Ritvalan ilovalkeat

RITVALAN ILOVALKEAT

Romaani

Kirj.

LAURI HAARLA

Otava, Helsinki, 1943.

OSAT:

 Lumivyöry.
 Vedenpaisumus.
 Turmeltunut maa
 Hallatulet.
 Ilovalkeat.

LUMIVYÖRY

1.

Kelhinmäen rinnemökeistä aina Huittulankylän ja Ritvalan tienvierisiin mäkitupalaistönöihin saakka akat hotisevat tänä maaliskuisena aamuna jos jotakin. Eivätkä lopultakaan muuta kuin samaa ja samaa asiaa.

"Joko sillä lie – se kirves kourassa, hä-hähä...", käkätetään Kelhin Riitan mökissä, jonka pienen ikkunan rätti- ja pärepaikkojen välistä vilahtaa eukkojen uteliaita nenänpäitä ja naskalinteräviä silmiä.

"Mitäh? Eihän sillä mitä", hohahti toinen akka. "Mitäs sillä nyt papilla ... sentäs kirvestä?"

"Silläpä tuo on uhkaillut", kuului emännän toranmakuinen ääni uunin luota, "vai etteks muista sen Mikkelin-päivän saarnaa syksyllä ja etteks...?"

"Mikä jottei muistettaisi", kivahti ensimmäinen akka, joka taas kurkisteli ikkunasta maantieltä urkenevalle isonpappilan tielle. "Niinpä tuo huusi, että 'kirves on pantu puitten juurelle rietastelijoitten pähkinämetsissä', ja sitä se tarkoitti, sitä juuri – Ritvalan Helkavuoren pähkinärinnettä, ja sanokaa minun sanoneeni..."

Ja taas komotti neniä kuin variksennokkia tielle päin, jota myöten pitäjän apulaispappi Henrik Sark on tulossa aamupäiväisistä kansliatöistään. Tulija on hetkeksi peittynyt mahtavan kivikirkon taakse. Eikä sen kyljitse ole vähään hetkeen muuta nähtävissä kuin rantakennällään seisova isopappila, joka sekin on ollut jo pitkät ajat korjaustöiden alaisena ja on parhaillaankin tellinkien ympäröimä, lukuunottamatta pientä siipirakennusta kanslioineen ja arkistoineen.

No, pappi ilmestyy näkyviin kirkon itäisen ristirakennuksen nurkitse. Mutta ei, ei se sentään näytä olevan menossa metsänkaatoon. Keppi sen oli vain kädessä – ei tietoakaan kirveestä. Näkihän tuon nyt huonommillakin silmillä.

Mutta ei se ollut sittenkään oikea papinkeppi! Siitä oltiin joka tapauksessa yhtä mieltä. Se oli tummanruskea, melkein musta. Ja siinä oli varressa paksuja jurmuja, kellerviä, kuin messinkisiä suitsirenkaita. Ei se ollut mitään oikeata ihmismäistä puutakaan, katajaa tai koivunvisaa, kuten heidän oikealla papillaan, ukko-Klavveenilla. Eikä ees saaliista ulkomaan puuta, eepenholtsia, jota oli nähty nuorten ylioppilaitten ja vallesmannin kepeissä. Mitä lie ollut... merenruokoa, sanottiin. Ei ees maan päällä kasvanutta.

Ja sen pää! Liekö ollut luusta taikka puusta. Mutta julmettu se oli joka tapauksessa. Kuin selkähauen leukaluu. Ja siinä se, ainakin kaukaa katsoen, sojotti kuin kirveenterä varressaan.

Ei sitä tosin tällä kertaa paljoakaan näkynyt. Sillä tulijan koura puristi sitä lujasti, iskien keppiä pitkien askelten mukana kovaksi tallaantuneeseen lumeen, niin että sen rautakärki parkui kuin olisi sikaa teurastettu.

Riitta-emäntä keksi tämän häijyilevän vertauksen. Hän oli totisesti omin korvin kuulevinaan tuon äänen seuratessaan apupapin väkivaltaisesti ponkailevia askeleita ja oikean käden iskevää heilahtamista.

Oli siinä kiirettä. Mitähän se nyt aikoi – tämä Sarkin pappi? Jos se nyt olikaan oikea säällinen pappi. Sanoivat kipparinpojaksi – mistä lie merenrannikoilta tai Pohjanmaan nälkämailta. Tosin Voipaalan majuurska väitti sen olevan oikean merikapteenin jälkeläisiä, mutta...

No, niin. Taitavat olla siellä päin papitkin vähän niinkuin kapteenin mallia. Tälläkin oli päällään kaksirivinen mustansininen pomppatakki ja vierasmalliset saappaat jalassa, samanlaiset rumilaat kuin "Elias Lönnrotin" kapteenilla Pyhäjärvellä. No, oli kyllä sen kaulusnahka yhtä ylpeästi kiuhtava kuin faleksmanni Halaperin turkissa. Ja sama nahka kiersi lakinreunaakin. Ja mitämaks, samettia sen oli päällys, ihankuin Sääksmäen kirkon messukaavuissa. Kas, kas, kun ei ollut pannut ihka punaista, kuten oli suurten kirkkopyhien messukasukassa. Siinähän sen oli tapana ylpeillä ja messuta, niin että karstat, tippuivat katosta. Jollei vielä joskus muurilaasti ja kattoparrut...!

Oli sitä sellaisiakin ennustuksia olemassa Jyrsteini-rovastin ajoilta asti.

"Helka Maria, pääsi palaa!" huudettiin Ritvalan helluntaikokoilla, jotta ei halla päässyt tärväämään peltoja.

Mutta, herra-paratkoon, mitä tästä vanhasta emäpitäjästä oli tuleva, kun pelkkä kappalainen tekee rovastin virkaa – niin höyli mies kuin olikin Klavveenin Nuutti-herra – eikä uutta rovastia ole vieläkään vaaliin pantu. Ja sitten kun tuollainen merestä noussut Antti-Kristus moikuuttaa koko pitäjän isoakelloa, ettei herroillakaan ole nokan koputtamista...

Körttiläinen mikä lienee. Ja kuka sen senkään tiesi, kun huhtoi ihka piruna ihmisten tukassa ... Oli, oli siinä herrassa näkemistä ja puhumista. Ja eukoilla kun riitti sananrieskaa ja sikurikahvia. Olipa lirauttaa viinantilkkakin sekaan, jos sattui pahasti rinnanpuolta närästämään.

Eikä tämä Kelhinmäen itsellismuijien puheenpito ollut vielä mitään verrattuna siihen papatukseen, joka poreili ja kiehahteli kuin rokkapata ja lemahti väkevänä hajuna uuninpiipusta toiseen, mökistä mökkiin, kun vaeltaja oli isonpappilan tienhaarasta kääntynyt Ritvalaa kohti ja ennättänyt Huittulankylän laajojen mäkituparykelmien paikkeille. Kiiliän talon ja kappalaisen pikkupappilan kohdalla on nietostanut siihen määrin, että kulkija hukkuu hetkeksi lumiseinäiseen kuiluun, umpikuljuun, koska vain syvä ja ahdas kujanne on kyetty pitämään auki hevosajoa varten.

Mutta kun hän sieltä ilmestyy Huittulan peltojen laitamalle, syntyy Tyskäskän, entisen ruotusotamiehen lesken, mökissä sellainen pärpätys, että Sääksmäen vanhan kivikirkon mustat naakatkin kävivät vihreiksi pelkästä kateudesta.

Lapsia, räsypekkoja, leikiskelee mökkiryhmän yhteispihojen lumikujanteilla, jotka kiertelevät pihasta toiseen ja ammahtavat kuin tyhjentyneet korpipurojen pohjat valtatien pengertä vasten. Näistä kolopiiloista on kakaroitten hauska räpättää ohikulkijalle mitä tahansa. Ja mitäs nyt? "Pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu-uu", alkaa papattaa Tyskäskän tyttärenpoika, Iivari, joka oli saanut komeahkon ristimänimensä Sillanperän kartanon nuorenherran mukaan. Ja syystä kylläkin, kuten huhuttiin.

Mutta eivätkös olleet Tyskäskän mökissä yhtä hyvin muijat hoksanneet papin ilmestymistä Kiiliän ja Kälän pappilan lumihaudoista! Eikäpähän sitä muusta ollut kieltä piesty tässäkään mökissä kuin samaisesta apupapista, jolle itse Voipaalan iso-leski oli – en tule ja paremmin sano – huutanut keskellä maantietä: "Oi, oi, oi, oi, kyllä minä teidän esi-isänne arvaan – merirosvoja, julmetuita merirosvoja Rymättylän louhikkorannoilta!" Oli se kuultu sekin. Ja nyt oli Tyskäskän kieli juuri ja juuri menemäisillään solmuun pauhatessaan papin merkillisistä edesottamuksista viime syksynä Valkeakosken Myllykylässä.

Oli se ollut meiskausta. Ruoskaa oli heiluttanut kuin hyväkin Ristus temppelissä. Mallasveden ja Rautunselän isännät olivat näet soutaneet syksyiselle jauhatusviikolleen Myllykylään ja vanhaan tapaansa pitäneet vähän niinkuin riimaanantaita ja muuta henttausviikkoa vapaina emäntiensä vallasta. No, eihän siinä muuta kuin minkä olivat mökeistä ostaneet viinaa, Lastikkapovarilla povuuttaneet ja Ryskyn-akan tyttölässä lillitelleet. No, mitämaks? Halkokuormallisen Ryskyn emäntä tiesi saavansa Euhvemiiasta ja jokaiselta muultakin likalta isäntää päälle rospuuton mentyä. Eivätkä sillä kertaa renkipojatkaan vielä olleet ennättäneet ees tappeluun asti mökkikylän kujilla tai myllypihoilla. Ei mitään muuta ollut näkynyt papin tullessa ulkosalle kuin tönkeileviä sikoparvia ja nuhjailevia apu-ukkoja, körttejä, jotka kaikessa rauhassa sitelivät pussinsuita ja kanniskelivat säkkejä isäntien veneisiin.

Mutta mitäs tämä, apupappi! Oli törmännyt mökistä mökkiin. "Salakapakoita, salakapakoita!" oli huutanut. Ryskyn pirtistä se oli ajanut likat kelteisillään rapakkoisille kujille, isäntiä rytyyttänyt niskasta saman tien ja pauhannut: "Sikolaumaan, te riivatut, sikolaumaan ja ruoskaa, ruoskaa...!" Ja eikös ollutkin ottanut seinältä Tahkolan isännän ohjasperät ja suominut kuin vierasta sikaa isäntää ja sen majavieraita. "Mutta sen minä sanon tykkänään", tuohtui Tyskäskä tuohtumistaan, "että ei ole Heikki-herran hyvä ajaa Rautunselän rantataloihin vaalulleen joulujen alla – ei heru lahjapaistit, sikaneljännekset tai naudanpakarat, vaikka setolkkaruplat hoosiannaa laulaisivat, eikä jo..."

Oli tosin Tyskäskälle vastaanpanijoitakin. Väitettiin juorujen liioitelleen tolkuttomiin koko juttua. Eihän se muka ollut pastori Sark muuta kuin ajanut Myllykylän läpi matkallaan lauantaiseurojen pitoon Metsäkulman kylille ja Tahkolan majatalossa pitänyt pienen varoitussaarnan sinne kerääntyneille körteille ja vaimoihmisille.

Mutta Tyskäskä olisi kyennyt jatkamaan pärmänttäystään kuinka kauan tahansa, jollei olisi akkunan pielestä kuulunut Leivosen Riikan pientä voivotuksen tapaista huokaisua: "No, siinä se on paha, missä jumalattomat herjaavat."

Siinä siunaaman hetkessä Tyskäskä nielaisi sävähtäen viimeiset sanansa, livahtaen porstuaan, missä hän ryhtyy hätäisin käsin peittelemään säkinriekaleilla avolieden takanvarjossa kelleileviä viinalekkereitään. Ne oli visusti varjeltava ensi lauantaiksi ja sunnuntaiksi, jolloin kaukomatkaisten kirkkomiesten oli tapana käväistä kumauttamassa viinakorttelinsa hänen pöksässään.

Hataran riukuseinän raoista eukko jää tiirottamaan pappia hätä ja kiukku kasvoilla. Ohi menee, menee ainakin tällä kertaa ... Vaimo saa takaisin rohkeutensa. "Rumpetti, sanon minä", hän murmattaa, "ei tässä enää saisi köyhä ihminen pitää kaupalla ehta tavaraa..." Milläs hän sitten tekisi litviikin päämestarilleen, Nuutalais-revolle, joka viinat on myytäväksi antanut, leski parkaa hyvän hyvyyttään avittaakseen, millä jo...?

Emännän palatessa tupaan ovat siellä vierasakat täydessä lenheetissä. "Ettenkö ole sitä jo sanonut?" sipaisee Räsän Maisa parhaillaan sinenkelmeätä nenäänsä. "Muka Ristuksen ruoska ja muka Herran kirves on pitkässä varressa? Hohoo! Sarkin Heikin kourassa ne ovat, uskoa pois...! Mitäs se muuten alvariinsa hönttäilisi tuonnekin Ritvalan puolelle, Helkamäelle? Herran jee, hakata se aikoo, maahan hakata rantarinteen pyhät pähkinäpuut. Jahkapa tästä vain tultaisiin Helatorstai-viikolle ja Lumialan Helka rupeaa harjoittamaan eessä-laulajille 'Mataleenan vesimatkaa', niin top tykkänään, pauhaa Heikki-herra..."

"Ho-hoijaa", kuuluu hurskaasti naukuileva ääni takapenkiltä. Se on Leivosen Riikka, joka on jonakin nälkätalvena ajautunut tänne savolaisten nälkäroikkien mukana ja juuttunut kylään, mökkiläiseksi hänkin. "Pitkässä varressa, pitkässä varressa...", hän hurskastelee, sillä ei ole Nilsiän profeetan, Ukko-Paavon, körttiläisyys hänestä vielä tyyten lähtenyt. "Jumalatonta on ollut, onpa kuin onkin meno Valkiakoskella, helkajuhlissa, pähkinämetsissä ja Kurjenojalla..." Ja hän nau'ahti puolittaiseen veisaukseen: "O, syntinen! kuin tohdit tääll' niin suruttomast' maata syntisten himois' vuotehell', etk' pelkää kuolemata?"

"Nau'u mitä nau'ut ... Siionin virsiäs", kivahti Tyskäskä. "Koskas se sitten köyhä tässä maailmassa riehkasee, jollei nuoruudessaan ja helkajuhlissa? Kukas sinut nyt vanhoillasi elättää? Sanopas! Masunisti-poikasi, joka seilaa laivan päällä Pyhäjärvellä. Ja mistäs sen pojan sait? Luulenpa vain, että Kurjenojalta – niin savolaistollo kuin olitkin tänne tullessasi."

"Niin, niin, niin, niin", huokaili Leivoska ja jatkaa Siionin virttään kuin sekoittaakseen muistista menneet asiat: "Kuink' rohkia niin taidat oll'? Jos sun nyt kohta pitäis kuoll', sun helvett' vissist nielis..."

Mutta siinä virren hyräilyssä on Riikan maallinen sisu yht'äkkiä nousahtanut. Kierosti kuin takavitaan iskemällä hän livahutti Tyskäskälle: "Ja sinun tyttärenpoikasi, Iivari? Ohhoh – Sillanperän nuorenherran kiikanvalkioita koko tenava...!"

Eikä siihen seikkaan ollut kenelläkään mitään sanomista. Ei ollut sitäpaitsi aikaa tällä kertaa pitkään toraan.

Räsäskä ja Leivosen Riikka, naapurimökkien muorit, olivat näet oikeastaan tulleet vain hakemaan Tyskäskää Hangan taloon, jonne myös van haan tapaan oli kutsuttu, paitsi heitä, huittulaisia, myös Ritvalan Vastamäen ja Vuorenmäen mökkiläisvaimoja kevättalviseen lampaankerintään.

Pastori Sark puurtaa loivaa Ritvalan kylän ylämäkeä. Tämä on paikoitellen kovalla kaljamalla, paikoin korkeitten nietosten tukkeama, niin että täytyy kahlaamalla kahlata.

Kulkija pysähtyy. Hän on kahdenvaiheilla. Palatako takaisin kotiin ottamaan sukset, sillä syrjätie, joka vei hänen aikomaansa Lumialan taloon, oli nyt varmaan raitinaidasta toiseen täytenään lunta, eikä aamuinen kerste näyttänyt enää kannattavan jalankulkijaa.

Mutta ei, hän ei käänny sittenkään. Hänen tehtävällään oli kiire. Ja tuossahan oli jo Raitinristillä Hangan talo, josta sopi, jos oli tarpeen, lainata sukset. Taas puskevat luja-anturaiset saappaat nietosta. Hiki tuntuu nousevan lakin alla hiusrajaan, melkein kuin vapauttaen pakottavista ajatuksista.

Siinä kahlatessaan hän kuulee takaapäin ilahtuneita, mutta merkillisiä kirosanoja. "Valapparaiso, hoi! Utessa vieköön!" remuaa karhea ääni, joka tulee kuin kumajavasta rummusta.

Synnyinkaupungin satama, ulkopauhojen äkäiset tyrskyt, tulevat ja lähtevät laivat, prikit, fregatit ja kaljaasit pullistelevine, ylpeine purjeineen, merimiesten prassauslaulut ja kapteenien komennushuudot ylätäkiltä – tuo kaikki poika-aikojen raikas elämä syöksyi kirjavana näkynä ja sekasortoisena äänenä nuoren papin tajuntaan. "No, mutta Jipraltari soikoon! Siinähän sinä olet!" kuului taas jälkimmäisestä reestä, jolloin etumainen pysähtyy odottelemaan.

Henrik Sark on kääntynyt. Iloisesti nousee käsi tulijoita kohti. Huutelija ei voinut olla kukaan muu kuin kapteeni Steen, hänen oman isänsä vanha merimieskaveri, joka nykyisin kuljetti "Elias Lönnrotia" Pyhäjärvellä ja käytteli vanhaan tapaansa merkillisen omaperäisiä kiroussanojaan.

"No, johan ma sanoin, että ketkäs ne muut kuin Sarkit tuolla tavalla polvillaan ponkoilevat. Niinhän sinä astut uljaasti kuin merikapteeni Sark ennen muinoin 'Pakhuusin' kannella. Terveiset, terveiset vain isältäsi! Tuohon kouraan!"

Pastori on riipaissut lakkinsa päästä. Kuumettuneet kasvot ovat pelkkää naurua, melkeinpä poikamaista iloa. Puhtaana ja valkeana hänen matalahko, mutta luja otsansa hohtaa samaa raikasta iloa. Tummanruskea paksu tukka, joka tavallisesti näyttää karhealta, on nyt hikeentyneenä sekaantunut nuorekkaan pörröiseksi. Harmaansinisissä silmissä on tavallista hiilakkaampaa sineä. Eivätkä tiheät kulmakarvat kykene tällä kertaa työntymään nenänjuureen, johon helposti uurtui pysty juova, etenkin kuvastumisen hetkinä. Hän on sanalla sanoen palannut lyhyeksi hetkeksi poika- ja nuorukaisaikojensa merisille rannoille, joilla ei ole rintaa ahdistamassa tuollaiset jynkeät harjut kuin täällä tämän sisämaisen laakson ympärillä.

Kapteeni Steen kieriskelee kuin piukea tynnyri, jälleennäkemisen riemusta ritkahtamaisillaan, reenperässä, jossa hänen rinnallaan istuu Tampereen masuunin laivanrakennusmestari Pihl, pohjalaissyntyinen hänkin.

Kapteenin mahtavasta partakarrista tulee kirosanaa ja säällistä selontekoa yhtä remuisasti. Oli oltu eukon kanssa talvikuuroa kotikaupungissa, jossa pastorin isä-ukko vietti vanhanpäiviään kapteenineläkkeellä.

No, ei sen kummempia, kapteeni vastasi Henrikin kysyvään katseeseen. Jalka pysyi ukolla halvattuna, mutta perässä se laahasi kuin varpinpätkä pollaria. Ja käsivarret! Ne olivat yhtä lujat kuin miehuuden päivinä. Ryypyksissään väitti ukko yhä pysyvänsä niiden varassa prammipurjeen vanteissa "ett glasista" "två glasiin", jos oli vain taskumatti matkassa.

Alakuloinen ilme juuttui Henrikin äsken ilostuneisiin kasvoihin. Kysyi vihdoin lyhyesti, mihin piti herrojen matka.

Suuret olivat aikeet. Etumaisessa reessä istui pitäjän vallesmanni Hareberg, kuskarinaan ruotusotamies Yrjänä Vägg, ja he olivat koko roikka kiertämässä Vanajan rannat ympäri Hämeenlinnaan asti sopiakseen rantatalollisten kanssa siltapaikoista ja rakentamisista.

Vallesmanni tervehti pastoria kohteliaalla eleellä mahtavista susiturkeistaan, yhtyen hänkin selittelyyn.

Vanajan vesille rakennettiin parhaillaan laivaa Tampereen telakalla. Ja Voipaalan majuurska, pitäjän keisarinna, oli kutsunut herrat heidän palattuaan juhlimaan suurta tapausta.

Vallesmanni näytti kiireiseltä. Maiskautti suutaan ja huitaisi kättä kuskarilleen, jolloin seurueen hevoset junnasivat reet liikkeelle. "No, Lissaponin likat, sanon minä!" huusi vielä ukko Steen nietoksen harjalta: "On täällä tuo merenkäynti pirumpi kuin Ustinjan merellä. Ottaa peeveli takamuksiin, ha-ha-ha..."

Reet keinuivat jo Raitinristin ylimmäisillä lumipaakuilla pastori Sarkin ryhtyessä jatkamaan matkaa.

Hangan talon tanhuan puolelle on jo kertynyt liuta Ritvalan mökkiläisvaimoja. Istuvat hakokasojen vierillä lihavat lampaat helmoissa. Kertyy kasa kasan viereen paksua talvivillaa. Selkä-, maha- ja reisivillat, mustat ja valkeat pannaan eri kekoihin. Tällä kertaa, työn alussa, ei suju vielä edes akkojen puhe. On olevinaan kiirettä, Saara-emäntäkin kun liikuskelee parhaillaan miespihan aittarivin vaiheilla.

Mutta sattuu siitä Kykän Lastikka-muorin silmään navetan ja rehukatoksen väliköstä merkillinen näky. Maantietä junnaa ylen hitaasti eteenpäin halkokuorma, jonka laidalta riippuu käppyräisissä jaloissa naudan koipinahasta tehty saapaspari. Sellaisia karvapäällisiä, perin kuluneita, haaleanpunaisia saapasruojuja ei ole kenelläkään muulla kuin Kyttälän Taavetti-isännällä.

"Kyttälän isäntä", kuihaisee Lastikka. Ja ukon matka oli samassa silmänräpäyksessä selvillä koko akkajoukolle. Nyt se sen vei – sen synninmaksun, halkokuorman, Ryskyn emännälle Myllykylään, siitä Euhvemiiasta. No, oli se kanssa, hepsankeikka, yks' leipäsusi tämän puolen isännille. Siihen ne kaikki... tulenlauttaan, kun oli silmätkin kuin suden silmät pakkastalvella. Ka, osasihan niillä leskiukot hemaista, ja sitten ... ei muuta kuin talvikuurot lekotella piisin ääressä, sumppi pannussa ja vehnäsleipä syntisissä hyppysissä, ho-hoo, kyllä se tiettiin ja tunnettiin...

Kaihomielinen kateus, jossa ei ollut enää omalta kohdalta toivoa eikä oikeata kiukkuakaan, pirpatti kieleltä toiselle. Suihkailtiin, supatettiin, käkätettiin yskänsekaista naurua.

Mutta tämä lakkasi yht'äkkiä kuin tikan nakutus.

Isäntä, Tuomas Hanka, punanverevä, tanakka, kasvoiltaan tasamielistä leikkiä muhoileva keski-ikämies, oli ilmestynyt tuvan portaille. Katsastelee pihan laitamien ylettömiä lumimääriä, silmää portinsolasta Helkavuorelle päin ja kyläkujalle, jossa makaavat yhä paksujen lumien alla aidat ja paikka paikoin aidan seipäätkin. Tokaisee puolileikillä aitasta palaavalle emännälleen: "Jopa taisi meidän muori liian aikaisin riisua talviturkit Hankalan pässiltä. Katsoa nyt! Ei ole miesmuistiin ollut tällaista lumitalvea. Millekäs Eetenin laitumelle nyt nuo saparohännät aiot laskea?"

"Älä huoli, ukko", naurahti emäntä, "kyllä aurinko paikkansa pitää. Eikä Hankalassa muuteta keritsemisaikoja, ei ole muutettu ennenkään..."

"... jotta kellot käy, niinkuin ne käytetään, ja kukko laulaa, nousee päivä tai ei, sehän se ... vaimoväen viisautta", jatkoi Tuomas-isäntä leppoista pilkantekoaan.

Portinsolasta tulee Henrik Sark. Hänen kasvonsa näyttävät äskeisestä muuttuneen. Leuan kaari vetää nyt poskiluilta lähtien tiukan ilmeen suupieliin saakka.

Koko pään, lujan suoran nenän ja kulmallisten eteenpäin työntyvä asento merkitsevät tärkeitä asioita.

Ei, ei ollut aikaa poiketa sisään. Oli käytävä Lumialassa, jonka isäntä oli kuudennusmies ja Ritvalan lukulohkon päällysmies, tämän "laiskan ja riihattoman kylän" – kuten pastori huomauttaa – jossa lukutaito lyötiin laimin, ei kinkereillä käyty asetuksen mukaan ja kuudennusmiehetkin nukkuivat oman saamattomuutensa pankonpenkeillä.

"Kaipa se, noi-nee, sillä tavalla liekin", myöntelee Hanka, "mutta se kuudennusmiehen virka kun on jäänyt vähän niinkuin lapeettiin koko tässä pitäjässä, ei se, katsokaas, pastori, ole Lumialakaan sitä ihan juurtajaksain ottanut. He-he-he, kun on koko virka ollut, nähkääs, pastori, jo parin miespolven ajan ... mitä lie väljähtynyttä vaarinkaljaa..." Kuohahtaen löi pappi keppinsä porraspielustan lumikennääseen. "Tästä lähtien ei se sitä ole", hän tokaisi tuiman juonteen ilmestyessä kulmallisten väliin. Ja siinä se pysyi yhä paikallaan hänen saappaankärkiensä lyöttyessä lujalla työntäisyllä mäystimiin.

"Sepä, sepä", myönnytteli taas Hanka, kutkuttaen vähän niinkuin huvitettuna leuanaluspartaansa, "eihän se mitä ... aisakello, jos siihen pannaan heinätukko – tyhjäähän se..."

Mutta pappi oli iskenyt sompansa lujasti lumeen, otti pari tuimaa vauhtiaskelta ja ponkaisi pitkään luikuun. Eikä kuulunut pihamaalta muuta kuin lampaankeritsijöitten häijynilkistä supatusta: "Kyllä nyt taisi päästä Lumialan tytär mustaanpenkkiin tai jalkapuuhun", suhkaili Lastikka. "Ja joutaakin päästä – näkeekös köyhää kansaa ees puolella silmällä? Joutaa kuin joutaakin, en paremmin sano..." "Hä-hä-hä", pani vastaan talon muonamiehen muija, "muistaakos se Lastikka-muori omaa nuoruuttaan? Johan ne nyt näihin päiviin ovat luuhuoneessa ... niin mustatpenkit kuin jalkapuutkin, hä-hä-hä..." "Älä siinä hähättele", kivahti Lastikka. "Pankoot sitten vaikka naakanpaskat lakaisemaan kirkonvintiltä loisväen kanssa. Ei se sille pahaa tekisi – hyvällekin eessä-laulajalle, mukamas..."

Taas purivat keritsimet lampaitten kuvevilloja. Mutta kielenkannat olivat sopivasti höltyneet – ja juoruilemista riitti apupapista ja tulevan Helluntain helkajuhlista.

Raitinristin matalahkolta, mutta kauas näyttävältä mäeltä Henrik jää tuokioksi katselemaan allansa levittäytyvää Sääksmäen kylien valkeata laaksoa, jota kaartaa pohjanpuolelta mahtava monijatkoinen harjanne.

Tämä nousee Vanajanselän syvänteistä, kaakosta käsin, kampeutuu tuonne hänen selkänsä taakse, Helkavuorelle, ja kovertuu päättymättömän jättiläiskäärmeen selkäkyhmyinä Ridon- ja Kelhinmäkeä kohti. Täällä se nostaa jynkeät niskaharjaksensa Rapolanharjuksi, jolla makaavat ammonaikaisen linnavuoren muurinrauniot ympäri valtaisaa linnahautaa. Taas madaltuen se kulkee Annilan niemenkärkeen päin, työntäiksen alitse Liuttulan selän, pyöräyttää Soron- ja Kaidansaaret vedenpinnan yläpuolelle, kadotakseen vihdoin Lempäälän puolella kaukaiseen havumetsäiseen sineen. Katselija hengitti hitain, laajoin vedoin nuoskeata talvi-ilmaa keuhkonpalkeet täyteen. Nyt vasta, täällä ylhäällä, hän, merenrannan kasvatti, kykeni hengittämään täysin siemauksin. Hänen oli ollut mahdoton tottua tuon umpilaakson ahtauteen. Täällä oli taivaankorkuiset seinät ihmissilmän tiellä. Ei missään tuimaa merenahavaa, ei rannatonta jäätyneen meren lakeutta, ei kesällä myllertävää myrskyä, ei kalastajain pauhaveneitä, jotka painavat ulkoriutoilta etunokkaisin, paisuvin purjein kotokaupungin satamaan. Ei missään tervakylkisten laivojen mastojen, raakain, prammipurjeitten, taka- ja isopurjeitten hohtelevia holvistoja, jotka katoavat mitattoman merenkuvun taakse ja palaavat auringossa välkkyvin kaljuunakuvin kaukomatkoilta. Ei, totisesti ei! Merikapteenin poika ei osannut, ei jaksanut hengittää täysin keuhkoin tuollaisessa purnussa, jonka keskellä oli kaukalon verran vettä – Vanajanselkiä, Rautunselkiä ja muita samanlaatuisia lätäköitä.

Mutta täällä, ylhäällä, häneen, Henrik Sarkkiin, palasi meri mahtavana vuoksena. Se nosti hänet kotokaupungin Kirkkovuoren rinteelle, jonne loistatteli Kraaselin majakka omaa iloisen uhkeata uhmaansa. Täällä ylhäällä laajat rantakuohut soittivat taas, löivät korvat huumoksiin ja valoivat rautaa vereen...

Vähältä piti, ettei tuollainenkin jättiläishauta kuin tuo laakso näyttänyt tällaisina hetkinä kauniilta. Ainakin nuo jynkeät harjut suunnattomine lumimassoineen. Rapolan linnavuori paistoi kevättalvisen valon alla kuin yksinäinen merellinen linnasaari keskellä rajatonta lakeutta. Laakeitten rantaniittyjen tasainen lumipeite yhtyi selkien huikaisevaan pintaan, niin että niiden talviteiden harvaan pantuja viittanäreitä saattoi kuvitella kotikaupungin satamaväylän reimareiksi.

Niin, tuo Rapolan linnavuori oli hänen ainoa ystävänsä ja – vihollisensa. Sieltä näki. Sieltä oli koko ympäristö yhtämittaista lumen- ja havunkirjavaa korpimerta, jonka tummat ja valkeat värit saattoivat loihtia elävästi mieleen merenaallokon pohjanteet ja säihkyvät aallonharjat.

Mutta vihollinen se oli sittenkin! Kun hän aamuisilta nousuiltaan tuolle vuorelle laskeutui takaisin kyläteille, oli kuin vetävä luode olisi imenyt hänestä taas kaiken voiman. Silloin oli hänen hengityksensä ollut monet kerrat salpautumaisillaan.

Se oli, tuo vuorenjärkäle, lopultakin näiden hitaitten, jukuripäisten, laiskuudessaankin taipumattomien hämäläisten pakanallinen linnoitus. Se oli heidän muinaisjumalansa Turrin ja tämän poikien, Hatan ja Koljon, rakentama. Ja sen sisäpuolella asuivat heidän peikkonsa ja männinkäisensä, joista heidän sielunsa ei vieläkään ollut irti päässyt. Eikä pääse, jollei hän kykene nujertamaan tuon vuoren henkeä, heidän jäykkiä niskojaan ja vihanpitojaan, heidän kyliensä rietasta elämää, heidän saamattomuuttaan kaikessa muussa kuin jumalattomassa vastahengessään, heidän kovakorvaisuuttaan kirkkokuria, lakia ja asetuksia vastaan, heidän...

Henrik-herran ajatukset katkesivat. Takaapäin. Hämeenlinnan tieltä, oli alkanut kuulua hevosten hoputushuutoja ja rentoja huikkauksia.

Kaksi korkealaitaista, syvälle kovertuvaa rekeä, setolkkaruplien äännähdellessä äkkinäisin nykäyksin, lähestyy huojahdellen nietosten harjoja pitkin, täytenään monenlaista kamaa ja tarvekalua.

Ne olivat viipurilaisia kauppiaita, ilomielisiä kähäräpartoja, jotka kevättalvisin ajelivat tänne sydän-Hämeeseen saakka. "Kivkuppii, posliinivattii, kovasimmii, rinkelöit', orehkoi', sav'kukkoi, pispottii ja hokmannin tippoi, ho-hoi, ho-hoi...!" he jo lauloivat Hankalan pihamaalla. Ja vieläkin kuului loppuvärssy: "Värjkuvvii, sotakuvvii ja neihty Maarioi, ohoi, hohoi!"

Henrik naurahti ilostuneena. Noista karjalaisista ei voinut olla pitämättä. Ei niissä ainakaan ollut tätä hämäläisten jurrittamista tai karhumaista murahtelua, käännähytti jos vain kepakolla heidän tunkkaista pesäänsä.

Niinpä niin, kyllä he saattoivat leppoisasti niuhoilla, kuten tuo Hangan isäntäkin. "Sepä, sepä", ja "heh-heh" ja "tuota noinee..." Sillä tavalla. Kyllä he myöstelivät ja myönnyttelivät.

Mutta sanopas heille jos vaikka ystävän neuvona: asetus on tämä, kinkerillä on käytävä, tai: tuomiokapituli ei enää teidän paavillisia juhlaveisauksianne salli, he paatuvat, hakoniskat jäykistyvät, leveistä leukaperistä kuuluu murinaa, pitkän pitkää, kuin viikonpituista ukkosta ja sanat jurahtavat hammaskarsinasta vastallakaan. Pikkutalollinen jahkailee jahkamoimistaan: Mikäpäs siinä, tuota, mutta ... kun ei ole ollut ennenkään täällä meillä päin hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi, niin, tuota noinee ... Sillä tavalla! Ja raapaistapa rusthollarin orvaskettä, jo vääntyy leveistä leuoista röyhkeätä sanaa: Joo, joo, niinpä kai, mutta meillä kun on nämä omat elämännyörimme, pyörikööt virkaherrain pyörät missä tahansa.

Miksi hän, herra-paratkoon, oli tänne tullut? Siksikö, ettei hänen nuoren vaimonsa heikko rinta ollut kestänyt rannikon koleata ilmanalaa?

Oli ollut syytä siinäkin! Hänen Elleninsä tarvitsi – kun oli kaiken lisäksi synnyltäänkin sisämaan kasvatteja – juuri tällaisia pihkantuoksuisia petäjikköjä ja lenseätuulisia harjanteita.

Mutta yhtä hyvänä oli lääkäri pitänyt siinä suhteessa lähetyspapin paikkaa Afrikan Ovambomaalla.

Mutta sinne hän ei ollut lähtenyt. Sillä jo koulupoika-ajoilta tämä hämäläisjurrien umpilaakso oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan. Jo silloin hän oli heitä nähnyt kotikaupungissaan porvareitten majamiehinä – talonpoikia terva-, voi-, potaska- sekä hirsi- ja mastokuormineen, tai Tampereen ruukkien ja pumpulitehtaan rahtimiehiä. Noiden pakkasen puremien, rohdinpaitojen rehjottavista sepaluksista paistavien rintojen, tallukkajalkojen ja majapaikkojen pihoilla viinaa höyrähtelevien miesten näkeminen oli täyttänyt hänen pojansydämensä säälillä ja kauhulla. Ne olivat pelehtineet hänen unissaankin kammahduttavina painajaisina. Myöhemmin, nuorena papinalkuna, hän oli ottanut vähin selvää tämänpuolen kansanihmisten elämästä. Pelkkää viinan villitystä, tapain turmelusta ja katolisajalta perittyjen "virsien" lallatusta pakanallisten kokkotulien ympärillä – tuskin mitään muuta hän oli saanut selväksi kertojiltaan tai lukemistaan kirjoista. Näissä kuvitelmissa hän oli saapunut.

Ja mitä hän oli saanut vastaansa? Vaurautta, viljavuutta, vieläpä rikkautta – suurempaa kuin konsanaan merenpuolen nälkämailla. Mutta mitä oli ollut äveriäisyyden rinnalla? Kiertolaiskerjureita sekä Savon että Pohjanmaan alinomaisen hallan pesimäsijoilta, ruotuvaivaisia, huutolaisia ja nälänkuolioitten mökkien rykelmiä, joista joka kolmannessa oli salakapakka, povariakka tai haureuden hyyssääjä. Puhumattakaan heidän myllykyliensä rietasteluista ja "helan huutamisistaan", jotka olivat beliaalinpitojakin kauhistavammat.

Eikö hän ollut yrittänyt – aluksi – heitä valistaa evankeliumin sanomalla! Oli, totisesti! Ei häntä ollut turhaan sanottu yliopistoaikoina "iloiseksi Sarkin Heikiksi". Eikä hänelle ollut tuottanut omasta puolestaan mitään vaivaa lähestyä heitä iloluontoisena rahvaanmiehenä. Mutta mitä hän oli saanut palkakseen? He uhosivat kylmää jäätä kuin tuon linnavuoren sulamaton ja pohjaton suojahauta. He vetäytyivät hänestä erilleen – oman "Rapo-jättiläisensä" turviin.

Oliko ihme, että hänen oli täytynyt muuttaa evankeliuminsa lain ja rangaistuksen saarnaksi, vedota kirkkokuriin ja maalliseenkin lakiin? Totta totisesti, ilman niitä ei tuota tuolla, Rapolan linnavuorta, eikä sen hyisen jäyhää henkeä muuksi muutettu.

Päättävä ajatus on jo nostamaisillaan suksisauvat lähtötyönnällykseen pitkin peltoa juoksevaa kovapohjaista latua. Hankalan portinsolasta raikahteleva iloisten Viipurin-ukkojen äänenpito sopi kuin saattajaisiksi hänen ladulleen. Mutta ensi työntöihin tuli taaskin hivenen verran ärtynyttä kiukkua, sillä hiihtäjän silmä ennätti sittenkin tavata Huittulan puoleisesta ahteesta taloon ehättelevät muijat, Tyskäskän, Räsän Maisan ja Leivosen Riikan, jotka lavein rynkkyhamein laahovat tietä ja kaahaavat lunta leveillä tallukoillaan – ruskean harmaina, mustaliinaisina ja repaleisina kuin nälkiintyneet varikset.

Aamuinen hangenkerste oli jo höllentynyt kokonaan, mutta ladunpohja oli yhä kova ja luistava. Vauhti oli taas yhtä rohkeaa kuin tällä kertaa nuoren papin sydän.

Lumialan isännän, sen jääräpään, hän oli tällä matkalla voittava puolelleen. Olihan mies joka tapauksessa kylänsä valistuneimpia. Ja tytär lueskeli kuulema kuvalehtiä ja kansankirjasia. Joka tapauksessa oli emäntä parhaita kirkonkävijöitä ja köyhille armelias – jakoi, kuten puhuttiin, kiertäville kerjäläisille leipävaikkanan tyhjäksi, kun hyvin sattui.

Tasaiseksi muuttuneella hiihtoladulla alkoi häivähdellä Lumialan tyttären kuva hänen editseen. Siinä oli hänen hämmästyksekseen merkillisen ristiriitaisia värejä – punanverevää nuorta terveyttä, ylpistelevää kenokaulaa, harrasta silkkiliinaista kirkossa-istujaa ja taaskin tämän vastakohtaa: helkakulkueen eessä-laulajan upeilemista.

Hän ei tosin ollut – vasta hiljan pitäjään saapuneena – nähnyt viime Helluntain helkajuhlia. Mutta hän oli kuullut kesällä Voipaalan kartanon Emil-maisterilta, niin, olipa hän lukenutkin Gottlundin "Otavasta", että noissa kulkueissa neidot, eessä-laulajat, prameilivat räikeän punaisissa tai keltaisissa hameissa, kirjavissa koruissa ja seppeleissä, kuin moabiittain hekumoitsevat tyttäret uhrijuhlissaan.

Miten todellakin sopi tuo Beliaalin juhla siihen Helka-neitoon, joka pyhäisin istui kirkonpenkissä? Hän oli tosin neidon nähnyt kirkossakin vain kaukaittain – saarnastuolista tai alttarilta käsin. Mutta mikä ero olikaan tuon nuoren naisen "kirkkokuvalla" ja hänen kuvittelemallaan eessä-laulajan olemuksella!

Saattoiko tuo sama puhdas ja harras ääni, joka lauloi kevätvirttä kuin pyhien virtain partailla, raiuttaa myös pakanallista ylistystä "viljan jumalalle" ja jos joillekin taikauskon elättämille tontuille ja haltioille? Miten siveältä oli näyttänytkään hänen musta kirkkoliinansa ja nuoret hiljaiset kädet, jotka pitelivät virsikirjaa! Ja jos oli tuo silkkiliina valahtanut harteille, olivat hänen palmikkonsa levänneet olkapäillä lujina ja täyteläisinä. Tahtomattaankin oli hänen katseensa kesken saarnaa silloin tällöin pysähtynyt neidon päälaelle, jonka vaalean ruskeat, sileiksi kammatut hiukset välkähtelivät puhtauttaan.

Hiihtäjä pysähdytti kesken kaiken vilppaasti ujuttautuvat suksensa. Hänen täytyi saada aivankuin tuohon silmiensä eteen myös neidon kasvot sellaisina kuin hän oli ne nähnyt alttarilta. Mutta ei, ei sittenkään – hänen tajuntaansa ei selkeytynyt niistä mitään ilmeikästä kuvaa. Ehkäpä ne olivat vain vaaleaveriset tavalliset hämäläiskasvot, tuollaiset ... ulkotöissä karkeahkoiksi punertuneet, ehkäpä lujatekoisilla poskiluilla ilmeetöntä raskautta, kuten täällä päin näytti yleensä olevan kansanihmisillä. Joka tapauksessa oli pään asennossa ja kaulassa, joka erottui selkeästi mustan pyhäpuvun kauluksesta, ollut eräänlaista vauraan talollisen tyttären totunnaista korskeutta.

Pappi iski sompansa taas hangenpintaan, niin että ne upposivat puolivartta myöten lumeen. Oli kuin hän olisi suutahtanut omaa epätietoisuuttaan. Ja seuraavassa ylämäessä hän tarpoi sitäkin tuimemmasti. Oli taas kiskaistava päästä lakki ja ajateltava miten oli meneteltävä Lumialassa.

Kylmä ilma raikastutti taas hetkessä hänen levottomat aivonsa. Hän löi lakkinsa sauvannenään ja harasi kaksin käsin tukkaansa järjestykseen. Mutta pantuaan sen päähänsä hän unohtui taaskin katselemaan jälkeen jäänyttä maisemaa.

Tuolla se seisoi – hänen asuntonsa! Pieni, mutta lujaksi umpineliöksi rakennettu Pietilän talo. Se sijaitsi harjun laella ja aukean laitamalla, josta alkoi luja petäjikkö länttä kohti.

Siellä odotti hänen Elleninsä, jonka hän viime keväänä oli saanut melkeinpä kantamalla kantaa harjupolkua talon päätykamariin – niin oli jo mennyt pahaksi hänen raukkaisensa heikko rinta. Mutta kesä oli tehnyt ihmeitä. Raikkaat tuulet ja kävelyt pihkanväkevässä metsässä olivat hänet nostaneet jalkeille. Kostea syksy oli tuonut tosin taas yskää ja puuskittaista kuumetta. Mutta nyt, ehkäpä taas tämä kevään aurinko...? Niin ehkäpä ... Ooh, hän ei todellakaan aika ajoin tietänyt, oliko hän onnellinen aviossaan. Tietenkin hän rakasti. Sääli ja rakasti. Mutta lujaan, epäkristillisen lujaan oli häneen juuttunut aika ajoin kiihkeä halu nähdä rientävän vastaansa portaille – raskailta pitäjämatkoiltaan palatessaan – terveen ja uhkean emännän, joka uhoisi ympärilleen lämmintä, tuoksuvaa elämää, hyörisi, nauraisi, lohduttaisi... Mutta ei, häneltä oli se kaikki kielletty. Ja hänen täytyi tunnustaa sisimmässä sydämessään, että se kapinoitsi aika ajoin, omistamatta todellisen nöyrtymisen armolahjaa.

Henrik jää katsomaan huolestunein silmin pitkin harjun etelälaitaa, jota reunustavat suunnattomat lumiräystäät. Ne siittävät mieleen pelonalaisuutta. On kuin ne uhkaisivat haudata alleen harjun rinteellä kyyhöttävät mökkiryhmät, vieläpä suuremmatkin rakennukset. Nämä näyttävät paenneen kohti syviä maaemiä, jotta eivät vyöryt tai kevätvirrat pyyhkäisisi niitä sijoiltaan. Nuo vuoret uhkasivat jokaista vierasta! Eikö täällä kerrottukin kansan kesken erästä ammonaikaista kauhutarinaa, jossa tuolla, linnavuorella, oli puolustautuva hämäläisjoukko syöksynyt alas etelästä hyökänneen vainolaisarmeijan kimppuun, syöksynyt ja haudannut mukanaan suunnattoman lumivyöryn alle sekä viholliset että itsensä...

Tuo tarina oli häntä jo alun pitäen vavahduttanut, sillä juuri hän, tulokas, hänkin oli tuollainen "vieras", jota täällä uhkasivat monet tuntemattomat voimat. Ennenkaikkea tuo hämäläissielun melkeinpä näkymätön, mutta myöskin taipumaton, niin, ehkäpä kuolematon vastahenki, sulamaton ja pohjaton kuin tuo heidän linnavuorensa suojahauta...!

Mitä oli todellakin tämä kevät tuova tullessaan? Oliko se myöhästyvä? Uhkasivatko kosteus, tulva ja sumu tai koleat ilmat hänen Elleniään? Oliko se tuova rangaistuksen hänelle ... monista kärsimättömyyksistään? Ehkäpä ennenkaikkea niistä tukahduttavista kapinallisista öistä, joina hän lihallisten halujensa vallassa oli mielessään syyttänyt omaa vaimoaan avioelämänsä "sairaala-ilmasta". Niinhän hän, herra-paratkoon, oli joskus ärtynyt sanomaan yksinpä vaimo raukkansa kuullen.

Ei, ei! Tämän kaiken mitättömän omakeskeisyyden oli aika loppua, hukkua omaan kadotukseensa, josta se oli siittynyt ja ryöminyt matona hänen sisimpäänsä ... Herra armahtakoon, hänen täytyi lopultakin kyetä taistelemaan! Joko lujalla lempeydellä tai hengen ruoskalla, jos niin oli tarpeen tämän kansan paatumuksen kallioseinän murtamiseksi.

Niin, eihän todellakaan, mietiskelijä päätyi yksinkertaiseen ajatukseen, hänen Herransa ja Mestarinsa ollut voinut häntä tänne lähettää tarkoituksettomasti! Olisihan, totisesti, jumalanpilkkaa – sellaisen kuvitteleminen...

Ja hän ilostui hengellisesti. Nyt hän oli taas oma itsensä! Ja itsestään varma. Oli aivankuin uutta heleätä verta olisi valunut hänen suoniinsa. Tai ehkäpä ... itsensä Taivaan armoviiniä itsetutkistelemuksen karvaasta kalkista...?

Mikään ei enää estänyt hänen sompainsa voimakasta työntäisyä.

Ja tuokiossa oli vastassa Lumialan pihakujan aita, puoliksi kallellaan. Pappi harppasi sen yli rouhaisemalla ja punnersi talon kovaksi tallatulle pihakennäälle.

2.

Lumialan Helka-tytär on tulossa isännänkamarista. Hänen valkeata siniraitaista esiliinaansa vasten on painettuna lavea lakanmusta tarjotin, jonka liinalla on kahdet sinikukkaiset kuppiparit, vehnäskori ja tummalasiset kerma ja sokeriastiat.

Hänen yksinkertainen tummansininen hameensa hulmahtelee laveista poimuistaan iloista kiirettä. Isällä, Reko Lumialalla, on kamarissa näet oikea arvovieras, lähipitäjäläinen, Janakkalan Kustaa Paturi, joka talonpoikain kesken kävi oppineesta miehestä. Oli kuulema kirjoitellut Helsinginkin lehtiin rahvaan asioista, vieläpä kalevala-mittaisia runoja suomenkielen puolesta ja "kohtuuen ystävistä" ynnä "selvey'en seurasta", ajaakseen myös raittiuden aatetta.

Siihen tulee, tyttären hommatessa hellan ääressä, myös Lumialan Alina-emäntä keittiö kamarista. Oli ollut pukeutumassa parhaisiinsa, sillä tiedettiinhän tuo, että Paturin isäntä oli tullut taloon perkkäilemään naimiskauppoja – Helkaa Yrjö-pojalleen, joka jo Hämeenlinnan syysmarkkinoilla oli Helkaa kahvitellut ja kierrätellyt koko päiväkuuron hoijakkakarusellin joutsenvaunuissa.

Emännän pehmeillä huulilla ja lahean lempeillä kasvoilla on myhäilevää iloa. Sileä, tummanruskea tukka on suittu jakauksen kahta puolta, niin että se läikkyy kiiltävyyttään. Kapea pitsikaulus kiertää pienin pehmein lainein tukevaa kaulaa, ja leppoisasti höllehtivän "toisen leuan" alla on pyöreä kultainen rossi, josta riippuu soikea, alapuoleltaan pyöristyvä riipus kuin parhaillaan putoava pisara.

Kaikki Alina-emännässä on pehmeätä. Yksinpä hänen päivänsinisten silmiensä luomet ja silmäripset ovat pehmeät. Mutta kireästi "istuvan" lavealiepeisen nutun rintapieltä reunustaa vain yksinkertainen nappirivi.

"No, Helka", äiti hymyilee, "jokos se on kesäkangas keinumista vaille – niitä sulhasmiehiä kun näyttää ...'?"

"Näyttäköön jos vaikka...!" helähti tytär. "Tulkoon vaikka vielä suuremmissa rypäissä, ajakoon kuin isäntäpoikia Palssarin hevosmarkkinoille, Hauhon ja Sääksmäen raitinmutkaan. Tämä likka ei muualla veisaa kuin täällä Ritvalan Raitinristillä ... eessä-laulajana."

"Hoh-hoi-jaa", oli äiti huokailevinaan. Mutta naurahti taas: "Varo vain, ettei käy toteen meidän sauna-Marin sana..." "... ettei muka huono hame tuo housuja kotiin", jatkoi tytär vetäen kesken kaiken äitinsä pirttiin ja kangaspuille. Nyt juuri oli kangas otettava rällitukilta ja vietävä "keinumalla" notkeutettavaksi luhtiaitan parvelle.

"Katso, katso nyt", huudahteli tytär päästettäessä tukilta hehkeän punaista kangasta. "Eikö muka kelpaa, vai...? Mutta ei tätä kapioarkkuihin panna, ei sinne päinkään. Tästä tulee minun viimeinen helkahameeni. Ja se kestää monta, monta vuotta .. Ettäs sen tiedät!"

Eikä siinä selittely auttanut. Ei suostunut Helka edes pyhäpukua panemaan päällensä, vaikka oli puhemies talossa.

Hän vain kulki pihan yli aittansa parvelle "kangasta keinumaan". Sujutti sen pakalta, heitti lennossa yli kattoparrun ja soljutti käteensä kankaan kummatkin päät, jotka sitoi lujaan solmuun. Niin hän, istuutuen "keinuun", alkoi omalla painollaan nytkytellen ja venytellen "notkeuttaa" kangasta, jotta se kävisi pehmeäksi leikata ja saumoista ommella.

Päivänsilmä oli käynyt yhä hehkuvammaksi. Se paistoi jo korkealta, niin että kirkon itäpääty joutui keskelle valomerta. Keinuttelijatar ei nähnyt täältä ylähältäkään enempää kuin vanhan kivikirkon mahtavan päädyn ja kellotapulin terävän huipun. Mutta sieltä se tuli sittenkin ajatuksiin apulaispappi – tuo kiukuttava mies, joka oli viime Mikkelinpäivänä melkeinpä sormella osoitellut häntä saarnastuolista ja, niin, yksinpä hänen isäänsäkin – Ritvalan kuudennusmiestä! Se oli ollut melkein kuin mustassa penkissä istuttamista. Herra-paratkoon sitäkin saarnaa...! "Eivätkö he peitä kylänsä raitinristeyksiä havuin ja koristele lehtipuin porraspieliään, näin irvokkaasti matkien Vapahtajan saapumista Jerusalemiin? Ja eivätkö he noilla pakanallisen uhrikokkonsa lieskoilla, joiden yli nuoret miehet hypittävät taikamenoin neitojaan, eivätkö he, sanon minä, niillä rienaamalla rienaa taivaallisen helluntain tulisia kieliä ja Pyhän Hengen vuodatusta apostolein päälle!" Niinhän se oli pauhannut – tuo hullu mies.

Miten hän olikaan silloin saanut hävetä! Virsi oli tyrehtynyt melkeinpä kurkkuun ja sydän kiertynyt sykkyrälleen. Ihan oli käsiä paleltanut kuin pakkasella. Monet päivät hän ei ollut rohjennut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nyt häntä kiukutti. Että kehtasikin! Heidän, ritvalaisten, vanhaa, pyhää juhlaa sillä tavalla ... Odottakoonpa vain! Kyllä sille vielä isä ja muutkin kuudennusmiehet antavat kyytiä – ajavat koko pitäjästä huithapeliin, jos ei järkiinny siitä, senkin kipparinpoika, messutkoonkin vaikka vieläkin komeammin...

Uhma ja sokaiseva aurinko, jossa oli tällä hetkellä ihankuin helkapäivien hellettä, panivat hänet uhallakin laulamaan "Mataleenan vesimatkaa".

Eikä hän viitsinyt sitä tällä kertaa veisata hartaan valittavasti eikä hitaasti, kuten oli tapana kulkueessa. Nyt sen piti mennä kuin keinumalla! Neito tapailee sanoja. Mutta eivät nekään tulleet nyt sellaisina kuin niitä heidän omissa juhlissaan laulettiin. Porvoon puolesta tännekin päin vaeltanut väännös, jonka sanat olivat rennot, melkein kuin renkipoikien rekiviisuissa, pälkähtävät hänen päähänsä kiukkuilevan uhman mukana.

    "Mut Maija vannoi valallaan:
    Oon neitsyt kautta Jumalan.
    'Noin älä vanno väärinpäin!
    Sull' lasta kolmekin jo näin'..."

Hetkeksi taas sanat hukkuvat. Hän ei muista niitä. Täytyi hyräillä ja tapailla. Eikä hän ylöspäin taivastellessaan tule huomanneeksi vieraan hiihtäjän parhaillaan punnertavan kujalta pihakennään ylämäkeä.

    "Ens' lapsen isällesi teit..."

helähtää melkeinpä hulluttelevassa ilossa laulajan suusta.

Taas hyräilyä. Mutta hiihtäjä on pysähtynyt kuin naulittuna. Mitä hirveyksiä siellä oikein laulettiinkaan...?

Auringon paisteessa räikeänä hehkeilevä punakeinu oli alkanut taas vinhasti heijata. Ja yht'äkkiä pappi saa kuulla täyteen ääneen lauletut korvia särkevät sanat:

    "Kolmannen kirkkoherralles,
    se pahin päätös synties..."

Pastori iski sompansa maahan, niin että kovaksi poljettu tanner kirahti. Ja suusta pääsi sellainen puuskahdus, että se kuulosti kiroukselta.

Uteliaana, mutta varovasti kuin hiiri kolostaan Helka kurkisti alaspäin. Ja sai vastaansa tuimat sanat: "Kuka siellä?" Nyt oli neidon vuoro kauhistua. Juuri tuo – pappi! Jo taisi nyt saada vettä myllyynsä ... Ja saarnanjuuria ensi pyhäksi! Luulikohan se, että hän oli tarkoittanut solvata...?

Herra-paratkoon, nuo sanathan olivat todellakin kauhistavia, jos niitä ryhtyi seulomaan oikein papillisesti.

Mutta ei! Hänen täytyi ryhdistäytyä. Eihän sillä kai nyt sentään ollut kirvestä kourassaan...

Helka yritti laskeutua luhdin portaita arvokkaan hitaasti. Mutta hän ei voinut mitään sille, että veret karkasivat kasvoihin ja taas pakenivat – niissä oli pelkkää häpeää, hän tunsi sen. Eikä hän osannut edes ojentaa kättään tervetuloksi.

Henrik katsoo pitkään. Suuttumus peittää hetkeksi tuon olennon hämärän verhon taakse. Mutta hän näkee sittenkin. Tuo neitohan oli ulkomuodoltaan toista kuin hän oli kuvitellut. Kasvot eivät olleet kovat tai karheat eivätkä jäyhät. Tosin ne olivat leveähköt – leuan kaari alkoi pyörtyä jo korvan juuresta työntyen keskikohdaltaan itsepäisesti eteenpäin. Mutta sen alla oli somaa himerrystä, pehmeää, melkeinpä huvittavan lapsellista. Ja nuo silmät! Eivät siniset eivätkä harmaat... epämääräiset. Mutta suuret! Säikähtyneinä suloisen avuttomat...

Oli melkein kuin tuo neidon ymmällä-olo olisi ollut papille mieleen. Hän havaitsee, että tytön valkeaverisillä kasvoilla on merkillisen lämmin väri. Ne ovat kuin juuri ja juuri kuumasta aamu-unesta havahtuneet. Vieläpä hänen hiuksillaan, jotka ovat kuin päivässä paahtunutta hämärän himmentämää olkea, niilläkin on tuota samaa ... puhdasta ja pehmeää unen makua.

Vain hoikalla, vielä kehittymättömällä vyötäröllä on kireää jännitystä.

Tuo tyttö on varuillaan. Sillä on paha omatunto. Se pelkää, pappi oli huomaavinaan.

Eikä hän taaskaan voinut välttää pientä hymähdystä. Tuossa olennossa oli joka tapauksessa jotakin, mihin kylvää parannuksen siementä. Mutta – kylväjällä piti olla luja ja varma käsi...

"Onko ihme", Henrik-herra päätti puhua selvää lakia, "että tämä kansa on öykkäri ja villitty, kun sen 'eessä-laulajattaret' laulavat ruokottomuuksia".

Helka vavahti. Mutta nyt nousahti leuka itsepintaisesti eteenpäin, silmät avautuivat. Ja nyt ne uskalsivat katsoa. "Se oli vain sellaista ... rekilaulun tapaista tuolta rannikolta päin. Ei meillä täällä sisämaassa lauleta siihen tapaan, ei Mataleenan virttä eikä muita helkalauluja", hän puhui äänessä rohkean varma sävy.

"Sisämaassa", jurahti pappi. Hän ymmärsi, että neito halusi loukata häntä "rannikkolaisena", työntää syrjään vieraana tulokkaana. Hyvä, hyvä, hän mietti. Samaa, samaa hämäläistä sisua – itsepäinen kuin synti. No, hyvä, tarvitsetpa sen ankarampaa kuritusta; "Niinpä niin. Mikään ei sen selvemmin paljasta kuin tuo 'rekilaulu', mistä teidän 'virtenne' ovat siinneet ja syntyneet – teidän liejurantaisista Kurjenojistanne, joihin te kuulema seppeleitänne heittelette syntisen lemmiskelyn toiveissa."

"Pastori erehtyy", tyttö vastaa hämmästyttävän terhakkaasti. "Ritvalan helkakulkueessa tulee jokaisen eessä-laulajan olla kunniallinen ja siveä neito. Niin vaatii tapa."

Tietenkin, vanha tapa, nyökkäilee pappi itsekseen. Niissähän se oli ... tavoissa, taioissa ja "isien uskoissa" hämäläisten sielunankkuri. Mutta ääneen hän kuritti neitoa yhä ankarin käskyin: "Joka tapauksessa minä kiellän seurakunnan jäseniä, etenkin sen mahtitalojen tyttäriä..."

Hän on riipaisemaisillaan taas aivankuin tuosta kupeeltaan tuomionpasuunansa. Mutta saakin kesken lausettaan vastaansa neidon jyrkät sanat: "Jos pastori on tullut tapaamaan isääni, on hän kyllä kotosalla." Ja Helka-neito kääntyi kipakoin askelin jälleen luhtiaittaa kohti.

"Kyllä on asiaa", jurahtaa pappi uhkaavasti. Ja hänen askeleissaan on nyt tavallistakin tuimempaa eteenpäin työntymistä. Tuvan ovi revähtää levälleen. Se parahtaa saranoistaan. Mutta se lyöttyy myöskin kiinni kovalla paineella, aivankuin olisi sulkeutunut ulos ja sisäänpäin päästämättömäksi.

Helka yrittää jatkaa kankaan notkeuttamista. Mutta siitä ei tule enää mitään. Pari kertaa hän sitä vielä nytkäyttää. Mutta siihen menee koko suuttumus. Tuota pappia ei osannut muuta kuin ihmetellä. Miten se olikaan katsonut aluksi, kun ei vielä yltynyt saarnaamaan? Ensin ... kulmallisten aluset pimeät kuin ruumisaitan nurkat. Ja huulet ja leuka? Ihan kuin aikoisivat päästää kirosanoja. Mutta sitten kun katsoi kauemmin ... Harmaissa silmissä melkein kuin hyväilyä ... Luometkin ihankuin pehmenivät ja – huulet, nuo julmat huulet...? Nehän taisivat melkein kuin hymähtää – aivankuin hyvän hyvyyttään. Ei, sen sekavampia kasvoja hän ei ollut koskaan nähnyt. Vai oliko niillä sellaiset siellä päin kaikilla muillakin – meren levottomilla rannoilla?

Helka ei ollut koskaan nähnyt merta. Mutta hän oli siitä lukenut kuvalehdistään, "Suomettaresta" ja "Maiden ja merien takaa", johon kirjoitteli asioista Voipaalan Emil-maisterikin, joka oli suomalaisen talonpojan ystävä ja viisas mies.

Jotakin se oli, tuo meri – peloittavaa, kuten tuo Henrik-herrakin. Eikä siitä koskaan voinut olla varma. Tuntematon ikuinen pimeys eli kauhistavine hirviöineen sen syvyydessä. Siksi se kai – kuulema – huokasikin pohjattoman raskaasti mainingeissaankin. Kovia ja julmia, vieläpä haaksirikkoisten laivojen ryöstäjiä olivat sen asukkaat. Mutta myöskin rohkeita ja voimakkaita – seilasivat kuulema kuin peijoonit halki rannattomien myrskyjen. Niin, tuollaisia ne kai olivat kuin tuokin, tuo apulaispappi, lie sitten kipparin tai kapteenin poika.

Helka havahtui kuvitteluistaan. Kujalta oli alkanut kuulua askelten rouhetta, ähkymistä ja naisäänen torailua: "Verräätkös siitä, rumahinen, verätko jo..."

Mitä – pohjalaisia! Tulivatko ne vielä näin keväälläkin ... nuo nälkiintyneet kerjäläisperheet, joita täällä päin sanottiin kelkkamiehiksi?

Johan niitä oli kylläkin kierrellyt täällä rintamailla kahtenakin talvena – toissavuotisesta kadosta asti, joka oli tuhonnut etelä-Pohjanmaan lakeuksilta kaiken viljan. Mutta että vieläkin...?

Helka joutui säälin ja hädän valtaan. Noin kurjaa kelkallista hän ei muista talven pakkasillakaan nähneensä. Mitä? Neljä, viisi lasta ... ryysyisissä ketineissä, pelkkä matonriekale peitteenä. Takaa kelkantapista lykkäämässä vaimo parka, jonka jäänkohmeesta parhaillaan sulava hameenrepale lyö paljaita pohkeita – jalkojen raahustaessa ylämäkeä säkkikankaisissa tääppäissä, jotka nekin ovat päivänpaisteessa hajonneet märiksi litsottaviksi rättikasoiksi.

Mies kiskoo hiki hatussa, hoippuu, pysähtyy, horjahtelee kuin pyörtymäisillään, mutta jää kuin jääkin seisomaan omille jaloilleen. Ja eiköpäs karskahuta pohjalaisittain, lapsikuormaansa tarkoittaen, karheaa leikkiä: "Kovaa on meillä, äitee, evästä, kun on pelkkiä kiviä kelkassa." Hän nauroi käheästi ja yritti remseytyä sitäkin verremmäksi, nähdessään talontyttären kiirehtivän aitasta ja emännän tuvasta. "Niin jotta, emäntä hyvä, meirän akan kuphin ensimmääsnä, se kun on hengehnänsä kuin jouluunen kaljatynnyri." Vaimo on näet yrittänyt nostella lapsiaan kelkasta, mutta lääpästyy heikkoudesta huohottaen sen laitalaudalle.

Tytär ja Alina-emäntä kantelevat lapsia pirttiin, jossa niiden vuoroin vinkuva, vuoroin tukehtuva hengitys ennustaa tuota pikaa hinkuyskän kouristuksia. Samaa kyytiä juoksee Helka ruoka-aittaan hakemaan keitonmakua, leipää, suolakalaa ja piimää.

Pohjalaisäiti laahusti pirttiin vähäistä nyyttiä kantaen: "Eihän ne, hyvät emännät, eihän ne lapsi raukat ole muuta kuin tyhjillä lusikoilla tapelleet, niin jotta ... hinkua ja tukehtumista ja kielen kipeyttä ... Mutta ei ne oo krantturuokaasia. Kyllä ne, kun vaan hätäkyrsääsiäkin..."

Mutta matkalaisperheen pää paikkailee vaimonsa liikoja nöyryyksiä. "Joo, joo, mutta kyllä se lihakin tules syötyä, kun vaan luuta järsii", hän viittaili ajatellen mahtitalon lihatiinuja!

Ei ole Larva-Pentti omasta mielestään vieläkään myytyä miestä. Entinen vöyreä niska on tosin nyt ohentunut minkä lie kurjenkaulaksi. Mutta pystyssä se taas sojottaa ja lujana kuin rautanaula. Ei olla turhaan sentään entisiä Pohjanmaan "häjyjä".

Helka pitelee säikähdyttävästä säälistä hetkisen sydänalaansa. On kuin häntä jollakin tavalla hävettäisi. Tuolla ylhäällä hän vain keinutteli juhlahamettaan kuvitellen sen hehkeilevää koreutta ensi Helluntain Raitinristillä. Ja täällä heidän omille kujilleen tulee onnettomia nälkäläisiä tuskin edes leivänpalaa ryysyissään.

Hätäisin käsin hän kokoilee käsiinsä aitan hyllyiltä ja purnuista yhtä ja toista. Ja sitten ja sitten ... "Leipäressua!" hän ilahtuu keksinnöstään. Tuossa oli vielä jouluksi leivottua varikoista ja tynnyrissä joulusahdin perkkeitä. Siihen kun kiehautti tipan maitoa sekaan ja varikoispalaa, saivatpa lapset makoonsa, jotta tuntui... "Leipäressua, leipäressua", hän hymähteli vielä palatessaankin. Sehän se oli ollut hänenkin herkkuaan senikäisenä.

Kamarissa on pastori istutettu keinutuoliin. Hän on katsastellut hetken ympärilleen. Kellanpunaiselta väriltään somasti himmentyneellä lahvipiirongilla on isännän parranajoa varten taaksepäin kalteva satulipeili ja vierellä uudenuutukainen, vielä 60-luvulla harvinainen kapine, kuuppalamppu. Piirongin auki vedetyllä lahvilla on kaksi särmikästä tyhjää pikaria ja syvemmällä neliskulmainen viinapullo, josta isännät – arvaa pastori – ovat ottaneet tervetuliaisryypyn.

No, tämä ei ole pastoria suututtanut. Tiettyhän on, että nämä isännät olivat kohtuuden miehiä. Näyttävätpä leppoisiltakin, varsinkin janakkalainen, joka täyttelee piippuhyllyn luona piippuaan, istuutuen vaatimattoman näköisenä isännän vuoteen pääty tuolille.

Mutta toista tulee, kun päästään puheenalkuun. Henrik Sarkin syytöksien johdosta kuudennusmiesten leväperäisyyksistä lukukinkeriasiassa Reko-isäntä ryhtyy jahkailemaan ummet ja lammet: "Totta on, jotta parempihan se, tota, tota, jotta – parempi sateella kirkkoon ja kinkerille kuin poudalla helvettiin. Rapaa se alkaa olla jumalansana jo näille ritvalaisillekin. Mutta teidän sakoillenne köyhä kansa nauraa, herra pastori. Otatkos meiltä mitä, vai? hokevat. Ennen pelkäsivät mustaa penkkiä. Mutta nyt, tota, tota..." Isäntä tapaili turhaan sanoja. Jäi hieman rykäisten katselemaan harmailla silmillään Paturia, joka oli kepsahtanut tuoliltaan ja tirkisteli sileäksi ajeltu vireä leuka pystyssä piippuhyllyn alaosaan sälytettyjä kirjoja ja kuvalehtiä.

Henrik-pastorin iskiessä isännän takalteleviin sanoihin janakkalaisen ohuitten huulten naurunkureet nytkähtelevät sinne tänne. Hän näyttää odottavan kuin kujeileva metsämies ansojensa lähettyvillä, jotta otus päkkäisi päänsä silmukkaan tai suikkaisi varpaansa käpälälautaan.

"Niin, nyt! Entä nyt?" pastori toistelee. "Eikö edes teidän 'hämäläinen rehellisyytenne' rohkene selkeästi tunnustaa, että yksinpä torpparit tuhlaavat viimeiset halmeviljansa viinanpolttoon, syövät viimeiset hinkalonrippeensä selvänä leipänä ja sitten – jahkaillen mairittelemaan: 'Kyllä meidän isäntä auttaa. Ei se ainakaan kinkerisakoilla hätyytä.'"

Pastorin sanoissa hämäläisestä rehellisyydestä oli ollut ivantapaista. Tämä kovetti Reko-isännän hyväntahtoisen leveät kasvot kuin kylmää uhoavaan jäähän. Katse muuttui jäykäksi, tiirottavaksi. Eikä tarvinnut papin muuta kuin loppusanoikseen tiukanlaisesti kysäistä: "Vai aiotteko, isäntä, haudata nämäkin väitteet sananparsien viisauksiin?" kun järähtikin isännän suusta oikeata hämäläistä rusthollariutta: "Eipä aiota. Eikä ole tarpeen, sillä eipä jätetä tämän pitäjän köyhiä muitten pitäjien ruokittaviksi, kuten näyttää olevan tapana siellä Vaasan puolen nälkämailla."

Papin keinutuoli teki äkkinäisen liikkeen. Mutta pysähtyi samassa aivankuin mietiskelemään. Isännän isku oli sattunut pahasti. Sillä nuo eteläpohjalaisten jokavuotiset aprakanhaut tuottivat vähän niinkuin häpeää kaikille rannikkolaisille. Vieläpä koko hänen merelleen ja hänelle itselleen omakohtaisesti.

"No, ka, tuota", sanailevat täkäläiset rusthollarit silloin tällöin hänelle vasten naamaa, "kuinkas ne 'pohjaalaisetkin' sillä tavalla nälkää näkevät, kun eivät kerta helaa huutele eivätkä pane paavillista hapatusta taikinaansa?"

Niin, nuo kelkkamiehet riistivät hänen käsistään aseet täkäläisiä jurrittelijoita vastaan, keräsivät hänen ympärilleen vahingoniloista tiirottelua, tätä hämäläistä hymähtelyä tai jurahtelua, johon, varsinkin vähäväkisemmät, kätkivät taipumattoman sisunsa.

Mutta nuo nälän uuvuttamat matkalaisperheet... nehän olivat sittenkin kuin hänen omaisiaan, köyhiä sukulaisia. Ne toivat kaikessa surkeudessaan hänellekin tänne muukalaismaahan meren henkeä. Mikä hän olisi Jumalan mieheksi – heitä hylkäämään?

Niinpä hän kykeni vastaamaan vakain äänin: "Kiusaatte Jumalaa, isäntä, kopealla puheellanne. Mutta enpä sitä ihmettele, sillä Jumalan laupiasta pitkämielisyyttä koetellaan häpeämättömästi tässä kylässä, kunnes, sanon minä, kunnes ette enää pakanallisia ukonkaljojanne tyhjentele helkajuhlissanne ettekä enää uhraa viljan tai hallan jumalille."

Reko-isäntä jurahti samassa, niin että luja hammasrivi karskahti. Mitä se uskalsi – tuo pappi! Sehän yritti saarnanuotilla heidän oman kylänsä, Ritvalan, ikimuistoisten juhlien kimppuun. Ei näyttänyt tietävän, että jopa iski kirveensä sääksmäkeläisten uskonkallioon...

Mutta Lumiala ei vielä päässyt sanoiksi, kun jo Kustaa Paturi oli selaillut "Luonnottaresta" sopivat saarnanjuuret hänkin. "Mitäs minä laiha poika", hän alkaa naurun tihentämä huvittava seitti silmännurkkien vaiheilla, "mutta jos puhun suulla suuremmalla, niin mikäs se korottaa tätä suomalaista kansaa? Mikä tekee sen arvolliseksi omiin oikeuksiinsa? Ja milläs tämä kansa itseänsä puolustaa vieraskielisiä virkaherroja vastaan? No, ka, omalla isiltä perityllä kielellään ja omalla valistuksellaan. He, tuossa se seisoo ... mustaa valkoisella. Ja sanovat sitä itsensä sen rohvessöörin ja sinaattorin, sen Juhana Vilhelm Snellmanin, kirjoittamaksi. Niin että 'arvon mekin ansaitsemme', kuten jo meistä talonpojista lauloi hyvä Juteinimme, se Hattulan Jaakko-poika, jota myöskin papit pahasti vainosivat. Jotta oisiko kysäistä, herra pastori, mikä näillä main on sen paremmin meidän omaa, isiltä saatua laulua ja valistusta kuin tämän Ritvalankin jumalanpalvelus Helatorstaisin ja Helluntaisin?"

"Jumalanpalvelus!" kauhistui Henrik. "Jumalanpalvelustako – nämä kurjat luritukset, jotka eivät ole Isän, ei Pojan eikä Hengen omaa, vaan pahojen henkien manausta, taikuutta ja puhtaan sanan tärvelemistä, kuten myöskin teidän 'rohvessöörinne' ovat oikein havainneet ja kirjoissansa osoittaneet."

"Jopas!" tuli Reko-isännän suusta ähkäisemällä. Papin sanat olivat kuohauttaneet syvältä veret hänen lujaluisiin kasvoihinsa. Eikä hän enää takallellut: "Eikös se pastori tottakaan tiedä, että jo sitten maailmakin loppuu, jos Ritvalan Helka ja Huittulan vainio...?"

Isäntä oli noussut. Ja siinä seisoi kuusissakymmenissä oleva mies, jonka yläruumis oli tosin jo iän mukana paksuuntunut ja alunperin vaaleahkoon tukkaan tullut tuhkanväriä, mutta jonka tiivislihaiset kasvot, suorat hartiat, lujat jalat ja koko seisomistapa osoittivat, että noilla jäsenillä oli kyllä ajallaan puurrettu työtä pelloilla ja kaskimailla. Neljä poikaa, joista jo kolme oli läpipitäjissä kotivävyinä ja vanhin, Markku, isäntäpoikana kotosalla, hän oli pitänyt kurin alla ja ahkeruuteen kasvattanut. Ja Lumialasta käsin oli miespolvien ajat helkajuhlia johdettu. Ei ollut totisesti vierassukuisten herrain tulemista komentelemaan tämän talon ja Ritvalan kylän asioissa.

Niinpä hän nyt siinä seisoessaan jämeränä, harareisin, kyynärpäät taaksepäin vedettyinä ja raskaat kädet nyrkiksi kopristumaisillaan muistutti karhua, joka aikoi puolustaa omaa pesäänsä peräänantamattomasti.

Henrik oli vähältä kammahtaa tuota vanhusta, jonka rinta näytti murentumattomalta kalliolta. Tuota sielua et murra armonvälikappaleilla, yhtä vähän kuin Rapolan linnavuoren ryntäitä, hän synkkeni omaa voimattomuuttaan.

Mutta nämä isännät olivat koko elämänvaellukseltaan nuhteettomia, valaistui kuitenkin taas hänen mielensä ajatuksista, joita hänellä oli ollut jo tulomatkalla. Tuokion verran häntä harmitti, että hän oli ehkäpä juuri tuon näsäkkään tytön antanut ärsyttää itsensä suuttumapäälle. Hänhän oli tullut hakemaan Lumialasta ennemminkin apua kuin kurittamaan!

Ja täytyihän toki näiden järkimiesten ymmärtää, ettei ollut kysymys yksinomaan eräästä "heidän isiensä" uskoon perustuvasta kevätjuhlasta, vaan siitä riettaasta elämästä, joka oli vajottamaisillaan koko seurakunnan moninaisten paheitten suohon.

Henrik-herran puhe muuttuu nyt hyväntahtoisen selitteleväksi, melkeinpä anovaksi. Hän esittää selviä esimerkkejä. Varsinkin Valkeakosken Myllykylän elämästä.

Mielet lauhtuivat pastorin sovittavista sanoista. Sitäpaitsi oli Alina-emäntä tuonut uutta kahvia. Ensin on emäntä alavaisesti, lievästi niiaten tarjonnut pastorille lujasti paksulla kannallaan seisovan viinilasin, mutta asettanut isäntiä varten pöydälle vain kahvikupit. Reko-isäntä on miesten hörpäistyä kupit puolilleen, käynyt hakemassa piironkilahvilta pikarit ja asiaankuuluvan viinapullon.

Nyt ovat jo isännät ryystäneet taiten ja varovasti "kolmanneksen" kupistaan ja pappi maistanut pikaristaan.

Isännän viedessä pulloa takaisin piironkiin ja suljettua lahvin tokaisee Paturi noin niinkuin myönnytykseksi papille: "Tottahan se on pastorin sana, että ei tämä meidän kansa osaa ottaa kohtuuden ryyppyä, se juo – ämpäristäkin, kuten jo Juteinikin lauloi."

Ja eiköpäs – piippujen palaessa isäntien suissa – käy janakkalainen yhä leikkisämmäksi. "Ja niin se on näissäkin pitäjissä, että kyllä on sielulla seulomista ruumiin rumista töistä. Mutta näyttääpä se jo pastorikin tajuavan, ettei täällä meidän mailla vetele 'pohjaalaisten' körttisaarna. Se on nähkääs tämä hämäläisen sielu kuin saukon selkä. Pärskymällä siitä priiskuvat vieraat vedet, koomminkin kannantavesi. Meillä kun on, herraparatkoon, niin helskutin jäykät ne ... päistärkarvat ja väliin ketunhäntääkin kainalossa, ainakin hollolaisilla, he-he..."

"So-so, so-so", hymähti Henrik, "eihän nyt toki ketunhäntää – hännättömän ilveksenkuvahan se on teidän vaakunassannekin, vai?"

"Ai, ai, herra pastori", oli Paturi voivottelevinaan. "Mutta siellä meidän puolella kansa kun uskoo, että jos ilvespirulle pannaan ketunhäntä ja tämä luojanluoma solautetaan veteen, siitä tulee – saukko, tämä ruovikon rosvo, murhamies ja rantojen kauhu. Niin että, kuten jo sanoin, ei se ole niinkään helposti pesty ... tämä hämäläissielu, ei ainakaan körttiläissaarnalla."

Viittailut körttiläisiin olivat Henrikille eräänlaisia luunappeja arkoihin ohimopaikkoihin. Hän itse oli kotomaillaan saarnannut körttiläisyyttä vastaan, joka jo tällöin oli joutunut rappiokauteensa, "ukkojen aikaan", jolloin pelkät rahvaanmiehet sitä johtivat. Usealle heistä oli ukko Nooa "miesten mies". He veisasivat Siionin virsiä ja Halullisten sielujen lauluja naukkujen voimalla, luullen seuraavansa itseänsä savolaista pääpyhäänsä, Nilsiän Ukko-Paavoa, joka myöskin oli ryypyin vahvistellut sydäntään "tekopyhyyttä vastaan". Ja veisattuaan päivät päästään ja ryypiskelyyn kyllästyttyään – rupesivat kuin rupesivatkin "raamattuakin kahlaamaan" kohmeloisen katumuksen voimalla.

Sentapaisiksi hän muisti omat sanansa, jotka hän oli singonnut pohjalaispitäjänsä saarnastuolista körttiläisten farisealaisuutta vastaan. Ja nyt häntä syytettiin muka körttisaarnasta!

Keinutuoli liikahti vaivautuneesti. Kiivaus alkoi hänessä taas nousta. Hän yrittää kuitenkin itseänsä hillitä jääden katsomaan hetkeksi ikkunasta, jonka kuudesta sinisen vihertävästä ruudusta pihamaa ja tätä ympäröivät harmaat ulkorakennukset himertävät silmään epätodellisen utuisina.

Siellä näyttää liikkuvan ihmisiä, jotka nekin ovat vain sinerviä haamuja.

Tuo himmeä näky rauhoittaa hänet. Ja hän yrittää selittää Pohjanmaan ja Savon herännäisyyttä mahdollisimman oikeamielisesti. Sillä hän muistaa myöskin heidän saarnansa parantavan voiman edellisten vuosikymmenien aikana, jolloin vielä voimakashenkiset pappismiehet olivat sitä johtaneet ankaralla kädellä.

"Minä en puhu niiden tapaan, jotka pesevät astian ulkoa päin, vaan eivät puhdista sydäntä!" hän virkkoi vastaukseksi Paturille. "Mutta tosiasia on että hiljan manalle mennyt pappispolvi, körttiläiset isäntämiehet, pelkäämättömät kruunun virkamiehet ynnä katovuosien nälkä mursivat Pohjanmaalla häjyjen kauhistavan puukkovallan ja muuttivat kylätappelut ja raittien humalaiset loilotukset katumusvirsiksi.

"Niinpä luulen, ettei ole olemassa tämän hämäläiskansankaan jäänkylmälle 'saukonsielulle' sen parempia voimia, jotka sen särkisivät, kuin juuri nuo, jotka mursivat pohjalaisten sydänten kiviset seinät..."

"He-he", nauroi Paturi kureuttaen taas kujeelliset silmänryppynsä, "mutta tietääkös pastori, ettei näillä main ole halla pannut miesmuistiin sen enempää kuin minkä kuusenkerkkiä, mm ettei näitä Hämeen pakanoita..."

"Herralta ei puutu keinoja!" keskeytti pastori. "Ei jokaista Sodomaa hävitetä tulella ja tulikivellä. Pohjanmaa tarvitsi pitkät kevätkuivat ja varhaiset hallat. Ja te, te sääksmäkeläiset! Ettekö näe, että teitä uhkaavat nyt jo, tänä hetkenä, suuret kevättulvat, vedenpaisumus, jonka vertaista..."

Mutta Reko-isännän poskiluita kihersi jo soma punerrus. Hän oli katsastellut pihamaalle päin taloon-tulijoita. Ja papin saarnannousu katkesi hänen leveään nauruunsa. "Turha huutaa, sano' hauholainen kukolle", hän löi leppoisasti reiteensä. "Meillä kun näätsen aina vain kasvavat kasvamistaan nämä Ritvalan pellot, he-he-he ... helaa huutamalla ja isien uskolla, jotta ... Niin tota ... täytyy tästä..."

Ukko nousi hyväntuulisen näköisenä. Oli lisäävinään noin niinkuin sivumennen: "Näkyy taas tulleen niitä kelkkalaisiakin, jotta..." Ja ukko läksi, hetken kuluttua myös Paturin ja pastorin seuratessa häntä tuvan puolelle.

Tuollainen kerjäläisjoukko oli vanhastaan kotopuolelta Henrikille tuttu näky. Mutta nyt, näiden itsekylläisten hämäläisten kesken, se masentaa hänet, aivankuin hän olisi joutunut paljastamaan läheisten sukulaisten onnettomuutta vieraille ihmisille. Murrettujen ihmisparkojen kärsimys ympäröi häntä joka puolelta. Keitto höyrähtelee jo liedellä. Isommilla lapsilla on kourassa kullakin pala varikoista, He yrittävät sitä haukata kiihkein, hinkuvin henkäyksin. Leivänpala näljääntyy niiden yskäisissä suissa. Jo menee pala kurkusta alas. Kuumeisiin silmiin, joita ympäröi räämäiset, verestyneet luomet, tulee himokas kiilto. Pieniä, pienen pieniä sairaita penikoita, joiden suuhun ei emolla ole antaa nisää, ei maidon pisaraa ... Mutta ne tahtovat elää. Siksi ohuet sormet, joiden nivelet kellertävät kuin solmupaikat kuivuneessa kaislankorressa, kopristavat linnunkynsinä syömäpalaa. Siitä täytyy saada irti elämän ihanaa ytyä, joka kuumittaa niin mukavasti vatsaa, polttaa, niin että tekee kipeää – suloisesti kipeää. Ei tee mitään, vaikka tulee mahanpurua. He ajavat pois "hunkeria", tuota töröhattuista nälkä-kyöpeliä, jota julmempaa peikkoa ei ole edes yksisilmäisen tontun sadussa.

Pienintään äiti pitelee polvillaan. Jauhaa leivänpalaa kuluneilla hampaillaan, mutustelee sen kitalaella sitäkin hienommaksi ja syöttää omasta suustaan pehmeänä puruna lapsensa suuhun.

Larva-Pentti itse istuu suoraselkäisenä, vähän niinkuin isäntämiehen näköisenä, pöytäpenkillä ja painelee sisuksiinsa kovaa hämäläisleipää ja suolasärkeä, ryystäen tuopista kaljaa päälle. Kyllä sillä miehellä vielä hampaat karskuu, hymähtää Henrik vasten tahtoaankin. Vastailee mitä vastailee syömisensä pärskeen ja rouskunnan lomassa oman kotopitäjänsä entiselle pastorille.

Jo on kauhonut Alina-emäntä leipäkeiton kivikuppeihin, Äiti ja lapset horittelevat sitä sisäänsä ahmien, lusikalla mättäen ja loput kupin laidasta ryystäen.

Helka on juossut yhä tuvan ja aitan väliä kantaen lisää ruokaa. Ottaa vihdoin peräsängyn vällyiltä isopäisen pienimmäisen, ryhtyen tälle sylissään syöttelemään pienellä lusikalla velliä.

Lapsen varvunhoikat kädet ja jalat saavat eloa. Ne yrittävät heikeästi kipperehtiä. Luonnottoman suurelta näyttävä pöhövatsa paljastuu vähistä paidanrepaleista. Ikkunoitten siivilöimä valo ympäröi kuin paikalleen pysähtyneenä nuoren kukoistavan neidon ja kurjan lapsen. Tämän hipiällä ei ole mitään tervettä väriä – vain heikkoa sinerrystä ja kellervää kuihtumusta, jotka valo sulattaa merkilliseksi epämääräiseksi homeenviheriäksi.

Pöydän luona ahmiva lapsijoukko joutuu hinkuyskän valtaan. Nälästä läähättävä ja pitkään vinkuva hengitys tukehtuu pitkäksi toviksi. Yksi ja toinen tuupertuu kouristuksiin, sinertyy kasvoiltaan, haamii ilmaa, voipuu penkille, permannolle tai äidin syliin, joka ei taaskaan ennätä omasta suustaan huolehtia.

Tuvan lämmin ilma ei lemahtele enää runsaan elämän leppoisaa eloa ja oloa. Kuivuvista ryysyistä uhoava huuru, hiki, lika ja ysköksien löyhkä imeytyvät siihen, täyttävät sen tukahduttavalla hengellään.

Henrik-pastori yrittää autella pienokaisia. Alina-emäntä työntää hänet pyytävästi katsoen syrjään. Eikä hän kykene muuta kuin katsomaan ja hengessään kärsimään myötä.

Reko-isäntä on silmäillyt hetken hänkin tätä kurjuutta. Huoahtaa puoliksi itsekseen: "Armoton on pohjalaisilla ... riihenhaltia." Poistuu valjastamaan hevosta, jolla kelkkalaiset piti ajallaan kyydittämän seuraavaan kylään, kuten isommissa taloissa oli tapana.

Riihenhaltia? Riihitonttu! Hiukovana näkynä saa Henrik eteensä kansantarinoitten yksisilmäisen riihitontun – uudenmuotoisena, läheiseksi todellisuudeksi hahmoutuneena.

Ei ollut, herra-paratkoon, tällä nälkä-kansalla armeliasta riihitonttua. Istuskeliko se lyhteitten päällä jalat ristikkäin? Istui, istui, mutta sillä oli suu poikkipäin ja sen ristikkäiset jalat olivat luurankojalat. Sen maha ei paistanut riihilieden paisteessa rasvaisena makkarana – harmaansinervänä ja martona se makasi lihaksettomilla reisillä.

Ooh, ei loistanut sen silmä aurinkona ja tulena, kuten onnellisemmilla kansoilla...! Se oli pahasilmä, murhasilmä, kauhukatse. Suuri se oli, lavea kuin lautanen, mutta – tyhjä lautanen. Se oli ympyriäinen kuin suitsirengas, mutta se oli nälästä ammollaan ja toivottomasta tuskasta suurentunut, laajentunut seisovaiseksi, rävähtämättömäksi.

Sillä silmällään se vahtailee riihen nurkauksilla, kurkistelee riihen luukusta ja nauraa. Se, herra-armahtakoon, nauraa kuten viljamaitten riihitonttu. Mutta se nauraa poikkipuolisella suullaan hallatulia, joita ihmisparat sytyttelevät halmemaittensa ympärille. Hi-hi-hi, se nauraa. Sillä tulet eivät auta. Halla tulee, se tulee, syö tähkästä ytimen ja juo sen maidon. Ja tuolla, tuolla mies, joka on halmeraivion metsään raatanut, ajaa kopukallaan riiheen kurkustaan katkenneita korsia ja lyhteitä.

Ei, totisesti, ei se hyreksi, hyvillään maamiehen sadosta. Ei se istuskele soma tiittilakki päässä ja höyrähtelevä piipunnysä hampaissa Eikä se tarinoita kerro, jollei kuolonvuosista tarinoitse.

Tämä kansa yrittää luulotella, joskus pirttinsä lämpimässä, että se tahtoo hyvää, suojella viljaa. Kansa parka! Sinun riihitonttusi on vihapäällä syksystä syksyyn, yhtämittaista vihanpuuskaa täynnä. Se ei tuo viljaa, ei se sitä parempinakaan vuosina säilytä ja siunaa. Se kantaa sen talosta pois, jonnekin muualle, kylläisten suihin.

Se on enne, kuoleman enne! Niinkuin näkee laivuri etumastossaan karvaisen meritontun ennen haaksirikkoaan, niin näkee takamaitten torppari riihensä ovelta syyshämärässä oman yksisilmäisensä. Kauhistuu, kaahaa hiukset hajallaan pirttiinsä ja levittää lapsilleen ja itselleen kuolinoljet tai pakenee maailmalle, mieron tielle. Sillä kuoleman enne on tälle kansalle sen oma yksisilmäinen. Kuoleman silmä...

Hämärät, mutta kauhistavaisuudessaan ruhjovan selvät kuvat ujuttautuvat Henrikin mieleen peräkkäisenä jonona.

Tämä katkeaa vasta, kun Helka-neito huudahtaa säikähtyneenä ja katsahtaa avuttomana häneen päin. Lapsi hänen sylissään on saanut kouristuksia. Sen hengitys sihisee katketen ja taas alkaen, kuin äkkinäisen vihurin kahautellessa syksyistä kaislikkoa.

"Se tukehtuu, se tukehtuu", Helka supisee. Ei saa enempää ääntä. Mutta hänen silmänsä katsovat kauhistuneina ylöspäin pappia silmiin. Äiti juoksee hätään. Mutta pieni ruumis lakkaa samassa ponnisteluistaan. Iso pää nytkähtää. Heikot jäsenet värähtävät pari kertaa. Ja siinä makaa ihmisen alku kuolleena ohutjalkaisena hämähäkkinä, jonka vatsa vain ei pienene, ei vajene.

Helka istuu tovin avuttomana. Hän tuntee ja näkee mitä on tapahtunut. Ja Henrikistä tuntuu kuin hän näkisi ensi kerran tuon neidon silmät. Ne ovat avuttomuudessaan suuret ja kimmeltävät. Nehän eivät ole pelkästään siniset. Niissä on ruskean harmaata, epämääräistä, kuin ruskosammalen tuoretta väriä, joka kuultaa kuin lammenrantaisen aamukasteen alta.

Merkillinen kuvajainen väikehtii Henrikin silmissä. Ajatus, vuoroin suloinen vuoroin kipeä, kammertelee hänen sielussaan. Tuossa istuu ihanassa iltavalossa vireä elonkerainen neito. Silmissä avutonta rukousta. Huulilla puhdas, alakuloinen hymy. Sinihameisessa sylissä lapsi, jonka silmä on särkynyt, viattoman, syyttömästi kärsineen vainajan silmä. Ja lapsen vatsa on muodoton, sen varpuiset kädet ja jalat sojottavat kuivahtaneina korsina. Se on yhtä ruma kuin sen neitsyt-äiti on keväisen kaunis, kuin sininen vuokko toukokuisella nurmikkopälvellä...

Suomen kansan alttaritaulu! vavahduttaa huikaisevan kipeä ajatus katselijaa. Juuri niin, nuori hämäläinen neitsyt-äiti ja polvilla nälkälakeuksien pyhä poika, vainaja-poika...

Henrik ei enää kestä. Hän kutsuu Larva-Pentin perheineen luokseen saamaan ruoka- ja vaateapua ja lähtee kotomatkalle.

3.

Sinä päivänä, kun Kyttälän isäntä – tosin vasta parin viikon kuluttua – on palailemassa Valkealan Myllykylästä synnintilitysmatkaltaan ja vallesmanni ja Tampereen herrat sattumalta samoihin aikoihin porhaltavat kiertomatkaltaan Voipaalan kartanon illanistujaisiin, huhtoi jo huhtikuu laveassa laaksossa täyttä päätä.

Talolliset aprikoitsivat toiveikkaina: "Ka, kun on märkä huhti, niin on kylmä touko. Ja se se täyttää laarit syksyllä."

Mutta ei ollut tällainen kevääntulo sittenkään varovaisimpien mielestä laita peliä. Koko laakso näytti vavahtelevan pakastavien öitten ja kuumottavien keskipäivien temmellyksessä. Aamuiset kerstehanget olivat teräksen kovia. Ajokkailla karskuteltiin täysin kuormin mistä tahansa. Eikä ollut tuo päiväsenkään paistattelu tavallista keväistä naamanpesua. Se näytti keskipäivin joutuneen päästään pyörälle. Hellitti hulluna. Ja tuuli – se huusi ja puhalsi aina vain etelästä. Kevät oli sanalla sanoen – huolimatta auringon keskipäiväisistä porottamisista – pahasti myöhässä. Yrjön päivään enää tuskin viikkoa aikaa – eikä vielä tietoakaan sahrojen pellolle viemisestä!

Ei syntynyt yhäkään sinervän leppoisia painanteita Vanajanselälle. Mätänivätkö jäät järveen? Siinäpä se – silloin mätänivät heinät niittyyn, ennustelivat muutamat. "Niin, tota ... tuuli se ilman turmelee", arvailivat toiset.

Koivikkojen paikkeilla näytti siltä, kuin olisi ollut jo pilkistelemässä oikea kevät. Koivujen juurille oli kiertynyt lumen alta näkyviin jääympyrä, joka kimmelsi opaalin kirkkaana lähteenä. Sellaisin silmin se katseli – oikea luojanluoma kevät.

Mutta mitä merkitsi se, että harjun petäjikössä, jossa puiden juurille piti syntyä samantapainen, mutta tummanuhoinen jäänsilmä, vallitsi kimmeltämätön pimeys? Puhumattakaan siitä, että linnaharjun suojahauta ei laskehtinut tuumaakaan, ei lovehtinut eikä käynyt edes pinnaltaan harmaaksi, ei vaikka räntälumiakin oli jo satanut pariin otteeseen.

Räystäät koreilivat aamuisin lukemattomissa jääkynttilöissä. Keskitiellä vaaputtelivat varisparvet ja pyrähtelivät nokkelat varpuset. Mutta ojissa ei ourunnut – ei kuuntelemallakaan – puron tapaistakaan. Ja jos lenseytyi kerstehanki lyhyeksi päiväkuuroksi, se jo iltapäivällä taas kovettui kiveksi. Näreenkarahkat eivät järvien viittateillä kallistelleet tuumaakaan. Rinteitten viidakot eivät löytäneet sinenpunervaa kevätväriään. Ja mikä kummallisinta! Harjun satasyliset lumiräystäät eivät hievahtaneetkaan. Mutta uhkasivat joka hetki yläpenkereitten hentoa viitametsää ja harjunjuurisia mökkiläistönöjä.

Oliko talvi kopristautunut sittenkin maaemiin lähtemättömiin? Hellitti päivä minkä hellitti, oli koko tässä keväässä pahanenteistä luonnottomuutta, jonkinlaista kammoksuttavaa salaista painiskelua kahden mannunhaltian kesken, jotka eivät aikoneet antaa armoa toisilleen – eivätkä ihmisparalle, joka odotti käsi kylvövakan hihnalla toukoviikkoa.

Mäkitupalaisakat kaakattivat yhä ja laskivat sen tulen pipanat ja papanat "Sarkin Heikin" vedenpaisumusennustukselle, joka oli joutunut kiertämään pitkin pitäjää huhupuheena. Heillekös ne mitä – paisumukset tai muut. Kukkui käki hangella tai tulvan päällä – heille ei missään tapauksessa kokokypsää kasvanut, ei niityillä eikä isäntien pelloilla. Eivätkä he aikoneet uskoa kiusallakaan sellaista "ruoskapappia" kuin Sarkkia. Mutta Klavveeni, joksi kansa nimitti nykyistä rovastinsijaistaan, Knut Clavénia, oli tässä hiljan, saarnatessaan Suvi-sunnuntaina, vetäissyt vanhaan tapaansa leppoisaa nenäänsä ja sanonut, ettei ollut "tässä pitäjässä Jooseppia, joka taitaisi selittää faaraon unet seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä. Ne käyvät vielä Herramme näkymättömillä laitumilla toistensa kanssa. Mutta muistakaa, rakkaat sääksmäkeläiset, että teillekin kuuluu ylimmäisen juomanlaskijan sanat: 'Minä muistan tänä pänä minun rikokseni.'"

Ei ollut ihme, että köyhimyksetkin vavahtivat, sillä kirkkoherra oli heidän mieleisensä – ei se näet köyhää kovistellut eikä heilunut ruoska kourassa kuin vierasveriset tattarit hevosmarkkinoilla.

Mutta Taavetti Kyttälä, joka ajelee tyhjässä "mettäreessään", halkotappien väliin pingoitetulla köysikierteellä kyykötellen, Rantoosta päin kirkonkylää kohti, ei usko mihinkään, ei ennustuksiin, ei vallesmanneihin, ei pappeihin – eikä edes itseensä. Pirskale! Tämä pitkäksi venähtänyt matka jurnii miehen mieltä. Ei se ole – tämä katumus niinkään paljon päänporotusta. Mutta se kopristelee jossakin sisuksissa yhtä mittaa ja sinnikkäästi kuin pikkuruinen rapu puron pohjaa. Ei se synti, mutta synnin makso...

Himsatti vieköön, tuotakin nenäpuuta, kieronoukkaa ... Nousee ja laskee, nuljahtaa vitaan ja taaskin vitaan, lopahtaa mäennyppylältä, tärskähyttää ahteen alla etuketaraa, niin että takamuksia pakottaa.

Tässäkö se nyt oli hänen elämäntiensä? Pelkkää edestakaista kiertämistä kuin kelkkamiehen taival. Ja jos yrität nousta pienellekin ilon töyränteelle, ei muuta kuin tärskäys – tyhjässä työreessä.

Ollapa nyt tätäkin! Ajaa viimesyksyiseltä myllyviikolta kokonainen halkokuorma Ryskyn akalle maksoksi muka siitä tulenlautasta ... Euhvemiiasta. Ja sitten palata – kolme kuormaa uutta velkaa niskassa!

Syntiä mukamas? Housut kanssa! Vedä ne ketaroistasi oikein päin – laillista ja aviollista, sanovat papit. Mutta kiskaisepa nurinpäin – haureutta muka. Ja samat housut, housut ja remelit! Soh-soh, ruuna, siitä...

Niin, tota, kuka tässä nyt ruunaksi joutaisi miehinen mies – tuskin nelissäkymmenissä? Ottaapa nyt ja kuolla kupsahuttaa sen Matleenankin ja jättää ehta mies pitämään runtuviikkoa koko elämäkseen! Mitämaks? Ei vaikka papit pauhaisivat ja helvetin peräseinään naulittaisiin...

Ja siinä se oli tullut Taavetin muistiin mies, johon puskea kiukkunsa – apupappi. Ruveta, helskutti vieköön, seisottelemaan häntä, isäntämiestä, kirkkoneuvoston edessä muka riettaasta elämästä. Niinkuin ei muka olisi sanottu, että parempi on naida kuin palaa...?

Kyttälän isäntä on pitkävihainen mies. Ei hän, jumaliste, anna anteeksi edes vainajalle. Ei esimerkiksi sotarovasti vainajallekaan, Salomooni-herralle, jonka kuolinavisjuunista hän oli huutanut itselleen messinkihelaisen herraspiirongin. Ei mene mielestä, ei kertaakaan sen lahvilta ryyppyä ottaessa, että se herra pani hänet poikakloppina jalkapuuhun yökollina juoksemisesta muka. Eikä ollut muuta tehty kuin eletty tavan jälkeen ja likkojen mielen mukaan. Jukolaut! Saa se vielä tämäkin apupappi osansa – sen kimppuun oli usutettava ajallaan naapuritalojen nuoret miehet, koko kylä ja koko pitäjä, jotta tutajaa kuin Kykän poika kinkerillä.

Taavetin silmäluomet, jotka tavallisesti makasivat lupsallaan, olivat kiertyneet tulenpalaviksi renkaiksi. Se oli hänen vihaisen jurnutuksensa huippu. Mutta ei hän saanut sittenkään sieluansa vatupassiin. "Hoh, ruuna! Mikäs hikinahka sinä siinä", hän äsähti.

Huikea sotalaulu oli ruvennut kuulumaan edestä päin, vastamäeltä. Ja Taavetin ajatukset, sekosivat taas hetkeksi yhä vielä selkenemättömäksi vyyhdeksi.

    "Älä sinä tule, enkesmanni,
    meitä aivan liki.
    Silloin käypi seljästäsi
    kuuma verihiki",

raikuu parinkymmenen vuoden vanha sotalaulu. Sehän se – ruotusotamies Yrjänä Vägg, älyää Taavetti. Kukas muu sillä tavalla. Se poika kun oli jo toistakymmentä vuotta sitten äkseerannut Raahen maneesissa julmettujen englantilaisten yrittäessä havitella Suomen rannikoita.

Niin tuli vastaan vähää vaille kolmikyynäräinen mies. Ylpeästi loisteli lakinotsassa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna ja keinuvilla olkapäillä helakansiniset olkalaput ruotu-Yrjänän lähestyessä. Ja kättä se löi tervehtiessään, niin että Taavetin juohevasta nenänpäästä oli tipahtaa tuskan hiki.

Vaihdettiin vain pari sanaa. Yrjänä oli paluumatkalla Tampereen herrojen reissulta. Hämeenlinnassa asti olivat käyneet. Ja lystiä olivat pitäneet, niin että laulatti se vielä ruotumiestäkin. Oli näet tullut tavattua hänenkin oman pataljoonan kamraatteja ja Flinkmanskan olvi oli maistunut.

Eikä siitä sen enempää. Mutta ruunan kinnatessa seuraavaa ylämäkeä tulivat taas mieleen nämä Taavetin omat ilomatkat. Pirulaut' kun ne tulivat kalliiksi...

Melkein kuin vallesmannin kalaasit Hämeenlinnan seurahuoneella, jossa teiskattiin kuulema takariippuisten hameniekkain kanssa, niin että höyrysivät poolit ja punssit.

Kolme kuormaa ja markka päälle eturahoja ... itselleen Euhvemiialle? Eikä sen ihmeempää kuin jos sateella villoja karstaisi ... Hulluahan se sellainen on. Ei ole sitä, totisesti, turhaan sanottu, että akaton mies on kuin aidaton pelto. Kaiken maailman porsaat ja muut herrassyötingit sen puhtaaksi jyystävät, niin ettei sänkeä jää jäljelle...

Mutta Taavetin aavistamattakaan ajoi häntä parhaillaan takaa armelias kohtalo, joka oli varannut hänelle pelastuksen tämän elämän liiallisista myllymatkoista.

Vireällä tammallaan laskettelee tuolloin tällöin omaksi huvikseen laulahtaen – Rantoosta päin hänkin – "pläkslaakari" Nikki Nuutalainen eli Nuutalais-repo, kuten kansa häntä nimitteli.

Ajelijan reki on leveämpi kuin mahtitalon leivinuuni, sillä siihen rekeen piti mahtua monenlaista sälyä, nyyttiä, pussia, laatikkoa, vakkaa ja muuta tavaraa. Ennenkaikkea peltiastioita: lanttulaatikolta, riivinrautoja, siivilöitä, mittoja, ratteja, kannuja, tuoppeja, kortteleita, tuikkulamppuja ja lyhtyjä – yleensä kaikkea mitä sitä lajia emännät tarvitsivat. Ja tärkki mies hän oli herroissakin. Jok'ikinen Voipaalan kartanon seinälampeteista oli hänen värkkäämänsä. Syntyi tämän pojan käsistä vaikka kattokruunu, jos niikseen tuli. Eivätkä Voipaalan iso-leski ja Jutikkalan Aatami-herra, toinen puutarhahullu, mistään saaneet sellaisia herevästi satavia ruiskukannuja kuin hänen, Nuutalaisen, verstaasta. Hänhän oli alkuperäiseltä ammatiltaan juuri läkkiseppä eli "pläkslaakari".

Mutta tämän lisäksi hän oli kaiken-kauppias. Parempaa harjuria ei ollut eikä myöskään suositumpaa lumppuria. Taalalaisnaisilla, jotka ostelivat vaimoihmisiltä hiuksia, ei ollut tässä pitäjässä kiertelemistä, sillä hän se osteli sekä mustat että valkeat villat naisten linttipäistä, ihankuin omilta kerittäviltään. Eivätkä muutkaan kiertelevät kaupustelija-akat olleet muuta kuin hänen, Nuutalaisrevon, hantlankareita. Häneltä he ostivat rohdinsäkkeihinsä rihkamat, joita myyskentelivät syrjäkylillä. Saivatpa tarpeen tullen viinaputelinkin völjyynsä kaupanteon liukastuttamiseksi.

