesti, selkääni, sir.\"\n\n\"_Selkään!_ -- Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on\nkäsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni\" --\n\n\"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on\nainoastaan ylhäisiä varten.\"\n\n\"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta.\nOnko isäsi hyvä sulle?\"\n\n\"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir.\"\n\n\"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään\nhempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän\ntosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta\npuhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?\"\n\n\"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja\nNan ja Bet ovat samanlaiset.\"\n\n\"Kuinka vanhat ovat he?\"\n\n\"Viidentoista, jos suvaitsette, sir.\"\n\n\"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray,\nserkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä;\nmutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja -- kuules: kieltävätkö\nsinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi\nsielujaan?\"\n\n\"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että _he_ pitäisivät\npalvelijoita?\"\n\nPikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi\nsitten --\n\n\"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa\nillalla? Kuka pukee heidät aamulla?\"\n\n\"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja\nnukkuisi ilman -- kuin pedot?\"\n\n\"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?\"\n\n\"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä\nkuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin.\"\n\n\"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni\nnauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja\nja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun\nvarastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei\nmaksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa\npuhua. Ootko sä oppinut?\"\n\n\"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi,\non sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan.\"\n\n\"Osaatko sä latinaa?\"\n\n\"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir.\"\n\n\"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on\nvaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa\nLady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien\ntaitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun\nhyvä olla siellä?\"\n\n\"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee\nihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita -- oh, mitä\nlystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! -- Ja\nsiellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja\ntappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä\nja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada\nkokoon sitäkään.\"\n\n\"Kerroppa enemmän.\"\n\n\"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia\nkeskenämme kalikoilla, kuten oppipojat.\"\n\nPrinssin silmät salamoivat. Hän sanoi --\n\n\"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän.\"\n\n\"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin.\"\n\n\"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka.\"\n\n\"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee\nsukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja\nsukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja -- --\"\n\n\"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä!\nJatka, mä pyydän.\"\n\n\"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä;\nme leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja\nvälistä leivomme me leivoksia mudasta -- oi, sinä oivallinen muta,\njolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! -- Me oikein\npiehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne.\"\n\n\"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan\nyhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua\njaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman\nkenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko\nkruununi mennä!\"\n\n\"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette\npuettu, sir!\"\n\n\"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois\nrepaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt\nonni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää,\non se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee\ntiellemme.\"\n\nMuutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna\nTomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu\nkuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat\nvieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei\nnäkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan,\nsitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt\nprinssi --\n\n\"Mitä sanot sinä tästä?\"\n\n\"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy\nlaatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä.\"\n\n\"Sitten tahdon _minä_ sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat\nsilmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus,\nsamat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme\nalasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun\nminä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin\nvoisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies -- Kuules, eikö\ntämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?\"\n\n\"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että\nsotamies raukat -- - --\"\n\n\"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!\" huusi\npikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. \"Jos kuningas\n-- Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana.\"\n\nSilmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään\nkansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa\nrepaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan\nsuurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa\nsitä ja huusi --\n\n\"Auki! Auki portit!\"\n\nSotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi\nsänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta,\nantoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään\npari kertaa maantiellä, ja sanoi --\n\n\"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen\nkorkeudeltaan.\"\n\nKansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös\nmudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen --\n\n\"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää\nhirteen, koska olet koskenut minuun.\"\n\nSotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen --\n\n\"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne.\"\n\nSitten lisäsi hän harmistuneena --\n\n\"Mene tiehes, kerjäläissikiö!\"\n\nTässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki\nhänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten --\n\n\"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in\nPrinssille!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nPrinssin vastukset alkavat.\n\n\nMonta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti\nväkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli\npystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään\nheitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja,\njotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli\nhän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet\nvaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka\nsen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli\nnyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän\noli jossakin Londonin cityssä -- siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän\nkulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat\ntalot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa\npurossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi;\nviipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja\ntuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia\nhajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon.\nRakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa;\nkirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta\nsydämmelleen -- hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi\nitseksensä: \"Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas,\nisäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille\nlapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä\nlapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt\nniin jalomielisen työn -- ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on\nyhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään\ntai milloin hyvänsä.\"\n\nHän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät,\nlöivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä\nharjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut\nsamalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi\npalvelijoissa ja oppipojissa -- se on: jokaisella oli päälaellaan\npieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli\nniin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta\nriippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan;\nkaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka\nkeveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai\nalemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut\nkiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli\nkylliksi ruma puku.\n\nPojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka\nsynnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi --\n\n\"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi\nhaluaa häntä puhutella.\"\n\nNäiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari\nsanoi --\n\n\"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?\"\n\nPrinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä\nlensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun\nmyrsky, ja eräs poika sanoi --\n\n\"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka -- kenties on hän\nprinssi itse?\"\n\nTämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja\nsanoi --\n\n\"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun\nisäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan.\"\n\nTämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies,\njoka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen --\n\n\"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten\nmenettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan\nryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!\"\n\nRaivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät\npilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa\njalallansa ja sanoi ylpeästi:\n\n\"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle\nraketuksi!\"\n\nTämä ei ollut enään leikintekoa -- se oli enemmän kuin pilaa. Nauru\ntaukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia\nhuusi --\n\n\"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion,\nse se! Fangs, se se!\"\n\nJa nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen -- sen\nvaltaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja\nrevittiin koiran hampaissa.\n\nKun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana\nsakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä\nvuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa.\nHän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja\nniin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista\njalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä,\nsillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän\nmutisi itsekseen: \"Offal Court -- se on sen paikan nimi; jos mä voin\nsen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun\nsiihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut -- sillä väki siellä on\nvievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan\ntodellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään.\" Ja monta kertaa\npalasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän\noli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: \"Kun\nminä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja\nsuojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi\nvatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen\nminä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa\nhukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee\nsydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä.\"\n\nKynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli\ntulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton\nprinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi\nhaasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä\nköyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.\n\nYhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi\n\n\"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän\nmä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa\nruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen.\"\n\nPrinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja\nsanoi malttamattomasti.\n\n\"Sinäkö todellakin olet _hänen_ isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi\n-- silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut\nkotiin.\"\n\n\"_Hänen_ isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä\noon _sinun_ isäs, ja sen sä pian saat syytä -- --\"\n\n\"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! -- Olen väsynyt, olen\nhaavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on\ntekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko\nminua, mies, usko minua! -- Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan\ntotta! -- auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in\nprinssi!\"\n\nAivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja\nmutisi --\n\n\"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!\"\n-- Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti\nnauraen ja kiroten: \"Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko\nja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole\nrehellinen mies!\"\n\nTämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja\nkatosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi\ninhimillisiä syöpäläisiä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nTom korkeudessaan.\n\n\nTom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä\ntilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin\nedessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin,\nmatkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia.\nSitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen\nlehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään\njalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä,\nnoin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti\nNorfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom\nleikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa,\njoka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja\nvalikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle\nnoista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi,\njos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja\nnähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä\nihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin,\ntaikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut\nmielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.\n\nPuolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi\noli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään\nja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä\nkauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten\nrauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja\nnäkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla\nselittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen\nja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että\ntämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista.\nHänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa\noven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä\nhänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua\nsäätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja\nkuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä.\nHän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:\n\n\"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne\nhukkaamaan elämäni?\"\n\nHän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen\nvallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen\nkuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen\nhovipoika ilmoitti --\n\n\"Lady Jane Grey!\"\n\nOvi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti\nhäntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla\näänellä --\n\n\"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?\"\n\nTomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi --\n\n\"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi,\nvaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa\nminun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle\nrepaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias\nja pelastakaa minut!\"\n\nNäin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja\nkohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan\nkauhun vallassa. Hän huudahti --\n\n\"Te, my lord, polvillanne? -- ja _minun_ edessäni!\"\n\nSitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa\nvaipui alas huoaten --\n\n\"Ei apua, ei toivoa. -- Nyt tulevat he kai ja vievät minut\".\n\nSill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät\nhuhut läpi palatsin. Kuiskaukset -- sillä kuiskauksia olivat ne aina --\nlensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden\npitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin:\n\"Prinssi on menettänyt järkensä!\"\n\nPian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia\nlordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki\npuhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista\noli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien\nnäiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen --\n\n\"_Kuninkaan nimessä_!\"\n\n\"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla,\neikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!\"\n\nKuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet\nkuuromykiksi yhtäkkiä.\n\nHeti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: \"Prinssi! Kas,\nprinssi tulee!\" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien\nryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen\nvierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret\naatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan\nheihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi\nhovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.\n\nHetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven\nsulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat\nseuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin\nsuuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset\nja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen\npartansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli\nyhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja\npaikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli\ntyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista,\nja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä\nsynkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui -- ja\nhänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua --\n\n\"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata\nminua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta,\njoka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?\"\n\nTom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa\nmyönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat \"minua, tuota hyvää\nkuningasta\" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja\nhän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi\nhäneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän --\n\n\"Teitäkö, _kuningasta?_ Sitten olen minä todellakin hukassa!\"\n\nTämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä\nvaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät\nhämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan\npettymyksen äänellä --\n\n\"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään\nnyt, ettei niin olekkaan.\" Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä\näänellä: \"Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve.\"\n\nTom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia\nnöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan\npelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja\nrakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen\nmieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa\nvasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän --\n\n\"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano\nettä tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?\"\n\n\"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala\nvarjelkoon!\"\n\n\"Totta, totta -- hyvä on -- ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä\nole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi\nsinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään -- eikös niin?\nJa tiedäthän myös kuka olet -- eikös niin? Ethän enää anna itsellesi\nväärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?\"\n\n\"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut\nmuuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin\nkerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän\nerehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen.\nOlen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä\nsanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!\"\n\n\"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas -- rauhoita, rauhoita\nlevotonta sydäntäsi -- sinä et tule kuolemaan!\"\n\nTom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen --\n\n\"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon\nteitä kauvan maanne siunaukseksi!\" Sitten hän hypähti ylös, käänsi\niloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti:\n\"Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!\"\nEi mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä\nkunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman\nällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: \"Saanko mä\nmennä nyt?\"\n\n\"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä\ntahdot mennä?\"\n\nTom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi --\n\n\"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen\ntuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja\nkasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja\nsiksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon\nen ole tottunut -- oi, sir, antakaa mun mennä!\"\n\nKuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi\nnousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä,\njossa oli vähän toivoa --\n\n\"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja\njärki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että\nniin olisi laita! Tehkäämmepä koe.\"\n\nSitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti\nsamalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja\ntohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi --\n\n\"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se\nnäyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan\nsekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?\"\n\nLääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi --\n\n\"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet\noikein.\"\n\nKuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin\nmainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla --\n\n\"Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän.\"\n\nHän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa,\naivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten\nsanoi hän arasti --\n\n\"Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella.\"\n\nKuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä\navustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen --\n\n\"Älkää häiritkö minua -- se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa\nminut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä\nhäirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet\npian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä\". Sen perästä\nkääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset\nsalamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi --\n\n\"Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän\nei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen\ntehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa\nja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa\nhänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä\npalajaa.\" Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: \"Hän\non mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen;\nja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa\nnyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän\nkapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on\nvedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda -- minä palan: tämä suru\nkalvaa voimaani... Kas niin, ottakaa pikari pois... Tukekaa minua.\nKas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat\nkertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas,\nolen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen\narvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla\ntarpeellisiin toimiin, my lord Hertford.\"\n\nYksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä\nja sanoi --\n\n\"Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin\nperintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein\nsopivaa, että syytetty --\"\n\n\"Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko\ntämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa?\nOnko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden,\nettä valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa -- joka on vapaa petturin\ntahrasta -- vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan\nkautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in\ntuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava\nuppiniskaisuudestaan!\"\n\nLordi Hertford vastasi --\n\n\"Kuninkaan tahto on laki\", ja nousten seisaalle meni hän entiselle\npaikalleen.\n\nVähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi --\n\n\"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin ... mitä sä pelkäät? Enkö mä ole\nsun rakas isäsi?\"\n\n\"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja\narmollinen herra; se on todellakin totta. Mutta -- mutta -- se surettaa\nminua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja --\"\n\n\"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että\nsydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt,\nsillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on\nsinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen\nsijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt,\nprinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden.\"\n\n\"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka\nkauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?\"\n\n\"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta\ntaas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini\ntuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi\nHertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on\nsiksi palannut.\"\n\nSynkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause\njakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen.\nVielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: \"Prinssi, prinssi\ntulee!\"\n\nHänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui\nkumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi\ntodellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen\nhäkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi\nhänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.\n\nJa minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan\nNorfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta\nsilmät tuijottivat nuhdellen häneen.\n\nHänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus\noli niin synkkä!\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nTom saa opetusta.\n\n\nTomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin\nistumaan -- mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli\nvanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän\nrukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka\nsohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen\n\"enonsa\" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan --\n\n\"Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole\nsopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne.\"\n\nLordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän --\n\n\"Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii\nvaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa\nkaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord\nHertfordia ei?\"\n\nHuomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli\nmenetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin\nkädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt\nparempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi\nlordi St. John --\n\n\"Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä\nvaltiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata\nheikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes\nkaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa\nkenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin\nsuuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa\nja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä\nkunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja\ntavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta\nsynnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut\nesiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista;\nhänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne\nkasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan -- ja missä hän ei onnistuisi,\ntulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla\ntavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa\ntilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee\ntehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta\nniiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa\nasiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka\nkuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa\nkäytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen\nkuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen\nkuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa\npian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään\nsuojaansa.\"\n\nLordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi\nnöyrästi --\n\n\"Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai\nsovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen.\nKuningasta täytyy totella.\"\n\nLordi Hertford sanoi --\n\n\"Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista\nvakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista\nkorkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella,\njott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa.\"\n\nTomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat\ntulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina\ntarkkaavan häntä. Lordi sanoi --\n\n\"Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta --\nmutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo\nterveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon\nhänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän\nkuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?\"\n\n\"Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani\",\nsanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.\n\nTällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi\nlordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti\novelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella\näänellä --\n\n\"Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa\ntai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää -- se on\nteitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku\nseikassa.\"\n\nSillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan --\n\n\"Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa\ntoivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte -- _olkaa muistavinanne_\nkaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon\nmuuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän\nleikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä\nmuutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? -- ja\nteidän enonne?\"\n\nTom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa,\nsillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli\nhän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn\nmukaan.\n\nHuolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten\nkesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin\nheittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä\nkykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin\nhienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla,\njotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin\nsattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja\nsäikähytti häntä kysyen:\n\n\"Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my\nlord?\"\n\nTom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri\nänköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui\npuheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen\nkohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia\nvaikeuksia ja olemaan valmiina niihin --\n\n\"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa\nkuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa\nkuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?\"\n\nTom mumisi jotakin, joka voi käydä myöntymyksestä, mutta tunsi\nastuneensa vaaralliselle pohjalle. Hetkisen perästä kerrottiin, että\nTom ei tulisi lukemaan mitään lähimmässä tulevaisuudessa, johon\npikkuinen Lady huudahti --\n\n\"Se on vahinko, suuri vahinko! Teillä oli niin suuri menestys. Mutta\nodottakaa vain maltilla parempaa aikaa; siihen ei ole kauvas. Te\ntulette olemaan yhtä oppinut kuin teidän isänne ja tulemaan mestariksi\nyhtä monessa kielessä kuin hän, hyvä prinssini.\"\n\n\"Mun isäni!\" huudahti Tom, hetkeksi aivan poissa roolistaan. \"Minä\nuskon, että hän tuskin osaa puhua omaansakaan niin, että kukaan muu\nkuin sika, joka piehtaroipi lätissään, voi häntä ymmärtää; ja mitä\ntulee hänen oppiinsa muuten, niin -- --\"\n\nHän katsahti ylös ja huomasi vakavan varoituksen lordi St. Johnin\nsilmissä.\n\nHän hillitsi itseään, tulipunaisena, ja jatkoi sitten hiljaisella ja\nsynkällä äänellä: \"Oi, mun tautini kiusaa minua taas, ja mun ajatukseni\najelehtivat. Minä en tarkoittanut mitään loukkaavaa kuninkaalle.\"\n\n\"Me tiedämme sen, sir\", sanoi prinsessa Elisabeth, tarttui \"veljensä\"\nkämmeneeseen, jonka hän kunnioituksella ja hellyydellä painoi omiensa\nväliin; \"älkää olko levoton tässä kohden. Vika ei ole teissä, vaan\nteidän taudissanne.\"\n\n\"Te olette laupias lohduttaja, armas lady\", sanoi Tom kiitollisena, \"ja\nmun sydämmeni manaa minua kiittämään teitä siitä, jos rohkenen.\"\n\nKerran ampui pikkuinen veitikka lady Jane helpon kreikkalaisen lauseen\nTomiin. Prinsessa Elisabethin sukkela silmä havaitsi kuitenkin heti\nampumataulun otsan kirkkaasta valkeudesta, että laukaus oli mennyt ohi;\nhän lähetti sen tähden täydelleen levollisena oikein yhteislaukauksen\nsointuvalla Kreikan kielellä Tomin avuksi ja käänsi sen perästä suoraa\npäätä puheen toisaalle.\n\nAika kului ylimalkain miellyttävästi ja samalla jotakuinkin tasaisesti.\nPahkat ja hietasärkät kävivät yhä harvinaisemmiksi, ja Tom kävi yhä\nlevollisemmaksi, nähdessään miten kaikki olit suloisen taipuisat häntä\nauttamaan ja peittelemään hänen erehdyksiänsä. Kun kävi selville, että\npikku ladyt tulisivat seuraamaan häntä lordmayor'in pitoihin sinä\niltana, niin hänen sydämmensä paisui huojennusta ja iloa, sillä hän\ntunsi, ettei hän olisi ilman ystävittä nyt, kaiken tuon vierasjoukon\nseassa, samalla kun tuntia ennemmin ajatus heidän mukana-olostaan olisi\nvaikuttanut kovan kauhun hänessä.\n\nTomin molemmat suojelusenkelit, nuo kaksi lordia, eivät olleet niin\nlohtuneet tästä puhelusta kuin muut osalliset. He tunsivat itsensä\nikäänkuin heidän olisi luotsattava suuri laiva vaarallisen väylän\nläpi; heidän täytyi aina olla varoillansa, eikä virka tuntunut\nlapsenleikiltä. Kun sen tähden viimeinkin ladiein visiiti oli\nkulumassa loppuun ja lordi Guilford Dudley ilmoitettiin, huomasivat\nhe, ettei heidän hoidokastansa ainoastaan ollut kylliksi koeteltu\ntäksi kertaa, vaan myöskin, ett'eivät he itse olleet paraimmalla\ntuulella kääntääksensä laivaansa ja alkaaksensa tuon vaivaloisen matkan\nuudestaan. Niin he siis kunnioittavimmin pyysivät Tomin ilmoittamaan\nestettä, minkä hän olikin sangen iloinen tekemään vaikka olikin\nnähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla\nhänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy\njuhlaan.\n\nPuhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota\nTom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi\nhälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina\nkekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella\nystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi --\n\n\"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?\"\n\nTom sanoi --\n\n\"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he\nmielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin\nantaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä\nvallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän\nolonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän\nkanssanne!\" Sitten hymyili hän itsekseen: \"Se ei ole turhan takia\nkuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja\nsamalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he\nkoristavat ja kaunistavat puhettansa!\"\n\nKun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan\nuupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi --\n\n\"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin\nloukkoon lepäämään?\"\n\nLordi Hertfort sanoi --\n\n\"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän\non totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän\ntäytyy pian lähteä City'iin.\"\n\nHän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn\npyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin\nheti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen\nliikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa\noli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi\ntoiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.\n\nHeti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät\njalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin\ntoinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän\ntehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan\nitse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi\nhän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: \"Susi\nvieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani\nmyös.\" Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho\nviimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian\ntäynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut\nlähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä\nlailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle\n-- ja heille myös.\n\nTomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden\nkesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen\nedestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John --\n\n\"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?\"\n\n\"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni\npoika on hullu -- hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on\nhän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!\"\n\n\"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään\nepäilyksiä siitä, että -- -- -- että -- -- --\"\n\nPuhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa\narkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä,\nkatsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui --\n\n\"Puhukaa suunne puhtaaksi -- eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta\nkuin minä. Epäilyksiä mistä?\"\n\n\"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat\nmielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta\npyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta,\nettä mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? --\neikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia\nvieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa _eroitus_, joka erittäin\nesiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa\nennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi\nviedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen\ntottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat\nhänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka\nja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan\nhelpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa\nlämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän\nole mikään prinssi, ja siksi --\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko\nunohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen,\njos kuuntelen teitä.\"\n\nSt. John kalpeni ja kiirehti lausumaan --\n\n\"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle\ntämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta\nenään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä\nkalua.\"\n\n\"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei\ntäällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin\nlausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika;\neikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa\ntutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa\nkaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä,\nja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley,\ntultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän\noli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen,\njopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä\nolevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut\nkenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi\nvoisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on\ntodellinen prinssi -- tunnen hänet hyvin -- ja hän on ennen pitkää\noleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän\nseikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut.\"\n\nHetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä\nvirhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli\nvahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet\nsitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas\npitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja\nmitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein\nalkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen --\n\n\"Joutavia, hän _on_ prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että\nvoi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin\novat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin,\nniin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla\nviskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta,\nhulluutta!\"\n\nHeti sen jälkeen sanoi hän --\n\n\"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin _se_\nolisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty\npetturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas,\nprinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi _kieltänyt_ tämän arvonsa ja\nväitellyt tätä ylennystään vastaan? _Ei!_ St. Swithin'in sielun kautta,\nei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nTomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.\n\n\nVähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta\nmääräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna\nyhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista,\nkauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella\nkomeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi\nkatettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja\nkaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi,\nsillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia\npalvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi\nheti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta\nhäntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan\nhänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan\npitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin\njuomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä\nedelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa\nWalesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä\nmaistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi,\ntulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana\nlisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan\nvirkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten,\njolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut\nniinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi\nsitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput\novatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra,\noli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän\noli -- sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi\nTomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi\nSuur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi\nnäitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta\nhe eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom\nsentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.\n\nKaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli\nsatunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää\nkaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä \"oikut\" olivat pian heidän\nnähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä\nsuinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen\nprinssinsä sillä lailla iskettynä.\n\nTom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään\nnauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli\nruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se\nhyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti --\n\n\"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan.\"\n\nPerinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden\nosoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.\n\nTom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi,\nmitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä\njotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa\neikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä\nvastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä.\nLopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei\nkenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta\nseuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan\nkovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli\nsaanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt\nnyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä\nhetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen\nnippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi\nosoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä,\nsitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen\nsilmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät\ntietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena --\n\n\"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti.\nMitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen,\nsillä en totta maar kauvan voi tätä kestää.\"\n\nEi kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja\nkatsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli\nvastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri,\neikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä\nsen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut\nketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren\nulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua.\nAh! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa.\nKuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo\nvierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili\napua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi\nitselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen,\njos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta\ntaakkaa raappimalla itse nenäänsä.\n\nAterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään\nsuurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla\nhänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen\nRuokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen\ntarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten\nkohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen\nperästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi --\n\n\"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole\nkylliksi karvasta.\"\n\nTämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet\nhänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään\nnaurutuulelle.\n\nTomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä\ntietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun\nhovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet\nsilmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei\nkukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.\n\nOmasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen\nkabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen\nkoukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta\nteräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla\nkaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma\n-- sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom\npani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset\nesineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo\nhetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää\nyritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka\nhän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne\nsuuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten\nkiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis\npani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa\npähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran,\nsiitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi.\nKun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin\nhoukuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja\nEnglannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas\nkallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä\ninnolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKysymys sinettimestä.\n\n\nKello viiden aikaan heräsi kuningas Henrik VIII virkistämättömästä\nunestaan ja mumisi itsekseen: \"Levottomat unet, levottomat unet!\nMinun loppuni lähenee nyt; sen sanovat minulle nämä varoitukset, ja\nmun hiljenevä valtasuoneni sen vahvistaa.\" Heti sen jälkeen leimahti\nsalaman tuli hänen silmästään, ja hän hyrähti: \"En tahdo kuitenkaan\nkuolla, ennenkun _hän_ on mennyt edelle.\"\n\nHänen aateliset palvelijansa huomasivat hänen olevan valveilla, ja\nyksi heistä kysyi hänen tahtoansa lordkanslerin suhteen, joka odotti\nulkopuolella.\n\n\"Laskekaa hänet sisään, laskekaa hänet sisään!\" huudahti kuningas\nmalttamattomasti.\n\nLordkansleri astui sisään, polvistui hänen vuoteensa viereen ja sanoi --\n\n\"Olen vienyt määräyksen, ja valtakunnan päärit seisovat nyt, kuninkaan\nkäskyn mukaan, juhlapuvussaan parlamentin aidakkeen edessä, jossa he,\nvahvistettuaan Norfolkin herttuan tuomion, alamaisuudella odottavat\nteidän majesteettinne enempää päätöstä asiassa.\"\n\nKuninkaan kasvoissa välkähti raivoisa riemu. Hän sanoi --\n\n\"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini\neteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka\npelastaa minut -- --\"\n\nHänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen\nposkiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen\ntyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä --\n\n\"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian\nmyöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta\njoutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä,\nkoska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille\nvaltuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä,\nja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee\ntaas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä\niloita.\"\n\n\"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä\nvoin välimmiten ryhtyä toimeen.\"\n\n\"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?\"\n\n\"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa\nkaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään\nkäytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi\nkäyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla.\"\n\n\"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt... Mutta mihin minä sen\npanin?... Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini\non tahtonut minut pettää -- -- Se on merkillistä, merkillistä -- --\"\n\nKuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon\ntuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa\nmihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja\ntarjosi tiedoksi --\n\n\"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea\nilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te\njätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin\nkäsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun -- --\"\n\n\"Totta, aivan totta!\" keskeytti kuningas. \"Noutakaa se! Joutukaa, aika\nrientää!\"\n\nLordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin,\nhuolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen --\n\n\"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja\nja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin\nonneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on\nvastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä\nasiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista\nja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän\njonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut\n-- --\"\n\nHuokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä\nsanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään --\n\n\"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen\npäällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä\nkohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla\nvanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle\nrauhaa.\"\n\nHän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken\npäästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen,\nkunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla\nhänen kasvojaan punasi vihan vimma --\n\n\"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti\ntule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava\nlepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!\"\n\nKansleri vapisi ja vastasi --\n\n\"Hyvä majesteetti, rukoilen armoa! Odotin vain sinetintä.\"\n\n\"Oletko sä menettänyt järkesi, mies? Pieni sinetin, jonka mä muinoin\naina otin mukaani ulkomaille, on minun aarreaitassani. Ja koska suuri\nvaltakunnan sinetin on hukassa, eikö tämä kelpaa? Ootko sä menettänyt\njärkesi? Saat mennä! Ja kuule nyt: älä tule takaisin, ennenkun sulla on\nhänen päänsä mukanas.\"\n\nKansleri parka oli nopsa poistumaan tästä vaarallisesta seurasta.\nKomitea ei liioin hukannut aikaansa, vaan antoi kuninkaallisen\nvahvistuksen tuon orjamaisen parlamentin työlle ja määräsi huomispäivän\nensimmäisen Englannin päärin, tuon onnettoman Norfolkin herttuan\nmestauspäiväksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nJuhlakulku joella.\n\n\nKello yhdeksän illalla loisti laaja joenpuoleinen osa palatsista\nhäikäisevästä valosta. Joki itse oli, niin kauvas kuin silmä\nkannatti City'in päin, niin tiheästi peitettynä soutuveneillä ja\nhuvialuksilla, kaikki koristettuina värillisillä lyhdyillä ja aaltojen\nhiljaisesti tuudittamina, että joki oli hehkuvan, äärettömän puutarhan\nkaltainen, jonka kukkasia kesätuuli hiljaa liikutteli. Suuri terassi\nkivipenkereineen, joka johti alas jokeen ja oli kylliksi tilava\nsaksalaisen ruhtinaskunnan koko armeijalle heilua, se kelpasi nähdä,\nrivineen kuninkaallisia partuskamiehiä loistavissa tamineissa ja\njoukkoineen kalliisti puettuja palvelijoita, jotka juoksivat ylös alas,\nedestakaisin valmistuksien hommissa.\n\nNyt annettiin eräs komento, ja heti katosi jokainen elävä sielu\npenkeriltä. Ilma kävi oikein raskaaksi odotuksen ja jännityksen\nhiljaisuudesta. Niin kauvas kuin silmä kantoi, saattoi nähdä\nihmislaumojen nousevan veneissä, varjostavan silmiään lyhtyjen ja\nsoihtujen valosta ja tarkkaavan palatsia.\n\nJono, jossa oli neljä- tai viisikymmentä huvialusta, laski ylöspäin\nrappusiin. Ne olit rikkaasti kullatut ja niiden korkeat keulat ja perät\nkaunistetut taiteellisilla veistoksilla. Muutamat näistä veneistä\nolit koristetut lipuilla ja viirikkeillä, toiset, kultakankailla\nja verhoilla, joissa oli koruompeloituja vaakunakilpiä; toiset\ntaasen silkkilipuilla, joissa oli lukemattomia pieniä kulkusia,\njotka päästelivät hillittyjä säveliä iloisaa soitantoa joka kerta\nkun tuulenviimat välähtelit lipuissa; toisilla, joilla oli vielä\nkorkeampi vaatimus, ne kun kuuluivat aatelisille prinssin lähimmässä\nympäristössä, oli laitansa ihailtavasti kaunistettu kilvillä, joissa\nvaakunat loistivat tuhansin sätein. Jokaista valtiovenettä hinasi\ntenderi. Paitsi soutajia oli joka tenderissä joukko aseenkantajia\nkiiltävissä kypärissä ja rintahaarniskoissa sekä soittokunta.\n\nOdotetun juhlakulkueen etujoukko, komppania partuskamiehiä, ilmestyi\nnyt suurelle portille. \"Ne olit puetut musta- ja ruskeajuomuisiin\nhousuihin, samettilakkeihin, joiden sivuissa oli hopearuusuja,\nköltereihin ruskeanpunaisesta ja sinisestä verasta, jotka oli\nkoristettu sekä edestä että takaa kolmella kultaan kudotulla\nhöyhenellä, prinssin vaakunalla. Heidän partuskasauvansa olit\npeitetyt tulipunaisella sametilla, kiinnitettynä kultanauloilla, sekä\nkoristetut tupsuilla. Jakautuen oikealle ja vasemmalle, muodostivat he\nkaksi pitkää riviä, jotka ulottuivat palatsin portilta veden reunaan\nsaakka. Paksun, raitaisen kankaan eli maton käärivät sitten auki ja\nasettivat alas näiden rivien väliin prinssin kulta- ja purppurapukuihin\npuetut palvelijat. Kun tämä oli tehty, kaikui sisältäpäin torvien\nalkusoitto. Vilkas vastine vyörähti soittokunnilta veden päällä, ja\nkaksi marsalkkaa, valkoiset airueensauvat kädessä, astui hitailla\nja juhlallisilla askelilla portista. Heitä seurasi upseeri pitäen\nkansalaissauvaa, hänen perästään tuli toinen kantaen City'n miekkaa;\nsitten useampia virkamiehiä City'n suojeluskunnasta, täydessä\nparaatipuvussa ja kunniamerkkeillä hihoissaan; sitten sukkarihman\ntähtikunnan marsalkka airuetakissaan; sitten useampia ritaria Bathin\ntähtikunnasta, jokaisella valkoinen nauha hihoissaan; sitten esquirit;\nsitten tuomarit tulipunaisissa puvuissaan ja lakeissaan; sitten\nEnglannin lordkansleri tulipunaisessa kaapussaan, joka oli auki edestä\nja reunustettu oravannahoilla; sitten lähetyskunta kaupunginvanhimmista\npunaisissa vaipoissaan; ja sitten päämiehet muutamista ammattikunnista,\nheidän juhlapuvuissaan. Nyt tuli kaksitoista Ranskan herraa\nloistavissa puvuissa, se on: valkoisissa, kullalla ripsoitetuissa\ndamastiröijyissä, lyhyissä, punaisissa samettivaipoissa, jotka oli\nreunustettu orvokinvärisellä taftisilkillä, ja lihankarvaisissa\npolvihousuissa; ja he astuivat rappusia alaspäin, he kuuluivat Ranskan\nlähettilään seurueeseen, ja heitä seurasi kaksitoista herraa Espanjan\nlähettilään saattojoukosta, puettuja mustaan samettiin ilman mitään\nmuuta koristusta. Niiden perästä tuli useampia Englannin aatelismiehiä\nseurueineen.\"\n\nUusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo\nsittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos,\npuettuna \"takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan\ntulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella\nverkolla päällystetty.\" Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen\npäähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin,\nkallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto\nkaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: \"Tie auki korkealle\nja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!\" Korkealle\nilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä,\nja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan\ntuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi\nnähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.\n\nHän oli \"loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli\nvarustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä\njalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä\nvaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella\nhöyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä\nhelmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla.\nHänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten\nruhtinasten ritarikuntain merkkiä;\" ja missä ikään valo sattui häneen,\nsalamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä\nviheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja\ntottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nPrinssin vastukset.\n\n\nJätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal\nCourtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä.\nAinoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan\nvanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä\nkuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan\nvapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes\nJohn Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa\nsiemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja\nsänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan\nranteeseensa. Canty ärjäsi --\n\n\"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi\"\n\nTammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle\nvaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä\nyksinään pimeässä. -- Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän\npienen välikohtauksen häiritä huviaan.\n\nKohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli\nsuljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa\nkoetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja\nasukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo\nistuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka\nolit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin.\nToisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa\nsiirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle --\n\n\"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua,\nennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi\nmiten tahot. -- Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta,\njollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?\"\n\nTämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän\nheitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen --\n\n\"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua\npuhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen\nEdward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu.\"\n\nTämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja\nmelkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä\nhämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen\nmäärään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli\nvaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa\nruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen\ntieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen --\n\n\"Oi, Tom raukka, poika raukka!\"\n\nÄiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen\nja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden.\nSanoi sitten --\n\n\"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt\nsurullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti\npuuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut\näitisi sydämmen.\"\n\nPrinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi --\n\n\"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole\nmilläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun\nisäni, antaa heti hänet takaisin sinulle.\"\n\n\"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa\nkuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä.\nRavista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt\nmenoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja\nrakastaa sinua?\"\n\nPrinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti --\n\n\"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta\nminä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen.\"\n\nVaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen\nsilmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.\n\n\"Antaa pelin jatkua!\" huusi Canty. \"Mitä? Nan! -- mitä? Hei! Onko\nteillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas\npolvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!\"\n\nHän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti\nrukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi --\n\n\"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen\nmielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua.\"\n\n\"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä\nvoimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin.\"\n\nTämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa\nafääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen --\n\n\"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin\nomistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, -- kaikki nämä rahat puolvuoden\nhyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla\nkerjuullasi.\"\n\nPrinssi sanoi --\n\n\"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä\nolen kuninkaan poika.\"\n\nAika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti\nhänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa\nvasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista\nja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa,\nmutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi\ntempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen --\n\n\"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen\ntäyttää tahtonsa minuun yksinään.\"\n\nTämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa\nkävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä\noikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä\nselkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.\n\n\"Nukkumaan nyt kaikki tyyni\", sanoi Canty. \"Minä oon väsynyt tähän\nhuvitukseen.\"\n\nKynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin\nCanty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan,\nryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet\nhellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin\nhänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä,\nkuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen\nkorvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta\npojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, -- ainakin\nmitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu\nvaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja\nhän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja\nkäski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi,\nettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja\nuhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu \"hulluuteensa\" särki\nvaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa\nvasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.\n\nVaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä\nnousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin\nkäsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä,\nhullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut\nkertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen\nvaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika\ntodellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä\nhulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja\nsuruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei\ntahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi\nhäntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä\ntiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän\nsaisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka\nselvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja\nsillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No\nniin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden\nhän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä\ntuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada\ntoimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa\nperästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki -- ei mikään\nkoetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään\nepätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän\noli kiduttanut päätänsä turhaan -- näytti selvältä, että hänen täytyi\njättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen\nmielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja\nhän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli\nsitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto,\njommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus\nantoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset\nvaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän\ntoimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän,\nmumisten itsekseen: \"Jos vain olisin nähnyt hänet _silloin_, olisin\ntietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti\nhänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai\naatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä,\nniinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet,\nkätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella -- olen sen nähnyt sata\nkertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen\nsen tietävä?\"\n\nTällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää\nkädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin\nhengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän\nkynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään\nlattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo\nselälleen -- mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.\n\nVaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan,\nmutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa\njälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti\nitsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että\nhänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen,\nmutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? \"Ei,\" sanoi vaimo, \"hänen\n_kätensä_ eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole\nvoineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!\"\n\nJa kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut\nennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa\ntuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan -- sen pettäminen oli\nepäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan\nvielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla -- samoilla\ntuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni\nnukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: \"Mutta minä en voi hänestä\nluopua -- en, en voi, en voi -- hän _on_, kun onkin, poikani.\"\n\nKun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat\nvähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava\nväsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään\nuneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut.\nSillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa\nalkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla.\nHän mumisi --\n\n\"Sir William!\"\n\nJa hetkisen perästä --\n\n\"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen\nuni mitä koskaan -- -- -- Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani\nkerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä\nainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat\npalkk -- --\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. \"Ketä sinä\nkutsut?\"\n\n\"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?\"\n\n\"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen\nunohtanut! Sinä et ole viisas -- poika raukka, sinä et ole viisas; oi,\netten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän,\npidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!\"\n\nHämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto\nkangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä,\nja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja\nvalittaen --\n\n\"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!\"\n\nKerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli\nkarkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei\nhän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen\nkansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu\nrääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin\nroistoväki ja varkaat.\n\nKesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista\nja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.\nJohn Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi --\n\n\"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?\"\n\nÄäni ulkoa vastasi --\n\n\"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?\"\n\n\"En, en tiiä enkä huoli tietää.\"\n\n\"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on\npako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi,\nisä Andrew!\"\n\n\"Jumal' avita!\" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä\näänellä: \"Ylös joka sorkka ja paetkaa -- tai jääkää tänne kuolemaan!\"\n\nTuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla\nja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni\nranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle\nhiljaisella äänellä tämän varotuksen --\n\n\"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä\notan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s'\non sanottu!\"\n\nMuulle perheelle rähisi hän seuraavaa --\n\n\"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa\nLondonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen\nliinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki\nmuut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin.\"\n\nTähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen,\neikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi,\ntanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli\npitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi,\nylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa,\nSouthwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti\nvärillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti\npilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella\nlumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla\nnähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.\n\nJohn Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi\npaluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa\nnielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he\nerillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn\nseurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän\nsykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies,\nmelkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi\nkylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies\npaiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen --\n\n\"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas\nja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?\"\n\n\"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun,\" vastasi Canty raa'asti;\n\"ota pois kätes ja anna mun mennä.\"\n\n\"Jos oot sillä tuulella, niin _et pääse_ ohi, ennenkus oot juonut\nWalesin prinssin maljan; tiedä se,\" sanoi lossimies ja salpasi\npäättävästi hältä tien.\n\n\"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!\"\n\nToisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat --\n\n\"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja,\nmuuten hän heitetään ruoaksi kaloille.\"\n\nNiin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui\nkiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua\nservietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan\njärjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään\nmaljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä\ntavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin\nkäden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi,\nkun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä\naaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet\nAtlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.\n\nHyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa,\nhuolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen\nseikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen\nsijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen,\nettä köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän\nedullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.\n\nSenpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana -- etsiä\ntie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi.\nHän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa\nsielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin\nja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita\nsiihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nGuildhall'issa.\n\n\nKuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti\nkulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti\nvalaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä\nsoittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City\nlepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä\nkokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu,\nkirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen\noli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle\nilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä\nrannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen\nlakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.\n\nTom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit\nnämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista\nja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään,\nprinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.\n\nTultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä\nmyöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna\ntaloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta,\njotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui\nviimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn\nkeskipaikkaan.\n\nTom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden\nkautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall\nStreet'iä pitkin Guildhall'iin.\n\nTomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla\njuhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut\nkultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset\nvietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa\nsalissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja\nkantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli\npalvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän\ntuoliensa taakse.\n\nAlimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn\nkunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin\nkeskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog,\nkaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo\naikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten\nkuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava\nkyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla,\nja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua\nkuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.\n\nRuokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan --\nja hänen kanssaan koko seurakunta -- ja hän joi komeasta kullatusta\nastiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni\nlady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.\n\nKeskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita\nkuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina\npäivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen\najan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:\n\n\"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi,\njotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla\njauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he\nolit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa\nnuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen\nkreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli\nreunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista\noli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli\nharmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa\nkengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän\nperästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan\nviisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu\nkaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla\npunottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja\npunaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu\nPreussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut\npunaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla,\nmustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen _mörkö_. Sitten lemmenlaulajat,\njotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt\ntanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella.\"\n\nJa samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä\n\"villiä\" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit\nkaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, -- samalla\nseisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa\noikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja\nvaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli\nhirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan\nja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää.\nTuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan,\närsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon.\nHarmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja\nuhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli,\nja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan --\n\n\"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen\nWales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä,\nilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin\nminä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!\"\n\n\"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo\npoika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas;\nja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä\nkuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla\nhäntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden\nkurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä.\"\n\nPuhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja\nryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa\nolit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden\nkultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa\noli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan\noli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen\nvyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa;\nhänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi.\nTämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja\nirvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: \"Kas siinä toinen prinssi!\"\n\"Piä suus, kenties on hän vaarallinen.\" \"Voi kuinka hän mulkoilee --\nka hänen silmiään!\" \"Ottakaa poika hältä pois -- hevoslampeen hänen\npentunsa!\"\n\nHeti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen\najatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka\ntupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen\nlitteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: \"tappakaa\nse koira! tappakaa! tappakaa!\" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka\nvetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen\npitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne,\nmutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti\nvihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään,\nhänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien\ntoitotus ja ääni huusi: \"Tie auki kuninkaan lähettiläälle!\" ja joukko\nratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat\njaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian\nturvassa vaarasta ja väkijoukosta.\n\nPalatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien\nremuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli\nhiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni -- tuon kuninkaan lähettilään\nääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä\nkuulteli.\n\nLoppusanat, juhlallisesti lausutut, oli --\n\n\"Kuningas on kuollut!\"\n\nKuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille.\nHetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen,\nkädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti\njyskyttävän kartanoa --\n\n\"Kauvan eläköön kuningas!\"\n\nTom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän\nnäytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin\nhänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen\nkasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord\nHertfordin korvaan --\n\n\"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä\nnyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi\noikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään\nnousisi minua vastustamaan?\"\n\n\"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun\nhallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas --\nteidän sananne on lakia.\"\n\nTom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen --\n\n\"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden\nlaki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää\nToweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole\nkuoleva!\"[4]\n\nNämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa\nsuuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen\nihastushuuto remahti --\n\n\"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPrinssi ja hänen pelastajansa.\n\n\nNiin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta,\npoikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän\ntiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin\nsiltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä\nlujasti kiinni prinssin -- ei, vaan kuninkaan -- ranteesta. Tuo mahtava\nuutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta:\n\"Kuningas on kuollut!\" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän\nraukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi\npaikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet;\nsillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena\nmuille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi\nhänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi\nhän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi\nkappaleeksi tämän matoisen maan päällä -- silloin toinen roima huuto,\nkuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: \"Kauvan eläköön\nkuningas Edward Kuudes!\" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen\nlävitsensä sormen päihin saakka. \"Ah\", ajatteli hän, \"kuinka suurelta\nja eriskummaiselta tämä tuntuukin -- _minä olen kuningas_!\"\n\nMolemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi\nsillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta,\nja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana\nvaltakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin\npuolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja\nperheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen\nrannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan;\nsillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat\nrihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa\nja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen\n-- Londonia ja Southwark'ia -- hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta\nmuuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin\nsanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka\noli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit\nporoporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja\noli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä -- ja kaikki\nheidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti\nylimyskuntansa -- hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja\nmuita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä\nviisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren\nhistorian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina\npuhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit\npitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa\noli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi,\ntietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä,\nvanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään\nmihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset\nihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva,\njoka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen\nhirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine\nastuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja\nettä he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin\nitse asiassa -- tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme --\nkun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa;\nsillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa\npitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.\n\nIhmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla,\nkävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia\nkertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta\nseitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta\nsängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei\nvoinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin\nkamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni\nhän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja\nvaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden\nloiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen\nkuuluessa sen päältä.\n\nNiinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta\n\"kuvaavia oppituntia\" Englannin historiassa sen lapsille -- nimittäin\nmainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit\nlävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me\npoikkesimme aineestamme.\n\nHendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään\novea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni --\n\n\"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste.\nJa jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän\noottaa, hunsvotti!\" -- ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.\n\nMiles Hendon astui väliin, sanoen --\n\n\"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas.\nMitä sinun tulee poikaan?\"\n\n\"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän\nminun poikani.\"\n\n\"Se on valetta!\" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.\n\n\"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni\npääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai\nei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja\nherjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni.\"\n\n\"Minä jään, minä jään -- min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja\ntahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan.\"\n\n\"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista.\"\n\n\"Sepä piru olis!\" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan;\n\"väkisen minä hänet -- --\"\n\n\"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan\nsinut!\" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan.\nCanty peräytyi. \"Muista nyt mitä mä sanon,\" jatkoi Hendon, \"minä otin\nsuojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi\nrääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt,\nettä mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot\nhänen isänsä tai et -- ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen\nkengissä -- niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle\nkuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja\njoutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole\nhemmotteleva luonnostani.\"\n\nJohn Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä\nväkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin\nhuoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös.\nSiellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja\nmuutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli\npari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja\npani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut\njaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi\naamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi\nunentohrussaan --\n\n\"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu,\" jonka perästä hän\nvaipui kohdastaan syvään uneen.\n\nHymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen --\n\n\"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen\nkortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella,\nkuin olisit ne hänen omansa -- sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai\n'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan\nsanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä\ntahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on\nhänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon\nolla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti\nhäneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan\nryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille\nhalveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä\non sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon\nhäntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen\nvanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi\nhäväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian\nruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä.\"\n\nHän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä\nosanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli\ntakertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen\nväristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi --\n\n\"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman\npeitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä\nmä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin\nvuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua.\"\n\nHän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään,\nriisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: \"Minä olen tottunut\npurevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa\" -- ja\nsitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen\nvertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen --\n\n\"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi;\nse olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in\nprinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi,\nvaan kuningas -- mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen\npäähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään\nkuninkaaksi... Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä,\njoina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni,\nniin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa\nminun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä,\nvanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh -- ei, ennen mä\nmuserran veikkoseni pääkallon, kuin annan _hänen_ sekaantua asiaan, tuon\nkettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään -- ja suoraa\npäätä.\"\n\nPalvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti\npienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä\najatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella\nitseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka\näkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten\ntuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi\nhuoaten: \"Oi onnetonta, untahan näinkin vain.\" Sitten huomasi hän Miles\nHendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt\nhänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:\n\n\"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta\nottakaa nyt tämä yllenne -- minä en tarvitse sitä enään.\"\n\nSitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä\nodotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:\n\n\"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan\nlämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta\noikein aika miehen taas, usko pois!\"\n\nPoika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria\nvakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa\nvähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:\n\n\"No, mikä nyt on?\"\n\n\"Hyvä sir, tahdon pestä.\"\n\n\"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen\njoutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja\naivan niinkuin omassa pirtissäsi.\"\n\nPoika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran\nkaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon\ntuli tuiki hämilleen. Hän sanoi --\n\n\"Jumala varjelkoon! mikä sun on?\"\n\n\"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!\"\n\nHendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi\nitsekseen: \"Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista.\" Sitten kävi\nhän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä\njäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: \"Tulkaa\n-- pyyhinliina!\" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan,\nihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään\nmuistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja\nhänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis\nsyömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen\ntuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi --\n\n\"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?\"\n\nTämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi\nitsekseen: \"Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan!\nse on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut\nkuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan _kuningas!_ No,\nolkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei\nole neuvona -- olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut\nToweriin!\"\n\nJa huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä,\nasettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla\nhovikeikarin tavalla kuin osasi.\n\nKuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden\njäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa\ntuli halu haastella. Hän sanoi: \"Muistaakseni te sanoitte nimenne\nolevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?\"\n\n\"Niin on nimeni, Sire,\" vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen:\n\"Jos minun _pitää_ mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy\nmun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en\nsaa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu\nnäyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain\nvahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni.\"\n\nKuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi:\n\"Mielin tuntea sinut -- kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin\njalolta mieheltä ja niin ylevältä -- oletko aatelismies?\"\n\n\"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni\non paronetti -- pienempiä lordia ritarikunnasta[5] -- sir Richard\nHendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä.\"\n\n\"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka -- kerro mulle historiasi.\"\n\n\"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties\nse paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard,\non sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun\npaitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur,\nsielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja\nmieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen\n-- oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen\nkymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin -- kypsä rutkale\nyhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur\nkaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith,\nserkkuni -- hän oli silloin kuudentoista -- kaunis, lempeä tyttö,\nkreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen\nperijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua.\nMutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei\ntahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä\ntoista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti\ntoivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä\nmeidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka\nhän sanoi rakastavansa häntä itseään -- mutta s' olikin hänen tapansa\nsanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa\nvaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten\nei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja\nuskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä.\nNämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan\npuolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja\ntaivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan -- ja nämä\novat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan\nitseänsä. Minä olin hurja -- niin, totta puhuakseni _hyvinkin_ hurja,\nmutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa\nmuille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin\nsiin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään,\njoka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin\nveljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että\nveljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että,\njos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin\n-- mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa\nkertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa\nmun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä\nlöytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne\ntuonut -- ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja\nmuita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus\nsiepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa.\"\n\n\"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan\nja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä\ntappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti\nkarvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa\njouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka\novat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani.\nViekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja\npakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä\nkuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista,\nmitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen\nasujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani.\"\n\n\"Sinua on häpeällisesti pidelty!\" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen\nsilmänsä salamoivat. \"Mutta minä tahdon sulle oikeutta -- pyhän ristin\nkautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut.\"\n\nSitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä,\npäästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken\nkärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun\nkuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen --\n\n\"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään\ntavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut\ntyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä,\njos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen\npilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin\nkauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani;\nhänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on\nparantuva taudistaan! -- hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi --\nsitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi -- ja silloin sanon minä\nylpeänä: Niin, hän on minun -- minä otin hänet, hänen ollessaan\nkoditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja\nsanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi -- katsokaa häntä, huomatkaa\nhänet -- enkö ollut oikeassa!\"\n\nKuningas puhui -- miettivästi ja tarkalleen --\n\n\"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties\nmun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus\nvaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on\nkuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu.\"\n\nTämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli\njuur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen\nsanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä\ntoivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä,\nja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota\njaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi\nmuistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti\nniin tärkeää asiaa.\n\nMiles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: \"Niin, se\non oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että\ntämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan\nkävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen\nsen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta\nmenemään.\" Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --\n\n\"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen\nvelvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään\nansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan\npalkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka\nselvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän\narmonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen\nja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon\npitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten\nratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä\nkaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi\nja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän\noli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat\nmittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin\ntärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta\nvastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin\nvaltavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena\npitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa\nja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt\nhänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun\nsuoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua.\nKuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä\nja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman,\nmaksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy\npolvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani,\nmun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden\nolla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä\nkunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten\nteidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole\nkertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään\nsaakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään\nhänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla\nsitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen,\nanomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että\nmyönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä\npalkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun\njälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin\nmajesteetin läsnä ollessa!\"\n\n\"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon,\" sanoi kuningas juhlallisesti --\nantaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- \"nouskaa ylös ja istukaa.\nTeidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen\nkruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava.\"\n\nHänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui\ntuolille pöydän viereen aprikoiden: \"S' oli potra ajatus, ja se on\nmulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos\nen olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain,\nkunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen.\" Hetken perästä\nhän jatkoi: \"Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja\nvarjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema\nmoiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala\nvarjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle,\non hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta\nja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu.\"\nHetken päästä: \"Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla\nkunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani\nja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä\nnimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nPrinssin katoaminen.\n\n\nUupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi\n--\n\n\"Vetäkää yltäni nämä repaleet\" -- tarkoittaen vaatteitaan.\n\nHendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä\nhänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui\nsurunvoittoisesti itsekseen: \"Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten\nennen -- totta tosiaan, mitä _minä_ nyt teen?\" Pikku kuningas huomasi\nhänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet\nuneliaasti --\n\n\"Tuossa\" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut\nhuolensa sikeään uneen.\n\n\"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!\" mumisi Hendon\nkummastellen; \"hän näyttää osaansa ihmeen hyvin.\"\n\nSitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta\nvartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti --\n\n\"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin\nLuojalle, jos etsisin puutteita tästä.\"\n\nHän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän,\npaljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale\nkerrassaan -- ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur\nhänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.\n\n\"S' on tehty nyt, valtiaani,\" sanoi Hendon. \"Mulla on pikkuisen\ntoimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te\nvielä -- teille se on tarpeen. Kas niin -- antakaa mun peittää päänne\nmyös -- sen pikemmin lämpenette.\"\n\nKuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä\npuhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa\ntakaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan\ntäydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman\nkuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se\noli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten\nitsekseen --\n\n\"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä\nkukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii --\n\n    \"Oli vaimo kaupungissa,\n    Meidän kaupun -- --\n\n\"Hän liikkui, luulen mä -- mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä;\nei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään\nja hän on niin uupunut, poika parka -- -- -- Tämä nuttu -- se on hyvä\nkyllä -- pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä\ntoinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään\nhaitaksi -- -- -- _Nämä_ on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen\npienet jalkansa lämpiminä ja kuivina -- varmaankin jotain uutta ja\nkummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin\nsekä talvella että kesällä -- -- -- Kunpahan lanka olisi leipää, kun\nsitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen\nsilmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa\nsaada lanka neulan silmään.\" Ja niin menikin. Hän teki niinkuin\nmiesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti\n-- - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on\npäinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään,\nmilloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas\nneulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä\nennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti\nne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.\n\n\"Ravintola on maksettu -- aamiainen myös, jok' on tulossa -- ja onpa\nvielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin,\njotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in\niloihin --\n\n    \"Hän lempi miest -- -- --\n\n\"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!... No, vähät siitä\n-- ei s'ollut ensimmäinen kerta -- mutt' eipä liioin lystiäkään... Me\nsaadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi\nmenevät ja raskas sekamielesi myös --\n\n    \"Hän lempi miestään armaasti,\n    Mutt' toinen lempi -- --\n\n\"Kuinka oivalliset pitkät pistot!\" -- hän piti kädellään ylhäällä\nvaatteita ja katseli niitä ihmetellen -- \"ne näyttävät niin\njuhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet\npistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi --\n\n    \"Hän lempi miestään armaasti,\n    Mutt' toinen lempi häntä -- --\n\n\"Tosiaankin, s' on tehty -- hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty!\nNyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle,\nruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille\nja -- tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! -- hän ei vastaa --\nkuulkaa valtiaani! -- totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää\npersoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi,\nMitä!\"\n\nHän veti pois peitteen -- poika oli kadonnut!\n\nHän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi\nhän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.\nSilloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.\nTässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.\n\n\"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!\"\npauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että\ntämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. \"Miss'\non poika?\"\n\nPeloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.\n\n\"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs\nnuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne\ntahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin\npuolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja\ntoimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet\n'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen\nja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos\nteidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta -- ja\nsitten -- --\"\n\n\"Ja sitten sinä olet pöllö! -- pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön\nkoko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut.\nKenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan\nhäntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin,\nkuin joku makaisi sen alla -- oliko se sattumuksesta?\"\n\n\"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä --\nhänen ku tuli poikaa hakemaan.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen -- voittaakseen\naikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?\"\n\n\"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Onko se vissiä?\"\n\n\"On, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Älä nyt hätäile laisinkaan -- mieti asiaa, mieti tarkoin, mies.\"\n\nHetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi --\n\n\"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että\njuur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin\nroistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai\nheidät kiinni -- --\"\n\n\"Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!\" jyrisi malttamaton\nHendon keskeyttäen.\n\n\"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään,\nvarsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska\noli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin\nottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_\ntästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta\nlasta niistä synneistä, jotka -- --\"\n\n\"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin\nsun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?\"\n\n\"Juur niin, teidän ylhäisyytenne -- sillä kuten vasta sanoin tuosta\nsiunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin -- --\"\n\n\"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan\nsinut!\" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa,\nsänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: \"S'on se\nkatala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut,\nmun pieni mielivikainen herra raukkani -- s'oli katkeraa minun ajatella\n-- ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa\nei, sä _et_ ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen\ntässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen\naamiaisensa -- ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt -- rotat\nsaakoot sen -- riennä, riennä! siinä tunnussana!\" Kun hän äkkiä raivasi\nitselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti\nitsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi\nhänelle erityistä huvia: \"Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän\n_meni_, -- hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä\npyysi -- kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi\nse.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\"Le roi est mort -- vive le roi.\"\n\n\nPäivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta\nunestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien\nsaada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan,\npusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi\nihastunut, vaikka varovainen huudahus --\n\n\"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin\nhereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet\npois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä\nhulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun\nkummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!\"\n\nHämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui --\n\n\"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?\"\n\n\"Käskeä? -- -- -- Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano -- kuka olen\nminä?\"\n\n\"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään\nolette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas.\"\n\nTom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti --\n\n\"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir --\njättäkää minut yksin suruineni.\"\n\nTom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen.\nOli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä,\njota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan\npituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi\nja sanoi: \"Kaiva tämän kannon juurelta.\" Hän teki niin ja löysi\nkaksitoista kiiltävää uutta pennyä -- ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä\nei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi --\n\n\"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun\nmurheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä\njoka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista\nkiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro -- pidä salaisuutena.\"\n\nSitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen\nitsekseen: \"Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun\nkerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa\nselkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut\nminua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja\nrepaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!\"\n\nUnissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä,\nmutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä\nkappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen --\n\n\"Ne on sinulle! -- kaikki tyyni, jok' ainoa! -- Sinulle ja Betille ja\nNanille -- ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!\"\n\nOnnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen --\n\n\"On jo kulunut päivää -- eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?\"\n\nOi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli\nhaihtunut hajallensa -- hän oli vati valveilla.\n\nHän avasi silmänsä -- rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi\noli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä\nunennäöstä haihtui pois -- poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja\nkuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin\n-- surun väriin --, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi\nistualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa\nseuraa.\n\nPukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui\nja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa\nhänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin\nhänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä\nYlitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille,\njoka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi\nsen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle\nYlimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle\nherttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston\nYlitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle\nSota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi\nsen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle\nRuokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin\nAmiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi\nsen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin\npäälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt\npoika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon\nkulkemista kädestä käteen tulipalossa.\n\nJokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen\njuoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin,\nettä hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki\npitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi,\nettä toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan.\nEnsimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri\npistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti\nlordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn\nArkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: \"Katsokaa my\nlord!\" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa\nkalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille\nkuiskaten: \"Katsokaa my lord!\" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle\nRuokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: \"Katsokaa,\nmy lord!\" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle\nTalouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle\nSota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle\nherttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle\nKamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin\nToiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille --\nja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: \"Katsokaa!\nkatsokaa!\" -- kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin\nkäsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä\noli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä\nkuiskasi: \"Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!\"\n-- \"Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!\" jonka jälkeen hän\nnojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen,\nsillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä\ntuotiin.\n\nMutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin\nkerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen\nvirkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla\nkäsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen\ntaipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille.\nKun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän\nmitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan\nja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa\npurppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle\naamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä\nmukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja\npolvistuen.\n\nAamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen\nsuurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä\naatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, --\nsaattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä\nvaltioasioita. Hänen \"setänsä\" lord Hertford asettui valtaistuimen\nviereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.\n\nSe virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli\nasettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään\nTomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin -- tyhjä muoto,\nvaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli\nturvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä\npäätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion\nmajesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden\ntoimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin\nlordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward\nHertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa --\n\nTom ei kuunnellut -- aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.\nSen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi --\n\n\"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?\"\n\n\"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias.\"\n\n\"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?\"\n\nPoika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän\noli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän\npois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin\nhänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.\n\nEräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten\nlähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana\npäivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.\n\nTom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi --\n\n\"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat\nlausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän\nonnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin\nvaltakuntaa.\"\n\nTom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä\nkuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000\npuntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena -- summa niin suuri, että\nse pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan,\nettä 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin\nyltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli\ntypö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina\nvaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan\nvilkkaalla ymmärryksellä --\n\n\"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää.\nEi, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on,\nettä pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat\nvapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain\nhidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat\nihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille\nmuille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään.\nMulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella,\nBillingsgate-kadulla -- --\"\n\nAika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä\nja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys\nläsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut\nhuomatuksi eli herättänyt levottomuutta.\n\nEräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään\noli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä,\nsir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle\nkreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa\nhovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon\nhelmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi.\nKoska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut\nmitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka\ntunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut\nsoveliaaksi jakaa Seymour'ille \"500 puntaa maata\" ja Hertford'in\npojalle \"800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista,\nkuin joutuisivat joutilaiksi\" -- jos näet nykyinen majesteetti siihen\nsuostuisi.[8]\n\nTom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli\nmaksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki\nnuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in\npuolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden\nkuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta\nsuurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen\ntuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä\nja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus:\nmiksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja\nantaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän\ntuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet\nvanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä\nainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat\nhänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan\ntohtoria.\n\nÄitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja\npatentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä\npapereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin\nhaikeasti ja mumisi itsekseen: \"Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt,\nkun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja\nauringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan,\nkiduttaakseen minua näin?\" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää\nparka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen\nhartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun\npuuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta.\nHiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan\nviisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.\n\nAamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin\nsuostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen\nlady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit\nmasentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista\nhuonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen \"vanhempi sisarensa\"\n-- sittemmin historian tunnettu \"verinen Maria\" -- jäähdytti häntä\njuhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi\nansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten,\nja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin\nkahdentoista vuoden vanha, jonka puku -- költeri, housut ja kaikki\ntyyni -- oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja\npitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin\npunainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää\nkumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui\nhiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten --\n\n\"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?\"\n\nPoika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta\nhuolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi --\n\n\"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne.\"\n\n\"Minun _piiska_-poikani?\"\n\n\"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey -- Humphrey Marlow.\"\n\nTom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt\nilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? --\nOlettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan\nilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää?\nEi, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä\ntapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat\nvetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan\njäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi\nhyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten\nodottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin\nviisasta -- hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten,\nmillaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään\notsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta --\n\n\"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja\nsurun hämmentämä -- --\"\n\n\"Voi, rakas herra parkani!\" huudahti piiskapoika säälien, lisäten\nsitten itsekseen: \"Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat --\nhänen järkensä on mennyttä kalua -- voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto\nperiköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei\nsovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan.\"\n\n\"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua,\"\nsanoi Tom. \"Mutt' älä ole siitä milläsikään -- mä paranen pian --\npieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin\nja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan\nniihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut\nsanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi.\"\n\n\"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen\nkoskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut\nsiitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä\n-- aamupäivätunnilla -- muistatteko sen?\"\n\n\"Kyllä -- luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta -- jos\nolisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen\nvirheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.)\nNiin, muistuneepa mieleen nyt -- mutta jatka sinä.\"\n\n\"-- -- Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten\nhän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan -- ja -- --\"\n\n\"Antaa _sinulle_ selkäsaunan!\" huudahti Tom, hämmästyneenä niin,\nettä menetti malttinsa. \"Minkä tähden hän löylyttäisi _sinua_ minun\nvirheistäni?\"\n\n\"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina\nlöylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla.\"\n\n\"S' on tosi -- minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti --\njos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut\nvirkaasi laimeasti, ja -- --\"\n\n\"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin\npalvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa _teille_ opetusta?\"\n\n\"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä\nsiis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu\nsuus' puhtaaks.\"\n\n\"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa\nselitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun\nhän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan\nminä maksun\".[9]\n\nTom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: \"Mutta\ntämäpä on mitä kummallisin asia, -- mitä merkillisin, mitä erinomaisin\nseikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri\npoikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani -- taivas\nsuokoon, ett' olisivat sen tehneet! -- Jospa he tämän tekisivät,\nniin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa\nvaihtokaupasta.\" Sitten sanoi hän ääneensä --\n\n\"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin.\"\n\n\"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty\ntäksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein\nsovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä\ntästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan\nteidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin\nminunkin avukseni.\"\n\n\"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?\"\n\n\"Voi, te muistatte siis sen?\"\n\n\"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain --\nsun selkäsi pääsee pöllytyksestä -- minä pidän siitä huolen.\"\n\n\"Oi, kiitos, mun valtiaani!\" huudahti poika ja pani taas polvilleen.\n\"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin -- -- --\"\n\nNähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan,\nsanoen olevansa \"suopealla tuulella.\"\n\n\"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun\nte ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte\nte asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi\nnousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista,\nettä te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että\nennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin\nseikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni\nsamassa.\"\n\n\"Hukassa? Kuinka niin?\"\n\n\"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi,\nniin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani\nmennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako\nminua pois!\"\n\nTom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä\npuuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän --\n\n\"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä\npysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti.\"\nSitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä\npuolella olkapäähän ja lausui: \"Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin\nKuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen\nkaikki surut -- minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä\nniin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle\nkolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy.\"\n\nKiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa --\n\n\"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus\nnousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.\nNyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko\nMarlowin perhe mun jälkeeni.\"\n\nTomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka\nvoi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja\nHumphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia \"paranemaan\";\nsillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun\ntapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista\nkuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi\nHumphrey, että Tom oli kykenevä \"palauttamaan muistiinsa\" tapauksen\naivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna\ntodellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän\npäätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten\naikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin\nkuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi\nolemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi\nHertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.\n\nHän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti\njoku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta\noli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät\nviisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän\npäästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa\nja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen\nmaltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti\nvaientaisivat yleisen valtasuonen -- jos nimittäin pahat huhut _olisit_\nliikkeellä -- kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.\n\nSen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille\nniistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa\ntiloissa -- tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain\ntahdottiin \"palauttaa muistiin\" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi.\nMutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin\ntuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen\nHumphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että\nmuutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka\nuutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom\nkuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.\n\nNähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä\ntehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten\nkysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt.\nTulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi -- täpliä,\njoissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti\ntyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että\nhän lausui ja sanoi toivovalla äänellä --\n\n\"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain\ntahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma\nvaltiosinetistäkin ratkaistuksi -- tappio, jolla vielä eilen oli\nmerkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen\nvirka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän\narmonne nyt tahtoo tehdä kokeen?\"\n\nTom oli ällistyksissään -- valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti\ntuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna\nja kysyi --\n\n\"Millaisella se näytti, my lord?\"\n\nKreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: \"Voi, hänen\njärkensä on taas mennyt menoaan! -- se oli typerästi multa tehty, kun\nkoetin saada hänet jännittämään sitä.\" Sitten hän sievästi käänsi\npuheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin\nmielestä -- ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nTom kuninkaana.\n\n\nSeuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen,\nja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa\nprameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä\nja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja\npitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin\n-- jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja\nkoti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti\nhänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta\nhän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton,\nsaavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli\ntosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea\n_tuntea_ kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo\njuhlallinen äksänpäksä oli lopussa.