[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBP3BFUVBJUDgEU2U0VRud1Cgsgrolh0PzIszAybT-bY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},848,"Ritvalan ilovalkeat","Haarla, Lauri",1890,1944,"848-haarla-lauri-ritvalan-ilovalkeat","848__Haarla_Lauri__Ritvalan_ilovalkeat","Romaani","romaani",[],[],"fi",1943,null,83199,557652,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1860-luvun Sääksmäen Ritvalaan ja kuvaa kyläyhteisön elämää perinteisten helkajuhlien ja kirkollisen kurin välillä. Teos seuraa apulaispappi Henrik Sarkin pyrkimyksiä kitkeä pakanallisina pidettyjä kansantapoja nälkävuosien kynnyksellä.","Lauri Haarlan 'Ritvalan ilovalkeat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 848. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RITVALAN ILOVALKEAT\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1943.\n\n\n\n\n\nOSAT:\n\n Lumivyöry.\n Vedenpaisumus.\n Turmeltunut maa\n Hallatulet.\n Ilovalkeat.\n\n\n\n\n\n\nLUMIVYÖRY\n\n\n\n\n1.\n\n\nKelhinmäen rinnemökeistä aina Huittulankylän ja Ritvalan tienvierisiin\nmäkitupalaistönöihin saakka akat hotisevat tänä maaliskuisena aamuna\njos jotakin. Eivätkä lopultakaan muuta kuin samaa ja samaa asiaa.\n\n\"Joko sillä lie -- se kirves kourassa, hä-hähä...\", käkätetään Kelhin\nRiitan mökissä, jonka pienen ikkunan rätti- ja pärepaikkojen välistä\nvilahtaa eukkojen uteliaita nenänpäitä ja naskalinteräviä silmiä.\n\n\"Mitäh? Eihän sillä mitä\", hohahti toinen akka. \"Mitäs sillä nyt\npapilla ... sentäs kirvestä?\"\n\n\"Silläpä tuo on uhkaillut\", kuului emännän toranmakuinen ääni uunin\nluota, \"vai etteks muista sen Mikkelin-päivän saarnaa syksyllä ja\netteks...?\"\n\n\"Mikä jottei muistettaisi\", kivahti ensimmäinen akka, joka\ntaas kurkisteli ikkunasta maantieltä urkenevalle isonpappilan\ntielle. \"Niinpä tuo huusi, että 'kirves on pantu puitten juurelle\nrietastelijoitten pähkinämetsissä', ja sitä se tarkoitti, sitä juuri --\nRitvalan Helkavuoren pähkinärinnettä, ja sanokaa minun sanoneeni...\"\n\nJa taas komotti neniä kuin variksennokkia tielle päin, jota myöten\npitäjän apulaispappi Henrik Sark on tulossa aamupäiväisistä\nkansliatöistään. Tulija on hetkeksi peittynyt mahtavan kivikirkon\ntaakse. Eikä sen kyljitse ole vähään hetkeen muuta nähtävissä kuin\nrantakennällään seisova isopappila, joka sekin on ollut jo pitkät ajat\nkorjaustöiden alaisena ja on parhaillaankin tellinkien ympäröimä,\nlukuunottamatta pientä siipirakennusta kanslioineen ja arkistoineen.\n\nNo, pappi ilmestyy näkyviin kirkon itäisen ristirakennuksen nurkitse.\nMutta ei, ei se sentään näytä olevan menossa metsänkaatoon. Keppi\nsen oli vain kädessä -- ei tietoakaan kirveestä. Näkihän tuon nyt\nhuonommillakin silmillä.\n\nMutta ei se ollut sittenkään oikea papinkeppi! Siitä oltiin joka\ntapauksessa yhtä mieltä. Se oli tummanruskea, melkein musta. Ja\nsiinä oli varressa paksuja jurmuja, kellerviä, kuin messinkisiä\nsuitsirenkaita. Ei se ollut mitään oikeata ihmismäistä puutakaan,\nkatajaa tai koivunvisaa, kuten heidän oikealla papillaan,\nukko-Klavveenilla. Eikä ees saaliista ulkomaan puuta, eepenholtsia,\njota oli nähty nuorten ylioppilaitten ja vallesmannin kepeissä. Mitä\nlie ollut... merenruokoa, sanottiin. Ei ees maan päällä kasvanutta.\n\nJa sen pää! Liekö ollut luusta taikka puusta. Mutta julmettu se oli\njoka tapauksessa. Kuin selkähauen leukaluu. Ja siinä se, ainakin kaukaa\nkatsoen, sojotti kuin kirveenterä varressaan.\n\nEi sitä tosin tällä kertaa paljoakaan näkynyt. Sillä tulijan koura\npuristi sitä lujasti, iskien keppiä pitkien askelten mukana kovaksi\ntallaantuneeseen lumeen, niin että sen rautakärki parkui kuin olisi\nsikaa teurastettu.\n\nRiitta-emäntä keksi tämän häijyilevän vertauksen. Hän oli\ntotisesti omin korvin kuulevinaan tuon äänen seuratessaan apupapin\nväkivaltaisesti ponkailevia askeleita ja oikean käden iskevää\nheilahtamista.\n\nOli siinä kiirettä. Mitähän se nyt aikoi -- tämä Sarkin pappi? Jos se\nnyt olikaan oikea säällinen pappi. Sanoivat kipparinpojaksi -- mistä\nlie merenrannikoilta tai Pohjanmaan nälkämailta. Tosin Voipaalan\nmajuurska väitti sen olevan oikean merikapteenin jälkeläisiä, mutta...\n\nNo, niin. Taitavat olla siellä päin papitkin vähän niinkuin kapteenin\nmallia. Tälläkin oli päällään kaksirivinen mustansininen pomppatakki\nja vierasmalliset saappaat jalassa, samanlaiset rumilaat kuin \"Elias\nLönnrotin\" kapteenilla Pyhäjärvellä. No, oli kyllä sen kaulusnahka yhtä\nylpeästi kiuhtava kuin faleksmanni Halaperin turkissa. Ja sama nahka\nkiersi lakinreunaakin. Ja mitämaks, samettia sen oli päällys, ihankuin\nSääksmäen kirkon messukaavuissa. Kas, kas, kun ei ollut pannut ihka\npunaista, kuten oli suurten kirkkopyhien messukasukassa. Siinähän sen\noli tapana ylpeillä ja messuta, niin että karstat, tippuivat katosta.\nJollei vielä joskus muurilaasti ja kattoparrut...!\n\nOli sitä sellaisiakin ennustuksia olemassa Jyrsteini-rovastin ajoilta\nasti.\n\n\"Helka Maria, pääsi palaa!\" huudettiin Ritvalan helluntaikokoilla,\njotta ei halla päässyt tärväämään peltoja.\n\nMutta, herra-paratkoon, mitä tästä vanhasta emäpitäjästä oli tuleva,\nkun pelkkä kappalainen tekee rovastin virkaa -- niin höyli mies kuin\nolikin Klavveenin Nuutti-herra -- eikä uutta rovastia ole vieläkään\nvaaliin pantu. Ja sitten kun tuollainen merestä noussut Antti-Kristus\nmoikuuttaa koko pitäjän isoakelloa, ettei herroillakaan ole nokan\nkoputtamista...\n\nKörttiläinen mikä lienee. Ja kuka sen senkään tiesi, kun huhtoi ihka\npiruna ihmisten tukassa ... Oli, oli siinä herrassa näkemistä ja\npuhumista. Ja eukoilla kun riitti sananrieskaa ja sikurikahvia. Olipa\nlirauttaa viinantilkkakin sekaan, jos sattui pahasti rinnanpuolta\nnärästämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä tämä Kelhinmäen itsellismuijien puheenpito ollut vielä mitään\nverrattuna siihen papatukseen, joka poreili ja kiehahteli kuin\nrokkapata ja lemahti väkevänä hajuna uuninpiipusta toiseen, mökistä\nmökkiin, kun vaeltaja oli isonpappilan tienhaarasta kääntynyt Ritvalaa\nkohti ja ennättänyt Huittulankylän laajojen mäkituparykelmien\npaikkeille. Kiiliän talon ja kappalaisen pikkupappilan kohdalla on\nnietostanut siihen määrin, että kulkija hukkuu hetkeksi lumiseinäiseen\nkuiluun, umpikuljuun, koska vain syvä ja ahdas kujanne on kyetty\npitämään auki hevosajoa varten.\n\nMutta kun hän sieltä ilmestyy Huittulan peltojen laitamalle, syntyy\nTyskäskän, entisen ruotusotamiehen lesken, mökissä sellainen pärpätys,\nettä Sääksmäen vanhan kivikirkon mustat naakatkin kävivät vihreiksi\npelkästä kateudesta.\n\nLapsia, räsypekkoja, leikiskelee mökkiryhmän yhteispihojen\nlumikujanteilla, jotka kiertelevät pihasta toiseen ja ammahtavat kuin\ntyhjentyneet korpipurojen pohjat valtatien pengertä vasten. Näistä\nkolopiiloista on kakaroitten hauska räpättää ohikulkijalle mitä\ntahansa. Ja mitäs nyt? \"Pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu-uu\",\nalkaa papattaa Tyskäskän tyttärenpoika, Iivari, joka oli saanut\nkomeahkon ristimänimensä Sillanperän kartanon nuorenherran mukaan. Ja\nsyystä kylläkin, kuten huhuttiin.\n\nMutta eivätkös olleet Tyskäskän mökissä yhtä hyvin muijat hoksanneet\npapin ilmestymistä Kiiliän ja Kälän pappilan lumihaudoista! Eikäpähän\nsitä muusta ollut kieltä piesty tässäkään mökissä kuin samaisesta\napupapista, jolle itse Voipaalan iso-leski oli -- en tule ja paremmin\nsano -- huutanut keskellä maantietä: \"Oi, oi, oi, oi, kyllä minä teidän\nesi-isänne arvaan -- merirosvoja, julmetuita merirosvoja Rymättylän\nlouhikkorannoilta!\" Oli se kuultu sekin. Ja nyt oli Tyskäskän kieli\njuuri ja juuri menemäisillään solmuun pauhatessaan papin merkillisistä\nedesottamuksista viime syksynä Valkeakosken Myllykylässä.\n\nOli se ollut meiskausta. Ruoskaa oli heiluttanut kuin hyväkin Ristus\ntemppelissä. Mallasveden ja Rautunselän isännät olivat näet soutaneet\nsyksyiselle jauhatusviikolleen Myllykylään ja vanhaan tapaansa\npitäneet vähän niinkuin riimaanantaita ja muuta henttausviikkoa\nvapaina emäntiensä vallasta. No, eihän siinä muuta kuin minkä olivat\nmökeistä ostaneet viinaa, Lastikkapovarilla povuuttaneet ja Ryskyn-akan\ntyttölässä lillitelleet. No, mitämaks? Halkokuormallisen Ryskyn\nemäntä tiesi saavansa Euhvemiiasta ja jokaiselta muultakin likalta\nisäntää päälle rospuuton mentyä. Eivätkä sillä kertaa renkipojatkaan\nvielä olleet ennättäneet ees tappeluun asti mökkikylän kujilla tai\nmyllypihoilla. Ei mitään muuta ollut näkynyt papin tullessa ulkosalle\nkuin tönkeileviä sikoparvia ja nuhjailevia apu-ukkoja, körttejä, jotka\nkaikessa rauhassa sitelivät pussinsuita ja kanniskelivat säkkejä\nisäntien veneisiin.\n\nMutta mitäs tämä, apupappi! Oli törmännyt mökistä mökkiin.\n\"Salakapakoita, salakapakoita!\" oli huutanut. Ryskyn pirtistä se oli\najanut likat kelteisillään rapakkoisille kujille, isäntiä rytyyttänyt\nniskasta saman tien ja pauhannut: \"Sikolaumaan, te riivatut,\nsikolaumaan ja ruoskaa, ruoskaa...!\" Ja eikös ollutkin ottanut seinältä\nTahkolan isännän ohjasperät ja suominut kuin vierasta sikaa isäntää ja\nsen majavieraita. \"Mutta sen minä sanon tykkänään\", tuohtui Tyskäskä\ntuohtumistaan, \"että ei ole Heikki-herran hyvä ajaa Rautunselän\nrantataloihin vaalulleen joulujen alla -- ei heru lahjapaistit,\nsikaneljännekset tai naudanpakarat, vaikka setolkkaruplat hoosiannaa\nlaulaisivat, eikä jo...\"\n\nOli tosin Tyskäskälle vastaanpanijoitakin. Väitettiin juorujen\nliioitelleen tolkuttomiin koko juttua. Eihän se muka ollut pastori\nSark muuta kuin ajanut Myllykylän läpi matkallaan lauantaiseurojen\npitoon Metsäkulman kylille ja Tahkolan majatalossa pitänyt pienen\nvaroitussaarnan sinne kerääntyneille körteille ja vaimoihmisille.\n\nMutta Tyskäskä olisi kyennyt jatkamaan pärmänttäystään kuinka kauan\ntahansa, jollei olisi akkunan pielestä kuulunut Leivosen Riikan\npientä voivotuksen tapaista huokaisua: \"No, siinä se on paha, missä\njumalattomat herjaavat.\"\n\nSiinä siunaaman hetkessä Tyskäskä nielaisi sävähtäen viimeiset sanansa,\nlivahtaen porstuaan, missä hän ryhtyy hätäisin käsin peittelemään\nsäkinriekaleilla avolieden takanvarjossa kelleileviä viinalekkereitään.\nNe oli visusti varjeltava ensi lauantaiksi ja sunnuntaiksi, jolloin\nkaukomatkaisten kirkkomiesten oli tapana käväistä kumauttamassa\nviinakorttelinsa hänen pöksässään.\n\nHataran riukuseinän raoista eukko jää tiirottamaan pappia hätä ja\nkiukku kasvoilla. Ohi menee, menee ainakin tällä kertaa ... Vaimo saa\ntakaisin rohkeutensa. \"Rumpetti, sanon minä\", hän murmattaa, \"ei tässä\nenää saisi köyhä ihminen pitää kaupalla ehta tavaraa...\" Milläs hän\nsitten tekisi litviikin päämestarilleen, Nuutalais-revolle, joka viinat\non myytäväksi antanut, leski parkaa hyvän hyvyyttään avittaakseen,\nmillä jo...?\n\nEmännän palatessa tupaan ovat siellä vierasakat täydessä lenheetissä.\n\"Ettenkö ole sitä jo sanonut?\" sipaisee Räsän Maisa parhaillaan\nsinenkelmeätä nenäänsä. \"Muka Ristuksen ruoska ja muka Herran kirves\non pitkässä varressa? Hohoo! Sarkin Heikin kourassa ne ovat, uskoa\npois...! Mitäs se muuten alvariinsa hönttäilisi tuonnekin Ritvalan\npuolelle, Helkamäelle? Herran jee, hakata se aikoo, maahan hakata\nrantarinteen pyhät pähkinäpuut. Jahkapa tästä vain tultaisiin\nHelatorstai-viikolle ja Lumialan Helka rupeaa harjoittamaan\neessä-laulajille 'Mataleenan vesimatkaa', niin top tykkänään, pauhaa\nHeikki-herra...\"\n\n\"Ho-hoijaa\", kuuluu hurskaasti naukuileva ääni takapenkiltä. Se\non Leivosen Riikka, joka on jonakin nälkätalvena ajautunut tänne\nsavolaisten nälkäroikkien mukana ja juuttunut kylään, mökkiläiseksi\nhänkin. \"Pitkässä varressa, pitkässä varressa...\", hän hurskastelee,\nsillä ei ole Nilsiän profeetan, Ukko-Paavon, körttiläisyys hänestä\nvielä tyyten lähtenyt. \"Jumalatonta on ollut, onpa kuin onkin meno\nValkiakoskella, helkajuhlissa, pähkinämetsissä ja Kurjenojalla...\"\nJa hän nau'ahti puolittaiseen veisaukseen: \"O, syntinen! kuin tohdit\ntääll' niin suruttomast' maata syntisten himois' vuotehell', etk'\npelkää kuolemata?\"\n\n\"Nau'u mitä nau'ut ... Siionin virsiäs\", kivahti Tyskäskä. \"Koskas\nse sitten köyhä tässä maailmassa riehkasee, jollei nuoruudessaan\nja helkajuhlissa? Kukas sinut nyt vanhoillasi elättää? Sanopas!\nMasunisti-poikasi, joka seilaa laivan päällä Pyhäjärvellä. Ja mistäs\nsen pojan sait? Luulenpa vain, että Kurjenojalta -- niin savolaistollo\nkuin olitkin tänne tullessasi.\"\n\n\"Niin, niin, niin, niin\", huokaili Leivoska ja jatkaa Siionin virttään\nkuin sekoittaakseen muistista menneet asiat: \"Kuink' rohkia niin taidat\noll'? Jos sun nyt kohta pitäis kuoll', sun helvett' vissist nielis...\"\n\nMutta siinä virren hyräilyssä on Riikan maallinen sisu yht'äkkiä\nnousahtanut. Kierosti kuin takavitaan iskemällä hän livahutti\nTyskäskälle: \"Ja sinun tyttärenpoikasi, Iivari? Ohhoh -- Sillanperän\nnuorenherran kiikanvalkioita koko tenava...!\"\n\nEikä siihen seikkaan ollut kenelläkään mitään sanomista. Ei ollut\nsitäpaitsi aikaa tällä kertaa pitkään toraan.\n\nRäsäskä ja Leivosen Riikka, naapurimökkien muorit, olivat näet\noikeastaan tulleet vain hakemaan Tyskäskää Hangan taloon, jonne\nmyös van haan tapaan oli kutsuttu, paitsi heitä, huittulaisia, myös\nRitvalan Vastamäen ja Vuorenmäen mökkiläisvaimoja kevättalviseen\nlampaankerintään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastori Sark puurtaa loivaa Ritvalan kylän ylämäkeä. Tämä on\npaikoitellen kovalla kaljamalla, paikoin korkeitten nietosten tukkeama,\nniin että täytyy kahlaamalla kahlata.\n\nKulkija pysähtyy. Hän on kahdenvaiheilla. Palatako takaisin kotiin\nottamaan sukset, sillä syrjätie, joka vei hänen aikomaansa Lumialan\ntaloon, oli nyt varmaan raitinaidasta toiseen täytenään lunta, eikä\naamuinen kerste näyttänyt enää kannattavan jalankulkijaa.\n\nMutta ei, hän ei käänny sittenkään. Hänen tehtävällään oli kiire.\nJa tuossahan oli jo Raitinristillä Hangan talo, josta sopi, jos oli\ntarpeen, lainata sukset. Taas puskevat luja-anturaiset saappaat\nnietosta. Hiki tuntuu nousevan lakin alla hiusrajaan, melkein kuin\nvapauttaen pakottavista ajatuksista.\n\nSiinä kahlatessaan hän kuulee takaapäin ilahtuneita, mutta merkillisiä\nkirosanoja. \"Valapparaiso, hoi! Utessa vieköön!\" remuaa karhea ääni,\njoka tulee kuin kumajavasta rummusta.\n\nSynnyinkaupungin satama, ulkopauhojen äkäiset tyrskyt, tulevat ja\nlähtevät laivat, prikit, fregatit ja kaljaasit pullistelevine, ylpeine\npurjeineen, merimiesten prassauslaulut ja kapteenien komennushuudot\nylätäkiltä -- tuo kaikki poika-aikojen raikas elämä syöksyi kirjavana\nnäkynä ja sekasortoisena äänenä nuoren papin tajuntaan. \"No, mutta\nJipraltari soikoon! Siinähän sinä olet!\" kuului taas jälkimmäisestä\nreestä, jolloin etumainen pysähtyy odottelemaan.\n\nHenrik Sark on kääntynyt. Iloisesti nousee käsi tulijoita kohti.\nHuutelija ei voinut olla kukaan muu kuin kapteeni Steen, hänen oman\nisänsä vanha merimieskaveri, joka nykyisin kuljetti \"Elias Lönnrotia\"\nPyhäjärvellä ja käytteli vanhaan tapaansa merkillisen omaperäisiä\nkiroussanojaan.\n\n\"No, johan ma sanoin, että ketkäs ne muut kuin Sarkit tuolla tavalla\npolvillaan ponkoilevat. Niinhän sinä astut uljaasti kuin merikapteeni\nSark ennen muinoin 'Pakhuusin' kannella. Terveiset, terveiset vain\nisältäsi! Tuohon kouraan!\"\n\nPastori on riipaissut lakkinsa päästä. Kuumettuneet kasvot ovat\npelkkää naurua, melkeinpä poikamaista iloa. Puhtaana ja valkeana hänen\nmatalahko, mutta luja otsansa hohtaa samaa raikasta iloa. Tummanruskea\npaksu tukka, joka tavallisesti näyttää karhealta, on nyt hikeentyneenä\nsekaantunut nuorekkaan pörröiseksi. Harmaansinisissä silmissä on\ntavallista hiilakkaampaa sineä. Eivätkä tiheät kulmakarvat kykene tällä\nkertaa työntymään nenänjuureen, johon helposti uurtui pysty juova,\netenkin kuvastumisen hetkinä. Hän on sanalla sanoen palannut lyhyeksi\nhetkeksi poika- ja nuorukaisaikojensa merisille rannoille, joilla ei\nole rintaa ahdistamassa tuollaiset jynkeät harjut kuin täällä tämän\nsisämaisen laakson ympärillä.\n\nKapteeni Steen kieriskelee kuin piukea tynnyri, jälleennäkemisen\nriemusta ritkahtamaisillaan, reenperässä, jossa hänen rinnallaan istuu\nTampereen masuunin laivanrakennusmestari Pihl, pohjalaissyntyinen\nhänkin.\n\nKapteenin mahtavasta partakarrista tulee kirosanaa ja säällistä\nselontekoa yhtä remuisasti. Oli oltu eukon kanssa talvikuuroa\nkotikaupungissa, jossa pastorin isä-ukko vietti vanhanpäiviään\nkapteenineläkkeellä.\n\nNo, ei sen kummempia, kapteeni vastasi Henrikin kysyvään katseeseen.\nJalka pysyi ukolla halvattuna, mutta perässä se laahasi kuin\nvarpinpätkä pollaria. Ja käsivarret! Ne olivat yhtä lujat kuin\nmiehuuden päivinä. Ryypyksissään väitti ukko yhä pysyvänsä niiden\nvarassa prammipurjeen vanteissa \"ett glasista\" \"två glasiin\", jos oli\nvain taskumatti matkassa.\n\nAlakuloinen ilme juuttui Henrikin äsken ilostuneisiin kasvoihin. Kysyi\nvihdoin lyhyesti, mihin piti herrojen matka.\n\nSuuret olivat aikeet. Etumaisessa reessä istui pitäjän vallesmanni\nHareberg, kuskarinaan ruotusotamies Yrjänä Vägg, ja he olivat koko\nroikka kiertämässä Vanajan rannat ympäri Hämeenlinnaan asti sopiakseen\nrantatalollisten kanssa siltapaikoista ja rakentamisista.\n\nVallesmanni tervehti pastoria kohteliaalla eleellä mahtavista\nsusiturkeistaan, yhtyen hänkin selittelyyn.\n\nVanajan vesille rakennettiin parhaillaan laivaa Tampereen telakalla.\nJa Voipaalan majuurska, pitäjän keisarinna, oli kutsunut herrat heidän\npalattuaan juhlimaan suurta tapausta.\n\nVallesmanni näytti kiireiseltä. Maiskautti suutaan ja huitaisi kättä\nkuskarilleen, jolloin seurueen hevoset junnasivat reet liikkeelle.\n\"No, Lissaponin likat, sanon minä!\" huusi vielä ukko Steen nietoksen\nharjalta: \"On täällä tuo merenkäynti pirumpi kuin Ustinjan merellä.\nOttaa peeveli takamuksiin, ha-ha-ha...\"\n\nReet keinuivat jo Raitinristin ylimmäisillä lumipaakuilla pastori\nSarkin ryhtyessä jatkamaan matkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHangan talon tanhuan puolelle on jo kertynyt liuta Ritvalan\nmökkiläisvaimoja. Istuvat hakokasojen vierillä lihavat lampaat\nhelmoissa. Kertyy kasa kasan viereen paksua talvivillaa. Selkä-,\nmaha- ja reisivillat, mustat ja valkeat pannaan eri kekoihin. Tällä\nkertaa, työn alussa, ei suju vielä edes akkojen puhe. On olevinaan\nkiirettä, Saara-emäntäkin kun liikuskelee parhaillaan miespihan\naittarivin vaiheilla.\n\nMutta sattuu siitä Kykän Lastikka-muorin silmään navetan ja\nrehukatoksen väliköstä merkillinen näky. Maantietä junnaa ylen hitaasti\neteenpäin halkokuorma, jonka laidalta riippuu käppyräisissä jaloissa\nnaudan koipinahasta tehty saapaspari. Sellaisia karvapäällisiä, perin\nkuluneita, haaleanpunaisia saapasruojuja ei ole kenelläkään muulla kuin\nKyttälän Taavetti-isännällä.\n\n\"Kyttälän isäntä\", kuihaisee Lastikka. Ja ukon matka oli samassa\nsilmänräpäyksessä selvillä koko akkajoukolle. Nyt se sen vei -- sen\nsynninmaksun, halkokuorman, Ryskyn emännälle Myllykylään, siitä\nEuhvemiiasta. No, oli se kanssa, hepsankeikka, yks' leipäsusi tämän\npuolen isännille. Siihen ne kaikki... tulenlauttaan, kun oli silmätkin\nkuin suden silmät pakkastalvella. Ka, osasihan niillä leskiukot\nhemaista, ja sitten ... ei muuta kuin talvikuurot lekotella piisin\nääressä, sumppi pannussa ja vehnäsleipä syntisissä hyppysissä, ho-hoo,\nkyllä se tiettiin ja tunnettiin...\n\nKaihomielinen kateus, jossa ei ollut enää omalta kohdalta toivoa\neikä oikeata kiukkuakaan, pirpatti kieleltä toiselle. Suihkailtiin,\nsupatettiin, käkätettiin yskänsekaista naurua.\n\nMutta tämä lakkasi yht'äkkiä kuin tikan nakutus.\n\nIsäntä, Tuomas Hanka, punanverevä, tanakka, kasvoiltaan tasamielistä\nleikkiä muhoileva keski-ikämies, oli ilmestynyt tuvan portaille.\nKatsastelee pihan laitamien ylettömiä lumimääriä, silmää portinsolasta\nHelkavuorelle päin ja kyläkujalle, jossa makaavat yhä paksujen lumien\nalla aidat ja paikka paikoin aidan seipäätkin. Tokaisee puolileikillä\naitasta palaavalle emännälleen: \"Jopa taisi meidän muori liian aikaisin\nriisua talviturkit Hankalan pässiltä. Katsoa nyt! Ei ole miesmuistiin\nollut tällaista lumitalvea. Millekäs Eetenin laitumelle nyt nuo\nsaparohännät aiot laskea?\"\n\n\"Älä huoli, ukko\", naurahti emäntä, \"kyllä aurinko paikkansa pitää.\nEikä Hankalassa muuteta keritsemisaikoja, ei ole muutettu ennenkään...\"\n\n\"... jotta kellot käy, niinkuin ne käytetään, ja kukko laulaa, nousee\npäivä tai ei, sehän se ... vaimoväen viisautta\", jatkoi Tuomas-isäntä\nleppoista pilkantekoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortinsolasta tulee Henrik Sark. Hänen kasvonsa näyttävät äskeisestä\nmuuttuneen. Leuan kaari vetää nyt poskiluilta lähtien tiukan ilmeen\nsuupieliin saakka.\n\nKoko pään, lujan suoran nenän ja kulmallisten eteenpäin työntyvä asento\nmerkitsevät tärkeitä asioita.\n\nEi, ei ollut aikaa poiketa sisään. Oli käytävä Lumialassa, jonka\nisäntä oli kuudennusmies ja Ritvalan lukulohkon päällysmies, tämän\n\"laiskan ja riihattoman kylän\" -- kuten pastori huomauttaa -- jossa\nlukutaito lyötiin laimin, ei kinkereillä käyty asetuksen mukaan ja\nkuudennusmiehetkin nukkuivat oman saamattomuutensa pankonpenkeillä.\n\n\"Kaipa se, noi-nee, sillä tavalla liekin\", myöntelee Hanka, \"mutta\nse kuudennusmiehen virka kun on jäänyt vähän niinkuin lapeettiin\nkoko tässä pitäjässä, ei se, katsokaas, pastori, ole Lumialakaan\nsitä ihan juurtajaksain ottanut. He-he-he, kun on koko virka ollut,\nnähkääs, pastori, jo parin miespolven ajan ... mitä lie väljähtynyttä\nvaarinkaljaa...\" Kuohahtaen löi pappi keppinsä porraspielustan\nlumikennääseen. \"Tästä lähtien ei se sitä ole\", hän tokaisi tuiman\njuonteen ilmestyessä kulmallisten väliin. Ja siinä se pysyi yhä\npaikallaan hänen saappaankärkiensä lyöttyessä lujalla työntäisyllä\nmäystimiin.\n\n\"Sepä, sepä\", myönnytteli taas Hanka, kutkuttaen vähän niinkuin\nhuvitettuna leuanaluspartaansa, \"eihän se mitä ... aisakello, jos\nsiihen pannaan heinätukko -- tyhjäähän se...\"\n\nMutta pappi oli iskenyt sompansa lujasti lumeen, otti pari tuimaa\nvauhtiaskelta ja ponkaisi pitkään luikuun. Eikä kuulunut pihamaalta\nmuuta kuin lampaankeritsijöitten häijynilkistä supatusta: \"Kyllä nyt\ntaisi päästä Lumialan tytär mustaanpenkkiin tai jalkapuuhun\", suhkaili\nLastikka. \"Ja joutaakin päästä -- näkeekös köyhää kansaa ees puolella\nsilmällä? Joutaa kuin joutaakin, en paremmin sano...\" \"Hä-hä-hä\", pani\nvastaan talon muonamiehen muija, \"muistaakos se Lastikka-muori omaa\nnuoruuttaan? Johan ne nyt näihin päiviin ovat luuhuoneessa ... niin\nmustatpenkit kuin jalkapuutkin, hä-hä-hä...\" \"Älä siinä hähättele\",\nkivahti Lastikka. \"Pankoot sitten vaikka naakanpaskat lakaisemaan\nkirkonvintiltä loisväen kanssa. Ei se sille pahaa tekisi -- hyvällekin\neessä-laulajalle, mukamas...\"\n\nTaas purivat keritsimet lampaitten kuvevilloja. Mutta kielenkannat\nolivat sopivasti höltyneet -- ja juoruilemista riitti apupapista ja\ntulevan Helluntain helkajuhlista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaitinristin matalahkolta, mutta kauas näyttävältä mäeltä Henrik jää\ntuokioksi katselemaan allansa levittäytyvää Sääksmäen kylien valkeata\nlaaksoa, jota kaartaa pohjanpuolelta mahtava monijatkoinen harjanne.\n\nTämä nousee Vanajanselän syvänteistä, kaakosta käsin, kampeutuu tuonne\nhänen selkänsä taakse, Helkavuorelle, ja kovertuu päättymättömän\njättiläiskäärmeen selkäkyhmyinä Ridon- ja Kelhinmäkeä kohti. Täällä\nse nostaa jynkeät niskaharjaksensa Rapolanharjuksi, jolla makaavat\nammonaikaisen linnavuoren muurinrauniot ympäri valtaisaa linnahautaa.\nTaas madaltuen se kulkee Annilan niemenkärkeen päin, työntäiksen\nalitse Liuttulan selän, pyöräyttää Soron- ja Kaidansaaret vedenpinnan\nyläpuolelle, kadotakseen vihdoin Lempäälän puolella kaukaiseen\nhavumetsäiseen sineen. Katselija hengitti hitain, laajoin vedoin\nnuoskeata talvi-ilmaa keuhkonpalkeet täyteen. Nyt vasta, täällä\nylhäällä, hän, merenrannan kasvatti, kykeni hengittämään täysin\nsiemauksin. Hänen oli ollut mahdoton tottua tuon umpilaakson ahtauteen.\nTäällä oli taivaankorkuiset seinät ihmissilmän tiellä. Ei missään\ntuimaa merenahavaa, ei rannatonta jäätyneen meren lakeutta, ei kesällä\nmyllertävää myrskyä, ei kalastajain pauhaveneitä, jotka painavat\nulkoriutoilta etunokkaisin, paisuvin purjein kotokaupungin satamaan. Ei\nmissään tervakylkisten laivojen mastojen, raakain, prammipurjeitten,\ntaka- ja isopurjeitten hohtelevia holvistoja, jotka katoavat mitattoman\nmerenkuvun taakse ja palaavat auringossa välkkyvin kaljuunakuvin\nkaukomatkoilta. Ei, totisesti ei! Merikapteenin poika ei osannut,\nei jaksanut hengittää täysin keuhkoin tuollaisessa purnussa, jonka\nkeskellä oli kaukalon verran vettä -- Vanajanselkiä, Rautunselkiä ja\nmuita samanlaatuisia lätäköitä.\n\nMutta täällä, ylhäällä, häneen, Henrik Sarkkiin, palasi meri mahtavana\nvuoksena. Se nosti hänet kotokaupungin Kirkkovuoren rinteelle, jonne\nloistatteli Kraaselin majakka omaa iloisen uhkeata uhmaansa. Täällä\nylhäällä laajat rantakuohut soittivat taas, löivät korvat huumoksiin ja\nvaloivat rautaa vereen...\n\nVähältä piti, ettei tuollainenkin jättiläishauta kuin tuo laakso\nnäyttänyt tällaisina hetkinä kauniilta. Ainakin nuo jynkeät harjut\nsuunnattomine lumimassoineen. Rapolan linnavuori paistoi kevättalvisen\nvalon alla kuin yksinäinen merellinen linnasaari keskellä rajatonta\nlakeutta. Laakeitten rantaniittyjen tasainen lumipeite yhtyi selkien\nhuikaisevaan pintaan, niin että niiden talviteiden harvaan pantuja\nviittanäreitä saattoi kuvitella kotikaupungin satamaväylän reimareiksi.\n\nNiin, tuo Rapolan linnavuori oli hänen ainoa ystävänsä ja --\nvihollisensa. Sieltä _näki_. Sieltä oli koko ympäristö yhtämittaista\nlumen- ja havunkirjavaa korpimerta, jonka tummat ja valkeat värit\nsaattoivat loihtia elävästi mieleen merenaallokon pohjanteet ja\nsäihkyvät aallonharjat.\n\nMutta vihollinen se oli sittenkin! Kun hän aamuisilta nousuiltaan\ntuolle vuorelle laskeutui takaisin kyläteille, oli kuin vetävä\nluode olisi imenyt hänestä taas kaiken voiman. Silloin oli hänen\nhengityksensä ollut monet kerrat salpautumaisillaan.\n\nSe oli, tuo vuorenjärkäle, lopultakin näiden hitaitten, jukuripäisten,\nlaiskuudessaankin taipumattomien hämäläisten pakanallinen linnoitus.\nSe oli heidän muinaisjumalansa Turrin ja tämän poikien, Hatan ja\nKoljon, rakentama. Ja sen sisäpuolella asuivat heidän peikkonsa ja\nmänninkäisensä, joista heidän sielunsa ei vieläkään ollut irti päässyt.\nEikä pääse, jollei hän kykene nujertamaan tuon vuoren _henkeä_,\nheidän jäykkiä niskojaan ja vihanpitojaan, heidän kyliensä rietasta\nelämää, heidän saamattomuuttaan kaikessa muussa kuin jumalattomassa\nvastahengessään, heidän kovakorvaisuuttaan kirkkokuria, lakia ja\nasetuksia vastaan, heidän...\n\nHenrik-herran ajatukset katkesivat. Takaapäin. Hämeenlinnan tieltä, oli\nalkanut kuulua hevosten hoputushuutoja ja rentoja huikkauksia.\n\nKaksi korkealaitaista, syvälle kovertuvaa rekeä, setolkkaruplien\näännähdellessä äkkinäisin nykäyksin, lähestyy huojahdellen nietosten\nharjoja pitkin, täytenään monenlaista kamaa ja tarvekalua.\n\nNe olivat viipurilaisia kauppiaita, ilomielisiä kähäräpartoja, jotka\nkevättalvisin ajelivat tänne sydän-Hämeeseen saakka. \"Kivkuppii,\nposliinivattii, kovasimmii, rinkelöit', orehkoi', sav'kukkoi, pispottii\nja hokmannin tippoi, ho-hoi, ho-hoi...!\" he jo lauloivat Hankalan\npihamaalla. Ja vieläkin kuului loppuvärssy: \"Värjkuvvii, sotakuvvii ja\nneihty Maarioi, ohoi, hohoi!\"\n\nHenrik naurahti ilostuneena. Noista karjalaisista ei voinut olla\npitämättä. Ei niissä ainakaan ollut tätä hämäläisten jurrittamista\ntai karhumaista murahtelua, käännähytti jos vain kepakolla heidän\ntunkkaista pesäänsä.\n\nNiinpä niin, kyllä he saattoivat leppoisasti niuhoilla, kuten tuo\nHangan isäntäkin. \"Sepä, sepä\", ja \"heh-heh\" ja \"tuota noinee...\" Sillä\ntavalla. Kyllä he myöstelivät ja myönnyttelivät.\n\nMutta sanopas heille jos vaikka ystävän neuvona: asetus on tämä,\nkinkerillä on käytävä, tai: tuomiokapituli ei enää teidän paavillisia\njuhlaveisauksianne salli, he paatuvat, hakoniskat jäykistyvät, leveistä\nleukaperistä kuuluu murinaa, pitkän pitkää, kuin viikonpituista ukkosta\nja sanat jurahtavat hammaskarsinasta vastallakaan. Pikkutalollinen\njahkailee jahkamoimistaan: Mikäpäs siinä, tuota, mutta ... kun ei ole\nollut ennenkään täällä _meillä_ päin hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi,\nniin, tuota noinee ... Sillä tavalla! Ja raapaistapa rusthollarin\norvaskettä, jo vääntyy leveistä leuoista röyhkeätä sanaa: Joo, joo,\nniinpä kai, mutta _meillä_ kun on nämä omat elämännyörimme, pyörikööt\nvirkaherrain pyörät missä tahansa.\n\nMiksi hän, herra-paratkoon, oli tänne tullut? Siksikö, ettei hänen\nnuoren vaimonsa heikko rinta ollut kestänyt rannikon koleata ilmanalaa?\n\nOli ollut syytä siinäkin! Hänen Elleninsä tarvitsi -- kun oli\nkaiken lisäksi synnyltäänkin sisämaan kasvatteja -- juuri tällaisia\npihkantuoksuisia petäjikköjä ja lenseätuulisia harjanteita.\n\nMutta yhtä hyvänä oli lääkäri pitänyt siinä suhteessa lähetyspapin\npaikkaa Afrikan Ovambomaalla.\n\nMutta sinne hän ei ollut lähtenyt. Sillä jo koulupoika-ajoilta tämä\nhämäläisjurrien umpilaakso oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan.\nJo silloin hän oli heitä nähnyt kotikaupungissaan porvareitten\nmajamiehinä -- talonpoikia terva-, voi-, potaska- sekä hirsi- ja\nmastokuormineen, tai Tampereen ruukkien ja pumpulitehtaan rahtimiehiä.\nNoiden pakkasen puremien, rohdinpaitojen rehjottavista sepaluksista\npaistavien rintojen, tallukkajalkojen ja majapaikkojen pihoilla viinaa\nhöyrähtelevien miesten näkeminen oli täyttänyt hänen pojansydämensä\nsäälillä ja kauhulla. Ne olivat pelehtineet hänen unissaankin\nkammahduttavina painajaisina. Myöhemmin, nuorena papinalkuna, hän oli\nottanut vähin selvää tämänpuolen kansanihmisten elämästä. Pelkkää\nviinan villitystä, tapain turmelusta ja katolisajalta perittyjen\n\"virsien\" lallatusta pakanallisten kokkotulien ympärillä -- tuskin\nmitään muuta hän oli saanut selväksi kertojiltaan tai lukemistaan\nkirjoista. Näissä kuvitelmissa hän oli saapunut.\n\nJa mitä hän oli saanut vastaansa? Vaurautta, viljavuutta, vieläpä\nrikkautta -- suurempaa kuin konsanaan merenpuolen nälkämailla.\nMutta mitä oli ollut äveriäisyyden rinnalla? Kiertolaiskerjureita\nsekä Savon että Pohjanmaan alinomaisen hallan pesimäsijoilta,\nruotuvaivaisia, huutolaisia ja nälänkuolioitten mökkien rykelmiä,\njoista joka kolmannessa oli salakapakka, povariakka tai haureuden\nhyyssääjä. Puhumattakaan heidän myllykyliensä rietasteluista ja \"helan\nhuutamisistaan\", jotka olivat beliaalinpitojakin kauhistavammat.\n\nEikö hän ollut yrittänyt -- aluksi -- heitä valistaa evankeliumin\nsanomalla! Oli, totisesti! Ei häntä ollut turhaan sanottu\nyliopistoaikoina \"iloiseksi Sarkin Heikiksi\". Eikä hänelle ollut\ntuottanut omasta puolestaan mitään vaivaa lähestyä heitä iloluontoisena\nrahvaanmiehenä. Mutta mitä hän oli saanut palkakseen? He uhosivat\nkylmää jäätä kuin tuon linnavuoren sulamaton ja pohjaton suojahauta. He\nvetäytyivät hänestä erilleen -- oman \"Rapo-jättiläisensä\" turviin.\n\nOliko ihme, että hänen oli täytynyt muuttaa evankeliuminsa lain ja\nrangaistuksen saarnaksi, vedota kirkkokuriin ja maalliseenkin lakiin?\nTotta totisesti, ilman niitä ei tuota tuolla, Rapolan linnavuorta, eikä\nsen hyisen jäyhää henkeä muuksi muutettu.\n\nPäättävä ajatus on jo nostamaisillaan suksisauvat lähtötyönnällykseen\npitkin peltoa juoksevaa kovapohjaista latua. Hankalan portinsolasta\nraikahteleva iloisten Viipurin-ukkojen äänenpito sopi kuin\nsaattajaisiksi hänen ladulleen. Mutta ensi työntöihin tuli taaskin\nhivenen verran ärtynyttä kiukkua, sillä hiihtäjän silmä ennätti\nsittenkin tavata Huittulan puoleisesta ahteesta taloon ehättelevät\nmuijat, Tyskäskän, Räsän Maisan ja Leivosen Riikan, jotka lavein\nrynkkyhamein laahovat tietä ja kaahaavat lunta leveillä tallukoillaan\n-- ruskean harmaina, mustaliinaisina ja repaleisina kuin nälkiintyneet\nvarikset.\n\nAamuinen hangenkerste oli jo höllentynyt kokonaan, mutta ladunpohja oli\nyhä kova ja luistava. Vauhti oli taas yhtä rohkeaa kuin tällä kertaa\nnuoren papin sydän.\n\nLumialan isännän, sen jääräpään, hän oli tällä matkalla voittava\npuolelleen. Olihan mies joka tapauksessa kylänsä valistuneimpia. Ja\ntytär lueskeli kuulema kuvalehtiä ja kansankirjasia. Joka tapauksessa\noli emäntä parhaita kirkonkävijöitä ja köyhille armelias -- jakoi,\nkuten puhuttiin, kiertäville kerjäläisille leipävaikkanan tyhjäksi, kun\nhyvin sattui.\n\nTasaiseksi muuttuneella hiihtoladulla alkoi häivähdellä Lumialan\ntyttären kuva hänen editseen. Siinä oli hänen hämmästyksekseen\nmerkillisen ristiriitaisia värejä -- punanverevää nuorta terveyttä,\nylpistelevää kenokaulaa, harrasta silkkiliinaista kirkossa-istujaa ja\ntaaskin tämän vastakohtaa: helkakulkueen eessä-laulajan upeilemista.\n\nHän ei tosin ollut -- vasta hiljan pitäjään saapuneena -- nähnyt\nviime Helluntain helkajuhlia. Mutta hän oli kuullut kesällä Voipaalan\nkartanon Emil-maisterilta, niin, olipa hän lukenutkin Gottlundin\n\"Otavasta\", että noissa kulkueissa neidot, eessä-laulajat, prameilivat\nräikeän punaisissa tai keltaisissa hameissa, kirjavissa koruissa ja\nseppeleissä, kuin moabiittain hekumoitsevat tyttäret uhrijuhlissaan.\n\nMiten todellakin sopi tuo Beliaalin juhla siihen Helka-neitoon,\njoka pyhäisin istui kirkonpenkissä? Hän oli tosin neidon nähnyt\nkirkossakin vain kaukaittain -- saarnastuolista tai alttarilta käsin.\nMutta mikä ero olikaan tuon nuoren naisen \"kirkkokuvalla\" ja hänen\nkuvittelemallaan eessä-laulajan olemuksella!\n\nSaattoiko tuo sama puhdas ja harras ääni, joka lauloi kevätvirttä\nkuin pyhien virtain partailla, raiuttaa myös pakanallista ylistystä\n\"viljan jumalalle\" ja jos joillekin taikauskon elättämille tontuille ja\nhaltioille? Miten siveältä oli näyttänytkään hänen musta kirkkoliinansa\nja nuoret hiljaiset kädet, jotka pitelivät virsikirjaa! Ja jos oli tuo\nsilkkiliina valahtanut harteille, olivat hänen palmikkonsa levänneet\nolkapäillä lujina ja täyteläisinä. Tahtomattaankin oli hänen katseensa\nkesken saarnaa silloin tällöin pysähtynyt neidon päälaelle, jonka\nvaalean ruskeat, sileiksi kammatut hiukset välkähtelivät puhtauttaan.\n\nHiihtäjä pysähdytti kesken kaiken vilppaasti ujuttautuvat suksensa.\nHänen täytyi saada aivankuin tuohon silmiensä eteen myös neidon\nkasvot sellaisina kuin hän oli ne nähnyt alttarilta. Mutta ei,\nei sittenkään -- hänen tajuntaansa ei selkeytynyt niistä mitään\nilmeikästä kuvaa. Ehkäpä ne olivat vain vaaleaveriset tavalliset\nhämäläiskasvot, tuollaiset ... ulkotöissä karkeahkoiksi punertuneet,\nehkäpä lujatekoisilla poskiluilla ilmeetöntä raskautta, kuten täällä\npäin näytti yleensä olevan kansanihmisillä. Joka tapauksessa oli\npään asennossa ja kaulassa, joka erottui selkeästi mustan pyhäpuvun\nkauluksesta, ollut eräänlaista vauraan talollisen tyttären totunnaista\nkorskeutta.\n\nPappi iski sompansa taas hangenpintaan, niin että ne upposivat\npuolivartta myöten lumeen. Oli kuin hän olisi suutahtanut omaa\nepätietoisuuttaan. Ja seuraavassa ylämäessä hän tarpoi sitäkin\ntuimemmasti. Oli taas kiskaistava päästä lakki ja ajateltava miten oli\nmeneteltävä Lumialassa.\n\nKylmä ilma raikastutti taas hetkessä hänen levottomat aivonsa. Hän löi\nlakkinsa sauvannenään ja harasi kaksin käsin tukkaansa järjestykseen.\nMutta pantuaan sen päähänsä hän unohtui taaskin katselemaan jälkeen\njäänyttä maisemaa.\n\nTuolla se seisoi -- hänen asuntonsa! Pieni, mutta lujaksi umpineliöksi\nrakennettu Pietilän talo. Se sijaitsi harjun laella ja aukean\nlaitamalla, josta alkoi luja petäjikkö länttä kohti.\n\nSiellä odotti hänen Elleninsä, jonka hän viime keväänä oli saanut\nmelkeinpä kantamalla kantaa harjupolkua talon päätykamariin -- niin\noli jo mennyt pahaksi hänen raukkaisensa heikko rinta. Mutta kesä oli\ntehnyt ihmeitä. Raikkaat tuulet ja kävelyt pihkanväkevässä metsässä\nolivat hänet nostaneet jalkeille. Kostea syksy oli tuonut tosin\ntaas yskää ja puuskittaista kuumetta. Mutta nyt, ehkäpä taas tämä\nkevään aurinko...? Niin ehkäpä ... Ooh, hän ei todellakaan aika ajoin\ntietänyt, oliko hän onnellinen aviossaan. Tietenkin hän rakasti. Sääli\nja rakasti. Mutta lujaan, epäkristillisen lujaan oli häneen juuttunut\naika ajoin kiihkeä halu nähdä rientävän vastaansa portaille --\nraskailta pitäjämatkoiltaan palatessaan -- terveen ja uhkean emännän,\njoka uhoisi ympärilleen lämmintä, tuoksuvaa elämää, hyörisi, nauraisi,\nlohduttaisi... Mutta ei, häneltä oli se kaikki kielletty. Ja hänen\ntäytyi tunnustaa sisimmässä sydämessään, että se kapinoitsi aika ajoin,\nomistamatta todellisen nöyrtymisen armolahjaa.\n\nHenrik jää katsomaan huolestunein silmin pitkin harjun etelälaitaa,\njota reunustavat suunnattomat lumiräystäät. Ne siittävät mieleen\npelonalaisuutta. On kuin ne uhkaisivat haudata alleen harjun rinteellä\nkyyhöttävät mökkiryhmät, vieläpä suuremmatkin rakennukset. Nämä\nnäyttävät paenneen kohti syviä maaemiä, jotta eivät vyöryt tai\nkevätvirrat pyyhkäisisi niitä sijoiltaan. Nuo vuoret uhkasivat jokaista\nvierasta! Eikö täällä kerrottukin kansan kesken erästä ammonaikaista\nkauhutarinaa, jossa tuolla, linnavuorella, oli puolustautuva\nhämäläisjoukko syöksynyt alas etelästä hyökänneen vainolaisarmeijan\nkimppuun, syöksynyt ja haudannut mukanaan suunnattoman lumivyöryn alle\nsekä viholliset että itsensä...\n\nTuo tarina oli häntä jo alun pitäen vavahduttanut, sillä juuri hän,\ntulokas, hänkin oli tuollainen \"vieras\", jota täällä uhkasivat monet\ntuntemattomat voimat. Ennenkaikkea tuo hämäläissielun melkeinpä\nnäkymätön, mutta myöskin taipumaton, niin, ehkäpä kuolematon\nvastahenki, sulamaton ja pohjaton kuin tuo heidän linnavuorensa\nsuojahauta...!\n\nMitä oli todellakin tämä kevät tuova tullessaan? Oliko se myöhästyvä?\nUhkasivatko kosteus, tulva ja sumu tai koleat ilmat hänen Elleniään?\nOliko se tuova rangaistuksen hänelle ... monista kärsimättömyyksistään?\nEhkäpä ennenkaikkea niistä tukahduttavista kapinallisista öistä, joina\nhän lihallisten halujensa vallassa oli mielessään syyttänyt omaa\nvaimoaan avioelämänsä \"sairaala-ilmasta\". Niinhän hän, herra-paratkoon,\noli joskus ärtynyt sanomaan yksinpä vaimo raukkansa kuullen.\n\nEi, ei! Tämän kaiken mitättömän omakeskeisyyden oli aika loppua,\nhukkua omaan kadotukseensa, josta se oli siittynyt ja ryöminyt matona\nhänen sisimpäänsä ... Herra armahtakoon, hänen täytyi lopultakin kyetä\ntaistelemaan! Joko lujalla lempeydellä tai hengen ruoskalla, jos niin\noli tarpeen tämän kansan paatumuksen kallioseinän murtamiseksi.\n\nNiin, eihän todellakaan, mietiskelijä päätyi yksinkertaiseen\najatukseen, hänen Herransa ja Mestarinsa ollut voinut häntä tänne\nlähettää tarkoituksettomasti! Olisihan, totisesti, jumalanpilkkaa --\nsellaisen kuvitteleminen...\n\nJa hän ilostui hengellisesti. Nyt hän oli taas oma itsensä! Ja\nitsestään varma. Oli aivankuin uutta heleätä verta olisi valunut\nhänen suoniinsa. Tai ehkäpä ... itsensä Taivaan armoviiniä\nitsetutkistelemuksen karvaasta kalkista...?\n\nMikään ei enää estänyt hänen sompainsa voimakasta työntäisyä.\n\nJa tuokiossa oli vastassa Lumialan pihakujan aita, puoliksi kallellaan.\nPappi harppasi sen yli rouhaisemalla ja punnersi talon kovaksi\ntallatulle pihakennäälle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLumialan Helka-tytär on tulossa isännänkamarista. Hänen valkeata\nsiniraitaista esiliinaansa vasten on painettuna lavea lakanmusta\ntarjotin, jonka liinalla on kahdet sinikukkaiset kuppiparit, vehnäskori\nja tummalasiset kerma ja sokeriastiat.\n\nHänen yksinkertainen tummansininen hameensa hulmahtelee laveista\npoimuistaan iloista kiirettä. Isällä, Reko Lumialalla, on kamarissa\nnäet oikea arvovieras, lähipitäjäläinen, Janakkalan Kustaa Paturi, joka\ntalonpoikain kesken kävi oppineesta miehestä. Oli kuulema kirjoitellut\nHelsinginkin lehtiin rahvaan asioista, vieläpä kalevala-mittaisia\nrunoja suomenkielen puolesta ja \"kohtuuen ystävistä\" ynnä \"selvey'en\nseurasta\", ajaakseen myös raittiuden aatetta.\n\nSiihen tulee, tyttären hommatessa hellan ääressä, myös Lumialan\nAlina-emäntä keittiö kamarista. Oli ollut pukeutumassa parhaisiinsa,\nsillä tiedettiinhän tuo, että Paturin isäntä oli tullut taloon\nperkkäilemään naimiskauppoja -- Helkaa Yrjö-pojalleen, joka jo\nHämeenlinnan syysmarkkinoilla oli Helkaa kahvitellut ja kierrätellyt\nkoko päiväkuuron hoijakkakarusellin joutsenvaunuissa.\n\nEmännän pehmeillä huulilla ja lahean lempeillä kasvoilla on myhäilevää\niloa. Sileä, tummanruskea tukka on suittu jakauksen kahta puolta,\nniin että se läikkyy kiiltävyyttään. Kapea pitsikaulus kiertää\npienin pehmein lainein tukevaa kaulaa, ja leppoisasti höllehtivän\n\"toisen leuan\" alla on pyöreä kultainen rossi, josta riippuu soikea,\nalapuoleltaan pyöristyvä riipus kuin parhaillaan putoava pisara.\n\nKaikki Alina-emännässä on pehmeätä. Yksinpä hänen päivänsinisten\nsilmiensä luomet ja silmäripset ovat pehmeät. Mutta kireästi \"istuvan\"\nlavealiepeisen nutun rintapieltä reunustaa vain yksinkertainen\nnappirivi.\n\n\"No, Helka\", äiti hymyilee, \"jokos se on kesäkangas keinumista vaille\n-- niitä sulhasmiehiä kun näyttää ...'?\"\n\n\"Näyttäköön jos vaikka...!