Itse hän osti mitä vain oli olemassa talossa tai mökissä vintiltä aina perunakuoppaan asti – melkeinpä tyttärien sydämetkin, sillä hän oli kaikessa alavaisuudessaan koko pitäjän kuuluisin puhemies.

Eikä Nuutalais-Nikin kaupoissa paljon rahoja käytelty. Siitä ja siitä tavarasta luukampa tai silkinpalanen ja nauharuusuke emännän tykkimyssyyn tai tina- ja messinkinappeja isäntien ja poikien takkeihin. Ja tyttärille! Niille piti olla kaikkea, mitä Nikki ikinä kykeni porvarien kaupoista ahtamaan rekeensä Tampereelta tai Hämeenlinnasta.

Jo piti ja tarvittiin. Varsinkin näin kevättalvella, kun neidot valmistautuivat helkajuhlien varalta.

Raudoitetun koruarkkunsa päällä hän istui tälläkin kertaa. Eikä siitä arkusta tavara puutu. On punaista, sinistä, viheriää ja keltaista silkkinauhaa, josta helka-neitojen sommeloida päihinsä tytönsilkit eli pintelit. On koreata helmirihmaa – morsianten hiusnutturan käärimiseksi. Ja pieniä hakasia, hopeankiiltäviä tai mustia, punaisia ja sinisiä – neitojen koruliivien pikistämiseksi hoikalta vyötäröltä nuoria rinnannypyköitä myöten. Oli peilin- ja lasinpalasia – koruiksi tyttöjen lannetaskuihin – lasikivin koristettuja riipuksia, vieläpä kauppiaan itsensä povitaskussa ohuita hopeaisia kaulaketjuja rikkaimpia talontyttäriä varten.

Oli Nikillä tämänkin kevään eessä-laulajille koreutta ja rikkautta. Ei ihme, että hän tälläkin kertaa hoilautteli katkelman sieltä täältä jostakin etelämpää oppimastaan laulusta, "Kahdesta vekkulista", joka oli itsestään pälkähtänyt päähän tamman lähtiessä ravaamaan Myllykylän ahteesta tänne päin, tasamaalle.

    "Oli kahden vekkulin tuuma tuo,
    ai, ai, ai, ai, tuuma tuo,
    miten päästä myllärin tyttären luo..."

tulee kuuluviin hänen heikeästä parrastaan, jossa ei ole enempää kuin haituva siellä täällä nenän alla ja leuan juonteissa. Ääni ei ole kumman kumma eivätkä sanat selviä, sillä etuhampaat, lukuunottamatta yksinäistä lystikkäästi pilkistelevää etuhammasta, on lyöty pois. Eikä hän sitä unohda, että sen olivat tehneet kerran Hämeenlinnan markkinoilla eteläpohjalaiset kilpailevat pläkslaakarit. Mutta viisi hampaista. Laulajan huulet pinnistyvät sukkelasti, aivankuin kompia heitelläkseen, ja helakan siniset silmät kiiltävät terhakkaina, nuorekas ilonkilo silmäterän laitamalla – Nikki on näet tuskin vielä keski-ikämies.

Eikä laulu estä häntä suunnittelemasta lähimmäisiä poikkeuspaikkoja.

Ja tiesi sen hänen Heilansakin – tammoista viisain, että tällä erää oli ensi hätään poikettava Voipaalan kartanoon, jonka Juliana-rouva möi vanhastaan maankuulua siirappia. Nikki Nuutalaisen kauppakeinoihin kuului näet salavihkaa työntää emäntien – ja parhaimpien mökinakkojenkin – kouraan nokare sokeria ja pussillinen kahvipapuja tai mitata kortteli tai tuopillinen siirappia, jos kaupat trotsivat mielen mukaan. Ja isännätkin osasivat sopivasti ummistaa silmänsä emäntiensä heikkouksille. Sattui näet säännöllisesti siten, että tällä repolaisella oli sujauttaa viinapullo takakäteen isännän povitaskuun, varsinkin jos kutsuttiin kamarin puolelle.

Tosin vallesmannit, joskuspa papitkin, ahdistelivat – pitivät muka "oikeitten" porvareitten puolta. Mutta kansa suojeli iloista Nikkiä kuin silmäteräänsä, varsinkin tyttäret. Ei tarvinnut muuta kuin lupsahuttaa kiinni toinen silmänsä ja toisella nikata, jotta siinä ja siinä kylässä se ja se isäntäpoika tai leskenjurilas oli höynäytynyt naima-aikeisiin, niin sai panna vaikka koko sokeri-, kahvi- ja viinavarastonsa tyttären luhtisängyn alle. Tiettiinhän se sitäpaitsi yltympäriinsä, että Nuutalais-revon naimakaupat totta vieköön sukesivat, kasvoivat ja lyötiin lukkoon, vaikka olisivat konttiämmät kivillä viskoneet.

Ruotu-Yrjänä saapastelee hänenkin ohitseen, pysähtyy, saapa ryypynkin Nuutalaisen taskumatista. Siinä turistessa tulee tietoon sekin, että Kyttälän isäntä oli ajellut tyhjää halkorekeä kotiinpäin perin murheellisen näköisenä.

Samassa siunatussa hetkessä Nikki on valmis viraapeliammattiinsa – puhemieheksi. Heila saa ravata. Eikä aikaakaan, kun tuosta aivan – mäennyppylältä – hän saa silmiinsä Kyttälän Taavetin, jonka leskentauti juuri tänä hetkenä on ankarimmillaan – koko sielu synkeää raadollisuutta täynnä, kuten synnillä aina, varsinkin tyyriiksi tulevalla synnillä on tapana ihmismieleen siittää.

Pian he kyyhöttävät molemmat Kyttälän halkoreen pinkoköydellä. Ei ole tammasta huolta, sillä hänen Heilansa soma liinaharja liehahtelee askelten tahdissa miesten olan takana, herkän turvan sipaistessa kuin pelkästä yhteisviisaudesta tuolloin tällöin isännän korvallisia.

Taavetti saa pienen ryypyn Tampereen tuliaisia. Eikä kulu aikaa kolmanteenkaan ryyppyyn, kun Kyttäläinen on jo selvillä siitä, että hän oli ajanut juuri tänä päivänä onnensa ohi. Tai – oikeamminkin – ei ollut osannut ajaa perille saakka. Sillä Myllykylän takana, Rantoon puolella Seitsenkylän liepeillä, asui nuori yksinäinen mökkiläisleski, jota sanottiin vain Kaisa Matintyttäreksi, mutta joka oli alunperin Rasilan talon tyttäriä.

Aluksi Taavetin leveä naama meni saiturin kureisiin: "Mnjaa, tota, mutta mies kun saadaan ja naisihminen otetaan, jos näätsen tuo taloon siemenviljan verran jyvää ja tota..."

Mutta Nuutalainen pani viinapullon isännän polvien väliin, katkaisi huitaisemalla Kyttälän narisevan äänen nauramalla kileästi kuin pukki keväisellä kalliolla: "Ke-ke-ke, vai ei siemenviljaa, kun on lisäksi kaksi lehmää ja sukka ripsuu rahanviljaa!" Eihän Kaisa ollut mikään tavallinen mökkiläisakka. Oli vain perinnönjaossa – talon jäädessä vanhimmalle veljelle – ottanut osansa etupäässä rahassa ja lehmissä ja rakentanut omat rakennuksensa kototalonsa maalle, kuten oli useimmiten tapana talojen naimattomilla tyttärillä. No, oli sitten sattunut naimistohinoihin hänkin pelkän itsellismiehen kanssa ja...

Epäluuloinen Kyttälä oli katsellut varoen, tiirottavin silmin Nuutalaista, kuulostellen ynsein ilmein tämän selittelyltä. Mutta häneen oli sittenkin singahtanut tässä samassa hetkessä ahneuden piru. "Ettäkö jotta ... ripsuu ... sukat?" hän aprikoi. "Kyllä ne ripsuu ja ripsuu ne vähän muutakin, ke-ke-ke..." Nikki tökkäsi Taavettia nostamaan pulloa polvien välistä, ottamatta itse tippaakaan. Sillä ei niin vingerporillista viinaa hän ottanut kaupanteossa eikä ruokaryyppyä enempää muulloinkaan.

"No, tota sitten, jos-nee tota, kun tässä kohtapuoliin ajan henkikirjoituksiin, pappilaan, niin jotta ... tuo se tuonne Kelhin-akan mökkiin, kuultavaksi ja tota ... syynättäväksi..."

Oltiin näet jo lähestymässä Voipaalaa, ja vasemmalta pilkisti Kelhinmäen mökinkattoja kumpareen takaa.

Niin oli alkamaisillaan Taavetin elämän uusi lemmenlanka juosta kaikin puolin sopivasti viipsinpuulta kerälle, jollei olisi sattunut pahanpuolista kärhämää Kelhinmäen äkkikuperassa tienmutkassa.

Kokonainen jono Kuopion takaisia savolaiskerjäläisiä oli matkalla Tampereelle, josta oli tullut huhu, että siellä renqvistiläiset "ystävien seurat" ja näiden hurskaat "frouvasihmiset" olivat perustaneet työhuoneita vieläpä ilmaisia ruoanjakelupaikkoja nälkäläisiä varten.

Nämä ryysyläiset joutuvat nyt kelkkoineen lapsineen suoraa päätä kiverässä ahteessa Kyttälän ruunan jalkoihin. Mutta ryypyt olivat jo nostaneet isännän rintaa. Hän löi ruunaa ruoskalla ärjähtäen kiukuissaan: "Rikkaat hevosella, köyhät ojaan!"

Pari kelkkaa meni nurin. Lapset rääsäsivät suut auki, ken tienvieren lumessa, ken jo pelastavan äitinsä sylissä. Mutta eivät olleet matkalaisetkaan vielä nälänkuolioita. Ei näet savolainen läheskään aina odota täyttä nälkää lähtiessään aprakkamatkoille, hänellä kun on yleensäkin lapikkaanpohja liukas ja matkanteko verissä.

Niinpä alkoivat sanailla kelkkalaisetkin, varsinkin vaimot, kuin täydestä mahasta ainakin. "Mitä sinä, herja, siinä herjuuttelet!" "Ka-ka-ka, onpa siinä nyt olevinaan kuohakkoo poikoo ... tämä ukonkänttyrä mikä lie...", huutelivat akat. "Milläs ne muulla kuin viinakyyvillä ... nämä Hämeen pösöt", naskautti savolais-ukko osoittaen Nuutalaisen pelastamaa viinapulloa.

"No, suulta se on täynnä tuo savolainen 'immeinen', kuten köyhän aitta ainakin", Nikki ilvehti vastaan. Mutta Taavetti huitaisi ohjasperillä. "Pois alta kalakukot tai tulee tästä siipisato!" hän ärjähti taas äskeisten rohkaisuryyppyjen voimalla.

Mutta samassa hetkessä oli tarttunut luja koura säikkyneenä teutaroivan hevosen suitsiin. Pastori, joka oli tulossa Kelhinmäkeä sisarensa kanssa Voipaalan kutsuihin, oli harpannut lujaa kerstehankea pitkin askelin ja ehtinyt hätään.

Ajajat kömmääntyivät. Äidit keräilivät hekin uudestaan säikähtyneinä loppuja tenaviaan tiepuolesta. Henrik-pastori on raivoissaan. "Te tunnottomat, te raakalaiset!" hän huutaa. "Tälläkö tavalla te ... köyhää kansaa...?" Mutta Taavetti, jota yhä jurnutti vanha viha, piti pintansa, ärähti vastaan: "No, kyllä niitä köyhillä kulkuja piisaa, jotta..."

Mutta nyt saivat miehet sellaisen löylytyksen, että sisu meni kummaltakin kaulaan, ainakin hetkeksi. Tuossa olivat hänen molemmat vihanpitonsa: riettailija ja kulkukauppias, jonka hän tiesi harjoittavan myös viinan salakauppaa.

Pastorin raivosta tummentuneet kasvot olivat muuttuneet kylmän kalvakkaiksi. Hänen sanansa putoilivat kuin lakituvassa tuomarin pöydän takaa. Taavettia hän uhkasi Herran ehtoollisen kieltämisellä. Nuutalaisen hämäriin kaupusteluihin oli vallesmanni tarttuva huomissa päivänä. Koko siivottomuutta levittävä kaupustelu oli lopetettava, niin harjurien ja lumppurien kuin salakapakoitsijoitten, joille laki määräsi ankarat sakot...

Nuutalainen oli solahuttanut pullon reen pohjalle piilottaakseen sen heiniin. Mutta siinä se pahus kiilteli yhä näkyvissä synnin kirkassilmäisenä todistajana. Nikki yritti varjostaa sitä saapasvarrellaan kekettäen puhtoisen etuhampaansa takaa: "Eihän tässä, herra pastori, muuta kuin tätä Taavettia – se mies on pantava näätsen kristillisen avioliiton kurin alle ja sitähän minä tässä..." Henrik otti viinapullon ja paiskasi sen tienvierisen hongan kylkeen pirstaleiksi. "Menkää", hän sanoi, "mutta muistakaa, että Herra meidän Jumalamme on kiivas Jumala..." Eikä hän ymmärtänyt itsekään, miksi hän katkaisi alkamansa raamatunlauseen ja puhkesi Jeremiaan kirjan kostonennustukseen: "Eiköstä minun sieluni pitäisi kostaman senkaltaiselle kansalle kuin tämä on!"

Sanat olivat tulvahtaneet hänen huulilleen kuin ne olisivat olleet hänen omaa kauhistunutta henkeänsä. Ja niitä lausuessaan hän tunsi huutavansa juuri tämän päivän ja tämän kansan jeremiaadia.

Siksi ne satoivat miesten niskaan polttavina suolarakeina, niin että heidän päänsä nyykähtivät hervottomina alaspäin, ruunan nykäistessä ominpäin reen liikkeelle.

Kiiliän kohdalla he tunsivat korkeitten lumivallien varjossa pahoja kylmänväreitä. Harvat jyhkeät pilvet outoilivat siniseltä taivaalta heidän mielestään kumman muotoisina. Oli kuin summaton taivaan kämmen olisi hamuillut heidän hartioitaan jostakin onean tyhjyyden takaa, jota ei uskaltanut edes ruveta aprikoitsemaan.

Ruuna junnasi. Tuli vastaan Ritvalan ylämäki. Silloin heräsi Nikki tästä taikamaisesta horroksesta. "Siirappi!" hän huudahtaa. "Helskutti, Voipaalan ison-lesken siirappi jäi mittaamatta." Hänen täytyi kääntää Heilansa takaisin päin. Mutta tähän samaan "helskuttiin" ja "siirappiin" oli havahtunut Taavettikin, muisti papin ja jurahutti: "Ei se näöllään, piru, meittiä pelättänyt, vaan rumalla äänellään." "Ke-ke-ke", ilvehti jo Nuutalainenkin myötä melkeinpä entisellään, "niinhän sitä sanotaankin, että nikkari uskoo liiman päälle ja pappi taivaan porttiin. Mutta on niitä näillä pojilla muitakin portteja kuin, ke-keke ... ahtaita, ha-ha..." "Usuta, usuta", kivahti Taavetti luomenreunat sipristellen tulenpunaista vihaa, "usuta joka talossa ja tönössä mielet pappia vastaan. Pannaan siprat yhteen, niin, tota, niin..."

"Sovittu", sihahti Nuutalais-repo, "ei niitä kaikkia lauluja kirkossa lauleta".

4.

Hanna Charlotta on jäänyt seisomaan tienvieriselle kersteelle. Hän näkee hämmästyneenä veljensä lähtevän pitkää väenpihaa myöten, jossa juuri rengit syynäilevät tallin edustalla herrojen loimilla peitettyjä hevosia, linnaharjulle nousevaa ylämäkeä kohti.

Sisar katselee hymyillen veljen pitkäaskelista, väkivaltaista käyntiä. Mutta hänen hymynsä on vaisua, alakuloista. Ei huudahdusta, ei ilakoivaa naurahdusta kuulu hänen huuliltaan. Hänen tummanruskeilla palmikkohiuksillaan on iloisen näköinen lammasnahkainen lakki, ja valkea päärme kiertää auringon heloittamaa sinistä päällystakkia. Tämän suuret hohtavan kellervät luunapit ja palmikoitten kuohkean punaiset rusetit kiiltelevät keväistä iloa. Mutta nuo soukat kasvot pysyvät kalpeina, kuten ainakin sairasvuoteen ääressä valvoneella. Silkinhennot tiheät kulmakarvat ovat kuin lakastuneina nukkuneet. Ne eivät elä eivätkä värähdä. Ja tummansinisten silmien varjoissa on salattua ikävää, joka näyttää näkymättömänä tulena kuluttaneen hänen kasvojensa hipiää, aivankuin himmentävän sen alkuperäistä hohtavaa raikkautta. Noilla nuorilla, 17-vuotiaan neidon kasvoilla on yksinäisen lapseuden siittämää varhaisvanhuutta, kuin salaperäistä kalvavaa tautia, jossa sikiävät yksinäiset unelmat pysyvät piilossa, jolleivät raskaitten silmäripsien lomitse katsovat haaveelliset silmät häntä petä, joskus Henrik-veljen parissa.

Hanna Charlottalla ei ole ollut pienestä pitäen ketään muuta kuin veljensä.

Äidin varhain kuoltua, isän viipyessä pitkillä merimatkoilla tai viettäessä kotosalla levotonta, remuilevaa elämäänsä, hän on ollut aina isonveljen hoivissa.

Ikävän hiljaiselta kasvinajaltaan "tante Gustaavan" koulussa, jossa luettiin ranskaa ja runovärssyjä, pallistettiin nenäliinoja, ommeltiin merkkausliinoihin lintuja, puita, kruunuja, laivoja ja taloja, hän ei muista yhtäkään ilon hetkeä, jota hänen veljensä ei olisi hänelle antanut. Kesäisiltä veneretkiltä Pitkänkarin "Ilolinnaan" hän ei nuorten tyttöjen ja poikien seuroista muista muita kuin oman veljensä, joka nuorena ylioppilaana sinimusta lyyralakki huolettomasti takaraivolla johti venekuntaa etuveneen keulassa luuttu käsivarrella laulaen Bellmanin lauluja hullunkurisista korpraaleista, konstaapeleista ja jos joistakin Anna Marioista ja Ulla Winbladeista.

Eikä hän muista olleensa täysin onnellinen muulloin kuin kahdenkesken veljensä kanssa, syksyisin heidän jalkamatkoillaan Ruonanojan myllyille. Niin, syksy, ruosteenkeltaisen merenrantalepikon ja tulen- ja verenpunaisen pihlajan syksy huumaa hänet vieläkin salaisella hurmiolla. Täälläkin, ahdistavien harjujen keskellä, yksinäisissä koivikoissa se saattaa pyörryttää hänen päätänsä, sillä se tuo hänen mieleensä nuo matkat Ruonanojan puhtaille, korkeakumpuisille peltomaille.

Siellä, kotokaupungin ulkoniityillä, sauhusivat silloin porvareitten pitkät riihet hajahtaen hautuvan viljan täyteläisiä tuoksuja. Siellä, heidän punakallioisilla kummuillaan, pyörivät huimasti tuulimyllyjen jättiläissiivet. Ja siellä vanha vesimylly jauhoi, solisi, hurisi ja jauhoi täynnänsä suloista lemua ja makua, joka haihtui hitaasti raskaasti huokailevalle merelle. Silloin, niin, silloinhan veli ei vielä lukenut teologiaa, vaan sanoi itseään runoilijaksi ja filosoofiksi. Lausuili hänelle riihilakkojen alla reensevällä tai rantakallioilla tulisia runovärssyjä tai kertoili ajattelijoista, sellaisista, jotka olivat niin viisaita, että oppilaat sanoivat heitä jumalista syntyneiksi, tai niin voimakkaita, että he hyppäsivät seitsenkymmenvuotiaina tulivuoren kraaterista alas halveksiessaan vanhuuden raihnautta.

Sellaisia olivat olleet hänen ihanimmat ilonsa. Niissä oli ollut samanlaista peloittavaa hurmiota kuin huikaisevassa syysmetsässä tai ryskyvässä myllytornissa, jota havisevat siivet vapisuttivat, tai paisuilevassa meressä, joka oli tukehtumaisillaan omiin huokauksiinsa. Niin, ja sitten – hän oli päässyt joskus isonveljen mukana ulkopauhoille saakka, purjehtimaan...!

Hanna Charlottan kuvitelmat tyrehtyivät. Hän vavahti äkkinäisestä kylmästä. Ilta ei vielä täysin hämärrä. Mutta sen kajo on jo autioittanut iltapäivän kummalliseksi. Äsken tuskin näkynyt hallava kuu on ruvennut vihertämään samaa kellansekaista viheriää kuin viistää Vuorentaan puolella taivaanrantaa, auringon painuessa vaisuna kylmenevien havumetsien taakse. Järvenselkä makaa elottoman sinisenä. Ooh, täällä ei ole merta! Täällä ei heilahda myllynsiipi kukkulalla. Täällä ei liiku mikään. Ihmisetkin hymyilevät kuin purisivat hammasta salavihaisina. Täällä hänellä ei ole pieniäkään iloja. Harvoin, perin harvoin hän pääsee veljen mukaan ajelemaan tämän lähtiessä Penttilän hevosella sairasmatkoille.

Ei hänellä ole mitään muuta kuin istumista sairastelevan kälynsä vuoteen ääressä tai ompelemista – ketjuompelua kirjaillulle silkille, helmirihmojen pujottelemista, pitsinnypläystä ja päärmeämistä.

Ja surua, yhtämittaista kalvavaa surua veljen puolesta, jonka hän näkee kärsivän, kiusaantuvan ja joskus – ooh, hän on sen kyllä ymmärtänyt – sisimmässään raivostuvan tätä alinomaista sairastelemista, virkistymistä ja taas kuumeentäplien nousemista ja vuoteeseen voipumista.

Henrik nousee jo väentuvan takaista rinnettä. Kerstehanki karskuu tänne saakka hänen rouhivista anturoistaan.

Hanna Charlottan pitäisi kiirehtiä Juliana-rouvan luo, joka on merkillisen ystävällisesti ottanut hänet suosioonsa, melkeinpä kuin tyttärekseen. Hän on luvannut auttaa emäntää herrainjuhlan järjestämisessä. "Kultaseni", oli Juliana-täti sanonut, "täytyyhän toki iloisille herroille olla nuoruutta silmänruoakseen. Ja muistapas, sinä nunna, että nuori keltanokka, viheriän nuori kuin heinäkuinen päärynä tulee sinun kavaljeeriksesi – tamperelainen kauppiaanpoika, iloinen, hullu ja rikas. Niin, niin, minulla on sinulle yllätys! Ja kuulepa – ei, ei sanaakaan siitä herra veljellesi – hänelle minulla on sellainen yllätys, että hänen käy kuin Aatami paran paratiisissa, ha-ha-ha ... Oo, saatpa nähdä, hän osaa vielä kerran syödä ilon omenoita minun puutarhastani, minun, Voipaalan 'ison-lesken', jaa, jaa. Saatpa nähdä!"

Niin oli laverrellut tuo iloinen rouva, jonka suuri rintaneula punaisine karneoleineen nousi ja laski hänen rinnantäyteisen hengityksensä mukana, posliinin kiiltoisten vedensinisten silmiensä taivastellessa kevättä ja leveän nenän mutruillessa hullunkurista naurua.

Hanna Charlotta iloitsee jo edeltä päin tästä hänelle harvinaisesta juhlasta. Mutta ei hän sittenkään arvaa yksin mennä vierastaloon. Pieni kujeilun kuoppanen ilmestyy hänen poskelleen. Hän kokoaa hameensa helmat ja kiirehtii juoksujalkaa tavoittamaan veljeänsä.

Noustuaan harjulle Henrik siemaisi hämmästyneenä havumetsän pihkaista tuoksua sieraimiinsa. Täältä lemahti vastaan merkillisen lämmintä ilmaa – oli kuin olisi astunut mitattomaan pirttiin, jossa liikahtelevat vielä äsken poistuneitten ihmisten läheiset, lämpimät sykähtelyt.

Hanki karskuu jalkapohjaan paikoitellen kivenkovana, mutta paikoitellen – se upottaa. Tämä vavahduttaa häntä. Olivatko sittenkin jo nuo eteläpuolen lumiräystäät sisältä päin hotostuneet? Oliko lopultakin kevättulva alkamassa?

Tarkkoja huomioita hän ei kykene tekemään, sillä häntä kalvavat monet tuskaiset ajatukset. Niitä on ollut jo aikaisemminkin – sitkeitä ja lujaan juuttuvia, kuin kehnossa pellossa juurimatoja. Ja nyt, juuri äsken oli siittynyt uusi, ärsyttävä kuin marjalude inhoittavine makuineen. Miksi hän ryhtyikään kovistelemaan noita lurjuksia, Kyttälää ja Nuutalaista! Hänhän oli näinä aikoina takomalla takonut päähänsä, niin, vieläpä yrittänyt rukoilla kammiossaan, että hänen sydämensä vapautuisi raivostumisesta. Herra paratkoon, hän oli yksinäisin hetkin ajatellut kauhistuneena omaa itseänsä. Mitä jyrkemmin hän oli ryhtynyt taistelemaan seurakuntansa paheita vastaan, sitä enemmän hän oli tuntenut siittyvän paheita – itseensä: vihaa, kiukkua ja julmuutta. Oliko niin, että parantajan ruoska sattui myös ruoskijan omiin kasvoihin, merkitsi ne häpeällä, löi poltinmerkin sydämeen ja sieluun...?

Sitä hän ei totisesti tahtonut. Ja kuitenkin ... äsken! Hän muisti hakeneensa katseillaan Taavetin reenpohjalta ruoskaa. Ja hän tiesi tänä hetkenä, että hän olisi lyönyt, jos olisi sen löytänyt.

Ja miksi hän huusi jälleen kostoa tälle kansalle? Tämä ajatus on ollut iltaöisin hänen jäytävin vaivansa siitä alkaen, kun hän Lumialassa oli kuohahtanut ennustamaan vedenpaisumusta. Mistä tulivat nämä koston huudot? Jumalastako vai perkeleestä? Vai asuiko hänessä narriuden apina, joka pyrki hänen suunsa kautta matkimaan profeetta Jeremiaksia?

Itseään halveksuvissa ajatuksissa Henrik on kiertänyt lumen alla makaavien linnan rauniomuurien kehää. Sokeassa tuskassaan hän tulee astahtaneeksi keskemmälle, suojahaudan kohdalle. Jalka uppoaa samassa reittä myöten. Lumi oli siis täällä päin jo hottoa, vaikka tavallisin keväin tuo syvänne hohkasi sulamatonta lunta ja jäätä aina juhannuksen tienoille saakka. Kaikki oli tänä keväänä merkillistä luonnon vaihteluissa.

Hän ei ollut viime kesänä laskeutunut tuon kuilumaisen syvänteen pohjalle, mutta hän oli kuullut, että sen perimmäisessä notkossa oli pohjaton kaivo, josta saattoi nähdä elokuisena kuutamoyönä jäyhät, liikkumattomat peikonkasvot, kuin kiveen hakatut, ilmeettömät ja koskaan kulumattomat.

Oliko tämä kansa tietämättään kuvannut tuossa peikkotarinassaan oman perimmäisen sielunsa? Eikö ollutkin tuo suojahauta kuin koko Hämeen sydän? Sen turviin he, hämäläiset, olivat muinaissodissa vieneet naisensa, lapsensa ja karjansa, miesten noustessa muureille taistelemaan etelästä tai lännestä hyökkääviä viikinkejä vastaan. Oliko hänkin, heidän oma pappinsa, heille tuollainen vieras ryöstäjä, jolta he suojelivat sydämensä salaisinta kaivoa – peikonkasvoilla uhaten, kavalin väkänuolin tai tapparoin iskien, kuumaa polttovettä, pikeä ja tervaa valaen vasten kasvoja – mikä milläkin tappaen, kukin luontonsa ja väkensä mukaan...?

Siltä olivat ainakin näyttäneet hänen "totuutensa". Ne leimahtivat, he hämmästyivät, aluksi, sitten – jäykistyivät puupatsaiksi, äveriäät isännät nimittäin, tai – heikommat – pakenivat. Mutta nämäkin kiersivät takaisin kaikilta puolilta, omista salaisista muurinporteistaan. Ja kova, kaljuksi jäädytetty jyrkänne nousi seinänä häntä vastaan. Eikä hänen sanallaan ollut mahtia avata portteja heidän luokseen. Miten ja millä hän saattaisi tämän peikkonaamaisen kansan pelastaa sen alennustilasta!

Mutta, Herra armahtakoon! Jos oli sittenkin hänen ennustuksensa totta? Entäpä jos hänen kostonhuutonsa oli Herran hengen nostama hätähuuto suurten koettelemusten ovella? Yksinpä järjen päätelmät tukivat noita hänen yht'äkkisiä tuhon-ennusteluitaan. Niinhän oli ollut aina tällä kansalla, erikoisesti juuri Pohjanmaan ja Hämeen heimoilla, että ne eivät taipuneet, ne eivät heränneet, ne eivät ottaneet oppia, eivät nousseet uuteen aikakauteen, ennenkuin luonnottomat kuolonvuodet näänsivät niistä puolet hautaan tai määrättömät sodan hävitykset autioittivat niiden maakunnat.

Nyt oli hänen oma kärsivä heimonsa herännyt nälän, tautien ja katumuksen ota niskaluussaan. Mutta äveriäs, kylläinen hämäläinen katsoi yhä oman heimokaivonsa pohjalta graniittikasvoisena peikkona.

Niin, entäpä jos sittenkin – hän, monissa ja monenlaisissa aikeissaan erehtynyt, oli oikeassa! Oliko jo kirves asetettu näiden Hämeen honkien juurelle? Oliko se oleva tulva, oliko ehkä ensi talvena pakkanen pureva tämän kansan rintalihaa sydänjuuria myöten...? Oliko näitten petäjien kaarna pettua – viimeinen Jumalan armo nälkävuosien varalta? Hän vavahti tätä ajatusta, joka taas tulvahti häneen niin yliluonnollisen voimakkaana, ettei se voinut olla pelkkää järjen päätelmää. Nyt oli tuossa näynomaisessa ajatuksessa tuhon hurmiota: se vavisutti, kauhistutti hänen henkeänsä, se pani huokaamaan kansan tulevien kärsimysten alla. Mutta se myöskin nosti – Jumala oli ottanut hänet väkeville ryntäilleen. Tänä hetkenä hän jälleen uskoi. Jollei hän kyennyt olemaan tälle kansalle arkin rakentaja, oli hän oleva ainakin Huutavan ääni, jolla oli inhimillinen ja taivaallinen oikeus huutaa näille rikkaille röyhkeilijöille, salakaupustelijoille, viinanpolttajille, parittajille, portoille ja porttojen orjille: Tuomion päivä on läsnä!

Näin voimakkaana hän ei muista koskaan tunteneensa epäilyksiensä tuskasta syntyvää hengellistä riemua. Tämä panee hänet jatkamaan kiertävää kehäänsä pitkin askelin. Nyt tekee hangen rouske hyvää hänen korvilleen. Rinta huokuu vapautuneena ja voimallisena. Silmät katsovat loisteliaaksi kellertyvää kuuta, joka valaisee kuin ajaton päivä, avoimina ja huikaistuneina sen uhkeasta kauneudesta.

Metsän aukeamasta nousee hänen eteensä taas Voipaalan kartanorakennukset jyrkänkaltevine kattopäätyineen. Kömpelön mahtavana kohosi "herraspihan" laidalta kaksikerroksinen päärakennus, jonka seinien räikeä keltaväri nyt kuutamossa oli muuttunut viehättävän himmeäksi. Pehmeässä unessaan nukkuu myöskin nuori puutarha, etelään, järvelle päin kallistuvalla rinteellään. Sen suorat jäykät käytävät ovat hukkuneet lumen alle. Ja vasta alkukasvussaan nousevat karviais- ja viinimarjapensaitten rivit, omena-, päärynä- ja kirsikkapuut ovat jäykistyneet kiiltelevään härmään.

Laaja jäykän suorakaiteen muotoinen oli herrasväen piha ja yhtä suuri ja suoraviivainen "renkipiha", väenpuoli, jota ympäröivät väentupa, hirsiseinäiset tai rapatut tallit, navetat, aitat, vieläpä kummanmuotoinen sokeritehdas ja vähän kauempana jykeväkattoinen, valkorappauksinen viljamakasiini, jonka ovella on paksu rautakanki armottomine lukkoineen.

Henrik hymähtää tuota jäykkää komeutta, joka matkii täällä kaukana Pohjolan korvessa Ranskan Ludvigien versailles'laista geometriaa. Hyvä, hyvä, hän naurahtaa hieman katkerasti, luja olet, sinä herrasväen linnoitus, mäkimökkien ryysyläisjoukkoja vastaan. Ei ole ainakaan sinun jyvämakasiinisi lukkoihin sormen pistämistä ... köyhimyksillä.

Henrikin katse tapaa yli varjoon hukkuvien mökkirykelmien kaukaisesta kajosta nousevan Ritvalan harjun. Siinä on jälleen hänen näkyjensä näky: Lumialan pirtti, nääntyvät kerjäläiset ja Helka-neito istumassa kapean vuoteen laidalla kuollut, kurja lapsi sylissään.

Nuo silmät – avuttomuudessaan suloiset! Niiden puhdas kimmellys! Niiden liikuttava hätä, niiden sinestä himertävät selittämättömät värit, hänen nuoren rintansa ja vilpeäin käsiensä suojeleva hellyys, hänen terve, niin terve ja kukkea kauneutensa – tuo näky oli näinä viikkoina sekaantunut hänen uniinsa ja saarnojensa kirjoitteluihin. Hänen on täytynyt tahtomalla tahtoa ajatellakseen lumialaisia vastustajikseen. Mutta tässä hän on onnistunut yhä huonommin päivä päivältä.

Tälläkin hetkellä, tässä hengellisessä riemussaan, hänen on mahdotonta kuvitella Helka-neito vihollisekseen. Mitä olivatkaan puhuneet lopultakin nuo metsänraikkaat avuttomat silmät? Nehän olivat katsoneet kuin rippilapsen silmät ensimmäisellä ehtoollisellaan, nöyrinä ja hurskaina.

Tuota neitoa ei hänen tarvinnut ehkäpä sittenkään taivuttaa tahtoonsa kovalla kurilla. Hänhän oli altis nuori sydän, joka kaipasi vain suojelevaa hellyyttä. Hyvällä hän oli voittava neidon omalle asialleen. Hänet oli vain opetettava näkemään, että hänen nuori laulunsa toi mukanaan pahennusta hänen sitä ymmärtämättään. Eihän hän, kokematon tyttö, saattanut tietää siitä elämästä, jota hänen johtamansa juhlakulkueen ja viattoman piiritanssin jälkeen yllyttiin viettämään tanssitaloissa, salakapakoissa ja Kurjenojan partailla.

Totisesti! Henrik näki nyt edessään ehkäpä onnellisimman parannustyönsä ratkaisun. Kun Lumialan tytär luopui laulamasta, menetti helkajuhla seppeleensä, jolla yöllinen synti oli ulkokullaisesti koristettu. Ja Reko-isäntä, jolle tytär, talon kuopus, oli kaikki kaikessa, ei ollut enää jatkava jäykkäniskaista vastustustaan, joka ehkä sekin oli joko hellittelevän isän turhamaisuutta tai – osaltaan – luutumista vanhoihin perittyihin tapoihin.

Sitäpaitsi, hänhän oli käynyt Lumialassa toistamiseenkin. Penttilän isäntä oli kitsastellut ajokkaansa antamista sairasmatkalle. Pastori tapasi muka ajaa niin lujaa, jotta tamma oli ollut "ihankuin olisi, noi-nee ... polkkaa tanssateltu".

Isännän kärttyileminen oli ollut puolileikillistä jaarittelua. Mutta hän oli hiihältänyt niiltä sijoiltaan Lumialaan. Ja nyt – talo ja sen tytär olivat muuttuneet kuin loihtimalla: ystävällisiksi, iloisiksi, lämpimiksi.

Henrik astuu tupaan. Silmä ei tapaa ketään tuvassaolijaa. Päivän värehtivät virrat ristivät hopeajuovillaan puhdasta permantoa. Suuri kaksikerroksinen seinäkaappi, jonka laitapuolet ovat vihertäväksi haalistunutta "Jeesuksen sinistä" ja ovipeilit heleätä "Kiinan-sinoperia" himmeine sammalen vihreine kukkakoristeineen, seisoo tummanruskeaksi paahtunutta seinää vasten hehkeän kodikkaana. Könninkello ympyrä- ja ristisymbooleineen nostaa solevaa kenokaulaansa akkunain välissä kuin kukkea jättiläiskasvi. Rukki seisoo muurinrahin vierellä ja verenpisara ja palsami punertavat ikkunoilla.

Henrik astuu tuonnemmaksi. Kangaspuille, rintapuun ja kaiteen ylle on heitetty tekeillä oleva juhlahame. Katselija ei voi olla hymähtämättä. Siinähän oli se Helka-neidon keinu, jossa hän oli laulanut hullutuksia hänen viime käynnillään.

Puolitekoiset punanauhaiset siniliivit siintävät samasta rykelmästä. Siis juhlavalmistelut olivat käynnissä. Mutta – merkillistä! ne eivät häntä tällä kerralla suututtaneet.

Hän vain katsastelee yhä uteliaana ympärilleen. Tulee tuvan perälle – siellä istuu karsinan puolella Helka pujotellen helmirihmaa sinenpunaiseen vyöllistaskuun.

Helka nousee säikähtäneenä. Hehkuva puna sävähtää kasvoille. Pienet kädet peittävät hätääntyneinä nuoret rinnat. Hänen yllään on pelkkä avokaulainen, lyhythihainen palttinapaita, siniraitainen arkihame ja jalassa kirkkaankeltaiset korottomat tossut, joiden kärjet avuttomasti kivertyvät pieniksi pieksunnokiksi.

Neito nousee hämmentyneenä. Henrik on katsovinaan hakien ympärilleen, kysäisten isäntää. Ja samassa on Helka kadonnut karsinan perällä olevasta ovesta omaan kamariinsa.

Mutta Helkan on palattava – saatuaan ylleen väljän arkinutun, sillä isäntä ei ollut kotosalla. Oli lähtenyt jo aamusta jyvämakasiinin isännistön kokoukseen. Ja äiti oli aittojen takana ... asettelemassa lankavyyhtiä seinäorsille kuivumaan, selitteli Helka.

Jostakin syystä Henrikkiä huvittaa yhä hämmästyttää Lumialan tytärtä heittäytyen kiusoittelevaan leikinlaskuun. Hän koskettaa kangaspuilla heloittavaa hametta. "No, mutta - missä Helka aikoo liehua tällaisissa hepenissä? Näillä kerstehangillako, vai...?"

Mutta Helka oli jo tointunut hämmennyksestään. "Hanget tiemmä sulavat keväisin, herra pastori", hän tokaisee.

"Entäpä eivät sulakaan tänä vuonna? Millä lehvillä koristella silloin porraspielet, mistä seppeleisiin matarat ja kissankäpälät, no...? Sanopa, Helka!"

"Katsoapa tuonne, herra pastori", neito osoitti ikkunalaudoilla heloittavia kukkia. "Onpa palsamissa kukat ja verenpisarassa. Ja Voipaalan majuurska on luvannut antaa minulle, vaikka ... azaleeoja! Ja kyllä ne sinivuokotkin pinnistävät vaikka lumien alta..."

"So-soo, ja Kurjenojan jäällekö heittelette seppeleenne – 'lemmenvirran' vietäviksi?"

Mutta Lumialan tytär nauroi iloisessa uhmassa. "Onpa Helka-vuorella kaivo – heitetään sinne! Ja me kun lauletaan vaikka pakkasessa. Tietääkös pastori, että Voipaalan rouva on ruvennut jo harjoittamaan meitä eessä-laulajatyttöjä. Hän sanoo, että me olemme tähän saakka veisanneet liian hitaasti ja alakuloisesti. Hän tahtoo enemmän keväistä riemua ... meihin hämäläisiin tytöntollikoihin ja..."

"So-soo", Henrik keskeytti hämmästyneenä. "Entäpä jos minä kiellän Juliana-rouvaa azaleeojansa antamasta, ette saa muita kuin kuivia kanervia kananpäihinne, hupsuttelijat."

"Eihän se toki, meidän Helka, kohta tarvitse muuta kuin myrtinkukat seppeleekseen. Morsianhan tästä jo taitaa...", kuuluu takaa Alina-emännän lempeä ääni.

Henrikin katse terästyi tuikeaksi. Helkan vartalo jännittyi. Hänen kasvonsa näyttivät punastuvan äkkinäisestä harmistumisesta. "Mitä se äiti siinä...", hän tokaisi, "ei tätä tyttöä niin vain kirkon katosta pudoteta". Ja Helka oli pujahtanut kuin pakoon karsinan puolelle.

Lumialan tyttären äänessä oli ollut taipumatonta ylpeyttä. Tuon äänen syvältä soinnahtava metalli oli jäänyt soimaan Henrikin korvissa vielä sittenkin, kun hän ajoi talosta poispäin Lumialan ajokkaan helistellessä setolkkarupliaan.

Hanna Charlottan huhuilu kuuluu takaa päin. Hän on kiertänyt juoksujalkaa veljen jälkiä ympäri koko suojahaudan ja nyt vasta, saatuaan Henrikin huikkauksen vastaan, löytää hänet seisomasta metsättömällä palvella, jota vastaan kuutamo virtaa huikaisevana valona.

Sisar pysähtyy hänen vierelleen. Nyt hänkin vasta joutaa katsomaan taivasta. Merkillinen laaja kehä, täältä katsoen kuin kymmenen kymmentä syltä laaja ympyrä, kiertää kuutamon leveätä naamaa. "Myrsky tulee! Näetkö?" Hanna osoittaa sormellaan. Niin olivat sanoneet Ruonanojan myllymiehetkin heidän syksyisillä jalkamatkoillaan.

"Niin, mutta tällä erää kevätmyrsky!" huudahtaa Henrik, jonka äänessä on niin nuorekas sointu, että sisar katsoo häneen hämmästyneenä. Miten loistivatkaan taas, pitkästä aikaa, hänen kasvonsa! Niissähän oli samaa haaveellista hurmiota, niin, ja rohkeutta, kuin ennen, ylioppilasaikoina.

Hanna huohotti vielä äskeisestä juoksustaan. Metsä oli aivankuin puhdistanut hänet sairashuoneen tunkkaisesta ilmasta. Hänenkin poskipäitään kuumoitti. Tietämättään hän haki tästä yöstä jotakin ihmeellistä. Jotakin tai jonkun täytyi tulla. Hän ei tahtonut iankaikkisesti istua, nuokkua, nukkua ja taas istua omassa yksinäisyydessään. Eikä hän iankaikkisesti aikonut pelätä. Nythän oli kuutamo kuin heidän elokuisilla jalkamatkoillaan. Runot ja laulut havahtuivat kuin pienet laulavat pojat, jotka joku kiinalainen pyöveli oli haudannut elävältä.

"Kuule, Henrik", hän alkoi puhua, "laula minulle, hyräile edes Bellmanin laulu – hänen ensirakkaudestaan, Anna Mariasta, mademoiselle Anna Maria Hjortsbergistä. Kuinka se taas olikaan...? No, laula, laula..."

Isoveli naurahti. Mutta melkein kuin säälitellen entisiä aikoja.

"Älä kiellä, senkin...", sisar rukoili. "Kuule, nyt minä muistan...!" Hyräillen hän tapaili laulun sanoja:

    "Foten uti dansen svingar,
    hjertat hemligt röres..."

Ja löysi taaskin pari säettä:

    "Kärleksgudens toner klingar
    takten snart förstöres..."

"Kuulitko? Ne ovat niin suloiset, ihankuin olisi itkenyt itsensä uneen ja sitten – nähnytkin onnellisia unia. Laula nyt, oikein komeasti. Niinkuin ennen venematkoillamme."

"Meillä ei ole enää luuttua eikä sitraa, Hanna hyvä. Mitä tehdä?" veli yritti päästä leikillä asiasta. Mutta lisäsi raskaammin: "Tiedäthän, tällainen korpi tarvitsee vain pasuunoita tai ... pauhaavia urkuja."

"Ho-hoo", Hanna oli tuohtunut uhittelevaan nauruun, "eihän tuossa teidän kivirottelossanne ole edes urkuja. Ja ihmiset väittävät sen kohtapuoliin romahtavan maahan. Heidän entinen pappinsa oli sellaista ennustanut. Etkä sinäkään osaa muuta kuin huutaa kostoa, vedenpaisumusta ja jos joitakin kamaluuksia..."

Hanna pelästyi omaa riehakkuuttaan. Mutta lisäsi kuitenkin häntä monta kertaa vaivanneen kysymyksen: "Kuule, miksi sinä oikeastaan rupesit papiksi? Sinähän..."

Sanat katkesivat, sillä veli oli tarttunut lujasti sisarta ranteesta. "Tiedäthän sen itsekin – onnettoman isämme kohtalo sai minut kauhistumaan .. oman itseni ja muiden syntejä."

Niin, muistihan hän sen ... Heidän vanha Rusina-muorinsa oli isän saavuttua merimatkalta toinen jalka halvattuna toraillut ja tuiskahdellut koko päivän. "Niin, maarin, mitäs siitä muuta, kun kryssätään Liisaponit ja Utessat ja joka satamassa trakteerskat följyssä – slaaki siitä tulee. Hjaa, jaa ... Kolmeen kertaan se kapteeninkin tiimaklasi kääntyy ja sitten se soi ... tuomiokello, hjaa, jaa, lapsi parka..."

Hanna nyökkäsi veljelleen. Tämä jatkoi: "Mutta sitä et liene vielä silloin, äitimme kuollessa, ymmärtänyt, että hän riutui isämme riettaan elämän vuoksi ja vannotti minua kuolinvuoteellaan ... No, niin", hän päätti jyrkästi, "minulla ei ollut enää lupa liehua maailman turuilla. Ja muista!" hän syyti sanansa aivankuin olisi rangaissut sisartaan suoranaisesta tekosynnistä. "Myöskään sinulla ei ole senkaltaiseen oikeutta."

Henrikin ääni tyrehtyi. Sisaren mieli oli loukkaantunut. Mutta hän kuiskasi hetken kuluttua: "Muuttakaamme täältä pois, takaisin entiseen pitäjääsi tai ... aivan rannikolle..."

"Tiedäthän, ettei Ellen sitä kestäisi", veli tokaisi kärsimättömästi. Mutta sittenkin, hetken kuluttua, hänen kasvonsa valaistuivat. Äskeinen hurmio palasi häneen. Hän ryhdistäytyi. "Sitäpaitsi", hän jatkoi, "täällä on minun taisteluni. Ja minä voitan sen, minä voitan..." Hänen taannoinen hellyttävä näkynsä loisti taas yli pimeän laakson. Ja hän oli pakahtumaisillaan omaan voimaansa. Nyt hän tahtoi tavata ihmisiä. Hän halusi väitellä. Voipaalaan oli saapunut myös hänen entinen opiskelutoverinsa, Emil-maisteri, jonka kanssa hänellä oli ollut lukemattomat sanaharkat. Nyt, juuri tänä iltana hän tiesi itsellään olevan jotakin sanottavaa, sellaista, johon tuon tietoniekan terävimmätkin argumentit tulivat kilpistymään.

Henrik oli jo tarttumaisillaan Hannaa kädestä, kun Voipaalan rinteestä kuului reipas huuto: "Hohoi, ho-hoi! Tulkaa, teitä odotetaan!" Ja heidän eteensä ilmestyy kultainen lyyra lakissa loistaen nuori ylioppilas, Ertvin Orrell, josta jo Juliana-rouva oli Hannalle juoruillut.

Nuorukainen oli ilman päällystakkia. Hänen tummansininen avoinna liehuva ylioppilasbonjourinsa, jossa kaksi kullanväristä nappiriviä heilahteli, teki tulijasta kuin nuoren sotilaan. Vaaleat ohimohiukset kihertyivät kuutamossa pehmeänä seittinä korvallisille, lakin keikkuessa huolettomasti takaraivolla ja kallellaan.

Ihankuin Henrik nuorena ylioppilaana, pälkähti Hannan mieleen. Hänen tuli hyvä olla. Aivankuin hän olisi saanut takaisin jotakin entisestä veljestään.

"Kyllä teidät nähtiin. Eikä tässä nyt auta pako – pakanallisiin linnoituksiin. Vallesmanni ja vähin minäkin – me olemme saaneet hattuumme arvon majuurskamme kuuluisaa siirappipunssia ja nyt meitä laulattaa – gluntteja! Niin, niin, me tiedämme, että mademoiselle Hanna Charlotta osaa säestää kuin taivaan enkeli. No, no, nopsaan nyt..."

Mutta Hannaan oli mennyt tänä yönä oikea riivaajainen. "Yllätys, yllätys" – Juliana-tädin sana soi hassuna kulkusena hänen pitkät ajat mykistyneessä sydämessään Siinä se oli – tuo nuori mies, jonka kasvot olivat pelkkää valoa... Ei hän nähnyt lainkaan, että Orrellin pojan nenässä oli ihan tavallisia teerenpisamia ja että holtittomassa leuassa ja höllänpuoleisissa huulissa oli aika annos mammanpojan leimaa.

Hänellä, Hannalla, oli joka tapauksessa yllätys! Ja se oli tuossa, kuutamon valossa ja käsin kosketeltavissa. Sen kanssa saattoi vaikka riidellä. Sitä sai ainakin kiusoitella...

"Enpä minä ole luvannutkaan itseäni muuksi kuin iltapiiaksi Juliana-rouvalle!" Hanna tärkeili. "Majuurska itse säestää sitäpaitsi parhaiten."

"Ei hän jouda. Hän juoksee ympäri taloa. Hänellä on takahuoneissa yllätys. 'Surprise, surprise', hän on hokenut koko illan. Ja hän se käski teidän heti saapua. No? Matkaan nyt..."

Yhtä huolimattomasti Ertvin-herra esittää itsensä vasta menomatkalla. "Katsokaas, minä olen vain tamperelainen värjärinpoika, joka yritän isä-ukkoni rahoilla in spe värjäillä tätä keltanokkanenääni Alma materin helmassa, ha-ha-ha..."

Ja niin he tulivat pahasti myöhästyneinä vierastaloon, jossa herrat jo olivat siirtyneet ruokapöydän äärestä entiseen isännänhuoneeseen, jota sanottiin majurinkamariksi.

5.

Jo eteiseen lehahti Juliana-rouva tulijoita vastaan, niin että silkinkahiseva, sinapinkeltainen krinoliini oli täyttää lavealla mahtavuudellaan koko huoneen. Hänen kuuluisan upea karnoolinsa kimmelsi rintarossin barokkimaisin lehtikuvioin pakotetusta hopeasta. Uhkeaa barokkia olivat myös hänen granaattikivin loistelevat korvarenkaansa, jotka heiluivat ohuissa kultaketjuissaan omistajansa lainehtivan liikehtimisen mukana. Punankimmeltävä granaatti ja rubiini näyttävät olevan hänen lemmikkikiviänsä. Voipaalan herratar ei näet välitä siitä, mikä on kaikkein kalleinta tai harvinaisinta, vaan kaikesta sellaisesta, mikä on hehkuvan punaista ja keltaista – ylimalkaan upeaa, laveaa ja herkullista. Niinpä hänen brysseliläismallinen pitsikaulurinsa ulottuu olkapäille saakka ja hänen tummapohjaisen pitsipäähineensä reunusteet ovat himmeänkeltaista, seittimäisen hentoa pitsiä. Pitsimäiset ovat myös ne hameen nauhakoristeet, jotka kiertävät krinoliinin satapoimuisia ympäryksiä.

Voipaalan "iso-leski", joka arkisin saattoi mitata harmaanruskeassa kotitekoisessa rynkkyhameessaan, tykkimyssyssään ja rikkinäisissä puolisormikkaissa siirappia mökinakkojen kortteleihin tehtaansa eteisessä, osasi kyllä pukeutua juhlavasti, kun oli tarpeen. Hän oli sekä kansanomainen että Voipaalan mahtava herratar – arkena ja juhlassa yhtä rehevä.

"No, mutta pastori, mitä kummaa!" hän heristää, myöhästymisestä toruskellen, kädellään, jonka sormista kiiltelevät ovaalin- ja vinoneliönmuotoiset punakivisormukset. Samassa hän sipaisee yhä vielä kuohkean punertavia ohimohiuksiaan. Osoittaa eteisen peräovelle, jossa tamperelaiset ja oman pitäjän herrat jo istuvat suurissa juutinnahkaisissa nojatuoleissa.

Yhtä nopeasti "kunnian rouva" – kuten köyhäkansa häntä karahteeraa edessäpäin – sipaisee etusormellaan mehevää nenänalustaansa. Siinä on näet puuteroidun naaman keskellä pieniä merkkejä nuuskaamisesta, jota pahetta hän – eräänlaisena perintönä kustavilaisajan esiäideiltään – joskus salavihkaa, joskus, varsinkin rahvaan parissa, julkisesti harjoittaa.

Elämänhalua täynnä ovat hänen paisteikkaat silmänsä ja turpeahkot huulensa, joihin nuoruuden kiinteän täyteläisyyden sijaan on tullut hieman holtitonta höllyyttä.

Katseessa merkitsevää silmäniskua hän syleilee kuin tuulenpuuska Hanna Charlottaa ja samassa, nopsaan kuin korvalle livahuttaen, taputtaa Ertvin-herraa poskelle. Työntää nuoret vasemmalle, ruokasalin puolelle. Silmää oikeanpuolisesta ovesta suurensuurta tyhjää salia, jossa kymmensyliset ruskeapohjaiset, punaraitaiset karvalankamatot juoksevat kodikkaasti rinnakkain ohi empire-tyylisten tuolirivien ja kohti vastaseinän korkeata trymoo-peiliä; tämän vuorostaan kuvastellessa ympäristöään seinälampettien lämpimässä kynttilänvalossa. Ja heitettyään ruhtinaallisen silmäyksensä hän tarttuu yhtä päätä pastoria kainalosta ohjaten hänet herrainhuoneeseen.

Tämä laaja isäntä vainajan työhuone on Henrikille outo. Kesken tervehdysten hän silmäilee ympärilleen melkeinpä ihmeissään. Talon herratar on ulkomaanmatkoiltaan ja koko runsaudenhimoisen luonteensa voimalla kerännyt sen melkeinpä ahtamalla täyteen rakkaimpia esineitään.

Sivuseinän mahtavan suomalaistekoisen kirja-arkun yläpuolella risteilee korkean ryijyn ruskealla pohjalla himmeän keltaisia ristikuvioita. Sen molemmille puolille leviää rivi kuparipiirroksia kustavilaisine seurusteluaiheineen. Samalta ajalta on myös peräisin pienehkö, laajan mahonkisen työpöydän lähettyvillä oleva seinäpeili, joka on majuurskan ylpeys, sillä se on saatu Sprengtporteneitten Gammelbackasta ja sen sirojen sivupilareitten yläpuolella, harjakolmion alla, on varjokuva jostakusta Anjalan liiton miehestä. Tältä arvokkaimmalta seinältä katsovat myös litografioistaan, majuri vainajan muotokuvan molemmilta puolin, Bismarck ja Bellman, emännän ihastukset politiikassa ja runoudessa. Erittäinkin Bismarck, jonka korkea hahmo ja tuikea katse on tullut parissa vuodessa siinä määrässä muotiin, että Voipaalan uudessa pähkinänsärkijässäkin on hänen profiilikuvansa metallissa. Mutta Juliana-rouvalle tämä suuri Otto, jonka valtataistelu Itävaltaa vastaan juuri nyt piti jännityksessä koko Eurooppaa, ei ollut pelkkää muotia. Hänhän rakasti kaikkea, mikä oli rohkeaa, sankarillista, valtavaa. Eikä ole sattumaa sekään, että työpöydällä leventeleiksen sellaisia lehtiä kuin "Über Land und Meer" sekä poliittis-satiirinen "Kladderadatsch", jossa Scholzin pilapiirrokset sai "isonlesken" postipäivinä sellaisiin naurunpuuskiin, että nuuska priiskui tuhisevan nenän vieremiltä.

Jos kierrät ympäri huoneen seinälampetteja myöten, joissa vihreät kynttilät palavat taustoinaan barokin uhkeat kukkapyörylät, on vastakkaisella seinällä mahonkipiirongin yläpuolella rouvan rakkaimmat maalaukset: mestarillinen jäljennös Marees'n kalastajataulusta, Ekmanin tummatukkainen, haaveellinen Johannes ja syrjemmällä japanilainen harvinaisuus: hennoin viivoin piirretty varpu syksyisine lehtineen ja harmaansinisine kyyhkysineen.

Kaikesta näki, että Juliana-rouva oli suurella rakkaudella sisustanut puoliso vainajansa työhuoneen.

Eikä puuttunut laajan soikean pöydän ympärillä istuvien herrojen pöydältä runsautta – tämäkin talon herrattaren kekseliään elämänilon mukaista. Ei ollut vain suuri posliinikulho täynnä hänen itse keittämäänsä kirpeästi ryyditettyä punssia. Oli tarjolla myös kaksi heelaa parasta Martellia. Ja näiden korkeissa emännälle läheistä bellmanilaista elämäniloa. Toisessa pullossa oli näet tulpan harjalla koristeena pieni puuveistos, jossa munkinkaavun kaula-aukosta pistäiksen ulkokultainen ketunpää, ja toisessa – pähkinää pureskeleva kekkava orava.

Herrat ovat siirtyneet jo totilaseihin. Henrikille ja itselleen emäntä kaataa madeiraa viheriäkylkisiin "röömereihin", joiden tukevaa jalustaa kiertää paksuja jurmuja. Huoneessa on jo ankaranpuoleisesti tupakansavua, sillä varsinkin kapteeni Steen ja laivanrakentaja Pihl tupruttelivat kiveriä merimiespiippujaan – talon piippuhyllyllä kyllä riitti sekä beirutskia että vaaleinta ja hienotuoksuisinta turkkilaistupakkaa.

Kesken Henrikin katsastelun on jo alkanut kiertää kyselyitä ja viisastelulta hänen ympärillään. "Mitä minun pitikään, vanhan syntisäkin, kuulla Sarkin Kallen pojasta tuolla rantakylissä! Niinhän sinä kuulema täällä peuhaat ja pieksät kuin 'Ahti'-laivan siipirattaat Näsijärvellä. Jipraltari soikoon! Ettei vain kävisi niinkuin samaisen laivan keulakäkösen jumalankuvan, joka menetti nenänsä keulan tökätessä siltaparruun Kapeen talon rannassa, hahha-hahha..." Näin lasketteli paksu ja lyhyt kapteeni Steen jumalattoman suuresta partakarristaan.

Henrik vain hymähteli. Kysäisi: "No, entä ... miten isäukko jakselee? Niitä uutisiahan minun piti vähän lähemmin..."

"Hahha-hahha", kärisi partakarri omituista nauruaan, "kallellaan, pahasti kallellaan, Utessa vieköön, on Kalle-veljen takila luuvartin puolelta. Mutta ei ole rungoltaan kiikkerä se mies, kuten tämän Pihlin Kustaan laivat Näsi- ja Pyhäjärvellä."

Kustaa Pihl – jäyhä ja itsepäinen pohjalainen laivamestari – oli rakentanut kokonaisen laivaston purjealuksia. Mutta kaikille oli tiettyä, että hänen höyrylaivansa olivat kiikkeriä purkkeja, joita täytyi "entrata" joka talvikuuro yhä vain uuteen malliin.

Kaikki herrat, yksinpä muhevasti myhäilevä kirkkoherra Clavén, hörähtivät nauramaan. Mutta pisimmän naurun veti herkullisella baritoonillaan pitäjän nimismies Hareberg eli "faleksmanni Halaperi", kuten kansa häntä nimitteli.

Tamperelaiset herrat olivat puoliksi kippari-, puoliksi kapteeniformun tapaisessa matkapuvussa. Mutta "faleksmanni" upeili parhaassa virkapuvussaan – mustassa lievetakissa, jonka rintapieliä juoksi kaksi riviä kiiltonappeja ja hihansuissa killotti nappipari. Tämä herra – juhlien kuuluisa glunttilaulaja, koreili mielellään uusimmassa kokardilakissaan tullessaan Voipaalaan, koska oli, ainakin huhujen mukaan, rikkaan majuurskan luopumaton kosiskelija. Tai tarkkaan sanottuna, kaikkien naisten: nuorten, keski-ikäisten, herrasväen ja rahvaan naisten, tarjoilijattarien, Myllykylän Eufemiiojen, Maisojen, Kaisojen ja Eveliinojen, sillä hänen posliinin kiiltävät silmänsä syttyivät yhtä hyvin nuortean sorjista kuin pehmeän hyllyvistä muodoista, yhtä varmasti puuterin himmentämästä kuin päivänpaahtamasta piikatytön hipiästä, koska ne olivat tottuneet syttymään – keltanokka-ajoista asti. Ei häntä ollut niinkään turhaan sanottu aikoinaan Helsingin Armfeltiksi, sillä hänen valkeat, monien houkuttelevien hymykuoppien elävöittämät kasvonsa, joitten poskipäillä pysyi luopumattomasti terveenheleä puna, muistuttivat kaukaittain ilmeikkyydessään tuota "Pohjolan Alkibiadesta". Mutta kiherät, pehmeästi suipentuvat viikset olivat hänen omansa ja vaaralliset kenelle tahansa.

Ja mikä oli vieläkin vaarallisempaa: Juliana-rouva sanoi häntä "viimeiseksi gluntti-laulajakseen", koska hänen baritooninsa oli suorastaan lakastumaton punssipöydän ääressä.

Ei, ei hän ollut mikään törkeä elostelija. Eikä hän ollut juoppo, hän vain ryyppäsi – aina seuran ja tyylin mukaan, täällä Juliana-rouvan parissa herkuttelevasti maistellen, Hämeenlinnan puistoravintolassa epäilemättä ravakasti, ryypäten. Ja kun sattui syksyisin, parhaina lohenonginta-aikoina, Valkeakosken kalasaunalle, kelpasi Myllykylän tulenlauttojen kaatama paloviinaryyppy tai satakunta ryyppyä parissa yössä ja päivässä, riippuen taaskin "tyylistä" eli naisseurasta. Ei, mikään "seehundi" hän ei ollut ollut ylioppilasaikanaankaan eikä nytkään. Hän oli vain eräs elämän lellipoika, joka oli naisiin nähden kaikkiruokainen, mutta ruokaan nähden tarkasti valikoitseva nautiskelija – oli sitten kysymyksessä Catanin hummeri majoneesikastikkeineen tai kalamajan tuoreeltaan käristetty lohi snapseineen.

Kansa oli vallesmanniinsa tyytyväinen, sillä sen lempeämpää virkaherraa kuin Halaperi ei ollut olemassakaan. Eikä sille tarvinnut lahjuksia tiukan paikan tullen paljoakaan tarjoilla. Hyvän hyvyyttään auttoi käräjillä permestä toisen jos toisenkin salapolttajan tai -kauppurin – tuskin tarvittiin muuta kuin iloiset kemut metsästysretkellä tai viaton sananvienti tai kuiskuttelu torpantyttärelle, johon herran kerno silmä oli sattunut ja satuttanut. Ei sellaisen herran tarvinnut tekokeinoja käytellä – vain iloisia silmiään, kiheriä viiksiään, aina elehtiviä hymyjään verevien huultensa ympärillä – tytöt ja vaimot tarjosivat parastaan ja makeintaan aittojensa kätköistä.

Ei ihme, että taaskin, Juliana-rouvan tullessa kamariin, juuri vallesmanni maailmanmiehisen sulavasti tarjosi emännälle mukavimman nojatuolin istuttavaksi, järjestäen samalla viipyvin käsin hänen hieman poimuuntuneen pitsikaulurinsa.

Mutta Emil-maisteri, emännän sukulainen, joka oli tunnetusti terävä älyniekka, oli jo vedellyt tovin tiivistä pujopartaansa ja heitti nyt ohuista huulistaan, silmät säteillen iloista väittelynhalua, oman panoksensa Henrikkiä vastaan: "Niin, veli Henrik, mitä minä olenkaan kuullut? Sinähän olet saarnaillut, kerrottiin Helsingissä, kuin hullu Savonarola Firenzessä – meidän pyhiä helkalaulujamme vastaan!"

"Vain riettautta vastaan, hyvä veli", hymähti Henrik.

"Riettautta? Nämäkö laulut, jotka ovat tämän kansan hartainta sisällistä elämää, isien uskolle pyhitettyjä? Aiotko sinä pappina riistää kansalta uskon, että suloisella laululla on viljanjumala lepytettävissä?"

Yhä Henrik vain hymähteli: "Siinäpä se ... 'viljanjumala', 'tuomen synnyt' ja 'tammen taiat' – pakanallista hupsuttelua!"

"Olkoon! Mitä se tekee? Nämä laulut ja nämä juhlat ovat tämän kansan ikimuistoista hengenhistoriaa. Se on vaistonnut sen polvesta polveen. Ja sillä on oikeus myös itseänsä niissä ilmentää sukupolvesta toiseen. Varo nousemasta sen pyhintä vaistoa vastaan, jollet halua Girolamo-munkin tavoin nousta roviolle – Helkavuoren 'kiikanvalkioissa', ha-ha-ha..."

Nimismies nauroi myötä, hypistellen kihertyviä viiksiään ja siristellen silmillään, karmosiinihuulet viettelevinä pöydän yli Juliana-rouvaa kohti.

"Niin, rakas pastori, miksi te haluatte ryöstää laulun ja koko kevätilon tältä nuorisolta, jolla on sitä niin surullisen vähän, miksi...?" huudahti talon emäntä pehmeällä altto-äänellään.

Väärinymmärretyn tuska ilmehti hetken Henrikin kasvoilla. Eikö hän ollut juuri äsken kuutamossa iloinnut hengessään siitä, että tämä kansa oli ehkä sittenkin hyvällä taivutettavissa. Herra paratkoon, oliko hän tahtonut "ryöstää", tulla tämän kansan ryöväriksi...?

"Hyvä rouva, ryöstääkö?" hän jatkoi ääneen ajatustaan. "Ehkäpä niin. Mutta siinä tapauksessa – vain ryöstää ilo ja laulu synnin helmasta irti, puhdistaa, katsokaas..."

"Ooh, tuo teidän iänikuinen syntinne!" nauroi rouva. "Mitä se lopultakin on? Minä pelkään, rakas pastori, että kirkon mahtiherrojen mielestä on kaikki se syntiä, mikä häiritsee heidän ehdotonta valtaansa ja auktoriteettiaan."

Emännän heristäessä sormeaan ilmestyi ovelle ylioppilas Orrell takanaan Hanna Charlotta. "Hoi, täti", hän oli salaperäisesti kuiskaavinaan, "he ovat jo tulleet..." Ja samassa katosi Ertti-herra saliin päin vetäisten kädestä Hanna Charlottan mukaansa. "Ahaa!" huudahti Juliana-rouva. "Kuulitteko? Minulla on teille pieni yllätys!" Ja samassa humahtivat oven pihtipielet, kun emännän krinoliini kaahasi sen kautta poispäin.

Kapteeni Steenin partakarri pyörähti vapautuneesti kuin ruorirattaan puolikas, ja hän ryyppäsi riitaveljensä Pihlin kanssa. Kirkkoherra maisteli varovasti, viisaat silmät yhtämittaisessa hymyssä, totilasistaan. "Faleksmanni" nosti korkealle lasinsa ja laikahti pari glunttisäettä:

    "Nuoruutta keväistä, oi taivas suo!
                             Niin juo!"

Emil-maisteri oli noussut tapansa mukaan kiivaasti astelemaan edestakaisin, niin että silmälasit välähtelivät. Ja taas hän sinkosi: "Niin, Henrik, sinähän olit ylioppilasaikoinasi nuorhegeliaani, muistaakseni David Straussin oppilas, ja tuo nerokas 'Das Leben Jesu' oli sinun raamattusi. 'Evankeliumien ihmeet ovat pelkkiä satuja' – 'Useat niistä ovat väärennettyjä' – 'Puusepänpojan jumaluus on myöhäsyntyisten legendain runoilemaa valhetta' – niinhän sinä lausuilit oppi-isäsi mukaan. Vai väitätkö vastaan, sinä kelmi, joka nyt näytät pukeutuneen opinkappalten lahonneeseen puukaapuun...?"

"So-so, so-so", Henrik heristi koko kourallaan. "Veli näyttää kirkonseinien taide-aarteita paljastellessaan unohtaneen, että Straussille on tuo ihmis-Kristus myös jumalallinen aate, koska hän on inhimillisen täydellisyyden ihanne!" Henrik oli innostunut melkeinpä nuorekkaaksi. Mutta lisäsi vakaan hiljaisesti: "David Strauss sovitti minun järkeni raamatun kanssa. Hänen neronsa avulla minä uskaltauduin papiksi. Mutta kokiessani tämän kansan elämää minun pappisihanteekseni tuli olla Huutavan ääni tai ainakin ... Jeremias."

Steen-herra avasi suunsa suureen nauruun: "Ho-ho, ho-ho, tuosta minä en paljoa ymmärrä. Mutta sen minä tiedän, että kun sinun kapteeni-isäsi huusi miehille: 'Lastiruumasta suurprammitangon nokkaan!' piti sen tapahtua kuin rasvattu salama. Rummun piti soida, kun hän ruoskitti laiskaa lurjusta. Ja jos perämies väitti: 'On luovittava, herra kapteeni', hän komensi: 'On oikaistava!' Varsinkin jos oli satama lähellä ja satamassa tyttö ja kapakka, ha-ha-ha..."

Ja kapteeni kulautti ryypyn ylpeissä muistoissaan. Mutta lisäsi koko puheensa selitykseksi: "Minä tarkoitan, katsos, Henrik, sitä, että sinä olet juuri tuollainen kapteeni ... omalla kirkkolaivallasi – samanlainen ruorimestari, teillä on kummallakin yhtä selvä kompassi ja yhtä luja kurssi. Ja siksi minä sinusta pidän, vaikka et kykenisi yhtä ainoata rommituutinkia kallistamaan."

"He-he", tarttui hiljainen kirkkoherra ensi kerran keskusteluun. "Nee-nee, tämä minun nuori virkaveljeni ei ymmärrä, että hämäläinen hakoniska on huono kiipijäksi. Käske sitä juoksemaan, se pysähtyy top tykkänään, he-he. Neuvo sitä, se ottaa neuvon korviinsa, jos ottaa. Mutta näytä sille esimerkki. Se saattaa sitä seurata, kun on ensin kolmeen kertaan omalla kourallaan koettanut. Minä luulen, että nämä hämäläiset jurrit ovat viimeistä haiventa myöten apostoli Tuomaan jälkeläisiä, he-he..."

Henrik oli kuunnellut vaivautuneena. Maisteri yritti jatkaa väittelyä: "Tarkoitin, hyvä veli, äskeisellä tulla lopultakin siihen, että kun nyt suurhegeliaanimme Snellman on herättänyt meidät, sivistyneistön, ja me puolestamme aiomme herättää tämän kansan tietoisuuteen omasta kansallisesta hengestään ja oikeuksistaan, niin sinä, juuri sinä, Snellmanin palavin palvoja aikoinasi, yrität nyt täällä pappina masentaa tämän rehellisen hämäläiskansan uskoa ja syvintä henkeä..."

Henrik oli jo iskemäisillään vastaan, kun koko herraseuran silmät rävähtivät hämmästyksestä auki, sillä salista päin eteisen kautta virtasi heidän kuultaviinsa merkillistä laulua.

Seura siirtyy salin puolelle. Henrik jää yksin ja masentuneen yksinäiseksi. Ei siis vain kansa vaan myöskin säätyläiset olivat häntä vastaan, yksinpä kansan suosima kirkkoherra.

    "Annas mun käen kukata,
    meriheinien helkytellä,
    Saksan pähkinän sanella..."

kuuluvat helkavirsien alkajaissäkeet hänen korvaansa. Henrik tietää mistä oli kysymys. Majuurska oli "harjoittanut" hänelle yllätyksen, kuten Lumialan tytär oli jo taanoin viitannut.

Niin, he, nuo herrasväet tuolla sisällä, olivat sittenkin kaukana kansan todellisesta elämänmenosta. He eivät tietäneet, että tämä kansa oli hukkumaisillaan. Ja hänelle, joka sen tiesi, ei taivas antanut mitään merkkiä. Vain epäilyksiä ja tunnonvaivoja.

Hidas laulu oli jatkunut. Raikas, pehmeä ääni kuului kahden äänen säestämänä laulavan sanan ja uusien äänien sitä kertaavan. Henrik kuulee kuulemattakin, kuka on tuo "eessä-laulajatar".

    "Käykäm' siukukset sinelle,
    mataroille morsiammet..."

jatkuu alkajaisvirsi.

Henrik nousee vastahakoisesti. Kulkeutuu hitaasti salin ovelle. Ja siinä se on – yllätys!

Kolme riviä kylän neitoja, kussakin rivissä kolme tyttöä, kulkee "käsikynkässä" ympäri salia, jonka seinälampetit luovat ympärilleen kuin lämpimän, kevätöisen hämyn. Ja jalustoillaan kukkivat azaleat, verenpisarat ja ruusut – niin vierasmaalaisia kuin olivatkin – panivat kuvittelemaan kotoisen kesän koreutta.

Henrik oli vasten tahtoaan ihastumaisillaan. Aluksi hän näki vain tyttöjen päät, joiden hiuksilla oli myrttiseppele – varmaankin majuurskan tilapäiskeksintö – ja seppeleessä kenellä valkeita, kenellä punaisia koristekukkia. Siniset tai keltaiset esiliinat poimuilivat ilmavina. Puna-, sini- tai keltapohjaiset raitahameet Heilahtelivat nopsien askelten tahdissa. Vilkkuivat valkeat tai punaiset sukat. Nuoret rinnat kohoilivat laulunilosta eriväristen liivien alla, joiden pidikkeinä kiiltelivät milloin siniset tai vihreät, milloin punaiset tai mustat hakaset.

Tyttöjen ryhmä oli kuin tuulessa liikahteleva kukkasryhmä, heleä ja kirjava – tuntui kuin se olisi täynnä kevään tuoksuja. Ilma, aurinko, värien loisto – huumaava kevät ja nuoruus olivat täyttäneet loihtimalla tämän avaran salin.

Lumialan Helka on jo aloittanut säkeet:

    "Tehkäsme sinestä silta,
    uikasme punasta porras..."

Henrik ei saa häivytetyksi silmiään tuosta neidosta. Miten hän laulaakaan! Mutta miten uudenlainen hän taaskin on? Onko tuossa ... hänen silmiensä värissä enää sitä samaa viatonta metsänraikkautta, mitä hän niihin oli kuvitellut viime käynnillään Lumialassa? Ei niissä ainakaan ollut sitä avutonta hätää, mikä niistä oli himertänyt hänen "alttaritaulussaan".

Niissä oli nyt itsetiedotonta säteilevää iloa. Sellaista nuoruuden iloa, kuin hän olisi katsonut suoraan aurinkoon ja sokaistunut sen tulesta. Vai oliko niissä uhmaa? Eräässä käänteessä oli Henrik huomaavinaan, että neito katsahti häneen melkeinpä leikillisen voitollisesti. Katseesta kimmelsi olemattoman hetken ajan kovaa sineä. Kasvot olivat suloisen valkeat. Mutta huulissa oli niissäkin kypsymätöntä ja kovaa karpaloa. Mikä oli lopultakin totta tuossa nuoressa Lumialan tyttäressä? Ilakoivako tyttö, hurskas rippilapsiko vai korskeileva talontytär, kuulusta laulutaidostaan ylpeilevä...?

"Iloisemmin, iloisemmin!" huudahtelee Juliana-rouva, joka on noussut seuraamaan tyttöjen kiertoa. "Iloisemmin, nopeammin, kas noin, kas noin..."

Ja hän pysähtyy Henrikin vierelle. "Ooh, miksi tämä kansa on ikuisesti alakuloinen? Kuulkaa nyt! Heidän kevätlaulussaankin on valitusta. Ja hidasta, merkillisen hidasta on heidän laulunsa. Katsokaa, heidän silmänsä säteilevät, kuten nuorille kuuluu, ja heidän askelensa on kerkeä, mutta melodiassa ... joka sanan alla – surumielistä valitusta. Ja ajatella: he sanovat noita kokkojaan – ilovalkeoiksi! Ymmärrättekö te, rakas pastori, miten se on mahdollista?"

Henrikin silmien eteen oli rouvan puhuessa avautunut näkynä hänen syntymämaittensa lakeudet, näiden nälästä hoippuvat ihmisjoukot, jotka kerääntyivät takamailta kirkonkyliin – hautaamaan toisiaan, mikäli jaksoivat. Ooh, hekin "lauloivat". Hätä oli ajanut heidät yhteen. He hakivat toisistaan voimaa kuolla. Pitivät kokouksia kuin varikset, jotka odottavan taivaan ihmettä – haaskan, viimeisen ruoanjätteen ilmestymistä, kukin saadakseen siitä oman osansa joko suosiolla tai tappelemalla, vinkuvan huohotuksen läähättäessä kuumeisista keuhkoista. Niin, hekin lauloivat! Valitusta, oman itsensä ja edellisten nälkäpolvien loppumatonta valitusta. Eikä puuttunut juhlakulkuetta! "Käsikynkässä" hekin raahustivat eteenpäin, sillä muuten he olisivat kaatuneet ennenaikojaan. Entäpä mikä tanssi! He hoipahtelivat, kompuroivat, kaatuivat suulleen, nousivat taas kuin parhaimmatkin tempuntekijät – yrittäessään kukin omalla lapiollisellaan solahuttaa multakokkareen avatun joukkohaudan peitteeksi.

Ei, "rakas pastori" ei kyennyt talon emännälle vastaamaan muuta kuin karmeat sanat: "Tämä on nähkääs tämäkin nälkäkansan laulua, joskin tällä kertaa rintamailla."

Emäntä loittoni loukkautuneena. Juhla jatkui. Tytöt olivat lyöttäytyneet piiriin, "yhteen kietoon", kuten sanottiin, ja alkaneet "Mataleenan virren", jossa Jeesus kohtaa lähteellä syntisen Mataleenan.

    "Mataleena neito nuori
    kauan se kotona kasvoi..."

Henrik oli jäänyt omiin ajatuksiinsa. Mutta syrjemmältäkin, "ringin" kiertäessä soljuvan laulun juoheassa tahdissa, hän sekä kuuli että näki. Vihdoin oli kuin hänen korvaansa olisi särähtänyt selvää rienausta – samanlaista kuin oli ollut Helkan laulussa tämän virren irvokkaassa väännöksessä Lumialan luhtiaitan parvekkeella.

    "... sen kuin kaivoit karkeesehen,
    siit' ois pappi paras tullut",

toistelivat sanat toistamistaan. Ja tuossa juuri hänen ohitseen kiersi Lumialan tytär taivuttaen taaksepäin hoikkaa vartaloaan, aivankuin muistuttaakseen häntä silloisesta suuttumuksesta. Niin, ehkäpä ilkamoidakseen...

No, niin. Tällä kertaa häntä ei haluttanut suuttua. Hän siirtyi takaisin herrainhuoneeseen. Eikä hän pitkään aikaan yrittänytkään saada kiinni mistään selvästä ajatuksen juoksusta. Hän vain odotteli laulun loppumista saattaakseen sisarensa kotiin.

Vihdoin kylän tytöt tekevät lähtöä eteisessä – arkoina ja hiljaisina, niiaillen majuurskalle ja sopertaen kukin kiitoksensa.

Hämmästyksekseen Henrik kuulee Hanna Charlottan puhuvan tyttöjen kanssa heleästi nauraen, äänekkäämmin kuin oli yleensä hänen tapojaan. Kuuluu Ertvin-herran ääni: "Ei, mutta kyllä näitä tyttäriä on saateltava! Tulkaa, Hanna-neiti!"

Eikä Henrik ennätä tehdä liikettäkään, ennenkuin nuoret ovat kadonneet, vieläpä jättäen levälleen eteisen ovet, joiden kautta yhä voimakas kuutamo jää paistattamaan ulkoeteisen permantoa.

6.

Yhä kulki kuutamo, taivaan taikalaiva – itse eksymättä, mutta harhauttaen nuoret sydämet oudoille teille. Yhä oli sen pyörösilmä kirkas ja näkevä – huikaistakseen nuorennuoret silmät sokeiksi. Ja yhä nauroi tuon vanhan valhesäkin naama – itkettääkseen rakastuvien silmät pilalle kaipuusta ja onnesta. Ja kylmä ja viisas se oli, kuten ennenkin. Se sai nuoret aivot kuumeisina kuvittelemaan, että nuoruus oli loppumaton. Eikä se kuitenkaan itse ollut unohtanut vanhaa viisauttaan, että nuoruus on ainoa aarteistamme, joka kaikkein varmimmasti jokaiselta ihmiseltä kuluu ja katoaa. Ei, se pani Hanna-neidin ja Ertti-herran vain hullaantumaan tänä yönä ja laulamaan, kummankin omalla tavallaan.

Hanna Charlottan sydämessä soi haaveellista Stagneliusta: "Luna ock brinner av kärlek och trånad..." Mutta ylioppilaan se pani hyräilemään Gluntin ja Maisterin lähtölaulua kapakasta: "Sa meihin ällös kohdista noin surunsilmää syvää..."

Eivätkä he osanneet pitkään aikaan puhua toisilleen mitään. Mutta he eivät saattomatkalta palatessaan kääntyneetkään Kelhinmäkeen ja Voipaalan pihamaalle. He jatkoivat matkaa suoraan eteenpäin harjun eteläistä kuvetta, Rapolan varjokkaalle vaahterakujalle. Rinnekuusien lomitse heittyi kuunvalo pitkinä virtoina tien poikitse. Tuli vastaan portin pielessä kyyhöttävä pieni mökki, jossa asui Rapolan muonamiesperhe. Matala tönö ja portinpahtaat heloittivat täydessä kuunvalossa. Mutta sen vastapäätä, melkeinpä sen yläpuolella uhosivat lumiräystäitten syvään kovertuneet alustat mustaa varjoa.

Portilla nuoret saivat puheen päästä kiinni. He hämmästelivät. Täällä oli lämmintä, ihankuin olisi päivä paistanut hautomalla. Merkillistä! Nyt, iltayöstä, ei näkynyt vaahterain oksissa hiutuistakaan kuuraa. Kuusien latvat, jotka ylenivät kuunvaloon saakka, näyttivät kiiltävän kosteilta. Hyvä, etteivät suoraa päätä vettä itkeneet. Heille tuli hyvä olla. Hanna Charlotta muisti kotokaupunkinsa kevättalvisia rekiretkiä Saloisten Hiitolaan. Hän kysäisi: "Teettekö te siellä Helsingissä rekiretkiä, ylioppilaat ja mamsellit?" Ertti-poika nauroi: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa. Aamulla täytyy olla Kappelissa ottamassa päänparannusta, 'mustaa hevosta'. Sitten istuskellaan Alma materin helmoissa. Ja sitten on aika siemaista Catanilla 'päivänsäteitä' tai pari 'stenborgaria'. Mutta ei sitä silti päästä juoponkirjoihin. Ei, hyvä neiti! 'Seehundit' ovat eri maata. Ne vain ryyppäävät ja lyövät korttia. Mutta me pojat laulamme illat osakunnassa, tappelemme Snellmanista tai ryyppäämme leskikeisarinnan kunniaksi, ha-ha..."

Nuoret olivat tulleet Rapolan pihatien haarakkeeseen. Kääntyivät takaisin päin. Oli taas tullut outo hiljaisuus. Ertvin oli kuin huomaamattaan ottanut Hanna Charlottaa käsivarresta ja vetänyt hänet lähelleen.

Neito värisi sisimmässään. Kukaan nuorukainen ei ollut häntä näin läheltä koskaan koskettanut. Veljen ankarat kasvot häivähtivät hänen editseen. Tämähän oli syntiä. 'Eikä sinulla ole sellaiseen oikeutta', hän oli juuri äsken sanonut Katseessa raskasta syytöstä.

Mutta Ertvin nauroi. Hän puhui jotakin hullua Hanna katsahti varkain nuorukaiseen. Sen ohimohiukset heloittivat kuutamossa kullanvälkkeisinä. Hanna huoahti onnesta ja pelosta: Oliko, oliko hänellekin, sairaskammion yksinäiselle istujalle, olemassa ihmeellistä iloa? Oliko tämä tällainen rakastumista?

Kauhu oli taas hänet ahmaista. Hän oli irroittautumaisillaan juostakseen pakoon. Mutta Ertti poika hullutteli yhä Laski jotakin merkillistä juttua Pyhäjärven "Elias Lönnrotin" ihmeellisestä pajutuolista, joka ei lakannut työntämästä oksanvarsistaan lehtisilmuja, koska rakastuneet siinä istuivat lemmenreissuillaan, yhtä hyvin kunnialliset morsiamet vihkimatkoillaan kuin lemmenkarkulaiset pakoretkillään...

Ja Hannan sydän, joka oli saanut kestää ja kestää autiota unielämää kuin toukka kotelossaan, hullaantui sekin. Se lensi yli näitten järvien sinne, missä silläkin oli ollut kerran iloa – omille kotorannoille. Ei hän osannut kuvitella Erttiä ja itseänsä minnekään muualle kuin sinne – ulkopauhojen välkehtiviin tyrskyihin, Ilolinnaan, jossa viulu ja klarinetti säestivät valssia ja polkkamasurkkaa. Ooh, saisiko hänkin kerran tanssia? Saisi, saisi ... Hänen täytyi saada.

Niin, Ruonanojan kukkivat pihlajat ja kiiltelevät rantalepikot he katselisivat, varsinkin pihlajankukat, joita kaupungin tytöt – hän tiesi sen – kävivät salaa kevätöinä poimimassa loitsiakseen itselleen rakkautta ... Satamassa hän näyttäisi, minkälaisia ovat oikeat merilaivat: miten timperit, sepät ja sahurit touhuavat, miten seilinompelijattaret ahkeroitsevat ja pienet tyttäret ja nuoret vaimot tuovat somissa koreissa evästä ja "kehräävät riivejä" nopsin sormin...

Entä kuinka koreita ovat kaljuunapiltit – naistenkuvat, suojeluspyhimykset tai kruunupäiset kuninkaat...!

Ja sitten... Ertti saattelisi häntä kotopihalle – keväällä, juuri keväällä sen piti tapahtua, sellaisena päivänä, jolloin hän oli jo ennättänyt asetella porraskaiteille talvella tuhat kertaa kastelemansa neilikat, ruusut, verenpisarat ja pelargoniat...

Hanna Charlotta oli aivankuin koskettelevinaan noita kukkiaan. Niissä oli syntynyt hänelle ihmeellinen ilo. Hän ei osannut enää kuunnella mitä kavaljeeri hullutteli. Hänen nuoret, mutta monesti niin väsyneet käsivartensa hamuilivat nyt vain ihmeellistä aamunnousua kuin hauraat lumpeenvarret, jotka huljuvat vielä syvän veden alla, mutta yrittävät ylentää avautuvaa kukkaansa veden yläpuolelle, auringonpaisteeseen.

Tietämättään hän painoi kätensä rintaa vasten. Mikä minun on? Mitä minulle on tapahtunut? kyseli hänessä houkutteleva ja aristuttava ääni. Mutta hän ei osannut muuta kuin taaskin katsoa Ertviniin, joka oli jälleen ruvennut hyräilemään kesken hullutuksiaan. Hänen kätensä painoi Hannan käsivartta kainaloon, niin että oli tehdä kipeää. Oliko lopultakin tuota poikaa rangaistava tuollaisista rohkeuksista...? Tällaisissa tapauksissa tytöt olivat antaneet – hän oli kuullut – korvapuustinkin kavaljeerilleen, tuollaisen oikein kipinöitsevän ja lujan, jotta pysyi kyllä alallaan – ainakin siunaaman hetken.

Ei, ei! Eihän hän sellaista ajatellut. Hänen oma ihana vuodentakainen unensahan hänet valtasi. Tietämättään hän oli avannut päällystakkinsa. Hänen oli kuuma, aivankuin tuossa hänen unessaan, joka oli hukuttanut hänet yöstä yöhön kokonaisen talven ajan. Eikä se ollut alun perin muuta kuin vanha tarina, jonka hän oli kuullut hoitajamuoriltaan.

Oli ollut muka kerran kotokaupungissa raatimiehen tytär – ja merkillistä: hänenkin nimensä oli ollut Hanna – jota vainosi paheellinen Turun-ylioppilas, Jaakko-teini; tämän oli kerran pyövelikin karkoittanut ilkitöittensä vuoksi kaupungintullin ulkopuolelle. Mutta sittenkin oli tuo hurjimus kerran, kun Hanna-neito oli ollut keinumassa kosken partaalla keinumäellä, suudellut tyttöä niin, että tämä oli juossut koskeen.

Siitä tarinasta oli tullut pitkäksi ajaksi hänen painajaisunensa. Joka yö hän oli keinuvinaan kosken partaalla puhtaalla nurmikkokennäällä. Koski kumpuili hänen alitseen. Se nostatti välkehtiviä aaltoja, vaahtokelloja ja pyörylöitä, jotka paisuivat kuin upeat rinnat. Olivatko ne hänen – nuoren tytön? Niin, hänen ne olivat – unessa...! Eikä hän kuitenkaan kauhistunut. Hänen vartalonsa vain taipui keinun mukana kuin hoikka virpi kovassa tuulessa. Ja hän odottaa! Tuota pahamaineista nuorukaista. Pihlajankukat tuoksuvat kuin olisi ollut hänen morsianaikansa kukkein aamu. Korvia huumaa kosken myrsky. Sen kostean ilman läpi hän näkee huikaisevan taivaan. Eikä hän tiedä, onko tuo koko maailmaa hämärtävä kostea vihme vain hänen omien silmiensä hämärtävää itkua. Sillä hän odottaa. Keinu ei voi lakata nousemasta ja laskemasta, huimemmin ja yhä huimemmin, ennenkuin hän tulee ja ottaa, ottaa...

Ja hän tuli, joka yö, aina unen samalla hetkellä. Tuli takaa päin. Painoi kädet hänen silmilleen. Nauroi rajusti. Otti häntä kainaloista vetäen hellästi syliänsä kohti. Heidän huulensa olivat lähekkäin. Ilma värisi omaa kuumuuttaan. Kanervikko ja pihlajat tuoksuivat kuin paratiisin yrttitarha. Hänen näkönsä sammui iankaikkiseen hurmaavaan horrokseen, josta hän ei tahtonut koskaan herätä. Eikä hän halunnut koskaan enää mitään nähdä. Hän tahtoi kuolla tähän autuaaseen oloon.

Mutta joka kerran unen määrätyssä vaiheessa – tuo mies ahmaisi hänen huulensa omiinsa, tulenpolttaviin, ihaniin ja hirvittäviin. Ja hän kuuli julmat sanat, samat sanat, joilla muori oli päättänyt tarinansa. "Kolmelta viholliselta me kiusataan kuin ovat liha, maailma ja perkele!" Jokin hirvittävä ääni huusi nuo sanat. Ja hän heräsi. Joka kerta samalla hetkellä. Joka kerta samaan häpeään ja kauhuun. Kanerva ei enää tuoksunut. Päivä ei enää paistattanut pihlajia. Nämä kasvoivat nyt mestauslavan takaisessa metsänreunassa, josta tarinoitten noita vaimot kävivät niitä öisin varastamassa puoskaroidakseen niillä huonoja naisia.

Ja joka kerta tällä tavalla havahduttuaan hän tarttui säikähtyneenä rintoihinsa, joiden hän luuli kasvaneen rumiksi, luonnottoman suuriksi. Niitä pakotti. Mutta ne olivat sittenkin yhä – nuoret ja kovat kuin elokuiset omenat. Ja hän yritti hymähtää: Onpa niitä ... hulluja unia. Mutta hän ei ollut enää aamuyöstä saanut unta.

Vasta pitkän talven loputtua hän oli päässyt irti tästä painajaisestaan. Niin, sen muistokin oli jo unohtunut jonnekin ... menneitten lapsellisuuksien tarhoihin. Mutta nyt! Miksi se oli taas tullut? Tuoko poika tuossa...?

Samassa katkesi Ertti-herran puhelu, jota Hanna ei ollut enää lainkaan kuunnellut. Ja samassa silmänräpäyksessä hukkuivat Hannan kuvittelut hirvittävään säikähdykseen. Oli kuin koko maa olisi vavahtanut. Tai taivas kumahtanut heidän päällensä. Mahtavan lumiräystään lännenpuolisesta päästä oli irtautunut lumivyöry. Tämä putosi putoamalla heidän eteensä, niin että porttimökki jäi tuolle puolen.

Vaistomaisesti Hanna Charlotta haki turvaa. Hän hukutti päänsä Ertvinin rintaa vasten. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Oli vain kuin he nyt yhdessä olisivat kuolemanvaarassa. Mutta Ertvin-herra tajusi pelkällä silmäyksellä tilanteen. Ei ollut enää mitään vaaraa. Vain pienehkö osa lumiräystäästä oli vyörähtänyt heidän eteensä. Suurin osa siitä, ohi porttipirtin, Voipaalan tienkäänteeseen saakka, oli yhä paikoillaan.

Mutta hän tunsi nuoren värisevän ruumiin painautuneen itseänsä vasten. Ja mikä nuorukainen hän olisi ollut, jollei hän olisi syttynyt. Eikä hän ajatellut sen enempiä. Hän vain suuteli Hannan hiuksia, niskaa. Nosti tytön kasvot puoleensa. Suuteli suulle. Näki hänen pehmeän kaulansa. Hukutti sinne huulensa. Haki himertävän kaulan suloisimpia kuoppasia.

Hannalle lumivyöryn humahdus muuttui kosken kohinaksi. Talvi muuttui kesäksi. Tasainen tie keinumäeksi. Pihlajat ja kanervat pyörryttivät hänet uneen – hänen entiseen uneensa. Hän ei osannut ajatella. Ei edes sitä, että tämä oli todellisuutta. Ertvin oli hänen muinaisen unensa Turun-teini – koko hänen olemustaan autuuttava. Keinu heijasi jälleen. Se nousi ja laski, huimemmin ja yhä huimemmin. Eikä hän tahtonut nähdä mitään. Ei tietää mitään hetkistä ja ajasta.

Mutta hän heräsi – kuten unessaankin – havahtui yht'äkkiä hoitaja-muorin koviin sanoihin: "Kolmelta viholliselta me...!" Ei hän kyennyt heti riistäytymään irti nuorukaisesta. Unen muinainen kauhu ja nyt niin haikeasti itkettävä todellisuus sekaantuivat toisiinsa. Ooh, hänelläkö olisi oikeutta tällaiseen onneen? Eihän hänellä ollut päivät päästään muuta osaa kuin kohentaa sairaan pielusta, tiputtaa lääkepullosta rauhoittavaa lääkettä, vähentää huopia sairaan yltä, lisätä niitä uudestaan. Ja istua, istua – kuunnella rintasairaan käheää yskää ja yhtä käheää puhetta. Ja sitten ... nukkua illalla Rusinamuorin kimeään veisuuseen: "... Rikoksen' syvähän kaikk' upot' merehen..." Voi, hänethän oli luotu osattomuuteen kaikesta, kaikesta...

Ja näiden pienten ajatusten sekaan tunkeutui yhä tuimempana muinainen unen kauhu, joka vihdoin antoi hänelle voimaa riistäytyä irti syleilevistä käsivarsista.

Hanna Charlotta tunsi kahlaavansa syvässä lumessa. Hän tarpoi vyöryn muodostaman lumivallin ympäritse. Tuli kovalle tielle. Nosti helmojaan päästäkseen juoksemaan. Ja hän juoksi. Pääsi Voipaalan eteiseen, josta pujahti salintakaiseen kamariin, rauhoittuen vähitellen, ainakin ulkonaisesti. Himmeäsiipinen perhonen oli ollut jättämäisillään ahdistavan kotilonsa. Oli luullut, onneton, kuutamoa auringoksi. Mutta nyt sen oli taas kauhu ajanut oman toukkansa suojelevaan turvaan. Ja entinen vaitelias Hanna Charlotta näytti vain odottelevan veljensä lähtöä kotomatkalle.

Tuollaista merkillistä tyttölasta ei Ertvin-herra ollut nähnyt koko maailmassa, ei ainakaan pääkaupungissa.

7.

Emil-maisteri oli palannut salista sekä riemastuneena että kiukuissaan. "Charmant, charmant! Suurenmoista! Kauniita tyttöjä – oikeata rotua. Meillä ei totisesti ole turhaan vanhaa talonpoikaiskulttuuria! Ja heidän laulunsa! No, ei tosin etelämaisten kansain karnevaali-iloa, mutta uskoa, toivoa ja rakkautta! Niin juuri, sacrement, juuri sitä, mitä papit itse ovat opettavinaan. Ja sitä te, hyvät kirkkoherrat...?"

"Sos-so, sos-so", tyynnytteli muheva kirkkoherra. "Se kun on sillä tavalla, nee ... että minä olen aina antanut koreitten likkojen laulaa, hehe..." Ja hän paineskeli peukalollaan piipunkoppansa tupakkaa, imaisi, veti, tuhisteli, kunnes se tuntui sopivalta sytyttää, puhuskellen noin vain muka mukavia ja omiaan: "Ne-nee, he-he ... tietävätkös herrat mikä on tämän hämäläiskansan suurin pässinpäisyys, he-he...?"

Kapteeni Steen murahti jotakin maamyyristä, mutta ei saanut "prammipurjeisiinsa" oikeata tuulenvetoa. Totilasit olivat pudonneet peräkanaa hänen partansa sammalelle kuin kypsät hedelmät, toinen toisensa jälkeen. Nyt hän oli tullut siihen "tiimaklasinsa" hetkeen, jolloin sanat ilman tuulenraikasta laulua ovat pelkkää "koiravahtia" paapuurin puolella. Niinpä hänen kurkkunsa kärähti, partakarri muistutti kuin loihtimalla yltävihaista siiliä ja törähti alkajaisiksi: "Ja raakamme oli silloin pilivinnihin prassattu..."

Mutta hieno glunttiherra Hareberg ei sietänyt tällä kertaa tuollaisia "prassauslauluja". Hän halusi, sapperment, väitellä ja laulaa Vennerbergiä. "Pässinpäisyys? Ei riitä. Härkäpäisyys on oikea sana!" hän intoutui, mutta tyrehtyi ja pelastautui pieneen laulahdukseen glunteistansa: "Kippis! Hei! – Nyt nauti ilokalja!"

"Sos-so, sos-so, hyvät herrat", sossutteli kirkkoherra, "niinkin päin, nee, mutta ... se pässinpäisyys...? Sen sanoi eräs talonpoika Liuksialan Agathon-herralle, kun tämä kehoitti ukkoa ojittamaan peltonsa, jotta ne kasvaisivat."

Herrat höristivät korviaan, sillä ukko Klavveeni oli tunnettu mehevistä leikinlaskuistaan.

"No, nee...", tuo ukko tokaisi: "Jo se sanoi isänikin, jotta ei ollut koskaan ojasta viljaa leikannut, he-he..."

"Hjaa, jaa, mutta se on pässinpäisyyttä, joka lähenee nerollisuutta!" nauroi maisteri. "Se osoittaa sinulle, veli Henrik, että tämä kansa pysyy kannoillaan vaikka tyhmyyden hinnalla. Ei siltä ota pois sen vanhoja tapoja pirukaan, saatikka pappi."

Maisteri sai naurajat puolelleen. Mutta Clavén oli päässyt kiinni saarnanjuuriinsa ja puhuskeli yhä uhkean savupilvensä peitosta: "Eihän se mitä, tyhmyys – Herran lahja syntiselle. Mutta kun nämä, nee ... nämä sääksmäkeläiset hylkäävät sen Herran armolahjan, jota lannaksi sanotaan, ja mitäs, nee – saavat peukalonkokoisia perunoita, vaikka minä saarnaan ja saarnaan, kuten aikoinaan autuaasti nukkunut Asikkalan Laurell, jotta, nee ... et astu sisään taivaan portista, jollei ole syntisäkissäsi nyrkinkokoisia potaatteja vanhurskauden hedelmiksi, he-he..."

Eikä kirkkoherra pysähtynyt tähänkään. Piippu pöllähti julmetusti, ja nyt hän sojotti sen varrella koko seuraa, viitaten toisella kädellä syrjemmälle istuutunutta Henrikkiä: "Onkos tämä nyt laitaa, nee-nee", hän kiihtyi suorastaan saarnannuottiin, "että tämä veljemme Henrik aikoo kurittaa sääksmäkeläiset viimeistä Metsäkulman juppaniskaa myöten hyveen apostoleiksi, kun meidän Herramme Vapahtajammekin löysi niitä vain tismalleen tusinan ja siitäkin oli yksi petturi, he-he. Ei, pojat, meille muille liperiniekoille riittää, kun saamme ne ees, nee ... viime hetkessä tuupatuksi housun takamuksista taivaan portille ja sitten, he-he ... itsekin ehkä siinä sivussa livahtaa, nee ... sinne oikeaan hääsaliin, nee..." Herroille kelpasi nauru ja ryyppy. Mutta Henrik oli yhä istunut vaiteliaana tuijottaen ikkunasta epämääräistä kuutamomaisemaa. Hän on melkeinpä unohtanut sen, että sekä rahvas että nämä herrat olivat häntä vastaan. Hänen sieluansa ahdistaa nimetön tuska. On kuin itse Taivaan voima olisi sitonut hänet kidutuspaaluun, jotta oikealla hetkellä oikeat sanat kirpoaisivat hänen suustaan – suurten tapahtumien langetessa heidän ylitseen.

Niin, jotakin oli tapahtuva! Tällainen luopumaton ahdistus ei voinut syntyä tyhjästä. Miksi hänen ympärillään oli kuin paksua, seisovaa sumua? Ja kuitenkin siitä tunkeutui hänen aivoihinsa välähteleviä leimahduksia. Lumialan tyttären ylpeilevä olankäännähdys ja valkean kaulan ylimielinen paistattelu äskeisessä tanssissa välkehtii yhä sokaisevana virvatulena. Eikä se lakkaa vaivaamasta. Mutta senkin yläpuolella pauhasi käskevä, mahtava ääni hänen sielussaan: Pelasta tämä onneton kansa, pelasta...! Tuhon tulva on sen ahmaisemaisillaan.

Niin, ehkäpä oli hänelle suotu elämän raskain armolahja – aavistaa tulevia onnettomuuksia?

Hanna Charlotta on pysähtynyt hiljaa hänen tuolinsa taakse. Veli katsahtaa sisaren puoleen ja hämmästyy tämän kasvojen kalpeutta. Mutta hän ei osaa nähdä hänen järkyttynyttä sydäntään. Hän näkee noiden kuultavain kasvojen takaa vain sairaan vaimonsa kuumeiset poskitäplät, joiden vuoksi sisar on riuduttanut nuoret kasvonsa. Oli todellakin lähdettävä kotimatkalle – pieni omantunnon soimaus muistuttaa yksinäisestä sairaasta, joka on saanut olla koko pitkän illan vain Rusina-muorin varassa.

Mutta jokin odotus, voima, joka on hänen aiettaan suurempi, juututtaa hänet yhä istuimelleen. Eikä hän voi olla kuulematta, että maisteri on taas intoutunut peittoamaan lutherilaista papistoa. Tämä oli muka kaikessa taiteen vihollinen – niin kansan laulannassa kuin korkeammassakin taiteessa – yksinpä kirkkomaalauksissa. Hänen eräänä intohimonaan oli ollut jo vuosia paljastella kirkkojen keskiaikaisia kalkkimaalauksia. Mutta miten oli käynyt muun muassa Hattulassa? Ihana pyhän Franciscuksen stigmatisatio oli tullut päivänvaloon. Mutta pitäjän papit olivat vaatineet sen jälleen peitettäväksi – harhaoppisuutta, katolista kerettiläisyyttä, mukamas...

"Ja nyt, tämä nuorempikin papisto!" Henrik kuuli Emil-maisterin huudahtavan. "Siitä huolimatta, että Snellmanin hegeliaaninen nyrkki on sen muka herättänyt..."

Mutta pitemmälle ei maisteri päässyt.

"Mitä te, hyvät Helsingin herrat, tiedätte snellmanilaisuudesta ja tästä kansasta?" iski Henrik, äskeisestään muuttuneena, kuin rautahansikkaalla. "Kenelle te puhutte oppi-isämme aatteista? Juhlasalienne seinille ja seinien rintakuville. Ja millä voimalla? Ruotsalaisen punssin voidellessa jokaista 'nerollista' puheenvuoroa ja hurraa-huutojen kaikuessa. Miksi ette astu tänne – kansan keskuuteen? Ette rohkene. Miksi ette puhdista tämän kansan sielua tulella ja hengellä otolliseksi suurelle aatteellemme? Teillä ei ole siihen rohkeutta."

"Toistan vain sen", kivahti maisteri, "että kansan oman hartaan ja siveellisen hengen kahlitseminen on Snellmanin perusaatteen väärentämistä, sillä..."

"Perusaate?" kysäisi Henrik armoton pystyjuova kulmallisten välissä. "Hyvä, sen mukaan kansallishenki ei ole mitään muuta kuin kansan siveellinen henki. Onko niin vai ei?" Eikä hän odottanut vastausta. Puhujan käsi takoi harvakseen nojatuolin käsinojaa. Isku seurasi toistaan: "No, hyvä. Mutta tämän kansan 'henki' löyhkää parhaillaan pähkinämetsien porttoutta, kylätappeluitten verenvuodatusta ja viinaa, yhä vain viinaa. Viinarännit ovat sen parhaita myllytyspaikkoja, kirkkomäki sen kapakka, yksinpä ehtoollispöytä löyhkää tuota samaista 'kansallista henkeä' juhlapyhinä. Sellaisenako te luulette sen 'siveellisen hengen' kykenevän ottamaan vastaan kansallista herätystä? Vain kirjatoukka saattaa sellaista kuvitella."

"Sos-so, sos-so, hyvä virkaveli", muhoili kirkkoherra, "mutta kun se, tämä kansa, nee ... oppii ymmärtämään, että niitty on pellon emä ja että oja on viljapellon verisuoni ja että lanta on taivaan lahja, kuten sade ja aamukaste, niin, nee tuota..."

"Ja miksi se kuitenkin makaa pankollaan?" Henrik jatkaa. "Miksi nälkä-mökkiläinen mauruaa 'Ruoki, isäntä kulta!' Miksi torppari hokee: 'Armahda, isäntä hyvä, huono tuli vuosi ja perheeni näkee nälkää.' Ja miksi koko kansa horisee tahattomana, saamattomana: 'Kyllä keisari ruokkii!' Miksi, kysyn minä?"