\n\nSuurin osa tästä päivästä \"tuhlattiin\" -- kuten hän sitä ajatuksissaan\nnimitti -- - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa.\nMyös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen\nja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi\ntaakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja\nvanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti\npiiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska\nhän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.\n\nKolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin\nedellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt\ntahtoisi kohota muutamassa suhteessa -- hän ei tuntenut oloansa niin\nkankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin\nja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa;\nhän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja\ntuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.\n\nMutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä\npäivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta -- nuo julkiset päivälliset.\nOli muita suurempia asioita ohjelmassa -- niinpä hänen piti tänä\npäivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen\nkatsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes\nnoudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä\nyli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti\nvalittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita\noli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille\noli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen\nrinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä\nkatsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli\nkuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.\n\nMutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis\ntuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä\npahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset\naamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän\nvankeuden raskauttavan ikeen.\n\nMyöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa,\npuhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken\nlähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja\nhoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.\n\nHetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut\ntavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin\nulkopuolella -- eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen\npohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun -- näki\nTom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää\nrahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja\nköyhimmistä kansankerroksista. \"Mitähän tuolla on?\", huudahti hän\noikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.\n\n\"Tehän olette kuningas\", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään\nkumartuen. \"Onko mulla teidän armonne lupa toimia?\"\n\n\"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!\" huudahti Tom kiihtyneenä\nja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: \"Totta tosiaan,\nei ole aina niin hullua olla kuninkaana -- välistä saapi hyvityksensä\nja korvauksensa.\"\n\nKreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä\nkäskyllä --\n\n\"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas\nkäskee\".\n\nMuutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia,\nkiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan\nmaantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen,\nettä väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta\ntyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja\nkorkeutta vastaan.\n\nKuolemaa -- siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa -- näille onnettomille!\nTämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki\nvalloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän\nei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka\nnämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut\najatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti\ntuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän\nainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas.\nEnnenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon --\n\n\"Tuokaa ne tänne!\"\n\nSamalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus\noli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei\nollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti\nhän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä\nluonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä\nedellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi\nylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen\nasemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: \"Tämä tuntuu todellakin siltä,\nkuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin\nitseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi:\n'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani\".\n\nNyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä\nilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka\noli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin\ntietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni\ntuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä\nkuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen\nsiten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue\nhäntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia\nyleisiä asioita ja hovijuoruja.\n\nHetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet,\nja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja\nkuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui\nTomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä\npolvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin\ntuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon\nmiehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin\nmielessä. \"Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen -- -- -- mutta en\nmuista missä tai milloin\" -- niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti\nmies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei\nkestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa\nsilmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi.\nHän sanoi itsekseen: \"Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon\nmies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä\ntuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä -- hyvä ja rohkea työ --\nvahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut\ntähän surulliseen asemaan -- -- -- En ole unohtanut sitä päivää enkä\nsitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain\nGammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset\ntai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen\".\n\nTom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi\naikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen --\n\n\"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?\"\n\nVirkamies polvistui ja vastasi -- \"Teidän majesteettinne suostumuksella\nsaan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta\nmyrkyttämällä hänet.\"\n\nTomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka\noli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.\n\n\"Onko se seikka toteen näytetty?\" kysyi hän.\n\n\"On, aivan selvästi, sire\".\n\nTom huokaili sanoen --\n\n\"Viekää hänet pois -- hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä\nhällä oli sydän paikallaan -- hm -- hm -- tarkoitan että hän _näyttää_\nsiltä.\"\n\nÄkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli\nniitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla \"kuninkaan\" puoleen, rukoillen\npoikkinaisilla sanoilla --\n\n\"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää\nsitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on\nsyytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti -- mutta en puhu\nsiitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa.\nMutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun\ntuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani!\nKuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni -- käskekää että minut\nhirtetään!\"\n\nTom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. \"Totta\ntosiaankin, sepä kummallinen _rukous_. Eikö sitten tämä kohtalo sinua\nodottanut?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu _elävänä\nkeitettäväksi\"_.\n\nTom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen\ntointui, huudahti hän:\n\n\"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt\nvaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa\nkuolemaa\".\n\nVanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään\nkiitollisuuden kiihkolla, lopettaen --\n\n\"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen -- josta Jumala teitä\nvarjelkoon! -- niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä\npäivänä muistetuksi ja palkituksi.\"\n\nTom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen --\n\n\"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita\ntodistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?\"\n\n\"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään\nvääränrahantekijät kuoliaaksi _öljyssä_, mutta heitä ei heitetä siihen\nyhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden\npäässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten --\"\n\n\"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!\" huudahti Tom\npeittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta.\n\"Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi --\nooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla\nrääkkäyksellä\".\n\nKreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo\nja laupias mies luonnollaan -- mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen\nluokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi --\n\n\"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen\ntuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne\nkunniaksi\".\n\nAlasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin\nodottaa sanoen --\n\n\"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että\nhänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle\nmitä tiedätte jutusta\".\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että\noikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon\nIslington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana -- kolme\ntodistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän,\nkaksi muutamia minuutia myöhemmin -- kipeä mies oli yksinään sinä\naikana ja nukkui -- ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni\ntiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään\nvärveissä ja tulisissa tuskissa\".\n\n\"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä\nmyrkkyä?\"\n\n\"Ei tosin, teidän majesteettinne?\"\n\n\"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei\nkukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty\".\n\nTärkeä todistus tämä -- moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen\nkauhean merkityksen ja sanoi --\n\n\"Tohtorit tuntevat ammattinsa -- kenties ovatkin he oikeassa. Asia\nnäyttää pahalla tälle miesraukalle\".\n\n\"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy\nenemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka,\njoka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja\nkuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi\n_kuoleva myrkystä_. -- vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi\nantava hälle sitä -- ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen\nja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon\nnoidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle\nasianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se\noli _ennustettu_.\"\n\nTämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom\ntunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään\nvoimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki\ntarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:\n\n\"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu\".\n\n\"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en\nvoi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin\nminä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin\nnäyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman\npäässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja\nminä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen\nsijasta kuin _otin_ ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan\naikaan _pelastin_ ihmisen. Eräs hukkuva poika -- --\"\n\n\"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!\"\n\n\"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden\nvuoden päivänä, kaikkein mahtavin --\"\n\n\"Laskekaa vanki vapaaksi -- se on kuninkaan tahto\".\n\nHänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen\npurkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen\nsäädyttömyyttään lisäämällä sanat --\n\n\"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä,\nmahdottomista syistä.\"\n\nHiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei\nollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä\n\"syylliseksi näytetyn\" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin,\njota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä -- ei, vaan\nihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli\nosoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän\ntapaan --\n\n\"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas -- hän on täydessä\ntolkussaan.\"\n\n\"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä -- kuinka yhtäläinen hänen\nentisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä\nasiassa!\"\n\n\"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä\nraukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä\".\n\nKun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti\nTominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät\nhäneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että\nhänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.\n\nKuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä\nmielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia\nkuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen\nkäskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin\nhänen eteensä.\n\n\"Mitä nämä ovat tehneet?\" kysyi hän sheriffiltä.\n\n\"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se\non selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät\nlain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle -- moinen\non heidän rikoksensa.\"\n\nTommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät\nmoisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään\nsitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja\nsentähden hän kysyi --\n\n\"Missä tämä tapahtui -- ja milloin?\"\n\n\"Eräänä yösydännä joulukuussa -- eräässä kirkkorauniossa, teidän\nmajesteettinne.\"\n\nTommia pöyristytti taasen.\n\n\"Kuka oli siellä läsnä?\"\n\n\"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne -- ja se _toinen_\".\n\n\"Ovatko he tunnustaneet?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, sire -- he kieltävät ykspänttäisesti\".\n\n\"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?\"\n\n\"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä\nmajesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat\novat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on\nse todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat\nnostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi\nkoko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut\nvalallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen\nolisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä\nmuistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä.\"\n\n\"Tämä on tosiaankin vakava asia.\"\n\nTom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten --\n\n\"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?\"\n\nUseat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille\nviisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei\nhuomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella\nsuoruudella --\n\n\"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon,\nkuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi\njäivät, kun jäivätkin suojatta.\"\n\n\"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi\nollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi,\nvaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta\nkyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun,\nniin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas,\nniin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä.\"\n\nVanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin\nenemmän, ja yksi heistä mumisi: \"Jos kuningas on hullu, kuten sanovat,\nniin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä\nmuutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla\nsaataisiin vain niin kauvas.\"\n\n\"Kuinka vanha on lapsi?\" kysyi Tom.\n\n\"Yhdeksän vuotta, majesteetti.\"\n\n\"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja\nmyymään itseänsä, my lord?\" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin\npuoleen.\n\n\"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen\nherra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi\nkilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden\nkanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. _Saatana_ voi kyllä ostaa lapsen,\njos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen --\ntässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi.\"\n\n\"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi\ntuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta,\ntuhlatakseen niitä saatanalle!\" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.\n\nTämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja\nmonet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena\nTomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.\n\nVanhempi \"pahantekijä\" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni\nTomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom\nhuomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan\nvaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa.\nHetkisen päästä hän kysyi --\n\n\"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?\"\n\n\"_He ovat riisuneet sukkansa_, sire.\"\n\nTämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan\nkuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan --\n\n\"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?\"\n\n\"On, aina, armollinen herra -- vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja\nlausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään.\"\n\nTom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla --\n\n\"Käytä valtaasi -- minä tahdon nähdä myrskyn.\"\n\nSiellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa\nseurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois\ntästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka\noli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle\nhävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen\nvaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti --\n\n\"Älä pelkää mitään -- ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä\npääsevä vapaaksi -- ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi.\"\n\n\"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa -- minua on\nväärin syytetty.\"\n\n\"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara\nsua kohtaa. Kutsu tänne myrsky -- vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se\nonkin -- minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain\nkohtuullinen tuuli -- tee se, ja sun henkesi on säästetty -- sinä olet\nmenevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä\nkukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai\nsoimata sinua.\"\n\nVaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien\ntulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen\ntuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään\nlapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä\nvoisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.\n\nTom pysyi vaatimuksessaan -- vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi\nTom --\n\n\"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos _minun_ äitini olisi hänen\nsijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi\nhetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin,\njos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa,\nettä muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo\nhyvä -- sinä ja sinun lapsesi -- sillä minä uskon sinut viattomaksi.\n_Nyt_ ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut -- vedä\nsiis sukat jalastasi! -- ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet\nsinä rikkaaksi!\"\n\nPelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja\nvalmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla,\nvähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi\nhätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku\ntyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan\njalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä\nja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi --\n\n\"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt\nsinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa\npalajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nJuhlapäivälliset.\n\n\nPäivällistunti lähestyi -- ja kummallista kyllä, tuotti ajatus niistä\nhyvin vähän mielihaikeaa Tomille, pelkoa tuskin ollenkaan. Aamupäivän\ntapaukset olit ihmeellisesti kärjentäneet hänen luottamustaan itseensä.\nTuo pieni tuhkapöperö oli jo, neljän päivän tottumuksen perästä,\nparemmin perehtynyt vieraaseen ylistupaansa, kuin täysikasvanut ihminen\nolisi sen tehnyt kuukaudessa. Lapsen mukautuvaisuus vieraisiin oloihin\nei ole koskaan sattuvammin todistettu.\n\nRientäkäämme nyt yhdessä muutamien valittujen kanssa suureen\njuhlasaliin ja heittäkäämme silmäys ympärillemme siellä, sillaikaa\nkuin Tom tehdään valmiiksi upeaa toimitusta varten. Se on lavea sali\nkullatuine patsaineen ja seinäpylväineen ja maalatuine seinineen\nja kattoineen. Oven pielessä seisoo pitkiä kaartilaisia, jotka\novat liikkumattomat kuin patsaat ja puetut rikkaisiin ja koreihin\npukuihin, käsissä partuskat. Korkealla parvella, joka ympäröi koko\nsalin, sijaitsee soittokunta sekä sullottu joukko porvareja, molempia\nsukupuolia, loistavissa puvuissa. Keskellä huonetta, kohoitetulla\nlavalla, on Tomin pöytä. Mutta nyt jätämme sananvuoron vanhalle\nkronikoitsijalle:\n\n\"Eräs herra astuu saliin, kantaen sauvaa, ja heti hänen perästään\ntoinen herra, kantaen pöytäliinaa, jonka he, polvistuttuansa\nkolme kertaa syvimmällä kunnioituksella, levittivät pöydälle ja\nlaskeuduttuansa taasen polvilleen, vetäytyvät takaisin; sitten tulee\nkaksi muuta; toisella on taasen sauva toinen kantaa suolasalkkaria,\ntallrikkia ja leipää; polvistuttuansa, niinkuin edellisetkin tekivät,\nja asetettuansa pöydälle mitä heillä oli muassaan, vetäytyvät hekin\ntakaisin samoilla juhlamenoilla kuin ensimmäiset; lopuksi tulee\nkaksi aatelismiestä, loistavissa puvuissa, toinen kantaen makuveistä\nkädessään; ja nämä, kumarrettuaan kolme kertaa miellyttävimpään tapaan,\nlähestyvät pöytää ja hierovat sitä leivällä ja suolalla, aivan yhtä\nsuurella kunnioituksella kuin jos kuningas olisi läsnä\".[10]\n\nTähän päättyivät juhlalliset valmistukset. Nyt kuuluu kaukaa kaikuvista\nkäytävistä torven ääni ja hämärä huuto: \"Tie auki kuninkaalle! Tie\nauki kuninkaan ylhäiselle majesteetille!\" Nämä äänet toistetaan monta\nkertaa -- tulevat yhä lähemmälle -- lopuksi kajahtaa torvensoitto\nmelkein vasten silmiämme, ja huuto heläjää yltympäri salin: \"Tie auki\nkuninkaalle!\" Tällä hetkellä ilmestyy luo loistava joukko ja astuu\novesta sisään tahtimarssissa. Mutta jatkakoon taasen kronikoitsija --\n\n\"Ensiksi tulee suuret herrat, paroonit, kreivit, ja sukkarihman\nritarit, kaikki rikkaassa puvussa ja paljain päin; sitten tulee\nkansleri kahden muun virkamiehen välissä, joista toinen kantaa\nkuninkaallista valtikkaa, toinen valtion miekkaa punaisessa huotrassa,\njoka on koristettu kultaisilla liljoilla; sitten tulee kuningas itse\n-- jota, niin pian kuin hän näkyy, tervehtii kaksitoista torvea ja\njoukko rumpuja suurella jyrinällä, samalla kuin kaikki parvella olijat\nnousevat seisomaan, huudahtaen: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'\nHänen perästään tulee aatelismiehiä, jotka kuuluvat hänen lähimpään\npalveluskuntaansa, ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan marssii\nkunniakkaasti hänen viisikymmentä herraa eläkkeen-nauttijaansa\nkullatuine sotatapparoineen.\"\n\nTämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti,\nja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja\nsiksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen\nsielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului\nhänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä\nkauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman\ntottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä.\nTom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla,\ntöyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: \"Minä kiitän\nteitä, hyvät kansalaiset\".\n\nHän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman\nvähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa\nkuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen\nja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa\ntottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi\nihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.\n\nNyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit\n-- \"isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella\nhuolella oli valittu tähän toimeen\" -- mutta kronikoitsija kertokoon\nniistä: --\n\n\"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa\npuvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he\ntulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia,\nhopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa\njärjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin\nkuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä\nsitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös\".\n\nTom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että\nsadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän\nsitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt\nkuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi\nilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei\npitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse,\nvaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi\nsen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä --\nsuuremmoinen ja valtava voitto.\n\nKun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa\njoukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen\nrämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos\nhän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin\noli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi\nmonta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä\nvapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKuningas Hupsu Ensimmäinen.\n\n\nMiles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen\ntarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen\nja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä\npettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa\nSouthwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän\noli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään\nsinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja\nnälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi\nsilloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen,\nettä aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin\npohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin\näkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä,\nvale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä\nentiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän\njoutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä\nei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa,\nkunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään\nystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia\nja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän\ntiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet\nsieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille -- hän ei saanut hukata\nenemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk\nHolmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme\nnyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.\n\nRyöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän\nnuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä,\nvaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut\nsanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään\niso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen.\nNuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja\ntuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli\nnyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän -- oli muka Hendonin asia\ntulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä\nmokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen\nsanoi --\n\n\"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna\ntuolla metsässä. Niin jää sitten.\"\n\nKuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti --\n\n\"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie\nminut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa?\nHaavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän\nkatua tekonsa!\"\n\nMetsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian.\nNuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan,\njohon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään,\nja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan\ntakaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan.\nViimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä\ntalonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei\nollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui\nlatoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään!\nKuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja\nkysyi --\n\n\"Missä hän on?\"\n\nIvallinen irvinauru oli ainoa vastaus.\n\nKuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli\nkarkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen\nkorvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan\npäässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi\nsuutuksissaan --\n\n\"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?\"\n\n\"Jätä nuo hulluudet\", sanoi mies, \"ja tule järkiis. Minun valepukuni ei\nole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla.\"\n\n\"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä\nolet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä\nmaistaa mitä olet tehnyt.\"\n\nJohn Canty vastasi ankarin äänin --\n\n\"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise\nsinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi\nei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit\nnoita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs\nvarovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme\nmajaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin -- etkä sinäkään\njää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni,\nmuutamista syistä; s' on nyt Hobbs -- John Hobbs; sinä oot Jack --\nmuista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares?\nHe eivät tulleet määräpaikkaan -- tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?\"\n\nKuningas vastasi hyvin myrryisenä --\n\n\"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat\npalatsissa.\"\n\nNuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi\nkarannut hänen päällensä, mutta Canty -- eli Hobbs, kuten nyt hänen\nnimensä oli -- kävi väliin ja sanoi --\n\n\"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun\ntapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian\nsaat vähän syödäkses!\"\n\nHobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja\nkuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä\nseurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa\nhän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän\nmakaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena\najatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein\nunohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman.\nMuulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun\nihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä\njakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi\nainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään\nlempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon\nrakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen\nniissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi\nja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän\nkuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen\nja virkistävään uneen.\n\nHyvän ajan perästä -- hän ei tiennyt kuinka pitkän -- heräsivät hänen\naistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen\nmissä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä\nja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi\nhänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä -- melun ja rähinän\nja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti\npäätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky\nkohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa\npäässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja\nloikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa\nsukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli\nväkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia\nja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia\nnuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin\npuettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä;\nraajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja,\njoiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta\nnäyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri\nja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista\nolit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit\nvanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja\nrietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme\nkapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä\nkoiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden\ntalutukseen.\n\nYö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut\njuomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului --\n\n\"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!\"\n\nYksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput,\njotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen\nkuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki\npois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen\nlurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä,\nja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun\nsitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut\nniin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja\nsiitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.\n\nPuhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä\nkäytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan.\nSen kestäessä kävi ilmi, että \"John Hobbs\" ei ollutkaan niin aivan\nuusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut\nsiihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän\nsanoi, että hän \"tapaturmassa\" oli tappanut miehen, niin siihenkös\nyleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin\nhälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda\njokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti\nja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä\nkysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi --\n\n\"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime\nvuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin\nvisusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin\nminä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää\nastua maantielle -- mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun.\"\n\nHän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli\npääroisto vastasi --\n\n\"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen\nja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11]\nEnin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin\nlähetään huomisaamuna perästä.\"\n\n\"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä\nhaavaa?\"\n\n\"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian\nlämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa\nmennyt vuonna mehtumaarian aikana.\"\n\n\"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies.\"\n\n\"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme\nvieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea\nnaamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa\nesikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut\npäissään enemmän kuin neljä päivää viikossa.\"\n\n\"Hän oli aina moitteeton -- muistan sen hyvin -- oli hyvä nassikka ja\nkaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä\npitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala,\nmutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on.\"\n\n\"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä\ntaikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan\nnimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se\nliikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa\nkäydä kuolemaan -- hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi\nkoko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit\nhänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit\nhänen vanhan, harmaan päänsä -- kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja\nsadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä\nkuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli\nhänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä\ntavalla, jost' ei tuu mitään.\"\n\nPäämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen\nalakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin\nhylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät\npysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja\nerittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly\nja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus\nkannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien\nhenget.\n\n\"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?\" kysyi Hobbs.\n\n\"On -- muutamia. Erittäinkin vastatulleita -- kuten pieniä\nmäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä\nmaailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni\nturpeensa karsinaksi. He kerjäsit, -- ruoskittiin pyövelinrattailla,\npaljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät\nhäpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen\nkorva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta -- köyhät\nsaatanat, mikä oli heillä neuvona? -- ja poltettiin poskelle hehkuvalla\nrau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni\nja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on\npäässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge -- näyttäkää\nkunniamerkkinne!\"\n\nNämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä,\njotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä\nruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen\npaikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut;\ntoinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan -- V-kirjainta -- ja\ntypistettyä korvaansa. Kolmas sanoi --\n\n\"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni\nja lapsineni -- nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta.\nVaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa,\nkenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he\nei toki enää oo _Englannissa!_ Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini\nkoki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit\nei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat\nkatsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! -- nostakaa kuppinne ja\njuokaa sen kunniaksi! -- juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille,\njoka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit,\nkaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon,\n-- minä ja vaimoni -- laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli\nrikos olla nälissään Englannissa -- ja niin meiät ruoskittiin ja\npiiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle\nEnglannin laille! -- sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja\nhänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran\npellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset -- no,\nkun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat.\nJuokaa, pojat -- tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille,\njotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas --\nkerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani\n-- katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä\nmuistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen\nja myytiin nyt orjaksi -- tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen\npesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen\njättänyt. _Orja!_ Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen _orja!_\n-- semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani,\nja jos saavat minut käsiinsä -- taivahan kirous sille maalle, jonka\nlaki on sen keksinyt! -- niin hirtetään minä!\"\n\nEräs terävä ääni kuului hämärästä --\n\n\"_Eipä_ hirtetäkään! -- tänä iltana on tuo laki kumottu!\"\n\nKaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon\näkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin\nseurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä --\n\n\"Kuka se on? _Mitä_ tämä tietää?\"\n\n\"Ken oot sinä, pieni pentele?\"\n\nPoika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja\nkyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten --\n\n\"Minä olen Edvard, Englannin kuningas.\"\n\nOikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että\niloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.\n\nHän sanoi hyvin jyrkästi --\n\n\"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte\nkuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?\"\n\nHän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden,\nmutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. \"John Hobbs\"\nteki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän\nonnistuikin sanoen --\n\n\"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu --\nälkää kuulko häntä -- hän on _olevinaan_ kuningas.\"\n\n\"Minä olen kuningas,\" sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, \"ja sinä\nsaat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi\nmurhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä.\"\n\n\"_Sinäkö_ tahot pettää minut? -- _sinäkö?_ Mun nyrkkini on sinut\nnylkevä -- --\"\n\n\"Vait!\" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen\npainoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, \"etkö\nsä kunnioita Kuninkaita _etkä_ Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun\nläsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut\nhirsipuuhun.\" Sitten sanoi hän majesteetille: \"Sinä et saa enää lausua\nuhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta\npahaa heistä miss'ikinä ollaankin. _Ole_ kuningas, jos se sun hullua\ntuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka\nannoit meille -- s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia\nihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole\nniin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa\nolemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko\nmä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin\nkuningas!'\"\n\n\"_Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas_!\"\n\nTämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että\nrappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat\nhetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä\nyksinkertaisuudella --\n\n\"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset.\"\n\nTämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta.\nKun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja\nvarmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä --\n\n\"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain\nhupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys.\"\n\nEräs kattilanpaikkuri huusi --\n\n\"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!\"\n\nTämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova\nremuhuuto halkasi ilman --\n\n\"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!\" jota seurasi\nhoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.\n\n\"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!\"\n\n\"Mantteli hänen päällensä!\"\n\n\"Valtikka hänen käsiinsä!\"\n\n\"Valtaistuin hänen allensa!\"\n\nNämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja\nennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän\nkruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi\nja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä\nkattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen\nhänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin\narmon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja\nretuisilla hihoilla ja vyöliinoilla --\n\n\"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!\"\n\n\"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!\"\n\n\"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!\"\n\n\"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan\nsäteilevä aurinko!\"\n\n\"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä\nrapakon ja tulisimme aateliksi.\"\n\n\"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän\nlapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit\nylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen.\"\n\nIloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli\nkuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai\nsilloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa\nkerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli\nnaamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen\npaikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa,\nja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä\nsitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta\noli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon\nkateuden ja kunnioituksen alaiseksi.\n\nHävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja\nsydämmessään ajatteli hän: \"Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin,\neivät he voisi olla julmempia -- ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille\nmuuta kuin hyvää -- ja tällä lailla siis palkitaan minua!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nPrinssi maankiertäjäin parissa.