\" helähti tytär. \"Tulkoon vaikka\nvielä suuremmissa rypäissä, ajakoon kuin isäntäpoikia Palssarin\nhevosmarkkinoille, Hauhon ja Sääksmäen raitinmutkaan. Tämä likka ei\nmuualla veisaa kuin täällä Ritvalan Raitinristillä ... eessä-laulajana.\"\n\n\"Hoh-hoi-jaa\", oli äiti huokailevinaan. Mutta naurahti taas: \"Varo\nvain, ettei käy toteen meidän sauna-Marin sana...\" \"... ettei muka\nhuono hame tuo housuja kotiin\", jatkoi tytär vetäen kesken kaiken\näitinsä pirttiin ja kangaspuille. Nyt juuri oli kangas otettava\nrällitukilta ja vietävä \"keinumalla\" notkeutettavaksi luhtiaitan\nparvelle.\n\n\"Katso, katso nyt\", huudahteli tytär päästettäessä tukilta hehkeän\npunaista kangasta. \"Eikö muka kelpaa, vai...? Mutta ei tätä\nkapioarkkuihin panna, ei sinne päinkään. Tästä tulee minun viimeinen\nhelkahameeni. Ja se kestää monta, monta vuotta .. Ettäs sen tiedät!\"\n\nEikä siinä selittely auttanut. Ei suostunut Helka edes pyhäpukua\npanemaan päällensä, vaikka oli puhemies talossa.\n\nHän vain kulki pihan yli aittansa parvelle \"kangasta keinumaan\".\nSujutti sen pakalta, heitti lennossa yli kattoparrun ja soljutti\nkäteensä kankaan kummatkin päät, jotka sitoi lujaan solmuun. Niin hän,\nistuutuen \"keinuun\", alkoi omalla painollaan nytkytellen ja venytellen\n\"notkeuttaa\" kangasta, jotta se kävisi pehmeäksi leikata ja saumoista\nommella.\n\nPäivänsilmä oli käynyt yhä hehkuvammaksi. Se paistoi jo korkealta,\nniin että kirkon itäpääty joutui keskelle valomerta. Keinuttelijatar\nei nähnyt täältä ylähältäkään enempää kuin vanhan kivikirkon mahtavan\npäädyn ja kellotapulin terävän huipun. Mutta sieltä se tuli sittenkin\najatuksiin apulaispappi -- tuo kiukuttava mies, joka oli viime\nMikkelinpäivänä melkeinpä sormella osoitellut häntä saarnastuolista\nja, niin, yksinpä hänen isäänsäkin -- Ritvalan kuudennusmiestä! Se oli\nollut melkein kuin mustassa penkissä istuttamista. Herra-paratkoon\nsitäkin saarnaa...! \"Eivätkö he peitä kylänsä raitinristeyksiä havuin\nja koristele lehtipuin porraspieliään, näin irvokkaasti matkien\nVapahtajan saapumista Jerusalemiin? Ja eivätkö he noilla pakanallisen\nuhrikokkonsa lieskoilla, joiden yli nuoret miehet hypittävät\ntaikamenoin neitojaan, eivätkö he, sanon minä, niillä rienaamalla\nrienaa taivaallisen helluntain tulisia kieliä ja Pyhän Hengen\nvuodatusta apostolein päälle!\" Niinhän se oli pauhannut -- tuo hullu\nmies.\n\nMiten hän olikaan silloin saanut hävetä! Virsi oli tyrehtynyt melkeinpä\nkurkkuun ja sydän kiertynyt sykkyrälleen. Ihan oli käsiä paleltanut\nkuin pakkasella. Monet päivät hän ei ollut rohjennut katsoa ihmisiä\nsilmiin.\n\nMutta nyt häntä kiukutti. Että kehtasikin! Heidän, ritvalaisten,\nvanhaa, pyhää juhlaa sillä tavalla ... Odottakoonpa vain! Kyllä sille\nvielä isä ja muutkin kuudennusmiehet antavat kyytiä -- ajavat koko\npitäjästä huithapeliin, jos ei järkiinny siitä, senkin kipparinpoika,\nmessutkoonkin vaikka vieläkin komeammin...\n\nUhma ja sokaiseva aurinko, jossa oli tällä hetkellä ihankuin\nhelkapäivien hellettä, panivat hänet uhallakin laulamaan \"Mataleenan\nvesimatkaa\".\n\nEikä hän viitsinyt sitä tällä kertaa veisata hartaan valittavasti\neikä hitaasti, kuten oli tapana kulkueessa. Nyt sen piti mennä kuin\nkeinumalla! Neito tapailee sanoja. Mutta eivät nekään tulleet nyt\nsellaisina kuin niitä heidän omissa juhlissaan laulettiin. Porvoon\npuolesta tännekin päin vaeltanut väännös, jonka sanat olivat rennot,\nmelkein kuin renkipoikien rekiviisuissa, pälkähtävät hänen päähänsä\nkiukkuilevan uhman mukana.\n\n    \"Mut Maija vannoi valallaan:\n    Oon neitsyt kautta Jumalan.\n    'Noin älä vanno väärinpäin!\n    Sull' lasta kolmekin jo näin'...\"\n\nHetkeksi taas sanat hukkuvat. Hän ei muista niitä. Täytyi hyräillä ja\ntapailla. Eikä hän ylöspäin taivastellessaan tule huomanneeksi vieraan\nhiihtäjän parhaillaan punnertavan kujalta pihakennään ylämäkeä.\n\n    \"Ens' lapsen isällesi teit...\"\n\nhelähtää melkeinpä hulluttelevassa ilossa laulajan suusta.\n\nTaas hyräilyä. Mutta hiihtäjä on pysähtynyt kuin naulittuna. Mitä\nhirveyksiä siellä oikein laulettiinkaan...?\n\nAuringon paisteessa räikeänä hehkeilevä punakeinu oli alkanut taas\nvinhasti heijata. Ja yht'äkkiä pappi saa kuulla täyteen ääneen lauletut\nkorvia särkevät sanat:\n\n    \"Kolmannen kirkkoherralles,\n    se pahin päätös synties...\"\n\nPastori iski sompansa maahan, niin että kovaksi poljettu tanner\nkirahti. Ja suusta pääsi sellainen puuskahdus, että se kuulosti\nkiroukselta.\n\nUteliaana, mutta varovasti kuin hiiri kolostaan Helka kurkisti\nalaspäin. Ja sai vastaansa tuimat sanat: \"Kuka siellä?\" Nyt oli\nneidon vuoro kauhistua. Juuri tuo -- pappi! Jo taisi nyt saada vettä\nmyllyynsä ... Ja saarnanjuuria ensi pyhäksi! Luulikohan se, että hän\noli tarkoittanut solvata...?\n\nHerra-paratkoon, nuo sanathan olivat todellakin kauhistavia, jos niitä\nryhtyi seulomaan oikein papillisesti.\n\nMutta ei! Hänen täytyi ryhdistäytyä. Eihän sillä kai nyt sentään ollut\nkirvestä kourassaan...\n\nHelka yritti laskeutua luhdin portaita arvokkaan hitaasti. Mutta hän ei\nvoinut mitään sille, että veret karkasivat kasvoihin ja taas pakenivat\n-- niissä oli pelkkää häpeää, hän tunsi sen. Eikä hän osannut edes\nojentaa kättään tervetuloksi.\n\nHenrik katsoo pitkään. Suuttumus peittää hetkeksi tuon olennon\nhämärän verhon taakse. Mutta hän näkee sittenkin. Tuo neitohan oli\nulkomuodoltaan toista kuin hän oli kuvitellut. Kasvot eivät olleet\nkovat tai karheat eivätkä jäyhät. Tosin ne olivat leveähköt -- leuan\nkaari alkoi pyörtyä jo korvan juuresta työntyen keskikohdaltaan\nitsepäisesti eteenpäin. Mutta sen alla oli somaa himerrystä, pehmeää,\nmelkeinpä huvittavan lapsellista. Ja nuo silmät! Eivät siniset\neivätkä harmaat... epämääräiset. Mutta suuret! Säikähtyneinä suloisen\navuttomat...\n\nOli melkein kuin tuo neidon ymmällä-olo olisi ollut papille mieleen.\nHän havaitsee, että tytön valkeaverisillä kasvoilla on merkillisen\nlämmin väri. Ne ovat kuin juuri ja juuri kuumasta aamu-unesta\nhavahtuneet. Vieläpä hänen hiuksillaan, jotka ovat kuin päivässä\npaahtunutta hämärän himmentämää olkea, niilläkin on tuota samaa ...\npuhdasta ja pehmeää unen makua.\n\nVain hoikalla, vielä kehittymättömällä vyötäröllä on kireää jännitystä.\n\nTuo tyttö on varuillaan. Sillä on paha omatunto. Se pelkää, pappi oli\nhuomaavinaan.\n\nEikä hän taaskaan voinut välttää pientä hymähdystä. Tuossa olennossa\noli joka tapauksessa jotakin, mihin kylvää parannuksen siementä. Mutta\n-- kylväjällä piti olla luja ja varma käsi...\n\n\"Onko ihme\", Henrik-herra päätti puhua selvää lakia, \"että tämä\nkansa on öykkäri ja villitty, kun sen 'eessä-laulajattaret' laulavat\nruokottomuuksia\".\n\nHelka vavahti. Mutta nyt nousahti leuka itsepintaisesti eteenpäin,\nsilmät avautuivat. Ja nyt ne uskalsivat katsoa. \"Se oli vain sellaista\n... rekilaulun tapaista tuolta rannikolta päin. Ei meillä täällä\n_sisämaassa_ lauleta siihen tapaan, ei Mataleenan virttä eikä muita\nhelkalauluja\", hän puhui äänessä rohkean varma sävy.\n\n\"Sisämaassa\", jurahti pappi. Hän ymmärsi, että neito halusi loukata\nhäntä \"rannikkolaisena\", työntää syrjään vieraana tulokkaana. Hyvä,\nhyvä, hän mietti. Samaa, samaa hämäläistä sisua -- itsepäinen kuin\nsynti. No, hyvä, tarvitsetpa sen ankarampaa kuritusta; \"Niinpä niin.\nMikään ei sen selvemmin paljasta kuin tuo 'rekilaulu', mistä teidän\n'virtenne' ovat siinneet ja syntyneet -- teidän liejurantaisista\nKurjenojistanne, joihin te kuulema seppeleitänne heittelette syntisen\nlemmiskelyn toiveissa.\"\n\n\"Pastori erehtyy\", tyttö vastaa hämmästyttävän terhakkaasti. \"Ritvalan\nhelkakulkueessa tulee jokaisen eessä-laulajan olla kunniallinen ja\nsiveä neito. Niin vaatii tapa.\"\n\nTietenkin, vanha tapa, nyökkäilee pappi itsekseen. Niissähän se oli ...\ntavoissa, taioissa ja \"isien uskoissa\" hämäläisten sielunankkuri. Mutta\nääneen hän kuritti neitoa yhä ankarin käskyin: \"Joka tapauksessa minä\nkiellän seurakunnan jäseniä, etenkin sen mahtitalojen tyttäriä...\"\n\nHän on riipaisemaisillaan taas aivankuin tuosta kupeeltaan\ntuomionpasuunansa. Mutta saakin kesken lausettaan vastaansa neidon\njyrkät sanat: \"Jos pastori on tullut tapaamaan isääni, on hän kyllä\nkotosalla.\" Ja Helka-neito kääntyi kipakoin askelin jälleen luhtiaittaa\nkohti.\n\n\"Kyllä on asiaa\", jurahtaa pappi uhkaavasti. Ja hänen askeleissaan on\nnyt tavallistakin tuimempaa eteenpäin työntymistä. Tuvan ovi revähtää\nlevälleen. Se parahtaa saranoistaan. Mutta se lyöttyy myöskin kiinni\nkovalla paineella, aivankuin olisi sulkeutunut ulos ja sisäänpäin\npäästämättömäksi.\n\nHelka yrittää jatkaa kankaan notkeuttamista. Mutta siitä ei tule enää\nmitään. Pari kertaa hän sitä vielä nytkäyttää. Mutta siihen menee\nkoko suuttumus. Tuota pappia ei osannut muuta kuin ihmetellä. Miten\nse olikaan katsonut aluksi, kun ei vielä yltynyt saarnaamaan? Ensin\n... kulmallisten aluset pimeät kuin ruumisaitan nurkat. Ja huulet ja\nleuka? Ihan kuin aikoisivat päästää kirosanoja. Mutta sitten kun katsoi\nkauemmin ... Harmaissa silmissä melkein kuin hyväilyä ... Luometkin\nihankuin pehmenivät ja -- huulet, nuo julmat huulet...? Nehän taisivat\nmelkein kuin hymähtää -- aivankuin hyvän hyvyyttään. Ei, sen sekavampia\nkasvoja hän ei ollut koskaan nähnyt. Vai oliko niillä sellaiset siellä\npäin kaikilla muillakin -- meren levottomilla rannoilla?\n\nHelka ei ollut koskaan nähnyt merta. Mutta hän oli siitä lukenut\nkuvalehdistään, \"Suomettaresta\" ja \"Maiden ja merien takaa\", johon\nkirjoitteli asioista Voipaalan Emil-maisterikin, joka oli suomalaisen\ntalonpojan ystävä ja viisas mies.\n\nJotakin se oli, tuo meri -- peloittavaa, kuten tuo Henrik-herrakin.\nEikä siitä koskaan voinut olla varma. Tuntematon ikuinen pimeys eli\nkauhistavine hirviöineen sen syvyydessä. Siksi se kai -- kuulema --\nhuokasikin pohjattoman raskaasti mainingeissaankin. Kovia ja julmia,\nvieläpä haaksirikkoisten laivojen ryöstäjiä olivat sen asukkaat. Mutta\nmyöskin rohkeita ja voimakkaita -- seilasivat kuulema kuin peijoonit\nhalki rannattomien myrskyjen. Niin, tuollaisia ne kai olivat kuin\ntuokin, tuo apulaispappi, lie sitten kipparin tai kapteenin poika.\n\nHelka havahtui kuvitteluistaan. Kujalta oli alkanut kuulua askelten\nrouhetta, ähkymistä ja naisäänen torailua: \"Verräätkös siitä,\nrumahinen, verätko jo...\"\n\nMitä -- pohjalaisia! Tulivatko ne vielä näin keväälläkin ...\nnuo nälkiintyneet kerjäläisperheet, joita täällä päin sanottiin\nkelkkamiehiksi?\n\nJohan niitä oli kylläkin kierrellyt täällä rintamailla kahtenakin\ntalvena -- toissavuotisesta kadosta asti, joka oli tuhonnut\netelä-Pohjanmaan lakeuksilta kaiken viljan. Mutta että vieläkin...?\n\nHelka joutui säälin ja hädän valtaan. Noin kurjaa kelkallista hän\nei muista talven pakkasillakaan nähneensä. Mitä? Neljä, viisi lasta\n... ryysyisissä ketineissä, pelkkä matonriekale peitteenä. Takaa\nkelkantapista lykkäämässä vaimo parka, jonka jäänkohmeesta parhaillaan\nsulava hameenrepale lyö paljaita pohkeita -- jalkojen raahustaessa\nylämäkeä säkkikankaisissa tääppäissä, jotka nekin ovat päivänpaisteessa\nhajonneet märiksi litsottaviksi rättikasoiksi.\n\nMies kiskoo hiki hatussa, hoippuu, pysähtyy, horjahtelee kuin\npyörtymäisillään, mutta jää kuin jääkin seisomaan omille jaloilleen.\nJa eiköpäs karskahuta pohjalaisittain, lapsikuormaansa tarkoittaen,\nkarheaa leikkiä: \"Kovaa on meillä, äitee, evästä, kun on pelkkiä kiviä\nkelkassa.\" Hän nauroi käheästi ja yritti remseytyä sitäkin verremmäksi,\nnähdessään talontyttären kiirehtivän aitasta ja emännän tuvasta.\n\"Niin jotta, emäntä hyvä, meirän akan kuphin ensimmääsnä, se kun on\nhengehnänsä kuin jouluunen kaljatynnyri.\" Vaimo on näet yrittänyt\nnostella lapsiaan kelkasta, mutta lääpästyy heikkoudesta huohottaen sen\nlaitalaudalle.\n\nTytär ja Alina-emäntä kantelevat lapsia pirttiin, jossa niiden vuoroin\nvinkuva, vuoroin tukehtuva hengitys ennustaa tuota pikaa hinkuyskän\nkouristuksia. Samaa kyytiä juoksee Helka ruoka-aittaan hakemaan\nkeitonmakua, leipää, suolakalaa ja piimää.\n\nPohjalaisäiti laahusti pirttiin vähäistä nyyttiä kantaen: \"Eihän ne,\nhyvät emännät, eihän ne lapsi raukat ole muuta kuin tyhjillä lusikoilla\ntapelleet, niin jotta ... hinkua ja tukehtumista ja kielen kipeyttä ...\nMutta ei ne oo krantturuokaasia. Kyllä ne, kun vaan hätäkyrsääsiäkin...\"\n\nMutta matkalaisperheen pää paikkailee vaimonsa liikoja nöyryyksiä.\n\"Joo, joo, mutta kyllä se lihakin tules syötyä, kun vaan luuta järsii\",\nhän viittaili ajatellen mahtitalon lihatiinuja!\n\nEi ole Larva-Pentti omasta mielestään vieläkään myytyä miestä. Entinen\nvöyreä niska on tosin nyt ohentunut minkä lie kurjenkaulaksi. Mutta\npystyssä se taas sojottaa ja lujana kuin rautanaula. Ei olla turhaan\nsentään entisiä Pohjanmaan \"häjyjä\".\n\nHelka pitelee säikähdyttävästä säälistä hetkisen sydänalaansa. On kuin\nhäntä jollakin tavalla hävettäisi. Tuolla ylhäällä hän vain keinutteli\njuhlahamettaan kuvitellen sen hehkeilevää koreutta ensi Helluntain\nRaitinristillä. Ja täällä heidän omille kujilleen tulee onnettomia\nnälkäläisiä tuskin edes leivänpalaa ryysyissään.\n\nHätäisin käsin hän kokoilee käsiinsä aitan hyllyiltä ja purnuista\nyhtä ja toista. Ja sitten ja sitten ... \"Leipäressua!\" hän ilahtuu\nkeksinnöstään. Tuossa oli vielä jouluksi leivottua varikoista ja\ntynnyrissä joulusahdin perkkeitä. Siihen kun kiehautti tipan maitoa\nsekaan ja varikoispalaa, saivatpa lapset makoonsa, jotta tuntui...\n\"Leipäressua, leipäressua\", hän hymähteli vielä palatessaankin. Sehän\nse oli ollut hänenkin herkkuaan senikäisenä.\n\nKamarissa on pastori istutettu keinutuoliin. Hän on katsastellut\nhetken ympärilleen. Kellanpunaiselta väriltään somasti himmentyneellä\nlahvipiirongilla on isännän parranajoa varten taaksepäin kalteva\nsatulipeili ja vierellä uudenuutukainen, vielä 60-luvulla harvinainen\nkapine, kuuppalamppu. Piirongin auki vedetyllä lahvilla on kaksi\nsärmikästä tyhjää pikaria ja syvemmällä neliskulmainen viinapullo,\njosta isännät -- arvaa pastori -- ovat ottaneet tervetuliaisryypyn.\n\nNo, tämä ei ole pastoria suututtanut. Tiettyhän on, että nämä isännät\nolivat kohtuuden miehiä. Näyttävätpä leppoisiltakin, varsinkin\njanakkalainen, joka täyttelee piippuhyllyn luona piippuaan, istuutuen\nvaatimattoman näköisenä isännän vuoteen pääty tuolille.\n\nMutta toista tulee, kun päästään puheenalkuun. Henrik Sarkin syytöksien\njohdosta kuudennusmiesten leväperäisyyksistä lukukinkeriasiassa\nReko-isäntä ryhtyy jahkailemaan ummet ja lammet: \"Totta on, jotta\nparempihan se, tota, tota, jotta -- parempi sateella kirkkoon ja\nkinkerille kuin poudalla helvettiin. Rapaa se alkaa olla jumalansana jo\nnäille ritvalaisillekin. Mutta teidän sakoillenne köyhä kansa nauraa,\nherra pastori. Otatkos meiltä mitä, vai? hokevat. Ennen pelkäsivät\nmustaa penkkiä. Mutta nyt, tota, tota...\" Isäntä tapaili turhaan\nsanoja. Jäi hieman rykäisten katselemaan harmailla silmillään Paturia,\njoka oli kepsahtanut tuoliltaan ja tirkisteli sileäksi ajeltu vireä\nleuka pystyssä piippuhyllyn alaosaan sälytettyjä kirjoja ja kuvalehtiä.\n\nHenrik-pastorin iskiessä isännän takalteleviin sanoihin janakkalaisen\nohuitten huulten naurunkureet nytkähtelevät sinne tänne. Hän näyttää\nodottavan kuin kujeileva metsämies ansojensa lähettyvillä, jotta otus\npäkkäisi päänsä silmukkaan tai suikkaisi varpaansa käpälälautaan.\n\n\"Niin, nyt! Entä nyt?\" pastori toistelee. \"Eikö edes teidän\n'hämäläinen rehellisyytenne' rohkene selkeästi tunnustaa, että\nyksinpä torpparit tuhlaavat viimeiset halmeviljansa viinanpolttoon,\nsyövät viimeiset hinkalonrippeensä selvänä leipänä ja sitten --\njahkaillen mairittelemaan: 'Kyllä meidän isäntä auttaa. Ei se ainakaan\nkinkerisakoilla hätyytä.'\"\n\nPastorin sanoissa hämäläisestä rehellisyydestä oli ollut ivantapaista.\nTämä kovetti Reko-isännän hyväntahtoisen leveät kasvot kuin kylmää\nuhoavaan jäähän. Katse muuttui jäykäksi, tiirottavaksi. Eikä tarvinnut\npapin muuta kuin loppusanoikseen tiukanlaisesti kysäistä: \"Vai\naiotteko, isäntä, haudata nämäkin väitteet sananparsien viisauksiin?\"\nkun järähtikin isännän suusta oikeata hämäläistä rusthollariutta: \"Eipä\naiota. Eikä ole tarpeen, sillä eipä jätetä _tämän_ pitäjän köyhiä\nmuitten pitäjien ruokittaviksi, kuten näyttää olevan tapana siellä\nVaasan puolen nälkämailla.\"\n\nPapin keinutuoli teki äkkinäisen liikkeen. Mutta pysähtyi samassa\naivankuin mietiskelemään. Isännän isku oli sattunut pahasti. Sillä nuo\neteläpohjalaisten jokavuotiset aprakanhaut tuottivat vähän niinkuin\nhäpeää kaikille rannikkolaisille. Vieläpä koko hänen merelleen ja\nhänelle itselleen omakohtaisesti.\n\n\"No, ka, tuota\", sanailevat täkäläiset rusthollarit silloin tällöin\nhänelle vasten naamaa, \"kuinkas ne 'pohjaalaisetkin' sillä tavalla\nnälkää näkevät, kun eivät kerta helaa huutele eivätkä pane paavillista\nhapatusta taikinaansa?\"\n\nNiin, nuo kelkkamiehet riistivät hänen käsistään aseet täkäläisiä\njurrittelijoita vastaan, keräsivät hänen ympärilleen vahingoniloista\ntiirottelua, tätä hämäläistä hymähtelyä tai jurahtelua, johon,\nvarsinkin vähäväkisemmät, kätkivät taipumattoman sisunsa.\n\nMutta nuo nälän uuvuttamat matkalaisperheet... nehän olivat sittenkin\nkuin hänen omaisiaan, köyhiä sukulaisia. Ne toivat kaikessa\nsurkeudessaan hänellekin tänne muukalaismaahan _meren_ henkeä. Mikä hän\nolisi Jumalan mieheksi -- heitä hylkäämään?\n\nNiinpä hän kykeni vastaamaan vakain äänin: \"Kiusaatte Jumalaa, isäntä,\nkopealla puheellanne. Mutta enpä sitä ihmettele, sillä Jumalan\nlaupiasta pitkämielisyyttä koetellaan häpeämättömästi tässä kylässä,\nkunnes, sanon minä, kunnes ette enää pakanallisia ukonkaljojanne\ntyhjentele helkajuhlissanne ettekä enää uhraa viljan tai hallan\njumalille.\"\n\nReko-isäntä jurahti samassa, niin että luja hammasrivi karskahti.\nMitä se uskalsi -- tuo pappi! Sehän yritti saarnanuotilla heidän oman\nkylänsä, Ritvalan, ikimuistoisten juhlien kimppuun. Ei näyttänyt\ntietävän, että jopa iski kirveensä sääksmäkeläisten uskonkallioon...\n\nMutta Lumiala ei vielä päässyt sanoiksi, kun jo Kustaa Paturi oli\nselaillut \"Luonnottaresta\" sopivat saarnanjuuret hänkin. \"Mitäs\nminä laiha poika\", hän alkaa naurun tihentämä huvittava seitti\nsilmännurkkien vaiheilla, \"mutta jos puhun suulla suuremmalla, niin\nmikäs se korottaa tätä suomalaista kansaa? Mikä tekee sen arvolliseksi\nomiin oikeuksiinsa? Ja milläs tämä kansa itseänsä puolustaa\nvieraskielisiä virkaherroja vastaan? No, ka, omalla isiltä perityllä\nkielellään ja omalla valistuksellaan. He, tuossa se seisoo ... mustaa\nvalkoisella. Ja sanovat sitä itsensä sen rohvessöörin ja sinaattorin,\nsen Juhana Vilhelm Snellmanin, kirjoittamaksi. Niin että 'arvon mekin\nansaitsemme', kuten jo meistä talonpojista lauloi hyvä Juteinimme, se\nHattulan Jaakko-poika, jota myöskin papit pahasti vainosivat. Jotta\noisiko kysäistä, herra pastori, mikä näillä main on sen paremmin\nmeidän omaa, isiltä saatua laulua ja valistusta kuin tämän Ritvalankin\njumalanpalvelus Helatorstaisin ja Helluntaisin?\"\n\n\"Jumalanpalvelus!\" kauhistui Henrik. \"Jumalanpalvelustako -- nämä\nkurjat luritukset, jotka eivät ole Isän, ei Pojan eikä Hengen omaa,\nvaan pahojen henkien manausta, taikuutta ja puhtaan sanan tärvelemistä,\nkuten myöskin teidän 'rohvessöörinne' ovat oikein havainneet ja\nkirjoissansa osoittaneet.\"\n\n\"Jopas!\" tuli Reko-isännän suusta ähkäisemällä. Papin sanat olivat\nkuohauttaneet syvältä veret hänen lujaluisiin kasvoihinsa. Eikä hän\nenää takallellut: \"Eikös se pastori tottakaan tiedä, että jo sitten\nmaailmakin loppuu, jos Ritvalan Helka ja Huittulan vainio...?\"\n\nIsäntä oli noussut. Ja siinä seisoi kuusissakymmenissä oleva mies,\njonka yläruumis oli tosin jo iän mukana paksuuntunut ja alunperin\nvaaleahkoon tukkaan tullut tuhkanväriä, mutta jonka tiivislihaiset\nkasvot, suorat hartiat, lujat jalat ja koko seisomistapa osoittivat,\nettä noilla jäsenillä oli kyllä ajallaan puurrettu työtä pelloilla\nja kaskimailla. Neljä poikaa, joista jo kolme oli läpipitäjissä\nkotivävyinä ja vanhin, Markku, isäntäpoikana kotosalla, hän oli\npitänyt kurin alla ja ahkeruuteen kasvattanut. Ja Lumialasta käsin\noli miespolvien ajat helkajuhlia johdettu. Ei ollut totisesti\nvierassukuisten herrain tulemista komentelemaan tämän talon ja Ritvalan\nkylän asioissa.\n\nNiinpä hän nyt siinä seisoessaan jämeränä, harareisin, kyynärpäät\ntaaksepäin vedettyinä ja raskaat kädet nyrkiksi kopristumaisillaan\nmuistutti karhua, joka aikoi puolustaa omaa pesäänsä\nperäänantamattomasti.\n\nHenrik oli vähältä kammahtaa tuota vanhusta, jonka rinta\nnäytti murentumattomalta kalliolta. Tuota sielua et murra\narmonvälikappaleilla, yhtä vähän kuin Rapolan linnavuoren ryntäitä, hän\nsynkkeni omaa voimattomuuttaan.\n\nMutta nämä isännät olivat koko elämänvaellukseltaan nuhteettomia,\nvalaistui kuitenkin taas hänen mielensä ajatuksista, joita hänellä\noli ollut jo tulomatkalla. Tuokion verran häntä harmitti, että hän\noli ehkäpä juuri tuon näsäkkään tytön antanut ärsyttää itsensä\nsuuttumapäälle. Hänhän oli tullut hakemaan Lumialasta ennemminkin apua\nkuin kurittamaan!\n\nJa täytyihän toki näiden järkimiesten ymmärtää, ettei ollut kysymys\nyksinomaan eräästä \"heidän isiensä\" uskoon perustuvasta kevätjuhlasta,\nvaan siitä riettaasta elämästä, joka oli vajottamaisillaan koko\nseurakunnan moninaisten paheitten suohon.\n\nHenrik-herran puhe muuttuu nyt hyväntahtoisen selitteleväksi, melkeinpä\nanovaksi. Hän esittää selviä esimerkkejä. Varsinkin Valkeakosken\nMyllykylän elämästä.\n\nMielet lauhtuivat pastorin sovittavista sanoista. Sitäpaitsi oli\nAlina-emäntä tuonut uutta kahvia. Ensin on emäntä alavaisesti, lievästi\nniiaten tarjonnut pastorille lujasti paksulla kannallaan seisovan\nviinilasin, mutta asettanut isäntiä varten pöydälle vain kahvikupit.\nReko-isäntä on miesten hörpäistyä kupit puolilleen, käynyt hakemassa\npiironkilahvilta pikarit ja asiaankuuluvan viinapullon.\n\nNyt ovat jo isännät ryystäneet taiten ja varovasti \"kolmanneksen\"\nkupistaan ja pappi maistanut pikaristaan.\n\nIsännän viedessä pulloa takaisin piironkiin ja suljettua lahvin\ntokaisee Paturi noin niinkuin myönnytykseksi papille: \"Tottahan se on\npastorin sana, että ei tämä meidän kansa osaa ottaa kohtuuden ryyppyä,\nse juo -- ämpäristäkin, kuten jo Juteinikin lauloi.\"\n\nJa eiköpäs -- piippujen palaessa isäntien suissa -- käy janakkalainen\nyhä leikkisämmäksi. \"Ja niin se on näissäkin pitäjissä, että kyllä\non sielulla seulomista ruumiin rumista töistä. Mutta näyttääpä se jo\npastorikin tajuavan, ettei täällä meidän mailla vetele 'pohjaalaisten'\nkörttisaarna. Se on nähkääs tämä hämäläisen sielu kuin saukon\nselkä. Pärskymällä siitä priiskuvat vieraat vedet, koomminkin\nkannantavesi. Meillä kun on, herraparatkoon, niin helskutin jäykät\nne ... päistärkarvat ja väliin ketunhäntääkin kainalossa, ainakin\nhollolaisilla, he-he...\"\n\n\"So-so, so-so\", hymähti Henrik, \"eihän nyt toki ketunhäntää --\nhännättömän ilveksenkuvahan se on teidän vaakunassannekin, vai?\"\n\n\"Ai, ai, herra pastori\", oli Paturi voivottelevinaan. \"Mutta siellä\nmeidän puolella kansa kun uskoo, että jos ilvespirulle pannaan\nketunhäntä ja tämä luojanluoma solautetaan veteen, siitä tulee --\nsaukko, tämä ruovikon rosvo, murhamies ja rantojen kauhu. Niin\nettä, kuten jo sanoin, ei se ole niinkään helposti pesty ... tämä\nhämäläissielu, ei ainakaan körttiläissaarnalla.\"\n\nViittailut körttiläisiin olivat Henrikille eräänlaisia luunappeja\narkoihin ohimopaikkoihin. Hän itse oli kotomaillaan saarnannut\nkörttiläisyyttä vastaan, joka jo tällöin oli joutunut rappiokauteensa,\n\"ukkojen aikaan\", jolloin pelkät rahvaanmiehet sitä johtivat. Usealle\nheistä oli ukko Nooa \"miesten mies\". He veisasivat Siionin virsiä ja\nHalullisten sielujen lauluja naukkujen voimalla, luullen seuraavansa\nitseänsä savolaista pääpyhäänsä, Nilsiän Ukko-Paavoa, joka myöskin oli\nryypyin vahvistellut sydäntään \"tekopyhyyttä vastaan\". Ja veisattuaan\npäivät päästään ja ryypiskelyyn kyllästyttyään -- rupesivat kuin\nrupesivatkin \"raamattuakin kahlaamaan\" kohmeloisen katumuksen voimalla.\n\nSentapaisiksi hän muisti omat sanansa, jotka hän oli singonnut\npohjalaispitäjänsä saarnastuolista körttiläisten farisealaisuutta\nvastaan. Ja nyt häntä syytettiin muka körttisaarnasta!\n\nKeinutuoli liikahti vaivautuneesti. Kiivaus alkoi hänessä taas nousta.\nHän yrittää kuitenkin itseänsä hillitä jääden katsomaan hetkeksi\nikkunasta, jonka kuudesta sinisen vihertävästä ruudusta pihamaa ja tätä\nympäröivät harmaat ulkorakennukset himertävät silmään epätodellisen\nutuisina.\n\nSiellä näyttää liikkuvan ihmisiä, jotka nekin ovat vain sinerviä\nhaamuja.\n\nTuo himmeä näky rauhoittaa hänet. Ja hän yrittää selittää Pohjanmaan ja\nSavon herännäisyyttä mahdollisimman oikeamielisesti. Sillä hän muistaa\nmyöskin heidän saarnansa parantavan voiman edellisten vuosikymmenien\naikana, jolloin vielä voimakashenkiset pappismiehet olivat sitä\njohtaneet ankaralla kädellä.\n\n\"Minä en puhu niiden tapaan, jotka pesevät astian ulkoa päin, vaan\neivät puhdista sydäntä!\" hän virkkoi vastaukseksi Paturille. \"Mutta\ntosiasia on että hiljan manalle mennyt pappispolvi, körttiläiset\nisäntämiehet, pelkäämättömät kruunun virkamiehet ynnä katovuosien nälkä\nmursivat Pohjanmaalla häjyjen kauhistavan puukkovallan ja muuttivat\nkylätappelut ja raittien humalaiset loilotukset katumusvirsiksi.\n\n\"Niinpä luulen, ettei ole olemassa tämän hämäläiskansankaan\njäänkylmälle 'saukonsielulle' sen parempia voimia, jotka sen\nsärkisivät, kuin juuri nuo, jotka mursivat pohjalaisten sydänten\nkiviset seinät...\"\n\n\"He-he\", nauroi Paturi kureuttaen taas kujeelliset silmänryppynsä,\n\"mutta tietääkös pastori, ettei näillä main ole halla pannut\nmiesmuistiin sen enempää kuin minkä kuusenkerkkiä, mm ettei näitä\nHämeen pakanoita...\"\n\n\"Herralta ei puutu keinoja!\" keskeytti pastori. \"Ei jokaista Sodomaa\nhävitetä tulella ja tulikivellä. Pohjanmaa tarvitsi pitkät kevätkuivat\nja varhaiset hallat. Ja te, te sääksmäkeläiset! Ettekö näe, että teitä\nuhkaavat nyt jo, tänä hetkenä, suuret kevättulvat, vedenpaisumus, jonka\nvertaista...\"\n\nMutta Reko-isännän poskiluita kihersi jo soma punerrus. Hän oli\nkatsastellut pihamaalle päin taloon-tulijoita. Ja papin saarnannousu\nkatkesi hänen leveään nauruunsa. \"Turha huutaa, sano' hauholainen\nkukolle\", hän löi leppoisasti reiteensä. \"Meillä kun näätsen aina\nvain kasvavat kasvamistaan nämä Ritvalan pellot, he-he-he ... helaa\nhuutamalla ja isien uskolla, jotta ... Niin tota ... täytyy tästä...\"\n\nUkko nousi hyväntuulisen näköisenä. Oli lisäävinään noin niinkuin\nsivumennen: \"Näkyy taas tulleen niitä kelkkalaisiakin, jotta...\" Ja\nukko läksi, hetken kuluttua myös Paturin ja pastorin seuratessa häntä\ntuvan puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuollainen kerjäläisjoukko oli vanhastaan kotopuolelta Henrikille tuttu\nnäky. Mutta nyt, näiden itsekylläisten hämäläisten kesken, se masentaa\nhänet, aivankuin hän olisi joutunut paljastamaan läheisten sukulaisten\nonnettomuutta vieraille ihmisille. Murrettujen ihmisparkojen kärsimys\nympäröi häntä joka puolelta. Keitto höyrähtelee jo liedellä. Isommilla\nlapsilla on kourassa kullakin pala varikoista, He yrittävät sitä\nhaukata kiihkein, hinkuvin henkäyksin. Leivänpala näljääntyy niiden\nyskäisissä suissa. Jo menee pala kurkusta alas. Kuumeisiin silmiin,\njoita ympäröi räämäiset, verestyneet luomet, tulee himokas kiilto.\nPieniä, pienen pieniä sairaita penikoita, joiden suuhun ei emolla\nole antaa nisää, ei maidon pisaraa ... Mutta ne tahtovat elää. Siksi\nohuet sormet, joiden nivelet kellertävät kuin solmupaikat kuivuneessa\nkaislankorressa, kopristavat linnunkynsinä syömäpalaa. Siitä _täytyy_\nsaada irti elämän ihanaa ytyä, joka kuumittaa niin mukavasti vatsaa,\npolttaa, niin että tekee kipeää -- suloisesti kipeää. Ei tee mitään,\nvaikka tulee mahanpurua. He ajavat pois \"hunkeria\", tuota töröhattuista\nnälkä-kyöpeliä, jota julmempaa peikkoa ei ole edes yksisilmäisen tontun\nsadussa.\n\nPienintään äiti pitelee polvillaan. Jauhaa leivänpalaa kuluneilla\nhampaillaan, mutustelee sen kitalaella sitäkin hienommaksi ja syöttää\nomasta suustaan pehmeänä puruna lapsensa suuhun.\n\nLarva-Pentti itse istuu suoraselkäisenä, vähän niinkuin isäntämiehen\nnäköisenä, pöytäpenkillä ja painelee sisuksiinsa kovaa hämäläisleipää\nja suolasärkeä, ryystäen tuopista kaljaa päälle. Kyllä sillä miehellä\nvielä hampaat karskuu, hymähtää Henrik vasten tahtoaankin. Vastailee\nmitä vastailee syömisensä pärskeen ja rouskunnan lomassa oman\nkotopitäjänsä entiselle pastorille.\n\nJo on kauhonut Alina-emäntä leipäkeiton kivikuppeihin, Äiti ja lapset\nhorittelevat sitä sisäänsä ahmien, lusikalla mättäen ja loput kupin\nlaidasta ryystäen.\n\nHelka on juossut yhä tuvan ja aitan väliä kantaen lisää ruokaa. Ottaa\nvihdoin peräsängyn vällyiltä isopäisen pienimmäisen, ryhtyen tälle\nsylissään syöttelemään pienellä lusikalla velliä.\n\nLapsen varvunhoikat kädet ja jalat saavat eloa. Ne yrittävät heikeästi\nkipperehtiä. Luonnottoman suurelta näyttävä pöhövatsa paljastuu vähistä\npaidanrepaleista. Ikkunoitten siivilöimä valo ympäröi kuin paikalleen\npysähtyneenä nuoren kukoistavan neidon ja kurjan lapsen. Tämän\nhipiällä ei ole mitään tervettä väriä -- vain heikkoa sinerrystä ja\nkellervää kuihtumusta, jotka valo sulattaa merkilliseksi epämääräiseksi\nhomeenviheriäksi.\n\nPöydän luona ahmiva lapsijoukko joutuu hinkuyskän valtaan. Nälästä\nläähättävä ja pitkään vinkuva hengitys tukehtuu pitkäksi toviksi. Yksi\nja toinen tuupertuu kouristuksiin, sinertyy kasvoiltaan, haamii ilmaa,\nvoipuu penkille, permannolle tai äidin syliin, joka ei taaskaan ennätä\nomasta suustaan huolehtia.\n\nTuvan lämmin ilma ei lemahtele enää runsaan elämän leppoisaa eloa ja\noloa. Kuivuvista ryysyistä uhoava huuru, hiki, lika ja ysköksien löyhkä\nimeytyvät siihen, täyttävät sen tukahduttavalla hengellään.\n\nHenrik-pastori yrittää autella pienokaisia. Alina-emäntä työntää hänet\npyytävästi katsoen syrjään. Eikä hän kykene muuta kuin katsomaan ja\nhengessään kärsimään myötä.\n\nReko-isäntä on silmäillyt hetken hänkin tätä kurjuutta. Huoahtaa\npuoliksi itsekseen: \"Armoton on pohjalaisilla ... riihenhaltia.\"\nPoistuu valjastamaan hevosta, jolla kelkkalaiset piti ajallaan\nkyydittämän seuraavaan kylään, kuten isommissa taloissa oli tapana.\n\nRiihenhaltia? Riihitonttu! Hiukovana näkynä saa Henrik eteensä\nkansantarinoitten yksisilmäisen riihitontun -- uudenmuotoisena,\nläheiseksi todellisuudeksi hahmoutuneena.\n\nEi ollut, herra-paratkoon, tällä nälkä-kansalla armeliasta\nriihitonttua. Istuskeliko se lyhteitten päällä jalat ristikkäin? Istui,\nistui, mutta sillä oli suu poikkipäin ja sen ristikkäiset jalat olivat\nluurankojalat. Sen maha ei paistanut riihilieden paisteessa rasvaisena\nmakkarana -- harmaansinervänä ja martona se makasi lihaksettomilla\nreisillä.\n\nOoh, ei loistanut sen silmä aurinkona ja tulena, kuten onnellisemmilla\nkansoilla...! Se oli pahasilmä, murhasilmä, kauhukatse. Suuri se oli,\nlavea kuin lautanen, mutta -- tyhjä lautanen. Se oli ympyriäinen kuin\nsuitsirengas, mutta se oli nälästä ammollaan ja toivottomasta tuskasta\nsuurentunut, laajentunut seisovaiseksi, rävähtämättömäksi.\n\nSillä silmällään se vahtailee riihen nurkauksilla, kurkistelee riihen\nluukusta ja nauraa. Se, herra-armahtakoon, nauraa kuten viljamaitten\nriihitonttu. Mutta se nauraa poikkipuolisella suullaan hallatulia,\njoita ihmisparat sytyttelevät halmemaittensa ympärille. Hi-hi-hi, se\nnauraa. Sillä tulet eivät auta. Halla tulee, se tulee, syö tähkästä\nytimen ja juo sen maidon. Ja tuolla, tuolla mies, joka on halmeraivion\nmetsään raatanut, ajaa kopukallaan riiheen kurkustaan katkenneita\nkorsia ja lyhteitä.\n\nEi, totisesti, ei se hyreksi, hyvillään maamiehen sadosta. Ei se\nistuskele soma tiittilakki päässä ja höyrähtelevä piipunnysä hampaissa\nEikä se tarinoita kerro, jollei kuolonvuosista tarinoitse.\n\nTämä kansa yrittää luulotella, joskus pirttinsä lämpimässä, että se\ntahtoo hyvää, suojella viljaa. Kansa parka! _Sinun_ riihitonttusi on\nvihapäällä syksystä syksyyn, yhtämittaista vihanpuuskaa täynnä. Se ei\ntuo viljaa, ei se sitä parempinakaan vuosina säilytä ja siunaa. Se\nkantaa sen talosta pois, jonnekin muualle, kylläisten suihin.\n\nSe on enne, kuoleman enne! Niinkuin näkee laivuri etumastossaan\nkarvaisen meritontun ennen haaksirikkoaan, niin näkee takamaitten\ntorppari riihensä ovelta syyshämärässä oman yksisilmäisensä. Kauhistuu,\nkaahaa hiukset hajallaan pirttiinsä ja levittää lapsilleen ja itselleen\nkuolinoljet tai pakenee maailmalle, mieron tielle. Sillä kuoleman enne\non _tälle_ kansalle sen oma yksisilmäinen. Kuoleman silmä...\n\nHämärät, mutta kauhistavaisuudessaan ruhjovan selvät kuvat ujuttautuvat\nHenrikin mieleen peräkkäisenä jonona.\n\nTämä katkeaa vasta, kun Helka-neito huudahtaa säikähtyneenä ja\nkatsahtaa avuttomana häneen päin. Lapsi hänen sylissään on saanut\nkouristuksia. Sen hengitys sihisee katketen ja taas alkaen, kuin\näkkinäisen vihurin kahautellessa syksyistä kaislikkoa.\n\n\"Se tukehtuu, se tukehtuu\", Helka supisee. Ei saa enempää ääntä. Mutta\nhänen silmänsä katsovat kauhistuneina ylöspäin pappia silmiin. Äiti\njuoksee hätään. Mutta pieni ruumis lakkaa samassa ponnisteluistaan. Iso\npää nytkähtää. Heikot jäsenet värähtävät pari kertaa. Ja siinä makaa\nihmisen alku kuolleena ohutjalkaisena hämähäkkinä, jonka vatsa vain ei\npienene, ei vajene.\n\nHelka istuu tovin avuttomana. Hän tuntee ja näkee mitä on tapahtunut.\nJa Henrikistä tuntuu kuin hän näkisi ensi kerran tuon neidon silmät. Ne\novat avuttomuudessaan suuret ja kimmeltävät. Nehän eivät ole pelkästään\nsiniset. Niissä on ruskean harmaata, epämääräistä, kuin ruskosammalen\ntuoretta väriä, joka kuultaa kuin lammenrantaisen aamukasteen alta.\n\nMerkillinen kuvajainen väikehtii Henrikin silmissä. Ajatus, vuoroin\nsuloinen vuoroin kipeä, kammertelee hänen sielussaan. Tuossa istuu\nihanassa iltavalossa vireä elonkerainen neito. Silmissä avutonta\nrukousta. Huulilla puhdas, alakuloinen hymy. Sinihameisessa sylissä\nlapsi, jonka silmä on särkynyt, viattoman, syyttömästi kärsineen\nvainajan silmä. Ja lapsen vatsa on muodoton, sen varpuiset kädet ja\njalat sojottavat kuivahtaneina korsina. Se on yhtä ruma kuin sen\nneitsyt-äiti on keväisen kaunis, kuin sininen vuokko toukokuisella\nnurmikkopälvellä...\n\nSuomen kansan alttaritaulu! vavahduttaa huikaisevan kipeä ajatus\nkatselijaa. Juuri niin, nuori hämäläinen neitsyt-äiti ja polvilla\nnälkälakeuksien pyhä poika, vainaja-poika...\n\nHenrik ei enää kestä. Hän kutsuu Larva-Pentin perheineen luokseen\nsaamaan ruoka- ja vaateapua ja lähtee kotomatkalle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSinä päivänä, kun Kyttälän isäntä -- tosin vasta parin viikon kuluttua\n-- on palailemassa Valkealan Myllykylästä synnintilitysmatkaltaan\nja vallesmanni ja Tampereen herrat sattumalta samoihin aikoihin\nporhaltavat kiertomatkaltaan Voipaalan kartanon illanistujaisiin,\nhuhtoi jo huhtikuu laveassa laaksossa täyttä päätä.\n\nTalolliset aprikoitsivat toiveikkaina: \"Ka, kun on märkä huhti, niin on\nkylmä touko. Ja se se täyttää laarit syksyllä.\"\n\nMutta ei ollut tällainen kevääntulo sittenkään varovaisimpien mielestä\nlaita peliä. Koko laakso näytti vavahtelevan pakastavien öitten ja\nkuumottavien keskipäivien temmellyksessä. Aamuiset kerstehanget\nolivat teräksen kovia. Ajokkailla karskuteltiin täysin kuormin mistä\ntahansa. Eikä ollut tuo päiväsenkään paistattelu tavallista keväistä\nnaamanpesua. Se näytti keskipäivin joutuneen päästään pyörälle.\nHellitti hulluna. Ja tuuli -- se huusi ja puhalsi aina vain etelästä.\nKevät oli sanalla sanoen -- huolimatta auringon keskipäiväisistä\nporottamisista -- pahasti myöhässä. Yrjön päivään enää tuskin viikkoa\naikaa -- eikä vielä tietoakaan sahrojen pellolle viemisestä!\n\nEi syntynyt yhäkään sinervän leppoisia painanteita Vanajanselälle.\nMätänivätkö jäät järveen? Siinäpä se -- silloin mätänivät heinät\nniittyyn, ennustelivat muutamat. \"Niin, tota ... tuuli se ilman\nturmelee\", arvailivat toiset.\n\nKoivikkojen paikkeilla näytti siltä, kuin olisi ollut jo\npilkistelemässä oikea kevät. Koivujen juurille oli kiertynyt lumen alta\nnäkyviin jääympyrä, joka kimmelsi opaalin kirkkaana lähteenä. Sellaisin\nsilmin se katseli -- oikea luojanluoma kevät.\n\nMutta mitä merkitsi se, että harjun petäjikössä, jossa puiden juurille\npiti syntyä samantapainen, mutta tummanuhoinen jäänsilmä, vallitsi\nkimmeltämätön pimeys? Puhumattakaan siitä, että linnaharjun suojahauta\nei laskehtinut tuumaakaan, ei lovehtinut eikä käynyt edes pinnaltaan\nharmaaksi, ei vaikka räntälumiakin oli jo satanut pariin otteeseen.\n\nRäystäät koreilivat aamuisin lukemattomissa jääkynttilöissä.\nKeskitiellä vaaputtelivat varisparvet ja pyrähtelivät nokkelat\nvarpuset. Mutta ojissa ei ourunnut -- ei kuuntelemallakaan -- puron\ntapaistakaan. Ja jos lenseytyi kerstehanki lyhyeksi päiväkuuroksi, se\njo iltapäivällä taas kovettui kiveksi. Näreenkarahkat eivät järvien\nviittateillä kallistelleet tuumaakaan. Rinteitten viidakot eivät\nlöytäneet sinenpunervaa kevätväriään. Ja mikä kummallisinta! Harjun\nsatasyliset lumiräystäät eivät hievahtaneetkaan. Mutta uhkasivat\njoka hetki yläpenkereitten hentoa viitametsää ja harjunjuurisia\nmökkiläistönöjä.\n\nOliko talvi kopristautunut sittenkin maaemiin lähtemättömiin?\nHellitti päivä minkä hellitti, oli koko tässä keväässä pahanenteistä\nluonnottomuutta, jonkinlaista kammoksuttavaa salaista painiskelua\nkahden mannunhaltian kesken, jotka eivät aikoneet antaa armoa\ntoisilleen -- eivätkä ihmisparalle, joka odotti käsi kylvövakan\nhihnalla toukoviikkoa.\n\nMäkitupalaisakat kaakattivat yhä ja laskivat sen tulen pipanat ja\npapanat \"Sarkin Heikin\" vedenpaisumusennustukselle, joka oli joutunut\nkiertämään pitkin pitäjää huhupuheena. Heillekös ne mitä -- paisumukset\ntai muut. Kukkui käki hangella tai tulvan päällä -- heille ei missään\ntapauksessa kokokypsää kasvanut, ei niityillä eikä isäntien pelloilla.\nEivätkä he aikoneet uskoa kiusallakaan sellaista \"ruoskapappia\"\nkuin Sarkkia. Mutta Klavveeni, joksi kansa nimitti nykyistä\nrovastinsijaistaan, Knut Clavénia, oli tässä hiljan, saarnatessaan\nSuvi-sunnuntaina, vetäissyt vanhaan tapaansa leppoisaa nenäänsä ja\nsanonut, ettei ollut \"tässä pitäjässä Jooseppia, joka taitaisi selittää\nfaaraon unet seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä. Ne\nkäyvät vielä Herramme näkymättömillä laitumilla toistensa kanssa. Mutta\nmuistakaa, rakkaat sääksmäkeläiset, että teillekin kuuluu ylimmäisen\njuomanlaskijan sanat: 'Minä muistan tänä pänä minun rikokseni.'\"\n\nEi ollut ihme, että köyhimyksetkin vavahtivat, sillä kirkkoherra oli\nheidän mieleisensä -- ei se näet köyhää kovistellut eikä heilunut\nruoska kourassa kuin vierasveriset tattarit hevosmarkkinoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Taavetti Kyttälä, joka ajelee tyhjässä \"mettäreessään\",\nhalkotappien väliin pingoitetulla köysikierteellä kyykötellen,\nRantoosta päin kirkonkylää kohti, ei usko mihinkään, ei ennustuksiin,\nei vallesmanneihin, ei pappeihin -- eikä edes itseensä. Pirskale! Tämä\npitkäksi venähtänyt matka jurnii miehen mieltä. Ei se ole -- tämä\nkatumus niinkään paljon päänporotusta. Mutta se kopristelee jossakin\nsisuksissa yhtä mittaa ja sinnikkäästi kuin pikkuruinen rapu puron\npohjaa. Ei se synti, mutta synnin makso...\n\nHimsatti vieköön, tuotakin nenäpuuta, kieronoukkaa ... Nousee ja\nlaskee, nuljahtaa vitaan ja taaskin vitaan, lopahtaa mäennyppylältä,\ntärskähyttää ahteen alla etuketaraa, niin että takamuksia pakottaa.\n\nTässäkö se nyt oli hänen elämäntiensä? Pelkkää edestakaista kiertämistä\nkuin kelkkamiehen taival. Ja jos yrität nousta pienellekin ilon\ntöyränteelle, ei muuta kuin tärskäys -- tyhjässä työreessä.\n\nOllapa nyt tätäkin! Ajaa viimesyksyiseltä myllyviikolta kokonainen\nhalkokuorma Ryskyn akalle maksoksi muka siitä tulenlautasta ...\nEuhvemiiasta. Ja sitten palata -- kolme kuormaa uutta velkaa niskassa!\n\nSyntiä mukamas? Housut kanssa! Vedä ne ketaroistasi oikein päin --\nlaillista ja aviollista, sanovat papit. Mutta kiskaisepa nurinpäin --\nhaureutta muka. Ja samat housut, housut ja remelit! Soh-soh, ruuna,\nsiitä...\n\nNiin, tota, kuka tässä nyt ruunaksi joutaisi miehinen mies -- tuskin\nnelissäkymmenissä? Ottaapa nyt ja kuolla kupsahuttaa sen Matleenankin\nja jättää ehta mies pitämään runtuviikkoa koko elämäkseen! Mitämaks? Ei\nvaikka papit pauhaisivat ja helvetin peräseinään naulittaisiin...\n\nJa siinä se oli tullut Taavetin muistiin mies, johon puskea kiukkunsa\n-- apupappi. Ruveta, helskutti vieköön, seisottelemaan häntä,\nisäntämiestä, kirkkoneuvoston edessä muka riettaasta elämästä. Niinkuin\nei muka olisi sanottu, että parempi on naida kuin palaa...?\n\nKyttälän isäntä on pitkävihainen mies. Ei hän, jumaliste, anna\nanteeksi edes vainajalle. Ei esimerkiksi sotarovasti vainajallekaan,\nSalomooni-herralle, jonka kuolinavisjuunista hän oli huutanut itselleen\nmessinkihelaisen herraspiirongin. Ei mene mielestä, ei kertaakaan sen\nlahvilta ryyppyä ottaessa, että se herra pani hänet poikakloppina\njalkapuuhun yökollina juoksemisesta muka. Eikä ollut muuta tehty kuin\neletty tavan jälkeen ja likkojen mielen mukaan. Jukolaut! Saa se\nvielä tämäkin apupappi osansa -- sen kimppuun oli usutettava ajallaan\nnaapuritalojen nuoret miehet, koko kylä ja koko pitäjä, jotta tutajaa\nkuin Kykän poika kinkerillä.