Sisar kosketti jollakin tavoin anovasti Henrikin olkaa. Kapteeni Steen ja nimismies saivat hetken hengitystauon, ryypätäkseen salavihkaa pienen luikauksen laseistaan. Ja he luulivat jo pelastuneensa koko papillisesta pauhailemisesta, kun majuurska lehahti huoneeseen. "No, näittekö, rakas pastori, miten kauniita olivat tytöt?" rouva huudahti istahtaen ja nuuskaten reippaasti kaikkien nähden. "Oo, miten nuoruus on kaunista! Ajatella, nuo nykerönenäiset tinasilmät, nuo paksupohkeiset tylleröt – ooh, muutaman vuoden kuluttua rumia akkoja. Mutta nyt, nuoren nuorina – niin, jokainen nainen on nuorena kaunis!" Emäntä nosti viinipikarinsa pastorille. Hänen äänensä muuttui hyväileväksi: "Huomasitteko Lumialan tytärtä? Aa, aa – siinä on oman rotunsa kukka, poikkeus – tyttö, joka ei kykene rumenemaan. Näittekö – ohuet jäntevät nilkat, vyötärö norja, mutta samalla tiivis ja luja, kuin panssarissa. Ja silmät, silmät...! Oo, eipä ihme, että kosijoita juoksee Lumialassa: Paturin poika Janakkalasta, Kylänpään nuori-isäntä ja mahtitalojen poikia Lempäälästä ja kukaties mistä. Luulenpa, kapteeni, että kun te ensi kertaa ajatte siipilaivallanne tähän meidän siltaan, se on täynnä pelkkiä kosiomiehiä Vanajan rannoilta..."

Henrik näytti kärsimättömältä. Mutta hän leikkasi lyhyesti kädellään ilmaa kuin katkaistakseen turhat lörpöttelyt. Mutta Hanna Charlotta kosketti uudelleen veljensä olkapäätä, hätäisesti, kuin kiirehtiäkseen häntä heti lähtemään. Hänelle oli tapahtunut jotakin hämmentävää. Veri oli tulvahtanut hänen kasvoihinsa. Hän värähteli koko ruumiiltaan, kuin likaisesta kosketuksesta. Hän oli tuntenut jo hetken ajan, kuin joku olisi sivellyt tai kosketellut salaa hänen ruumistaan. Hän katsahtaa vaistomaisesti yli pöydän. Nimismiehen kiiltävät posliinisilmät tuijottavat häntä. Ne siristyvät pehmeitten ripsien taakse, mutta katsovat sitä houkuttelevammin. Niissä ei ole suoraa riettautta – ehkäpä vain ihailua tai sedällistä hellyyttä. Mutta ne puhuvat aralle neidolle uutta kieltä, josta hän ei ymmärrä muuta kuin sen, että juuri tuollaista katsetta kai ihmiset sanovat himoksi.

Hän peittää itsensä veljensä tuolinselustan taakse, mutta hänen ruumiinsa värisee yhä. Päähän tunkeutunut veri ei sieltä poistu. On kuin Ertvinin nuoret, raikkaat suudelmat olisivat tulleet häväistyiksi. Ja hänen omansa! Tuotako, tuollaistako ne olivat olleet.

Hän kauhistui itseänsä. Hänen täytyi paeta. Rohkenematta katsoa puoleen taikka toiseen hän syöksyi huoneesta, kiirehti läpi monien huoneitten keittiön puolelle, palaten vasta tuonnempana Ertvinin seurassa takaisin.

Mutta Henrik – huomaamatta sisarensa hätää – oli noussut ja seisoi nyt etunojossa, aivankuin juoksujalkaa kiirehtimässä, kuin mies, joka hengen hädässä juoksee pelastamaan hukkuvaa tai palavaa taloa.

"Niin, miksi se ei kohenna kurjia olojansa, setä hyvä? Koska viina on syönyt kaiken voiman sen jäsenistä. Se ei jaksa. Sen ruumis on turtunut. Sen sielu on tylsistymäisillään. Sillä ei voi olla mitään työniloa eikä elämäniloa. Se ei osaa muuta kuin maata – rintamailla, tai vaeltaa nälkälaumoina nälkämailta tänne päin. Eikö minulla siis ole oikeutta väittää, että tämän kansan nostaminen paheitten löyhkäävästä suosta on ainoaa oikeata snellmanilaisuutta? Vai mitä, veli Emil?"

"Unohdat kuitenkin, veli hyvä..."

"En unohda mitään. Jollei tämän kansan sielua puhdisteta, ei se voi palaa isänmaalle puhtaana liekkinä. Ja muuten: teidän isänmaallisuutenne on pelkkää kaunosieluista intomieltä. Kansallisuus aatteeksi se sukeutuu vasta sitten – huomaa: tämäkin on juuri itsensä Juhana Vilhelmin teesi! – niin, aatteena ja henkenä se toteutuu vasta työssä ja teossa. Onko tämä, maisteri parka, snellmanilaisuutta vai ei?"

"On, totisesti, hyvä veli! Iloitsen, ettei sinun väittelytaitosi ole nukahtanut täällä korvessa. Sinä osaat peittää oman pukinsorkkasi taitavammin kuin pelsepuupi omansa. Sen nimittäin, että tässähän olikin kysymys laulusta, Helkajuhlien pyhistä ilovalkeista, vai...?"

"Totta, sinä saivartelija. – 'Ilovalkeista', 'kokkotulista', kansan 'pyhästä yhteisestä liedestä', 'isien ammonaikaisesta yhteisahjosta'... Tiedän, tiedän. Tällä kansalla on kyllä tulia ja valkeita. Sehän on oikea tulenpalvoja-kansa...!"

Äkkiä puhujan ääni katkesi. Hän istuutui ja jäi tuijottamaan eteensä. Jotakin näytti särkyvän hänen silmäkalvossaan. Suru, hellämielinen ja hyvä, kihosi hänen äsken niin tuimasti uhonneeseen katseeseensa. Otsan ryppy oli siliytynyt. Huulet olivat avautuneet pehmeinä. Niissä värähti kaukaista itkua – ainakin jotakin lapsellista tai tiepuoleen väsähtäneen riutumusta, mikä sai koko seuran luopumaan äänekkäästä väittelystä. Yksin Emil-maisterin pujoparta työnnähteli tuolloin tällöin hyökkäyshalusta, niin että silmälasit välähtelivät pään heilahteluista.

Hetkeksi jonnekin säälin syviin vesiin sumentunut katse muuttui taaskin. Henrikin silmät avautuivat kuin pitkästä aikaa todella näkeviksi. Näytti kuin hän olisi herännyt painajaisunesta.

Eräs poika-ajan näky oli niitä koskettanut – Pohjanmaan nälkäseudun hallatulet, jotka hän oli kokenut eräällä kouluaikaisella kesälomallaan. Hänen silmänsä seurasivat näkyä. Mutta katse näytti hakeutuvan hetken kuluttua loitommaksikin. Ja huulet hyrähtivät puhumaan aivankuin seuraten silmän uusia ja yhä uusia näkymiä.

"Niin, onhan meillä tulia – ilovalkeita ja murhetulia. Väkevätuoksuiset kytösavut siellä meillä päin ja koko kansalla juhannusaattojen juhlavan ilon ja hikisen raadannan kaskitulet. On, on ... Ovat kotiliesiemme talvi-iltaiset pystyvalkeat ja päretulet – puhdetöittemme ihanat valot. Ja sitten ... onnellisten syksyjemme riihitulet, tuulastulet ja uniset rantanuotiot, joilla väsynyt nuotanvetäjä hetken nukahtaa vireätä 'koiranuntaan' tai unennäkyjään..."

Hyreksijä jäi taas hetkeksi hymyilemään tälle onnellisten tulien maailmalle, joka oli tehnyt kuulijoittenkin kasvot merkillisesti lapsellisen näköisiksi. Kapteeni Steenin pyöreä naamataulu näytti vain hämmästyneeltä. Jopa hän rykäisikin ihmetelläkseen, ettei merikapteenin poika muistanut tämän maailman parhaita tulia – ei Taskun, ei Kumpeleen majakkavaloja, jotka johtivat ulapoilta meren uroot kotosatamaan. Ukko oli suutahtamaisillaan.

Mutta puhuskelijan näky ei voinut pysähtyä. Ja nyt hänen katseensa pimeni. Ääneen juuttui äskeistä syvempää riutumusta, tuskaa ja uhkaa, vuorotellen, aivankuin ne olisivat taistelleet hänen sielustaan.

"Mutta tiedättehän – meillä on myöskin kulovalkeat, hävittävät ja hirvittävät! Meillä on aarnivalkeamme soitten partailla, jotka kammahduttavat ihmisen mielen, sillä ne vaativat yhdeksän miehen veren, ennenkuin avaavat aarrekätkönsä – kuten yhä väittää tämä synkkien uskojen kansa. Ja meillä on, niin, meillä on ne yhä – 'pyhien helkatuliemme' lisäksi – hallatulet!"

Henrikin täytyi siunaaman hetkeksi hengähtää. Hänen katseensa näytti hakevan seuralta apua ja ymmärtämystä. "Oletteko nähneet niitä? Minä näin ne jo poikana enkä ole koskaan kyennyt unohtamaan niiden kauhistavaa kauneutta. Pienen talon isäntä oli ne sytyttänyt ruispeltonsa ympärille – ainoan mitä hänellä oli. Siinä oli hänen perheensä syömävilja, siinä oli hänen siemenviljansa. Peltoparka oli päässyt onnellisesti yli juhannusaikojen vaarallisten rautaöitten. Oli päästy ohi Jaakonpäivänkin. Mutta silloin se tuli – halla! Ilta kajastui. Tuulikela aitan nurkalla ei pyörähtänyt. Ei liikahtanut tuuliviirin lape. Lapset olivat ilostumaisillaan, kun he näkivät nuotion syttyvän puolelle ja toiselle. Mutta äiti hätisteli heidät pirttiin. Ja he vaikenivat. Heidän veriinsä palasi isiltä peritty kauhu. Ja kauhistavia olivat totisesti nuo köyhän miehen uhritulet 'viljan jumalalle', jonka taivas oli kuin kallisarvoista, läpikuultavaa, mutta tyhjää, liikahtamatonta kiveä."

"Miten ne nousivatkaan!" Henrik huudahti taas ihastus ja tuska äänessä. "Ne nousivat, nuo välkehtivät tulet pystysuoraan, luotisuoraan kohti tunnotonta taivaskattoa. Ne kohosivat ehjinä, heittämättä yhtäkään tulenkielekettä sivulle päin. Polveilematta, kiemurtelematta, melkeinpä savuamatta ne ylenivät sulana kultana, ihmelinnan kultaisina pilareina yhä ylemmäksi ja yhä vain tuota armotonta taivasta päin – tämän onnettoman perheen viimeisenä rukouksena."

Juliana-rouva oli laskenut kätensä Henrikin takinhihalle. Hän katsoi läheltä tuota miestä – nyt rakastettavasti, äidillisesti. Tuo pappihan ei ollutkaan vain tuimaotsainen lainsaarnaaja...! Hänessähän oli juuri sitä värähtelevää nuoruutta, kaikkea sitä välkehtivää, palavaa, iloa ja tuskaa ymmärtäväistä, mitä hän oli aina rakastanut. Henrik tunsi ystävällisen käden ja puhui hetken kuin yksinomaan talon emännälle.

"Niin, ne olivat, herra-paratkoon, nöyrän Aabelin uhritulia, sillä ne kohosivat kohti korkeutta. Ja hurskaus, isäntä ja emäntä ristityin käsin, huokasi niiden juurella. He rukoilivat sitä, mitä Kain kauhistui. He huusivat Taivaalta vastausta, pienen pientä tuulta, joka hajoittaisi savun maata pitkin peltoon – varjelemaan tähkät. Niin, sellaisia ovat tämän nälkäkansan uhritulet, joiden rinnalla raamatun veljestarina on pelkkää etelämaista näytelmää. Ja minä pelkään, niin, olen jo kauan pelännyt, että näillä rintamaillakin 'ilovalkeat' muuttuvat koska tahansa juuri sellaisiksi uhrituliksi – hallatuliksi tai, – niin, katsokaas..."

Henrikin näky oli hajonnut yht'äkkiä kuin kirkas nuotio kaatosateeseen. Vedenpaisumus – hänen aikaisempi tulvahtava ennustuksensa – oli kuohahtanut hänessä ja oli purkautumaisillaan taas julki vailla mitään järjellistä yhtymäkohtaa äskeiseen näkyyn. Hän häätyi haparoimaan sanoja jatkaakseen puhetta.

"Heh-he, nee, mutta...", tyynnytteli kirkkoherra. "Nähkääs, tämän Sääksmäen talollisten laarit kun ovat viljaa pisipirtaillaan, jotta ... Nee-nee – ei tänkaltaisten syntisäkkiä pöllytetä parillakaan hallavuodella, ei ainakaan rusthollarien, he-he..."

Ukko Klavveeni aikoi jo vaipua turkkilaistupakkansa helmoihin, noin vain – maukkaasti ja mukavasti.

Mutta pitkä piipunvarsi hetkahti hänen etuja keskisormensa välissä. Koko seura hätkähti. Länsipäädyn ikkuna oli tärähtänyt samalla tapaa kuin ukkosen iskiessä kovaa kallioperustaa vasten. Ertvin Orrell oli jo kotvan aikaa seisoskellut ovella, rypistellen kulmallisiaan syyttävän näköisenä herättääkseen Hanna Charlottan huomion. Mutta neito näytti taas aristuneen eikä kääntänyt katsettaan häneen päin. Nyt ikkunan vavahtaessa heidän katseensa kuitenkin tapasivat. Tyttö katsoi säikähtynein silmin, poika voitollisesti. Siinä oli heidän yhteinen salaisuutensa. Ja nyt se toistui – lumivyöry, syleily, suudelmat, nuo monenmonet nuoret suudelmat, joiden Hanna Charlotta tunsi taas polttavan kaulallaan häpeän täplinä, kuumeisina, kaikkien nähtävinä ... Neito haparoi molemmin käsin pukunsa selapusta peittääkseen kaulansa, ehkäpä kasvonsa – koko itsensä veljeltään ja kaikilta ihmisiltä.

Mutta Ertvin-herra huudahti tärkeän tietävästi: "Se on lumivyöry! Harjun räystäät tekevät kuperkeikkoja, ha-ha..." Nauru hukkui samassa merkilliseen monijaksoiseen pauhuun.

Tämä alkoi kaukaittain. Oli kuin olisi jossakin humahtanut havumetsä äkkinäisissä myrskynpuuskissa. Kuului lomaan pitkiä, räikeitä ääniä, jotka muistuttivat kilometrisen railon repeämistä kovaan jäähän tai – mikä saattoi olla oikea tosiasia – kokonaisen metsäkkeen katkeamista pirstoiksi.

Humahtelu jatkui. Se läheni ja loittoni taas. Myrsky paukutteli jossakin keittiöpuolella päin kumahtaen ovia. Uusi, tällä kertaa hidas lumivyöry tuntui taas painuvan päätyakkunaa kohti ja pysähtyvän pehmeästi ja kasautuvan – nähtävästi äskeisen vyöryn taakse. Mutta samaan hengenvetoon vavahti pariin kertaan koko Voipaalan mahtava rakennus. Tuntui kuin sen katto olisi reväistynyt sijoiltaan tai ainakin sen lumipeite luisunut kahta puolta maahan rouhien etelän puolella alleen koko nuoren puutarhapuistikon. Ja vavahdusten ja ryskinän jälkeen alkaa todellakin kuulua läpi kahden kerroksen kuin mahtava raekuuro ruoskisi alastomiksi paljastuneita kattoja kokonaisen kivisateen voimalla.

Tämä kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei seura ollut kyennyt edes hievahtamaan, kunnes Ertvin syöksähti eteiseen ja ulko-ovelle. Tämä repäistyi hänen käsistään. Tuuli paiskautui sisään suoraan pohjoisesta ja kuistin pari ikkunaa helähti pirstoiksi. Myrsky tulvahti eteiseen, tunkihe suoraan seuran keskeen, kaatoi pikareita, laseja, pulloja, hulmahutti pöytäliinoja – taulut rämähtivät seinillä, kattokynttelikkö sammui. Vain pari seinälampettia jäi palamaan. Samalla tuulenpuuska kiersi eteisestä salin puolelle, josta kuului hulmahtelua ja sälähtelyä, myrskyn tunkeutuessa yhä ulko-ovesta raskaanmärkänä sateena, jossa suurien lumilepeitten seasta iskihe kuistinportaille saakka sormenpään kokoisia rakeita.

Henrik oli noussut. Kapteeni Steen punnersi itseään ryntäilleen pöytää vasten piipun hammasluu lujasti puristettuna leukaperiin. Juliana-rouva siunaili pari kertaa, mutta kokosi jo hameitaan lähteäkseen ottamaan selvää asioista.

Henrik oli tullut eteisen kynnykselle. Mutta pysähtyi ja horjahti ovenpieltä vasten, sillä nyt vasta tapahtui maanjäristystä muistuttava lumivyöry. Tuntui kuin koko Rapolan harjun jynkeä linnavuori olisi irtautunut paikoiltaan. Se oli kuin tuomionpäivää. Vuoret ja kukkulat lankesivat laaksoihin ja hautasivat alleen kaiken, mitä oli ihmistä ja ihmisvoimin rakennettua.

Humahdus – vain hetken kestävä – muistutti valtameren tuulta.

"Tämähän on, jipralttari soikoon, oikea hurrikaani ... Ustintian selällä", murahteli Steenin ukko seisoen hajasäärin, kuten sopikin vanhalle merimiehelle myrskyn myllertäessä.

Mutta humahdus, rysähtely, myrsky, raesade olivat lakanneet yht'äkkiä. Oli tullut hirvittävä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin räntäsateen lotisemista pihamaan kaljulle kamaralle.

Eteiseen ilmestyy pieni piika vapisevin polvin, tankkaillen: "Sanovat ... rengit, että porttimökki on – hukkunut ... lu-lu-lu-meen..." Seisoo hetken, saa jalat alle, katoaa taas.

Henrik ja Steen lähtevät perkkäämään mitä lopultakin on tapahtunut.

Kun he pitkän tovin kuluttua palaavat, ovat Henrikin kasvot kalpeat. Mutta niissä on myöskin sisäisen kirkastumisen kuultoa. On kuin häneen olisi valunut myrskystä pitkien epäilyjen jälkeen rauha – surunsävyinen, sillä tämä yö merkitsi tälle laaksolle suurta tuhoa, ehkäpä katovuotta. Mutta rauha sittenkin, sillä hänen ennalta-näkemisensä ei ollut voinut syntyä saatanasta, koska se tällä hetkellä oli totista totta – vedenpaisumus oli tulossa.

Ilmoille hän sai vain pari karhea-äänistä sanaa: "Niin, se oli totta: porttimökki on hautautunut vyöryn alle, vanhukset on pelastettava. Siispä lapiot joka miehen kouraan!"

Niin alkoi Sääksmäellä ja laajalti ympäryspitäjissä tulvakevät, jollaista ei ollut nähty koko maassa monenmoniin miespolviin.

VEDENPAISUMUS

1.

Siitä se alkoi – vedenpaisumus! Jo juhlayön jälkeisenä aamuna havaittiin, että koko kylää oli kohdannut hävitys. Porttimökki oli aamuun mennessä kaivettu ihmisten ilmoille, eivätkä sen akka raasu ja ukon köppänä olleet tuonaankaan koko mylläkästä! Mutta pitkin koko Harjun eteläistä laitaa oli tapahtunut siellä täällä muitakin lumivyöryjä, jotka olivat hukuttaneet sen kupeessa kyyhöttäviä mökkejä tai näiden lääviä, ometoita ja liiterintapaisia. Ja missä oli pelastuttu pahimmilta vuorenpeikon ahmaisuilta, siellä oli – talojenkin tanhuvilla – pihamaat pelkkää lumiröykkiötä tai rinteenalinen viitametsä lamassa, murskautunut tai hukkuneena määrättömään lumihautaan.

Isännät ja rengit lapioivat iltamyöhään viikon päivät. Eikä heidän paatuneisiin rintoihinsa mahtunut minkäänlaista hengellistä katumusta, siitä huolimatta, että Tyskäskän mökissä oli Leivosen Riikka ruvennut laulattamaan muillakin akoilla Siionin virsiä, ennustellen yhteen kyytiin maailmanloppua ainakin "nousevaksi viikoksi" tai ihka viimeistään "sinä kiikanvalkioitten päivänä, jona nuoret neitseet palvelevat pakanain Tamusta ja Atonista rohveetta Hesekielin sanain jälkeen". Siinä tönössä ei enää viinaakaan myyty pariin viikkoon, vaan veisattiin urakalla aamusta iltaan: "Tält' Taborilt', joll' mull' Ilmaunnuit, olen tull' Nyt laksoon pimiähän."

Pian huomattiin hurskauskin myöhästyneeksi, sillä lumivyöryt muuttuivat kuin noitumalla tuhotulvaksi. Harjun rinteet solisivat lukemattomina puroina. Norojen purot levenivät muutamassa päivässä joen kokoisiksi. Nurmi nousi niiden partaille, niin että melkeinpä korva rohinan kuuli. Sammakonkukat peittivät äkkipäätä noronotkelmat, kuin olisivat suoraa päätä taivaasta sataneet. Mutta rantavedet paisuivat. Ne ahmaisivat hotoonsa tulvivat purot jo näiden puolivälistä, niin että koreat kukkalaikat jäivät kuultamaan veden alta vetehisten kuningassalin kullankirjavana mattona – nääntyäkseen ja kuollakseen taas parissa päivässä.

Ja totisesti: taivaan akkunat aukenivat. Satoi – aluksi lumiräntää, sitten tihkusadetta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Taas pariksi päiväksi sade muuttui raskaasti lotisevaksi vedentuloksi tai kaatosateeksi. Taivaan peitti raskaspilvinen hämärä tai se heijaili vaalean hallavana kaskisavun tapaisena sumuna, joka huokui takaisin maasta, niityiltä ja pelloilta höyrynä, aivankuin olisi koko laakso muuttunut jättiläiskattilaksi.

Usvaisena huuruna makasivat myös hitaasti, mutta armottomina nousevat selkävedet. Rantaniityt ja alavien maitten pellot peittyvät vesien alle. Eivätkä ylävämmätkään peltomaat, ojattomat ja hoidottomat, kyenneet nielemään loppumattomia sadevesiä. Ne paljastuivat, jääden huokumaan tukehtumaisillaan. Kuuma keväinen auder, joka ennustaisi kylviäisviikkoa, ei päässyt nousemaan niiden sairaasta rinnasta. Pellonrokko, viheriän ruskea sammal, ahnehti pellonpintaa mielin määrin. Taivaasta tuli vettä, mutta ei nurmille, ei pelloille noussut aamukastetta. Ja jos joskus taivaan armonmerkkinä kuulteli ylhäältä sateenkaari, ei se juonut sen alemmaksi vesiä. Se vain ennusti: huomenissa on sade. Ja sen ennustus oli näinä aikoina joka aamu tosi.

Eivät edes vuoret sinertäneet vanhaan keväiseen tapaan. Selän vastarannalla nouseva Linnaistenvuori oli ollut ennen kirkonkyläläisille varmin kevään merkki, sillä se oli siinnellyt jo huhtikuusta alkaen tunturin sinisenä. Nyt sen ylpeä laki mökötti harmaana, hallavana ukonpäänä päivästä päivään. Rapolanharjun, Kelhinvuoren, Ridonmäen ja Helkavuoren kuusikot ja petäjiköt seisoivat surullisen märkinä. Ei tuoksunut havu eikä pihka. Pikkulinnut värisivät märkinä lämmöstä huolimatta. Harvoin kukkui käki – innottomasti ja umeasti.

Vain suot riemuitsivat. Ne uhosivat syvänteistään yhtämittaista sankkaa sumupatsasta. Niiden aika oli tullut. Ne aikoivat jälleen päästä rintamaittenkin valtiaiksi. Ja yksi linnuista ainakin osasi laulaa – kuovi, suomaitten kahlailija. Senkin, nippanokan, aika oli tullut. Se lauloi pitkiä, villejä luikauksiaan. Kukersi pyöräpäisenä käkenä, huikkasi palokollina – tietenkin sille mieluista sadetta ennustaen. Ja ne lähettivät yli suolampien toisilleen heläjäviä helmiketjuja kurkustaan, niin että räkämäntyinen korpi soi yhtämittaista ääntä. Ne hekumoitsivat, sammakonhotkijat, kuin prinssit ja prinsessat hääiloissaan. Ei niiden kanssa kyennyt kilpailemaan mikään muu kuin vikla-uros punaisissa saappaissaan ja "vit-vit vii-vyt"-lirityksillään laulaessaan pyörryksiin omia naaraitaan.

Totisesti: syvyyden lähteet olivat kuohuneet. Rapolanharjun linnahauta, joka tavallisina keväinä vasta juhannukseen mennessä hotostui muuttuakseen meheväksi sammalmättäiseksi ruohoksi, makasi nyt sulaa vettä tulvillaan, liikkumattomana, mittaamattomana kuin tunturijärvi alkuvuoren kohdussa. Mutta huuruta, höyrytä ja nostaa sumupatsaita osasi sekin.

Ei eksy sinne enää lehmä syömään lihavaa ruohoa tai katvetta hakemaan. Ei näy niityillä talojen karjaa. Se hamuaa nyt Harjun karuja rinteitä, joiden liepeille saakka, paikoitellen, ulottuu tulvavesi.

'Ritvalan harjurinteillä' 'kylän tyttärien täytyi varjelemalla varjella taikamaisen nopeasti nousseita valko- ja sinivuokkoja, joita he tarvitsivat kohtapuoliin koruiksi mataraseppeleisiinsä. Sillä eipä tullut tyttöjen mieleenkään, että sade tai tulva estäisi heitä helaa huutamasta.

Sarkin papista ei puhuttu enää entiseen tapaan, ei ainakaan muuten kuin takana päin ja sitäkin kautta rantain. Siinä miehessä oli noitaa – sehän se oli itselleen Lumialan isännälle tämän vedenpaisumuksen ennustanut. Kukaties itse sen rukoillut Taivaan valtiaalta tai – herra-armahtakoon – manannut, loihtinut, niin, noitunut – millä lie pahalla silmällä tai muulla kepulikonstilla.

Vielä se kerran jaoittaa maan tasalle Sääksmäen ikivanhan kivikirkonkin. Kerran vain manaa ja puhaltaa tuomiotorveensa – siinä ne sitten ovat etelä- ja pohjoisristit, sakastit, kukaties tapulit samaan menoon. Kyllä se oli sellainen Jerikon muurien puhaltaja, Sarkin pappi. Ja johan se oli sen alkuunsa näyttänyt – pari sunnuntaita lumivyöryjen jälkeen. Keskellä sen vanhaa tolkutusta, että Jumalan kirves oli pitkässä varressa, ja keskellä manausta, että "nyt on sen varsi lyhkäiseksi tullut ja se on ensi iskunsa antanut", niin, keskellä näitä sanoja oli kirkon katosta pudonnut ropeen kokoiset palat rappausta ja ihkasen pääkäytävälle. Kirkkokansa oli ollut läkähtymäisillään kauhusta. Mutta pappi – se oli vain jatkanut saarnaansa, aivankuin olisi edeltäpäin tietänyt sellaista juuri nyt, tänä pyhäpäivänä tapahtuvan.

Tämä sattuma oli herättänyt eloon kansassa vanhan taikauskoisen pelon. Eihän siitä näet ollut kulunut enempää kuin pari vuosikymmentä, kun oli sortunut keskellä tyyntä ilmaa koko eteläinen ristirakennus, joka nelisen vuotta sitä ennen oli uudestaan rakennettu.

Herrasväet olivat selittäneet, että pykmestari oli tehnyt hulttiointa työtä. No, miten lie tapahtunut... Silloin ei ollut ollut kirkkopyhä. Tapauksen oli nähnyt vain pappilan renki, joka oli kauhistuneena juossut pappilaan huutaen tukka pystyssä: "Kirkko perässäni tulee!"

Joka tapauksessa oli kansa uskonut ainakin silloin vain oman sotarovastinsa, Salomooni-herran, ennustukseen seuraavan pyhän saarnassa. "Kerran tulee, rakkaat sääksmäkeläiset", oli jyhkeäsanainen rovasti julistanut, "kerran on tuleva teidän päällenne tuomion sunnuntai, jona tämä Herran temppeli on maahan sortuva, ja on se tapahtuva tuon kauhistavaisen Ritvalan kylän riettaitten juhlien tähden, joita he Jumalaa pilkaten helka- eli helaa-juhliksi sanovat".

Rovastin ennustus oli vähitellen painunut muistumattomiin. Olihan uusi rakennusmestari uudestaan ja perinpohjin korjannut sekä etelä- että pohjoisristit. Eikä ainakaan helkatulien poltosta ollut luovuttu – hämäläinen jääräpää ei niin vähästä tapojaan muuta.

Mutta nyt tuon pienen tapahtuman ja papin loihtiman pelon vuoksi oli ennustuksen salassa kytenyt hiillos taas kärähtänyt, ilmoille. "Jotta kirkko perässäni tulee, sano' pappilan renki", jaariteltiin kauttarantain. Tai hurkasteltiin hämäläisittäin: "Niin se on, nee ... Kun kaksi pyhhää on kirkosta pois, ei kolmantenakan miäli tehe."

Ja tottakin, kirkonkäynti oli päässyt uuteen vauhtiin. Pyhäpäivin oli kirkko täynnä perälehteriä myöten, aivankuin kansa olisi pyrkinyt hyvittelemään tuota noitamaista pappia.

Mutta huhu levisi. Kyttälän isäntä jurahteli siitä sanan silloin tällöin. "Omat sillä on riihiväkensä, noitapapilla", hän jurnutti vanhaa vihaansa. Mutta pahimmin levitti pelkoa Nuutalais-repo, joka poikkeili joka mökkiin kauppamatkoillaan. Salavihkaa hänkin oli huokailevinaan: "Ei piru näöllään pelota, mutta rumilla teoillaan", tai nauroi ilkastellen: "Kaikkia se piru hullulla teettää, varsinkin kasukkaherroilla."

Tästä kaikesta ei Henrik Sarkilla ollut mitään tietoa. Hän uskoi kansan ottaneen oppia kovasta koettelemuksesta – olivathan siitä selvänä merkkinä suoranaiset tunkopyhät tavallistenkin sunnuntaitten kirkonmenoissa.

Eräänä aamupäivänä Henrik on palailemassa Annilan talon torpasta, jossa hän on käynyt jakamassa kuolevalle tyttärelle viimeistä lohdutusta. Hänen täytyy tuon tuostakin kiertää rantatieltä ylemmäksi rinteelle, tulvaveden työntyessä milloin lahdekkeena milloin lampareena matkan esteeksi. On ihmeenpäiten lakannut satamasta koko aamupäiväksi. Tosin taivaalla, lähinnä maata, riippuu hataria, mutta hiilenmustia viuhkamaisia pilviä, jotka pimentävät suuren osan taivasta. Mutta idän puolelle on avautunut kuultavan selkeä railo. Ja siitä ylemmäksi peittää taivasta halea, maidonkarvainen ja ohut pilvistö jonka takaa sädehtii kuin sädehtiikin auringon nuotio. Tuollainen ääriviivoja vailla oleva tuli kuin heräämäisillään olevan olennon silmä, joka ei kuitenkaan vielä jaksa katsoa täydellä terällä Mutta siinä on jo kuitenkin lämpöä, vaimeata uneliasta, ja sittenkin armahtavaista. Rautunselkä lepää kantavan tyynenä. Se kykenee pitkästä aikaa kuvastamaan kalvossaan saarten ja niemien koivikot ja rantalepät, jotka ovat uponneet lähes latvuksia myöten vedenpinnan alle Rantapajuista ei näy jälkeäkään. Luodot ja karit ovat olemattomissa. Mikään ei särje vaikeitten selkien mahtia. Ne poreilevat rannoiltaan, karehtivat hidastellen niemien päissä, mutta suurimmalta osaltaan seisovat maidonkarvaisina taivasta toistaen. Koko maisema kuultaa himmeää ja autiota, paratiisillista kauneutta – jotakin ihmissuvun ensipolven koskematonta puhtautta.

Kulkijan silmä ilostuu. Ajatukset kyllä pyrkivät polveilemaan poispäin kauniista näyistä, äskeiseen kuolevaan torpantyttöön, omaan sairastelevaan vaimoon, koko pitäjän koettelemuksiin. Mutta katse on jo ennättänyt syttyä. Se kääntyy taas selälle, niemiin ja saariin.

Tuossa on Salonsaari, joka jo kauan on ollut yhtyneenä mantereeseen, mutta nyt taas muuttautunut entisoloonsa – saareksi. Henrik hymähtää. Tuokin saari oli täkäläisen kansan "pyhiä paikkoja" – muka koko maailman keskus ja tämän seudun ensimmäisten uudisraivaajien asuinpaikka.

Kaunis, ihmeen kaunis se oli joka tapauksessa. Nyt juuri se oli koivuineen, jalavineen ja maankuuluine lehmuksilleen jollakin tavalla ujon suloinen. Sen niemekkeet kyntävät syvälle veteen. Sen rantapuiden lomassa poreilee ja huljuu tulva. Mutta ylempänä on jo koivikko heleällä hiirenkorvalla.

Kesken kulkuaan hän hämmästyy, pysähtyy. Saarien lomitse ovat ennen vihertäneet pienet kolmoset – Lamposaaret. Nyt ne ovat hukkuneet. Vain pari kolme petäjää seisoo mahtavina reimareina yhä paikoillaan.

Siinä Henrikin seisahtaessa tapahtui taaskin, että hänen ajatuksensa kääntyivät taaksepäin, jossa ne oikeastaan olivat olleetkin koko tämän silmäniloittelun ajan – kuolevaan torpantyttöön, jonka – hänetkin – heikko rinta vei nuorena hautaan. Tuon kuolevan katse oli seuraillut häntä oikeastaan koko matkan – ylimaallisen omantunnon silmänä. Se pakotti lopultakin rehelliseen itsetutkisteluun.

Miksi hän oli ruvennut sisimmässään kauhistumaan näitä sairaskäyntejä? Siksikö, että hänen oma vaimonsa oli tänä usvaisena keväänä käynyt entistään huonommaksi – päinvastoin kuin oli toivottu? Ehkäpä, osaksi. Mutta siinä oli muutakin. Oli kuin hän olisi itse parhaillaan kamppailemassa kahden voiman puristuksessa, joiden välillä oli tehtävä ratkaisu.

Hänen silmänsä iloitsi siintävästä maisemasta. Mutta sen alla uhkasi koko seutua nälkä. Mitä olivat sairaus ja terveys? Koko hänen sydämensä himoitsi jonnekin, jonkun luo, jossa eli terve rohkea riemu. Sairaskammio tukahdutti hänen vapaan hengityksensä. Niin, kurjuus ja onni, tuska ja ilo, nälkä ja elämän kylläisyys, sairaus ja raikas terveys, joka otti osansa elämästä – mitä ne kaikki yhteen laskettuina olivat muuta kuin kova kuolema ja kukkea elämä? Eikä elämällä lopultakaan ollut mitään muuta ehdottomasti tervettä ydintä kuin nuoruus – nuori, raikas neito, jonka hipiä tuoksui, silmät nauroivat ja suumaloon kypsyi joka viikko uusi ja taaskin uusi hedelmä.

Henrik tunsi nytkin, kuolevan luota palatessaan, että hän itse ei voinut kuulua muualle kuin tuollaisen elämän puolelle. Mutta nyt kuten aikaisemminkin tuli vastaan perimmältään sama ja sama näky: Lumialan tytär pitämässä sylissään hinkuyskään tukehtunutta, nälän pöhöttämää pientä ruumista.

Ei hän osannut enää kuten aikaisemmin kaunistellen yleistää tuota näkyä muka Suomen kansan alttaritauluksi. Ei, se oli häntä itseään varten, se eli hänessä. Siinä juuri oli rietas kuolema ja elämän kukkeus vastakkain, kuten hänessä itsessään oli ollut ja oli tänäkin hetkenä.

Hän oli ruvennut epäilemään itseään. Millä teillä tämä "Sarkin pappi" oikeastaan kuljeskeli? Tosin hän oli huitaissut irti päästään sellaisen ajatuksen häivähdyksenkin, että Lumialan tytär sinänsä, nuorena naisena, olisi saattanut jotakin merkitä muuta kuin toista puolta tuossa "kuvassa" – elonkeraista kauneutta.

Mutta ei hän voinut sittenkään olla joskus epäilemättä omaa "filosofiaansa". Miksi tapahtui niin, että hän tuohon "alttaritauluun" päätyessään kadotti silmistään nälkään kuolleet lapset, sairaudet ja raihnaudet, nälät ja kurjuudet ja näki yksinomaan tuon nuoren naisen silmät, tuon kostean sammalensiinnon hätääntyneen katseen sinessä?

Sekö, tuo kuvako? Vai tuo neitoko? Vai hänen filosofointinsako oli tehnyt tällaiset sairasmatkat hänelle tuskallisiksi. Ja miksi hänen "näyistään" jäi aina jäljelle vain tuo nuori neito? Ja miksi se joka kerta kevensi hänen mielensä ja sytytti silmän kuin kevätkukka tai lintu tai juuri kuorestaan lennähtänyt perhonen? Kuten nytkin!

Henrik oli huomaamattaan seisahtanut alaviidakon laitaan, jossa oli pitkälti jatkuvassa rivissä pakanuudenaikaisia polttohautoja, matalia pitkäkkäitä raunioita. Mutta nyt hän ei niitä huomannut, sillä hänen silmänsä sokaistuivat taaskin äkkinäisestä ilosta – kokonainen parvi kirpeänkeltaisia sitruunaperhosia lennähtelee edestakaisin viidakon reunamaa pitkin – ensimmäiset koko keväänä!

Niitähän juuri hän oli ikävöinyt – vanha perhoshullu ja kokoilija! Ja mitä kummaa? Vanessa antiopa! Niin, kansahan sanoi sitä Suruperhoseksi ... Ohoo, oletpa lajistasi hullupäisin! Rikkonaissiipinen hurjimus – uskaltaudut jo keväällä koivikon helmaan...! Sinua viisaammat ja varovaisemmat omassa lajissasi heittyvät vasta syksyllä tuulien leikkiin, sitten vasta, kun reunajuovan kelta on kypsynyt täyteläisimmilleen.

Mutta kaunis olet, pakana! Tumman, raskaan punaviinin läike siivillä, sinenvihreät täplät koreilevana pitsinä reunapuolella ja sitäkin ulompana vaalea keltarantu. Mutta musta pää, musta kuin murjaanilla tai pedolla – ei ihme, että sitruunatytöt sinua pakenevat kauas niityn ylle kuin pienet ja kerkeät, kukaties kiusoittelevat keltahameiset tyttäret...

Ei, mutta – tässähän oli arvon pastori tulemaisillaan jo lapselliseksi! Hänenhän täytyi kiirehtiä pappilaan, jossa hänellä oli päivittäiset kansliatuntinsa.

Isopappila seisoo nyt melkeinpä saaressa, sillä sen tämänpuolinen notko on muuttunut joeksi. Se seisoo yhä tellinkien peitossa, mutta hiljaisena, sillä rakennustyöt on toistaiseksi keskeytetty. Kirkko laakealla ylänteellään ei näytä tietävän tulvasta mitään. Mutta sen varjossa leviävä heikosti viettävä hautuumaa uhoaa kitkerää kosteutta, pilaantuneen ruohon lemuja ja kalmantuntuista hometta. Se tuntuu odottavan ruttohiseen alimaailmaansa lisää kansaa: alkavan nälkäajan hoippuvia haamuja, polttotautisia naisia ja miehiä ja sinertyneitä lapsia.

Henrikin kiirehtivä askel ja polventaive jäykistyy. Tuo paikka etoo mieltä. Siitä on kadonnut kalmiston pyhäinen rauha. Se on jo avannut ammottavan suumalonsa. Se on repäisemäisillään vanhan rintansa auki – se on valmis avaamaan nääntyville ihmisille kymmensylisiä yhteishautoja. Ehkäpä jo ensi syksynä nälänkuoliot, kelkkamiehet ja omanpaikkaiset köyhimykset kaivavat sen liettyneeseen pintaan viimeisillä voimilla omat leposijansa...

Raskain aavistuksin pastori saapuu kansliapäädyn portaitten eteen eikä ole hetkeen aikaan uskoa silmiään – portailta nousee kaksi pyhäpukuista ihmistä: Lumialan isäntä ja hänen tyttärensä Helka.

Kansliassa Henrik istuutuu odottavana työtuoliinsa, yhä kummastellen, sillä eihän ole nyt henkikirjoitusta, ei ehtoolliselle kirjoittamista eikä Lumialalla ole suinkaan verorästejä.

Miten muuttuneelta näyttikään neito – kalpea, kasvot merkillisellä tavalla pienentyneet, silmät luomien takana kuin raukeassa unessa ... Ja miksi hän oli mustassa kirkkopuvussaan, silkkiliina solmittuna kireästi yli pään, otsa varjossa, kuin hautajaisiin tulossa...?

Henrik hieroo vaistomaisesti käsiään. Ne tuntuvat kylmiltä. Jotakin on tapahtunut tai on parhaillaan tapahtumassa tuolle neidolle tai hänelle tai...

Vihdoin alkaa Lumiala puhua vakaaseen tapaansa. Heillä oli, lumialaisilla, vain sellainen pyyntö pastorille, jotta eikö tällä olisi aikaa tulla ensitulevana pyhänä kirkonmenojen jälkeen sinne heille, Lumialaan. Oli näet totuttu siihen, että papin piti olla läsnä ja kristillisen tavan jälkeen siunata kihlattu pari.

Tietämättään katsoo Henrik syyttävästi neitoa, aivankuin synnistä ojentaakseen. Helka painaa äkkiä päänsä alas, niin että leuka koskettaa rintaa. Mies ei tunne hallitsevansa huuliaan. Nämä tahtovat huutaa riemusta ja kauhusta, huutaa julki sitä samaa ajatusta, joka huumaa myrskynä hänen aivonsa. Herra armahtakoon! ne ovat ratkeamaisillaan huutamaan. Se oli totta – hänen äskeinenkin oman itsensä epäily ... Teillä ei ole oikeutta! Sinulla, neito, ei ole oikeutta ... Niin, tuo Lumialan tytär oli hänelle, Henrik Sarkille, uskoton, välähtää ylivoimainen ajatus kesken kaiken, ajatus, johon ei mahtunut muiston rahtuakaan siitä, että hän oli aviossa oleva mies ja – itse jos ken uskoton.

Rakastuneen miehen sydän on itsekkäin peto maan päällä – niille, joita se ei enää rakasta. Mutta nuorhegeliaani pastori Sark ei ollut tällä erää filosofi.

Ei, Henrik Sark ei kyennyt hallitsemaan vavahtelevia huuliaan. Ja hän oli availevinaan kirkonkirjoja.

Onneksi oli isäntä taas ryhtynyt hieman kummastellen selittelemään, arvellen, että ehkä ei tuo merenrantalainen tuntenut heikäläisten kihlaustapoja. Pastori tunsi rauhoittuvansa. Mutta hän ei osannut vieläkään kuunnella Lumialaa. Hän katsoi nyt tytärtä jollakin tavalla ulkoapäin tarkastellen.

Ihmeellistä, miten tuo neito oli joka kerta heidän kohdatessaan uusi ja erimuotoinen olento aikaisempaansa verrattuna. Siellä, Lumialan pihamaalla – keinuva, hulluuksia lauleleva tyttö, viehkeilevä, kirpeästi suutahtava. Pirtissä, muutama hetki sen jälkeen – madonna, kuollutta lastaan kauhistuvin silmin itkevä. Ja myöhemmin taas samassa pirtissä – yksinäiseltä jakkaraltaan säikähtyneenä kavahtava, punasteleva, korujaan neuloskeleva, lipokasjalka korven tytär... Sitten, niin, sitten Voipaalan salissa – omasta laulustaan hurmioituva, tietämättään vyötäröisiänsä, olkaansa, niskaansa keimaillen keinahutteleva, omasta nuoresta olemuksestaan hullaantunut "eessä-laulajatar". Ja nyt, nyt? Soukkakasvoinen, nöyrä ja nöyrtynyt, kalpea, ilmeissä hiljaista sulkeutunutta tuskaa – vai häveliäisyyttäkö? Koko olemukseltaan kuin hellitelty ja petetty pienenpieni Mataleena, ennenkuin maailma oli hänet vietellyt.

Sääli ja tuska oli ahmaisemaisillaan Henrikin, mutta hän pakotti korvansa kuulemaan. "Niin, nähkääs, pastori, meillä kun kihlajaisilla on pyhä ja sitova merkityksensä, niin tuota ... se on se papin siunaus paikallaan."

"Tiedän, tiedän", Henrik kuuli itsensä hokaisevan. Ja ihmeekseen hän tiesi jatkavansa näytellen eräänlaista arvokkaasti kiusoittelevaa leikintapaista. "Jaha, jaha, nojaa ... ne lempääläiset kartanonpojat vai tämä meidän Kylänpään nuori-isäntäkö se sitten Helkan vuoksi aikoo saarnastuolista pudota ja jalkansa katkaista, kuten sanotaan, vai?" pastori kysyi.

"Eihän me, manttaalimiehet, oikeastaan omanpaikkaista ... vävyksi. Torppareille ja mäkitupalaisillehan se sellainen ... Nee, tota, sehän se Kustaa Paturin poika Janakkalasta, Yrjö näätsen. Kaupat on isän kanssa pohjusteltu jo vuosia sitten, kun ovat talotkin rikkauksiltaan suunnilleen samanvertaiset ja, tota ... poika on tullut isäänsä – vaikka valtiopäivämieheksi sen pojan päällä kavutaan. Kävi jo pari viikkoa sitten morsianta katsomassa eikä ollut kihloissa vikaa, nähkääs kun..."

Isän aikoessa jatkaa, nähtävästi kihlojen rikkauksista mainitakseen, tytär tarttui tätä kiivaasti takinhihaan. Ensi kerran hän nyt näytti silmänsä, joiden katse oli suuttumuksen sekaista häpeilyä.

"No, tuota, mitäs siinä, että sulhasella on mistä antaa?" hämmästelee isä. "En tahdo", suhahtaa tytär. Hänen katseeseensa on palannut tuokioksi entinen kipakka kiukunpuuska. Henrik naurahtaa: "No, mutta eikös sen morsiamen pitäisi olla oikeastaan – seitsemännessä taivaassa?" "He-he, mitäs ne", hymähtelee Lumiala. "Kivillähän se aikoi viskoa aluksi tämäkin omaa sulhastaan. Piiloon juoksi, mikä täällä meillä päin on tyttären puolelta rukkasten merkki. Mutta meillä Lumialassa kun on tapana, että tytär naitetaan talosta ja taloon ja järki ja ohjakset on vanhemmilla, niin..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti pastori. Tuo itsetietoinen äveriäs manttaalimies suututti häntä tänä hetkenä, niin että kämmen puristui vaistomaisesti nyrkiksi. Vain raha, tavara, talo, arvokkuus, kannallaan pysyminen, oman minän rajaton itsetyytyväisyys – siinä se oli, juuri tuossa paksussa yläruhossa koko hämäläinen tunkioaateluus. Ja kuitenkin – tuota kaikkea: noita milloin hitaasti muhoilevia, milloin kureisiin kiristyviä kasvoja ja itsetiedottomasti rehentelevää rintaa oli pitämässä pystyssä selkäranka, joka taipui tarpeen tullen yhtä vähän kuin karkaistu rauta.

"No, niin", lopetti pappi virallisen kylmästi. "Ensi sunnuntaina siis..." Hän nousi päästäkseen yksinäisyyteen. Mutta hän ei voinut olla katsahtamatta Helkaan. Tämä oli valahtanut kalpeaksi kuin palttina. Näytti siltä kuin hän ei olisi osannut puhua sanoakseen sanan hyvästiksi tai edes kääntyä poistuakseen. Vain silmät puhuivat. Mutta niissäkin oli pelkkää avuttomuutta.

Henrikin mieltä riipaisi kipeästi säälintapainen. Jotakin sanoakseen hän tokaisi: "No, mutta ... kuinkas – nythän Helka sitten joutuu luopumaan eessä-laulajattaren maineesta ja koko juhlista, jos niitä nyt enää ylimalkaankaan...?"

"Eipä ihan silläkään tavalla. Vasta puolen vuoden kuluttua, kuten tapa on, tullaan kuulutuksille, jotta tämän helluntain virret tyttö vielä veisaa."

Henrik yllättyi kokonaan. "Mitä – tämän helluntain...? Tällaisina aikoina, nälän uhatessa koko pitäjää, nälkälaumojen muualta päin kasvaessa, ehkä koko maan...?"

"Juuri siksi", jyrähti Lumialan ääni uudenlaatuisena. Ja se julisti nyt ritvalaisten kallionlujaa uskonkappaletta: "Mitä suurempi nälänuhka, sitä uhkeammat juhlat. Ei kasva muuten Huittulan pellot, ei pellava pensi, ei liina ylene."

Henrik ei päässyt irti hämmästyksestään: "Ja vaikka keskellä näitä loputtomia sateita, tulvan peittäessä niityt ja...?" "Mitä kovemmat sateet, sitä lujemmat kokot – usko ei ole vielä näillä main horjunut eikä horju, herra pastori", Lumiala päätti oman uskontunnustuksensa.

Henrikillä ei ollut sanaakaan vastaukseksi. Tuollaista mielettömyyttä vastaan saattoi auttaa vain asetus ja laki tai hävittävä tuli ja kirves. Hän kahmaisi nurkasta keppinsä. Hänen täytyi päästä ulos, poistukoot vieraat tai eivät. Mutta hän lienee jäänyt pitkäksi toviksi seisomaan akkunan luo keppiinsä tukeutuen, koska hän yht'äkkiä havaitsee raskaitten pisaroitten lyövän ikkunaan ja sitten pieninä valahtavina puroina risteilevän lasin pintaa pitkin. Ja samalla hän näkee kummallisesti leikatuissa kuvioissa, kuin ristikon takaa, humalaisten taivaltavan jo loitolla, lähellä kirkkoa, ja kääntyvän kohti Kelhin tienhaaraa.

Sataa, tietenkin sataa, sataa, sataa, takoo Henrikin aivoissa hänen, polvet tuimasti eteenpäin työntyen, kulkiessaan loivaa ylämäkeä kirkkoa kohti. Paksu keppi tanaa raivokkaasti vierellä. Hammasta pureva raivokas itse-iva kirahtaa sen jokaisesta iskusta tien hiekkaa vasten. Ajatusten arvaamattomat elosalamat, joista ei tiedä mistä ja koska ne tulevat, häivähtelevät hänen aivoissaan. Vuoroin ne höyrähtävät ja katoavat sen tiensä, vuoroin jymähtävät kuin iskisivät takaraivoon. Ja nekin himmenevät taas samassa hetkessä kuin kaiku ukkosen jyrähdettyä. Hän ei löydä itseänsä. Onko hän narri? Iso mies ja pappi eikä älyä tajuta, että hullu, mahdoton rakkaus on solu solulta, tiehyt tiehyeltä hiipinyt hänen sydämeensä, pesiytynyt, kasvanut kuin pirunlintu käenpoika ja nyt – turmellut hänen sydämensä pesästä kaiken muun, rakkauden omaan sairaaseen vaimoon, pienet kodin ilot, oman sisaren viattomat salaperäiset hymyilyt, ehkäpä, niin, ja varmastikin – hänen päivittäiset velvollisuutensa, jotka ovat käyneet niin tuskallisiksi... Ja salaa, salaa, kuin varas yöllä, jolla on enkelinviaton naamio ... kuin metsäorvokki, jolla on ollut myrkkykeison voima, kuin tirskuttava tiainen, jolla on ollut hänen näkemättään haaskalinnun nokka...

Harhailevista kuvista kertyy yht'äkkiä taivasta syleilevä kauhistava ajatus. Herra armahtakoon, jos on kuten sanotaan yhdeksän taivasta, on totisesti myös yhdeksän helvettiä niiden alapuolella ... ihmisrinnassa. Ja näitä, helvettejä, me emme, ihmishoukat, näe, ennenkuin seisomme niitten kuilujen partaalla ja – näemme itsemme.

Hän nauroi ääneensä. Tässä on maailmanparantaja, joka ei ole tietänyt omasta sielustaan enempää kuin heinäsirkka, joka on noussut korren nenään kahdella jalalle ihmettelemään pienenpienen perhosen lentoa. Narri, narri! Eiköpähän vain, ha-ha-ha ... se ollutkin olevinaan sedällistä silmäniloa – tuo tuijottelu Lumialan tyttären sammalen kosteisiin silmiin? Ja alttaritaulu, mukamas? Tai oikein minun oman "syvällisen" sieluni kuva kuoleman ja nuoren, "elonkeraisen" kauneuden "ikuisesta" sovittamattomuudesta. He-he-he ... Ja tässä on "synteesi"! – Kohta keski-ikäinen aviomies, joka haikailee nuorta lemmityistä kuin poroporvari, joka kaipaa hieman "vaihtelua" tunkkaiseen elämäänsä. Päällimmäisen ja mitättömimmän helvetin pikkuruinen ja nuhrainen hovinarri!

Kulkijan leveälierisestä hatusta lopsahtelee pisaroita. Papillinen takki on likomärkä. Liimautuu iljettävästi kuin hikinen riihipaita selkään ja hartioihin. Miten kaunista ja koreata! Ei muuta kuin vetää ensi pyhänä niskaansa messukasukka. Sääksmäen kirkossa on kyllä valinnan varaa. Ottaako mustasamettinen, joka on hopealla kirjailtu ja selkäristi hopeabrokadista? Vai – no, miksikäs ei! – oikea juhlakasukka kuten Helluntain ja helkajuhlien lähestyessä sopii – punasamettinen kultakirjailuineen ja kultaristeineen, jotka säihkyvät sekä selästä että rinnasta. Pappi on joka tapauksessa valmis. Ja kavahtakoot nämä hämäläiset syntisäkit, kun tämä pappi, hurskas ja ankara, messuaa.

Ja eikös olekin sallimusta maan päällä! Kun Henrik Sark kääntyy valtatielle, tulee häntä vastaan pitäjän kaksi parasta rienaajaa, Nuutalaisrepo ja Kyttälän Taavetti, joka näyttää olevan keskellä arkea oikein pyhäpuvussa – haalistuneen viheriässä lievetakissa ja päässä komottamassa musta huopahattu, melkein yhtä korkea kuin herrojen silinteri. Entäpä kauppamies? No, eivätkös rehennelleet hänelläkin punaraitaiset juhlaliivit ja pikkutakin rintapielistä messinkinapit! Toverukset olivat nähtävästi joissakin tärkeissä edesottamuksissa tulleet kirkonkylään, välähti Henrikin mieleen kesken omia itse-ivojaan. Ehkä kosiomatkalle, kuten oli huhuttu. Kyttälänhän piti saada merkki ja todistus siivollisista elämänaikeista, koska hän, apupappi, oli miehen jo haastattanut kirkkoneuvoston eteen nuhdeltavaksi. Eikä tietenkään Nuutalaiselta virkoja puuttunut: puhemieshomma oli saatettava siunattuun loppuun, lauantai-illaksi oli valmistettava Kaanaan häät kihlajaisiksi ja pyhäksi, papinkellon soittoon mennessä oli saatava pystyyn salakapakka kirkkomäen takaiseen katajikkomäkeen, jossa oli sileitä laakeita kallioita, lomassa nurmikkopäiviä, kuin paratiisillisia vuoteita, joita ympäröivät väkevät lepät ja korkeat, tuoksuvat katajat. Oli, oli kyllä Nuutalais-revolla yhtä paljon virkahommaa kuin papilla tunkopyhinä.

Vai ehkäpä oli Kyttälä vain tapailemassa Myllykylän syksyisiä Eufemiojaan? Kuka ne leskenvaivat niin tarkalleen tiesi. Henrik hymähti – omalle itselleen.

Mikäs siinä, olivathan he vähän niinkuin leskimiehiä molemmat – halussa ja lihassa. Eikös se kansa täällä päin sanonutkin; että kaksi oli iloista maailmassa: pukkivohla ja leski! He-he, jotta tottahan sai Taavetti parkakin uhrata luvattomalle lemmelle pari halkokuormaa vuodessa, koska kerran hänen syyttäjänsäkin lankeaa sokkona ojaan, näkemättä, ajattelematta, noin vain – paratiisillisessa viattomuudessa.

Sade tiheni. Itse-iva tylsistyi ja tyrehtyi lopultakin Henrikin kammetessa, väsymyksen pistäessä takaapäin lapaluitten alta, korkeaa ylämäkeä asunnolleen.

Ei ollut suuren suuri kappalaisenkaan, ukko Clavénin, asuinrakennus tuolla alempana Huittulan Käläässä. Mutta apulaispapille ei kuulunut minkäänlaista virkataloa, niin että pastori Sark asusti nyt kahdessa kamarissa. Näistä oli toinen pirtintapainen, ja niiden takana, eteiskäytävän toisella puolella, oli pakaritupa, joka palveli – vaikka olikin vailla välikattoa, hatara ja kylmä – samalla perheen keittiönä.

Ellen-rouva lepäilee kamarissa leposohvalla, joka on hänen myötäjäisperujaan ja eroaa, yhdessä soman piirongin ja tämän peilin kanssa, jyrkästi huoneen muusta puisevan talonpoikaisesta sisustuksesta ja tummuneesta hirsiseinästä.

Tänä pitkästä aikaa sateettomana aamupäivänä on Ellen-rouva virkistynyt kuin ihmeen voimalla. Eikä uudestaan alkanut sateenropina vanhaa tuohi- ja malkakattoa vasten ole häntä vieläkään masentanut. Hän kuulostelee herein korvin miehensä askeleita jo pihamaalta saakka, josta Henrikin anturoitten rouhiessa karkeata soraa hän tietää saavansa ottaa vastaan elämänsä ainoan ilon – kerkeän juoksun lujien käsivarsien väliin, joiden turviin oli aina yhtä autuasta painua. Ooh, monin ajoin hän ei ollut jaksanut enää itse kiirehtiä onnenpesäänsä. Hänen oli täytynyt vain leposohvallaan odottaa, seurata jännittyneenä miehensä askeleita porraskiveltä eteiseen, jonka permantopalkit poukkoilivat ja kolahtelivat, ja sitten ... niiden siirtymistä pirttikamariin, hänen työhuoneeseensa. Oi, miten paljon hän osasikaan lukea noiden askelten äänistä! Jos eteisen palkit jumahtelivat ja pirtin permanto pahasti narahteli, oli tapahtunut hänelle jotakin kiusallista. Silloin nuo hämäläiset tollikat olivat kehnolla elämällä saaneet hänen rajun miehensä kiivastumaan ja antamaan niille, jotta tiesivät, senkin syntisäkit. Mutta entä – nykyisin kyllä entistään harvemmin – kun eteinen sai antura-iskunsa niin nopeasti, ettei se kyennyt muuta kuin hämmästyksestä pari kertaa kirahtamaan, silloin – tiesi Ellen-rouva – Henrikillä oli ajatus tai kokonainen aate, jonka hän toi pirtin läpi kiidättämällä hänelle, hänen vuoteelleen, hänen rinnalleen, jonka riutuneisuuden hän osasi niin sanomattoman taitavasti peittää pitsiröyhelöin, iloisin silkkinauhoin ja ruusukkein, milloin sinisin, milloin punaisin.

Silloin he elivät yht'äkkiä avionsa alkuaikaa, jolloin Henrikin ajatuksista kuuma pää, tuuheat hiukset ja jykevä otsa olivat painuneet väkevässä hurmassa hänen syliinsä. Ah, miten onnellista olikaan kuunnella hänen löytämiään ajatuksia. Niitä ei tarvinnut ymmärtää, ei tuon vertaa – Ellen-rouva naurahti kuin pieni iloinen petturi. Oli vain kuunneltava ja nuo ajatusten tulet paistoivat hänelle pieninä, kuumina aurinkoina.

Niin, viime aikoina Henrik oli käynyt hajamieliseksi. Unohtui joskus, pakana, pitkäksi toviksi omaan pirttiinsä, kirjojensa ja papereittensa pariin tai kukaties mihin. Saattoi pysyä loitolla hänestä, omasta vaimostaan, pitkät viikot. Muka lääkäri oli vaatinut lepoa. Ooh, miten tyhmiä ne olivatkaan – nuo lääkärit! Niinkuin ei Henrikin sylinanto olisi ollut hänelle ainoa terveys ... Syvien, puhtaitten vesien syliin uppoamista, ylösnousemusta se oli hänelle ollut aina. Miksi ei siis myös tervehtymistä, jos kerran autuus on iankaikkinen terveyden lähde... Pahimpina päivinään hän ei ollut uskaltanut edes huudahtamalla häntä kutsua luokseen, sillä silloin hänen äänensä särähti tai oli painunut kiusallisen käheäksi.

Ja sitä kun ei Henrik saanut huomata! Ei millään hinnalla, sillä Ellen-rouva oli huomannut, että heikko, sairas ääni särähti hänen korvaansa pahemmin kuin väärä sävel. Ja olikos se sitten ihme? Sellainen messumies ja tarkka-korva kuin oli hänen oma pappinsa – sillä hän olisi kyllä laulanut itsensä vaikka piispaksi, jollei hän, Ellen parka olisi tässä lojunut ja lojunut kuin mikäkin laiska hovidaami, jota täytyi varoa ja hemmotella päivät päästään.

Luuliko Henrik, ettei hän ollut itseään itkenyt? Ehkäpä ei sitä aavistanutkaan, sillä hän oli oppinut merkillisen taidon – lakata itkemästä jo pari tuntia aikaisemmin kuin isäntää odotettiin kotiin. Se nyt tässä vielä puuttuisi, että Henrik saisi kiusaantua hänen tyhmistä itkuistaan... Hänen, Henrikin, onni oli varjeltava – suloista oli salaa itketty yö, suloista oli pieni valhe, kokonaisten valheitten perhosparvi, kun hän vain edes katsahti häneen, Ellen raukkaansa...

Ja tänään, tänään hänen tarvitsi tuskin laskea tuonvertaista valhetta. Hänhän oli terve. Kyllä sen sanoi peilikin, oli sanonut aamusta alkaen...

Ellen-rouva nousi taaskin ja taaskin hän kiiruhti piirongin eteen, jolla oli hänen tyttöaikainen kustavilaisen siro pystypeilinsä, yhtä soma ovaalinmuotoinen käsipeliinsä, puuterirasiansa ja salassa peilintakaisessa rasiassa – ihomaalinsa, joita ei Henrik kärsinyt edes nähdä. No, nythän niitä ei tarvittukaan...

Katsoa nyt! Hänen kuvajaisensa oli tuossa häntä vastapäätä: soukat, vaaleat kasvot, silmät vaalean siniset ja silmäterien ympärillä – katsoa nyt! – huikaisevan kimmeltävä valkea maailma ... Ooh, taas nuo vaaleanpunaiset täplät poskilla! Ne täytyi himmentää puuterilla, niin että ne alkoivat kuultaa sen alta kuin raikas puna, joka uhoaa hipiän alta, nuoren, terveen veren sykinnnästä. Ja Ellen-rouva naurahti taas omaa iloista petturuuttaan. Hän kurkisti nenä kiinni peilissä. Oo, miten se oli – no, tosin hiemanhieman epäsäännöllinen – mutta valkea ja puhdas. Ja kaula, miten se pysyikään – Luojan kiitos! – noin valkean pehmeänä! Oi, kyllä hän tästä vielä...

Mutta samassa hän säikähti. Hän tiesi olevansa luvattomassa hommassa. Hanna Charlotta osasi vasta olla ankara. Piti muka maata ja taaskin maata. Ja nyt, nyt kävi pakarinovi ja nyt, nyt tuli Hanna ... Mutta neito ei torunut sanallakaan, Ellen-rouvan ihmeeksi.

Mistäpä hän olisi tietänyt, että juuri tämän aamun postissa Hanna oli saanut kirjeen Ertvin Orrellilta – ensimmäisen lemmenkirjeen koko nuoressa elämässään. Nyt se rapisi kuin hullu koppakuoriainen hänen röijynsä alla. Oh, mitä hulluuksia siinä olikaan. Ertvin ei muka ollut voinut unohtaa heidän "lumivyöryänsä" eräänä kuutamoisena yönä. Oo, kyllä Hanna Charlotta sen ymmärsi, että se sana tarkoitti heidän suudelmiansa. Kylläpä se osasi, senkin "tutentti"!

Ja hänen oli muka tultava vierailemaan Tampereelle. Ja sitten he, Hanna ja Ertvin, purjehtisivat Näsijärvellä Ertvinin "sluupilla" tai kävelisivät Pyynikin päästä päähän tai ... karkaisivat maailmalle "Elias Lönnrotilla", jossa oli, kuten Hanna varmaan muisti, se ihmeellinen ikiviheriöitsevä pajutuoli ... ja mitä se aikoikaan tuo röyhkeä hulivili? Aikoi muka tulla kapteeni Steenin mukaan "Vanajan" koematkalle, laivan vihkiäisjuhliin Hämeenlinnaan ja sieltä Voipaalaan Juliana-rouvan luo, viipyäkseen helkajuhliin saakka, joilla heidän piti tavata "siinä kuuluisassa pähkinämetsässä, jossa kuulema syntinen Mataleena oli rakastettunsa kohdannut".

Tämäpäs oli – hulluakin hullumpaa!

Niin, hänellä, yksinäisellä Hanna Charlottalla, oli salaisuus. Se peloitti. Se tuntui hetkittäin kouristavan lukevan neidon sydäntä. Jo monta kertaa tänä aamuna oli yht'äkkinen ilmitulemisen pelko ajanut veret hänen kasvoilleen. Mutta kun hän salaa katsoi pieneen taskupeiliinsä, oli se kadonnut. Ei ollut edes sen ihmeempää punaa poskilla. Ja ihmeellinen ilo huumasi hänet kokonaan. Hän ei muistanut enää nimismies Harebergin katsetta, joka majuurskan juhlista alkaen oli jollakin tavalla häntä kiduttanut, varsinkin kun vallesmanni oli yltynyt pistäytymään heille, muka Henrikkiä tapaamaan, harvase päivä, yhä hakien häntä ahnehtivilla katseillaan.

Ei, nyt hän vain kuuli, että juuri tänään olivat linnut ruvenneet laulamaan. Eikä hän ollut koskaan luullut olevan niin paljon erilaisia lintuja maailmassa. Ja ääntä, helisevää ääntä...! Oli kuin ainakin yksi niistä olisi laulanut hänessä itsessään. Ja se se vasta oli satakieli. "Lemmenkarkulaiset", "lemmenkarkulaiset", se pani tuon tuostakin kuin korkean lehvistön latvoissa, mutta – sittenkin hänessä, hänessä itsessään.

Hänellä oli kuin olikin ihmeellinen salaisuus eikä hän torunut Elleniä. Hän ei edes ihmetellyt, kun Henrikin askelten kuuluessa jo puolivälistä mäkipolkua käly juoksee pirttiin. Mutta ei pysähdy tännekään. Levähyttää sen oven auki, kiirehtii yli eteisen palkkien, niin että nämä eivät ennätä edes kirahtaa. Lennähtää porraskivelle. Juoksee läpi vihmovan sateen, joka säteilee huikaisevina rihmoina pilvien lomasta heittyvässä auringon huikaisemassa virrassa, juoksee yli pihan nousevan rinnepolun päähän saakka, heittäytyen ilosta huudahtaen miehensä syliin, aivankuin olisi hypännyt taivaankorkuiselta kallioseinämältä välkehtivän meren syliin.

Henrik istui kumarassa työpöytänsä ääressä, saatettuaan huolestunein moittein vaimonsa takaisin vuoteelle. Hänen ruumiinsa ja aivonsa ovat väsyneet. Katse silmäilee välinpitämättömänä raamattua, joka on pöydällä avoinna Genesiksen kuudennen luvun kohdalta, koska hän oli eilisestä iltayöstä hakenut sen vedenpaisumuksen kertomuksesta aineksia ensipyhäiseen saarnaansa.

Vanhanaikaiset kirjaimet kerääntyvät hitaasti silmän verkkokalvoon: "Ja minä, katso, minä annan tulla vedenpaisumisen maan päälle hukuttamaan kaikkea lihaa, jossa elävä henki on taivaan alla..."

"Lihaa" hukuttamaan... Mutta minussa, papissa, ei ole muuta kuin "lihaa", lukija toteaa selkein aivoin. Jos minussa olisi elävä henki, niin minä hukuttaisin oman lihani. "Tämä veljemme Henrik yrittää tehdä sääksmäkeläisistä viimeistä Metsäkulman juppaniskaa myöten hyveen apostoleita..." Hänen täytyi pakostakin naurahtaa noita ukko Clavénin sanoja. Ne olivat tosia, yhtä hyvin kuin hänen oma kehnoutensa.

Miehen käsi puristui kirjan päällä nyrkiksi, keräten lujaa tahtoa hänen sieluunsa. Niin, hänen totuutensa näille ihmisille, ritvalaisille ja muille, kuten totuus aina, oli timantin kaltainen. Jos siihen tuli yksikin särö, oli se kokonaisuudessaan pilalla, vailla voimaa ja loistoa. Miten hän, "parannussaarnaaja", poltti tämän kansan ruumiista menneitten taikauskojen yhä vielä vihoittavat arvet, millä hän kukisti sen riettaan lihan, jos hänen omassa sydämessään oli veres haava? Ei, Herra avittakoon! Henrik nousi seisoalleen nyrkin jäädessä lujasti kirjaa vasten. Tuon särön hänen timantissaan tuli ehjentyä, täytyköönkin sen joutua vaikka vuorten mittaisen paineen alle. Oli olemassa, totta totisesti, miehen tahto, jos ei muuta.

Otsajuova siliytyi. Huulet olivat tiivistyneet. Raamattu painui hitaasti kiinni. Hän ei tarvinnut kertomuksia vedenpaisumuksesta. Hänellä oli ja oli-oleva voima omassa itsessään – se sama siveellinen tahto, jolla hän oli taisteleva entistä säälimättömämmin seurakuntalaistensa lihallisia paheita vastaan ja – ennen muuta – omaa itseään vastaan.

Eikä hän huomannut tällä hetkellä miksikään heikkoudeksi sitäkään, että lujien päätöstensä rinnalla, melkein kuin niitä salavihkaa paeten, hän yltyi hellittelemään itseään lievittävien ajatusten palsamilla. Ehkäpä, ehkäpä sittenkin, hän hyvitteli harhautunutta sydäntään, ehkäpä hän oli erehtynyt omista "silmäniloistaan", ainakin liioitellut ...

Kamarista työntyy korvaan hillitöntä itkua, jota yritetään tukahduttaa. Se tyrehtyy kuin painettaisiin suuta tyynyä vasten. Se vaimenee nyyhkytykseksi. Mutta saa taaskin ylivallan ja purkautuu haikeaksi, mieltä riipaisevaksi valitukseksi.

Henrik syöksyy vaimonsa luo ja ottaa hänet vuoteelta käsivarsiensa väliin. Ellenin pää peittyy hänen rintaansa vasten. Nyyhkytysten lomasta pusertuvat sanat, kuten kyynelet polttavista silmäluomista: "Minä olin ... äsken ... niin onnellinen..."

"Ja sinä olet oleva onnellinen niinkauan kuin meidän elämämme kestää. Luulen, rakas, että Onni on pienen pieni, mutta vaarallinen jumala. Sille on uhrattava joka aamu ja ilta kieltäymyksen verenpunainen rubiini, vaikka se täytyisi siittää meidän omasta sydänverestämme."

Mutta sade oli muuttunut taas hitaaksi tihkusateeksi. Se hämärsi koko heidän allansa leviävän laakson, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin rannaton harmaus, eikä uhonnut ihmismieleen muuta kuin rajatonta, masentavaa ikävyyttä.

2.

Taavetti Kyttälällä oli kirkolle tullessaan yksi tie ja kaksi asiaa: piti ottaa vastaan lauantain iltapäivänä nuhteet kirkkoneuvoston edessä. Mutta tätä ennen oli hankittava morsian, että sopisi selittää papille ja kuudennusmiehille: No, jopas nyt Hauhon hassuja! Kyttälään kun oli tulossa se laillisesti silkillä ja sormuksella kihlattu, se siveä ja kunniallinen leski, Kaisa Matintytär, jotta ... ei muuta kuin papin aamen, niin hynttyyt yhteen kaikessa hurskaudessa.

Niin hän ajatteli, viisaasti ja varovasti. Mutta ei hän, isäntämies, alentunut menemään Kelhin Riitan mökkiin, jonne Nuutalainen jo oli toimittanut Kaisa Matintyttären. Eikä senkään vuoksi, että tuossa ainaisessa sateen viuhkinassa olisi mennyt silinterihattu lopsalleen ja "ponsuuri" nahistunut kuin nauriinnaatti syyspellolla. Hän odotti omassa kirkonkyläisessä majapaikassaan, Virjalan talossa, jonka isäntä oli kuudennusmiehiä ja hänen puolusmiehensä pappia vastaan ja sitäpaitsi kihlauksen todistaja yhdessä tarkk'ampuja Yrjänä Väggin kanssa.

Kalle Virjala ja ruotumies vajentelevat jo pöydän ääressä sulhasen tarjoamaa oluttuoppia. Juhlapukuinen on isäntä, mutta tarkk'ampuja se vasta on uljaassa munteeringissa. Hänen tummanviheriässä univormussaan siintelee kauluksessa, hihansuissa ja olkalapuissa vaaleansinistä verkaa. Kullanvärisinä hohtelevat rintaa pitkin kahdessa rivissä napit, joihin on lyötetty kuuden numero, hänen oman hämeenlinnalaisen pataljoonansa tunnusmerkiksi. Messinkisolkinen musta kiiltovyö kiristää vöyreätä vyötärystä ja pikimustat saappaat ylenevät pitkin rotevia sääriä. Penkillä, hänen lähettyvillään, kekotti ranskalaismallinen sotilaslakki, jota sanottiin kepiksi ja jossa oli tummanvihreä päällinen, alareunassa vaalean sininen nauha ja otsanpuolessa Suomen suuriruhtinaskunnan ylpeä vaakuna.

Siinä se oli koko pitäjän juhlavin asemahti. Ja Kalle Virjala taas jos kukaan oli pitäjän mahtimiehiä, jotta sopi tulla morsiamen ja puhemiehen.

Mutta Nuutalais-repo ei saapunutkaan morsiamen mukana. Oli tullut Kelhinmäessä vastaan lautamies ja manuuttanut kauppiaan käräjille vastaamaan muka salakapakoitsemisesta. Ja siihen paikkaan oli Repo jäänyt ärhentelemään ja ottamaan selvää, kuka hänelle oli sellaiset tepposet tehnyt.

Taavetti Kyttälällä oli kuitenkin ojassa oma mullikkansa. Kihlakaupat oli tehtävä, sillä synninpäästö oli saatava parin tiiman kuluttua.

Niinpä kysyi Kyttälä Kaisalta rutkemmin kuin mustalaiselta Palssarin hevosmarkkinoilla: "Onkos sinulla siementä ... pellon verran?" Eikä hän katsonut vaimoon päinkään, sillä asia on asia ja sitten vasta saattoi syynätä naisihmisen olentoa ja muotoa.

"Mikä jottei ois!" kimahutti Kaisa äänessä pinkeätä naurua, niin että Taavetti väänsi naamansa sopivaan asentoon, ryhtyen tiirottamaan heleän punaisten luomiensa lomitse Kaisa Matintytärtä.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän tunsi samassa jotakin hepsahtavaa mielessään. Kaisa oli näet reipas naisihminen. Sen kasvoissakin oli pelkkää arvoitusta, ainakin Taavetille, joka oli tottunut ylen suorasukaisiin ja lauhkeisiin Eufemioihin.

Kaisan naama oli tosin oikeata hämäläistä sorttia: Leveät ja korkeat poskiluut ja punanverevä hipiä. Kovaan oli kiskottu päätä myöten pellavatukka. Mutta sen leuka suipistui sukkelan näköisesti – vähän niinkuin savolaisilla tytöntylleröillä. Eikä se peittänyt pieniä, lujia, helakan hohtavia hampaitaan lipevien huulien taakse, kuten olisi kuulunut siveälle leski-ihmiselle.

Taavetti kävi yhä varovaisemmaksi. Ja nyt kun hän tihrusti silmillään, juohevasti kiperöityvä pitkä, terävä nenä ja ohuthuulinen, nuuskan juovittama leuka ja koko pää vinoittain kallellaan, oli hän totisesti saiturin perikuva. Kureisiin rypistyneeltä otsalta päänkukkulalle saakka oli tukka harvaa kuin kuloutunut ahoniitty. Mutta pahasti se leiskahti niskan puolelta, josta se oli tasattu Kyttälän mustanpässin keritsimillä, hänen ärähtäessään uuden kysymyksensä: "Onko sinulla kahta lehmää?" "Mikä jottei ois", naskahutti taas Kaisa. Mutta lisäsi yhä niuhottaen tuolla merkillisellä leuannypykällään: "Mutta en minä luullut isännän tulevan kosimaan lehmiä tai lampaita, vaan kunniallista talontytärtä." Kaisan näet piti vieläkin varmuuden vuoksi viitata siihen, että hän oli syntyjään oikea talon tytär ja perillinen, jos olikin tyytynyt perinnönjaossa pelkkään tonttimaahan ja rakennuksiin ja höynääntynyt ottamaan löysäläismiehen aviokseen.

Taavetti jurnahutti jo äskeistä pahemmin äreissään. Mutta Yrjänä Vägg löi reiteensä remahtaen nauramaan. Virjala iski silmää Kaisalle, jotta muka oltiin hyvällä tolalla, lisäten vanhan sananparren tapaan: "Älä sinä Kaisa anna periksi, jos lienevätkin nämä leskimiehet ja saunakirput yhtä äreitä, hä-hä..." Mutta tätä ei olisi pitänyt Virjalan päästää suustaan, sillä nyt punasi epäluulo ja salakiukku Taavetin silmäluomet tulenkarvaisiksi. Aikoivatko ne pilkata häntä – kirkonkyläiset, pirskale...?

Ja hän kysyi tällä kertaa järkähtämättömällä voimalla: "Ja rahaakos ne sinun sukkasi ripsuvat, vai...?"

"Kyllä ne ripsuvat ja hyvin ripsuvatkin", ylpeili Kaisa yhä eikä ollut sen näköinenkään, että olisi muka tuonaankaan koko Kyttäläisestä. Ja kuitenkin hän perimmäisessä mielessään halusi kiivaasti päästä puolivauraan Kyttälän emännäksi, sillä ei hänellä itsellään ollut enää mitään, ei oikeastaan penninpyöryläistä, jos oikein tarkkaan ruvettiin laskeskelemaan.

Tämä se juuri, tämä Kaisan sulava ylpistely – Taavetin sitä selvästi tajuamattakaan – ärsytti jääräpäistä miestä. Mitäs se oikein, tuo hameniekka...? Ihanko se aikoi ynseillä hänelle, Kyttälän isännälle, jonka jalka vastasi elopellolla kolmea miestä, jos niikseen tuli?

Niinpä hän tokaisi rutkaan, vieläpä mehustaen leikintapaisella narisevaa ääntään, aivankuin olisi vähin rasvaillut ruostuneita saranoita. "Sepä se, jotta ... emäntä se talossa tarvitaan, koomminkin kuin pata ja vellikello. Eikäpä tässä mitä – tuohon kouraan", hän puhui ja kopristi lujasti Kaisan hämmästyttävän pieniluista kättä rehellisellä kourallaan. Ja tällä kädenannolla hän todistajien läsnäollessa lupasi asianmukaisilla lahjoilla Kaisan kihlata. Ja vielä tänä iltana.

Todistajat nyökyttelivät sulhasmiehen jalolle lupaukselle. Ja nyykähytti Kaisakin leuannypykällään alavaisen myöntyvästi.

Mutta Taavetti ei olisi ollut epäluuloinen Kyttälän Taavetti, jollei hän olisi loppujen lopuksi lisännyt: "Niin jotta nauriinnoston aikoihin häät, mikäli tämä Kaisa on nimittäin niin rikas, kuin hän itse ja puhemies on ilmoittanut ja todistajat tässä kuulleet."

No, mitäs, todistajat kumosivat oluttuoppinsa pohjaan. Ja Kaisa kaivoi nyytistään punarantuiset villasukat, jotka kuuluivat Nuutalaiselle puhemiehenpalkkaa, siinä samassa kainosti vihjaisten, että Kyttäläisen sopi vaikka jo tänä siunattuna aattopäivänä anoa Virjalan kanssa myöskin kuulutukset Sarkin papilta – itsensä kirkkoraadin edessä, sillä ei miehiä auttanut sittenkään loppuun saakka uskoa, ennenkuin oli kirjat tehty ja kolmannen kerran kuulutettu.

Taavetti oli tällä välin hänkin ottanut entistä tiukempaan rohkaisuryyppyjä, sillä niin oli asia kirkkoraadissa kuin lakituvassakin, että siitä porsaasta kiinni pidettiin, joka aidan raosta löydettiin. Ja pääsi kuin pääsikin sulhasmies hevelille päälle. Alkoi jo vähin ylpistelläkin kostonilossaan apupappia vastaan. "Joo, joo, tuota, näin sen sitten kävi", hän kihauttelee pientä naurua. "Ja niinhän sitä sanotaankin, jotta nai rikkaasta, haukkuu se köyhäkin akka."

Mutta juuri tähän ilonpitoon tohahti pirttiin puhemieskin, Nuutalais-repo.

Eikä huolinut mies edes Kaisan sukista keskellä kiukkuaan. Hän oli jo käynyt vallesmannilla ja saanut selville, että Halaperin oli täytynyt Sarkin papin pakotuksesta panna hänet syytteeseen. Eikä hän, vanha kettu, ollut keinoja säästellyt. Oli luvannut valmistaa ensi syksyksi lohenpyyntiin Myllykylän aliselle kalasaunalle tyttöiset juhlat, jos herrassyötinki kierähyttäisi syyskäräjillä hänen asiansa sopivalle kantille. Ja Halaperi oli ollut vanhaan tapaansa höveli herra.

Mutta sitä enemmän kiukutti nyt Nuutalaista pappi. "Sentulen peeveli", hän ähmisteli kädet retevästi taskuissa, "huomissa päivänä saa Sarkin Heikki messuta kirkossaan sellaisessa viinankäryssä, että kurkkunsa kakoo tuosta poikki, justiin niin, tuosta noin aataminmukulan paikkeilta, jumaliste".

Puolella hinnalla piti tänä iltana ja huomenna heruman viinaa joka ukon suihin. Myllykylän körttiukoista aina povariakkoihin ja Euhvemiioihin asti. Ei puuttunut muka "tältä pojalta" ränniviina.

Iloinen kauppamies paljasti häijyn sisunsa niin pohjamutia myöten, että Kaisakin jo kivahti: "Tehe mitäs tehet, mutta varokin enää houkuttelemasta tätä Taavettia Myllykylän halkokauppoihin, sillä hylätyt yhteen, sanon minä, eikä tarvitse enää Kyttälän Taavetin leskensuruja kantaa."

Samassa he näkivät papin ja Lumialan isännän astelevan rinnakkain maantietä kirkolle päin.

"Siinä ne ovat, Herootes ja Kaihvas, ihmisenpojan pettäjät, pirskale", jupisi Taavetti.

"Äläs mitä", Nuutalainen lohdutti, "seisovat ne vielä vastakkainkin, kun tulevat helkapyhät ja tämä poika sekottaa kortit kuin piru Nakkilan kirkossa."

Mutta aikaa ei enää riittänyt enempiin kostopuheisiin.

Kyttälä painui Virjalan kanssa kuudennusmiesten eteen. Eikä hän välittänyt enää yhä viuhtovasta sateesta. Ei pelännyt edes korkeaa raatia. Äsähti vain Virjalalle vielä sakastin portailla: "Ja mies kun ei pahene linnassa eikä silakka suolassa." Nuutalainen taas läksi viuhtomaan pitkin kylää sisu täynnä huhupuheita. Ja näitä kun riitti – sotarovasti Salomoonin vanhat ennustukset kirkon tuhoutumisesta, papin noitavoimat, "paha silmä" ja tyrannius, jolla se aikoi tänä keväänä kukistaa helkajuhlat sekä ruoskin että kirvein, vieläpä tuomiokapitulin ja virkaherrain avulla. Riitti kyllä, puhumattakaan siitä, että nyt oli pappi ruvennut ryöstämään kunniat siivollisilta ihmisiltä, kuten häneltäkin, nuhteettomalta kauppamieheltä.

Mutta Kaisa Matintytär ryhtyi laittelemaan Virjalan pirtissä kihlajaispöytää, niin että sukkarihmat ripsuivat. Ei hän tullut suuressa ilossaan ajatelleeksikaan, että kävivät ne Myllykylän Eufemiatkin jos ei kirkossa niin kirkontakaisella katajamäellä ja että kontinkantaja-akkoja pälpätti jos jotakin sorttia mökissä jos toisessakin.

3.

Merkillinen rakkine etenee seuraavana aamuna Vanajanselkää Sääksmäen kirkkosiltaa kohti, jota ei tulvan vuoksi ole saatu rakennetuksi edes sillan näköiseksi: pari pitkää lankkua vain on tuettu rantakallion ja tukipuitten varaan.

Tuo tyyntä selkää pitkin loskuttelija on laiva, litteä ja leveä, mutta huvittavan lyhyt. Siitä sojottaa ylöspäin pitkä ohut piippu ja tämän kummallakin puolella, siitä hieman taaksepäin, on kaksi valkeata puoliympyrää, joiden yläreunaa kiertävät pyöreät mustat ikkunannäköiset, samalla kun ympyrän keskustaa kohti ampuu alapäästään kapenevia suuren huutomerkin muotoisia aukkoja. Nämä komiskot ovat laivan siipirattaitten suojakammioita.

Taaksepäin kalteva piippu alkaa huutaa. Valkea savupilvi pöllähtää kohti kuumeenpunaisin pilvin seisoskelevaa taivasta, joka tällä kertaa näyttää lopultakin ennustelevan ukkosilmaa. Rasvatyynellä pinnalla ja hehkeän kumottavassa valossa koko tuo mustarunkoinen vekine muistuttaa suuren suurta litteää vesikuoriaista, joka on saanut sivuilleen ankan töpösiivet ja selkäänsä huikean pitkän kukonhännän.

Tämä kummitus, joka vielä tällöin oli kansalle melkein yhtä suuri kumma kuin Hämeenlinnan ja Helsingin väliä porhalteleva juna, on ratashöyry "Vanaja", siipilaiva – Hämeenlinnasta päin tulossa. Se oli noussut kapteeni Steenin ärräpäitä laskettelevan partakarrin voimalla Kuokkalan kosket ja lotistellut Konhon-, Raudun- ja Vanajanselät Hämeenlinnan liepeille. Ja täällä, puistoravintolassa, oli vietetty Tampereen laivayhtiön herrain ja kutsuvieraiden kesken suuret vihkiäisjuhlat "uutteran kilistelemisen ja ryyppäämisen säestäessä", kuten aikakirjat väittävät.

Nyt oli laiva jo kulkemassa tavallista reittiään Lempoisten kannasta kohti, josta matkustajat saivat vaeltaa puolisentoista kilometriä Pyhäjärven puolelle, jos aikoivat jatkaa "Elias Lönnrotilla" Tampereelle saakka.

Niin lähestyy rataslaivan siivillä ja tohinassa "uusi aika" näitäkin rantoja. Mutta ihminen on entisensä. Ja nuoren naisen sydän on yhä yhtä vanhanaikaisesti arvaamaton ja äkkiyllätyksiä täynnä kuin muinaispolvien isoäitien eläessä.

Lumialan Helka seisoo Ritvalan harjulla. Hänen pienet sormensa hypistelevät kaulalle valahtaneen kirkkoliinan silkkiripsuja. Toinen käsi nojaa petäjänrunkoon. Koko vartalo on jännittynyt katselemaan ja kuuntelemaan. Jo kuuluu Oitinkärjen takaa lähestyvän laivan tohinaa. Levoton käsi vetää liinankulmasta, niin että se soluu olkapäältä jääden riippumaan kosteata mätästä vasten. Mutta hän ei tätä tuskallisessa jännityksessään huomaa.

Hän ei ymmärrä mitä varten hän on tullut tänne saakka. Pitihän hänen kävellä vain Raitinristille katsomaan, vieläkö siellä pahastikin lainehti vesi ojissa ja lampareissa ja ennättäisivätkö sitä vierustavat niityt ja pellot kuivaa, että helatorstaina saatettiin kiertää vanhaan tapaan myös pellot ja tanhuat siunaamassa.

Mutta miksi hän oli kulkenut Alakylän raittia tänne saakka? Pitikö hänen taas silmätä, olivatko jo ketoneilikka tai punaiset kissankäpälät nousseet näkyviin – kaikki kun tänä keväänä kukki kuin Luojan ihmeestä. Niistä piti saada mataraseppeleisiin sellaiset punakorut eessä-laulajille, ettei koskaan tätä ennen ollut nähty eikä kuultu. Niin oli tyttöjen kanssa sovittu. Ja niin oli käskenyt isä ja velikin, että ainakin Lumialan tyttärellä piti tämän kevään helkassa olla korein seppele koko "kauniista joukosta", kun se kerran oli hänen viimeisensä.

Viimeisensä! Sitäkö hän oli surrut, vai sitäkö, että pastori Sarkin tylyt sanat ja häijy leikinlasku muutama päivä sitten pappilan kansliassa olivat juuttuneet pahana keränä hänen rintaansa.

Eihän hän ollut edes hyvästiä sanonut? Ja hän itse – ei ollut saanut sanaa suustaan kiitokseksi? Miksi hän oli hävennyt ja miksi hän nyt pelkäsi tätä iltapäivää, kihlajaishetkeä, aivankuin hänet olisi tuomittu kirkoneteisen mustaanpenkkiin?

Näinhän oli isä ja äiti tahtonut. Eikä hänellä ollut mitään sulhastaan, Paturin Yrjöä, vastaan, joka nyt juuri oli tuolla laivan tohinassa lähestymässä. – Ei hän sen kunnollisempaa miestä koskaan saisi, ei edes Kylänpään Severistä, joka kylläkin oli punaverisempi ja varreltaan komeampi, mutta...

Niin, sitähän se olikin! vilahti pieni ilonkipuna hänen silmässään. Mitäs se muuta oli ollutkaan? Sulhasensa tuloa ja siipilaivaahan hän oli tullut katsomaan, niin, ja ehkäpä kirkkoveneitä, joita kohta ilmestyy tuolta ja tuolta, niemien ja saarien takaa kirkkoselälle. Kukapa nyt ei olisi levoton ja jännittynyt tällaisena päivänä, jollei morsian!

Kuuluu "Vanajan" kimeä huuto. Helka sävähtää koko ruumiiltaan. Äsken ilostuneisiin silmiin tulee säikähtynyttä hätää. Molemmat kädet painuvat korvia vasten. Hän ei tahdo kuulla tuota ääntä. Se repii hänen sydäntään. Ooh, se lakkasi kuitenkin. Taas kuuluu vain siipirattaitten tasaista loiskinaa. Laiva tulee näkyviin kaartaen Oitinkärjen ympäritse. Tohajava ääni vahvistuu. Se on tasaista, iloisen voimakasta kuin kohiseva sade auringon paistaessa. Mutta hänestä tuntuu sittenkin kuin vetäisivät laivan kupeilta leviävät laineenharjat häntä mukanansa syvyyksiin.

Levottomat kädet hapuilevat kuin apua. Pääliina on valahtanut kokonaan maahan. Helka on tietämättään ristinyt sormensa. Yhtä vaistomaisesti ojentuvat ristityt kädet yli selän ja saarien kohti kirkon itäpäätyä, jonka yli nousee kellotapulin keskikerroksen ikkunakaaret ja terävä huippu.

Helkan silmissä on hätäistä, syvään hengittelevää rukousta. Hänen täytyi saada rauha. Jonkin ihmeen täytyi tänä päivänä tapahtua. Ehkä hän oli saapa sen juuri tämänpyhäisessä jumalanpalveluksessa ... alttarilta, hänen sulhasensa istuessa miesten puolella isän ja veljen rinnalla ja hänen itsensä veisatessa omassa penkissään, naisten puolella.

Tapulin kellot kumahtavat. Ne alkavat soida. Ja ne pauhaavat kuin sotaa. Niitä ei ole turhaan valettu Sääksmäen muinaisen salpietaritehtaan ruutipannusta. Niissä on voimaa. Samankaltaista tahtoa ja rohkeutta kuin Henrik-pastorin kädenannossa ja hänen messuäänessään...

Mutta hänelle, Helkalle, ei nyt edes kellojen soitto anna voimaa eikä rauhaa. Hän pelkää olevansa lumottu tai noiduttu. Eikä hän tiedä miten itsensä pelastaisi tästäkään päivästä. Yhä yltyvä tuska pakottaa hänet nostamaan kätensä kumajavaa ääntä kohti kuin viimeiseen epätoivoiseen rukoukseen.

Kuumeenpunaiset pilvet ovat käyneet yhä jyhkeämmiksi. Niihin on kertynyt tummaa, sinenharmaata väriä. Ne ovat loihtiutuneet uhkaavasti nouseviksi torneiksi – toiset kirkonharjoiksi, toiset tapulinnäköisiksi huipuiksi, toiset jykeviksi kuin Hämeenlinnan isotorni. Ne seisovat vielä liikkumattomina paikoillaan. Mutta ne ovat peloittavia torneja, pian ehkä salaman voimasta auki revähtäviä – linnoituksia, jotka sortuvat raunioiksi.

Helka ei niitä huomaa. Hän vain rukoilee hämärin ajatuksin, joille ei ole sanoja, itselleen selkeyttä, jotta hän ymmärtäisi, miksi hänen sydämensä on tuskasta pakahtumaisillaan.

Helka havahtuu vasta, kun kuulee ylhäältä harjutieltä huudettavan nimeänsä. Hän säikähtää kuin pahasta teosta tavattu, kyyristyy alemmaksi hamuillen pääliinansa mättäältä. Mutta tulija on hänet jo nähnyt. Sehän oli pastorilan Hanna Charlotta. Helka jää odottamaan paikalleen, kummaillen, mistä Hanna-neito oli tänne osannut. He olivat jo tulleet kylläkin hyviksi tuttaviksi. Mutta eiväthän he tähän saakka muuta kuin minkä olivat sattumalta tavanneet...?

Nyt oli kuitenkin mamselli ollut hakemassa häntä kotoa, Lumialasta, asti. Niin hän selitti laskeuduttuaan rinnettä hänen luokseen, kasvot ihmeen vakavina, kuin unessa, ainakin kuin perin tärkeissä mietteissä.

Helka ei tiedä, että Hanna Charlotta on pakomatkalla. Ei hän suurin surmin tahtonut mennä laivarantaan, johon kirkkokansa oli jo kulkemassa joka puolelta, pitkinä jonoina pientareita ja polkuja pitkin. Eikä hän uskaltanut pysyä kotonakaan. Tuo hullu Orrellin Ertti saattoi juosta sinne vaikka suoraa päätä laivalta. Ja mihin hän, Hanna, olisi silloin silmänsä pannut. Ei kukaan saanut mitään tietää, ei ainakaan veli, joka oli käynyt niin kummalliseksi – eihän hän enää muusta puhunut kuin maailman viettelyksistä, kiusausta vastaan seisomisesta ja nuoruudesta, jonka tuli palaa puhtaana Herran tulena kuin palava pensas, niin puhtaana, että ihmisen tuli riisua sen äärellä kengät jaloistaan ja ... Ooh, mitä kaikkea hän olikaan saarnaillut kotona iltakaudet.

Hanna oli eräänä iltana pelännyt salaisuutensa ilmituloa niin, että hän oli polttanut kirjeensä pakarin uunissa. Mutta mitä se oli auttanut. Jok'ikisen sanan hän siitä muisti. Ja hänen salaisuutensa kuumotti kasvoja veljen lähettyvilläkin, niin ettei hän enää rohjennut katsoa häntä silmiin.

Oliko se sellainen salaisuus rakkautta? Merkillistä, että hänen oli ollut heidän "lumivyöryänsä" mahdotonta ajatella loppuun saakka. Ja miksi hän pelkäsi – veljeänsäkö, tuota nuorukaistako vai itseänsä? Vain unennäöissään hän oli rohkea. Unet ajattelivat hänen puolestaan. Mutta kun hän heräsi, ei hän uskaltanut katsoa, ei koskea nuoria rintojaan – niitä jäyti tuska, niitä pakotti. Ja ennen hän oli niitä aamuisin salaa ihastellut...

Tällaistako onnetonta rauhattomuutta se oli muillakin tytöillä? Ja minkälaista se oli morsiamilla, oikeilla morsiamilla, joiden ei enää tarvinnut kantaa tällaisia kiduttavia salaisuuksia rinnassaan?

Niin, sitä vartenhan hän oli kai juuri Lumialaan lähtenytkin. Hän tahtoi tavata Helkan. Hänellähän oli oikea, laillinen sulhanen – hän, juuri hän tiesi, minkälaista oli oikea rakkaus, sellainen, jonka uskalsi näyttää kenelle tahansa, iloita siitä, koristaa sille itsensä, nauraa ja sitten tanssia ... häissä kaikkien nähden.

Lumialan tyttäreltä hänen piti kysyä koko mokomaa rakkautta, kuin läheiseltä ystävättäreltä. Hänen oli vain tartuttava häntä käteen, otettava vyötäisiltä ... Sitten he kävelisivät polkuja pitkin. Ja hän kuiskaisi kysymyksensä.

Posket kuumottaen hän lähestyi Helkaa. Silmät paloivat tummaa sineä, ja jännitys pani ne kipunoimaan kiihoittavasti. Nyt hän oli jo tarttumaisillaan morsianta käteen. Mutta nähdessään Helkan hätääntyneet silmät, jotka pyrkivät katsomaan hänen ohitseen, hän hämmentyi eikä osannut sanoa sanaakaan.

Helkahan oli tietenkin odottamassa sulhastaan ja karttoi suuressa onnessaan ihmisten seuraa.

"Sinun sulhasesi on tulossa, Helka!" Hanna alkoi vihdoin kuin houkutellakseen morsiamen ilosta naurahtamaan. Mutta hän kysyi sittenkin, yht'äkkiä, kiihkeästi kuin olisi kysynyt itseltään unettomassa yössä: "Minkälaista on oikea rakkaus?"

Taaskin Helka jäi puhumattomaksi. Hän kääntyi poispäin. Katseli ajatuksettoman näköisenä yli selkien. Selitti vihdoin sanoja tapaillen: "Eihän meillä ... talonpoikaisilla ole tapana puhua ... rakkaudesta." "Mutta sinähän tunnet sen ... sydämessäsi!" huudahti Hanna. "Kuule, onko se sellaista kuin...?" Mutta hänen huulilleen olivat pyrkimässä sanat, joita ei saanut sanotuiksi – ne hävettivät, sillä ne olisivat antaneet ilmi hänen oman salaisimman ajatuksensa. Oliko se rakkaus iloisen nuorukaisen hulluja sanoja ja vielä hullumpia suudelmia, jotka tulivat kuin raikas lumivyöry vuorilta, vai oliko se – raskaasti polttavaa tulta viettelijän katseessa, joka jäi kiduttamaan sydäntä hävettävänä polttona, tunkeutui ruumiin jokaiseen soluun, vavisutti kuin kuumetauti, leimahti vihan liekiksi, tyrehtyi taas, mutta ei lakannut kiduttamasta luonnottomin kuvin ja harhanäyin unessa ja valveilla – sellaista kuin oli ollut nimismies Harebergin katseessa Juliana-rouvan juhlassa ja monet kerrat myöhemminkin.

Niin hän olisi tahtonut kysyä. Mutta kun Helka oli kääntynyt jälleen häntä kohti, jäi hän silmät palaen, huulet väristen hämmentävästä kiihkosta paikalleen seisomaan. Neidot seisoivat pitkän tovin mykkinä – erilaatuisina kuin kahden toisilleen vieraan rodun kaksi perillistä: Hanna Charlottan hoikka vyötärö ja lanteet sulavasti liikahdellen kuin merenaaltojen varaan joutuneella, kasvoilla polte, joka näytti hiiltävän hipiää sisältäpäin himmeällä valolla.

Lumialan tytär seisoi liikahtamatta pienen tuuhean katajan vierellä – yhtä hoikkana vyötäröltään, mutta hentoudessaankin tiiviinä ja lujana, posket karahtaen hetkeksi hehkuvaan punaan ja silmien avautuessa tuokioksi suuriksi sinenharmaiksi metsäorvokeiksi, salaten vihdoin katseensa ilmeettömien luomien taakse.

Eivätkä he pääse toisiaan sen lähemmäksi. On kuin toinen kuuntelisi myrskyn rannalle heittämänä simpukkana meren kohinaa ja toinen syvien korpien huokausta tai helkavirsien alakuloista valitusta. Eivätkä he kumpikaan ymmärtäneet, oliko se heissä laulavaa rakkautta, vai oliko se vain heidän nuorten rintojensa vaivaa, jota ei uskaltanut ajatella.

Kukan puhkeaminen hedelmäksi on ollut ainiaan kipeätä tuskaa raskaasti humisevien lehvien varjostaissa.

Tytöt ovat istuutuneet rinnekiville, erilleen toisistaan. Helkan kasvot näyttävät hetken ajan lakastuneilta. Hanna on näkevinään hänen silmiensä alla itkun jälkiä. Hän yrittää jälleen houkutella Helkalta läheistä sanaa. "Oletko itkenyt, ilosta tai...?" hän aristelee jatkaa. Pitkän tovin kuluttua tulee vaimeasti Helkan huulilta: "Itkenytkö? En tiedä. Äidin on tapana sanoa, että meikäläisten on itkettävä sisäänpäin, muuten saa hävetä." Ja hän hymähtää päätteeksi, vierastavasti ja yhä loitolla pysyen.

Hanna Charlotta vaistosi, että hänen piti puhua jostakin arkisemmasta asiasta. Ja hän kysäisi, miten oli tämänkeväisten helkajuhlien laita.

"Ei ole ollut tapana Lumialan tyttärillä jättää eessä-laulajan virkaa, ennenkuin on käyty kuulutuksilla", Helka vastasi yksikantaan, äänessä varovaista epäluuloa.

Hanna Charlottan tuli paha olla. Pari iltaa sitten hän oli kuullut vallesmannin lukevan veljelleen vanhoja asetuksia, joiden nojalla kruununmiehet olivat eri aikoina kieltäneet helkaa juhlimasta. Nuo keskustelut olivat kuohuttaneet hänen mieltään jo aikaisemminkin, sillä hän tiesi, miksi nimismies oli ruvennut heillä yhä tiheämmin vierailemaan ja oli nyt kuin vaha Henrikin käsissä – hänen, Hannan, vuoksi. Tuon herran milloin ihailevat, milloin riettaasti hyväilevät katseet olivat sen hänelle jo liiankin selvästi paljastaneet.

Miten hän osasikaan pettää Henrikin! He keskustelivat usein iltakaudet vakavasti pitäjän surkeasta siveellisestä tilasta. Hän, vallesmanni, tahtoi muka olla avuksi papiston perkaustyössä. Ja Henrik puolestaan selitteli tuomiokapitulin ja rovastintarkastusten aikaisempia toimenpiteitä helkajuhlia vastaan.

Hanna Charlotta tunsi tuskaa veljensä puolesta. Hän, joka väitti olevansa ihmistuntija, ei nähnyt tuon vehkeilevän herran ulkokullaisuuden läpi.

Ei hän, Hanna, ollut osannut ajatellakaan nousevansa veljeänsä vastaan, joka oli ollut aina hänen ainoansa, opettajansa ja mestarinsa.

Mutta nyt, tänä hetkenä, kun hän katsoi kiusaantuneena ja epäluuloisena istuvaa Helkaa, kävi hänen sääli alakuloista morsianta, joka tahtoi laulaa viimeiset helkavirtensä.

Niin hän kertoi Helkalle, että vallesmanni aikoi käyttää heitä vastaan vanhaa asetusta, jonka nojalla kruununpalvelijat olivat jo lähes kolme vuosikymmentä sitten kieltäneet juhlat.

"Mutta silloinkaan ei kansa totellut!" huudahti Helka nousten kiveltä. Ja nyt hän seisoi koko olemukseltaan muuttuneena – Lumialan perintötalon tyttärenä, kuin olisi taistellut tämän rinteen ja Helkavuoren puolesta vieraita häiritsijöitä vastaan. "Siinä asiassa ei herroja ole toteltu eikä totella!" hän huudahti toistamiseen. Isä oli sen sanonut. Eikä aikonut taipua hänen veljensä, ei Kylänpään Severi eivätkä ketkään muutkaan nuoret isäntämiehet. Kyllä hän sen tiesi. Turhaan olivat kuvernööritkin yrittäneet niitä hävittää ja yhtä turhaan tuomiokapitulin herrat ja papit, kuten isä oli kertonut – Fonseliukset, Jyrsteinit ja muut rovastit.

"Ottaa meiltä helkä on sama kuin varastaa meiltä pellot!" Niinkin oli isä sanonut eikä se siitä muuttunut. Satoja vuosia oli isästä poikaan kynnetty ja kylvetty ja Lumialan tyttäret eessä-laulajina veisanneet. Ja turhaan olivat piispat yrittäneet tärvellä heidän virsiensä sanoja. Oli laulettu muinoin, että "Jumala on joukoss'..." Ja se oli ollut heidän mielestään Jumalan nimen pilkkaamista. Piti laulaa muka – "Kauniissa joukoss'". Ja niin oli nyt tehtykin muutama vuosikymmen. Mutta tänä helatorstaina saisivat kuulla papit ja vallesmannit, että "Jumala on joukoss'" raikuu tämän harjun rinteiltä ja kokkovuorelta, kuten polvesta polveen oli tapahtunut. Isä oli siihenkin antanut luvan. Helkavuoren ränsistymään päässyttä pyhää majaa rakennettiin talkoilla uudestaan kuntoon, sillä sen telat oli Jeesuksen tekemät ja anturat taivaallisen neitsyen alomat, kuten laulettiin helkavirsien hyvästijättösanoissa. Joka talo oli jo lakaissut rikkansa pihamailta ja raitilta ja siivonnut tunkionsa tanhuvilta. Ja Kylänpään Severi oli saanut aikaan senkin, että naapurikylän, Yläkylän, nuoret, jotka usein olivat viettäneet helkajuhlansa erillään, Karjuveräjän mäellä, nyt aikoivat yhtyä samaan kokkoon heidän, alakyläisten, kanssa. Saattoipa Saarioispuolenkin kansa jättää omat kokkonsa Päivölän mäelle kotolaisten hoitoon ja tulla mukaan, näyttääkseen etteivät sääksmäkiset anna periksi, eivät herroille eivätkä kenellekään.

"Mutta kuule", Hanna kosketti kaikkein arinta asiaa, "eikö Lumialassa tiedetä, että kruununmiehillä ja papeilla on oikeus kaataa Helkavuoren pähkinäpuut ja koko metsä, jos...? Katsos, nimismies Hareberg luki vanhoista asiakirjoista, että sellaista on joskus tapahtunutkin sen vuoksi, että..." Hannan oli vaikeata saada sanotuksi kaikkea mitä hän oli kuullut. Mutta Helka jatkoi kirpeää suuttumusta, vieläpä ivaa äänessään: "Niinpä niin ... 'sen vuoksi' – mamselli sanoo vain loppuun saakka – 'jumalattoman menon vuoksi!' kyllä se meillä tietään – tuo herrojen ja pappien valhe. Ei siitä ole pitkääkään aikaa, kun – isän ollessa nuorra miessä – rovastin tarkastuksessa tuomittiin kaadettaviksi pähkinäpensastot Huittulasta Ritvalan Helkavuorelle saakka."