\n\n\nMaankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi\nmatkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin\nrapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen\niloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja\näänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä\ntuulella, kaikilla oli jano.\n\nPäämies jätti \"Jack'in\" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla\nja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet\nrauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova\npojalle.\n\nVähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen.\nJoukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He\nkävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen\ntoisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä\nkaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen\nilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan\nväkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti\ntien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa\nmaltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit\npyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka\nei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen,\nettei he ottanut aitoja myös.\n\nHeti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit\nmässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä\ntyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit\nemäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat\nheille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset,\nhaukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita\nruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä\npilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti,\nkun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden\ntyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa\nheidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin\nja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän\nolostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.\n\nPuolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi\nretkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla.\nTunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne,\nkukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä\neri ammattiansa. -- \"Jack\" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit\nsinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo\nkaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein --\n\n\"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään.\"\n\n\"_Me_, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi -- se on sinulle omiaan.\nMutta _minä_ en aio kerjätä.\"\n\n\"Sinä et aio kerjätä!\" huudahti Hugo katsellen kuningasta\nkummastuksella. \"Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?\"\n\n\"Mitä tarkoitat sä?\"\n\n\"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina\npäivinäs?\"\n\n\"Minä? Sä oot hölmö?\"\n\n\"Säästä noita kauniita sanojas -- sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs\nsanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee.\nKenties oot sä kyllin rohkea _sanomaan_, että hän valehtelee?\"\nilkasteli Hugo.\n\n\"Hän, jota _sinä_ sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee.\"\n\n\"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan.\nVoit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa\nsillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun\nselkänahkas pahanpäiväseks!\"\n\n\"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron.\"\n\n\"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun\nymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä\nsaa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se\nasia miten on, _minä_ uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi\nvalehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu,\nsillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä\nvalehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara\ntuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua\nkerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?\"\n\nKuningas sanoi malttamattomasti --\n\n\"Ole vaiti tyhmine tuumines -- sinä väsytät minua!\"\n\nHugo vastasi maltillisesti --\n\n\"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis\njääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun _pitää_ tehä. Sinun\ntäytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun _minä_ kerjään. No,\nkiellä nyt, jos uskallat!\"\n\nKuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä\nkatkaisi sanoen --\n\n\"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un\nkumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala\nsinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki\nkurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun\nonneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää\nHerran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen\nja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle\nJumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' -- ja\nmuista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme\npeijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan.\"\n\nHeti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja\nhoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä,\nputosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja\nvääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.\n\n\"Oi sentään, oi sentään!\" huudahti hyväntahtoinen vieras. \"Oi, kurja\nihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni -- antakaa\nmun auttaa teitä ylös.\" -- \"Oi, armollinen herra, antakaa anteeks,\nja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne -- mutta s'on mulle\nhirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää\nkertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen\npuuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa\nvähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin\nsuruinensa.\"\n\n\"Yksi penny! -- Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma\" -- ja\nvieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä.\n\"Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika\nkulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa\" -- --\n\n\"Minä en ole hänen veljensä,\" sanoi kuningas keskeyttäen.\n\n\"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?\"\n\n\"Oi kuulkaahan!\" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. \"Hän kieltää oman\nveljensä -- joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!\"\n\n\"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes.\nHyi häpeä! -- ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos\nei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?\"\n\n\"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt\ntaskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin\nantakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle.\"\n\nMutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli\nhän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä\nja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas,\nhuokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni\npäinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän\nluuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi\nensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän\njättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun\nkuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden\nyli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja\nturvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa\nnälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle\ntalonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa\npuhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin\njulkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.\n\nHän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt\nolla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä\non kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen\ntoisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet\nhaukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä\nvangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.\n\nYö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias\neteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän\noli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui\nlevähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja\nkokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden\nja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan\ntakaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan\nkaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä,\npilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja\nkauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä\nvalon vivahus -- aina kaukana -- melkein toisesta maailmasta. Jos hän\noli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta,\nepämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista\nvirtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet.\nSilloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita\nmantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen\nkuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt\nkauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä\ntyhjyyttä.\n\nHän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien\nläpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa\nja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä.\nNiin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui\ntakaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa.\nKuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen\ntuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato\nnäytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki\nja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen\nastuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään\nladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä\ntuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa\npuhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa,\nkäytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan\ntilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti\nyksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa;\nja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.\n\nVähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja\nottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille\nniin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten\neheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti\nhän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka\nloimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait\nlähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.\n\nVaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin\nväsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat\nedelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta\nsilloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että\njokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja\nläähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa,\npilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi\nliikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut\neikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän\naikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä\nkuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen:\nja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli\nse sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja\nnäkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden\npelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt\nmitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja\nsiten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin\npaeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän\nsaisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän\nseinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä\nja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä\nkosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä.\nMutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? -- oliko\nse parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino\nlöytyi; sen tiesi hän hyvin -- hän vain ojentaisi kätensä ja saisi\nsillä kurin kiinni ongelmasta.\n\nOli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada\nrohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos\npimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen -- ei sentähden,\nettä hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä\n_tekemäisillään_. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa\neemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää.\nTämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta -- hänen mielensä\noli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi\nkuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi\ntahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä\ntuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden\nkuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi\ntaasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan --\nja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin,\nkäteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin\nhänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui\nlämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman\nvasikan! -- köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan\nhäntä.\n\nKuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja\nsurkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka.\nMutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän\nse ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä\nolemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen\nhyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt\njuur kuin hän.\n\nKuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin\nvasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä\nniin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän\nnöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli\nniin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan,\nettä se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt\nlopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän\nja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin.\nNiin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta\nystäväksi vasikalle.\n\nHänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää -- sillä vasikka makasi\nlähellä häntä ja oli helposti tavattavissa -- juolahti se tuuma hänen\nmieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin.\nTämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan\nvasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni\nsiihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden\nmentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla\nuntuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.\n\nMiellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta.\nHän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja\npetomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä\noli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi,\nse lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan\nladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi\nja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa -- mutta tämä\nkaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa\nja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua\nja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän\npainuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden\ntuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään\nuneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat,\nlehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat\nsahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta,\nja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei\nhelposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä\nkuninkaan kanssa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nPrinssi talonpojissa.\n\n\nKun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea,\nmutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja\nvalmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan\nhäirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: \"Sinä\npieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä\nsamallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin\nturvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan\nsulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin\nsyvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai\ntietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se\nenää voi aleta.\"\n\nNousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien\npuhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet\nnähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen\npaikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit\nhe keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas\nkurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit\npuhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi --\n\n\"Hän näyttää hyvin sievältä.\"\n\nToinen lisäsi --\n\n\"Ja katso, kuinka kauniit hiukset.\"\n\n\"Mutta huonosti puettu hän on.\"\n\n\"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä.\"\n\nPienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti\nkaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku\nelävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella\nvarovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä,\njoka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen\nja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat\nhäntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken\nrohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti --\n\n\"Kuka sin' oot, poika?\"\n\n\"Minä olen kuningas\", kuului vakava vastaus.\n\nLapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen\nja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus --\n\n\"_Kuningas!_ Mikä kuningas?\"\n\n\"Englannin kuningas.\"\n\nLapset tuijottivat toisiaan -- sitten häntä -- sitten taas toisiaan --\nkuin puusta pudonneet -- sitten toinen sanoi --\n\n\"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? -- hän sanoi olevansa kuningas.\nVoiko s' olla totta?\"\n\n\"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy,\njos se ei olis totta, niin s' _olis_ valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin\nmeinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin\nminä ymmärrän asian.\"\n\nTämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä;\neikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten\npani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella --\n\n\"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua.\"\n\n\"Minä olen todellakin kuningas.\"\n\nTällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus\noli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt\nalkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä\nhän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä\nhän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri\nhuojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei\nvoitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa\ntunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan\nkuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä\nsuosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin\nkokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman\nsyömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit\ntaloon noutamaan hälle vähän syömistä.\n\nKuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: \"Kun minä\njälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja\nmuistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden\npäivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä\nviisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina.\"\n\nLasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri;\nsillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli,\nliikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja\njotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa\nkova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen\nystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä\npieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin\nsaattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin\nkaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan\nolit peräti turhat -- pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa\nmyös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti\noudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja\noikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, \"hänen\nisäänsä\". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt\nmistään, vaan oli vaiti.\n\nVaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa\nsillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja\nilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä -- poika ei\nnäkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama --\nhänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän\npuhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä,\nkaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja\nvankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän\nei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi,\nettä poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli\nolevansa oikealla jäljellä nyt -- poika oli varmaankin pikäntti.\nNiinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva.\nLattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin\noli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut\nhäntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän\nikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen\nja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli\nvaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin\nsukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.\n\nHänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka\noli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka\nlähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä\nliikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista\nruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen:\n\"No, todellakin olin oikeassa -- hän on autellut kyökissä!\" Sitten\npoika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella\ntarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi\nitsekseen; \"Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja\nja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden\nja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän\nonkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen\njärkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan\npalatsissa! Tahdonpa koettaa häntä.\"\n\nInnostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan\nkeittoa -- lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai\nparikin, jos niin tahtoi, -- ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen\nomille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi --\n\n\"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn,\nmenneinä aikoina -- se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että\nminäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään.\nMutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi\nkakkujen palaa.\"\n\nTarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas,\naivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo\nasioistaan, ja seuraus oli sama -- ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo\npalasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä\ntuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja\nhyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka\nsuruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja\noli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.\n\nPoika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä\noikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella\nmuodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli\nsäätyarvo heitetty loukkoon -- eikä kumpikaan puolue aavistanut\nsitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää\nnuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin\nmuitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt\nniin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa\nlieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä\nparempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas\npuolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt\nvaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle.\nHän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle\nkannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja\npassaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten,\nniinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille\nkuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä\nhyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään\nkohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti\nalentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä\ntavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.\n\nAamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky\noli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan,\nmutta sanoi sitten itsekseen: \"Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi\nvarmaankin myös pessyt astioita -- senpätähden olkoon menneeksi!\"\n\nHän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen\nvielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle\nhelpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta\nlopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja\nhalusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin\nhelposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani\nhänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti\njommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa\nkuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että\nemäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten\nsai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan,\nettä hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli\nkysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen\nhistoriakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua\nsiitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen\nkissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin\n-- sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva\npantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen,\nnäkyi hänelle aivan luonnollisella --- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton\nnäky. Tämä odottamaton näky oli John Canty -- reppukauppiaan kantamus\nselässään -- ja Hugo!\n\nKuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää,\nennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään\ntuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat,\nja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset\njätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä\nahdasta kujaa pitkin talon takana.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nPrinssi ja erakko.\n\n\nKorkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän,\nmitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti\nmetsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin,\nennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki\nkaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei\nvartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin\neikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä\nsyvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa\nsuojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja\njuhlallinen -- oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika\najottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne\nolit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei\ntuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden\nhenkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle\nvielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.\n\nHänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi\npäivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja\nhänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti\nmenemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle,\nmutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi\nhän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi,\nja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus,\nettä hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän\nsentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta\nhitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa\nymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui\npuskiin ja pensaisiin.\n\nKuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta\nkävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja\nkuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta\nikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta\ntiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun\nluopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi\ntuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään.\nSuojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu\nalituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari\npaikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme\npataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli.\nTakassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä,\njota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä\npuukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies\noli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja\nvalkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.\n\n\"Pyhä erakko!\" sanoi kuningas itsekseen; \"olipa se onnen potkaus.\"\n\nErakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi --\n\n\"Sisään! -- mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa\nsaat, on pyhä!\"\n\nKuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat\nsilmänsä häneen ja sanoi --\n\n\"Ken olet sinä?\"\n\n\"Minä olen kuningas\", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.\n\n\"Terve tulemaa!\" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen\nkiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: \"terve tulemaa, terve tulemaa\"\nasetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja\nrupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.\n\n\"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole\nolleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata\ntakaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii\ntoimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen\nelämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle -- hän on arvollinen, hän\non terve tullut! -- täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema\ntulee.\" Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään\nhänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin,\ntuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä\nja lisätyllä innolla. \"Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei\nkenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään\nanomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään\nelämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet,\ntäällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja\ntyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja\nkasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi\npuhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi\nvettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku\ntulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei\noo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava.\"\n\nVanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta\nääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta\nselittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella,\njota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi\nmumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä\nvain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti --\n\n\"Uskonpa sulle salaisuuden!\"\n\nHän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen\nja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen\nvarpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten,\nvarpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten\nkuninkaan korvaa --\n\n\"Minä olen pääenkeli!\"\n\nKuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: \"Jumala suokoon, että\ntaas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina\nhullulla.\" Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan.\nMatalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi --\n\n\"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei\nkenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma\njuur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä.\nEnkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään\nkunnioitettavan aseman, -- tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä\npaikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät\ntään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa\nminulle, kuuletko kuningas? -- minulle, sillä minä olin suurempi heitä.\nMinä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain\nkanssa. Koske mun käteeni -- älä pelkää -- koske siihen vain. Kas niin\n-- nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja\nJaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä\noon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!\" Hän pysähtyi puheessaan,\nantaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä\nmuuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: \"Niin,\nminä oon pääenkeli, _ainoastaan pääenkeli!_ -- minä jok' oikeastaan\nolisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta\nkaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä\n_olisin_ tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut -- mutta\nkuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman\nystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty\nmahtava kutsumukseni!\" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa\nmitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä\nkirouksia, väliin huutaen: \"Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli\n-- minä, jok' olisin ollut paavi.\"\n\nNiin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas\nsillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni,\nja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän\ntuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla\nja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen.\nVanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan\nsijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan\nja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista --\nkoko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin\nhänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa\nkaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui\nkunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.\n\nTätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin.\nSitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan\nerääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti\nja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti\nhän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella\nvalkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen\npäästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat,\nikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois.\nSilminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin\nnuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi --\n\n\"Olethan sinä kuningas?\"\n\n\"Olen\", kuului uninen vastaus.\n\n\"Mikä kuningas?\"\n\n\"Englannin kuningas.\"\n\n\"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!\"\n\n\"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa.\"\n\nPimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto\nsilmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi\nkerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä --\n\n\"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?\"\n\nEi mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia\nkasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. \"Hän nukkuu -- nukkuu\nsikeästi\". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle\nilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: \"Kas\nniin, hänen sydämmensä on onnellinen\", ja niinpä vanhus taasen kääntyi.\nHän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän,\nvälistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon\npäin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein\nlöysi hän mitä näkyi etsivän -- vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja\ntahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui\npankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten\nja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön\nsalaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien\nkiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta\nhän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä\nrahtuakaan semmoisista seikoista.\n\nPitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja\nnyykäytti päätään tyytyväisenä. \"Se teroittuu\", sanoi hän; \"niin, se\nteroittuu\".\n\nHän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään\nhautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit\npuheeseen --\n\n\"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät\nperikatoon -- ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois\nijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon -- mutta se oli Jumalan\ntahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta\nhän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon\nhelvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä -- eikä\n_sillä_ ole loppua ensinkään!\"\n\nHän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan\nkuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. --\n\n\"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan\npääenkeli -- mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä\npaavi!\"\n\nKuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani\npolvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen\nkädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi,\nmutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään.\nJa seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että\nunensa oli sikeä kuin ennenkin.\n\nErakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja\ntuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi\njälleen pois sanoen --\n\n\"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt -- se on parasta, ettei hän pääse\nhuutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan\".\n\nHän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun\nsiellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui,\nmenetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen\nherättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki\nuseamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina\nnukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli\nkiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon,\npoika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli\nsidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja\nkiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni --ja solmut\nvedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti,\nettä poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nHendon pelastajana.\n\n\nVanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli\ntakaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet\nruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa.\nTuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla\nkärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli\nhiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja\nasennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka\ntuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.\n\nPitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä,\nmutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan,\n-- huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan\nsepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn\npirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta\nasentoaan tai askarettaan --\n\n\"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?\"\n\nPoika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan\ntukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi\nvastaukseksi kysymykseensä.\n\n\"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville\".\n\nVäristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti\nhän taas vapautua -- käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen\nmielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan.\nJa kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä,\nnyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten:\n\"Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit -- rukoile kuolevaisen\nrukous!\"\n\nPoika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään.\nKyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen\nposkilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä\ntuon villin pedon mieleen.\n\nPäivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka\nvähän hermostuneella äänellä --\n\n\"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta\nminuutilta -- ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden!\nSinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät\nkatsoa -- --\".\n\nLoput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani\npolvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan\nylitse --\n\nMutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä -- veitsi\nputosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi\nylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi\nja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja\nsitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono\nelämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi --\n\n\"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!\"\n\nOi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan\nkorvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!\n\nErakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos\nmakuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli\nkuningas seuraavan puhelun \"kappelista\" --\n\n\"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!\"\n\n\"Missä on poika -- _minun_ poikani?\"\n\n\"Mikä poika, hyvä ystävä?\"\n\n\"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää!\n-- minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä\nkynsiini konnat, jotka -- arvatakseni -- tuonaan varastit hänet\nminulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen\nheillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän\novellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä\nnarraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen\npiilopaikkaansa, niin -- miss' on poika?\"\n\n\"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä\nmaankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin\npidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen\nlähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin.\" --\n\"Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa -- enkö minä voi häntä\nsaavuttaa? Milloin on hän palaava?\"\n\n\"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava\".\n\n\"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! _Tekö_ lähetitte\nhänet asialle? -- Tekö! Se on totta tosiaan valhe -- hän ei olis\nmennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte\nrohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut,\nystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään\nmuulle ihmiselle olis hän juossut asioita\".\n\n\"Ei muulle _ihmiselle_ -- tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen\".\n\n\"_Mitä?_ Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?\"\n\n\"Se on salaisuus -- muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen\npääenkeli!\"\n\nTuli siinä huudahus Hendonilta -- eikä aivan jumalista laatua. --\nSitten lausui hän --\n\n\"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin\nvarsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen\nalhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala\nnähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan!\nAnnappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?\"\n\nKoko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten,\nväliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken\nvoimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa,\nettä hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta\nhän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan\nvaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta\npalvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta\nvainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran,\nponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui --\n\n\"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua\".\n\n\"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut\nsen kaikesta koko -- tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä\nkummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!\"\n\nNyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa\nponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut\nleukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui\npoika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon\nlausuvan --\n\n\"Ah, se tuli ulkoa -- pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa,\nminä näytän tietä\".\n\nKuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän\naskeleensa kuolevan -- ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa,\nkauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.\n\nTuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja\nääniä -- ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli\nkavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan --\n\n\"Minä en o'ota enään. Minä en _voi_ o'ottaa enään. Hän on mennyt\neksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian --\nnäyttäkää se mulle\".\n\n\"Hän -- mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa.\"\n\n\"Hyvä -- hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita\nLuulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä\nsydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän\npienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko\nkenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka\nolen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle\npäätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!\"\n\n\"En tahdo ratsastaa -- pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä\nolen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä\".\n\n\"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä\npanen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään\".\n\nSitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta,\njohon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia -- ja lopuksi muulille\naika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen\nvihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.