\n\nTaavetin silmäluomet, jotka tavallisesti makasivat lupsallaan,\nolivat kiertyneet tulenpalaviksi renkaiksi. Se oli hänen vihaisen\njurnutuksensa huippu. Mutta ei hän saanut sittenkään sieluansa\nvatupassiin. \"Hoh, ruuna! Mikäs hikinahka sinä siinä\", hän äsähti.\n\nHuikea sotalaulu oli ruvennut kuulumaan edestä päin, vastamäeltä. Ja\nTaavetin ajatukset, sekosivat taas hetkeksi yhä vielä selkenemättömäksi\nvyyhdeksi.\n\n    \"Älä sinä tule, enkesmanni,\n    meitä aivan liki.\n    Silloin käypi seljästäsi\n    kuuma verihiki\",\n\nraikuu parinkymmenen vuoden vanha sotalaulu. Sehän se -- ruotusotamies\nYrjänä Vägg, älyää Taavetti. Kukas muu sillä tavalla. Se poika kun\noli jo toistakymmentä vuotta sitten äkseerannut Raahen maneesissa\njulmettujen englantilaisten yrittäessä havitella Suomen rannikoita.\n\nNiin tuli vastaan vähää vaille kolmikyynäräinen mies. Ylpeästi\nloisteli lakinotsassa Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna ja keinuvilla\nolkapäillä helakansiniset olkalaput ruotu-Yrjänän lähestyessä. Ja kättä\nse löi tervehtiessään, niin että Taavetin juohevasta nenänpäästä oli\ntipahtaa tuskan hiki.\n\nVaihdettiin vain pari sanaa. Yrjänä oli paluumatkalla Tampereen\nherrojen reissulta. Hämeenlinnassa asti olivat käyneet. Ja lystiä\nolivat pitäneet, niin että laulatti se vielä ruotumiestäkin. Oli näet\ntullut tavattua hänenkin oman pataljoonan kamraatteja ja Flinkmanskan\nolvi oli maistunut.\n\nEikä siitä sen enempää. Mutta ruunan kinnatessa seuraavaa ylämäkeä\ntulivat taas mieleen nämä Taavetin omat ilomatkat. Pirulaut' kun ne\ntulivat kalliiksi...\n\nMelkein kuin vallesmannin kalaasit Hämeenlinnan seurahuoneella, jossa\nteiskattiin kuulema takariippuisten hameniekkain kanssa, niin että\nhöyrysivät poolit ja punssit.\n\nKolme kuormaa ja markka päälle eturahoja ... itselleen Euhvemiialle?\nEikä sen ihmeempää kuin jos sateella villoja karstaisi ... Hulluahan se\nsellainen on. Ei ole sitä, totisesti, turhaan sanottu, että akaton mies\non kuin aidaton pelto. Kaiken maailman porsaat ja muut herrassyötingit\nsen puhtaaksi jyystävät, niin ettei sänkeä jää jäljelle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Taavetin aavistamattakaan ajoi häntä parhaillaan takaa\narmelias kohtalo, joka oli varannut hänelle pelastuksen tämän elämän\nliiallisista myllymatkoista.\n\nVireällä tammallaan laskettelee tuolloin tällöin omaksi huvikseen\nlaulahtaen -- Rantoosta päin hänkin -- \"pläkslaakari\" Nikki Nuutalainen\neli Nuutalais-repo, kuten kansa häntä nimitteli.\n\nAjelijan reki on leveämpi kuin mahtitalon leivinuuni, sillä siihen\nrekeen piti mahtua monenlaista sälyä, nyyttiä, pussia, laatikkoa,\nvakkaa ja muuta tavaraa. Ennenkaikkea peltiastioita: lanttulaatikolta,\nriivinrautoja, siivilöitä, mittoja, ratteja, kannuja, tuoppeja,\nkortteleita, tuikkulamppuja ja lyhtyjä -- yleensä kaikkea mitä sitä\nlajia emännät tarvitsivat. Ja tärkki mies hän oli herroissakin.\nJok'ikinen Voipaalan kartanon seinälampeteista oli hänen värkkäämänsä.\nSyntyi tämän pojan käsistä vaikka kattokruunu, jos niikseen\ntuli. Eivätkä Voipaalan iso-leski ja Jutikkalan Aatami-herra,\ntoinen puutarhahullu, mistään saaneet sellaisia herevästi satavia\nruiskukannuja kuin hänen, Nuutalaisen, verstaasta. Hänhän oli\nalkuperäiseltä ammatiltaan juuri läkkiseppä eli \"pläkslaakari\".\n\nMutta tämän lisäksi hän oli kaiken-kauppias. Parempaa harjuria\nei ollut eikä myöskään suositumpaa lumppuria. Taalalaisnaisilla,\njotka ostelivat vaimoihmisiltä hiuksia, ei ollut tässä pitäjässä\nkiertelemistä, sillä hän se osteli sekä mustat että valkeat villat\nnaisten linttipäistä, ihankuin omilta kerittäviltään. Eivätkä muutkaan\nkiertelevät kaupustelija-akat olleet muuta kuin hänen, Nuutalaisrevon,\nhantlankareita. Häneltä he ostivat rohdinsäkkeihinsä rihkamat, joita\nmyyskentelivät syrjäkylillä. Saivatpa tarpeen tullen viinaputelinkin\nvöljyynsä kaupanteon liukastuttamiseksi.\n\nItse hän osti mitä vain oli olemassa talossa tai mökissä vintiltä aina\nperunakuoppaan asti -- melkeinpä tyttärien sydämetkin, sillä hän oli\nkaikessa alavaisuudessaan koko pitäjän kuuluisin puhemies.\n\nEikä Nuutalais-Nikin kaupoissa paljon rahoja käytelty. Siitä ja\nsiitä tavarasta luukampa tai silkinpalanen ja nauharuusuke emännän\ntykkimyssyyn tai tina- ja messinkinappeja isäntien ja poikien\ntakkeihin. Ja tyttärille! Niille piti olla kaikkea, mitä Nikki\nikinä kykeni porvarien kaupoista ahtamaan rekeensä Tampereelta tai\nHämeenlinnasta.\n\nJo piti ja tarvittiin. Varsinkin näin kevättalvella, kun neidot\nvalmistautuivat helkajuhlien varalta.\n\nRaudoitetun koruarkkunsa päällä hän istui tälläkin kertaa. Eikä siitä\narkusta tavara puutu. On punaista, sinistä, viheriää ja keltaista\nsilkkinauhaa, josta helka-neitojen sommeloida päihinsä tytönsilkit\neli pintelit. On koreata helmirihmaa -- morsianten hiusnutturan\nkäärimiseksi. Ja pieniä hakasia, hopeankiiltäviä tai mustia, punaisia\nja sinisiä -- neitojen koruliivien pikistämiseksi hoikalta vyötäröltä\nnuoria rinnannypyköitä myöten. Oli peilin- ja lasinpalasia -- koruiksi\ntyttöjen lannetaskuihin -- lasikivin koristettuja riipuksia, vieläpä\nkauppiaan itsensä povitaskussa ohuita hopeaisia kaulaketjuja rikkaimpia\ntalontyttäriä varten.\n\nOli Nikillä tämänkin kevään eessä-laulajille koreutta ja rikkautta.\nEi ihme, että hän tälläkin kertaa hoilautteli katkelman sieltä täältä\njostakin etelämpää oppimastaan laulusta, \"Kahdesta vekkulista\", joka\noli itsestään pälkähtänyt päähän tamman lähtiessä ravaamaan Myllykylän\nahteesta tänne päin, tasamaalle.\n\n    \"Oli kahden vekkulin tuuma tuo,\n    ai, ai, ai, ai, tuuma tuo,\n    miten päästä myllärin tyttären luo...\"\n\ntulee kuuluviin hänen heikeästä parrastaan, jossa ei ole enempää kuin\nhaituva siellä täällä nenän alla ja leuan juonteissa. Ääni ei ole\nkumman kumma eivätkä sanat selviä, sillä etuhampaat, lukuunottamatta\nyksinäistä lystikkäästi pilkistelevää etuhammasta, on lyöty pois.\nEikä hän sitä unohda, että sen olivat tehneet kerran Hämeenlinnan\nmarkkinoilla eteläpohjalaiset kilpailevat pläkslaakarit. Mutta viisi\nhampaista. Laulajan huulet pinnistyvät sukkelasti, aivankuin kompia\nheitelläkseen, ja helakan siniset silmät kiiltävät terhakkaina,\nnuorekas ilonkilo silmäterän laitamalla -- Nikki on näet tuskin vielä\nkeski-ikämies.\n\nEikä laulu estä häntä suunnittelemasta lähimmäisiä poikkeuspaikkoja.\n\nJa tiesi sen hänen Heilansakin -- tammoista viisain, että tällä erää\noli ensi hätään poikettava Voipaalan kartanoon, jonka Juliana-rouva\nmöi vanhastaan maankuulua siirappia. Nikki Nuutalaisen kauppakeinoihin\nkuului näet salavihkaa työntää emäntien -- ja parhaimpien\nmökinakkojenkin -- kouraan nokare sokeria ja pussillinen kahvipapuja\ntai mitata kortteli tai tuopillinen siirappia, jos kaupat trotsivat\nmielen mukaan. Ja isännätkin osasivat sopivasti ummistaa silmänsä\nemäntiensä heikkouksille. Sattui näet säännöllisesti siten, että tällä\nrepolaisella oli sujauttaa viinapullo takakäteen isännän povitaskuun,\nvarsinkin jos kutsuttiin kamarin puolelle.\n\nTosin vallesmannit, joskuspa papitkin, ahdistelivat -- pitivät muka\n\"oikeitten\" porvareitten puolta. Mutta kansa suojeli iloista Nikkiä\nkuin silmäteräänsä, varsinkin tyttäret. Ei tarvinnut muuta kuin\nlupsahuttaa kiinni toinen silmänsä ja toisella nikata, jotta siinä ja\nsiinä kylässä se ja se isäntäpoika tai leskenjurilas oli höynäytynyt\nnaima-aikeisiin, niin sai panna vaikka koko sokeri-, kahvi- ja\nviinavarastonsa tyttären luhtisängyn alle. Tiettiinhän se sitäpaitsi\nyltympäriinsä, että Nuutalais-revon naimakaupat totta vieköön\nsukesivat, kasvoivat ja lyötiin lukkoon, vaikka olisivat konttiämmät\nkivillä viskoneet.\n\nRuotu-Yrjänä saapastelee hänenkin ohitseen, pysähtyy, saapa ryypynkin\nNuutalaisen taskumatista. Siinä turistessa tulee tietoon sekin,\nettä Kyttälän isäntä oli ajellut tyhjää halkorekeä kotiinpäin perin\nmurheellisen näköisenä.\n\nSamassa siunatussa hetkessä Nikki on valmis viraapeliammattiinsa --\npuhemieheksi. Heila saa ravata. Eikä aikaakaan, kun tuosta aivan\n-- mäennyppylältä -- hän saa silmiinsä Kyttälän Taavetin, jonka\nleskentauti juuri tänä hetkenä on ankarimmillaan -- koko sielu synkeää\nraadollisuutta täynnä, kuten synnillä aina, varsinkin tyyriiksi\ntulevalla synnillä on tapana ihmismieleen siittää.\n\nPian he kyyhöttävät molemmat Kyttälän halkoreen pinkoköydellä. Ei ole\ntammasta huolta, sillä hänen Heilansa soma liinaharja liehahtelee\naskelten tahdissa miesten olan takana, herkän turvan sipaistessa kuin\npelkästä yhteisviisaudesta tuolloin tällöin isännän korvallisia.\n\nTaavetti saa pienen ryypyn Tampereen tuliaisia. Eikä kulu aikaa\nkolmanteenkaan ryyppyyn, kun Kyttäläinen on jo selvillä siitä, että\nhän oli ajanut juuri tänä päivänä onnensa ohi. Tai -- oikeamminkin --\nei ollut osannut ajaa perille saakka. Sillä Myllykylän takana, Rantoon\npuolella Seitsenkylän liepeillä, asui nuori yksinäinen mökkiläisleski,\njota sanottiin vain Kaisa Matintyttäreksi, mutta joka oli alunperin\nRasilan talon tyttäriä.\n\nAluksi Taavetin leveä naama meni saiturin kureisiin: \"Mnjaa, tota,\nmutta mies kun saadaan ja naisihminen otetaan, _jos_ näätsen tuo taloon\nsiemenviljan verran jyvää ja tota...\"\n\nMutta Nuutalainen pani viinapullon isännän polvien väliin, katkaisi\nhuitaisemalla Kyttälän narisevan äänen nauramalla kileästi kuin pukki\nkeväisellä kalliolla: \"Ke-ke-ke, vai ei siemenviljaa, kun on lisäksi\nkaksi lehmää ja sukka ripsuu rahanviljaa!\" Eihän Kaisa ollut mikään\ntavallinen mökkiläisakka. Oli vain perinnönjaossa -- talon jäädessä\nvanhimmalle veljelle -- ottanut osansa etupäässä rahassa ja lehmissä ja\nrakentanut omat rakennuksensa kototalonsa maalle, kuten oli useimmiten\ntapana talojen naimattomilla tyttärillä. No, oli sitten sattunut\nnaimistohinoihin hänkin pelkän itsellismiehen kanssa ja...\n\nEpäluuloinen Kyttälä oli katsellut varoen, tiirottavin silmin\nNuutalaista, kuulostellen ynsein ilmein tämän selittelyltä. Mutta\nhäneen oli sittenkin singahtanut tässä samassa hetkessä ahneuden piru.\n\"Ettäkö jotta ... ripsuu ... sukat?\" hän aprikoi. \"Kyllä ne ripsuu\nja ripsuu ne vähän muutakin, ke-ke-ke...\" Nikki tökkäsi Taavettia\nnostamaan pulloa polvien välistä, ottamatta itse tippaakaan. Sillä ei\nniin vingerporillista viinaa hän ottanut kaupanteossa eikä ruokaryyppyä\nenempää muulloinkaan.\n\n\"No, tota sitten, jos-nee tota, kun tässä kohtapuoliin ajan\nhenkikirjoituksiin, pappilaan, niin jotta ... tuo se tuonne Kelhin-akan\nmökkiin, kuultavaksi ja tota ... syynättäväksi...\"\n\nOltiin näet jo lähestymässä Voipaalaa, ja vasemmalta pilkisti\nKelhinmäen mökinkattoja kumpareen takaa.\n\nNiin oli alkamaisillaan Taavetin elämän uusi lemmenlanka juosta\nkaikin puolin sopivasti viipsinpuulta kerälle, jollei olisi sattunut\npahanpuolista kärhämää Kelhinmäen äkkikuperassa tienmutkassa.\n\nKokonainen jono Kuopion takaisia savolaiskerjäläisiä oli matkalla\nTampereelle, josta oli tullut huhu, että siellä renqvistiläiset\n\"ystävien seurat\" ja näiden hurskaat \"frouvasihmiset\" olivat\nperustaneet työhuoneita vieläpä ilmaisia ruoanjakelupaikkoja\nnälkäläisiä varten.\n\nNämä ryysyläiset joutuvat nyt kelkkoineen lapsineen suoraa päätä\nkiverässä ahteessa Kyttälän ruunan jalkoihin. Mutta ryypyt olivat\njo nostaneet isännän rintaa. Hän löi ruunaa ruoskalla ärjähtäen\nkiukuissaan: \"Rikkaat hevosella, köyhät ojaan!\"\n\nPari kelkkaa meni nurin. Lapset rääsäsivät suut auki, ken tienvieren\nlumessa, ken jo pelastavan äitinsä sylissä. Mutta eivät olleet\nmatkalaisetkaan vielä nälänkuolioita. Ei näet savolainen läheskään\naina odota täyttä nälkää lähtiessään aprakkamatkoille, hänellä kun on\nyleensäkin lapikkaanpohja liukas ja matkanteko verissä.\n\nNiinpä alkoivat sanailla kelkkalaisetkin, varsinkin vaimot, kuin\ntäydestä mahasta ainakin. \"Mitä sinä, herja, siinä herjuuttelet!\"\n\"Ka-ka-ka, onpa siinä nyt olevinaan kuohakkoo poikoo ... tämä\nukonkänttyrä mikä lie...\", huutelivat akat. \"Milläs ne muulla kuin\nviinakyyvillä ... nämä Hämeen pösöt\", naskautti savolais-ukko osoittaen\nNuutalaisen pelastamaa viinapulloa.\n\n\"No, suulta se on täynnä tuo savolainen 'immeinen', kuten köyhän aitta\nainakin\", Nikki ilvehti vastaan. Mutta Taavetti huitaisi ohjasperillä.\n\"Pois alta kalakukot tai tulee tästä siipisato!\" hän ärjähti taas\näskeisten rohkaisuryyppyjen voimalla.\n\nMutta samassa hetkessä oli tarttunut luja koura säikkyneenä teutaroivan\nhevosen suitsiin. Pastori, joka oli tulossa Kelhinmäkeä sisarensa\nkanssa Voipaalan kutsuihin, oli harpannut lujaa kerstehankea pitkin\naskelin ja ehtinyt hätään.\n\nAjajat kömmääntyivät. Äidit keräilivät hekin uudestaan säikähtyneinä\nloppuja tenaviaan tiepuolesta. Henrik-pastori on raivoissaan. \"Te\ntunnottomat, te raakalaiset!\" hän huutaa. \"Tälläkö tavalla te ...\nköyhää kansaa...?\" Mutta Taavetti, jota yhä jurnutti vanha viha, piti\npintansa, ärähti vastaan: \"No, kyllä niitä köyhillä kulkuja piisaa,\njotta...\"\n\nMutta nyt saivat miehet sellaisen löylytyksen, että sisu meni\nkummaltakin kaulaan, ainakin hetkeksi. Tuossa olivat hänen molemmat\nvihanpitonsa: riettailija ja kulkukauppias, jonka hän tiesi\nharjoittavan myös viinan salakauppaa.\n\nPastorin raivosta tummentuneet kasvot olivat muuttuneet kylmän\nkalvakkaiksi. Hänen sanansa putoilivat kuin lakituvassa tuomarin\npöydän takaa. Taavettia hän uhkasi Herran ehtoollisen kieltämisellä.\nNuutalaisen hämäriin kaupusteluihin oli vallesmanni tarttuva huomissa\npäivänä. Koko siivottomuutta levittävä kaupustelu oli lopetettava, niin\nharjurien ja lumppurien kuin salakapakoitsijoitten, joille laki määräsi\nankarat sakot...\n\nNuutalainen oli solahuttanut pullon reen pohjalle piilottaakseen\nsen heiniin. Mutta siinä se pahus kiilteli yhä näkyvissä synnin\nkirkassilmäisenä todistajana. Nikki yritti varjostaa sitä\nsaapasvarrellaan kekettäen puhtoisen etuhampaansa takaa: \"Eihän\ntässä, herra pastori, muuta kuin tätä Taavettia -- se mies on pantava\nnäätsen kristillisen avioliiton kurin alle ja sitähän minä tässä...\"\nHenrik otti viinapullon ja paiskasi sen tienvierisen hongan kylkeen\npirstaleiksi. \"Menkää\", hän sanoi, \"mutta muistakaa, että Herra\nmeidän Jumalamme on kiivas Jumala...\" Eikä hän ymmärtänyt itsekään,\nmiksi hän katkaisi alkamansa raamatunlauseen ja puhkesi Jeremiaan\nkirjan kostonennustukseen: \"Eiköstä minun sieluni pitäisi kostaman\nsenkaltaiselle kansalle kuin tämä on!\"\n\nSanat olivat tulvahtaneet hänen huulilleen kuin ne olisivat olleet\nhänen omaa kauhistunutta henkeänsä. Ja niitä lausuessaan hän tunsi\nhuutavansa juuri tämän päivän ja tämän kansan jeremiaadia.\n\nSiksi ne satoivat miesten niskaan polttavina suolarakeina, niin että\nheidän päänsä nyykähtivät hervottomina alaspäin, ruunan nykäistessä\nominpäin reen liikkeelle.\n\nKiiliän kohdalla he tunsivat korkeitten lumivallien varjossa pahoja\nkylmänväreitä. Harvat jyhkeät pilvet outoilivat siniseltä taivaalta\nheidän mielestään kumman muotoisina. Oli kuin summaton taivaan kämmen\nolisi hamuillut heidän hartioitaan jostakin onean tyhjyyden takaa, jota\nei uskaltanut edes ruveta aprikoitsemaan.\n\nRuuna junnasi. Tuli vastaan Ritvalan ylämäki. Silloin heräsi Nikki\ntästä taikamaisesta horroksesta. \"Siirappi!\" hän huudahtaa. \"Helskutti,\nVoipaalan ison-lesken siirappi jäi mittaamatta.\" Hänen täytyi\nkääntää Heilansa takaisin päin. Mutta tähän samaan \"helskuttiin\" ja\n\"siirappiin\" oli havahtunut Taavettikin, muisti papin ja jurahutti:\n\"Ei se näöllään, piru, meittiä pelättänyt, vaan rumalla äänellään.\"\n\"Ke-ke-ke\", ilvehti jo Nuutalainenkin myötä melkeinpä entisellään,\n\"niinhän sitä sanotaankin, että nikkari uskoo liiman päälle ja pappi\ntaivaan porttiin. Mutta on niitä näillä pojilla muitakin portteja\nkuin, ke-keke ... ahtaita, ha-ha...\" \"Usuta, usuta\", kivahti Taavetti\nluomenreunat sipristellen tulenpunaista vihaa, \"usuta joka talossa\nja tönössä mielet pappia vastaan. Pannaan siprat yhteen, niin, tota,\nniin...\"\n\n\"Sovittu\", sihahti Nuutalais-repo, \"ei niitä kaikkia lauluja kirkossa\nlauleta\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nHanna Charlotta on jäänyt seisomaan tienvieriselle kersteelle. Hän\nnäkee hämmästyneenä veljensä lähtevän pitkää väenpihaa myöten, jossa\njuuri rengit syynäilevät tallin edustalla herrojen loimilla peitettyjä\nhevosia, linnaharjulle nousevaa ylämäkeä kohti.\n\nSisar katselee hymyillen veljen pitkäaskelista, väkivaltaista käyntiä.\nMutta hänen hymynsä on vaisua, alakuloista. Ei huudahdusta, ei\nilakoivaa naurahdusta kuulu hänen huuliltaan. Hänen tummanruskeilla\npalmikkohiuksillaan on iloisen näköinen lammasnahkainen lakki, ja\nvalkea päärme kiertää auringon heloittamaa sinistä päällystakkia. Tämän\nsuuret hohtavan kellervät luunapit ja palmikoitten kuohkean punaiset\nrusetit kiiltelevät keväistä iloa. Mutta nuo soukat kasvot pysyvät\nkalpeina, kuten ainakin sairasvuoteen ääressä valvoneella. Silkinhennot\ntiheät kulmakarvat ovat kuin lakastuneina nukkuneet. Ne eivät elä\neivätkä värähdä. Ja tummansinisten silmien varjoissa on salattua\nikävää, joka näyttää näkymättömänä tulena kuluttaneen hänen kasvojensa\nhipiää, aivankuin himmentävän sen alkuperäistä hohtavaa raikkautta.\nNoilla nuorilla, 17-vuotiaan neidon kasvoilla on yksinäisen lapseuden\nsiittämää varhaisvanhuutta, kuin salaperäistä kalvavaa tautia, jossa\nsikiävät yksinäiset unelmat pysyvät piilossa, jolleivät raskaitten\nsilmäripsien lomitse katsovat haaveelliset silmät häntä petä, joskus\nHenrik-veljen parissa.\n\nHanna Charlottalla ei ole ollut pienestä pitäen ketään muuta kuin\nveljensä.\n\nÄidin varhain kuoltua, isän viipyessä pitkillä merimatkoilla tai\nviettäessä kotosalla levotonta, remuilevaa elämäänsä, hän on ollut aina\nisonveljen hoivissa.\n\nIkävän hiljaiselta kasvinajaltaan \"tante Gustaavan\" koulussa, jossa\nluettiin ranskaa ja runovärssyjä, pallistettiin nenäliinoja, ommeltiin\nmerkkausliinoihin lintuja, puita, kruunuja, laivoja ja taloja,\nhän ei muista yhtäkään ilon hetkeä, jota hänen veljensä ei olisi\nhänelle antanut. Kesäisiltä veneretkiltä Pitkänkarin \"Ilolinnaan\"\nhän ei nuorten tyttöjen ja poikien seuroista muista muita kuin\noman veljensä, joka nuorena ylioppilaana sinimusta lyyralakki\nhuolettomasti takaraivolla johti venekuntaa etuveneen keulassa luuttu\nkäsivarrella laulaen Bellmanin lauluja hullunkurisista korpraaleista,\nkonstaapeleista ja jos joistakin Anna Marioista ja Ulla Winbladeista.\n\nEikä hän muista olleensa täysin onnellinen muulloin kuin kahdenkesken\nveljensä kanssa, syksyisin heidän jalkamatkoillaan Ruonanojan\nmyllyille. Niin, syksy, ruosteenkeltaisen merenrantalepikon ja\ntulen- ja verenpunaisen pihlajan syksy huumaa hänet vieläkin salaisella\nhurmiolla. Täälläkin, ahdistavien harjujen keskellä, yksinäisissä\nkoivikoissa se saattaa pyörryttää hänen päätänsä, sillä se tuo hänen\nmieleensä nuo matkat Ruonanojan puhtaille, korkeakumpuisille\npeltomaille.\n\nSiellä, kotokaupungin ulkoniityillä, sauhusivat silloin porvareitten\npitkät riihet hajahtaen hautuvan viljan täyteläisiä tuoksuja. Siellä,\nheidän punakallioisilla kummuillaan, pyörivät huimasti tuulimyllyjen\njättiläissiivet. Ja siellä vanha vesimylly jauhoi, solisi, hurisi\nja jauhoi täynnänsä suloista lemua ja makua, joka haihtui hitaasti\nraskaasti huokailevalle merelle. Silloin, niin, silloinhan veli\nei vielä lukenut teologiaa, vaan sanoi itseään runoilijaksi ja\nfilosoofiksi. Lausuili hänelle riihilakkojen alla reensevällä tai\nrantakallioilla tulisia runovärssyjä tai kertoili ajattelijoista,\nsellaisista, jotka olivat niin viisaita, että oppilaat sanoivat heitä\njumalista syntyneiksi, tai niin voimakkaita, että he hyppäsivät\nseitsenkymmenvuotiaina tulivuoren kraaterista alas halveksiessaan\nvanhuuden raihnautta.\n\nSellaisia olivat olleet hänen ihanimmat ilonsa. Niissä oli ollut\nsamanlaista peloittavaa hurmiota kuin huikaisevassa syysmetsässä tai\nryskyvässä myllytornissa, jota havisevat siivet vapisuttivat, tai\npaisuilevassa meressä, joka oli tukehtumaisillaan omiin huokauksiinsa.\nNiin, ja sitten -- hän oli päässyt joskus isonveljen mukana\nulkopauhoille saakka, purjehtimaan...!\n\nHanna Charlottan kuvitelmat tyrehtyivät. Hän vavahti äkkinäisestä\nkylmästä. Ilta ei vielä täysin hämärrä. Mutta sen kajo on jo\nautioittanut iltapäivän kummalliseksi. Äsken tuskin näkynyt hallava\nkuu on ruvennut vihertämään samaa kellansekaista viheriää kuin\nviistää Vuorentaan puolella taivaanrantaa, auringon painuessa vaisuna\nkylmenevien havumetsien taakse. Järvenselkä makaa elottoman sinisenä.\nOoh, täällä ei ole merta! Täällä ei heilahda myllynsiipi kukkulalla.\nTäällä ei liiku mikään. Ihmisetkin hymyilevät kuin purisivat hammasta\nsalavihaisina. Täällä hänellä ei ole pieniäkään iloja. Harvoin, perin\nharvoin hän pääsee veljen mukaan ajelemaan tämän lähtiessä Penttilän\nhevosella sairasmatkoille.\n\nEi hänellä ole mitään muuta kuin istumista sairastelevan kälynsä\nvuoteen ääressä tai ompelemista -- ketjuompelua kirjaillulle silkille,\nhelmirihmojen pujottelemista, pitsinnypläystä ja päärmeämistä.\n\nJa surua, yhtämittaista kalvavaa surua veljen puolesta, jonka hän näkee\nkärsivän, kiusaantuvan ja joskus -- ooh, hän on sen kyllä ymmärtänyt\n-- sisimmässään raivostuvan tätä alinomaista sairastelemista,\nvirkistymistä ja taas kuumeentäplien nousemista ja vuoteeseen\nvoipumista.\n\nHenrik nousee jo väentuvan takaista rinnettä. Kerstehanki karskuu tänne\nsaakka hänen rouhivista anturoistaan.\n\nHanna Charlottan pitäisi kiirehtiä Juliana-rouvan luo, joka on\nmerkillisen ystävällisesti ottanut hänet suosioonsa, melkeinpä\nkuin tyttärekseen. Hän on luvannut auttaa emäntää herrainjuhlan\njärjestämisessä. \"Kultaseni\", oli Juliana-täti sanonut, \"täytyyhän toki\niloisille herroille olla nuoruutta silmänruoakseen. Ja muistapas, sinä\nnunna, että nuori keltanokka, viheriän nuori kuin heinäkuinen päärynä\ntulee sinun kavaljeeriksesi -- tamperelainen kauppiaanpoika, iloinen,\nhullu ja rikas. Niin, niin, minulla on sinulle yllätys! Ja kuulepa --\nei, ei sanaakaan siitä herra veljellesi -- hänelle minulla on sellainen\nyllätys, että hänen käy kuin Aatami paran paratiisissa, ha-ha-ha ...\nOo, saatpa nähdä, hän osaa vielä kerran syödä ilon omenoita minun\npuutarhastani, minun, Voipaalan 'ison-lesken', jaa, jaa. Saatpa nähdä!\"\n\nNiin oli laverrellut tuo iloinen rouva, jonka suuri rintaneula\npunaisine karneoleineen nousi ja laski hänen rinnantäyteisen\nhengityksensä mukana, posliinin kiiltoisten vedensinisten silmiensä\ntaivastellessa kevättä ja leveän nenän mutruillessa hullunkurista\nnaurua.\n\nHanna Charlotta iloitsee jo edeltä päin tästä hänelle harvinaisesta\njuhlasta. Mutta ei hän sittenkään arvaa yksin mennä vierastaloon. Pieni\nkujeilun kuoppanen ilmestyy hänen poskelleen. Hän kokoaa hameensa\nhelmat ja kiirehtii juoksujalkaa tavoittamaan veljeänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoustuaan harjulle Henrik siemaisi hämmästyneenä havumetsän pihkaista\ntuoksua sieraimiinsa. Täältä lemahti vastaan merkillisen lämmintä ilmaa\n-- oli kuin olisi astunut mitattomaan pirttiin, jossa liikahtelevat\nvielä äsken poistuneitten ihmisten läheiset, lämpimät sykähtelyt.\n\nHanki karskuu jalkapohjaan paikoitellen kivenkovana, mutta paikoitellen\n-- se upottaa. Tämä vavahduttaa häntä. Olivatko sittenkin jo nuo\neteläpuolen lumiräystäät sisältä päin hotostuneet? Oliko lopultakin\nkevättulva alkamassa?\n\nTarkkoja huomioita hän ei kykene tekemään, sillä häntä kalvavat monet\ntuskaiset ajatukset. Niitä on ollut jo aikaisemminkin -- sitkeitä ja\nlujaan juuttuvia, kuin kehnossa pellossa juurimatoja. Ja nyt, juuri\näsken oli siittynyt uusi, ärsyttävä kuin marjalude inhoittavine\nmakuineen. Miksi hän ryhtyikään kovistelemaan noita lurjuksia, Kyttälää\nja Nuutalaista! Hänhän oli näinä aikoina takomalla takonut päähänsä,\nniin, vieläpä yrittänyt rukoilla kammiossaan, että hänen sydämensä\nvapautuisi raivostumisesta. Herra paratkoon, hän oli yksinäisin\nhetkin ajatellut kauhistuneena omaa itseänsä. Mitä jyrkemmin hän oli\nryhtynyt taistelemaan seurakuntansa paheita vastaan, sitä enemmän\nhän oli tuntenut siittyvän paheita -- itseensä: vihaa, kiukkua ja\njulmuutta. Oliko niin, että parantajan ruoska sattui myös ruoskijan\nomiin kasvoihin, merkitsi ne häpeällä, löi poltinmerkin sydämeen ja\nsieluun...?\n\nSitä hän ei totisesti tahtonut. Ja kuitenkin ... äsken! Hän muisti\nhakeneensa katseillaan Taavetin reenpohjalta ruoskaa. Ja hän _tiesi_\ntänä hetkenä, että hän olisi lyönyt, jos olisi sen löytänyt.\n\nJa miksi hän huusi jälleen kostoa tälle kansalle? Tämä ajatus on ollut\niltaöisin hänen jäytävin vaivansa siitä alkaen, kun hän Lumialassa oli\nkuohahtanut ennustamaan vedenpaisumusta. Mistä tulivat nämä koston\nhuudot? Jumalastako vai perkeleestä? Vai asuiko hänessä narriuden\napina, joka pyrki hänen suunsa kautta matkimaan profeetta Jeremiaksia?\n\nItseään halveksuvissa ajatuksissa Henrik on kiertänyt lumen alla\nmakaavien linnan rauniomuurien kehää. Sokeassa tuskassaan hän tulee\nastahtaneeksi keskemmälle, suojahaudan kohdalle. Jalka uppoaa samassa\nreittä myöten. Lumi oli siis täällä päin jo hottoa, vaikka tavallisin\nkeväin tuo syvänne hohkasi sulamatonta lunta ja jäätä aina juhannuksen\ntienoille saakka. Kaikki oli tänä keväänä merkillistä luonnon\nvaihteluissa.\n\nHän ei ollut viime kesänä laskeutunut tuon kuilumaisen syvänteen\npohjalle, mutta hän oli kuullut, että sen perimmäisessä notkossa oli\npohjaton kaivo, josta saattoi nähdä elokuisena kuutamoyönä jäyhät,\nliikkumattomat peikonkasvot, kuin kiveen hakatut, ilmeettömät ja\nkoskaan kulumattomat.\n\nOliko tämä kansa tietämättään kuvannut tuossa peikkotarinassaan\noman perimmäisen sielunsa? Eikö ollutkin tuo suojahauta kuin koko\nHämeen sydän? Sen turviin he, hämäläiset, olivat muinaissodissa\nvieneet naisensa, lapsensa ja karjansa, miesten noustessa muureille\ntaistelemaan etelästä tai lännestä hyökkääviä viikinkejä vastaan. Oliko\nhänkin, heidän oma pappinsa, heille tuollainen vieras ryöstäjä, jolta\nhe suojelivat sydämensä salaisinta kaivoa -- peikonkasvoilla uhaten,\nkavalin väkänuolin tai tapparoin iskien, kuumaa polttovettä, pikeä ja\ntervaa valaen vasten kasvoja -- mikä milläkin tappaen, kukin luontonsa\nja väkensä mukaan...?\n\nSiltä olivat ainakin näyttäneet hänen \"totuutensa\". Ne leimahtivat,\nhe hämmästyivät, aluksi, sitten -- jäykistyivät puupatsaiksi,\näveriäät isännät nimittäin, tai -- heikommat -- pakenivat. Mutta\nnämäkin kiersivät takaisin kaikilta puolilta, omista salaisista\nmuurinporteistaan. Ja kova, kaljuksi jäädytetty jyrkänne nousi seinänä\nhäntä vastaan. Eikä hänen sanallaan ollut mahtia avata portteja heidän\nluokseen. Miten ja millä hän saattaisi tämän peikkonaamaisen kansan\npelastaa sen alennustilasta!\n\nMutta, Herra armahtakoon! _Jos_ oli sittenkin hänen ennustuksensa\ntotta? Entäpä jos hänen kostonhuutonsa oli Herran hengen nostama\nhätähuuto suurten koettelemusten ovella? Yksinpä järjen päätelmät\ntukivat noita hänen yht'äkkisiä tuhon-ennusteluitaan. Niinhän oli ollut\naina tällä kansalla, erikoisesti juuri Pohjanmaan ja Hämeen heimoilla,\nettä ne eivät taipuneet, ne eivät heränneet, ne eivät ottaneet oppia,\neivät nousseet uuteen aikakauteen, ennenkuin luonnottomat kuolonvuodet\nnäänsivät niistä puolet hautaan tai määrättömät sodan hävitykset\nautioittivat niiden maakunnat.\n\nNyt oli hänen oma kärsivä heimonsa herännyt nälän, tautien ja\nkatumuksen ota niskaluussaan. Mutta äveriäs, kylläinen hämäläinen\nkatsoi yhä oman heimokaivonsa pohjalta graniittikasvoisena peikkona.\n\nNiin, entäpä jos sittenkin -- hän, monissa ja monenlaisissa aikeissaan\nerehtynyt, oli oikeassa! Oliko jo kirves asetettu näiden Hämeen\nhonkien juurelle? Oliko se oleva tulva, oliko ehkä ensi talvena\npakkanen pureva tämän kansan rintalihaa sydänjuuria myöten...? Oliko\nnäitten petäjien kaarna pettua -- viimeinen Jumalan armo nälkävuosien\nvaralta? Hän vavahti tätä ajatusta, joka taas tulvahti häneen niin\nyliluonnollisen voimakkaana, ettei se voinut olla pelkkää järjen\npäätelmää. Nyt oli tuossa näynomaisessa ajatuksessa tuhon hurmiota:\nse vavisutti, kauhistutti hänen henkeänsä, se pani huokaamaan kansan\ntulevien kärsimysten alla. Mutta se myöskin nosti -- Jumala oli\nottanut hänet väkeville ryntäilleen. Tänä hetkenä hän jälleen uskoi.\nJollei hän kyennyt olemaan tälle kansalle arkin rakentaja, oli hän\noleva ainakin Huutavan ääni, jolla oli inhimillinen ja taivaallinen\noikeus huutaa näille rikkaille röyhkeilijöille, salakaupustelijoille,\nviinanpolttajille, parittajille, portoille ja porttojen orjille:\nTuomion päivä on läsnä!\n\nNäin voimakkaana hän ei muista koskaan tunteneensa epäilyksiensä\ntuskasta syntyvää hengellistä riemua. Tämä panee hänet jatkamaan\nkiertävää kehäänsä pitkin askelin. Nyt tekee hangen rouske hyvää hänen\nkorvilleen. Rinta huokuu vapautuneena ja voimallisena. Silmät katsovat\nloisteliaaksi kellertyvää kuuta, joka valaisee kuin ajaton päivä,\navoimina ja huikaistuneina sen uhkeasta kauneudesta.\n\nMetsän aukeamasta nousee hänen eteensä taas Voipaalan\nkartanorakennukset jyrkänkaltevine kattopäätyineen. Kömpelön mahtavana\nkohosi \"herraspihan\" laidalta kaksikerroksinen päärakennus, jonka\nseinien räikeä keltaväri nyt kuutamossa oli muuttunut viehättävän\nhimmeäksi. Pehmeässä unessaan nukkuu myöskin nuori puutarha, etelään,\njärvelle päin kallistuvalla rinteellään. Sen suorat jäykät käytävät\novat hukkuneet lumen alle. Ja vasta alkukasvussaan nousevat\nkarviais- ja viinimarjapensaitten rivit, omena-, päärynä- ja\nkirsikkapuut ovat jäykistyneet kiiltelevään härmään.\n\nLaaja jäykän suorakaiteen muotoinen oli herrasväen piha ja yhtä\nsuuri ja suoraviivainen \"renkipiha\", väenpuoli, jota ympäröivät\nväentupa, hirsiseinäiset tai rapatut tallit, navetat, aitat, vieläpä\nkummanmuotoinen sokeritehdas ja vähän kauempana jykeväkattoinen,\nvalkorappauksinen viljamakasiini, jonka ovella on paksu rautakanki\narmottomine lukkoineen.\n\nHenrik hymähtää tuota jäykkää komeutta, joka matkii täällä kaukana\nPohjolan korvessa Ranskan Ludvigien versailles'laista geometriaa. Hyvä,\nhyvä, hän naurahtaa hieman katkerasti, luja olet, sinä herrasväen\nlinnoitus, mäkimökkien ryysyläisjoukkoja vastaan. Ei ole ainakaan sinun\njyvämakasiinisi lukkoihin sormen pistämistä ... köyhimyksillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenrikin katse tapaa yli varjoon hukkuvien mökkirykelmien kaukaisesta\nkajosta nousevan Ritvalan harjun. Siinä on jälleen hänen näkyjensä\nnäky: Lumialan pirtti, nääntyvät kerjäläiset ja Helka-neito istumassa\nkapean vuoteen laidalla kuollut, kurja lapsi sylissään.\n\nNuo silmät -- avuttomuudessaan suloiset! Niiden puhdas kimmellys!\nNiiden liikuttava hätä, niiden sinestä himertävät selittämättömät\nvärit, hänen nuoren rintansa ja vilpeäin käsiensä suojeleva hellyys,\nhänen terve, niin terve ja kukkea kauneutensa -- tuo näky oli näinä\nviikkoina sekaantunut hänen uniinsa ja saarnojensa kirjoitteluihin.\nHänen on täytynyt tahtomalla tahtoa ajatellakseen lumialaisia\nvastustajikseen. Mutta tässä hän on onnistunut yhä huonommin päivä\npäivältä.\n\nTälläkin hetkellä, tässä hengellisessä riemussaan, hänen on mahdotonta\nkuvitella Helka-neito vihollisekseen. Mitä olivatkaan puhuneet\nlopultakin nuo metsänraikkaat avuttomat silmät? Nehän olivat katsoneet\nkuin rippilapsen silmät ensimmäisellä ehtoollisellaan, nöyrinä ja\nhurskaina.\n\nTuota neitoa ei hänen tarvinnut ehkäpä sittenkään taivuttaa tahtoonsa\nkovalla kurilla. Hänhän oli altis nuori sydän, joka kaipasi vain\nsuojelevaa hellyyttä. Hyvällä hän oli voittava neidon omalle asialleen.\nHänet oli vain opetettava näkemään, että hänen nuori laulunsa toi\nmukanaan pahennusta hänen sitä ymmärtämättään. Eihän hän, kokematon\ntyttö, saattanut tietää siitä elämästä, jota hänen johtamansa\njuhlakulkueen ja viattoman piiritanssin jälkeen yllyttiin viettämään\ntanssitaloissa, salakapakoissa ja Kurjenojan partailla.\n\nTotisesti! Henrik näki nyt edessään ehkäpä onnellisimman parannustyönsä\nratkaisun. Kun Lumialan tytär luopui laulamasta, menetti helkajuhla\nseppeleensä, jolla yöllinen synti oli ulkokullaisesti koristettu.\nJa Reko-isäntä, jolle tytär, talon kuopus, oli kaikki kaikessa, ei\nollut enää jatkava jäykkäniskaista vastustustaan, joka ehkä sekin oli\njoko hellittelevän isän turhamaisuutta tai -- osaltaan -- luutumista\nvanhoihin perittyihin tapoihin.\n\nSitäpaitsi, hänhän oli käynyt Lumialassa toistamiseenkin. Penttilän\nisäntä oli kitsastellut ajokkaansa antamista sairasmatkalle. Pastori\ntapasi muka ajaa niin lujaa, jotta tamma oli ollut \"ihankuin olisi,\nnoi-nee ... polkkaa tanssateltu\".\n\nIsännän kärttyileminen oli ollut puolileikillistä jaarittelua. Mutta\nhän oli hiihältänyt niiltä sijoiltaan Lumialaan. Ja nyt -- talo ja sen\ntytär olivat muuttuneet kuin loihtimalla: ystävällisiksi, iloisiksi,\nlämpimiksi.\n\nHenrik astuu tupaan. Silmä ei tapaa ketään tuvassaolijaa. Päivän\nvärehtivät virrat ristivät hopeajuovillaan puhdasta permantoa.\nSuuri kaksikerroksinen seinäkaappi, jonka laitapuolet ovat\nvihertäväksi haalistunutta \"Jeesuksen sinistä\" ja ovipeilit heleätä\n\"Kiinan-sinoperia\" himmeine sammalen vihreine kukkakoristeineen,\nseisoo tummanruskeaksi paahtunutta seinää vasten hehkeän kodikkaana.\nKönninkello ympyrä- ja ristisymbooleineen nostaa solevaa kenokaulaansa\nakkunain välissä kuin kukkea jättiläiskasvi. Rukki seisoo muurinrahin\nvierellä ja verenpisara ja palsami punertavat ikkunoilla.\n\nHenrik astuu tuonnemmaksi. Kangaspuille, rintapuun ja kaiteen ylle on\nheitetty tekeillä oleva juhlahame. Katselija ei voi olla hymähtämättä.\nSiinähän oli se Helka-neidon keinu, jossa hän oli laulanut hullutuksia\nhänen viime käynnillään.\n\nPuolitekoiset punanauhaiset siniliivit siintävät samasta rykelmästä.\nSiis juhlavalmistelut olivat käynnissä. Mutta -- merkillistä! ne eivät\nhäntä tällä kerralla suututtaneet.\n\nHän vain katsastelee yhä uteliaana ympärilleen. Tulee tuvan perälle\n-- siellä istuu karsinan puolella Helka pujotellen helmirihmaa\nsinenpunaiseen vyöllistaskuun.\n\nHelka nousee säikähtäneenä. Hehkuva puna sävähtää kasvoille. Pienet\nkädet peittävät hätääntyneinä nuoret rinnat. Hänen yllään on pelkkä\navokaulainen, lyhythihainen palttinapaita, siniraitainen arkihame ja\njalassa kirkkaankeltaiset korottomat tossut, joiden kärjet avuttomasti\nkivertyvät pieniksi pieksunnokiksi.\n\nNeito nousee hämmentyneenä. Henrik on katsovinaan hakien ympärilleen,\nkysäisten isäntää. Ja samassa on Helka kadonnut karsinan perällä\nolevasta ovesta omaan kamariinsa.\n\nMutta Helkan on palattava -- saatuaan ylleen väljän arkinutun, sillä\nisäntä ei ollut kotosalla. Oli lähtenyt jo aamusta jyvämakasiinin\nisännistön kokoukseen. Ja äiti oli aittojen takana ... asettelemassa\nlankavyyhtiä seinäorsille kuivumaan, selitteli Helka.\n\nJostakin syystä Henrikkiä huvittaa yhä hämmästyttää Lumialan tytärtä\nheittäytyen kiusoittelevaan leikinlaskuun. Hän koskettaa kangaspuilla\nheloittavaa hametta. \"No, mutta - missä Helka aikoo liehua tällaisissa\nhepenissä? Näillä kerstehangillako, vai...?\"\n\nMutta Helka oli jo tointunut hämmennyksestään. \"Hanget tiemmä sulavat\nkeväisin, herra pastori\", hän tokaisee.\n\n\"Entäpä eivät sulakaan tänä vuonna? Millä lehvillä koristella silloin\nporraspielet, mistä seppeleisiin matarat ja kissankäpälät, no...?\nSanopa, Helka!\"\n\n\"Katsoapa tuonne, herra pastori\", neito osoitti ikkunalaudoilla\nheloittavia kukkia. \"Onpa palsamissa kukat ja verenpisarassa. Ja\nVoipaalan majuurska on luvannut antaa minulle, vaikka ... azaleeoja! Ja\nkyllä ne sinivuokotkin pinnistävät vaikka lumien alta...\"\n\n\"So-soo, ja Kurjenojan _jäällekö_ heittelette seppeleenne --\n'lemmenvirran' vietäviksi?\"\n\nMutta Lumialan tytär nauroi iloisessa uhmassa. \"Onpa Helka-vuorella\nkaivo -- heitetään sinne! Ja me kun lauletaan vaikka pakkasessa.\nTietääkös pastori, että Voipaalan rouva on ruvennut jo harjoittamaan\nmeitä eessä-laulajatyttöjä. Hän sanoo, että me olemme tähän saakka\nveisanneet liian hitaasti ja alakuloisesti. Hän tahtoo enemmän keväistä\nriemua ... meihin hämäläisiin tytöntollikoihin ja...\"\n\n\"So-soo\", Henrik keskeytti hämmästyneenä. \"Entäpä jos minä kiellän\nJuliana-rouvaa azaleeojansa antamasta, ette saa muita kuin kuivia\nkanervia kananpäihinne, hupsuttelijat.\"\n\n\"Eihän se toki, meidän Helka, kohta tarvitse muuta kuin myrtinkukat\nseppeleekseen. Morsianhan tästä jo taitaa...\", kuuluu takaa\nAlina-emännän lempeä ääni.\n\nHenrikin katse terästyi tuikeaksi. Helkan vartalo jännittyi. Hänen\nkasvonsa näyttivät punastuvan äkkinäisestä harmistumisesta. \"Mitä se\näiti siinä...\", hän tokaisi, \"ei tätä tyttöä niin vain kirkon katosta\npudoteta\". Ja Helka oli pujahtanut kuin pakoon karsinan puolelle.\n\nLumialan tyttären äänessä oli ollut taipumatonta ylpeyttä. Tuon äänen\nsyvältä soinnahtava metalli oli jäänyt soimaan Henrikin korvissa\nvielä sittenkin, kun hän ajoi talosta poispäin Lumialan ajokkaan\nhelistellessä setolkkarupliaan.\n\nHanna Charlottan huhuilu kuuluu takaa päin. Hän on kiertänyt\njuoksujalkaa veljen jälkiä ympäri koko suojahaudan ja nyt vasta,\nsaatuaan Henrikin huikkauksen vastaan, löytää hänet seisomasta\nmetsättömällä palvella, jota vastaan kuutamo virtaa huikaisevana valona.\n\nSisar pysähtyy hänen vierelleen. Nyt hänkin vasta joutaa katsomaan\ntaivasta. Merkillinen laaja kehä, täältä katsoen kuin kymmenen kymmentä\nsyltä laaja ympyrä, kiertää kuutamon leveätä naamaa. \"Myrsky tulee!\nNäetkö?\" Hanna osoittaa sormellaan. Niin olivat sanoneet Ruonanojan\nmyllymiehetkin heidän syksyisillä jalkamatkoillaan.\n\n\"Niin, mutta tällä erää kevätmyrsky!\" huudahtaa Henrik, jonka äänessä\non niin nuorekas sointu, että sisar katsoo häneen hämmästyneenä.\nMiten loistivatkaan taas, pitkästä aikaa, hänen kasvonsa! Niissähän\noli samaa haaveellista hurmiota, niin, ja rohkeutta, kuin ennen,\nylioppilasaikoina.\n\nHanna huohotti vielä äskeisestä juoksustaan. Metsä oli aivankuin\npuhdistanut hänet sairashuoneen tunkkaisesta ilmasta. Hänenkin\nposkipäitään kuumoitti. Tietämättään hän haki tästä yöstä jotakin\nihmeellistä. Jotakin tai jonkun _täytyi_ tulla. Hän ei tahtonut\niankaikkisesti istua, nuokkua, nukkua ja taas istua omassa\nyksinäisyydessään. Eikä hän iankaikkisesti aikonut pelätä. Nythän oli\nkuutamo kuin heidän elokuisilla jalkamatkoillaan. Runot ja laulut\nhavahtuivat kuin pienet laulavat pojat, jotka joku kiinalainen pyöveli\noli haudannut elävältä.\n\n\"Kuule, Henrik\", hän alkoi puhua, \"laula minulle, hyräile edes\nBellmanin laulu -- hänen ensirakkaudestaan, Anna Mariasta, mademoiselle\nAnna Maria Hjortsbergistä. Kuinka se taas olikaan...? No, laula,\nlaula...\"\n\nIsoveli naurahti. Mutta melkein kuin säälitellen entisiä aikoja.\n\n\"Älä kiellä, senkin...\", sisar rukoili. \"Kuule, nyt minä muistan...!\"\nHyräillen hän tapaili laulun sanoja:\n\n    \"Foten uti dansen svingar,\n    hjertat hemligt röres...\"\n\nJa löysi taaskin pari säettä:\n\n    \"Kärleksgudens toner klingar\n    takten snart förstöres...\"\n\n\"Kuulitko? Ne ovat niin suloiset, ihankuin olisi itkenyt itsensä uneen\nja sitten -- nähnytkin onnellisia unia. Laula nyt, oikein komeasti.\nNiinkuin ennen venematkoillamme.\"\n\n\"Meillä ei ole enää luuttua eikä sitraa, Hanna hyvä. Mitä tehdä?\" veli\nyritti päästä leikillä asiasta. Mutta lisäsi raskaammin: \"Tiedäthän,\ntällainen korpi tarvitsee vain pasuunoita tai ... pauhaavia urkuja.\"\n\n\"Ho-hoo\", Hanna oli tuohtunut uhittelevaan nauruun, \"eihän tuossa\nteidän kivirottelossanne ole edes urkuja. Ja ihmiset väittävät\nsen kohtapuoliin romahtavan maahan. Heidän entinen pappinsa oli\nsellaista ennustanut. Etkä sinäkään osaa muuta kuin huutaa kostoa,\nvedenpaisumusta ja jos joitakin kamaluuksia...\"\n\nHanna pelästyi omaa riehakkuuttaan. Mutta lisäsi kuitenkin häntä monta\nkertaa vaivanneen kysymyksen: \"Kuule, miksi sinä oikeastaan rupesit\npapiksi? Sinähän...\"\n\nSanat katkesivat, sillä veli oli tarttunut lujasti sisarta ranteesta.\n\"Tiedäthän sen itsekin -- onnettoman isämme kohtalo sai minut\nkauhistumaan .. oman itseni ja muiden syntejä.\"\n\nNiin, muistihan hän sen ... Heidän vanha Rusina-muorinsa oli\nisän saavuttua merimatkalta toinen jalka halvattuna toraillut ja\ntuiskahdellut koko päivän. \"Niin, maarin, mitäs siitä muuta, kun\nkryssätään Liisaponit ja Utessat ja joka satamassa trakteerskat\nföljyssä -- slaaki siitä tulee. Hjaa, jaa ... Kolmeen kertaan se\nkapteeninkin tiimaklasi kääntyy ja sitten se soi ... tuomiokello, hjaa,\njaa, lapsi parka...\"\n\nHanna nyökkäsi veljelleen. Tämä jatkoi: \"Mutta sitä et liene vielä\nsilloin, äitimme kuollessa, ymmärtänyt, että hän riutui isämme riettaan\nelämän vuoksi ja vannotti minua kuolinvuoteellaan ... No, niin\", hän\npäätti jyrkästi, \"minulla ei ollut enää lupa liehua maailman turuilla.\nJa muista!\" hän syyti sanansa aivankuin olisi rangaissut sisartaan\nsuoranaisesta tekosynnistä. \"Myöskään sinulla ei ole senkaltaiseen\noikeutta.\"\n\nHenrikin ääni tyrehtyi. Sisaren mieli oli loukkaantunut. Mutta hän\nkuiskasi hetken kuluttua: \"Muuttakaamme täältä pois, takaisin entiseen\npitäjääsi tai ... aivan rannikolle...