Mutta ne olivat jälleen entiselleen kasvaneet.

Ja sopi Hanna-mamsellin tietää sekin, että näiden kylien nuoret miehet vartioivat yötä päivää kokkovuorta ja rinnemetsää – eikä puuttunut heiltäkään kirveet kourasta. Oli näet jo huhuja kuultu, että virkaherrojen taholta yritettäisiin tänä keväänä väkivaltaisia tekoja.

Hanna katsoi neitoa ihmetellen, melkeinpä ihaillen. Notkeana ja kimmoisena, sisukkaana kuin kevätkirpeyttään tuoksuva kataja oli Helka puhunut, uhkaa täynnä. Merenrantojen tytär alkoi ymmärtää, että kun sisämaan talontyttäret kerran syttyivät, ne saattoivat räiskyä tulenpalavia kipunoita. Niiden kanssa ei leikitty – heissä heräsi hetken tullen heidän omien isiensä ja veljiensä taipumaton tahto.

Helkan tuohtuneet kasvot olivat taas sulkeutuneet ja jäykistyneet tyhjään ilmeeseen. Hän oli istuutunut kivelleen ja käänsi hitaasti kasvonsa poispäin, selälle. Tytöt olivat toisistaan penikulmien päässä. Yksikään sana ei tuntunut jaksavan enää toisen luota toiselle.

Hanna oli jo kääntymäisillään kotomatkalle. Sanoi hiljaisen hyvästijättösanansa. Mutta hämmästyksekseen hän kuuli Helkan tokaisevan kuin olisi riipaissut muutaman yksinäisen sanan keskeltä tarinaa, joka oli liikahdellut hänen ajatuksissaan.

"Niin, ei se ennen tapahdu", hän tokaisi. "Mikä sitten...?" Hanna kysyi arastellen. "Eikä sellaista ole tapahtunut kuin kerran maailmassa." Helka ei vastannut suoraan kysymykseen. Mutta jatkoi taaskin katkonaista puhettaan: "Ja Kurjenojaan se neito hukuttautui."

Lauseet olivat kuin synkästä kansanlaulusta peräisin. Mutta Hanna ei rohjennut enää kysellä. Hän jäi odottamaan.

Niin, äiti oli kertonut, että oli olemassa vanhoilta ajoilta sellainenkin ennustus, että vasta sitten lakkaisivat helkavirret näiltä harjuilta, jos heittyisi ensimmäinen eessä-laulaja oman itsensä ja sukunsa vihamiehelle eikä tekoansa sovittaisi kuolemalla.

Kauan, kauan sitten oli elänyt nyt jo maahan maatuneessa talossa tytär – hänkin oli ollut Helka nimeltään – ja sen talon isäntäväki oli ollut kolmessa polvessa riitakannalla naapurikylän mahtitalon haltijain kanssa. Olivat käyneet keskenään verisiäkin tappeluita takamaitten oravimetsistä ja ylävesien kalakentistä. Eivät olleet sopineet kylätkään yhdessä helaa huutamaan. Kylätappeluihin olivat päättyneet niihin aikoihin helkayöt, sillä naapurikylän isännät olivat johtaneet tappelujoukot juhlaöinä helkatulille tekemään milloin pelkkiä kiusojaan, milloin verisiä tihutöitä.

Mutta samaan aikaan kun Helka oli kasvanut kolmanteen laulukevääseensä, oli vihollistalon isännänohjakset ottanut Tapani-niminen nuorukainen. Ja he olivat salaa, kenenkään kotolaisista tai kyläläisistä aavistamatta, lemmestyneet keskenään kaukaisilla rannoilla, kevätkalassa.

Koko edellisen talven he olivat hiihtäneet toisiansa tapaamaan Tapanin ansapoluille. Ja Helka oli tullut miehen omaksi jalankäymättömässä erämaassa, kaskenpolttajien muinaisessa saunassa. Tuli helkajuhlien aika.

Helkalla ei ollut enää oikeutta kantaa mataraseppelettä. Mutta mikään mahti maailmassa ei saanut häntä tunnustamaan onnettomuutta vanhemmilleen. Ja kun Tapani yritti lailliseen tapaan tulla kosiomiehenä taloon, otettiin ovenkamanasta kirves ja ajettiin puhemiehet pakosalle. Luultiin miehen tekevän pilkkojaan.

Niin teki Helka kuoleman synnin. Hän lauloi kevään eessä-laulajana kantaen mataraseppelettä – hän, neitsyytensä menettänyt.

Mutta samana yönä he olivat päättäneet uhmata koko maailmaa. Laulun loputtua he astuivat kaikkien nähden pähkinämetsään – vierustelemaan toistensa kanssa.

Mutta sen yön jälkeen isä ajoi tyttären pois kotoaan. Hän oli rikkonut pyhän helkalain ja saattanut koko pitäjän päälle taivaan kirot. Niinkauan kuin neito eläisi maan päällä, ei viljanjumala ottaisi vastaan heidän polttouhriansa, ei kuulisi heidän virsiänsä, ei antaisi pellavan pensiä eikä liinan yletä.

Ja niin kauhistava oli ollut kirotessaan isän hahmo, että Helka oli juossut, metsän liekkiöpirujen huutaessa ja tulisia kekäleitään hänen jälkeensä heitellessä, juossut tukka hajalla Kurjenojaan, hukkunut sinne. Ja Tapani oli saanut yksin kuopata rakastettunsa korven kätköön.

Mutta helkatulet pääsivät taas palamaan seuraavana keväänä. "Eikä ole sen jälkeen tapahtunut, että eessä-laulaja olisi langennut vihamiehensä syliin", Lumialan tytär päätti jäyhin sanoin katkonaisen tarinansa.

Avara järvenselkä tuntui tyhjentyneen pitkäksi hetkeksi kaikesta ilosta. Ukkospilvet olivat muuttuneet uhkaaviksi, tummanpuhuviksi. Mutta Helka näytti sittenkin yhä jotakin odottavan. Eikä Hanna Charlotta uskaltanut katkaista hiljaisuutta.

Ja niinpä tapahtui, että värikäs elämä täytti kuin loihtimalla selät, niemennenät ja saarien kupeet.

Suuria, monihankaisia kirkkoveneitä täynnä kansaa oli ilmestynyt etelästä, Saarioisista ja Akaasta päin, sekä lännestä, Konhonselän väyliltä, Vedentakaa ja muilta metsäkulmilta. Nämä Rantoon kylien veneet suuntasivat kulkunsa kohti Rapolan rantaa. Etelän veneet laskivat maihin Päivänvahaan, pappilan venevalkamaan. Parhaillaan kävi keskellä selkää ankara kilpasoutu erikyläisten veneitten kesken. Tyyni vedenpinta hyrskysi niiden kokilla. Airo rivien lappeet välkähtelivät, nousten, laskien ja taas nousten ankarassa tahdissa, miesten vaikeitten paidanhihojen työntyessä eteenpäin ja taas taaksepäin vetäytyessä airojen pyyryissä, kuten valkea vaahtokin veneitten kupeilla. Naisten tummat silkkiliinat välkähtelevät, palmikkopäitä kekottaa kokkaistuimilla tai vilahtelee niitä soutavien miesten vieriltä, nekin keinuen soutamisen iloisessa poljennossa.

Rantaa lähestyessä veneet ovat luontuneet rauhallisen näköiseksi jonoksi. Arvokkaat peränpitäjä-isännät kaarruttavat veneensä, korkea peräsimenvarsi tanakasti käsivarren alla, juhlavasti valkamaan, kukin oman kylänsä vanhastaan tutulle paikalle.

Rantanurmikolle ilmestyi tanakoitten tyttöjen ja leveähameisten vaimojen rypäitä, joissa päätä suittiin, letinpäitä solmittiin, liinoja silitettiin päätä myöten tai tyttäret kengännipukoita ja hameenrynkkyjä keikistellen kurkkasivat, pieneen pyöröpeiliin tirkistelivät, ja rinnoilla rossineulat ja ketjut – kenellä sellaisia oli – näpsin käsin järjesteltiin. Vihdoin virsikirja nenäliinan sisään uudestaan kietoiltiin ja toiseen käteen otettiin sini- tai punakuvioinen eväsvakka. Siinä olivat eväät ja tuomiset kirkonkyläiselle sukulais- tai tuttavaperheelle, jonka luona orpanoitiin tai muuten pidettiin kirkkomajaa.

Lumialan tytär näytti unohtaneen äskeisen suuttumuksensa. Hitaasti tummuvat pilvitornit seisoivat yhä paikoillaan. Mutta auringon häikäisevä palo oli leimahtanut hetkeksi näkyviin niiden lomitse. Ja Helkan silmät sädehtivät kuin sokaistuneina sen äkkinäisestä säihkystä. Tuo kaikki – veneryhmien rypäät ja jonot, niiden kantava vauhti ja aironlappeiden kimmellys – se oli ollut hänen lapsenpyhiensä onnellisin näky. Ja se oli – helkajuhlien tullen – Ritvalan tyttärien ylpein ilo. Silloin – helatorstaina ja helluntaina, ja jo niiden aattoina – veneet ovat täynnänsä toisenpukuista kansaa. Eivät ole mustissaan muut kuin vanhat vaimot. Silloin loistelevat tyttöjen punasilkkiset päänauhat, siniset ja keltaiset pinkoliivit ja tulen- ja kellanraitaiset hameet kuin ilovalkeoitten kielekkeet.

Silloin on heidän, ritvalaisten, uhripyhä, ja silloin auringonjumala vangitaan laululla, sen vene poltetaan, eikä se pääse omille taivaanrannoilleen koko kesänä.

Hanna Charlottan mieli teki hyvitellä tuota tyttöä, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin hän oli itsekin. Hän tahtoi, että he tulisivat keskenään ystävättäriksi. Siksi hän istahti hiljaa Helkan viereen koskettaen tämän käsivartta.

Mutta Helka ei näyttänyt sitä paljoakaan huomaavan. Hän nousi, yhä omissa ajatuksissaan. Katsahti epäluuloisesti, kuten ainakin vieraaseen olentoon. Ja ylpeän vieraalta kuulosti hänen äänensä. "Niin, 'jumalatonta menoa' saattanevat nykyisin harjoittaa meidän pähkinämetsissämme loismiesten tyttäret, joiden tehtävänä on puhdistaa kirkon seinäkomerot naakanliasta", hän puhui. "Mutta emme me, kantatalojen tyttäret – se sopii tietää niin pappien kuin tyttöjä jahtaavien vallesmannienkin."

Hanna Charlotta jäi syvästi pahastuneena seisomaan paikoilleen, Lumialan tyttären noustessa harjupolulle ja kulkiessa kylätietä Raitinristiä kohti.

4.

Kirkkomäelle kerääntynyt kansa, joka soluu hitaasti etupäässä

Siellä täällä naapuri kuiskaa toiselle: "Ettei vain täyty tänä pyhänä Jyrsteini vainaan ennustus, kovin ovat siitä meidän puolella hotisseet." Ja naapuri saattoi vastata leikkipuhetta tapaillen: "Jotta kirkko perässäni tulee, sano' pappilan renki."

He yrittivät hymähtää. Mutta silmistä ei sittenkään häipynyt kokonaan niihin uppoutunut taikauskoinen pelko. Eikä tämä ollut tällä erää vain vanhan tarinan kytemistä ristikansan sielussa. Nuutalais-repo oli kyllä eellisviikkoina ja etenkin eilissä päivänä ja koko tämän aamupäivän puhallellut vanhaan hiillokseen posket pullollaan. Eikä hän ollut yksin liehtomassa – hänen alaisensa kaupustelija-akat kuhkivat mökistä toiseen sama huhu mareissa suupielissä, Katajamäellä sillä oli herjattu pappia eilisillasta asti, sillä Repo osasi kyllä panna kostonsa pieninä käärmeinä kiertämään sen kalliovieret ja lepikot. Eikä hän säälinyt pientä tappiota – puolella hinnalla sai ukko kuin ukko, vieläpä tuonkorkuiset nulikat korttelin viinaa puskikon siimeessä, kuten hän oli jo Virjalassa kiukkupäissään luvannut.

Läpi yön oli siellä yltymistään yltynyt jumalaton meno. Myllykylän tyttöjä ja siivompiakin piianpapanoita oli ilmestynyt mäen vieruspoluille. Itse Eufemia houkutteli lempeällä haikeudella Kyttälän Taavettia, joka kylläkin oli tullut ilopaikalle vähän niinkuin kääntymyksen tehneenä miehenä – oli saatu sittenkin raadin edessä ankarat varoitukset. Eikä siitä leikistä olisi päästy niinkään vähällä, jollei olisi ollut Kaisa Matintytärtä, joka nukkui nyt siivollista unta Kelhinmäen mökissä. Niinpä puraisi Taavetti joka ryypyn poikki eikä puhunut halaistua sanaa edes laheahymyiselle Eufemialle, ennenkuin Sarkin pappi oli joutunut ilonpitäjien hampaisiin.

Vakavan ristikansan sonnustautuessa valkeassa aamuyössä kirkkomatkalle tai vielä nukkuessa kirkonkylän majapaikoissaan Nuutalais-repo pitää laakealta kiveltä beliaalin-puhetta omilleen: "Hei, pojat", hän maiskuttaa huuliaan. "Ryypätään, ennenkuin körttipappi hujahuttaa kirveellä pääkuoreen. Mitäs me pojat! Huomenna kun on rii-maanantai ja sitten liippaus-tiistai ja henttauskeskiviikko, he-he. Ja sitten kun tulee huakaustorstai, eikä perjantaita tule paljon mittään, niin ollaanpa taas lauantaissa ja sunnuntaikirkossa, mikäli täkäli tuo Sarkin papin hotelli enää silloin töppösillään seisoo, he-he-he, nee-nee, tuota, sano' ukko Klavveeni."

"Ei meillä pelätä", kerkisi joku vastaamaan, "Muulloin kuin kinkeripäivänä!"

"Ja minkäs se Jumalakaan mahtaa emäkirkolle!" – "Kuali missä kuali, taivaassa poijaan koti!" "Kyllä se pitäisi panna koko pappi säkki päähän ja helvettiin ... kirkkoja noitumasta", jatkuu suunsoitto. "Ehei-hei!" huudettiin sivummalta, "luuleks sää, että piru ensin oman kellurinsa tappaa!" – "Jollei piru, niin tämä mies sen tekee. Siitä mä myyn vaikka oman virsikirjani Nuutalaisen viinakorttelista", vastasi äskeinen uhkailija. Mutta Repo kehoitteli vain: "Puolella hinnalla, puolella hinnalla, rakkaat ristiveljet, ja ilmaiseksi, ilmaiseksi pieniksi maistiaisiksi Myllykylän likoille, he-he..."

Mutta Kyttälän Taavetti sen keskustelun päätti, puraisi hampaat yhteen ja karskahutti: "Olla mitä olla, mutta ristivetoon se mies vielä joutuu, jollei ennen niin ... tämän pitäjän hautausmaalla." Sanoi ja läksi majapaikkaansa Virjalaan.

Mutta villittynä jatkui meno Katajamäellä aamuun saakka, ajan surkeitten tapojen mukaisesti.

Kirkonmenon alkaessa, vakaitten isäntien, emäntien ja tyttärien vaeltaessa penkkeihinsä, oli Katajamäellä heilunut nuori väki, tytöt tirskuen ja pojat meluten, toisiaan tuuppien tai tyttöjä härnäten, jo täyttänyt sekä eteläisen että läntisen lehterin. Vanhemmat yötyrit hakivat penkkejään jalat haralla ja halein silmin. Tai nukkuivat heistä jo muutamat autuaasti kuorsaten kuka missäkin penkinloukossa.

Kuudennusmiehet pitivät vahtia yksi kummallakin lehterillä. Mutta unilukkari sai juosta kipata kuin hämähäkki verkollaan, jolta saalis on karkaamaisillaan, alakäytävien ja lehtereitten väliä, tökätä kepillään kylkeen torkahtaneita miehiä ja kiivetä taas lehterille kuudennusmiehelle avuksi, jolla oli hikinen urakka villiintyneen nuorison hillitsemisessä.

Koko kirkossa vallitsi tavallistakin levottomampi meno. Turhaan eivät vakaat talolliset kääntyneet nuhtelevasti ja itsekseen murahtaen katsomaan oman kylänsä penkeiltä taaksepäin, lehtereille. Jännittyneinä tuijottivat toiset – jo alkajaisvirttä veisattaessa – sakastin ovea, josta pappi oli astuva toimittamaan alttaripalvelusta. Kaukainen, aluksi samealta kuulostava ukkosen jyrähtely säestää virttä – kuin korvatakseen urkuja, joita ei vielä tähän aikaan kirkossa ollut. Pitkän virren kestäessä jyrähdykset tuntuvat hitaasti lähestyvän.

Mutta yhä jatkuu melunpito lehtereillä melkeinpä voittaen virrenveisuun ja ukkosen äänet, varsinkin kun läntiseltä ovelta kuuluu torailua, vieläpä kiroilua kuudennusmiesten yrittäessä estää pahimmin humalaisia kirkkoon pääsemästä.

Lumialan Helka istuu naisten puolella Ritvalan kylän etupenkissä yksin, sillä äidin oli pitänyt jäädä kotomieheksi, valvomaan kihlajaispöydän kattamista. Sulhanen, isä ja veli olivat asettuneet miesten puolelle.

Hän katselee alttaritaulua, jossa Vapahtaja nousee heleän valkeassa pilvessä taivaaseen. Se on hänen lapsuutensa ihanin muisto, unikuva, jonka lempeään kauneuteen hän oli varsinkin pyhäilloin nukkunut. Hänelle, taivaaseen nousevalle Vapahtajalle, hän on keskenkasvuisesta tytöstä asti laulanut helkavirtensä. Sillä eikö Hän, jonka pilvi oli vienyt helatorstaina opetuslasten nähden ylös taivaaseen, ollut heille helluntaina, helkajuhlien ylevimpänä päivänä, henkeänsä lähettänyt! Tuo kuva ja hänen Helkavuorensa ilovalkeat ovat aina sulaneet samaksi autuaaksi liikutukseksi hänen sydämessään. Siksi on hänen helkalaulunsa ollut hänelle aina lempeän Vapahtajan ylistysvirttä. Lopultakin tuo heleä Kristus-kuva ja suvun perintötarina auringonjumalasta, joka asusti selällisillä saarilla, kiersi veneellään taivaanrantaa kevätauringon yletessä ja jonka vene helkakokkona poltettiin – nuo molemmat näyt olivat olleet yhtä autuasta taivaan avautumista ruohon ja kukkien, viljan, maan matosten ja ihmisten elää ja kasvaa. Ja sitäkö he väittivät – heidän auringonjumalaansa, pakanalliseksi villitykseksi? Mietiskelijä hymähti sellaiselle. Se oli sekin hänelle raamattua ja pyhää helluntaita.

Milloin katketen, milloin taas soinnahtaen hiljaisiksi sanoiksi hänen huulilleen palaa nytkin Pyhän Hengen vuodatuksen sanoja kirjojen kirjasta. "Ja humaus tapahtui äkisti taivaasta, niinkuin suuri tuulispää olisi tullut...", hän hymisee itsekseen ottamatta osaa virrenveisuuseen.

Kaukaa lähestyvä ukkosen ääni sekaantuu merkillisen todellisena hänen näkyynsä. Hän kuvittelee täysin aistein juuri tänä hetkenä elävänsä muinaisen Hengen vuodatuksen pyhässä hetkessä.

"Ja heille näkyi viileskellyt kielet, niinkuin tuliset...", hän sopertaa, kuten ennen lapsena kinkerillä. Mutta uudesta ukkosen jyrähdyksestä tuntuu maa vavahtavan jostakin syvän syvältä.

Hän havahtuu ja ihmettelee äkkiä syntynyttä hiljaisuutta. Katsoo pappilanpenkkiin, jossa Hanna Charlotta istuu totisen näköisenä. Helkan tulee paha olla muistaessaan aamullista ynseyttään tuota neitoa kohtaan. Nyt hän tahtoisi olla hänelle ystävätär, puhua hänelle läheisesti, aivankuin he yhdessä valvoisivat iltayötä samalla vuoteella hänen omassa aitassaan – selittää, miksi hänen täytyi itkeä sisäänpäin, niin, ja miksi hänen oli odotettava merkillistä ihmettä juuri tänään.

Hän ennättää nähdä myös Voipaalan penkistä Emil-maisterin ja Juliana-rouvan, joka nyökkää hänelle moneen kertaan, niin että korvakorut heilahtelevat ketjuissaan.

Helka ei saa enää kiinni äskeisistä ajatuksistaan. Hän yrittää hetken niitä tavoittaa. Mutta ne tuntuvat nyt hukkuvan mitättöminä pisaroina jostakin toisaalta häntä vastaan tulevaan vahvaan virtaan, joka nielee ne olemattomiin. Hän kääntyy huomaamattaan alttaria kohti, jonne on ilmestynyt Henrik Sark mustasamettisessa messukasukassa, hopearistin sädehtiessä silmiä häikäisten. Seurakunta on vaiennut hiirenhiiskumattomaksi. Ukkonen tuntuu taas loitontuneen. On kuin se tahtoisi vain säestää urkuina ikuisuuden kaukorannalta Henrik-herran messua.

Lapsesta asti Helka ei ole koskaan kyennyt ajattelemaan maalliseksi olennoksi pappia, joka seisoo ja polvistuu alttarille, messuviitan välkehtiessä ja hitaasti poimuillessa hänen harteiltaan. Niin ei ole nytkään Henrik Sarkin tummanruskea; pää, joka nousee tummasta sametista ja hopeabrokaadin korukuvioista hänelle tavallisen miesolennon pää ja kasvot. Ne kuuluvat taivaan armoittamalle olennolle.

Helkan tulee autuaan hyvä olla. Hänen silmänsä hukkuvat silmäripsien silkin taakse. Hän näkee eikä näe. Hän kuulee metallikaikuisen äänen eikä kuule, Hänessä asuu yksinomaan uneksiva rauhallinen odotus. Täällä ja tänä päivänä on tapahtuva suuri, ratkaiseva ihme...

Papin lausuessa: "... niin laskeutukaamme polvillemme, tunnustakaamme kaikesta sydämestä syntimme", hän tuntee koko seurakunnan painuvan polvilleen ja itse laskeutuvansa maahan. Ja hänelle tulee onnellinen kuvitelma, että tällä tavalla hänen Mataleenan-virressään syntinen kaunotar polvistui Mestarin eteen, joka tiesi ja paljasti hänen salaisuutensa.

Noustuaan Helka kuulee seurakunnan veisaavan: "Herra armahda meitä." Mutta hän ei osaa vieläkään yhtyä lauluun. Mutta kun hän kuulee hetken kuluttua papin äänen ja sanat: "Herra olkoon teidän kanssanne!" tuntuu hänestä hetken kuin painajaisunessa. Hänen korvaansa oli soinnahtanut juhlallisen sävelen alta kuin koleassa yksinäisyydessä laulavan ihmisen ääntä? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä osannut ruveta tarkemmin ajattelemaan. Mutta kipeä säälintapainen vihlaisu rinnassa kirvoitti hänen äänensä. Ja hän lauloi seurakunnan mukana haltioituneena: "Olkoon Herra sinunkin kanssas"!

Papin avatessa raamatun päivän epistolan kohdalta Helka on yhä omissa maailmoissaan, silmät hartauden unessa.

Eikä hän edes ihmettele, ei avaa silmiänsä, kun ylhäältä alkaa kuulua outoa järähtelyä. Hän tietää sen ukkosen ääneksi, mutta se on yhä hänelle taivaallisten urkujen soittoa, Sitä hän vain ihmettelee, miksi pappi alkaa epistolan johtosanat: "Nämä pyhät sanat..." mutta keskeyttää ja alkaa uudestaan korkealla äänellä: "Nämä pyhät sanat kirjoittaa evankelista...!"

Silloin vasta Helka tuntee yläpuolellaan ja ympärillään tapahtuvan jotakin tavatonta. Suuri messinkinen kattokruunu hänen oikealla kädellään pääkäytävän yläpuolella särähtelee kuin lyötäisiin sisään lasiakkunoita. Se helisee. Siitä putoilee kynttilöitä ja kumeasti soinnahtavia metallipyörylöitä. Ja kruunun vaiheilta sataa kirkkoon kattorappausta raskaina rakeina. Ukkonen jyrähtelee yhä lähempänä. Se pamahtelee kuin korvan vierestä ammuttu jättiläiskanuuna. Akkunat tärähtelevät ja sälähtävät siellä täällä rikki. Yhtämittaisten risteilevien salamien murtoviivat sokaisevat silmiä. Äkkiä on kuin koko kirkon perustus olisi järkähtänyt sijoiltaan. Ja sen jälkeen kuuluu luhistuvien ja pirstautuvien penkkien rytinää. Vihdoin, rappauksen yhä lohkeillessa ja sataessa lohkareina alas, rymähtää ylhäältä raskas kattoparru rojahtaen pitkin pituuttaan pääkäytävälle, kuoriaitauksen ja Helkan penkinpään välille.

Koko kirkko tuntuu vavahtelevan jatkuvasti. Se rytisee kaikista liitoksistaan kuin vanha hatara puurakennus. Se uhkaa sortua rauniokasaksi.

On syntynyt väkivaltainen pakokauhu. Kirkkokansa syöksyy oville päin sekasortoisina rykelminä. Naisten kirkaisut, lasten parkuna, jalkoihin tallautuvien hätähuudot, loukkautuneitten ähkinä, voivotus ja valitus täyttää Herran temppelin.

Mitään lopullista sortumista ei kuitenkaan tapahdu. Kirkko vajenee vähitellen jossain määrin kansasta. Ja rohkeimmat ryhtyvät kantamaan loukkautuneita kirkkomäelle. Myös sakaristo on tyhjä. Kirkkoherra, lukkari ja kirkkoväärti ovat poistuneet ulkosalle. Vain kalpeakasvoinen unilukkari, huulet kauhusta hölpäten tuijottaa lehteriaidan särkeytyneestä aukosta alhaalla tapahtunutta hävitystä – herätyskeppi yhä lujasti luisevassa kourassa.

Helka on kattoparrun rymähtäessä pyörtynyt ja valahtanut maahan. Kattokruunusta sinkoutunut metallikierre on satuttanut häntä päähän.

Mutta pian hän kuulee kuin raskaan pilven läpi mahtavan äänen, joka alttarilta päin, hänen ylitseen, kaikuu käskevänä yli rahvaan, jota yhä tunkeilee ovilla, vaatien sitä järjestykseen ja kuriin.

Helka avaa silmänsä. Henrik Sark seisoo kuoriaitauksen pirstaleitten keskellä, hartioilla muurinsoraa ja kalkkia. Helka huomaa makaavansa permannolla. Hän saa noustuksi istumaan, nojalleen penkinpäätyä vasten. Mutta ei jaksa enempää eikä edes halua.

Hän vain katsoo ja katsoo alttaria kohti, kunnes Henrik luo katseensa suoraan hänen kasvoihinsa. Heidän silmänsä yhtyvät. Henrik heittää riuhtaisten messukaavun harteiltaan, panee sen syrjään ja astuu hänelle ominaisin roimin askelin neitoa kohti. Harppaa käytävällä makaavan parrun yli hänen puolelleen, äkkinäisesti ja voimakkaasti, kuten silloinkin, talvella, kun hän kulki tuohtuneena pihakennäältä Lumialan portaille ja repäisi pirtinoven auki.

Helka odottaa häntä vaisusti hymyillen. Nyt tuo mies ei ole suuttunut. Sen silmissä on jännittynyttä hätää, hän havaitsee. Ja hän hymyilee äskeistä onnellisempana. "Tässä oli se ihme, alttarin ihme...", soi hänen mielessään, aivankuin hän nyt jo olisi pelastunut kaikesta ahdistuksesta. Eikä hän lakkaa toistamasta näitä kuulumattomia sanoja Henrikin kantaessa häntä pitkin askelin sakaristoa kohti.

Helka tuntee Henrik Sarkin puristavan itseään lujin käsivarsin rintaansa vasten. Pastorin laskiessa hänet seinänviereiselle penkille hän ei rohkene avata silmiänsä. Mutta hän tekee virkein aistein huomioita. Jokin vamma hänellä saattoi olla päässä, koska hiusrajaa kirveli. Jäsenet tuntuivat perin voimattomilta...

Nyt hän kuulee pastorin kaatavan ikkunapöydän luona vettä karahvista, lähestyvän parilla pitkällä askelella ja kostuttavan hänen ohimoltaan nenäliinalla tai muulla pyyhkeellä.

Helka aistii hänen jokaisen liikkeensä. Nyt hän polvistuu penkin viereen – ehkäpä hän tarkastaa läheltä haavaa. Nyt hänen hengityksensä katkesi pitkään pidätettyyn huokaukseen.

Samassa hetkessä hän nousee äkkiä, väkivaltaisesti, kuin jostakin suuttuneena.

Helka avaa hitaasti silmäripsejään. Pastori kävelee kiivaasti sakariston permantoa edestakaisin häneen katsomatta. Pysähtyy akkunan luo. Kädet ovat painuneet molempia kylkiä vasten. Niiden rystyset hieroutuvat kylkiluita myöten, kuten ainakin ihmisen, joka ei tiedä mitä tehdä tai taistelee ankarassa tuskassa.

Helka ei näe hänen kasvojaan, mutta leuan jännittyneestä kaarteesta hän ymmärtää, että miehen huulet ovat puristuneet lujasti toisiansa vasten. Ukkosta ei kuulu. Sen jälkiä seurannut ankara myrskysade on yhtä äkkinäisesti lientynyt harvaksi pisaroimiseksi. Jostakin siintelee jo auringon paistettakin lähikoivujen märkinä pisaroiviin latvuksiin.

Neito tuntee itsensä virkeäksi. Mutta hän pelkää jollakin tavalla pastorin puolesta. Miksi? Sitä hän ei tiedä. Hän vain nousee istualleen ja koettaa sanoa tavallisella arkipäivä-äänellään: "No, nyt, herra pastori, ei tule niin mitään tämän päivän kihlajaisista."

Pastori käännähtää katsomaan. Hänen kasvonsa ovat valaistuneet. Niillä on epätietoista riemastumista. Mutta hän kysyy kuitenkin vain jäyhän lyhyesti: "Miksi ei?"

"Mitäpä niistä nyt – kihlajaisista, kun on morsiamella haava päässä", neito yrittää selittää sanansa leikintapaisella. Hän olisi tahtonut puhua aivan toisella tavalla ja enemmänkin, selittää, että tämä jumalanpalvelus ja kuolemanvaara oli ollut hänelle Taivaan lähettämä ihme. Nyt hän oli ymmärtänyt, että Paturin Yrjö oli hänelle vieras. Olisi ollut jollakin tavalla syntiä antaa itsensä hänelle. Hänelle oli puhunut jokin ääni, joka käski hänen odottamaan. Tiesihän hän sen, että hänen vanhempansa kyllä antaisivat hänelle ajatusaikaa...

Näin hänen olisi pitänyt puhua. Mutta hänen aikomillaan sanoilla oli kuin lentävillä linnuilla houkuttelevan vaarallinen ikkuna edessä. Sen takaa loisti valo. Mutta jos lensit sitä vastaan – putosit siipirikkona ikkunan alle maahan. Hän ei uskaltanut puhua.

Lumialan tyttären päähän ei pälkähtänytkään, että hän olisi ihastunut oman pitäjänsä pappiin. Sellainen unennäkökin panisi hänet punastumaan tai naurahtamaan kummastuneena. Herra-paratkoon – aviossa oleva mies, pappi ja vieras merenrantalainen herra!

Mutta käsky hänessä itsessään oli sittenkin häviämätön ja ehdoton. Hänen oli odotettava. Oli kuin olisi ollut tuon miehen ja ainakin hänen sukunsa välillä jotakin sanomattoman, tärkeätä yhä selvittämättä. Jokin hänessä toivoi lumialaisten ja papin kesken suurta sovinnon päivää. Hänen, Helkan, oli ikäänkuin onnellista ottaa vastaan heitä erottavalta mereltä kaukaa tulevia tuulenhumahduksia. Ehkäpä ne eivät olleet aina pelkkiä myrskynpuuskia. Siellä, merenrannoilla, oli olemassa laajoja, rauhallisesti rantaan saapuvia maininkejakin, hän oli kuullut ja nähnyt kuvista.

Monet ailahdukset leikkivät nyt hänen mielessään. Mutta ei hän osannut äskeiseensä lisätä muuta kuin taaskin muutamia muka naurusta helähtäviä arkipäiväisiä sanoja: "Eikäpä niillä taida olla kiirettä tuonnempanakaan!" hän huudahti huiskauttaen kädellään jonnekin perin kauaksi.

Ja tätäkin leikkiään hän säikähtää. Sillä pastori lähestyy käsivarret kohoten, kuin äkkinäisestä ilosta. Näyttää kuin hän kiittäisi jostakin – ketä, sitä ei Helka ymmärrä. Hän ei ennätä ajatella. Mutta pappi on astunut vain pari askelta. Ja pysähtyy jo loitolle. Kohonneet käsivarret laskeutuvat ja jäykistyvät papintakin varjoon. Helkan katse pysähtyy laveisiin papinlipereihin, jotka ovat joutuneet epäjärjestykseen. Eikä hän ennätä edes katsoa sen tarkemmin hänen kasvojaan, kun hän kuulee lyhyet, käskevät sanat: "Hyvä on. Odottakaa täällä isäänne. Minun on puhuttava seurakunnalle."

Henrik läksi. Helka seuraa sakariston ovelta hänen kulkuaan läpi kirkon kohti pääovea. Tämä jää hänen järjestään auki. Ja hetken kuluttua neito kuulee kajahtelevan särkyneistä ikkunoista ja ovista sumeana kaikuna sen lyhyen saarnan, jonka Henrik Sark pitää yhä vielä kirkkomäellä seisoskelevalle kansalle.

"Seurakuntalaiset, onnettomuus on kohdannut meitä tänään. Sen syyt ovat luonnolliset – rakennusmestarin aikoinaan tekemät erehdykset. Varoitan teitä siis etsimästä tälle tapaukselle selityksiä edesmenneitten polvien ennustuksista tai epäkristillisestä taikauskosta.

"Mutta muistakaa, että luonnollisen takana on aina yliluonnollinen – Sallimus! Tämäkin on teille varoitus syntisestä elämästänne, kuten sitä on tämän kevään vedenpaisumus ja koko pitäjää uhkaava katovuosi.

"Tietäkää, että synti on koko sisimmältä olemukseltaan elämän surmaamista. Se on hävittävä kato meidän omissa sydämissämme. Se on kypsyvän hedelmän ennen aikojaan murskaamista. Kuolema ei ole vain synnin palkka, se on kuolema sinänsä. Se on meidän elämänkortemme juurimato, joka puree, niin yön salassa kuin päivän valossa, kuolemankoukona meidän sydämiämme, vaikka yrittäisimme kieltää Jumalan rankaisevan käden, niin, vaikka kieltäisimme koko Jumalan olemassaolon ja tunnustaisimme vain luonnon lait, kuten nykyisin maailman oppineitten herrain muoti on.

"Mutta minä sanon teille uudestaan ja yhä uudestaan: Kaiken luonnollisen takana on yliluonnollinen – Jumalan armahtava, mutta myöskin rankaiseva voima. Niinpä sanon minä teille: kääntykää ajoissa, te viimeöiset Katajamäen renttuilijat, jotka tänäkin päivänä häväisitte viinanlöyhkällänne Herran temppelin, joka nyt oli sortua teidän ylitsenne. Te huusitte itse tämän temppelin lankeemusta, kuten kerran tuomiopäivänä on syntisen pakko huutaa vuorille: 'Langetkaa meidän päällemme ja peittäkää meidät!' Ja sitä te olette huutaneet jo kauan yöllisillä metelöimisillänne, humalaisilla huudoillanne ja suittenne kurjilla raakuuksilla. Kääntykää! sanon minä. Ja te, Myllykylän kujilta tulleet huorintekijät, ja te, helkavuorien tanssiskelijat, Pyhän Hengen vuodatuksen ja helluntaipäivän häpäisijät, varokaa ajoissa! Teidän hengellinen ja maallinen esivaltanne on teidät vielä tänä keväänä kurittava ankaralla kädellä, jollei elämänmenoissanne parannusta tapahdu. Hiljentykää rukoukseen kukin itsetykönänne. Taistelkaa omassa rinnassanne viettelyksen voimia vastaan, älkääkä hellittäkö, vaikka teidän sydäntänne jauhettaisiin raskaitten myllynkivien rouhivassa kierrossa. Vain siten ja sillä tavalla teidän sielunne kalliit jyvät muuttuvat kerran elämän leiväksi.

"Niinpä kehoitan teitä: menkää rauhassa ja siivollisesti koteihinne. Tehkää työtä ja pelastakaa maan hedelmästä mitä pelastettavissa on ... Herran avulla."

Helka, nojatessaan pää haikeasti sivulle päin taipuneena sakariston ovenpieleen, vavahti kuullessaan julmat sanat ritvalaisista – "Pyhän Hengen häpäisijöistä".

Hänen tuli kylmä. Ristivetoinen ilma hänen ympärillään huokui värisyttävää kylmyyttä, kuten ainakin ukkosen jälkeen. Helka tunsi jäsentensä puutuvan, ne turtuivat kuin pakkasesta. Ja yhtä pian niissä tuntui kuolettavaa väsymystä, kuten ainakin ihmisellä, joka ei jaksa enää toivoa tai taistella.

Ei, hänen sukunsa ja tuon papin välillä ei ollut vain hyytävää merta. Maailmat ja taaskin maailmat, joiden rajoja ei osannut ajatella, avautuivat niiden välillä. Heitä, ritvalaisia, tuo mies ei koskaan ymmärtäisi. Liittää meidät ja meidän uskomme Katajamäen ja Myllykylän paheelliseen mellastukseen! Oliko hänen, Helkan, alttarinäky ja auringonjumala – Myllykylän lokaisten kujien yötä, oliko se viinan salakauppurien ja huonomaineisten naisten...!

Lumialan tyttären hengitys oli salpautunut. Hän ei hävennyt vain tahrattua itseään vaan koko sukuaan, jota oli solvattu, väärin ja järjettömästi. Ja hän häpesi tuon papin puolesta, jonka sydämessä ei ollut edes oikeamielisyyttä.

Mutta eniten häntä tällä hetkellä väsytti. Hän ei jaksanut tuntea edes katkeruutta pohjaan saakka. Hän vaistosi vain sen, että hänen oli täältä poistuttava omiensa ja oman sukunsa luokse. Sakariston avoimesta ovesta hän siirtyi sen kivisille portaille. Astui nämä askel askelelta, kiersi ristirakennuksen nurkkauksen ja kulki asehuoneen edustalle, jossa seisoi Lumialan hevonen rattaineen.

Tämän tapauksen ja papin uhkaavan saarnan jälkeen pitäjäläisten suut tuntuivat mykistyneen – parjaus Henrik Sarkkia vastaan näytti tyrehtyneen. Kun kävi selville, ettei onnettomuudessa ollut menetetty ihmishenkiä – todettiin vain parikymmentä loukkautunutta – palasi jälleen pitäjänmiesten rohkeus. Kirkonkokouksessa suunniteltiin pikaiset korjaustyöt: hankittiin rakennusmestari, itselliset määrättiin vanhan tavan mukaan suorittamaan osuutensa päivätöinä, talolliset ja kartanoitten herrat vastasivat rakennustarpeista ja rahakustannuksista.

Saamattomuuteen ja kehnoihin elämäntapoihin tottunut kansa näytti lopultakin taipuvan kuriin ja järjestykseen.

Siellä täällä ihmeteltiin vain sitä, ettei Lumialan kihlajaisista ollut tullut mitään. Mutta senkin selitti – myönnettiin – tyttären päävamma, joka oli pakottanut hänet pariksi päiväksi vuoteen omaksi.

5.

Nimismies Hareberg on tänä aamuna noussut vuoteesta väärältä kyljellä, siitäkin huolimatta, että nyt, helluntai-ajan lähestyessä, aurinko on yltynyt paistamaan täydeltä terältä. Ja paistaa yhä päivästä päivään, hellittämättä. Niin väärille kuin vanhurskaillekin – yksinpä "faleksmanni Halaperille", kuten tuo kirottu kansa häntä yhä nimitteli.

Hän oli yrittänyt vetää aamulla niskaansa vallesmannin-vormunsa. Mutta se oli ahdistanut pahasti hartioista ja kuristanut kurkusta kuin vangin kaularauta. No, hän oli heittänyt yltään virkavallan taakan – pukeutunut siviiliksi ja ieekutin hienoksi...

Solevasti laskeutui hänen täyteläistä – eikä missään tapauksessa Ihan mahakasta – vartaloaan myöten pitkä vaalean ruskea lievetakki Ja vieläkin vaaleammat harmaansiintoiset raidalliset housut ylevöittivät hänen yhä vielä notkeanpuoleiset säärensä. Ne loistivat päivänpaisteessa kuin juhlapiipun varret, päättyen kiiltonahkapatiineihin, joista olisi tyttö kuin tyttö voinut peilata omaa kuvaistansa. Bonjourin rintapielessä kekotti hehkeän punainen neilikka. Mutta tämä oli pelkkä luonnonilmiö verrattuna hänen kukilIisiin silkkiliiveihinsä, jotka kirjailtuine väritäplineen loistivat helakammin kuin kukkaketo päivänpaisteessa.

Valkean paidanrinnan pystykauluksen kiiltävältä nokalta oli lentämäisillään tuulen siivillä jonkin kuuman, värikylläisen etelämaan perhonen – poikkipäinen rusetti, himerryttäen lempeän punervalla loistollaan kauluksen etuaukkoa vasten pehmeästi laskeutuvan, mutta yhä vielä lievästi pyörtyvän leuanalustan. Hyvin vaaleanruskea silinteri, pinnaltaan hienosti himmeä, peitti vihdoin juhlavana katoksena tämän maallisen majan, joka niin monilla ja kaikkinaisilla iloilla oli ollut armoitettu koko elämänsä ajan.

Kuitenkin tuntuu tänä aamuna vallesmannista, kuin hän raahaisi kaularaudan lisäksi jopa nilkoissaan rautapultteja. Hänen korea pukunsa kiusaa häntä kuin karhea, synkänraitava vangin sarkapuku.

Hän on joutunut ensi kerran huolettomassa elämässään ansaan, josta ei näy pääsyä paremmin kuin mikko-repolaisella kintturaudoista. Eikä tämä kiipeli ole mikään ylioppilasaikojen vippijuttu, josta saattoi päästää kuka tahansa Catanin buffetsikka tai Kruunuhaan lellittelevä musteri.

Nyt hän purjehti tähänastisen elämänsä vaarallisimmassa Odysseiassa – Scyllan ja Kharybdiin väliä. Ei ole totisesti sattuma, että tarun Scyllalla on lukemattomia päitä, jotka haukkuvat sen tuhannen koiranpenikan äänellä, ja että sillä on naisen yläruumis. Sillä niin oli asianlaita, että tuhatsuinen rahvaanhirviö oli nousemassa häntä, tähänastista suosikkiaan, vastaan, ja toisekseen: naisen hahmossa – minkäs muun! – häntä nyt kohtalo vainoaa.

Tuo kirottu hämäläiskansa – visapää, jääräpää, pässinpää! Oikea visakanto – et sitä halkaissut kiilalla tai kirveellä, kuten luulotteli pappi, Henrik Sark.

Tämän hämäläiskansan sielu oli sanalla sanoen tervahauta. Se peitti maalla ja mullalla sen jokaisen aukon – yksikään sen tulenlieskoista ei päässyt näkyviin. Ja kuitenkin se oli sisältäpäin, näkymättömissä, kuuma kuin helvetin pätsi. Se odotti. Se vasta osasi, herra-paratkoon, odottaa, ennenkuin purki sisunsa ilmoille. Ja tuliko siitä sitten purkautuessaan pikeä vai tervaa, makeata viinaa vai sen helvetin pulituuria, ei tietänyt edeltäpäin vallesmannikaan.

Hermostunut kädenliike vei Verner Harebergin etusormen liivin rintataskuun. Siellä oli sievä silkkivuorinen kotelo, joka painoi somasti hänen sydämensä kohtaa. Siinä, niin pieni kuin se olikin, oli hänen elämänsä suurin ilo ja onni, mutta myöskin suurin vaara – koko hänen virkansa oli pelissä tuon pikkuruisen rasian vuoksi. Se sisälsi näet muutama päivä sitten Hämeenlinnan kultasepältä ostetun harvinaisen korun, kultakehyksisen medaljongin, joka oli yli puolen vuosisataa vanha, kuuluisan hämeenlinnalaisen korusepän-kisällin mestarinäyte. Ja se oli tarkoitettu lahjaksi pastorilan Hanna Charlottalle.

Nimismies Hareberg oli rakastunut nuoruuden koskemattomaan kauneuteen. Ei, ei se ollut mitään niistä tavallisista – lemmenpeliä ylioppilasaikojen perhetyttöjen tai ruskeahipiäisten torpantyttärien kanssa. Heitä – noita rakkaita raukkoja – hän oli vain hullaannuttanut vähän niinkuin tottumuksesta. Mutta tässä tapauksessa hän itse oli hullumpi viidesluokkalaista koulupoikaa. Hän oli valmis luopumaan kaikista muista iloista. Niin, hänen äskeiset juhlansa Hämeenlinnassa, Gaddinin Seurahuoneella, Nordinilla ja matami Flinkmanskan autuaallisten krouvipöytien ääressä – ne olivat olleet totta vieköön iloisen glunttilaulajan viimeistä hyvästijättöä kapakalle ja sen skoonelaisille jentoille.

Oli aivankuin olisi puhjennut hänen silinterinsä kiireelle siveellisen sankaruuden sulkatöyhtö, kun hän nytkin – tänä ristiriitojensa hetkenä – muisti jäähyväislauluansa Seurahuoneella – Wennerbergin "Harpunsoittoa Scyllassa".

"... kotletin katku ja Liinzmannin sauhu", oli laulanut hänen Glunttinsa. Ja hän itse oli veisannut Maisterina pilkatakseen koko tuota kapakkaelämää, jonka hän aikoi heittää syrjään kuin rypistyneen ruokaliinan ryntäiltään:

"Ausserordentlich, wunderschön, ja!"

Oli onnellista nostaa raskaanpunainen reininviiniä kimalteleva "röömeri" hyvästijätöksi tuolle kaikelle, verrata sielussaan ja – au nom de Dieu! – autuaasti kyynelehtivässä katumuksessa Hanna Charlottaa uuteen kukoistavaan kevääseen ja raiuttaa baritooninsa yhteen Gluntin tenorin kanssa:

    "Es kehret der Frühling
    mit lachendem Blick...
    Als freundlicher Engel
    umschsvebt er die Flur..."

Sepä se. Mutta tuon enkelin vuoksi hänen heikkoa lihaansa paistettiin nyt marttyyriuden halstarilla. Ja tulta pohtivat sen alle sekä tuo kaistapäinen pappi että nämä visapäiset hämäläisjunnut.

Hanna Charlottan vuoksi, sokaistakseen papin moraalin sappea kiehuvan kykloopinsilmän, hän oli näytellyt maailmanparantajaa: manauttanut Nuutalais-revot ja muut viinankauppurit käräjiin ja luvannut kieltää tämänkeväiset helkakokot – huhtoa sanalla sanoen kuin kaskimies kruununhanskat kourassa.

Mutta missäs nyt oltiin? Hänen ennestäänkin heikkoa rahamassiansa uhkasi kato. Hän oli itse koko herra kohtapuoliin – nurinkäännetty kukkaro. Millä hän lopultakin uskalsi nousta helkajuhlien päämestaria, Kylänpään nuortaisäntää vastaan, kun sen sukulaismies, Hangan isäntä, oli pannut nimensä hänen takuupaperiinsa? Ja millä pelillä hän aikoi keinotella itsensä irti Voipaalan rouvan vihoista, kun oli saanut senkin "saaplarin keisarinnan" nimen samaan paperiin – melkeinpä niinkuin uskollisen kavaljeeriuden pantiksi?

Juuri eilisenä päivänä hän oli iskenyt päähänsä virkalakin kuin marttyyrikruunun ja lähtenyt Lumialaan julistaakseen Reko-isännälle asetuksen helkajuhlien kiellosta. Omalla portillaan hän oli laulanut itselleen rohkaisuvärssyn:

    "Hinaus in das duftende Blumengefild!"

Ja vielä Lumialan kujaveräjällä hän oli hyräilIyt urheasti:

    "Rectissime! Strictissime!
    Juo, frater amantissime!"

Mutta hän oli palannut oikealla hämäläiskurikalla nuijattuna. Lumialan isännän niska oli punertunut tiilenkarvaiseksi, hitaasti mutta varmasti. Sitten – äkkiä oli sen nyrkki auennut, ukko oli ottanut paperin hänen kädestään ja kiertänyt sanat kuin myllynkiven alta: "Tulevana helluntaina sytyttää Kylänpään Severi Helka-vuoren kokon tällä herrasrenttujen protokollalla. Ja jos tarvitaan sytykettä lisää, polttaa Hanka sinun takuukirjasi. Raha se on näet, joka herrasketaleita vastaan komtieraa. Ymmärtääkös herrassöötinki?"

Niin oli hänen, Verner Harebergin, hahmossa lähtenyt talosta törkeästi häväisty virkavalta, isäntä-pojan vielä pihamaalla pelehtiessä hänen kustannuksellaan kuin kissa hiirellä. Donnerwetter! Oli tullut tallinovelta tammaa taluttaen, vetänyt hampaanlatvuksensa näkyviin suupielestä toiseen. Se oli ollut muka hyväntahtoista naurua. Mutta sekin oli karskahuttanut hampaistaan kuin rautanaulaa purren: "No, ei taitanut käyrä sen hullummin, sano' Kykän Aape, kun hirttotuomion sai..."

Ja tätäkin päivänräkätystä, sapperment! Olisi edes sadetta riittänyt, kansa olisi pysynyt nöyrempänä. Mutta mitäs! Aiemmin oli tuo Sääksmäenselkä rapissut raskaista pisaroista kuin olisi tanssinut sen pinnalla miljoonia pirunsilmiä. Siltä se oli ainakin näyttänyt hänen silmissään eräinä heräämisensä hetkinä, kupariseppien kilkatellessa omia ilojaan hänen jalon otsansa kammitsoissa. Ja nyt – viikkokaupalla pelkkää poutaa, pellot alkavat kuivua, isännät kulkevat kynnöksillään haapavakka olalla. Sopii sitä sitten helluntaina "kylvö siunata" vaikka kaskenkokoisilla ilovalkeoilla.

Yksinpä kylmäveriset kalat olivat tulleet tänä keväänä hulluiksi rohkaistakseen helan huutajia. Jo särenkudussa kaahasivat mökinakat kalaa jokisuista vanha säkki, kopparesu tai pelkkä hanie haavina. Merrat täyttyivät revetäkseen kutuahvenesta. Hauet työntyivät syvälle rantanotkojen lampareisiin ja ojanmutkiin kuin rysän perään, josta pojankurikat niitä kiskoivat nuoransilmukalla kuin siimaa. Kun tästä vielä pääsivät talonisännät lahnankutuun, ei uhannut enää kato taivaasta, maasta eikä merestä. Mutta tajusikos sitä pappi, että parannussaarna koskee hämäläisen sielua yhtä vähän kuin pisara saukon niskavilloja, jollei se pelkää nälkää tai ruttotautia!

Vallesmanni oli tullut Raitinristin lähettyville. Vasaran iskut kajahtelivat hänen korvaansa Helkavuorelta päin. No, niin, siellä – keskellä kylviäiskiireitä päättelivät nuoret miehet "pyhän helkamajan" rakennustöitä. Tänä keväänä ei tämän kansan päätä käännä enää koko maan ruotuarmeijakaan, saatikka kellastuneet asetukset tai hän, vallesmanni parka, joka ei uskalla hyppysellä nykäistä pitäjänpomojen niskahaivenista.

Kyllä hän, Verner-herra, tietää olevansa kaistapää. Heittääpä nyt tällä tavalla syrjään Voipaalan iso-leski, jonka myötäjäisillä olisi saattanut lillitellä tämän elämän pitopöydässä, kunnes laupias Taivas olisi hiljaa ja sopivasti uuvutellut suosikkinsa pöydän alle – ja sitä tietä ikuisuuden juhlapöytien ääreen!

Mutta onkopa hän, huikentelevainen Alkibiades, konsa ennenkään viisauden kuolaimia pureskellut? Ei ole. Eikä aiokaan! Sillä nyt tehdään, kuten teki Alkibiades – löi isäukkoa korvalle ja otti tyttären siitä huolimatta aviosiipakseen. Niin oli hänen nyt annettava korvapuusti pappiveljelle tuhlatuille lupauksille ja sittenkin houkuteltava tuo nuori neito, jonka silmien tummissa syvänteissä palaa sanaton, hänen katseitaan kaihtava, mutta niin tulisen polttava nuoruus ... Hiivatti vieköön! "Wir bitten um Rosen und Kirschen, ja, ja! Hurrah!" Jos Navarran Henrikille oli Pariisi messun arvoinen, kannatti tällaisesta rakkaudesta typistää tanssiaisaakin liepeet – körttiläishännäksi.

Verner-herran elämänfilosofia on valaissut taas hänen heikon sydämensä iloisen rohkeaksi.

Medaljonki tuntuu liikahtavan rasiassaan kuin toukka kotilossa, lentääkseen perhosena houkuttelevaan tulenliekkiin. Vaihteen vuoksi hyrähtää hänen huulilleen Bellmania – pari säettä ensilemmestä:

    "Foten uti dansen svingar,
    Hjertat hemligt röres..."

Mutta nuopallaan kyyhöttävä varis näyttää olevan hänen ainoa kuulijansa. Raitinristin tienvierisen aitan korkealla porraspuulla istuu kyhärässä kädet reisien väliin lopahtaneina ja kasvot, yksinpä loivankin erä nenäkin lavean lakinlipan varjossa Taavetti Kyttälä. Kuka tahansa olisi voinut vannoa, että Taavetti istui parhaillaan suu mareissa löylyä kuullellen oman saunansa lauteilla. Niin oli herkullisen sopuisa hänen istuma-asentonsa.

Mutta mitäs tapahtui? Äkkiä kiepahtaa ruttuun lyöttynyt matala saapasvarsi tukemapuultaan ja vihaisesti, kuin vanhan ärtyneen simpanssin käpälä.

Ja Taavetilla on kruununmiehelle ankara asia. Hän ryhtyy jolkuttelemaan herran rinnalla, askelen verran tämän edellä päästäkseen kääntämään kiukusta punertuneet silmänsä kohti puhuteltavan kasvoja. Vallesmanni yrittää pudistaa ukonsittiäisen liepeistään. Mutta tästä Taavetti kimmastuu sitäkin kiukkuisemmaksi.

Asia oli sillä tavalla, äsähteli ukko, että nyt tarvittiin korkeaa lakia ja oikeutta. Häntä, Kyttälän isäntää, oli katalasti petetty. Se halvatun käärme, se Metsäkulman Kaisa Matintytär oli häneltä, taatulta manttaalimieheltä, houkutellut oikealla emävalheella kihlarenkaat, rossit ja silkkiripsuiset liinat, ja – tyhjää, silkkaa tyhjää olivat ripsuneet sen peliaalin naisen sukat ja sukkarihmat. Oli muka kaksi lehmää – eikä ollut navetassa sarvenkiekuraakaan, tuota, ei, tuota nutipäätä eikä ... Ja mitämaks! Muka siementä Kyttälän pellon verosta? Senkin oli tuo suippoleuka, jonka suupielissä ilvehtivät vilpilliset naurunlovet, laskenut pelkkää loikuria. Ryskyn Euhvemiia oli antanut osviitat ja hän itse oli käynyt perkkäämässä asiat: vale, varkaus ja viettelys, jotka kulkivat maan päällä naisen hahmossa, olivat paljastuneet. Mutta ei leikitelty lailla eikä Kyttälän Taavetin kanssa. Ja nyt oli lain puntarilla iskettävä pääkuoreen tuota Eetenin käärmettä. Vaimo oli manuutettava käräjiin, pantava julki julmettuihin sakkoihin, mitämaks rautoihin ja linnaan vaikka tukasta kiskomalla. Ja lisäksi oli vallesmannin hänen tahtonsa jälkeen tehtävä ankara rosessikirja tuomiokapitulille apupappia vastaan. Siltä mieheltä oli otettava virka. Häntä, nuhteetonta seurakuntalaista, oli kovisteltu kirkkoraadin edessä kuin mahomettilaista, ja pappi hyväkäs oli uhannut häntä, joka sinä hetkenä oli laillisesti astunut kihlattuun säätyyn, uhannut, pirskale vieköön, pyhän Ehtoollisen kieltämisellä. Virka pois, sanon minä tai se pappi heitetään kirkon kivimuurin yli kuin rukkasen risa kiukaan nurkkaan.

Taavetti oli puhunut enemmän kuin koko tähänastisessa elämässään, tosin moneen toviin nuhistaen nenäänsä, välillä pitkään vaieten, mutta taas karahuttaen kurkkunsa selväksi, äyskiäkseen kaiken kiukkunsa julki karmeissa kiukunpuuskissa.

Päästäkseen ukosta irti vallesmanni lupaili vanhaan tapaansa sekä manuut että valituskirjat. Mutta ei häntä enää laulu maittanut jatkaessaan matkaa pastorilan alaveräjälle – vaakkuva varis ei tosiaankaan ollut mieltä ylentävä ennusmerkki.

Kuluneen viikon aurinkoiset päivät olivat virkistäneet Ellen-rouvaa, niin että hän jo puolittain pukeutuneena on ottanut vastaan Ertvin Orrellin ja Voipaalan maaherrattaren, jonka keralla hän nyt maistelee korituolissa istuen portviiniä. Se vasta oli oikea kavaljeeri – tuo nimismies Hareberg. Talon emäntä ei lakkaa häntä ylistämästä. Tämä portviini ja maanmainio hallonpunssi, jota Ertvin-herra oli saanut pikarillisen, olivat juuri hänen tuliaislahjansa Hämeenlinnanmatkalta. "Ja katso, rakas Juliana!" hän huudahtaa rientäen ottamaan ikkunapieleen nojailevan Hanna Charlottan hyväilevien käsiensä väliin. "Tällaisen hienon kamman hän toi Hannalle kampamaakarilta! Ja odotapa", hän jatkoi poistuen miehensä työhuoneeseen, jonka isäntä oli tällä kertaa poissa: kirkon korjaustöitä johtavain kuudennusmiesten kokouksessa. Ellen ojentaa pöydän yli kätensä, aikoen ottaa kirjoitustelineen viereltä raskaasta hopeasta taotut kynttilänjalat. Tuomarein kirjan kohdalta on Henrikin vanha kuvaraamattu avattuna pöydällä. Kuvassa sankari Gideon hävittää keihäällä iskien Baalin alttaria. Hänen miehensä hakkaavat kirvein maahan sen vierellä kasvavaa metsää. Taivaalta paistava kuutamo valaisee sotilaitten jäntevät hartiat ja iskuun tiivistyneet selkälihakset peloitta van voimakkaiksi.

Ellen tuntee vavahtavansa kuin olisi kylmä yöllinen tuulenhenki työntynyt raskaasta korvesta läpi huoneen. Gideonin paatta vasten painava jalka ja ponnistukseen työntynyt polvi muistuttaa Henrikin jänteviä jalkoja, silloin kun tämä kiivaasti astui ylöspäin rinnepolkua. Miksi hän oli avannut itselleen juuri tämän paikan raamatusta? Ja mitä sanoja hän oli merkinnyt punaisella kynällä? "...Ja sinä lyöt Midianitat kuin yhden miehen." Ja tuonnempana oli tehty sitäkin paksumpi viiva – aivankuin raivostuneena vetäisty: "... Ja kukista Baalin alttari, joka on sinun isälläs, ja hävitä metsistö, joka siinä tykönä on."

Mitä hän aikoikaan! Miksi hän ei voinut elää rauhassa pitäjäläistensä kanssa? Surumielinen huokaus värisytti Ellen-rouvan rintaa. Mutta hän hymähti kuin hymähtikin pois koko pelkonsa. Hänhän oli tervehtymäisillään! Ja sitten – Henrik oli saatava pois tästä pitäjästä. Hänen kotopuolessaan he unohtaisivat nämä taipumattomat ihmiset. Ei, hän ei tahtonut nyt ajatella surullisia asioita.

Ja taas hän palaa nauru huulilla kamariin kynttilänjalkoja näytellen. "Katso, katso, miten tyylikkäät – myöhäisempirea!" hän huudahtaa. Nekin olivat vallesmannin lahja Henrikille. Tuo herra oli todellakin oikea maailmanmies, niin chantiili, niin huomaavainen ja, ja, ja ... "Oo, ajatella! Tiedätkö, minä pelkään, että tähän taloon on tulossa – kihlajaiset! Muuten ei voi ymmärtää..."

Hanna Charlotta oli jäykistynyt liikahtamattomaksi. Suuttumus uhosi hänestä. Purkautui äkkiä kiukun ja häpeän samentamiksi sanoiksi: "Että sinä kehtaat, Ellen!"

Hän juoksi läpi eteisen pakariin, niin että permantopalkit kolahtelivat. Ertvin-herra istui hetken hermostuneena nykien hienon kesäpukunsa rusettia. Kuuma aalto nousi nousemistaan päähän. Hän tunsi auttamattomasti punastuvansa, ja se peevelin väri lähti naamasta yhtä vähän kuin keitetystä kravusta. Hän yritti sitä peittää tarttumalla pikariinsa. Mutta tämä kellahti pitkin pituuttaan reikäompeleiselle pöytäliinalle sokeroituine punsseineen.

Jollei Juliana-rouva olisi nuorukaista pelastanut, olisi hän seuraavassa hetkessä kiraissut kuin "seehundi" pelipöydässä. Majuurskan kesähatun korea sulkatöyhtö heilahti äkkiä. "No, menetkös siitä, Ertvin!" hän torui muka suutuksissaan. "Hae Hanna Charlotta pyyhkimään, no, senkin suttapekka!"

Ja Ertvin pakeni kuin olisi juossut suoraa päätä tallinylisille hirttäytymään. Elleniä iso-leski taputti polveen ja nuuskasi, nuuskasi pariin kertaan. Aivasti, nauroi välillä ja aivasti taas, kunnes sai suustaan katkonaisia sanoja: "Ee-ee, ehei, Ellen rakas, rakas! Ennen Hanna Charlotta karkaa tuon Ertvin hutiluksen kanssa, ennenkuin, ha-ha-ha..."

Mutta siinä se oli – paha missä puhuttiin. Verner-herra oli tullut isännän työhuoneen kautta ja kumarsi komeassa kaaressa koputettuaan kamarinoveen. Nyt tuli vasta Juliana-rouvalle hauskaa.

"No, mutta rakkaani", hän nauroi, "sinähän olet korea kuin kosiomies. Vai sinä, sinä", hän heristi sormiensa granaattikiviä, "senkin iskariootti! Ha-ha-ha ... Haeskelet täällä vielä ensirakkauksia minun selkäni takana, sinä, 'viimeinen gluntti-laulaja'. Kuule nyt, mies parka, ota tästä, ota nuuskaa ja aivasta julki rikoksesi, sinä salasyntinen herkkusuu."

Verner-herra tunsi joutuneensa vähän niinkuin aviollisen sängyn alle, suoraa päätä niskasta työnnäistynä. Perin pohjin hämääntyneenä hän otti kuin ottikin isonlesken kultarasiasta hyppysellisen nuuskaa, naurahdellen kuin hölmöpoika vihillä.

Ellen-rouva katselee ihmeissään. Mutta majuurska ei hellitä: "Kuule sinä, Verner parka, kyllä sinulle sopii rakastelu. Mutta pokkaa sinä käsi sydämellä vain sellaisille naisille, jotka havittelevat viimeistä rakkautta. Ajattele, rakas donjuan, heissä sinulla on uskollisuus, joka ei koskaan petä – kukas nyt viimeisen jälkeen enää saisi uutta rakastajaa! Ja miten kiitollisia he ovatkaan! Sinun pehmeän kämmenesi pienen pienestä taputuksestakin, ha-ha-ha..."

Hanna Charlotta tuli sisään pyyheliina kädessä. Pysähtyi vavahtaen ovelle nähdessään vallesmannin. Vaistomaisesti hän tarttui lukon kädensijaan-päästäkseen pois kamarista. Mutta valloittamaan tottunut Verner-herra näki neidon säikähtymisessä vain salattua, kokematonta rakastumista, jonka suloisin ele oli pakenemista ja piiloutumista. Ja häneen meni ylimielisyyden piru – hän halusi täyttää tuon isonlesken nuuskarasian sellaisella koston pippurilla, että tipahtaisi Voipaalan budoaarissa yksi ja toinen kyynelpisara vielä tänä iltana.

Eikä puuttunut laveutta eikä pehmeyttä vallesmannin kavaljeerineleistä, kun hänen etusormensa ja peukalonsa välissä kohosi liivin rintataskusta lahjakoru. "Mamselli Hanna Charlotta sallinee – pieni tuliaislahja...", hän kumartaa hitaan juhlavasti.

Neito katsoi apua anovasti kälyään, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Mutta hän katsoi vihdoin myöskin Verner-herraa suoraan silmiin. Eikä siinä katseessa ollut enää mitään säikähtelemistä. Siinä oli vain vihreän nuoruuden julmaa kovuutta, harmistumista ja vihdoin suuttumusta, joka kalvisti hänen kasvonsa, niin että hän vastasi lopulta värähtämättömän kylmin äänin: "En halua ottaa vastaan, herra Hareberg, liian kalliita lahjojanne." Neito poistui. Ovi painui kiinni kuin olisi ollut kiveä tai rautaa. Ja vallesmanni tajusi kärsineensä perinpohjaisen tappion.

"No, mutta voi-voi, Verner parka", puhui Juliana-rouva huvittuneesti. "Nyt sinua ei enää pelasta muu kuin Åkerblomskan krouvi ja Ulla Winblad! Hänhän on ikuisesti nuori. Etkö muista?"

    "Ulla Winblad, kära syster,
    du är eldig, qvick och yster
    var dag så står du brud..."

majuurska hyräili Verner-herran rakkainta Bellmania, hymähteli melankoolisesti, nousi lähteäkseen ja taputti sivumennen miestä poskelle kuin pahankurista poikaa. Eikä herrassöötinki osannut muuta kuin seurata tätä elämänilon keisarinnaa.

Päivä oli kääntynyt laskulleen. Mietteliäs ilta oli kenenkään huomaamatta koskettanut maata. Mutta rantaniityt eivät vielä tummentuneet. Niiden ruoho oli jo kuivahtanut edellisistä poutapäivistä. Ja nyt se kiilteli tervettä kasvua. Tulvavesi ei tosin ollut vielä päästänyt rantoja rauhaan, sillä ylävesistä painui yhä hidas paisuva aalto tänne alavesiin. Mutta Kirkkoselkä kimmelsi iloisemmin kuin äskeisinä sadeviikkoina. Huuru ja usva olivat nousseet omiin tyhjiin korkeuksiinsa. Ja nyt katsoi melkein sateeton aurinko seisovin silmin niittyjä ja harjunrinnettä, jolla kivenpahdatkin makailivat kylläisen näköisinä, päästyään loppumattomasta märkyydestä. Oli tuollainen illan rajalla viipyvä hetki, jolloin ihminen tahtoisi kuulla hiljaista hyräilyä läheltään, rakkaimpansa huulilta, mutta ei itse laulaa eikä puhua.

Juliana-rouvan pehmeäluomisista silmistä kimmelsi samannäköinen ilo kuin niittyjen ruohonpäistäkin. Hänelle tuli halu syleillä näitä rakkaita kontuja, joilla hän oli tepastellut lapsesta asti. Kyllä hän tiesi, että hänessä jo asui vanheneva nainen. Mutta ei häntä niin vain kyetty panemaan vanhuuden lavitsoille. Hän oli herratar, joka osasi hallita – tuota koreata herkkusuuta yhtä hyvin kuin koko aluskuntaansa.

Kirkko painoi mahtavan varjonsa itää kohti. Hänelle eivät varjot kuuluneet. Ei hän sallinut tällä erää edes kevyen hattunsa laajojen lierien peittää kasvojansa. Hän otti sen punanvälkkeisiltä hiuksiltaan, jotka liekehtivät auringossa, niin että Verner-herrakin katsahti niihin, yhä vielä arastellen, mutta ihastuneena.

Siinä sitä oli oikea Ulla Winblad – "prestinna i Bacchi tempel", kuten suuri Carl Michael olisi sanonut. Vähältä piti, ettei hän jo uskaltautunut tämäntapaiseen kohteliaisuuteen. Mutta ei, ei se käynyt päinsä. Hänen nöyryytyksensä kalkissa oli vielä sakat pohjalla. Aikoessaan kääntyä tienhaarasta Voipaalan portille he havaitsevat pastori Sarkin, Lumialan ja Virjalan isännän istuvan Kelhinmäen rinnekivillä – paluumatkalla kirkonkokouksesta.

Vallesmanni yrittää painella ohi huolettomin askelin. Tuo hullu pappi saattoi hänet vaatia tilille yksistä ja toisista lupauksista. Pahasti kihahtava hiki tuntui kostuttavan hänen juhlahattunsa ylpeän kupoolin aluspuolta. Voipaalan pelastava portti loisteli jo tuolla ylempänä vaalean sinisenä, melkein kuin taivaan portti.

Mutta Juliana-rouva otti häntä hihasta – taaskin kuin karkuretkeltä tuotavaa pojantenavaa. Ja saman tien hän oli jo viitannut pastorille ja kuudennusmiehille, jotka tuntuivat olevan ankarassa sananvaihdossa keskenään.

Virjalan ohuthuulinen kumman elottomasti aukeileva kalansuu ja silmäkulmien rypyt näyttivät häijyilevän pappia vastaan.

"Justiin niin, ne ovat ... nuoret miehet näissä kylissä sen päälle vannoneet, että kaksitoistahankainen kirkkovene siellä poltetaan tämän kevään kiikanvalkioilla. Eivätkä lopu navetanparvilta olkilyhteet, sanovat. Raitinristiltä Kokkovuoren juurelle asti joka toisessa aidanseipäässä ne poltetaan, lyhteet ja tervatuohet. Ja tuohta kun riittää, jotta..." Isäntä oli menettämäisillään sanat suustaan. Mutta katsottuaan rinnettä nousevaan vallesmanniin hän muisti majamiehensä Nuutalais-revon, tokaisten entistä käreämmin: "Niin että sopii sen vallesmanninkin peruuttaa ajoissa ne menuunsa ja muut koirankonstinsa – meillä päin kun tapellaan harvakseen ja lujasti, justiinsa, sanovat."

Verner-herra tunsi pehmeissä niskakiharoissaan jotakin tukistamisen tapaista. Tietämättään hän irvisti kuin ankarasta kivusta. Mutta majuurska huudahti: "No, mutta Virjala! Minähän tuon tämän koko esivallan käsikynkässäni meidän ilovalkeoillemme. Ja hän saa huutaa: 'Helka Maria, pääsi palaa!' kuten tapaan kuuluu." Ja rouva ravisti punaista tukkaansa, joka tottakin paloi auringossa kuin katajapehko tulessa.

Pastori näki tulisilla hiilillä tepastelevan vallesmannin läpi ytimiä myöten, mutta hymähti vain puolittaisessa ivassa: "Sepä se, hyvä rouva, nimismies Harebergin on perin vaikea jakaa rikollisille haastekirjoja käräjiin – lasikaapista. Hänen kätensä ovat sidotut ja hänessä koko täkäläisen esivallan..." "Esivallallakin on esivalta, rakas pastori", nauroi sanavalmis rouva. "Ja se olen minä – Voipaalan iso-leski!"

"Älkää huolehtiko liikaa, majuurska", puhui Henrik tällä erää raskaan painavasti, "Baal katsokoon itse, että hänen alttarinsa on kukistettu, jos hän on Jumalasta. Niin sanottiin kerran epäjumalasta, jonka alttarit Herran sankari Gideon jaoitti maahan."

Virjala oli siirtynyt syrjemmälle. Mutta Lumiala tarttui papin puheeseen kuin härkää sarvista. "Kerran tapahtui isoisäni isän aikaan, että rovastit saivat tämän pitäjän kansan säikytetyksi – se luopui eräänä keväänä helaa huutamasta. Mutta sinä vuonna tuli kato tappaen heikkouskoista kansaa. Tänä keväänä", hän jatkoi ääni jyrähtäen syvältä purkautuvasta kuvastumisesta, "ei meillä viljan jumalaa vihoiteta, vaikka Kiiteonit pasuunoita puhaltaisivat. Pankaa se mieleenne, herra pastori."

Henrik Sark istui hetken alakuloisena vaieten. Hän yritti ryhdistyä sanoakseen jotakin. Mutta hän vaikeni sittenkin, kuten ainakin ihminen, jonka on mahdotonta kuvitella kääntävänsä paljain käsin tervaskannon kivisestä maasta.

Hän vain kosketti Lumialan olkaa saaden suustaan pari soinnutonta sanaa: "Ihmisparat, omain taikauskojenne uhreja te olette."

Reko-isäntä katseli pitkän tovin liikahtamattomassa valossa lepääviä rantaniittyjä ja ylempänä nousevia peltoja, joilla viheriän ruislaihon keskellä oli siellä täällä laajoja sateen näivettämiä nuivan keltaisia laikkoja. Mutta tällä hetkellä – iltavalon niitä hehkuttaessa – rinnepelto näyttihe silmään nukkuvien keltakukkaryhmäin koreuttamalta paratiisin niityltä. Se loisti kuin sadun jättiläiseläimen läikehtivä talja. Sillä mikään ei loihdi niin autuaan ihmeelliseksi maata ja vettä kuin tuollainen ripsetön auringonsilmä, jossa aika lakkaa ja katsoo liikahtamaton iankaikkisuus.

Reko-isäntä ei enää löytänyt uhkaavia sanoja. Hän puhui aivankuin vanhentuneella äänellä uskosta heidän omaan viljanjumalaansa.

Se oli tuo ... heidän kevätuhrinsa kuin pyhä Ehtoollinen maan mullalle ja heidän omille sieluilleen. Maan rinta tarvitsi sekin uskon vahvistavaa voimaa – pyhää tulta, joka ajoi epäuskon hallan sen sydämestä. Aamukaste ja puhdistava tuli tekivät yhdessä pellon eläväksi ja voimakkaaksi. Ja samaa tulen ja virren voimaa he tarvitsivat itsekin omille sieluilleen – tunteakseen, että olivat sovussa armollisten Taivaan valtojen kanssa.

Niin, se oli Hengen vuodatusta, sitä, mihin he olivat uskon saaneet ja mistä he kiinni pitivät. Jos se heiltä pois otettaisiin, olisi se samaa, kuin jos heiltä kiellettäisiin pyhä Ehtoollinen ja tämän taritsema ilomielinen rauha ja uskallus ...

Isäntä vaikeni. Kuulijat vaikenivat. Juliana-rouva katseli ihmeissään tuota miestä, josta hengähteli niin sanomattoman syvä vakavuus. Hän alkoi ymmärtää, miksi helkavirsien sävelessä soi alakuloista valitusta ja vain kaukaa tämän alta kuin iloa ikävöitsevän lapsen ääntä. Se oli siis ... tuo laulu, heidän pyhintä rukoustaan – sen ilo oli heidän lapsuusaamujensa onnellisten kukkakenttien soittoa, kuten heidän siniset ja punaiset kukkansa tyttöjen mataraseppeleissä. Ja sen valitus – pitkien, kovien talvien ikävää, raskaitten, loppumattomien korpien murhetta ja esipolvien ankaran hallanuhan taivaaseen huutavaa pelkoa: armahda meitä, pelasta meidät ja meidän tulevaiset polvemme ... ilolle, meitä runsaammalle ja onnellisemmalle elämälle ... Niin, kevät oli heille heidän uudesti syntynyt lapsuutensa onnenaika. Ja he lauloivat sille, koska murheitten hanget olivat poistuneet.

Näin läheltä ei Juliana-rouva ollut vielä koskaan tuntenut ymmärtävänsä tätä kansaa. Hän oli jo puhumaisillaan Reko-isännälle hyviä Sanoja, kun pastori virkkoi, hänkin puheen liikuttamana, puolittain kuin itseänsä tutkistellen:

"Niin, mikä minä olen nousemaan sellaista uskoa vastaan kuin te nyt, Reko-isäntä, sen teitte ymmärrettäväksi..." "Niin, ne virret ovat syntyneet maailman luomisen seitsemäntenä päivänä, koska Hän lepäsi kaikista teoistansa, jotka olivat sangen hyvät", Lumiala jatkoi kuin raamattua lukien. "Eivätkä ne lakkaa niin kauan kuin kasvaa näissä metsissä yhdeksää lajia puuta pyhän kokon sytyttimeksi", hän vihdoin päätti nyökytellen hartaasti päätä, kuten ainakin mies, jolle isien usko on kaikkien epäilyksien yläpuolella.

Nämä ajatukset näyttivät kuitenkin jäykistävän Henrik Sarkin äsken hetkeksi heltyneet kasvot. Niille tuli yht'aikaa sekä kärsivä että luja ilme, kuten ihmiselle, jolle on pantu pakko seurata totuutta sen terävimpään miekankärkeen asti.

"Mutta niin on kuitenkin sanottu, isäntä, että usko tutaan hedelmistään. Ettekä te voi kieltää, että teidän pähkinämetsänne kasvavat riettauden hedelmiä."

Reko-isäntä löi kämmenet reisiinsä noustakseen. Sanoi kuitenkin vielä, nyt jo raskaan karmeasti: "Pitäisi kai pappienkin nähdä malka joskus omassa silmässään. Te taritsette ehtoollista seurakuntalaisille, joiden henki haisee olvelta ja paloviinalta. Enkä minä ole sen vuoksi koskaan kieltänyt, että vanhurskauden hedelmät kasvavat kristillisestä uskostamme. Puhumattakaan siitä, että tuolla emäkirkkomme juurella, Katajamäellä, kasvavat – siellä jos missään – riettauden lepiköt..."

Henrik Sark oli noussut. Ankara isku näytti osuneen. Hänen papintakkinsa peitti hetken löysällään ja rypistyneenä lysähtäneitä hartioita. Mutta jonkin uuden ajatuksen voimasta hän korkeni jälleen täyteen pituuteensa. Sitova päätelmä näytti jännittävän hänen huulensa tarmokkaaseen vastaväitteeseen.

"Tuo kaikki on, Herra armahtakoon, totista totta. Mutta siksipä juuri! Ryöhätköön synti alttarin edessä ja kirkon juurella, Myllykylässä tai teidän metsiköissänne ja raiteillanne, se on tuhottava joka paikassa ja kaikkialla, sillä synti on veriruskealta karvaltaan samaa saastaa, tuhoaako se kansaa siellä tai täällä. Ja pankaa mieleenne, isännät, kaikella hyvällä sanottuna, että sen kulovalkea on hävitettävissä vain vasta tulella. Muuta ei minulla ole tällä erää sanottavaa. Kiitän vain Jumalaa tästä hetkestä, joka valaisi vääjäämättömäksi minun ajatukseni ja lujitti minun tahtoni..."

Mutta Reko-isäntä oli jo laskeutunut rinnettä alemmaksi. Täältä hän sanoi jäyhin äänin: "Olen kyllä kuullut puhuttavan merenrantojen myrskyistä. Mutta tuota ... näille rannoille ne eivät ole koskaan yltäneet eivätkä yllä, jollei särkyäkseen tuota vastaan ... tuolla."

Hän oli nostanut kätensä Rapolan linnavuorta kohti. Se laskeutui hitaasti. Ja nyt kuului enää hänen suustaan vain pari sanaa: "Meidän tuliamme eivät vieraat meret kykene sammuttamaan." Sanoi ja astui maantietä jämerin askelin Ritvalaan päin Virjalan poiketessa tienvieriselle pihamaalleen.

"Kuulitteko, herra pastori? Merikapteenin poika ajaa helposti näillä vesillä karille", Juliana-rouva pudisteli päätään leikki huulilla, mutta silmäterät tutkivasti tähdättyinä hänen kasvoihinsa. "Muistatteko, miten kävi norjalaisen Egilviikingin, kun hän nousi käärmekokkineen tuolta alavesiltä tänne? Emil-serkkuni on sen minulle kertonut. Tuolla Rapolanvuoren rinteillä hän kaatui kaikkine miehineen. 'Ja takaisin purjehti ruumislaivat', laulaa siitä vieläkin vanha ballaadi."

Verner-herra oli loitontunut kiusaantuneen näköisenä. Henrik naurahti melkeinpä vapautuneesti. "Mutta ajatella, hyvä rouva! Nämä hämäläiset pakanat sytyttelivät kuulema myöskin muinoisille kastemunkeille 'yhdeksillä puulajeillaan' marttyyrirovioita. Mutta muistaakseni notkistivat niskansa kuitenkin kasteen alle, jonka merenrantalaiset papit, huomatkaa, heille toivat."

Majuurska katsoi yhä tutkivammin ja lähelle tullen pastoria silmiin. Hän hiljensi äänensä äidillisen hyväileväksi. Mutta Henrikistä tuntui kuin hänen katseensa ja sanansa olisivat paljastaneet hänen syvälle kätketyn salaisuutensa. "Ehkäpä siksi, rakas Gideon", rouva sanoi, "että heillä oli palavaa rakkautta enemmän kuin teillä. Niin, niin, varokaa vain, ettette taistele vielä joskus tuolla hirvittävällä moralisti-järjellänne – omaa itseänne vastaan."

"Ehkäpä minun onkin juuri tehtävä siten eikä millään muulla tavalla – sytyttääkseni vastavalkeani puhtaalla tulella..." Henrik yritti hymyillä. Mutta hänen katseestaan ei lähtenyt yksinäisen ihmisen kolea tuijotus.

"Tulen, tulen, rakkaani!" rouva viittasi Verner-herralle. "Ehkäpä", hän tokaisi papille hyvästiksi, "mutta varokaa, ettette joudu kahden tulen väliin. Oi, oi, se se vasta on vaarallista. No, niin, hyvästi, te tyhmä, rakas Vanha Testamentti! Käykää talossa!" Ja rouva viittasi hienolla hansikkaallaan kuin olisi ripsauttanut vitsalla hullua miestä.

Kun he sitten, Juliana-rouva ja Verner-herra, istuivat toisiaan vastapäätä Voipaalan herkullisessa päivällispöydässä, helähytti Juliana-rouva iloisesti korvakorujaan ja antoi elämänviisaan loppuläksyn ystävälleen. "Oletko kuullut", hän kysyi, "mitä kansa tarkoittaa sananparrellaan, että Jaakko heittää kylmän kiven veteen?"

Kavaljeerin pudistaessa päätään ja peittäessä rintansa puhtauttaan loistavalla ruokalanalla emäntä selitti: "Katsos, kylmä Jaakonpäivä on ensimmäinen hallanmerkki. Ja tuo Jaakko on vielä heinäkuuta! Ajattele, sinulla ja minulla on käsissä jo elokuu – ainakin Laurinpäivän hallat, jolloin kesälampaat keritään – niin nöyrät lampaat kuin kurittomat pässit. Meillä naisilla sitä aikaa sanotaan 'vaaralliseksi iäksi'. Ja teillä, miesparoilla – 'viimeiseksi villitykseksi'."

Snapsikarahvi kekotti Verner-herran edessä häikäisten silmiä hienosti hiottuine särmineen. Lohi, diili, sianpääsyltty, vasikanhyytelö, hanhenmaksa, kylmä kana majoneesikastikkeessaan ja salaateissaan tuoksuivat hänen herkuttelijannenäänsä kuin kaiken elämännautinnon yrttitarha.

"Kuule, sinä Voipaalan iso-leski!" hän kaatoi ihastuneena snapsin pikariinsa. "Sinä olet kaikkien Ulla Winbladien rinnalla keisarinna!"

"No, niin? Siispä skool, sinä rakkari!" "Skool, teidän keisarillinen korkeutenne – meidän elokuisen nuoruutemme malja!"

Niin huuhtoi Verner-herra kurkustaan helteisen päivän pölyt ja karvaat tappiot. Baalin alttarit saivat hänen puolestaan roihuta vaikka taivasta myöten, kun vain hän sai paistatella tämän ihanasti tuoksuvan herkullisen alttarin äärellä, josta ei puuttunut maan hedelmä, ei tuhlaajapojan vasikka eikä taivaan manna.

6.

Helatorstaina ja tämän aattopäivänä vihmoi taivas ilkeintä itätuulista sadettaan aamusta asti. Ja iltapäivällä – helkakulkueen vaeltaessa – sumensi hidas, kylmä tihkusade laulun ja mielet. Kokko paloi kituliaasti. Pyhää majaa ympäröivät koivut noruivat alakuloisen itkun pisaroita. Rinteen pähkinämetsä hämärtyi rantavesien nousevasta sumusta. Ei siellä ollut valonläikettä eikä siimestä, jotka olisivat sytyttäneet rakastavien parien silmät ja tarjonneet lymypaikkoja. Tuskin pojat viitsivät hypittää tyttöjä märkyyttään yskähtelevän helkakokon ylitse.

Ei ollut saapunut selkien takaa kourallista enempää kansaa. Ja minkä oli tullut, vetelehti raittien vierillä nurpalla nokin tai vähäksyvä iva suupielessä. Ei muka kannattanut ottaa täydestä koko tyttölasten hömpsöttelyä.

Ei edes tyttöjen kulkuetta riittänyt enempää kuin pari kolme sylenmittaa. "Kuka sinne naurettavaksi kehtaa tulla", olivat nykäyttäneet olkaansa varsinkin Yläkylän tytöt, jotka Kylänpään Severin lupauksesta huolimatta yhä pyrkivät olemaan eriseuraisia.

Oli pantu aidanseipäisiin sinne tänne olkilyhteitä. Mutta kukapa niitä viitsi ruveta savuttamaan leukailevain vieraskyläisten poikien irvistettäviksi! Jäivät nuokkumaan paikoilleen. Ja sittenkin pojanvintiöt räkättivät: "Hohho, kun ei vain kaatuisi, sano' Hutilan akka variksenpelätintä." Eivät vaeltaneet tytöt kokon sammuessa katkua työntäviksi kekäleiksi enää edes Kurjenojalle heittääkseen sinne seppeleensä – Helkavuoren kaivoon työnsivät itkunsekaisen häpeän nikottaessa kurkussa ja tietenkin poikien toljaillessa ympärillä suut viurussa.

Eessä-laulajaneidot olivat kyllä laulaneet uhma silmissä. Lumialan Helkan ääni oli soinut tasaisena virtenä yli muiden. Mutta hän oli ollut kalpea. Silmät olivat kiiltäneet väsymystä, kuin pitkät matkat räntäsateessa vaeltaneella ja nyt viimeistä taipaletta nääntymyksen horteessa kulkevalla.

Kun hänen seppelensä oli vihdoin pudonnut kaivoon, kääntyi hän huulet verettöminä alamäkeen, kotoa kohti. Ei edes Kylänpään Severi, joka oli – Helkan kihlajaisten Paturin pojan kanssa mentyä myttyyn – yritellyt neitoa kautta rantain kosiskella, rohjennut työntyä häntä saattelemaan.

Niistä juhlista ei tullut muuta kuin surkeutta. Pojankurikoitten ja nuorten miesten roikka töllisteli aikansa kokkomäellä. Ei ollut tullut riiuusta tuon taivaallista. Ei ihme, että pojat maleksivat siellä täällä vähän niinkuin toispuolisina, mielet ärtyen ärtymistään. Viho viimein Ryskyn Iivari, Myllykylän Ryskyntalon poika, joutomies, joka potkiskeli kokosta kekäleitä pitkin nurmikkoa, hujahutti kurkustaan: "No, kun ei likat veisaa virsiä, lauletaan me poijjaat junttalauluja ja ooppahiiaa, saatana!" Veti viinapullon remelistään ja pani sen kiertämään. Eikä se kauan täytenä kiertänyt. Mutta uusia puteleita ilmestyi taskuista. "Hoi, poijjaat, juoraan kun on yhteen tultu!" rehvasteltiin. "No, ka, kun on leskeksi jääty, niin ryyppy muijan verosta", vastattiin.

Ja siitä se alkoi, melunpito ja juopottelu. Lähitalot, missä vain suostuttiin olvitynnyri avaamaan, meiskattiin ja tanssia rytkytettiin piikatyttöjen kanssa tai pojat keskenään. Remuttiin tanhuvilla. Silmät hohkaen nousuhumalaa ja äkeä viinankihu sisuksissa ponkaistiin reisilihakset täynnä yletöntä voimaa Yläkylän ja Huittulan mökkiläiskujiile, joilta poikkeiltiin tiettyihin porstuoihin. Nyt oli muka juotava "Nuutalais-revon linnareissulle matkarahat". Tiettiinhän näet sekin, että mökinakkojen lekkerit hulahtelivat Nuutalaisen hankkimaa ilolientä.

Hämäläisen mullipojan polventaipeet alkavat kuitenkin pian hetkahdella ja ohjata miestänsä vituraan. Vatupassi hänen aivoissaan näet ei hevin pysy "kourallaan" enempää kuin "yhreksänteen" ryyppyyn. Mutta aut'armias – hänen käsivarsiensa hauislihaksissa ei muuta kuin paisuu voima ja halu käydä toista miestä suolivöihin tai ryntäisiin. Ja tämä halu kun pakkaa päälle, hän saa myöskin sellaisen puheenlahjan, että kalliot kajahtavat. Hän hihkaisee pari kertaa. Ja katso: arkipäivien kielensalvat katkeilevat. Suu yltyy häijyilemään tai täräyttelemään ärräpäitä, jotka karskahutetaan hammasta purren leukaperistä. Ei ole silloin kaukana käsirysy. Eikä paljoa tuonnempana raitinseipäitten rysähtely kättä pitemmäksi tappeluaseeksi.

Niin meiskasi helatorstain aamuyössä kyläkujilla miesroikka siellä ja täällä. Metelöinti ja melu oli muka "helan huutamista". Pirut ja männinkäiset piti karkoitettaman laaksoa ympäröiviltä vuorilta, jotta oras nousisi ja kasvaisi pahoilta hengiltä rauhassa. Mutta melunpito yltyi yltymistään ja laahoi vihdoin kirousten sakeassa pilvessä pitkin harjun rinteitä. Herätti vakavamieliset asujaimet unesta ja kehtolapset kirahtelemaan vakuissaan.

Ei paljon puuttunut, ettei ruvettu rintoja puhkomaan. Ryskyn Iivari, kuulu markkinatappelija, oli jo pari kertaa hihkaissut: "Tämän poijjaan puukko ei ole koskaan pajaterässä!" Pelkkiin kuhmuihin ja naamanrikkeimiin kärhämä kuitenkin päättyi. Lumialan Markku ja Kylänpään Severi olivat keränneet Ritvalan kunnollisimmat nuoret miehet ja tyhjensivät kujat kädenkäänteessä reuhaajista, jolloin – kaikkien ihmeeksi – aamuaurinko puhkaisi taivaan raskaan katon, hajoittaen sen vähitellen hattaroiksi.

Sinä yönä papin Jumala näytti voittaneen. Taivas itse oli sammuttanut heidän uhritulensa. Reko-isännän uhka nostaa sitä korkeammat kokot mitä synkemmin satoi, oli sammunut kitkerää savua työntäviksi kekäleiksi. Mutta Henrik Sarkin oma eilispäiväisen saarnansa ankara kuritus oli sattunut naulan kantaan. Pitkä nälkävuosi, jonka jo edellinen poutaviikko näytti ajaneen pakoon mailta ja halmeilta, uhkasi jälleen peruuttamattomana rangaistuksena kansaa.

Mutta Henrik, valvoessaan tänä yönä yksin työhuoneessaan, ei jaksanut kiittää Jumalaansa. Ei, hän ei ollut tyytyväinen edes itseensä. Sillä mitä synkempänä tunkeutui hänen korvaansa kujilta kiroilu ja huuto, sitä mustempana hän tunsi vihan nousevan sydämeensä. Se pakkautui rintaan, työnsi paksua verta päähän, joka ei kyennyt enää selkeästi ajattelemaan. Oliko totta, ettei hänessä ollut rakkautta? Juliana-rouvan sana särähteli nyt hänen korvaansa. Ja mikä oli lopultakin tuo "vastatuli", jonka hän oli julistanut tämän riehuvan kulovalkean tuhoksi? No, niin – hänen saarnansa rovio oli kyllä roihunut saarnastuolista. Mutta tulos? Tuolla roihusivat juopuneitten silmät verestävinä murhatulina. Eikä hän löytänyt itsestään muuta kuin myötäkärsimisen pakkoa. Saattoiko pakko olla rakkautta? Ooh, ei, ei, ei! hän valitti. Ja mitä se auttoi? Sekin oli vain jotakin "järjen moralisointia", joka ei estänyt vihan ääntä kuulumasta. Ja löysikö edes tämä muka vanhurskas viha hänen aivoissaan mitään muotoa, harkittua tekoa? Ei, se hänen täytyi tunnustaa. Se vain turrutti ne ja ne samenivat samenemistaan loittonevien kirousten usvaan.

Minkä hän sai ajatuksia, ne taistelivat häntä itseänsä vastaan. Oliko hän lainkaan pappi? Siksikö hän oli lukuaikojensa ankarissa epäilyksissä luonut itselleen filosofian viisasteluilla ihmissyntyisen Vapahtajan, joka oli aatteena jumalallinen, että hän nyt ei löytänyt Lunastajan rakkautta tuohon riehuvaan kansaan?

Merikapteenin poika, kovan ja armottoman, joka rummun päristessä ruoskitti uppiniskaisen merimiehen henkihieveriin – sitäkö hän oli lopultakin? Ja sitäkö oli hänen oma hengenruoskansa tälle kansalle? Valtoimen syntisesti eläneen merenkävijän poika! Ooh, mitä oli auttanut hänen sieluaan se, että hän oli puhtaan nuorukaissydämensä käskystä hyljännyt isänsä ammatin? Oliko hän sillä juoksuttanut pois suonistaan perityn väkivaltaisen veren ja siinä kuohahtelevat syntiset himot? Oi, ei, ei, ei! Heikko, surkean heikko oli ollut hänen tahtonsa päätös reväistä irti sydämestään Lumialan tyttären nuorta kevättä hengähtelevät huulet, hänen aamuntuoreet silmänsä, hänen...

Ne lähestyivät häntä kuitenkin kaikkialta. Hän iloitsi muka aamutuulen hyväilystä – sekin oli vain hänen raikasta hengitystään. Suloiset äänet tuolta rinteeltä, yksinäisen linnun laulu – vain hänen himmeänä helisevää virttänsä. Kukkaryhmät niityllä muistuttivat hänen mieleensä vain hänet ja hänen rinnallaan, jäljessään nuojahtelevat eessä-laulajaneidot heleine pukuineen ja seppeleineen.

Tekosynnistä hän oli kyennyt itsensä kurittamaan irti. Mutta siihenkö oli tuhoutunut synti hänen sydämessään? Ooh, ei, ei! Siellä eli yhä se voima, joka hänen täytyi tunnustaa maalliseksi rakkaudeksi, mutta siellä ei syntynyt tahtomallakaan rakkautta tähän vierasveriseen, paheisiinsa hukkuvaan kansaan.

Ja mitä oli hänen "tekojensa uskonto"? Se oli rohkeana majakantulena loistanut jo hänen koulupoika-haaveissaan. Hänellä, kuten muillakin merikaupungin pojilla, oli ollut suurin unelma päästä merille, sankarilliseen tekoon – ei ainoastaan haaveksia vaan myös lähteä, purjehtia meren yli ja palata takaisin lastina rikkaat aarteet.

Tänäkin hetkenä Henrik hymähti kuin entistä itseään kadehtien muistellessaan miten tuo nuoren pojan uskonhaave mereen oli vielä yliopistossa muokannut hänen aatteensa kaltaisekseen.

Isänmaallisuus oli vasta intomieltä ja tunnetta, oli sanonut mestari. Vasta teko oli kansan pelastamista – kansallisuusaatetta, joka herätti kansan siveelliset voimat ja nosti sen suureksi kansaksi.

Tämä tekojen uskonto, niin, se yksin oli sovittanut hänet raamatun ydinajatuksen kanssa: Usko tutaan hedelmistään, vanhurskaista teoista. Ja hän oli tullut pappina kansan keskuuteen, päässä ylpeä haave nostaa tämä kansa kurjuudesta, saamattomuudesta, juoppoudesta ja haureudesta. Ja sitäkin korkeammalle oli hänet nostanut tähän haaveeseen yhtynyt kaikkeusnäky...

Siinä olivat sulaneet yhteen tuliseksi taivaspatsaaksi hänen nuorukaishaaveensa, hänen isänmaa-uskonsa ja uskonsa taivaaseen ja iankaikkiseen elämään. Niinkuin kansa noustuaan jaloimpaan kukkeuteensa työssä, hurskaudessa ja siveellisessä uhriteossa oli kerran hukkuva maailmanhenkeen, niin oli hänen oman kansansa sielu, jokaisen sen iloitsevan ja kärsivän ihmisen sielu nouseva ja autuaasti sulautuva pyhään, iankaikkiseen henkeen, Jumalaan, jonka valomeressä ei ole enää tuskaa eikä kuolemaa...

Henrik oli pysähtynyt ikkunan ääreen, josta aamu virtasi ihmeen kuulakkaana valona – kuin syvältä vesien alta, läpi hiljaisuuden meren. Hän jäi ihmettelemään äkkiä syntynyttä äänettömyyttä. Hän ei kyennyt käsittämään mihin oli häipynyt kuin taikomalla reuhaajien melu. Tämä hiljaisuus ja valo teki hyvää. Se jollakin tavoin sovitti hänet, ainakin hetkeksi, vastustajainsa kanssa.

Olihan sittenkin kysymyksessä suuri murrosaika. Nyt hän sen tunsi taas elävästi itsessään. Aurinko ja tuhoava tulva taisteli tästä kansasta. Ja lempeä aurinko yksin saattoi sen nyt pelastaa.

Niin, hyvää tekevä, lempeä ja armahtava, kuin Kristuksen ihanan kelmeä otsa hänen vuorella rukoillessaan...

Voi, kuinka vähän hän itse, epäkelpo pappi, olikaan osannut ammentaa voimaa nöyrästä rukouksesta tämän kansan ja horjuvan itsensä puolesta! Ehkäpä, ehkäpä juuri se, rukouksen palava pensas oli hänen oikea vastatulensa. Mitä olivat auttaneet hänen suuret sanansa: "hengen ruoska", "Jumalan kirves", "kulovalkea ja vastatuli"? Jo ne singotessaan kuumenevista aivoistaan hän oli sisimmässään tuntenut, että ne oli saarnattu julki, ennenkuin ne oli loppuun saakka mietitty. Ne eivät olleet johtaneet häntä itseään ratkaiseviin tekoihin eivätkä myöskään muita parannukseen. Mitä ne lopultakaan olivat olleet muuta kuin heikkojärkisen narrin temppuja?

Ei, hänelle ei ollut enää muuta pelastusta kuin nöyrtyä anomaan rukouksen lahjaa. Ehkäpä se juuri oli hänelle tästä synkästä yöstä noussut aurinko, lempeä ja sovittava – se, joka opetti hänelle itselleen tuota merkillistä rakkautta? Aamun voima oli vahvistunut. Päivä nousi pyöreäksi tulipalloksi, joka ei vielä polttanut vaan sokaisi hyvää tekevään ajattomaan oloon.

Henrik vaipui matalaa ikkunalautaa vasten pitkään sanattomaan rukoukseen, jonka näyt olivat kuin vahvistavan, terveen unen hämyiset unennäöt. Hänen ei enää tarvinnut miettiä mihin hän oli tullut järjenpäätelmillään, ei sitä, mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ne vapahtivat hänet johonkin uuteen elämään, tähänastista onnellisempaan.

Vihdoin hän havahtui viereisestä kamarista kuuluvaan painajaisunen tapaiseen ääntelyyn. Ensi hengenvedossa hän säikähti tuota valittavaa ääntä. Olivatko usvaiset sadepäivät taaskin pahentaneet hänen vaimonsa sairautta?

Mutta rauha palasi häneen kuitenkin. Siellähän hänellä oli sittenkin ihminen, jota sai hoitaa ja hoivata. Mikään muu ... hänen äskeisen pyhän hetkensä nimeen ei voinut olla rakkautta.

Mutta kauanko kestää ihme ihmissielussa? Tuskin kauempaa kuin tuuli hengähtää yli yksinäisen kukkaryhmän lakealla niityllä.

7.

Helluntain aurinko on vasta noussut. Mutta se on ennättänyt jo loihtia koko tämän laakson valomereksi – huikaisevan kirkkaana ja armeliaan mahtavana.

Lumialan Helka ja Kylänpään Riitta parikymmentä kyläntyttöä mukanaan nousevat "Isonhaudan päästä" – Ritvalankylän monikukkaisilta rantakunnailta kohti Helkavuorta. Toisilla heillä on kädessään seula, toisilla vakka. Nämä on kerätty rinteiltä, niityiltä, pientareilta ja kummuilta kukkia täyteen – arohumalaa, ketoneilikkaa, punaista ja valkeata kissankäpälää, punaisen ruskeata marunaa ja ennen muuta punakeltaista mataraa. Merkillisen kevättulvan vuoksi useampia lajeja kuin oli koskaan aikaisemmin tiedetty kukkineen helluntaihin tultaessa.

Tytöillä on yllään vasta arkihame ja palttinapaita, sillä mustat kirkkovaatteet sopi panna päälle vasta jumalanpalvelukseen lähdettäessä ja vasta kirkonmenojen jälkeen oli otettava aitanorsilta värikkäät helkapuvut.

Ei ole laulajaneidoilla vielä seppeltä päässä, ei kierrä silkkinauhoja hiuksilla. Mutta kukat tuoksuvat seuloista ja vakoista. Kädessä huiskavat tuomen- ja pihlajanoksat, toisilla pari lehvää, toisilla sylyksellinen vaikeitten kukkien päätä pyörryttävää kuohua.

He ovat matkalla Helkavuorelle, jossa kylien pojat pystyttävät uutta ja ennenkuulumattoman juhlavaa kokkoa. Siellä piti pojille, kunkin mieluisimmalleen, antaa syliin tuomen- ja pihlajanoksat, jotka heidän piti heitellä juhlakulkueen vaeltaessa eessä-laulajien eteen tielle.

Tienhaarassa, josta noustiin vuorelle, tytöt pysähtyivät tiheäksi rypääksi, joka värehti välkähdellen kuin pieni tuuhea saari ulapalla. Nuoret rinnat hengittelivät aamunilosta, kiireisestä askareesta ja päivän jännityksestä tuohtuneina. Mutta se hengitys oli palavissaankin kevyttä ja helppoa kuin linnun laulu.

Kenellä tinasilmät, kenellä ruiskukan siniset, harmaat tai ruskeat silmät palaen, huulet ihastuksesta avautuen tytöt katselivat kylätietä pitkin Raitinristille päin.

Jo olivat Ritvalan ja Yläkylän pojat vedättäneet havukuormansa ja havuttaneet raitinpohjan aidasta toiseen. Se oli eellispolvilta peritty tapa – vertauskuva Vapahtajan ratsastuksesta Jerusalemiin. Niinkuin häneen uskovat olivat levittäneet vaatteensa hänen aasinvarsansa eteen Öljymäen rinteelle ylistysvirsien kaikuessa, niin näissä havuissa Pohjolan korpien väkevä voima nöyrtyi helluntain Herran eteen, jolle virsiä veisattiin.

Neitojen mielet vavahtivat hartaudesta. Heidän sydämistään säteili esiäideiltä peritty lämmin ilo, kuten väreilevä tuoksu heidän hipiästään ja verestään. Se valaisi tajuamattoman haaveen loisteella heidän silmänsä hetken viipyväksi pyhäksi tuokioksi.

Talojen portinpielet, aittojen porraspuut ja vajojen solat peittyivät tuuheisiin koivunlimoihin. Rikoista, tuohenkäppyröistä ja sammalesta siivotut katot nousivat juuri ja juuri niiden yläpuolelle, kuten nousevat lehvin koristettujen suurten juhlaveneitten juoheasti ylenevät keulat.

Eivätkä tytöt muista koskaan nähneensä raitin aitaa tuolla tavalla juhlistettuna. Olkilyhteitä kekotti hullunkurisina ukkoina ja leveähameisina akkoina seipäässä ja toisessa. Niiden välissä, mihin vain oli tyhjää seipäännokkaa jäänyt, kilotti suuria tervaan kastettuja tuohitötteröitä, jotka hämärän tihetessä sytytettäisiin roihahteleviksi liekeiksi.

Mutta siihenkään eivät pojat olleet tänä helluntaina tyytyneet. Vieruspelloille oli koottu sinne tänne kokkokekoja – katajaa, kuivaa närettä ja tuohirykelmiä. Joka pellon piti juuri tänä helluntaina saada nuotionsa – omalle povelleen tulen voimat ja siunauksen kuumat tuhkat. Nyt piti näytettämän pipeille ja papeille, ettei helatorstain surkeus ollut lamannut helan huutajia epäuskolla. Kyllä sellaista oli ennenkin sattunut. Mutta nähtiinhän se nyt tästäkin aamusta ja jo viikon puolivälistä asti, että Taivas oli palkinnut kituliaatkin uhritulet uudella uskalluksen auringolla. Ja helluntaipäivähän se vasta oli juhlien juhla. Eikä päättynyt juhla-aika siihenkään – juhannukseen ja Pietariin asti jatkettiin, jos oli tarpeen.

Ei heittänyt hämäläinen kansa vuosisataisia uskojaan parista koettelemuksesta. Niin oli sanonut helatorstain jälkipäivinä Lumialan isäntä. Eivätkä olleet ritvalaiset ottaneet syykseen myöskään helatorstaiyön mellastelemista. Se oli ollut Ryskyn Iivarin, maailmanrannan sällimiehen, usuttelua ja tuonvertaisten vieraskyläisten joutomiesten nujakkaa, jonka helkakylien miehet olivat nujertaneet. "Ka, mitäs me, sääksmäkiset – johan se maailmakin loppuisi, jos Ritvalan helka ja Huittulan vainio", oli Hangan isäntä lisännyt vanhan totutun viisauden Lumialan lauseeseen. Mutta Reko-isäntä oli siihen vieläkin jatkanut omaa ajatustaan. "Mistäpäs ne, ee-he, eihän ne, merenrantalaiset", hän oli venytellen jaaritellut, "ole sellaisia perkänneet, ettei ole hämäläisten uskonpetäjä toissyrjäinen, nokitautinen pökkelö, ee-he-he, eipä ole, ei – se on harjupetäjä, jonka juuret ovat kallion sisässä."