\n\nSanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten\nhiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa\nnyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. \"Ainoa ystäväni on\nviekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään\", huokaili\nhän; \"erakko on palaava ja -- --\" Hän päätti lauseen läähätyksellä,\nja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että\ntukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.\n\nJa nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti --\njo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan\nsilmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen -- ja hänen edessään seisoi\nJohn Canty ja Hugo!\n\nHän olisi huudahtanut \"Jumalan kiitos!\" jos hänen leukapielensä olisi\nolleet vapaat.\n\nPari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja\nhänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin\nkäsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPetoksen uhri.\n\n\nVielä kerran sai nyt \"kuningas Hupsu ensimmäinen\" kuleksia\nmaankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden\nja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies\nsattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan\nesineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat\ntoisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan\nja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka\nhoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen\npojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti\nhän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa -- aina\nikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille --\nsattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut\nsiitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä;\nmutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan\nkalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena\nja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi\npienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain\nympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei\nensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja\nkömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli\nkykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan\netevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa\nja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas\nseisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa\nhelposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon\nmyrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut\nsilmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella\nlyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka\noli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä\nHugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä\npaitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun\neheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja\nkannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän\nkaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen\nkuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin\njuhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä,\ntulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.\n\nKaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit\nmenneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä\nmitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä\npäivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota\nei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut\nherättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana\nauttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli\nsuorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja\nlopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä\nmenemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen\njokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka\npakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla,\nerään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos\nkerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva -- hän kieltäytyi\npitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta\nosallinen heidän asioissaan.\n\nTällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus\nkaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti\nvähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että\nhän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan\nlyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.\n\nMutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui\nvalta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi\nhänen kärsimystään herätessä -- niin että kiusat kunakin aamuna, joka\nmeni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä\nkatkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.\n\nSeuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään\nkostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi\nsuunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle\nmielelleen ja \"luulo\"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen.\nJa jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan\nniskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten\nkiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.\n\nSeuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna \"laastarin\"\nkuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja\nnöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi\nvaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi\nkuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään\nalmuja.\n\n\"Laastari\" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen\nvalmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta\nliimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen\nnahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre\nkalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja\ninhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta\nvieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri\nside ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava\nirvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]\n\nHugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut\njuotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle\nmuka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja\nkattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin\nlujasti ja pitävästi pojan sääreen.\n\nKuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun\nhän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä\nkiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit\nhänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan,\neikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut\nhäiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle\nsama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja\ntämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.\n\nKuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää\nroistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia --\njääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla;\nsilloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti\nseuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle.\nTämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan\nsiitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt\nilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan --\njonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten\nammatista varkaiden virkaan!\n\nHugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan\nvarastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään\nsenkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä\nnoudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän\nsiis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä\nkuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella\nkekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta\nja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet\npopulaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti\nepäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa\nkavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.\n\nNo, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen\nkylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen\nvartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen\npuolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään\nikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.\n\nKumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä\nkumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla\nihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen\nhalunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.\n\nHugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs\nnainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit\nsyntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: \"Tuhat tulimmaista, jos voin\nsaada hänet sotketuksi _tähän_, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen\nkuningas!\" Hän odotti ja vartoi -- näköänsä levollisena, mutta\ntositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa -- kunnes vaimo oli\nkäynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi --\n\n\"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin.\" Ja hän lensi saaliinsa\nperästä.\n\nKuninkaan sydän sykähti iloa -- hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon\ntutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.\n\nMutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon\nperästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan\nviltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä\nnosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että\nhänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti,\njäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen -- \"Juokse perästäni\nkuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet\nheidät harhaan.\"\n\nSeuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle\ntakakadulle -- ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen\nhyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään\nvesipumpun taakse odottaakseen tulosta.\n\nLoukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen\njuur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko\nkantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen,\ntempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla\nkuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen\nvaimon puserruksista.\n\nHugo oli nähnyt kylliksi -- hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi\nhänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja\nkääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen\nuskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.\n\nKuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja\nhuudahti tämän tästäkin harmissaan --\n\n\"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!\"\n\nVäkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen\nherjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina\nnahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa\nja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin\nkimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä\nkäsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen\nomistaja hauskasti haastoi --\n\n\"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset,\nälkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain\npunnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu.\nPäästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä\".\n\nSeppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten\nsyrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti\npojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti\nviisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin,\npalavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen --\n\n\"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen\nhetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!\"\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nPrinssi vankina.\n\n\nHendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan\nkorvaan --\n\n\"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti -- eli\noikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun -- lopussa\nkiitos seisoo.\" Sitten lisäsi hän itsekseen: \"_Sir_ Miles! Olinhan,\nJumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka\nmerkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan\ntuota hullunkurista aatosta! -- -- Tyhjä ja höperö titteli on minun,\nja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on\nse enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa\nja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian\nalhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa\nkuningaskunnissa.\"\n\nSuljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt\nlähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon\nkeskeytti --\n\n\"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi -- hän tulee kyllä mukaan. Minä\ntakaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme.\"\n\nPoliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja\nkuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida\nmutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä --\n\n\"Malttakaa mielenne, sire -- teidän lakinne ovat teidän oman\nkuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri\nniitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa?\nNähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas\nomalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän\nmuistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä,\nantoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain\nvaltaan?\"\n\n\"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä\nEnglannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin\ntahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on\".\n\nKun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että\npieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut\nvarkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja\nniin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin\nnyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi,\nnäytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko\nhänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi\nsen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys\nkun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen\nhiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen --\n\n\"Minkä arvon panette tälle omallenne?\"\n\nVaimo niiasi vastaten --\n\n\"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus -- minä en voi\nhelpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava\".\n\nTuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten\nkonstaapelille ja sanoi --\n\n\"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!\"\n\nTehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet,\nsyyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä\nkangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot\nkylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi\ntaas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin --\n\n\"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa,\nsillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä\npahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin -- -- vaimo hyvä!\ntiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen\npennyn arvon, laki määrää, että hän on _hirtettävä_ siitä?\"[13]\n\nPieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi\npian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon\nlaita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi --\n\n\"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!\nMinä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!\nVoi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä -- mitä pitää minun tehä,\nmitä _voin_ minä tehä?\"\n\nTuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi --\n\n\"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole\npöytäkirjassa \".\n\n\"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja\nsiunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!\"\n\nMiles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja\nhämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä\nhänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki\njäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle\noven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa.\nHendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden\noikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa\nhämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan\nkeskustelun --\n\n\"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.\nTäss' on kaheksan penceä\".\n\n\"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme\nkillinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen\najalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka\nväärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!\"\n\n\"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit\nväärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule\nheti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! -- ja silloin poika\non kieppuroiva hirressä\".\n\n\"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn\nkaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään\nenään\".\n\nVaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon\nkonstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan.\nTuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan,\nmutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan\nvankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti.\nHämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn\nhyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan\nviittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan.\nHendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja\nmolemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa\nhetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija,\ntempaisi kätensä irti ja huudahti --\n\n\"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan\n_elävänä?\"_\n\nHendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti --\n\n\"_Tahdotteko_ luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme\nvaromattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette\npysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa\nkärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai\niloita siitä, mitä on tapahtunut\".\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPako.\n\n\nLyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan\nmuutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten\naina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin\nmahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta\nja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä\nheittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät\nheitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan\nkoskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli\nkohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui\neräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle\npani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla\näänellä --\n\n\"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä\ntahtoisin sanoa pari sanaa teille\".\n\n\"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö\npakkaa päälle\".\n\n\"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää\nselkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: _antakaa tämän poika paran\njuosta tiehensä.\"_\n\n\"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät -- --\"\n\n\"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa\n--\" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan\n-- \"porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa\nniskanne, mies\".\n\nKonstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä\nkuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja\nuhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes\ntoisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän --\n\n\"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän\njoutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni --\njok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille\". Sitten Hendon uudisteli\nsen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa,\nsanasta sanaan ja päätti tällä lailla --\n\n\"Kas nyt -- enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi\ntodistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?\"\n\nMies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta\npian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin\noli teeskennelty --\n\n\"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän\nainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa\".\n\n\"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?\"\n\nMies vastasi jotenkin terävästi --\n\n\"Ei mitään muuta, herra hyvä -- minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki\ntyyni\".\n\n\"Minä rupeen teitä uskomaan\", sanoi Hendon puoleksi ivallisella,\npuoleksi tunnustelevalla äänellä. \"Mutta odotappas tässä hetkinen,\nsillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään -- sillä hän on\nnähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän\nymmärtää lakiakin\".\n\nHän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden\nvaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta\nja huudahti sitten -- \"Älkää menkö, hyvä herra -- vartokaa vähä --\ntuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla\nleikkiä enemmän kuin kuollut raato! -- Tulkaa, niin saamme jutella\nasiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa -- ja ainoastaan\nviattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat\n-- -- Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?\"\n\n\"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan\nsataan tuhanteen -- hitaasti laskettuna tietysti\", sanoi Hendon äänellä\nmiehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.\n\n\"Mutta se on surmakseni\", sanoi konstaapeli epätoivossaan. \"Voi, älkää\nvaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin\npuolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa -- niinkuin se\nselvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin\non se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan\nrankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin\nhuulilta\".\n\nHendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään\nkonstaapelin ympärillä --\n\n\"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa\n-- ettekö tunne sitä?\"\n\n\"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi.\nMinä en aavistanut, että sill' oli nimitys -- oi, pyhä Jumala, minä\nluulin että s' oli ensimmäinen laatuaan\".\n\n\"Ei -- sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta _Non\ncompos mentis lex talionis sic transit gloria mundi_.\"\n\n\"Oi, herra Jumala!\"\n\n\"Ja rangaistus siitä on kuolema!\"\n\n\"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!\"\n\n\"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja\noli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut\ntavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon\nsiitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta\nvilppiä, vääryyttä virantoimituksessa _ad hominem expurgatis in statu\nquo_ -- ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman\nlunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua\".\n\n\"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät!\nOlkaa armollinen -- säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän\nkernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu\".\n\n\"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?\"\n\n\"Jätän, totta tosiaan jätänkin -- enkä koskaan koske toiseen, vaikka se\ntulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain -- en näe mitään, olen\nsupi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan\nirti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen\nrikki keskiyön ja aamun välillä\".\n\n\"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse\non ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä\nvuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on\npäässyt pakoon\".\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nHendon Hall.\n\n\nHendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen\nmajesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn\npaikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja\nmaksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo\nmolemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan\noli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja\npukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin\nsillalla.\n\nHendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa;\nhän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat\nja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen\nhämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja\nkohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan.\nSoturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo\nsairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan.\nSenpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin\nkauvan oli ollut suljettuna, -- eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja\nkiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.\n\nMatkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui\nHendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he\nyöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon\nseisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin\nvirkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja\nvalitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen\nja vetäen viltin yllensä.\n\nSeuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin\njutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille\nsiitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen\ntoisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa\netsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut\nhäntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä\ntakaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten --\nkertoi Miles -- meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti\nsieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi\nodottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta\nei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää;\ntoivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti\nhakemaan häntä taas.\n\n\"Ja vanha Sanctum Sanctorum _oli_ todellakin hyvin pahoillaan, kun\nteidän armonne ei tullut takaisin\", lausui Hendon; \"minä näin sen hänen\nnaamastaan\".\n\n\"Niin, totta maarian, _sitä_ en ensinkään epäile!\" sanoi kuningas\n-- ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli\nharmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.\n\nMatkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen\nkielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli\nveljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka\nvalaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui\nrakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili\nmoisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja\nystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan\ntulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän\nsaattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja\nsiellä syntyisi.\n\nKaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie\njohti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna\nmaiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren\nlaskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava\ntuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen,\neikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada\nvilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan --\n\n\"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä\nvoitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla -- s' on isäni puisto.\nAh, _nyt_ saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on\nseitsemänkymmentä huonetta -- ajatelkaappas! -- ja seitsemänkolmatta\npalvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa\nrientäkäämme -- malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää\".\n\nHe ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä\nheidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen\nläpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. \"Tässä on kirkko -- ihan samassa\nmurattipuvussa kuin ennen -- ei s'oo suurempi eikä pienempi\". \"Tuoss'\non kapakka, vanha Punainen Leijona -- ja tuoll' on vanha tori\". \"Täss'\non tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu -- kaikki entisellään; ihmiset\nvain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä.\nMuutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan\". Niin\nhänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat\nkäänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli\nkorkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa,\nkunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka\nsuuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla.\nUpea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.\n\n\"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!\" huudahti Miles. \"Voi mikä\nsuuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi\nilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua,\nmeidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle\n-- mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun\nminä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas,\nniin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles\nHendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen\npäivään asti!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren\nsisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä\nja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui\nsisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella\nja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui\nkirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.\n\n\"Halaile minua, Hugh\", huudahti hän, \"ja sano mua tervetulleeksi taas!\nJa kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen\npuristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen\näänensä vielä kerran!\"\n\nMutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja\nsuuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan -- silmäyksen,\njoka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui,\nsisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli\nsekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä\nlausui hän lempeällä äänellä --\n\n\"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka.\nLuultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia\nmaailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen\nluulette minun olevan?\"\n\n\"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut\ntietysti Hugh Hendoniksi\", sanoi Miles suoraan.\n\nToinen jatkoi samalla äänellä --\n\n\"Ja kuka luulette itse olevanne?\"\n\n\"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole\ntuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?\"\n\nMieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti --\n\n\"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan?\nJumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme -- palanneena\nsyliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi\nliian hyvää ollakseen totta, se _on_ liian hyvää ollakseen totta. --\nMinä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin -- tulkaa\nvaloon -- antakaa minun tarkoin katsella teitä!\"\n\nHän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein\nsyödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne\nja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin\npuolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili\nja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi --\n\n\"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole\nnäkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä\ntutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot,\nmun vanha veljeni Hugh -- Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles,\nsun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä -- sen\nolen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi -- hyvä\nJumala, olenhan kuolla iloon!\"\n\nHän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan\nliikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen\nliikuttavasti --\n\n\"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti\nrauennutta toivetta!\"\n\nMiles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi.\nSitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti --\n\n\"_Mitä_ rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?\"\n\nHugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen --\n\n\"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät\nhuomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi,\nminä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?\"\n\n\"Missä kirjeessä?\"\n\n\"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä\nsanotaan, että veljeni kaatui tappelussa.\"\n\n\"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs -- hän kyllä minut tuntee.\"\n\n\"Kuolleita ei kutsuta.\"\n\n\"Kuoll --?\" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. \"Mun\nisäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa\nnyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni -- hän tuntee minut. Hän\ntuntee minut ja tuopi lohtua.\"\n\n\"Hän on myöskin kuollut.\"\n\n\"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet --\nmolemmat menneet -- Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä!\nVoi, sääli toki minua! -- älä sano, että lady Edithkin -- --\"\n\n\"On kuollutko? Ei, hän elää?\"\n\n\"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla\nluokseni! Ja jos _hänkin_ minut kieltää -- mutta ei, hän ei tahdo. Ei,\nei, _hän_ minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet\ntänne -- tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat\".\n\n\"Kaikki ovat poissa pait viisi -- Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja\nMargareeta\".\n\nNiin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja\nrupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen --\n\n\"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden\nuskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen -- todellakin kummallinen\nasia.\"\n\nHän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan\noli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen\nmajesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi\nymmärtää ivallisesti lausutuiksi --\n\n\"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan\nniitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden\nvaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania.\"\n\n\"Voi, kuninkaani\", huudahti Hendon hiukan punastuen, \"älkää tuomitko\nminua -- oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi -- hän\non sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa.\nMinäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat\nja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee\nlapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas.\nMinä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu\nminuun luottaisikaan, niin pyydän minä _teitä_ ainakin muu uskomaan. En\nkestäisi muuta.\"\n\n\"Minä en epäile teitä\", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja\nvilpittömyydellä.\n\n\"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!\" huudahti Hendon innolla, joka\nosoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi\nkuningas --\n\n\"Epäilettekö sitten _minua?\"_\n\nSyyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi\naukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.\n\nKaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä\ntuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen\neteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan\nkuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja\nhuudahti --\n\n\"Oi, Edith, kallis -- -- \".\n\nMutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle --\n\n\"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?\"\n\nMiles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen\nposkensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi\nhän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja\nkatsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella.\nVeri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä\nnäkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka\ntuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: \"En tunne häntä.\" Kääntyi\npois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.\n\nMiles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen\nkuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille --\n\n\"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?\"\n\nHe pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa --\n\n\"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen\ntässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne.\"\n\n\"Sinun _vaimosi!\"_ Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten\nja rautakoura hänen kurkullansa. \"Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän\nkaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun\nvarastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on\n-- korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä\nsotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!\"\n\nVeripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh\nlähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan\ntuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi --\n\n\"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat.\"\n\n\"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet,\nsanon mä!\"\n\nMutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi --\n\n\"Te tunnette minut vanhastaan -- minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne,\njos teitä haluttaa.\"\n\nTämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta.\nHe pysyivät sekaantumatta asiaan.\n\n\"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja\nvartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia.\" Sitten\nhän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: \"Te kai kyllä huomaatte\nteille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä\npakoon.\"\n\n\"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä\nMiles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän\njääpi tänne -- älä muuta luulekkaan.\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nEi tunnusteta.\n\n\nKuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja\nsanoi --\n\n\"S' on kummallista -- todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää.\"\n\n\"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen\nhänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään\nsaakka ollut konna.\"\n\n\"Ooh, mitä mä _hänestä_, sir Miles.\"\n\n\"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?\"\n\n\"Siitä, ettei kuningasta kaivata.\"\n\n\"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä.\"\n\n\"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä,\nettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa\nkuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään\nlevottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? -- että minä\nsiis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?\"\n\n\"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi.\"\nHendon huokaili ja mumisi: \"Pikkuinen pyörtynyt pää parka -- aina\nhommaa noissa korkeissa unissaan.\"\n\n\"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen\nkolmella kielellä -- latinan, kreikan ja englannin -- ja sen te otatte\nja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun\nenolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen\nminun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan.\"\n\n\"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä,\nkunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni\ntiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin -- --\"\n\nKuningas keskeytti hänet käskevin äänin --\n\n\"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset\netusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja\nsen valtaistuimen eheyttä!\" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä,\nikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: \"Tottele vain; ei mitään\npelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää -- niin,\nenemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava\nkaikille.\"\n\nNiin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä\nhetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen --\n\n\"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei\nvoi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja\nsalamoida aivan kuin oikea kuningas -- yks'kaikki missä hän on oppinut\ntemppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä\nharakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi -- ja ellen\nminä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta\nhullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni\ntuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt.\"\n\nSeuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen\nasemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas\nhetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen\nvastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. \"Kuinka ihmeen\nkummallisesti nais-parka menettelikään\", mumisi sotilas. \"Minä luulen,\nettä hän tunsi minut -- ja minä luulen, että hän _ei_ tuntenut minua.\nNää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin.\nEn voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on\noikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi\nnäin: hänen _täytyi_ tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä\nmuuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän _sanoo_, ettei hän mua\ntunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei\nvoi: Mutta älä hätäile! -- nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on\nHugh vaikuttanut häneen -- - on käskenyt häntä -- on pakoittanut häntä\nvalehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma.\nOlihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta -- niin, hän oli Hugh'in\npusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh\non poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava\nentiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on\nhänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava\nminut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta -- ei, hän oli aina\nrehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä\npäivinä -- siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet,\nsitä emme myöskään voi pettää.\"\n\nMiles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady\nEdith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin,\nja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen\nkasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.\n\nMiles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle\nvastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady\nEdith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään\nsamoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden\ntunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen\nhämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, _oliko_\nhän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui --\n\n\"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi\nvarmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada\nvälttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin\ntulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään\nrikollista -- mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä\nse on kovin vaarallista\". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin\nja lisäsi sitten vilkkaasti: \"Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te\n_olette_ hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme\nnyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää\".\n\n\"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän _olen_ tämä poika!\"\n\n\"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile\nteidän vilpittömyyttänne tässä kohden -- mutta mä varoitan teitä,\nsiinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on\ntuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän\nmielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte,\nniin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa;\nmutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän\nsanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat\nsamaa\". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran\nlisäten: \"Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko\nseutukunta tietäisi sen -- huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä\ntarkoin -- niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi\nihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä\nkukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne.\"\n\n\"Täytyy kai minun uskoa se\", sanoi Miles katkerasti. \"Se valta, joka\nvoi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota\nsiinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä,\nmissä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset\nhämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta.\"\n\nHeikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski\nsilmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen\njatkaessaan --\n\n\"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois\ntäältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni,\njoka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen\nkahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja\nArthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä\nvapaat ja makaavat rauhassa -- parempi olisi teillekin olla heidän\nmuassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän\nvaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen\ntiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa\nkodissaan -- te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää -- älkää\ntuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä\npyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi,\nonneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte.\"\n\nMiles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja\nseisoi hänen edessään.\n\n\"Sallikaa minun vain yksi pyyntö\", hän sanoi. \"Katsokaa mua silmiin,\njotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin -- vastatkaa minulle\nnyt. Olenko mä Miles Hendon?\"\n\n\"Ette ole. Min' en tunne teitä\".\n\n\"Vannokaa!\"\n\nVastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä --\n\n\"Minä vannon\".\n\n\"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan\".\n\n\"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!\"\n\nTähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu\nsyntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin\npois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin\nvankeuteen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nVankeudessa.\n\n\nKopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen\nerääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä,\njotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin.\nHe saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia,\nkäsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä --\nmeluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen\nkuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias.\nHän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen\ntuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan\nhänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä\nkylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi\nerilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut\nedes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta.\nHän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii\nulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.\n\nMutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa\nkuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin\nympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin\npuolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith\nhänet? -- tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani\nhänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen\nvakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä\nkieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin\nkirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille,\nettä hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.\n\nLikaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja\nkuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan\nmuutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli\nrivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa\npuoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein\ntappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija\nennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle\naimo iskut päähän ja hartioihin -- siihen lakkasit mässäämiset. Ja\njokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden\nhaavoitetun ulina ja mulina.\n\nSeuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset,\neikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti\nselvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään \"petturia\", ivaamaan\nja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä\nsuurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta.\nVartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle --\n\n\"Se roisto on tässä huoneessa -- -- vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja\nsano kuka se on, jos voit.\"\n\nHendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun\noli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: \"Tämähän on Blake Andrews,\njoka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa -- hyvä ja rehellinen\nsielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan\nei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut\ntuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin.\"\n\nVanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa\nvuorostaan ja sanoi lopuksi --\n\n\"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä\nMissä hän on sitten?\"\n\nVartia nauroi.\n\n\"Tässä\", sanoi hän. \"Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas.\"\n\nVanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli\nsitten päätään ja sanoi --\n\n\"Ei, tää ei ole Hendon -- eikä ole koskaan ollut!\"\n\n\"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh,\nniin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen -- --\"\n\nVartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi\nhän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen\nmerkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti --\n\n\"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin.\nJos _minä_ saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet\nhiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies.\"\n\nVartia nauroi pirun naurun sanoen --\n\n\"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus -- sen tekevät kaikki. Saat\nsiitä huvitusta kylliks.\"\n\nHän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen\nja kuiskasi --\n\n\"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä\nherra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja\nkatsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni,\nja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä\nainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä,\nsir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan\nihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais.\"\n\n\"Ei\", sanoi Hendon; \"älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä\nauttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut\nmulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan.\"\n\nVanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja\nkuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä\n\"herjatakseen\" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta.\nHän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen\nvankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset.\nHendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen\nmajesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei\npystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia\ntoi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa\nkäyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän\nkuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon -- tietoja, jotka\nhän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita\nhän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien\nkuultaviksi.\n\nTällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen\nAndrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä\nsuru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä;\nhän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin\nyhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili\nlykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje,\njoka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi\nsir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja\nHugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin\nja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi\nja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir\nRichard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta\nkuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää\njälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon\nepätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen\nkirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan\nväärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir\nRichard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista\nEdithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli -- niin\nsanottiin -- sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt\nsäälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä\ntähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.\n\nOli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat\npystyssä --\n\n\"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen.\nMutta älkää Herran tähden sanoko, että _minä_ sen oon kertonut, sillä\nkuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he.\"\n\nHänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi --\n\n\"Kuningas _ei_ ole mielenvikainen, mies poloinen -- ja sinä teet\nparemmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin\ntuommoisissa kapinallisissa juoruissa.\"\n\n\"Mitä poika pakisee?\" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta\nhyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa\nviittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa --\n\n\"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä --\nkuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan\nWestminster'issa kahdentenakymmenentenä.\"\n\n\"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin\", mumisi hänen\nmajesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: \"Mutta kyllä he pitävät\nhuolen siitä -- ja minä myös.\"\n\n\"Kuka Herran nimessä -- --\"\n\nMutta vanhus ei päässyt pitemmälle -- varoittava viittaus Hendonilta\nvaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa --\n\n\"Sir Hugh lähtee kruunaukseen -- ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän\ntoivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin\nerinomaisessa suosiossa.\"\n\n\"Minkä lordprotektorin?\" kysyi hänen majesteettinsa.\n\n\"Hänen armonsa Sommersetin herttuan.\"\n\n\"Minkä Sommersetin herttuan?\"\n\n\"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi -- Seymour, Hertfordin\nkreivi.\"\n\nKuningas kysyi tulisesti --\n\n\"Milloinka _hän_ on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?\"\n\n\"Tammikuun viimeisenä päivänä.\"\n\n\"Ja -- sanokaappas -- kuka on tehnyt hänet siksi?\"\n\n\"Hän itse ja valtakunnan neuvosto -- kuninkaan avulla.\"\n\nHänen majesteettinsa säpsähti. \"_Kuninkaan_ avulla? _Minkä_ kuninkaan,\nhyvä sir?\"\n\n\"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa\nriivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea\nvastata -- hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard\nkuudes -- jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja\nkallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään\ntai ei -- sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan\nlaulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta,\nettä hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan\npelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee\nniiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat\nkansaa.\"\n\nNämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä\nja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei\nhän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen,\nvoisiko tuo \"kallihin keijukainen\" todellakin olla se kerjäläispoika,\njonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen\npukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen\nkäytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in\nprinssinä -- ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä\nkuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että\nneuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa?\nEi, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi -- hänhän oli kaikkivaltias,\nja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset\njäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää\ntätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään,\njota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen\nmalttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus\nkävi hälle jo melkein sietämättömäksi.\n\nHendonin kaikki temput olit turhia -- kuningas ei hoiventunut niistä.\nMutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli\nparempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen\nrauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli\nvähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen\nja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa,\nja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi\n-- \"Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen\npahoillani, sillä tietysti menetän teidät -- he ei voi kauvan pitää\nteitä täällä mokoman pikku asian vuoksi.\"\n\nHe eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan\nlevottomaksi. Hän sanoi tulisesti --\n\n\"Te ette vastaa -- mutta sanokaa mulle Herran tähden -- eihän siit' ole\nvieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään\npelättävää.\"\n\nTurhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa\noli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni --\n\n\"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa,\nettei he ole. Etteivät _tahdo?_ Vai tahtovatko?\"\n\nNaisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä\nei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen\nvapistuttamalla äänellä --\n\n\"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä\nauttakoon kantamaan rist -- --\"\n\n\"S'on tunnustus!\" keskeytti kuningas. \"Siis he _tahtovat_ ruoskia\nteitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä\nen sitä kestä. Rohkeutta vain! -- minä pääsen täältä kohta omilleni\njälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!\"\n\nKun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.\n\n\"He ovat pelastetut!\" sanoi hän iloissaan. \"Mutta voi minua! -- he olit\nlohduttajani täällä.\"\n\nKumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta,\njoka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina\ntahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä\nkalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.\n\nJuur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja\nkomensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi -- olihan\nsuorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja\nhengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen\nhitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin\nkahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.\n\nNeliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat\nsinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan\nselkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin\nvartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko,\nja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan\nja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi\ntalvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä\nsinne tänne.\n\nKeskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä\nsilmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän\nkauhistui ja sanoi itsekseen: \"Voi, he eivät siis olekkaan päässeet\nvapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? --\nja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai\nkristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he\novat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä,\nkun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että\nminä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa\nen voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se\npäivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa.\nJokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata\nsijaan.\"\n\nSuuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään.\nHe kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten\nnäitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi\nväkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt\npuhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu\nniihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi\nsiellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes\nja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja\nnaisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä\njuhlallinen äänettömyys.\n\nNyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas\nnäki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä\npolttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä\nsytyttämässä!\n\nNaiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset\nliekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja\nsiniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä\nja alkoi rukoilla -- silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä\nlennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan\nja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla\nvartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti\nkiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä\nkanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä\näitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli\nsyttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa\nhänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään;\nyhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei\nsaisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja\nkamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä\nsydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, --\nkuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten\nhän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria\nvasten eikä nähnyt mitään enää. \"Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä\nhetkessä,\" sanoi hän, \"ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen\npainettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä\nöisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!\"\n\nHendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä:\n\"Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt\nsävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän\nkarannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja\nkomentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä\nharhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on\nterveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!\"\n\nTään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja,\njoiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina,\nvietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin\nrikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, -- hän oli tehnyt sen\ntehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa\nvarten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta\nolisi tarjona -- ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja\nsuruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen\nvaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä\nkutojalta -- hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota\nsyytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa\nja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä!\n-- hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen\npantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa.\nTämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä\nmyös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta.\nTämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli\nlähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin,\nluullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli\njulistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.\n\nKuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia\nmurtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin,\njotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä\nonnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. \"Lapsi\nraukka\", huokasi Hendon, \"nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet\nhänen tautinsa jälleen -- voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän\npian ollut tuiki terveenä!\" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha\nlakimies -- mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän\noli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista,\nsyyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi\nsyytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa\nmenettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella.\nÄskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu\nmenettämään _mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan_, maksamaan\n5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin\nposkiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]\n\n\"Nämä on kunniakkaat arvet\", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa\nja näytti korviensa typistyneet tyngät.\n\nKuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi --\n\n\"Ei kenkään usko minua -- ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki --\nnoin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat\nraiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois\nvaltion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt\nkerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nUhraus.\n\n\nSill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta\njo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa\ntervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi\njatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa,\nkun hänet julistettiin \"uppiniskaiseksi maankiertäjäksi\" ja tuomittiin\nistumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä\nja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän\nmuka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea\nperillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka\nensinkään ansaitsemattomana.\n\nHän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut\nmitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja\nsai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta\nkäytöksestään.\n\nKuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka\nsurisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata\njälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas\noli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu\nniin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa\nkatsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun\nväkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan\nkehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja\nviimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui\nhänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen\npilkaksi ja puskuksi -- hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli\ntosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt\npuoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi\nhuomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa\nseuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa\nja miten rutistui Hendonin posken muna, -- ja hänen kuullessaan\nmiten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi\navonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo\nhuutaen --\n\n\"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani -- päästäkää hänet! Minä olen\n-- --\"\n\n\"Vait, Herran tähden!\" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa,\n\"johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä\npäästään.\"\n\n\"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä,\nmutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn.\" Hän\nkääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: \"Anna pienelle hupsulle pari\nlyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään.\"\n\n\"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen\", ehdotti sir Hugh, joka\nsamassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen\nnäytelmää.\n\nKuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän\noli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin\npanna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo\nhäpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi,\n-- olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta\nhäpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua\nollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat\nehdot; hän päätti ottaa iskut -- kuningas sen tehköön, mutta kuningas\nälköön rukoilko.\n\nMiten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. \"Antakaa\nlapsen mennä, te hirveät pedot\", sanoi hän, \"ettekö näe, kuinka nuori\nja kehno hän on? Antakaa hänen mennä -- minä otan hänen lyöntinsä.\"\n\n\"S'oli todellakin hyvä tuuma -- kiitos siitä\", sanoi Hugh, ja hänen\nnaamastaan loisti pirullinen iva. \"Päästäkää pikku kerjäläinen ja\nantakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan -- kunnon tusina,\noikein karvaalla mitalla.\" Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän\nvastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella:\n\"Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks -- mutta muista vain, että\njoka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää.\"\n\nHendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun\niskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin\nepäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. \"Voi,\nsentään, mikä hyvä, jalo sydän\", sanoi hän itsekseen, \"tämä uhraava\nurostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä\n_nuo_ ole sitä unhottavat!\" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen\naprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä\nHendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja\nhänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: \"Joka\npelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta -- ja sen on hän\ntehnyt -- suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä -- - se on tyhjää!\n-- siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa _häpeästä!\"_\n\nHendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut\nsotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli\npelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti\nkokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja\niljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait'\nläiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun\nHendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille\nsoimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen.\nKuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa --\n\n\"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä\nYksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi;\nmutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä.\" Hän\nnosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita\nja kuiskasi: \"Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!\"\n\nHendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti\ntilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen\nmäärään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä\nhilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi,\npuoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden\nAlppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon -- se näytti hänestä\nnaurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: \"Nyt olen mä\ntodellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen\nvaltakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi -- todellakin huimaava lento\nnäin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian\ntulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella\nprameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa,\nniin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen\nrakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä\nmun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni -- puhtaasta kädestä\nja hellästä sydämmestä -- kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan\norjamaisuudella halvalta hallitsijalta.\"\n\nTuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa\nmatkoihinsa, -- ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja\nsitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi.\nEi kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi\ntai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin\nsuosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut\nperehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista\n\"petturia\" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään\nhäneen kuolleen kissan, -- hänet heitettiin tuossa paikassa maahan\nja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden\nvallitessa vieläkin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nLondoniin.\n\n\nKun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet\npois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan\ntulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten\nmyöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja\nkuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja\nhajaantuen sitten, heidän mentyään.\n\nHendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä\nkysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä\nlähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli\nhänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä\nsyytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä\nvoimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi\nhänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen -- hyvin heikkoon\nmahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista\nparemman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut\nnuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä\nkärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja\nkoettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden?\nMutta toiselta puolen -- kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija,\npäästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon\nkeksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan.\nOlihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi\nei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa.\nKenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi\nhäntä - \"tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli\njonkun muun laitoksen päämies\" -- Miles ei oikein muistanut minkä.\nNo nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa,\njokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin\nvähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut\nhänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän\nhämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä\noli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja\nhänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin\nja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä\nreipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin,\njossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää\nja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei\nsaattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui --\n\n\"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette,\nherra?\"\n\n\"Londoniin!\"\n\nHendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen -- vaikka\nhämmästyneenä myös.\n\nKoko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se\npäättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he\nsaapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa\nja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat\ntuhansien tulisoittoin valossa -- ja sillä hetkellä juuri eräs\nmuinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas\npaikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden\njalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on\nihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! -- kuningas vainaja hyvä oli\nainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan,\nja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla\noli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt\nolit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi\ntäten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään\nhänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten\nkorvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan\nsamalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri\nsopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää\n-- kruunauspäivää -- varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen\npäissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa\nrusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai\nkahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut\npariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo\nHendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja\nhävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nTom'in edistyminen.\n\n\nSill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti\npuettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja\npilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja\nmurhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi\nkaikkialla, -- sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan\ntoisenlaista elämää.\n\nKuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään\nhälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta\nvuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi\nauringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset\nhaihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja\nluottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän\nlypsämään päivä päivältä paremmin.\n\nHän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen\ntuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan\nkylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin.\nEikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä\nkorkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.\n\nSe oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla\nsaatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi.\nHän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko\nvaltiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän\njopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä\noli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja\nkuuluvain äänien kajahusta: \"Tie auki kuninkaalle!\"\n\nHän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan\nolevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän\notti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat\nsaattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta,\njotka nimittivät häntä '\"veljeksensä\". Oi, sinä onnen lellipoika Tom\nCanty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!\n\nHän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä\ntuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian\nvähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden\nliehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi\nhänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä\nedelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa\nvääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka\nkääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen,\njoka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen\n\"sisarensa\", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen\nkanssaan hänen \"viisaudestaan\", siinä, että hän armahti niin paljon\nihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet\nhirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että\nheidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin\nkuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa,\nsekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt\nseitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] --\nsilloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä\nhuoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja\nantamaan hänelle ihmisen sydämmen.\n\nEikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean\nprinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä\nja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle\nvartiomiehelle palatsin portilla?\n\nKyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä\nkadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen\nastumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika\nkului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään\ntäydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt\nhallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan.\nJa lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat\nhänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain\npanivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.\n\nTom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään.\nEnsimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin\nkauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät\nrepaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja\nsyöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet\ntakaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit\nmelkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa\niloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset\nkasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän\nkuin mateleva mato.\n\nPuolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa\nkallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten\npalvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, --\nonnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi\nkruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard,\ntodellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena,\nväsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin -- tämä\nkaikki seurauksena metelistä -- tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka\nsuurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka\nriensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä\nkuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan\nkruunaukseen.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nUskollisuuden juhlakulku.\n\n\nTom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää\njyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia\nhänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli\njaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.\n\nTom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa\nThames joella, sillä vanhan tavan mukaan \"uskollisuuden juhlakulku\"\nLondonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.\n\nHänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen\nlinnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista\nja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen\nsavupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen\nhukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien\nsalamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä\nihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta\nsavustaan, -- kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin\nValkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä\nsavusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.\n\nTom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin\nselkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan\nasti. Hänen \"setänsä\", lordprotektori Somerset, asettui samalla\ntavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin\nkummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin\nperästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia\naatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen\nseurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja\nkultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki\nLondonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa\nlippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina\nkaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania -- laitos, joka\njo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona\nEnglannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on)\netuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.\n\nTämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin\nkaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin\nsullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: \"Kun\nkuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla,\ntervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla\nmerkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta\nhallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka\nseisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit\nlikempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena\nkansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa.\nKaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille,\njotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän\ntakaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti\nheitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan\nkuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen\".\n\nFenchurch Street'illa seisoi \"kaunis lapsi kauniissa puvussa\" eräällä\nlavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin.\nViimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:\n\n    \"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää\n    ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa --\n    Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.\n    Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa.\"\n\nKansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli\nsanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat\nkasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän\ntunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla\nkuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen\nsilmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista\n-- toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen\nensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa;\nja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt\ntuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä\nmikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas\nkatuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että\nhällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko\nEnglannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta\nja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa\nenemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi\nmolempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän\ntietämättään kelle he niitä tuhlasit.\n\nJokainen hetki kuului huuto: \"rahaa! rahaa!\" ja Tom vastasi heittämällä\nkunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon\nkourittavaksi.\n\nKronikoitsija kertoo: \"Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään\nkyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt\nkomean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan\nkadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili\nkuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä\ntavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat\nerittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik\nVII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla\ntavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus\nasetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko,\njoka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli\nasetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli\nuuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta\nnousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI\nkuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan.\nKoko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista\ntehtyihin seppeleisiin.\"\n\nTämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan\nniin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen\nheikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa\nrunosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä\näänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään\nrunollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin\nikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti\nkuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet\nmieltymyksen myrskyt pauhasit.\n\nJuhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin\ntoisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia,\njoista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai\ntaitoa tai muuta ansiota. \"Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista\nja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja\nkankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut\n-- todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko\nloisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla\nkaduilla, jopa siellä täällä suurempikin.\"\n\n\"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten --\nminua!\" mumisi Tom Canty.\n\nValekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä\nleimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä\nhetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita\nlahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon,\njoka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit\npingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja\nylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin -- tuo vanha\nväkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja\nsitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut\ntiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn\nvieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla\nja huusi: \"Oi, lapseni! oi rakas lapseni!\" kääntäen häneen kasvot,\njotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs\nkaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet\nlujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. \"Minä en tunne teitä,\nvaimo!\" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean\nkohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten\näitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä\nsilmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä,\nnäytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom\nCanty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti\nhänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa\nkuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä\nkalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.\n\nJuhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin,\nväljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki\nolematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut\nsulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus\nkalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: \"Jumala suokoon, ett' oisin vapaa\nvankeudestani!\"\n\nHän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut\npakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.\n\nLoistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen\nkäärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja\neteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa\nselässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan\näitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.\n\n\"Rahaa, rahaa!\" Huuto kävi kuuroon korvaan.\n\n\"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!\" Tuntui siltä kuin\nmaanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta\nkuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee\nmyrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus\ntukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen\nomassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, -- äänen, joka\nalinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: \"Minä en tunne teitä,\nvaimo!\"\n\nNämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon\nsoitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta\nvilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet\nkunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet\nmerkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia\nlaukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen\nkurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se\nsyyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä\nhän kuuli.\n\nVähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja\nsekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle.\nHuomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli\nsukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden\nsyyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi\nsyvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi --\n\n\"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut\nalakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja\nse ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden\nauringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee.\nNostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle.\"\n\nNäin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle\nja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti\nniin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen\nvilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin\nterävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset,\nalamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat,\njotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin\nkatosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.