\"\n\n\"Tiedäthän, ettei Ellen sitä kestäisi\", veli tokaisi kärsimättömästi.\nMutta sittenkin, hetken kuluttua, hänen kasvonsa valaistuivat. Äskeinen\nhurmio palasi häneen. Hän ryhdistäytyi. \"Sitäpaitsi\", hän jatkoi,\n\"täällä on minun taisteluni. Ja minä voitan sen, minä voitan...\"\nHänen taannoinen hellyttävä näkynsä loisti taas yli pimeän laakson.\nJa hän oli pakahtumaisillaan omaan voimaansa. Nyt hän tahtoi tavata\nihmisiä. Hän halusi väitellä. Voipaalaan oli saapunut myös hänen\nentinen opiskelutoverinsa, Emil-maisteri, jonka kanssa hänellä oli\nollut lukemattomat sanaharkat. Nyt, juuri tänä iltana hän tiesi\nitsellään olevan jotakin sanottavaa, sellaista, johon tuon tietoniekan\nterävimmätkin argumentit tulivat kilpistymään.\n\nHenrik oli jo tarttumaisillaan Hannaa kädestä, kun Voipaalan rinteestä\nkuului reipas huuto: \"Hohoi, ho-hoi! Tulkaa, teitä odotetaan!\" Ja\nheidän eteensä ilmestyy kultainen lyyra lakissa loistaen nuori\nylioppilas, Ertvin Orrell, josta jo Juliana-rouva oli Hannalle\njuoruillut.\n\nNuorukainen oli ilman päällystakkia. Hänen tummansininen avoinna\nliehuva ylioppilasbonjourinsa, jossa kaksi kullanväristä nappiriviä\nheilahteli, teki tulijasta kuin nuoren sotilaan. Vaaleat ohimohiukset\nkihertyivät kuutamossa pehmeänä seittinä korvallisille, lakin\nkeikkuessa huolettomasti takaraivolla ja kallellaan.\n\nIhankuin Henrik nuorena ylioppilaana, pälkähti Hannan mieleen. Hänen\ntuli hyvä olla. Aivankuin hän olisi saanut takaisin jotakin entisestä\nveljestään.\n\n\"Kyllä teidät nähtiin. Eikä tässä nyt auta pako -- pakanallisiin\nlinnoituksiin. Vallesmanni ja vähin minäkin -- me olemme saaneet\nhattuumme arvon majuurskamme kuuluisaa siirappipunssia ja nyt meitä\nlaulattaa -- gluntteja! Niin, niin, me tiedämme, että mademoiselle\nHanna Charlotta osaa säestää kuin taivaan enkeli. No, no, nopsaan\nnyt...\"\n\nMutta Hannaan oli mennyt tänä yönä oikea riivaajainen. \"Yllätys,\nyllätys\" -- Juliana-tädin sana soi hassuna kulkusena hänen pitkät ajat\nmykistyneessä sydämessään Siinä se oli -- tuo nuori mies, jonka kasvot\nolivat pelkkää valoa... Ei hän nähnyt lainkaan, että Orrellin pojan\nnenässä oli ihan tavallisia teerenpisamia ja että holtittomassa leuassa\nja höllänpuoleisissa huulissa oli aika annos mammanpojan leimaa.\n\nHänellä, Hannalla, oli joka tapauksessa yllätys! Ja se oli tuossa,\nkuutamon valossa ja käsin kosketeltavissa. Sen kanssa saattoi vaikka\nriidellä. Sitä sai ainakin kiusoitella...\n\n\"Enpä minä ole luvannutkaan itseäni muuksi kuin iltapiiaksi\nJuliana-rouvalle!\" Hanna tärkeili. \"Majuurska itse säestää sitäpaitsi\nparhaiten.\"\n\n\"Ei hän jouda. Hän juoksee ympäri taloa. Hänellä on takahuoneissa\nyllätys. 'Surprise, surprise', hän on hokenut koko illan. Ja hän se\nkäski teidän heti saapua. No? Matkaan nyt...\"\n\nYhtä huolimattomasti Ertvin-herra esittää itsensä vasta menomatkalla.\n\"Katsokaas, minä olen vain tamperelainen värjärinpoika, joka yritän\nisä-ukkoni rahoilla in spe värjäillä tätä keltanokkanenääni Alma\nmaterin helmassa, ha-ha-ha...\"\n\nJa niin he tulivat pahasti myöhästyneinä vierastaloon, jossa herrat jo\nolivat siirtyneet ruokapöydän äärestä entiseen isännänhuoneeseen, jota\nsanottiin majurinkamariksi.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJo eteiseen lehahti Juliana-rouva tulijoita vastaan, niin että\nsilkinkahiseva, sinapinkeltainen krinoliini oli täyttää lavealla\nmahtavuudellaan koko huoneen. Hänen kuuluisan upea karnoolinsa kimmelsi\nrintarossin barokkimaisin lehtikuvioin pakotetusta hopeasta. Uhkeaa\nbarokkia olivat myös hänen granaattikivin loistelevat korvarenkaansa,\njotka heiluivat ohuissa kultaketjuissaan omistajansa lainehtivan\nliikehtimisen mukana. Punankimmeltävä granaatti ja rubiini näyttävät\nolevan hänen lemmikkikiviänsä. Voipaalan herratar ei näet välitä\nsiitä, mikä on kaikkein kalleinta tai harvinaisinta, vaan kaikesta\nsellaisesta, mikä on hehkuvan punaista ja keltaista -- ylimalkaan\nupeaa, laveaa ja herkullista. Niinpä hänen brysseliläismallinen\npitsikaulurinsa ulottuu olkapäille saakka ja hänen tummapohjaisen\npitsipäähineensä reunusteet ovat himmeänkeltaista, seittimäisen hentoa\npitsiä. Pitsimäiset ovat myös ne hameen nauhakoristeet, jotka kiertävät\nkrinoliinin satapoimuisia ympäryksiä.\n\nVoipaalan \"iso-leski\", joka arkisin saattoi mitata harmaanruskeassa\nkotitekoisessa rynkkyhameessaan, tykkimyssyssään ja rikkinäisissä\npuolisormikkaissa siirappia mökinakkojen kortteleihin tehtaansa\neteisessä, osasi kyllä pukeutua juhlavasti, kun oli tarpeen. Hän\noli sekä kansanomainen että Voipaalan mahtava herratar -- arkena ja\njuhlassa yhtä rehevä.\n\n\"No, mutta pastori, mitä kummaa!\" hän heristää, myöhästymisestä\ntoruskellen, kädellään, jonka sormista kiiltelevät ovaalin- ja\nvinoneliönmuotoiset punakivisormukset. Samassa hän sipaisee yhä vielä\nkuohkean punertavia ohimohiuksiaan. Osoittaa eteisen peräovelle,\njossa tamperelaiset ja oman pitäjän herrat jo istuvat suurissa\njuutinnahkaisissa nojatuoleissa.\n\nYhtä nopeasti \"kunnian rouva\" -- kuten köyhäkansa häntä karahteeraa\nedessäpäin -- sipaisee etusormellaan mehevää nenänalustaansa. Siinä on\nnäet puuteroidun naaman keskellä pieniä merkkejä nuuskaamisesta, jota\npahetta hän -- eräänlaisena perintönä kustavilaisajan esiäideiltään\n-- joskus salavihkaa, joskus, varsinkin rahvaan parissa, julkisesti\nharjoittaa.\n\nElämänhalua täynnä ovat hänen paisteikkaat silmänsä ja turpeahkot\nhuulensa, joihin nuoruuden kiinteän täyteläisyyden sijaan on tullut\nhieman holtitonta höllyyttä.\n\nKatseessa merkitsevää silmäniskua hän syleilee kuin tuulenpuuska Hanna\nCharlottaa ja samassa, nopsaan kuin korvalle livahuttaen, taputtaa\nErtvin-herraa poskelle. Työntää nuoret vasemmalle, ruokasalin puolelle.\nSilmää oikeanpuolisesta ovesta suurensuurta tyhjää salia, jossa\nkymmensyliset ruskeapohjaiset, punaraitaiset karvalankamatot juoksevat\nkodikkaasti rinnakkain ohi empire-tyylisten tuolirivien ja kohti\nvastaseinän korkeata trymoo-peiliä; tämän vuorostaan kuvastellessa\nympäristöään seinälampettien lämpimässä kynttilänvalossa. Ja\nheitettyään ruhtinaallisen silmäyksensä hän tarttuu yhtä päätä pastoria\nkainalosta ohjaten hänet herrainhuoneeseen.\n\nTämä laaja isäntä vainajan työhuone on Henrikille outo. Kesken\ntervehdysten hän silmäilee ympärilleen melkeinpä ihmeissään. Talon\nherratar on ulkomaanmatkoiltaan ja koko runsaudenhimoisen luonteensa\nvoimalla kerännyt sen melkeinpä ahtamalla täyteen rakkaimpia esineitään.\n\nSivuseinän mahtavan suomalaistekoisen kirja-arkun yläpuolella risteilee\nkorkean ryijyn ruskealla pohjalla himmeän keltaisia ristikuvioita.\nSen molemmille puolille leviää rivi kuparipiirroksia kustavilaisine\nseurusteluaiheineen. Samalta ajalta on myös peräisin pienehkö, laajan\nmahonkisen työpöydän lähettyvillä oleva seinäpeili, joka on majuurskan\nylpeys, sillä se on saatu Sprengtporteneitten Gammelbackasta ja sen\nsirojen sivupilareitten yläpuolella, harjakolmion alla, on varjokuva\njostakusta Anjalan liiton miehestä. Tältä arvokkaimmalta seinältä\nkatsovat myös litografioistaan, majuri vainajan muotokuvan molemmilta\npuolin, Bismarck ja Bellman, emännän ihastukset politiikassa ja\nrunoudessa. Erittäinkin Bismarck, jonka korkea hahmo ja tuikea katse on\ntullut parissa vuodessa siinä määrässä muotiin, että Voipaalan uudessa\npähkinänsärkijässäkin on hänen profiilikuvansa metallissa. Mutta\nJuliana-rouvalle tämä suuri Otto, jonka valtataistelu Itävaltaa vastaan\njuuri nyt piti jännityksessä koko Eurooppaa, ei ollut pelkkää muotia.\nHänhän rakasti kaikkea, mikä oli rohkeaa, sankarillista, valtavaa. Eikä\nole sattumaa sekään, että työpöydällä leventeleiksen sellaisia lehtiä\nkuin \"Über Land und Meer\" sekä poliittis-satiirinen \"Kladderadatsch\",\njossa Scholzin pilapiirrokset sai \"isonlesken\" postipäivinä sellaisiin\nnaurunpuuskiin, että nuuska priiskui tuhisevan nenän vieremiltä.\n\nJos kierrät ympäri huoneen seinälampetteja myöten, joissa vihreät\nkynttilät palavat taustoinaan barokin uhkeat kukkapyörylät, on\nvastakkaisella seinällä mahonkipiirongin yläpuolella rouvan rakkaimmat\nmaalaukset: mestarillinen jäljennös Marees'n kalastajataulusta, Ekmanin\ntummatukkainen, haaveellinen Johannes ja syrjemmällä japanilainen\nharvinaisuus: hennoin viivoin piirretty varpu syksyisine lehtineen ja\nharmaansinisine kyyhkysineen.\n\nKaikesta näki, että Juliana-rouva oli suurella rakkaudella sisustanut\npuoliso vainajansa työhuoneen.\n\nEikä puuttunut laajan soikean pöydän ympärillä istuvien herrojen\npöydältä runsautta -- tämäkin talon herrattaren kekseliään elämänilon\nmukaista. Ei ollut vain suuri posliinikulho täynnä hänen itse\nkeittämäänsä kirpeästi ryyditettyä punssia. Oli tarjolla myös kaksi\nheelaa parasta Martellia. Ja näiden korkeissa emännälle läheistä\nbellmanilaista elämäniloa. Toisessa pullossa oli näet tulpan harjalla\nkoristeena pieni puuveistos, jossa munkinkaavun kaula-aukosta\npistäiksen ulkokultainen ketunpää, ja toisessa -- pähkinää pureskeleva\nkekkava orava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrat ovat siirtyneet jo totilaseihin. Henrikille ja itselleen\nemäntä kaataa madeiraa viheriäkylkisiin \"röömereihin\", joiden tukevaa\njalustaa kiertää paksuja jurmuja. Huoneessa on jo ankaranpuoleisesti\ntupakansavua, sillä varsinkin kapteeni Steen ja laivanrakentaja Pihl\ntupruttelivat kiveriä merimiespiippujaan -- talon piippuhyllyllä\nkyllä riitti sekä beirutskia että vaaleinta ja hienotuoksuisinta\nturkkilaistupakkaa.\n\nKesken Henrikin katsastelun on jo alkanut kiertää kyselyitä ja\nviisastelulta hänen ympärillään. \"Mitä minun pitikään, vanhan\nsyntisäkin, kuulla Sarkin Kallen pojasta tuolla rantakylissä! Niinhän\nsinä kuulema täällä peuhaat ja pieksät kuin 'Ahti'-laivan siipirattaat\nNäsijärvellä. Jipraltari soikoon! Ettei vain kävisi niinkuin samaisen\nlaivan keulakäkösen jumalankuvan, joka menetti nenänsä keulan tökätessä\nsiltaparruun Kapeen talon rannassa, hahha-hahha...\" Näin lasketteli\npaksu ja lyhyt kapteeni Steen jumalattoman suuresta partakarristaan.\n\nHenrik vain hymähteli. Kysäisi: \"No, entä ... miten isäukko jakselee?\nNiitä uutisiahan minun piti vähän lähemmin...\"\n\n\"Hahha-hahha\", kärisi partakarri omituista nauruaan, \"kallellaan,\npahasti kallellaan, Utessa vieköön, on Kalle-veljen takila luuvartin\npuolelta. Mutta ei ole rungoltaan kiikkerä se mies, kuten tämän Pihlin\nKustaan laivat Näsi- ja Pyhäjärvellä.\"\n\nKustaa Pihl -- jäyhä ja itsepäinen pohjalainen laivamestari -- oli\nrakentanut kokonaisen laivaston purjealuksia. Mutta kaikille oli\ntiettyä, että hänen höyrylaivansa olivat kiikkeriä purkkeja, joita\ntäytyi \"entrata\" joka talvikuuro yhä vain uuteen malliin.\n\nKaikki herrat, yksinpä muhevasti myhäilevä kirkkoherra Clavén,\nhörähtivät nauramaan. Mutta pisimmän naurun veti herkullisella\nbaritoonillaan pitäjän nimismies Hareberg eli \"faleksmanni Halaperi\",\nkuten kansa häntä nimitteli.\n\nTamperelaiset herrat olivat puoliksi kippari-, puoliksi kapteeniformun\ntapaisessa matkapuvussa. Mutta \"faleksmanni\" upeili parhaassa\nvirkapuvussaan -- mustassa lievetakissa, jonka rintapieliä juoksi kaksi\nriviä kiiltonappeja ja hihansuissa killotti nappipari. Tämä herra\n-- juhlien kuuluisa glunttilaulaja, koreili mielellään uusimmassa\nkokardilakissaan tullessaan Voipaalaan, koska oli, ainakin huhujen\nmukaan, rikkaan majuurskan luopumaton kosiskelija. Tai tarkkaan\nsanottuna, kaikkien naisten: nuorten, keski-ikäisten, herrasväen\nja rahvaan naisten, tarjoilijattarien, Myllykylän Eufemiiojen,\nMaisojen, Kaisojen ja Eveliinojen, sillä hänen posliinin kiiltävät\nsilmänsä syttyivät yhtä hyvin nuortean sorjista kuin pehmeän\nhyllyvistä muodoista, yhtä varmasti puuterin himmentämästä kuin\npäivänpaahtamasta piikatytön hipiästä, koska ne olivat tottuneet\nsyttymään -- keltanokka-ajoista asti. Ei häntä ollut niinkään turhaan\nsanottu aikoinaan Helsingin Armfeltiksi, sillä hänen valkeat, monien\nhoukuttelevien hymykuoppien elävöittämät kasvonsa, joitten poskipäillä\npysyi luopumattomasti terveenheleä puna, muistuttivat kaukaittain\nilmeikkyydessään tuota \"Pohjolan Alkibiadesta\". Mutta kiherät,\npehmeästi suipentuvat viikset olivat hänen omansa ja vaaralliset\nkenelle tahansa.\n\nJa mikä oli vieläkin vaarallisempaa: Juliana-rouva sanoi häntä\n\"viimeiseksi gluntti-laulajakseen\", koska hänen baritooninsa oli\nsuorastaan lakastumaton punssipöydän ääressä.\n\nEi, ei hän ollut mikään törkeä elostelija. Eikä hän ollut juoppo, hän\nvain ryyppäsi -- aina seuran ja tyylin mukaan, täällä Juliana-rouvan\nparissa herkuttelevasti maistellen, Hämeenlinnan puistoravintolassa\nepäilemättä ravakasti, ryypäten. Ja kun sattui syksyisin, parhaina\nlohenonginta-aikoina, Valkeakosken kalasaunalle, kelpasi Myllykylän\ntulenlauttojen kaatama paloviinaryyppy tai satakunta ryyppyä parissa\nyössä ja päivässä, riippuen taaskin \"tyylistä\" eli naisseurasta.\nEi, mikään \"seehundi\" hän ei ollut ollut ylioppilasaikanaankaan\neikä nytkään. Hän oli vain eräs elämän lellipoika, joka oli\nnaisiin nähden kaikkiruokainen, mutta ruokaan nähden tarkasti\nvalikoitseva nautiskelija -- oli sitten kysymyksessä Catanin hummeri\nmajoneesikastikkeineen tai kalamajan tuoreeltaan käristetty lohi\nsnapseineen.\n\nKansa oli vallesmanniinsa tyytyväinen, sillä sen lempeämpää virkaherraa\nkuin Halaperi ei ollut olemassakaan. Eikä sille tarvinnut lahjuksia\ntiukan paikan tullen paljoakaan tarjoilla. Hyvän hyvyyttään auttoi\nkäräjillä permestä toisen jos toisenkin salapolttajan tai -kauppurin --\ntuskin tarvittiin muuta kuin iloiset kemut metsästysretkellä tai viaton\nsananvienti tai kuiskuttelu torpantyttärelle, johon herran kerno silmä\noli sattunut ja satuttanut. Ei sellaisen herran tarvinnut tekokeinoja\nkäytellä -- vain iloisia silmiään, kiheriä viiksiään, aina elehtiviä\nhymyjään verevien huultensa ympärillä -- tytöt ja vaimot tarjosivat\nparastaan ja makeintaan aittojensa kätköistä.\n\nEi ihme, että taaskin, Juliana-rouvan tullessa kamariin, juuri\nvallesmanni maailmanmiehisen sulavasti tarjosi emännälle mukavimman\nnojatuolin istuttavaksi, järjestäen samalla viipyvin käsin hänen hieman\npoimuuntuneen pitsikaulurinsa.\n\nMutta Emil-maisteri, emännän sukulainen, joka oli tunnetusti terävä\nälyniekka, oli jo vedellyt tovin tiivistä pujopartaansa ja heitti nyt\nohuista huulistaan, silmät säteillen iloista väittelynhalua, oman\npanoksensa Henrikkiä vastaan: \"Niin, veli Henrik, mitä minä olenkaan\nkuullut? Sinähän olet saarnaillut, kerrottiin Helsingissä, kuin hullu\nSavonarola Firenzessä -- meidän pyhiä helkalaulujamme vastaan!\"\n\n\"Vain riettautta vastaan, hyvä veli\", hymähti Henrik.\n\n\"Riettautta? Nämäkö laulut, jotka ovat tämän kansan hartainta\nsisällistä elämää, isien uskolle pyhitettyjä? Aiotko sinä pappina\nriistää kansalta uskon, että suloisella laululla on viljanjumala\nlepytettävissä?\"\n\nYhä Henrik vain hymähteli: \"Siinäpä se ... 'viljanjumala', 'tuomen\nsynnyt' ja 'tammen taiat' -- pakanallista hupsuttelua!\"\n\n\"Olkoon! Mitä se tekee? Nämä laulut ja nämä juhlat ovat tämän\nkansan ikimuistoista hengenhistoriaa. Se on vaistonnut sen\npolvesta polveen. Ja sillä on oikeus myös itseänsä niissä ilmentää\nsukupolvesta toiseen. Varo nousemasta sen pyhintä vaistoa vastaan,\njollet halua Girolamo-munkin tavoin nousta roviolle -- Helkavuoren\n'kiikanvalkioissa', ha-ha-ha...\"\n\nNimismies nauroi myötä, hypistellen kihertyviä viiksiään ja siristellen\nsilmillään, karmosiinihuulet viettelevinä pöydän yli Juliana-rouvaa\nkohti.\n\n\"Niin, rakas pastori, miksi te haluatte ryöstää laulun ja koko\nkevätilon tältä nuorisolta, jolla on sitä niin surullisen vähän,\nmiksi...?\" huudahti talon emäntä pehmeällä altto-äänellään.\n\nVäärinymmärretyn tuska ilmehti hetken Henrikin kasvoilla. Eikö hän\nollut juuri äsken kuutamossa iloinnut hengessään siitä, että tämä kansa\noli ehkä sittenkin hyvällä taivutettavissa. Herra paratkoon, oliko hän\ntahtonut \"ryöstää\", tulla tämän kansan ryöväriksi...?\n\n\"Hyvä rouva, ryöstääkö?\" hän jatkoi ääneen ajatustaan. \"Ehkäpä niin.\nMutta siinä tapauksessa -- vain ryöstää ilo ja laulu synnin helmasta\nirti, puhdistaa, katsokaas...\"\n\n\"Ooh, tuo teidän iänikuinen syntinne!\" nauroi rouva. \"Mitä se\nlopultakin on? Minä pelkään, rakas pastori, että kirkon mahtiherrojen\nmielestä on kaikki se syntiä, mikä häiritsee heidän ehdotonta valtaansa\nja auktoriteettiaan.\"\n\nEmännän heristäessä sormeaan ilmestyi ovelle ylioppilas Orrell takanaan\nHanna Charlotta. \"Hoi, täti\", hän oli salaperäisesti kuiskaavinaan, \"he\novat jo tulleet...\" Ja samassa katosi Ertti-herra saliin päin vetäisten\nkädestä Hanna Charlottan mukaansa. \"Ahaa!\" huudahti Juliana-rouva.\n\"Kuulitteko? Minulla on teille pieni yllätys!\" Ja samassa humahtivat\noven pihtipielet, kun emännän krinoliini kaahasi sen kautta poispäin.\n\nKapteeni Steenin partakarri pyörähti vapautuneesti kuin ruorirattaan\npuolikas, ja hän ryyppäsi riitaveljensä Pihlin kanssa. Kirkkoherra\nmaisteli varovasti, viisaat silmät yhtämittaisessa hymyssä,\ntotilasistaan. \"Faleksmanni\" nosti korkealle lasinsa ja laikahti pari\nglunttisäettä:\n\n    \"Nuoruutta keväistä, oi taivas suo!\n                             Niin juo!\"\n\nEmil-maisteri oli noussut tapansa mukaan kiivaasti astelemaan\nedestakaisin, niin että silmälasit välähtelivät. Ja taas hän sinkosi:\n\"Niin, Henrik, sinähän olit ylioppilasaikoinasi nuorhegeliaani,\nmuistaakseni David Straussin oppilas, ja tuo nerokas 'Das Leben Jesu'\noli sinun raamattusi. 'Evankeliumien ihmeet ovat pelkkiä satuja'\n-- 'Useat niistä ovat väärennettyjä' -- 'Puusepänpojan jumaluus\non myöhäsyntyisten legendain runoilemaa valhetta' -- niinhän sinä\nlausuilit oppi-isäsi mukaan. Vai väitätkö vastaan, sinä kelmi, joka nyt\nnäytät pukeutuneen opinkappalten lahonneeseen puukaapuun...?\"\n\n\"So-so, so-so\", Henrik heristi koko kourallaan. \"Veli näyttää\nkirkonseinien taide-aarteita paljastellessaan unohtaneen, että\nStraussille on tuo ihmis-Kristus myös _jumalallinen_ aate, koska hän on\ninhimillisen täydellisyyden ihanne!\" Henrik oli innostunut melkeinpä\nnuorekkaaksi. Mutta lisäsi vakaan hiljaisesti: \"David Strauss sovitti\nminun järkeni raamatun kanssa. Hänen neronsa avulla minä uskaltauduin\npapiksi. Mutta kokiessani tämän kansan elämää minun pappisihanteekseni\ntuli olla Huutavan ääni tai ainakin ... Jeremias.\"\n\nSteen-herra avasi suunsa suureen nauruun: \"Ho-ho, ho-ho, tuosta minä en\npaljoa ymmärrä. Mutta sen minä tiedän, että kun sinun kapteeni-isäsi\nhuusi miehille: 'Lastiruumasta suurprammitangon nokkaan!' piti sen\ntapahtua kuin rasvattu salama. Rummun piti soida, kun hän ruoskitti\nlaiskaa lurjusta. Ja jos perämies väitti: 'On luovittava, herra\nkapteeni', hän komensi: 'On oikaistava!' Varsinkin jos oli satama\nlähellä ja satamassa tyttö ja kapakka, ha-ha-ha...\"\n\nJa kapteeni kulautti ryypyn ylpeissä muistoissaan. Mutta lisäsi koko\npuheensa selitykseksi: \"Minä tarkoitan, katsos, Henrik, sitä, että\nsinä olet juuri tuollainen kapteeni ... omalla kirkkolaivallasi --\nsamanlainen ruorimestari, teillä on kummallakin yhtä selvä kompassi ja\nyhtä luja kurssi. Ja siksi minä sinusta pidän, vaikka et kykenisi yhtä\nainoata rommituutinkia kallistamaan.\"\n\n\"He-he\", tarttui hiljainen kirkkoherra ensi kerran keskusteluun.\n\"Nee-nee, tämä minun nuori virkaveljeni ei ymmärrä, että hämäläinen\nhakoniska on huono kiipijäksi. Käske sitä juoksemaan, se pysähtyy top\ntykkänään, he-he. Neuvo sitä, se ottaa neuvon korviinsa, jos ottaa.\nMutta näytä sille esimerkki. Se saattaa sitä seurata, kun on ensin\nkolmeen kertaan omalla kourallaan koettanut. Minä luulen, että nämä\nhämäläiset jurrit ovat viimeistä haiventa myöten apostoli Tuomaan\njälkeläisiä, he-he...\"\n\nHenrik oli kuunnellut vaivautuneena. Maisteri yritti jatkaa väittelyä:\n\"Tarkoitin, hyvä veli, äskeisellä tulla lopultakin siihen, että kun\nnyt suurhegeliaanimme Snellman on herättänyt meidät, sivistyneistön,\nja me puolestamme aiomme herättää tämän kansan tietoisuuteen omasta\nkansallisesta hengestään ja oikeuksistaan, niin sinä, juuri sinä,\nSnellmanin palavin palvoja aikoinasi, yrität nyt täällä pappina\n_masentaa_ tämän rehellisen hämäläiskansan uskoa ja syvintä henkeä...\"\n\nHenrik oli jo iskemäisillään vastaan, kun koko herraseuran silmät\nrävähtivät hämmästyksestä auki, sillä salista päin eteisen kautta\nvirtasi heidän kuultaviinsa merkillistä laulua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeura siirtyy salin puolelle. Henrik jää yksin ja masentuneen\nyksinäiseksi. Ei siis vain kansa vaan myöskin säätyläiset olivat häntä\nvastaan, yksinpä kansan suosima kirkkoherra.\n\n    \"Annas mun käen kukata,\n    meriheinien helkytellä,\n    Saksan pähkinän sanella...\"\n\nkuuluvat helkavirsien alkajaissäkeet hänen korvaansa. Henrik tietää\nmistä oli kysymys. Majuurska oli \"harjoittanut\" hänelle yllätyksen,\nkuten Lumialan tytär oli jo taanoin viitannut.\n\nNiin, he, nuo herrasväet tuolla sisällä, olivat sittenkin kaukana\nkansan todellisesta elämänmenosta. He eivät tietäneet, että tämä kansa\noli hukkumaisillaan. Ja hänelle, joka sen tiesi, ei taivas antanut\nmitään merkkiä. Vain epäilyksiä ja tunnonvaivoja.\n\nHidas laulu oli jatkunut. Raikas, pehmeä ääni kuului kahden äänen\nsäestämänä laulavan sanan ja uusien äänien sitä kertaavan. Henrik\nkuulee kuulemattakin, kuka on tuo \"eessä-laulajatar\".\n\n    \"Käykäm' siukukset sinelle,\n    mataroille morsiammet...\"\n\njatkuu alkajaisvirsi.\n\nHenrik nousee vastahakoisesti. Kulkeutuu hitaasti salin ovelle. Ja\nsiinä se on -- yllätys!\n\nKolme riviä kylän neitoja, kussakin rivissä kolme tyttöä, kulkee\n\"käsikynkässä\" ympäri salia, jonka seinälampetit luovat ympärilleen\nkuin lämpimän, kevätöisen hämyn. Ja jalustoillaan kukkivat azaleat,\nverenpisarat ja ruusut -- niin vierasmaalaisia kuin olivatkin --\npanivat kuvittelemaan kotoisen kesän koreutta.\n\nHenrik oli vasten tahtoaan ihastumaisillaan. Aluksi hän näki vain\ntyttöjen päät, joiden hiuksilla oli myrttiseppele -- varmaankin\nmajuurskan tilapäiskeksintö -- ja seppeleessä kenellä valkeita, kenellä\npunaisia koristekukkia. Siniset tai keltaiset esiliinat poimuilivat\nilmavina. Puna-, sini- tai keltapohjaiset raitahameet Heilahtelivat\nnopsien askelten tahdissa. Vilkkuivat valkeat tai punaiset sukat.\nNuoret rinnat kohoilivat laulunilosta eriväristen liivien alla, joiden\npidikkeinä kiiltelivät milloin siniset tai vihreät, milloin punaiset\ntai mustat hakaset.\n\nTyttöjen ryhmä oli kuin tuulessa liikahteleva kukkasryhmä, heleä\nja kirjava -- tuntui kuin se olisi täynnä kevään tuoksuja. Ilma,\naurinko, värien loisto -- huumaava kevät ja nuoruus olivat täyttäneet\nloihtimalla tämän avaran salin.\n\nLumialan Helka on jo aloittanut säkeet:\n\n    \"Tehkäsme sinestä silta,\n    uikasme punasta porras...\"\n\nHenrik ei saa häivytetyksi silmiään tuosta neidosta. Miten hän\nlaulaakaan! Mutta miten uudenlainen hän taaskin on? Onko tuossa ...\nhänen silmiensä värissä enää sitä samaa viatonta metsänraikkautta,\nmitä hän niihin oli kuvitellut viime käynnillään Lumialassa? Ei niissä\nainakaan ollut sitä avutonta hätää, mikä niistä oli himertänyt hänen\n\"alttaritaulussaan\".\n\nNiissä oli nyt itsetiedotonta säteilevää iloa. Sellaista nuoruuden\niloa, kuin hän olisi katsonut suoraan aurinkoon ja sokaistunut sen\ntulesta. Vai oliko niissä uhmaa? Eräässä käänteessä oli Henrik\nhuomaavinaan, että neito katsahti häneen melkeinpä leikillisen\nvoitollisesti. Katseesta kimmelsi olemattoman hetken ajan kovaa\nsineä. Kasvot olivat suloisen valkeat. Mutta huulissa oli niissäkin\nkypsymätöntä ja kovaa karpaloa. Mikä oli lopultakin totta tuossa\nnuoressa Lumialan tyttäressä? Ilakoivako tyttö, hurskas rippilapsiko\nvai korskeileva talontytär, kuulusta laulutaidostaan ylpeilevä...?\n\n\"Iloisemmin, iloisemmin!\" huudahtelee Juliana-rouva, joka on noussut\nseuraamaan tyttöjen kiertoa. \"Iloisemmin, nopeammin, kas noin, kas\nnoin...\"\n\nJa hän pysähtyy Henrikin vierelle. \"Ooh, miksi tämä kansa on ikuisesti\nalakuloinen? Kuulkaa nyt! Heidän kevätlaulussaankin on valitusta. Ja\nhidasta, merkillisen hidasta on heidän laulunsa. Katsokaa, heidän\nsilmänsä säteilevät, kuten nuorille kuuluu, ja heidän askelensa on\nkerkeä, mutta melodiassa ... joka sanan alla -- surumielistä valitusta.\nJa ajatella: he sanovat noita kokkojaan -- ilovalkeoiksi! Ymmärrättekö\nte, rakas pastori, miten se on mahdollista?\"\n\nHenrikin silmien eteen oli rouvan puhuessa avautunut näkynä hänen\nsyntymämaittensa lakeudet, näiden nälästä hoippuvat ihmisjoukot, jotka\nkerääntyivät takamailta kirkonkyliin -- hautaamaan toisiaan, mikäli\njaksoivat. Ooh, hekin \"lauloivat\". Hätä oli ajanut heidät yhteen. He\nhakivat toisistaan voimaa kuolla. Pitivät kokouksia kuin varikset,\njotka odottavan taivaan ihmettä -- haaskan, viimeisen ruoanjätteen\nilmestymistä, kukin saadakseen siitä oman osansa joko suosiolla tai\ntappelemalla, vinkuvan huohotuksen läähättäessä kuumeisista keuhkoista.\nNiin, hekin lauloivat! Valitusta, oman itsensä ja edellisten\nnälkäpolvien loppumatonta valitusta. Eikä puuttunut juhlakulkuetta!\n\"Käsikynkässä\" hekin raahustivat eteenpäin, sillä muuten he olisivat\nkaatuneet ennenaikojaan. Entäpä mikä tanssi! He hoipahtelivat,\nkompuroivat, kaatuivat suulleen, nousivat taas kuin parhaimmatkin\ntempuntekijät -- yrittäessään kukin omalla lapiollisellaan solahuttaa\nmultakokkareen avatun joukkohaudan peitteeksi.\n\nEi, \"rakas pastori\" ei kyennyt talon emännälle vastaamaan muuta kuin\nkarmeat sanat: \"Tämä on nähkääs tämäkin nälkäkansan laulua, joskin\ntällä kertaa rintamailla.\"\n\nEmäntä loittoni loukkautuneena. Juhla jatkui. Tytöt olivat\nlyöttäytyneet piiriin, \"yhteen kietoon\", kuten sanottiin, ja alkaneet\n\"Mataleenan virren\", jossa Jeesus kohtaa lähteellä syntisen Mataleenan.\n\n    \"Mataleena neito nuori\n    kauan se kotona kasvoi...\"\n\nHenrik oli jäänyt omiin ajatuksiinsa. Mutta syrjemmältäkin, \"ringin\"\nkiertäessä soljuvan laulun juoheassa tahdissa, hän sekä kuuli että\nnäki. Vihdoin oli kuin hänen korvaansa olisi särähtänyt selvää\nrienausta -- samanlaista kuin oli ollut Helkan laulussa tämän virren\nirvokkaassa väännöksessä Lumialan luhtiaitan parvekkeella.\n\n    \"... sen kuin kaivoit karkeesehen,\n    siit' ois pappi paras tullut\",\n\ntoistelivat sanat toistamistaan. Ja tuossa juuri hänen ohitseen kiersi\nLumialan tytär taivuttaen taaksepäin hoikkaa vartaloaan, aivankuin\nmuistuttaakseen häntä silloisesta suuttumuksesta. Niin, ehkäpä\nilkamoidakseen...\n\nNo, niin. Tällä kertaa häntä ei haluttanut suuttua. Hän siirtyi\ntakaisin herrainhuoneeseen. Eikä hän pitkään aikaan yrittänytkään saada\nkiinni mistään selvästä ajatuksen juoksusta. Hän vain odotteli laulun\nloppumista saattaakseen sisarensa kotiin.\n\nVihdoin kylän tytöt tekevät lähtöä eteisessä -- arkoina ja hiljaisina,\nniiaillen majuurskalle ja sopertaen kukin kiitoksensa.\n\nHämmästyksekseen Henrik kuulee Hanna Charlottan puhuvan tyttöjen kanssa\nheleästi nauraen, äänekkäämmin kuin oli yleensä hänen tapojaan. Kuuluu\nErtvin-herran ääni: \"Ei, mutta kyllä näitä tyttäriä on saateltava!\nTulkaa, Hanna-neiti!\"\n\nEikä Henrik ennätä tehdä liikettäkään, ennenkuin nuoret ovat kadonneet,\nvieläpä jättäen levälleen eteisen ovet, joiden kautta yhä voimakas\nkuutamo jää paistattamaan ulkoeteisen permantoa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nYhä kulki kuutamo, taivaan taikalaiva -- itse eksymättä, mutta\nharhauttaen nuoret sydämet oudoille teille. Yhä oli sen pyörösilmä\nkirkas ja näkevä -- huikaistakseen nuorennuoret silmät sokeiksi. Ja\nyhä nauroi tuon vanhan valhesäkin naama -- itkettääkseen rakastuvien\nsilmät pilalle kaipuusta ja onnesta. Ja kylmä ja viisas se oli,\nkuten ennenkin. Se sai nuoret aivot kuumeisina kuvittelemaan, että\nnuoruus oli loppumaton. Eikä se kuitenkaan itse ollut unohtanut\nvanhaa viisauttaan, että nuoruus on ainoa aarteistamme, joka kaikkein\nvarmimmasti jokaiselta ihmiseltä kuluu ja katoaa. Ei, se pani\nHanna-neidin ja Ertti-herran vain hullaantumaan tänä yönä ja laulamaan,\nkummankin omalla tavallaan.\n\nHanna Charlottan sydämessä soi haaveellista Stagneliusta: \"Luna ock\nbrinner av kärlek och trånad...\" Mutta ylioppilaan se pani hyräilemään\nGluntin ja Maisterin lähtölaulua kapakasta: \"Sa meihin ällös kohdista\nnoin surunsilmää syvää...\"\n\nEivätkä he osanneet pitkään aikaan puhua toisilleen mitään. Mutta\nhe eivät saattomatkalta palatessaan kääntyneetkään Kelhinmäkeen ja\nVoipaalan pihamaalle. He jatkoivat matkaa suoraan eteenpäin harjun\neteläistä kuvetta, Rapolan varjokkaalle vaahterakujalle. Rinnekuusien\nlomitse heittyi kuunvalo pitkinä virtoina tien poikitse. Tuli\nvastaan portin pielessä kyyhöttävä pieni mökki, jossa asui Rapolan\nmuonamiesperhe. Matala tönö ja portinpahtaat heloittivat täydessä\nkuunvalossa. Mutta sen vastapäätä, melkeinpä sen yläpuolella uhosivat\nlumiräystäitten syvään kovertuneet alustat mustaa varjoa.\n\nPortilla nuoret saivat puheen päästä kiinni. He hämmästelivät. Täällä\noli lämmintä, ihankuin olisi päivä paistanut hautomalla. Merkillistä!\nNyt, iltayöstä, ei näkynyt vaahterain oksissa hiutuistakaan kuuraa.\nKuusien latvat, jotka ylenivät kuunvaloon saakka, näyttivät kiiltävän\nkosteilta. Hyvä, etteivät suoraa päätä vettä itkeneet. Heille tuli\nhyvä olla. Hanna Charlotta muisti kotokaupunkinsa kevättalvisia\nrekiretkiä Saloisten Hiitolaan. Hän kysäisi: \"Teettekö te siellä\nHelsingissä rekiretkiä, ylioppilaat ja mamsellit?\" Ertti-poika nauroi:\n\"Ei ole aikaa, ei ole aikaa. Aamulla täytyy olla Kappelissa ottamassa\npäänparannusta, 'mustaa hevosta'. Sitten istuskellaan Alma materin\nhelmoissa. Ja sitten on aika siemaista Catanilla 'päivänsäteitä' tai\npari 'stenborgaria'. Mutta ei sitä silti päästä juoponkirjoihin.\nEi, hyvä neiti! 'Seehundit' ovat eri maata. Ne vain ryyppäävät ja\nlyövät korttia. Mutta me pojat laulamme illat osakunnassa, tappelemme\nSnellmanista tai ryyppäämme leskikeisarinnan kunniaksi, ha-ha...\"\n\nNuoret olivat tulleet Rapolan pihatien haarakkeeseen. Kääntyivät\ntakaisin päin. Oli taas tullut outo hiljaisuus. Ertvin oli kuin\nhuomaamattaan ottanut Hanna Charlottaa käsivarresta ja vetänyt hänet\nlähelleen.\n\nNeito värisi sisimmässään. Kukaan nuorukainen ei ollut häntä näin\nläheltä koskaan koskettanut. Veljen ankarat kasvot häivähtivät hänen\neditseen. Tämähän oli syntiä. 'Eikä sinulla ole sellaiseen oikeutta',\nhän oli juuri äsken sanonut Katseessa raskasta syytöstä.\n\nMutta Ertvin nauroi. Hän puhui jotakin hullua Hanna katsahti\nvarkain nuorukaiseen. Sen ohimohiukset heloittivat kuutamossa\nkullanvälkkeisinä. Hanna huoahti onnesta ja pelosta: Oliko, oliko\nhänellekin, sairaskammion yksinäiselle istujalle, olemassa ihmeellistä\niloa? Oliko tämä tällainen rakastumista?\n\nKauhu oli taas hänet ahmaista. Hän oli irroittautumaisillaan\njuostakseen pakoon. Mutta Ertti poika hullutteli yhä Laski jotakin\nmerkillistä juttua Pyhäjärven \"Elias Lönnrotin\" ihmeellisestä\npajutuolista, joka ei lakannut työntämästä oksanvarsistaan\nlehtisilmuja, koska rakastuneet siinä istuivat lemmenreissuillaan, yhtä\nhyvin kunnialliset morsiamet vihkimatkoillaan kuin lemmenkarkulaiset\npakoretkillään...\n\nJa Hannan sydän, joka oli saanut kestää ja kestää autiota unielämää\nkuin toukka kotelossaan, hullaantui sekin. Se lensi yli näitten järvien\nsinne, missä silläkin oli ollut kerran iloa -- omille kotorannoille. Ei\nhän osannut kuvitella Erttiä ja itseänsä minnekään muualle kuin sinne\n-- ulkopauhojen välkehtiviin tyrskyihin, Ilolinnaan, jossa viulu ja\nklarinetti säestivät valssia ja polkkamasurkkaa. Ooh, saisiko hänkin\nkerran tanssia? Saisi, saisi ... Hänen täytyi saada.\n\nNiin, Ruonanojan kukkivat pihlajat ja kiiltelevät rantalepikot he\nkatselisivat, varsinkin pihlajankukat, joita kaupungin tytöt --\nhän tiesi sen -- kävivät salaa kevätöinä poimimassa loitsiakseen\nitselleen rakkautta ... Satamassa hän näyttäisi, minkälaisia ovat\noikeat merilaivat: miten timperit, sepät ja sahurit touhuavat, miten\nseilinompelijattaret ahkeroitsevat ja pienet tyttäret ja nuoret vaimot\ntuovat somissa koreissa evästä ja \"kehräävät riivejä\" nopsin sormin...\n\nEntä kuinka koreita ovat kaljuunapiltit -- naistenkuvat,\nsuojeluspyhimykset tai kruunupäiset kuninkaat...!\n\nJa sitten... Ertti saattelisi häntä kotopihalle -- keväällä, juuri\nkeväällä sen piti tapahtua, sellaisena päivänä, jolloin hän oli jo\nennättänyt asetella porraskaiteille talvella tuhat kertaa kastelemansa\nneilikat, ruusut, verenpisarat ja pelargoniat...\n\nHanna Charlotta oli aivankuin koskettelevinaan noita kukkiaan. Niissä\noli syntynyt hänelle ihmeellinen ilo. Hän ei osannut enää kuunnella\nmitä kavaljeeri hullutteli. Hänen nuoret, mutta monesti niin väsyneet\nkäsivartensa hamuilivat nyt vain ihmeellistä aamunnousua kuin hauraat\nlumpeenvarret, jotka huljuvat vielä syvän veden alla, mutta yrittävät\nylentää avautuvaa kukkaansa veden yläpuolelle, auringonpaisteeseen.\n\nTietämättään hän painoi kätensä rintaa vasten. Mikä minun on? Mitä\nminulle on tapahtunut? kyseli hänessä houkutteleva ja aristuttava\nääni. Mutta hän ei osannut muuta kuin taaskin katsoa Ertviniin, joka\noli jälleen ruvennut hyräilemään kesken hullutuksiaan. Hänen kätensä\npainoi Hannan käsivartta kainaloon, niin että oli tehdä kipeää. Oliko\nlopultakin tuota poikaa rangaistava tuollaisista rohkeuksista...?\nTällaisissa tapauksissa tytöt olivat antaneet -- hän oli kuullut --\nkorvapuustinkin kavaljeerilleen, tuollaisen oikein kipinöitsevän ja\nlujan, jotta pysyi kyllä alallaan -- ainakin siunaaman hetken.\n\nEi, ei! Eihän hän sellaista ajatellut. Hänen oma ihana vuodentakainen\nunensahan hänet valtasi. Tietämättään hän oli avannut päällystakkinsa.\nHänen oli kuuma, aivankuin tuossa hänen unessaan, joka oli hukuttanut\nhänet yöstä yöhön kokonaisen talven ajan. Eikä se ollut alun perin\nmuuta kuin vanha tarina, jonka hän oli kuullut hoitajamuoriltaan.\n\nOli ollut muka kerran kotokaupungissa raatimiehen tytär -- ja\nmerkillistä: hänenkin nimensä oli ollut Hanna -- jota vainosi\npaheellinen Turun-ylioppilas, Jaakko-teini; tämän oli kerran pyövelikin\nkarkoittanut ilkitöittensä vuoksi kaupungintullin ulkopuolelle. Mutta\nsittenkin oli tuo hurjimus kerran, kun Hanna-neito oli ollut keinumassa\nkosken partaalla keinumäellä, suudellut tyttöä niin, että tämä oli\njuossut koskeen.\n\nSiitä tarinasta oli tullut pitkäksi ajaksi hänen painajaisunensa. Joka\nyö hän oli keinuvinaan kosken partaalla puhtaalla nurmikkokennäällä.\nKoski kumpuili hänen alitseen. Se nostatti välkehtiviä aaltoja,\nvaahtokelloja ja pyörylöitä, jotka paisuivat kuin upeat rinnat.\nOlivatko ne hänen -- nuoren tytön? Niin, hänen ne olivat -- unessa...!\nEikä hän kuitenkaan kauhistunut. Hänen vartalonsa vain taipui keinun\nmukana kuin hoikka virpi kovassa tuulessa. Ja hän odottaa! Tuota\npahamaineista nuorukaista. Pihlajankukat tuoksuvat kuin olisi ollut\nhänen morsianaikansa kukkein aamu. Korvia huumaa kosken myrsky. Sen\nkostean ilman läpi hän näkee huikaisevan taivaan. Eikä hän tiedä, onko\ntuo koko maailmaa hämärtävä kostea vihme vain hänen omien silmiensä\nhämärtävää itkua. Sillä hän odottaa. Keinu ei voi lakata nousemasta ja\nlaskemasta, huimemmin ja yhä huimemmin, ennenkuin _hän_ tulee ja ottaa,\nottaa...\n\nJa hän tuli, joka yö, aina unen samalla hetkellä. Tuli takaa päin.\nPainoi kädet hänen silmilleen. Nauroi rajusti. Otti häntä kainaloista\nvetäen hellästi syliänsä kohti. Heidän huulensa olivat lähekkäin.\nIlma värisi omaa kuumuuttaan. Kanervikko ja pihlajat tuoksuivat kuin\nparatiisin yrttitarha. Hänen näkönsä sammui iankaikkiseen hurmaavaan\nhorrokseen, josta hän ei tahtonut koskaan herätä. Eikä hän halunnut\nkoskaan enää mitään nähdä. Hän tahtoi kuolla tähän autuaaseen oloon.\n\nMutta joka kerran unen määrätyssä vaiheessa -- tuo mies ahmaisi hänen\nhuulensa omiinsa, tulenpolttaviin, ihaniin ja hirvittäviin. Ja hän\nkuuli julmat sanat, samat sanat, joilla muori oli päättänyt tarinansa.\n\"Kolmelta viholliselta me kiusataan kuin ovat liha, maailma ja\nperkele!\" Jokin hirvittävä ääni huusi nuo sanat. Ja hän heräsi. Joka\nkerta samalla hetkellä. Joka kerta samaan häpeään ja kauhuun. Kanerva\nei enää tuoksunut. Päivä ei enää paistattanut pihlajia. Nämä kasvoivat\nnyt mestauslavan takaisessa metsänreunassa, josta tarinoitten noita\nvaimot kävivät niitä öisin varastamassa puoskaroidakseen niillä huonoja\nnaisia.\n\nJa joka kerta tällä tavalla havahduttuaan hän tarttui säikähtyneenä\nrintoihinsa, joiden hän luuli kasvaneen rumiksi, luonnottoman suuriksi.\nNiitä pakotti. Mutta ne olivat sittenkin yhä -- nuoret ja kovat kuin\nelokuiset omenat. Ja hän yritti hymähtää: Onpa niitä ... hulluja unia.\nMutta hän ei ollut enää aamuyöstä saanut unta.\n\nVasta pitkän talven loputtua hän oli päässyt irti tästä\npainajaisestaan. Niin, sen muistokin oli jo unohtunut jonnekin ...\nmenneitten lapsellisuuksien tarhoihin. Mutta nyt! Miksi se oli taas\ntullut? Tuoko poika tuossa...?\n\nSamassa katkesi Ertti-herran puhelu, jota Hanna ei ollut enää lainkaan\nkuunnellut. Ja samassa silmänräpäyksessä hukkuivat Hannan kuvittelut\nhirvittävään säikähdykseen. Oli kuin koko maa olisi vavahtanut.\nTai taivas kumahtanut heidän päällensä. Mahtavan lumiräystään\nlännenpuolisesta päästä oli irtautunut lumivyöry. Tämä putosi\nputoamalla heidän eteensä, niin että porttimökki jäi tuolle puolen.\n\nVaistomaisesti Hanna Charlotta haki turvaa. Hän hukutti päänsä Ertvinin\nrintaa vasten. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Oli vain kuin\nhe nyt yhdessä olisivat kuolemanvaarassa. Mutta Ertvin-herra tajusi\npelkällä silmäyksellä tilanteen. Ei ollut enää mitään vaaraa. Vain\npienehkö osa lumiräystäästä oli vyörähtänyt heidän eteensä. Suurin osa\nsiitä, ohi porttipirtin, Voipaalan tienkäänteeseen saakka, oli yhä\npaikoillaan.\n\nMutta hän tunsi nuoren värisevän ruumiin painautuneen itseänsä vasten.\nJa mikä nuorukainen hän olisi ollut, jollei hän olisi syttynyt. Eikä\nhän ajatellut sen enempiä. Hän vain suuteli Hannan hiuksia, niskaa.\nNosti tytön kasvot puoleensa. Suuteli suulle. Näki hänen pehmeän\nkaulansa. Hukutti sinne huulensa. Haki himertävän kaulan suloisimpia\nkuoppasia.\n\nHannalle lumivyöryn humahdus muuttui kosken kohinaksi. Talvi muuttui\nkesäksi. Tasainen tie keinumäeksi. Pihlajat ja kanervat pyörryttivät\nhänet uneen -- hänen entiseen uneensa. Hän ei osannut ajatella. Ei edes\nsitä, että tämä oli todellisuutta. Ertvin oli hänen muinaisen unensa\nTurun-teini -- koko hänen olemustaan autuuttava. Keinu heijasi jälleen.\nSe nousi ja laski, huimemmin ja yhä huimemmin. Eikä hän tahtonut nähdä\nmitään. Ei tietää mitään hetkistä ja ajasta.\n\nMutta hän heräsi -- kuten unessaankin -- havahtui yht'äkkiä\nhoitaja-muorin koviin sanoihin: \"Kolmelta viholliselta me...!\" Ei hän\nkyennyt heti riistäytymään irti nuorukaisesta. Unen muinainen kauhu\nja nyt niin haikeasti itkettävä todellisuus sekaantuivat toisiinsa.\nOoh, hänelläkö olisi oikeutta tällaiseen onneen? Eihän hänellä ollut\npäivät päästään muuta osaa kuin kohentaa sairaan pielusta, tiputtaa\nlääkepullosta rauhoittavaa lääkettä, vähentää huopia sairaan yltä,\nlisätä niitä uudestaan. Ja istua, istua -- kuunnella rintasairaan\nkäheää yskää ja yhtä käheää puhetta. Ja sitten ... nukkua illalla\nRusinamuorin kimeään veisuuseen: \"... Rikoksen' syvähän kaikk' upot'\nmerehen...\" Voi, hänethän oli luotu osattomuuteen kaikesta, kaikesta...\n\nJa näiden pienten ajatusten sekaan tunkeutui yhä tuimempana muinainen\nunen kauhu, joka vihdoin antoi hänelle voimaa riistäytyä irti\nsyleilevistä käsivarsista.\n\nHanna Charlotta tunsi kahlaavansa syvässä lumessa. Hän tarpoi vyöryn\nmuodostaman lumivallin ympäritse. Tuli kovalle tielle. Nosti helmojaan\npäästäkseen juoksemaan. Ja hän juoksi. Pääsi Voipaalan eteiseen, josta\npujahti salintakaiseen kamariin, rauhoittuen vähitellen, ainakin\nulkonaisesti. Himmeäsiipinen perhonen oli ollut jättämäisillään\nahdistavan kotilonsa. Oli luullut, onneton, kuutamoa auringoksi. Mutta\nnyt sen oli taas kauhu ajanut oman toukkansa suojelevaan turvaan. Ja\nentinen vaitelias Hanna Charlotta näytti vain odottelevan veljensä\nlähtöä kotomatkalle.\n\nTuollaista merkillistä tyttölasta ei Ertvin-herra ollut nähnyt koko\nmaailmassa, ei ainakaan pääkaupungissa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEmil-maisteri oli palannut salista sekä riemastuneena että kiukuissaan.\n\"Charmant, charmant! Suurenmoista! Kauniita tyttöjä -- oikeata rotua.\nMeillä ei totisesti ole turhaan vanhaa talonpoikaiskulttuuria! Ja\nheidän laulunsa! No, ei tosin etelämaisten kansain karnevaali-iloa,\nmutta uskoa, toivoa ja rakkautta! Niin juuri, sacrement, juuri sitä,\nmitä papit itse ovat opettavinaan. Ja sitä te, hyvät kirkkoherrat...?\"\n\n\"Sos-so, sos-so\", tyynnytteli muheva kirkkoherra. \"Se kun on sillä\ntavalla, nee ... että minä olen aina antanut koreitten likkojen\nlaulaa, hehe...\" Ja hän paineskeli peukalollaan piipunkoppansa\ntupakkaa, imaisi, veti, tuhisteli, kunnes se tuntui sopivalta sytyttää,\npuhuskellen noin vain muka mukavia ja omiaan: \"Ne-nee, he-he ...\ntietävätkös herrat mikä on tämän hämäläiskansan suurin pässinpäisyys,\nhe-he...?