Nämä rohkaisevat sanat olivat kiertäneet kylästä kylään, selkien tuonpuolisiinkin kyläkuntiin, jopa toisiin pitäjiin. Ja sanoja oli tullut Lempäälää ja Pälkänettä myöten, että juhlille tultaisiin venekunnittani, vieläpä pantaisiin nuo uudenajan hökötykset, siipilaivat, juhlakoivuja täyteen, niin ettei piippuja eikä huutopillejä näkyisi.

Kylänpään Riitta, uhkea rotevaluinen neito, joka havitteli emännänpaikkaa Lumialaan, otti Helkaa käsikynkästä. Oli lähdettävä vuorelle poikien luokse. "Älä sinä, Helka, päästä sydämeesi vilutautia", hän kiusoitteli. "On niitä komeampiakin sulhasia kuin Paturin poika – omanpaikkaisia." Helka oli näet jäänyt erilleen unohtuen katselemaan Kirkkoselälle. Ulapalla ei tuullut, ei aaltoillut. Mutta ei ollut tyyntäkään. Siellä välkehti kuin olisi miljoonan miljoona salakansuomua kiillellyt mitattomasta kalaparvesta.

Riitta ei tietänyt, että Helka ei muistellut ketään ihmisiä. Kaikkein vähimmin Yrjö Paturia, joka pahasti ynseytyneenä kihlajaisten raukenemisesta oli kuulema jo ennättänyt jonkun hollolaisen talontyttären kanssa ensimmäisiin kuulutuksiin asti. Eikä hän ajatellut edes komeata Kylänpään Severiä, jota Riitta ja muutkin olivat ruvenneet hänelle osuttelemaan. Mistä olisi kukaan tietänyt, että viimekin yönä, hänen maatessaan pitkään valveilla lehvitetyssä aitassaan, tuo pieni koppero oli tuntunut hänestä leppälinnun pesältä. Se oli hänen turvapaikkansa, jossa hän sai rauhassa kehrätä unenseittejä, hyrähtää ne rikki pienellä sävelellä, jota ei tarvinnut edes laulaa. Siellä hän sai olla yksin ja rauhassa. Sai iloita kaikin aistein lehvien tuoksusta, joka toi hänen mieleensä suloisesti hengittävän lapsen tai kuumakupuisen linnun, iloita yön hämyssä nukkuvista pelloista. Niiden haltiat olivat valittaneet sateisina öinä painajaisunessa, mutta aurinkoa saatuaan ne kuorsasivat röyhein rinnoin. Sellaista hän kuulosteli iltayöt, jotka olivat täynnä jännittäviä tapahtumia.

Isä oli tosin katsastellut häneen pari päivää Paturin pojan kuuliaisten jälkeen moittivasti. Mutta siihen se oli lauhtunut isä-ukon äreily. Hän oli vapaa – eessä-laulaja!

Oli soma odotella – mitä, sitä hän ei tietänyt eikä halunnut edes ajatella. Yksinolo oli hänestä näinä päivinä ollut onnellisinta. Ja yhtä onnellista oli ollut kurkistaa näinä aamuina aitanseinän rakosesta, oliko aurinko nousemassa. Sitten ... hiljaa kuin lintu ainakin pujahtaa paljain jaloin pellontakaiselle metsäpolulle, jo ennenkuin oli edes aamulypsyn aika.

Tuo hänen hämyilevä polkunsa, joka päättyi Kurjenojalle – se se taisikin olla hänen ... odottelemistaan. Ei hän kaivannut vastaantulijaa. Mutta sittenkin hän oli hakevinaan ja hakevinaan odottamattomia. Joka polun polvekkeessa oli pieniä ihmeitä. Oli pehmeähöyheninen käenpiika pesäkolollaan sihisemässä varotusääntään. Se se osasi säikähdyttää. Sitä ei erottanut petäjänkyljestä. Se sihisi kuin käärme. Luuli kai, raukka, häntä lumikoksi tai kärpäksi. Mutta sihisköön. Eipäs piipittänyt näinä aamuina sadetta! Ei muuta kuin Kurjenojan tuomet tuoksuivat hulluina. Piti hyräillä Tuomen syntyvirttä, jossa siinäkin puhuttiin onnesta: "Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen..."

Ja jos ei tullut vastaan käenpoka eikä edes orava ripotellut kävynsuomuja niskaan, oli poluntaipeessa tiheä lehtiseinä, outojen salihuoneitten salaperäinen verho. Niitten holveissa sitä sopisi virttä veisata – kyllä kuuluisi, niin että auringon suurensuuren pisaran kokoiset valotäplät läikähtelisivät. Voi, teki niin suloisesti kipeää – ne pisarat eivät olleet enää sadetta. Ne olivat kuumaa valoa, pieniä unisia nuotioita, jotka leimahtaisivat kohta ilovalkeoiksi. Ja hän, Lumialan Helka, saisi laulaa kenenkään estämättä! Kauan, kauan hän tahtoi vielä olla vain eessä-laulajaneito, kulkea Kurjenojalle, heittää sinne seppeleensä hakemaan lemmenonnea. Mutta ei sittenkään ajatella ketään – ei edes uskaltaa ajatella. Siinä oli hänen tämänhetkinenkin onnellinen olonsa. Siksipä hän vain hymähti Riitalle, sipaisi kädellään välkkyvän järven sokaisemat silmänsä, virkahtaen kerkeästi: "No mutta, ettekö te muista tytöt, että Tuomen virsi on laulettava, kun pojille kannetaan tuomenkukat! No? Nyt ei ole enää aika siekailla. Kirkkoonkin on ennätettävä ajallaan ja..."

"Kun taitaa jo olla Sarkin pappikin paitasillaan!" Riitta nauroi. Helka ei yhtynyt toisten nauruun. Mutta hän nosti kukkaiset oksat, korkealle ja aloitti virren, äänen pari kertaa vavahtaessa, mutta raikuessa pian. laulun-ilossaan ylinnä.

Nuoret miehet kuulostavat virttä, joka nousee raikkaana aaltona loivaa mäkeä ylöspäin.

Kylänpään nuori-isäntä, kokkomestari, potkaisee punanverevät kasvot palavissaan saappaanpohjallaan viimeistä tukipuuta vanhaa venettä vasten, joka jo seisoo valmiina korkea kokka taivasta kohti. Severin avoimet harmaansiniset silmät, hikeentynyt vaalean ruskea tukka, joka kihertyy pariin pyörylään, lujaa niskaa vasten, ja ankarasta punnerruksesta vähän meltoina seisovat rotevat jalat – siinä kaikessa on rehtiä miestä, jolla ei ole toisesta ihmisestä taka-ajatuksia.

Miehen punakat kasvot olivat leukaperiltä ja poskiluilta vähän niinkuin kirveenveiston jäljiltä. Mutta koko hänen muhkeasta olennostaan uhosi turvallista lämpöä. Kyllä talo pysyi pystyssä sen miehen hartioilla. Nosti vaikka mutkistuneen aitannurkan suoraksi pelkällä olkapään nykäyksellä.

Niin puheltiin talontyttärien kesken. Eikä puuttunut tulijoita Kylänpäähän. Mutta nuori-isäntä ei näyttänyt pitävän kiirettä naimisasioilla – pitkitteli suututtamiin asti, tyttärien mielestä.

Severi löi Lumialan Markkua hartialle: "He, kuulepas, ei tarvita meidän emäkirkossa urkuja, kun ne tyttäret puhaltavat", hän tokaisi viitaten alamäkeen, josta nousi näkyviin tuomen- ja pihlajanoksien häikäisevä metsä. "No, niinkin, sanotaan", yhtyi kireällä kurkkuäänellään Markku. "Mutta yritäpäs kättä kaulalle, jollei vihitä, niin..." "Ho-ho-ho", hotisi joku joukosta, "pehmeätä se on pähkinäkin sisästä päin, sano' Urjalan ukko".

Mutta virren sanat viistivät mäkeä ylöspäin kuin laukuilevat pääskyset törmää pitkin.

    "Siihen kasvoi tuomu kaunis,
    tuomuhun hyvä hedelmä",

soivat sanat, toistuvat taas oksien kattaessa lähestyvän parven, joka piteli yhä niitä ojennetuin käsin korkealla päitten yläpuolella.

Pojat odottivat suut messingillään ja naamat kiillellen kuin nisupullan pinta. Tyttöjen laulu vaihtui kuin maasta polkaisten kirpeän leikkisäksi. Nyt kirposivat sanat, joilla tarkoitettiin poikia:

    "Karkas siihen kataja karvas,
    katajahan karvas marja..."

Se oli lemmekästä pilantekoa nuorista miehistä. Mitäs ne muuta olivat, pojanköriläät, kuin pistäväoksaisia polttiaisia, karvasmarjaisia katajia – tuleen pistettäviä.

Vanhaan tapaan pojat hörähtelivät. Vetelivät parranhaiveniaan. Oli muka jo leuassa sellaista katajan karheutta, että tytöt otti se mikä otti, jos tässä, tuota...

Mutta tytöt eivät aikailleet. Juuri niiden säkeitten loppusanojen kohdalla ruskeat käsivarret heilahtivat, nousivat kuin vihassa jotakin paiskatakseen, kuin viskoakseen poikarykelmää kivenmukuloilla. Ja humahtivat lehväiset oksat miehiä vastaan. Ken sai niitä sylyksellisen käsivarsilleen, ken suoraan naamaa vasten muka tuikeasti tuiskahutettuna. Ketä vain kasvojen editse leyhäytettiin, ärsytellen ja nauraa kikattaen, kunnes kukka pistettiin kouraan, jotta ... no, tuossa saat, senkin jurri...

Severin käsivarret jäivät tyhjilleen. Markulla oli jo lehviä kannannainen. Riitta oli ne hänelle työntänyt rotevasta sylistään ja hohottanut silmät selällään: "Siinä on, siinä on kerppoja Lumialan jääräpäälle ... talveksi!"

Kylänpään isännän tytöt olivat jättäneet Helkan osalle. Mutta tämä oli jäänyt hämmentyneenä syrjään. Mitäs hän, kenellekäs hän? Ei hän tietänyt. Ei hän ollut ketään ajatellutkaan, Severi olisi punastunut neuvottomasta noloudesta, jos olisi vielä väriä mahtunut päivän polttamaan naamaan. Mutta miehen silmät räpyttivät niin hassunkurisesti, että pari tyttöä hohotti sormilla hosuen: "Ho-ho-hoo, ho-hoo, siinä on meillä sarveton pässi! Määkiä osaa, vaan ei puskea."

Mutta Helka pelasti miehen. Tuli ja asetti lehvänsä Severin käsivarrelle. Ja samassa hän aloitti uudestaan laulun, vetäen muut neitoset piiriin, joka yhtenä "kietona" – tytöt toistensa käsikynkässä – alkoi kiertää vinhasti kokkoa.

Eivätkä he nyt enää pojista laulaneet – omasta itsestään, joka kukki ja tuoksui kuin "kaunis tuomu". "Ken siitä lehvän leikkas, se leikkas ikäisen lemmen..."

Mutta hetken kuluttua neitojen rinki pysähtyy. Kädet hervahtavat sivuille. Ääni sävyttyy vakavaksi. Neitsyys pakenee kehnoja aikeita. Se valittaa, varoittaa ja uhkaa:

    "... joka siitä juuren katkoi,
    se sen katkoi kuollaksensa;
    joka siitä maata möyri,
    se sen ikänsä kaotti."

Eivät tietäneet enää tämän polven neidot, että he lauloivat vanhaa pakanallista loitsua, joka oli kerran heidän sukujensa aamuhämärässä syntynyt onnenrukoukseksi tammen jumalalle.

He tajusivat laulavansa vain sitä, mikä oli ikuista heidän neitseydessään: tuoksuva kukka ja lemmenkaipuu, mutta myöskin kipeä tuska vaarallisen ihmeen edessä, joka saattoi riipomalla riipoa verho- ja terälehdet, jättää nuoren puun "kuorelta kolottavaksi", kuten lauloi Annikaisen virsi – nuorten neitojen varoitusvirsi vieraita viettelijöitä, merentakaisia kestipoikia, vastaan. Mutta tytöillä ei ollut aikaa vitkastella. He palasivat omiin maailmoihinsa seuloineen ja vakkoineen – pähkinämetsään, siitä rinnettä alas rantakennäälle saakka, jonka nurmikolla he sitoivat kukin itselleen mataraseppeleen iltapäivän juhlaa varten.

8.

Kirkonmenot olivat ohi. Aurinko valaa liikahtamattomille selille huikaisevaa messinkiä ja vaskea. Se on laskullaan. Mutta sen autuuttava syli näyttää tyhjentymättömältä.

Hämäläisten ammonaikainen auringonjumala juhlii armollisimmillaan uskollisen heimonsa myötä. Nyt on helkajuhlien kunnian päivä!

Kansaa kuhisee, parveilee, seisahtelee, istuskelee rypäissä aittojen portailla, raitin aidaspuilla, pientareilla ja kivenpahdoilla suuremmin joukoin kuin muistavat vanhuksetkaan koskaan nähneensä. Ei vain Suur-Sääksmäen viimeisimmistä syrjäkylistä saakka olleet soutaneet juhlaveneet toinen toisensa jälkeen Metsäkulmaa ja Konhonselän perukoita myöten, Pälkäneeltä ja Kangasalalta asti niitä oli ujuttautunut Mallasveden rantaan, Kärsän valkamaan, josta vieraat olivat eväsvakkoineen taivaltaneet pitkän tien juhlapaikalle. Eikä ollut loppunut väentulo siihenkään. "Vanaja" oli loiskutellut kirkkosiltaan jo aamuvarhaisella, koivunlimoin koristeltuna ja pahasti kallistellen ylettömästä väenpaljoudesta: Tyrvännön ja Hattulan nuoriväki oli sekin lähtenyt kuuluisille juhlille.

Luettiin ja luettiin kokoontuneen kansan määrää – ainakin rutkasti yli puolentuhannen, jollei perin täyttä tuhatta, hoeskeltiin ukkojen ryhmissä. Voitollinen ilonpaiste leveili jäyhillä kasvoilla: pyhän tavan ja uskon voitonpäivä oli tullut.

Eessä-laulajat tunkeilivat Raitinristin havumatolla hakeakseen kulkueen etupäähän paikkansa. Rivit kerääntyivät täyteen. Ei riittänyt tällä erää kolmi- tai nelihenkinen tyttöjen rivi – kahdeksan oli heitä jokaisessa, käsi kädessä, taaksensa kurkkaillen, oliko kuinkakin monta laulajaparvea vielä taaksepäin.

Naidut naiset, heistäkin suurin osa helkapuvuissa, yksinpä ukonköriläät, jotka tavallisina aikoina olivat jääneet piippunysineen Raitinristille istuskelemaan vuotellakseen kulkueen palaamista sen eri kierroilta, asetteleiksen jälkijonoon, joka säesteli laulajattarien veisausta.

Mutta nuoret miehet odottelivat Kylänpään Severi etupäässä lehväisine oksineen edempänä kukittaakseen neitojen alkutaipaleen kulkueen lähtiessä "pyhää ristiä" vaeltamaan.

Herrasväkeä seisoi ryhmä Yläkylän tien veräjällä: Voipaalan Juliana-rouva vaaleankeltaisessa, punavöisessä leningissään ja pitsikudonnaisessa päähineessään, joka muistutti heisipuun harsomaista kukastoa. Emil-maisterin silmälasit välkähtelivät huolettomasti päähän heitetyn huopahatun alta. Kireässä pystykauluksessa, lievetakissa ja tukalan soukissa raitahousuissa hikoili Ertvin Orrell, yrittäen nauratella nokkelin pilanteoin Hanna Charlottaa, joka koruttomassa vitivalkeassa leningissään nojasi veräjänpieleen, muistuttaen tämän kirjavan kansan keskellä yksinäistä merenvaahtoista aaltoa lakealla rannalla.

Oman pitäjän herrasväestä loisti poissa-olollaan vain korkea esivalta – vallesmanni. Hänelle oli sattunut kiireellinen virkamatka Hämeenlinnaan päin, jossa jo oli avattu Puistoravintolakin kukkien ja lehmusten ympäröimme verantoineen, hohtavan valkeine pöytineen ja upeapovisine skoonettarineen.

Siniset, vihreät tai punaruskeat suurilippaiset lakit, joiden kupu peitti munankuoren muotoisena kankeata tukkaa, varjostivat poikien tiilenpunaisia naamoja. Yhtä värikkäät, suolivöihin pysähtyvät lyhyet takit, joiden takavekkauksiin oli leikattu pari halkoa, eivät peittäneet paljoakaan etupuolta, sillä sini-, puna- ja vihreäraitaisten juhlaliivien ja pullean rinnan piti päästä loistamaan tina- ja messinkinappeineen. Pinkeinä kiristyivät tummansinisten tai harmaitten housujen takamukset tukevan pyöreitä pakaroita myöten, kenellä saappaisiin sujutettuina, kenellä saapasvarsien päällä. Ei ollut tosin poikien paidanrinnuksessa herrasrusettia. Mutta sen alaspäin käännetty kaulus oli pesunpuhdasta liinaa ja hohteli siistinä takin pystykauluksen ja liivien lomasta.

Kiiltelivät takkien ja liivien metallinapit, kiiltelivät väkevän saippuan jäljiltä tukevat leuat ja silmät iloa. Ja poikien astunta – se oli vasta juhlavan jäntevää. Saappaananturan piti tömähtää maata vasten ja reisilihasten näyttää kireitten housujen alta mahtiaan, kun tuli hetki kulkueen lähteä liikkeelle.

Oli kuitenkin kolme miestä, jotka eivät paikaltaan änähtäneet neitoryhmien lähtiessä vaeltamaan. Ruotumies Yrjänä Vägg seisoi liikahtamattomana kolmekyynäräisenä patsaana aitannurkalla, vaaleansinisten olkalappujen, lakinlipan ja Suomen vaakunan uljaasti loistaessa.

Aitan porraspuulla istui takamuksillaan, jaloissa tutut lyttyyn lysmyneet kesäsaappaat ja yllä ruttuinen juhlatakki, Taavetti Kyttälä – myrtyneenä yhä Kaisa Matintyttären petoksesta. Mutta syvällä taskussa piileskeli viinaputeli näkymättömänä pirunsarvena, jota saattoi vielä tänä yönä tarvita, varsinkin jos pappi sattuisi joutumaan pieniin kahinoihin kansan kanssa, kuten Nuutalais-repo oli hänelle kuiskutellut.

Tämä tosin istui sileässä juhlamunteeringissaan aitanportaalla hänkin siivollisen ja hurskaan näköisenä. Ei edes Katajamäellä ollut viime yönä viinaa hurviteltu, ei niin vingerporillista pirautettu, Mutta tottapa vanha repo metkunsa osasi panna toimeksi ajallaan, kun oli hurskaansileässä naamassa vähän niinkuin yhtämittaista naurunhäivettä.

Niin oli vihdoin päässyt kulkue matkaan. Oli vaellettava tyttöjen herkeämättömästi laulaessa Raitinristiltä kirkolle päin, Ritvalan kylän rajalle, täältä takaisin teitten risteykseen, josta työnnyttiin vastakkaiseen ilmansuuntaan: Huunan tietä kylän toiseen päähän, Kurjenojalle. Kun täältäkin oli palattu taas Ristille, poikettiin Nuutalan tielle, joka urkeni poispäin valtatiestä, kunnes päästiin taas Helkavuoren ohitse kulkevalle kylätielle, "Isonhaudan päähän" saakka ja loppujen lopuksi Helkavuorelle.

Silloin vasta oli kulkue vaeltanut ristinmuotoisen kuvion, jossa Raitinristi merkitsi pysty- ja poikkisuoran yhtymäkohtaa – Lunastajan kärsivien kasvojen ja piinatun rinnan pyhää paikkaa.

Lumialan Helka kulki Riitta vierellään ensi rivin keskellä. Laulajaneitosten yhteen liitetyt kädet heiluivat tuskin näkyvästi hitaassa astunnan ja laulun poljennossa. Tytönsilkit hohtelivat ja palmikkojen vaiheilla niiden nauhat liehahtivat pään ja kaulan liikahdellessa laulun voimasta. Valkoiset ja punaiset sukat vilahtelivat monenväristen hamosien helmoista. Liivien hakaset kiiltelivät. Puuntelivat heleinä nuoria rintoja puristavat liivit, värikkäät pellavaiset esiliinat ja avokaulaisten paitojen punaiset korukirjailut.

Mutta kaiken värikylläisyyden kruununa paistoi kullakin laulajaneidolla mataraseppele, josta pilkistelivät punaiset ja siniset ketojen kukkasilmät.

Vakaasti astui jälkijoukko. Nuoret vaimot tyttöaikojensa kirjopuvuissa, keski-ikäiset mustissaan ja isäntämiehet pitkissä värikkäissä lievetakeissaan.

Maantien tomu tuskin liikahteli, sillä muutaman päivän paiste oli sen hiekan vasta kuivaillut vilpeän tuoreeksi. Pientareet, metsä ja sivuille aukenevat niittylaikat olivat taas pääsemäisillään raikkaan vihreiksi. Selkävedet päilyivät. Rantoja peittävä tulvavesi ei enää uhannut. Se näytti hyväilevän pensastoja ja ujuttautuvan noroja myöten silkinsiintävinä kaistaleina yhteistä ilokulkuetta kohti.

Lumialan Helka laulaa aluksi poissa olevana. Hän ei saa kiinni syvimmästä äänestään eikä sävelen noustessa hänen laulunsa helise. Oliko siihen syynä häiriö, joka oli tapahtunut kulkueen juuri lähtöä tehdessä? Jälkijoukosta oli alkanut kuulua torailevia, vieläpä kiukkuisia sanoja, sekä naisten siunailua että isäntämiesten ärjäisyjä. Hämeenlinnasta päin oli ilmestynyt savolainen kerjäläisjoukkue, joka kai oli matkalla Tampereen ruoanjakelupaikkoihin, mutta osuttanut tänne juhlien ajaksi, jolloin oli toivoa päästä osille rintamaitten rikkaitten juhlajuomista ja ruoantähteistä.

Mutta tällä juhlavieton jännittävimmällä hetkellä ei nälkäläisiä suvaittu. Ne häädettiin syrjemmälle.

Sana kulki eessä-laulajien riveihin asti. Se kosketti Helkan mieltä ilkeänä enteenä. Tuskin koskaan oli enää näin kevätmyöhään liikkunut etelässä nälkäseutujen aprakanhakijoita. Olivat tavallisesti kesän ajaksi kaikonneet kotopaikoilleen – kalanpyynnin ja marjankeruun turviin ja kivisiä peltotilkkujaan hoitelemaan. Eikö niille ollut enää apua edes kesän anneista?

Takaa kuuluvat ärjäisyt tulkitsivat koko juhlakansan suuttunutta ihmettelyä. Helka, lähtiessään kulkemaan ja Kylänpään Severin heittäessä lehvänsä hänen jalkojensa juureen kasvot ilosta paistaen, yritti riistäytyä irti oneasta tunnelmastaan. Mutta tapaus oli jo viiltänyt hänen sydäntään. Sinne pääsi tulvahtamalla kaikelle ilolaululle vieraita ajatuksia. Hän lauloi alkajaissäkeiden sanoja:

    "Ruvetkasme, rohjetkasme,
    Jumala on joukoss'."

Mutta nuo nälkäseutujen tulokkaat toivat hänen ajatuksiinsa papin tämänpäiväisen saarnan.

Henrik Sark ei ollut saarnannut enää tulta ja tulikiveä. Helka-juhlia hän oli koskettanut tuskin parilla sanalla. Mutta hän oli puhunut nälkää näkevien ja kärsivien puolesta. Hänen äänensä värähteli kuin hän olisi itkenyt heidän kärsimyksiään. Ei, hän ei ollut enää entisensä.

Mihin ja miksi olivat hänen uhkaavat sanansa "helan huutajia" vastaan hukkuneet? Helkasta oli tuntunut kuin hän olisi itkenyt heidän ja kaikkien puolesta. Hän oli kyllä, lainatessaan kuvia ja vertauksia Jeesuksen vaelluksesta Jerusalemiin, huudahtanut melkeinpä entiseen tapaansa, ankaralla äänellä: "Niinkuin he, Israelin tyttäret ja nuorukaiset, levittävät vaatteensa ja lehväiset oksansa Vapahtajan ratsastaa kunnian ja ylistyksen tietä, niin myös te, ritvalaiset, levitätte havumatot, tuomet ja pihlajat raiteillenne matkien pyhää tapausta. Mutta yhtä vähän kuin he, kansa ja fariseukset, ymmärsivät, miksi tapahtui, että Hän katsoi kaupungin päälle ja itki sitä, yhtä vähän sitä ymmärrätte te, rakkaat seurakuntalaiset, sillä vain hän, jumalallinen, näki sen, mikä muilta oli salattu. Totisesti, hän itki tulevien onnettomuuksien tähden ja ihmisparkojen kärsimysten vuoksi, sillä niiden päiväin piti tuleman, jolloin Jerusalem ja sen kansa oli sortuva kauhujen alle. Siksi, rakkaat sanankuulijani, Vapahtajamme itki. Hän itki heitä, koska he eivät tunteneet etsikkonsa aikaa. Ja hän itki itseänsä, sillä juuri tämä, huomatkaa, tämä hänen ratsastuksensa palmujen ja Hoosiannan huminassa oli oleva hänen kärsimystiensä alkutaival."

Niin hän oli puhunut. Mutta hän ei ollut syyttänyt heitä, helanpalvojia, tällä kertaa jumalanpilkasta. Helka näkee vieläkin hänen kasvonsa, joilla vavahteli syvä liikutus, hänen vihdoin päättäessään saarnansa sydäntä hellyttävään valitukseen: "Voi, ettei juuri tämä päivä tai huomisaamu olisi meidän oman kärsimystiemme alkamishetki! Siitä armahtakoon meitä taivaan Jumala." Helka ei tajua toistavansa kahteen kertaan säkeitä:

    "Annas mun käen kukata,
    meriheinien helkytellä..."

Kylänpään Riitta tökkää häntä kylkeen kummissaan nauraen. Helka tapaa oikean säkeen. Hän sulkee vierustovereittensa kädet lujasti omiinsa ja hänen äänensä vahvistuu.

    "Saksan pähkinän sanella,
    Ruotsin ruokosen puhella,
    Turun urvun uikkaella",

laulavat neidot oman itsensä koreutta, nähden kaukaisia merenrantaisia näkyjä. Heidän astuntansa ylpistyy. Helka kuvittelee kulkevansa ihmeellisillä rannoilla ja kaupungeissa, joissa soittelevat Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehdyt huilut ja humajavat tuomiokirkkojen mahtavat urut.

Ja yhä ripeämmin, nuorten lanteitten taivahtaessa juoheitten tanssiaskelten tapaan, hän astuu kuparin kimmeltävää hiekkaista maantietä.

Äkkiä lakkaa hänen äänensä kuulumasta. Eessä-laulajain parvi pysähtyy vaistomaisesti. Helkan käsi on valahtanut irti vierustovereitten kädestä.

Pastori Henrik Sark astuu hitaasti, mietteliään näköisenä kirkolta päin kulkuetta vastaan. Lähestyy lähestymistään. Helka tuijottaa häneen siunaaman hetken kuin aaveeseen. Miksi hän oli tullut? Mitä hän aikoi? Hänellä ei ole lipereitä, mutta hänen papintakkinsa on tiukkaan napitettu. Ja hänellä on välähtelevä merenruokoinen keppinsä kädessään. Leveälierinen musta hattu varjostaa hänen kasvojaan. Mutta Helka muistaa, että ne olivat näyttäneet saarnastuolista riutuneen kalpeilta. Niin, miksi hän oli tullut? Hänessä oli jotakin niin säälittävän yksinäistä...

Pappi siirtyy tienviertä kohti. Seisahtuu. Ottaa hatun päästä kuin kuivatakseen sen hikinauhaa. Vai aikooko se tervehtiä? Onko se, herra-paratkoon, tullut nöyrtyäkseen seurakuntalaistensa edessä?

Tytöt ja kulkue veisaa uudella voimalla kertosäettä: "Jumala on joukoss'." Helka näkee nyt läheltä hänen kasvonsa. Toistosäkeen kohdalla ne tuimistuvat. Kulmalliset pimentyvät. Syvä ryppy uurtuu kulmakarvojen väliin, syvenee, työntyy ylöspäin pystynä puukonteränä.

Kaikki käsittävät, että papin äkkinäinen vihastuminen on johtunut siitä, että he nyt laulavat "Jumala on joukoss'" eivätkä "Kauniissa joukoss'", kuten tuomiokapituli jo ajat sitten oli määrännyt. Ja Helka tajuaa sen myöskin. Tuon miehen itkevä saarna oli ollut valhetta, välähtää hänessä harmistuttava ajatus. Sen rukous muka heidän puolestaan oli ollut ulkokullaisuutta, heidän houkuttelemistaan luopumaan ja antamaan perään. Nyt hän paljasti itsensä: vihamies hän oli yhä heille, luopumattomasti.

Lumialan tytär käännähtää. Viittaa taaksepäin. Hän on pyörtämäisillään kulkueen ympäri aikaisemmin kuin oli tavallista. Ritvalan kylän rajapahta oli vasta tuolla – kivenheiton päässä. Mutta ei. Hänen kätensä pysähtyy. Hän tarttuu vierustovereitaan kyynärkoukkuun. Myös taemmat rivit tiivistyvät. Hämäläisten uskonpetäjän juuret olivat kallion sisässä, kuten oli Reko-isäntä sanonut. Eikä kääntynyt Lumialan tytär ennen sitä rajaa, jonka pyhä tapa oli määrännyt.

Kulku jatkui. Laulu jatkui raikahtaen uuteen iloon:

    "Käykäm' siukukset sinelle,
        Jumala on joukoss',
    mataroille morsiammet,
        Jumala on joukoss'."

Ja Huittulan kylän rajalta kulkue kiersi ympäri. Vaelsi jälleen Raitinristiä kohti jättäen papin jälkeensä, joka kuitenkin jatkoi matkaansa, hänkin Raitin ristille.

Laulu loittoni Huunan tielle. Katolisen kirkon madonnanpalvonnan pyhät värit: sininen, punainen ja kullankeltainen siintelivät vielä tyttöjen seppeleistä ja päänauhoista Ritvalan mäeltä. Ja vieläkin loitompaa raikuivat loppusäkeet:

    "Jumaloihin mennäksemme,
    Jumaloihin puhtoisihin",

jotka tunkeutuivat Henrik Sarkin korvaan ärsyttävinä, pakanallisen monijumalaisuuden ylistyslauluna.

9.

Henrik kiertää Rapolan linnavuoren harjaa kuin rangaistusvanki kierroksellaan. Eikä hän osaa enää rukoilla. Mitä oli auttanut hänen rukouksensa tuon kansan puolesta? Äskeisellä kävelyllään hän oli kokenut, että mikään ei ollut liikahtanut sen paatisessa rinnassa. Hänen hellyttävä saarnansa oli ollut sille vain merkki muka hänen nöyrtymisestään. "Jumala on joukoss'!" Niin he nyt taas uskalsivat veisata.

Ja mikä oli lopultakin ollut totta hänessä itsessään? Oliko hän vain tietämättään apinoinut Karjalan Renqvistin rukoilevaisia ja pettänyt oman sisimmäisen totuutensa? Sydän, rukous ja – teko! Tässä hän kiersi jälleen samaa entistä kehäänsä.

Mies pysähtelee harjun pohjoisten rauniomuurien luona muinaisten liesikivien äärelle, joilla oli kerran keitetty vettä ja tervaa ryntäävien viikinkien niskaan valettavaksi. Hän hymähtää. Oikeastaan, niinhän nuo pakanat tekivät vielä tänäkin päivänä – häntä itseänsä vastaan.

Äskeisellä käynnillään Raitinristillä hän oli kyllä saanut niskaansa sekä tulikuumaa vettä että pikeä ja tervaa, mikä nyt vasta oli yltynyt tuskaksi, kuten poltinhaavan tapa on. Onnettomat savolaiskerjurit seisoskelivat ryysyissään, naiset riekaleisissa miesten takeissa paljaat jalat veristävissä variksensaappaissa. Lapset, pienet tytöt, joiden somat palmikot piipottivat kireinä hiirenhäntinä, katsahtelivat äitiensä risaisten liepeitten takaa pelokkaina ja kalpeina. Nuo kerran äitinsä kohdusta suloisiksi syntyneet...! Yhtä pienet pojat – yhtä kalpeita ryysypekkoja, kasvultaan kituliaita kääpiöitä. Joukossa pari miestä – suulaita, nöyräselkäisiä, silmissä vilhuva ilme, joka pakeni rehellistä katsetta. Kurjan kurjaa joukkoa.

Ja nuo tuolla, rintamaitten pöyhkeilijät! He talsivat hiki päässä, hyöriskelevät, hypittävät ja tanssittavat, jotta maittaisi aamuyöstä rasvavelli, pernamokko, ryynimakkarat, lampaanreidet, olvi ja viina – tietenkin viina...!

Eikös ollutkin jo paikalla päämestari, Nuutalais-repo, joka oli lakki kourassa pokkuroinut, suupielissä mairea vilppi.

Henrik tuntee vihan tulvahtavan otsasuoniin. Ja se sakoo sakomistaan joka askelelta.

Entä herrasväki? Hänen oman sisarensa he olivat häneltä lupaa kysymättä houkutelleet koreaan joukkoonsa. Ja mitä oli tapahtunut, kun hän oli käskenyt Hanna Charlottaa viemään mierolaiset pastorilaan ja hankkimaan heille suuhunpantavaa?

"Oi, oi, oi, oi", oli majuurska valitellut, "ettekö te nyt koskaan, rakas pastori, voi heittää pois tuota kamelinkarvaista kaapuanne? Johan te peloitatte oman sisarennekin! Varokaa vain" – hän oli viitannut silmää iskien Ertvin-herraan ja toistanut vanhan hokunsa – "ettei hän vielä karkaa teidän käsistänne".

"Älä sure, serkku!" oli huudahtanut Emil-maisteri. "Suuret miehet näyttelevät aina – valtiastekojensa kynnyksellä. Junius Brutus teeskenteli mielenvikaista aikoessaan riistää vallan Tarqvinius Superbukselta. Nerokas Caius Julius näytteli muotikeikaria ja tuhlaria murskatakseen senaatin diktatuurilla. No, ja veljemme Henrik! Oo, hän on prinsiippi, auktoriteetti, kamelinkarvainen Kastaja, ecclesia militans, ha-ha-ha. Mutta odottakaapa! Kun hän on kerran kurittanut tämän 'pakanallisen' seurakunnan 'riemuitsevaksi kirkoksi', silloin hän on oleva lempeä kuin laskumestari Augustus proskriptioittensa jälkeen."

Eikä hän, pilkattu mies, ollut osannut vastata, sillä puhe oli ollut muka pelkkää leikinlaskua – tietenkin, mitäs muuta. Mutta sen piikit kihelmöivät yhä pitkin orvasketta, lisäten sekin ärtymystä vereen.

Nyt hän katselee, linnahaudan kierrettyään, muinaisportin raunioilta alas laaksoon. Tuolla ovat yhä kirkon korjaustyöt kesken. Vasta puoliväliin seiniä ovat nousseet tellingit myös isonpappilan uudisrakennuksella. Vakinaista rovastia ei saada seurakuntaan. Kirkko on päästänyt käsistään terveellisen kurituksen välikappaleet: mustanpenkin ja jalkapuun. Eivätkä sen "nuhtelut" ole tälle kansalle enempää kuin tikan nokkaisu petäjänkylkeen. Esivalta on säätänyt jaloja lakeja – viinapannut ukko-kruunun haltuun. Mutta salakapakoitsijoita vastaan se lähettää "taleksmanni Halapereita", jotka kiemurtelevat rikollisten edessä kuin mato ongennokassa – omien kehnouksiensa vuoksi.

Hän oli yksin, sekä työnpaljouden alla että tuota siveetöntä menoa vastaan. Ja mitä hän oli saanut aikaan? Sätkytellyt itkusuisen rukouksen ja jeremiaadien "ojennusnuoralla"...

Ei, hän ei voinut olla tuntematta tänäkin hetkenä itsehalveksumisen etovaa makua suussaan.

Vihdoin on Henrikin katse kääntynyt kaukaista Oitinkärkeä kohti. Kaiku tuntuu vastaavan sieltä päin ja kantavan hänen korvaansa kuin syvältä vuoren onkaloista kuuluvaa laulua. Se kuulostaa vuoroin valittavalta, vuoroin raikuvan uhmaavan voimakkaana. Se on helkakulkueen naisäänistä laulua, joka kajakkaassa ilmassa kantautuu tänne saakka. Tuolloin tällöin se hukkuu kuulumattomiin. Mutta raikahtaa taas, niin että säe sieltä täältä kimpoutuu korvaan selkeinä sanoina.

Se on Annikaisen virttä.

    "Annikainen neito nuori
    istui Turun sillan päässä..."

Niin, hän muistaa tuon laulun monelta lukemaltaan.

Nuori Turusen neiti varoittelee kasvinkumppaneitaan kestipojista, kauppamiehistä, jotka tulevat syksyisin meren takaa ostamaan kalaa, tervaa ja turkiksia pirkka-kauppiailta. Nämä "talvimakaajat" elostelevat, rellestävät talvikuuron, viettelevät Turun neitosia. Mutta keväällä purjehtivat takaisin kotimaahansa jättäen vietellyn tytön mielenvikaiseen epätoivoon rantamalle.

Nyt hän on kuulevinaan säkeet, jotka kuvailevat Annikaisen kalvavaa pelkoa kevään lähestyessä:

    "Tuop' on pelkäsi petäjä
    kuorensa kolottavaksi,
    varaeli vastakoivu
    oksansa otettavaksi..."

Liikuttavat sanat vievät kuulijan vasten tahtoaankin mukaansa.

    "Tuo Jumala Turjan-tuuli,
    saa Luoja rajuinen ilma!"

huutavat samassa läpi ilman neidon hurjat kostonsanat Ritvalan raitilta.

Kulkue lienee kääntynyt uuteen suuntaan, sillä sanat lakkaavat kuulumasta. Mutta ne nousevat hänen muististaan järkyttävän elävinä. Ne muuttuvat häväistyn neidon mielipuoliseksi raivoksi, ihitteleväksi, määrättömän katkeraksi ilkunnaksi:

    "Kutti, kutti, Kestin kelmi!
    Ei ole aina Annin patjat,
    eik' ole Annin päänaluset...
    Meren huuve hurstinasi,
    meren paasi patjanasi."

Oliko sen laulanut joskus Turun koulun teini? Oliko sen pergamentilleen kerran kirjoittanut runovoimainen munkki? Joka tapauksessa se oli ylevimpiä ballaadeja, mitä hän oli koskaan kuullut tai lukenut.

Henrik Sark seisoi hetken sen lumoissa. Huomaamattaan hän hyräilee paikoitellen sen sanoja. Ne tulivat, lensivät kuin linnut kaukaa Aurajoen suista hänen kämmenelleen, milloin viistävinä, kujertavina pääskysinä, milloin laulurastaina, milloin leivosen lauluna ylhäältä, korkeasta taivaan holvista ja vihdoin mustina kottaraisina, jotka lauloivat salaperäistä kohtalonsäveltään. Kuulija ei voinut olla ottamatta niitä vastaan. Ne houkuttelivat häntä yhtymään tuohon merkilliseen virteen.

Mutta kuin laulun sytyttäminä alkoi nousta hitaasti hämärtyvään iltaan, sinne tänne kokkojen tulenlieskoja.

Saarioispuolelta, Päivölän mäeltä, Hiittiänmäeltä ja niemien nenistä hulmahti näkyviin kokkovalkeita. Rautunselän puolelta, Salonsaarelta ja taempaakin, vieläpä kaakosta päin, Lahisten ja Jutikkalan kartanon vaiheilta, nousi savupatsaita tai syttyi nuotioitten tasaisesti paistavia valoja.

Koko Vanaja juhli. Kyliin jääneet kotolaiset pitivät omia pitojaan: lauloivat, lurittelivat pilleillään ja huiluillaan tai toitottivat tanotorvillaan; keinuivat päätä huimaavilla keinuillaan pojat aisoista vauhtia painaen, tytöt laitalaudoilla kirkuen; juoksivat kokkojen ympärillä hippasilla, leskisillä ja nurkkasilla; tanssivat "kasurinsa", "kopposensa", "härsynsä" ja "muorintanssinsa", jossa pojat ryöstivät itselleen kukin helkamorsiamensa.

Oli kuin koko Häme olisi syttynyt tuleen, hullaantunut soittoon, tanssiin, huutoon ja melunpitoon. Tuo jäyhä kansa, joka arkipäivänsä puursi maata hitaan härkäsahransa perässä junnaten tai makasi pitkät talvet pankollaan, kuorsaten, istua jökötellen roimosillaan tai seisoskellen nurkillaan silmät haljakkoina – tuo vieraan silmissä jolsa kansa meiskasi nyt jähmettyneet verensä liikkeelle. Havahtuva luonto ja kuumeneva taivas jylmäsi heidän omassa olemuksessaan kevään ensimmäisenä ukkosena, niin että kallioiset nurmikunnaat mäikyivät ja korpi rytisi.

Vaarallinen kansa tulenpatsaineen ja karhuntansseineen. Mutta myöskin juhlava, juhlallinen kuin näitten linnaharjujen jämerä petäjikkö.

Syvällä vaistossa kammahtava tunto, kuten aina merenrannan kasvatilla mitattoman korven varjossa, Henrik tuntee verensä hiljenevän. Ritvalan puolelta ei kuulu enää laulua. Sen helkavalkea ei ole vielä sytytetty. Se näyttää nukkuneen kevätöiseen hämärään.

Kuluu aika. Alatieltä, Annilasta päin, alkaa kuulua remunpitoa. Sieltä lähestyy kokonainen roikka myöhästyneitä tulijoita.

Alkaa kuulua juopuneen miesäänen meltoa ruokottoman laulun renkuttelua. Naiset räkättelevät sekaan räikeätä naurua. Kesken hähätystä yltyy käheä naisääni rekiviisuun.

"Euhvemiia!" kuuluu jonkun pojankurikan huuto. "Alushameesi taskuunko, sinä saakeli, sen pullon piilotit? Hoi, tänne! Näytä tai hame korviin, jumalavita!"

"Herkuttaakos poikia?" nauraa Eufemia. "Tuossa sun on herkulles, Ryskyn tilumamma!" remutaan vastaan. Kuuluu tuuppimisen ja painiskelun ähkyvää tuohotusta. "Vai kosottaakos, sano' Savon likka!" kuuluu Eufemia ilkastelevan hengästyneenä ja jatkavan hekottamalla häijyilevää naurua.

"Hoi, likat ja pojat! Mennään Kelhin-akan mökkiin!" "Tai Tyskäskälle, sillä muorilla riittää Nuutalaisen sikuna!" huudetaan.

Kohta kuuluu risahtavan auki Kelhinmökin porstuanovi. Viinaa tiukataan. Emäntä kuulostaa vastailevan hätäisin äänin, joka painuu supatukseksi. Taas joukon remunpitoa. Ovet ja porstuapalkit pamahtelevat. Ja samassa rellestävät Myllykylän ilonpitäjät taas Kelhinmäkeä alaspäin, suunnaten kulkunsa Tyskäskän mökille päin.

Henrik katsoo tuota hoipahtelevaa miesten ja naisten joukkoa kylmentyvin silmin. Siinä oli se, mikä oli tämän yön kaikkien juhlatuoppien pohjalla – ryöhäävä sakka.

Kuuliko hän taaskin Ritvalasta päin laulua? Ja kenen ääni raikui ylinnä? Hän oli olevinaan varma, että Lumialan tyttären ääni erottui tänne saakka. Eikä vain hänen äänensä! Nuo kasvot, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt äsken tiellä, lähestyvät nekin tuohon aivan käden koskettamiin. Ylpeys, jonka neidon luontainen kainous tekee tuskalliseksi, on valahuttanut niiltä veret. Avuton liike, pako on lähellä. Mutta jokin järjen päätös saa hänet ryhdistäytymään. Nyt liikahtaa neidon olka. Suuttumuksen puna karahtaa kasvoille. Tiukka käskevä liike pysähdyttää kulkueen. Mutta hän kääntyy jälleen – jatkaa matkaa, huulet yhteen puristettuina, silmissä lasittunutta uhmaa, tuijottaen kohti kylien rajapahdasta. Askel jäntevänä, ryhti kaukaisen ylpeänä, aivankuin olisi astunut taivaankorkuisen raja-aitansa vierustaa hän kulkee ohitse, katsomatta, tervehtimättä...

Kokkojen tulet ovat nousseet nousemistaan. Nekin työntyvät hänen lähelleen. Niiden poltto kuumottaa kasvoja. Ne ovat kaikki röyhkeän uhman tulenlieskoja. Häntä vastaan roihautettuja!

Mikäs onkaan kantatalojen tyttärien ylpeillessä! Hehän aina toki itsensä varjelevat. Mitäs he? Tarvitsiko heidän muka muistaa noita saastutettujen ja saastuttavain loismökkien rykelmiä, joita kiertävät nälkäläiset ovat lisäämistään lisänneet. Mitäs turhia! Heidän ei ole tarvis ajatella muuta kuin omaa koreiluaan ja omia laulunilojaan...

Henrik Sark laskeutuu alas vuorelta. Vieläkään hänessä ei ole syntynyt selvää kuvaa siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta hänen oli joka tapauksessa päästävä kotiin.

Oliko hoidettu kerjäläisille ruokaa kylliksi? Ja miten voi Ellen? Omantunnon oka on kaiken muun lisäksi ärsytellyt häntä. Hän on taaskin jollakin tavalla kuin jättänyt vaimonsa kohtalon selkänsä taakse. Oli niin paljon muuta, niin luonnottoman paljon...

Ja kuitenkin. Hänhän oli tietänyt, että huolimatta muutamista aurinkoisista päivistä hän, Ellen, ei ollut virkistynyt niiden mukana. Ja nyt tuli hänelle, laiminlyöjälle, kiire ja hätä. Sairaat kai vielä tarvitsivat hänen huolenpitoaan.

Kotopihalla istuskelee mierolaisia, ken leivänpalaa taittaen, ken suolakalaa jäytäen tai lihanmurenaa hypistellen. Mitään lämmintä ei näy heille keitetyn. Se on huolimatonta. Se on anteeksiantamatonta! Sillä tavalla ei Hanna Charlotta ole ennen lyönyt laimin tehtäviään.

Henrik tulee Ellen-rouvan kamariin. Kysäisee vasten tahtoaankin ankaralla äänellä missä oli Hanna. Hänenhän olisi pitänyt ymmärtää, että heikontuneet ihmiset, varsinkin lapset, olisivat tarvinneet lämmintä keittoa.

Ellen yrittää hymyillä tyynnyttävästi. Jopa hän naurahtaakin kuin houkutellakseen miestä omalla ilollaan. "Oi, oi, rakas Henrik", hän sanoo, "pitihän toki Hanna Charlottan päästä takaisin juhlaan. Ertvin-herra..."

Miehen hahmo synkkenee. Hänen oma sisarensa oli siis pettänyt hänen käskynsä, juossut kuin mikäkin piianhutilus "sulhasensa" kainalossa, juossut, paennut – ehkäpä tanssia rytkyttämään talojen jälkijuhliin.

Henrik ei näe vaimonsa anovasti nousevia käsiä. Ne tarttuvat hänen hihaansa. Hän riuhtaisee itsensä irti. Rientää pihalle.

Ensi hetkessä iskeytyy korvaan alatieltä uusi entistä törkeämpi renkutus. Äskeinen joukko hoippuu reuhaten juhlapaikalle. Se näyttää lisääntyneen tievarren mökkien juopottelijoista. Kuinka monilta kujilta niitä tänä hetkenä ryöhänneekään Kokkovuorelle päin!

Henrik naurahtaa katkerasti – itselleen, taaskin omaa tämänpäiväistä saarnaansa. Totisesti, hän oli väärentänyt raamatun kertomusta. Oliko muka Vapahtaja vain itkenyt Jerusalemin kaupunkia. Eikö hän ollut samana päivänä, Hoosiannan lakattua Öljymäeltä raikumasta, ajanut ruoskalla vaihettajat ja kauppurit ulos temppelistä? Hajasäärin huojutellen Henrik hakee huulet yhteen puristuneina selvää ajatusta mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Kuin ylimielisen röyhkeänä vastauksena hänen epäselvään haparointiinsa kajahtaa nyt Annikaisen virsi kulkueen viimeiseltä kierrokselta kohti Helkavuorta.

Laulun virta etenee. Sen yläpuolelle nousee helvetillinen kajastus raitin vieriltä ja pelloilta. Tervatuohet ja lyhteet on sytytetty aidanseipäisiin. Pientareitten kokot työntävät savua taivaalle. Ja virsi jatkuu, ylenee huumaavaksi, hurmioituneeksi lauluksi. Kuulija on näkevinään eessä-laulajien vaeltavan raitin havuja tallaten, posket palaen, silmät kiiltäen houreista kiihkoa, rinnat huokuen tulta ja tulipalon katkua, poikien rientäessä sytyttämään "pyhän majan" kaltaalle ylimmäistä kokkoa, kirkkovenettä, nyt heidän auringonjumalalleen pyhitettyä...

Niin, Hän, Vapahtaja, ajoi heidät ruoskalla temppelistä, heidät, jotka olivat sen tehneet ryöväreitten luolaksi. Häntä eivät ylistyslaulut sokaisseet näkemästä mikä oli saastaa. Hän ei ainoastaan itkenyt. Hän ei ainoastaan rukoillut. Hänellä oli tarpeen tullen voima tekoon. Ja mitä oli ollut hänen oma rukouksensa tämän turmeluksen puhdistamiseksi? Mitä lie ollut – tolkutonta horrosta, polvillaan makaamista. Ja hänen hellyttävä itkunsa? Avutonta nikottelemista tuhotulvan edessä. Rakkauttako muka noihin rellestäjiin, markkinahuijareihin, ylpisteleviin rusthollareihin, kaikenmaailman ilonaisiin ja salakauppureihin? Pelkoa se oli ollut! Hän oli, herra-paratkoon, pelännyt tarttua vihan liekehtivään ruoskaan...

No, niin, olkoon. Mutta totuus oli se, että tänäkin päivänä oli vihan uhrituli pyhintä ja puhtainta maan päällä.

Henrik hengähti syvään. Hänen rintansa puhdistui ja vapautui. "Niinpä olen minäkin, niinpä olen minäkin tänä yönä", hän toisteli itsekseen, "minä olen... vihan mies. Ja minä tahdon sitä olla!"

Hän viittasi lähettyviltä kaksi savolaisukkoa. "Veneelle, valkamaan – soutajiksi", hän käski. Ja astui rinnepolulle taakseen katsomatta.

Ukot soutavat kahdessa parissa Henrik-pastorin venettä. Ei ota kokka kohistakseen heikontuneitten käsivarsien vedoista. Pastori yrittää haihduttaa kärsimättömyyttään kyselemällä miehiltä yhtä ja toista kotoseutujen oloista.

No, toiset heistä olivat Iisveden takamailta, Karttulasta ja Kallaveden perukoilta, toiset Nilsiän mailta, "sieltä Ukko-Paavon petäjävapriikista". Miksi olivat lähteneet liikkeelle kesää vasten? Mikäpä siinä oli auttanut, selittävät ukot. Kevätkalaa oli tullut. Mutta kylvöstä ei ollut tullut mitään. Tuhottomat olivat olleet sateet ja tulvat. Ja Kuopion ja Iisalmen jauhopösöt – mitäs ne? Olivat panneet entisetkin saatavat uloshakuun. Oli lähdetty pakoon nälkää ja huutomarkkinoita, kun virkaherrat panivat talotkin vasaran alle.

Eikä ollut enää edes hengen ruokkijaa Ukko-Paavon kuoltua, kun olivat pappilatkin pelkkiä maallisia ilopaikkoja ja tanssitaloja, selitteli Nilsiän ukko, joka nuorempana oli kuulunut Paavo Ruotsalaisen opetuslapsiin.

Henrik mykkeni. Syytös pappeja ja pappiloita vastaan synkensi hänen mielensä. Hän tiesi sen todeksi. Mutta sitä lujemmaksi terästyi hänen aikeensa nousta tänä yönä tämän pitäjän "ilopaikkoja" vastaan.

Kokkovuorelta leimahti liekki veneen lähestyessä harjun kivikkorantaa. Kokon aluksi rätisevään ja sitten valtoimesti tohisevaan ääneen yhtyivät kuin toivottomana, hukkuvana valituksena Annikaisen virren jatkuvat säkeet, jotka kertautuvat kertautumistaan. Niistä kuulosti kokonaan kadonneen se murhenäytelmällinen voima, jonka hän oli niihin äsken muistinsa avulla kuvitellut.

Mutta tulenloimo nousi nousemistaan. Se korkeni valtavaksi tulenpatsaaksi, joka näytti ahmaisevan kitaansa ympäröivät metsät, talot ja ihmiset. Helvetti pauhasi keskellä kevätyön lienteätä hämärää. Ja riettauden kulovalkea kiemurteli pääahjosta tulenkarvaisina käärmeinä pitkin raitteja, peltoja pitkin ja poikin, ympäri pientareita, ylt'ympäriinsä rantoja myöten. Tämä kansa oli totisesti riivattu ja hullu! Ja hänen sisarensa, hiljainen ja ahkera, puhdas ja tietämätön maailmasta, hän oli paennut omaa veljeään tuohon helvetin pätsiin...

Henrik loikkasi maalle, käski miesten odottaa ryhtyen nousemaan väkivaltaisin askelin harjun rinnettä.

Valtavan kokon humiseva tuli alenee hitaasti. Neidot ovat sitä kiertäneet aluksi laajassa ympyrässä, laulaen virtensä loppusäkeitä.

Kokon aletessa he tarttuvat toisiansa kyynärkoukusta, tihentyvät tiiviiseen "kietoon", jotta ei yksikään mies päässyt heitä ryöstämään, kuten uskomuksiin kuului.

Mutta lemmenonnea he itselleen toivottelivat – pakanallisen lemmennosto-loitsun kietoutuessa rukoukseen "neitsyt Maaria emoselle":

    "Nouse lemmen nostantahan,
    kunnian kukutantahan..."

Niin he rukoilivat. Ja kaunistavaisia voiteita ja koruja he häneltä anelevat:

    "jotta kirkko kiilteleisi,
    kaikki kansa katseleisi..."

Henrik on noussut mäkeä juhlakentän laitamalle. Miesten rypäitä seisoskelee tien vierillä. Nuutalais-repo, jonka lähettyvillä istuu kivellä Taavetti Kyttälä, kumartelee hänelle taas lakki kourassa, silmät vilhuen tulenkajossa. Siellä täällä sujahtaa viinapullo suolivöihin piiloon. Mutta pari röyhkeätä sanaa kuuluu selän takaa. "Kappas vaan, kun tuloo körttilääsiäkin", jätkyttelee joku pohjalaisittain. "Satayksitoista kuin körttiläisen takinhännässä", osoittelee joku puolijuopunut tulijan papintakkia reuhaavin äänin.

Pastori jatkaa matkaansa selkä suorana, lujin askelin. Mutta hänen silmänsä hakevat tuimasti palaen Hanna Charlottaa. Tätä ei näy. Eikä hän saa silmäänsä edes Voipaalan herrasväkeä, kysyäkseen. Kentän laitaan hän pysähtyy näkemättä paljoakaan tulen häikäisyltä, mutta hän kuulee neitojen kuorosta Lumialan tyttären äänen, joka laulaa jatkoa äskeisiin sanoihin:

    "Paras on pappi kirkossahan,
    minä vieläkin parempi..."

Hänen täytyy riuhtaista itsensä jalkojensa sijoilta hakeakseen vieläkin sisartansa. Hän ei saanut olla näkemässä sitä, mitä täällä oli tänä yönä tapahtuva. Kuin manalaan astuen hän tunkeutuu rinnettä alaspäin, pähkinämetsään.

Täällä istuu puitten juurilla, kivillä ja mättäillä miesten porukoita. "Katos, katos, kultani, kuuta, kun on kuin talrikki!" hän kuulee saman käheän naisäänen huudahtavan kuin aikaisemmin maantiellä. Tyttöjen naurunkikatusta kuuluu pimennoista.

Henrik kiertää suuttumuksesta tukahtumaisillaan takaisin ylemmäksi rinnettä. Mutta vihasta sokaistuneena hän loittonee poispäin kokkopaikan laulusta ja melusta. Nousee taas tulenloimoa kohti, josta tulvahtaa vastaan:

    "Nouse lempi liehumahan,
    kunnia kupahumahan
    yli kuuen kirkkokunnan..."

Hetken kuluttua hän huomaa seisovansa nelinurkkaisen majan edessä, jossa on uusi avoin pärekatos ja ympärillä tuuheita koivuja. Siinä, siinä se oli – "pyhä maja", kuten ainakin temppeli pakanallisessa uhrilehdossa! Ei puuttunut muuta kuin noita teurastamasta uhripässiä...

Henrik Sark seisoo tuokiossa majan permannolla, jossa koivut hänet varjostavat. Hän tahtoo nähdä, tarkasti, juurta jaksain.

Mutta tyttöjen kirjavasta joukosta hän näkee vain Lumialan Helkan. Hän näytti johtavan juhlamenoja. Kun hän pysähtyi, pysähtyi piiri, kääntyäkseen kiertämään vastasuuntaan. Hän aloitti laulun uudet jaksot. Näissä oli säkeitä, joita Henrik ei muista koskaan lukeneensa. On kuin neito olisi yltynyt laulahtelemaan lomaan omia sanojaan tai kirjaanpanijoilta merkitsemättä jääneitä mukaelmia.

Hänen helmitetty kaulansa on kenossa. Ja kun kokko, joka on alkanut vähitellen riutua, hehkuttaa paahtavalla valollaan hänen kasvonsa, hänen hipiällään on hurmion raukenevaa väsymystä, joka kiihoitti kuin voipumaisillaan syleilevän naisen kasvot.

Oliko tuo neito sama lapsensirkeä tyttö, joka oli keinunut aittansa ylisillä hänen hiihtäessään Lumialan pihamaalle? Samako, joka oli veisannut kirkonpenkissään seurakuntansa papille: "Jumala olkoon sinunkin kanssas" – palmikot siveästi olkapäillä, valkea yksinkertainen kaulus reunustaen tyttömäistä kaulaa, ääni yleten hartaana kirkonkupoolin korkeuksiin?

Ei, ei! Hän oli muuttunut hullaantuneeksi naiseksi, omasta itsestään ylpeileväksi ... Mitä hän taas lauloikaan:

    "Mik' on lehtien luku,
    niin on luku sulhasien..."

Ja miten hän sen lauloi? Katse kuumana, huulet avautuneina kuin salasoppiseen nauruun jossakin tuolla – pähkinämetsän yössä...

Ei, totisesti, tuon naisen kirkkovirret olivat olleet ulkokullaisuutta. Tämä hetki hänet kavalsi. Tietäen tai tietämättään hän oli korskeitten rusthollari-isiensä jälkeläinen, turmeltuneitten tapojen orja, uhriparka, joka ei edes välittänyt ajatella, mitä riettautta hänen laulunsa siitti ympärilleen.

Hetki hetkeltä Henrik oli astumaisillaan esiin varjopaikastaan. Mutta näky naulitsi hänet paikalleen.

Vasta kun nuorukaisjoukko, joka oli tyttöjen laulaessa hyvästijättö-säkeitään seisonut metsänlaidassa, lähestyi, Kylänpään Severi etupäässä, uhkaavasti ja meluten, päästäen hurjia huutoja kuin ryöstöläisjoukko, Henrikille kävi selväksi mitä hänen oli tehtävä.

Kokko oli kallistunut liepeäksi nuotioksi. Pojat tunkeutuivat tyttöjen piiriin, joka oli laventunut, niin että he pitivät toisiaan enää kaukaittain kädestä. Ja nyt oli kokonsytyttäjän, Severi Kylänpään, kunniatehtävä hypittää eessä-laulajatytöt nuotion yli – hedelmöittävän tulen hohkaessa heihin lemmenonnea, hurmiota ja synnyttävää voimaa. Mies tarttuu Lumialan Helkan käteen. Norjana, kasvot palaen, nauraen ja huudahtaen kuin olisi hukkunut peloittavan rakastetun syliin hän hyppää hiilustan toiselle puolelle. Ja muut tytöt tekevät samat temput, ken rohkeasti harpaten, kuten Kylänpään Riitta, ken maata tömistäen ja töksähtäen paksuille pohkeilleen nuotion reunalle tuhkaan, totisena kuin vihille menossa, välittämättä kuuman tuhkan poltosta.

Kokkomestarin suoritettua tehtävänsä muut pojat vetäisivät kukin mieluisensa neitojen ryhmästä. Ja nyt vasta alkoi hypittely ja mellastus. Sekasortoisena rykelmänä tytöt lennähtelivät nuorukaisten kovissa kourissa, kirkuen ja hameenhelmojaan kooten käsillään, muka kauhistuen niiden hulmahtamista.

Naurusta ja tulenhengestä läkähtymäisillään tytöt kiirehtivät nuotion ympäri takaisin tiheäksi rypääksi, kuin muka paetakseen. Mutta uudestaan ja yhä uudestaan pojat hullupäisinä melskaten riipaisivat tytön kenet sattui temmeltävään leikkiin, ken vyötäröiltä puristaen, ken sylissään retuuttaen, ken vielä vain kädestä ottaen – kukin luonteensa mukaan.

Yhä hyppää Helka, yksinomaan Kylänpään Severin käden varassa. Hänen rintansa nousee ja laskee huohottaen, niin että katsoja on tuntevinaan kasvoillaan hänen nuoren, kuumasti polttavan hengityksensä.

Henrikin oma hengitys tihenee vaistomaisesti. Se uhoaa suusta huumaten aistit, mutta työntyen taas kirpeänä tuskana rinnan pohjuksiin saakka.

Hän astuu askelen kuin hyökätäkseen tai – ehkäpä – pelastaakseen tuon neidon.

Helka on juuri keinahtanut hiilustan yli. Mutta hän ei käänny kiirehtiäkseen tyttörykelmään. Hän jää tuijottamaan majaa kohti. Ja horjahtaa. Severi luulee sen tapahtuneen väsymyksestä. Ottaa Helkaa suojelevasti vyötäröltä saattaakseen hänet poispäin.

Mutta neito työntää hänet syrjään. Jää jäykkänä seisomaan paikalleen. Hetken kuluttua kädet hivuttautuvat pitkin hameen poimuja. On kuin olisi ollut vaatteissa epäjärjestystä tai jotakin hävettävää.

Mutta tuokiossa hän ryhdistäiksen. Viittaa tytöt uudestaan kietoon, jossa heidän piti laulaa viimeiset hyvästijättö-sanat Maariaisen pyhälle majalle ja sitten vaeltaa Kurjenojalle heittämään seppeleensä sen vietäväksi.

Mutta tuskin he ovat ennättäneet laulaa:

    "Jätän tänne jäähyväiset,
    jätän Jeesuksen sijahan,
    Maarian tähän majahan",

kun Henrik Sark astuu alas majasta ja etenee sen varjosta nuotiota kohti. Lähinnä soriseva kansa vaikenee hämmästyksestä.

    "Hyvä on toiste tullakseni,
    parempi palatakseni..."

jatkuu vielä tyttöjen laulu. Mutta sekin katkeaa kuin leikkaamalla.

Sillä pappi astuu korkeana, kasvoillaan hävittäjän ilme kohti hohkavaa nuotiota, jossa vielä pari kekälettä on tulessa. Hän tempaa käteensä toisesta päästä liekehtivän ranganpätkän. Nousee määrätietoisin askelin majan luo ja työntää sen sitä ympäröivien koivujen keskelle. Mutta nämä vain kärähtävät työntäen näkyviin savua.

Nyt kauempanakin liikehtivät nuorukaisjoukot, naisten ja ukkojen ryhmät jäykistyvät paikoilleen. Vain Lumialan Reko-isäntä astuu joukosta esiin. Mutta pysähtyy, hänkin odottavan näköisenä.

Pappi heittää kekäleensä katolle, joka kuitenkin on vielä taannoisista sadepäivistä sen verran kostea, ettei ota sekään syttyäkseen.

Eessä-laulajaneidot ovat vetäytyneet nuotiolta viistosti alamäkeen päin, josta puuntaa juhlakentän kaivo uusine, kellervine kansilankkuineen. Mutta Helka on pysähtynyt muista erilleen, lähemmäksi hiillosta.

Henrik Sark on astunut jälleen nuotion luo. Helkan kasvot ovat jäykistyneet liikkumattomiksi. Pappi näkee niistä vain suuriksi revähtäneet silmät, jotka eivät kykene enää ilmentämään mitään tunnetta tai ajatusta. Mutta Henrik on näkevinään niistä uhoavan vihaa ja jäykkää ylpeyttä. Hän nostaa uuden palavan rangan nuotiosta, valaisee sillä ihmisryhmiä, huudahtaen, pään liikahtaessa jäntevin elein: "Teidän pakanatemppelinne on hävitettävä maan päältä kaiken sen nimessä, mikä on pyhää ja kristillistä!"

Kohahdus käy kansanjoukossa. Se pysyy kuitenkin yhä jäykkänä paikoillaan kuin eri rykelmissä seisova kannokko kaskesmaalla. Mutta yksi varjona etenevä hahmo kulkee nopein askelin ryhmästä toiseen. Elehtii sukkelin liikkein toisen ja toisen edessä, kadoten ihmisrypäitten peittoon. Se on Nuutalais-repo, joka näkee hetkensä tulleen – kostaa papille, käräjähaasteen alkuunpanijalle.

Henrik Sark on jälleen majan juurella. Nyt hän työntää kekäleensä temppelin avoimeen alustaan, jossa on kuivaa puuta ja lastukkoa.

Vihdoin nuolevat liekit majan "anturaa" ja "teloja". Nuivahtaneet koivut kärähtävät täyteen liekkiin. Tulen tohina yltyy kaikilta puolilta. Ja Henrik huutaa sen keskeltä, mustana kasvoiltaan, nokisin kourin, hatuttomana, paksut hiukset narrillaan: "Poistukaa koteihinne ja varokaa saastuttamasta tätä pyhää helluntai-yötä hypyin ja juopotteluin metsiköissänne tai taloissanne. Poistukaa!"

Kansa ei liikahda. Vain päät kääntyilevät hitaasti, mutta niskat punertavat kuin härillä, joita painaa tukala ies.

Kuuluu Reko-isännän kantavaksi noussut ääni: "Me vietämme juhlaa omalla maallamme. Ja tällä paikalla me pysymme ... lain ja tavan oikeudella!"

Kyhertyneet niskat nousevat. Kuuluu murahduksia ja takajoukoista umpeita karjahduksia. Nuutalainen on suihkaillut viinakasakoilleen käskynsä, juossut siellä täällä pähkinämetsässä. Ja kentän alalaitaan ilmestyy uhkaavia ryhmiä. Nämä pysähtyvät puitten varjoon. Mutta viinapullot kuuluvat kilahtelevan nuorukaisten liivinnappeja vasten, kun ne vetäistään riuhtaisemalla housunkauluksesta.

Taavetti Kyttälä on päässyt takamuksiltaan. Käpsehtii Lumialan taakse, kärähtäen isännän korvaan vanhoja vihanpitojaan: "Helvetin peräseinään – pappi!" Isäntä tekee jäykän torjuvan liikkeen. Kiukustuneena Taavetti äsähtää. "Huhtoo kuin piru herneriihellä, pirskale!" Kivertää hämmästyttävän vikkelästi Nuutalais-revon pakeille, joka nyt liehuu täyttä päätä miesjoukosta toiseen, työntäen pullosta ryypyn toiselle jos toisellekin.

Helka on siirtynyt tyttöjen luo, jotka värjöttävät kaivon vaiheilla. Hän tokaisee käskevästi: "Seppelet kaivoon! Kuuluu se sekin ... juhlatapoihin", hän lisää syvään henkäisten laskien oman seppelensä solahtamaan kaivonkannen aukosta.

Henrik on jäänyt seisomaan palavan majan lähettyville. Hän huomaa, että kansa kyräilee eikä tottele. Hänen täytyy, laskeutuen nyt jo himmenneen nuotion luo, uudistaa vaatimuksensa. "Käsken teitä vielä kerran poistumaan ... kirkon nimessä!"

"Pojat! Papille pussi päähän ja kaivoon!" kuuluu huuto. Ei liikahda vieläkään kansa. Vaistomainen kunnioitus pappeutta kohtaan pitää sen aloillaan. Mutta se murisee pahaa ennustavasti. Nuo miehet, joiden esi-isien tapana oli ollut ratkaista papin ja pitäjäläisten väliset riidat joskus niinkin, että pappi heitettiin kirkon muurin yli ja siten erotettiin virastaan, eivät enää paljoa tarvinneet ryhtyäkseen väkivaltaan.

"Ei meillä, jumal'avita, pappilan koirakaan saa ihmisiä haukkua!" kuuluu taas remahtava huuto. "Kraiveliin pappia!" karjaistaan juopuneella äänellä. Viina on ennättänyt tehdä tehtävänsä. "Kraiveliin ja liperit irki!" lisääntyvät tolkuttomat ärjäisyt. Pulloja ei enää salailla. Niillä heristellään pappia kohti.

Reidet leveällään, hitaasti maata tanaten miesrykelmät etenevät loivaa rinnettä ylöspäin, yhtyen vaistomaisesti yhdeksi rintamaksi. Hurjimmat tekevät siellä täällä tasajalkahyppyjä, kerätäkseen rohkeutta. Mutta yleensä vallitsee sakeassa joukossa kammottava mykkyys. Se on kuin ärsytetty sonnilauma, josta kuuluu vain ähellystä ja vihan puuskauksia raskaan hengityksen mukana. Henrik Sark seisoo aseettomana ja liikahtamatta matalalla kumpareella loimottavan majan ja sammuneen nuotion välillä.

Tulipalo valaisee lähenevän rintaman kasvot, joista poskipäät palavat tulenkarvaisina ja silmänonkalot tuijottavat mustina. Nyrkit nousevat. Ne näyttävät lieskojen noustessa ja laskiessa vuoroin mustilta möhkäleiltä, vuoroin verenkarvaisilta. Monessa kourassa kilottaa viinapullo vaarallisena lyömäaseena.

Lumialan ja Hangan isäntä ovat siirtyneet syrjemmälle, viistosti vastapäätä joukkoa. He näkevät, että tuota puskevaa laumaa on mahdotonta pysähdyttää. Lumiala huutaa Henrikille: "Olisi viisainta pastorin tällä kertaa..." Hän aikoo kehoittaa pappia poistumaan. Mutta ei ennätä päättää varoitustaan, kun rintamasta hyppää erilleen, pullo pään ylle nostettuna, Ryskyn Iivari, huutaen, kuten ainakin markkinatappeluissa: "Kuuleks, pappi, tällaista kelloa!" Hän helähyttää pullon vyöremelinsä puukonheloja vastaan, juoksee matalana kuin ilves pappia päin huitaisten pullolla tämän päätä kohti.

Henrik Sark torjuu lyönnin kyynärpäällään, käsivarren kuitenkin hervahtaessa iskun voimasta kuin halvattuna alas. Mutta samalla hetkellä on koko lauma temmeltämässä papin ympärillä. "Kaivoon!" "Pappi kaivoon!" "Ja kaivon kautta helvettiin!" toistellaan äskeisiä huutoja.

Miesroikat kiertävät hullunympyrää. Kukaan ei tiedä mihin iskeä. Paremman puutteessa, saadakseen tilaa, he tönivät ja mukiloivat toisiaan. Melu on korvia särkevä. Yksinäisiä karjaisuja ei enää erota yhteisestä sekamelskasta.

Turhaan ärjyvät Lumiala ja Hanka hillitäkseen kansaa. Hullun joukon humisevaan korvaan ei kuulu enää mikään ääni. Ryskyn Iivari näyttää johtavan pahimpia syrjäkyläläisiä tappelupukareja. Ja pappi katoaa paikaltaan – hän on hukkunut joukon alle.

Rykelmät alkavat painua kaivoa kohti. Koko laumalla on yhteisenä vaistona, että pappia raahataan jossakin joukon keskessä sinne päin.

Laulajaneidot ovat kauhuissaan paenneet metsäpoluille. Vain Helka on jäänyt seisomaan kaivon nurkkaukselle, kykenemättä liikahtamaan paikaltaan.

Majan palo on päättymäisillään. Hämärä peittää hetkeksi tolkuttomasti äheltävän lauman. Turhaan ovat hyökänneet Reko-isännän viittauksesta Severi, Markku ja eräät muut helkakylien pojat riehuvaa joukkoa vastaan. He eivät saa siitä selvää. Näyttää siltä, että pimeässä ja humalan sumussa on kohta tapahtuva hirvittävä pimeyden työ.

Mutta samaan aikaan tekee jo aurinko nousuansa. Itäiselle taivaalle on ilmestynyt pieni kaistale punaa ja keltaa, jonka keskeltä kohoaa vielä selkenemättömän auringon kehrä kuin suuri, palava jättiläissydän. Se ei vielä polta. Mutta se tunkee sittenkin leveänä valovirtana läpi umean aamuilman paljastaen sieltä täältä miesten hikisiä naamoja.

Joukko painuu kuitenkin yhä kaivoa kohti. Pappia ei vieläkään näy. Mutta juuri tällä hetkellä hänen pelastajakseen astuu paikalla oleva esivalta – ruotusotamies Yrjänä Vägg.

Hän levittää mahtavat hartiansa. Hyökkää suoraa tietä miesjoukon keskeen. Nyrkit moukareina heiluen hän halkaisee itselleen uraa, pyrkien joka iskullaan, jonka alle taintuu pari miestä kerrallaan, Ryskyn Iivaria ja tämän joukkiota päin.

Äärimmäinen joukko on kuitenkin jo tungettu kaivon nurkkaukselle. Helka, joka on noussut sen kannelle, seisoo kalpeana, huulet yhteen puristettuina kansaa vastassa, kuin aikoisi puolustaa pyhää paikkaa häväistykseltä.

Vihdoin kuuluu hänen äänensä: "Takaisin! Tälle paikalle ei nouse kukaan!"

Vain lähellä olevat kuulevat sanat. Mutta he pysähtyvät neuvottomina. Samassa he näkevät miten Ryskyn Iivari nousee rinnuksista ja suolivöistä nostettuna ilmaan, paiskautuen Yrjänä Väggin kourissa tallukkana maahan, näkymättömiin.

Ruotumies katoaa hänkin päitten alapuolelle. Mutta nousee taas näkyviin, nyt kannattaen kainaloista pappia, joka hänen tukemanaan pääsee joukon puristuksesta erilleen.

Henrik vaipuu papintakki revittynä, toinen käsi holtittomana riippuen, kasvot mustelmissa rinteen kivelle kyhärään. Lumiala ja Hanka lähestyvät häntä.

Nouseva päivä on lävistänyt aamusumut täydellä voimallaan. Se paistattaa Rautunselän ja Kirkkoselän rannat tulipaloon ja kultaan ja heitäiksen teräksen kirkkaana vasten joukon kasvoja, joille ilmestyy säikähtyneitä ilmeitä ja pelonsekaista kammahtumista. Syrjiltä päin alkaa miesroikka painua pähkinämetsään ja kyläteille. Lumiala käskee: "Ritvalaiset koteihinsa ja vieraat majapaikkoihinsa! Tänä yönä ei taloissa tanssita."

Temmeltänyt joukko näyttää havahtuvan kuin painajaisunesta. Se tottelee sanaa päästämättä. Painuu eri teitä vuorelta alaspäin kuin nolostuneet kyläkoirat, joita oli jokin merkillinen voima uittanut kylmässä kaivovedessä.

Puhumatta sanaakaan isännille Henrik Sark nousee hitaasti. Käsi riippuu yhä velttona kylkeä pitkin. Mutta hänen vartalonsa saa taipumattoman ryhdin.

Helka on astunut alas kaivon nurkalle. Hän on tahtonut rientää papin luo. Mutta hän ei rohkene. Hän vapisee säälistä ja tuskasta. Vasten tahtoaankin hän tuntee itsessään syyllisyyden tapaista. Hän tahtoisi ainakin selittää...

Mutta kesken epätietoisuuttaan hän näkee Henrik Sarkin lähestyvän, askel askelelta hitaasti rinnettä laskeutuen, suoraan häntä kohti. Neito jäykistyy paikalleen. Katsoo maahan. On kuin aamukylmä värisyttäisi hänen hartioitaan. Niissä ei ole mitään voimaa ryhdistyä. Ne odottavat aivankuin kurittavaa vitsaa jostakin ylhäältä päin. Hän tahtoisi painua maahan tuon lähestyvän miehen eteen, kuin Mataleena Kiesuksen jalkojen juureen kaivolla. Niin, juuri tällaisella kaivolla...

Mutta hänen katseensa ei nouse. Hänen käsivartensa eivät kykene liikahtamaan. Kurjuudestaan huolimatta hän tietää seisovansa tunnottoman ja katumattoman näköisenä. Hän ei osaa muuta kuin kuulla Henrik Sarkin rauhalliset, mutta ankarat sanat: "Neito, Jumalan nimeen en salli, että te, pitäjän mahtitalon tytär, käytte tämänkaltaisen jumalattoman menon edellä. Tämä tällainen elämä on seurakunnan pahentamista." Helka kuulee, kuin suoraan sydämeensä puhuttuna, ankarien sanojen alta surumielisen soinnun. Mutta se juuri saattaa hänen rintansa värisemään, niin ettei hän saa nytkään sanaakaan vastaukseksi, ei vieläkään tuota miestä kasvoihin katsotuksi. Hän vain tuntee papin jälleen loittonevan ja kuulee hänen sanovan: "Meidän välimme, kuudennusmies Lumiala, selvittäköön rovastintarkastus, ajallaan."

Siinä puheessa on rangaistuksen uhkaa. Eikä enää mitään surumielisyyttä tai sääliä. Eikä pappi odota vastausta. Hän viittaa Yrjänä Väggin seuraamaan itseänsä ja poistuu rinnetietä raitille ja Raitinristiä kohti. Siellä päin tulvan paisuttamat selät liikahtelivat auringon lempeytyneen paisteen alla kuin vedenpaisumuksen viimeisenä päivänä, jolloin vuoret nousevat määrättömästä merestä ja nostavat kukkulansa hehkuvin huipuin armahtavaa aurinkoa päin.

Lumialan tytär painaa äänettömästi nyyhkyttäen kätensä povelleen, jota riipaisee toivoton tuska.

Yksin harhaillen pähkinämetsän risteileviä polkuja hän hakee Kurjenojan tien, jonka päässä säteilee aamunhopeaisena hänen rakkain jokensa rannoillaan valkeat ja keltaiset kukkansa, sylissään lumpeittensa ja ulpukkainsa vielä aukenemattomat ummut.

Eikä hänellä ole sille antaa edes mataraseppeltänsä.

TURMELTUNUT MAA

1.

Luonto tuhlaa rajattomasti. Mutta se tuhlaa myöskin ihmiselämää. Taivas valaa paistettaan ja siunaavaa sadettaan niin hyville kuin pahoille. Mutta sen runsaudensarvi on joskus kokonaan pohjaton. Yksinpä armolahjojaan se saattaa tuhlata yli kaikkien ihmismittain – niin ettei vanhurskaskaan löydä armoa sen edessä, vaan hukkuu epäkelpojen kanssa.

Siltä näytti Hämeen rintamaillakin helkajuhlien jälkeinen kesä. Viisaimmatkaan vanhankansan ilmanennustukset eivät enää pitäneet paikkaansa. "Hellettä helluntaista", oli vanha sana. Mutta jo sen ylihuomenissa alkoivat sateet uudestaan. Ei hätäilty Hämeessä vieläkään. "Kelmi se on sellainen helle, joka ennen juhannusta tulee", hoettiin vanhaa viisautta. Mutta juhannuksesta lähtien sade muuttuikin yhtämittaiseksi. Eivät edes harakka ja varis hoitaneet entisiä virkojaan vanhaan rehelliseen tapaan. Varis tosin vaakkui sadetta. Mutta harakka, jonka piti omalla vuorollaan nauraa poutaa, ei enää nauranut eikä räkättänyt. Mistäs sitä muuta olisi tullut kuin vain sadetta, yhä vain sateen ropinaa, lotisemista tai kiukuttavan hiljaista tuhnua ja tihkumista.

Vielä heinäkuussakin ennustettiin, että kohta se mätäkuu tulena palaisi. Mutta mitenkäs kävi? Se valoi sekin vain loppumatonta tihkusadetta.

Jos nousi aamulla tuuli, se tuli idästä tai kaakosta. Ja rupeaman ajaksi selkeydyttyään taivas muuttui taas ennalleen: savenkarvaiseksi, lohduttomaksi – se vain satoi, satoi. Mutta se ei satanut enää kultaa, vaan nurmitoukkia, niittymatoja, pirullisia viljaseppiä, juurimatoja, rakkojalkoja, jotka siittivät "tuhkapäitä" harvojen kylvöniittyjenkin apilaan.

Tällaisina pysyivät ilmat elokuun puoliväliin saakka. Ja senkin jälkeen taivas pysyi päivisin yhä liikkumattoman raskaana. Selkeytyi vain öiksi uhaten muutteeksi peltoja varhaisilla syyshalloilla.

Ja kävi niinkuin kävi.

Peltoviljan piti olla kokokypsä, kun oli puolukka puolikypsä. Mutta se ei ollut päässyt edes heilimöimään. Akaan puolella leikattiin ruista ruuhesta käsin, kahlaten läpi hukkuvan viljan. Ja ylemmilläkin mailla home oli tukehduttanut tähkät. Kaikkialla leikattiin viljaa, jonka siemen ei ollut koskaan maassa itävä uudeksi sadoksi ja josta tuli leipä kitkerää ja heikkovoimaista.

Eikä tällaistakaan satoa saatu laareihin enempää kuin puolet entisestään. Taivas uhkasi nälänhädällä. Se aikoi tuhlata ihmiselämää tarkoituksettomasti ja mielin määrin. Eikä lyhytnäköinen ihminen kyennyt näkemään luonnon sisintä ja ihmissielua puhdistavaa voimaa sen näennäisesti umpimähkäisessä armottomuudessa.

Mielet tosin eivät rintamaitten pitäjissä olleet vielä syttä mustemmat – talollisten laareissa oli kyllä entisten vuosien säästöviljaa. Mutta mökkiläiskansa joutui entistä enemmän isäntien armoille. Ja tyytymätön oli äveriäskin talonpoika, varsinkin ritvalaiset.

Pappi näytti voittaneen. Helkajuhlien kokot, nuotiot, lyhde- ja tervasroihut olivat olleet komeammat kuin miesmuistiin. Aurinkojumalan vene oli poltettu. Mutta se oli paennut sittenkin saavuttamattomiin. Pyhä Risti oli veisaten vaellettu. Ikilujassa uskossa viljanjumalaan oli maa rukouksin siunattu. Mutta jumala parka itse oli kuin maata vasten lyöty omalle ristilleen. Ritvalan puhtaat raitit olivat täynnä lokaa ja liejua. Yksinpä Helkavuori oli upottavaa mätästä ja pähkinämetsä kuin suoperäistä rämeikköä. Ja paikoista pyhimmät: helkavalkean polttamissija ja Maariaisen maja – mustaa, märkää ja kitkeränmakuista tuhkaa.

Omat jumalat eivät enää kuulleet, eivät puhuneet eivätkä siunanneet. Mutta papin-Jumala rankaisi armottomasti.

Taas pelättiin tuota pelotonta pappia. Ei riittänyt se, mitä hän oli huuhkaimena ennustellut. Kaiken lisäksi se mies osasi kyllä korjata nyt oman satonsa täysin karpioin.

Tämä koettiin syyskesän rovastintarkastuksessa. Vanhan Lumialan oli erottava kuudennusmiehen virasta – hänen syykseen näet pantiin äskeisten helkajuhlien riihaton elämä, joka oli yllyttänyt kansan väkivaltaisuuksiin. Eikä hänelle luettu miksikään ansioksi edes hänen poikansa ja Ritvalan ja Yläkylän miesten taistelua Ryskyn joukkoa vastaan, mihin hän itse oli käskyn antanut.

Syyt olivat syvemmällä, väitti Henrik Sark – koko siinä jumalattomassa pakanuudessa, jolla hän oli muka kyläänsä johtanut ja niissä loppumattomissa laiminlyönneissä, joita oli tullut näkyviin hänen kirkollisen virkansa hoidossa.

Ja nyt, syyskäräjillä, langetti tuomari ja lautakunta tuomioita, aivankuin hän itse, Henrik-herra, olisi ne julistanut omalla suullaan saarnastuolista.

Lukukinkereillä käymättömät saivat niskaansa pikkusakkoja. Pienet viinankauppurit saivat aikamoisia sakkoja. Ja päämestari, Nuutalais-repo, pelastui juuri ja juuri joutumasta lukemaan tiilenpäitä – sai sellaiset emäsakot, että köyhän markkinat näyttivät olevan edessä.

Mutta väkivaltaisuuksien pääpukari, Ryskyn Iivari, sai niin kovan linnatuomion, että koko käräjärahvas haukkoi ilmaa. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan joutolaisen puolustukseksi, joka oli iskenyt seurakunnan papilta käden rammaksi.

Tosin Henrik-herraa ei ollut nähty käräjillä vieläkään. Mutta hänen mahtava varjonsa pimensi käräjätalon pihamaan peloittavammin kuin savenkarvainen taivas, joka kylläkään ei enää käräjäviikolla satanut.

Oikeussalin ulkoeteinen pysyi monista lasiruuduistaan huolimatta niin hämäränä, ettei siellä nähnyt vierusmiestään, jotta olisi voitu edes suuta loskata ja kompia laskea, kuten oli tapana käräjäviikolla.

Sisäporstuassa oli pimeää kuin säkissä, niin että syytetyt astuessaan käräjäsaliin sipristelivät pöllöinä silmiään korkean oikeuden edessä.

Jollei Kaisa Matintytär olisi joutunut altavastaajaksi näihin samoihin käräjiin, muka petollisista puheistaan viime kevään kihlaushommissa, ei olisi totisesti naurunkurettakaan ilmestynyt käräjärahvaan suupieliin.

Ihmeelliset ja kierot olivat tottakin olleet Taavetti Kyttälän rakkauden polut. Tuolla hän nyt seisoi käräjätalon pihalla ulkoportaitten pielessä – laillisesti kihlattuna ja kuitenkin kantajana omaa morsiantaan vastaan.

Eikä hän oikeastaan edes seiso – hän jököttää takamukset riipuksissa, mutta leukaperät yhteen puristettuina kuin istuisi mies sisuunnuksissaan keltiäispesässä. Eivätkä hänen silmäluomensa enää vain punertele tavalliseen tapaan. Ne kiertävät tulipunaisina rantuina kuin tappiolle joutuneella ukko-metsolla soitimella.

Hänen vihansa on poskipäitä kalvettava. Ja hammaskarsinassa karskahtelee, kuin se aikoisi jauhaa murskaksi jokaisen naisihmisen koko tästä matoisesta maailmasta. Katalasti oli hänet pettänyt suippoleukainen vaimo, jonka naurunlovet olivat, olleet pelkkää ilvettä ja pelehtimistä.

Taavetti Kyttälän kiukku oli suuri ja oikeutettu. Hänen kukkaronsa huusi korvausta menetetystä rahasta ja tavarasta, niin totta kuin oli vielä oikeutta maan päällä.

Mutta kiukkuakin suurempi oli häpeä. Se oli suussa mullanmakuinen ja silmissä savenkarvainen kuin tuo taivas tuolla yläpuolella.

Että hän, pirskale vieköön, tuli vielä leuhkineeksikin lemmenhounuuksissaan tuolla naisihmisellä. "Heh-heh, niin sen nyt kävi", hän oli ylpistellyt. "Mutta niinhän sitä sanotaankin, jotta ... nai rikkaasta, haukkuu se köyhäkin akka." Siihen tapaan hän oli jaaritellut muka kostaakseen kautta rantain papille ylenpalttisella onnellaan. "Nai rikkaasta"! Sen tulen perhana! Rikkaasta muka...

Julmetusti jurahtelivat leukaperät syyttömästi kärsivällä miehellä.

Kaisa istui ulko-porstuan penkillä. Vähän kalpeana, mutta poskipäät lujina. Hän näki viistoittain Taavetin kasvot, ja hänen kävi melkeinpä sääliksi tuo mies parka. Noissa leukaperien pureskeluissa oli näet sittenkin katkeran itkun kierrettä. Kyllä hän, Kaisa, sen tajusi naisellisella vaistollaan. Ukkohan oli tulemaisillaan höppänäksi pelkistä lemmenvaivoista. Ja kyllä hän sen juupelin kohta kuranseeraisi tuolla ruoattoman pöydän ääressä...

Niin sen sitten kävikin. Kaisa ei häkeltynyt sanassakaan oikeuden edessä. Tosin kiiltelivät vanhan tuomarin silmälasit kuin pirun kakkulat. Lautamies Virjulan kalansuu liikkui pellavaloukun tapaan. Ja prameana istui omassa pöydässään vallesmanni Hareberg rinta ruunun nappeja täynnä.

No, kyllä Kaisa sellaiset herrat tiesi. Ei hän muuta kuin nikkasi uhallakin silmää alkajaisiksi. Eikäpä paljon puuttunut, ettei se halvatun herra vastannut ruuvaamalla viiksiään entistäänkin kikkarammilleen.

Ensimmäinen syytös oli kova. "Tämä Kaisa Matintytär", jurisi Taavetti, "tämä kun sanoi omistavansa kaksi lehmää eikä hänellä ole navetassaan sarvenkiekuraakaan, tota, eikä tota..."

"Mikä jottei ois", kivahti Kaisa vanhan sanansa. "Enkä minä ole sanonut niiden juuttaitten meidän ometassa olevankaan. Ne on näätsen ukko vainaan viljavelan panttina Linnaisten Mattilassa. Mutta Pyhäinmiesten päivään mennessä ne ovat veronsa lypsäneet. No? Mikä jottei ois ... kahta lehmää?"

Taavetti haroi tukkaansa, sillä lautamiehet myhähtelivät ja vallesmanni, jonka piti olla hänen avittajansa, lipitti herkutellen huuliaan kuin olisi sokeria maiskutellut. Maiskutteli, juupelin herrassöötinki, tuolle suottamuorille, joka näytti pitävän pilkkanaan totuutta, oikeutta ja miehisen miehen kunniaa.

Taavetti ärtyi. Karmea puna levisi yli naaman. Se uhkasi peittää yksinpä luomien punerruksen. "Korkea laki ja oikeus, tota ... mutta kun tämä leski valehteli, että oli muka siementä, kylvösiementä Kyttälän pellon verosta, tota, ja..."

"Enpä minä sanonut, että Kyttälän pellon verosta. Tämä sulhaseni kun kysyi, jotta oliko 'siementä, tota ... pellon verran', minä vastasin justiinsa nipasta nappaan: 'Mikä jottei ois! ... Ja pelto kuin pelto – pari tynnyrinalaa minä aina omalla siemenelläni kylvän, sattuu sitten itävää tai itämätöntä – jos vain on Kyttälässä sen verran rukiin tai kauran alaa."

No, todistajat vahvistivat, että Kaisa Matintytär oli kosijalle vastannut sanasta sanaan: "Mikä jottei ois!" eikä siihen ollut mitään kommervenkkeja lisäillyt.

Taavetti haroi tukkaansa molemmin käsin. Hänen päässään humisi. Hän luuli koko maailman nauravan itselleen. Eikä hän enää kyennyt puhumaan tuomarille, joka veteli kämmenellään mahtavaa partaansa kuin jotakin salatakseen sen pehkujen sisään.

Mutta Taavetti kääntyi kohti tuota häpeämätöntä naista, jonka iloiset sinisilmät helottivat kuin lemmikinkukat Kyttälän Niittyojan reunalla kesähelteessä. Aut'armias! Niistähän hän oli nähnyt vähän niinkuin unennäköistäkin, jotta muka hän, Taavetti, oli ollut hioskelevinaan viikatettaan hein'aikana oman Niittyojansa partaalla ja Kaisa oli tullut tuomaan työmaalle pienessä kopassa kahvipannut ja ... pirskale vieköön, tullut ja istahtanut ojanpenkalle hameet hulmahtaen ja...

Herra-paratkoon! Ja nyt? Julkeat kuin suden näkimet. Nauroivat kuin Teliilan riettaat silmät Simsonin seisoessa häpeäpaalussa pylväitten välissä.

Näin hän ainakin kuvitteli. Ja hän tarrasi kaksin käsin tukkaansa huutaen ankarassa vihassa: "Mutta tota, tota, tota ... mitäs ripsuivat sinun sukkasi, mitäs, rahaako, vai...?"

"Kyllä ne ripsuivat ja ripsuvat vieläkin", Kaisa tokaisi lipevästi hymyillen, naurunlovet kuprusillaan ja silmät sikkaralla.

Ja eikös se, röökinä, osannut jatkaa: "Kyllähän se tietään, että meidän pitäjässä on tapana sanoa, että naisihmisen sukat ripsuvat... rahaa ja muuta hyvää. Ja sellaista naista sillä tarkoitetaankin, jolla on jalannousu kerkeä ja rivakka, jotta on käsistään saapa ja luja työihminen. Mutta muusta hyvästä ja rahasta en ole puhunut sanaakaan."

Taas olivat todistajat Kaisan puolella. Erittäinkin tokaisi ruotumies Yrjänä Vägg painavaksi sanakseen: "Totta tämä Kaisa puhui Virjalan tuvassa, totta kuin sotamiehen heila äkseerauspäivänä."

Tuomari nauroi. Vallesmanni kokoili papereitaan, nyökkäsi tuomarille ja iski salasilmää Kaisalle. Oven suussa nauroi rahvas. Porstuaa ja pihamaata myöten käräjärahvas hohotti tuon Kaisa Matintyttären ihmeellistä älyä.

Hoettiin: "No, totta jumaliste, ei sillä tytöllä vilu syrämeen mene, ei vihillä eikä käräjillä." Tai arveltiin: "Ollapa Kyttälässä vähänkin järjenripettä, jopa älyäisi, jotta sellainen topakka naisihminen on naitava kihaman kahaman, ilman kapioitakin ja muita ripsuttimia."

Niin kumosi oikeus Taavetti Kyttälän kanteen viimeistä piirtoa myöten. Yksin, puulla päähän lyötynä hän sai seisoa tallinnurkalla ruunansa kupeella. Ja hänestä tuntui, että pitkässä rivissä heiniään pureskelevat hevosetkin nauroivat hänelle, marhamintojaan pelkästä ilosta nykien, suut korvissa ja hirnahdellen isäntiään yhteiseen ilonpitoon.

Taavetti seisoi kauan ruunansa varjossa, jotta olisi saanut ajaa yksin, omia olojaan kotimatkalla – välttääkseen ihmisten naurua ja pilkkaa.

Askel askelelta tanaa vanha ruuna mäennyppylöitä pitkin kotiin päin. Ajaja nyökyttelee hitaasti lossikärryissään, ohjat höllällä hervottomissa käsissä.

Tuossako oli nyt hänen elämänsä? Tasaista, suoraa ja matalaa, tuskin kyynärän korkuista töyrännettä siellä täällä. Ei oikeata ylä-, ei alamäkeä. Ei huojuvia koivikoita tienvarsilla. Pelkkää harvaa sänkipeltoa ja mädäntynyttä niittymaata, joka ei ottanut odelmaa, ei edes ruvennut, vihertämään.

Ei ollut enää maailmassa iloa eikä elämää. Vain kyläläisten nauruntyrskeitä selän takana, häpeänmakuista oman itsensä jauhamista ja – pirskale vieköön! – kukaties sen kurjan naisen muistamista, jos sattuu viikatettaan hiomaan Niittyojan partaalla.

Taavetti havahtui vastaan tulevan hevosen kiivaaseen vauhtiin. Penttilän Isomustahan sieltä porhalsi. Ja pappi, Henrik Sark, sillä ajoi – yksinään, ohjakset lujasti kourissa.

Isäntä käänsi päänsä poispäin. Ei hän sille toutuuttajalle aikonut lakinsyrjää sipaista. Se se, liperiniekka, oli lopultakin syypää koko tähän haaveriin. Eihän hän olisi ruvennut koko leskeen, jollei se kirkkoraadin uhkailu siitä Euhvemiiasta ja...

Mutta taakseen päin Taavetti katsoi. Pappi näytti kääntyvän tienhaarasta Annilan tielle. Kaipa oli ajamassa Metsäkulmalle seurojen pitoon. Tai Myllykylään! Johan se oli jauhatusviikkokin alkeillaan...

Eräänlainen vahingonilo tuntui vähin nostattavan miehen masentunutta mieltä. Menköön ja ajakoon. Ottakoon vaikka ruoskat saapasvarrestaan – sangolla saisi vastaansa Ryskyn emännältä ja ... Euhvemiialta sellaista pöllyä, jotta...

Loitolla nousee loivaa ahdetta naisihminen. Jalannousu on kerkeä. Käsivarret elävät kuin aikoisivat noin vain, omaksi ilokseen nyppäistä kukkaa tienvierestä tai haamaista elopellolla rukiin rintaa sirpin kiiltäessä oikeassa kädessä ja vasemmuksen hyväillessä jumalanviljaa.

No, viljaa ei enää ollut eikä kukkiakaan. Mutta sellaista Taavetille kuvatteli tuon naisihmisen rivakka jalannousu.

Eikä hän huomaakaan, kun pysähtyy ruuna kuin taiottuna piennarta astelevan Kaisa Matintyttären kohdalle.

Taavetti ei käsitä miten se oli tapahtunut. Oliko hän nykäissyt ruunan seisahtumaan? Vai oliko jo senkin sokaissut, pirskale vieköön, tuon naisen koreus...?

Joka tapauksessa hän katsahti kuin katsahtikin tuon viettelijättären puoleen. Ja katos häijyä! Taaskin kuvasteli silmissä, ihankuin sen katseissa ei olisi enää ollutkaan minkäänlaista pilkkaa tai ilvettä. Niissähän oli koomminkin kuin surua, vai mitä lie ollut, tota ... kaihoskelemista.

Tovin he katsovat toisiaan silmästä silmään. Vihdoin tokaisee Taavetti: "Kyllä ne sittenkin, tota ... ripsuvat ne sukat – hyvällä työihmisellä, tota..." Eikä hän myöhemminkään, ei kuolemakseen kyennyt käsittämään, mistä se sellainen hounapäisyys oli taas karannut järki-ihmisen kimppuun.

"Ripsuvat ne ja hyvinkin ripsuvat", tokaisi Kaisa niskojaan nakaten. Mutta Taavetin mielessä pelehti yhä merkillisellä tavalla. Hänestä kuulosti kuin Kaisa olisi nauranut haikeasti ja houkuttelevasti. Eikä hän osannut muuta kuin pari kertaa rykäistä ja vääntäytyä syrjemmälle istuimelle tehdäkseen tilaa vierelleen.

Ja kun Kaisa näytti kainostelevan, hän tokaisi melkein kuin antaen anteeksi kaikki tuon naisen synnit: "Noh, siinähän sitä olisi ... vieruspaikkaa." Mutta siinä se sitten tapahtui – Taavetin uusi ja kamala herääminen tämän elämän iankaikkiseen valheeseen.

"Höh!" Kaisa vastasi. "Tuollaisen itaroitsijanko viereen? Kun on kuin väärinpäin käännetty mekko ... koko mies. Ei sitten ikinä, ettäs sen tiedät, vaikkei kuuna kullan päivänä tätä likkaa vihittäisi. Hyvästi!"

Otti ja läksi.

Ruuna jäi yhä seisomaan. Ohjakset eivät värähtäneetkään. Kylmenevä iltapäivä seisoi paikallaan. Taivas teetteli yötä vasten selkenemistä. Tuulikin liikahteli vaisusti jossakin yläilmoissa. Mutta Taavetin päähän ei tunkeutunut pitkään aikaan vähäisintäkään rahtua järjen valosta. Sillä naisen viekkaus ja kosto oli käynyt yli kaiken miehisen järjen.

Vihdoin pieni kirpeä tuulahdus – vai olisiko ollut vain vähäistä kylmänhenkeä – tarttui Taavetin kasvoihin. Korvatkin olivat kuulevinaan lievää huminan tapaista. Ja katos! Tuossa aivan tienposkessa liikahteli ohutvartinen koivikko.

Näyn mukana miehen ajatus liikahti. Tuli mieleen Kyttälän vankka halkometsä. Kyllä sieltä riitti ajaa halkokuormaa – jos vaikka Euhvemiialle Myllykylään...

Jumaliste! Ei tämän lesken lusikka seiso vielä tyhjässä kupissa!

Huusiko hän tämän totuuden omalla suullaan, vai huusiko se hänen sisukunnassaan, sitä hän ei sen paremmin perkännyt. Mutta ohjakset riuhtaisivat ruunaa liikkeelle. Se niuhotteli, juutas. Mutta sen täytyi kuin täytyikin kammertaa ympäri – vastasuuntaan.

Ja kohta sen täytyi panna hölkäksi pitkin Annilan tietä, Myllykylää kohti.

2.

Jauhatusviikko oli menoillaan. Tuli jos vaikka tulipalopakkanen, kyllä aikaa riitti, sillä Valkeakoski pysyi läpi talven sulana. Ja riitti myllyjäkin, lahonmyllyjä, joissa talot sekä Mallasveden että Vanajan puolelta omistivat myllyosuuksia, mutta joissa vieraatkin saivat myllytyksensä hoitaa, kun vain maksoivat myllytullia kapan tynnyriltä kapearakoiseen tullilaariin.

Tämän syksyn puolittaisesta kadosta huolimatta myllytettiin täyttä päätä, sillä jyväaittojen laareissa oli kyllä vilja riittänyt, jos ei peltokuhilaissa.

Ei puuttunut vielä muutakaan ruoanpuolta. Isäntien kontit ja haarapussit eli "pässit" olivat jo tullessa täytenään kotoista ruokaa: reikäleipää, rievää ja varikoista, palvattua lampaanreittä, uuni- ja lyöppijuustoja, voita ja suolalahnaa, sekä omiksi syömisiksi että tuliaisiksi majapaikkojen emännille ja etenkin Ryskyn akan tyttölapsille. Kosken lohipadoilta sai pilahinnalla lohtakalaa. Ja jos oikein mahtailtiin, ei muuta kuin Myllykujalta lyötiin sika penkkiin. Niitä kun tonkeili myllyjen edustoilla, kujilla ja pihoilla kokonaisia laumoja – puhtaalla jauho- ja piimävellillä tai ruokaisilla perkkeillä syötettyjä.

Ei ollut puutetta tänäkään syyskuisena päivänä, jolloin jo maa oli alkanut routaantua ennen illan hämärtymistä, juomisista tai syömisistä.

Ja nyt sitä vasta aiottiinkin juhlia, uhallakin. Pappi oli ajanut kolmisen päivää sitten kylän läpi. Ei ollut poikennut edes Tahkolan majatalossa. Mutta ylpeältä oli näyttänyt kuin enkesmanni laivankannella.

Ja Ryskyn emäntä se vasta liehtoi. Hänen oma poikansa Iivari oli pantu sen herran syytöksistä linnaan. Eikä kovasisuinen muija aikonut antaa periksi.

Tulkoon jos tulee. Aikoi mitä aikoi. Ryskyn emäntä oli valmis ottamaan vaikka pernamokkonuijan aseekseen, jos tarvittiin.

Eivätkä aikoneet pitäjien mahti-isännät, varsinkaan vieraitten pitäjien talolliset, antaa häiritä tämän "riiviikkonsa" juhlanpitoa, sillä se oli heidän ikimuistoinen runtuviikkonsa – tässä ankaran emäntävallan alaisessa maailmassa.

Kyllä Ryskyssä ja lähimökeissä riitti piikaisia käskyläisiksi. Perkasivat koskenkivillä, sokeria hakkasivat huhmaressa, kahvit keikuttelivat ruskeiksi prännälissä ja kiersivät kahvimyllyn kampia. Aitoista juoksivat viilit, rievät ja suolakalat, kuopasta lantut, nauriit ja perunat hakatakseen mokkonuijalla puolivalmiiksi pernamuusit ja lanttutuuvingit. Iltaisin tytöt tanssasivat myllypirtissä isäntien, kaupustelijapoikien ja myllyrenkien kanssa. Mutta varsinkin nuorempien mahti-isäntien kainalossa, jotka kykenivät maksamaan rahalla ja tavaralla yölliset hilut.

Parhaillaan tähräilevät Papulan Kaisa ja nuori Sohvi-tyttö päämyllyn piisin ääressä. Rasvailevat silavalla vohvelirautoja paistaakseen oikeata etoherkkua juhlapöytään: "mohvelia" eli "pohvelia", kuten kansa oli ristinyt tuon alunperin oikeastaan herraspitoihin kuuluvan räätin.

Myllymiehet istuskelevat pitkin tuuttien kulmakkeita, portailla tai säkkikasoilla alusryyppyjä naukaten ja tarinoiden ruokottomia juttuja myllynhaltiattaresta, joka öisin repii hereille viattoman myllymiehen, tarjoillen jos joitakin herkkujaan.

Talojen häkäsaunat lämpiävät kylän eri puolilla, kuten ne tekevät myllytysviikolla jokaiseksi illaksi.

Ryskyn pihamaalla käy iloinen loiske. Tytöt kantelevat rehuladosta aittarivin portaille olkikupoja, jotka sitten yöksi leviteltiin myllytuvan penkeille miesten maata itsensä puoliselviksi aamuryyppyyn mennessä. Välillä pujahtelevat piikaiset omiin nukkuma-aittoihinsa. Nekin oli somisteltava – ei niistä isännistä tietänyt tällaisella henttausviikolla...

Pihakivellä nököttää Taavetti Kyttälä katsastellen, ohuet huulet tuskin huomattavasti lipitellen, tuvanportaille, nähdäkseen Euhvemiiansa, tämän liikuskellessa juhlahommissa. Jalka lyö hiljaa päkimestä ponnaten polkantahtia, sillä ylempänä, aidanviereisellä hirsikasalla, istuu illan pelimanni, koijari-Nikki, näpsäytellen tummakoppaista viuluaan.

Mutta ei näy Eufemiaa. Hän rakentelee tuvassa pitkää juhlapöytää, koreassa punapohjaisessa leningissään, jossa on viheriän kirpeitä kukkia ja rinnanpuolella vähän haalistuneita pitsiröyhelöitä. Kaulassa killuttelevat lasihelmet ja rintapitsien lomasta pilkistelevät muut korut: kiiltopintaiset, mustat hiilikivet ja hopearossi risteineen, sydämineen ja ankkureineen. Nämä ovat hänelle kalliita muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän oli saanut "stuukata" pöytää oikeille herroille Hämeenlinnan ja pääkaupungin restorangeissa.

Oo, hän muistelee tänäkin hetkenä ihmeellisen elämänsä kulkua. Ei siinä ollut valittamista. "Totellisuus on ihmeellisempi tarua", hän huokaisee kaihomielisesti hymyillen vanhan hienon repliikkinsä, jonka hän on jo ajat sitten oppinut herroiltaan.

Oli hänellä toinenkin lauseparsi, jota hän ei kyllä vielä nykyisinkään näille maanmoukille tuhlannut. Mutta herrat, oikeat herrat sen ymmärsivät, vaikkei niitä enää näillä main päässyt edes näkemään, jollei vallesmanni tullut tuonne koskensuvantoon, lohi- ja metsästysmajalleen. Sille hän oli sen sanonut, viime syksynä, hommatessaan hänen steeteskanaan.