\n\nVielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa\nesiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi --\n\n\"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman\nsilmät on kääntyneet teihin.\" Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena:\n\"Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt\nteidän korkeutenne.\"\n\nJuhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi\nraukealla äänellä --\n\n\"Hän oli mun äitini!\"\n\n\"Herra jumala!\" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille\npaikoilleen juhlakulussa, \"enteet oli siis tosia. Hän on jälleen\nmielipuoli!\"\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKruunauspäivä.\n\n\nSiirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster\nAbbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman\nseuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me\ntulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy\nistumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia,\nnähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään --\nkuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan\nsiitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt\njo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla\noikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten\nvaratuille sisäänkäytäville.\n\nTunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut,\nsillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin\njoutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan\ntähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen\nparvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä\nparvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden\nrakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen\nristikuvan -- tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja\nluokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua,\njoka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä\non keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta.\nValtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi -- Scone-kivi --\njonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut\nkruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan\nsamassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä\nvaltaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.\n\nHiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu\nhitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot\nsammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki\ntämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja\nvarjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.\n\nKello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa,\nsillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen,\npuettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen\nsamettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä\nherrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen\nistuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän\nsijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen\nsama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti\nsaatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen\nsamalla kertaa.\n\nVähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa,\nja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia\npaikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo\nvilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää\nkaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki\naatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli\ntynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä\nja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä\non kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt,\njotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan\nvirrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan\nunohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä\nnaisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä\non lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja\npurppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman\nnurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan\nuuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava\nkaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä\nonhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan\nkruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.\n\nOlemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä\npirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää\n-- mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä\ntodella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja\ntorvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy\nverkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa\nsilloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse\nsormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme\ntuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä\nilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta.\nAstuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se\nauringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii\nja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on\nnäet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen\nvähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.\n\nMuuttakaamme \"tempus'ta\" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti -- tunti\n-- kaksi tuntia -- puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien\nsyvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin\nsaapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät,\nettä viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi\nja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika\ntulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet\nolivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt\nasianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa\nasetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus\nihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa\nelämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden\nnimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit\nistuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin\nylen määrin ja muistiin pantava myös.\n\nNyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän\nalustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille\npaikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä,\nja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.\n\nOli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit\nyhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään,\nkultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle.\nKoko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen\njuhla alkoi.\n\nUrkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti\ntemppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty\nvaltaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla\njuhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa;\nja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni\nkalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus\nvaltasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.\n\nVihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti\nEnglannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan\npään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta,\nkirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa\nsuuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä\nyllä -- ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä\nilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle -- vieras, jota ei\nkenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli\npoika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan\nriepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä\njuhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen\nilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen --\n\n\"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen\npäähän. _Minä_ olen kuningas!\"\n\nSamassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta\nsamassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean\naskeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä --\n\n\"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän _on_ kuningas!\"\n\nHurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit\nseisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä\ntoisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset,\njotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai\nnukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin\ntoiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti --\n\n\"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut --\nottakaa kiinni tuo maankuleksija!\"\n\nHäntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi --\n\n\"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!\"\n\nEi käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet.\nEi jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli\ntekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa.\nKun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui\nvieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla\nkatsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein\nseistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja\nvalekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään\nja sanoi --\n\n\"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka\nvannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu\njälleen paikoilles!'\"\n\nLordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen\nkasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän\nihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa\nvirkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen\ntaaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: \"Mikä\nmerkillinen yhdennäköisyys!\"\n\nLordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä\nkunnioituksella --\n\n\"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia\nkysymyksiä, jotka --\"\n\n\"Ja minä vastaan niihin, my lord.\"\n\nHerttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta,\nprinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman\nmiettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas\nvainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.\n\nTämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin -- sanoivat\nkaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja\nTom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja\nsanoi --\n\n\"Tämä on todellakin hämmästyttävää -- mutta enempää se ei ole, kuin\nmitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä.\" Tää muistutus ja\ntämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti\nhäntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. \"Nämä ei ole selviä\n_todistuksia\"_, lisäsi protektori.\n\nVuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan\nmutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan\nhaaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle.\nLordprotektori tuumasi -- ravisti päätään -- ja tää ajatus tunkeusi\nhäneen: \"Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että\nhäälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa\nkansan ja kalvaa valtaistuimen juuria.\" Kääntyi sitten ja sanoi --\n\n\"Sir Thomas, vangitkaa tuo. -- Ei, älkää hätäilkö!\" Hänen kasvonsa\nkirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä --\n\n\"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on,\nkun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in\nprinssinä, _voi_ vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse\nteossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!\"\n\nSe oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin\ntuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta\nsuostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin\ntodellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili\ntuossa hävinneessä valtion sinetissä -- olkoonpa tämä viekas pikku\npetturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen\noppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata\n_tähän_ kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään\nkuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! --\nSenpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa\nja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen\nhämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei\nkäynytkään sillä lailla -- kuinka he kummastuit kuullessaan hänen\nvastaavan levollisesti ja varmasti --\n\n\"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa.\" Lausumatta edes \"jos\nsallitte\" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin\nsynnynnäiselle hallitsijalle tulee: \"Hyvä lordi St. John, menkää\nminun yksityiseen kabinettiini palatsiin -- eihän kukaan tunne sitä\npaikkaa paremmin kuin te -- ja aivan likellä lattiaa vasemmassa\nnurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen\nnaulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki,\njosta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään\nmuu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka\nsen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti --\ntuokaa se tänne.\"\n\nKoko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta,\njolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä,\nilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä\noikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet\nvanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan\ntottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta\npianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen.\nTom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti --\n\n\"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!\"\n\nLordi St. John kumartui syvään -- ja siinä huomattiin, että kumarrus\noli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut\nosoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin\nkeskivälissä heitä -- ja lordi meni matkalleen.\n\nNyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä\nmuuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti -- ikäänkuin\nkaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri;\nsen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat\nerilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä\ntapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi\nja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty\njäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta\nodotusta ja jännitystä -- jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka\nvielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta\nkylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin\nettä viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään,\nseisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta -- silmäänpistävänä\nilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin\nSt. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli\nyleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten\nkokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä\nhiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet\nkajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti\nhäneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi,\nkääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi --\n\n\"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!\"\n\nRähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen\nruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet\npakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt,\nennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa\n-- ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia\nja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti --\n\n\"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin --\neihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!\"\n\nMuutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom\nCanty viittasi heidät pois syrjälle sanoen --\n\n\"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!\"\n\nLordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille --\n\n\"Haitteko tarkoin? -- mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on\nselittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää\nmuististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta\nkuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi\njoutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä -- raskaasta\nkultakiekosta -- --\"\n\nTom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti --\n\n\"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? -- ja paksu? -- ja oliko siihen\npiirretty kirjaimia ja kuvia? -- Oli, sanotte. Ooh, _nyt_ tiedän mitä\ntuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa\nviime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi\nse ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin\nmissä se on; mutta _minä_ en sitä sinne pannut -- ensiksi.\"\n\n\"Kuka sitten, herra kuninkaani?\" kysyi lordprotektori.\n\n\"Hän, joka seisoo tuossa -- Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille\nitse kertova missä se on, -- sitten kai te uskotte, että hän tuntee\nasian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani -- ponnistelkaa\nmuistianne -- se oli viimeinen teko, ihan _viimeinen_ teiltä sinä\npäivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos\npalatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua.\"\n\nSeurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai\nkuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka\nseisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa\nkomeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä\nainoaa pikkuista kapinetta, joka -- jos sitä löytyisi -- nostattaisi\nhänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi\nkerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä --\nsekunnit laajenivat minuuteiksi -- yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa\nkanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi\nsyvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja\nepätoivoisella äänellä --\n\n\"Muistan koko kohtauksen -- kaikki tyyni -- mutta sinettiä en vain\nmuista.\" Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: \"Hyvät\nlordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää\nhänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene\ntuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta\n-- --\"\n\n\"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!\" huusi Tom\nCanty pelästyneenä, \"oottakaa! -- ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle\nsijaa! -- asia ei ole hukassa. Eikä se saa _joutua_ hukkaan! Kuulkaa\nnyt mitä sanon -- joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona\naamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme -- minä\nkerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä -- oh, jopa muistatte!\nja vanhasta isoäidistäni -- ja Offal Courtin poikain monista leikeistä\n-- kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain\nkertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni\nja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat,\njottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän\nsilmissään -- oh, senkin te muistatte.\"\n\nMikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään\n-- tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo\nloistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan\nkertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo\nmahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään\nseurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.\n\n\"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen,\nja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme,\nettä nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut -- niin, te\nmuistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut\nminua käteen -- katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään\nkirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne\nhypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle --\nsyösten siinä erään pöydän ohi -- se kappale, jota te sanotte valtion\nsinetiksi, oli tämän pöydän päällä -- te sieppasitte sen ja katsoitte\nsille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa -- silloin teidän\nsilmiinne sattui -- --\"\n\n\"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!\" huudahti repaleinen\nkruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. \"Menkää, St. John hyvä, -- sen\nMilanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te\nlöydätte valtion sinetin!\"\n\n\"Oikein, herra kuninkaani, oikein!\" huusi Tom Canty; \"nyt on Englannin\nvaltikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää,\nettä olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa\njaloillenne siivet!\"\n\nKoko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä\npelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla\nnousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut\nmitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi\nhälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa -- ei kukaan tietänyt\npaljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus,\nja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti\nvaltion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava\nhuuto --\n\n\"Kauvan eläköön oikea kuningas!\" Viisi minuuttia ilma tärähti\neläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana\nhuiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen\npoika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon\nylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat\nhänen ympärillään.\n\nSitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi --\n\n\"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset\nvaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä\nja repaleensa jälleen.\"\n\nLordprotektori kohotti äänensä --\n\n\"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin.\"\n\nMutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi --\n\n\"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani\ntällä hetkellä -- älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai\ntehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä\nlordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika\nraukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma\ntehnyt sinusta herttuan --\" lordprotektori punastui -- \"mutta eihän\nhän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön\nnyt -- tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada\nse vahvistetuksi, mutta _hänen kauttansa;_ muuten ei herttuasta tule\nmitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain.\"\n\nTämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois\nnäkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: \"Poika\nhyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä\nitse voinut sitä muistaa?\"\n\n\"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta\nkertaa.\"\n\n\"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?\"\n\n\"Enhän minä tietänyt _mitä kappaletta_ he kaipasit. He eivät sanoneet\n_minkälainen_ se oli, teidän majesteetinne.\"\n\n\"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?\"\n\nPunainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan\nja vaikeni.\n\n\"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan,\"\nsanoi kuningas. \"Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin\nvaltiosinettiä?\"\n\nTom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan --\n\n\"Olen sillä paukannut pähkinöitä.\"\n\nLapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta,\nsaivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään\noli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas\nja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus\nkerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.\n\nOli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta\nkuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty\nnäkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas\nvoideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien\npaukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi\nsoivan suosiosta.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nEdvard kuninkaana.\n\n\nMiles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan\nmeteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään\nsiitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei\npenniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti\npuhtaaksi.\n\nMutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen\nei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi\naina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.\n\nMitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi?\nHyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä\nsellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa\nja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset\ntyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston\nkanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin,\nosoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja\nkurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi\ntai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi.\nMiles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain\nihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa\nlöytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja\nrahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi\nja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava\nkuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat\nmoskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja\nhellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä\nerilleen tässä elämässä.\n\nNiin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän\ntakakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen\nihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei\nvaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia,\nmutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut\nmitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki\nvarmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen\njäävän lyhyeksi.\n\nPäivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja\netsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli\nse, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän\nuninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä\nmillään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna\nmiekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän\ntulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti\nvoi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.\n\nPuolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa,\njoka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä\nkuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista\npoikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan\nLondonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui\nsinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen\npitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä,\naprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa\nsotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan\nnäki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen\nvarrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä\nlaatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.\n\nEi ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään\npensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus\nrupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien\nääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: \"Uusi\nkuningas on kruunattu\" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo\nneljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt\nennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.\n\nHän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä,\npeseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella\nvettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen\ntuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden\nsuunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille\nja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi\nsuunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun\ntämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.\n\nKello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa\nväkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei\nhän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen.\nHän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä\nhyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja\nasiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut\ntuumiakaan pääsyä palatsiin.\n\nJuur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä\ntakaisin ja sanoi itseksensä: \"Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota\nhänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi\nminä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan\n-- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin\ntuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä\npuhutellakseni häntä.\"\n\nMiles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin\ntavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee\nja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen\nsilmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --\n\n\"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?\"\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?\"\n\nPoika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: \"Herra\nJumala! Minun vanha isävainajani!\" Sitten vastasi hän ääneensä: \"Kyllä,\nvarsin hyvin, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Hyvä -- asuuko hän tuolla?\"\n\n\"Asuu,\" vastasi poika ja lisäsi itseksensä: \"tuolla haudassansa.\"\n\n\"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan,\nettä mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?\"\n\n\"Varsin kernaasti, rehellinen herra.\"\n\n\"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä\nulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen.\"\n\nPoika näytti pettyneeltä -- \"kuningas ei nimittänyt häntä niin\", sanoi\nhän itseksensä -- \"mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja\nvoi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on\nvissi se.\" Sitten vastasi hän Miles'ille:\n\n\"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen\ntakasin.\"\n\nHendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa,\njonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille\nrajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet,\nupseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti\nmiehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja\nvangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta\npalatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka\noli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski\nmiestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.\n\n\"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin\", sanoi Miles parka; \"olenhan\netsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni\nsuurempi kuin heidän.\"\n\nEi mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja\nHendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet\ntuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit\nmustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja\nMiles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.\n\n\"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!\" huusi upseeri. \"Niitä kasvaa kuin\nsieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää\nhänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään\nja lähetän sen kuninkaalle.\"\n\nHän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.\n\n\"Nyt on kova onneni täysi,\" mutisi Hendon; \"ja loppu lorusta on, että\nminä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen\ntähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää.\"\n\nHeti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän\nkokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata\nsurmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään\nvangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän\nkunnioittaen ja sanoi --\n\n\"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua\".\n\nHendon seurasi mutisten itsekseen: \"Jos en nyt olisi vaelluksella\nkuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä,\nniin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen\nivallisesta kohteliaisuudestaan.\"\n\nMolemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle\nsisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle\nvirkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella\nja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia\npitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä\nmukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn\nnaurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin\nselkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui\nhienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa\nopastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin\nläpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun\npäästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi,\nkaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti\nhymyiltäväksi.\n\nMiles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas\nkunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen\nmajesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin,\npuhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties.\nHendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan\nmiesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä\nilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat\nihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin\ntunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon\nsai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli\nsuorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa\ntöllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- \"Pyhä\nJumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen\nvaltakunnassa!\"\n\nHän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen\nvallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta\nihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen:\n\"Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se\n_totta_ -- eikä ensinkään unta.\"\n\nTaas tuijotti hän kuninkaaseen -- ja ajatteli: \"_Onko_ tää unta? ...\nvai _onko_ hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan\nTommi parka kuin minä luulin -- kuka selittää mulle tään arvoituksen?\"\n\nYhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi\ntuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!\n\nYleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs\nääni huusi --\n\n\"Ylös, sinä siivoton narri! -- istutko kuninkaan läsnä-ollessa?\"\n\nMelu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui --\n\n\"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!\"\n\nIhmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi --\n\n\"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on\nminun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut\nminua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta\nväkivallasta, kenties kuolemasta -- ja että hän sentähden on ritari,\nkuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä\nsuuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan\nhäpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn,\nja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu\nEnglannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa\nja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä -- se etuoikeus,\njota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta;\nsillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon\noikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan\nkuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä.\"\n\nKaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet\nmaalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta\nviisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen\nmilloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä\n-- jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja\nlady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili\nhämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen --\n\n\"Oh, herra Jumala! _Tämäkö_ siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun\nmielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle _minä_ tahdoin osoittaa mitä\nsuuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja\nseitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän\nikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit\nhänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän _minä_ tuumasin\nottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki,\njohon pistäisin kurjan pääni!\"\n\nMutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani\npolvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja\nkuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja\nastui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana -- ja\nmonien kadehtimana myös.\n\nNyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja\nhehkuvin silmin --\n\n\"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät\narvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään.\"\n\nEntinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä.\nKokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa\npuvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan\njohtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi --\n\n\"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen\ntyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan\nviisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen?\nOlet -- hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen -- ja sun\nisäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää.\nTietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä\nlähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja\nnauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin\nhengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva\nsiellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa\nvirkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös\noikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista\nkunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa;\nsillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä.\nJa minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille,\nettä hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia\nnöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on\nvaltaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva\nnimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'.\"[17]\n\nOnnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja\npoistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan\nhänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan\nheitä suurilla uutisillaan.\n\n\n\n\nLOPPUPÄÄTÖS.\n\nKaikkien palkka maksetaan.\n\n\nKun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli\nvihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että\nhänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt\ntunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa -- käsky, jota\nkannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta,\nettä ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi\nja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka\nperästä Edith oli sanonut: \"ota henkeni, en pane arvoa siihen -- enkä\nminä kiellä Miles'iä\". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady\nEdith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian;\nvaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.\n\nHugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä\ntilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä\nveljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan -- ja kosk'ei edellinen\nolisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi\nvaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli;\nja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret\njuhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun\nvastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.\n\nTom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.\n\nKuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty\norjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani\nhänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.\n\nSamaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti\nhänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden\nbaptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja\ntoimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin\nansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.\n\nHän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni\nkaranneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen\neräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen\nmiehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.\n\nHän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle\nsilloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli\nilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa\nja tuli arvoisaksi mieheksi.\n\nNiin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai\nkertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi\nhänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän,\nkätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään\nsisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin,\nmissä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että\nhän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että\nnäiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että\nne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä\nniiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan\nkun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen\nmuistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.\n\nMiles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen\nhallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan.\nOivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen\nkaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä\nkaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta -- kerran kuningatar\nMaryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin.\nEräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I:n noustessa samalle\nistuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes\nneljännes vuosisataa mennyt umpeen ja \"Kentien privilegio\" melkein\nhälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä\najalta ilmestyi Kaarlo I:n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas\nkuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi\nja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin\npian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui\nsodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja\ntämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.\n\nTom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine\nsuortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi\nkunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon\nvaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka\nmuistutti ihmisiä siitä, että hän \"aikoinaan oli kuninkaan valtaa\nharjoittanut\". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko\nsyrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: \"Lakki\npäästä, kuninkaan suosikki tulee!\" -- ja niin he tervehtivät häntä ja\nsaivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä -- ja siihen pantiinkin\narvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.\n\nNiin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli\nne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku\nkruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan\nja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli\nkyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai\nsortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret\nsilmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi --\n\n\"Mitä tiedät _sinä_ kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani\ntiedämme, vaan sinä et.\"\n\nEdvard VI:n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille.\nNyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme\nhänelle kiitokseksi.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Nykyajan Englannissa ovat ikkunat lykättävät ylös alas.\n\n[2] Kristuksen vierasmajassa -- _Christ's Hospital_ -- ei alkuansa\nollut mitään _koulua_; sen työnä oli vain ottaa huostaansa orpolapsia\nkaduilta, antaa heille suojaa, elatusta ja vaatteita. Timb'in\n_Curiosities of London_.\n\n[3] Tämän hallituksen (Henrik VIII) loppupuoleen saakka ei viljelty\nsalaatia, porkkanoita, nauriita tai muita syötäviä juuriaineksia\nEnglannissa. Se vähäinen määrä, mitä nautittiin näitä kasviksia,\ntuotiin maahan Hollannista ja Flandersista. Kuningatar Katarina\noli, kun hän halusi vähän salaatia, pakoitettu lähettämään sinne\nsanansaattajan asian alkain. Hume'n _History of England_.\n\n[4] Jos Henrik VIII olisi elänyt muutamia tuntia kauvemmin, olisi\nhänen käskynsä herttuan surmaamiseksi pantu toteen. Mutta kun\nsanoma saapui Toweriin, että kuningas itse oli kuollut viime yönä,\nkieltäytyi linnan päällikkö noudattamasta käskyä; eikä olisi ollut\nsoveliasta Neuvoskunnalle alkaa uutta hallitusta toimeenpanemalla\nkuolemanrangaistusta, johon kuningaskunnan jaloin aatelismies oli\ntuomittu niin väärän ja tirannillisen käskyn kautta. Hume'n _History of\nEngland_.\n\n[5] Paronetti -- baronet -- on aatelismies baron'in (vapaaherran) ja\nknight'in (ritarin) välillä. _Barones minores_ (pienemmät vapaaherrat,\nbaronetit) eivät, niinkuin lordit, synnyltään saaneet olla Parlamentin\nylihuoneen istunnoissa äänestämässä.\n\n[6] Kingsale'n lordit, jotka ovat de Courcy'n jälkeläisiä, nauttivat\nvielä tänä päivänäkin tätä kummallista etuoikeutta.\n\n[7] Hume.\n\n[8] Hume.\n\n[9] Jaakko I:llä ja Kaarle II:lla oli pieninä ollessaan piiskapojat,\njotka ottivat selkäänsä heidän puolestaan, kun he itse tekivät virheitä\nopetustunneilla. Minä olen sentähden uskaltanut varustaa pienelle\nprinssillenikin yhden semmoisen.\n\n[10] Leigh Hunt'in teos \"_The Town_\", sivu 408.\n\n[11] \"Päämies\" käyttää tässä varkaiden kieltä, jonka kautta sanat\noikeastaan soivat toisin.\n\n[12] Katso \"The English Rogue\". London, 1665.\n\n[13] Vanha kirja _The English Rogue_ tekee tämän hullunkurisen\nrajoituksen: _above the value of thirteen pence ha' penny_.\n\n[14] Tekijä osoittaa eri muistutuksessa nämä ja muut tässä luvussa\nmainitut rankaisutavat laillisiksi mainiten lähteenä toht. J. Hammond\nTrumbull'in teoksen: _Blue Laws, True and False_.\n\n[15] Ks. Hume'n England.\n\n[16] Englannin, joista 7 menee yhteen suomalaiseen.\n\n[17] \"Christ's Hospital\", köyhäin orpolapsien kasvatuslaitos Lontoossa,\njonka suunnitelma lujentui kuningas Edvard VI:n kautta, on laskenut\nulos oppilaita, joista monta on saavuttanut maailman maineen, kuten\nesim.: Josua Barnes (Anakreon ja Euripides kirjailijain tulkitsija);\nJeremias Markland (kuuluisa kirjallisuuden, erittäinkin kreikkalaisten\nmestariteosten tutkija); Samuel Richardson (novellien kirjoittaja);\nThomas Mitchell (Aristofaneksen kääntäjä); Thomas Barnes (Times-lehden\nmonivuotinen toimittaja); Coleridge, Camden y.m.\n\n\n\n"]