\"\n\nKapteeni Steen murahti jotakin maamyyristä, mutta ei saanut\n\"prammipurjeisiinsa\" oikeata tuulenvetoa. Totilasit olivat pudonneet\nperäkanaa hänen partansa sammalelle kuin kypsät hedelmät, toinen\ntoisensa jälkeen. Nyt hän oli tullut siihen \"tiimaklasinsa\" hetkeen,\njolloin sanat ilman tuulenraikasta laulua ovat pelkkää \"koiravahtia\"\npaapuurin puolella. Niinpä hänen kurkkunsa kärähti, partakarri\nmuistutti kuin loihtimalla yltävihaista siiliä ja törähti alkajaisiksi:\n\"Ja raakamme oli silloin pilivinnihin prassattu...\"\n\nMutta hieno glunttiherra Hareberg ei sietänyt tällä kertaa tuollaisia\n\"prassauslauluja\". Hän halusi, sapperment, väitellä ja laulaa\nVennerbergiä. \"Pässinpäisyys? Ei riitä. Härkäpäisyys on oikea sana!\"\nhän intoutui, mutta tyrehtyi ja pelastautui pieneen laulahdukseen\nglunteistansa: \"Kippis! Hei! -- Nyt nauti ilokalja!\"\n\n\"Sos-so, sos-so, hyvät herrat\", sossutteli kirkkoherra, \"niinkin\npäin, nee, mutta ... se pässinpäisyys...? Sen sanoi eräs talonpoika\nLiuksialan Agathon-herralle, kun tämä kehoitti ukkoa ojittamaan\npeltonsa, jotta ne kasvaisivat.\"\n\nHerrat höristivät korviaan, sillä ukko Klavveeni oli tunnettu mehevistä\nleikinlaskuistaan.\n\n\"No, nee...\", tuo ukko tokaisi: \"Jo se sanoi isänikin, jotta ei ollut\nkoskaan _ojasta_ viljaa leikannut, he-he...\"\n\n\"Hjaa, jaa, mutta se on pässinpäisyyttä, joka lähenee nerollisuutta!\"\nnauroi maisteri. \"Se osoittaa sinulle, veli Henrik, että tämä kansa\npysyy kannoillaan vaikka tyhmyyden hinnalla. Ei siltä ota pois sen\nvanhoja tapoja pirukaan, saatikka pappi.\"\n\nMaisteri sai naurajat puolelleen. Mutta Clavén oli päässyt kiinni\nsaarnanjuuriinsa ja puhuskeli yhä uhkean savupilvensä peitosta: \"Eihän\nse mitä, tyhmyys -- Herran lahja syntiselle. Mutta kun nämä, nee ...\nnämä sääksmäkeläiset hylkäävät sen Herran armolahjan, jota lannaksi\nsanotaan, ja mitäs, nee -- saavat peukalonkokoisia perunoita, vaikka\nminä saarnaan ja saarnaan, kuten aikoinaan autuaasti nukkunut Asikkalan\nLaurell, jotta, nee ... et astu sisään taivaan portista, jollei ole\nsyntisäkissäsi nyrkinkokoisia potaatteja vanhurskauden hedelmiksi,\nhe-he...\"\n\nEikä kirkkoherra pysähtynyt tähänkään. Piippu pöllähti julmetusti, ja\nnyt hän sojotti sen varrella koko seuraa, viitaten toisella kädellä\nsyrjemmälle istuutunutta Henrikkiä: \"Onkos tämä nyt laitaa, nee-nee\",\nhän kiihtyi suorastaan saarnannuottiin, \"että tämä veljemme Henrik\naikoo kurittaa sääksmäkeläiset viimeistä Metsäkulman juppaniskaa\nmyöten hyveen apostoleiksi, kun meidän Herramme Vapahtajammekin löysi\nniitä vain tismalleen tusinan ja siitäkin oli yksi petturi, he-he. Ei,\npojat, meille muille liperiniekoille riittää, kun saamme ne ees, nee\n... viime hetkessä tuupatuksi housun takamuksista taivaan portille ja\nsitten, he-he ... itsekin ehkä siinä sivussa livahtaa, nee ... sinne\noikeaan hääsaliin, nee...\" Herroille kelpasi nauru ja ryyppy. Mutta\nHenrik oli yhä istunut vaiteliaana tuijottaen ikkunasta epämääräistä\nkuutamomaisemaa. Hän on melkeinpä unohtanut sen, että sekä rahvas että\nnämä herrat olivat häntä vastaan. Hänen sieluansa ahdistaa nimetön\ntuska. On kuin itse Taivaan voima olisi sitonut hänet kidutuspaaluun,\njotta oikealla hetkellä oikeat sanat kirpoaisivat hänen suustaan --\nsuurten tapahtumien langetessa heidän ylitseen.\n\nNiin, jotakin oli tapahtuva! Tällainen luopumaton ahdistus ei voinut\nsyntyä tyhjästä. Miksi hänen ympärillään oli kuin paksua, seisovaa\nsumua? Ja kuitenkin siitä tunkeutui hänen aivoihinsa välähteleviä\nleimahduksia. Lumialan tyttären ylpeilevä olankäännähdys ja valkean\nkaulan ylimielinen paistattelu äskeisessä tanssissa välkehtii yhä\nsokaisevana virvatulena. Eikä se lakkaa vaivaamasta. Mutta senkin\nyläpuolella pauhasi käskevä, mahtava ääni hänen sielussaan: Pelasta\ntämä onneton kansa, pelasta...! Tuhon tulva on sen ahmaisemaisillaan.\n\nNiin, ehkäpä oli hänelle suotu elämän raskain armolahja -- aavistaa\ntulevia onnettomuuksia?\n\nHanna Charlotta on pysähtynyt hiljaa hänen tuolinsa taakse. Veli\nkatsahtaa sisaren puoleen ja hämmästyy tämän kasvojen kalpeutta. Mutta\nhän ei osaa nähdä hänen järkyttynyttä sydäntään. Hän näkee noiden\nkuultavain kasvojen takaa vain sairaan vaimonsa kuumeiset poskitäplät,\njoiden vuoksi sisar on riuduttanut nuoret kasvonsa. Oli todellakin\nlähdettävä kotimatkalle -- pieni omantunnon soimaus muistuttaa\nyksinäisestä sairaasta, joka on saanut olla koko pitkän illan vain\nRusina-muorin varassa.\n\nMutta jokin odotus, voima, joka on hänen aiettaan suurempi, juututtaa\nhänet yhä istuimelleen. Eikä hän voi olla kuulematta, että maisteri\non taas intoutunut peittoamaan lutherilaista papistoa. Tämä oli\nmuka kaikessa taiteen vihollinen -- niin kansan laulannassa kuin\nkorkeammassakin taiteessa -- yksinpä kirkkomaalauksissa. Hänen eräänä\nintohimonaan oli ollut jo vuosia paljastella kirkkojen keskiaikaisia\nkalkkimaalauksia. Mutta miten oli käynyt muun muassa Hattulassa?\nIhana pyhän Franciscuksen stigmatisatio oli tullut päivänvaloon.\nMutta pitäjän papit olivat vaatineet sen jälleen peitettäväksi --\nharhaoppisuutta, katolista kerettiläisyyttä, mukamas...\n\n\"Ja nyt, tämä nuorempikin papisto!\" Henrik kuuli Emil-maisterin\nhuudahtavan. \"Siitä huolimatta, että Snellmanin hegeliaaninen nyrkki on\nsen muka herättänyt...\"\n\nMutta pitemmälle ei maisteri päässyt.\n\n\"Mitä te, hyvät Helsingin herrat, tiedätte snellmanilaisuudesta\nja tästä kansasta?\" iski Henrik, äskeisestään muuttuneena, kuin\nrautahansikkaalla. \"Kenelle te puhutte oppi-isämme aatteista?\nJuhlasalienne seinille ja seinien rintakuville. Ja millä voimalla?\nRuotsalaisen punssin voidellessa jokaista 'nerollista' puheenvuoroa ja\nhurraa-huutojen kaikuessa. Miksi ette astu tänne -- kansan keskuuteen?\nEtte rohkene. Miksi ette puhdista tämän kansan sielua tulella ja\nhengellä otolliseksi suurelle aatteellemme? Teillä ei ole siihen\nrohkeutta.\"\n\n\"Toistan vain sen\", kivahti maisteri, \"että kansan oman hartaan\nja siveellisen hengen kahlitseminen on Snellmanin perusaatteen\nväärentämistä, sillä...\"\n\n\"Perusaate?\" kysäisi Henrik armoton pystyjuova kulmallisten välissä.\n\"Hyvä, sen mukaan kansallishenki ei ole mitään muuta kuin kansan\n_siveellinen_ henki. Onko niin vai ei?\" Eikä hän odottanut vastausta.\nPuhujan käsi takoi harvakseen nojatuolin käsinojaa. Isku seurasi\ntoistaan: \"No, hyvä. Mutta tämän kansan 'henki' löyhkää parhaillaan\npähkinämetsien porttoutta, kylätappeluitten verenvuodatusta ja viinaa,\nyhä vain viinaa. Viinarännit ovat sen parhaita myllytyspaikkoja,\nkirkkomäki sen kapakka, yksinpä ehtoollispöytä löyhkää tuota samaista\n'kansallista henkeä' juhlapyhinä. Sellaisenako te luulette sen\n'siveellisen hengen' kykenevän ottamaan vastaan kansallista herätystä?\nVain kirjatoukka saattaa sellaista kuvitella.\"\n\n\"Sos-so, sos-so, hyvä virkaveli\", muhoili kirkkoherra, \"mutta kun se,\ntämä kansa, nee ... oppii ymmärtämään, että niitty on pellon emä ja\nettä oja on viljapellon verisuoni ja että lanta on taivaan lahja, kuten\nsade ja aamukaste, niin, nee tuota...\"\n\n\"Ja miksi se kuitenkin makaa pankollaan?\" Henrik jatkaa. \"Miksi\nnälkä-mökkiläinen mauruaa 'Ruoki, isäntä kulta!' Miksi torppari hokee:\n'Armahda, isäntä hyvä, huono tuli vuosi ja perheeni näkee nälkää.' Ja\nmiksi koko kansa horisee tahattomana, saamattomana: 'Kyllä keisari\nruokkii!' Miksi, kysyn minä?\"\n\nSisar kosketti jollakin tavoin anovasti Henrikin olkaa. Kapteeni Steen\nja nimismies saivat hetken hengitystauon, ryypätäkseen salavihkaa\npienen luikauksen laseistaan. Ja he luulivat jo pelastuneensa koko\npapillisesta pauhailemisesta, kun majuurska lehahti huoneeseen.\n\"No, näittekö, rakas pastori, miten kauniita olivat tytöt?\" rouva\nhuudahti istahtaen ja nuuskaten reippaasti kaikkien nähden. \"Oo,\nmiten nuoruus on kaunista! Ajatella, nuo nykerönenäiset tinasilmät,\nnuo paksupohkeiset tylleröt -- ooh, muutaman vuoden kuluttua rumia\nakkoja. Mutta nyt, nuoren nuorina -- niin, jokainen nainen on nuorena\nkaunis!\" Emäntä nosti viinipikarinsa pastorille. Hänen äänensä muuttui\nhyväileväksi: \"Huomasitteko Lumialan tytärtä? Aa, aa -- siinä on oman\nrotunsa kukka, poikkeus -- tyttö, joka ei kykene rumenemaan. Näittekö\n-- ohuet jäntevät nilkat, vyötärö norja, mutta samalla tiivis ja luja,\nkuin panssarissa. Ja silmät, silmät...! Oo, eipä ihme, että kosijoita\njuoksee Lumialassa: Paturin poika Janakkalasta, Kylänpään nuori-isäntä\nja mahtitalojen poikia Lempäälästä ja kukaties mistä. Luulenpa,\nkapteeni, että kun te ensi kertaa ajatte siipilaivallanne tähän meidän\nsiltaan, se on täynnä pelkkiä kosiomiehiä Vanajan rannoilta...\"\n\nHenrik näytti kärsimättömältä. Mutta hän leikkasi lyhyesti kädellään\nilmaa kuin katkaistakseen turhat lörpöttelyt. Mutta Hanna Charlotta\nkosketti uudelleen veljensä olkapäätä, hätäisesti, kuin kiirehtiäkseen\nhäntä heti lähtemään. Hänelle oli tapahtunut jotakin hämmentävää. Veri\noli tulvahtanut hänen kasvoihinsa. Hän värähteli koko ruumiiltaan, kuin\nlikaisesta kosketuksesta. Hän oli tuntenut jo hetken ajan, kuin joku\nolisi sivellyt tai kosketellut salaa hänen ruumistaan. Hän katsahtaa\nvaistomaisesti yli pöydän. Nimismiehen kiiltävät posliinisilmät\ntuijottavat häntä. Ne siristyvät pehmeitten ripsien taakse, mutta\nkatsovat sitä houkuttelevammin. Niissä ei ole suoraa riettautta --\nehkäpä vain ihailua tai sedällistä hellyyttä. Mutta ne puhuvat aralle\nneidolle uutta kieltä, josta hän ei ymmärrä muuta kuin sen, että juuri\ntuollaista katsetta kai ihmiset sanovat himoksi.\n\nHän peittää itsensä veljensä tuolinselustan taakse, mutta hänen\nruumiinsa värisee yhä. Päähän tunkeutunut veri ei sieltä poistu. On\nkuin Ertvinin nuoret, raikkaat suudelmat olisivat tulleet häväistyiksi.\nJa hänen omansa! Tuotako, tuollaistako ne olivat olleet.\n\nHän kauhistui itseänsä. Hänen täytyi paeta. Rohkenematta katsoa puoleen\ntaikka toiseen hän syöksyi huoneesta, kiirehti läpi monien huoneitten\nkeittiön puolelle, palaten vasta tuonnempana Ertvinin seurassa takaisin.\n\nMutta Henrik -- huomaamatta sisarensa hätää -- oli noussut ja seisoi\nnyt etunojossa, aivankuin juoksujalkaa kiirehtimässä, kuin mies, joka\nhengen hädässä juoksee pelastamaan hukkuvaa tai palavaa taloa.\n\n\"Niin, miksi se ei kohenna kurjia olojansa, setä hyvä? Koska viina\non syönyt kaiken voiman sen jäsenistä. Se ei jaksa. Sen ruumis on\nturtunut. Sen sielu on tylsistymäisillään. Sillä ei voi olla mitään\ntyöniloa eikä elämäniloa. Se ei osaa muuta kuin maata -- rintamailla,\ntai vaeltaa nälkälaumoina nälkämailta tänne päin. Eikö minulla siis ole\noikeutta väittää, että tämän kansan nostaminen paheitten löyhkäävästä\nsuosta on ainoaa oikeata snellmanilaisuutta? Vai mitä, veli Emil?\"\n\n\"Unohdat kuitenkin, veli hyvä...\"\n\n\"En unohda mitään. Jollei tämän kansan sielua _puhdisteta_, ei\nse voi palaa isänmaalle puhtaana liekkinä. Ja muuten: teidän\nisänmaallisuutenne on pelkkää kaunosieluista intomieltä. Kansallisuus\n_aatteeksi_ se sukeutuu vasta sitten -- huomaa: tämäkin on juuri\nitsensä Juhana Vilhelmin teesi! -- niin, aatteena ja henkenä se\ntoteutuu vasta _työssä_ ja _teossa_. Onko tämä, maisteri parka,\nsnellmanilaisuutta vai ei?\"\n\n\"On, totisesti, hyvä veli! Iloitsen, ettei sinun väittelytaitosi ole\nnukahtanut täällä korvessa. Sinä osaat peittää oman pukinsorkkasi\ntaitavammin kuin pelsepuupi omansa. Sen nimittäin, että tässähän olikin\nkysymys _laulusta_, Helkajuhlien pyhistä ilovalkeista, vai...?\"\n\n\"Totta, sinä saivartelija. -- 'Ilovalkeista', 'kokkotulista', kansan\n'pyhästä yhteisestä liedestä', 'isien ammonaikaisesta yhteisahjosta'...\nTiedän, tiedän. Tällä kansalla on kyllä tulia ja valkeita. Sehän on\noikea tulenpalvoja-kansa...!\"\n\nÄkkiä puhujan ääni katkesi. Hän istuutui ja jäi tuijottamaan eteensä.\nJotakin näytti särkyvän hänen silmäkalvossaan. Suru, hellämielinen\nja hyvä, kihosi hänen äsken niin tuimasti uhonneeseen katseeseensa.\nOtsan ryppy oli siliytynyt. Huulet olivat avautuneet pehmeinä. Niissä\nvärähti kaukaista itkua -- ainakin jotakin lapsellista tai tiepuoleen\nväsähtäneen riutumusta, mikä sai koko seuran luopumaan äänekkäästä\nväittelystä. Yksin Emil-maisterin pujoparta työnnähteli tuolloin\ntällöin hyökkäyshalusta, niin että silmälasit välähtelivät pään\nheilahteluista.\n\nHetkeksi jonnekin säälin syviin vesiin sumentunut katse muuttui\ntaaskin. Henrikin silmät avautuivat kuin pitkästä aikaa todella\nnäkeviksi. Näytti kuin hän olisi herännyt painajaisunesta.\n\nEräs poika-ajan näky oli niitä koskettanut -- Pohjanmaan nälkäseudun\nhallatulet, jotka hän oli kokenut eräällä kouluaikaisella\nkesälomallaan. Hänen silmänsä seurasivat näkyä. Mutta katse näytti\nhakeutuvan hetken kuluttua loitommaksikin. Ja huulet hyrähtivät\npuhumaan aivankuin seuraten silmän uusia ja yhä uusia näkymiä.\n\n\"Niin, onhan meillä tulia -- ilovalkeita ja murhetulia.\nVäkevätuoksuiset kytösavut siellä meillä päin ja koko kansalla\njuhannusaattojen juhlavan ilon ja hikisen raadannan kaskitulet. On,\non ... Ovat kotiliesiemme talvi-iltaiset pystyvalkeat ja päretulet\n-- puhdetöittemme ihanat valot. Ja sitten ... onnellisten syksyjemme\nriihitulet, tuulastulet ja uniset rantanuotiot, joilla väsynyt\nnuotanvetäjä hetken nukahtaa vireätä 'koiranuntaan' tai unennäkyjään...\"\n\nHyreksijä jäi taas hetkeksi hymyilemään tälle onnellisten tulien\nmaailmalle, joka oli tehnyt kuulijoittenkin kasvot merkillisesti\nlapsellisen näköisiksi. Kapteeni Steenin pyöreä naamataulu näytti\nvain hämmästyneeltä. Jopa hän rykäisikin ihmetelläkseen, ettei\nmerikapteenin poika muistanut tämän maailman parhaita tulia -- ei\nTaskun, ei Kumpeleen majakkavaloja, jotka johtivat ulapoilta meren\nuroot kotosatamaan. Ukko oli suutahtamaisillaan.\n\nMutta puhuskelijan näky ei _voinut_ pysähtyä. Ja nyt hänen katseensa\npimeni. Ääneen juuttui äskeistä syvempää riutumusta, tuskaa ja uhkaa,\nvuorotellen, aivankuin ne olisivat taistelleet hänen sielustaan.\n\n\"Mutta tiedättehän -- meillä on myöskin kulovalkeat, hävittävät\nja hirvittävät! Meillä on aarnivalkeamme soitten partailla, jotka\nkammahduttavat ihmisen mielen, sillä ne vaativat yhdeksän miehen\nveren, ennenkuin avaavat aarrekätkönsä -- kuten yhä väittää tämä\nsynkkien uskojen kansa. Ja meillä on, niin, meillä on ne yhä -- 'pyhien\nhelkatuliemme' lisäksi -- hallatulet!\"\n\nHenrikin täytyi siunaaman hetkeksi hengähtää. Hänen katseensa\nnäytti hakevan seuralta apua ja ymmärtämystä. \"Oletteko nähneet\nniitä? Minä näin ne jo poikana enkä ole koskaan kyennyt unohtamaan\nniiden kauhistavaa kauneutta. Pienen talon isäntä oli ne sytyttänyt\nruispeltonsa ympärille -- ainoan mitä hänellä oli. Siinä oli hänen\nperheensä syömävilja, siinä oli hänen siemenviljansa. Peltoparka oli\npäässyt onnellisesti yli juhannusaikojen vaarallisten rautaöitten.\nOli päästy ohi Jaakonpäivänkin. Mutta silloin se tuli -- halla! Ilta\nkajastui. Tuulikela aitan nurkalla ei pyörähtänyt. Ei liikahtanut\ntuuliviirin lape. Lapset olivat ilostumaisillaan, kun he näkivät\nnuotion syttyvän puolelle ja toiselle. Mutta äiti hätisteli\nheidät pirttiin. Ja he vaikenivat. Heidän veriinsä palasi isiltä\nperitty kauhu. Ja kauhistavia olivat totisesti nuo köyhän miehen\nuhritulet 'viljan jumalalle', jonka taivas oli kuin kallisarvoista,\nläpikuultavaa, mutta tyhjää, liikahtamatonta kiveä.\"\n\n\"Miten ne nousivatkaan!\" Henrik huudahti taas ihastus ja tuska äänessä.\n\"Ne nousivat, nuo välkehtivät tulet pystysuoraan, luotisuoraan kohti\ntunnotonta taivaskattoa. Ne kohosivat ehjinä, heittämättä yhtäkään\ntulenkielekettä sivulle päin. Polveilematta, kiemurtelematta, melkeinpä\nsavuamatta ne ylenivät sulana kultana, ihmelinnan kultaisina pilareina\nyhä ylemmäksi ja yhä vain tuota armotonta taivasta päin -- tämän\nonnettoman perheen viimeisenä rukouksena.\"\n\nJuliana-rouva oli laskenut kätensä Henrikin takinhihalle. Hän katsoi\nläheltä tuota miestä -- nyt rakastettavasti, äidillisesti. Tuo pappihan\nei ollutkaan vain tuimaotsainen lainsaarnaaja...! Hänessähän oli juuri\nsitä värähtelevää nuoruutta, kaikkea sitä välkehtivää, palavaa, iloa\nja tuskaa ymmärtäväistä, mitä hän oli aina rakastanut. Henrik tunsi\nystävällisen käden ja puhui hetken kuin yksinomaan talon emännälle.\n\n\"Niin, ne olivat, herra-paratkoon, nöyrän Aabelin uhritulia, sillä ne\nkohosivat kohti korkeutta. Ja hurskaus, isäntä ja emäntä ristityin\nkäsin, huokasi niiden juurella. He rukoilivat sitä, mitä Kain\nkauhistui. He huusivat Taivaalta vastausta, pienen pientä tuulta, joka\nhajoittaisi savun maata pitkin peltoon -- varjelemaan tähkät. Niin,\nsellaisia ovat tämän nälkäkansan uhritulet, joiden rinnalla raamatun\nveljestarina on pelkkää etelämaista näytelmää. Ja minä pelkään, niin,\nolen jo kauan pelännyt, että näillä rintamaillakin 'ilovalkeat'\nmuuttuvat koska tahansa juuri sellaisiksi uhrituliksi -- hallatuliksi\ntai, -- niin, katsokaas...\"\n\nHenrikin näky oli hajonnut yht'äkkiä kuin kirkas nuotio kaatosateeseen.\nVedenpaisumus -- hänen aikaisempi tulvahtava ennustuksensa -- oli\nkuohahtanut hänessä ja oli purkautumaisillaan taas julki vailla mitään\njärjellistä yhtymäkohtaa äskeiseen näkyyn. Hän häätyi haparoimaan\nsanoja jatkaakseen puhetta.\n\n\"Heh-he, nee, mutta...\", tyynnytteli kirkkoherra. \"Nähkääs, tämän\nSääksmäen talollisten laarit kun ovat viljaa pisipirtaillaan, jotta\n... Nee-nee -- ei tänkaltaisten syntisäkkiä pöllytetä parillakaan\nhallavuodella, ei ainakaan rusthollarien, he-he...\"\n\nUkko Klavveeni aikoi jo vaipua turkkilaistupakkansa helmoihin, noin\nvain -- maukkaasti ja mukavasti.\n\nMutta pitkä piipunvarsi hetkahti hänen etuja keskisormensa välissä.\nKoko seura hätkähti. Länsipäädyn ikkuna oli tärähtänyt samalla tapaa\nkuin ukkosen iskiessä kovaa kallioperustaa vasten. Ertvin Orrell\noli jo kotvan aikaa seisoskellut ovella, rypistellen kulmallisiaan\nsyyttävän näköisenä herättääkseen Hanna Charlottan huomion. Mutta neito\nnäytti taas aristuneen eikä kääntänyt katsettaan häneen päin. Nyt\nikkunan vavahtaessa heidän katseensa kuitenkin tapasivat. Tyttö katsoi\nsäikähtynein silmin, poika voitollisesti. Siinä oli heidän yhteinen\nsalaisuutensa. Ja nyt se toistui -- lumivyöry, syleily, suudelmat,\nnuo monenmonet nuoret suudelmat, joiden Hanna Charlotta tunsi taas\npolttavan kaulallaan häpeän täplinä, kuumeisina, kaikkien nähtävinä ...\nNeito haparoi molemmin käsin pukunsa selapusta peittääkseen kaulansa,\nehkäpä kasvonsa -- koko itsensä veljeltään ja kaikilta ihmisiltä.\n\nMutta Ertvin-herra huudahti tärkeän tietävästi: \"Se on lumivyöry!\nHarjun räystäät tekevät kuperkeikkoja, ha-ha...\" Nauru hukkui samassa\nmerkilliseen monijaksoiseen pauhuun.\n\nTämä alkoi kaukaittain. Oli kuin olisi jossakin humahtanut havumetsä\näkkinäisissä myrskynpuuskissa. Kuului lomaan pitkiä, räikeitä ääniä,\njotka muistuttivat kilometrisen railon repeämistä kovaan jäähän tai --\nmikä saattoi olla oikea tosiasia -- kokonaisen metsäkkeen katkeamista\npirstoiksi.\n\nHumahtelu jatkui. Se läheni ja loittoni taas. Myrsky paukutteli\njossakin keittiöpuolella päin kumahtaen ovia. Uusi, tällä kertaa\nhidas lumivyöry tuntui taas painuvan päätyakkunaa kohti ja pysähtyvän\npehmeästi ja kasautuvan -- nähtävästi äskeisen vyöryn taakse. Mutta\nsamaan hengenvetoon vavahti pariin kertaan koko Voipaalan mahtava\nrakennus. Tuntui kuin sen katto olisi reväistynyt sijoiltaan tai\nainakin sen lumipeite luisunut kahta puolta maahan rouhien etelän\npuolella alleen koko nuoren puutarhapuistikon. Ja vavahdusten ja\nryskinän jälkeen alkaa todellakin kuulua läpi kahden kerroksen kuin\nmahtava raekuuro ruoskisi alastomiksi paljastuneita kattoja kokonaisen\nkivisateen voimalla.\n\nTämä kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei seura ollut kyennyt\nedes hievahtamaan, kunnes Ertvin syöksähti eteiseen ja ulko-ovelle.\nTämä repäistyi hänen käsistään. Tuuli paiskautui sisään suoraan\npohjoisesta ja kuistin pari ikkunaa helähti pirstoiksi. Myrsky tulvahti\neteiseen, tunkihe suoraan seuran keskeen, kaatoi pikareita, laseja,\npulloja, hulmahutti pöytäliinoja -- taulut rämähtivät seinillä,\nkattokynttelikkö sammui. Vain pari seinälampettia jäi palamaan. Samalla\ntuulenpuuska kiersi eteisestä salin puolelle, josta kuului hulmahtelua\nja sälähtelyä, myrskyn tunkeutuessa yhä ulko-ovesta raskaanmärkänä\nsateena, jossa suurien lumilepeitten seasta iskihe kuistinportaille\nsaakka sormenpään kokoisia rakeita.\n\nHenrik oli noussut. Kapteeni Steen punnersi itseään ryntäilleen pöytää\nvasten piipun hammasluu lujasti puristettuna leukaperiin. Juliana-rouva\nsiunaili pari kertaa, mutta kokosi jo hameitaan lähteäkseen ottamaan\nselvää asioista.\n\nHenrik oli tullut eteisen kynnykselle. Mutta pysähtyi ja horjahti\novenpieltä vasten, sillä nyt vasta tapahtui maanjäristystä muistuttava\nlumivyöry. Tuntui kuin koko Rapolan harjun jynkeä linnavuori olisi\nirtautunut paikoiltaan. Se oli kuin tuomionpäivää. Vuoret ja kukkulat\nlankesivat laaksoihin ja hautasivat alleen kaiken, mitä oli ihmistä ja\nihmisvoimin rakennettua.\n\nHumahdus -- vain hetken kestävä -- muistutti valtameren tuulta.\n\n\"Tämähän on, jipralttari soikoon, oikea hurrikaani ... Ustintian\nselällä\", murahteli Steenin ukko seisoen hajasäärin, kuten sopikin\nvanhalle merimiehelle myrskyn myllertäessä.\n\nMutta humahdus, rysähtely, myrsky, raesade olivat lakanneet yht'äkkiä.\nOli tullut hirvittävä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin räntäsateen\nlotisemista pihamaan kaljulle kamaralle.\n\nEteiseen ilmestyy pieni piika vapisevin polvin, tankkaillen: \"Sanovat\n... rengit, että porttimökki on -- hukkunut ... lu-lu-lu-meen...\"\nSeisoo hetken, saa jalat alle, katoaa taas.\n\nHenrik ja Steen lähtevät perkkäämään mitä lopultakin on tapahtunut.\n\nKun he pitkän tovin kuluttua palaavat, ovat Henrikin kasvot kalpeat.\nMutta niissä on myöskin sisäisen kirkastumisen kuultoa. On kuin\nhäneen olisi valunut myrskystä pitkien epäilyjen jälkeen rauha\n-- surunsävyinen, sillä tämä yö merkitsi tälle laaksolle suurta\ntuhoa, ehkäpä katovuotta. Mutta rauha sittenkin, sillä hänen\nennalta-näkemisensä ei ollut voinut syntyä saatanasta, koska se tällä\nhetkellä oli totista totta -- vedenpaisumus oli tulossa.\n\nIlmoille hän sai vain pari karhea-äänistä sanaa: \"Niin, se oli totta:\nporttimökki on hautautunut vyöryn alle, vanhukset on pelastettava.\nSiispä lapiot joka miehen kouraan!\"\n\nNiin alkoi Sääksmäellä ja laajalti ympäryspitäjissä tulvakevät,\njollaista ei ollut nähty koko maassa monenmoniin miespolviin.\n\n\n\n\n\n\nVEDENPAISUMUS\n\n\n\n\n1.\n\n\nSiitä se alkoi -- vedenpaisumus! Jo juhlayön jälkeisenä aamuna\nhavaittiin, että koko kylää oli kohdannut hävitys. Porttimökki oli\naamuun mennessä kaivettu ihmisten ilmoille, eivätkä sen akka raasu\nja ukon köppänä olleet tuonaankaan koko mylläkästä! Mutta pitkin\nkoko Harjun eteläistä laitaa oli tapahtunut siellä täällä muitakin\nlumivyöryjä, jotka olivat hukuttaneet sen kupeessa kyyhöttäviä\nmökkejä tai näiden lääviä, ometoita ja liiterintapaisia. Ja missä\noli pelastuttu pahimmilta vuorenpeikon ahmaisuilta, siellä oli\n-- talojenkin tanhuvilla -- pihamaat pelkkää lumiröykkiötä tai\nrinteenalinen viitametsä lamassa, murskautunut tai hukkuneena\nmäärättömään lumihautaan.\n\nIsännät ja rengit lapioivat iltamyöhään viikon päivät. Eikä heidän\npaatuneisiin rintoihinsa mahtunut minkäänlaista hengellistä katumusta,\nsiitä huolimatta, että Tyskäskän mökissä oli Leivosen Riikka ruvennut\nlaulattamaan muillakin akoilla Siionin virsiä, ennustellen yhteen\nkyytiin maailmanloppua ainakin \"nousevaksi viikoksi\" tai ihka\nviimeistään \"sinä kiikanvalkioitten päivänä, jona nuoret neitseet\npalvelevat pakanain Tamusta ja Atonista rohveetta Hesekielin sanain\njälkeen\". Siinä tönössä ei enää viinaakaan myyty pariin viikkoon, vaan\nveisattiin urakalla aamusta iltaan: \"Tält' Taborilt', joll' mull'\nIlmaunnuit, olen tull' Nyt laksoon pimiähän.\"\n\nPian huomattiin hurskauskin myöhästyneeksi, sillä lumivyöryt muuttuivat\nkuin noitumalla tuhotulvaksi. Harjun rinteet solisivat lukemattomina\npuroina. Norojen purot levenivät muutamassa päivässä joen kokoisiksi.\nNurmi nousi niiden partaille, niin että melkeinpä korva rohinan kuuli.\nSammakonkukat peittivät äkkipäätä noronotkelmat, kuin olisivat suoraa\npäätä taivaasta sataneet. Mutta rantavedet paisuivat. Ne ahmaisivat\nhotoonsa tulvivat purot jo näiden puolivälistä, niin että koreat\nkukkalaikat jäivät kuultamaan veden alta vetehisten kuningassalin\nkullankirjavana mattona -- nääntyäkseen ja kuollakseen taas parissa\npäivässä.\n\nJa totisesti: taivaan akkunat aukenivat. Satoi -- aluksi lumiräntää,\nsitten tihkusadetta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Taas pariksi\npäiväksi sade muuttui raskaasti lotisevaksi vedentuloksi tai\nkaatosateeksi. Taivaan peitti raskaspilvinen hämärä tai se heijaili\nvaalean hallavana kaskisavun tapaisena sumuna, joka huokui takaisin\nmaasta, niityiltä ja pelloilta höyrynä, aivankuin olisi koko laakso\nmuuttunut jättiläiskattilaksi.\n\nUsvaisena huuruna makasivat myös hitaasti, mutta armottomina nousevat\nselkävedet. Rantaniityt ja alavien maitten pellot peittyvät vesien\nalle. Eivätkä ylävämmätkään peltomaat, ojattomat ja hoidottomat,\nkyenneet nielemään loppumattomia sadevesiä. Ne paljastuivat, jääden\nhuokumaan tukehtumaisillaan. Kuuma keväinen auder, joka ennustaisi\nkylviäisviikkoa, ei päässyt nousemaan niiden sairaasta rinnasta.\nPellonrokko, viheriän ruskea sammal, ahnehti pellonpintaa mielin\nmäärin. Taivaasta tuli vettä, mutta ei nurmille, ei pelloille noussut\naamukastetta. Ja jos joskus taivaan armonmerkkinä kuulteli ylhäältä\nsateenkaari, ei se juonut sen alemmaksi vesiä. Se vain ennusti:\nhuomenissa on sade. Ja sen ennustus oli näinä aikoina joka aamu tosi.\n\nEivät edes vuoret sinertäneet vanhaan keväiseen tapaan.\nSelän vastarannalla nouseva Linnaistenvuori oli ollut ennen\nkirkonkyläläisille varmin kevään merkki, sillä se oli siinnellyt jo\nhuhtikuusta alkaen tunturin sinisenä. Nyt sen ylpeä laki mökötti\nharmaana, hallavana ukonpäänä päivästä päivään. Rapolanharjun,\nKelhinvuoren, Ridonmäen ja Helkavuoren kuusikot ja petäjiköt seisoivat\nsurullisen märkinä. Ei tuoksunut havu eikä pihka. Pikkulinnut värisivät\nmärkinä lämmöstä huolimatta. Harvoin kukkui käki -- innottomasti ja\numeasti.\n\nVain suot riemuitsivat. Ne uhosivat syvänteistään yhtämittaista sankkaa\nsumupatsasta. Niiden aika oli tullut. Ne aikoivat jälleen päästä\nrintamaittenkin valtiaiksi. Ja yksi linnuista ainakin osasi laulaa --\nkuovi, suomaitten kahlailija. Senkin, nippanokan, aika oli tullut.\nSe lauloi pitkiä, villejä luikauksiaan. Kukersi pyöräpäisenä käkenä,\nhuikkasi palokollina -- tietenkin sille mieluista sadetta ennustaen.\nJa ne lähettivät yli suolampien toisilleen heläjäviä helmiketjuja\nkurkustaan, niin että räkämäntyinen korpi soi yhtämittaista ääntä.\nNe hekumoitsivat, sammakonhotkijat, kuin prinssit ja prinsessat\nhääiloissaan. Ei niiden kanssa kyennyt kilpailemaan mikään muu kuin\nvikla-uros punaisissa saappaissaan ja \"vit-vit vii-vyt\"-lirityksillään\nlaulaessaan pyörryksiin omia naaraitaan.\n\nTotisesti: syvyyden lähteet olivat kuohuneet. Rapolanharjun linnahauta,\njoka tavallisina keväinä vasta juhannukseen mennessä hotostui\nmuuttuakseen meheväksi sammalmättäiseksi ruohoksi, makasi nyt sulaa\nvettä tulvillaan, liikkumattomana, mittaamattomana kuin tunturijärvi\nalkuvuoren kohdussa. Mutta huuruta, höyrytä ja nostaa sumupatsaita\nosasi sekin.\n\nEi eksy sinne enää lehmä syömään lihavaa ruohoa tai katvetta hakemaan.\nEi näy niityillä talojen karjaa. Se hamuaa nyt Harjun karuja rinteitä,\njoiden liepeille saakka, paikoitellen, ulottuu tulvavesi.\n\n'Ritvalan harjurinteillä' 'kylän tyttärien täytyi varjelemalla varjella\ntaikamaisen nopeasti nousseita valko- ja sinivuokkoja, joita he\ntarvitsivat kohtapuoliin koruiksi mataraseppeleisiinsä. Sillä eipä\ntullut tyttöjen mieleenkään, että sade tai tulva estäisi heitä helaa\nhuutamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSarkin papista ei puhuttu enää entiseen tapaan, ei ainakaan muuten\nkuin takana päin ja sitäkin kautta rantain. Siinä miehessä oli noitaa\n-- sehän se oli itselleen Lumialan isännälle tämän vedenpaisumuksen\nennustanut. Kukaties itse sen rukoillut Taivaan valtiaalta tai --\nherra-armahtakoon -- manannut, loihtinut, niin, noitunut -- millä lie\npahalla silmällä tai muulla kepulikonstilla.\n\nVielä se kerran jaoittaa maan tasalle Sääksmäen ikivanhan\nkivikirkonkin. Kerran vain manaa ja puhaltaa tuomiotorveensa -- siinä\nne sitten ovat etelä- ja pohjoisristit, sakastit, kukaties tapulit\nsamaan menoon. Kyllä se oli sellainen Jerikon muurien puhaltaja, Sarkin\npappi. Ja johan se oli sen alkuunsa näyttänyt -- pari sunnuntaita\nlumivyöryjen jälkeen. Keskellä sen vanhaa tolkutusta, että Jumalan\nkirves oli pitkässä varressa, ja keskellä manausta, että \"nyt on\nsen varsi lyhkäiseksi tullut ja se on ensi iskunsa antanut\", niin,\nkeskellä näitä sanoja oli kirkon katosta pudonnut ropeen kokoiset\npalat rappausta ja ihkasen pääkäytävälle. Kirkkokansa oli ollut\nläkähtymäisillään kauhusta. Mutta pappi -- se oli vain jatkanut\nsaarnaansa, aivankuin olisi edeltäpäin tietänyt sellaista juuri nyt,\ntänä pyhäpäivänä tapahtuvan.\n\nTämä sattuma oli herättänyt eloon kansassa vanhan taikauskoisen pelon.\nEihän siitä näet ollut kulunut enempää kuin pari vuosikymmentä, kun\noli sortunut keskellä tyyntä ilmaa koko eteläinen ristirakennus, joka\nnelisen vuotta sitä ennen oli uudestaan rakennettu.\n\nHerrasväet olivat selittäneet, että pykmestari oli tehnyt hulttiointa\ntyötä. No, miten lie tapahtunut... Silloin ei ollut ollut kirkkopyhä.\nTapauksen oli nähnyt vain pappilan renki, joka oli kauhistuneena\njuossut pappilaan huutaen tukka pystyssä: \"Kirkko perässäni tulee!\"\n\nJoka tapauksessa oli kansa uskonut ainakin silloin vain oman\nsotarovastinsa, Salomooni-herran, ennustukseen seuraavan pyhän\nsaarnassa. \"Kerran tulee, rakkaat sääksmäkeläiset\", oli jyhkeäsanainen\nrovasti julistanut, \"kerran on tuleva teidän päällenne tuomion\nsunnuntai, jona tämä Herran temppeli on maahan sortuva, ja on se\ntapahtuva tuon kauhistavaisen Ritvalan kylän riettaitten juhlien\ntähden, joita he Jumalaa pilkaten helka- eli helaa-juhliksi sanovat\".\n\nRovastin ennustus oli vähitellen painunut muistumattomiin. Olihan uusi\nrakennusmestari uudestaan ja perinpohjin korjannut sekä etelä- että\npohjoisristit. Eikä ainakaan helkatulien poltosta ollut luovuttu --\nhämäläinen jääräpää ei niin vähästä tapojaan muuta.\n\nMutta nyt tuon pienen tapahtuman ja papin loihtiman pelon vuoksi\noli ennustuksen salassa kytenyt hiillos taas kärähtänyt, ilmoille.\n\"Jotta kirkko perässäni tulee, sano' pappilan renki\", jaariteltiin\nkauttarantain. Tai hurkasteltiin hämäläisittäin: \"Niin se on, nee ...\nKun kaksi pyhhää on kirkosta pois, ei kolmantenakan miäli tehe.\"\n\nJa tottakin, kirkonkäynti oli päässyt uuteen vauhtiin. Pyhäpäivin oli\nkirkko täynnä perälehteriä myöten, aivankuin kansa olisi pyrkinyt\nhyvittelemään tuota noitamaista pappia.\n\nMutta huhu levisi. Kyttälän isäntä jurahteli siitä sanan silloin\ntällöin. \"Omat sillä on riihiväkensä, noitapapilla\", hän jurnutti\nvanhaa vihaansa. Mutta pahimmin levitti pelkoa Nuutalais-repo, joka\npoikkeili joka mökkiin kauppamatkoillaan. Salavihkaa hänkin oli\nhuokailevinaan: \"Ei piru näöllään pelota, mutta rumilla teoillaan\",\ntai nauroi ilkastellen: \"Kaikkia se piru hullulla teettää, varsinkin\nkasukkaherroilla.\"\n\nTästä kaikesta ei Henrik Sarkilla ollut mitään tietoa. Hän uskoi\nkansan ottaneen oppia kovasta koettelemuksesta -- olivathan siitä\nselvänä merkkinä suoranaiset tunkopyhät tavallistenkin sunnuntaitten\nkirkonmenoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamupäivänä Henrik on palailemassa Annilan talon torpasta, jossa\nhän on käynyt jakamassa kuolevalle tyttärelle viimeistä lohdutusta.\nHänen täytyy tuon tuostakin kiertää rantatieltä ylemmäksi rinteelle,\ntulvaveden työntyessä milloin lahdekkeena milloin lampareena matkan\nesteeksi. On ihmeenpäiten lakannut satamasta koko aamupäiväksi.\nTosin taivaalla, lähinnä maata, riippuu hataria, mutta hiilenmustia\nviuhkamaisia pilviä, jotka pimentävät suuren osan taivasta. Mutta\nidän puolelle on avautunut kuultavan selkeä railo. Ja siitä ylemmäksi\npeittää taivasta halea, maidonkarvainen ja ohut pilvistö jonka takaa\nsädehtii kuin sädehtiikin auringon nuotio. Tuollainen ääriviivoja\nvailla oleva tuli kuin heräämäisillään olevan olennon silmä, joka\nei kuitenkaan vielä jaksa katsoa täydellä terällä Mutta siinä on jo\nkuitenkin lämpöä, vaimeata uneliasta, ja sittenkin armahtavaista.\nRautunselkä lepää kantavan tyynenä. Se kykenee pitkästä aikaa\nkuvastamaan kalvossaan saarten ja niemien koivikot ja rantalepät, jotka\novat uponneet lähes latvuksia myöten vedenpinnan alle Rantapajuista ei\nnäy jälkeäkään. Luodot ja karit ovat olemattomissa. Mikään ei särje\nvaikeitten selkien mahtia. Ne poreilevat rannoiltaan, karehtivat\nhidastellen niemien päissä, mutta suurimmalta osaltaan seisovat\nmaidonkarvaisina taivasta toistaen. Koko maisema kuultaa himmeää ja\nautiota, paratiisillista kauneutta -- jotakin ihmissuvun ensipolven\nkoskematonta puhtautta.\n\nKulkijan silmä ilostuu. Ajatukset kyllä pyrkivät polveilemaan\npoispäin kauniista näyistä, äskeiseen kuolevaan torpantyttöön, omaan\nsairastelevaan vaimoon, koko pitäjän koettelemuksiin. Mutta katse on jo\nennättänyt syttyä. Se kääntyy taas selälle, niemiin ja saariin.\n\nTuossa on Salonsaari, joka jo kauan on ollut yhtyneenä mantereeseen,\nmutta nyt taas muuttautunut entisoloonsa -- saareksi. Henrik\nhymähtää. Tuokin saari oli täkäläisen kansan \"pyhiä paikkoja\" -- muka\nkoko maailman keskus ja tämän seudun ensimmäisten uudisraivaajien\nasuinpaikka.\n\nKaunis, ihmeen kaunis se oli joka tapauksessa. Nyt juuri se oli\nkoivuineen, jalavineen ja maankuuluine lehmuksilleen jollakin tavalla\nujon suloinen. Sen niemekkeet kyntävät syvälle veteen. Sen rantapuiden\nlomassa poreilee ja huljuu tulva. Mutta ylempänä on jo koivikko\nheleällä hiirenkorvalla.\n\nKesken kulkuaan hän hämmästyy, pysähtyy. Saarien lomitse ovat ennen\nvihertäneet pienet kolmoset -- Lamposaaret. Nyt ne ovat hukkuneet. Vain\npari kolme petäjää seisoo mahtavina reimareina yhä paikoillaan.\n\nSiinä Henrikin seisahtaessa tapahtui taaskin, että hänen ajatuksensa\nkääntyivät taaksepäin, jossa ne oikeastaan olivat olleetkin koko tämän\nsilmäniloittelun ajan -- kuolevaan torpantyttöön, jonka -- hänetkin --\nheikko rinta vei nuorena hautaan. Tuon kuolevan katse oli seuraillut\nhäntä oikeastaan koko matkan -- ylimaallisen omantunnon silmänä. Se\npakotti lopultakin rehelliseen itsetutkisteluun.\n\nMiksi hän oli ruvennut sisimmässään kauhistumaan näitä sairaskäyntejä?\nSiksikö, että hänen oma vaimonsa oli tänä usvaisena keväänä käynyt\nentistään huonommaksi -- päinvastoin kuin oli toivottu? Ehkäpä,\nosaksi. Mutta siinä oli muutakin. Oli kuin hän olisi itse parhaillaan\nkamppailemassa kahden voiman puristuksessa, joiden välillä oli tehtävä\nratkaisu.\n\nHänen silmänsä iloitsi siintävästä maisemasta. Mutta sen alla uhkasi\nkoko seutua nälkä. Mitä olivat sairaus ja terveys? Koko hänen\nsydämensä himoitsi jonnekin, jonkun luo, jossa eli terve rohkea riemu.\nSairaskammio tukahdutti hänen vapaan hengityksensä. Niin, kurjuus ja\nonni, tuska ja ilo, nälkä ja elämän kylläisyys, sairaus ja raikas\nterveys, joka otti osansa elämästä -- mitä ne kaikki yhteen laskettuina\nolivat muuta kuin kova kuolema ja kukkea elämä? Eikä elämällä\nlopultakaan ollut mitään muuta ehdottomasti tervettä ydintä kuin\nnuoruus -- nuori, raikas neito, jonka hipiä tuoksui, silmät nauroivat\nja suumaloon kypsyi joka viikko uusi ja taaskin uusi hedelmä.\n\nHenrik tunsi nytkin, kuolevan luota palatessaan, että hän itse ei\nvoinut kuulua muualle kuin tuollaisen elämän puolelle. Mutta nyt kuten\naikaisemminkin tuli vastaan perimmältään sama ja sama näky: Lumialan\ntytär pitämässä sylissään hinkuyskään tukehtunutta, nälän pöhöttämää\npientä ruumista.\n\nEi hän osannut enää kuten aikaisemmin kaunistellen yleistää tuota näkyä\nmuka Suomen kansan alttaritauluksi. Ei, se oli häntä itseään varten,\nse eli hänessä. Siinä juuri oli rietas kuolema ja elämän kukkeus\nvastakkain, kuten hänessä itsessään oli ollut ja oli tänäkin hetkenä.\n\nHän oli ruvennut epäilemään itseään. Millä teillä tämä \"Sarkin pappi\"\noikeastaan kuljeskeli? Tosin hän oli huitaissut irti päästään sellaisen\najatuksen häivähdyksenkin, että Lumialan tytär sinänsä, nuorena\nnaisena, olisi saattanut jotakin merkitä muuta kuin toista puolta\ntuossa \"kuvassa\" -- elonkeraista kauneutta.\n\nMutta ei hän voinut sittenkään olla joskus epäilemättä omaa\n\"filosofiaansa\". Miksi tapahtui niin, että hän tuohon \"alttaritauluun\"\npäätyessään kadotti silmistään nälkään kuolleet lapset, sairaudet ja\nraihnaudet, nälät ja kurjuudet ja näki yksinomaan tuon nuoren naisen\nsilmät, tuon kostean sammalensiinnon hätääntyneen katseen sinessä?\n\nSekö, tuo kuvako? Vai tuo neitoko? Vai hänen filosofointinsako oli\ntehnyt tällaiset sairasmatkat hänelle tuskallisiksi. Ja miksi hänen\n\"näyistään\" jäi aina jäljelle vain tuo nuori neito? Ja miksi se joka\nkerta kevensi hänen mielensä ja sytytti silmän kuin kevätkukka tai\nlintu tai juuri kuorestaan lennähtänyt perhonen? Kuten nytkin!\n\nHenrik oli huomaamattaan seisahtanut alaviidakon laitaan, jossa oli\npitkälti jatkuvassa rivissä pakanuudenaikaisia polttohautoja, matalia\npitkäkkäitä raunioita. Mutta nyt hän ei niitä huomannut, sillä hänen\nsilmänsä sokaistuivat taaskin äkkinäisestä ilosta -- kokonainen parvi\nkirpeänkeltaisia sitruunaperhosia lennähtelee edestakaisin viidakon\nreunamaa pitkin -- ensimmäiset koko keväänä!\n\nNiitähän juuri hän oli ikävöinyt -- vanha perhoshullu ja\nkokoilija! Ja mitä kummaa? _Vanessa antiopa!_ Niin, kansahan\nsanoi sitä Suruperhoseksi ... Ohoo, oletpa lajistasi hullupäisin!\nRikkonaissiipinen hurjimus -- uskaltaudut jo keväällä koivikon\nhelmaan...! Sinua viisaammat ja varovaisemmat omassa lajissasi\nheittyvät vasta syksyllä tuulien leikkiin, sitten vasta, kun\nreunajuovan kelta on kypsynyt täyteläisimmilleen.\n\nMutta kaunis olet, pakana! Tumman, raskaan punaviinin läike siivillä,\nsinenvihreät täplät koreilevana pitsinä reunapuolella ja sitäkin\nulompana vaalea keltarantu. Mutta musta pää, musta kuin murjaanilla tai\npedolla -- ei ihme, että sitruunatytöt sinua pakenevat kauas niityn\nylle kuin pienet ja kerkeät, kukaties kiusoittelevat keltahameiset\ntyttäret...\n\nEi, mutta -- tässähän oli arvon pastori tulemaisillaan jo\nlapselliseksi! Hänenhän täytyi kiirehtiä pappilaan, jossa hänellä oli\npäivittäiset kansliatuntinsa.\n\nIsopappila seisoo nyt melkeinpä saaressa, sillä sen tämänpuolinen\nnotko on muuttunut joeksi. Se seisoo yhä tellinkien peitossa, mutta\nhiljaisena, sillä rakennustyöt on toistaiseksi keskeytetty. Kirkko\nlaakealla ylänteellään ei näytä tietävän tulvasta mitään. Mutta sen\nvarjossa leviävä heikosti viettävä hautuumaa uhoaa kitkerää kosteutta,\npilaantuneen ruohon lemuja ja kalmantuntuista hometta. Se tuntuu\nodottavan ruttohiseen alimaailmaansa lisää kansaa: alkavan nälkäajan\nhoippuvia haamuja, polttotautisia naisia ja miehiä ja sinertyneitä\nlapsia.\n\nHenrikin kiirehtivä askel ja polventaive jäykistyy. Tuo paikka etoo\nmieltä. Siitä on kadonnut kalmiston pyhäinen rauha. Se on jo avannut\nammottavan suumalonsa. Se on repäisemäisillään vanhan rintansa\nauki -- se on valmis avaamaan nääntyville ihmisille kymmensylisiä\nyhteishautoja. Ehkäpä jo ensi syksynä nälänkuoliot, kelkkamiehet\nja omanpaikkaiset köyhimykset kaivavat sen liettyneeseen pintaan\nviimeisillä voimilla omat leposijansa...\n\nRaskain aavistuksin pastori saapuu kansliapäädyn portaitten eteen\neikä ole hetkeen aikaan uskoa silmiään -- portailta nousee kaksi\npyhäpukuista ihmistä: Lumialan isäntä ja hänen tyttärensä Helka.\n\nKansliassa Henrik istuutuu odottavana työtuoliinsa, yhä kummastellen,\nsillä eihän ole nyt henkikirjoitusta, ei ehtoolliselle kirjoittamista\neikä Lumialalla ole suinkaan verorästejä.\n\nMiten muuttuneelta näyttikään neito -- kalpea, kasvot merkillisellä\ntavalla pienentyneet, silmät luomien takana kuin raukeassa unessa ...\nJa miksi hän oli mustassa kirkkopuvussaan, silkkiliina solmittuna\nkireästi yli pään, otsa varjossa, kuin hautajaisiin tulossa...?\n\nHenrik hieroo vaistomaisesti käsiään. Ne tuntuvat kylmiltä. Jotakin on\ntapahtunut tai on parhaillaan tapahtumassa tuolle neidolle tai hänelle\ntai...\n\nVihdoin alkaa Lumiala puhua vakaaseen tapaansa. Heillä oli,\nlumialaisilla, vain sellainen pyyntö pastorille, jotta eikö tällä olisi\naikaa tulla ensitulevana pyhänä kirkonmenojen jälkeen sinne heille,\nLumialaan. Oli näet totuttu siihen, että papin piti olla läsnä ja\nkristillisen tavan jälkeen siunata kihlattu pari.\n\nTietämättään katsoo Henrik syyttävästi neitoa, aivankuin synnistä\nojentaakseen. Helka painaa äkkiä päänsä alas, niin että leuka koskettaa\nrintaa. Mies ei tunne hallitsevansa huuliaan. Nämä tahtovat huutaa\nriemusta ja kauhusta, huutaa julki sitä samaa ajatusta, joka huumaa\nmyrskynä hänen aivonsa. Herra armahtakoon! ne ovat ratkeamaisillaan\nhuutamaan. Se oli totta -- hänen äskeinenkin oman itsensä epäily ...\nTeillä ei ole oikeutta! Sinulla, neito, ei ole oikeutta ... Niin,\ntuo Lumialan tytär oli hänelle, Henrik Sarkille, uskoton, välähtää\nylivoimainen ajatus kesken kaiken, ajatus, johon ei mahtunut muiston\nrahtuakaan siitä, että hän oli aviossa oleva mies ja -- itse jos ken\nuskoton.