"Niin, niin, niin se on, herra faleksmanni, että Eufemia raukka on nyt jo varjon puolella tämän elämän rekoolissa ... Ei, ei sitä enää sillä tavalla, kuin ennenmuinoin, kun rookattiin siellä Punavuoren buffetissa ja hopeakauhalla ammennettiin samppispoolista kristallipikareihin sinunmaljoja, hi-hi-hi..."

Juu, juu, kyllä hän osasi praatata herrain kanssa. Se oli varsinkin tuo sana, että ... "varjon puolella" niitä tämän maailman fiinimpiä tialookeja. Verner-herrakin oli siitä heltynyt silmät kaljamalle ja laulanut sellaisen kluntin, että he molemmat olivat itkeneet kuin orpo raukat syskonpetillä.

Kalanluiset hamevanteet, jotka olivat katkeilleet sieltä täältä, rasahtivat pahasti. Ja siinä ne olivat Eufemia Häténin melankooliset kaihot.

Hän potkaisi takakäteen äkkinäisessä kiukussa, niin että korkealle piipatut hiukset heilahtivat kuin kaurakykkä vinhassa tuulessa. Mutta hame lopahti oikealta puolelta kokonaan ruttuun. Herranjesses – koko vanne oli ritkahtanut poikki! Ja Eufemia polki jalkaa kiukuissaan, niin että permannolla oksankyhmyt kipenöitsivät.

Himsatti vieköön ... koko tätä elämää! Ei se ollut enää muuta kuin jauhonpölyä, kihtikinttuisia mylläreitä, nuuskanaamaisia ukkoja – Kyttälän Taavetteja ja halkokuormia, joilla ei ollut talvisaikaan muuta kuukata kuin sikurisumppia, kahviksi muka ... Pirskale vieköön koko Taavetinkin! Pumpsit minä sille annan – mäkättää kuin vanha pukki Matintyttäriensä perässä...

Mutta ei, ei – ohimo- ja otsakiharat olivat häilähtäneet silmille. Piti mennä katsomaan pienestä seinäpeilin palasesta. Siinäkin oli jauhontomua. Mutta Eufemia tyyntyi sittenkin. Näki sen siitäkin, että somat olivat vielä kiharat ja koko päärustinki. Silmätkin kilottivat kuin nuorena tyttönä.

Niin, nuorena tytön typsykkänä ... Ihmeellisempi tarua oli sittenkin ollut hänen "elämänsä totellisuus". Juostapa pienenä pirpanana lapsuutensa päivät Hätilän mökin pientareilla ja noromättäillä, sidellä sammakonkukista kransseja päähänsä... Ja sitten pienenä piikaisena palvella Kaiskolan kapteenin kartanossa, jonka nuoriherra, kiiltonappinen katetti, äkseeraili loma-ajat kuin yksivuotinen pässi. Ei, ei antanut rauhaa edes siveälle mammantytölle...

No, mitäpäs siitä. Lähtö tuli. Mutta Hämeenlinnan Flinkmanskalle tultiin. Passattiin ja pitoja laitettiin. Mutta ei se riittänyt neitsyt Häténille. Hommasi ukko-lallu, joka ihasteli hänen nuoruuttaan, Katiinin susiteettiin.

Ja siitä se oli alkanut hänen koroituksensa rappu rapulta tämän elämän notkuvia tikapuita. Ei oltu päivääkään tavallisena tiskerskana. Ei enempää kuin viikon pari petaajana ja passerskana.

Ja eräänä kauniina kesäisenä iltana sipsuteltiin – puffana, oikeana koreakenkäisenä puffana, kun hienot taamit paseerasivat poloneesia herrojen rinnalla ja iltayöstä tanssittiin franskankielellä ranseesia.

Siitä ne olivat alkaneet hänen kukkeutensa päivät. Ei muuta kuin pitkään nukkua omassa putuaarissaan. Ja illalla – illalla sitä vain suareessa tanssittiin, "tvooteeks-masurkkaa" jollei aina herrojen, niin ainakin potrien palokuntalaisten kanssa, jotka tilasivat punssit, kahvit ja jäätelöt ja pokkailivat kuten ainakin hienolle taamille.

Oo, oo, oli se ... autuasta totellisuutta entiselle piikalikalle. Mutta pani se lopulta ylpistymäänkin, niin ettei muuta kuin höyrymasiinalla Helssinkiin ja sitten taas hotellista hotelliin...

Eufemia putosi kuitenkin juuri tässä hetkessä maahan muistojensa tikapuilta. Sillä pääkaupungissa se nuoruus sitten oli mennyt. Eikä se Punavuorenkadun restorantti enää ollut pelkkää ruusujen päällä tanssimista. Olivat alkaneet vuosien varrella hienoimmat herrat vähätellä ja nyösiä. Lähtö oli tullut. Niin, koko hänen elämänsä oli ollut oikeastaan yhtämittaista kampsujen kokoamista ja lähtemistä. Eikä siitä hommasta ollut lopultakaan jäänyt muuta jäljelle kuin tätä elämän viisautta.

Oikeastaan: kun kaikkien kokemustensa rihmat nivoi yhteen kerään, oli sen viisaus sanottuna parilla sanalla.

Tässä elämässä oli naisihmisen elettävä miestä myöten. Ei se ollut naista varten luotu – miehille se oli luotu ja pyätty. Niille piti olla hyvä ja lahealuontoinen. Tiuskivaa sanaa et saanut suustasi päästää, jollei mies käynyt krouviksi.

Juu, juu ... moraali piti olla luja. Siistinä ja puhtaana piti itsensä pitää. Eikä saanut kenen tahansa kelkkaan heittyä. Ja jos heittyi, piti harjoittaa uskollisuutta ja siveyttä niin paljon kuin oli mahdollista tässä hassussa maailmassa, sillä yksi oli aina paras herroistakin. Juu, juu, moraalia piti olla ja pesunkestävää rakkautta.

Ja sekin oli totta, että herra oli aina hellempi ja anteliaampi kuin moukka. Mutta talon Jussikin kävi näin vanhemmiten herrasmiehestä, kun sen opetti ihmismäisille tavoille. Eikä niillä, miehellä ja miehellä, oikein tarkkaan aatellen, ollut eroa tuon taivaallista. Tulatullanluuta niille piti kaikille laulaa. Eikä niistä kukaan sietänyt pitkiä kihlajaisia. Mies kun oli nyt kerta kaikkiaan kukkona tämän elämän tunkiolla.

Miettiessään ihmeellisen elämänsä vaiheita Eufemia oli rakennellut pöydän melkeinpä valmiiksi. Ja hän ilostuikin sen komeudesta. Oli siinä ainakin räättiä jos toistakin, joiden ääressä ei ainakaan nälkä tullut.

Oli kiljunpintaa leikata. Oli tuoretta lohtakalaa. Oli tuuvingit ja soosit. Ei puuttunut edes rusinasoppaa eikä väskynäkräämiä. Ja systerkaakku, jonka hän itse oli tehnyt silkasta voista, munista, sokerista ja ehta valkeista vehnäjauhoista, kekotti sekin jo paikallaan kuin Flinkmanskan parhain paakelsi.

No, ei riittänyt kaikille herraskaisia syömiskaluja – tuppipuukollaanhan ne olivat tottuneet lihaa leikkaamaan, yhteisestä tuopista sahtia ryystämään ja tikun kärjellä mommoset soosiin pistämään.

Mutta ... sis-so, sis-so – tuolla tavalla! Eufemia oli omista kätköistään ottanut pari kolme posliinitalrikkia, kirkkaiksi kuurattuja "kahveleita" ja oikeita snapsipikareita puolen tusinaa.

Näitä hän nyt arvokkaasti pöytää silmäillen asetteli näyttävimpien isäntämiesten istumapaikkojen kohdalle. Seisahtui ja nyökkäsi hyvillään kuin mahtitalon emäntä. Suikkasi vielä kerran nenänsä peilin eteen ja läksi portaille kutsumaan myllymiehiä aterialle.

Lähestyessään paluumatkallaan Myllykylää Henrik Sark ajaa käymäjalkaa. Hänestä tuntuu kuin hevonen koska tahansa tärvelisi jalkansa routautuneella tiellä, jonka syvät kärrynpyörien jäljet ja näiden väliset kämmenen korkuiset kohopaikat rohahtelivat sen kavioissa ja pyörien alla.

Hän tunnustelee ilmaa. Läpi tihenevän hämärän taivas kuultaa liikkumatonta tyhjyyttä. Ei tuulen värettäkään ... Harvasänkiset pellot, roudaksi kovettuneet liejuiset niityt ja turmeltuneesta maasta perin heikkona nouseva syysoras saavat peitokseen parhaillaan kuuraa ja – ehkäpä ylihuomenissa – jäätä ja lunta.

On hyvä niin. Turmeluksen on päästävä omaan hautaansa, jonka armelias taivas kattaa unohduksen lumella. Niin, täyttyköönkin luonnon luja ja viisas järjestys. Ilman mätänemistä ja kuolemaa ei kuuna päivänä nousisi enää ilmoille uusi ja terve elämä – ei maassa, ei ihmisessä.

Henrik hymähtää aivankuin itselleen. Sehän on kuin hänen oman sydämensä "luonnonjärjestystä". Sekin on päässyt lepoon. Hänkään ei tunne enää tuskaa eikä pelkoa. Eikä hän enää', helkajuhlan tapausten jälkeen, ole tuntenut sielussaan epäilyksen okaita. Hän tietää olevansa oikealla tiellä – omassakin sisimmässä kohtalossaan.

Miten onkaan käynyt hänen taannoisen hulluutensa, joka nuoren neidon hahmossa paloi virvatulena hänen salaisten himojensa rutaisilla suohetteillä. Sekin turmelus oli saanut kylmät ja lujat käärinliinansa.

Joka sunnuntai hän oli nähnyt Lumialan Alina-emännän ja tämän tyttären istuvan kirkossa. Mutta Helka-neidon heleä ääni ei ollut enää huumannut hänen mieltänsä. Kerran hän oli tervehtinyt heitä kirkonmäellä. Oli ottanut tytärtä kädestä. Se oli tuntunut kylmältä. Niin, ehkäpä sekin oli jo turtunut tai hänen oma kätensä kohmettunut sydämen mukana...

Huhut olivat kertoneet, että Kylänpään Severi kävi yhä useammin kosioaikeissa Lumialassa. Heitä pidettiin kuulema toisilleen kihlautuneina. Mutta tämäkään tieto ei ollut tullut hänelle vaivaksi. Ooh, miten onnellista on saada itselleen rauha, olkoon se sitten yhtä kova kuin tuo hevosen kavioissa rouhiutuva routa. Siitä voi särkyä pieni särmä. Mutta pohjimmaltaan se kestää, sillä se routiutuu yhä lujemmaksi tuuma tuumalta, ilta illalta.

Samanlaatuisen tyynenkolean välimatkan hän on tänä kesänä tuntenut syntyneen koko seurakuntansa ja itsensä välille. Sekin tekee hyvää. Se on sekin lepoa. Ja se on myös hänen oma järjellinen päätelmänsä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Tämä kansa ei totisesti tarvinnut sydämen sytyttämää saarnaa. Evankeliumin sanomaa se ei tajunnut. Eikä se nöyrtynyt lainsaarnan alle. Mutta rankaisevia tekoja, sellaisia kuin hän oli sille antanut helkajuhlassa, rovastin tarkastuksessa ja käräjillä – niitä se uskoi, uskoi lopultakin kuin uitettu koira.

Metsäkulman kylissä hän oli pitänyt pari hartauskokousta. Mutta hänen puheensa olivat olleet etupäässä vain käskyjä elää lain ja asetusten mukaan. Eikä hän ollut nähnyt edessään muuta kuin nöyriä niskoja ja yhtä nöyräilmeisiä naamoja. Tieto rangaistuksista näytti levinneen viimeisiä loukkoja myöten ja tehneen vaikutuksensa.

Niinpä niin, kun kova tulee, niin hämäläissaukonkin päistärkarvat siliävät.

Näin varma ei Henrik ollut koko elämässään ollut omasta itsestään. Ei ollut säästettävä itseään. Mutta ei ollut säästettävä myöskään muita, ei edes läheisimpiään.

Tosin vihlaisi hänen sydäntään tuo viimeisin ajatus: ei edes läheisimpiään. Hänen oli täytynyt itse hellittelemänsä oma nuori sisarensa panna ankaran kurin alle.

Tytön lähdettyä vasten hänen käskyään helkayönä uudestaan juhliin hän oli ilmestynyt kotiin vasta aamuyöstä suostumatta edes ilmoittamaan missä oli ollut ja mitä tehnyt.

Rangaistukseksi hän ei ollut saanut ilman asiaa koko kesänä poistua kotopihaa ulommaksi, ei käydä Voipaalassa, Juliana-rouvan kalaaseissa, eikä tavata kylien talontyttäriä – kaikkein vähimmin Lumialan Helkaa, johon hän näytti erikoisesti kiintyneen Voipaalan juhlaillasta asti.

Ertvin Orrell oli kielletty tulemasta pastorilaan. Ja tuo huitukka oli kaikonnut Voipaalasta, kuten jänis ainakin – yrittämättäkään vastata teoistaan. Raskasta oli ollut sillä tavalla rangaista Hanna Charlottaa. Hänestä oli joskus kesän mittaan tuntunut, että hän oli ruoskinut sisaressa omaa lihaansa, sitä, jossa kiersi isän turmeltunutta verta. Ja niin kipeätä kuin oli tehnytkin nähdä hänen alakuloiset ja syyttävät silmänsä, joissa ei näkynyt kertaakaan edes kyynelten jälkiä, hän oli saanut rauhan siinäkin asiassa. Sillä eikö hän itse ollut kokenut, että puhdas omatunto ostettiin vain kärsimyksen hinnalla...

Älä säästä itseäsi, et läheisimpiäsi. Se oli nyt hänen sisin käskynsä – ilman pitkiä puheita ja ilman säälittelyä, jotka eivät ketään auttaneet. Hänen Elleninsä tila oli sateisen kesän aikana pahentunut. Mutta hän oli ottanut senkin vastaan Taivaan säätämänä koettelemuksena.

Mikä oli hänen puolisonsa, hänen sisarensa ja hän itse, että heidän olisi pitänyt päästä koettelemusten alta, kun koko kansaa odotti kato, nälkä ja kuolema?

Nyt hänellä oli vain yksi tehtävä. Ja hän tiesi tämän oikeaksi ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen oli tämä kansa kuritettava siveellisiltä voimiltaan vahvaksi, jotta se kykeni kestämään tervein sieluin ja tervein jäsenin tulevan taistelunsa elämästä ja kuolemasta.

Suuret koettelemukset kaatavat kansan tai nostavat sen uuteen elämään. Ajatteli hän omia kokemuksiaan tai ajattelijain totuuksia kansasta ja tämän tehtävästä kansojen kesken, ei hän voinut tulla mihinkään muuhun tulokseen.

Vain yhteisesti kestetty kärsimys, nälkä, rutto tai sota, kykenee tekemään kansan historialliseksi ykseydeksi, jos se ne kestää saamatta vahinkoa sielulleen.

Myllyjen, pirttien, vajojen ja saunojen rykelmäksi ahtautunut kylä nousee näkyviin pimeästä maasta hämärin ääriviivoin. Kuuluu vielä parin myllyn uneliasta hyrinää ja veden tasaista vihisevää ääntä sen painuessa tokeilta ruuhta pitkin kohti alahäkkiä ja raskaasti kiertyvää myllyratasta.

Siintyvien häkäsaunojen hatarat katot ja seinät hengähtelevät pimeässä makeaa lämpöä. Ne ovat kuin maahan uupuneita väsyneessä unessa huokuvia olentoja, salaperäisiä, mutta hyväntahtoisia.

Koko kylä tuntuu painuneen hurskaaseen uneen. Hän aikoo ajaa sen läpi mihinkään poikkeamatta.

Mutta kun hevonen kääntyy viimeisestä maantiemutkasta ahtaalle kyläkujalle, kuulee hän kuin maan alta umpeaa melua. Ja raitin päätteessä pimeän nurkan takaa se rämähtää, suoraan korvaan paiskautuen, sekasortoiseksi karkeitten miesäänten rähinäksi, josta erottuu naisten kimeitä kirkaisuja ja niljakasta naurua.

Kylä tuntuu hetkessä muuttuneen Kyöpelin vuoreksi, jolla Lucifer pitää saastaisia pitojaan. Nukkuvat häkäsaunat eivät huo'u enää unen hengitystä. Hä'än katku ja helvetin rikinpalo työntyvät sieraimiin niiden salasyntisistä sieluista. Myllynkivet hyrisevät yhä. Mutta nyt ne hurisevat, louskuvat ja hohottavat riettaan myllyhaltiattaren eläimen raakaa naurua.

Isomusta on pysähtynyt ohjasten äkkinäisestä nykäisystä. Se rouhii malttamattomana pihamaan routaa. Loitompana läimähtää ovia auki ja pureutuu taas naristen porrasta vasten. Mutta Ryskyn pirtin ovi ei liikahda. Sen kahta pientä ikkunaa peittää epämääräinen verho. Mutta niiden takaa häilähtelee lampunvalossa hoipahtelevia varjoja muodottoman suurina.

Kuuluu rehentelevä miehenääni. "Minä se meillä minä olen, huutakoon akka mitä tahtoo." Joku yrittää hoilata pilkkalaulua myllytysmatkalta palaavasta isännästä:

    "... ja jos sinä olsit kotiosi menny
    ja muijasi vieressä maannu,
    niin et olis tota pernavoinuijaakaan
    ohavukseesi saannu..."

Nauru ja rähinä hukuttaa sanat. Riita on räjähtämäisillään. Synkkä kirous jumahtaa kuin hakotukki permantoon. Mutta ylinnä remuilee sovintoon houkutteleva rehevä ääni: "Hoi, pojat!" se huutaa. "Sahtitooppi kiertämään ja sitten ei muuta kuin Tuuloksen tapaan – pohjan kautta ... ukko kuin ukko!"

Henrik Sark koettelee vaistomaisesti oikeata käsivarttaan, jota näihin saakka on kolottanut helkayönä saatu luunmurtuna. Nyt se tuntui teräksen lujalta. Käsi haamaisee kärryjen pohjalta ruoskaa. Mutta samassa se myöskin pysähtyy.

Hän äsähtää omalle aikeelleen. Nousee rattailta ja sitoo määrätietoisin ottein hevosen läheisen aitan nurkkapuuhun. Varmat, kovat askelet nousevat porraskivelle, etenevät yli kirahtelevien porstuapalkkien. Ovi reväistyy auki. Mutta se työnnetään kiinni hitaasti ja rauhallisen lujasti. Pastori Sark ja myllymiesten ja naisten mykistyvät rykelmät tuijottavat toisiaan. Pöydällä tuopit, lekkerit ja pullot tuntuvat säikähtäneiltä tanssijoilta, jotka ihmettelevät suut auki ja posket pullollaan yht'äkkistä hiljaisuutta.

Tuvan uuni hohkaa kuumuutta. Miesten hiki, nurkantakuisen tupakan väkevä käry, sahdin ja ruokien makea lemu ja viinan löyhkä ovat salpaamaisillaan tulijan hengityksen. Mutta hänen kasvonsa pysyvät liikkumattoman lujina.

Isäntien viinankiiltävät naamat paistavat velttoina, avonaisin suin, tymätyhminä. Mallasveteläiset eivät edes tunne tuota miestä, joka seisoo kaksirivisessä takissaan, korkeissa saappaissa ja kiiltolippaisessa mustassa lakissa kuin joku puoliksi siviiliasuinen vallesmanni heidän edessään. Ettei vain lie ruununmiehiä...! vilahtelee pelko heidän silmistään.

Taavetti istuu uunin nurkalla jakkaralla nenänpäässä hikipisara. Mutta silmiin ja suunkureisiin ei ilmesty vihanpitoa. Hän on vasten tahtoaan säikähtänyt. Ei, hän ei uskalla änähtää paikaltaan, ei äsähtää, ei edes lupsalleen menneitä silmäluomiaan avata.

Kiukku kyllä kiertää hänessä. Mutta se äsähtelee hänelle itselleen. Hänen uhkamielensä, joka oli hänet tänne ajattanut vaikka tappeluun pappia vastaan, oli lysmynyt maahan kuin hänen saapasvartensa.

Pirskale! Siinä sitä taas oltiin. Missä ikinä hän aikoi olla miestä – siinä oli pappi vastassa ja papin takana jos jonkinlaiset hoveräätin herrat.

Ei, herroista et ottanut selvää. Ne käpristyttivät rehellisen miehen pelkällä silmänluonnillaan tähän näin ... kyykkysilleen. Kuten tuokin murjaani tuossa – seisoi kuin olisi ollut isäntä koko talossa...

Ryskyn emäntä seisoi takan edessä huulet pinkeillään, silmät tiirollaan. Mutta ei tullut vielä puhetta häneltäkään.

Ainoa, joka ei hämmästellyt, oli Eufemia. Kyllä hän herrat tunsi. Niille piti olla kohtelias ja aina huulilla hymy, että ... "mitä saisi olla, herra komersrooti?"

Niinpä hän nytkin astui alavaisesti pari askelta pappia kohti. Teetteli helmansa suoriksi, sipaisi lannepuoltaan kuin esiliinaa silittääkseen ja niiasi, samalla sulavasti päällä nyökäten, kuten ainakin tottunut buffa ensi luokan restorangissa.

Mutta pappi ei edes katsonut häneen. Kysyi emäntää. "Tässä ollaan", tuli kireä ääni takan luota. Mutta siinäkin oli uhman alla säikähtymistä. Hän yrittää leikintapaistakin koetellakseen papin aikeita: "Ei meillä tässä Ryskyn kirkossa tapulia olekaan, isäntää meinaan..."

Mutta kukaan ei ylly nauramaan. Istujat vain näyttävät entistäänkin pelästyneemmiltä.

"Niin, Ryskyn emäntä", Henrik Sark alkaa harvakseen, "te saatte vastata tämän talon huonosta elämästä ja salakapakoitsemisesta sekä kirkkoraadin että maallisen oikeuden edessä".

Emäntä kiepahti kauha kourassa kuin jotakin kivahtaakseen. Mutta pappi oli jo kääntynyt miesten puoleen: "Ja te, isännät, pankaa mieleenne, että jos te saitte tältä kesältä puolikuntoista satoa puolet määrästä, on näistä pitäjistä pohjoisempana täysi kato turmellut kaiken viljan. Ensi talvena kymmenkertaistuvat tänne vaeltavat kiertolaislaumat, jotka on ruokittava rintamaitten yhteisellä voimalla. Ja muistakaa lisäksi, että te olette leväperäisyyttänne päästäneet tyhjentymään pitäjänmakasiinit. Ne on nyt täytettävä teidän vajaista laareistanne. Siitä pitävät huolen kussakin pitäjässä viljamakasiinien isännistöt ja kruununmiehet. Ja huomatkaa: viinarännit suljetaan. Vietätte siis tällä kertaa omien himojenne peijaisia. Ja viettäkää, niin kauan kuin turmeluksenne hautajaisvirttä riittää. Joka tapauksessa on jo ensi talvena vieraananne Nälkä. Ja se osaa teille kyllä saarnata, niin että sattuu sana luita ja ytimiä myöten. Siihen mennessä – kavahtakaa ajoissa."

Henrik Sark oli seisonut jäykkänä, liikkumattomana. Ja sanaakaan enää lisäämättä hän kääntyi ja läksi.

Mutta kotona odotti häntä raskas isku.

Astuttuaan työhuoneensa ovesta hän näkee avautuvasta kamarinovesta häilähdellen virtaavaa valoa. Kynnyksen yli horjahtaa Ellen toisessa kädessä kynttilä, toisessa rypistynyt paperinpalanen.

Mutta Henrik näkee vain vaimonsa kasvot. Nämä ovat aaveenkalpeat, huulet vavahtelevat itkusta ja kauhuntäyteisestä pelosta. On kuin noilla huulilla ei enää jaksettaisi tai uskallettaisi puhua. Käsi vain nousee vavisten ojentamaan paperilappua.

Henrik aavistaa onnettomuutta. Hän ottaa paperin ja kynttilän harpaten pöydän luo. Paperissa hän näkee ihmeekseen Hanna Charlottan käsialaa. Hän yrittää lukea, mutta ei saa selvää sen muutamista riveistä.

Ellen hengittää huohottaen hänen olkapäänsä takana: "Se siitä tuli, se siitä tuli. Miksi sinä, miksi olit niin ankara, Henrik, miksi!"

Vihdoin paljastuu hänelle kirjeen kauhistava totuus:

"Kotisi on minulle sairashuone ja vankila. En kestä tätä enää. Pakenen luotasi. Ja minulla on siihen oikeus."

Sanat ovat kiihkossa kirjoitettuja. Niiden kirjaimet harhailevat kuin pienet kaarnalaivat myrskyssä. Mutta ne puhuvat selvää kieltä.

Henrikin nyrkiksi jännittynyt koura höltyy ja painuu voimattomana pöytää vasten. Noista sanoista huusi heidän isänsä turmeltunut veri. Se ei säästänyt edes hänen rakkaimpansa kokematonta lapsensydäntä.

"Koska ... koska hän...?" hän jaksaa kysyä. "Heti lähdettyäsi... seuraavana yönä... Vasta aamulla ... huomasimme, kun..."

Henrik on hetken neuvoton. Mutta samassa välähtää hänen mieleensä Voipaalan Juliana-rouva. "Varokaa, ettei hän vielä kerran karkaa luotanne", hänhän juuri, tuo majuurska, oli ne sanat sanonut keväällä Raitinristillä ja ... jo sitäkin ennen...

Käsi puristuu jälleen nyrkkiin. Hän hengittää raskaasti. "Hyvä", hän huohottaa. "Helposti kylvetään rikkaruoho perisynnin peltoon. Mutta Herra meitä auttakoon, tästä perheestä ei yksikään saa hukkua tämän turmeltuneen maan ja kansan yhteishautaan."

Henrik oli noussut täyteen pituuteensa. Lisäsi lyhyesti, käskevästi: "Mene vuoteeseen. Lähden Voipaalaan."

Kuuntelematta vaimonsa hyrskivää itkua hän läksi. Syöksyi harjua pitkin pilkkopimeää polkua, kunnes jyhkeän kartanon pari valaistua ikkunaa paistoi häntä vastaan Kelhinmäelle.

3.

Seuraavana aamuna varhain Henrik astuu lujin askelin Ritvalaan päin.

Voipaalan majuurska ei ollut tietänyt mitään Hanna Charlottasta. Mietittyään päänsä ympäri oli Henrik päätellyt, että sisar ei ollut voinut paeta pitkien matkojen taakse. Tosin Hannan säästölaatikko oli löydetty hänen vaatearkustaan avattuna ja tyhjänä. Mutta niin pienellä summalla ei tyttö ollut voinut pitkälle päästä.

Vihdoin oli Henrikin päähän pälkähtänyt, että sisar saattoi hyvinkin piileskellä Lumialan tyttären hoivissa. Jo viime talvesta asti hän oli puhunut ihastuneena Helkasta. Ja Ellen-rouva oli tietänyt, että vielä kesän kuluessa, huolimatta siihen nähden ankarasta kiellosta, hän oli käynyt Lumialassa, ainakin tavannut Helkan jollakin asiamatkallaan.

Ei, muuten ei voinut olla. Sieltä hän oli tytön tavoittava.

Jollei sisaren teko olisi häntä kiusannut ja jollei tapauksen aikaansaama järkytys olisi taas pahasti huonontanut hänen vaimonsa tilaa, Henrik olisi saattanut iloita tästä aamusta. Niittyjen vilpeyttä hohkava kuura ja tien kova pohja tekevät askelen reippaaksi. Taivas näyttää nopeasti kirkastuvan vahvavaloiseksi päiväksi. Lumialaan oikaisevan laaksopolun rinnepuolelta puuntaa tänne valtatielle asti kellanpunaisten pihlajien ryhmiä.

Kapea polku kiertää, nousee kumpujen laitamille ja laskee taas laaksoon. Kulkijan askel reipastuu reipastumistaan.

Lähestyessään tienhaaraa hän näkee miehen tulevan ratsain Yläkylästä päin, jonka kyläraitti yhtyy lähellä maantietä Lumialan polkuun. Ratsastaja ajaa käyden, liivisillään, paitahihasillaan, huolimatta aamukylmästä. Jo loitolla Henrik tuntee ratsastajan Kylänpään Severiksi. Verevän miehen punakat kasvot paistavat selväjuonteisina kajakkaassa ilmassa.

Nuori-isäntä on matkalla jollekin ulkopalstansa syyskynnökselle, koskapa vetolänget on hevosen kaulalla eikä sen selässä ole satulaa, arvaa Henrik.

Melkeinpä kademielin hän jää katselemaan uhkeavartaloista miestä, jonka nuori veri ei tiedä mitään aamun pakastamisesta.

Huhut Lumialan tyttären kihlautumisesta Severille tulevat mieleen. Hetkeksi nousee tajuntaan jonkinlaista pahanolon tunnetta. On kuin hänen luopumisensa aikaisemmista kuvitelmistaan olisi nyt yht'äkkiä asetettu koetukselle.

Ei, ei! Hän pyyhkäisi otsaansa. Niinkuin on, niin täytyy olla. Tietämättään hänen huulensa puristuvat lujasti toisiansa vasten. Mutta hän uskoo sittenkin hengähtävänsä helpotuksesta. Olihan lopultakin hyvä, että tuo kelpo mies otti emännäkseen Helkan. Nyt ei ollut enää aikaa myrskyn uhatessa koko seurakuntaa hänen ruveta luovimaan omine heikkouksineen. Totisesti, oli päästävä selville vesille tässäkin asiassa...

Ja nyt hän todellakin tunsi rehellisenä itselleenkin hengittävänsä vapautuneesti. Hän tahtoi odottaa tuota ratsua, kohdatakseen sulhasmiehen muutamin ystävällisin sanoin.

Severi Kylänpää näyttää huomaavan hänet. Käsi nykäisee ohjaksista. Mutta pysähtyy samassa. Ratsu kulkee yhä käyden.

Henrik on jo nostamaisillaan kättään aamutervehdykseen. Mutta aivankuin siihen vastatakseen ratsastaja huitaisee ohjasperillä hevosta, joka ponnistaiksen niuhotellen juoksuun. Kaartaa tienristeyksessä tapaamatta vieläkään oikeaa juoksun tahtia. Lautaset työntyvät Henrikkiä päin, niin että ratsu on hänet pakottamaisillaan harppaamaan yli ojan.

Ratsastajalla näyttää olevan täysi tekeminen hevosessaan. Ei katso häneen päinkään. Lyö uudestaan ohjasperillä lautasille, puristaa lujasti reitensä hevosen kylkiin ja työntyy laukaten kappaleen maantietä, kadotakseen taas yhtä nopsaan uudelle syrjätielle.

Henrik on harmistumaisillaan. Oliko se vielä vihanpitoa viimekeväisistä helkajuhlista? Osoittiko mies mieltään morsiamensa tai tämän isän puolesta? Vai oliko se niuhottelevan hevosen aikaansaama sattuma?

Mutta ei, Henrik ei halua kuvitella sellaisia. Hän on kokenut, että pienet epäluulot käpristävät ihmissydämen mitättömäksi.

Ei, hän heittää ne syrjään jatkaakseen matkaa tässä raikkaan kirpeässä aamussa. Ja sitä mukaa irtoo aivoista tuskallisia mielikuvia. Hänenkin täytyi saada joskus unohtaa, tuokoon huomispäivä vastaan minkälaisia surunkoukoja tahansa.

Ehkäpä hän eilisiltana kauhistui liikaa. Niin nuori, niin raikkaan terve ja niin ylpeä sielultaan kuin Hanna Charlotta...! Ei, hän ei voinut uskoa, että himo turmeltua saattaisi asua sellaisessa sydämessä. Sehän olisi yhtä mahdotonta kuin tuon kastepisaran tuossa lehden koperossa muuttua liejuksi.

Tulee vastaan Lumialan rajaveräjä. Lujalla tempaisulla Henrik rouhaisee sen irti jäätyneestä roudasta ja hymähtää hyvillään. Ponnistus teki hyvää. Se päästi kuin veret irti. Ja nostaessaan veräjää sijoilleen hän ponnistaa uudestaan kuin leikkipäisessä vihanpuuskassa saadakseen tuntea uudestaan omat hartiavoimansa. Tietämättään hän nauraa omassa ilossaan ... pitkästä aikaa. Niin, naurukin, tuo hyvää tekevä olemuksemme ihme, hän ajattelee, voi upota joskus joihinkin sielumme suonsilmiin, hukkua ja unohtua, ehkäpä lopulta kuolla kokonaan...

Mutta hän, hän osasi taas nauraa. Ja kun nauru tällä tavalla nousee unohduksestaan, se on taas puolestaan itse unohtamisen ihana lahja suruja vastaan.

Yhä vilppaammin alkavat hänen ajatuksensa leikkiä. Käsi vetää kuin himoiten jotakin karkaisevaa veräjän harmaista poikkipuuta, josta jää kämmeneen kirpeän kylmää aamukastetta. Sillä on hauska vilvoittaa otsaansa. Näin – molemmin käsin.

Henrik kääntyy jatkamaan matkaa. Mutta siihen hänen poikamainen naurunilonsa tyrehtyy. Häntä vastaan on tulossa tutulta näyttävä nuori nainen. Tämä on vielä loitolla. Hänen astunnassaan on jotakin, jota hän ei muista kokeneensa. Hän on aivankuin kasvanut vartaloltaan. Mutta hän tuntee hänet varmaakin varmemmasti – pään asennosta ja hiuksista, jotka kiiltelevät kuin sulavassa härmässä, sillä sininen pääliina on valahtanut kaulalle ja pää nousee vapaana kuulakkaaseen ilmaan.

Se on Lumialan Helka, jonka hän juuri äsken oli rehellisin tunnoin luovuttanut ratsastavalle sulhasmiehelle.

Neito pysähtyy hengähtämään hetkeksi, tulee taas kohti äskeistä hitaammin ja aluksi epäröivin askelin. Henrik ryhtyy avaamaan uudelleen veräjää. Hän tuntee tarvitsevansa jotakin tekemistä – ehkäpä rauhoittaakseen tulijaa, joka pysähtymisestään päätellen näytti pelästyneen.

He nyökkäävät hyvänhuomenensa. Henrik välttää sen tarkemmin tyttöä katsomasta kysäistessään, oliko Hanna Charlotta ehkä käynyt näinä päivinä Lumialassa. Helka pudistaa kieltävästi päätään.

Kysyjä silmää pettyneenä neitoon ja poispäin. Mutta kääntyy jälleen häntä kohti, aikoen joillakin sanoin selittää kysymystään.

Mutta hämmästyneenä hän ei saa sanaa suustaan. Miten nuori ihminen voi kypsyäkin lyhyessä ajassa, kuin salassa! Ja sitten – nousta äkkiä silmiemme eteen uutena ilmestyksenä. Nuoren kauneuden salaperäinen mysteerio on tuossa ... hänen käsin kosketeltavissaan ... Sama nuorekas kukkeus kuin ennenkin on hänen hiuksillaan, joilla noreilee härmänpieniä vesipisaroita. Sama kimmeltävä katse säteilee hänen silmistään. Mutta ... hänhän on nyt kuin – naiseksi kypsynyt! Lanteet kaartavat entistä pehmeämpinä. Niissä on odotusta, piiloutumista ja pakenemista ... Ja katseessa ... jossakin syvällä mietteliästä syvyyttä. Silmät katsovat totisen vakaina valkean otsan alta. Niissä on ehkä kaihtavaa häveliäisyyttä, ehkäpä pelkoa. Mutta ne katsovat kuitenkin pakenematta silmäripsien taakse.

Henrik arvaa, että hänen tytön isälle antamansa isku, erottaminen kuudennusmiehen virasta, on loukannut Lumialan perheen jokaista jäsentä. Hänellä on halu joillakin sanoilla lievittää tyttären nähtävästi syvälle saakka pahastunutta mieltä. Mutta hänen täytyy jostakin syystä turvautua pelkkiin mitättömiin lauseparsiin.

Kysäisee miten Lumialassa voitiin. Hyvinhän siellä. Tuliko vuodentulo joltinenkin? Ei ollut moittimista...

Henrikin täytyi riipaista itsensä iloisemmaksi. Oli kuultu huhuja Lumialan tyttären uusista kosijoista, hän tapailee leikkiä.

Neito näyttää vavahtavan. Katse kääntyy poispäin. Ääni kuulostaa loukkautuneelta, mutta siinä ei ole minkäänlaista ylpeyttä. "Ei Lumialassa odoteta useita kosijoita, herra pastori", hän puhuu kuin ajatuksissaan.

"Tarkoitin, että olen odotellut Severi Kylänpäätä isäsi kanssa kuulutusten ottoon", pastori jatkaa sovittelevasti.

"Parempi olla kiirehtimättä ... sellaisissa asioissa, ettei käy kahta kertaa samalla tavalla", Helka viittasi Yrjö Paturiin ja silloisten kihlajaisten raukenemiseen.

"No, mutta miksi sitten, kuten olen kuullut, olet ottanut vastaan Kylänpään isännän kihlat?" Oma kysymyksensä saa Henrikin harmistumaan. Miksi hän tällaista kyselee? Ei tämä tällainen ole ainakaan seurakunnan paimenen puhetapaa. Sehän oli kuin nuorekkuutta teeskentelevän setämiehen kiusoittelua tai, herra-paratkoon – mustasukkaista urkkimista. Oliko hänessä, hullussa, sittenkin herännyt mies, joka aikoi kilpailla toisen miehen kanssa naisesta? Ja kilpailla nolosti! Melkeinpä kuin sen vanhan tarinan kettu, jolle pihlajanmarjat olivat liian ylhäällä ja nuoren tuoreutensa vuoksi muka karvaat.

Pastori suuttuu itselleen täydellä todella. Mutta – kysyy kuin kysyykin, oman kiukkunsa vuoksi entistä jyrkemmin: "Miksi?"

Neito vaikenee pitkän tovin. Mutta kun hän vihdoin puhuu, vavahduttaa Henrikkiä sekä sanat että sanojen sävy. "Varjellakseni itseni suuremmilta viettelyksiltä", Helka vastaa. Sanoissa on pitkään mietityn ajatuksen varmaa painokkuutta. Mutta niissä on myöskin arvoitusta, jota Henrik ei rohkene ryhtyä ratkaisemaan.

"Miltä viettelyksiltä?" hän kysyy ääni painuneena sameaksi.

Tuo milloin jäyhältä, milloin kömpelösti hämmentyneeltä näyttänyt neito, joka vain harvoin oli uskaltanut antaa sanan sanasta ja joka vain helkalaulunsa hurmiossa oli vapautunut sielultaan ja eleiltään, katsoi nyt tuohon kaukaiseen mieheen merkillisen rohkeasti. Oli kuin äkkinäinen tuli olisi leimahtanut jääkuoren peitosta.

Siinä ainoassa sanassa, mikä purkautuu hänen huuliltaan, on uhmaa, ehkäpä vihaa, joka on syntynyt pitkästä syvälle rintaan tukahdutetusta kärsimyksestä.

"Sinulta!" hän huudahtaa mieletön ilme kasvoillaan.

Sana ja siitä huutava tunnustus on tavaton. Pappeus on nuorta neitoa vastassa, seurakunnan pastori, jolla yksin on oikeus sanoa häntä sinuksi, mutta ei hänellä. Kaukainen vieras herra, joka on hänen sukunsa vanhan arvon häpäisijä, hänen omien helkavirsiensä vainooja – sellainen mies on hänen edessään, ja hän huudahtaa: "sinulta!" Omassa aviossaan elävä pappi tutkistelee häntä kuin rippilastaan, puhumatta sanaakaan omasta sydämestään, ja hän, kokematon tyttö, osaa ja uskaltaa tunnustaa: "sinulta!"

Nuoren neidon sydän on ihmekasvi rakkauden syvissä vesissä. Se kasvaa salassa vesien alla, kaukaisen auringon himmeässä kuullossa. Mutta erehtymättömästi se yhä kasvaa ja nousee omaa elämänaurinkoansa kohti.

Ja kun se eräänä aamuna ilmestyy lienteästi huljuvan aallon povelle, se tuntee ensiaamuisessa hurmiossaan mikä on sen oma aurinko. Ja se vaistoaa, että aurinko sitä himoitsee.

Se on jo verholehtiensä peitossa viisaampi kuin kaiken maailman viisaus. Ja kun se avaa terälehtensä, se näkee kaiken. Eikä se omasta auringostaan erehdy.

Niin on ollut myös nuori Helka kaikessa kokemattomuudessaan viisaampi kuin tuo oppinut pappi. Tämä on tuntenut vain oman intohimonsa. Helkan kypsyvästä sydämestä ja tämän palamisesta hänelle hän ei ole ymmärtänyt mitään. Mutta neito on vaistonnut ja nähnyt, että tuo mies kaipaa häntä, haluaa hänen luokseen ja kärsii. Hän oli nähnyt sen jo kirkon kattoparrun pudotessa, papin häntä hoivatessa sakaristossa ja taistellessa itseänsä vastaan, ollakseen häntä lähestymättä. Ja hän oli tietänyt jo silloin, että hänen kihlajaisjuhlastaan Yrjö Paturin kanssa ei tulisi mitään.

Salassa hän on yhä sen jälkeenkin kypsynyt rakkaudessaan. Salassa hän on tahtonut sen pitääkin. Ottamalla uudet kihlat hän on tahtonut pelastaa papin ja itsensä luvattoman rakkauden tuhoavasta tulesta.

Mutta kun tuli tämä kaivattu ja pelätty kahdenkeskinen hetki, purkautui pitkä kärsimys yhteen ainoaan sanaan, kaiken-paljastavaan ja ratkaisevaan.

Mutta nyt, lausuttuna, se sana paljastuu mahdottomaksi, luonnottomaksi. Sen vielä soidessa kuultavassa ilmassa hän kauhistuu sitä. Hän on päästänyt tuskansuloisen salaisuutensa irti häkistään. Ja nyt se lentää vapaana – tuon peloittavan miehen nähtävissä, jonka tie kulkee arkielämässä hänestä kauempana kuin mikään meren ranta maailmassa.

Helkan kasvot ovat kalvistuneet vehkankalpeiksi. Mutta hänen huulensa eivät osaa sulkeutua. Ne värehtivät kuin itkeäkseen tai ... anoakseen suudelmaa huumaavassa unessa, jossa ei voi eikä tarvitse ajatella.

Henrik tuntee neidon olevan lyyhistymäisillään. Mutta hän ei pääse enää horjahtamaan. Miehen käsivarret ovat ottaneet hänet. Juopuvat huulet painuvat tytön riutuviin huuliin.

Ei ole enää merenrantalaista pappia, ei uppiniskaista hämäläistyttöä – on jäästä ja kuurasta leimahtanut helkatuli, joka pyhittää hengähtämän hetkeksi synnit, turmelukset ja rikokset.

Henrik nojaa veräjänpieltä vasten. Hänen käsivartensa laskeutuvat vähitellen, tyhjinä. Hän näkee Helkan jo kulkevan loitolla polkua poispäin, takaisin kotoansa kohti.

Kauan hän seisoo paikallaan. Ei hän osaa vielä ajatella, että hän seisoo siinä tuomittuna miehenä.

Hänen vaimonsa on ehkäpä kuoleman sairaana. Mutta hän syleilee nuorta naista humaltuneena härmäisellä polulla.

Omaa sisartaan hän on pelastamassa synnin vaaroista ja synnistä rangaistakseen, mutta itse hän saalistaa nautintoja kuin merirosvo ryöstettävässä maassa.

"Tästä perheestä ei saa yksikään hukkua tämän turmeltuneen maan ja kansan yhteishautaan", hän oli vielä eilisiltana kerskunut. Ja nyt – turmeltuneen maan mehut ja myrkyt kiersivät hänen suonissaan kuin Myllykylän isännissä viina ja sahti.

Mutta tuollaiset ajatukset olivat hänestä vielä tänä hetkenä olemattomampia kuin pitkäisen salama talvella. Päinvastoin, Henrik Sarkkia onnellisempaa miestä ei ollut olemassa: vihdoinkin, ensi kerran elämässään hän tunsi saaneensa osansa autuaista antimista.

Ja oliko hänen tyydyttävä edes tähänkään – ehkäpä vain pisaraan autuuden merestä...? Hän on syleillyt ja suudellut tuota neitoa himossa. Hän tuntee sen. Mutta himo hänessä ei ole tyytyvä puolinaiseen. Se on hukuttava tuon naisen ja hänet itsensä. Ja tänä hetkenä hän tahtoo, että niin tapahtuu.

Himon käsivarret ovat pitkät. Sen sielu on ryöstömurhaajan, joka on valmis surmaamaan, päästäkseen käsiksi saaliiseen. Nuoret sulhasmiehet, vieläpä oma vaimo ovat hänelle tänä hetkenä samantekevää. Hän aikoo ottaa sen, mikä on ja on ollut hänen eräästä näystä asti Lumialan pirtissä.

Henrik Sark kääntyi takaisin kotia kohti, paluumatkalle. Pani veräjän tarkasti sijoilleen, painoi sulkupannan lujasti paikalleen ja läksi. Eikä hän näyttänyt horjahtavan ainoaltakaan askeleeltaan.

4.

Näihin aikoihin oli Tampereen kaupunki vielä pienenläntä kylä. Sen länsilaitanaan ja Pyynikinharjun välimaa oli vielä vankkaa metsää, jonka pälvipaikoilla saattoi olla peltotilkku siellä täällä. Kevättalvisin tulivat usein teeret vaihtelun vuoksi soitimelleen matamien puutarhoihin. Ja kun hassusti sattui, saattoivat jänikset loiskeilla pitkin sen ainoata katua, Kauppakatua.

Mutta pakkastalvisin ei ollut niinkään harvinaista, että vanha laakaleuka, susi, paineli sen läpi laidasta laitaan ja sieppasi nälissään rouvasväen huvireestä sylimopen herkkupalakseen. Pellavatehtaan ja "masuunin" insinöörit, kasöörit ja konemestarit metsästivät melkeinpä kaupungin laitamilla – ilveksiä ja kettuja raudoilla ja myrkkypaloilla Takahuhdin lähikorvesta ja teertä sekä kuvilta että soitimelta Mustanlahden rantametsistä.

Tällä kertaa kilottelee Kauppakatu säteillen harvinaisen kirkkaan syyskuisen iltapäivän auringossa.

Värjäriverstaan omistaja ja kauppias Orrel on tullut puotinsa koreakaiteisille portaille mataminsa päivällisolut ja ruokaryyppy muhevassa mahassaan, piippu mehevässä suussa ja lavean kaljun paistaessa kuin Siilinkari Näsijärven selällä tämän saman auringon kirpeässä valossa.

Vastapäätä katua, omilla kuistintapaisilla portaillaan, istuu kauppiaanleski Saara Ravander, joka pitää kortteeria koululaisille ja ylimalkaan maalaisille matkustaville.

On lauantaipäivä. Hän on pukeutunut lähteäkseen iltakirkkoon. Siksi istuu hän laajassa ja mustassa krinoliinissaan, jossa totisesti eivät olleet pöhöttiminä kalanluiset tai rottinkiset vanteet, vaan kerta kaikkiaan teräsvieterit. Sillä hän on hurskas ja siveellisesti ankara nainen.

Ei hänen kortteerissaan matkalainen ilokseen viinaputelin ääressä lillitellyt, eivätkä uskaltaneet koululaiset laiskotella tai iltamyöhään katuvierillä kaarastaa tai kureilla.

Hänen hameittensa varjonpuolella urisee kylläisiä uniaan autuasnaamainen lihava Moppe, hänen elämänsä viimeinen heikkous ja ilo.

Yhtä lihava porsas on eksähtänyt Orrellin takapihalta kadulle, jääden sipristelemään viattomin vitivalkein silmäripsin torille päin, keltaista kirkkoa ja tämän takaa kohoavaa valkokeltaiseksi maalattua tapulinhuippua.

Pyhä-aaton säteilevä rauha ja sopu asuu täysimmillään näissä neljässä luojanluomassa. Vieläpä siinä määrässä, että Moppe venytteleiksen ja jönkii matamin huomaamatta porsaan luo, ryhtyen ihmeellisessä lähimmäisenrakkaudessaan nuoleskelemaan sen suloisen hehkeätä kärsää.

Mutta tähän henkevään rauhaan iskihe pieni myrskynpoikanen. Kauppias Orrell ei voinut olla laikahtamatta laulamaan – Mopen ja porsaan hurskasteluista riemastuneena – erästä ajan tunnettua herraseurojen ryyppylaulua:

    "Söi susi Puhjon isännän
    ja, hullu, juhdan säyseän.
    Mut hännän alta äijä vaan
    pois luisti jälleen maailmaan.
    Ei hienoks siellä tullut lain,
    on sama vanha sika vain."

Saara-matamin pitkät hevosenkasvot olivat laulun vaikutuksesta kovettuneet. Ja kun hän äkkäsi oman Moppensa elkeet, eivät hänen huulensa suinkaan muistuttaneet mansikkaa tai muutakaan maan hedelmää. Ne puristuivat ryppyiseksi viivaksi. Että vielä ... kaiken lisäksi – Moppekin! Helssailemassa Orrellien porsasta – porsasmaisten Orrellien, joista isä oli kuuluisa metsästysmatkoistaan, paloviinaisista taskumateistaan, totivesistään, rumista juomalauluistaan ja herraties mistä ... Herra-paratkoon! Ja entäs poika, Ertvin hyväkäs! Sen lurjuksen maine oli niin huono kunniallisen naisväen kahvikesteissä, että äidit varoittivat hänestä tyttäriään yhtä useasti kuin kehoittelivat heitä kirkkoon tai pakanalähetyksen ompeluseuraan.

Ei, hänen täytyi laulaa luja ja hurskas vastalause hetkeen sopivalla virren värssyllä, joka kuvasi hänen horjumattomasti siveätä leskeyttään. Ja se värssy pauhasi yli kadun kuin enkeleitten pasuunat: "Murhettan' koska muistelen eläisän täsä ilmass', itkupikarit pyhiskelen, sill' suuress' olen vaivass'."

Ja jämeällä äänellä hän kutsui Mopen oikeaan elämänjärjestykseen, se on: luokseen, ryhtyen jäykin katsein tuijottamaan torille päin, josta mamselli Hanna Charlottan – hänen tällä kertaa ainoan kortteerivieraansa – piti palata laivarannasta, lähteäkseen hänen kerallaan jumalanpalvelukseen.

Mutta juuri tänä hetkenä rietas maailma paljasti itsensä sekä hänelle, hurskaalle vaimolle, että syntiselle kauppias Orrellille hirvittävällä tavalla.

Matamin Kaisa-piika tulla päkittelee paksuin hämäläispohkein katua pitkin Laukontorin satamarannasta. Ja hänkös alkaa jo portaitten edessä juorunlipevästi luritella: "No, nyt ne sitten ... meirän mamselli ja teirän Ertti seilaa 'Elias Lönnrotin' yläkannella, ja Hanna-neiti jäi istumaan kapteenin ikiviheriöitsevään korituoliin ja Ertti-herra sanoi sitä morsiustuoliksi ja Teenin kapteeni praatasi pykmestari Pihlille, että nuoret läksivät karkumatkalle rakkauren asioissa."

Tämän juorupuheen vaikutus oli valtava, järkyttävämpi kuin viimeisen tuomion torventoitotus. Kauppias Orrell alkaa noitua pahemmin kuin salvumies takapihalla. Eikö hän, jukravita, ollut saanut jo tarpeeksi maksaa siitä pojanepelistä, sen kolttosista sekä Helsingissä että täällä kotosalla – oli, piru vieköön, yhtä paljon piikalikkojen itkuista kuin krouvarien laskuista. Nyt se elämä oli pantava poikki kuin purutupakka. Mälliksi se oli jauhettava koko lurjus...

Matami on noussut. Hän seisoo suolapatsaana. Mutta näyttää samassa pyörtyvän sihautellen voipuvin äänin: "Jes-ses ... jesses – Hanna-mamselli, Hanna-mamselli..." Olisiko hän muuten yksinäiselle tytölle kortteeria antanutkaan, jollei olisi ollut papin sisar ja kaiken lisäksi hänen parhaan ystävättärensä tyttären, Ellen-rouvan, käly. Että pitikin Lempäälän lukkarinlesken tyttären, Ellen paran, joutua sellaiseen sukuun! No, eihän se sitten kumma, jos on rintataudinkin saanut, raukka. Mikä häpeä, mikä häpeä...

Mutta Orrell on ärräpäillään saanut rintaansa julman rohkeuden ja voiman. Hän huusi pihalle päin rengeilleen: "Musta-Pekka valjaisiin ja sassiin, jumalavita!"

Yli kadun hän karjahti pyörryksissä mumisevalle leskelle: "Lempo soikoon, matami, otan kiinni ne juupelit Lempoisten kannaksella. Ei se saakelin poika tällä kertaa pääse toposiinsa eikä tekosiinsa!"

Matami heräsi näistä sanoista krinoliininsa teräs vietereiltä. Mutta hän otti vastaan Orrellin jalon lohdutuksen kuin lohikäärme öljypuun oksaa kantavan kaarneen. Hän haukahti ja sitten tuli sanoja solkenaan. Moppe haukahti vimmastuneella äänellä, joka hukkui kuitenkin kuin säveä varpusen piiskutus matamin hirvittävään myrskynpuuskaan.

Eikä tulta ilman savua.

Siellähän he istuivat "Elias Lönnrotin" alavalla keskikannella, Hanna Charlotta ja Ertvin-herra, haaveelliset rakastavaiset, joiden tarkoituksena oli karata maailman ääriin.

Ertvin oli tehnyt mainion suunnitelman. Heidän piti matkata "Eliaksella" Lempoisten kannakselle, ikäänkuin Hanna-neiti olisi vain lähtenyt kotomatkalle ja aikonut astua Vanajaveden puoleisessa rannassa "Vanajaan", päästäkseen kotosiltaansa.

Mutta tarkoitus olikin, että he ottaisivat Lempäälästä kievarikyydin, jolla ajaisivat Vanajan etelänpuolista rantatietä Hämeenlinnaan, josta oli matka jatkuva höyryjunalla Helsinkiin – suuren ja ihmeellisen rakkauden turvalliseen pakopaikkaan.

Ja sieltä! Sieltä he astuisivat merilaivaan, kävisivät Turut ja Naantalit ja päätyisivät vihdoin Hanna Charlottan kotisatamaan – ottamaan vanhan kapteeni Sarkin isällisen siunauksen avioliitolleen. Kyllä Ertti-poika osasi, kun oli neito houkuteltava hullutuksiin.

Laivan kaksitoistasiipiset vesirattaat loiskeilevat kammioissaan kuin salaperäiset ja peloittavat, mutta kaikille rakastavaisille leppoisat hirviöt. Takanojainen savupiippu lennättää palavana pätsinä hurjia kipinäsarjoja, vaikka ei ole tuulta edes vihurin vertaa.

Hanna Charlotta, jonka pehmeähuopaisen lierihatun alta laskeutuvat tummanruskeat hiukset pehmeinä aaltoina kaulalle ja paistavat kellervät rusetit hehkuen syksyn kultaa, istuu pajuisessa korituolissa, hehkuvat huulet avoimina kuin loppumattomia suudelmia varten.

Ertvin-herra kuiskailee, hatuttomin päin, suorrukkeisen tukan leyhyessä rennosti oikealla ohimolla, sulavia sanoja, sulavampia kuin voi ja hunaja.

Laiva sätkyttää, siivet loskuttavat, höyrypannun ja traktöörska Limperskan kyökkiputkan hohkavat käryt leijailevat kannelle asti.

Mutta Hanna Charlotta ei sellaista huomaa. Hän on jättänyt jälkeensä sairashuoneet ja vankilat. Hän elää ensi kerran itse omaa elämäänsä ja ensirakkauttaan. Hän istuu morsiustuolissa. Eikä hän muusta välitä.

Tässä se oli lopultakin tuo Ertin hänelle kuvailema ihmeellinen korkeaselustainen tuoli, joka – koko kaupungin ja rantalaiturien ihmeeksi – kasvoi viikosta viikkoon eläviä, tuoreita lehtisilmuja, kenenkään ymmärtämättä, mistä tämä taivaallinen ihme johtui.

Niin, tuoli oli rakastuneitten istumapaikka. Se oli Hannallekin kuin vertauskuva kuolemattomasta rakkaudesta maan päällä. Se oli samanlainen ylimaallinen ilmestys kuin Tristanin ja Isolden haudalla yhteen juniutuneet ikivihreät puut.

Eikä hän epäillyt hetkeäkään, että jos nyt ... tuossa paikassa tuolin punoksista riivottaisiin irti sen lehdet, se täyttyisi silmänräpäyksessä uusin tuorein lehdin, kuten hänen rakkautensa oli joka hetki uusi ja tuore – kuin vaahtoharjainen hyöky hänen kotomerensä rannalla.

Niin, kotiin! Nyt hän taas näki näkemällä nuo rantamaat. Ne upeilivat uusissa ja uusissa väreissä. Kesän eri jaksojen kaikki kukat kukkivat tai hedelmöivät samalla kertaa. Sekin oli ihme!

Laakeat karikot hän näkee läheltä ja kaukaa. Ne ovat vain valkeata hyrskyä. Mutta ne ovat kuitenkin täynnä värejä. Sieltä siintää kellanvihreä kohokki ja vesileinikkörypäät valkean ja viheriän hohtoisina.

Oi, sinne, sinne hän aikoi purjehtia Ertvinin keralla!

Mutta ei hän sittenkään osaa niinkään ajatella tuota sulhasmiestä, Eikä hän kykene ajattelemaan omaa nykyistä itseänsäkään sen tarkemmin. Kenties oli hänen sydämensä hullaantunut yhtä paljon kahden kesän ja pitkän talven koti-ikävästä kuin lemmenihmeestä. Mutta nyt ei ollut miettimisen aika.

Hänhän vain istui morsiustuolissaan, näki lapsuutensa näkyjä koto rannoiltaan. Sieltä loistivat taaskin merinätkelmät sinipunakukkineen, meriasterien huvittavat vaaleansinervät mykeröt ja ruohokanukkain valkeat tähdet, jotka muuttuvat nyt juuri, tällä hetkellä punaisiksi marjoiksi, joita ne syksyllä kantavat...

Häntä huvittaa tämä näkyjen ja värien hullu leikki. Ja hän tuntee tuntemalla kihokkien suloisen kosketuksen, joka oli ollut lapsena myöskin peloittavaa, sillä Rusina oli ankarasti kieltänyt niitä poimimasta. Ne saattoivat pistää yht'äkkiä okaillaan kuin Rusinan kaktus, jonka hän oli saanut joskus lahjaksi hänen omalta äidiltään.

Himmeän ihanana, sanomattoman kaukaa hän kuulee äitinsä äänen. Jokin itkee hänessä kipeän suloista itkua. Mutta se lakkaa. Sen hukuttaa isän, merikarhun, rehevä nauru. Ja yht'äkkiä hän pysähtyy ajattelemaan. Isänhän hän muistaa selvästi. Ja nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Oliko siinä sittenkään ollut muka sellaista ... rumaa riettautta, kuin Henrik-veli oli hänelle saarnannut? Sehän oli kuin meren myrsky – huikeata, hullua, mutta ... niin, miksi se sittenkin oli tehnyt hänelle aina hyvää? Ehkäpä siksi, että isässä nauroi aina koko sydän. Niin, juuri niin se oli! Hän vain avasi suunsa ja samassa, kuin noitumalla, nauru virtasi, kuohahteli, myrskysi, puhalsi kuin hurrikaani merellä. Sillä, omalla naurullaan, hän iloitsi, halveksi, paiskasi surut nurkkaan, sillä hän ylpeili, remuili, paukahutteli kuin etuprammipurjeella. Niin, ja joskus, varsinkin parina viime vuotena, siitä oli kuulunut alta ja syvältä alakuloista huokausta, kuin väsyvien maininkien nöyrtyvää ääntä.

Miksi hän ei olisi saanut rakastaa omaa isäänsä? Ja sellaista isää, joka oli uskaltanut lähteä summattomille merille eikä ollut jäänyt homehtumaan sellaisiin henkeä ahdistaviin laaksoihin kuin...

Kuvittelija hätkähti. Veljen kasvot olivat yht'äkkiä työntyneet häntä vastaan. Voi, miten raskas ja kolea ilme niillä olikaan. Ei, hän ei tietänyt, jaksoiko hän niitä enää rakastaa. Entäpä jos hän tahtoikin olla isänsä tytär? Juuri niin! Kyllä hänellä siihen riitti rohkeutta...

Hanna Charlotta aikoi nousta. Ertviniä ei näkynyt. Iloinen halu lähteä häntä etsimään toi kerkeän hymyn hänen huulilleen.

Mutta samassa hän tuntee laivan keinahtelevan armottomasti. Kapteeni Steen juoksee edestakaisin komentosillalla. Alus kallistuu pahasti. Kapteeni tömähyttää pari askelta, aivankuin raskas tynnyri olisi saanut jalat alleen, taas vastalaidalle. Ja taas laiva suoristuu. Mutta taaskin se horjahtaa vastasuuntaan.

Tämä kapteenin tasapainotaituruus oli kuuluisa kautta rantalaitureitten. Sanottiin: "Mitä kiikkerämpiä laivoja pykmestari Pihl rakentaa, sitä uljaammin tömistää Teenin kapteeni." Ja se oli totta se.

Oli tultu Sotkanvirtaan, tämän reitin vaarallisimpaan paikkaan. Se oli näet äkkimutka, kivikkorantainen ja virraltaan vetävä salmi.

Ja tapahtui mikä oli monet kerrat ennenkin tapahtunut. "Eliaksen" koneet puhkuivat pakahtumaisillaan, ratassiivet pieksivät laivan kallistellessa vuoroin vettä vuoroin ilmaa. Steen-herra jatkaa juoksemistaan, komentaa välillä "pakkia", "ramootia" ja "saktaramootia". Ei, ei näytä sittenkään "Elias" selviävän äkkimutkasta. Rantakarikko uhkaa. Kiukuissaan huutaa kapteeni komentotorven kautta eltarille: "So sakta hur han kan!" Ei, ei hän enää jaksa. "Jipraltari soikoon, valapparaiso!" hän kiroilee. Ja törähyttää vihdoin: "Top tykkänään!" Ja siinä sitä oltiin. Laivan keulakäkönen kukkui jo rantakivillä. Eikä se enää änähtänyt paikaltaan.

Oli ryhdyttävä muihin keinoihin. Mutta siihen kului aikaa. Ja kapteeni Steen tunsi hirvittävää janoa. Hänellä oli varastossaan merkillisiä temppuja kinnata tällaisissa tapauksissa itselleen matkustavilta herroilta totiryyppyjä.

Nyt hän iski silmänsä Ertvin-herraan, joka näytti olevan arveluttavan luvattomilla matkoilla. "Utessa vieköön!" hän alkoi noitua muka itsekseen, mutta niin, että rakastavaiset sen kuulivat. "Malakan pirut, sanon minä, kun on laivassa Limperskan rukki ja – rakastuneita." Ja tuo peijooni lisäsi vieläkin: "Ehkäpä karkumatkalla." Ei hän tästä ollut perin varma. Leikkiä hän vain siitä oli laskenut lähtölaiturilla riitaveljelleen Pihlille. Mutta – sopi yrittää.

Ja eikös, aivankuin naulan kantaan ja oikealla hetkellä hän kuulee kiukkuisen äänen keulasta päin: "No, sen minä sanon, että lumireellä ja tällä purkilla on yksi ero – edellisellä pääsee perille, mutta ei tällaisella putelilla!"

Moninkertaisen suuttumuksen voimalla kapteeni marssii kohti ylioppilasta. "Noo, Erttipoika", hän aluksi sanoo silmät naurunsikkurassa. "Ollaanko matkalla Lissaponiin vai Singaporeen asti?" Ei, eihän Ertti-herra ollut muuta kuin saattelemassa Hanna-mamsellia kotiin päin. "Vai, vai, jassoo", käy kapteeni yht'äkkiä julmetun tuikeaksi. "Naisenryöstömatkoilla olet, juupeli, joo, joo..."

Mutta Ertti-herra tiesi asiat. Hän nikkasi ja teki sormillaan, huulillaan ja päänkeikautuksella pienen ryyppäysliikkeen. Kapteeni murahti, yhäkin muka epäuskoisena. Ja nyökkäsi peräkannelle, josta päästiin sopivaan hyttiin.

Hanna Charlotta yrittää jatkaa haaveiluaan. Hän ajattelee rakkauttaan Erttiin, kuvitellen heidän tämäniltaista lemmenkävelyään Lempoisten kannaksen hongikossa, johon paistaa syyskuun heleä kuutamo.

Mutta ei nuori morsiankaan jaksa haaveilla kahta tuntia enempää. Ainakin tämän ajan pysyivät näet Ertvin ja kapteeni näkymättömissä – missä, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Limperska, joka toutuutti totilaseja takahyttiin.

Hanna-neiti seurailee ikävissään laivan ympärillä soutavia ja huopailevia kalastajaveneitä. Lähirantalaisten oli näet tapana tällaisissa sattumuksissa kiirehtiä apuun – joko soutamaan matkustajia rantaan tai hinaamaan köysien avulla "Eliasta" irti matalikolta.

Tämän tiesi hyvin kapteenikin. Ja hän oli jo pari kertaa silmäissyt hytinakkunasta, joko oli aika nousta komentamaan laivamiehiä järjestämään varppeja hinaamista varten. Mutta mitenkäs ollakaan. Ertti-herra on auliilla päällä. Limperska yhä vain jatkaa totilasiensa kiikuttamista. Ja kapteeni tarinoi tällä kertaa suolanhakumatkoistaan Hispanjan satamiin.

Matkustajat alkavat raivostua. Hanna ikävystyy yhä. On tulossa ilta. Alkaa kylmätä. Hänen täytyy löytää Ertvininsä. Ja niin hän kurkistaa etukeulaan. Palaa takaisin korituolin luo. Seisahtuu jääden hivelemään noita pieniä pajunlehtiä – lemmenihmeitä.

Mutta merkillistä! Hän ei ole uskoa omia korviaan. Jostain kuuluu hänen rakastettunsa ääni, joka raiuttaa isä-Orrellin juomalaulua: "Mut hännän alta äijä vaan pois luisti jälleen maailmaan..."

Neito kauhistuu. Sitäpaitsi hän kiukustuu. Hänen suuren ensirakkautensa ääni kuulosti arveluttavassa määrässä humalaiselta. Hän lähtee herrojen hyttiin.

Ovella hän jäykistyy, tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hän ei itke, ei toru. Hän seisoo ja katsoo Ertviniä.

Tämä on olevinaan iloisessa nousuhumalassa. Mutta Hanna näkee yht'äkkiä hänen kasvoillaan sellaista, mitä ei ole osannut tähän asti tarkata. Nuorukaisen huulet ovat tarmottomat ja höllät. Niissä ei ole mitään miehistä tahtoa. Hänen silmissään ei ole älyä. Ja nuo teerenpisamat nenänvarressa – nehän ovat kuin kenellä tahansa pojannulkilla...

Hanna tuntee sydämensä kylmenevän jääksi. Mutta istuu sittenkin Ertvinin viereen. Hänen täytyy ajatella.

Kapteeni on parhaimmalla juttutuulellaan. Ja nyt hän tekee tietämättään pyhäinhäväistyksen. Yltyy kertomaan ikiviheriöitsevästä pajutuolistaan ja paljastaa kuin paljastaakin monin kääntein sen salaisuuden, joka Hannalle oli ollut ihme, heidän rakkautensa vertauskuva.

"Joo, joo, se on sillä tavalla", kapteeni päättelee tarinaansa, "että se tuolin venkale on vain sellainen peevelin temppu rakastuneita varten.

"Jaa, että ... miksi se lehtii kuin paratiisin omenapuu? No, katsoa nyt, neiti, kokkapojan virkaan kuuluu upottaa se veteen – seisoessamme yöt laiturissa, lähtö- ja tulosatamassa. Ja katso – se juupeli ei lakkaa lehtimästä! Pajupuu kun on aina ollut sellainen vesielävä, joo, että..."

Hanna nousee hitaasti. Harmin puna peittää hänen kasvonsa. Mutta hän on hymyilevinään. Nyökkää muka huvitettuna. Katsahtaa vielä kerran Ertviniin, joka nikottelee laimeitten hekotusten lomaan. Pakostakin pääsee Hannalta halveksuva äännähdys. Hän lähtee.

Korituolin luona hän pysähtyy. Riipoo ajatuksissaan irti sen lehtiä. Puristaa rystysensä valkeiksi sen selkänojaan. Nyt hänessä kuohuu. Hän ei enää ajattele edes sitä, että hänen ihmeellinen rakkautensa on reväisty hänen sydämestään yhdessä ainoassa hetkessä. Se on nyt kuin nuo muutamat riivotut pajunlehdet, joita parhaillaan virta vie jonnekin tuonne, alaspäin.

Hän on nyt vuorenvarma siitä, että ellei olisi viime kevättalvella sattunut erästä lumivyöryä Rapolan porttimökin kohdalla ja ellei hän olisi muistanut hoitajamuorinsa huumaavaa tarinaa tytöstä, jonka rakkaus hurjaan teiniin oli saattanut juoksemaan koskeen, ei tällaista "rakastumista" olisi koskaan syntynyt.

Nyt hän on siitä vapaa, kuin sekapäisestä hullununesta herännyt.

Hän vain häpeää omaa itseään. Hänen puhdasta tytönsydäntään inhottaa. Hän, Hanna Charlotta Sark, on sallinut tuollaisen onnettoman hulttion loukata omaa ylpeyttään.

Missä oli ollut hänen näkönsä ja järkensä? Kuinka hän oli saattanut edes kuvitella, että rakkaus olisi tämänlaatuista – pientä suutelemista ensimmäisen keltanokan kanssa, joka sattui tulemaan vastaan...!

Hanna-neiti potkaisi suutuksissaan tuota ihmetuolia, joka nyt näytti hänestä jonkinlaiselta juurikorilta, mihin tahansa tunkiolle heitettävältä.

Mutta kiukku tekee hänet tarmokkaaksi. Hän pikistää aprikoiden huulensa. Pari venettä on tullut odottelemaan laivan viereen. Siinä, siinä se oli! Hänen täytyi päästä täältä pois, paeta. Ei hän aio hyvästellä tai selitellä. Jos hän jotakin haluaisi, hän tahtoisi ruoskituttaa tuota hölmönaamaista vetelystä rummun päristessä, kuten oli tehnyt hänen isänsä kehnolle merimiehelle.

Ei, hän hyppää suoraa päätä lähimmäiseen veneeseen, soudattaa itsensä rantaan, ottaa lähitalosta kyytihevosen, ajaa Lempoisten kannakselle, jossa ennättää vielä hypätä "Vanajaan" tämän jo tehdessä lähtöä.

Nyt hän istuu välikannen kapealla penkillä. Taas nousevat näkyviin Henrik-veljen ankarat kasvot. Mutta hän ei pelkää. Ei ole mitään rangaistusta, mitä hän ei nyt rohkenisi ottaa vastaan. Sillä hän on joka tapauksessa pelastunut suuresta vaarasta.

Hanna Charlotta on oikeastaan tässä pimeässä yössä, siipirattaitten loskuttaessa, höyryn puhkuessa ja koneitten takoessa kärypilviensä keskellä, niin, hän on oikeastaan perin onnellinen.

Hän alkaa aavistaa, että rakkauden alkutaipaleella sattuu koska tahansa vastaan tuollainen Sotkanvirran äkkimutka, karille-ajo, jolle ehkä myöhemmin voi huvitettuna naurahtaa, mutta joka ajallaan on aivankuin haaksirikko suurella merellä.

Ellen-rouva lepää sinä iltayönä voipuneena vuoteellaan. Taas on tullut jotakin tukahduttavaa hänen sairaskammionsa ilmaan. Hän hengittää, mutta hänen rintansa huokuu tyhjää. Pimeys on tullut heidän kotiinsa. Se ei ole vain syysyötä. Ei se ole vain Hanna Charlottan poissa-oloa.

Se ainoa voima, joka saa hänet koristamaan itseänsä ja juoksemaan sateessa tai pakkasessa pihamaalle ja jyrkänteen reunalle, rinnepolulle, se on hänet jättänyt – hänen miehensä.

Koko eilisen ja tämän päivän Henrik on vaeltanut jossakin – asioilla, kuulema. Ja kun on ollut kotona, pysytellyt omassa huoneessaan. Minkä on sanan sanonut, on vain tokaissut: "Sinun tulee pysyä vuoteessa."

Naisenvaistollaan Ellen tajuaa, että on tapahtunut jotakin, mikä surmaa hänet. Ooh, jollei hän rakastaisi tuota miestä niin, että hänen hengityksensäkin on vain hänen henkeänsä, hän tahtoisi kuolla.

Oi, jospa Henrik tietäisi, että armonisku hänen kädestään olisi hänelle autuain lähtö elämästä, ei hän tuolla tavalla karttelisi häntä, vaan sanoisi suoraan: Sairas vaimo ei minulle riitä, lähde.

Ooh, hän on siihen tapaan joskus tuskaillutkin. Ja hänen ilmeensä ovat usein hänet kavaltaneet. Mutta miksi hän ei tule ja iske häntä suoraan sydämeen? Miksi hän on hetken tullen niin hyvä, niin hyvä...? Kuinka hän kykenisi elämästä luopumaan – sellaisia hetkiä vuotellessaan...?

Oi, jospa hän tulisi kerran, sellaisena kuin hän oli heidän nuoruudessaan, tulisi ja syleilisi hänet kuoliaaksi...!

Ellen on parahtanut omaa tuskaansa. Ja hämmästyksekseen hän näkee Henrikin kiirehtivän hänen luokseen, huolekkaana, melkein kyynel silmässä.

Ei hän taaskaan puhu. Mutta hän hyväilee kädellä hänen hiuksiaan ja poskiaan. Ja käsi jää lepäämään hänen rinnalleen.

He kuuntelevat molemmat sysimustaksi pimentynyttä yötä, joka seisoo tuolla ulkona niin liikkumattomana, että se soi korvassa yhtämittaisena merkillisenä äänenä.

Näin yksitoikkoista on varmaan ... iankaikkisuus, miettii sairas.

Henrikillä on ollut viime yö aikaa seuloa itsensä ja lankeemuksensa. Uusi taistelu on hänessä alkanut häntä itseänsä vastaan. Mutta pitemmälle hän ei ole vielä päässyt kuin turtaan, alakuloiseen suruun, joka nyt tuntuu ympäröivän heitä molempia kuin haudankaivajan juuri avaama hauta, josta vielä vain vainajat puuttuvat.

"Paina, paina lujemmin", kuiskaa Ellen. Hän tarkoittaa Henrikin kättä, joka yhä lepää hänen rinnallaan. "Kuule", hän jatkaa, "paina se kerrankin ja ... kokonaan ... rikki. Sehän on kuitenkin jo tuomittu..."

Henrik ei hämmästy, ei kauhistu. Vain silmät kostuvat hitaasti. Hän painaa päänsä vaimonsa rintaa vasten kuin saadakseen siitä, heikosta ja sairaasta, itseensä voimaa luopua ja kestää. "Me olemme kaikki tuomittuja, rakas Ellen. Kukin tavallaan...", hän huokaa. Mutta hän hymyileekin. Ihmiselämän kaikki tapaukset, kehdosta hautaan saakka tuntuvat hänestä lopultakin selittämättömiltä. Jos ei niitä jaksanut itkeä, täytyi niille hymähtää.

Vaitiolo jatkuu. Hiljaisuuden järkkymätön silmä katsoo rajattomasta pimeydestä tätä kummallista kamaria, jossa sanomattoman pienellä näyttämöllä, tuskin vuorosanaa vaihtaen, tuskin elettä tai ilmettä tehden eletään järkyttävän murhenäytelmän erästä ratkaisevaa vaihetta.

He havahtuvat. Korva kuulostaa. Pihamaalta kuuluu nopeita, kerkeän rohkeita askeleita. Eteisen palkit kirahtelevat kuin äkkinäisestä ilosta. Ovella seisoo Hanna Charlotta.

Henrik ja Ellen ilostuvat. On kuin tuo pahasti rikkonut tyttö olisi tullut – heitä pelastamaan liian hiljaisesta haudasta.

Henrik ottaa lähestyvän sisaren syliinsä. Hänellä on kiihkeä tarve antaa anteeksi, mitä tahansa liekin tapahtunut.

Veljen sylistä Hanna kiirehtii sairaan luo. Nyyhkyttää tämän rintaa vasten. Mutta se on melkeinpä ilon tyrskettä. Hän tuntee pelastuneensa. Nyt hän on turvassa...

Samassa hengenvedossa hän kertoo kaikki, salaamatta mitään. Lauseet keskeytyvät vain hänen silmätessään veljeänsä, jonka kasvot hänen ihmeekseen näyttävät valaistuvan sana sanalta.

Vihdoin hän on lopettanut.

Henrik ottaa häntä molemmista käsistä. Vetää hänet jälleen syliinsä. Eikä hän tuomitse sanallakaan. Päinvastoin loistaa hänen kasvoiltaan uusi ilo.

"Jos sinä tietäisit, minkä ilon sinä olet meille tuottanut... puhtaalla ja ylpeällä sydämelläsi. Sinä, sinä, sisar, sinä et hukkaan joudu..."

Onni ja rauha näytti palanneen tähän perheeseen. Se oli kuin päässyt irti, omiin oloihinsa, turmeltuneesta maailmasta.

Eikä tästä Hanna Charlottan harharetkestä näyttänyt koituneen sen ihmeempiä myrskyjä edes Ertvin-herran kotona.

Tosin kauppias Orrell, turhaan ajettuaan karkulaisia takaa, oli kiukkupäissään ajanut paluumatkalla sellaista ravia ja laukkaa, että Musta-Pekka vietiin kototalliin yltä päältä vaahdossa.

Ja seuraavana aamuna, Ertti-pojan astuessa isän eteen silmät haljakalla, kauppias noituu, niin että Saara-matamin Moppe makaa koko päivän emäntänsä sängyn alla, kuten ukkosilmalla ainakin.

Mutta iltapäivällä isä pappa jo taas hyrähteli lenkopiippu suussa portaillaan vanhaan herkulliseen tapaansa:

    "Ei hienoks siellä tullut lain,
    oli sama vanha sika vain."

HALLATULET

1.

Räntäsade ja juurimato olivat turmelleet pellot ja viljan. Ja ihminen luuli itsensä siihen viattomaksi.

Mutta totuus oli, että turmelus oli jäytänyt kansan sielua jo ennen maan ja luonnon tärveltymistä. Rähjäisen elämän räntäsade oli uuvuttanut sen saamattomuuteen, laiskuuteen ja velttouteen.

Se oli tottunut hokemaan vuodesta toiseen: kyllä ruunu ruokkii. Sillä hallitus oli jaellut kauppiaille viljanostolainoja. Ja nämä puolestaan olivat myyneet velaksi yhtä hyvin torpparille kuin talolliselle, joka oli rahdannut omat jyväsäkkinsä viinarännien tirehtööreille.

"Kyllä nyt kelpaa elää, kun saa jauhomaton kahdellatoista kopeekalla", sanottiin. Ei näet sen suurempaa summaa mennyt velkakirjan karttamerkkiin.

"Ja minkä isäntä otti velaksi kauppiaalta, siitä sujutteli mökkiläinen leipäjauhot omaan pussiinsa – tietenkin velaksi: minkä mitäkin joskus ja jolloinkin tehtävää urakkatyötä vastaan, jollei suorastaan kerjuukaupalla.

"He-he-he, tota, oli oppinut hekottelemaan hämäläinenkin rintamaitten asukas. Kyllä ryssänviljaa riitti – jauhomattoja peräkanaa kuin isontalon porsaita.

"Tosin Pietarin jauhopösöt työnsivät mökinukon suuhun kehnoimman viljansa: möhkäleiksi pakaantunutta jauhonsotkua.

"Mutta eipähän tarvinnut totella herrojen löperöitä neuvoja, että oli muka ruumenjauhoilla jatkettava kotoista leipää, joka jo joulun maissa oli syöty viimeistä kannikkaa myöten.

"Ohhoh, kyllä se tiettiin, että jumalanviljan sekoittaminen sellaisilla oli synti. Se oli 'reähkä', kuten idänpuolen nälkäkansa tapasi sanoa.

"Ei, keisarin padasta riitti. Se oli pohjaton kuin papin säkki. Mutta siihen ei tarvinnut mitään panna. Ei muuta kuin kauhoi ja horitteli marjanpojan maksun päälle. Tokeni sillä pitkät talvet maata kotopankolla. Kyllä ne olisivat, nuo saakurin herrat, kansan pettäjät ja kettäjät, katkaisseet köyhän pirun selän ojankaivuulla, sonnanajolla ja jos jollakin raatamisella.

"Mutta, ähäh – minkäs tekivät. Oli herra herroillakin – keisari, joka oli koko Suomen maan ja Siperian ruhtinas. He-he, tota – ei terve ruumis työtä kaipaa, kun on vain hyvät sapuskat. Ja viinanryyppy alle, he-he..."

Ja jos sattui, että akka ja kakarat saivat jo nuolla nokea seiniltä, ei muuta kuin aprakanhakuun, mierolle, kerjäämään.

Kyllä se tiettiin, että rautakankien takana, kartanonherrojen jyväaitoissa, oli viljaa pilaantumaan asti. Tekivätkös nekään herrat muuta kuin makasivat selällään sängyssä ja sylkivät kattoon peirutskipiippua pössytellessään?

Ohoh, kyllä herran kelpasi. Ja köyhimyksenkö tässä muka piti yötkin huhkia...? Ehei, sanovat mitä sanovat, että kuutamo on torpparin aurinko – koettakoot sitä itse, herrat, niin läkähtyvät omiin lihoihinsa.

Sanalla sanoen: kansa oli saamatonta ja laiskaa. Se ei osannut säästää nokarettakaan pahan päivän varaksi. Sillä ei ollut kuria. Ketään herrannäköistä se ei uskonut, sillä vieraskielinen virkaluokka oli siittänyt sen sieluun vuosisataisen salavihaisen epäluulon. Eikä nuori kansallisintoinen sivistyneistö sitä kyennyt herättämään kädenkäänteessä.

Sarkin pappi oli ruvennut kummia kaavailemaan saarnapöntöstään. Nyt juuri, tässä paikassa oli tuleva muka suuria koettelemuksia.

No, sellaisiahan se oli ennenkin vaakkunut – pahanilman varis. Mutta nyt se oli ruvennut tolkuttamaan sitäkin hullumpia. Oli tullut etsikkoaika...! No, jaa, tota – sehän nyt vielä taisi olla pyhän kirjan pränttiä. Mutta mitämaks! Sehän oli yltynyt harjoittamaan selvää jumalanpilkkaa, ruokotonta rienausta. Että muka näistä koettelemuksista oli kansa joko kasvava tai sortuva iankaikkiseen hautaan.

Herra-paratkoon! Sitä se nyt oli huutanut koko syystalven. Ja sen suupielissä oli ollut ihankuin vahingoniloa. Kostoniloa kerrassaan.

"Vain kuoleman hinnalla tämä kansa on taisteleva kehnon itsensä ja kärsimystensä voittajaksi. Haudan kautta käy sen tie terveyteen ja voimaan, jos se kestää koettelemuksensa..." Tätä tällaista nyt ei voinut käsittää kukaan järjellinen ihminen. Mutta, no-nee – kyllähän maailmaan ääntä mahtui. Ja sopihan sen lujissa saappaissaan ja kipparintakissaan pauhata köyhille saatanoille, joilla ei ollut ketinettäkään panna päälleen, jolleivät herskapifrouvat antaneet vanhoja ryysyjään, milloin rynkkyhametta muijalle, milloin herrojensa housunperkkeitä ukolle, joka hukkui niihin kuin silakka, viaporinkiertäjä, entisen rovastin mahaan.

Joo, joo, mitäs se sellainen herra pakkasista. Köyhää se puri kuin majava haavankylkeä. Mutta tuliapa kerran vielä kesä ja kärpäsiä, niin, tota...

Ja joka tapauksessa – viina se oli eltaripoikaa mökinukonkin mahassa. Se teki kurjasta ketaleesta rikkaan ja väkevän. Se se muutti noitumalla saataviksi köyhimyksen velat.

Niin, taivas oli tähän asti satanut jos jonkinlaista ludetta ja juurimatoa köyhän ja rikkaan peltoon. Mutta nyt se puri pakkasillaan. Etenkin mökkiläisen rintalihaksiin se pureutui kuin ruosteinen puukko.

Vanhoilla nälkämailla se teki pirullisimman tihutyönsä. Se paukkui sellaisin tulipalopakkasin, että petäjän kuori jäätyi, kopristui lähtemättömäksi. Edellisenä keväänä, puun ollessa miellä, oli harva itsellensä pettutorveloita hankkinut. Nyt se oli myöhäistä. Ei ollut "petäjävapriikkiin" menemistä. Vieläpä peuranjäkälä, josta oli totuttu kuivattamalla ja jauhamalla valmistamaan hätäleipää, oli pohjoisessa kesän sateissa mädäntynyt. Kotopelloilta oli tosin saatu olkea. Mutta siitä tehty leipä oli sellaista elämänsilppua, että se repi suolet rikki kuin riivinrauta, niin että varsinkin lapset saivat juosta alvariinsa nurkan taakse yhtämittaisessa ripulissa.

Henrik Sarkin ennustus toteutui kirjaimellisesti. Savon ja Pohjanmaan nälkäseuduilta alkoi painua kansaa rintapitäjiin kymmenkertainen määrä entisestään.

Koillisilmoilta sitä työntyi virtana Hämeen sydämeen, myöskin Sääksmäelle. Täältä se painui kohti Tamperetta, jatkui tämän etelänpuolisiin pitäjiin ja kohti viljavaa Kokemäenjoen laaksoa. Mutta täällä se joutui vastakkain Pohjanmaalta vaeltaneiden nälkäläisten kanssa.

Suuri osa siitä palasi takaisin. Yhtyi uudelleen Tampereen ympäristöpitäjissä luoteesta tulvaileviin pohjalaislaumoihin ja tunkeutui taas läpi Vanajan seutujen kohti Hämeenlinnaa.

Mitä pitemmälle talvi ehti, sitä suuremmaksi paisui hätä, joka tarttui sekä nälkänä että kulkutauteina myös omanpaikkaiseen vähäväkiseen kansaan.

Hädän uhatessa tilalliset ryhtyivät vähentelemään palvelusväkeään.

"Jollette elätä palkollisianne työntekijöinä, saatte elättää ne kerjäläisinä", varoittivat kartanonherrat. Mutta tässäkään asiassa tavallinen talonpoika ei luottanut herroihin eikä narreihin. Niin lisääntyivät nälkälaumat omanpitäjäläisistä. Eikä köyhtyneellä talollisella hevin ollut muuta neuvoa. Keisarinkin pata näytti ehtymisen merkkejä. Ei siinä ollut enää paljoakaan hierimellä sekoittamista. Jauhomattojen velkakauppa katkesi uloshakuihin ja huutokauppavasaran paukahteluihin. Oma suu oli hätääntyneelle talonpojalle lähinnä. Ei siis muuta kuin ruununsarkaa marssimaan – piiat, rengit ja muonamiehet perheineen. Kauppaa käytiin yhä. Mutta se oli velkakirjani salakähmäistä kalastelemista. Nuutalais-repo ei enää ennättänyt peltiastioitten tekoon. Pelkät viinalekkerit Heilansa reessä hän ajeli kaupunkien kauppiaissa ja mahti-isäntien luona, joilla oli takanaan pikkutilallisten puumerkki-kirjoja. Osti ne makulatuurin hintaan. Ja ryhtyi kiristelemään velallisia vallesmannin avulla ulosottohaasteilla. Kukaties – siitä miehestä oli vielä paisuva maanmainio pösö.

Taattuihin talollisiin ei vielä hätä koskenut paljoakaan. Ei ainakaan Kyttälän Taavettiin, joka jurrasi ja jurnutti pirtissään – Kaisa Matintyttären lemmenpetosta. Talon ainoa piika ja renki oli ajettu maantielle. Vanha loisvaimo hoiti ehtyneitten lehmien pienet lypsyt. Taavetti itse lujitteli eloaittansa lukkoja, istuskeli kamarinsänkynsä laidalla tai saunanlauteilla, kuritellen hanakasti kiukunpirujaan raavaskoivuvihdoilla – halkometsää kun riitti Kyttälässä. Riitti joskus pieneen Myllykylän-matkaankin. Mutta harvoin. Ja silloinkin salakähmää.

Sillä nyt se vasta saarnasi, pappi, lihaa vastaan. Ja sille oli valta annettu.

Suomen kansa oli joutunut sotaan. Eikä ollut hyökännyt vihollinen tällä kertaa idästä. Se oli tullut ylhäältä syyspimeinä öinä määrättömänä jättiläislepakkojen laumana, jonka lukemattomat siivet viuhuivat ihmissieluun kammoa, uhosivat järjettömiä tuhon enteitä ja säikyttivät veret kuin lapsella, joka seisoo yksin pimeällä pihamaalla lepakon humistaessa kylmää ilmaa sen pirtinlämpöisille kasvoille.

Kammottavuudessaankin se oli taivaallinen sotajoukko. Sillä kansa käsitti kaiken vanhan testamentin Jehovan rangaistukseksi. Miksi, mistä syystä? Sitä ei rahvas ruvennut aprikoitsemaan. Se oli vain tottunut siihen, että sitä piti Kaikkivaltiaan tuon tuostakin kurittaa ankaralla kädellä.

Joka tapauksessa oli tuo tuhon armeija yliluonnollisen suuri ja näkymättömyydessään kauhistava. Sitä ei voinut lyödä vastaan, nuijalla tai kirveellä. Siitä ei pelastanut muu kuin kärsimisen sisu. Mutta se oli sittenkin sotaa, joka paljasti kehnot ja sankarit, rintamakarkurit, sotahaaskat ja urhoolliset sotilaat.

Nyt puhdistettiin tästä kansasta avaruuden viskaimella siemenjyvät akanoista. Se oli pantu taivaankuvun laajuiseen valinkauhaan, jota korvensi yhtämittaisten pakkasten tulipalo. Kansa rukoili, sillä se oli siihen tottunut keskellä turmelustaankin. Mutta taivaan Valtiaan jättiläiskorva tuntui tulleen kuurommaksi kuin kalliovuori. Armoa ei ylhäältä annettu, rukoili tai ei. Mikään muu ei auttanut kuin nälkävyö ja hammasta pureva sisu, tuo Suomen kansan salaperäinen ihmevoima, joka voittaa kärsimiskyvyllään heikon lihan, kestää yli kaikkien aineellisten ja järjellisten rajain ja on sellaisenaan sen kansasielun pyhin ja puhtain henki – sen olemassa-olon mystillinen arvoitus, mutta myöskin sen maallisen elämäntahdon nöyränylpeä aatelismerkki.

Oli haaskalintuja – Nuutalais-repoja, oli itaroitsijoita, jotka eivät luovuttaneet kappaakaan viljaa jyvämakasiinille eivätkä kannikkaakaan pyytäjälle, köyhäinhuoneisiin tai sairasmajoihin, mutta mittasivat karpiolla viinan salapolttajille. Oli Kyttälän Taavetteja.

Oli herraskaista kylmyyttä, joka harjoitti yhä "kielipolitiikkaansa", tanssi franseesia hienoissa hepenissä ja katsoi alas parvekkeiltaan rahvaan nälkälaumoja kuin vierasta orjarotua, jonka ryysyläisiä se oli tottunut nimittelemään "talonpoikaishössöiksi", "suomalaiskolloiksi" ja "moukiksi" – nimittäin kansasta vieraantunut kaupunkilaisylimystö.

Mutta oli syntynyt myöskin yhteiskärsimyksen jalo kamppailu, etenkin maaseudulla, jossa rahvas ja herrat olivat aina eläneet toistensa parissa ja jossa pappien parhaimmisto oli pitänyt yllä hengellistä ja maallista kuria – edellisten aikojen turmeluksen uhallakin.

Kansan terveet voimat kerääntyivät yhteen kuin elinvoimaiset solut kuolettavan tautipesäkkeen ympärille. Käytiin sotaa lopultakin kylki kyljessä – tämän kansan monivuosisataista vihollista, keisari Nälkää, vastaan.

Pitäjissä pantiin toimeen entinen kyyditysjärjestelmä – mieron taivaltajat pantiin rekeen ja vietiin yli seuraavan taipaleen, jälleen suurtalojen ruokittaviksi, tai kerjäläis- ja sairasmajoihin, joita perustettiin hät'hätää kirkonkyliin. Sääksmäellä oli tämän työn ottanut hoitoonsa Lumialan Reko-isäntä, minkä vuoksi talon pihamaa oli aamusta iltaan täynnänsä saapuvia ja lähteviä hevoskuormia. Lumialan Markku ja Severi Kylänpää joutivat tuskin yökuuroksi vuoteelleen hoitaessaan ajot kyliensä puolesta.

Voipaalan Juliana-rouva oli järjestänyt Kelhin Riitan mökin sairashuoneeksi ja pestannut emännän sen vakituiseksi hoitajaksi.

Koko Voipaalan suuri väenrakennus valkeine tupineen ja sivuhuoneineen oli kelkkamiesten lepo- ja ruoanjakelupaikka, jossa höyrysivät vellipadat aamusta iltaan.

Tosin oli velli sinervää ja äitelän makuista, hätäjauhoilla jatkettua. Leipää oli lisätty pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla ja pilaantuneen suviviljan oijista oli pantu kalja. Mutta edellisen tulvakevään suuresta kalansaaliista riitti suolasärkeä ja -lahnaa särpimeksi nelikko toisensa jälkeen. Voipaalassa ei kitsailtu.

Mutta Juliana-rouva ei suvainnut myöskään maurusuisia valittelijoita. Piiat ja kylien talontyttäret, jotka kukin vuorollaan oli määrätty apulaisiksi, saivat juosta ja täytellä kupit ja haarikat. Hän itse, pitäjän keisarinna, komensi, tykkimyssy lujasti päässä ja paksukankainen rynkkyhame lanteilta laskeutuen kuin mahtavassa puuveistoksessa. Kädet puuskassa hän määräsi työt parempivoimaisille kelkkamiehille ja -naisille. Ukkojen piti hakata halot, naisten parsia ja paikata kurjimpien lasten vaatteita tai kursia niitä uusia talon vaateaineista. Mutta aut'armias huokailevia surkuttelijoita!

"Vai siinä", hän toraili kurjimmille voivotteli joille. "Ettekös tiedä, että toivo on elämän särvin! Kyllä tästä talven selkä taitetaan. Noh, matkaan siitä, uusia vieraita on tulossa."

Ja niin tultiin kuin tultiinkin kevättalveen. Eikä ollut vieläkään kuolonsaalis tavaton.

Mitä pitemmälle pakkastalvi ehti, sitä läpikuultavammiksi ohentuivat mierolaisten kasvot, sitä horjahtelevammaksi askel. Mutta vielä tavattiin harvoin tulijoissa selvää nälkäpöhöä, joka vei suoraa päätä hautaan.

Sensijaan toi nälkälaumojen ruta-aallokko mukanaan nälän seuralaisia: nälkälavantautia, jota kansa sanoi yksinkertaisesti kuumeeksi tai poltetaudiksi, punatautia, lasten hinkuyskää, likaa ja syöpäläisiä.

Mutta Voipaalan sauna lämpisi aamusta iltaan. Ja armotta komensi majuurska syöpäläisten saastuttamat tulenpalavaan löylyyn. Ja kansa totteli, sillä se tiesi itse vanhastaan, että jollei sauna, terva ja viina auttanut, jo kupsahti mies "jalanpäälliseenkin" tautiin.

Tosin ei Juliana-rouva sallinut viinantippaa muille kuin sairaille. Mutta auttoi se vihta ja tervakin; kun oli lisänä vanha usko, että "toinen ihmisparka eli sata vuotta ja toinen pelkästään kaiken ikänsä".

Tapahtui kuitenkin jo tuon tuostakin, että Keihin sairasmajan pihamaalle täytyi rahdata ruumisarkkuja tai tienvieristä löydettiin omaan hautaansa käpertyneitä. Vieraspaikkaisia varten oli avattava yhteishauta, jota täytyi jatkaa sitä nopeammassa tahdissa mitä pitemmälle kevät ennätti.

Papintoimet olivat laajassa pitäjässä melkein yksinomaan Henrik Sarkin harteilla. Sairasmajassa tarvittiin häntä hänen kotosalla ollessaan joka päivä. Oli lohdutettava onnettomia, oli jaettava viimeistä ehtoollista, oli opeteltava lääkäriksi, jollaista ei pitäjässä ollut lainkaan.

Kuolinkellot kutsuivat joskus arkisinkin siunaamaan pitenevää yhteishautaa. Sunnuntaisin olivat hautausmenot nälkäviikon pituiset.

Pitäjän kaikille kulmille oli ajettava pyryssä ja pakkasessa sairaita ja kuolevia uskossa vahvistamaan tai taivuttamaan kitsastelevia isäntiä luovuttamaan viljaosuutensa. Sadat muut asiat vaativat hänen huolenpitoaan.

Hän laihtui silmissä. Mutta hän oli väsymätön ja pysyi keskellä tarttuvia tauteja terveenä kuin pukki.

Niin, hän oli melkeinpä – onnellinen. Nyt hän sai käydä taistelua, mikä oli hänen sisintä luontoansa. Hän oli komentaja haaksirikkoisella kurjuuden laivalla. Eikä hänellä ollut aikaa seuloa oman sielunsa akanoita. Taivas sai pitää siitä huolen – toistaiseksi.

Nyt hänellä oli vain yksi intohimo: kansa oli pelastettava ruumiillisesta ja siveellisestä kuolemasta. Ja sitä varten tarvittiin yksinomaan rohkeutta, lujuutta ja kuria.

Eräänä kevättalvisena pakkaspäivänä Henrik Sark seisoo Voipaalan yläsalissa Emil-maisterin rinnalla, joka oleskelee taas kartanossa.

Herrat katselevat väenpihan hyörinää. Tääpäsjalkoja kompuroi pirtinportaita edestakaisin. Eräitä sairaita kannetaan odottavien kyytimiesten rekiin, sillä Kelhin mökki on tällä kertaa ahdaten täynnä. Kylänpään Severi, joka on saapunut Rantoosta päin uusin kuormin, ottaa suurikokoisen miehen reestä hartioilleen kuin jauhosäkin ja kantaa sen tupaan. Hänen sisarensa, Riitta, ja Lumialan Helka tulevat hakemaan kuorman ryysyihin huputettuja pienokaisia, perheen vaimon piipertäessä omin jaloin ketterästi perässä. Helka ja Severi jäävät hetkeksi tyhjentyneen reen viereen keskustelemaan.

Henrikistä näyttää Helka laihtuneelta. Pakkasaurinko tuo teräksisessä valovirrassaan hänen kasvonsa aivankuin käden ulottuville. Niihin on tullut riutumusta, jota pieittää jonkinlainen sulkeutunut, kova yleisilme.

Läheinen sääli valtaa Henrikin. Se puhuu hänelle yhtä ainoata ajatusta: Minä rakastan tuota neitoa. Minä näen, että hän on uupunut paljosta työstä. Hän kärsii siitä, mitä tapahtui syyskuuraisena aamuna Lumialan veräjällä. He kärsivät molemmat, sillä koskaan he eivät ole olleet rakkaudessaan kauempana toisistaan kuin nyt, tämän kaiken tuhoutumisen ja kuoleman keskellä.

"Mutta minä rakastan tuota neitoa", hän toistaa melkeinpä ääneen. Eikä hän yritä riipaista itseänsä irti tästä ajatuksesta. Se on nyt jollakin tavalla sallittua. Hehän pysyvät kuin salaisesta sopimuksesta kaukana toisistaan. Ja he maksavat synnistään kumpikin omalla tahollaan.

Sekin on armoa, että heidän yhteinen kärsimyksensä saa hukkua tähän suureen hädän kurimukseen. Se tuntuu siten ajatellen helpommalta kestää.

Miten mitättömiksi ovat käyneetkään omat surut tämän onnettoman surukansan parissa. Ne ovat melkein kuin hävettävää ylellisyyttä rikkaan pöydällä koko kansan kiittäessä jumalaansa pettuleivänkin kannikkaasta.

Juliana-rouva on ilmestynyt tuvanportaille. Hän seisoo pakkasessa käsissään vanhat puolisormikkaansa. Hänen käsivartensa ojentuvat tuolloin tällöin kuin komentavan kenraalin. "Nuo on vietävä tonne, nuo saunaan ... Lapsille nopsaan vellikuppi eteen, mars, mars", ne näyttävät puhuvan lujaa kieltä.

"Kas, kas, Juliana-serkkua!" naurahti Emil-maisteri. "Hänen olisi pitänyt totisesti saada taistella viime kesänä Sadowassa Bismarckinsa rinnalla! Jopa olisi Frans Josefin poskiparta tutissut", hän pilkkasi harmittomasti pilaillen sukulaisensa Bismarck-ihailua.

"Totta", yhtyi Henrik, "siinä on meillä sotajoukon veroinen majuurska! Minun täytyy tunnustaa, että hän on moraaliltaan lujempi kuin yksikään meistä. Kuka kykenisi pitämään noita laumoja sellaisessa kurissa kuin hän! Melkeinpä häpeän häntä joskus tuominneeni."

"Ahaa!" maisteri kävi melkeinpä aiheettomasti Henrikin kimppuun. "Taasko tunnonvaivoja ja 'siveellistä kuria'! Yhäkö sinä, hyvä veli, näyttelet tuota vanhaa moralisti-pappeuttasi? Mitä auttaa moraali tunnottomia luonnonoikkuja vastaan?"

"Olen nähnyt sen jo heräävän kansan sielussa", huudahti Henrik. "Vai ymmärrätkö sinä sitä, miksi nuo onnettomat eivät ryhdy yhteenkään rikokseen. He eivät murra jyväaittojen lukkoja. He saattavat riidellä keskenään. Mutta ei ole kuultu heidän murhaavan ryöstääkseen edes lapsilleen leipäpalan. Tuskin he suuressa hädässäkään sieppaavat leivän talonemännän uunista. Ja silloinkin he tekevät sen mielipuolisessa nälässä..."

"Ohhoh, ja sitäkö sinä arvelet sen 'uudeksi ja korkeammaksi moraaliksi'? Sehän on pelkkää saamattomuutta. He eivät kykene taistelemaan sitä yhteiskunnallista vääryyttä vastaan, että äveriäät isännät, ainakin useimmat heistä, syövät selvää leipää heidän, syyttömien, nääntyessä lujalukkoisen jyväaitan kynnykselle. Kehnoutta, orjasieluisuutta..."

"Erehdyt, hyvä veli, tämä kansa seisoo nyt kasvoista kasvoihin Jumalansa kanssa. Sen syvin siveellisyys, niin, myöskin sen sisin elämäntahto on ollut aina kestämisessä ja uskossa jumalalliseen sallimukseen. Katsos, kansa joka osaa kuolla ruikuttamatta – se elää jälkeläisissään..."

"Aliravituissa, riisitautisissa puolikääpiö-jälkeläisissä! Niinpä kyllä...", maisteri iski huulet ivassa. "Odota, kun se kerran herää, niin se osaa vaatia ja, niin, vaikkapa ryöstää sen, mikä sille kuuluu."

"Ehkäpä. Mutta tällä kertaa sen on herättävä työhön, omatahtoiseen työhön, luottamatta keisarin pataan, kauppiaitten lainaviljaan tai emäntien armopaloihin. Sen on pelastettava itse itsensä. Vasta sitten se voi vaalia oman paikkansa yhteiskunnassa. Tuo mainitsemasi orjasieluisuus – se on syntynyt juuri tuosta veltosta kädestä suuhun elämisestä. Eikä se siitä pääse millään muulla kuin tällä tavalla – katsomalla tarpeeksi kauan hautansa pohjaan saakka. Kuolema, hyvä veli, on joskus parempi opetusmestari kuin elämä."

Maisteri löi nauruksi. Tuota miestä oli mahdotonta horjuttaa. "No, niin", hän löi Henrikkiä olalle, "tuo huvittava seemiläinen kärsimysoppi on nähtävästi syöpynyt sinun veriisi! Oi, oi, mikä syvä viisaus! Kun kansa kärsii puolikuoliaaksi erämaassa ja pukki uhrataan, niin jopa sataa mannaa, sataa kuin sataakin." Emil-maisteri alkoi olla räiskyvimmillään.

Mutta Henrik ei voinut olla seuraamatta Helkaa ja Severiä. Mies näytti jotakin pyytelevän ja neito vastailevan kieltävästi, päätä pudistaen. Mies käy kärsimättömäksi, kuohahtaa. Tekee pari kömpelöä elettä kuin pakottaakseen neitoa johonkin. Mutta tämä näyttää jäykistyvän, kääntyy poispäin. Ja miehen käsivarret putoavat lannistettuina alas.

Vaistomaisesti Henrik aavistaa, että hän ja heidän rakkautensa on jollakin tavalla syypää tuohon kihlattujen väliseen kamppailuun. Eikä hän voi mitään sydämelleen. Se riemuitsee, kuten ainakin salaliittolainen, tuon neidon puolesta, heidän molempien puolesta.

Maisteri kävelee permantoa edestakaisin, räiskyen yhä ilomielistä pilkkaansa. "Luulenpa", hän huudahtelee, "ettet syö edes hätäleivän palaa tuntematta omantunnon pistoksia, et nuku rauhassa yhtäkään yötä, sairastamatta painajaisunisia tunnonvaivoja, et osaa rakastaa edes omaa vaimoasi, jollet pukeudu päälle päätteeksi säkkiin ja tuhkaan, ha-ha-ha..."

Henrik havahtui ajatuksistaan. Otsajuova tuimistui. Mutta lopultakin – hän remahti hänkin nauramaan. Hänhän tunsi niin perinpohjin ystävänsä syvimmältään niin hyvän sydämen. Hänen älyllinen iloittelunhalunsa teki vain hänelle tuon tuostakin tepposet.

"Ei, mutta", hän lopetti keskustelun, "nyt minun täytyy jättää sinut kuukkimaan älynnuorallasi, sinä sirkusmestari! On kiire..."

Tuskin on Henrik Sark sulkenut kanslianovensa ja avannut kirkonkirjat, kun hän näkee Severi Kylänpään astuvan sisään hieman hämillisenä, mutta näköjään päättäväisesti, aikoen jotakin selvitystä.

Henrik vavahtaa sisimmässään. Nyt on tulossa jotakin kohtalokasta. Hänen aavistuksensa ei petä. Tuon miehen tulo on jollakin tavalla johtunut hänen ja Helkan äskeisestä keskustelusta pihamaalla...

Severin on vaikea muokata aiettaan sanoiksi. Näyttää kuin hänen täytyisi pyytää jotakin vihamieheltään. Kasvoilla mutruilee hetken karsas epäluulo, suuttumus ja toisaalta väkinäinen tahto saada apua itseään viisaammalta.