\n\nRakastuneen miehen sydän on itsekkäin peto maan päällä -- niille, joita\nse ei _enää_ rakasta. Mutta nuorhegeliaani pastori Sark ei ollut tällä\nerää filosofi.\n\nEi, Henrik Sark ei kyennyt hallitsemaan vavahtelevia huuliaan. Ja hän\noli availevinaan kirkonkirjoja.\n\nOnneksi oli isäntä taas ryhtynyt hieman kummastellen selittelemään,\narvellen, että ehkä ei tuo merenrantalainen tuntenut heikäläisten\nkihlaustapoja. Pastori tunsi rauhoittuvansa. Mutta hän ei osannut\nvieläkään kuunnella Lumialaa. Hän katsoi nyt tytärtä jollakin tavalla\nulkoapäin tarkastellen.\n\nIhmeellistä, miten tuo neito oli joka kerta heidän kohdatessaan uusi\nja erimuotoinen olento aikaisempaansa verrattuna. Siellä, Lumialan\npihamaalla -- keinuva, hulluuksia lauleleva tyttö, viehkeilevä,\nkirpeästi suutahtava. Pirtissä, muutama hetki sen jälkeen --\nmadonna, kuollutta lastaan kauhistuvin silmin itkevä. Ja myöhemmin\ntaas samassa pirtissä -- yksinäiseltä jakkaraltaan säikähtyneenä\nkavahtava, punasteleva, korujaan neuloskeleva, lipokasjalka\nkorven tytär... Sitten, niin, sitten Voipaalan salissa -- omasta\nlaulustaan hurmioituva, tietämättään vyötäröisiänsä, olkaansa,\nniskaansa keimaillen keinahutteleva, omasta nuoresta olemuksestaan\nhullaantunut \"eessä-laulajatar\". Ja nyt, nyt? Soukkakasvoinen, nöyrä\nja nöyrtynyt, kalpea, ilmeissä hiljaista sulkeutunutta tuskaa --\nvai häveliäisyyttäkö? Koko olemukseltaan kuin hellitelty ja petetty\npienenpieni Mataleena, ennenkuin maailma oli hänet vietellyt.\n\nSääli ja tuska oli ahmaisemaisillaan Henrikin, mutta hän pakotti\nkorvansa kuulemaan. \"Niin, nähkääs, pastori, meillä kun kihlajaisilla\non pyhä ja sitova merkityksensä, niin tuota ... se on se papin siunaus\npaikallaan.\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", Henrik kuuli itsensä hokaisevan. Ja ihmeekseen hän\ntiesi jatkavansa näytellen eräänlaista arvokkaasti kiusoittelevaa\nleikintapaista. \"Jaha, jaha, nojaa ... ne lempääläiset kartanonpojat\nvai tämä meidän Kylänpään nuori-isäntäkö se sitten Helkan vuoksi aikoo\nsaarnastuolista pudota ja jalkansa katkaista, kuten sanotaan, vai?\"\npastori kysyi.\n\n\"Eihän me, manttaalimiehet, oikeastaan omanpaikkaista ... vävyksi.\nTorppareille ja mäkitupalaisillehan se sellainen ... Nee, tota, sehän\nse Kustaa Paturin poika Janakkalasta, Yrjö näätsen. Kaupat on isän\nkanssa pohjusteltu jo vuosia sitten, kun ovat talotkin rikkauksiltaan\nsuunnilleen samanvertaiset ja, tota ... poika on tullut isäänsä --\nvaikka valtiopäivämieheksi sen pojan päällä kavutaan. Kävi jo pari\nviikkoa sitten morsianta katsomassa eikä ollut kihloissa vikaa, nähkääs\nkun...\"\n\nIsän aikoessa jatkaa, nähtävästi kihlojen rikkauksista mainitakseen,\ntytär tarttui tätä kiivaasti takinhihaan. Ensi kerran hän nyt näytti\nsilmänsä, joiden katse oli suuttumuksen sekaista häpeilyä.\n\n\"No, tuota, mitäs siinä, että sulhasella on mistä antaa?\" hämmästelee\nisä. \"En tahdo\", suhahtaa tytär. Hänen katseeseensa on palannut\ntuokioksi entinen kipakka kiukunpuuska. Henrik naurahtaa: \"No,\nmutta eikös sen morsiamen pitäisi olla oikeastaan -- seitsemännessä\ntaivaassa?\" \"He-he, mitäs ne\", hymähtelee Lumiala. \"Kivillähän se\naikoi viskoa aluksi tämäkin omaa sulhastaan. Piiloon juoksi, mikä\ntäällä meillä päin on tyttären puolelta rukkasten merkki. Mutta meillä\nLumialassa kun on tapana, että tytär naitetaan talosta ja taloon ja\njärki ja ohjakset on vanhemmilla, niin...\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", keskeytti pastori. Tuo itsetietoinen äveriäs\nmanttaalimies suututti häntä tänä hetkenä, niin että kämmen puristui\nvaistomaisesti nyrkiksi. Vain raha, tavara, talo, arvokkuus, kannallaan\npysyminen, oman minän rajaton itsetyytyväisyys -- siinä se oli, juuri\ntuossa paksussa yläruhossa koko hämäläinen tunkioaateluus. Ja kuitenkin\n-- tuota kaikkea: noita milloin hitaasti muhoilevia, milloin kureisiin\nkiristyviä kasvoja ja itsetiedottomasti rehentelevää rintaa oli\npitämässä pystyssä selkäranka, joka taipui tarpeen tullen yhtä vähän\nkuin karkaistu rauta.\n\n\"No, niin\", lopetti pappi virallisen kylmästi. \"Ensi sunnuntaina\nsiis...\" Hän nousi päästäkseen yksinäisyyteen. Mutta hän ei voinut\nolla katsahtamatta Helkaan. Tämä oli valahtanut kalpeaksi kuin\npalttina. Näytti siltä kuin hän ei olisi osannut puhua sanoakseen sanan\nhyvästiksi tai edes kääntyä poistuakseen. Vain silmät puhuivat. Mutta\nniissäkin oli pelkkää avuttomuutta.\n\nHenrikin mieltä riipaisi kipeästi säälintapainen. Jotakin sanoakseen\nhän tokaisi: \"No, mutta ... kuinkas -- nythän Helka sitten joutuu\nluopumaan eessä-laulajattaren maineesta ja koko juhlista, jos niitä nyt\nenää ylimalkaankaan...?\"\n\n\"Eipä ihan silläkään tavalla. Vasta puolen vuoden kuluttua, kuten tapa\non, tullaan kuulutuksille, jotta tämän helluntain virret tyttö vielä\nveisaa.\"\n\nHenrik yllättyi kokonaan. \"Mitä -- _tämän_ helluntain...? Tällaisina\naikoina, nälän uhatessa koko pitäjää, nälkälaumojen muualta päin\nkasvaessa, ehkä koko maan...?\"\n\n\"Juuri siksi\", jyrähti Lumialan ääni uudenlaatuisena. Ja se julisti nyt\nritvalaisten kallionlujaa uskonkappaletta: \"Mitä suurempi nälänuhka,\nsitä uhkeammat juhlat. Ei kasva muuten Huittulan pellot, ei pellava\npensi, ei liina ylene.\"\n\nHenrik ei päässyt irti hämmästyksestään: \"Ja vaikka keskellä näitä\nloputtomia sateita, tulvan peittäessä niityt ja...?\" \"Mitä kovemmat\nsateet, sitä lujemmat kokot -- usko ei ole vielä näillä main horjunut\neikä horju, herra pastori\", Lumiala päätti oman uskontunnustuksensa.\n\nHenrikillä ei ollut sanaakaan vastaukseksi. Tuollaista mielettömyyttä\nvastaan saattoi auttaa vain asetus ja laki tai hävittävä tuli ja\nkirves. Hän kahmaisi nurkasta keppinsä. Hänen täytyi päästä ulos,\npoistukoot vieraat tai eivät. Mutta hän lienee jäänyt pitkäksi toviksi\nseisomaan akkunan luo keppiinsä tukeutuen, koska hän yht'äkkiä\nhavaitsee raskaitten pisaroitten lyövän ikkunaan ja sitten pieninä\nvalahtavina puroina risteilevän lasin pintaa pitkin. Ja samalla hän\nnäkee kummallisesti leikatuissa kuvioissa, kuin ristikon takaa,\nhumalaisten taivaltavan jo loitolla, lähellä kirkkoa, ja kääntyvän\nkohti Kelhin tienhaaraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSataa, tietenkin sataa, sataa, sataa, takoo Henrikin aivoissa hänen,\npolvet tuimasti eteenpäin työntyen, kulkiessaan loivaa ylämäkeä kirkkoa\nkohti. Paksu keppi tanaa raivokkaasti vierellä. Hammasta pureva\nraivokas itse-iva kirahtaa sen jokaisesta iskusta tien hiekkaa vasten.\nAjatusten arvaamattomat elosalamat, joista ei tiedä mistä ja koska ne\ntulevat, häivähtelevät hänen aivoissaan. Vuoroin ne höyrähtävät ja\nkatoavat sen tiensä, vuoroin jymähtävät kuin iskisivät takaraivoon. Ja\nnekin himmenevät taas samassa hetkessä kuin kaiku ukkosen jyrähdettyä.\nHän ei löydä itseänsä. Onko hän narri? Iso mies ja pappi eikä älyä\ntajuta, että hullu, mahdoton rakkaus on solu solulta, tiehyt tiehyeltä\nhiipinyt hänen sydämeensä, pesiytynyt, kasvanut kuin pirunlintu\nkäenpoika ja nyt -- turmellut hänen sydämensä pesästä kaiken muun,\nrakkauden omaan sairaaseen vaimoon, pienet kodin ilot, oman sisaren\nviattomat salaperäiset hymyilyt, ehkäpä, niin, ja varmastikin -- hänen\npäivittäiset velvollisuutensa, jotka ovat käyneet niin tuskallisiksi...\nJa salaa, salaa, kuin varas yöllä, jolla on enkelinviaton naamio\n... kuin metsäorvokki, jolla on ollut myrkkykeison voima, kuin\ntirskuttava tiainen, jolla on ollut hänen näkemättään haaskalinnun\nnokka...\n\nHarhailevista kuvista kertyy yht'äkkiä taivasta syleilevä kauhistava\najatus. Herra armahtakoon, jos on kuten sanotaan yhdeksän taivasta, on\ntotisesti myös yhdeksän helvettiä niiden alapuolella ... ihmisrinnassa.\nJa näitä, helvettejä, me emme, ihmishoukat, näe, ennenkuin seisomme\nniitten kuilujen partaalla ja -- näemme itsemme.\n\nHän nauroi ääneensä. Tässä on maailmanparantaja, joka ei ole tietänyt\nomasta sielustaan enempää kuin heinäsirkka, joka on noussut korren\nnenään kahdella jalalle ihmettelemään pienenpienen perhosen lentoa.\nNarri, narri! Eiköpähän vain, ha-ha-ha ... se ollutkin olevinaan\nsedällistä silmäniloa -- tuo tuijottelu Lumialan tyttären sammalen\nkosteisiin silmiin? Ja alttaritaulu, mukamas? Tai oikein minun oman\n\"syvällisen\" sieluni kuva kuoleman ja nuoren, \"elonkeraisen\" kauneuden\n\"ikuisesta\" sovittamattomuudesta. He-he-he ... Ja tässä on \"synteesi\"!\n-- Kohta keski-ikäinen aviomies, joka haikailee nuorta lemmityistä kuin\nporoporvari, joka kaipaa hieman \"vaihtelua\" tunkkaiseen elämäänsä.\nPäällimmäisen ja mitättömimmän helvetin pikkuruinen ja nuhrainen\nhovinarri!\n\nKulkijan leveälierisestä hatusta lopsahtelee pisaroita. Papillinen\ntakki on likomärkä. Liimautuu iljettävästi kuin hikinen riihipaita\nselkään ja hartioihin. Miten kaunista ja koreata! Ei muuta kuin vetää\nensi pyhänä niskaansa messukasukka. Sääksmäen kirkossa on kyllä\nvalinnan varaa. Ottaako mustasamettinen, joka on hopealla kirjailtu\nja selkäristi hopeabrokadista? Vai -- no, miksikäs ei! -- oikea\njuhlakasukka kuten Helluntain ja helkajuhlien lähestyessä sopii --\npunasamettinen kultakirjailuineen ja kultaristeineen, jotka säihkyvät\nsekä selästä että rinnasta. Pappi on joka tapauksessa valmis. Ja\nkavahtakoot nämä hämäläiset syntisäkit, kun tämä pappi, hurskas ja\nankara, messuaa.\n\nJa eikös olekin sallimusta maan päällä! Kun Henrik Sark kääntyy\nvaltatielle, tulee häntä vastaan pitäjän kaksi parasta rienaajaa,\nNuutalaisrepo ja Kyttälän Taavetti, joka näyttää olevan keskellä\narkea oikein pyhäpuvussa -- haalistuneen viheriässä lievetakissa\nja päässä komottamassa musta huopahattu, melkein yhtä korkea kuin\nherrojen silinteri. Entäpä kauppamies? No, eivätkös rehennelleet\nhänelläkin punaraitaiset juhlaliivit ja pikkutakin rintapielistä\nmessinkinapit! Toverukset olivat nähtävästi joissakin tärkeissä\nedesottamuksissa tulleet kirkonkylään, välähti Henrikin mieleen kesken\nomia itse-ivojaan. Ehkä kosiomatkalle, kuten oli huhuttu. Kyttälänhän\npiti saada merkki ja todistus siivollisista elämänaikeista, koska\nhän, apupappi, oli miehen jo haastattanut kirkkoneuvoston eteen\nnuhdeltavaksi. Eikä tietenkään Nuutalaiselta virkoja puuttunut:\npuhemieshomma oli saatettava siunattuun loppuun, lauantai-illaksi\noli valmistettava Kaanaan häät kihlajaisiksi ja pyhäksi, papinkellon\nsoittoon mennessä oli saatava pystyyn salakapakka kirkkomäen takaiseen\nkatajikkomäkeen, jossa oli sileitä laakeita kallioita, lomassa\nnurmikkopäiviä, kuin paratiisillisia vuoteita, joita ympäröivät väkevät\nlepät ja korkeat, tuoksuvat katajat. Oli, oli kyllä Nuutalais-revolla\nyhtä paljon virkahommaa kuin papilla tunkopyhinä.\n\nVai ehkäpä oli Kyttälä vain tapailemassa Myllykylän syksyisiä\nEufemiojaan? Kuka ne leskenvaivat niin tarkalleen tiesi. Henrik hymähti\n-- omalle itselleen.\n\nMikäs siinä, olivathan he vähän niinkuin leskimiehiä molemmat --\nhalussa ja lihassa. Eikös se kansa täällä päin sanonutkin; että kaksi\noli iloista maailmassa: pukkivohla ja leski! He-he, jotta tottahan\nsai Taavetti parkakin uhrata luvattomalle lemmelle pari halkokuormaa\nvuodessa, koska kerran hänen syyttäjänsäkin lankeaa sokkona ojaan,\nnäkemättä, ajattelematta, noin vain -- paratiisillisessa viattomuudessa.\n\nSade tiheni. Itse-iva tylsistyi ja tyrehtyi lopultakin Henrikin\nkammetessa, väsymyksen pistäessä takaapäin lapaluitten alta, korkeaa\nylämäkeä asunnolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut suuren suuri kappalaisenkaan, ukko Clavénin, asuinrakennus\ntuolla alempana Huittulan Käläässä. Mutta apulaispapille ei kuulunut\nminkäänlaista virkataloa, niin että pastori Sark asusti nyt kahdessa\nkamarissa. Näistä oli toinen pirtintapainen, ja niiden takana,\neteiskäytävän toisella puolella, oli pakaritupa, joka palveli -- vaikka\nolikin vailla välikattoa, hatara ja kylmä -- samalla perheen keittiönä.\n\nEllen-rouva lepäilee kamarissa leposohvalla, joka on hänen\nmyötäjäisperujaan ja eroaa, yhdessä soman piirongin ja tämän peilin\nkanssa, jyrkästi huoneen muusta puisevan talonpoikaisesta sisustuksesta\nja tummuneesta hirsiseinästä.\n\nTänä pitkästä aikaa sateettomana aamupäivänä on Ellen-rouva virkistynyt\nkuin ihmeen voimalla. Eikä uudestaan alkanut sateenropina vanhaa\ntuohi- ja malkakattoa vasten ole häntä vieläkään masentanut. Hän\nkuulostelee herein korvin miehensä askeleita jo pihamaalta saakka, josta\nHenrikin anturoitten rouhiessa karkeata soraa hän tietää saavansa ottaa\nvastaan elämänsä ainoan ilon -- kerkeän juoksun lujien käsivarsien\nväliin, joiden turviin oli aina yhtä autuasta painua. Ooh, monin ajoin\nhän ei ollut jaksanut enää itse kiirehtiä onnenpesäänsä. Hänen oli\ntäytynyt vain leposohvallaan odottaa, seurata jännittyneenä miehensä\naskeleita porraskiveltä eteiseen, jonka permantopalkit poukkoilivat ja\nkolahtelivat, ja sitten ... niiden siirtymistä pirttikamariin, hänen\ntyöhuoneeseensa. Oi, miten paljon hän osasikaan lukea noiden askelten\näänistä! Jos eteisen palkit jumahtelivat ja pirtin permanto pahasti\nnarahteli, oli tapahtunut hänelle jotakin kiusallista. Silloin nuo\nhämäläiset tollikat olivat kehnolla elämällä saaneet hänen rajun\nmiehensä kiivastumaan ja antamaan niille, jotta tiesivät, senkin\nsyntisäkit. Mutta entä -- nykyisin kyllä entistään harvemmin -- kun\neteinen sai antura-iskunsa niin nopeasti, ettei se kyennyt muuta kuin\nhämmästyksestä pari kertaa kirahtamaan, silloin -- tiesi Ellen-rouva --\nHenrikillä oli ajatus tai kokonainen aate, jonka hän toi pirtin läpi\nkiidättämällä hänelle, hänen vuoteelleen, hänen rinnalleen, jonka\nriutuneisuuden hän osasi niin sanomattoman taitavasti peittää\npitsiröyhelöin, iloisin silkkinauhoin ja ruusukkein, milloin sinisin,\nmilloin punaisin.\n\nSilloin he elivät yht'äkkiä avionsa alkuaikaa, jolloin Henrikin\najatuksista kuuma pää, tuuheat hiukset ja jykevä otsa olivat painuneet\nväkevässä hurmassa hänen syliinsä. Ah, miten onnellista olikaan\nkuunnella hänen löytämiään ajatuksia. Niitä ei tarvinnut ymmärtää, ei\ntuon vertaa -- Ellen-rouva naurahti kuin pieni iloinen petturi. Oli\nvain kuunneltava ja nuo ajatusten tulet paistoivat hänelle pieninä,\nkuumina aurinkoina.\n\nNiin, viime aikoina Henrik oli käynyt hajamieliseksi. Unohtui joskus,\npakana, pitkäksi toviksi omaan pirttiinsä, kirjojensa ja papereittensa\npariin tai kukaties mihin. Saattoi pysyä loitolla hänestä, omasta\nvaimostaan, pitkät viikot. Muka lääkäri oli vaatinut lepoa. Ooh, miten\ntyhmiä ne olivatkaan -- nuo lääkärit! Niinkuin ei Henrikin sylinanto\nolisi ollut hänelle ainoa terveys ... Syvien, puhtaitten vesien syliin\nuppoamista, ylösnousemusta se oli hänelle ollut aina. Miksi ei siis\nmyös tervehtymistä, jos kerran autuus on iankaikkinen terveyden lähde...\nPahimpina päivinään hän ei ollut uskaltanut edes huudahtamalla häntä\nkutsua luokseen, sillä silloin hänen äänensä särähti tai oli painunut\nkiusallisen käheäksi.\n\nJa sitä kun ei Henrik saanut huomata! Ei millään hinnalla, sillä\nEllen-rouva oli huomannut, että heikko, sairas ääni särähti hänen\nkorvaansa pahemmin kuin väärä sävel. Ja olikos se sitten ihme?\nSellainen messumies ja tarkka-korva kuin oli hänen oma pappinsa --\nsillä hän olisi kyllä laulanut itsensä vaikka piispaksi, jollei\nhän, Ellen parka olisi tässä lojunut ja lojunut kuin mikäkin laiska\nhovidaami, jota täytyi varoa ja hemmotella päivät päästään.\n\nLuuliko Henrik, ettei hän ollut itseään itkenyt? Ehkäpä ei sitä\naavistanutkaan, sillä hän oli oppinut merkillisen taidon -- lakata\nitkemästä jo pari tuntia aikaisemmin kuin isäntää odotettiin kotiin. Se\nnyt tässä vielä puuttuisi, että Henrik saisi kiusaantua hänen tyhmistä\nitkuistaan... Hänen, Henrikin, onni oli varjeltava -- suloista oli\nsalaa itketty yö, suloista oli pieni valhe, kokonaisten valheitten\nperhosparvi, kun hän vain edes katsahti häneen, Ellen raukkaansa...\n\nJa tänään, tänään hänen tarvitsi tuskin laskea tuonvertaista valhetta.\nHänhän oli terve. Kyllä sen sanoi peilikin, oli sanonut aamusta\nalkaen...\n\nEllen-rouva nousi taaskin ja taaskin hän kiiruhti piirongin eteen,\njolla oli hänen tyttöaikainen kustavilaisen siro pystypeilinsä,\nyhtä soma ovaalinmuotoinen käsipeliinsä, puuterirasiansa ja salassa\npeilintakaisessa rasiassa -- ihomaalinsa, joita ei Henrik kärsinyt edes\nnähdä. No, nythän niitä ei tarvittukaan...\n\nKatsoa nyt! Hänen kuvajaisensa oli tuossa häntä vastapäätä: soukat,\nvaaleat kasvot, silmät vaalean siniset ja silmäterien ympärillä --\nkatsoa nyt! -- huikaisevan kimmeltävä valkea maailma ... Ooh, taas nuo\nvaaleanpunaiset täplät poskilla! Ne täytyi himmentää puuterilla, niin\nettä ne alkoivat kuultaa sen alta kuin raikas puna, joka uhoaa hipiän\nalta, nuoren, terveen veren sykinnnästä. Ja Ellen-rouva naurahti taas\nomaa iloista petturuuttaan. Hän kurkisti nenä kiinni peilissä. Oo,\nmiten se oli -- no, tosin hiemanhieman epäsäännöllinen -- mutta valkea\nja puhdas. Ja kaula, miten se pysyikään -- Luojan kiitos! -- noin\nvalkean pehmeänä! Oi, kyllä hän tästä vielä...\n\nMutta samassa hän säikähti. Hän tiesi olevansa luvattomassa hommassa.\nHanna Charlotta osasi vasta olla ankara. Piti muka maata ja taaskin\nmaata. Ja nyt, nyt kävi pakarinovi ja nyt, nyt tuli Hanna ... Mutta\nneito ei torunut sanallakaan, Ellen-rouvan ihmeeksi.\n\nMistäpä hän olisi tietänyt, että juuri tämän aamun postissa Hanna oli\nsaanut kirjeen Ertvin Orrellilta -- ensimmäisen lemmenkirjeen koko\nnuoressa elämässään. Nyt se rapisi kuin hullu koppakuoriainen hänen\nröijynsä alla. Oh, mitä hulluuksia siinä olikaan. Ertvin ei muka\nollut voinut unohtaa heidän \"lumivyöryänsä\" eräänä kuutamoisena yönä.\nOo, kyllä Hanna Charlotta sen ymmärsi, että se sana tarkoitti heidän\nsuudelmiansa. Kylläpä se osasi, senkin \"tutentti\"!\n\nJa hänen oli muka tultava vierailemaan Tampereelle. Ja sitten he,\nHanna ja Ertvin, purjehtisivat Näsijärvellä Ertvinin \"sluupilla\" tai\nkävelisivät Pyynikin päästä päähän tai ... karkaisivat maailmalle\n\"Elias Lönnrotilla\", jossa oli, kuten Hanna varmaan muisti, se\nihmeellinen ikiviheriöitsevä pajutuoli ... ja mitä se aikoikaan tuo\nröyhkeä hulivili? Aikoi muka tulla kapteeni Steenin mukaan \"Vanajan\"\nkoematkalle, laivan vihkiäisjuhliin Hämeenlinnaan ja sieltä Voipaalaan\nJuliana-rouvan luo, viipyäkseen helkajuhliin saakka, joilla heidän\npiti tavata \"siinä kuuluisassa pähkinämetsässä, jossa kuulema syntinen\nMataleena oli rakastettunsa kohdannut\".\n\nTämäpäs oli -- hulluakin hullumpaa!\n\nNiin, hänellä, yksinäisellä Hanna Charlottalla, oli salaisuus. Se\npeloitti. Se tuntui hetkittäin kouristavan lukevan neidon sydäntä.\nJo monta kertaa tänä aamuna oli yht'äkkinen ilmitulemisen pelko\najanut veret hänen kasvoilleen. Mutta kun hän salaa katsoi pieneen\ntaskupeiliinsä, oli se kadonnut. Ei ollut edes sen ihmeempää punaa\nposkilla. Ja ihmeellinen ilo huumasi hänet kokonaan. Hän ei muistanut\nenää nimismies Harebergin katsetta, joka majuurskan juhlista alkaen\noli jollakin tavalla häntä kiduttanut, varsinkin kun vallesmanni oli\nyltynyt pistäytymään heille, muka Henrikkiä tapaamaan, harvase päivä,\nyhä hakien häntä ahnehtivilla katseillaan.\n\nEi, nyt hän vain kuuli, että juuri tänään olivat linnut ruvenneet\nlaulamaan. Eikä hän ollut koskaan luullut olevan niin paljon erilaisia\nlintuja maailmassa. Ja ääntä, helisevää ääntä...! Oli kuin ainakin yksi\nniistä olisi laulanut hänessä itsessään. Ja se se vasta oli satakieli.\n\"Lemmenkarkulaiset\", \"lemmenkarkulaiset\", se pani tuon tuostakin kuin\nkorkean lehvistön latvoissa, mutta -- sittenkin hänessä, hänessä\nitsessään.\n\nHänellä oli kuin olikin ihmeellinen salaisuus eikä hän torunut Elleniä.\nHän ei edes ihmetellyt, kun Henrikin askelten kuuluessa jo puolivälistä\nmäkipolkua käly juoksee pirttiin. Mutta ei pysähdy tännekään.\nLevähyttää sen oven auki, kiirehtii yli eteisen palkkien, niin että\nnämä eivät ennätä edes kirahtaa. Lennähtää porraskivelle. Juoksee läpi\nvihmovan sateen, joka säteilee huikaisevina rihmoina pilvien lomasta\nheittyvässä auringon huikaisemassa virrassa, juoksee yli pihan nousevan\nrinnepolun päähän saakka, heittäytyen ilosta huudahtaen miehensä\nsyliin, aivankuin olisi hypännyt taivaankorkuiselta kallioseinämältä\nvälkehtivän meren syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenrik istui kumarassa työpöytänsä ääressä, saatettuaan huolestunein\nmoittein vaimonsa takaisin vuoteelle. Hänen ruumiinsa ja aivonsa\novat väsyneet. Katse silmäilee välinpitämättömänä raamattua, joka on\npöydällä avoinna Genesiksen kuudennen luvun kohdalta, koska hän oli\neilisestä iltayöstä hakenut sen vedenpaisumuksen kertomuksesta aineksia\nensipyhäiseen saarnaansa.\n\nVanhanaikaiset kirjaimet kerääntyvät hitaasti silmän verkkokalvoon: \"Ja\nminä, katso, minä annan tulla vedenpaisumisen maan päälle hukuttamaan\nkaikkea lihaa, jossa elävä henki on taivaan alla...\"\n\n\"Lihaa\" hukuttamaan... Mutta minussa, papissa, ei ole muuta kuin\n\"lihaa\", lukija toteaa selkein aivoin. Jos minussa olisi elävä henki,\nniin minä hukuttaisin oman lihani. \"Tämä veljemme Henrik yrittää tehdä\nsääksmäkeläisistä viimeistä Metsäkulman juppaniskaa myöten hyveen\napostoleita...\" Hänen täytyi pakostakin naurahtaa noita ukko Clavénin\nsanoja. Ne olivat tosia, yhtä hyvin kuin hänen oma kehnoutensa.\n\nMiehen käsi puristui kirjan päällä nyrkiksi, keräten lujaa tahtoa hänen\nsieluunsa. Niin, hänen totuutensa näille ihmisille, ritvalaisille\nja muille, kuten totuus aina, oli timantin kaltainen. Jos siihen\ntuli yksikin särö, oli se kokonaisuudessaan pilalla, vailla voimaa\nja loistoa. Miten hän, \"parannussaarnaaja\", poltti tämän kansan\nruumiista menneitten taikauskojen yhä vielä vihoittavat arvet, millä\nhän kukisti sen riettaan lihan, jos hänen omassa sydämessään oli veres\nhaava? Ei, Herra avittakoon! Henrik nousi seisoalleen nyrkin jäädessä\nlujasti kirjaa vasten. Tuon särön hänen timantissaan tuli ehjentyä,\ntäytyköönkin sen joutua vaikka vuorten mittaisen paineen alle. Oli\nolemassa, totta totisesti, miehen tahto, jos ei muuta.\n\nOtsajuova siliytyi. Huulet olivat tiivistyneet. Raamattu painui\nhitaasti kiinni. Hän ei tarvinnut kertomuksia vedenpaisumuksesta.\nHänellä oli ja oli-oleva voima omassa itsessään -- se sama\nsiveellinen tahto, jolla hän oli taisteleva entistä säälimättömämmin\nseurakuntalaistensa lihallisia paheita vastaan ja -- ennen muuta --\nomaa itseään vastaan.\n\nEikä hän huomannut tällä hetkellä miksikään heikkoudeksi sitäkään, että\nlujien päätöstensä rinnalla, melkein kuin niitä salavihkaa paeten, hän\nyltyi hellittelemään itseään lievittävien ajatusten palsamilla. Ehkäpä,\nehkäpä sittenkin, hän hyvitteli harhautunutta sydäntään, ehkäpä hän oli\nerehtynyt omista \"silmäniloistaan\", ainakin liioitellut ...\n\nKamarista työntyy korvaan hillitöntä itkua, jota yritetään tukahduttaa.\nSe tyrehtyy kuin painettaisiin suuta tyynyä vasten. Se vaimenee\nnyyhkytykseksi. Mutta saa taaskin ylivallan ja purkautuu haikeaksi,\nmieltä riipaisevaksi valitukseksi.\n\nHenrik syöksyy vaimonsa luo ja ottaa hänet vuoteelta käsivarsiensa\nväliin. Ellenin pää peittyy hänen rintaansa vasten. Nyyhkytysten\nlomasta pusertuvat sanat, kuten kyynelet polttavista silmäluomista:\n\"Minä olin ... äsken ... niin onnellinen...\"\n\n\"Ja sinä olet oleva onnellinen niinkauan kuin meidän elämämme kestää.\nLuulen, rakas, että Onni on pienen pieni, mutta vaarallinen jumala.\nSille on uhrattava joka aamu ja ilta kieltäymyksen verenpunainen\nrubiini, vaikka se täytyisi siittää meidän omasta sydänverestämme.\"\n\nMutta sade oli muuttunut taas hitaaksi tihkusateeksi. Se hämärsi koko\nheidän allansa leviävän laakson, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin\nrannaton harmaus, eikä uhonnut ihmismieleen muuta kuin rajatonta,\nmasentavaa ikävyyttä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nTaavetti Kyttälällä oli kirkolle tullessaan yksi tie ja kaksi asiaa:\npiti ottaa vastaan lauantain iltapäivänä nuhteet kirkkoneuvoston\nedessä. Mutta tätä ennen oli hankittava morsian, että sopisi selittää\npapille ja kuudennusmiehille: No, jopas nyt Hauhon hassuja! Kyttälään\nkun oli tulossa se laillisesti silkillä ja sormuksella kihlattu, se\nsiveä ja kunniallinen leski, Kaisa Matintytär, jotta ... ei muuta kuin\npapin aamen, niin hynttyyt yhteen kaikessa hurskaudessa.\n\nNiin hän ajatteli, viisaasti ja varovasti. Mutta ei hän, isäntämies,\nalentunut menemään Kelhin Riitan mökkiin, jonne Nuutalainen jo oli\ntoimittanut Kaisa Matintyttären. Eikä senkään vuoksi, että tuossa\nainaisessa sateen viuhkinassa olisi mennyt silinterihattu lopsalleen\nja \"ponsuuri\" nahistunut kuin nauriinnaatti syyspellolla. Hän odotti\nomassa kirkonkyläisessä majapaikassaan, Virjalan talossa, jonka\nisäntä oli kuudennusmiehiä ja hänen puolusmiehensä pappia vastaan ja\nsitäpaitsi kihlauksen todistaja yhdessä tarkk'ampuja Yrjänä Väggin\nkanssa.\n\nKalle Virjala ja ruotumies vajentelevat jo pöydän ääressä sulhasen\ntarjoamaa oluttuoppia. Juhlapukuinen on isäntä, mutta tarkk'ampuja se\nvasta on uljaassa munteeringissa. Hänen tummanviheriässä univormussaan\nsiintelee kauluksessa, hihansuissa ja olkalapuissa vaaleansinistä\nverkaa. Kullanvärisinä hohtelevat rintaa pitkin kahdessa rivissä\nnapit, joihin on lyötetty kuuden numero, hänen oman hämeenlinnalaisen\npataljoonansa tunnusmerkiksi. Messinkisolkinen musta kiiltovyö kiristää\nvöyreätä vyötärystä ja pikimustat saappaat ylenevät pitkin rotevia\nsääriä. Penkillä, hänen lähettyvillään, kekotti ranskalaismallinen\nsotilaslakki, jota sanottiin _kepiksi_ ja jossa oli tummanvihreä\npäällinen, alareunassa vaalean sininen nauha ja otsanpuolessa Suomen\nsuuriruhtinaskunnan ylpeä vaakuna.\n\nSiinä se oli koko pitäjän juhlavin asemahti. Ja Kalle Virjala taas\njos kukaan oli pitäjän mahtimiehiä, jotta sopi tulla morsiamen ja\npuhemiehen.\n\nMutta Nuutalais-repo ei saapunutkaan morsiamen mukana. Oli tullut\nKelhinmäessä vastaan lautamies ja manuuttanut kauppiaan käräjille\nvastaamaan muka salakapakoitsemisesta. Ja siihen paikkaan oli Repo\njäänyt ärhentelemään ja ottamaan selvää, kuka hänelle oli sellaiset\ntepposet tehnyt.\n\nTaavetti Kyttälällä oli kuitenkin ojassa oma mullikkansa. Kihlakaupat\noli tehtävä, sillä synninpäästö oli saatava parin tiiman kuluttua.\n\nNiinpä kysyi Kyttälä Kaisalta rutkemmin kuin mustalaiselta Palssarin\nhevosmarkkinoilla: \"Onkos sinulla siementä ... pellon verran?\" Eikä hän\nkatsonut vaimoon päinkään, sillä asia on asia ja sitten vasta saattoi\nsyynätä naisihmisen olentoa ja muotoa.\n\n\"Mikä jottei ois!\" kimahutti Kaisa äänessä pinkeätä naurua, niin että\nTaavetti väänsi naamansa sopivaan asentoon, ryhtyen tiirottamaan heleän\npunaisten luomiensa lomitse Kaisa Matintytärtä.\n\nMutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän tunsi samassa\njotakin hepsahtavaa mielessään. Kaisa oli näet reipas naisihminen.\nSen kasvoissakin oli pelkkää arvoitusta, ainakin Taavetille, joka oli\ntottunut ylen suorasukaisiin ja lauhkeisiin Eufemioihin.\n\nKaisan naama oli tosin oikeata hämäläistä sorttia: Leveät ja korkeat\nposkiluut ja punanverevä hipiä. Kovaan oli kiskottu päätä myöten\npellavatukka. Mutta sen leuka suipistui sukkelan näköisesti -- vähän\nniinkuin savolaisilla tytöntylleröillä. Eikä se peittänyt pieniä,\nlujia, helakan hohtavia hampaitaan lipevien huulien taakse, kuten olisi\nkuulunut siveälle leski-ihmiselle.\n\nTaavetti kävi yhä varovaisemmaksi. Ja nyt kun hän tihrusti silmillään,\njuohevasti kiperöityvä pitkä, terävä nenä ja ohuthuulinen, nuuskan\njuovittama leuka ja koko pää vinoittain kallellaan, oli hän totisesti\nsaiturin perikuva. Kureisiin rypistyneeltä otsalta päänkukkulalle\nsaakka oli tukka harvaa kuin kuloutunut ahoniitty. Mutta pahasti se\nleiskahti niskan puolelta, josta se oli tasattu Kyttälän mustanpässin\nkeritsimillä, hänen ärähtäessään uuden kysymyksensä: \"Onko sinulla\nkahta lehmää?\" \"Mikä jottei ois\", naskahutti taas Kaisa. Mutta lisäsi\nyhä niuhottaen tuolla merkillisellä leuannypykällään: \"Mutta en minä\nluullut isännän tulevan kosimaan lehmiä tai lampaita, vaan kunniallista\ntalontytärtä.\" Kaisan näet piti vieläkin varmuuden vuoksi viitata\nsiihen, että hän oli syntyjään oikea talon tytär ja perillinen, jos\nolikin tyytynyt perinnönjaossa pelkkään tonttimaahan ja rakennuksiin ja\nhöynääntynyt ottamaan löysäläismiehen aviokseen.\n\nTaavetti jurnahutti jo äskeistä pahemmin äreissään. Mutta Yrjänä Vägg\nlöi reiteensä remahtaen nauramaan. Virjala iski silmää Kaisalle,\njotta muka oltiin hyvällä tolalla, lisäten vanhan sananparren tapaan:\n\"Älä sinä Kaisa anna periksi, jos lienevätkin nämä leskimiehet ja\nsaunakirput yhtä äreitä, hä-hä...\" Mutta tätä ei olisi pitänyt\nVirjalan päästää suustaan, sillä nyt punasi epäluulo ja salakiukku\nTaavetin silmäluomet tulenkarvaisiksi. Aikoivatko ne pilkata häntä --\nkirkonkyläiset, pirskale...?\n\nJa hän kysyi tällä kertaa järkähtämättömällä voimalla: \"Ja rahaakos ne\nsinun sukkasi ripsuvat, vai...?\"\n\n\"Kyllä ne ripsuvat ja hyvin ripsuvatkin\", ylpeili Kaisa yhä eikä ollut\nsen näköinenkään, että olisi muka tuonaankaan koko Kyttäläisestä.\nJa kuitenkin hän perimmäisessä mielessään halusi kiivaasti päästä\npuolivauraan Kyttälän emännäksi, sillä ei hänellä itsellään ollut enää\nmitään, ei oikeastaan penninpyöryläistä, jos oikein tarkkaan ruvettiin\nlaskeskelemaan.\n\nTämä se juuri, tämä Kaisan sulava ylpistely -- Taavetin sitä selvästi\ntajuamattakaan -- ärsytti jääräpäistä miestä. Mitäs se oikein, tuo\nhameniekka...? Ihanko se aikoi ynseillä hänelle, Kyttälän isännälle,\njonka jalka vastasi elopellolla kolmea miestä, jos niikseen tuli?\n\nNiinpä hän tokaisi rutkaan, vieläpä mehustaen leikintapaisella\nnarisevaa ääntään, aivankuin olisi vähin rasvaillut ruostuneita\nsaranoita. \"Sepä se, jotta ... emäntä se talossa tarvitaan, koomminkin\nkuin pata ja vellikello. Eikäpä tässä mitä -- tuohon kouraan\", hän\npuhui ja kopristi lujasti Kaisan hämmästyttävän pieniluista kättä\nrehellisellä kourallaan. Ja tällä kädenannolla hän todistajien\nläsnäollessa lupasi asianmukaisilla lahjoilla Kaisan kihlata. Ja vielä\ntänä iltana.\n\nTodistajat nyökyttelivät sulhasmiehen jalolle lupaukselle. Ja\nnyykähytti Kaisakin leuannypykällään alavaisen myöntyvästi.\n\nMutta Taavetti ei olisi ollut epäluuloinen Kyttälän Taavetti, jollei\nhän olisi loppujen lopuksi lisännyt: \"Niin jotta nauriinnoston aikoihin\nhäät, mikäli tämä Kaisa on nimittäin niin rikas, kuin hän itse ja\npuhemies on ilmoittanut ja todistajat tässä kuulleet.\"\n\nNo, mitäs, todistajat kumosivat oluttuoppinsa pohjaan. Ja Kaisa kaivoi\nnyytistään punarantuiset villasukat, jotka kuuluivat Nuutalaiselle\npuhemiehenpalkkaa, siinä samassa kainosti vihjaisten, että Kyttäläisen\nsopi vaikka jo tänä siunattuna aattopäivänä anoa Virjalan kanssa\nmyöskin kuulutukset Sarkin papilta -- itsensä kirkkoraadin edessä,\nsillä ei miehiä auttanut sittenkään loppuun saakka uskoa, ennenkuin oli\nkirjat tehty ja kolmannen kerran kuulutettu.\n\nTaavetti oli tällä välin hänkin ottanut entistä tiukempaan\nrohkaisuryyppyjä, sillä niin oli asia kirkkoraadissa kuin\nlakituvassakin, että siitä porsaasta kiinni pidettiin, joka aidan\nraosta löydettiin. Ja pääsi kuin pääsikin sulhasmies hevelille päälle.\nAlkoi jo vähin ylpistelläkin kostonilossaan apupappia vastaan. \"Joo,\njoo, tuota, näin sen sitten kävi\", hän kihauttelee pientä naurua. \"Ja\nniinhän sitä sanotaankin, jotta nai rikkaasta, haukkuu se köyhäkin\nakka.\"\n\nMutta juuri tähän ilonpitoon tohahti pirttiin puhemieskin,\nNuutalais-repo.\n\nEikä huolinut mies edes Kaisan sukista keskellä kiukkuaan. Hän oli jo\nkäynyt vallesmannilla ja saanut selville, että Halaperin oli täytynyt\nSarkin papin pakotuksesta panna hänet syytteeseen. Eikä hän, vanha\nkettu, ollut keinoja säästellyt. Oli luvannut valmistaa ensi syksyksi\nlohenpyyntiin Myllykylän aliselle kalasaunalle tyttöiset juhlat, jos\nherrassyötinki kierähyttäisi syyskäräjillä hänen asiansa sopivalle\nkantille. Ja Halaperi oli ollut vanhaan tapaansa höveli herra.\n\nMutta sitä enemmän kiukutti nyt Nuutalaista pappi. \"Sentulen peeveli\",\nhän ähmisteli kädet retevästi taskuissa, \"huomissa päivänä saa Sarkin\nHeikki messuta kirkossaan sellaisessa viinankäryssä, että kurkkunsa\nkakoo tuosta poikki, justiin niin, tuosta noin aataminmukulan\npaikkeilta, jumaliste\".\n\nPuolella hinnalla piti tänä iltana ja huomenna heruman viinaa joka ukon\nsuihin. Myllykylän körttiukoista aina povariakkoihin ja Euhvemiioihin\nasti. Ei puuttunut muka \"tältä pojalta\" ränniviina.\n\nIloinen kauppamies paljasti häijyn sisunsa niin pohjamutia myöten,\nettä Kaisakin jo kivahti: \"Tehe mitäs tehet, mutta varokin enää\nhoukuttelemasta tätä Taavettia Myllykylän halkokauppoihin, sillä\nhylätyt yhteen, sanon minä, eikä tarvitse enää Kyttälän Taavetin\nleskensuruja kantaa.\"\n\nSamassa he näkivät papin ja Lumialan isännän astelevan rinnakkain\nmaantietä kirkolle päin.\n\n\"Siinä ne ovat, Herootes ja Kaihvas, ihmisenpojan pettäjät, pirskale\",\njupisi Taavetti.\n\n\"Äläs mitä\", Nuutalainen lohdutti, \"seisovat ne vielä vastakkainkin,\nkun tulevat helkapyhät ja tämä poika sekottaa kortit kuin piru Nakkilan\nkirkossa.\"\n\nMutta aikaa ei enää riittänyt enempiin kostopuheisiin.\n\nKyttälä painui Virjalan kanssa kuudennusmiesten eteen. Eikä hän\nvälittänyt enää yhä viuhtovasta sateesta. Ei pelännyt edes korkeaa\nraatia. Äsähti vain Virjalalle vielä sakastin portailla: \"Ja mies kun\nei pahene linnassa eikä silakka suolassa.\" Nuutalainen taas läksi\nviuhtomaan pitkin kylää sisu täynnä huhupuheita. Ja näitä kun riitti --\nsotarovasti Salomoonin vanhat ennustukset kirkon tuhoutumisesta, papin\nnoitavoimat, \"paha silmä\" ja tyrannius, jolla se aikoi tänä keväänä\nkukistaa helkajuhlat sekä ruoskin että kirvein, vieläpä tuomiokapitulin\nja virkaherrain avulla. Riitti kyllä, puhumattakaan siitä, että nyt\noli pappi ruvennut ryöstämään kunniat siivollisilta ihmisiltä, kuten\nhäneltäkin, nuhteettomalta kauppamieheltä.\n\nMutta Kaisa Matintytär ryhtyi laittelemaan Virjalan pirtissä\nkihlajaispöytää, niin että sukkarihmat ripsuivat. Ei hän tullut\nsuuressa ilossaan ajatelleeksikaan, että kävivät ne Myllykylän\nEufemiatkin jos ei kirkossa niin kirkontakaisella katajamäellä ja\nettä kontinkantaja-akkoja pälpätti jos jotakin sorttia mökissä jos\ntoisessakin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMerkillinen rakkine etenee seuraavana aamuna Vanajanselkää Sääksmäen\nkirkkosiltaa kohti, jota ei tulvan vuoksi ole saatu rakennetuksi edes\nsillan näköiseksi: pari pitkää lankkua vain on tuettu rantakallion ja\ntukipuitten varaan.\n\nTuo tyyntä selkää pitkin loskuttelija on laiva, litteä ja leveä,\nmutta huvittavan lyhyt. Siitä sojottaa ylöspäin pitkä ohut piippu\nja tämän kummallakin puolella, siitä hieman taaksepäin, on kaksi\nvalkeata puoliympyrää, joiden yläreunaa kiertävät pyöreät mustat\nikkunannäköiset, samalla kun ympyrän keskustaa kohti ampuu alapäästään\nkapenevia suuren huutomerkin muotoisia aukkoja. Nämä komiskot ovat\nlaivan siipirattaitten suojakammioita.\n\nTaaksepäin kalteva piippu alkaa huutaa. Valkea savupilvi pöllähtää\nkohti kuumeenpunaisin pilvin seisoskelevaa taivasta, joka tällä kertaa\nnäyttää lopultakin ennustelevan ukkosilmaa. Rasvatyynellä pinnalla ja\nhehkeän kumottavassa valossa koko tuo mustarunkoinen vekine muistuttaa\nsuuren suurta litteää vesikuoriaista, joka on saanut sivuilleen ankan\ntöpösiivet ja selkäänsä huikean pitkän kukonhännän.\n\nTämä kummitus, joka vielä tällöin oli kansalle melkein yhtä suuri kumma\nkuin Hämeenlinnan ja Helsingin väliä porhalteleva juna, on ratashöyry\n\"Vanaja\", siipilaiva -- Hämeenlinnasta päin tulossa. Se oli noussut\nkapteeni Steenin ärräpäitä laskettelevan partakarrin voimalla Kuokkalan\nkosket ja lotistellut Konhon-, Raudun- ja Vanajanselät Hämeenlinnan\nliepeille. Ja täällä, puistoravintolassa, oli vietetty Tampereen\nlaivayhtiön herrain ja kutsuvieraiden kesken suuret vihkiäisjuhlat\n\"uutteran kilistelemisen ja ryyppäämisen säestäessä\", kuten aikakirjat\nväittävät.\n\nNyt oli laiva jo kulkemassa tavallista reittiään Lempoisten kannasta\nkohti, josta matkustajat saivat vaeltaa puolisentoista kilometriä\nPyhäjärven puolelle, jos aikoivat jatkaa \"Elias Lönnrotilla\"\nTampereelle saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin lähestyy rataslaivan siivillä ja tohinassa \"uusi aika\" näitäkin\nrantoja. Mutta ihminen on entisensä. Ja nuoren naisen sydän on yhä\nyhtä vanhanaikaisesti arvaamaton ja äkkiyllätyksiä täynnä kuin\nmuinaispolvien isoäitien eläessä.\n\nLumialan Helka seisoo Ritvalan harjulla. Hänen pienet sormensa\nhypistelevät kaulalle valahtaneen kirkkoliinan silkkiripsuja. Toinen\nkäsi nojaa petäjänrunkoon. Koko vartalo on jännittynyt katselemaan ja\nkuuntelemaan. Jo kuuluu Oitinkärjen takaa lähestyvän laivan tohinaa.\nLevoton käsi vetää liinankulmasta, niin että se soluu olkapäältä jääden\nriippumaan kosteata mätästä vasten. Mutta hän ei tätä tuskallisessa\njännityksessään huomaa.\n\nHän ei ymmärrä mitä varten hän on tullut tänne saakka. Pitihän hänen\nkävellä vain Raitinristille katsomaan, vieläkö siellä pahastikin\nlainehti vesi ojissa ja lampareissa ja ennättäisivätkö sitä vierustavat\nniityt ja pellot kuivaa, että helatorstaina saatettiin kiertää vanhaan\ntapaan myös pellot ja tanhuat siunaamassa.\n\nMutta miksi hän oli kulkenut Alakylän raittia tänne saakka? Pitikö\nhänen taas silmätä, olivatko jo ketoneilikka tai punaiset kissankäpälät\nnousseet näkyviin -- kaikki kun tänä keväänä kukki kuin Luojan\nihmeestä. Niistä piti saada mataraseppeleisiin sellaiset punakorut\neessä-laulajille, ettei koskaan tätä ennen ollut nähty eikä kuultu.\nNiin oli tyttöjen kanssa sovittu. Ja niin oli käskenyt isä ja velikin,\nettä ainakin Lumialan tyttärellä piti tämän kevään helkassa olla korein\nseppele koko \"kauniista joukosta\", kun se kerran oli hänen viimeisensä.\n\nViimeisensä! Sitäkö hän oli surrut, vai sitäkö, että pastori Sarkin\ntylyt sanat ja häijy leikinlasku muutama päivä sitten pappilan\nkansliassa olivat juuttuneet pahana keränä hänen rintaansa.\n\nEihän hän ollut edes hyvästiä sanonut? Ja hän itse -- ei ollut saanut\nsanaa suustaan kiitokseksi? Miksi hän oli hävennyt ja miksi hän nyt\npelkäsi tätä iltapäivää, kihlajaishetkeä, aivankuin hänet olisi\ntuomittu kirkoneteisen mustaanpenkkiin?\n\nNäinhän oli isä ja äiti tahtonut. Eikä hänellä ollut mitään sulhastaan,\nPaturin Yrjöä, vastaan, joka nyt juuri oli tuolla laivan tohinassa\nlähestymässä. -- Ei hän sen kunnollisempaa miestä koskaan saisi, ei\nedes Kylänpään Severistä, joka kylläkin oli punaverisempi ja varreltaan\nkomeampi, mutta...\n\nNiin, sitähän se olikin! vilahti pieni ilonkipuna hänen silmässään.\nMitäs se muuta oli ollutkaan? Sulhasensa tuloa ja siipilaivaahan hän\noli tullut katsomaan, niin, ja ehkäpä kirkkoveneitä, joita kohta\nilmestyy tuolta ja tuolta, niemien ja saarien takaa kirkkoselälle.\nKukapa nyt ei olisi levoton ja jännittynyt tällaisena päivänä, jollei\nmorsian!\n\nKuuluu \"Vanajan\" kimeä huuto. Helka sävähtää koko ruumiiltaan. Äsken\nilostuneisiin silmiin tulee säikähtynyttä hätää. Molemmat kädet\npainuvat korvia vasten. Hän ei tahdo kuulla tuota ääntä. Se repii hänen\nsydäntään. Ooh, se lakkasi kuitenkin. Taas kuuluu vain siipirattaitten\ntasaista loiskinaa. Laiva tulee näkyviin kaartaen Oitinkärjen\nympäritse. Tohajava ääni vahvistuu. Se on tasaista, iloisen voimakasta\nkuin kohiseva sade auringon paistaessa. Mutta hänestä tuntuu sittenkin\nkuin vetäisivät laivan kupeilta leviävät laineenharjat häntä mukanansa\nsyvyyksiin.\n\nLevottomat kädet hapuilevat kuin apua. Pääliina on valahtanut kokonaan\nmaahan. Helka on tietämättään ristinyt sormensa. Yhtä vaistomaisesti\nojentuvat ristityt kädet yli selän ja saarien kohti kirkon itäpäätyä,\njonka yli nousee kellotapulin keskikerroksen ikkunakaaret ja terävä\nhuippu.\n\nHelkan silmissä on hätäistä, syvään hengittelevää rukousta. Hänen\ntäytyi saada rauha. Jonkin ihmeen täytyi tänä päivänä tapahtua. Ehkä\nhän oli saapa sen juuri tämänpyhäisessä jumalanpalveluksessa ...\nalttarilta, hänen sulhasensa istuessa miesten puolella isän ja veljen\nrinnalla ja hänen itsensä veisatessa omassa penkissään, naisten\npuolella.\n\nTapulin kellot kumahtavat. Ne alkavat soida. Ja ne pauhaavat\nkuin sotaa. Niitä ei ole turhaan valettu Sääksmäen muinaisen\nsalpietaritehtaan ruutipannusta. Niissä on voimaa. Samankaltaista\ntahtoa ja rohkeutta kuin Henrik-pastorin kädenannossa ja hänen\nmessuäänessään...\n\nMutta hänelle, Helkalle, ei nyt edes kellojen soitto anna voimaa eikä\nrauhaa. Hän pelkää olevansa lumottu tai noiduttu. Eikä hän tiedä miten\nitsensä pelastaisi tästäkään päivästä. Yhä yltyvä tuska pakottaa hänet\nnostamaan kätensä kumajavaa ääntä kohti kuin viimeiseen epätoivoiseen\nrukoukseen.\n\nKuumeenpunaiset pilvet ovat käyneet yhä jyhkeämmiksi. Niihin\non kertynyt tummaa, sinenharmaata väriä. Ne ovat loihtiutuneet\nuhkaavasti nouseviksi torneiksi -- toiset kirkonharjoiksi, toiset\ntapulinnäköisiksi huipuiksi, toiset jykeviksi kuin Hämeenlinnan\nisotorni. Ne seisovat vielä liikkumattomina paikoillaan. Mutta ne ovat\npeloittavia torneja, pian ehkä salaman voimasta auki revähtäviä --\nlinnoituksia, jotka sortuvat raunioiksi.