"Jos sitten pastori", tulee vihdoin melkeinpä röyhkeästi, "puhuisi, meinaan, sen Helkan kanssa, se kun...?"

Henrik katsoo tuiman kysyvästi.

"Se kun näet lykkää ja lykkää julkikihlausta ja kuulutusten ottoa, ja nyt se..."

"Ja nyt? Mitä sitten...?" Jännitys miesten kesken kiristyy. Vihdoin Severi laukaisee: "No, nyt se vasta tepposet teki. Ettei muka kuulutuksia eikä häitä, ennenkuin joskus ensi kevään helkajuhlien jälkeen..."

Henrikin selkä työntyy äkkiä työtuolin selkänojaa vasten. Käsivarret levittyvät, putoavat pöydälle. Kuuliko hän oikein? "Helka...?" Hän ei osaa liittää edes "juhlat"-sanaa kysymykseensä.

"Niin, tuota ... vielä syyskesällä se suostui, jotta ainakin ennen viime pyhäinmiesten päivää, mutta..."

Syyshärmäinen veräjä, kuuranvalkeat niityt aamuauringon kuullossa valaistuvat näkynä Henrikin eteen. Uudestaan soivat hänen korvaansa Helkan sanat: "Varjellakseni itseäni suuremmilta viettelyksiltä."

Siksi vain, siksi hän oli ottanut kihlat tuolta mieheltä. Ja siksi nyt, heidän rakkautensa leimahdettua ilmi liekkiin, tuo mies parka saa odottaa. Helka tahtoo pysyä vapaana ... heidän rakkauttaan varten! Hän odottaa ja toivoo yhä – mahdottomuuksienkin takaa.

Tuo kaikki on niin selvää, kuin hän olisi tällä paikalla kuullut sen Helkan omasta suusta.

"No, ja ... miten Helka selittää ... tuon viivyttelynsä?" Henrik kysyy. Hän tietää näyttelevänsä papillista rauhallisuutta. Hänellähän on kiire, hänellä on himo kuulla enemmän, tuntea Helkan lähestyvän itseänsä kaukaa, yli kaikkien kuilujen.

"Eihän se muuta", vastaa Severi. "Tahtoo muka vielä kerran laulaa helkaa ... tyttönä, meinaan..."

Tuo mahdoton puhe uusista helkajuhlista keskellä tätä kuoleman kevättä työntyy luonnottomana soraäänenä Henrikin salaiseen riemulauluun. Mutta hän huitaisee sen syrjään ajatuksistaan.

Sehän oli sekin aie Helkan puolelta pelkkä veruke. Eihän hän nyt missään tapauksessa aikonut... "Ette suinkaan te, ritvalaiset ja Yläkylän nuoret, nyt enää aio ruveta tulittelemaan ja tanssimaan tuolla noin, tuolla, yhteishaudan ympärillä?" hän kysyy kuitenkin jotakin sanoakseen ja viitaten kirkon hautausmaahan päin.

"Kyllä maarin", Severi sanoo. "Emme me siitä luovu, helan huutamisesta. Helkakin sanoo, että tämän kevään tulet, ne ovat hänen uhrituliansa ja..."

"Ja? Mitä vielä...?"

"No, se nyt on, katsokaas pastori, kylläkin minun mielestäni vähän niinkuin arvuutusleikkiä. Mutta Helka sanoi, ettei saa helkaa lopettaa, ennenkuin eessä-laulaja ryöstetään helkakokolta, kuten tehtiin sille muinaiselle tarinan tytölle, meinaan..."

Henrik leikkasi estävästi kädellään.

"Tiedän, tiedän", hän esti kiireisen ärtyneesti miehen jatkamasta. Hän oli itse ymmällään. Olkoonpa, että tuo Helkan puhe oli ollut sekin pelkkää veruketta, oli siinä jotakin mieletöntä haavetta, joka uhkasi heidän rakkauttaan uusin järkytyksin. Eikö heille jo riittänyt tämä loitolla pysymisen toivoton tuska? Täytyikö heidän jälleen ryhtyä repimään itseänsä ja toisiansa tuossa järjettömässä taistelussa? Ja kaiken lisäksi – hautojen keskellä, ympärillä koko kansan hätä...' Oliko lopultakin jokainen nainen tunnoton kaikelle muulle kuin...? Saattoiko tuossa neidossa, joka oli hukkunut hänen syliinsä kuin äkkiä sulava härmä maahan, olla salaperäisiä oikkuja...? Ja turhia! Täytyihän hänen ymmärtää, että...

Ei, hän ei saanut kiinni yhdestäkään muusta selvästä ajatuksesta kuin siitä, että helkajuhlien vietto oli nyt mahdottomampi kuin koskaan ennen. Siksi hän kysäisi jyrkästi: "Entä Reko-isäntä, entä te, Yläkylän isännät?"

"Ei meillä heitetä vanhaa perittyä tapaa. Ilman helkatulia syttyvät hallatulet ensi kesänä ... näilläkin mailla ja ... Sitä mieltä on Reko-isäntäkin. Ja taatummin kuin koskaan ennen." Eikä hän sitä varten tarvinnut kuudennusmiehen virkoja. Hän oli yhä Ritvalan ja Yläkylän päämies, jota toteltiin, vaikka eihän tyttären sen vuoksi olisi tarvinnut itse eessä-laulajana...

Henrik keskeytti jyrkästi Severin selittelyt: "Sanokaa Lumialan isännälle, että Jumalan luonto itse on ne juhlat murskaava, te mielettömät, kovakorvaiset öykkärit!" Henrik oli tulistunut. Hän tahtoi lopettaa keskustelun tähän ehdottomaan sanaansa.

Mutta Kylänpään isäntä seisoi ja seisoi. Vielä ei ollut tullut mitään selvyyttä hänen kuulutusasiaansa. Papin piti luvata puhua hänen puolestaan. Helkan piti joka tapauksessa suostua julkikihlaukseen ja kuulutuksiin.

Tähän suuntaan yritti Severi selitellä.

Mutta tuskin hän oli päässyt selviin sanoihin, kun ovesta syöksyy sisään Hanna Charlotta, kasvot hätäännyksestä kalpeina, vavisten koko olemukseltaan. Ellen-rouva oli saanut pahan kohtauksen. Henrikin piti kiirehtiä kotiin. Sairas oli sitä pyytämällä pyytänyt.

2.

Henrik Sark puurtaa hiihtämällä sakean lumipyryn ja hottojen aidankorkuisten nietosten läpi. Ja kuitenkin on tultu Jopinpäivään, toukokuun yhdeksänteen, jolloin tavallisina aikoina on jo pyrynnyt kevät pelloille kylvösiemen.

On aamu. Hiihtäjä näkee mökinukkojen lapioivan pirtistään tietä auki läpi kinosten, joita yöllinen tuisku on kasannut ovien eteen lujaksi seinäksi.

Yhtämittainen itätuuli on jo jatkunut pari viikkoa. Mutta nyt vasta, Jopin, onnettomuuksien miehen, päivänä, se purkaa pyryä tunnista tuntiin, pysähtymättä, tyhjentymättä.

Tätä ennen on ollut – keskellä yhä etenevää kevättalvea – pariviikkoisia neljänkymmenen asteen pakkasia, joissa yksinpä Valkeakosken myllyruuhet, jopa paikoitellen koko väylä, mykistyi liikahtamattomaksi jääksi. Tämä pureutui pohjia myöten ja nosti koskaan ennen jäätymättömät kuohut korkeiksi rosopintaisiksi jääröykkiöiksi.

Välillä oli luonnon harhautunut kulku ollut palautumaisillaan järjellisiin uomiin. Oli tullut leutoja säitä. Lumi vajeni vähitellen Kevät näytti sittenkin tulevan, joskin hitaasti ja pahasti myöhästyneenä. Ihmiset alkoivat jo uskoa, että Taivas oli nähnyt heidän hätänsä ja kuullut nälkiintyneitten suitten rukoukset.

Sairaat yrittivät jo viritellä heikkoja elämänliekkejä kuumeesta riutuneisiin rintoihinsa He pyyhkeilivät ryysyillään jo itse hikeä nihkeentyneeltä iholtaan. Jospa jo sittenkin Luoja armahti ... Kesä, kesä! Silloin eli vaikka mättään juurella... marjoilla ja marjan varsilla. Tuli ainakin petäjä nilelle ja sai ruveta telkimellä ottamaan irti pettuleivän aineksia. Ehkäpä siunautuisi kalaakin ruovistoihin.

Näin oli jo toivottu ja uskottu.

Mutta nyt – armoton itämyrsky oli antamassa armoniskua nääntyneelle kansalle, josta jo monia tuhansia oli kuopattu kirkkomaitten yhteishautoihin Taivas näytti pitävän pilkkanaan tätä maata ja kansaa. Se oli antanut vallan itselleen pääpahalle ja kuoleman hengille.

Hotossa kinoksessa Henrik etenee kahlaamalla vyötäröitä myöten Ja hänen täytyy tuon tuostakin pysähtyä Mutta hän työntyy uudestaan kinosseiniä ja tuiskua vasten. Pyry paiskautuu kasvoja päin. Hän ei kykene näkemään sylen vertaa eteensä. Hän tuntee vain lukemattomien märkien piiskojen suomivan kasvojaan, joita vähitellen on alkanut kirveliä ja polttaa kuin nokkostulessa.

Hän on matkalla Lumialaan, jossa on pitäjänmakasiinin isännistön kokous ja jossa pitäisi ryhtyä koviin toimenpiteisiin viljaansa kätkevien isäntien ojentamiseksi.

Viljamakasiini oli tyhjentymäisillään. Ruoanjakelupaikat eivät enää kohta kykenisi sekoittamaan hätäleipään hyppysellistäkään oikeata viljaa, jollei ryhdyttäisi ankariin toimenpiteisiin. Sillä yksinpä Voipaalan mahtavista laareista alkoi jo pohja paistaa.

Nimismiehenkin piti saapua kokoukseen. Sekä kruununmiesten että papillisen sanan voimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli. Hinnalla millä hyvänsä hänen oli ennätettävä siis ajoissa paikalle.

Sittenkin hänen on taas tovin kuluttua pysähdyttävä.

Mutta ajatukset eivät pysähdy kiertämästä samaa rataa, jota ne ovat kulkeneet siitä saakka, kun hänen puolisonsa, Ellen-rouva, oli kuollut ja saatettu hautaan.

Hän yrittää katsoa ympärilleen. Ei ainoatakaan kelkkamiestä, ei mierolaisia kuljettavaa hevosta ole näkyvissä, sillä hevosetkin pääsivät tänä päivänä vain lapoja myöten uimalla eteenpäin. Eikä enää ollut kuin herroilla voimissaan olevia vetäjiä.

On kuin maan ihmiset olisivat jo kaikki kuolleet. Ja hän yksin tarpoisi loppumattoman yhteishaudan hankipeitettä turtuvin ja turhin ajatuksin, joista ei kuitenkaan pääse irti. Lumialan lähestyminen on ne taas ajanut parin päivän horroksesta hereille.

Hänen järkensä on yrittänyt melkeinpä määritellä vainajaa ja heidän mennyttä yhdyselämäänsä.

Heikko sielu, mutta hyvä sydän, hän on järkeillyt. Hauraat jäsenet, sairas rinta – vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet varisevat jo juhannusyön aamukylmään. Mutta hän kykeni rakastamaan, yksinomaan rakastamaan, vieläpä parina viime vuotena vailla mitään oikeata vastarakkautta.

Siinä, siinä se taas työntyi tunnonoka syvälle hänen sydämeensä. Sanat, jotka vainaja oli lausunut hänen, puolison, kantaessa silloista lankeemustaan väsynein omintunnoin, eivät poistu hänen muistinsa kammitsoista. Ne saattaisivat kuulua paksujen kiviseinien läpi. vaimeina kuin haudasta, mutta kuitenkin mieltä särkevinä, kuin viattomasti kärsineen syyttävät iskut hänen ovelleen.

Ja taas ne palaavat. Ei ole auttanut, että hän on yrittänyt kirota tuntonsa arkanahkaisuutta, pilkata sitä, kuten oli tehnyt Emil-maisteri. Ne palaavat sittenkin. "Paina, paina lujemmin..." Niinhän hän oli sanonut hänen kätensä levätessä sairaalla rinnalla. "Paina se kerrankin ja ... kokonaan ... rikki. Sehän on jo kuitenkin tuomittu..." Kerrankin ja kokonaan! Niissä sanoissa oli huutanut kähein äänin vuosia kärsineen syytös häntä vastaan. Hän oli rukoillut armoniskua häneltä – pyöveliltään. Ja hän – "me olemme kaikki tuomittuja". Niin hän vain oli vastannut toisen hätähuutoon. Omaa kehnoa synnin tekoaan vieraalla veräjällä hän oli peitellyt sanoilla, jotka hänen vaimonsa täytyi ymmärtää toisin kuin oli niiden sisältämä totuus. Valhetta, valhetta ne olivat olleet! Eikä niitä saanut takaisin tässä elämässä ... Yhtä vähän kuin murhaa, jota ei mikään katumus kykene tekemään tekemättömäksi.

Eikö hän muka ollut sinä hetkenä ymmärtänyt täysin noita sanoja! Eikö hän ollut jaksanut niitä ymmärtää omassa masennuksessaan? Ooh, nyt ainakin hän tiesi jo silloin ne oikein tajunneensa. Hän oli vain yrittänyt paeta vuosien mittaista rikostaan, jonka hän tiesi tehneensä kylmyydellään, kärsimättömyyksillään ja loittonemisellaan sen luota, jolla ei ollut mitään muuta elämää kuin rakkautensa.

Miten kevyt kuolema! Joku, joka ei ollut kuunnellut läheltä hänen sydäntään, olisi sanonut sitä kevytmieliseksi.

Viimeisillä voimillaan hän oli noussut peilinsä ääreen, puuteroinut hipiänsä, punannut poskensa ja huulensa, kihartanut hiuksensa ja järjestänyt yöpukunsa silkkinauhat siroimmilleen. Sellaisena hän oli noussut vuoteesta, juossut häntä vastaan pirttikamarin kynnykselle saakka, siinä horjahtanut hänen syliinsä onnesta itkien ja nauraen. Hän oli tarkoittanut olla kaunis ... hänelle, rakastamalleen. Vielä viimeisen kerran hän oli tahtonut kokea ilon juosta häntä vastaan. "Juoksinpas, juoksinpas", hän huohotti vielä vuoteellaan kyynelehtivässä ilossa.

Hän ei tietänyt edes, koska kuolema tuli. Hän ei halunnut sitä tietää. Eikä hänelle ollut olemassa mitään viimeistä tuomiota. "En tiedä, en tiedä", hän oli vastannut hänen papilliseen kysymykseensä sielun kohtalosta. "Minulle on ollut aina kadotusta ... sinun odottamisesi ... sairaana", hän oli jatkanut. "Eikä minulle ole enää ollut muuta autuutta kuin saada juosta sinua vastaan..."

Sitten hän oli yrittänyt miettiä hetken. Mutta naurahtanut, aivankuin se olisi ollut liian vaivalloista. Naurahtanut ja sanonut iloisesti: "No, niinpä olen kadotuksessa, kunnes sinä, sinä tulet. Ja sitten, sitten..."

Onnellinen hymy kirkasti hänen kasvojaan, aivankuin hän olisi nähnyt itsensä juoksemassa manalan himmeätä kujaa saapuvan rakastettunsa syliin. Sanat katkesivat. Hän oli pudonnut pois elämästä pienenä siniperhosena huojuvan kukan lehdeltä.

Ja hän, puoliso, oli jäänyt – nyt vasta tajuten pitkän, päivästä päivään jatketun rikoksensa tämän syvimpiä juuria myöten.

Liian, liian myöhään me, ihmisparat, kykenemme himojemme keskellä ymmärtämään mikä elämässämme on ollut pyhää, mikä syntiä Pyhää Henkeä vastaan...

Henrik ei voinut uskoa, että näitä hänen tuntonsa soimauksia aika parantaisi tai edes lievittäisi. Ihmeen täytyi tapahtua. Sen tuli astua suoraan taivaasta maan päälle, hänen eteensä, ennenkuin hän edes haluaisi vapaaksi tämän alakuloisen murheen vankeudesta.

Kuolemalla on merkillinen etuoikeus keskellä elämää. Heikon olennon, ehkäpä mitättömän, verevistä elämän tunnoista osattoman se saattaa loihtia jälkeenjääneen sielussa pyhäksi, jos hän vain on kerran rakastanut yli kaiken, rakastanut viimeiseen henkäykseensä saakka.

Lumialaan ei ollut saapunut yhtäkään isäntää kaukaisemmista kylistä. Läsnä olivat vain Tuomas Hanka naapurista, Severi Kylänpää ja nimismies Hareberg, jonka nietoksia kahlannut hevonen seisoi tallin edessä pää syvälle uupuneena.

Henrik katsoi hämmästyneenä vallesmannia. Loistelias donjuan oli pahasti entisestään laihtunut ja lakastunut. Viiksenpäistä oli unohtunut kiherrys kokonaan. Ne olivat pudonneet kuin kukkopojat orrelta. Vähän kyhärään olivat käyneet täyteläiset hartiatkin ja pullea maha kutistunut, niin etteivät edes univormun nappirivit ottaneet oikein loistaakseen.

Kiire, kiirettä oli ollut, hän valitteli. Joka päivä matkoilla tällaisilla kirotuilla ilmoilla. Vuoroin pakkanen, vuoroin tämä pirullinen tuisku olivat peitonneet miestä. Ei siinä tehnyt mieli Glunttina laulaa ... Joka päivä kruununhanskat kourassa kovistamassa jyväsäkkiensä päällä makaavaa talonjussia, käräjähaasteita värkkäämässä, ulosottoja tekemässä, huutokauppoja vasaroimassa.

Ei siinä hellä sydän kestänyt. Sitä oli alkanut jomottaa kohtalainenkin beirutski-piipullinen. Eikä siihen saanut lievitystä edes Hämeenlinnan seurahuoneelta tai Flinkmanskalta. Sielläkin oli juostava kuvernöörin ja lääninsihteerin juoksupoikana. Viljaa, viljaa vain oli anottava, haalittava ja rahdattava. Ja mitä tuli tulokseksi? Vain tämän peevelin nälkäkansan kyräilyt, leskien ja orpojen itkut perunkirjoituksissa, joista ei herunut muuta kuin oljista pantua kaljanhuljua palkaksi.

Ei edes Voipaalan majuurska pannut pöytään enää hanhenmaksoja, ei reininviinejä. Söi itsekin – hätäleipää, tuo hullu iso-leski. Jollei olisi ollut mukana omaa taskumattia, olisi saanut kuolla, niin, kuolla kuin tääpäsjalka kelkkamies taipaleelle.

Reko-isäntä tarjosi vallesmannille lohdutukseksi tervetuloryypyn lahvipiirongistaan. Pappia hän oli katsonut tervehdittäessä suorin, mutta jäätävin silmin. Eikä suonut hänelle sen jälkeen enää sanaakaan, ei ainoatakaan katsetta.

Niin päästiin merkitsemään pitäjän mustia lampaita, joista Taavetti Kyttälä havaittiin niin pikimustaksi, että hänen niskavilloihinsa oli käytävä sekä vallesmannin että papin. Se mies ei ollut luovuttanut yhtäkään kappaa yhteisen hädän auttamiseksi. Ei tehnyt yhtäkään kyytiä sairaitten kuljettamiseksi. Eikä edes antanut puuta metsästään ruumisarkku-aineksiksi.

Mutta viina ukolla kyllä riitti. Sillä oli kuulema oma salapolttajansa takakorpiensa kätköissä. Ja kotosalla kaksikin naisihmistä itseänsä passaamassa. Oli ottanut taloonsa, niin puhuttiin, entisen muonamiehensä lesken lisäksi Myllykylän Eufemian, jonka nälkä oli häätänyt olopaikastaan hakemaan leivänapua ja palveluspaikkaa.

Miehen oli jouduttava ennenkaikkea papillisen kurin alle, päätettiin.

Niin sujui kokous väsyneesti, mutta nopeasti. Ei jaksettu pitkään väitellä, ei leikkipuheella laventaa keskusteinä.

Lähtiessään Henrik haki katseillaan Helkaa. Hän toivoi ja pelkäsi häntä nähdä. Tuntui kuin he eivät osaisi toisilleen enää mitään puhua. Heidän välillään oli syyttäjäksi tullut vainaja.

Mutta Helka näyttää häntä odottaneen. Hän seisoo kangaspuitten luona tuvassa Henrikin tullessa sinne. Ojentaa vakaasti kätensä ilmaistakseen vainajaa surevalle miehelle osanottonsa.

Ja hän sanookin pari sanaa. Mutta hänen silmänsä puhuvat enemmän. Niissä on totista kysymystä. Miten käy nyt? Oletko nyt vapaa? Oliko syliinottosi veräjällä rakkautta? Saanko sinua odottaa...?

Henrik ymmärsi tuon sanattoman puheen. "Minä rikoin paljon ... häntä vastaan", hän sanoo raskaasti, selittääkseen jollakin tavalla olevansa omantuntonsa kahleissa.

Neito näytti käsittävän sanat. Mutta pudisti kuitenkin päätään. Hän ei hyväksynyt niitä. Hän oli kypsynyt naiseksi, jota johti rakkaudessaan ehdottomampi vaisto kuin tuntonsa ja järkensä sokkeloihin eksynyttä miestä.

Henrik tajuaa tuon kaiken hänen katseestaan. Mutta hän ei voi muuta kuin huudahtaa oman tuskansa paineen alta: "Meitä ei auta muu kuin ... ihme, taivaallinen..."

"Se tapahtui jo kerran", Helka vastasi painavin sanoin, "kirkossa ja ... sakaristossa".

Henrikin silmien eteen heittyy kuva – kattoparru putoaa, hän kantaa Lumialan tytärtä käsivarsillaan sakaristoon, laskee penkille, kostuttaa hänen kasvojaan...

"Se ihme vapautti minut ... sulhasestani", Helka jatkaa.

"Minun täytynee nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen", Henrik tapailee, "kokea oma ihmeeni, katsos..."

Neito hymähti. Siinä oli hiven halveksumista. Tuo mieshän oli heikko! Ei osannut ottaa omaansa. Pelkäsi kuolemaa kuin lapset pimeää. Kykeni lankeamaan pieneksi hetkeksi. Mutta nyt, kun heidän rakkautensa saattaisi olla rehellistä, jäi taistelemaan varjojen kanssa.

Helkan sydän kovettui. Tuo mies oli ravistettava hereille. Saakoon hän ainakin ratkaista heidän kohtalonsa. Hän kysyi: "Kylänpään Severi kävi kai pyytämässä apua?"

"Kävi kyllä. Minun piti puhua hänen puolestaan."

"Sen asian ratkaisee tämän kevään helkajuhla."

Henrik ei ollut enää pitkään aikaan ajatellut minkäänlaisia kevätjuhlia. Luonnonesteethän ne jo tekivät mahdottomiksi. Nyt hän hämmästyi sanattomaksi.

"Mitä ne saattaisivat ratkaista?" hän sai vihdoin kysytyksi.

"Jos ne pidetään ja ne sujuvat onnellisesti ... minulle ja muille, on Severillä oikeus ottaa kuulutukset."

Henrik ei voinut tällaisia arvoituksia ymmärtää. Hänen itsetuntonsa heräsi. Tuollainen hämärä puhe oli aivankuin hänen pilkkanaan pitämistä. Hän kysyi lujasti: "Onnellisesti ... sinulle?"

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä, etten lankea oman ja sukuni vihamiehen syliin – vanhaa ennustusta."

"No, mutta ... sehän on mieletöntä taikauskoa, sehän on...!"

Helka ei vastannut muuta; kuin surullisesta hymyillen: "Ehkäpä se on vain minun vuottamani uusi ja ihmeellisin ihme."

Neidon kasvoilla värähteli hurmion tapaista haavetta. Niissä oli uskoa, joka oli elänyt hänen sielussaan lapsuudessa kuultuna tarinana, neito-iän unelmana ja nyt vaistomaisena kohtalonuskona, jota ei voinut mikään järkiseikka järkyttää.

Henrik vaikeni. Sellaiseen mielettömyyteen oli mahdotonta vastata.

Mutta Helkalla oli vieläkin sanottavaa. Hän selitti, että hänen isänsä piti lujasti kiinni juhlien viettämisestä. Hänen arvoaan oli syvästi loukattu erottamalla hänet virasta, joka oli kulkenut suvussa polvesta polveen. Nyt jos koskaan hän luotti vain oman sukunsa uskoihin. Jollei edes Ritvala pysynyt tässä asiassa kannallaan, oli jatkuva nälkä ja rintamaittenkin kato sen omaa syytä.

Helka oli puhunut näennäisesti järkevin sanoin. Henrik näki niiden valossa hämäläissielun pohjaan saakka. Sitä ei voinut perityissä uskoissaan järkyttää mikään muu kuin vähintään maailman loppu.

Ja mikä sen syvänteissä oli haavetta, unelmaa tai rakkautta, oli noita-uskoista hurmiota, kuten nyt tuon neidon arvoituksellisessa sydämessä.

Henrikistä tuntui melkein kuin hän olisi kuullut muinaista noitarummun ääntä rajattoman korven kätköistä, pakanallisilta uhrikaltailta. Hänen hengensilmiensä edessä sykki nyt totisesti Hämeen heimosielu ikuisimmillaan.

Se oli tuonpuoleisen salaperäinen, se oli karhea, alkuperäinen ja julma. Mutta se oli järkkymättömyydessään mahtava. Eikä hän kyennyt järkensäkään valossa kieltämään sen alkukantaisen ylevää kauneutta.

Henrik seisoi hetken mietteissään. Vihdoin hän ratkaisi keskustelun yksinkertaisin sanoin: "Niinpä pysykää uskoissanne, kunnes jumalanne teille vastaa. Minun täytyy taistella loppuun omantuntoni kysymykset... omalla tavallani."

He erosivat toisistaan viipyvin katsein. Mitään ei ollut heidän välillään selkeytynyt. Mutta heidän yläpuolellaan oli nyt kuitenkin melkeinpä kuin ylimaallista kohtalokkuutta. Ja he tunsivat sen kumpikin omalla erehtymättömällä tavallaan.

3.

Taavetti Kyttälä istuu omassa saunassaan, lauteilla. Martta-muori, muonamiehen leski, on heittänyt jo mukavan kihulöylyn. Pehmeäksi haudottu vihta on tuossa käden alla, sangossa. Mutta Taavetti yhä vain kuuntelee löylyä, joka värähyttelee selkänahkaa ja kutittelee rinnanalustaa, ettei viitsi omia silmäluomiaan avata.

Ei viitsi vielä edes vihtalla ripsaista. Istutaanpahan tässä ja antaa kiireen mennä ohi, kun ei kerran luoja luonut hätävuoden lapseksi, Taavetti miettii.

Ne ajatukset, näätsen, ne ne vaativat aikaa. Ja suittaakin aatella, kun on mitä arvella ja jahkamoida – viljaa laarissa, rahaa piirongissa ja vaimoihmisiä noin niinkuin ... kolmittain, he-he ... passaamassa, he-he-he...

Mitäs ne tiesivät kirkonpuolen isännät! Että hänellä oli muka vain nämä ... Martta-muori ja Euhvemiia? Ohho! Kolmas se vasta toden sanoo. Jotta yksi yli-ikäinen ja kahdesta vara valita. Mutta ... eipähän tässä kiirettä. Hätäilkööt köyhät ja vaivaiset huutolaismarkkinoilla.

Taavetti Kyttälällä oli tottakin näinä aikoina autuaallista jahkamoitavaa, sillä hän oli noussut niin sanoaksemme oman elämänsä valtaistuimelle. Kyllä hän oli kuullut, että oli olemassa mahomettilaisia passoja – tuollaisia ylen äveriöitä kuuman maan rusthollareita, joilla oli kokonainen katras vaimoja salihuoneittensa peräkammarissa. No, siihen tapaan elettiin näitä aikoja Kyttälässäkin.

Tuossa kyykötti pallilla nenä nirpallaan Martta-muori, jotta saisikos olla Mahometti Ensimmäiselle löylyä lisää. Ja siellä tuvassa lämmitti Euhvemiia, hyväluontoinen ihminen, vasta pestyä paitaa, jotta saisikos sujutella hellin käsin pään yli isännän tultua saunasta.

Ja se kolmas! Se se vasta oli ilo ... kostonilo. Nolatapa sillä tavalla tällainen munsööri käräjillä, panna nauruksi hänen oikea asiansa, koko rahvaan höristessä. Ja sitten ... niskojaan nakella vielä päälle päätteeksi maantiellä, hänelle, Taavetti Kyttälälle, joka söi itse ja syötti heiloilleen tänäkin hetkenä selvää rukiista leipää.

No, no, nälkä ja vilu on kaksi kovaa vierasta. Ne ne ajoivat lopulta Kaisa Matintyttärenkin pyytelemään piianpaikkaa Kyttälästä. Hjaa, jaa, jopa ripsuivat sukkarihmat eikä ylpistelty siemenviljasta tai olemattomista lehmistä, sillä pehmeätä se on jauhokalja häijyläisenkin suuhun ... olkikaljan rinnalla.

Kyllä se tietenkin taas siellä pirtissä tuiskahteli. Multa ripsuttelipas, ripsutteli vaikka sukkasillaan ruoat pöytään ... isännän sauna-atriaksi. Eikä sen äkäily ollut muuta kuin mustankipeyttä, hä-hä-hä...

Kyllä kelpasi. Kaksi naista pyrki nyt yht'aikaa hänelle emännäksi. Niitä oli, pirskale vieköön, nyt parittain naisia ... housuviikolla Kyttälässä. Ei muuta kuin valita. Ja jos ei, niin ei. Ei kiirettä mitään. "Eihän hätäilemällä saa kuin miälipuolia lapsia", sanotaan Hämeessä.

Isäntä käski lisää löylyä. Ja hän löi, löi kostonilossaan ja kaiken-ilossaan, niin että vihta vihelsi ja kihtipirut luikahtivat seinänrakoon. Oli aivankuin tuosta lauteitten alta olisi syntynyt uudestaan eräs Taavetti-niminen pirpana, parkaissut, peijooni, ja hypännyt pylly ruusunpunaisena ... isän paitaan. Ja nyt, nyt se oli jo tässä ensimmäisessä löylyssään, hikoili, teiskasi ja puhalteli posket pullollaan kuin enkelipojat taivaallista pilliä. Oli se vekama, se Taavetti-poika, he-he ...

Vihta pysähtyi. Pihalta oli kuulunut setolkkaruplien hurinaa ja kilahtelua. Taavettia vähän sävähytti. Oli tuotu tietoja, että kirkonpuolen isännät ja pappi olivat aikoneet häntä potuutella jos joillakin syytöksillä. Ettei vain jo ... kukaties – pappi, tämä hänen iankaikkinen ristinsä .,.? Hän urahti Martta-muoria katsomaan.

Ei, eipä ollut. Nuutalais-revon Heila siellä kuulema ravisutteli valjaitaan Ja isäntä yltyi vieläkin suurempaan iloon. Se tuli tietenkin häneltä taas kinumaan Kykän Simon ja Häkärän Pertin velkakirjoja.

Mutta ei kiirettä. Saunotaan ja nostetaan hintaa. Hoitakoon ensin, saakurin Repolainen, putelinsa pöytään, hä-hä ... Ei ollut pahitteeksi taas muutteeksi vapriikinviina, jollei, kehveli, ihka konjaakia aikonut...

He-he, oli tämä elämä näin hätäajan elämäksi ... Se kun korvasi rosenttien kanssa entisetkin kiusat ja tuskat.

Mitäs hän tähän saakka oli tarkkaan mitaten naisihmiseltäkään saanut? Ja jos oli saanut, tyyristä oli ollut.

Se Matleena vainajakin ... No, rivakka työihminen. Ja toi se myötäjäisiä taloon tullessaan. Mutta oli sekin maksanut, jos ei rahaa, niin tuskaisia hetkiä. Ei ollut edes talonpojan korea – pieni ja kuiva oli kuin mökkiläisen torakka. Olisi sille hameen saanut vaikka sortuukin liepeestä. Mutta mieltä se osasi äimistellä yhtämittaisella pärpätyksellään. Väliin sen sisu ei hellännyt, ennenkuin nutuutti miehensä ja herransa sängyn alle, noin niinkuin kuvaannollisesti puhuen.

Ja sitten – kuolla kesken kaiken, kuin kiusatakseen, ja heittää mies maailman turulle Euhvemiijojen kelkkaan. Hjaa, jaa, sitten se vasta oli ollut tyyristä lystiä. Aina vain piti olla käsi lakkarissa ja halkometsä kaatumassa. Mitäs ne sellaiset. Eivät ne muuta kuin herroille hyvän hyvyyttään. Annapas olla, että tuli vallesmanni lohisaunaan, passasi kuin pappia kinkerillä. Ja niiaili vain, kun sai oikean herran kanssa praatata sitä "vas ko te kuuta" ja muuta hotellihopotusta. Mutta häneltä, talonjussilta, eivät kelvanneet edes sekahalot. Kovaa koivua piti olla, jos vaikka sumppiliemen keittämiseksi. No, ja sitten tämä, tämä Kaisa Matintytär! No-no, no-no, tuiskipa nyt minkä tuiskit, et kaukoja aikoja yrmistele. Otan kumman otan, jos otan. On näätsen arvioitava tarkkaan sen vanhemmuudenkin ja nuoremmuuden välillä. Olihan se vanhempi – Euhvemiia. Mutta siinä iässä on nainen hellä, vähän niinkuin lämmintä maitoa. No, jaa ... tosin se on sellainen kärkästä happanemaan. Niin että ... on sitä omat hyötypuolensa nuoremmuudellakin. Sillä kun on varsinkin Kaisalla ne naurunlovet poskipäitten alla ja se silmänluonti sellainen ... nokkela, mikä lie, hehe...

Taavetilla ei ollut totisesti kiirettä valita. Hänellä oli viljalaareissaan kaikki valta ja voima. Ei hänen elämänruunansa enää kopsutellut pelkkiä mäennyppylöitä tai pikkuruisia ilontöyränteitä pitkin. Tämä oli vähän niinkuin elämistä luvatun maan laidalla ja Neepon vuoren harjalla...

Sopi itse säätää lait vaikka koko pitäjän naispuoliselle kansalle.

Kyttälän isännän tutkistelut "omasta ittestään" olisivat saattaneet jatkua loppumattomiin, jollei Nuutalais-repo olisi työntynyt saunaan hänkin, kekettäen vanhaa iloista nauruaan ja tarjoten löylyryyppyjä. Ja, pirskale vieköön, oikeata konjaakia tähtikylkisestä putelista...

Mutta herraus ei kestä tässä maailmassa kauan.

Taavetinkin yläpuolella liikahteli sallimus, jolle ei itse Mahomettikaan olisi mahtanut mitään. Se se pani hänelle tässä tärkeässä asiassa sellaisen kiireen, että hänen kostonilonsa muuttui kukon lennoksi. Ei hän päässyt oikein kunnolla riehkaisemaankaan, ennenkuin äkkäsi pudonneensa saarnastuolista ja – jalka poikki koko iäksi.

Naisen viekkaus käy aina ja joka paikassa yli miehen ymmärryksen – se se oli taaskin ainoa totuus, minkä Taavetti parka voitti koko syvämietteisellä jahkamoitsemisellaan. Ja Muhametti Ensimmäinen syöstiin valtaistuimeltaan.

Seuraava aamupäivä oli kirkas ja keväinen. Pyryilmat olivat menneet. Jäät tosin eivät olleet vieläkään edes rannoilta sulaneet. Mutta lumet alenivat. Ja toivottiin lopultakin päästävän kylvöntekoon.

Kyttälän tuvassa hieroskelivat jo isäntä ja vieras unia irti häirittävistä silmistään. Kaisa Matintytär koettelee ynseän näköisenä, karhea alushame ja löysä röijy yllään, tikulla takkaliedellä kiehuvasta padasta perunoita, joko olivat kypsiä. Hän katsahtelee happamin ilmein Eufemiaa, joka asettelee pöydälle suolalahna-kaukalon ja puoliksi kalutun lampaanreiden viereen ryyppyastioita. Näistä on toinen jalustaltaan koukkivaksi särkynyt pikari, toinen korvaton kahvikuppi.

Mutta hän laskee ne sirosti ylhäältä sormiensa nenistä paikoilleen, nostaa taas hyppysensä korkealle, päätä keikistäen ja taas vinoittain uhkeata rintaansa kallistaen, aivankuin olisi hienojen herrain eteen tipahuttanut kristallipikarit. Eufemia Hätén osasi ammattinsa.

Ja hänellä oli varaa olla jalomielinen tuolle metsäkulmalaiselle tollikolle, joka pilasi asiansa jo alusta pitäen tuiskimisellaan ja ynseilyllään. Eihän se raukka ymmärtänyt miehen luonnosta tuon taivaallista! Tosin oli se oikeaa lemmentaitoa, että hame piti miehen kurissa. Mutta ei tuolla tavalla ... kiepsahuttelemalla kuin vihurinpuuskassa. Eei, sitä piti miehelle noin vain herttaisuuksissaan kohennella ja vähän leyhäytellä, kuin kuumissaan muka...

Ja tuo tuollainen – nakkelee niskojaan ja naskauttelee häijyyksiä ... nuoremmuuttaan mukamas. Ohhoo, leski parka. Jos tietäisit vähän enemmän miehisestä luonnosta, piiloittaisit älynrahtusesi hymykuoppiisi, kun ne sinulla kerran on ... luojanluomalla.

Hohhoi, onpa miehessä tietämistä. Sille pitää näytellä sellaista tyhmyyttä, ettei muka oikein tarkalleen tunne kelloa eikä rahaa. Siitä se tykkää. Ja sille on oltava kuin piirongin koriste! Ei juosta ja äkseerata. Ei jalkaansa alle ottaa muuta kuin niiatakseen ja palvellakseen.

Naiset taistelivat kumpikin tavallaan Taavetista ja selvästä rukiisesta leivästä.

Ja Taavetti tepasteli yhä vielä kunniansa kukkuloilla.

Hän oli saanut housut ja saappaat jalkaansa. Ja asteli nyt laajaa tuvanlattiaa edestakaisin, kantapäillään, polventaipeet jäykkinä ja pikistäen armottomasti takamuksiaan, ottaakseen aivankuin nuorenmiehen jäntevälihaisia askeleita. Eellisillan juhla oli pannut silmät hatariksi. Niillä ei nähnyt oikein tarkasti mitata askelen juhlallista arvokkuutta. Mutta sitä mietteliäämmältä hän näytti. Oli kuin elämän lopullinen ratkaisu ja näiden vaimoihmisten kohtalo nyt juuri olisi kuukkinut hänen harteillaan. Ei ihme, että luomenreunat taas paloivat punaisina rantuina.

Istutaan pöytään. Mutta Taavetti ei ennätä onnettomuudekseen ottaa edes kohmeloryyppyä rohkaistakseen sieluansa koettelemuksia vastaan, kun jo siinä paikassa – vahinko on tulossa. Ja tulee tällä kertaa juhlallisesti moikava kello aisalla. Pappi ajaa kartanolle.

Taavetti säikähtää, ettei pääse istualtaan. Kaisa katoaa jonnekin, aittaan tai navetan puolelle. Nuutalainen napsauttaa peukalolla. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.

Ainoastaan Eufemia osaa ottaa höylimmän asentonsa, samaan tapaan kuin viime syksynä Ryskyn emännän tuvassa. Ja tekee hän sitäkin enemmän. Hän menee portaille saakka vastaan, kun kerran ei isännässä ole siihen miestä. Sopi nähdä pastorin, että emännyys oli tässä talossa herskapi-ihmisellä.

Henrik Sark astui tupaan, silmäsi ympärilleen. Hymähti sivumennen pöytää silmätessään ja tervehtiessään miehiä.

Nuutalainen virkosi. Eihän se sentään ... tervehtikin kädestä pitäen. "Tässä vain, herra pastori, on vietetty vähän harjakaisia", hän selittää.

Mutta pappi ei ole kuulevinaankaan. Istahtaa peräpenkille ja luettelee Taavetille määräykset kuin turkin hihasta. Niin ja niin monta karpiota piti rahdata kirkolle. Niin ja niin monta halkokuormaa sairasmajan lämmittämiseksi. Ja hevosen tuli olla joka hetki valmis kyytimatkoja varten. Eihän Taavetti osannut hätäännyksissään muuta kuin nyökkäillä myöntävästi. Eihän se päännyökkäys nyt sentään vielä ollut mitään valantekoa. Hyvä, kun vain pääsisi eroon tuosta tirannillisesta herrasta.

No, johan se siitä nouseskelikin...

Mutta ei. Pappi pysähtyi ja loi tuikeat silmänsä hymyilevään Eufemiaan.

"Sitäpaitsi, minä olen kuullut, että isäntä, huolimatta monista nuhteista, yhä jatkaa tällaisia laittomia suhteita. Miten on asian laita? Vastatkaa."

Taavetti häkeltyi kokonaan. "Mitäs se tämä..." hän kyräili kuin hakeakseen pakoreikää. Mutta napsautti samassa suunsa sellaiseen takalukkoon, ettei lähtenyt juraustakaan. Tässä ei auttanut muu kuin olla viisaan näköinen.

Nuutalainen yritti: "Isäntä vain tässä hyvän hyvyyttään..." Mutta ei laulanut nyt Repolaisenkaan kieli sen paremmin. Pappi saattoi sakottaa koska tahansa lisän kanssa ja milläs sitten ostella velkakirjoja.

Mutta Eufemia osasi. "Apuvaimohan minä vain", hän hymyili herttaisen alavaisesti. "Eihän se isäntä tällaisessa talossa yksin tule toimeen. Ja tienata sitä täytyy meikäläisenkin huusholli-ihmisen hengenpitimikseen. Eikös niitä mierolaisia ole jo tarpeeksi kirkonkylän herrasväkien niskoilla, vai...?"

Viimeinen sana oli sitovaa puhetta. Pappi näytti jo epäröivän.

Mutta samalla hetkellä tapahtui se, minkä sallimus oli Taavetille määrännyt. Naisellinen viekkaus yllätti niin maallisen kuin papillisenkin viisauden.

Kaisa Matintytär tuli tupaan. Hänellä oli yllään musta pyhäpukunsa, kauluksessa pieni soma pitsipäärme. Silkiltä kiuhtava pääliina oli kaulalla ja – kihlasormus kiilteli sormessa.

Ja nyt vasta oli Kaisan hymykuopissa hänen nokkelin naurunsa. Silmät vilahuttivat pari kipunaa Taavetille ja kääntyivät kerkeinä papin puoleen.

Sopipas tämä, hän selitti. He kun tässä juuri viettivät kihlajaisia, Taavetti ja hän. Ei muuta puuttunut kuin pappia! Entiset hämät oli selvitetty. Ja Taavetin piti saada kuulutukset jo ensi pyhäksi. Niin että, jos nyt kirkkoherra siunaisi tämän kihlajaisliiton, niin se olisi taatusti laillinen alusta pitäen...

Taavetti yskähti ymmällään. Mutta se kävi häveliäästä myöntymyksestä. Ja Nuutalais-repo pääsi lopultakin kannoille. "Ke-ke-ke", hän nauroi, "sitähän minä jo äsken, meinaan, että näitä kihlaharjakaisiahan me tässä ... Minä olen puhemies ja todistaja ja toisena tämä kunniallinen frouva, Eufemia Hätén..."

Yhtäpäätä Kaisa haki kätköistään uudet morsiamenlahjat sulhaselle ja puhemiehelle. Oli se leski osannut.

Eufemia ei kyennyt enää siihen soppaan lusikkaansa pistämään. Oli tullut taas lähtö eteen, kuten aina hänen elämänsä vaiheikkaalla tiellä. Mutta sen piti tapahtua tälläkin kertaa fiinisti ja noopelisti. Hieman vain hän kohautti hyppysillään hametta ja tokaisi vähän niinkuin väsyneellä äänellä: "Minua kun onkin jo pyytetty huushollerskaksi laivan päälle, tähän ongpootterii 'Vanajaan', nii-nii ... ongpoottenin päälle vaan..." Ja hän oli loppusanoissaan jo niin innostunut, ettei oikein huomannutkaan nyt juuri ja omasta päästään keksineensä koko uuden virkansa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä.

Henrik Sark huokasi melkeinpä helpotuksesta, sillä Kaisa näytti naisihmiseltä, joka osasi pitää kurissa tuon jurnuttelevan vätyksen.

Taavetti sai kiittää sallimustaan ihmeellisestä pelastuksestaan naisen yli kaiken ymmärryksen käyvän viisauden avulla.

Ja Kaisa Matintytär itse? No, nälkä ja vilu oli pannut hänet lopultakin rakastumaan tähän maanmainioon Kyttälän Taavettiin. Ja se rakkaus se vasta kukoisti lujalla maaperällä.

4.

Ilmojen tiet pysyivät yhä luonnottomina. Niillä ei ollut mitään mittaa eikä määrää. Yksinpä tähdet, taivaanteiden tieviitat, näyttivät hukkuneen. Ei ollut enää mitään taattuja taivaanmerkkejä, joista nääntyvä kansa olisi voinut tulkita sallimuksen arvaamattomia aikeita.

Hanna Charlotta nojaa Henrikin olkapäähän tämän katsellessa työhuoneensa ikkunasta Kirkkoselälle.

He ovat taas toisilleen entistäänkin läheisempiä. Sisar hyväilee veljensä taipunutta niskaa. Mutta ilo ei ilmesty hänen kasvoilleen. Hänen suuttumuksensa Ertviniä kohtaan on muuttunut vähitellen alakuloiseksi suruksi.

Ylioppilas oli lähetellyt hänelle syksyn mittaan kirjeitä. Hän oli ne palauttanut avaamattomina. Oli ollut melkeinpä ylvästä niin tehdä. Sillä tavalla menettelivät kaikkein jaloimmat hänen romaaniensa sankarittarista. Kirjoittaessaan ensimmäisiä kertoja palautusosoitetta hän tunsi vain loukatun suuttumusta. Ooh, että tuo kurja vielä uskaltaa!

Oli aivankuin hän olisi heittänyt jääkylmää vettä jonkun kuumapäisen hulttion niskaan. Ja hän tunsi siitä kirpeää ja sankarillista iloa.

Ja taas oli juhlallista odottaa uutta kirjettä. Ja niitä kun tuli.

Hannan uuteen ilonkirpaisuun sekaantui pisara hymähtävää sääliä. Oli vähän purtava hammasta, ettei uteliaisuus voittanut ylpeyttä. Mutta ei! Ei mitään armoa. Että tuo "seehundi" uskalsikin sellaista...!

Kirjeet harvenivat. Hanna Charlotta taisteli urhoollisesti. Ne palasivat ruhjottuina, halveksittuina, melkeinpä kuin revittyinä pieniksi kappaleiksi – ei, ei armoa, ei vaikka...

Mutta yhä kiihkeämmin hän odotti uutta ja uutta kirjettä, Hän oli niiden viipyessä menehtymäisillään kärsimättömyydestä. Mutta – taaskin hän kykeni hillitsemään itsensä. Ei, hän ei avannut niitä. Hän kirjoitti halveksitun nimen ja uuden osoitteen. Ja totisesti! Hän tiesi olevansa Charlotte Cordayn veroinen tämän kirjoittaessa jäähyväiskirjettä ennen astumistaan giljotiinille.

Vihdoin kirjeet lakkasivat kokonaan. Ja Hanna tunsi lopultakin katuvansa menettelyään. Ei toki siksi, että hän oli tuota onnetonta rangaissut. Mutta olisihan hänen pitänyt jokin niistä sentään avata! Mistä hän nyt tiesi, oliko tuo kihara-ohimoinen nuorukainen sittenkään sydämeltään kehno? Olisi ehkä ollut oikeudenmukaista ja jaloa kuunnella syytetyn puolustelulta. Merkillisen monimutkaista oli tuo ... rakkaus – vaikka ei enää olisi rakastanutkaan.

Tällaiset ajatukset eivät nyt pääse hänessä nousemaan yli vaisun väsymyksen. Ankara kevättalvi, joka kälyn kuoleman jälkeen oli kulunut Juliana-rouvan käskyläisenä, oli koetellut pahasti hänen nuoria voimiaan. Nyt hän ei jaksanut muuta kuin ikävöidä, ikävöidä taaskin jotakin nimetöntä ja tulematonta, mikä oli ollut aina hänen osansa.

Henrikinkin katse oli väsynyt. Katkera säälinpiirre kiristää hänen huulensa surkeaan naurahdukseen. Hänen edessään, tuolla selällä on näky. jollaista hän ei luullut koskaan joutuvansa näkemään. Ollaan jo kesäkuun toisessa viikossa. Ja tuolla Ritvalan talolliset – vetävät jäänuottaa! Jää kantaa kaksi hevosta, joilla nuottatarpeet on tuotu paikalle. Viittahavut sojottavat paikoillaan. Lumet ovat kylläkin tuolla maantiellä jo vähissä. Mutta silmuakaan ei ole puiden oksissa. Ei tuulenhenkeä ilmassa. Ei sada, ei paista. Kolea harmaus peittää rannat, metsät ja selät.

Mikä perii tämän kansan? On täytynyt jo sivukyliinkin järjestää sairasmajoja. Kelkkamiesten kasvavat joukot ovat alkaneet tuoda tullessaan pöhötautiin asti nälkiintyneitä. Ja sairastupiin oli vaikea saada hoitajia, senjälkeen kun Kelhin Riikkaan tarttui kulkukuume ja hänetkin kuopattiin yhdessä hoidokkiensa kanssa.

Kukaan ei enää halua tai jaksa tehdä työtä, sillä kenelläkään ei ole enää toivoa. Ja jos tulee kevätkin ... joskus, mistä ottaa köyhempi kansa siementä! Kenellä sitä vähin on, se pitää sen takanaan viimeisenä toivonaan. Tai on se niin kallista, ettei sitä kannata köyhtyneen talonpojan ostaa, puhumattakaan torppareista ja itsellisistä. Koko pitäjä on suuri sairashuone ja köyhäinhuone. Ei edes huutolaisia huolita enää taloihin. Jokainen jauhotuokkonen on säästettävä oman perheen suihin.

Herra-armahtakoon, jos nyt ei saavu kesä suoraan taivaasta humahtamalla, iällä kansalla on edessään hirvittävämpi mustasurma kuin on ollut koskaan yhdelläkään kansalla maailmassa.

"Herra, koettelet liikaa! Tämä ei ole parannukseksi, vaan pahennukseksi. Tämä turmelee viimeisetkin hyveen oraat tämän kansan sielusta..." Henrik on tarttunut molemmin käsin päähänsä. Hänen on täytynyt puhua ääneensä nämä sanat. Ja hänen kasvonsa vavahtelevat kyynelettömästä itkusta, kun hän tuntee sisarensa ottavan itseään kaulasta ja hänenkin tyrskähtävän haikeaan itkuun.

Yli selän lähestyy hevonen kuormineen. Se näyttää laihalta kaakilta. Mutta ajaja suomii sen juoksuun. Sillä näyttää olevan kiire.

"Niin, niin", Henrik naurahtaa katkerasti, "sopii vaikka laukata. Kyllä ainakin jää kantaa kymmenenkin tuollaista luuska parkaa..."

"Se tuo uusia nälkäläisiä, katso", kuiskaa Hanna. Henrik nyökkää väsyneesti. Mutta sisar ryhtyy vetämään ylleen päällystakkia. Hänen vuoronsa oli lähteä Voipaalaan ottamaan mierolaisia vastaan.

Lähestyy juhannus. Siihen on enää viikon päivät. Silloin näyttää tapahtuvan ihme.

Eräänä iltana ilmestyy tyhjälle taivaanrannalle pilviä, pehmeitä, vielä purkautumattoman sateen kyllästämiä. Tuuli alkaa tohahdella yhtä pehmeästi. Pilvet nousevat yhä. Levittyvät matalalle, kuin suojelevaksi verhoksi maan ylle. Valkeaa yötä vasten lämpenee lämpenemistään. Sen henki huokuu, hyväilee kasvoja. Ihmisiä ilmestyy teille, pihoille ja pientareille. He tuijottavat taivasta pää kekallaan kuin mielenvikaiset, jotka eivät kykene katsomaan mitään muuta kuin omaa näkyään.

Pilvet täyttävät koko taivaan. Sataako se? Vai koleutuuko se taas entiselleen? Mitäs, jos satanee, rakeita sataa tai ... Ka, koettele ilmaa! Tämähän on kuin ... juhannuslöylyä. Sanoja vaihdetaan kerääntyneissä ryhmissä. Ihmiset koettelevat käsillään ilmaa, nostelevat niitä kuin kiirehtiäkseen sateen putoamista. He hengittävät raskaasti, jännittyneinä. Huulet vapisevat ilosta ja pelosta. Ei, ei, ei tule enää hengityksen mukana huurua!

Koko yön he seisoivat paikallaan, vain joskus, jännityksen noustessa tukehduttamaisilleen, pistäytyen tupaan hälventääkseen levottomuuttaan.

Vihdoin armahti taivas. Aamuyöstä alkoi sataa kaatamalla ja satoi koko seuraavan päivän. Lumet katosivat pyyhkäisemällä. Jäät hukkuivat vesien alle. Purot juoksivat taas. Valkeakoski syöksi jäävuorensa uomastaan hirvittävällä voimalla. Luonto vapisi määrättömissä synnytystuskissa.

Uusi pelko tarttui iloitsevia ihmisiä taas suoraan kurkkuun. Mitä? Oliko taas tulossa tulvakesä, vedenpaisumus ja taaskin koko maa turmeltuva?

Mutta ei! Tämä oli sittenkin toista kuin viime kevät. Nyt sateentulo lakkasi oikealla hetkellä. Aurinko otti vuoronsa. Se kuivasi niityt ja pellot. Loihti nurmen maasta. Pani yksinpä heikot syyslaihot nousemaan sakeina, tummanpuhuvina, vuoroin paistaen täydeltä terältä, vuoroin viilentäen ilman raikkaaksi. Kukat nousivat, yltyivät kukkimaan omaksi ihmeekseen.

Ja uusi touko nousi ilmoille – parissa vuorokaudessa, kenellä vain oli siementä kylvää.

Siemen oli nyt tuhat kertaa kalliimpaa kuin kulta tai helmiset päärlyt.

Velkaantuneitten oli vaikea saada velaksi. Nyt pantiin takuuksi multahirretkin talosta. Ostettiin minkä kyettiin, loput lainattiin uusia velkapantteja vastaan, saatiin vähin armostakin kartanonherroilta.

Nyt oli Nuutalais-revon voitonpäivä tullut. Hänellä oli siemenviljaa. Ostelemillaan velkakirjoilla hän oli sitä nyhtänyt velallisiltaan kapan sieltä toisen täältä. Ja nyt hän möi sitä kalliista hinnasta tai uusia velkakirjoja vastaan, jos takeet olivat varmat. Mutta niiksi kelpasivat hopealusikat, emäntien rintarossit, silkkiliinat, kihlasormukset, isäntien perintönä kulkenut hopeapikari, messinkikoppainen tai hopeahelainen piippu, mikä tahansa, millä oli rahallista arvoa.

Kevätkynnökselle täytyi päästä. Liian vähän, melkeinpä luonnottoman vähän oli viljalla nytkin enää aikaa kasvaa. Kuka tiesi mitään kesän syyspuolesta? Jatkoiko se yhä tätä ihmeellistä kesää, joka oli pudonnut talven sylistä, vai toiko se mukanaan hallaöitä ja rakeita?

Mutta nyt, nyt oltiin kesässä! Lämpömittarin elohopea nousi pariinkymmeneen asteeseen varjossa ja siitä ylikin.

Mieronkävijät hoippuivat mielipuolen näköisinä. Kukaan ei heitä enää joutanut kuljettamaan kyytipelillä. Mutta he tahtoivat päästä kotomailleen, pohjalaiset lakeuksilleen ja savolaiset soukille kivikkopelloilleen. Kuohkea maa huusi heitä, heidän horjahtelevia askeleitaan ja vapisevia käsiään. Kyllä näillä vielä ... auran kurkeen... Ja he läksivät. He uskoivat taas. He vaelsivat kohti Kaanaanmaata. Taivas oli satava heille siementä, kuten oli satanut kosteutta maahan oikealla ajalla.

Sitäpaitsi, huhu kiersi, että hallitusherrat olivat luvanneet siementä köyhälle kansalle. Ja mitäs he! Pohjalainen muisti pauhaveneensä ja silakanpyyntinsä, savolainen mehevät kalarannat ja lahnankudut. Ja siellä, siellähän heillä oli tämän kansan ikuisesti uskollinen paratiisipuu, sileäkuorinen, oksaton petäjä räme mailla. Oli kiirehdittävä, ettei se ehtinyt luopua nileltään. Oli päästävä teroittamaan ainakin telkimet kuntoon.

Sairaat eivät pysyneet enää majoissaan. He karkasivat hoitajiensa käsistä. Heillä oli usko vahvempi kuin keilläkään muilla. Heillä oli Nainin lesken usko, jonka poika oli kuolleista herätetty. He tahtoivat elää!

Kyllä pani aurinko rupeen sairauksien haavat. Se se vasta oli noita! Oli vaikka lapsissa vihmarokko, kyllä se kuivasi mätihaavat. Oli jos pakkasruusua. Se kasvatti siellä kotona ainakin riihennurkkien humalistot, joista sai lääkkeeksi humalavettä. Kyllä se tämä aurinko...! Pyyhkieli silmäpaskot tenavilta, kynnenvihat ja savipuoliaiset. Mitäs sille sen ihmeempää ... nämä nälkäkuumeetkaan, punataudit ja hinkuyskät. Poikkee, poikkee voan, sanoi savolainen.

Niin alkoi tarttuvatautisia sairaitakin hoippua teillä. Mutta – ihmettä oli siinäkin – taudit eivät enää näyttäneet leviävän.

Muutaman päivän kuluttua tästä luonnon tekemästä ihmeestä Henrik poikkeaa Voipaalaan ja joutuu hämmästyksekseen juhlapöytään. Majuurska on taas pukeutunut herraskaisesti. Kätköistä on otettu viimeiset kahvit ja nisujauhot. Emil-maisteri ja Hanna, joka on kutsuttu väentuvan puolelta kekkereihin, istuvat jo kahvipöydässä.

Jo eteisessä lehahtaa Juliana-rouva tulijaa vastaan. Ottaa käsipuolesta, saattaa ruokasaliin kuiskaten touhukkaan salaperäisenä kuten ennen vanhaan: "Surprise, surprise, herra pastori. Niin, niin, minulla on yllätys ... Hanna Charlottalle." Pöydässä hän jatkaa välähytellen sormuksiaan, jotka taas koristavat hänen sormiaan: "Ja teillekin, rakas pastori, oikea yllätyksien yllätys!" Majuurska oli saanut kuulla, että ritvalaiset ja Yläkylän nuoret valmistelivat helkajuhlan viettoa juhannukseksi tai viimeistään Pietarin päiväksi.

Hänen ihmeekseen Henrik ei näyttänyt lainkaan hämmästyvän. "Tiedän kyllä", hän vain tokaisi.

Mutta maisteri pääsi mieliaiheeseensa. "No, nyt, veli Henrik, nyt sinä taas saat lyödä pääsi seinään sitä 'hirvittäväistä pakanuutta' ja sitä 'kauhiata kerettiläisyyttä' vastaan", hän ilkamoitsi.

"Ehkäpä minä en aiokaan tuottaa sinulle sitä iloa, hyvä veli", Henrik yhtyi nauruun.

"Kas, kas, pappikin voi siis viisastua! Minä kun jo luulin, että sinä olet syntynyt oikeaoppisuuden vuosisadalla noine 'pakanuuksinesi' ja 'paavillisine hapatuksinesi'."

"No, no, veli Emil, tajuat kai sen verran, että minun täytyy käyttää kansalle käsitteitä, jotka se kykenee ymmärtämään. Taisteluni 'pakanuutta' vastaan on ollut elävään uskoon juuttuneen taikauskon ja epäjumalaisuuden tuhoamista. Ja tuo 'paavillinen hapatus'..."

"So-so, sinä lurjus, jokainen teidän kuivettunut opinkappaleenne on pieni epäjumala, yhtä 'epäjumalainen' kuin 'pakanallisten' esi-isiemme uskomukset. Ja mistä te papit kykenette muka syyttämään paavillista kirkkoa? Siitäkö, että Gregorius oli Lutheria parempi afäärimies keksiessään kiirastuliopin ja salli syntisparan edes rahalla lyhentää tuonpuoleisia tuskiaan. Mutta tuo teidän Lutherinne! Rappioitti jumalanpalveluksen, riisti siltä ylevän kuorolaulun ja korkean maalaustaiteen, laski uudestaan ja umpimähkään sakramenttien luvun, luovutti kirkon arvovallan pikkuruhtinaille, moukille, jotka tuskin osasivat kirjoittaa nimeänsä. Sanalla sanoen, loi profanoimalla erään uuden kerettiläisyyden, jonka palvojia te nyt olette, te, rakkaat papit, ha-ha-ha..."

"Serkku, serkku!" heristi Juliana-rouva. "Kahvi jäähtyy." Maisteri hörppäsi kuppinsa ja nousi tapansa mukaan vinhasti kävelemään ikkunalta toiselle. "Niin se on sittenkin, rakas serkku-rouva, että Luther riisti tältä kansalta maailman loisteliaimman teatterin, katolisen kirkon liturgisen loiston, ja tämän mukana sen kalevalaisia lauluja synnyttävän mielikuvituksen..."

"Ja jos sinä siinä, senkin kalkinkaaputtaja, vielä sanallakin 'profanoit' meidän sankarillista Lutheriamme, joka rohkeni avata Katharina von Boralle rakkauden portit, niin...", Juliana-rouva riiteli vastaan.

Henrik näytti hajamieliseltä ja aikoi lähteä. Mutta maisteri riisti hänet mukaansa nurkkauksen sohvapöydän luo saadakseen antaa vielä muutaman älyiskun riitaveljelleen.

Herrat eivät pääse sittenkään rauhaan majuurskan repliikeiltä. Äkkinäinen kevät on hänet hullaannuttanut. Hän puhuu milloin herroille, milloin Hanna Charlottalle. "Heittäkää nyt jo tuo väittelynne tai...! Eikö tässä ole jo kylliksi kärsitty, rukoiltu ja kärsitty. No, Luoja armahti meidät! Ja nyt on meillä taas aika iloita hänen keväästään. Mikä se sellainen rukoilija on, joka saatuaan mitä on anonut yhä vain saivartelee, rukoilee ja mankuu...! Kuuletteko te siellä?"

Yhtä päätä hän taputtaa Hanna Charlottaa kädelle. "Oo, minä tahtoisin nähdä nyt suloisen lemmenkomedian nuorennuorista ihmisistä..."

Ja hän iskee merkitsevästi Hannalle silmää. Katsahtaa eteisenoveen päin. Ja jatkaa taaskin: "Ajattele, rakas Hanna, että siinä komediassa rakastuneet ovat suuttuneet toisiinsa ja tapaavat toisensa äkkiarvaamatta ... Mitä he tekevät? Sopivatko he, vai suuttuvatko he uudestaan? Sano, sano..."

Ja majuurska nauroi hellää hyvittelevää naurua.

Juliana-rouvan salaperäiset viittaukset ja silmäniskut ovat tehneet Hanna Charlottan levottomaksi. Nyt hän istuu kuin tulisilla hiilillä. Hänen tekisi mieli paeta.

Mutta siinä paikassa ovi avautuu ja tapahtuu se, mitä hän on aavistellut – Ertvin Orrell tulee sisään. Nuorukainen jää hetkeksi oven luo seisomaan typerän näköisenä. "Nu-nu, nu-nu, tänne, tänne, sinä juveeli", käskee majuurska, asettaen hänet istumaan Hannaa vastapäätä.

Tämä katsoo pöydän yli kiusaantuneena. Ertvin näyttää hänen mielestään surkealta. Kasvoilla on haikeata anteeksipyytelyn ilmettä. Eikä hän saa takaisin entistä lavertelutaitoaan, vaikka emäntä yrittää iloisella keskustelulla peitellä hänen nolouttaan. Ei, hän kääntelee päätään kuin yksiöinen vasikka.

Hanna Charlotta ei voi olla nauramatta hullulle mielikuvalleen. Hän kuulee itse nauravansa kylmästi. Ja yhtä kylmästi hän ajattelee, että nuo nuorukaiset olivat merkillisiä olentoja. He olivat joko röyhkeitä tai surkeita. Oikeata miestä, sellaista kuin hänen veljensä, ei taitanut olla muita koko maailmassa...

Hänen sydämestään on haihtunut kaikki se sääli ja ikävä, jota hän on viime aikoina tuntenut. Hän vain häpeää ja halveksii. Häntä suututtaa. Hänet on asetettu kuin tarjottimelle ... tässä kaikkien nähden. Ooh, miten isot ihmiset, yksinpä viisas Juliana-rouva, ovat tyhmiä...

Äkkiä hän nousee. Syyttää kiireitään väentuvan puolella. Ja poistuu ylpeän ja kylmän näköisenä.

"No niin, he siis ... suuttuivat", nyökyttää Juliana-rouva huvitettuna peittäen raskailla sormuksillaan Ertvin raukan käden.

Mutta nurkkapöydän luota kuuluu vielä maisterin tiukka kysymys: "Mitä siis aiot tehdä ritvalaisille?" Lähtöä tehden Henrik vastaa kiireisin sanoin: "Minä? Minun tehtäväni, hyvä veli, on auttaa sairasmajoista ja jakelupaikoilta tulvivaa mierolaisarmeijaa, joka pyrkii kotiseutujansa kohti. Siinä sitä on juhlakulkuetta kylliksi, luulen."

5.

Lumialan Helka liikuskelee aitassaan hitain elein. Hän pukeutuu juhlapukuunsa. Mataraseppele, jossa on kukkakoristeina vain sinivuokkoja ja kevätesikoita, odottaa hänen kapioarkullaan ovesta heittyvässä auringonvalossa.

Neito kiinnittelee siniliivinsä hakasia, hitaasti, toisen toisensa jälkeen. Ei ole hänen poskillaan helkapäivän hehkuttamaa punaa. Ei kuulu virsien alkusäkeitten hyräilyä, vaikka on enää pari tuntia aikaa kulkueen lähtöön. Vain hänen silmänsä ovat kirkkaat, luonnottoman kirkkaat ja avoimet, kuten unessa-kävijällä.

Mitä kohti hän onkaan nyt kulkemassa? Omaa "ihmeellisintä ihmettäänkö" kohti, kuten hän oli väittänyt Henrik Sarkille? Vai omaan kuolemaansako – Kurjenojaan, kuten oli tehnyt tarinan neito, joka oli langennut sukunsa vihamiehen syliin?

Ajatukset haparoivat hänessä kuin sokean kädet. Ne yrittävät tarttua johonkin selvään syyhyn, joka tekisi hänet tarmokkaaksi. Mutta ne ovat keskenään ristiriitaisia.

Miksi hän oli sanonut Severille, että näiden juhlien jälkeen he ottaisivat kuulutukset? Sen vuoksiko tuo mies oli taivuttanut oman kylänsä nuorten epäilevät mielet ja johtanut valmistelutyöt loppuun mistään esteistä välittämättä. Miksi, miksi?

Hänhän ei voi kuulua kenellekään muulle kuin Henrik Sarkille, ei koskaan elämässään! Vain hänelle, sukunsa viholliselle...

Mikä saattoi hänet valehtelemaan kunnon miehelle, joka rakasti häntä koko yksinkertaisesta ja rehdistä sydämestään? Onko hän noiduttu? Ajaako jokin voima häntä takaa ... Kurjenojan mustaan veteen? Järki sanoo hänelle, että hän on itse ajanut asiat umpikujaan; tahtomalla helkajuhlia hän on antanut koko elämänsä ja sortumisensa jonkin samean, arvoituksellisen kohtalon varaan. Miksi hän ei ollut niistä luopunut? Miksi?

Tähän hän ei, oppimaton neito, osaa enää vastata. Kuinka hän kykenisi älyllä ymmärtämään, että hänessä käskee satojen vuosien eellispolvien käsky: helaa on huudettava, muuten tulee maailman loppu. Hänessä elää esiäitiensä kuolematon vaisto. Hän on itse isiensä pyhimmän elämänuskon ilmestys. Vain hänessä tuo juhla kukoistaa tai kuolee. Hänessä toteutuu kohtalo, joka on häntä itseänsä suurempi. Rotu kukkii, kukoistaa hänessä tai ... katkeaa.

Tätä ei Helka osaa ajatella loppuun. Mutta hänen järkensä haparoi kuitenkin isän ja suvun puoleen.

Oliko lopultakin kaiken takana hänen isänsä tahto, hänen sukunsa laki, jota on toteltava viimeiseen saakka? Vai halusiko hän tuon papin ryhtyvän taisteluun Lumialaisia ja ritvalaisia vastaan ja ryöstävän hänet itselleen...?

Suloinen, hukuttava tunne hämärsi hetkeksi kaikki kysymykset. Hän nojaa viisaittansa ovenpieleen kuin unessa. Järki ei häntä auta. Se jättää hänet turvattomaksi kuin mierolaisen tiepuoleen.

Tuvan ovi käy moneen kertaan. Lähes kymmenpäinen nälkäläisten joukko on tullut tuvasta pihalle. He ovat poikenneet taloon saadakseen aprakkaa kotomatkalle. Hänen äitinsä jää seisomaan tuvan portaille huolekkaan näköisenä kerjäläisten painuessa raittia pitkin valtatielle. Miten äiti olikaan vanhentunut. Ja isä!

Helkan sydäntä riipaisee. Se on papin syytä – isä ei unohda sellaista loukkausta vielä kuolinvuoteellaankaan. Niin, isä? Hän riutuu kuin haluaisi paneutua kuolinvuoteelleen. Mutta sitä lujemmiksi ovat käyneet hänen ajatuksensa. Hangan isännälle, joka oli kehoittanut häntä sovintoon papin kanssa, hän oli sanonut muutamana päivänä: "Hämäläinen ei anna koskaan anteeksi." Ja hänen, vanhan miehen, pitkän elämän parkkiamat kasvot... ne olivat – kalvistuneet aivankuin luuta myöten. Kuolettava viha oli syönyt niistä kaiken veren.

Voi, miten hän kärsiikään! Ja äiti on tottunut kärsimään isän mukana... Entä hän, Helka, heidän tyttärensä? Hänen, jos kenen, on kyettävä kestämään sukunsa tyttärenä. Hänellä on oikeus tahtoa sitä, mitä tahtoo hänen isänsä – johtaa Mataleenan virsien eessä-laulajain parvessa! Siinä, siinä oli hänellä luja ajatus, jonka vuoksi hän ei saanut horjua.

Helka saa kiirettä. Hän kiinnittää vyöllistaskunsa uumalleen. Mutta pysähtyy taaskin. Äiti kuuluu nousevan raskain askelin aitanportaita.

Alina-emäntä astuu suoraan sisään ja istuutuu tyttärensä vuoteen reunalle. Hänen ennen pehmeä leukansa on lutistunut luisevaksi. Syvänsiniset, pehmeäluomiset silmät näyttävät huoltuneen ilmentämään vain hätäistä pelkoa ja pitkää kärsimystä. Vielä istuuduttuaankin hän hengittää raskaasti.

Mutta hänen kasvoilleen on kertynyt ainakin hetkeksi päättävää ilmettä. Hänellä näyttää olevan puhuttavaa, mikä ei enää siedä viivyttelyä.

"Ei, en minä saa isääsi muuttamaan mieltään", hän huokaa. "Mutta sinä, älä sinä edes lähde ... eessä-laulajaksi. Onnettomuus on tulossa..."

Äiti pitelee kädellä ohimoaan, johon on kertynyt kosolti harmaata hiusta. "Ei ole kuulema tulossa juhlaveneitäkään selkien takaa", hän lisää kuin todistukseksi. "Häpeä, häpeä tästä tulee. Kyllä pastori on oikeassa..."

Helka ei ole saanut vastatuksi mitään äidin puheeseen. Mutta nyt hän muistaa taas erään isänsä ajatuksen. "Eikös äiti muista, mitä isä sanoi Hangan isännälle vielä toissa päivänä meidän tuvassa?"

"Olenhan minä sen..."

"Juuri sitä varten", tytär vastasi, jatkaen isänsä sanoilla: "Me ritvalaiset olemme aina jaksaneet veisata ja rukoilla loppuun saakka ja omalla tavallamme." Niin oli isä sanonut. Eikä se mies sanaansa syönyt.

Isä oli aivankuin tullut hänen avukseen. Nyt hän tunsi olevansa vuorenvarmasti oikea sukunsa tytär. Ja hänellä oli oikeus sitä olla...

Äidin lähdettyä Helka oli hetken ajan varmaakin varmempi. Hän tapaili Mataleenan virrestä sanoja: "Palkin polki permannosta hänen korkokengillänsä..."

Niin oli Mataleenakin suuren kartanon tytär. Ja kyllä hänkin osasi laulaa...

Mutta ei. Virsi vei hänet sittenkin umpikujaan, sillä se puhui hänelle vain hänen omasta mielettömästä rakkaudestaan. Mataleenahan oli salasyntinen, pillojensa kätkijä, pahan omantuntonsa orja, valehtelija, kuten hänkin. Tuokin hänen äskeinen puheensa suvun asian puolesta ei ollut sekään hänelle totta kuin puoleksi. Hänethän oli noitunut rakkaus tuohon mieheen – laulamaan, lankeamaan syntiin ja synnin palkaksi kuolemaan, kuten muinainen Helka-neito tarinassa.

Helka lysähti vuoteensa laidalle. Nuoret pihlajanlehvät tuoksuivat seinillä. Tuomenkukat lemusivat raskaasti. Hänen päätänsä särki. Se ei enää jaksanut ajatella. Mutta vaiston lähteet pääsivät nyt hänessä kuohumaan. Ne lauloivat hänessä ikuisesta, koskemattomasta voimastaan, turhan järjen enää yrittämättäkään nostaa patoja hänen syvimmän luontonsa virtoja vastaan. Salaperäinen ihmemaailma näytti hänelle hurmioitta via kuvia, joita sai seurata ilman ajatuksia ja kysymyksiä. Kuolemanhorteen tapainen hurma, jonka keskeltä leimahti huumaavia liekkejä, vangitsi hänen olemuksensa kuin muinaispolvien loitsu.

Syntinen Mataleena ja Jeesus kaivolla, pappi ja hän itse, Lumialan tytär, sekaantuivat toisiinsa pyörryttäviksi näyiksi. Tarinan onneton Helka-neito juoksi Kurjenojalle seppele päässä ja hukuttautui sen mustaan veteen, lumpeitten keskeen ... syntinsä vuoksi.

Hän itse, Helka, oli syntinen Mataleena. Pappi oli ihmeitä tekevä Vapahtaja. Hän itse oli langennut tarinan neito ja pappi oli hänen ryöstäjänsä keskeltä helkajuhlien rahvasta. Hän itse oli jo sydämessään tehnyt molempien neitojen synnit. Hänen oli niistä tänä päivänä ja tänä yönä tili tehtävä. Ja hän tahtoi sen tehdä.

Ei, hän ei ollut erehtynyt tahtoessaan veisata viimeisen virtensä. Hän oli vain kuunnellut sydämensä ihanan hirvittävää käskyä. Ja Taivas sai tuomita tahtonsa mukaan...

Armahtakoon tai surmatkoon. Hänen oli vain kuljettava eessä-laulajien parvessa, veisattava julki omat suuret syntinsä ja otettava vastaan elämä tai kuolema...

    "Mataleena neito nuori
    rupes vasta itkemähän,
    itki vettä kiulun täyden",

lauloivat virren sanat hänessä.

Ja hän nyyhkytti syvästä onnesta. Oli aivankuin hänen suuri ihmeensä olisi ottanut hänet syliinsä. Eikä hänen tarvinnut enää mitään pelätä.

Häliseviä ääniä oli alkanut kuulua kujalta päin. Helka otti viereiseltä jakkaralta tytönsilkkinsä, ryhtyen asettelemaan sen punaisia nauhoja pään ympäri limittäin ja järjestellen niiden päät rauhallisin sormin laskeutumaan pitkin selkää.

Luhtiaitan parvi täyttyy Yläkylän ja Ritvalan tytöistä, eessä-laulajista, joista toiset ovat helkapuvuissa, toiset vielä kirkkovaatteissaan. Kylänpään Riitta vetää Helkan aitasta. "Kuule, nämä napisevat... nämä kuippanat", hän nauraa. "Pelkäävät mökinakkojen ennustelulta. Tule!"

Helka huomaa seisovansa neitojen keskellä talontakaisella nurmikennäällä, joka viettää pitkää syvää laaksoa ja pientä ruskeavetistä lamparetta, Kurjenojan lähtöpaikkoja, kohti.

Tytöistä toiset hälisivät, toiset vaikenivat nyrpeinä. He puhuivat siitä, mitä olivat kylillä kuulleet – takatalvesta. Se saattoi yllättää vaikka ensi yönä. Öisin oli ollut kylmänhenkeä noropaikoissa, Kurjenojalla, eikä Rapolan linnahaudasta ollut lopultakaan lumi sulanut. Ja missä olivat muuttolinnut? Siinä se oli oudoin merkki! Missä olivat kiurut ja peipposet, puhumattakaan pääskysistä, missä jo...?

Helka hymyili unenvarmaa hymyä. "Eivät ole linnut ennenkään, tulleet ennen helan huutamista", hän sanoi. "Ja onhan meitä tässä lintusia laulamaan", helähti hänen äänensä pitkästä aikaa iloista naurua. "No, siinäs sen kuulitte!" Riitta huudahti. Hän ei pelännyt mitään, sillä hänen häänsä Markun kanssa oli päätetty Pyhän Ristin aattopäiväksi.

"Ei veisata ainakaan Mataleenaa!" huudettiin joukosta. "Sitä vastaan se tänäänkin saarnasi, pappi." "Ei se Helka siitä mitään tiedä. Eihän se pakana käy enää kirkossakaan", jatkettiin.

Helka ei vavahtanut. Hän tiesi, miksi hän oli ollut poissa kirkosta. Mutta hän kysyi: "Millä tavalla ... vastaan?"

"Puhui mierolaisista ja sairaista. Ja sanoi meitä yhtä syntisiksi kuin Mataleenaa, jollemme..."

Helka hymähti taaskin. Mutta vastaus tuli sekä painavin sanoin että arvoituksellisena: "Niinhän me olemmekin ja siksi me juuri laulamme."

Lauletaan edes "Inkerin sulhot". Siinä sitä oli lemmen uskollisuutta papille asti, yritettiin yhä taivuttaa Helkaa.

"Me laulamme juuri Mataleenan virren emmekä mitään muuta, kuten ensi päivänä on ollut tapana", Helka sanoi jyrkästi. "Ja te", hän osoitti kirkkopukuisia tyttöjä, "nopsaan helkapuku yllenne. Yksikään ei saa jäädä pois."

Hän kääntyi. Läksi takaisin aittaansa, kuulematta enää mitään vastaväitteitä. Aitassa hohti häntä vastaan sini- ja punakukkaiselta kapioarkulta hänen mataraseppeleensä. Se loisti suurena, keltaisena kukkana. Päivä säteilytti sen sinivuokot taivaansinisiksi silmiksi, joista siinsi kuin harrasta rukousta häntä vastaan.

Helka painoi sen hitain käsin päähänsä, yhä hymyillen haurasta, onnellista hymyä.

6.

Taas kulkee Raitinristiltä tie Helkavuorelle havuilla peitettynä. Taas seisoo tyttöjen kulkue valmiina vaeltamaan. Yhtä koreat ovat neitojen puvut kuin aikaisemminkin.

Mutta toisin on sittenkin kaikki entiseen verrattuna. Harvemmassa on nyt lyhteitä ja tervatuohia aidanseipäissä. Mutta niitä on kuitenkin. Kokko on pystytetty vuorelle. Mutta siinä ei ole enää mahtavaa kirkkovenettä. Eikä ole ennätetty lyhyessä ajassa rakentaa uudestaan pyhää Maariaisen majaa.

Koivunlimoja on tuotu talojen porraspieliin Mutta rakennukset näyttävät alastomilta, sillä puiden oksissa ei ole vielä lehti täytenään ja niitä on ennätetty ajaa vain vähän. Hevosia ei ole liiennyt niiden vetoon. Kylvötöissään myöhästyneet ovat tarvinneet hevosensa pelloilleen. Ja sairaita mierolaisia on täytynyt pahimmissa tapauksissa auttaa hevoskyydillä kotoseutujansa kohti.

Paitsi laulajaneitoja on kansaa vain kourallinen: omankyläiset ja kirkon ympäristökylistä muutamia rypäitä. Herrasväkisiä seisoo Yläkylän veräjän luona niitäkin vain pieni ryhmä: majuurska. Emil-maisteri, Hanna Charlotta ja – pappi.

Niin, hänkin on tullut. Eikä hän näytä aikovan ryhtyä entisiin polttohommiinsa. Kasvoilla ei näy mitään vihapäisyyttä. Ne ovat vain väsyneen surulliset. Mutta siinäpä se onkin. Rahvas vilhuilee häneen päin pelokkain syrjäkatsein. Se tietää jotakin, noita, mitä tietänee – onnettomuutta tietenkin ... Mutta tämäkin pelko on vain seisoskelevien ihmisten omia pelkoja.

Tänään tapahtuu sellaista, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Mutta mitä? Onea aavistelu ja pelokas kysymys kiertää kaikkien mielessä. Se on painunut jokaisen sydänalaan raskaana tuntona. Herra meitä armahtakoon, se huokaa raskaasti heidän sisimmässään, huulten vaietessa mykkääkin mykempinä.

Alkajaissäkeet ovat jo helähtäneet. On jo palattu kirkolta päin. Kuljettu Huunan tielle. Palataan jo täältäkin pääristeystä kohti, jotta päästäisiin kääntymään Nuutalaan päin.

Eessä-laulajat veisaavat Mataleenan vesimatkaa.

    "Oho minua, neito parka!
    Pois on muoto muuttununna,
    kaunis karvani kadonnut",

kuuluvat alakuloiset säkeet.

Mutta Raitinristillä odottava kansa ei kuule eikä katso laulajia. Kaikkien kaulat kurkottuvat alamaata pitkin kirkolle päin. Sieltä kuuluu kaukaa merkillinen, aluksi samea ja heikko vastalaulu, mutta kuuluu kuitenkin körttiläisvirren raskaana sävelenä.

"Savolaisia" – "nälkäläisiä" – "vieläkö niitä nytkin?" – "hulluja, hourulaisia", toistellaan säikähtyneinä ja vähin kiukustumistakin yritellen odottelijain ryhmissä.

Rantoosta päin lähestyy lähestymistään Tampereen ympäristöpitäjistä tulvaava savolaisten ryysyläisarmeija, joka kulkee sairaitaan mukana raahaten Hämeenlinnaan päin.

Se on suurelta osaltaan körttiläiskansaa. Ja se veisaa Siionin virttä. Laulaa Jeesuksen kärsimisestä. Ja se huutaa nälän riuduttamasta rinnastaan houreisin, kähein äänin sen sanoissa omaa uskoaan ja kärsimystään:

"Hitaat uskoon, nähkäät te Jeesust' hänen piinassansa, Että lepoo saisitte, Its' hän sotii pirun kanssa. Kuulkaa hänelt' tämä ääni: Katselkaat mun käsiäni."

Hirvittävä kulkue on lähestynyt yhä. Se tulee Raitinristille. Sitä tunkee mäen alta loppumattomiin, milloin pienissä rypäissä, lyhyin välimatkoin, milloin sankkana laumana. Matalajalkaiset, pulleat savolaisukot ovat kutistuneet talven vaivoissa ohutkinttuisiksi ruippanoiksi. Uhkearintaiset, leveälanteiset vaimot ovat pahasti hekin laihtuneet. Mutta heidän pieniluiset jäsenensä ja suippoleukaiset sirot kasvonsa ovat pitäneet sittenkin paremmin pintansa kuin miesten. Nuorten tyttöjen pystyt ja lujat rinnat eroavat kuin uhallakin ylpistellen kuihtuneesta vartalosta. Ja lapset, voi, nuo lapset – heitä kannetaan, heitä riiputetaan kädestä eteenpäin. Mutta heidän pöhöttyneet vatsansa pysyvät elottomina. Vain suuret päät liikkuvat ohuessa kaulassa, vapisten kuin vanhuksilla. Punatautisia, kuumetautisia, ruusun ja luuvalon syömiä kannatellaan käsivarresta, kainalon alta, hoivaaja vierellä tai molemmilla puolilla, milloin oma vaimo, tytär, poika tai naapuri, uskonveli.

"Katselkaat mun käsiäni", toistuu kulkueen loppupäästä entistä raskaammin, valittavana piinatun itkuna. Odottavat ihmiset tuijottavat kuin virren sanojen käskystä mierolaisten käsiin ja kasvoihin, riutuneisiin ja kelmeisiin.

Onneton kulkue täyttää Raitinristille päästessään tien laidasta laitaan. Se on peloittava. Se kauhistaa katsojia juuri siksi, että se ei pysähdy eikä se lopu. Laihat leuat pyrkimässä eteenpäin, suut ammollaan veisaamassa, jalat hoippuen, mutta nekin yhä matkaa tehden, silmät haalistuneina, kuin näkemättöminä taivasta tuijottaen – niin kulkee päättymätön lauma. Se ei pysähdy kerjäämään, kuten se oli tehnyt vielä viime kevään juhlassa, se ei katso tien vierillä seisoviin. Eikä se katso vastaan tulevaa helkakulkuetta, jonka täytyy syrjäytyä kokonaan pois tieltä, peltojen pientareille.

Kuningas Nälkä kulkee voitollista marssiaan. Ja se veisaa yhä voittolauluaan: "Salemiin nyt menee hän, Syljettäväks, pilkattavaks..."

He ovat matkalla omaan Salemiinsa, jossa sielläkin uhkaa yhä hätä ja vaiva. Mutta se on kuitenkin heidän kotokylänsä, heidän pellonpientarensa ja pihatanhuansa – heidän Jerusaleminsa.

Näkevätkö he nyt jo huoltuneilla silmillään nälkäperukoittensa harmaasammaleiset pyöreälakiset rantakalliot, jotka paistavat hopeana päivänpaisteessa, vai paksut, lihavat ruovistot, jotka kasvavat, kasvavat yhä, joka kesä, tuli halla jos tuli? Ja antavat juuristaan ruokaa kellervälle rasvalahnalle ja heille särvintä, suolanmakeaa särvintä hiukovaan vatsaan!

Kuulevatko he jo kuoviensa hurjat häähuudot ja viklojensa huikeat vihellykset? Tuntevatko he nyt jo kosteanoroisten lehtojensa ja pehmeämättäisten rinteittensä noreilevan kosteuden, joka tekee niin hyvää, niin hyvää ... Antaa voinkeltaisen, puolukansileän hipiän heidän tyttärilleen ja marjaa, marjaa – mansikoita, mustikoita, muuraimia...

Kyllä he vielä aikovat jaksaa. Satasyliset kiviaidat kerätään peltokoukeroilta ... Ja jos ei jakseta kaikkia raivata, ei hätää. Hikevän kiven lämmössähän se viljakin kasvaa - missäpäs muualla. Kun vain tulee siementä, kuivaa, nuorta ja itävää!

Tämänkö kaiken vuoksi on heidän raskaspoljentoisessa körttiläisvirressään peloittavaa kauneutta? Siksikö on heidän kaihisissa silmissään huikaisevaa valoa, huulilla hereyttä, koko pään asennossa mielipuolisen onnellista taivasuskoa?

Siksi, vain siksi. He ovat matkalla savolaiseen Kaanaanmaahansa, omaan Jerusalemiinsa – Nilsiän Ukko-Paavon profeetalliseen kotimaahan, hänen, joka näki nälkää kuten he, mutta oli henkensä voimalla neljän hiippakunnan piispa. Niin on kaksi kulkuetta laulanut laulunsa Jeesuksesta, joka kärsii, häväistään ja tekee ihmeitä. Mutta suurempi kärsimys on voittanut vähäisemmän ja koreamman. Nälkävirsi on mykistänyt helkalaulun.

Hädissään, tietämättä mitä tehdä eessä-laulajaneidot ja heidän jäljessään kulkenut rahvas kerääntyy tiensyrjiltä Raitinristille.

Majuurska seuroineen on seisonut mykkänä veräjänsä luona. Vasta viimeisten mierolaisrykelmien ohittaessa heidät Emil-maisteri, kansan kaunosieluinen ihastelija, huudahtaa: "Näittekö, totisesti! Mikä sisu, mikä usko!" Eikä hän nytkään kyennyt hillitsemään väittelynhaluaan. "Veli Henrik, luulenpa ettei tässä leikissä ole voittanut sinun kirkko-jumalasi tai ritvalaisten helkajumala, vaan körttiläisten Ukko-Paavo, Savonjumala!" Mutta Henrik ei vastannut. Hän tuijotti eteensä. Hänen silmiinsä oli jäänyt tuosta kurjuuden jonosta yksi ainoa kuva: suuripäinen, pöhövatsainen lapsi kantajansa sylissä. Sen näyn hän oli kerran nähnyt Lumialan pirtissä. Se oli jo silloin liikuttanut häntä sydänjuuria myöten. Mutta nyt se kauhisti häntä. Se oli todellakin veristä totta: se oli koko tämän kansan alttaritaulu. Ja se oli ja oli ollut enne ja ennustus heille – Helkalle ja hänelle. Kuolema oli silloin sytyttänyt hänessä rakkauden. Kuolema oli sytyttänyt! Mitä irvokasta ivaa ... Siinä, manalan ja elämän alttaritaulussa, hän oli nähnyt nuoren naisen kauneuden. Mutta kuolema – hänen puolisonsa kuolema, tuon lapsen ja näiden lapsien kuolema, koko tämän kansan kärsimyssaatto ei salli sitä hänelle. Sillä Lumialan tytär ei sitä ymmärrä. Hän sotii sitä vastaan – koreilevilla helkasaatoillaan ja tansseillaan...

Niin, pienenpieniä tekoja he ovat molemmat tehneet hädän auttamiseksi. Mutta suureen, ehdottomaan uhritekoon ei kumpikaan ole heistä kyennyt. He eivät ole sovittaneet omia kehnouksiaan eivätkä syyttömien kuolemaa...

"Voi, miten minä surenkaan!" huokasi Juliana-rouva. "Näittekö, miten kauniita tyttösiä! Ja he, raukat, he kuihtuvat ennen aikojaan." Majuurskan huudahdus herätti Henrikin. Hän kuulee Emil-maisterin terävän, melkeinpä ilakoivan äänen.

"Eikö mitä! Pari kananmunaa ja voinkirpale kirnusta, jopa pullistuvat taas tyttöjen posket. Tämä kansa osaa kyllä kärsiä!" maisteri huudahtelee.

Henrikin äskeinen ajatus palaa. Hän jatkaa sitä puoliksi itsekseen, puoliksi toisille puhuakseen. "Niin, tämä kansa ei herää, ellei se kärsi kuoleman rajalle saakka. Luulenpa, ettei sillä ole muuten edes elämisen oikeutta. Kuten ei ... meillä muillakaan", hän päätti hiljaisin sanoin.

Hanna Charlotta on katsellut erillään veräjään nojaten. Niin paljon kuin hänkin on nähnyt tänä talvena kurjuutta, ovat hänen eloisat kasvonsa nyt kauhusta jäykistyneet. Hänenkin nuori kohtalonsa liittyy jollakin tavalla tähän mierontien kärsimykseen. Hänen tytönsydämensä oli vielä äsken kyennyt ylpeästi torjumaan tuon kehnon Ertvinin rukoilevat katseet. Ne olivat näyttäneet hänestä typeriltä. Mutta miksi ne sittenkin olivat näinä päivinä kirvelleet mielessä? Ja kirvelevät taaskin kuin ... tunnon vaivana. Hän tiesi tehneensä oikein. Mutta eihän sitä voinut sentään olla säälimättä ja... Ja nyt! Sen säälin ja kauhun liikuttamana, jolla ohitse vaeltanut suuri hätä oli täyttänyt hänen rintansa, hän olisi tahtonut antaa kaikille anteeksi – tuolle lurjuksellekin, joka näytti sittenkin ... kärsineeltä hänkin. Ooh, hän olisi tahtonut juosta kotiin, nyt heti. Hän oli itkemäisillään. Mutta hän esti sen kuin estikin ja juoksahti Juliana-rouvan käsipuoleen.

Ja se täti ymmärsi ja osasi. Hän otti turskin luontonsa ja muutti koko keskustelun sävyn reimalla tavallaan: "Oli miten oli, meidän täytyy elää. Ja sen minä uskallan väittää, että jollei Voipaalan iso-leski olisi palvellut tätä kansaa tänä talvena sauna-akkana, se olisi laulanut vieläkin julmempaa virttä. Vai mitä, herra pastori?"

"Myönnetään", Henrik hymähti melkeinpä kunnioittavasti. "Teidän uskontonne on lopultakin suurempi kuin meillä muilla. Ei, ei, älkää heristelkö sormeanne! Puhun vakavissani. Katsokaas, luulen, että naisen sydän on kaiken uskonnon kohtu ja – moraali on sen miehinen käsivarsi. Mutta teillä, teillä on kummatkin, hyvä rouva..." "No-no, no-no, mutta ... mistä asti te, rakas vanha Testamentti, olette oppinut latelemaan kohteliaisuuksia!" huudahti majuurska.

"Tämä talvi, luulen, on muuttanut meidät kaikki, niin naiset kuin papit ja ehkäpä ... koko tämän kansan. Mikäli siihen riittää vielä ... tämäkään talvi."

Keskustelu tyrehtyi, sillä yli avautuvan pellon tulvahti vieläkin kuultaviin körttiläisvirsi. Ja se soi kuin kaikkien sielujen kääntymykseen huutavana mieronkävijäin jäähyväislauluna:

    "Eikö sinun sydämes
    Näistä liiku voimallisest?
    Kipuans'ko nähdä saatat,
    Sydänt' hänell' antamata?"

Pitkään aikaan ei kukaan Raitinristin laidoilla liikahda. On kuin helkajuhla olisi tyrehtynyt siihen paikkaan. Mutta äkkiä ihmisten korvat kuulevat syvän, rauhallisen äänen. Se laulaa yksin selkeitä, soinniltaan alakuloisia, mutta suloisia, runopuhtaita sanoja:

    "Jeesus paimenna pajussa,
    karjalaisna kaskimaissa
    anoi vettä juodaksensa..."

Laulaja oli Lumialan tytär. Hän seisoi yksin tienristeyksessä sillä paikalla, missä ensimmäisen eessä-laulajan tuli seisoa. Ja hän jatkaa lauluaan. Jo ilmestyy Kylänpään Riitta hänen vierelleen, yhtyen virteen. Tulee toisiakin tyttöjä. Kertyy taakse ryhmä muuta kansaa.

Helka ryhtyy kulkemaan katsomatta oikealleen tai vasemmalleen. Hänen kasvojaan ei kukaan osaa selittää. Ne ovat liikkumattomat. Mutta niissä on autuasta, houreista onnea, joka lumoaa jokaisen lähellä seisovan.

Suurin osa rahvaasta liikahtaa, myöstyy mukaan. Kulkue vaeltaa kohti Helkavuorta. Ja aurinko on yhä kesäisen kuuma. Se tuntuu siunaavan täydellä armollaan – yhtä hyvin nälkäIäisten laumaa kuin helkajuhlien kansaa.

Mutta kokollakin tapahtui monenmonia enteellisiä kommelluksia. Ilo ei noussut.

Outoa oli ilmassa. Ja outoa mieltä oli kentän laidalle kerääntyneessä kansassa. Tämä pysyi loitolla kokosta ja laulavasta neitojen piiristä metsänreunan sakeassa varjossa. Ei se edes remunnut. Joutomiehet ja rentustelijat, joiden pääjehu, Ryskyn Iivari, istui yhä linnassa, näyttivät painuneen muille maille.

Kokko paloi. Eikä siinä ollut mitään ihmettä, että se nousi hengähtämättömän tyynessä ilmassa kohtisuoraan ylöspäin. Niinhän sen pitikin.

Mutta ilma sen ympärillä ei näyttänyt värehtivän. Se paloi kuin jäisen seinän takana. Sen kielekkeet eivät leiskahtaneet. Uhkea savu ei noussut sen myötä. Se vain huippeni, nousi ja oheni ohenemistaan, kadoten tyhjään, liikahtamattomaan korkeuteen.

Se paloi tunnottomana kuin – hallatuli! Vanhat ukot, jotka hallatulia olivat nähneet, pudistelivat päätään. Hieroivat käsiään kuin niitä olisi kohmettamat. Ja poistuivat toinen toisensa jälkeen, tunnustellen tuota merkillistä kuultavan kalpeaa ilta-ilmaa, joka tuntui niin etäisen vieraalta. Kentän laitamat tyhjenivät jo ennen Mataleenan virren päättymistä. Laulajaneidot jatkoivat kuitenkin veisaustaan, sillä Kylänpään Severi seisoi kylänpoikien kanssa uskollisesti paikallaan eikä Helkan laulu ja kiertävä askel pysähtynyt.

Mutta hän näytti sittenkin väsyneeltä. Kun oli tultu laulussa Mataleenan sanoihin

    "Itsepäs lienet Herra Jeesus,
    kun mun elkeni sanelit!"

hän tarttui seppeleeseensä, aivankuin olisi säikähtänyt sen putoamista. Sanat katkesivat. Ja kun hän taas niihin tarttui, hän erehtyi. "Kun mun syntini sanelit!" hän lauloi. Tytöt säikähtivät. Vilkuivat ympärilleen ja säikähtivät vielä enemmän: koko kenttä tuntui autiolta.

Helkan laulu katkeili yhä. Kylänpään Riitan täytyi johtaa laulua pari jaksoa.

Vihdoin sai Helka suurin ponnistuksin tarmonsa takaisin. Häneen tuli kuumeista eloa. Hän tahtoi tahtomalla. Ja laulun voima nousi jälleen. Mutta liian pieneksi rakennettu kokko lysähti äkkiarvaamatta kokoon. Ja ennenkuin oli tyttöjä hypitelty, se jo makasi maassa mustana tuhkana. Tuhkaa, pelkkää tuhkaa! pelästyivät neidot. Jollei noussut liekki, ei se sytyttänyt lempeä ja sen yli hyppääminen oli lemmen kuolemaksi.

Piiri pysähtyi lauluttomana. Enne oli kauhistava. Vain Kylänpään Severi ja Lumialan Markku pysyivät reippaina. He raastoivat kylänpoikien kanssa nopeasti uutta risua ja puuta metsästä.

Kokko leimahti taas. Mutta nyt se oli liian korkea. Sen yli oli vaarallista hypätä. Mutta Helka oli epätoivoisen kiihtynyt. Hän tahtoi hypätä heti. "Heti, heti!" hän huudahti Severille. Hyppy onnistui. Mutta – Helkan seppel putosi hänen päästään. Ja se tärveltyi pahasti liekistä ja tuhkasta. Pari tyttöä kirkaisi. Muut neidot loivat toisiinsa epäluuloisia tai vahingoniloisia katseita. Sehän oli enteistä pahin! Jos neidon seppel, hänen neitsyytensä kunniakruunu, putosi kesken laulun tai hypyn, se merkitsi kaiken lemmenonnen kuolemaa, tiettiinhän se vanhastaan. Ja nyt, nyt se oli tapahtunut Lumialan tyttärelle, joka näytti hetki hetkeltä muuttuvan ... kuin mielenvikaiseksi. Mitä liekään tehnyt ... Niin, mitä? Oliko se antanut neitsyytensä ennen aikojaan ja nyt kuitenkin tullut ... peittelemään lankeemustaan...? Siksikö se tuolla tavalla...? Neidot jäivät katselemaan. Helka nauroi epätoivoisesti. Horjahteli väsymyksestä, mutta ojensi käskevästi Severille kätensä uuteen hyppyyn.

Se näytti onnistuvan. Hän lensi korkeassa kaaressa tulen yli. Jalat tapaavat maan jo sen toisella puolella. Mutta samassa koko tyttöparvi huutaa kauhuissaan. Hänen hameensa helmus on syttynyt tuleen.

Helka ei osaa juosta tulesta poispäin. Hän vain katsoo kuin hämmästyneenä ympärilleen ja jää tuijottamaan palaneen Maarian-majan mustaa paikkaa. On aivankuin hän odottelisi sieltä pelastajaa.

Severi on ryhtynyt lujin kämmenin peittoamaan Helkan hametta. Tuli sammuu nopeasti. Mutta palaneen vaatteen käry jää jäljelle. Se ja tulen kuumotus näyttää hetken ajaksi uuvuttaneen Helkan pyörtymyksen rajalle.

Mutta hän ojentaa taas kätensä Severille. Hän aikoo hypätä kolmannen kerran, kuten tapaan kuului. Tämä jää kuitenkin kesken, sillä hän lysähtää kokoon ja Severi ottaa hänet kainalosta vieden syrjään, kaivon kannelle lepäämään. Hätäisesti, saamatta suustaan montakaan ilohuutoa, pojat hyppäyttävät omat tyttönsä tulen yli. Ja nuoret katoavat parittain kentältä.

Kukaan tytöistä ei mene laskemaan seppeltään kaivoon. Ne vain katoavat päistä, keneltä tiepuoleen menomatkalla tai vasta omassa aitassa kapioarkkuun ... edes muistoksi.

Helka ja Severi eivät huomaa mistä Reko-isäntä on ilmestynyt kentälle. Hän kulkee nurmikkoa pysähdellen. Katsoo maahan, kumartuu alemmaksi aivankuin jotakin perkätäkseen. Jo koettaa nurmea kämmenellään. Pudistaa päätään. Katsoo päätä pyörtäen taivaalle. Se näyttää hänestäkin liian kovalta ollakseen oikea juhannusaikojen yötaivas. Mutta heikko hämärä peittää sitä vielä. Siitä ei saa täyttä selkoa. Ukko astuu kaivolle ja kehoittaa hämmästyttävän jyrkällä äänellä nuoria lähtemään Lumialaan.

Helka säikähtää. Isä aikoi jotakin erikoista. Hän muistaa laulunsa katkeilleen, horjahdelleensa, surkeasti lysähtäneensä ja tässä ... hänen sylissään oli hänen runneltu seppeleensä...

Severi yrittää reipastuttaa Helkaa. "Tule", hän ojentaa kätensä, "tanssitaan 'kopposta' ja 'helkaa', niin että permanto vajoo!"

"Menetkös siitä, sinä tans-mestari, no-no, mene nyt!" Helka on ilakoivinaan. Hän tietää näyttelevänsä. Epätoivo huutaa hänessä. Mutta hänen täytyy päästä heistä, jäädä yksikseen. "No, menetkös!" Hän nostaa seppeleen sylistään. Sanoo viekkaasti, kuin houkutellakseen: "Katsos, Severi, viimeinen helkaseppele on laskettava kaivoon niin, ettei sulhanen ole näkemässä ... Nono, etkös mene siitä! Tulen aivan kohta jäljessä."

"Ja kohta sittenkin", kuuluu isän rauhallinen, mutta ratkaisevan jyrkkä ääni. "Se on sillä tavalla, että nyt on päätettävä meidän kesken kuulutustenotto ja häitten aika. Ei sinun nyt enää sovi..." Hän aikoo jatkaa: "... ottaa ja jättää sulhasia." Mutta lisääkin vain: "No, niin. Laulut on laulettu. Eikä ole häitä lykättävä enemmän kuin tapaan kuuluu." Sanoi ja läksi.

Severi on iloissaan ja ymmällään. Mutta hän jättää morsiamensa omiin oloihinsa. Helkaa kun oli ollut ennenkin mahdotonta ymmärtää, tavallisen miehen järjellä.

Helka oli tajunnut isänsä sanat kauhistavan selkeästi. Nyt hän ei enää antaisi armonaikoja. Hän oli huolissaan tyttärensä maineesta. Hän oli pettynyt näistä juhlista. Isoisilla häillä oli näytettävä naapureille ja papille...

Niin, papille...!

Polttavana kuumeena tunkeutui Helkan väsyneeseen olemukseen tuska ja häpeä moninkertaisella voimalla. Seppel rutistui hänen epätoivoisissa käsissään. Isän sanomat kovat asiat puristivat rautavanteena hänen ohimoitaan. Niitä et kiertänyt, et päässyt pakoon. Eikä hän kuitenkaan voinut kuulua kenellekään toiselle kuin ... Voi, Henrik, Henrik...! Niin, hänellähän oli omat vainajansa, pyhimyksensä, jotka täytyi "sovittaa"...

Katkera kyynel oli kiertymäisillään silmään. Mutta itku ei tullut. Syntyi vain itkunsekainen väsymyksen hyrskivä nauru, joka muuttui vähitellen kovaksi ja sitten epätoivoisen hurjaksi.

Helka nousi. Oli sittenkin pakotie. Oli Kurjenoja. Ohoo-ho-hoo! Hänen piti saada tunnolleen lisää vainajia. Se mies halusi murehtimista. No, saakoon, saakoon...

Tietämättään, tuntemattaan Helka painoi kurjan seppeleen päähänsä. Kulki kiertäen kaivon kehää. Niin, niin, hänhän oli muinaisen tarinan tyttö, jolla oli salasynti sukunsa vihamiehen kanssa ja sittenkin lauloi helkavirtensä. Lauloi ja veisasi. Ja seppel varmaan putosi, häneltäkin. Tietenkin putosi. Mutta minun matarakukkani on päässä. Se on vietävä Kurjenojalle ... noutamaan lempeä, ha-ha-ha-ha...

Nauruun oli tullut mielipuolista hurjuutta. Se muuttui salaviisaaksi hihitykseksi. Se se sitten vasta on viisasta. Kukaan ei ymmärtäisi, oliko hänen jalkansa luiskahtanut, oliko liejuranta vetäissyt hänet mukaansa, vai...?

Ei kukaan paitsi hän, hän yksin. Ja suuri olisi hänen surunsa...

Itku, vapahduttava itku oli hänet pelastamaisillaan houreisista näyistä. Syvä hellyys ja sääli tuota miestä kohtaan oli jo ottamaisillaan hänet syliinsä. Oli aivankuin hämäräkin olisi vähentynyt. Aamukylmä tuntui selvittävän hänen ajatuksiaan. Hän yritti miettiä uudestaan. Oli jotakin perin tärkeää ... Hänen täytyi, täytyi saada se kiinni.

Mutta samassa hetkessä, kuin nousten Maarianmajan mustuneelta tuhkalaikalta, lähestyy häntä tuttu hahmo. Helka tietää, että hänen olisi paettava. Mutta jalat eivät kanna. Hänen täytyy nojautua kaivonkantta vasten.

Vihdoin hän kuulee läheltään, yläpuoleltaan Henrik Sarkin äänen: "Tulin levottomaksi sinusta. Näin jo Raitinristillä, ettet jaksaisi loppuun asti. Tule, saatan sinut", hän sanoi huolehtivasti.

Mutta Helkan tuska nousi entistä suuremmaksi. Tuo mieshän ei tietänyt mikä oli heidän kummankin edessä! huusi hänen mielessään. Jospa hän aavistaisi, että kohta, tuossa paikassa hänen oli vihittävä Lumialan tytär ja Severi Kylänpää, "kunniallinen talon tytär, neitsyt ja..."