\n\nHelka ei niitä huomaa. Hän vain rukoilee hämärin ajatuksin, joille ei\nole sanoja, itselleen selkeyttä, jotta hän ymmärtäisi, miksi hänen\nsydämensä on tuskasta pakahtumaisillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelka havahtuu vasta, kun kuulee ylhäältä harjutieltä huudettavan\nnimeänsä. Hän säikähtää kuin pahasta teosta tavattu, kyyristyy\nalemmaksi hamuillen pääliinansa mättäältä. Mutta tulija on hänet jo\nnähnyt. Sehän oli pastorilan Hanna Charlotta. Helka jää odottamaan\npaikalleen, kummaillen, mistä Hanna-neito oli tänne osannut. He olivat\njo tulleet kylläkin hyviksi tuttaviksi. Mutta eiväthän he tähän saakka\nmuuta kuin minkä olivat sattumalta tavanneet...?\n\nNyt oli kuitenkin mamselli ollut hakemassa häntä kotoa, Lumialasta,\nasti. Niin hän selitti laskeuduttuaan rinnettä hänen luokseen, kasvot\nihmeen vakavina, kuin unessa, ainakin kuin perin tärkeissä mietteissä.\n\nHelka ei tiedä, että Hanna Charlotta on pakomatkalla. Ei hän suurin\nsurmin tahtonut mennä laivarantaan, johon kirkkokansa oli jo kulkemassa\njoka puolelta, pitkinä jonoina pientareita ja polkuja pitkin. Eikä hän\nuskaltanut pysyä kotonakaan. Tuo hullu Orrellin Ertti saattoi juosta\nsinne vaikka suoraa päätä laivalta. Ja mihin hän, Hanna, olisi silloin\nsilmänsä pannut. Ei kukaan saanut mitään tietää, ei ainakaan veli, joka\noli käynyt niin kummalliseksi -- eihän hän enää muusta puhunut kuin\nmaailman viettelyksistä, kiusausta vastaan seisomisesta ja nuoruudesta,\njonka tuli palaa puhtaana Herran tulena kuin palava pensas, niin\npuhtaana, että ihmisen tuli riisua sen äärellä kengät jaloistaan ja ...\nOoh, mitä kaikkea hän olikaan saarnaillut kotona iltakaudet.\n\nHanna oli eräänä iltana pelännyt salaisuutensa ilmituloa niin, että hän\noli polttanut kirjeensä pakarin uunissa. Mutta mitä se oli auttanut.\nJok'ikisen sanan hän siitä muisti. Ja hänen salaisuutensa kuumotti\nkasvoja veljen lähettyvilläkin, niin ettei hän enää rohjennut katsoa\nhäntä silmiin.\n\nOliko se sellainen salaisuus rakkautta? Merkillistä, että hänen oli\nollut heidän \"lumivyöryänsä\" mahdotonta ajatella loppuun saakka. Ja\nmiksi hän pelkäsi -- veljeänsäkö, tuota nuorukaistako vai itseänsä?\nVain unennäöissään hän oli rohkea. Unet ajattelivat hänen puolestaan.\nMutta kun hän heräsi, ei hän uskaltanut katsoa, ei koskea nuoria\nrintojaan -- niitä jäyti tuska, niitä pakotti. Ja ennen hän oli niitä\naamuisin salaa ihastellut...\n\nTällaistako onnetonta rauhattomuutta se oli muillakin tytöillä? Ja\nminkälaista se oli morsiamilla, oikeilla morsiamilla, joiden ei enää\ntarvinnut kantaa tällaisia kiduttavia salaisuuksia rinnassaan?\n\nNiin, sitä vartenhan hän oli kai juuri Lumialaan lähtenytkin. Hän\ntahtoi tavata Helkan. Hänellähän oli oikea, laillinen sulhanen --\nhän, juuri hän tiesi, minkälaista oli oikea rakkaus, sellainen, jonka\nuskalsi näyttää kenelle tahansa, iloita siitä, koristaa sille itsensä,\nnauraa ja sitten tanssia ... häissä kaikkien nähden.\n\nLumialan tyttäreltä hänen piti kysyä koko mokomaa rakkautta, kuin\nläheiseltä ystävättäreltä. Hänen oli vain tartuttava häntä käteen,\notettava vyötäisiltä ... Sitten he kävelisivät polkuja pitkin. Ja hän\nkuiskaisi kysymyksensä.\n\nPosket kuumottaen hän lähestyi Helkaa. Silmät paloivat tummaa sineä,\nja jännitys pani ne kipunoimaan kiihoittavasti. Nyt hän oli jo\ntarttumaisillaan morsianta käteen. Mutta nähdessään Helkan hätääntyneet\nsilmät, jotka pyrkivät katsomaan hänen ohitseen, hän hämmentyi eikä\nosannut sanoa sanaakaan.\n\nHelkahan oli tietenkin odottamassa sulhastaan ja karttoi suuressa\nonnessaan ihmisten seuraa.\n\n\"Sinun sulhasesi on tulossa, Helka!\" Hanna alkoi vihdoin kuin\nhoukutellakseen morsiamen ilosta naurahtamaan. Mutta hän kysyi\nsittenkin, yht'äkkiä, kiihkeästi kuin olisi kysynyt itseltään\nunettomassa yössä: \"Minkälaista on oikea rakkaus?\"\n\nTaaskin Helka jäi puhumattomaksi. Hän kääntyi poispäin. Katseli\najatuksettoman näköisenä yli selkien. Selitti vihdoin sanoja tapaillen:\n\"Eihän meillä ... talonpoikaisilla ole tapana puhua ... rakkaudesta.\"\n\"Mutta sinähän tunnet sen ... sydämessäsi!\" huudahti Hanna. \"Kuule,\nonko se sellaista kuin...?\" Mutta hänen huulilleen olivat pyrkimässä\nsanat, joita ei saanut sanotuiksi -- ne hävettivät, sillä ne olisivat\nantaneet ilmi hänen oman salaisimman ajatuksensa. Oliko se rakkaus\niloisen nuorukaisen hulluja sanoja ja vielä hullumpia suudelmia, jotka\ntulivat kuin raikas lumivyöry vuorilta, vai oliko se -- raskaasti\npolttavaa tulta viettelijän katseessa, joka jäi kiduttamaan sydäntä\nhävettävänä polttona, tunkeutui ruumiin jokaiseen soluun, vavisutti\nkuin kuumetauti, leimahti vihan liekiksi, tyrehtyi taas, mutta ei\nlakannut kiduttamasta luonnottomin kuvin ja harhanäyin unessa ja\nvalveilla -- sellaista kuin oli ollut nimismies Harebergin katseessa\nJuliana-rouvan juhlassa ja monet kerrat myöhemminkin.\n\nNiin hän olisi tahtonut kysyä. Mutta kun Helka oli kääntynyt jälleen\nhäntä kohti, jäi hän silmät palaen, huulet väristen hämmentävästä\nkiihkosta paikalleen seisomaan. Neidot seisoivat pitkän tovin mykkinä\n-- erilaatuisina kuin kahden toisilleen vieraan rodun kaksi perillistä:\nHanna Charlottan hoikka vyötärö ja lanteet sulavasti liikahdellen\nkuin merenaaltojen varaan joutuneella, kasvoilla polte, joka näytti\nhiiltävän hipiää sisältäpäin himmeällä valolla.\n\nLumialan tytär seisoi liikahtamatta pienen tuuhean katajan vierellä --\nyhtä hoikkana vyötäröltään, mutta hentoudessaankin tiiviinä ja lujana,\nposket karahtaen hetkeksi hehkuvaan punaan ja silmien avautuessa\ntuokioksi suuriksi sinenharmaiksi metsäorvokeiksi, salaten vihdoin\nkatseensa ilmeettömien luomien taakse.\n\nEivätkä he pääse toisiaan sen lähemmäksi. On kuin toinen kuuntelisi\nmyrskyn rannalle heittämänä simpukkana meren kohinaa ja toinen syvien\nkorpien huokausta tai helkavirsien alakuloista valitusta. Eivätkä he\nkumpikaan ymmärtäneet, oliko se heissä laulavaa rakkautta, vai oliko se\nvain heidän nuorten rintojensa vaivaa, jota ei uskaltanut ajatella.\n\nKukan puhkeaminen hedelmäksi on ollut ainiaan kipeätä tuskaa raskaasti\nhumisevien lehvien varjostaissa.\n\nTytöt ovat istuutuneet rinnekiville, erilleen toisistaan. Helkan\nkasvot näyttävät hetken ajan lakastuneilta. Hanna on näkevinään hänen\nsilmiensä alla itkun jälkiä. Hän yrittää jälleen houkutella Helkalta\nläheistä sanaa. \"Oletko itkenyt, ilosta tai...?\" hän aristelee\njatkaa. Pitkän tovin kuluttua tulee vaimeasti Helkan huulilta:\n\"Itkenytkö? En tiedä. Äidin on tapana sanoa, että meikäläisten on\nitkettävä sisäänpäin, muuten saa hävetä.\" Ja hän hymähtää päätteeksi,\nvierastavasti ja yhä loitolla pysyen.\n\nHanna Charlotta vaistosi, että hänen piti puhua jostakin arkisemmasta\nasiasta. Ja hän kysäisi, miten oli tämänkeväisten helkajuhlien laita.\n\n\"Ei ole ollut tapana Lumialan tyttärillä jättää eessä-laulajan virkaa,\nennenkuin on käyty kuulutuksilla\", Helka vastasi yksikantaan, äänessä\nvarovaista epäluuloa.\n\nHanna Charlottan tuli paha olla. Pari iltaa sitten hän oli kuullut\nvallesmannin lukevan veljelleen vanhoja asetuksia, joiden nojalla\nkruununmiehet olivat eri aikoina kieltäneet helkaa juhlimasta. Nuo\nkeskustelut olivat kuohuttaneet hänen mieltään jo aikaisemminkin,\nsillä hän tiesi, miksi nimismies oli ruvennut heillä yhä tiheämmin\nvierailemaan ja oli nyt kuin vaha Henrikin käsissä -- hänen, Hannan,\nvuoksi. Tuon herran milloin ihailevat, milloin riettaasti hyväilevät\nkatseet olivat sen hänelle jo liiankin selvästi paljastaneet.\n\nMiten hän osasikaan pettää Henrikin! He keskustelivat usein iltakaudet\nvakavasti pitäjän surkeasta siveellisestä tilasta. Hän, vallesmanni,\ntahtoi muka olla avuksi papiston perkaustyössä. Ja Henrik puolestaan\nselitteli tuomiokapitulin ja rovastintarkastusten aikaisempia\ntoimenpiteitä helkajuhlia vastaan.\n\nHanna Charlotta tunsi tuskaa veljensä puolesta. Hän, joka\nväitti olevansa ihmistuntija, ei nähnyt tuon vehkeilevän herran\nulkokullaisuuden läpi.\n\nEi hän, Hanna, ollut osannut ajatellakaan nousevansa veljeänsä vastaan,\njoka oli ollut aina hänen ainoansa, opettajansa ja mestarinsa.\n\nMutta nyt, tänä hetkenä, kun hän katsoi kiusaantuneena ja epäluuloisena\nistuvaa Helkaa, kävi hänen sääli alakuloista morsianta, joka tahtoi\nlaulaa viimeiset helkavirtensä.\n\nNiin hän kertoi Helkalle, että vallesmanni aikoi käyttää heitä vastaan\nvanhaa asetusta, jonka nojalla kruununpalvelijat olivat jo lähes kolme\nvuosikymmentä sitten kieltäneet juhlat.\n\n\"Mutta silloinkaan ei kansa totellut!\" huudahti Helka nousten\nkiveltä. Ja nyt hän seisoi koko olemukseltaan muuttuneena -- Lumialan\nperintötalon tyttärenä, kuin olisi taistellut tämän rinteen ja\nHelkavuoren puolesta vieraita häiritsijöitä vastaan. \"Siinä asiassa\nei herroja ole toteltu eikä totella!\" hän huudahti toistamiseen. Isä\noli sen sanonut. Eikä aikonut taipua hänen veljensä, ei Kylänpään\nSeveri eivätkä ketkään muutkaan nuoret isäntämiehet. Kyllä hän sen\ntiesi. Turhaan olivat kuvernööritkin yrittäneet niitä hävittää ja yhtä\nturhaan tuomiokapitulin herrat ja papit, kuten isä oli kertonut --\nFonseliukset, Jyrsteinit ja muut rovastit.\n\n\"Ottaa meiltä helkä on sama kuin varastaa meiltä pellot!\" Niinkin oli\nisä sanonut eikä se siitä muuttunut. Satoja vuosia oli isästä poikaan\nkynnetty ja kylvetty ja Lumialan tyttäret eessä-laulajina veisanneet.\nJa turhaan olivat piispat yrittäneet tärvellä heidän virsiensä sanoja.\nOli laulettu muinoin, että \"Jumala on joukoss'...\" Ja se oli ollut\nheidän mielestään Jumalan nimen pilkkaamista. Piti laulaa muka --\n\"Kauniissa joukoss'\". Ja niin oli nyt tehtykin muutama vuosikymmen.\nMutta tänä helatorstaina saisivat kuulla papit ja vallesmannit, että\n\"Jumala on joukoss'\" raikuu tämän harjun rinteiltä ja kokkovuorelta,\nkuten polvesta polveen oli tapahtunut. Isä oli siihenkin antanut\nluvan. Helkavuoren ränsistymään päässyttä pyhää majaa rakennettiin\ntalkoilla uudestaan kuntoon, sillä sen telat oli Jeesuksen tekemät ja\nanturat taivaallisen neitsyen alomat, kuten laulettiin helkavirsien\nhyvästijättösanoissa. Joka talo oli jo lakaissut rikkansa pihamailta\nja raitilta ja siivonnut tunkionsa tanhuvilta. Ja Kylänpään Severi\noli saanut aikaan senkin, että naapurikylän, Yläkylän, nuoret, jotka\nusein olivat viettäneet helkajuhlansa erillään, Karjuveräjän mäellä,\nnyt aikoivat yhtyä samaan kokkoon heidän, alakyläisten, kanssa.\nSaattoipa Saarioispuolenkin kansa jättää omat kokkonsa Päivölän mäelle\nkotolaisten hoitoon ja tulla mukaan, näyttääkseen etteivät sääksmäkiset\nanna periksi, eivät herroille eivätkä kenellekään.\n\n\"Mutta kuule\", Hanna kosketti kaikkein arinta asiaa, \"eikö Lumialassa\ntiedetä, että kruununmiehillä ja papeilla on oikeus kaataa Helkavuoren\npähkinäpuut ja koko metsä, jos...? Katsos, nimismies Hareberg luki\nvanhoista asiakirjoista, että sellaista on joskus tapahtunutkin sen\nvuoksi, että...\" Hannan oli vaikeata saada sanotuksi kaikkea mitä\nhän oli kuullut. Mutta Helka jatkoi kirpeää suuttumusta, vieläpä\nivaa äänessään: \"Niinpä niin ... 'sen vuoksi' -- mamselli sanoo vain\nloppuun saakka -- 'jumalattoman menon vuoksi!' kyllä se meillä tietään\n-- tuo herrojen ja pappien valhe. Ei siitä ole pitkääkään aikaa, kun\n-- isän ollessa nuorra miessä -- rovastin tarkastuksessa tuomittiin\nkaadettaviksi pähkinäpensastot Huittulasta Ritvalan Helkavuorelle\nsaakka.\"\n\nMutta ne olivat jälleen entiselleen kasvaneet.\n\nJa sopi Hanna-mamsellin tietää sekin, että näiden kylien nuoret\nmiehet vartioivat yötä päivää kokkovuorta ja rinnemetsää -- eikä\npuuttunut heiltäkään kirveet kourasta. Oli näet jo huhuja kuultu, että\nvirkaherrojen taholta yritettäisiin tänä keväänä väkivaltaisia tekoja.\n\nHanna katsoi neitoa ihmetellen, melkeinpä ihaillen. Notkeana ja\nkimmoisena, sisukkaana kuin kevätkirpeyttään tuoksuva kataja oli\nHelka puhunut, uhkaa täynnä. Merenrantojen tytär alkoi ymmärtää, että\nkun sisämaan talontyttäret kerran syttyivät, ne saattoivat räiskyä\ntulenpalavia kipunoita. Niiden kanssa ei leikitty -- heissä heräsi\nhetken tullen heidän omien isiensä ja veljiensä taipumaton tahto.\n\nHelkan tuohtuneet kasvot olivat taas sulkeutuneet ja jäykistyneet\ntyhjään ilmeeseen. Hän oli istuutunut kivelleen ja käänsi hitaasti\nkasvonsa poispäin, selälle. Tytöt olivat toisistaan penikulmien päässä.\nYksikään sana ei tuntunut jaksavan enää toisen luota toiselle.\n\nHanna oli jo kääntymäisillään kotomatkalle. Sanoi hiljaisen\nhyvästijättösanansa. Mutta hämmästyksekseen hän kuuli Helkan tokaisevan\nkuin olisi riipaissut muutaman yksinäisen sanan keskeltä tarinaa, joka\noli liikahdellut hänen ajatuksissaan.\n\n\"Niin, ei se ennen tapahdu\", hän tokaisi. \"Mikä sitten...?\" Hanna kysyi\narastellen. \"Eikä sellaista ole tapahtunut kuin kerran maailmassa.\"\nHelka ei vastannut suoraan kysymykseen. Mutta jatkoi taaskin\nkatkonaista puhettaan: \"Ja Kurjenojaan se neito hukuttautui.\"\n\nLauseet olivat kuin synkästä kansanlaulusta peräisin. Mutta Hanna ei\nrohjennut enää kysellä. Hän jäi odottamaan.\n\nNiin, äiti oli kertonut, että oli olemassa vanhoilta ajoilta\nsellainenkin ennustus, että vasta sitten lakkaisivat helkavirret näiltä\nharjuilta, jos heittyisi ensimmäinen eessä-laulaja oman itsensä ja\nsukunsa vihamiehelle eikä tekoansa sovittaisi kuolemalla.\n\nKauan, kauan sitten oli elänyt nyt jo maahan maatuneessa talossa\ntytär -- hänkin oli ollut Helka nimeltään -- ja sen talon isäntäväki\noli ollut kolmessa polvessa riitakannalla naapurikylän mahtitalon\nhaltijain kanssa. Olivat käyneet keskenään verisiäkin tappeluita\ntakamaitten oravimetsistä ja ylävesien kalakentistä. Eivät olleet\nsopineet kylätkään yhdessä helaa huutamaan. Kylätappeluihin olivat\npäättyneet niihin aikoihin helkayöt, sillä naapurikylän isännät olivat\njohtaneet tappelujoukot juhlaöinä helkatulille tekemään milloin pelkkiä\nkiusojaan, milloin verisiä tihutöitä.\n\nMutta samaan aikaan kun Helka oli kasvanut kolmanteen laulukevääseensä,\noli vihollistalon isännänohjakset ottanut Tapani-niminen nuorukainen.\nJa he olivat salaa, kenenkään kotolaisista tai kyläläisistä\naavistamatta, lemmestyneet keskenään kaukaisilla rannoilla,\nkevätkalassa.\n\nKoko edellisen talven he olivat hiihtäneet toisiansa tapaamaan Tapanin\nansapoluille. Ja Helka oli tullut miehen omaksi jalankäymättömässä\nerämaassa, kaskenpolttajien muinaisessa saunassa. Tuli helkajuhlien\naika.\n\nHelkalla ei ollut enää oikeutta kantaa mataraseppelettä. Mutta\nmikään mahti maailmassa ei saanut häntä tunnustamaan onnettomuutta\nvanhemmilleen. Ja kun Tapani yritti lailliseen tapaan tulla\nkosiomiehenä taloon, otettiin ovenkamanasta kirves ja ajettiin\npuhemiehet pakosalle. Luultiin miehen tekevän pilkkojaan.\n\nNiin teki Helka kuoleman synnin. Hän lauloi kevään eessä-laulajana\nkantaen mataraseppelettä -- hän, neitsyytensä menettänyt.\n\nMutta samana yönä he olivat päättäneet uhmata koko maailmaa. Laulun\nloputtua he astuivat kaikkien nähden pähkinämetsään -- vierustelemaan\ntoistensa kanssa.\n\nMutta sen yön jälkeen isä ajoi tyttären pois kotoaan. Hän oli rikkonut\npyhän helkalain ja saattanut koko pitäjän päälle taivaan kirot.\nNiinkauan kuin neito eläisi maan päällä, ei viljanjumala ottaisi\nvastaan heidän polttouhriansa, ei kuulisi heidän virsiänsä, ei antaisi\npellavan pensiä eikä liinan yletä.\n\nJa niin kauhistava oli ollut kirotessaan isän hahmo, että Helka oli\njuossut, metsän liekkiöpirujen huutaessa ja tulisia kekäleitään hänen\njälkeensä heitellessä, juossut tukka hajalla Kurjenojaan, hukkunut\nsinne. Ja Tapani oli saanut yksin kuopata rakastettunsa korven kätköön.\n\nMutta helkatulet pääsivät taas palamaan seuraavana keväänä. \"Eikä ole\nsen jälkeen tapahtunut, että eessä-laulaja olisi langennut vihamiehensä\nsyliin\", Lumialan tytär päätti jäyhin sanoin katkonaisen tarinansa.\n\nAvara järvenselkä tuntui tyhjentyneen pitkäksi hetkeksi kaikesta\nilosta. Ukkospilvet olivat muuttuneet uhkaaviksi, tummanpuhuviksi.\nMutta Helka näytti sittenkin yhä jotakin odottavan. Eikä Hanna\nCharlotta uskaltanut katkaista hiljaisuutta.\n\nJa niinpä tapahtui, että värikäs elämä täytti kuin loihtimalla selät,\nniemennenät ja saarien kupeet.\n\nSuuria, monihankaisia kirkkoveneitä täynnä kansaa oli ilmestynyt\netelästä, Saarioisista ja Akaasta päin, sekä lännestä, Konhonselän\nväyliltä, Vedentakaa ja muilta metsäkulmilta. Nämä Rantoon kylien\nveneet suuntasivat kulkunsa kohti Rapolan rantaa. Etelän veneet\nlaskivat maihin Päivänvahaan, pappilan venevalkamaan. Parhaillaan kävi\nkeskellä selkää ankara kilpasoutu erikyläisten veneitten kesken. Tyyni\nvedenpinta hyrskysi niiden kokilla. Airo rivien lappeet välkähtelivät,\nnousten, laskien ja taas nousten ankarassa tahdissa, miesten vaikeitten\npaidanhihojen työntyessä eteenpäin ja taas taaksepäin vetäytyessä\nairojen pyyryissä, kuten valkea vaahtokin veneitten kupeilla.\nNaisten tummat silkkiliinat välkähtelevät, palmikkopäitä kekottaa\nkokkaistuimilla tai vilahtelee niitä soutavien miesten vieriltä, nekin\nkeinuen soutamisen iloisessa poljennossa.\n\nRantaa lähestyessä veneet ovat luontuneet rauhallisen näköiseksi\njonoksi. Arvokkaat peränpitäjä-isännät kaarruttavat veneensä, korkea\nperäsimenvarsi tanakasti käsivarren alla, juhlavasti valkamaan, kukin\noman kylänsä vanhastaan tutulle paikalle.\n\nRantanurmikolle ilmestyi tanakoitten tyttöjen ja leveähameisten\nvaimojen rypäitä, joissa päätä suittiin, letinpäitä solmittiin, liinoja\nsilitettiin päätä myöten tai tyttäret kengännipukoita ja hameenrynkkyjä\nkeikistellen kurkkasivat, pieneen pyöröpeiliin tirkistelivät, ja\nrinnoilla rossineulat ja ketjut -- kenellä sellaisia oli -- näpsin\nkäsin järjesteltiin. Vihdoin virsikirja nenäliinan sisään uudestaan\nkietoiltiin ja toiseen käteen otettiin sini- tai punakuvioinen\neväsvakka. Siinä olivat eväät ja tuomiset kirkonkyläiselle\nsukulais- tai tuttavaperheelle, jonka luona orpanoitiin tai muuten\npidettiin kirkkomajaa.\n\nLumialan tytär näytti unohtaneen äskeisen suuttumuksensa. Hitaasti\ntummuvat pilvitornit seisoivat yhä paikoillaan. Mutta auringon\nhäikäisevä palo oli leimahtanut hetkeksi näkyviin niiden lomitse. Ja\nHelkan silmät sädehtivät kuin sokaistuneina sen äkkinäisestä säihkystä.\nTuo kaikki -- veneryhmien rypäät ja jonot, niiden kantava vauhti\nja aironlappeiden kimmellys -- se oli ollut hänen lapsenpyhiensä\nonnellisin näky. Ja se oli -- helkajuhlien tullen -- Ritvalan tyttärien\nylpein ilo. Silloin -- helatorstaina ja helluntaina, ja jo niiden\naattoina -- veneet ovat täynnänsä toisenpukuista kansaa. Eivät ole\nmustissaan muut kuin vanhat vaimot. Silloin loistelevat tyttöjen\npunasilkkiset päänauhat, siniset ja keltaiset pinkoliivit ja tulen- ja\nkellanraitaiset hameet kuin ilovalkeoitten kielekkeet.\n\nSilloin on heidän, ritvalaisten, uhripyhä, ja silloin auringonjumala\nvangitaan laululla, sen vene poltetaan, eikä se pääse omille\ntaivaanrannoilleen koko kesänä.\n\nHanna Charlottan mieli teki hyvitellä tuota tyttöä, joka näytti yhtä\nyksinäiseltä kuin hän oli itsekin. Hän tahtoi, että he tulisivat\nkeskenään ystävättäriksi. Siksi hän istahti hiljaa Helkan viereen\nkoskettaen tämän käsivartta.\n\nMutta Helka ei näyttänyt sitä paljoakaan huomaavan. Hän nousi,\nyhä omissa ajatuksissaan. Katsahti epäluuloisesti, kuten ainakin\nvieraaseen olentoon. Ja ylpeän vieraalta kuulosti hänen äänensä.\n\"Niin, 'jumalatonta menoa' saattanevat nykyisin harjoittaa meidän\npähkinämetsissämme loismiesten tyttäret, joiden tehtävänä on puhdistaa\nkirkon seinäkomerot naakanliasta\", hän puhui. \"Mutta emme me,\nkantatalojen tyttäret -- se sopii tietää niin pappien kuin tyttöjä\njahtaavien vallesmannienkin.\"\n\nHanna Charlotta jäi syvästi pahastuneena seisomaan paikoilleen,\nLumialan tyttären noustessa harjupolulle ja kulkiessa kylätietä\nRaitinristiä kohti.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKirkkomäelle kerääntynyt kansa, joka soluu hitaasti etupäässä\n\nSiellä täällä naapuri kuiskaa toiselle: \"Ettei vain täyty tänä\npyhänä Jyrsteini vainaan ennustus, kovin ovat siitä meidän puolella\nhotisseet.\" Ja naapuri saattoi vastata leikkipuhetta tapaillen: \"Jotta\nkirkko perässäni tulee, sano' pappilan renki.\"\n\nHe yrittivät hymähtää. Mutta silmistä ei sittenkään häipynyt kokonaan\nniihin uppoutunut taikauskoinen pelko. Eikä tämä ollut tällä erää vain\nvanhan tarinan kytemistä ristikansan sielussa. Nuutalais-repo oli kyllä\neellisviikkoina ja etenkin eilissä päivänä ja koko tämän aamupäivän\npuhallellut vanhaan hiillokseen posket pullollaan. Eikä hän ollut yksin\nliehtomassa -- hänen alaisensa kaupustelija-akat kuhkivat mökistä\ntoiseen sama huhu mareissa suupielissä, Katajamäellä sillä oli herjattu\npappia eilisillasta asti, sillä Repo osasi kyllä panna kostonsa pieninä\nkäärmeinä kiertämään sen kalliovieret ja lepikot. Eikä hän säälinyt\npientä tappiota -- puolella hinnalla sai ukko kuin ukko, vieläpä\ntuonkorkuiset nulikat korttelin viinaa puskikon siimeessä, kuten hän\noli jo Virjalassa kiukkupäissään luvannut.\n\nLäpi yön oli siellä yltymistään yltynyt jumalaton meno. Myllykylän\ntyttöjä ja siivompiakin piianpapanoita oli ilmestynyt mäen\nvieruspoluille. Itse Eufemia houkutteli lempeällä haikeudella Kyttälän\nTaavettia, joka kylläkin oli tullut ilopaikalle vähän niinkuin\nkääntymyksen tehneenä miehenä -- oli saatu sittenkin raadin edessä\nankarat varoitukset. Eikä siitä leikistä olisi päästy niinkään vähällä,\njollei olisi ollut Kaisa Matintytärtä, joka nukkui nyt siivollista unta\nKelhinmäen mökissä. Niinpä puraisi Taavetti joka ryypyn poikki eikä\npuhunut halaistua sanaa edes laheahymyiselle Eufemialle, ennenkuin\nSarkin pappi oli joutunut ilonpitäjien hampaisiin.\n\nVakavan ristikansan sonnustautuessa valkeassa aamuyössä kirkkomatkalle\ntai vielä nukkuessa kirkonkylän majapaikoissaan Nuutalais-repo pitää\nlaakealta kiveltä beliaalin-puhetta omilleen: \"Hei, pojat\", hän\nmaiskuttaa huuliaan. \"Ryypätään, ennenkuin körttipappi hujahuttaa\nkirveellä pääkuoreen. Mitäs me pojat! Huomenna kun on rii-maanantai\nja sitten liippaus-tiistai ja henttauskeskiviikko, he-he. Ja sitten\nkun tulee huakaustorstai, eikä perjantaita tule paljon mittään, niin\nollaanpa taas lauantaissa ja sunnuntaikirkossa, mikäli täkäli tuo\nSarkin papin hotelli enää silloin töppösillään seisoo, he-he-he,\nnee-nee, tuota, sano' ukko Klavveeni.\"\n\n\"Ei meillä pelätä\", kerkisi joku vastaamaan, \"Muulloin kuin\nkinkeripäivänä!\"\n\n\"Ja minkäs se Jumalakaan mahtaa emäkirkolle!\" -- \"Kuali missä kuali,\ntaivaassa poijaan koti!\" \"Kyllä se pitäisi panna koko pappi säkki\npäähän ja helvettiin ... kirkkoja noitumasta\", jatkuu suunsoitto.\n\"Ehei-hei!\" huudettiin sivummalta, \"luuleks sää, että piru ensin oman\nkellurinsa tappaa!\" -- \"Jollei piru, niin tämä mies sen tekee. Siitä mä\nmyyn vaikka oman virsikirjani Nuutalaisen viinakorttelista\", vastasi\näskeinen uhkailija. Mutta Repo kehoitteli vain: \"Puolella hinnalla,\npuolella hinnalla, rakkaat ristiveljet, ja ilmaiseksi, ilmaiseksi\npieniksi maistiaisiksi Myllykylän likoille, he-he...\"\n\nMutta Kyttälän Taavetti sen keskustelun päätti, puraisi hampaat yhteen\nja karskahutti: \"Olla mitä olla, mutta ristivetoon se mies vielä\njoutuu, jollei ennen niin ... tämän pitäjän hautausmaalla.\" Sanoi ja\nläksi majapaikkaansa Virjalaan.\n\nMutta villittynä jatkui meno Katajamäellä aamuun saakka, ajan\nsurkeitten tapojen mukaisesti.\n\nKirkonmenon alkaessa, vakaitten isäntien, emäntien ja tyttärien\nvaeltaessa penkkeihinsä, oli Katajamäellä heilunut nuori väki, tytöt\ntirskuen ja pojat meluten, toisiaan tuuppien tai tyttöjä härnäten, jo\ntäyttänyt sekä eteläisen että läntisen lehterin. Vanhemmat yötyrit\nhakivat penkkejään jalat haralla ja halein silmin. Tai nukkuivat heistä\njo muutamat autuaasti kuorsaten kuka missäkin penkinloukossa.\n\nKuudennusmiehet pitivät vahtia yksi kummallakin lehterillä. Mutta\nunilukkari sai juosta kipata kuin hämähäkki verkollaan, jolta saalis\non karkaamaisillaan, alakäytävien ja lehtereitten väliä, tökätä\nkepillään kylkeen torkahtaneita miehiä ja kiivetä taas lehterille\nkuudennusmiehelle avuksi, jolla oli hikinen urakka villiintyneen\nnuorison hillitsemisessä.\n\nKoko kirkossa vallitsi tavallistakin levottomampi meno. Turhaan eivät\nvakaat talolliset kääntyneet nuhtelevasti ja itsekseen murahtaen\nkatsomaan oman kylänsä penkeiltä taaksepäin, lehtereille. Jännittyneinä\ntuijottivat toiset -- jo alkajaisvirttä veisattaessa -- sakastin ovea,\njosta pappi oli astuva toimittamaan alttaripalvelusta. Kaukainen,\naluksi samealta kuulostava ukkosen jyrähtely säestää virttä -- kuin\nkorvatakseen urkuja, joita ei vielä tähän aikaan kirkossa ollut. Pitkän\nvirren kestäessä jyrähdykset tuntuvat hitaasti lähestyvän.\n\nMutta yhä jatkuu melunpito lehtereillä melkeinpä voittaen virrenveisuun\nja ukkosen äänet, varsinkin kun läntiseltä ovelta kuuluu torailua,\nvieläpä kiroilua kuudennusmiesten yrittäessä estää pahimmin humalaisia\nkirkkoon pääsemästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumialan Helka istuu naisten puolella Ritvalan kylän etupenkissä yksin,\nsillä äidin oli pitänyt jäädä kotomieheksi, valvomaan kihlajaispöydän\nkattamista. Sulhanen, isä ja veli olivat asettuneet miesten puolelle.\n\nHän katselee alttaritaulua, jossa Vapahtaja nousee heleän valkeassa\npilvessä taivaaseen. Se on hänen lapsuutensa ihanin muisto, unikuva,\njonka lempeään kauneuteen hän oli varsinkin pyhäilloin nukkunut.\nHänelle, taivaaseen nousevalle Vapahtajalle, hän on keskenkasvuisesta\ntytöstä asti laulanut helkavirtensä. Sillä eikö Hän, jonka pilvi oli\nvienyt helatorstaina opetuslasten nähden ylös taivaaseen, ollut heille\nhelluntaina, helkajuhlien ylevimpänä päivänä, henkeänsä lähettänyt!\nTuo kuva ja hänen Helkavuorensa ilovalkeat ovat aina sulaneet samaksi\nautuaaksi liikutukseksi hänen sydämessään. Siksi on hänen helkalaulunsa\nollut hänelle aina lempeän Vapahtajan ylistysvirttä. Lopultakin\ntuo heleä Kristus-kuva ja suvun perintötarina auringonjumalasta,\njoka asusti selällisillä saarilla, kiersi veneellään taivaanrantaa\nkevätauringon yletessä ja jonka vene helkakokkona poltettiin -- nuo\nmolemmat näyt olivat olleet yhtä autuasta taivaan avautumista ruohon ja\nkukkien, viljan, maan matosten ja ihmisten elää ja kasvaa. Ja sitäkö he\nväittivät -- heidän auringonjumalaansa, pakanalliseksi villitykseksi?\nMietiskelijä hymähti sellaiselle. Se oli sekin hänelle raamattua ja\npyhää helluntaita.\n\nMilloin katketen, milloin taas soinnahtaen hiljaisiksi sanoiksi hänen\nhuulilleen palaa nytkin Pyhän Hengen vuodatuksen sanoja kirjojen\nkirjasta. \"Ja humaus tapahtui äkisti taivaasta, niinkuin suuri\ntuulispää olisi tullut...\", hän hymisee itsekseen ottamatta osaa\nvirrenveisuuseen.\n\nKaukaa lähestyvä ukkosen ääni sekaantuu merkillisen todellisena hänen\nnäkyynsä. Hän kuvittelee täysin aistein juuri tänä hetkenä elävänsä\nmuinaisen Hengen vuodatuksen pyhässä hetkessä.\n\n\"Ja heille näkyi viileskellyt kielet, niinkuin tuliset...\", hän\nsopertaa, kuten ennen lapsena kinkerillä. Mutta uudesta ukkosen\njyrähdyksestä tuntuu maa vavahtavan jostakin syvän syvältä.\n\nHän havahtuu ja ihmettelee äkkiä syntynyttä hiljaisuutta. Katsoo\npappilanpenkkiin, jossa Hanna Charlotta istuu totisen näköisenä.\nHelkan tulee paha olla muistaessaan aamullista ynseyttään tuota\nneitoa kohtaan. Nyt hän tahtoisi olla hänelle ystävätär, puhua\nhänelle läheisesti, aivankuin he yhdessä valvoisivat iltayötä samalla\nvuoteella hänen omassa aitassaan -- selittää, miksi hänen täytyi itkeä\nsisäänpäin, niin, ja miksi hänen oli odotettava merkillistä ihmettä\njuuri tänään.\n\nHän ennättää nähdä myös Voipaalan penkistä Emil-maisterin ja\nJuliana-rouvan, joka nyökkää hänelle moneen kertaan, niin että\nkorvakorut heilahtelevat ketjuissaan.\n\nHelka ei saa enää kiinni äskeisistä ajatuksistaan. Hän yrittää hetken\nniitä tavoittaa. Mutta ne tuntuvat nyt hukkuvan mitättöminä pisaroina\njostakin toisaalta häntä vastaan tulevaan vahvaan virtaan, joka\nnielee ne olemattomiin. Hän kääntyy huomaamattaan alttaria kohti,\njonne on ilmestynyt Henrik Sark mustasamettisessa messukasukassa,\nhopearistin sädehtiessä silmiä häikäisten. Seurakunta on vaiennut\nhiirenhiiskumattomaksi. Ukkonen tuntuu taas loitontuneen. On kuin se\ntahtoisi vain säestää urkuina ikuisuuden kaukorannalta Henrik-herran\nmessua.\n\nLapsesta asti Helka ei ole koskaan kyennyt ajattelemaan maalliseksi\nolennoksi pappia, joka seisoo ja polvistuu alttarille, messuviitan\nvälkehtiessä ja hitaasti poimuillessa hänen harteiltaan. Niin ei ole\nnytkään Henrik Sarkin tummanruskea; pää, joka nousee tummasta sametista\nja hopeabrokaadin korukuvioista hänelle tavallisen miesolennon pää ja\nkasvot. Ne kuuluvat taivaan armoittamalle olennolle.\n\nHelkan tulee autuaan hyvä olla. Hänen silmänsä hukkuvat silmäripsien\nsilkin taakse. Hän näkee eikä näe. Hän kuulee metallikaikuisen äänen\neikä kuule, Hänessä asuu yksinomaan uneksiva rauhallinen odotus. Täällä\nja tänä päivänä on tapahtuva suuri, ratkaiseva ihme...\n\nPapin lausuessa: \"... niin laskeutukaamme polvillemme, tunnustakaamme\nkaikesta sydämestä syntimme\", hän tuntee koko seurakunnan painuvan\npolvilleen ja itse laskeutuvansa maahan. Ja hänelle tulee onnellinen\nkuvitelma, että tällä tavalla hänen Mataleenan-virressään syntinen\nkaunotar polvistui Mestarin eteen, joka tiesi ja paljasti hänen\nsalaisuutensa.\n\nNoustuaan Helka kuulee seurakunnan veisaavan: \"Herra armahda meitä.\"\nMutta hän ei osaa vieläkään yhtyä lauluun. Mutta kun hän kuulee hetken\nkuluttua papin äänen ja sanat: \"Herra olkoon teidän kanssanne!\" tuntuu\nhänestä hetken kuin painajaisunessa. Hänen korvaansa oli soinnahtanut\njuhlallisen sävelen alta kuin koleassa yksinäisyydessä laulavan\nihmisen ääntä? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä osannut ruveta tarkemmin\najattelemaan. Mutta kipeä säälintapainen vihlaisu rinnassa kirvoitti\nhänen äänensä. Ja hän lauloi seurakunnan mukana haltioituneena: \"Olkoon\nHerra sinunkin kanssas\"!\n\nPapin avatessa raamatun päivän epistolan kohdalta Helka on yhä omissa\nmaailmoissaan, silmät hartauden unessa.\n\nEikä hän edes ihmettele, ei avaa silmiänsä, kun ylhäältä alkaa kuulua\noutoa järähtelyä. Hän tietää sen ukkosen ääneksi, mutta se on yhä\nhänelle taivaallisten urkujen soittoa, Sitä hän vain ihmettelee,\nmiksi pappi alkaa epistolan johtosanat: \"Nämä pyhät sanat...\" mutta\nkeskeyttää ja alkaa uudestaan korkealla äänellä: \"Nämä pyhät sanat\nkirjoittaa evankelista...!\"\n\nSilloin vasta Helka tuntee yläpuolellaan ja ympärillään tapahtuvan\njotakin tavatonta. Suuri messinkinen kattokruunu hänen oikealla\nkädellään pääkäytävän yläpuolella särähtelee kuin lyötäisiin sisään\nlasiakkunoita. Se helisee. Siitä putoilee kynttilöitä ja kumeasti\nsoinnahtavia metallipyörylöitä. Ja kruunun vaiheilta sataa kirkkoon\nkattorappausta raskaina rakeina. Ukkonen jyrähtelee yhä lähempänä.\nSe pamahtelee kuin korvan vierestä ammuttu jättiläiskanuuna. Akkunat\ntärähtelevät ja sälähtävät siellä täällä rikki. Yhtämittaisten\nristeilevien salamien murtoviivat sokaisevat silmiä. Äkkiä on kuin koko\nkirkon perustus olisi järkähtänyt sijoiltaan. Ja sen jälkeen kuuluu\nluhistuvien ja pirstautuvien penkkien rytinää. Vihdoin, rappauksen yhä\nlohkeillessa ja sataessa lohkareina alas, rymähtää ylhäältä raskas\nkattoparru rojahtaen pitkin pituuttaan pääkäytävälle, kuoriaitauksen ja\nHelkan penkinpään välille.\n\nKoko kirkko tuntuu vavahtelevan jatkuvasti. Se rytisee kaikista\nliitoksistaan kuin vanha hatara puurakennus. Se uhkaa sortua\nrauniokasaksi.\n\nOn syntynyt väkivaltainen pakokauhu. Kirkkokansa syöksyy oville päin\nsekasortoisina rykelminä. Naisten kirkaisut, lasten parkuna, jalkoihin\ntallautuvien hätähuudot, loukkautuneitten ähkinä, voivotus ja valitus\ntäyttää Herran temppelin.\n\nMitään lopullista sortumista ei kuitenkaan tapahdu. Kirkko vajenee\nvähitellen jossain määrin kansasta. Ja rohkeimmat ryhtyvät kantamaan\nloukkautuneita kirkkomäelle. Myös sakaristo on tyhjä. Kirkkoherra,\nlukkari ja kirkkoväärti ovat poistuneet ulkosalle. Vain kalpeakasvoinen\nunilukkari, huulet kauhusta hölpäten tuijottaa lehteriaidan\nsärkeytyneestä aukosta alhaalla tapahtunutta hävitystä -- herätyskeppi\nyhä lujasti luisevassa kourassa.\n\nHelka on kattoparrun rymähtäessä pyörtynyt ja valahtanut maahan.\nKattokruunusta sinkoutunut metallikierre on satuttanut häntä päähän.\n\nMutta pian hän kuulee kuin raskaan pilven läpi mahtavan äänen, joka\nalttarilta päin, hänen ylitseen, kaikuu käskevänä yli rahvaan, jota yhä\ntunkeilee ovilla, vaatien sitä järjestykseen ja kuriin.\n\nHelka avaa silmänsä. Henrik Sark seisoo kuoriaitauksen pirstaleitten\nkeskellä, hartioilla muurinsoraa ja kalkkia. Helka huomaa makaavansa\npermannolla. Hän saa noustuksi istumaan, nojalleen penkinpäätyä vasten.\nMutta ei jaksa enempää eikä edes halua.\n\nHän vain katsoo ja katsoo alttaria kohti, kunnes Henrik luo katseensa\nsuoraan hänen kasvoihinsa. Heidän silmänsä yhtyvät. Henrik heittää\nriuhtaisten messukaavun harteiltaan, panee sen syrjään ja astuu hänelle\nominaisin roimin askelin neitoa kohti. Harppaa käytävällä makaavan\nparrun yli hänen puolelleen, äkkinäisesti ja voimakkaasti, kuten\nsilloinkin, talvella, kun hän kulki tuohtuneena pihakennäältä Lumialan\nportaille ja repäisi pirtinoven auki.\n\nHelka odottaa häntä vaisusti hymyillen. Nyt tuo mies ei ole suuttunut.\nSen silmissä on jännittynyttä hätää, hän havaitsee. Ja hän hymyilee\näskeistä onnellisempana. \"Tässä oli se ihme, alttarin ihme...\", soi\nhänen mielessään, aivankuin hän nyt jo olisi pelastunut kaikesta\nahdistuksesta. Eikä hän lakkaa toistamasta näitä kuulumattomia sanoja\nHenrikin kantaessa häntä pitkin askelin sakaristoa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelka tuntee Henrik Sarkin puristavan itseään lujin käsivarsin\nrintaansa vasten. Pastorin laskiessa hänet seinänviereiselle penkille\nhän ei rohkene avata silmiänsä. Mutta hän tekee virkein aistein\nhuomioita. Jokin vamma hänellä saattoi olla päässä, koska hiusrajaa\nkirveli. Jäsenet tuntuivat perin voimattomilta...\n\nNyt hän kuulee pastorin kaatavan ikkunapöydän luona vettä karahvista,\nlähestyvän parilla pitkällä askelella ja kostuttavan hänen ohimoltaan\nnenäliinalla tai muulla pyyhkeellä.\n\nHelka aistii hänen jokaisen liikkeensä. Nyt hän polvistuu penkin\nviereen -- ehkäpä hän tarkastaa läheltä haavaa. Nyt hänen hengityksensä\nkatkesi pitkään pidätettyyn huokaukseen.\n\nSamassa hetkessä hän nousee äkkiä, väkivaltaisesti, kuin jostakin\nsuuttuneena.\n\nHelka avaa hitaasti silmäripsejään. Pastori kävelee kiivaasti\nsakariston permantoa edestakaisin häneen katsomatta. Pysähtyy akkunan\nluo. Kädet ovat painuneet molempia kylkiä vasten. Niiden rystyset\nhieroutuvat kylkiluita myöten, kuten ainakin ihmisen, joka ei tiedä\nmitä tehdä tai taistelee ankarassa tuskassa.\n\nHelka ei näe hänen kasvojaan, mutta leuan jännittyneestä kaarteesta\nhän ymmärtää, että miehen huulet ovat puristuneet lujasti toisiansa\nvasten. Ukkosta ei kuulu. Sen jälkiä seurannut ankara myrskysade on\nyhtä äkkinäisesti lientynyt harvaksi pisaroimiseksi. Jostakin siintelee\njo auringon paistettakin lähikoivujen märkinä pisaroiviin latvuksiin.\n\nNeito tuntee itsensä virkeäksi. Mutta hän pelkää jollakin tavalla\npastorin puolesta. Miksi? Sitä hän ei tiedä. Hän vain nousee istualleen\nja koettaa sanoa tavallisella arkipäivä-äänellään: \"No, nyt, herra\npastori, ei tule niin mitään tämän päivän kihlajaisista.\"\n\nPastori käännähtää katsomaan. Hänen kasvonsa ovat valaistuneet. Niillä\non epätietoista riemastumista. Mutta hän kysyy kuitenkin vain jäyhän\nlyhyesti: \"Miksi ei?\"\n\n\"Mitäpä niistä nyt -- kihlajaisista, kun on morsiamella haava päässä\",\nneito yrittää selittää sanansa leikintapaisella. Hän olisi tahtonut\npuhua aivan toisella tavalla ja enemmänkin, selittää, että tämä\njumalanpalvelus ja kuolemanvaara oli ollut hänelle Taivaan lähettämä\nihme. Nyt hän oli ymmärtänyt, että Paturin Yrjö oli hänelle vieras.\nOlisi ollut jollakin tavalla syntiä antaa itsensä hänelle. Hänelle oli\npuhunut jokin ääni, joka käski hänen odottamaan. Tiesihän hän sen, että\nhänen vanhempansa kyllä antaisivat hänelle ajatusaikaa...\n\nNäin hänen olisi pitänyt puhua. Mutta hänen aikomillaan sanoilla oli\nkuin lentävillä linnuilla houkuttelevan vaarallinen ikkuna edessä.\nSen takaa loisti valo. Mutta jos lensit sitä vastaan -- putosit\nsiipirikkona ikkunan alle maahan. Hän ei uskaltanut puhua.\n\nLumialan tyttären päähän ei pälkähtänytkään, että hän olisi ihastunut\noman pitäjänsä pappiin. Sellainen unennäkökin panisi hänet punastumaan\ntai naurahtamaan kummastuneena. Herra-paratkoon -- aviossa oleva mies,\npappi ja vieras merenrantalainen herra!\n\nMutta käsky hänessä itsessään oli sittenkin häviämätön ja ehdoton.\nHänen oli odotettava. Oli kuin olisi ollut tuon miehen ja ainakin hänen\nsukunsa välillä jotakin sanomattoman, tärkeätä yhä selvittämättä. Jokin\nhänessä toivoi lumialaisten ja papin kesken suurta sovinnon päivää.\nHänen, Helkan, oli ikäänkuin onnellista ottaa vastaan heitä erottavalta\nmereltä kaukaa tulevia tuulenhumahduksia. Ehkäpä ne eivät olleet aina\npelkkiä myrskynpuuskia. Siellä, merenrannoilla, oli olemassa laajoja,\nrauhallisesti rantaan saapuvia maininkejakin, hän oli kuullut ja nähnyt\nkuvista.\n\nMonet ailahdukset leikkivät nyt hänen mielessään. Mutta ei hän\nosannut äskeiseensä lisätä muuta kuin taaskin muutamia muka naurusta\nhelähtäviä arkipäiväisiä sanoja: \"Eikäpä niillä taida olla kiirettä\ntuonnempanakaan!\" hän huudahti huiskauttaen kädellään jonnekin perin\nkauaksi.\n\nJa tätäkin leikkiään hän säikähtää. Sillä pastori lähestyy käsivarret\nkohoten, kuin äkkinäisestä ilosta. Näyttää kuin hän kiittäisi\njostakin -- ketä, sitä ei Helka ymmärrä. Hän ei ennätä ajatella.\nMutta pappi on astunut vain pari askelta. Ja pysähtyy jo loitolle.\nKohonneet käsivarret laskeutuvat ja jäykistyvät papintakin varjoon.\nHelkan katse pysähtyy laveisiin papinlipereihin, jotka ovat joutuneet\nepäjärjestykseen. Eikä hän ennätä edes katsoa sen tarkemmin hänen\nkasvojaan, kun hän kuulee lyhyet, käskevät sanat: \"Hyvä on. Odottakaa\ntäällä isäänne. Minun on puhuttava seurakunnalle.\"\n\nHenrik läksi. Helka seuraa sakariston ovelta hänen kulkuaan läpi kirkon\nkohti pääovea. Tämä jää hänen järjestään auki. Ja hetken kuluttua neito\nkuulee kajahtelevan särkyneistä ikkunoista ja ovista sumeana kaikuna\nsen lyhyen saarnan, jonka Henrik Sark pitää yhä vielä kirkkomäellä\nseisoskelevalle kansalle.\n\n\"Seurakuntalaiset, onnettomuus on kohdannut meitä tänään. Sen syyt ovat\nluonnolliset -- rakennusmestarin aikoinaan tekemät erehdykset. Varoitan\nteitä siis etsimästä tälle tapaukselle selityksiä edesmenneitten\npolvien ennustuksista tai epäkristillisestä taikauskosta.\n\n\"Mutta muistakaa, että luonnollisen takana on aina yliluonnollinen --\nSallimus! Tämäkin on teille varoitus syntisestä elämästänne, kuten sitä\non tämän kevään vedenpaisumus ja koko pitäjää uhkaava katovuosi.\n\n\"Tietäkää, että synti on koko sisimmältä olemukseltaan elämän\nsurmaamista. Se on hävittävä kato meidän omissa sydämissämme. Se on\nkypsyvän hedelmän ennen aikojaan murskaamista. Kuolema ei ole vain\nsynnin palkka, se on kuolema sinänsä. Se on meidän elämänkortemme\njuurimato, joka puree, niin yön salassa kuin päivän valossa,\nkuolemankoukona meidän sydämiämme, vaikka yrittäisimme kieltää Jumalan\nrankaisevan käden, niin, vaikka kieltäisimme koko Jumalan olemassaolon\nja tunnustaisimme vain luonnon lait, kuten nykyisin maailman\noppineitten herrain muoti on.\n\n\"Mutta minä sanon teille uudestaan ja yhä uudestaan: Kaiken\nluonnollisen takana on yliluonnollinen -- Jumalan armahtava, mutta\nmyöskin rankaiseva voima. Niinpä sanon minä teille: kääntykää ajoissa,\nte viimeöiset Katajamäen renttuilijat, jotka tänäkin päivänä häväisitte\nviinanlöyhkällänne Herran temppelin, joka nyt oli sortua teidän\nylitsenne. Te huusitte itse tämän temppelin lankeemusta, kuten kerran\ntuomiopäivänä on syntisen pakko huutaa vuorille: 'Langetkaa meidän\npäällemme ja peittäkää meidät!' Ja sitä te olette huutaneet jo kauan\nyöllisillä metelöimisillänne, humalaisilla huudoillanne ja suittenne\nkurjilla raakuuksilla. Kääntykää! sanon minä. Ja te, Myllykylän kujilta\ntulleet huorintekijät, ja te, helkavuorien tanssiskelijat, Pyhän Hengen\nvuodatuksen ja helluntaipäivän häpäisijät, varokaa ajoissa! Teidän\nhengellinen ja maallinen esivaltanne on teidät vielä tänä keväänä\nkurittava ankaralla kädellä, jollei elämänmenoissanne parannusta\ntapahdu. Hiljentykää rukoukseen kukin itsetykönänne. Taistelkaa omassa\nrinnassanne viettelyksen voimia vastaan, älkääkä hellittäkö, vaikka\nteidän sydäntänne jauhettaisiin raskaitten myllynkivien rouhivassa\nkierrossa. Vain siten ja sillä tavalla teidän sielunne kalliit jyvät\nmuuttuvat kerran elämän leiväksi.\n\n\"Niinpä kehoitan teitä: menkää rauhassa ja siivollisesti koteihinne.\nTehkää työtä ja pelastakaa maan hedelmästä mitä pelastettavissa on ...\nHerran avulla.\"\n\nHelka, nojatessaan pää haikeasti sivulle päin taipuneena sakariston\novenpieleen, vavahti kuullessaan julmat sanat ritvalaisista -- \"Pyhän\nHengen häpäisijöistä\".\n\nHänen tuli kylmä. Ristivetoinen ilma hänen ympärillään huokui\nvärisyttävää kylmyyttä, kuten ainakin ukkosen jälkeen. Helka tunsi\njäsentensä puutuvan, ne turtuivat kuin pakkasesta. Ja yhtä pian niissä\ntuntui kuolettavaa väsymystä, kuten ainakin ihmisellä, joka ei jaksa\nenää toivoa tai taistella.