Helka nauroi. Ja taas hän tiesi näyttelevänsä.

"Miksi en olisi kestänyt?" hän oli kivahtavinaan vastaukseksi. "Etkö nähnyt mieronkävijäin kulkuetta ja heidän lapsiaan? Etkö muistanut, että kerran ... Lumialan pirtissä...?"

"Muistanut...? En nähnyt enkä muistanut. Minähän lauloin. Ja katsokaa, herra pastori", hän koski seppeltä sormillaan, "nyt on minun tämä vietävä Kurjenojalle ... hakemaan lempeä, ha-ha-ha".

Oma naurunsa särki hänen korviaan. Hänen täytyi päästä pois! "Hyvästi!" hän huudahti. Ja kiireisin askelin hän kulki itäisen polun päähän, kadoten harvaan petäjikköön.

Henrikin ei ollut, vaikeata huomata, että Helkan mieli oli järkyttynyt syvemmin kuin hän oli otaksunutkaan. Hän tavoitti pitkin askelin pakenevan neidon. "Palaa kotiisi, Helka." "Jättäkää minut", tuli kylmä vastaus.

Henrik tarttui Helkaa käsivarresta. He pysähtyivät. Helka huomasi, ettei hän saisi tuota miestä poistumaan. Ja he jatkoivat matkaa rinnakkain. Sanaakaan ei puhuttu pitkään aikaan. Mutta neito suunnitteli pakoa. Hän tiesi täällä jokaisen syrjäpolun, kiven ja pensaikon. Oo, kyllä minä hänet eksytän, jätän siihen paikkaan ja...

Aamu kuulsi kylmänä silmänä puiden lomitse. "Katso, maa on härmässä", tokaisi Henrik itsekin hämmästyen. "Lienee yökastetta", vastasi Helka katsomatta mihinkään.

Polku sujahti matalien männyntaimien keskeen, joiden yläpuolelle nousi mahtavaoksaisia rauduskoivuja. Henrik pysähtyi, jäi tuijottamaan hetkeksi koivujen ohutvarpuisia syrjäoksia. Niistä kimmelsi hänen silmiinsä kuin jäätyneitä pisaroita. Ja puolikokoiset lehdet näyttivät merkillisen käpertyneiltä.

"Herra varjelkoon, ettei vain...?" hän säikähti omaa ajatustaan. "Miksi täällä tuntuu kuin – pakastaisi keskellä...?"

Helka naurahti. Hän riensi juoksuaskelin eteenpäin. Kohta, pian, nyt heti hänen oli kadottava metsän peittoon. Tuosta ... polunkäänteestä tulisi sylenkorkuista kanervikkoa ja sen alapuolella oli tiheää viidakkoa ... Mutta ei, silläkään kohdalla hän ei päässyt toteuttamaan aiettaan.

Henrik tarttui kovin kourin taas hänen käsivarteensa. "Katso", hän sanoi äkkiä kauhistuen, "tuo tuossa, tuo vesi kallionkolossa – sehän on jäässä!" Hänen kätensä on irtautunut. Hän päättää perkätä asiaa, aikoen koetella kengänkorollaan, oliko se ohutta jääriitettä, vai kovaa jäätä.

Silloin on Helka kadonnut kuin maan alle. Hän rientää sivupolkua pitkän matkaa oikealle. Kääntyy siltä vihdoin poluttomaan metsään. Jatkaa kulkua juoksujalkaa suoraan Kurjenojan alajuoksua kohti. Oo, kyllä hän tietää. Tuolla kohtaa se tekee laajan polvekkeen ja siltä kohtaa se on syvin. Sieltä päin hän ei osaa etsiä, ei pitkään aikaan...

Näin on hyvä, näin! huutaa hänen sielussaan. Hän löytää minut ... Hän löytää minut! Hän haamii minut rannalle ja ... Oi, hän yrittää herättää hengen palaamaan. Mutta se ei palaa enää, se ei palaa. Hänen täytyy kantaa minut pitkät matkat, kotopihalle saakka ja sitten ... omaan aittaani. Ja kaikki, kaikki on hyvin, niin hyvin...

Ihana houre kasvaa hänessä. Hän on jo nyt tuskaa tuntematon vainaja. Mutta hän näkee kaiken. Aurinko juoksee häntä vastaan. Se valaisee hänen omat rakkaimmat polkunsa. Ja hän, hän ... etsii häntä, löytää hänet...

Kurjenojan pinta välähtää kimmeltäen puiden lomitse. Helka saa moninkertaiset voimat. Nyt se avautuu paistamaan laajana polvekkeena, huikeassa valossa. Helka kiitää kevein askelin. Hän tahtoo pian, pian antaa seppeleensä solua virtaa alaspäin. Ja sitten, sitten ... Hän oli hukkuva, mutta hänen rakkautensa oli nouseva sen rannalta, kukkien keskeltä...

Seppel on jo hänen kädessään. Päivä loihtii sen tärveltyneet kukat säteileviksi päärlyiksi. Helka on ehtinyt joen matalalle kaltaalle. Hän nostaa kätensä ja seppeleensä, heittäen sen jokeen. Se ei painu. Tietenkään se ei heti... Sehän ei saakaan painua. Sen on kuljettava virran mukana kauas, kauas ... onnen maahan.

Mutta se ei liikahda. Virta ei vedä sitä mukaansa. Eikö se huoli siitä! Helka teroittaa sokaistuneet silmänsä.

"Joki on – jäässä!" hän huutaa ääneen, ihmeissään, kauhistuen. Mikään ajatus ei enää tottele häntä. Hänen koholle jäänyt kätensä hervahtaa. Hän lysähtää maahan.

Joen jää läimehtii vahvassa valossa, punan ja kellervän vivahteissa, jotka näyttävät kilpaa valon kanssa kirmaavan sen tummapohjaisella pinnalla.

Helka tuntee sokaistuvansa kokonaan. Hän hamuilee viereltään maata. Hän ei tunne sen jääkylmää kosteutta. Mutta vähitellen hän näkee taas. Sammakonkukkia makasi maassa pakkasen mustiksi rusentamina. Niiden ympärillä oli keltaista ja mustaa nurmea, jota peitti kova kohme.

Helka alkaa käsittää mitä on tapahtunut. Puut olivat pakkashuurteessa. Koivujen kilottavat pisarat olivat jäänpalasia. Ja kuusten naavoissa riippui jääpuikkoja.

"Takatalvi, takatalvi", hän toisteli.

"Niin, takatalvi on tullut", toisti miehen ääni hänen takaansa, ja lujat käsivarret nostivat hänet maasta.

Helkan voimat olivat lopultakin kokonaan katkenneet. Hän hyrskähti väsyneeseen itkuun. Miehen rinta lämmitti häntä. Suloinen uupumus, pelastuminen jostakin hirvittävästä ja uusi hyvä turvallisuuden tunto voivuttivat hänet unentapaiseen horrokseen. Hän kuulee vain Henrik Sarkin toistavan: "Niin, takatalvi on tullut ja uusi katovuosi. Meidän on lähdettävä, vilustut..."

Uusi kauhu herättää Helkan. "Ei, ei, minä en tahdo häitä!"

"Nyt ei ole kukaan viettävä häitä", Henrik sanoo raskain tunnoin, "vain hautajaisia on tulossa".

Kuin anoakseen omaan surkeuteensa apua ja hellyyttä Helka sopertaa lapsenomaisin, turvattomin äänin, kuiskaten ja väristen: "Aioin kuolla, mutta, katsos, tuo oli jäässä..."

Ääni aivankuin syytti tuota tunnotonta jokea. Ei, eihän ollut hänen syynsä, että...

"Raukka, raukka", Henrik hyväili hänen hiuksiaan. "Nyt ei ole kenelläkään oikeutta kuolla ... turhaan. Meidän on pelastettava paljon, Helka, paljon. Älä pelkää mitään, tule."

Helka totteli. Oli hyvä olla tahtomatta ja ajattelematta. Niin he kääntyivät kylää kohti, hitaasti ja vakaina taivaltaen.

Rutistunut, paleltunut seppele jäi kovalle jäälle. Mutta päivän kuumetessa sen kukkien ja lehtien kupuihin ilmestyi pisara toisensa jälkeen. Ja se alkoi yksinäisyydessään loistaa kuin opaalein koristettu morsiuskruunu.

Mutta vanha ennustus oli täyttynyt – omalla tutkimattomalla tavallaan. Vuosisadan viimeiset helkajuhlat oli vietetty. Eivätkä ne enää koskaan entisensä luontoisina palanneet.

7.

Sinä talvena, joka seurasi onnetonta helkajuhlaa ja kylmänkosteata, luonnottoman lyhyttä kesää, kansa keksi pastorilleen uuden nimityksen. Häntä sanottiin nyt haudankaivajaksi. Mutta majuurska nimitti hänet "omaksi suureksi bernhardilaisekseen."

Hän ei ollut näet tavallinen haudankaivaja. Hän kaivoi pyryilmojen umpeen nietostamia hautoja auki. Ja lumihaudoista pitkin tienvieriä hän etsi paleltuneita, raahaten ne pienen reen kokoiseen kelkkaansa, jolla Penttilän nuoret olivat lasketelleet aikoinaan iloisia laskiaisia.

Minkä hautaus- ja kirkonmenoiltaan pääsi, hän kiersi aamusta pimeän tuloon maantiet ja syrjätiet, vetoköysi olkaa pitkin kireällä, vainuten hankeen kuolevia ja vainajia, kuten ainakin alppiluostarien suuret bernhardilaiskoirat.

Eikä hänelle enää naurettu. Mutta ihmeteltiin. Juliana-rouva toraili: "Pastorin ei pitäisi sentään tuolla tavalla ottaa itseään hengiltä." "Maksan vain velkaani eräälle vainajalle", Henrik hymähti. "Tämä työ on minulle armoa, silkkaa Taivaan armoa..." Tai hän tokaisi lyhyesti: "Vain uhrituli on oikea hallatuli." Ja taas hän painui matkalle, oli pakkaspäivä tai myräsi pyry.

Hän oli käynyt hiljaiseksi. Mutta hän näytti onnelliselta. Joka pelastuneelta hän kuiskasi kelkkansa viereltä: "Katso, Ellen, katso, minkä teen yhdelle näistä, sen verran anna anteeksi kovia sanojani, kylmyyttäni, petollisuuttani..."

Kuiskailtiin, että pappi oli tullut kummalliseksi. Ehkäpä sillä oli päässä vikaa. Mutta sitä ei sanottu enää häijynä takapuheena, vaan säälimällä.

Hän ei näyttänyt huomaavan ketään. Mutta kuitenkin hän ennätti kaikkialle.

Mökkeihin oli jaettu aineksia hätäaputöitä varten: pellavaa ja hamppua, joista kehrätyillä langoilla vaimot ostivat hätäleipää Raijan talosta, kirkonkylän yhteisestä leipomapaikasta. Miesten oli valmistettava puuastioita, rekiä, ajo- ja työkaluja, tanokontteja, kalanpyydyksiä ja tyttöjen ja poikien kerättävä jäkälää ja peuransammalta. Yhdessä Juliana-rouvan kanssa Henrik oli järjestänyt Hangan talon työtarpeitten jakelu- ja valmiitten esineitten vastaanottopaikaksi. Ja iso-leski jatkoi ja johti työtä, joka ulotettiin pitäjän laitakyliin saakka. Hädänalaisilta otettiin vastaan puutöitten lisäksi pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia ja luita, mitä tahansa kaupaksi kelpaavaa.

Kenellä oli vanhaa varaa, sai tuoda ryijynsä, silkkiliinansa, rossinsa ja sormuksensa – kaikki kelpasi Juliana-rouvalle. Oli saatava tavaraa vietäväksi ulkomaille, josta hallitus haki apua, rahalainoja ja viljaa, kuolemaan tuomitulle kansalle. "Oma apu, paras apu", hoki iso-leski jokaiselle avunpyytäjälle. Ja perusajatus oli Henrik Sarkin. Kansan oli opittava luottamaan omaan työhönsä ja omiin voimiinsa. Se ei saanut enää ruikutella, sillä ruikutus ei auttanut. Se ei saanut enää hoeskella: kyllä keisari ruokkii, sillä hallituksen kassat olivat jo tyhjentyneet. Ja minkä se sai rahalainaa ja viljalasteja Hollannista, Saksasta ja Itämerenmaista, se hupeni suurille hätätyömaille – Lempoisten kanavankaivaukseen, Hämeenlinnan–Pietarin radanrakentamiseen ja moneen muuhun. Ja tällä kertaa totteli yksinpä jäykkäniskainen hämäläiskansa. Ihmisvoima oli korren vertainen. Ja nyt oli tämä ainoa korsi oma työ, ahkeruus ja rohkeus.

Henrik Sark oli taaskin ennustanut oikein. Minkä hän oli saarnannut, sen upotti nyt kansaan lihaa, luuta ja sielua myöten pyry, pakkanen ja nälkä, jonka rinnalla edellisen talven hätä oli ollut pelkkää leikkiä.

Äskeisen kesän kansa oli kulkenut pelko sydämessä. Ehtikö vilja tähkälle vai ei...? Tuliko halla jo Jaakonpäivänä, siirtyisikö se ehkä Luojan armosta Laurinpäivään? Ja kun jo elokuun lopulla pohjatuuli vihloi luita myöten, se mykistyi pelosta. Rintamaittenkin viljelijä rakensi jo peltonsa ympärille rovioita hallatulen sytyttämiseksi tai leikkasi viljansa puolikypsänä, kädet kontassa ja hätä sydämessä.

Mutta syyskuun ensimmäisen sunnuntain varhaisaamuna ei auttanut enää pelko eikä hallatulien toivo.

Silloin oli Suomen kansa lopullisesti tuomittu.

Edellisenä iltana ei enää lehti värähtänyt. Kuutamo nousi. Mykkinä liikuskelevat ihmiset kavahtivat omaa varjoansa. Kylminä tuijottaviin tähtiin he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Ne eivät peittyneet pilveen, ne eivät vavahdelleet, ne olivat rautanaulojen tulisia kantoja, joilla taivaanlaki oli lyöty kiinni. Ja ne jäähtyivät yön mittaan nekin. Pimenivät, katosivat.

Mutta aamulla peitti maan puolen tuuman paksu kuura, joka ei sulanut, sillä nyt, kun tuho oli tapahtunut, kun peltojen tähkät sojottivat jäykkinä ylöspäin, kuin seisoalleen kuolleet sirot lapset, kun olki hikosi viimeistä kuolintuskaansa ja routa oli jo pureutunut kuoleman koirana sen juuriin, nyt vasta oli noussut jynkeä, paksu pilvi auringon eteen.

Perunanvarret seisoivat jääkynttilöinä, mustat lehdet rautakalustoinaan. Kaivosta et ottanut vettä vaaksanpaksuisen jään alta. Et kyennyt edes hengittämään, sillä minkä aurinko pääsi iltapäivän lyhyeksi kuuroksi näkyviin, sen se työnsi maata kohti lyijynharmaata katkeranmakuista huurua. Ja minkä tämäkin väheni, sen verran eneni maassa kuura ja jää.

Ei ollut enää puhumista keskikesän vaarallisista "rautaöistä", joilla oli tapana uhata hentoja oraita. Nyt eli koko maa loppumatonta rautayötä, jos eli. Nyt ei ollut toivoa edes siemenestä, ei nälkäperukoilla eikä rintamailla.

Taistelun hirveät päivät olivat alkaneet. Eikä yksikään liha olisi pelastunut, jollei noita päiviä olisi lyhennetty, sanotaan aikakirjoissa.

Ja ihme kyllä, ne lyhennettiin lukemattomien uhritulien voimalla, kuten Henrik Sark oli sanonut.

Laulut saivat vaieta. Kukaan ei enää muistanut niiden sanoja, jolleivät ne olleet hautajaisvirsiä. Ei nostettu enää lyhteitä aidanseipäisiin. Niiden oljet tehtiin surpimeksi, josta leivottiin hätäleipää ja pantiin kaljaa. Ja aitovieriltä lapioi Henrik Sark rekikelkkaansa kallista kuormaa. Helkakokkojen sijat unohdettiin. Ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa kokko: suuri, yhteinen ja palava uhrituli.

Jos aurinko laski illoin tummanpunaisena pallona aliseen pilvimereen, tuli aamuksi lumipyry. Ja Henrik pani kelkkansa ja lapionsa kuntoon jo aamuyöksi. Jos se laski tyhjän hopean värisenä taivaanrannan vihreän keltaiseen railoon, hän läksi aamulla tulipalopakkaseen välittämättä lapiostaan.

Vihdoin oli tultu helmikuuhun.

Voipaalan loitoimmalla sijaitseva sivurakennus on muutettu sairaalaksi. Mökkien tilat eivät enää riittäneet.

Savolaisia, pohjalaisia ja omanpaikkaisia makailee olkivuoteillaan laaja tupa ja muut huoneet täynnä. Kukaan ei tiedä pakkasen määrästä, sillä mikään lämpömittari ei sitä osoita, ei ole osoittanut pitkään aikaan.

Ei näillä ihmisillä ole enää muuta varmaa merkkiä tuolta ulkopuolisesta maailmasta kuin heidän oman elämänloppunsa mittaaja: ruumisarkkupino, joka seisoo pihan vastakkaisella puolella liiterin seinustalla. Ja vainajien jäätynyt rivi liiterin laajalla lastukolla, jonne joka aamu vielä jalkeille pystyvien sairaitten on ne itse kannettava. Eivät niihin terveet koske. Pelkäävät, hehe... Niinkuin se ei tulisi muka kerran jokaiselle se viimeinen kopaus, kun arkun kansi lyödään kiinni.

Mutta tänä aamuna on sairastuvassa kapina. Viimeisillä voimillaan oli tosin Larva-Pentti, jolla oli enää vaimo elossa, mieroa kiertämässä, raahannut pihapinosta pari halkoa pirtin takkaan ja komentanut muutamia kynnelle kykeneviä tuomaan lisää. Ja tuli leimusi lämmintä. Ei siinä vikaa.

Mutta tämä olikin nälkäkapina. Toissapäivästä asti ei kukaan ollut käynyt heitä katsomassa. Ei ollut ajettu pihalle vellikuormaa, portaitten eteen. Eikö tässä enää saanut edes kuumaa hätähuljua sisäänsä!

Millä he jaksoivat ruumiit kantaa liiteriin, kun halkojakin täytyi raahata yksitellen pihan yli, ja senkin jaksoi pari ukkelia tehdä vain nelinkontin perässään laahaten.

Ja missä oli uusi hoitaja, jonka iso-leski oli luvannut, kun Räsän Maisa oli sekin toissa päivänä kuolla kupsahtanut? No, niitä oli nyt kuollut kolme peräkkäin vajaan kuukauden kuluessa. Tarttuihan tämä tällainen suolien särky ja poltetauti. Mutta jumalatontahan se nyt oli tällainen, jotta kaikki karkasivat kuin "närpälääset helvetistä".

Larva-Pentti johtaa kapinaa karskilla pohjalaismurteellaan. Hän vierittelee Turusen Jaskan, iisveteläisen, paksuksi paisunutta ruumista ovensuuta kohti. Mutta ei jaksa sitä enää vyöräyttää eteisen puolelle, jossa odottaa puolisen tusinaa ruumista liiteriin pääsyä.

"Kyllä tässä kyytiä olis, mutta kun ei ole ruakaa", Pentti läähättää heikko ääni kiukusta sähisten, kontilleen lääpästyneenä. Hän katsoo julmistuneena ympärilleen ja komentaa itselleen taas apulaisia.

Mutta mitäs nämä, niin savolaiset kuin hämäläisetkin? "Jotta ja jotta", hokevat kuin Lappajärven laiskurit. Halkoa hakivat lämpimikseen, mutta mitäs ne toisten rumihista, jukolauta...! Ei, Larva-Pentti ei saa enää ketään avukseen. Milloin läähättävä, milloin pitkä viheltävä hengitys, milloin lyhythenkinen huohotus kiertää lavitsalta toiselle. Sairas hiki, ruumiin löyhkä ja ulostusten haju tukahuttaa nekin äänet puolitiehen. Kohta pysähtyy yksinpä hengityskin koko tuvassa.

Larva-Penttikään ei jaksa enää toistamiseen kirota. Mutta hän ottaa vainajaa housunkauluksesta yrittäen nostaa sen riuhtaisemalla kynnyksen yli. Mutta nyt änähtää lavitsaltaan kärsivällä äänellä toinen iisveteläinen: "Mittee sinä siitä Jaskasta revit...?" "No, kun on kuin lyijyä kintussa ja ahthat paikat", ähisi Pentti. "Oo sinä sitä reäkkeämätä, mies. Se kun oli jo elläissään sellainen pykmestarj, jottei muuta ko kanto toisella olokapeällään emähirren tikapuihen nennää, niin jotta...", iisveteläinen ylisti omanpitäjäläisensä voimaa ja mainetta, jotta ei sitä miestä niin vain sopinut retuuttaa.

Mutta Larva-Pentti tunsi miehisen kunniansa loukatuksi. Ja nyt, savolaisen ärsyttämänä, hän sai takaisin voimansa. Harppasi iisveteläisen lavitsalle, kiskaisi ukon housunkauluksista permannolle. Ja rehenteli äänessä määrätöntä halveksumista: "Juu, juu, se on ruattia sekin. Mutta tierätkös sinä, jotta savolaanen paatti ei mene ethenpäin, vaan se jullittaa ja makaa ves'perässä puolet ikkäänsä."

"Kah, kah", ihmetteli iisveteläinen yritellessään päästä kontilleen, "oljhaa se hätästä hommoo..." "Taisi olla", Pentti hohotti hyvillään omista voimistaan. "Eikä se Härmän rahassa paljoa maksa."

Mutta kaksi hämäläistä oli tällä aikaa köpittänyt ovelle, ja he kieräyttivät kuin kieräyttivätkin ruumiin porstuan puolelle. "Ka, eihän tässä mitä kiirutta...", sanoo toinen hämäläinen. Ja toinen lisää: "Ee-ee-eihän tässä ... ryssä perässä tule, he-he..."

Larva-Pentti oli uudessa voimantunnossaan tullut hyvälle päälle. Hän matki ja pilkkasi hämäläisiä suopein nauruin: "E-ee, ehei ja hohoi, hevoosta, sano' hämäläinen härkää." Ja kourat tarttuivat taas rehennellen vyöremeliin: "Mutta ryhti se miähes maksaa ja vaimoväes föörinki!" hän taivutteli kuin kokeeksi polvitaipeitaan.

Mutta iisveteläinen oli kimpuroinut lavitsalleen ja yritti sieltä heitellä takavitaan pilkkojaan: "Oohan niitä jonnillaisia hoikkia vetkaleita, mitä lienöö luonnonveäriä puita sielläi..." "Mitäh?" Larva-Pentti hirmustui taas. "Eks sinä tiärä, savolaane, että hoikat ne on Härmässä este? Ja se on komianväärää se!"

Larva-Pentti nosteli uhkaavasti nyrkkejään, sillä vanha "häjyjen ja komioitten" veri alkoi kiehumalla kiehua.

Mutta miehen käsivarret pysähtyivät. Koko äheltävä sairastupa hiljeni. Pihalta kuului reenjalasten kirskumista ja "nää-nää, siinä", kuului käreä ääni hoputtavan hevosta.

Tuliko sieltä ruokaa, ruokaa? Hetkuvin polvin Larva-Pentti kulki ulko-ovea kohti. Lavitsoilta nousi päitä nälästä kiiluvin silmin. Heikoimmat ynähtelivät, haparoivat käsillään ilmaa kuin haamiakseen jotakin omaan puoleensa – hätäleivän palasta tai lusikkaa. Mutta ei. Edellä ajaa halkokuormaa Taavetti Kyttälä. Ja perässä tulee hänen Kaisa-emäntänsä reessä korkea ruumisarkkupino.

Larva-Pentti hohahtaa pettyneenä: "Hmh, ei niin köyhää rumista, ettei arkkuhun pantais..."

Pihalla Kaisa komentaa Taavettiaan. "Tuohon noin halot ja sassiin! No, nousetkos siitä..." Ja Taavetti tottelee. Kaikesta näkyy, että Kaisa Matintytär on ottanut Kyttälässä sekä emäntä- että isäntävallan omiin käsiinsä.

Taavetin availlessa köysiä Kaisa tulee pirttiä kohti. Hänellä on tuomisiakin, iso nyytti kainalossa. Ja siinä on tavallista rukiisempaa hätäleipää ja – ennen muuta – siinä on kokonainen naudanreisi palvattua lihaa, lihaa, jota ei ole nähty koko talvena.

Vainajat pysähdyttävät hänet hetkeksi porstuaan. Haikea hautajaismieli valtaa hänen naisellisen sydämensä. Ja hän sanoo Larva-Pentille ruumiita katsoen, päätä nyökyttäen ja kauniisti huokaisten: "Niin, niin, nuorena ihminen kukkii ja vanhana kasvaa rikkaruohoja, hjaa-jaa."

"Kasvaa mitä kasvaa", ärähti Pentti, joka tuijotti vain emännän nyyttiä, "mutta onkos sinulla ruakaa?"

Kaisa avaa nyyttinsä. Ryhtyi asettelemaan ruokia pirtin pöydälle. Mutta tuskin oli lihantuoksu kajahtanut, kun kuolleetkin näyttivät heräävän. Merkillisellä voimalla kierähti ukko kuin ukko lavitsaltaan. Niitä hoippui, konttasi, kähmi seinäpenkkejä myöten pöytää kohti. Sairaimmat lääpästyivät huohottaen permannolle. Mutta kädet pysyivät ojossa Kaisaa kohti.

Kaisa työntää aluksi leipää ja suolasärkeä miesten kouriin. Mutta samassa käpsehtii takahuoneista, naisten puolelta, nuorta ja vanhaa naista, jotka olivat kuulleet ähellyksen, ruikutukset ja Larva-Pentin sanat.

Oli syntyä käsikähmää. Kädet sujahtivat etuilemaan toisten kainaloitten alta, olan ylitse. Tuupittiin. Hoiputtiin huojuvassa rykelmässä. Naiset itkivät ja torailivat. "Lapsellenihan minä, lapselleni...", kuuluu äitien surkeata valitusta. "Top tykkänään", leimahti silloin Kaisan luja ääni. "Vai, tässä, kuin porsaat purtilolle! Järjestykseen! Taikka ma..."

Kukin sai osansa minkä riitti. Pirtti hiljeni. Kuului vain suurten palojen hotkimista, hätäistä pureskelua. Kalanruodot ruskivat. Karkea leivänpala pani kakomaan. Lihanpalaa revittiin kynsin ja hampain.

Kaisa katseli ihmisparkoja. Sääli vavahteli huulilla itkettämäisillään. Ei, hän ei enää jaksanut katsoa. Katse kääntyi tuijottamaan ikkunasta pihamaalle, jossa Taavetti ahertaa pinoten halkojansa liiterin seinämälle. Kaiken tämän surkeuden keskellä, silmä kosteana Kaisaa pakostakin hymyilyttää tuo hänen Taavettinsa. Eipähän enää, kehveli, jouda jurnuttamaan. Tuskin enää vastasanaa saa suustaan. Kyllä se tietään, että kun miehen pitää arvossaan, niin emäntä se ensin pöydältä ottaa ja käskee minkä käskee...

Oli se tuo hänen pukeroisensa lopultakin hyvä mies ... Ja mikä, jottei ois...? Kun oli oma emäntä hyvänä pitämässä ja kuria antamassa, tarpeen tullen.

Kaisa havahtuu mehevään naurahteluun. Iisveteläinen siinä lavitsallaan taputtelee mahaansa. "Oh-ho-hoh-ho...", hän nyreksii. "Ka, ka, kun on vahta täynnä ja pirtti lämmin, niin joutehaa ... joutenhan se tämä ... terve mies sairastaa, hehe..."

Sellainen oli pakkaspäivä Voipaalan sairastuvassa, joskin tällä kertaa tavallista juhlallisempi. Sillä Raijan talon renki ajoi vielä Kyttälän emännän herkkujen lisäksi jo iltapäivällä velli- ja leipäkuorman portaitten eteen. Ja hämärän tullen olivat sairaat jo raahanneet kaikki vainajansa liiteriin, odottamaan arkkuunpanoa ja hautausta.

Mutta hoitajaa ei edes majuurska saa hommatuksi sairaspirttiin. Lika, löyhkä, syöpäläiset ja raittiin ilman puute lisäävät vainajain joukkoa. Terveet naiset pakenevat tätä kauhun paikkaa.

Vasta muutaman päivän kuluttua Henrik joutuu toteamaan tämän surkeuden omin silmin.

Yöllä on ollut ankara pyry. Hän tanaa raskain askelin nietosten läpi kelkassaan kolme viime yönä paleltunutta vainajaa. Tulee Kelhin tienhaaraan. Hänellä on ollut aikomuksena kääntyä kirkkoa kohti saadakseen vainajat ruumishuoneelle. Mutta hän ei enää jaksa.

Lunta on polvea myöten. Häntä pyörryttää. Korvissa humisee outoja ääniä. Hänellä ei ole muuta keinoa kuin oiaista viimeisillä voimillaan sairaspirtin pihalle vetääkseen kuormansa liiteriin. Pihamaa ja talo tuntuvat kuolleilta. Ei missään ääntä, ei liikettä. Pahaa aavistaen hän raahustaa pirttiin päin. Porstuan ovella hän pysähtyy kauhistuneena. Sen permannolla on jäätyneitä ruumiita jätettyinä makaamaan sikin sokin. Hän vetäisee auki pirtin oven. Myös pirtin puolella pitkin lattiaa on korjaamattomia ruumiita. Lavitsoilta ei kuulu muuta kuin kuolevien huohottavaa hengitystä. Nälkätaudin repelemistä vatsoista uhoaa hirveä löyhkä. Ei ole edes tulta takassa.

Henrik kulkee naisten puolelle. Täällä kykenee pari vaimoa voivottelemaan, ettei Raijan renki ole uskaltanut kantaa puitakaan sisään huoneitten lämmittämiseksi. Ei muuta kuin vellisaavinsa jätti portaille. Eikä sitäkään ole jaksettu enää sieltä kaikille kantaa. Ei ole kukaan pesemässä paiseisiin lyöttyvää ihoa, ei kääreitä panemassa polttaville vatsoille. Kuolema oli saanut kovat kourat ja sille oli tullut kiire kuin riihentappajaisissa.

Kylmän uunin ääressä sylkyttää houruksi tullut äiti kuollutta lastaan, laulaen kähein läähättävin äänin pienelle vainajalleen kehtolaulua.

    "Tii tii tikanpoika
    teki tielle nauriin",

vaimo haparoi hupaisia sanoja, kasvoilla mielenvikaisen kauhistavan leikillinen ilme. Sanat katkeavat. Vaimo kujertaa lapselleen, kutittaa sitä vapisevalla sormellaan rinnasta, kuvitellen nyt lapsen heräilevän onnellisesta unesta. Vaimo on vielä nuori. Kasvojen hipiä on läpikuultavan heleä. Mutta se on kuoleman puhtautta. Kohta ne peittää kelmeä väri, sillä kesken naurunsa hän pitelee voivotellen vatsaansa, jonka suoliston nälkä tauti on särkenyt. Mutta hän nauraa taas, jokeltaa lapsen tavoin. Mutta taas katkeaa houreinen ilo ankariin, verensekaisiin ysköksiin.

Henrikin sydän kiertyy tuskasta. Hänellä ei ole mitään keinoa, millä auttaa naista. Ja heitä, näitä hourulan vaimoja, on maassa ... kymmeniä tuhansia!

Epätoivo saattaa hänet toimimaan. Hän ryhtyy raivaustyöhön. Raahaa ruumiin toisensa jälkeen kelkkaansa ja vetää ne liiteriin. Latoo taas kelkan täyteen halkoja. Sytyttää pirttiin suuren takkatulen. Jättää ovet hetkeksi levälleen saadakseen raitista ilmaa huoneisiin. Ja lähtee vihdoin jäsenet höllinä hakemaan Juliana-rouvaa neuvotellakseen hoitajien hankkimisesta.

Mutta majuurska on jo ennättänyt lähteä Hangan taloon. Henrikin on vielä jaksettava sinne hänen jäljessään, tyhjä kelkka perässään.

Kälän pappilan kohdalla hän näkee Raitinristiltä päin lähestyvän naisen, joka kantaa käsivarrellaan koria ja selässään luultavasti raskasta konttia, sillä hän kulkee puolikumarassa, hitaasti eteenpäin puurtaen.

Penttilän kohdalla he kohtaavat toisensa, Lumialan Helka ja Henrik Sark.

Neito pysähtyy, laskee maahan korin, jossa on villaliinalla peitettyjä pyyheliinoja ja muuta vaatetavaraa. Henrik auttaa hänen hartioiltaan kontin, joka on ahdettu täyteen ruokatarpeita. Jotakin tärkeää on tapahtumassa, ajattelee Henrik, jääden katsomaan Helkaa tutkivasti.

Neidon laihtuneet kasvot ovat tyynet ja vakaat. Mutta niillä on sisäistä iloa, joka hohtaa läpikuultavan hipiän alta. Ja leuan kaarteessa on lujaa päätöstä.

Helka oli menossa sairastuvalle hoitajaksi. Ketään mökkiläisvaimoja ei ollut enää saatu taivutetuksi lähtemään. Ja hän oli ehdottanut Juliana-rouvalle, että...

Henrik hätääntyy. Sehän oli kuin omaan hautaansa astumista. Kuinka saattaisi nuori neito kestää siinä, missä sellaiseen tottuneet vaimot sortuivat parissa viikossa! Hänen silmiensä eteen palaa näky. mielipuolinen vaimo pieni vainaja sylissä. Ja kasvot läpikuultavat, kuten neidolla tuossa...

Helka oli hänkin riutunut peloittavassa määrässä – tietenkin syötiin Lumialassakin vain hätäleipää.

Henrik tunsi vapisevansa Helkan elämän puolesta. Ei, ei! huusi kapinanhenki hänen sydämessään. Ei tätä, ei tällaista uhria...! Mitä muuta tahansa. Hänen rakkaintaan ei voinut mikään uhrituli vaatia. Eikö hän ollut jo tarjonnut itseänsä ... ruumiinvetäjaksi, ruttotautisten kantajaksi? Joka päivähän hän oli ollut valmis astumaan omasta puolestaan kuoleman ovelle, kynnykselle ja kynnyksen yli...

Hänen uhritekoonsa oli Jumalan vastattava – annettava hänelle rauha ja oikeus rakastaa puhdistunein sydämin tai surmattava hänet. Mutta hän, hänhän oli viaton... Ei, ei!

"Entä isäsi ja äitisi...? Kuinka he...?" hän hakee pelastusta estääkseen Helkan toteuttamasta aiettaan. "Läksin vastoin heidän tahtoansa, sillä, sillä ... meidän on pelastettava paljon", hän toisti Henrikin sanat, jotka tämä oli lausunut keväällä Kurjenojalla. "Sitäpaitsi..."

Helka epäröi jatkamasta. Hän oli tunnustanut äidilleen salaisen rakkautensa. Mutta Alina-emäntä oli säikähtänyt. Helka ei saanut isälle mitään sanoa – sehän oli synti: ajatella kolmatta sulhasta, kun isä oli jo sanansa sanonut. Eikä sille miehelle, papille, isä koskaan tytärtään antaisi – ennemmin ajaisi mierolle, nälkälaumojen sekaan. Tiettiinhän se, ettei Lumialan isäntä ollut koskaan unohtanut loukkauksia.

Ei, äiti ei uskaltanut luvata muuta kuin houkutella isää yhä kuulutusten lykkäämiseen. Siihen se kyllä taipuisi, kun Kylänpään Riitta ja Markkukin olivat hätäajan vuoksi lykänneet omat kuuliaisensa.

Niin oli Helka lähtenyt tietämättä, saisiko enää koskaan palata Lumialaan. Mutta hän häpesi paljastaa Henrikille kaikkea. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sillä tavalla vaatinut rakastetultaan enemmän kuin tämän tunto myönsi. Hänellähän oli omat vainajansa, oma sovitusuhrinsa...

Siksi hän kykeni vain haparoimaan sanoja: "Niin, isä ei ole luopunut aikeistaan ... antaa minut Severille ja..." "Siksikö sinä...?" "Siksi, Henrik", Helka puhui katse rauhallisen rohkeana. "Sairasmajasta ei minua kukaan hae ... viedäkseen vihille."

Helkan ääneen oli tullut iloista päättäväisyyttä, jota ei mikään voima näyttänyt voivan tuhota. Henrik katsoi neitoa katseessaan onnellista ihailua. Mikä hiljainen ylpeys asuikaan hänen sielussaan!

"Niin, kenelläkään ei ole oikeutta kuolla ... turhaan", Helka lisäsi, tarkoittaen taas Henrikin Kurjenojalla lausumia sanoja, katseessa palavaa uhria ja rakkautta.

Henrik liikuttui sydänjuuriaan myöten. Miten hän oli ansainnut tuollaisen rakkauden? Se ei ollut voinut syntyä muusta kuin Taivaan tahdosta. Neidon sanat ja aikomus tuntui kirkastavan vahvan valovirran tavoin hänen raskautetun sielunsa. Hän kantoi hänelle, toivottomalle, noilla käsillään, katseessaan, rohkealla hymyllään käskyn suoraan Sallimuksen kämmeneltä.

Tämä hetki pysähdytti hänet kuin taivaankorkuisen vuoren eteen, jota ei voinut kiertää. Se oli noustava tai paettava taistelusta sen vaatiessa ratkaisevimmat uhrit.

Käsky, taivaallinen käsky, takoo hänen päässään. Hänen mielensä korkenee. Hän saa rohkean voiman ajatella tinkimättömän selkeästi: Sitä, juuri sitä on meidän toteltava, ehdottomasti ja kokonaan.

"En kiellä sinua", hän sanoi yksinkertaisesti. "Tunnen, että olet oikeassa. Kokonaan ja ehdottomasti meidän on itsemme annettava..."

Hetken oli Henrikin ääni taaskin katkeamaisillaan vieläkin jossain syvällä kapinoitsevan sydämen hätähuudoista. Se sameni toivottomaksi ja pureutui kurkkuun. Mutta kun hän katsoi uudestaan Helkaa silmiin, joista uhosi kostean sammalen raikkautta ja syvää alttiutta, hän laski kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi: "Helka, minä vapisen sinun puolestasi ja kuitenkin ... olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Tulen sinua katsomaan ja auttamaan." Hän auttoi kontin Helkan harteille. He nyökkäsivät vakaasti toisilleen. Ja he kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Mutta heistä tuntui kummastakin, kuin he nyt vasta olisivat toisilleen vihkiytyneet, peruuttamattomasti, sekä elämässä että kuolemassa.

Mutta kuoleman hävitysraivo yltyi yltymistään. Nälkälaumat suurenivat suurenemistaan. Niitä ei vaeltanut enää vain ennestään tutuilta nälkäperukoilta. Niitä tulvi kaikkialta, sillä nyt oli joka seutu nälkämaata. Eräissä lähipitäjissäkin kuoli nälkään ja tauteihin joka kuudes ihminen. Ja hätätyömailla oli kuolleisuus tavaton.

Oli aivankuin jääsilmäiset hyypiöt ja kylmäpyrstöiset keijavaiset pitäisivät tanssien peijaisia Suomen harjujen rinteillä. Pelkät kadotuksen surmanhenget tuntuivat täyttäneen avaruuden merienkin yllä. Sillä näidenkin takaa lensi pelkkiä turmanviestejä.

Itämerenmaista oli saatu ohraa. Mutta tämä havaittiin pilaantuneeksi. Ja vielä maaliskuussa saatiin sanoma, että suuret viljalaivat olivat jäätyneet Itämerelle ja Saksan satamiin. Niin jäätyi vihdoin kaikki toivo jokaisen rinnassa.

Henrik jatkaa työtään ontoin silmin. Lapio kirpoaa usein kädestä. Heikontuneet käsivarret ja kohmeiset kourat eivät jaksa sitä pidellä.

Joka aamu hän kiirehtii sairastuvalle, odottaen joka kerta tapaavansa Helkan kuumetaudin kourissa tai väsymykseen menehtyneenä.

Mutta joka aamu hän myöskin saa kokea kuin uuden armon sanoman: Helka tulee häntä vastaan portaille tyynenä, terveenä ja rohkeana. Tupa ja muut huoneet ovat siistejä. Sairaat lepäävät entistään rauhallisempina, sillä vilvoittavat pyyhkeet ja kääreet vähentävät heidän tuskiansa.

Henrik on täynnä ihmetystä. "Koska sinä väsyt?" hän kysyy eräänä aamuna, kuin ei enää voisi uskoa omia silmiään. "Minä vain kuvittelen", Helka hymyili, "kuvittelen, että ... tämä takkatuleni tässä on nyt... minun helkatuleni". "Ehkäpä vielä laulatkin ... niitä vanhoja virsiäsi, sinä pakana?"

"Miksi en laulaisi! Ainakin hyräilen niitä öisin ja rukoilen, että hallatulet muuttuisivat vielä kerran ... ilovalkeoiksi."

Aamut olivat Henrikille onnellisia. Mutta kova päivä ja raskaat yöt tuhosivat usein hänen uskonsa. Miten oli käyvä lukemattomille autettaville, kun he, auttajat, kerran sortuisivat kaikki? Järki totesi hänelle kerta kerran jälkeen: mikään ihmisvoima ei riittäisi enää kevääseen saakka, jonka tulosta ei ollut kenelläkään tietoa.

Juuri kun hätä oli puristavimmillaan ja se olisi tarvinnut hänen viimeisetkin voimanrippeensä, tuli kotokaupungista järkyttävä sanoma. Hänen isänsä, kapteeni Sark, oli joutunut kuolinvuoteelleen ja halusi tavata poikansa. Kapteeni Steen, joka tapansa mukaan vietti talvea kotikaupungissaan, siitä hänelle kirjoitti.

"Niin että isä-pappasi aikoo jättää nämä elämänmeren latituudit ja longituudit ja järjestelee kuntoon kronometriänsä viimeistä matkaa varten", ukko kirjoitti. "Ei se ole tätä käskenyt sinulle preivaamaan. Se on näätsen ylpeä ukko eikä ole unohtanut poikansa höyrypäisiä parannussaarnoja. Mutta kun se katsastelee salaa sinun kuvaasi piirongilta ja sanoi tässä eilisiltana praatatessamme, että olisihan sitä pojallekin jotakin sanottavaa. Ja kun se lisäsi nämät sanat: 'Tahtoisinpa, että pojankin silmissä olisi komentosiltani puhtaaksi huosittu ja hiekoitettu', niin joudu ajoissa. Ei se jaksa enää rommigrogiakaan siemaista kolmellakaan ryypyllä. Niin että loppu siitä tulee."

Aluksi Henrikistä tuntui, että hänen oli mahdotonta lähteä tämän kurjuuden keskeltä. Matka oli hänen mielestään kuin pakenemista.

Ja miten hän kestäisi koko pitkän matka epätietoisuutta ja pelkoa Helkan puolesta, kun yksikin yö hänestä erossa oli käynyt yhä ylivoimaisemmaksi.

Tapaisiko hän palatessaan hänet kuoleman sairaana tai vainajana? Tunsihan hän sen, että heidän tapaamisensa aamuisin piti yllä Helkankin rohkeutta. Ei, hän ei voinut lähteä.

Hanna Charlotta ja hän istuvat kirje kädessä Henrikin työhuoneessa. Hanna tahtoo heti lähteä. Hänen tyttärensydämensä ei ole koskaan kokonaan taipunut veljen ankaraan tuomioon heidän isästään. Nyt soi taas isän rehevä elämänvoimainen nauru hänen korvissaan. Ja hän itkee liikutuksesta.

Henrik kävelee epätietoisena edestakaisin permantoa. "Olet tuominnut isää väärin, väärin. Meidän on saatava häneltä anteeksianto, ennenkuin...", sisar itkee tyrskien.

Tuominnut väärin? Syytös iskee syvälle veljen sydämeen. Oliko hänellä yhä sovitettavaa ... sinnekin päin? Oliko hän saamassa tunnolleen uuden vainajan, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Tätäkö häneltä vielä vaadittiin – sovitusta viimeistä kirjainta myöten?

"Isä on ollut aina hyvä, rehellinen ja jalo. Hän ei ole koskaan sietänyt elämässään ulkokullaisia hyveitä", nyyhkyttää Hanna Charlotta, "ja siksi sinä olet luullut..."

"Entä äitimme? Millä hän ansaitsee anteeksiannon siitä, että mursi kelvottomalla elämällään hänet ennenaikaiseen hautaan?"

Mutta Hanna ei muista varhain kuollutta äitiänsä. Hänestä hän ei saa mitään selkeää kuvaa. Hän näkee vain kuolevan isän ja kuulee hänen rehdin, karhean leikinlaskunsa istuessaan hänen polvellaan. "Tiedän vain, että isä ei ole voinut olla kenellekään paha tai julma. Minä ainakin – en voi olla lähtemättä."

"Sovitusta, sovitusta", toistelee Henrik puoliksi itsekseen. Hänkin liikuttuu. Ja hänen sydämeensä iskeytyy itsesyytös. Oman rakkautensako vuoksi hän aikoi hyljätä isänsä tämän kuolinvuoteella? Niin, niin se oli! Kansan hätä ja hänen uhrautumisensa viimeiseen saakka sen hyväksi oli ollut tekosyy. Hänen omaa kehnouttaan! Omaa pientä itseään hän oli ajatellut ja koristellut sen "ikuisin uhritulin"...

Ei, oikea uhri oli se, mikä oli vaikein. Hänen täytyi kyetä heittämään Helka ja itsensä, heidän rakkautensa Taivaan armon varaan, vieläkin kerran, kokonaan ja ehdottomasti...

Hän pysähtyy. Hänen kasvonsa ovat sisäisestä taistelusta riutuneet. Mutta ne ovat valaistuneet. Hän avaa sylinsä sisarelleen, ottaa hänet käsivarsiensa väliin ja suutelee häntä. "Me lähdemme, Hanna, me lähdemme. Ja heti, tällä hetkellä."

Kelhin tienmutkasta hän juoksee sairastuvan pihamaalle. Helka ei tule portaille. Hän pelästyy. Syöksyy pirttiin. Siellä on vain hiljaa hengitteleviä sairaita lavitsoillaan. Hän hakee muut huoneet. Niistä perimmäisessä istuu Helka matalalla jakkaralla, päätä seinään nojaten.

Hän on kuin vaipumaisillaan uneen väsymyksestä. Sivulle ojentautuneella kaulalla sykkii sininen, hauras suoni.

Katsoja ei uskalla häntä herättää. Tuntuu, kuin kuolema ympäröisi tuota voipunutta päätä. Hän näyttää niin sanomattoman avuttomalta.

Oliko hän aamuisin tullessaan portaille teeskennellyt hänelle ilomielistä rohkeutta? Ja täällä, yksin ollessaan...? Henrik tekee epätoivoisen eleen. Helka havahtuu. Katsoo ympärilleen, kuin olisi kiirehdittävä jostakin huolehtimaan. Tuntee Henrikin. Hymyilee hämmentyneenä. "Olin vähän väsynyt", hän sopertaa, ryhtyen järjestelemään esiliinaansa.

Henrik kyselee hänen vointiaan, kiihkein, huolekkain sanoin. Kertoo, että hänen oli lähdettävä isänsä kuolinvuoteelle. Ja taas tutkii Helkaa levottomin kysymyksin.

"Eihän minussa ole mitään vikaa", Helka vastaa jälleen tarmokkaan näköisenä. "Yhä vähemmänhän täällä on työtä. Ja kevät on tulossa, ajatella...!"

Oliko tuokin teeskentelyä hänen rauhoittamisekseen? miettii Henrik. Mutta Helkan huulilla on jo väriä. Ja päivä paistaa todellakin viereisestä ikkunasta tulvimalla.

Henrik tarttui Helkan käteen sanoakseen hyvästit. Epätietoisuus, tuska ja sääli saa hänet painamaan Helkan rintaansa vasten. Hän ottaa nuo riutuneet kasvot, sileät, tuoksuvat hiukset, koko pään kämmentensä väliin kuin kalliin hedelmän, jonka halla tai tauti uhkaa häneltä riistää. Vihdoin, hänen päänsä yllä raskaasti hengittäen, hän sanoo hyvästinsä: "Kestä, meidän täytyy kestää."

Ja uskaltamatta enää katsoa jälkeensä hän poistuu pitkin askelin yli pihan, pakkaslumen parkuessa ilkein äänin hänen saappaananturoistaan.

ILOVALKEAT

1.

Ihmiset ihmettelevät. Kun Maarianpäivän tienoissa pärepihti joutaa nurkkaan, on kuin koko luontokin olisi valjennut entisten onnellisempien aikojen tapaan. Kas, kumman kummaa, imehtivät tyttäret istuutuessaan aamupäivisin kangaspuilleen. Jopa, kun ihka lauhtuu aamupakkanen oikeaan malliin. Ettei vain tule jo Vappu kylvövakka kainalossa ... Sukkula alkoi suihkia neitojen sormissa yhä iloisemmin päivä päivältä.

Ja leudot päivät jatkuvat yhä kirkkaampina huhtikuun alussa Henrikin ja Hanna Charlottan palatessa pitkältä matkaltaan. He ovat jo saaneet näkyviinsä Lempäälän kirkonharjan.

Sisaren suru on tyyntynyttä. Melkeinpä onnellista. Hänen uskonsa isään on voittanut. He ovat eläneet hänen kuolinhuoneessaan ihmeellisiä hetkiä. Ja omalla tavallaan on myös Henrik saanut itselleen uuden kuvan isästä ja uuden rauhan. He ovat siitä puhuneet koko paluumatkan. Miten hän, isä, oli sanonutkaan sen ja sen ajatuksen? he ovat kyselleet toisiltaan pitkien vaitiolojen lomassa. Ihmeellinen mies! oli Henrik huudahtanut moneen kertaan, varsinkin alkumatkalla. Nyt he olivat taas Hanna Charlottan mielestä yhtä läheisiä toisilleen kuin muinoin Ruonanojan jalkamatkoilla.

Kirkonkellot alkavat soida. Ne ovat hautauskellot. Hanna ei kiinnitä niihin huomiota – joka kirkonkylässä ne ovat soineet samalla tavalla heitä vastaan.

Mutta Henrik tarttuu kavahtaen sisarensa käteen: "Muistatko miten sanoo kirkonvartija eräässä kansanballaadissa sulhaselle, joka palaa pitkältä matkalta?"

    "Kuollut on nuoren miehen morsian,
    sille ma kelloja soitan",

sisar muistuttelee runon säkeitä.

"Niin, niinhän se oli", Henrik tokaisee lyhyesti ja painuu taas vaitioloon.

Hänen ajatuksensa kulkevat kahtaalla: isässä, isän viime päivien puheissa ja siinä, mikä häntä odottaa nyt kotona. "Kuollut on nuoren miehen morsian..." Nuo sanat ovat hämärinä häntä vaivanneet jokaisen kirkonkylän lähestyessä. Nyt ne huutavat hänessä selkeinä, hirvittävänä enteenä – ne soittavat Helkan kuolinkelloja.

Hän on onnellinen siitä, että hän oli matkustanut. Hän oli sovittanut sillä suuren virheensä – isä oli pyyhkinyt pois hänen väärät tuomionsa kuin ruhtinas pienet rihkamat.

Hänen uskontonsa oli suurempi kuin oli ollut koskaan tähän mennessä hänen pojallaan, ainakin mitä tuli ehjyyteen ja elämänrunsauteen.

"Te teette elämänne ja toisten elämän helvetiksi, voittaaksenne taivaan, te pappi parat", hän oli sanonut remahtaen vanhaan nauruunsa. "Minun ei ole syytä pelätä kumpaakaan, sillä minä olen kokenut ne jo molemmat. Minun elämäni on ollut taivas keskellä helvetillistä merta. Ja sinun äitisi oli siinä taivaassa kuningatar, usko tai et."

"Mutta ... hänhän sai paljon kärsiä ... sinun tähtesi, isä", oli poika sanonut. "Oh, nuo synnit, joiksi sinä sanot minun ruumiini eräitä iloja ja ... eräitä haaksirikkoja", isä oli naurahtanut. "Siksi juuri hän oli minun taivaassani kuningatar, että hän jaksoi ne peittää ja unohtaa. Hän tiesi ja tunsi, että merimies maksaa ruumiinsa synnistä seisomalla viimeisenä peräsimessä isontakilan peittyessä kuohuihin – jumalansa edessä, tarkoitan."

"Kuolet katumattomana, isä!" oli poika huudahtanut.

Isä oli silittänyt hänen hiuksiaan kuin ymmärtämättömän poikanalliaisen tukkaa ja lisännyt: "Kenellä on meri sielussaan, hän on pelkkä aallonharja elämän merellä. Ja siihen hän hukkuu. Eikä jää muuta kuin autuas maininki jäljelle. Sinulle on pieni tuulentuoma pisara tärkeämpi kuin koko meri."

Paluumatkalla Henrik oli yrittänyt eritellä isänsä ajatuksia. Merkillistä ... meren uskontoa, meren panteismia. Mikä siinä häntä viehätti, vaikka se oli hänen ajatusmaailmalleen uutta ja vierasta? Sekö, että siinä välkkyivät kaikki hänen poika-ikänsä meren-haaveet? Oliko se hänessä veren ääni, joka huumasi hänet monien sukupolvien takaa? Vai oliko se ylevämpää kuin hänen uskonsa pyhän kirjan vertauskuvalliseen kauneuteen, lunastajan jumal'ihmisyyteen ja siveellisen teon pelastavaan voimaan?

Vai yhtyivätkö hänen isänsä uskonnossa kaikki pyhät kirjat, kaikki uskonnot ja näiden ristiriidat? Ei, hän ei vieläkään päässyt kaikesta selvyyteen.

Mutta hän muistaa liikuttuneensa syvästi ja vakuuttuneensa isänsä sydämen rehellisestä suuruudesta tämän viimeisellä hetkellä.

"Katsokaa, lapset", hän oli sanonut, "pooki flakkaa pyhän Pietarin majakanharjalla. Eräs maininki saapuu kohta iankaikkisuuden satamaan... Lapset, äitinne on tulossa satamaan vastaan. Tulojuoma on hänellä jo valmiina pöydän päässä. Hän tervehtii heleällä esiliinallaan. Hänen silmänsä ja otsansa...! Ne ovat murheensa unohtaneet ja ne peittävät, ne peittävät ... jälleennäkemisen ilolla..."

Pojanraikas sydän, merikarhun kotiinpaluun rehevä riemu, syvällä rinnassa säilynyt rakkaus – kaikki ne sulivat tuona viimeisenä hetkenä hänen kasvojensa ilmeisiin. Ja hän oli päättänyt matkansa kokonaisena, ehjänä, omana itsenään, kuin nukkuen rajattomaan meren jumaluuteen.

Oli kuin hänen isänsä hänelle antama näky elämän ja kuoleman rajalta olisi vapauttanut hänen sielunsa syvimmässä eräitä selittämättömiä, mutta suuresti elämänarvoisia voimia. Sen luonnonrehevyyden alle oli jo hukkumaisillaan ehkäpä moniakin hänen hengenmaailmansa ansarikasveja. Niin, se oli häntä itseään: se vaati miehen uskollisuutta viimeiseen saakka oman kohtalonsa ruorirattaan ääressä. Mutta se nousi myöskin ylemmäksi kuin oli ollut hänen tähänastinen uskonsa. Se vapautti ja se armahti. Ehkäpä siksi, että hänen isänsä elämännäkemyksellä oli yhtä vähän rajoja kuin luotaamattomalla ja rannattomalla merellä.

Ehkäpä, ehkäpä oli hänen omalla elämällään avarampi syli, kuin hän oli osannut kuvitella...

Kirkon hautajaiskellot olivat unohtuneet. Mutta uuden aukean avautuessa ne taas löivät vastaan harvatahtisena soittona.

Henrik havahtui ajatuksistaan. Epätietoisuuden tuska, joka koko matkan on jäytänyt häntä salaisena vaivana, yltyi taas. "Kuollut on nuoren miehen morsian..." Kellonläppäykset takovat loppumattomasti noita samoja sanoja. Ja taas palautuu Helka hänen mieleensä sellaisena, kuin hän oli ollut heidän erotessaan.

Miten nääntyneenä hän olikaan istunut jakkarallaan ... Sininen suoni kaulalla oli ollut hauras kuin sairaan lapsen ohimolla. Ja hänen iloiset sanansa? Ehkäpä vain hänen hyvän, urhoollisen sydämensä teeskentelyä...!

Hautajaiskellot löivät viimeisen kertansa. Ilma vavahtelee, surisee hetken raskaana hänen korvassaan. Sitten ... se seisoo tyhjänä, liikahtamattomana.

Kyytimies, vanha kestikievari-ukko, kääntää kirkon jäätyä taakse lievässä alamäessä tiepuoleen. Pitkä rekijono, täynnä nälkätauteihin sortuneita, kampeaa kohti kirkkotarhaa. Matalia työrekiä paksuine jalaksineen, leveitä heinärekiä, parirekiä pitkine lavoineen ja kirkkorekiä, missä loimi arkkujen peitteenä, missä ei, kulkee ohi loppumattomana saattona luuskiksi laihtuneitten hevosten niitä hitaasti junnatessa.

Viimeisen reen kohdalla, jota vetää voimakas musta hevonen, Hanna Charlotta tarttuu veljeä käsivarteen kouristuksenomaisesti, kykenemättä puhumaan. Henrik on paljastanut päänsä vainajani kulkueelle. Lakki jää yhä hänen käteensä. Ja hän näkee nuoren sarkatakkisen ajajan astuvan lujin askelin heitä kohti, mutta samassa epätietoisena pysähtyvän.

"Ertvin!" huudahtaa vihdoin Hanna Charlotta, aivankuin pelkäisi nuorukaisen katoavan. Niin, se oli tuo huikentelevainen Ertvin Orrell, joka on keskeyttänyt yliopistolukunsa ja käydessään kotosalla Lempoisten kanavateistä joutunut kyyditsemään mierolaisvainajia isä-Orrellin Mustalla Pekalla.

"Niin, täällähän minä", hän vastaa Henrikin kyselyihin. "Ei sitä kehtaa nuori mies maata Alma materin helmoissa, kun... Ja taitaapa tässä tämä ruumiinkuskauskin olla kohtapuoliin jo lopuillaan."

Hanna katsoo nuorukaista. Laihtunut hänkin, raukka ... Mutta sen huulien ympärillä on nyt lujia juonteita. Ei se ole enää surkea. Eikä se enää lavertele! Tuskin sanan sanoo. Ja minkä sanoo, sanoo varmasti ja miehekkäästi. Se on tehnyt työtä, uhrannut hulluttelevan elämänsä ja, niin ... Nyt hän on oikea mies! iloitsee hämmennyttäviä ajatuksia Hanna Charlottan mielessä. Hän ojentaa kätensä Ertvinille, joka tarttuu siihen, epäröiden, mutta jäyhästi ja vähän vihaisen näköisenä. Poika parka ... Se muistaa hänen kylmyytensä Voipaalan kahvikutsuilla.

"Onko kuulunut mitään ... sieltä meiltä päin?" kysyy Henrik.

"Olen ollut kyllä sielläkin päin ... työporukan johtajana Lempoisten kanavatöissä. Siellä tiettiin, ettei kirkonkylään ole enää otettu vastaan sairaita. Ei ole kuulema enää ketään hoitajiksikaan."

"Ketään? Ei ketään!" kysyy ja huudahtaa Henrik kangistuvin leuoin.

"Ajakaa, nopeasti!" hän huutaa kyytimiehelle.

"Tule, Ertvin, tule sinne meille ... auttamaan", ennättää Hanna Charlotta huudahtaa. Ja nuorukainen jää heidän jälkeensä seisomaan, painaen tukevasti lakkia päähänsä.

Oman pitäjän puolella rajatalot tuntuvat kuolleilta. Ihmisiä ei näy, ei teillä eikä pihamailla, Henrik on istuttanut kyytimiehen perään ja ruvennut itse kuskimieheksi. Hevonen saa juosta minkä jaksaa. Ylämäissä hän ponnahtaa reen vierelle, nousee mäen juoksujalkaa hevosta hoputtaen. Heittäytyy taas kuskipukille, puhumatta sanaakaan.

Tahkolan majatalosta he saavat uuden kyydin. Taas jatkuu matka.

Iltaa kohti alkaa pakastaa. Mutta reen raudoitetut jalakset juoksevat yhä nopeampaa vauhtia. Tasamaatkin katkeavat tuokiossa.

Henrikin mielestä matka etenee etanan vauhdilla. Onko hän kuollut? Onko hän vain sairas? Onko olemassa mitään pelastusta? "Kuollut on nuoren miehen morsian...", takovat sanat hänen päässään pysähtymättä, kuin arkun nauloja vasaroimalla. Eikä niistä pääse irti. Aivot ovat hirvittävin koneisto ihmisessä. Ne eivät lepää, vaikka epätoivoisin tuska olisi jäätänyt sydämen kuoleman horteeseen.

Vihdoin hän ei enää kestä. Annilan talon pihalla hän pysäyttää hevosen. Hänen täytyi saada tietoja. "Kuka on nyt hoitajana kirkonkylän sairasmajalla?" hän kysyy talon isännältä. "Liekö ketään ... sairaitakaan", arvelee isäntä. Olivat taas karkailleet sairasmajoistakin, kun oli levinnyt huhu, että merenjäihin juuttuneita viljalaivoja jo olisi ruvettu irroittelemaan ja oli toivoa siemenen saannista, isäntä selittelee. Eikä tiedä sen enempää.

Matka jatkuu. Hämärä tihenee seinäksi vastaan. Väsymys ja tuska loihtii siitä Henrikin silmiin kuin tulen lieskoja.

Viljalaivat pääsevät irti! Siementä on tulossa! Viesti leimahtelee ilovalkeana hänen edessään. Niin, ilovalkeoistahan oli Helka puhunut heidän hyvästellessään. Mutta missä on hän nyt itse, missä? Hänenkö, juuri hänenkö oli sorruttava hautaan, jotta nousisivat ... ilovalkeat! Ajaja kykenee vaivoin hillitsemään tuskanhuutonsa.

Vihdoin nousee eteen Kelhinmäen töyränne. Oikealla puolella on sairasmaja. Mutta sen ikkunat ovat pilkkosen pimeässä. Siellä ei valvo kukaan. Hän juoksee kuitenkin sen porstuanovelle. Lukossa!

Mutta päärakennuksen toisen kerroksen kulmaikkunasta näkyy valoa. Henrik käskee kyytimiehen ajamaan sisaren kotiin. Hänellä oli itsellään vielä asioita. Hanna nyökkää. Hän näyttää jotain ymmärtävän. Henrik tajuaa sen hämärästi ja koskettaa hyväillen sisaren poskea.

Toisen kerroksen salihuoneessa tulee alaovien kolkutukseen havahtuneena Juliana-rouva kynttilä kädessä vastaan. Hänen takanaan on jäänyt raolleen kamarinovi, josta tunkeutuu kapea valoviiru. Henrik käsittää vaistomaisesti, että Helka on siellä.

"Onko hän sairas? Vaarallisestiko?" hän kysyy, aivankuin majuurska tietäisi, kenestä on kysymys.

"On. Hänellä on korkea kuume. Tauti huomattiin keuhkokuumeeksi vasta, kun oli jo myöhäistä viedä häntä kotiin."

Henrik ottaa askelen kamaria kohti. Majuurska nostaa kätensä hillitsevästi: "Hän hourii, katsokaas..."

Mies ei anna minkään itseänsä estää. Hänen täytyy saada nähdä...

Helka lepää kuin kuollut vuoteessa, liikkumatta. Mutta hänen kasvojaan peittää tulehtunut kuumeenpuna. Ja Henrikin lähestyessä kädet ponnahtavat vuoteelta, aivankuin ne tahtoisivat suuressa kauhussa estää jotakuta hyökkääjää lähestymästä. "Isä, isä ... isä ..! Älä tule!" sairas kirkaisee. Ääni sortuu voivotukseksi: "Sinä et anna kenellekään anteeksi ... Et anna, et, et, et!" ääni taas huutaa kimeästi kuin itsepäisellä lapsella. Ja samassa hengenvedossa hän laulaa tuon tuostakin tukahtuvin äänin: "Käykäm' siukukset sinelle, mataroille morsiammet..." Hän taputtaa käsiään. Ääni ilakoi. Kädet painuvat kylkiä vastaan. Ääni sortuu itkun ja naurun sekaiseksi voihkinaksi. Ja taas tulee laulu hänen huuliltaan, nyt raikuen ja luonnottoman kovana, suun huutaessa ammollaan.

Sairas ei tunne ketään, Juliana-rouva ohjaa Henrikin kamarista. "Ovatko hänen vanhempansa käyneet ... katsomassa?" Henrik kysyy. "Äiti on käynyt ... kerran, salaa. Isä ei suostu tulemaan. Ja on jyrkästi kieltänyt emäntänsäkin käymästä." Mies näyttää käsittävän mitä tuo isän poissaolo ja kielto merkitsevät. Hän nyökkää päättävästi. Ja laskeutuu pimeisiin portaisiin.

Aamulla varhain lähestyy kiireisesti astuva vieras Lumialaa.

Oliko isäntä kotona? Alina-emäntä nousee pirtin takan luota, jossa hän on istunut jakkaralla kädet helmassa, surusta ja itkusta haalistuneet silmät palavaan lieteen tuijottaen.

Oli, oli se kotona. Mutta emäntä näyttää pelästyvän aivankuin aavistaisi mitä asiaa vieraalla oli.

"Onhan se", hän hätäilee, "mutta ei pastorin pitäisi nyt sinne ... Meidän isä on nyt suuttunut tyttären päälle. Eikä se jaksa nyt sietää ketään. Minä onneton kun tulin hädässäni puhuneeksi, että Helka ajatteli pastoria ja että pastorikin oli ... Herra meitä armahtakoon, se voi kieltää Helkalta myötäjäiset ja perinnöt, jos..."

Henrik Sark tyynnytteli emäntää. Mutta tämä lyykistyi jakkaralle jääden istumaan molemmat kädet ohimoilla kyynärpäät polvia vasten, ruumistaan huojutellen.

"Tulin pyytämään tytärtänne Helkaa puolisokseni", Henrik sanoo suoraa päätä, tervehdittyään isäntää.

Reko-isäntä on noussut. Mutta istuutuu jälleen pöydän luo. Katselee ulkosalle. Vaikenee pitkään.

Ei, tytärtä ei aiottu antaa pastorille. Severi Kylänpää oli saanut hänen sanansa, eikä sitä rikottu, puhuu hän vihdoin kuten ainakin valmiiksi mietittyä asiaa.

"Me rakastamme toisiamme."

Isäntä hymähti halveksivasti: "Niistä rakkauksista ei ole meille, talonpojille. Me naitamme tyttäremme vertaisilleen emmekä kenelle tahaan meren tuomalle, tuota..."

"Tiedättekö, että tyttärenne on kuoleman sairas?"

Isäntä nyökkäsi.

"Olen tullut sovittamaan sen, mitä on ollut riitaa."

"Hämäläinen ei riitaa rakenna. Mutta ei ole meillä rauhaakaan rukoiltu, jos pastori muistaa."

"Ymmärrättehän, isäntä, niin, minä uskon, että näiden talvien sielun ja ruumiin hätä on nostanut kansan siitä turmeluksesta, johon se oli vajonnut. Muuta en ole siltä halunnut. Ja Taivas itse on tullut minun avukseni."

"Meillä on eri uskot – vieraspaikkaisilla ja meillä."

Henrik tunsi Reko-isännän sanojen sävystä uhoavan itseään vastaan tunnotonta loukkausta. Hän ei voinut olla syyttäen huudahtamatta: "Eikö teidän tuntoonne koske edes se, että teidän tyttärenne pelkää kuumehoureissaankin omaa isäänsä!" Vastausta ei tullut. Kosija avasi sydäntään yhä palavammin sanoin: "Mutta minun tuntoni ja ... meidän rakkautemme käskee minua sovittamaan teidät ja vapaasti tunnustamaan aikeeni, jos Herra suo hänelle vielä hetkenkin ymmärtää minun sanojani. Hän on kärsinyt jo liian paljon."

Reko-isäntä ei liikahda. Hänen sanansa jatkuvat yhä harvakseen, pitkin väliajoin. Mutta nyt ne putoavat raskaina syytöksinä. Tytär oli pettänyt hänet, isänsä. Kallistanut korvansa sukunsa vihamiehen kuiskutuksille. Hylännyt ensimmäisen kosijansa ja ottanut vastaan toisen kihlat, yhä vilpillisessä teerenpelissä omaan säätyynsä kuulumattoman kanssa. Ja sellaisena, lankeemus mielessä, hän oli veisannut eessä-laulajana. Niin ollen hän oli häväissyt heidän helkajuhlansa. Siksi ne olivat häpeäksi tulleetkin ... viime kevännä. Eivätkä ne enää entiseen kunniaansa nousisi, ennenkuin uudet ja kelvollisemmat eessä-laulajat pesisivät ne häpeästä puhtaiksi.

Vihdoin isäntä nousi. Hänen raskas yläruumiinsa seisoi Henrik Sarkin rinnan tasalla. Kasvot kovina hän järähytti loppusanansa: "Mutta Lumialan talolle ja suvulle ei se tytär enää häpeätä lisää. Ja jos se sellaista aikoo, ei astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli, ei myötäjäisiään, ei kapiokirstuakaan tästä talosta mukaansa ota."

Henrik masentui. Tuska ja suru olivat särkeä hänen äänensä. Hän huudahti suuressa hädässä: "Jospa te ajoissa ymmärtäisitte, minkä kallisarvoisen Jumalan lahjan te menetätte tyttäressänne – vanhuudenpäivienne ilon, hänen suloisen rakkautensa, hänen..."

"Arvokasta on vain se, mikä säilyttää Lumialan suvun ja pitää sen tahrattomana ihmisten edessä. Näillä main ovat erittäin manttaalimiehet ja erittäin, tota ... kulkurit." Viime sanan isäntä lausui syvän matalalla, mutta sitä halveksivammalla äänellä, lisäten kuin olisi puhunut mitättömimmälle löysäläiselle: "Niin että pastorin on nyt parasta poistua."

Henrik Sarkin sydän jähmettyi. Nyt puhui hänkin kylmin aivoin.

"Lähden kyllä", hän vastasi. "Mutta muistakaa, että Helka on jo tullut lailliseen ikään eikä hän tule perintöjä tarvitsemaan. Mitä teen, teen siis ilman teidän suostumustanne. Hyvästi."

Alina-emäntä otti pirtissä lähtijää kädestä, silitellen sitä vapisevin sormin ja nyökytellen kuin sanoakseen: "Tiesinhän minä sen. Ei se, meidän isä, anteeksi anna."

2.

Tällä kertaa hyvät merkit eivät pettäneet. Tuli kevät, oikea, tavallinen luojanluoma kevät! Ei enää lumivyöryjä, ei luonnottomia vedenpaisumuksia eikä toukokuisia lumituiskuja. Ei vedetty kesäkuussa jäänuottaa. Ei ollut enää mierolaisia teitä vaeltamassa.

Oli tullut nuori, ilomielinen kevät, joka sekä puhalsi kylmähköt kevättuulensa että antoi ajallaan aurinkonsa paistaa.

Eikä tämä näyttänyt tekevän eroa hyvien ja pahojen välillä. Se vain paistoi. Ja kansan täytti uusi ja rohkea elämänvoima.

Viljalaivat, siemenlaivat! huhuttiin ja huudahdeltiin. Ja niistä saatiin lopulta varmuus. Ne olivat päässeet irti jäistä. Ne olivat jo saapuneet pääkaupungin satamaan. Rautatie, laivat, proomut ja hevosjonot rahtasivat niitä pitäjästä pitäjään, vanhoille nälkämaille saakka.

Ja nyt teki hämäläinenkin juppaniska ihmeen. Se unohti vanhan talonjussin-viisautensa, ettei ollut muka "isäkään koskaan viljaa ojasta leikannut." Nyt se otti ja puursi ojankaivuussa kesken kyntökiireiden.

Ja sitten siemenviljan hakuun kirkonkylään!

Kukaan ei muistanut helluntain helkajuhlia, llovalkea roihusi jokaisen omassa rinnassa. Silmät kuumittuivat luiseviksi käyneissä onkaloissaan, kuin olisi yhtämittainen kiitollisuuden ja onnen nuotio niitä lämmittänyt. Ne huikaistuivat, aivankuin peltojen värehtivä auder olisi ne hullaannuttanut. Ja ne loistivat tätä summatonta siunausta, joka tuntui tulleen vähän niinkuin ansaittuna palkkanakin kestetyistä kärsimyksistä.

Oli, oli maan ja taivaan siunausta – oli pelloilla, oli kirkonkylän jyvämakasiinissa ja oli sitä Nikki Nuutalaisen uudenuutukaisessa kauppapuodissa.

Tätä Nuutalais-repoa, ihmisten pettäjää ja Jumalan mieliharmia – sitä se vasta olikin taivaanherra siunannut! Tottapa se oli laskettu äly ja nerouskin taivaan tilikirjoissa ansiopuolelle.

Joka tapauksessa oli nyt Nuutalainen kirkonkylän ensimmäinen ja ainoa kauppapatruuna. Tyskäskän mökki oli saanut riukuseinäisen porstuansa tilalle oikean eteisen, ja tämän toiselle puolelle oli rakennettu puotihuone keltaisista hirsistä.

No, rakennus oli tosin kirjava kuin tikan selkä. Sen tuvanpuoli oli likaisen harmaa kuin keväinen varis. Ja puodin puoli puhdas kuin Repolaisen itsensä iloinen naama. Katto oli kahta lajia: ränsistynyttä tuohikattoa ja keltaista pärettä. Mutta puodin oven edessä oli korkeat portaat koreine kaiteineen ja oven yläpuolella seisoi: Nikki Nuutalainen. Kauppias. Ja siinä sitä oli kylliksi – mustaa valkoisella, joka sai kelvata vaikka hoveräätin herroille.

Kansa ihmetteli rappusten koreutta ja ovenkulkusen iloista kilahtelua, joka muistutti Nuutalaisen muinaista naurua. Mutta sisäpuolella sitä vasta oli tavaraa.

Tyskäskän tyttärenpoika Iivari heilui puukhollarina. Liimasi koreita paperipusseja iltamyöhät. Juoksi liiterimakasiinista öljyt, siirapit, rautakanget, rautalapiot ja – jauhot. Sillä patruunalla oli totta vieköön jauhoja, viimeisenä nälkätalvena velkakirjojen pakolla talollisilta nyhdetystä viljasta jauhatettuja.

Se maksoi rahaa. Mutta sitä oli ensi hätään saatava, vaikka olisi viimeinen markka pantava likoon tai pantattava viimeinen sormus ja hopeapikari.

Koreatakin koreampi oli rahvaan mielestä puodin sisuspuoli. Nälkätalvena emänniltä ja tyttäriltä kiristetyt silkkiliinat riippuivat tavarahyllyjen välipuilla. Ja katto! Se loisti kuin Hämeenlinnan sirkusteltta, sillä kauppiaan entinen "pläkslaakarin" varasto killui sen koukuista hohtelevina rypäinä, taittaen isosta ikkunasta paistavaa valoa, että silmiä häikäisi.

Oven lähettyvillä oli ylen koreita kuvia. Yhdessä niissä seisoi sini- ja punavärillä painettu – niittokone, jonka häkkärällä istui nauravan näköinen nuori isäntä ajamassa. Ja heinä oli vierellä lakona maassa. Isännät ihmettelivät: "No, ka, jopas ... Mitäs tässä enää viikatteen varttamista maamiehellä." Tai epäiltiin, epäiltiin ankarastikin: "Ei se, mikä lie herrojen vekine. Viikate se karvan katkasee ja harava kaksi löytää..."

Mutta puhuttiin mitä puhuttiin. Niittokone teki tuloaan talonjussin pellolle - Nuutalais-lurjuksen kätten kautta. Ei muuta kuin tilata, kun kerran sallimus teetätti hyviä töitään pahanhengen hantlankareilla.

Kansaa on puodissa ja sen edustalla. Ja sitä tulee lisää.

Kaisa Matintytär ajaa Taavetteineen lossikärryillä sen eteen. Oltiin siemenenhakumatkalla, sillä Kaisa-emäntä oli kitsastelematta tuhlannut edellisenä nälkätalvena kaikki Kyttälän viljavarat yhteisen hädän helpottamiseksi.

Mutta rahakätkönsä Taavetti oli säilyttänyt. Ja nyt oli emännän aika ostaa koreuksia Nuutalaisen hyllyiltä. "Ee-ee-eihän minulla ... sillä tavalla, tuota ... rahoja nakella", Taavetti yrittää ynistä. "Mikä jottei ois!" kivahtaa emäntä. Ja se sana pätee nyt, kuten aina ennenkin. Kaisa ostaa mitä ostaa. Ja kun hän siinä hommatessaan näkee ikkunasta vallesmannin kulkevan maantietä Voipaalaan päin, hän lisää pinkeästi nauraen: "Sehän se herrojakin harmittaa, kun köyhän kakara on korea, hi-hi-hi..." Ja vaikka Taavettia hirvittää, hän yskäisee pari kertaa oikean mahtimiehen tapaan, jolla on varaa emännän komeilla säätynsä jälkeen.

Nimismies Hareberg on pitkästä aikaa hienossa siviilipuvussaan. Voipaalassa oli läksiäiskutsut pastori Sarkille, jonka piti seuraavana aamuna varhain astua laivaan, siirtyäkseen papiksi erääseen kotipuolensa pitäjään.

Nyt piti olla hieno. Ja nyt oli, au nom de Dieu, oikeus olla iloinen niiden lukemattomien ryöstöjen ja pakkohuutokauppojen jälkeen, jotka olivat olleet murtaa hänen mukavuutta rakastavan sydämensä.

Nyt hän taas sai olla nuori, iloinen laulumies – oikea juvenaali. "Vivas, floreas, semperque gaudeas", hän hyräili jo pukeutuessaan kamarissaan.

Mutta kun hän oikaisi jalon vartalonsa seinäpeilin eteen, kävi ilmi, että hänen viiksensä olivat harmaantuneet, viikset, nuo hänen hurmaajaolemuksensa aatelismerkki! Sacrement! Tjaa, merkillistä, että parta harrneni miehellä, ennenkuin tukka. Oli sekin järjestystä. No, jaa, nuohan ne vielä, hiukset ... Mutta viikset oli totisesti värjättävä. Comme il faut! Pääkaupungin Armfeltin piti totisesti olla comme il faut ison-lesken ja ihmisten edessä. Niinpä hän laulahti sittenkin kuten oikea juvenaali: "Riemun haltialle malja juo!" Ja hän nappasi terävän trapin-ryypyn, nosti pikarin tyhjänä korkealle, lipsautti huuliaan, siristi nautinnollisesti silmänsä ja läksi hyräillen matkaan.

Mutta ei, ei sittenkään. Tietä taivaltaessaan hän muisti viime käyntinsä Hämeenlinnan seurahuoneella. Nuori ja komea Magda, skoonelaisjentta – mitä se olikaan rohjennut? "Tyst nu, ukko siinä..." Ukko! Hänelle, Verner Harebergille, oli nainen sanonut "ukko", hänen ottaessaan tyttöä vanhaan tapaansa leuan alta. Ja sitten, myöhemmin – Magda oli oikeastaan antanut hänelle rukkaset. Minkä lie lähtenyt nuoren kaupparatsun kanssa kamariinsa, joka tähän saakka oli ollut vallesmannin lepopaikka. Julkisesti ja röyhkeästi, viitsimättä edes enää harjoittaa säädyllistä vilppiä!

Oliko tämä tällainen, sapperment, vanhuutta! Ajatella, koko talven mittaan hänelle ei ollut enää sattunut yhtäkään uutta valloitusta...

Tämä huomio kauhistutti hetken ajan Verneri herraa. Mutta hänen itsetutkistelunsa katkesi, sillä Kylänpään ja Lumialan tienhaarassa tuli häntä vastaan Severi-isäntä, joka keskellä kirkasta iltapäivää toikkaroitsi humalassa. Tämä sai vallesmannin ihmeisiinsä, koska mies oli koko pitäjän siivoimpia eikä häntä ollut koskaan nähty rentustelemassa.

Ja nyt! Kun taatuimmatkin viinamäen miehet heiluivat pelloillaan eikä keskellä kansan vilinääkään näkynyt yhtäkään juopunutta – nyt tämä rehti Severi Kylänpää tulee vastaan mellossa, itkua tursaavassa takahumalassa.

Mies horjahtaa tulijaan päin ja kiertää käsivartensa suoraa päätä Verner-herran kaulalle. Tämä on kiukustumaisillaan. Mutta muistaa erästä takuupaperia ja yrittää hoivata miestä.

"He-he-he, kättä kaulalle, vaikkei ikinä vihittäis", humalainen tolkuttaa. "Katos, herrassöötinki, kun rakkaurella on aikansa ja ryypyllä kanssa. Mutta ei meillä väkisin halata. Ja anteeksi meillä annetaan likoille jäniksenvalat. Ja Lumialan Reko se on vasta potra mies, eik's nii, mitäh...?"

Severin sekavasta puheesta käy lopulta selville, että hän oli käynyt aamulla hakemassa kihlansa Lumialasta, päästänyt Reko-isännän kaikista lupauksistaan tyttärensä puolesta ja sitten ottanut ryypyn murheeseensa. "Ee-ee-eihän meillä väkisin ha-ha-ha-halata", mies taas tolkuttaa moneen kertaan. "Neh, se on sitten sivu suun kuin Kekin pojan autuus, mutta kovaa, kovaa se on, kun puukon terää rinnassa kierretään..."

Ja sitten murheellinen Severi horjahtaa tiepuoleen istualleen nikotellen surkeata itkua. Mutta lähtee taas tottelevaisena kotiin päin Verner-herran ohjaillessa häntä kappaleen matkaa.

He eroavat. Severin järki näkyy vähitellen kirkastuneen. Hän kääntyy astuttuaan muutaman askelen, nauraen kovalla, katkeralla äänellä: "On se sitten kanssa piru papikseen. Muilta se otti ryypyt pois, mutta minut se opetti ryyppäämään, ha-ha-ha..."

No, olihan vallesmanni nähnyt monenlaista. Severin tapaus oli selvä ajattelemattakin. Se oikeastaan piristi hänen omia mielialojaan. Ei hänen, Verner-herran, elämäntaito ollut sentään vielä keski-iässäkään naisten kanssa häpeään joutunut.

No, tietenkin oli heistä yksi ja toinen typykkä hänet hetkittäin pettänyt. Hjaa, kukapa sen paremmin tietäisi kuin hän, että samppanjalasi valuttaa jokaiseen naiseen pienen pisaran ilotyttöä. Ja hämärä kevätyö, illallisten jälkeen ... särkee hänessä uskollisuuden timantin, kuten sopii ... heikolle astialle. Mutta yksi oli seikka, josta hän saattoi voitollisesti iloita vielä viimeisen maljansa tyhjentyessä. "Minä, minä, Verner Hareberg elämän armosta", hän nauraa herevästi, "minä en ole missään tapauksessa ollut koskaan uskollinen enkä kenellekään naiselle maan päällä". Totisesti, niin se oli. Sat sapienti, rakkaat Magdat...

Tulkoon vanhuus. Yksikään nainen ei ole häntä, Verner-herraa, pettämättä pettänyt. Laulakoonkin hänelle nuoruus erojaisiaan, kuten juvenaali Gluntti maisterilleen:

    "Pitkä ei viivyntä-aikamme lie,
    Löfstabron kohdalta erkanee tie",

ei hänen laistaan donjuania ole tässä maassa elänyt.

Ja siinä oli taas hänen entinen ryhtinsä. Hän tunsi sen, nyökkäillen ohikulkeville lempeästi ja jalosti. Edessä kohosivat Voipaalan portinpylväät. Ison-lesken pöydälle olivat alkaneet palata entiset herkut. No, jaa. Eukko oli hänkin pahasti rupsahtanut talven vaivoissa. Mutta miten viisas, lempeä ja rohkea nainen! Ja miten turvallinen ... Hänelle hän oli oleva aina uusi ja nuori, vaikka harmenisivat sekä pää että viikset. Ah, sillä keisarinnalla oli mielikuvitusta, tuota ainoata herranlahjaa, mikä jää jäljelle koko tästä haihtuvasta elämästä.

    "Näinköhän kurkkuni kostuu,
    Tuonelan maljan jos viimeksi juon",

Verner-herra laulaa täyteen ääneen Voipaalan pihalla Juliana-rouvan vilkuttaessa hänelle nenäliinallaan avatusta ikkunasta, hehkeä kesäpuku yllään, punaisten sormuskivien säteillessä ja höllien huulten nauraessa nuorekkaasti – ei näkynyt edes nuuskaamisen jälkiä nenän alla, ei ainakaan tänne saakka.

Ja Verner-herra nostaa hattunsa korkealle. Se heilahtaa ritarillisesti kuin Cyrano de Bergeracin töyhtöhattu. Siinä ei ole enää pienintäkään vilppiä eikä uskottomuutta. Portaista kuuluu Juliana-rouva kiirehtivän häntä vastaan. Ja hänen ritarinsa tuntee purjehtivansa vihdoinkin ... pettämättömän uskollisuuden satamaan.

Päivällispöydässä on päästy paistiin saakka. Emil-maisteri kilistää. On aika pitää puhe kunniavieraalle. Mutta siitä ei tule mitään juhlapuhetta. Hänen älyleikkinsä tekee hilpeän seuran yhä iloisemmaksi. Nuo hätäajan koettelemat ihmiset ovat nyt kaikki onnellisimmillaan. Kirkkoherra Knut Clavén puhuskelee "daamilleen", Hanna Charlottalle – perunanpanosta. Jopas hoksasi kansa potaatin arvon, kun hän, Klavveenin Nuutti, oli nälkätalvet saarnannut, nee-he-he, saarnannut, että taivaassa syötiin pernamokkoa sianlihan kanssa. Ja ukko nauroi, että ruokaliina hulmahteli muhevilla ryntäillä.

Hanna Charlotta kuunteli onnellisena kuin nuoren sulhasen kuiskauksia. Hänellä oli nyt kuin olikin uusia kirjeitä omaan säästölaatikkoonsa lukittuina. Ja hän oli itse niihin vastannut! Ne olivat menneet Lempoisten kanavalle, jossa Ertti-herra oli taas työporukan johtajana. Ja huomenna, huomisaamuna varhain oli saapuva juhlalaiva, "Elias Lönnrot", joka ensimmäisenä kulkee valmistuneen kanavan kautta ja jossa he – veli ja Helka ja hän matkustavat Hämeenlinnaan ja sitten Helsinkiin ja meritse kotokaupunkiinsa. Koivunlimoilla koristettu laiva, kukaties liputettu ... Ja se on sama laiva, jolla he kerran aikoivat karata maailman ääriin! Oliko ihme, että Nuutti-ukon potaattisaarnat häntä huvittivat.

Lumialan Helka istuu Henrik Sarkin rinnalla kukkean terveenä. Hän tuntee lähtevänsä merien taakse, vieraisiin maihin. Hänen onnelliset silmänsä hämärtyvät joskus eroamisen tuskasta. Isä ei ole taipunut. Ei hän saanut viettää häitä syntymäkodissaan, ei omaa sini- ja punakukkaista kapioarkkuaan ottaa mukaansa. Pääsisikö äiti edes heitä laivalle saattamaan? Sitäkään hän ei tiedä.

Mutta kun hän katsoo Henrikkiin, taas avautuu hänen katseensa. Tuhannen tuhatta kertaa suuremmat surut hän olisi valmis painamaan rintaansa vasten siitä onnesta, mikä heillä nyt on. Emil-maisteri räiskähtelee keskellä puhettaan. Silmälasit kipunoitsevat, parransuippo nytkähtelee hullunkurisesti.

"Sinun aivosi ovat hyvää tekoa, veli Henrik", hän leikkaa, "mutta niissä kohisee meri ja tämä huumaa ne ylen useasti tyhmyydellä. Sinun sielussasi asuu rajaton pyrkimys kauneuteen, mutta sinun opinkappaleittesi kinttunuora panee sinut kompastelemaan – ojasta allikkoon. Sinun omatuntosi on arka kuin lapsella, joka varastaa vahingossa sokeripalan, mutta 'harhaoppista' sinä lyöt ruoskalla kuin vierasta sikaa..."

"Vastalause, vastalause, hyvä veli!" huudahtaa Henrik. Tänä hetkenä hänen sydämensä lyö kuin nuorella jumalalla. Hän tuntee sovittaneensa koko elämän, tämän ja tuonpuoleisen: vihamiehensä ja vainajansa. "Olen itse suurin kaikista kerettiläisistä!" hän nauraa. "Minulla ei ole enää mitään muuta opinkappaletta, kuin että jokainen usko muuttuu, kuolee tuskalla ja syntyy uudestaan ja taaskin uudestaan. Ainoa pahe on sielumme ahtaus, pyhä veli! Enpä tiedä, kuinka kauan ankara kirkkomme enää sietääkään minun 'pappeuttani'!"

"Ahaa, ha-haa", tarttui maisteri kuin kehnotaitoista oppilasta niskaan, "sinä luulet kääntyneesi schellingiläiseen filosofiaan. Mutta erehdyt. Sinun 'siveysoppisi' ja uskosi juoksevat erillään kuin kaksi ojaa tien kahtapuolta. Sinä et tiedä, että ne yhtyvät mielikuvituksessa, taiteellisessa luomistyössä, jolla yksin jumaluus kykeni synnyttämään maailman ja kaikki mitä siinä on. Siinä on sinulle oikeata Schellingiä, mies parka! No, mitäs sanot, sinä tämän kansan helkavirsien, sen ilovalkeoitten ja syvimmän hengenilon sammuttaja?"

"Kuulkaapa, herra pastori!" huudahti Juliana-rouva. "Oi, oi, mitä nyt vastaatte – tämän oman eessä-laulajattarenne kuullen?"

Mutta Henrik ei epäillyt hetkeäkään. "Siihen syytökseen vastasin jo äsken, luullakseni. Nekin ovat kerran syntyvät uudestaan, kun niihin tarttunut turmelus poltettiin niistä tuskan tulella pois, nälällä, taudeilla ja kuolemalla. Ne sammutti Taivas itse tulipalopakkasillaan, Minä olin vain sen alla harhaileva mitätön aavistaja, erään kohtalottaren sokea taluttaja, jota ei totisesti olisi Sallimus tarvinnut edes 'Huutavan ääneksi'. No, niin, veli maisteri, siinä on sinulle Schellingin 'esteettistä idealismia' ja sitäkin – sangen harhaoppisessa asussa."

Maisterin pujoparta tärisi. Hän oli joutumaisillaan tappiolle. "Turmelus, tuo sinun iänikuinen turmeluksesi...", hän joutui tapailemaan sanoja.

"Apropos, tuo turmelus, ha-ha-ha", nauroi Verner-herra. Hän oli iloisimmassa nousussaan. Ja hän tahtoi loistatella vähän älyään hänkin papin kustannuksella, joka oli taanoin pannut hänet noloon kiipeliin sisaren kosiskelijana ja vallesmannina. Niin hän viittasi parilla sanalla Severi Kylänpään tapaamiseen, toistaen pieni vahingonilo silmissään humalaisen viimeiset sanat: "'On se sitten kanssa piru papikseen. Muilta se otti ryypyt pois, mutta minut se opetti ryyppäämään.' Mon Dieu, herra pastori, se 'korkea moraali' saattaa nään ma sekä nostaa että ... turmella, ha-ha-ha."

Helkan kasvoilla muuttui väri. Tieto koski häneen syvästi. Hän katsoi hätääntyneenä Henrikkiin. Mutta tämän otsa rypistyi vain hetkeksi. Väittelyn ilo oli vienyt hänet mukaansa.

"Katsokaas", hän jatkoi hiljaisemmin, "minulla oli pitkällä matkallani aikaa miettiä. Ja minun heikoissa aivoissani tapahtui se ihme, että niissä syntyi ihmisymmärryskin uudestaan. Minä käsitin ensi kerran pienen siemenjyvän arvon, johon on tiivistynyt koko luonnon sikiämisvoima. Juuri tämä, tämä tutkimaton voima paljastui minulle jumaluudeksi.

"Isäni oli puhunut minulle pisarasta ja merestä. Ja minä tunsin ja tajusin, että yhteen pisaraan mahtuu koko luomiskauneus, yhteen säveleeseen, yhteen helkalaulun sanaan sen kauneus ja viisaus. Mutta minun piti ymmärtää alusta pitäen ja uudestaan, että näin oli. Muuten oli olemassa vain jyvä yksitellen; pisara pisaralta, sävel sävelen jälkeen ja – opinkappale toisensa vieressä tomuttuneessa kirjassa.

"Niinpä me emme olekaan olleet – syvimmältään – vastakkain tämän kansan ja tämän helkalaulajattareni kanssa..." Puhuja kosketti hyväillen Helkan olkaa, kumartui hänen puoleensa ja hengähti onnellisena, jatkaen taas: "Me olemme käyneet, nähkääs, yhteiskamppailua!"

Seurasta kuuluu hämmästyneitä ja epäileviä ääniä. Maisteri on riistämäisillään sanat hänen suustaan. Mutta Henrik ei anna hänelle aikaa.

"Käsitättehän, myös helkalaulajain piti ymmärtää uudestaan sävelen ja sanan jumalallinen pyhyys, joka oli hukkunut useimpien sielusta, muuttunut jäykäksi tavaksi, opinkappaleeksi. Näetkö, hyvä veli, me tuhosimme yhdessä, niin he kuin minä ... kuivettuneen ja ahtaan opinkappale-uskomme. Nuo laulut tarvitsivat uudestisyntyneen kauneuden, kuten koko tämä kansa uuden elämänuskon ja uuden siveellisen itsetunnon ... jumalallisen kärsimyksen kiirastulesta."

Väittely vaikeni. Mieliala muuttui hiljaisen heleäksi. Vihdoin huomaa Juliana-rouva nostaa maljansa kiitokseksi. Ja Nuutti-herra muhoilee tyytyväisyyttään koko leveällä nenällään: "Nonee, he-he ... siinähän ne olivat minun saarnanjuureni alusta loppuun, nee, jotta ... ole uskollinen kuolemaan asti ja pane potaatteja vako vaon viereen, niin minä annan sinulle elämän kruunun, he-he..."

Seura nousi pöydästä. Mutta maisteri päätti kuin päättikin juhlapuheensa. "Totisesti, yksi sinulla on, jota ei voi sinulta pois ottaa: sinun pelottomuutesi sielu parkasi ja ihmisten edessä..." Emil-maisteri oli kerrankin liikuttunut, Hänen täytyi ottaa silmälasinsa ja ryhtyä niitä kuivailemaan.

"Pelottomuuteni?" Henrik vastasi. "Koko tämän kansan oli noustava pelottomuuteen, ennenkuin se kykenee omaksumaan rohkein sieluin mestarimme kansallisuusaatteen, sen tuli karaistua, jotta se kestäisi tulevatkin katovuodet, vainot, rutot ja sodat..."

Kiihkeät sanat hukkuivat eteiseen ja yhteiseen ääntensorinaan. Mutta "majurinhuoneesta", jonne seura siirtyi, ne kuuluivat vieläkin kajahtelevan kuin korkeasta holvista, iloa ja voimaa täynnä.

Helka oli pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Hänen kasvoilleen oli tullut jonkinlaista orpouden ilmettä. Oli jotain, minkä vuoksi hänen täytyi päästä yksinäisyyteen ... ajattelemaan omaan kamariinsa.

3.

Helka ei saa rauhaa. Hän on siirtynyt yläkerroksen parvekkeelle, jonne alakerran avatuista ikkunoista kuuluu keskustelevien herrain ääntensorinaa.

Hän katselee Lumialaa kohti. Metsien takaa ei näy edes sen tuuliviiriä tänne saakka. Mutta hän näkee kuitenkin sen kaiken, mikä hänen täytyy jättää: pihamaat, aittapolut ja oman aittansa, jonka parvelta hän on lapsesta saakka katsellut Kylänpään ilta-auringossa palavia päätyikkunoita. Nyt nuo tienoot värehtivät hänen tuskanpalossaan merkillisessä ristitulessa. Hän on kuin pitkän pitkien pimeitten taipaleitten takaa tullut onnellisen valon syliin, joka on vieläkin ihmeellisempää kuin olivat kerran aamut hänen Kurjenojan-polullaan ja sen huimaavissa lehtisaleissa. Hänelle oli sanottu aivankuin sanasta sanaan pyhässä kirjassa Jairuksen tyttärelle: Piikainen, nouse ylös! Ja kirjaimellisesti hän oli herännyt kuoleman unesta. Oli tapahtunut sellaista kuin hän oli aina kuvitellut ylösnousemuksen aamusta. Tämä hänen rakkautensa oli hänelle kuin kiurun huimaava nousu maan mullasta kohti huikaisevaa korkeutta. Mutta siksi se oli myöskin arka ja pyhä. Pieninkin pahan käden kosketus oli hänen sydämelleen repimistä ja raastamista.

Ja nyt ... tänne jäi kaksi, jotka muistaisivat häntä pahalla: onneton kasvinkumppani ja isä.

Jokin hänessä yhä vielä itki. Hän oli kuin muuttolintu, jonka täytyi lähteä rikkoutuneesta pesästä – keskellä kevättä vieraaseen maahan.

Kuullessaan portaista askeleita hänen täytyy sipaista hiuksiaan kuin herätäkseen pahasta unesta.

Henrik lähestyi takaa päin ja veti hänet olkapäistä kiihkeästi puoleensa. He katselivat kauan vaieten rinteen alla olevaa laaksoa.

Juliana-rouvan puutarhassa pakkastalvina paleltuneet omenapuut työnsivät juuriltaan uutta vesaa. Rantaniityt ja tyynet selät odottivat lämmintä huokuen valkeata kevätyötä.

Auder värehti peltojen yllä. Pienenpieni tuulahduskaan ei nyt riistäisi siemenjyvää kylväjän kädestä. Oli oikea hetki isäntien lähteä kylvöpellolle.

Tuolla kulkee jo pellonpiennartaan Virjala, tuolla kauempana Penttilän isäntä ajaa liistereellä jyväsäkkiä rantapelloilleen – koko kylä on kohta kylvötyössä.

Helka osoittaa sanattomana laaksossa liikkuvia ihmisiä. Henrik kääntää hänen kasvonsa puoleensa, suutelee, katsoo hänen silmiinsä katse täynnä rohkeaa tulta.

Mutta hän näkee morsiamensa katseesta levottomuutta. "Mikä sinun on?" hän kysyy. "En tahtoisi jättää tänne yhtäkään ... vihamiestä." Henrik ymmärtää Helkan tarkoittavan Severi Kylänpäätä. Hänen oikeudentuntonsa kuohahtaa. "Ainoa, mitä emme voi emmekä tahdo muille uhrata, on meidän rakkautemme, Helka. Me emme ole sitä helpolla omaksemme saaneet."

Henrik on täynnä rakastuneen miehen voimaa. Hän ei tahdo enää ajatella sitä, mikä on jäänyt taakse päin.

Kuluu taas pitkä tuokio.

"Tahtoisin nähdä isäni ... vielä kerran kylvämässä ... kotopellolla", Helka sanoo vetäen otsaansa kädellään, aivankuin sitä särkisi.

"Tule, lähtekäämme", Henrik vetää Helkan mukaansa. "Vien sinut tänä yönä vaikka Helkavuorelle ja Hornan kukkulalle, jos tahdot, rakas!"

He lähestyvät Lumialan rajaveräjää. Henrik puhuu huumautuneena: "Muistatko tuota veräjäämme? Luulenpa, ettei se ole enää roudassa eikä sitä härmä peitä..."

Helka on nähnyt loitolta rinnepellolta isänsä, joka heittää siementä kylvövakasta pivollisen toisensa jälkeen, käden liikkuessa rauhallisin laajoin kaarin.

"Minulla oli tapana ... tyttönä juosta isän kantapäillä hänen kylväessään", Helka kuiskaa tukahtuvin äänin. "Se oli minusta kuin olisin leikkinyt ... aurinkojumalan selän takana, maailman turvallisimmassa paikassa..."

"Mitä, itketkö, hupsu?" Henrik hukutti hänet syliinsä. '"Etkö muista? Tällä paikalla sulit minun syliini kuin härmä hiuksillasi ... Eikö se riitä, sinä kiittämätön hupakko?"

"Riittää, riittää, mutta..." Helka jäi siimat kummastuneen avoimina katsomaan Lumialan polveilevaa polkua, jota lähestyy kiireisesti, hameitaan molemmin käsin kannatellen vanha vaimo. Tuon käynnin tuntisi Helka unissaankin. Sieltä on tulossa hänen äitinsä.

Alina-emännän kasvot valaistuvat jo kaukaa. Niillä on hätäistä iloa ja huolekasta kiirettä, aivankuin hän olisi viemässä sanomaa, joka saattaa myöhästyä.

Äiti ei näytä edes hämmästyvän tyttären seisomista kotoveräjällä. "Isä käski minua lähtemään", hän toimittaa hengästyksissään. "Katsokaahan miten hyvin piti käydä! Ajatella, että Kylänpään Severi tuli aamulla ja luopui itse omasta takaa isän antamista lupauksista. Ja isä kun mietti ja mietti koko päivän", emäntä nauraa kuin nuori tyttö onnellista kepposta. "Ja nyt lähtiessään kylvölle tokaisi, että saisihan se tyttö ne kapionsa noutaa ja tulla hyvästille. No, minäkös kun kokosin helmani, niin että ... tule nyt, tule pian..."

Tulevaan vävypoikaansa emäntä luo epävarman katseen, ikäänkuin häpeäisi jonkun puolesta. Henrik käsittää, ettei isäntä halunnut häntä mukaan ja heilautti reippaasti kättänsä: "Lähde, Helka, lähde! Minä käyn sillä aikaa hyvästelemässä Severi Kylänpäätä."

Helka viipyy kauan. Vasta kevätyön heleässä hämärässä he nouseskelevat Helkavuorelle.

He puhuvat ääneen vain osan ajatuksistaan. Niitä on liian paljon. "Menin hänen luokseen pellolle", sanoo Helka pidätetyin äänin kuin peläten tyrskähtävänsä ilosta itkemään. "Kuljin taas hänen selkänsä takana. Eikä hän pysähtynyt ennenkuin saran yläpäässä." "Ja sitten...?" "Oli kuin olisi vuori noussut eteeni. Ja minä olin niin sanomattoman pieni, ihankuin ennenkin." "Mitä hän sanoi?" "Eihän se muuta ... otti leuastani ja tokaisi: 'No, käypäs järjestämässä se kapioarkkusi. Markku saa sen ajaa aamulla laivalle.' Mutta hän rykäisi pari kertaa. Eikä hän sitä tee, jollei hänen mielensä ole liikuttunut."

Severin asiaa Helka karttoi koskemasta pitkän aikaa. Mutta kysyi vihdoin: "Kävit kai...?"

"Ole rauhassa. Tuskin muuta kuin kättä puristettiin. Mutta enempää en tarvinnut tietääkseni, että niin kunnon mies ei koskaan joudu hunningolle."

Helkaniitty avautui heidän eteensä. "Katso, minkä poltin, se kasvaa taas! Meidän tyttäremme voi taas tulla 'helaa' huutamaan."

"Jospa siitä tuleekin siellä kaukana ... meren tytär", nauroi Helka.

"Tämä sinun laaksosi ja meri ovat yhtyneet ... meissä!"

Hetken uneksinut aurinko tekee jo nousuaan. Se hehkutti kokkoniityn kauttaaltaan. "Katso, tämähän on helkatulta koko niitty!" Henrik puhui. "Ja katso tuonne, pelloille! Pienen pieni ilotuli sykkii jokaisessa äsken sirotetussa siemenessä. Jokaisen aamu-untaan nukkuvan kylväjän rinnassa palaa lämpöinen ilovalkea. Emännät ovat kohta sillään hereillä. Ja heidän aamulietensä on iloisempi kuin koskaan ennen – koko maassa, sen jokaisessa talontuvassa ja mökissä ... Uskotko? Minä tunnen elävämmin kuin tuon auringon kasvoillani, että jumaluuden rajaton palo säteilee nyt koko tämän luonnon ja kansan kautta." "No, mutta ... joko sinä taas saarnaat, pappi parka!" hymyili Helka. "En rakas. Sehän oli vain minun viimeinen messuni Sääksmäellä. Ja yhtä hyvin – tulevien helkajuhlien virsi, joka ei enää valita, vaan riemuitsee..."

Paluumatkalla he vieläkin pysähtyivät Raitinristillä. "Katso, Helka", Henrik sanoi, "yksinpä näiden teiden ristikuvio on loihtiutunut uudeksi. Muistatko viimeisen helkakevääsi nälkäkulkueen?" "Voi, älä puhu! En tahdo sitä muistella..."

"Ja kuitenkin, juuri sen määrätön kärsimys siunasi nämä tienoot uudestaan. Nyt minä näen tämän kansan kolmessa alttaritaulussa: tuossa loppumattomassa kärsimyksen kulkueessa, tuossa mielenvikaisessa vaimossa, joka jokelsi kuolleelle lapselleen, ja sinussa, nuoressa ja terveessä, joka pitelit sylissäsi pienenpientä mierolaisvainajaa. Kaiken sen kestänyttä kansaa ei voi kukistaa mikään voima maailmassa."

Ylämäkeä kiirehtii heitä vastaan kädellä viittoillen Hanna Charlotta. Hän huutelee jo kaukaa: "Ettekö te, hupsut, tiedä, että laiva on tulossa jo Konhonselällä!"

"Ho-hoo, ukko Steen odottaa meitä kyllä vaikka tuomiopäivään asti", vastasi Henrik huolettomasti.

Ja kapteeni Steen odotti, sillä juhlalaivalla ei ollut kiirettä. Vasta runsaan tunnin kuluttua "Elias Lönnrotin" huutopilli päästää huikean lähtövihellyksensä. Laiva kallistuu pahasti kaartaessaan selälle. Kapteeni Steen tömistää komentosillallaan pitääkseen sen tasapainossa. Hanna Charlotta seisoo korituolin vierellä, jossa ei enää kasva pajunlehtiä. Ertvin Orrell heiluttaa lakkiaan Voipaalan väelle, joka seisoo sillantakaisella töyränteellä huiskutellen nenäliinojaan.

Yhä loittonee silta ja ranta. Alina-emännän suuri nenäliina näkyy vielä valkeana laikkana vaipuneessa kädessä.

Oitinkärjen kohdalla Helka sanoo: "Isä ei siis tullut... saattamaan."

"No, mutta sehän olisi ollut mahdotonta", Henrik vastaa. "Hänhän on tuo tuolla, katso – Rapolan linnavuori. Vuoret eivät liiku. Ne vain murenevat hitaasti päälaeltaan. Ja niiden ryntäillä saattaa tapahtua lumivyöryjä. Mutta syvimmässä suojahaudassaan, Jumalan kiitos, ei tuo Hämeen patriarkka tuolla ... muutu eikä murene."