\n\nEi, hänen sukunsa ja tuon papin välillä ei ollut vain hyytävää merta.\nMaailmat ja taaskin maailmat, joiden rajoja ei osannut ajatella,\navautuivat niiden välillä. Heitä, ritvalaisia, tuo mies ei koskaan\nymmärtäisi. Liittää meidät ja meidän uskomme Katajamäen ja Myllykylän\npaheelliseen mellastukseen! Oliko hänen, Helkan, alttarinäky ja\nauringonjumala -- Myllykylän lokaisten kujien yötä, oliko se viinan\nsalakauppurien ja huonomaineisten naisten...!\n\nLumialan tyttären hengitys oli salpautunut. Hän ei hävennyt vain\ntahrattua itseään vaan koko sukuaan, jota oli solvattu, väärin ja\njärjettömästi. Ja hän häpesi tuon papin puolesta, jonka sydämessä ei\nollut edes oikeamielisyyttä.\n\nMutta eniten häntä tällä hetkellä väsytti. Hän ei jaksanut tuntea edes\nkatkeruutta pohjaan saakka. Hän vaistosi vain sen, että hänen oli\ntäältä poistuttava omiensa ja oman sukunsa luokse. Sakariston avoimesta\novesta hän siirtyi sen kivisille portaille. Astui nämä askel askelelta,\nkiersi ristirakennuksen nurkkauksen ja kulki asehuoneen edustalle,\njossa seisoi Lumialan hevonen rattaineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän tapauksen ja papin uhkaavan saarnan jälkeen pitäjäläisten\nsuut tuntuivat mykistyneen -- parjaus Henrik Sarkkia vastaan näytti\ntyrehtyneen. Kun kävi selville, ettei onnettomuudessa ollut menetetty\nihmishenkiä -- todettiin vain parikymmentä loukkautunutta -- palasi\njälleen pitäjänmiesten rohkeus. Kirkonkokouksessa suunniteltiin\npikaiset korjaustyöt: hankittiin rakennusmestari, itselliset määrättiin\nvanhan tavan mukaan suorittamaan osuutensa päivätöinä, talolliset ja\nkartanoitten herrat vastasivat rakennustarpeista ja rahakustannuksista.\n\nSaamattomuuteen ja kehnoihin elämäntapoihin tottunut kansa näytti\nlopultakin taipuvan kuriin ja järjestykseen.\n\nSiellä täällä ihmeteltiin vain sitä, ettei Lumialan kihlajaisista\nollut tullut mitään. Mutta senkin selitti -- myönnettiin -- tyttären\npäävamma, joka oli pakottanut hänet pariksi päiväksi vuoteen omaksi.\n\n\n\n\n5.\n\n\nNimismies Hareberg on tänä aamuna noussut vuoteesta väärältä kyljellä,\nsiitäkin huolimatta, että nyt, helluntai-ajan lähestyessä, aurinko\non yltynyt paistamaan täydeltä terältä. Ja paistaa yhä päivästä\npäivään, hellittämättä. Niin väärille kuin vanhurskaillekin -- yksinpä\n\"faleksmanni Halaperille\", kuten tuo kirottu kansa häntä yhä nimitteli.\n\nHän oli yrittänyt vetää aamulla niskaansa vallesmannin-vormunsa. Mutta\nse oli ahdistanut pahasti hartioista ja kuristanut kurkusta kuin\nvangin kaularauta. No, hän oli heittänyt yltään virkavallan taakan --\npukeutunut siviiliksi ja ieekutin hienoksi...\n\nSolevasti laskeutui hänen täyteläistä -- eikä missään tapauksessa\nIhan mahakasta -- vartaloaan myöten pitkä vaalean ruskea\nlievetakki Ja vieläkin vaaleammat harmaansiintoiset raidalliset\nhousut ylevöittivät hänen yhä vielä notkeanpuoleiset säärensä.\nNe loistivat päivänpaisteessa kuin juhlapiipun varret, päättyen\nkiiltonahkapatiineihin, joista olisi tyttö kuin tyttö voinut peilata\nomaa kuvaistansa. Bonjourin rintapielessä kekotti hehkeän punainen\nneilikka. Mutta tämä oli pelkkä luonnonilmiö verrattuna hänen\nkukilIisiin silkkiliiveihinsä, jotka kirjailtuine väritäplineen\nloistivat helakammin kuin kukkaketo päivänpaisteessa.\n\nValkean paidanrinnan pystykauluksen kiiltävältä nokalta oli\nlentämäisillään tuulen siivillä jonkin kuuman, värikylläisen etelämaan\nperhonen -- poikkipäinen rusetti, himerryttäen lempeän punervalla\nloistollaan kauluksen etuaukkoa vasten pehmeästi laskeutuvan, mutta yhä\nvielä lievästi pyörtyvän leuanalustan. Hyvin vaaleanruskea silinteri,\npinnaltaan hienosti himmeä, peitti vihdoin juhlavana katoksena tämän\nmaallisen majan, joka niin monilla ja kaikkinaisilla iloilla oli ollut\narmoitettu koko elämänsä ajan.\n\nKuitenkin tuntuu tänä aamuna vallesmannista, kuin hän raahaisi\nkaularaudan lisäksi jopa nilkoissaan rautapultteja. Hänen korea pukunsa\nkiusaa häntä kuin karhea, synkänraitava vangin sarkapuku.\n\nHän on joutunut ensi kerran huolettomassa elämässään ansaan, josta ei\nnäy pääsyä paremmin kuin mikko-repolaisella kintturaudoista. Eikä tämä\nkiipeli ole mikään ylioppilasaikojen vippijuttu, josta saattoi päästää\nkuka tahansa Catanin buffetsikka tai Kruunuhaan lellittelevä musteri.\n\nNyt hän purjehti tähänastisen elämänsä vaarallisimmassa Odysseiassa\n-- Scyllan ja Kharybdiin väliä. Ei ole totisesti sattuma, että\ntarun Scyllalla on lukemattomia päitä, jotka haukkuvat sen tuhannen\nkoiranpenikan äänellä, ja että sillä on naisen yläruumis. Sillä niin\noli asianlaita, että tuhatsuinen rahvaanhirviö oli nousemassa häntä,\ntähänastista suosikkiaan, vastaan, ja toisekseen: naisen hahmossa --\nminkäs muun! -- häntä nyt kohtalo vainoaa.\n\nTuo kirottu hämäläiskansa -- visapää, jääräpää, pässinpää! Oikea\nvisakanto -- et sitä halkaissut kiilalla tai kirveellä, kuten\nluulotteli pappi, Henrik Sark.\n\nTämän hämäläiskansan sielu oli sanalla sanoen tervahauta. Se peitti\nmaalla ja mullalla sen jokaisen aukon -- yksikään sen tulenlieskoista\nei päässyt näkyviin. Ja kuitenkin se oli sisältäpäin, näkymättömissä,\nkuuma kuin helvetin pätsi. Se odotti. Se vasta osasi, herra-paratkoon,\nodottaa, ennenkuin purki sisunsa ilmoille. Ja tuliko siitä sitten\npurkautuessaan pikeä vai tervaa, makeata viinaa vai sen helvetin\npulituuria, ei tietänyt edeltäpäin vallesmannikaan.\n\nHermostunut kädenliike vei Verner Harebergin etusormen liivin\nrintataskuun. Siellä oli sievä silkkivuorinen kotelo, joka painoi\nsomasti hänen sydämensä kohtaa. Siinä, niin pieni kuin se olikin, oli\nhänen elämänsä suurin ilo ja onni, mutta myöskin suurin vaara -- koko\nhänen virkansa oli pelissä tuon pikkuruisen rasian vuoksi. Se sisälsi\nnäet muutama päivä sitten Hämeenlinnan kultasepältä ostetun harvinaisen\nkorun, kultakehyksisen medaljongin, joka oli yli puolen vuosisataa\nvanha, kuuluisan hämeenlinnalaisen korusepän-kisällin mestarinäyte. Ja\nse oli tarkoitettu lahjaksi pastorilan Hanna Charlottalle.\n\nNimismies Hareberg oli rakastunut nuoruuden koskemattomaan\nkauneuteen. Ei, ei se ollut mitään niistä tavallisista --\nlemmenpeliä ylioppilasaikojen perhetyttöjen tai ruskeahipiäisten\ntorpantyttärien kanssa. Heitä -- noita rakkaita raukkoja -- hän\noli vain hullaannuttanut vähän niinkuin tottumuksesta. Mutta tässä\ntapauksessa hän itse oli hullumpi viidesluokkalaista koulupoikaa. Hän\noli valmis luopumaan kaikista muista iloista. Niin, hänen äskeiset\njuhlansa Hämeenlinnassa, Gaddinin Seurahuoneella, Nordinilla ja matami\nFlinkmanskan autuaallisten krouvipöytien ääressä -- ne olivat olleet\ntotta vieköön iloisen glunttilaulajan viimeistä hyvästijättöä kapakalle\nja sen skoonelaisille jentoille.\n\nOli aivankuin olisi puhjennut hänen silinterinsä kiireelle siveellisen\nsankaruuden sulkatöyhtö, kun hän nytkin -- tänä ristiriitojensa\nhetkenä -- muisti jäähyväislauluansa Seurahuoneella -- Wennerbergin\n\"Harpunsoittoa Scyllassa\".\n\n\"... kotletin katku ja Liinzmannin sauhu\", oli laulanut hänen\nGlunttinsa. Ja hän itse oli veisannut Maisterina pilkatakseen koko\ntuota kapakkaelämää, jonka hän aikoi heittää syrjään kuin rypistyneen\nruokaliinan ryntäiltään:\n\n\"Ausserordentlich, wunderschön, ja!\"\n\nOli onnellista nostaa raskaanpunainen reininviiniä kimalteleva\n\"röömeri\" hyvästijätöksi tuolle kaikelle, verrata sielussaan ja -- au\nnom de Dieu! -- autuaasti kyynelehtivässä katumuksessa Hanna Charlottaa\nuuteen kukoistavaan kevääseen ja raiuttaa baritooninsa yhteen Gluntin\ntenorin kanssa:\n\n    \"Es kehret der Frühling\n    mit lachendem Blick...\n    Als freundlicher Engel\n    umschsvebt er die Flur...\"\n\nSepä se. Mutta tuon enkelin vuoksi hänen heikkoa lihaansa paistettiin\nnyt marttyyriuden halstarilla. Ja tulta pohtivat sen alle sekä tuo\nkaistapäinen pappi että nämä visapäiset hämäläisjunnut.\n\nHanna Charlottan vuoksi, sokaistakseen papin moraalin sappea kiehuvan\nkykloopinsilmän, hän oli näytellyt maailmanparantajaa: manauttanut\nNuutalais-revot ja muut viinankauppurit käräjiin ja luvannut kieltää\ntämänkeväiset helkakokot -- huhtoa sanalla sanoen kuin kaskimies\nkruununhanskat kourassa.\n\nMutta missäs nyt oltiin? Hänen ennestäänkin heikkoa rahamassiansa\nuhkasi kato. Hän oli itse koko herra kohtapuoliin -- nurinkäännetty\nkukkaro. Millä hän lopultakin uskalsi nousta helkajuhlien päämestaria,\nKylänpään nuortaisäntää vastaan, kun sen sukulaismies, Hangan isäntä,\noli pannut nimensä hänen takuupaperiinsa? Ja millä pelillä hän aikoi\nkeinotella itsensä irti Voipaalan rouvan vihoista, kun oli saanut\nsenkin \"saaplarin keisarinnan\" nimen samaan paperiin -- melkeinpä\nniinkuin uskollisen kavaljeeriuden pantiksi?\n\nJuuri eilisenä päivänä hän oli iskenyt päähänsä virkalakin kuin\nmarttyyrikruunun ja lähtenyt Lumialaan julistaakseen Reko-isännälle\nasetuksen helkajuhlien kiellosta. Omalla portillaan hän oli laulanut\nitselleen rohkaisuvärssyn:\n\n    \"Hinaus in das duftende Blumengefild!\"\n\nJa vielä Lumialan kujaveräjällä hän oli hyräilIyt urheasti:\n\n    \"Rectissime! Strictissime!\n    Juo, frater amantissime!\"\n\nMutta hän oli palannut oikealla hämäläiskurikalla nuijattuna. Lumialan\nisännän niska oli punertunut tiilenkarvaiseksi, hitaasti mutta\nvarmasti. Sitten -- äkkiä oli sen nyrkki auennut, ukko oli ottanut\npaperin hänen kädestään ja kiertänyt sanat kuin myllynkiven alta:\n\"Tulevana helluntaina sytyttää Kylänpään Severi Helka-vuoren kokon\ntällä herrasrenttujen protokollalla. Ja jos tarvitaan sytykettä lisää,\npolttaa Hanka sinun takuukirjasi. Raha se on näet, joka herrasketaleita\nvastaan komtieraa. Ymmärtääkös herrassöötinki?\"\n\nNiin oli hänen, Verner Harebergin, hahmossa lähtenyt talosta törkeästi\nhäväisty virkavalta, isäntä-pojan vielä pihamaalla pelehtiessä hänen\nkustannuksellaan kuin kissa hiirellä. Donnerwetter! Oli tullut\ntallinovelta tammaa taluttaen, vetänyt hampaanlatvuksensa näkyviin\nsuupielestä toiseen. Se oli ollut muka hyväntahtoista naurua. Mutta\nsekin oli karskahuttanut hampaistaan kuin rautanaulaa purren: \"No,\nei taitanut käyrä sen hullummin, sano' Kykän Aape, kun hirttotuomion\nsai...\"\n\nJa tätäkin päivänräkätystä, sapperment! Olisi edes sadetta riittänyt,\nkansa olisi pysynyt nöyrempänä. Mutta mitäs! Aiemmin oli tuo\nSääksmäenselkä rapissut raskaista pisaroista kuin olisi tanssinut sen\npinnalla miljoonia pirunsilmiä. Siltä se oli ainakin näyttänyt hänen\nsilmissään eräinä heräämisensä hetkinä, kupariseppien kilkatellessa\nomia ilojaan hänen jalon otsansa kammitsoissa. Ja nyt -- viikkokaupalla\npelkkää poutaa, pellot alkavat kuivua, isännät kulkevat kynnöksillään\nhaapavakka olalla. Sopii sitä sitten helluntaina \"kylvö siunata\" vaikka\nkaskenkokoisilla ilovalkeoilla.\n\nYksinpä kylmäveriset kalat olivat tulleet tänä keväänä hulluiksi\nrohkaistakseen helan huutajia. Jo särenkudussa kaahasivat mökinakat\nkalaa jokisuista vanha säkki, kopparesu tai pelkkä hanie haavina.\nMerrat täyttyivät revetäkseen kutuahvenesta. Hauet työntyivät syvälle\nrantanotkojen lampareisiin ja ojanmutkiin kuin rysän perään, josta\npojankurikat niitä kiskoivat nuoransilmukalla kuin siimaa. Kun tästä\nvielä pääsivät talonisännät lahnankutuun, ei uhannut enää kato\ntaivaasta, maasta eikä merestä. Mutta tajusikos sitä pappi, että\nparannussaarna koskee hämäläisen sielua yhtä vähän kuin pisara saukon\nniskavilloja, jollei se pelkää nälkää tai ruttotautia!\n\nVallesmanni oli tullut Raitinristin lähettyville. Vasaran iskut\nkajahtelivat hänen korvaansa Helkavuorelta päin. No, niin, siellä --\nkeskellä kylviäiskiireitä päättelivät nuoret miehet \"pyhän helkamajan\"\nrakennustöitä. Tänä keväänä ei tämän kansan päätä käännä enää koko\nmaan ruotuarmeijakaan, saatikka kellastuneet asetukset tai hän,\nvallesmanni parka, joka ei uskalla hyppysellä nykäistä pitäjänpomojen\nniskahaivenista.\n\nKyllä hän, Verner-herra, tietää olevansa kaistapää. Heittääpä nyt\ntällä tavalla syrjään Voipaalan iso-leski, jonka myötäjäisillä olisi\nsaattanut lillitellä tämän elämän pitopöydässä, kunnes laupias Taivas\nolisi hiljaa ja sopivasti uuvutellut suosikkinsa pöydän alle -- ja sitä\ntietä ikuisuuden juhlapöytien ääreen!\n\nMutta onkopa hän, huikentelevainen Alkibiades, konsa ennenkään\nviisauden kuolaimia pureskellut? Ei ole. Eikä aiokaan! Sillä nyt\ntehdään, kuten teki Alkibiades -- löi isäukkoa korvalle ja otti\ntyttären siitä huolimatta aviosiipakseen. Niin oli hänen nyt annettava\nkorvapuusti pappiveljelle tuhlatuille lupauksille ja sittenkin\nhoukuteltava tuo nuori neito, jonka silmien tummissa syvänteissä\npalaa sanaton, hänen katseitaan kaihtava, mutta niin tulisen polttava\nnuoruus ... Hiivatti vieköön! \"Wir bitten um Rosen und Kirschen, ja,\nja! Hurrah!\" Jos Navarran Henrikille oli Pariisi messun arvoinen,\nkannatti tällaisesta rakkaudesta typistää tanssiaisaakin liepeet --\nkörttiläishännäksi.\n\nVerner-herran elämänfilosofia on valaissut taas hänen heikon sydämensä\niloisen rohkeaksi.\n\nMedaljonki tuntuu liikahtavan rasiassaan kuin toukka kotilossa,\nlentääkseen perhosena houkuttelevaan tulenliekkiin. Vaihteen vuoksi\nhyrähtää hänen huulilleen Bellmania -- pari säettä ensilemmestä:\n\n    \"Foten uti dansen svingar,\n    Hjertat hemligt röres...\"\n\nMutta nuopallaan kyyhöttävä varis näyttää olevan hänen ainoa\nkuulijansa. Raitinristin tienvierisen aitan korkealla porraspuulla\nistuu kyhärässä kädet reisien väliin lopahtaneina ja kasvot, yksinpä\nloivankin erä nenäkin lavean lakinlipan varjossa Taavetti Kyttälä.\nKuka tahansa olisi voinut vannoa, että Taavetti istui parhaillaan\nsuu mareissa löylyä kuullellen oman saunansa lauteilla. Niin oli\nherkullisen sopuisa hänen istuma-asentonsa.\n\nMutta mitäs tapahtui? Äkkiä kiepahtaa ruttuun lyöttynyt matala\nsaapasvarsi tukemapuultaan ja vihaisesti, kuin vanhan ärtyneen\nsimpanssin käpälä.\n\nJa Taavetilla on kruununmiehelle ankara asia. Hän ryhtyy jolkuttelemaan\nherran rinnalla, askelen verran tämän edellä päästäkseen kääntämään\nkiukusta punertuneet silmänsä kohti puhuteltavan kasvoja. Vallesmanni\nyrittää pudistaa ukonsittiäisen liepeistään. Mutta tästä Taavetti\nkimmastuu sitäkin kiukkuisemmaksi.\n\nAsia oli sillä tavalla, äsähteli ukko, että nyt tarvittiin korkeaa\nlakia ja oikeutta. Häntä, Kyttälän isäntää, oli katalasti petetty. Se\nhalvatun käärme, se Metsäkulman Kaisa Matintytär oli häneltä, taatulta\nmanttaalimieheltä, houkutellut oikealla emävalheella kihlarenkaat,\nrossit ja silkkiripsuiset liinat, ja -- tyhjää, silkkaa tyhjää olivat\nripsuneet sen peliaalin naisen sukat ja sukkarihmat. Oli muka kaksi\nlehmää -- eikä ollut navetassa sarvenkiekuraakaan, tuota, ei, tuota\nnutipäätä eikä ... Ja mitämaks! Muka siementä Kyttälän pellon verosta?\nSenkin oli tuo suippoleuka, jonka suupielissä ilvehtivät vilpilliset\nnaurunlovet, laskenut pelkkää loikuria. Ryskyn Euhvemiia oli antanut\nosviitat ja hän itse oli käynyt perkkäämässä asiat: vale, varkaus\nja viettelys, jotka kulkivat maan päällä naisen hahmossa, olivat\npaljastuneet. Mutta ei leikitelty lailla eikä Kyttälän Taavetin\nkanssa. Ja nyt oli lain puntarilla iskettävä pääkuoreen tuota Eetenin\nkäärmettä. Vaimo oli manuutettava käräjiin, pantava julki julmettuihin\nsakkoihin, mitämaks rautoihin ja linnaan vaikka tukasta kiskomalla.\nJa lisäksi oli vallesmannin hänen tahtonsa jälkeen tehtävä ankara\nrosessikirja tuomiokapitulille apupappia vastaan. Siltä mieheltä oli\notettava virka. Häntä, nuhteetonta seurakuntalaista, oli kovisteltu\nkirkkoraadin edessä kuin mahomettilaista, ja pappi hyväkäs oli uhannut\nhäntä, joka sinä hetkenä oli laillisesti astunut kihlattuun säätyyn,\nuhannut, pirskale vieköön, pyhän Ehtoollisen kieltämisellä. Virka pois,\nsanon minä tai se pappi heitetään kirkon kivimuurin yli kuin rukkasen\nrisa kiukaan nurkkaan.\n\nTaavetti oli puhunut enemmän kuin koko tähänastisessa elämässään, tosin\nmoneen toviin nuhistaen nenäänsä, välillä pitkään vaieten, mutta taas\nkarahuttaen kurkkunsa selväksi, äyskiäkseen kaiken kiukkunsa julki\nkarmeissa kiukunpuuskissa.\n\nPäästäkseen ukosta irti vallesmanni lupaili vanhaan tapaansa sekä\nmanuut että valituskirjat. Mutta ei häntä enää laulu maittanut\njatkaessaan matkaa pastorilan alaveräjälle -- vaakkuva varis ei\ntosiaankaan ollut mieltä ylentävä ennusmerkki.\n\nKuluneen viikon aurinkoiset päivät olivat virkistäneet Ellen-rouvaa,\nniin että hän jo puolittain pukeutuneena on ottanut vastaan Ertvin\nOrrellin ja Voipaalan maaherrattaren, jonka keralla hän nyt maistelee\nkorituolissa istuen portviiniä. Se vasta oli oikea kavaljeeri -- tuo\nnimismies Hareberg. Talon emäntä ei lakkaa häntä ylistämästä. Tämä\nportviini ja maanmainio hallonpunssi, jota Ertvin-herra oli saanut\npikarillisen, olivat juuri hänen tuliaislahjansa Hämeenlinnanmatkalta.\n\"Ja katso, rakas Juliana!\" hän huudahtaa rientäen ottamaan\nikkunapieleen nojailevan Hanna Charlottan hyväilevien käsiensä\nväliin. \"Tällaisen hienon kamman hän toi Hannalle kampamaakarilta! Ja\nodotapa\", hän jatkoi poistuen miehensä työhuoneeseen, jonka isäntä oli\ntällä kertaa poissa: kirkon korjaustöitä johtavain kuudennusmiesten\nkokouksessa. Ellen ojentaa pöydän yli kätensä, aikoen ottaa\nkirjoitustelineen viereltä raskaasta hopeasta taotut kynttilänjalat.\nTuomarein kirjan kohdalta on Henrikin vanha kuvaraamattu avattuna\npöydällä. Kuvassa sankari Gideon hävittää keihäällä iskien Baalin\nalttaria. Hänen miehensä hakkaavat kirvein maahan sen vierellä kasvavaa\nmetsää. Taivaalta paistava kuutamo valaisee sotilaitten jäntevät\nhartiat ja iskuun tiivistyneet selkälihakset peloitta van voimakkaiksi.\n\nEllen tuntee vavahtavansa kuin olisi kylmä yöllinen tuulenhenki\ntyöntynyt raskaasta korvesta läpi huoneen. Gideonin paatta vasten\npainava jalka ja ponnistukseen työntynyt polvi muistuttaa Henrikin\njänteviä jalkoja, silloin kun tämä kiivaasti astui ylöspäin\nrinnepolkua. Miksi hän oli avannut itselleen juuri tämän paikan\nraamatusta? Ja mitä sanoja hän oli merkinnyt punaisella kynällä? \"...Ja\nsinä lyöt Midianitat kuin yhden miehen.\" Ja tuonnempana oli tehty\nsitäkin paksumpi viiva -- aivankuin raivostuneena vetäisty: \"... Ja\nkukista Baalin alttari, joka on sinun isälläs, ja hävitä metsistö, joka\nsiinä tykönä on.\"\n\nMitä hän aikoikaan! Miksi hän ei voinut elää rauhassa pitäjäläistensä\nkanssa? Surumielinen huokaus värisytti Ellen-rouvan rintaa.\nMutta hän hymähti kuin hymähtikin pois koko pelkonsa. Hänhän oli\ntervehtymäisillään! Ja sitten -- Henrik oli saatava pois tästä\npitäjästä. Hänen kotopuolessaan he unohtaisivat nämä taipumattomat\nihmiset. Ei, hän ei tahtonut nyt ajatella surullisia asioita.\n\nJa taas hän palaa nauru huulilla kamariin kynttilänjalkoja näytellen.\n\"Katso, katso, miten tyylikkäät -- myöhäisempirea!\" hän huudahtaa.\nNekin olivat vallesmannin lahja Henrikille. Tuo herra oli todellakin\noikea maailmanmies, niin chantiili, niin huomaavainen ja, ja, ja ...\n\"Oo, ajatella! Tiedätkö, minä pelkään, että tähän taloon on tulossa --\nkihlajaiset! Muuten ei voi ymmärtää...\"\n\nHanna Charlotta oli jäykistynyt liikahtamattomaksi. Suuttumus uhosi\nhänestä. Purkautui äkkiä kiukun ja häpeän samentamiksi sanoiksi: \"Että\nsinä kehtaat, Ellen!\"\n\nHän juoksi läpi eteisen pakariin, niin että permantopalkit\nkolahtelivat. Ertvin-herra istui hetken hermostuneena nykien hienon\nkesäpukunsa rusettia. Kuuma aalto nousi nousemistaan päähän. Hän tunsi\nauttamattomasti punastuvansa, ja se peevelin väri lähti naamasta yhtä\nvähän kuin keitetystä kravusta. Hän yritti sitä peittää tarttumalla\npikariinsa. Mutta tämä kellahti pitkin pituuttaan reikäompeleiselle\npöytäliinalle sokeroituine punsseineen.\n\nJollei Juliana-rouva olisi nuorukaista pelastanut, olisi hän\nseuraavassa hetkessä kiraissut kuin \"seehundi\" pelipöydässä. Majuurskan\nkesähatun korea sulkatöyhtö heilahti äkkiä. \"No, menetkös siitä,\nErtvin!\" hän torui muka suutuksissaan. \"Hae Hanna Charlotta pyyhkimään,\nno, senkin suttapekka!\"\n\nJa Ertvin pakeni kuin olisi juossut suoraa päätä tallinylisille\nhirttäytymään. Elleniä iso-leski taputti polveen ja nuuskasi, nuuskasi\npariin kertaan. Aivasti, nauroi välillä ja aivasti taas, kunnes sai\nsuustaan katkonaisia sanoja: \"Ee-ee, ehei, Ellen rakas, rakas! Ennen\nHanna Charlotta karkaa tuon Ertvin hutiluksen kanssa, ennenkuin,\nha-ha-ha...\"\n\nMutta siinä se oli -- paha missä puhuttiin. Verner-herra oli tullut\nisännän työhuoneen kautta ja kumarsi komeassa kaaressa koputettuaan\nkamarinoveen. Nyt tuli vasta Juliana-rouvalle hauskaa.\n\n\"No, mutta rakkaani\", hän nauroi, \"sinähän olet korea kuin kosiomies.\nVai sinä, sinä\", hän heristi sormiensa granaattikiviä, \"senkin\niskariootti! Ha-ha-ha ... Haeskelet täällä vielä ensirakkauksia\nminun selkäni takana, sinä, 'viimeinen gluntti-laulaja'. Kuule nyt,\nmies parka, ota tästä, ota nuuskaa ja aivasta julki rikoksesi, sinä\nsalasyntinen herkkusuu.\"\n\nVerner-herra tunsi joutuneensa vähän niinkuin aviollisen sängyn alle,\nsuoraa päätä niskasta työnnäistynä. Perin pohjin hämääntyneenä hän\notti kuin ottikin isonlesken kultarasiasta hyppysellisen nuuskaa,\nnaurahdellen kuin hölmöpoika vihillä.\n\nEllen-rouva katselee ihmeissään. Mutta majuurska ei hellitä: \"Kuule\nsinä, Verner parka, kyllä sinulle sopii rakastelu. Mutta pokkaa\nsinä käsi sydämellä vain sellaisille naisille, jotka havittelevat\n_viimeistä_ rakkautta. Ajattele, rakas donjuan, heissä sinulla on\nuskollisuus, joka ei koskaan petä -- kukas nyt viimeisen jälkeen enää\nsaisi uutta rakastajaa! Ja miten kiitollisia he ovatkaan! Sinun pehmeän\nkämmenesi pienen pienestä taputuksestakin, ha-ha-ha...\"\n\nHanna Charlotta tuli sisään pyyheliina kädessä. Pysähtyi vavahtaen\novelle nähdessään vallesmannin. Vaistomaisesti hän tarttui lukon\nkädensijaan-päästäkseen pois kamarista. Mutta valloittamaan tottunut\nVerner-herra näki neidon säikähtymisessä vain salattua, kokematonta\nrakastumista, jonka suloisin ele oli pakenemista ja piiloutumista. Ja\nhäneen meni ylimielisyyden piru -- hän halusi täyttää tuon isonlesken\nnuuskarasian sellaisella koston pippurilla, että tipahtaisi Voipaalan\nbudoaarissa yksi ja toinen kyynelpisara vielä tänä iltana.\n\nEikä puuttunut laveutta eikä pehmeyttä vallesmannin kavaljeerineleistä,\nkun hänen etusormensa ja peukalonsa välissä kohosi liivin\nrintataskusta lahjakoru. \"Mamselli Hanna Charlotta sallinee -- pieni\ntuliaislahja...\", hän kumartaa hitaan juhlavasti.\n\nNeito katsoi apua anovasti kälyään, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Mutta\nhän katsoi vihdoin myöskin Verner-herraa suoraan silmiin. Eikä siinä\nkatseessa ollut enää mitään säikähtelemistä. Siinä oli vain vihreän\nnuoruuden julmaa kovuutta, harmistumista ja vihdoin suuttumusta, joka\nkalvisti hänen kasvonsa, niin että hän vastasi lopulta värähtämättömän\nkylmin äänin: \"En halua ottaa vastaan, herra Hareberg, liian kalliita\nlahjojanne.\" Neito poistui. Ovi painui kiinni kuin olisi ollut kiveä\ntai rautaa. Ja vallesmanni tajusi kärsineensä perinpohjaisen tappion.\n\n\"No, mutta voi-voi, Verner parka\", puhui Juliana-rouva huvittuneesti.\n\"Nyt sinua ei enää pelasta muu kuin Åkerblomskan krouvi ja Ulla\nWinblad! Hänhän on ikuisesti nuori. Etkö muista?\"\n\n    \"Ulla Winblad, kära syster,\n    du är eldig, qvick och yster\n    var dag så står du brud...\"\n\nmajuurska hyräili Verner-herran rakkainta Bellmania, hymähteli\nmelankoolisesti, nousi lähteäkseen ja taputti sivumennen miestä\nposkelle kuin pahankurista poikaa. Eikä herrassöötinki osannut muuta\nkuin seurata tätä elämänilon keisarinnaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli kääntynyt laskulleen. Mietteliäs ilta oli kenenkään\nhuomaamatta koskettanut maata. Mutta rantaniityt eivät vielä\ntummentuneet. Niiden ruoho oli jo kuivahtanut edellisistä\npoutapäivistä. Ja nyt se kiilteli tervettä kasvua. Tulvavesi ei\ntosin ollut vielä päästänyt rantoja rauhaan, sillä ylävesistä painui\nyhä hidas paisuva aalto tänne alavesiin. Mutta Kirkkoselkä kimmelsi\niloisemmin kuin äskeisinä sadeviikkoina. Huuru ja usva olivat nousseet\nomiin tyhjiin korkeuksiinsa. Ja nyt katsoi melkein sateeton aurinko\nseisovin silmin niittyjä ja harjunrinnettä, jolla kivenpahdatkin\nmakailivat kylläisen näköisinä, päästyään loppumattomasta märkyydestä.\nOli tuollainen illan rajalla viipyvä hetki, jolloin ihminen tahtoisi\nkuulla hiljaista hyräilyä läheltään, rakkaimpansa huulilta, mutta ei\nitse laulaa eikä puhua.\n\nJuliana-rouvan pehmeäluomisista silmistä kimmelsi samannäköinen ilo\nkuin niittyjen ruohonpäistäkin. Hänelle tuli halu syleillä näitä\nrakkaita kontuja, joilla hän oli tepastellut lapsesta asti. Kyllä hän\ntiesi, että hänessä jo asui vanheneva nainen. Mutta ei häntä niin vain\nkyetty panemaan vanhuuden lavitsoille. Hän oli herratar, joka osasi\nhallita -- tuota koreata herkkusuuta yhtä hyvin kuin koko aluskuntaansa.\n\nKirkko painoi mahtavan varjonsa itää kohti. Hänelle eivät varjot\nkuuluneet. Ei hän sallinut tällä erää edes kevyen hattunsa laajojen\nlierien peittää kasvojansa. Hän otti sen punanvälkkeisiltä hiuksiltaan,\njotka liekehtivät auringossa, niin että Verner-herrakin katsahti\nniihin, yhä vielä arastellen, mutta ihastuneena.\n\nSiinä sitä oli oikea Ulla Winblad -- \"prestinna i Bacchi tempel\",\nkuten suuri Carl Michael olisi sanonut. Vähältä piti, ettei hän jo\nuskaltautunut tämäntapaiseen kohteliaisuuteen. Mutta ei, ei se käynyt\npäinsä. Hänen nöyryytyksensä kalkissa oli vielä sakat pohjalla.\nAikoessaan kääntyä tienhaarasta Voipaalan portille he havaitsevat\npastori Sarkin, Lumialan ja Virjalan isännän istuvan Kelhinmäen\nrinnekivillä -- paluumatkalla kirkonkokouksesta.\n\nVallesmanni yrittää painella ohi huolettomin askelin. Tuo hullu pappi\nsaattoi hänet vaatia tilille yksistä ja toisista lupauksista. Pahasti\nkihahtava hiki tuntui kostuttavan hänen juhlahattunsa ylpeän kupoolin\naluspuolta. Voipaalan pelastava portti loisteli jo tuolla ylempänä\nvaalean sinisenä, melkein kuin taivaan portti.\n\nMutta Juliana-rouva otti häntä hihasta -- taaskin kuin karkuretkeltä\ntuotavaa pojantenavaa. Ja saman tien hän oli jo viitannut pastorille\nja kuudennusmiehille, jotka tuntuivat olevan ankarassa sananvaihdossa\nkeskenään.\n\nVirjalan ohuthuulinen kumman elottomasti aukeileva kalansuu ja\nsilmäkulmien rypyt näyttivät häijyilevän pappia vastaan.\n\n\"Justiin niin, ne ovat ... nuoret miehet näissä kylissä sen päälle\nvannoneet, että kaksitoistahankainen kirkkovene siellä poltetaan tämän\nkevään kiikanvalkioilla. Eivätkä lopu navetanparvilta olkilyhteet,\nsanovat. Raitinristiltä Kokkovuoren juurelle asti joka toisessa\naidanseipäässä ne poltetaan, lyhteet ja tervatuohet. Ja tuohta kun\nriittää, jotta...\" Isäntä oli menettämäisillään sanat suustaan. Mutta\nkatsottuaan rinnettä nousevaan vallesmanniin hän muisti majamiehensä\nNuutalais-revon, tokaisten entistä käreämmin: \"Niin että sopii sen\nvallesmanninkin peruuttaa ajoissa ne menuunsa ja muut koirankonstinsa\n-- meillä päin kun tapellaan harvakseen ja lujasti, justiinsa, sanovat.\"\n\nVerner-herra tunsi pehmeissä niskakiharoissaan jotakin tukistamisen\ntapaista. Tietämättään hän irvisti kuin ankarasta kivusta. Mutta\nmajuurska huudahti: \"No, mutta Virjala! Minähän tuon tämän koko\nesivallan käsikynkässäni meidän ilovalkeoillemme. Ja hän saa huutaa:\n'Helka Maria, pääsi palaa!' kuten tapaan kuuluu.\" Ja rouva ravisti\npunaista tukkaansa, joka tottakin paloi auringossa kuin katajapehko\ntulessa.\n\nPastori näki tulisilla hiilillä tepastelevan vallesmannin läpi ytimiä\nmyöten, mutta hymähti vain puolittaisessa ivassa: \"Sepä se, hyvä rouva,\nnimismies Harebergin on perin vaikea jakaa rikollisille haastekirjoja\nkäräjiin -- lasikaapista. Hänen kätensä ovat sidotut ja hänessä koko\ntäkäläisen esivallan...\" \"Esivallallakin on esivalta, rakas pastori\",\nnauroi sanavalmis rouva. \"Ja se olen minä -- Voipaalan iso-leski!\"\n\n\"Älkää huolehtiko liikaa, majuurska\", puhui Henrik tällä erää raskaan\npainavasti, \"Baal katsokoon itse, että hänen alttarinsa on kukistettu,\njos hän on Jumalasta. Niin sanottiin kerran epäjumalasta, jonka\nalttarit Herran sankari Gideon jaoitti maahan.\"\n\nVirjala oli siirtynyt syrjemmälle. Mutta Lumiala tarttui papin\npuheeseen kuin härkää sarvista. \"Kerran tapahtui isoisäni isän aikaan,\nettä rovastit saivat tämän pitäjän kansan säikytetyksi -- se luopui\neräänä keväänä helaa huutamasta. Mutta sinä vuonna tuli kato tappaen\nheikkouskoista kansaa. Tänä keväänä\", hän jatkoi ääni jyrähtäen syvältä\npurkautuvasta kuvastumisesta, \"ei meillä viljan jumalaa vihoiteta,\nvaikka Kiiteonit pasuunoita puhaltaisivat. Pankaa se mieleenne, herra\npastori.\"\n\nHenrik Sark istui hetken alakuloisena vaieten. Hän yritti ryhdistyä\nsanoakseen jotakin. Mutta hän vaikeni sittenkin, kuten ainakin ihminen,\njonka on mahdotonta kuvitella kääntävänsä paljain käsin tervaskannon\nkivisestä maasta.\n\nHän vain kosketti Lumialan olkaa saaden suustaan pari soinnutonta\nsanaa: \"Ihmisparat, omain taikauskojenne uhreja te olette.\"\n\nReko-isäntä katseli pitkän tovin liikahtamattomassa valossa lepääviä\nrantaniittyjä ja ylempänä nousevia peltoja, joilla viheriän ruislaihon\nkeskellä oli siellä täällä laajoja sateen näivettämiä nuivan keltaisia\nlaikkoja. Mutta tällä hetkellä -- iltavalon niitä hehkuttaessa --\nrinnepelto näyttihe silmään nukkuvien keltakukkaryhmäin koreuttamalta\nparatiisin niityltä. Se loisti kuin sadun jättiläiseläimen läikehtivä\ntalja. Sillä mikään ei loihdi niin autuaan ihmeelliseksi maata ja vettä\nkuin tuollainen ripsetön auringonsilmä, jossa aika lakkaa ja katsoo\nliikahtamaton iankaikkisuus.\n\nReko-isäntä ei enää löytänyt uhkaavia sanoja. Hän puhui aivankuin\nvanhentuneella äänellä uskosta heidän omaan viljanjumalaansa.\n\nSe oli tuo ... heidän kevätuhrinsa kuin pyhä Ehtoollinen maan mullalle\nja heidän omille sieluilleen. Maan rinta tarvitsi sekin uskon\nvahvistavaa voimaa -- pyhää tulta, joka ajoi epäuskon hallan sen\nsydämestä. Aamukaste ja puhdistava tuli tekivät yhdessä pellon eläväksi\nja voimakkaaksi. Ja samaa tulen ja virren voimaa he tarvitsivat itsekin\nomille sieluilleen -- tunteakseen, että olivat sovussa armollisten\nTaivaan valtojen kanssa.\n\nNiin, se oli Hengen vuodatusta, sitä, mihin he olivat uskon saaneet\nja mistä he kiinni pitivät. Jos se heiltä pois otettaisiin, olisi\nse samaa, kuin jos heiltä kiellettäisiin pyhä Ehtoollinen ja tämän\ntaritsema ilomielinen rauha ja uskallus ...\n\nIsäntä vaikeni. Kuulijat vaikenivat. Juliana-rouva katseli ihmeissään\ntuota miestä, josta hengähteli niin sanomattoman syvä vakavuus. Hän\nalkoi ymmärtää, miksi helkavirsien sävelessä soi alakuloista valitusta\nja vain kaukaa tämän alta kuin iloa ikävöitsevän lapsen ääntä. Se oli\nsiis ... tuo laulu, heidän pyhintä rukoustaan -- sen ilo oli heidän\nlapsuusaamujensa onnellisten kukkakenttien soittoa, kuten heidän\nsiniset ja punaiset kukkansa tyttöjen mataraseppeleissä. Ja sen valitus\n-- pitkien, kovien talvien ikävää, raskaitten, loppumattomien korpien\nmurhetta ja esipolvien ankaran hallanuhan taivaaseen huutavaa pelkoa:\narmahda meitä, pelasta meidät ja meidän tulevaiset polvemme ... ilolle,\nmeitä runsaammalle ja onnellisemmalle elämälle ... Niin, kevät oli\nheille heidän uudesti syntynyt lapsuutensa onnenaika. Ja he lauloivat\nsille, koska murheitten hanget olivat poistuneet.\n\nNäin läheltä ei Juliana-rouva ollut vielä koskaan tuntenut ymmärtävänsä\ntätä kansaa. Hän oli jo puhumaisillaan Reko-isännälle hyviä Sanoja, kun\npastori virkkoi, hänkin puheen liikuttamana, puolittain kuin itseänsä\ntutkistellen:\n\n\"Niin, mikä minä olen nousemaan sellaista uskoa vastaan kuin te nyt,\nReko-isäntä, sen teitte ymmärrettäväksi...\" \"Niin, ne virret ovat\nsyntyneet maailman luomisen seitsemäntenä päivänä, koska Hän lepäsi\nkaikista teoistansa, jotka olivat sangen hyvät\", Lumiala jatkoi kuin\nraamattua lukien. \"Eivätkä ne lakkaa niin kauan kuin kasvaa näissä\nmetsissä yhdeksää lajia puuta pyhän kokon sytyttimeksi\", hän vihdoin\npäätti nyökytellen hartaasti päätä, kuten ainakin mies, jolle isien\nusko on kaikkien epäilyksien yläpuolella.\n\nNämä ajatukset näyttivät kuitenkin jäykistävän Henrik Sarkin äsken\nhetkeksi heltyneet kasvot. Niille tuli yht'aikaa sekä kärsivä että\nluja ilme, kuten ihmiselle, jolle on pantu pakko seurata totuutta sen\nterävimpään miekankärkeen asti.\n\n\"Mutta niin on kuitenkin sanottu, isäntä, että usko tutaan\nhedelmistään. Ettekä te voi kieltää, että teidän pähkinämetsänne\nkasvavat riettauden hedelmiä.\"\n\nReko-isäntä löi kämmenet reisiinsä noustakseen. Sanoi kuitenkin vielä,\nnyt jo raskaan karmeasti: \"Pitäisi kai pappienkin nähdä malka joskus\nomassa silmässään. Te taritsette ehtoollista seurakuntalaisille,\njoiden henki haisee olvelta ja paloviinalta. Enkä minä ole sen vuoksi\nkoskaan kieltänyt, että vanhurskauden hedelmät kasvavat kristillisestä\nuskostamme. Puhumattakaan siitä, että tuolla emäkirkkomme juurella,\nKatajamäellä, kasvavat -- siellä jos missään -- riettauden lepiköt...\"\n\nHenrik Sark oli noussut. Ankara isku näytti osuneen. Hänen\npapintakkinsa peitti hetken löysällään ja rypistyneenä lysähtäneitä\nhartioita. Mutta jonkin uuden ajatuksen voimasta hän korkeni jälleen\ntäyteen pituuteensa. Sitova päätelmä näytti jännittävän hänen huulensa\ntarmokkaaseen vastaväitteeseen.\n\n\"Tuo kaikki on, Herra armahtakoon, totista totta. Mutta siksipä juuri!\nRyöhätköön synti alttarin edessä ja kirkon juurella, Myllykylässä tai\nteidän metsiköissänne ja raiteillanne, se on tuhottava joka paikassa\nja kaikkialla, sillä synti on veriruskealta karvaltaan samaa saastaa,\ntuhoaako se kansaa siellä tai täällä. Ja pankaa mieleenne, isännät,\nkaikella hyvällä sanottuna, että sen kulovalkea on hävitettävissä vain\n_vasta_ tulella. Muuta ei minulla ole tällä erää sanottavaa. Kiitän\nvain Jumalaa tästä hetkestä, joka valaisi vääjäämättömäksi minun\najatukseni ja lujitti minun tahtoni...\"\n\nMutta Reko-isäntä oli jo laskeutunut rinnettä alemmaksi. Täältä hän\nsanoi jäyhin äänin: \"Olen kyllä kuullut puhuttavan merenrantojen\nmyrskyistä. Mutta tuota ... näille rannoille ne eivät ole koskaan\nyltäneet eivätkä yllä, jollei särkyäkseen tuota vastaan ... tuolla.\"\n\nHän oli nostanut kätensä Rapolan linnavuorta kohti. Se laskeutui\nhitaasti. Ja nyt kuului enää hänen suustaan vain pari sanaa:\n\"Meidän tuliamme eivät vieraat meret kykene sammuttamaan.\" Sanoi ja\nastui maantietä jämerin askelin Ritvalaan päin Virjalan poiketessa\ntienvieriselle pihamaalleen.\n\n\"Kuulitteko, herra pastori? Merikapteenin poika ajaa helposti\nnäillä vesillä karille\", Juliana-rouva pudisteli päätään leikki\nhuulilla, mutta silmäterät tutkivasti tähdättyinä hänen kasvoihinsa.\n\"Muistatteko, miten kävi norjalaisen Egilviikingin, kun hän nousi\nkäärmekokkineen tuolta alavesiltä tänne? Emil-serkkuni on sen minulle\nkertonut. Tuolla Rapolanvuoren rinteillä hän kaatui kaikkine miehineen.\n'Ja takaisin purjehti ruumislaivat', laulaa siitä vieläkin vanha\nballaadi.\"\n\nVerner-herra oli loitontunut kiusaantuneen näköisenä. Henrik naurahti\nmelkeinpä vapautuneesti. \"Mutta ajatella, hyvä rouva! Nämä hämäläiset\npakanat sytyttelivät kuulema myöskin muinoisille kastemunkeille\n'yhdeksillä puulajeillaan' marttyyrirovioita. Mutta muistaakseni\nnotkistivat niskansa kuitenkin kasteen alle, jonka merenrantalaiset\npapit, huomatkaa, heille toivat.\"\n\nMajuurska katsoi yhä tutkivammin ja lähelle tullen pastoria silmiin.\nHän hiljensi äänensä äidillisen hyväileväksi. Mutta Henrikistä tuntui\nkuin hänen katseensa ja sanansa olisivat paljastaneet hänen syvälle\nkätketyn salaisuutensa. \"Ehkäpä siksi, rakas Gideon\", rouva sanoi,\n\"että heillä oli palavaa rakkautta enemmän kuin teillä. Niin, niin,\nvarokaa vain, ettette taistele vielä joskus tuolla hirvittävällä\nmoralisti-järjellänne -- omaa itseänne vastaan.\"\n\n\"Ehkäpä minun onkin juuri tehtävä siten eikä millään muulla tavalla\n-- sytyttääkseni vastavalkeani puhtaalla tulella...\" Henrik yritti\nhymyillä. Mutta hänen katseestaan ei lähtenyt yksinäisen ihmisen kolea\ntuijotus.\n\n\"Tulen, tulen, rakkaani!\" rouva viittasi Verner-herralle. \"Ehkäpä\",\nhän tokaisi papille hyvästiksi, \"mutta varokaa, ettette joudu _kahden_\ntulen väliin. Oi, oi, se se vasta on vaarallista. No, niin, hyvästi,\nte tyhmä, rakas Vanha Testamentti! Käykää talossa!\" Ja rouva viittasi\nhienolla hansikkaallaan kuin olisi ripsauttanut vitsalla hullua miestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he sitten, Juliana-rouva ja Verner-herra, istuivat toisiaan\nvastapäätä Voipaalan herkullisessa päivällispöydässä, helähytti\nJuliana-rouva iloisesti korvakorujaan ja antoi elämänviisaan\nloppuläksyn ystävälleen. \"Oletko kuullut\", hän kysyi, \"mitä kansa\ntarkoittaa sananparrellaan, että Jaakko heittää kylmän kiven veteen?\"\n\nKavaljeerin pudistaessa päätään ja peittäessä rintansa puhtauttaan\nloistavalla ruokalanalla emäntä selitti: \"Katsos, kylmä Jaakonpäivä on\nensimmäinen hallanmerkki. Ja tuo Jaakko on vielä heinäkuuta! Ajattele,\nsinulla ja minulla on käsissä jo elokuu -- ainakin Laurinpäivän hallat,\njolloin kesälampaat keritään -- niin nöyrät lampaat kuin kurittomat\npässit. Meillä naisilla sitä aikaa sanotaan 'vaaralliseksi iäksi'. Ja\nteillä, miesparoilla -- 'viimeiseksi villitykseksi'.\"\n\nSnapsikarahvi kekotti Verner-herran edessä häikäisten silmiä hienosti\nhiottuine särmineen. Lohi, diili, sianpääsyltty, vasikanhyytelö,\nhanhenmaksa, kylmä kana majoneesikastikkeessaan ja salaateissaan\ntuoksuivat hänen herkuttelijannenäänsä kuin kaiken elämännautinnon\nyrttitarha.\n\n\"Kuule, sinä Voipaalan iso-leski!\" hän kaatoi ihastuneena snapsin\npikariinsa. \"Sinä olet kaikkien Ulla Winbladien rinnalla keisarinna!\"\n\n\"No, niin? Siispä skool, sinä rakkari!\" \"Skool, teidän keisarillinen\nkorkeutenne -- meidän elokuisen nuoruutemme malja!\"\n\nNiin huuhtoi Verner-herra kurkustaan helteisen päivän pölyt ja karvaat\ntappiot. Baalin alttarit saivat hänen puolestaan roihuta vaikka\ntaivasta myöten, kun vain hän sai paistatella tämän ihanasti tuoksuvan\nherkullisen alttarin äärellä, josta ei puuttunut maan hedelmä, ei\ntuhlaajapojan vasikka eikä taivaan manna.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHelatorstaina ja tämän aattopäivänä vihmoi taivas ilkeintä itätuulista\nsadettaan aamusta asti. Ja iltapäivällä -- helkakulkueen vaeltaessa\n-- sumensi hidas, kylmä tihkusade laulun ja mielet. Kokko paloi\nkituliaasti. Pyhää majaa ympäröivät koivut noruivat alakuloisen itkun\npisaroita. Rinteen pähkinämetsä hämärtyi rantavesien nousevasta\nsumusta. Ei siellä ollut valonläikettä eikä siimestä, jotka olisivat\nsytyttäneet rakastavien parien silmät ja tarjonneet lymypaikkoja.\nTuskin pojat viitsivät hypittää tyttöjä märkyyttään yskähtelevän\nhelkakokon ylitse.\n\nEi ollut saapunut selkien takaa kourallista enempää kansaa. Ja minkä\noli tullut, vetelehti raittien vierillä nurpalla nokin tai vähäksyvä\niva suupielessä. Ei muka kannattanut ottaa täydestä koko tyttölasten\nhömpsöttelyä.\n\nEi edes tyttöjen kulkuetta riittänyt enempää kuin pari kolme\nsylenmittaa. \"Kuka sinne naurettavaksi kehtaa tulla\", olivat\nnykäyttäneet olkaansa varsinkin Yläkylän tytöt, jotka Kylänpään Severin\nlupauksesta huolimatta yhä pyrkivät olemaan eriseuraisia.\n\nOli pantu aidanseipäisiin sinne tänne olkilyhteitä. Mutta kukapa\nniitä viitsi ruveta savuttamaan leukailevain vieraskyläisten poikien\nirvistettäviksi! Jäivät nuokkumaan paikoilleen. Ja sittenkin\npojanvintiöt räkättivät: \"Hohho, kun ei vain kaatuisi, sano' Hutilan\nakka variksenpelätintä.\" Eivät vaeltaneet tytöt kokon sammuessa katkua\ntyöntäviksi kekäleiksi enää edes Kurjenojalle heittääkseen sinne\nseppeleensä -- Helkavuoren kaivoon työnsivät itkunsekaisen häpeän\nnikottaessa kurkussa ja tietenkin poikien toljaillessa ympärillä suut\nviurussa.\n\nEessä-laulajaneidot olivat kyllä laulaneet uhma silmissä. Lumialan\nHelkan ääni oli soinut tasaisena virtenä yli muiden. Mutta hän oli\nollut kalpea. Silmät olivat kiiltäneet väsymystä, kuin pitkät matkat\nräntäsateessa vaeltaneella ja nyt viimeistä taipaletta nääntymyksen\nhorteessa kulkevalla.\n\nKun hänen seppelensä oli vihdoin pudonnut kaivoon, kääntyi hän huulet\nverettöminä alamäkeen, kotoa kohti. Ei edes Kylänpään Severi, joka oli\n-- Helkan kihlajaisten Paturin pojan kanssa mentyä myttyyn -- yritellyt\nneitoa kautta rantain kosiskella, rohjennut työntyä häntä saattelemaan.\n\nNiistä juhlista ei tullut muuta kuin surkeutta. Pojankurikoitten ja\nnuorten miesten roikka töllisteli aikansa kokkomäellä. Ei ollut tullut\nriiuusta tuon taivaallista. Ei ihme, että pojat maleksivat siellä\ntäällä vähän niinkuin toispuolisina, mielet ärtyen ärtymistään. Viho\nviimein Ryskyn Iivari, Myllykylän Ryskyntalon poika, joutomies, joka\npotkiskeli kokosta kekäleitä pitkin nurmikkoa, hujahutti kurkustaan:\n\"No, kun ei likat veisaa virsiä, lauletaan me poijjaat junttalauluja\nja ooppahiiaa, saatana!\" Veti viinapullon remelistään ja pani sen\nkiertämään. Eikä se kauan täytenä kiertänyt. Mutta uusia puteleita\nilmestyi taskuista. \"Hoi, poijjaat, juoraan kun on yhteen tultu!\"\nrehvasteltiin. \"No, ka, kun on leskeksi jääty, niin ryyppy muijan\nverosta\", vastattiin.\n\nJa siitä se alkoi, melunpito ja juopottelu. Lähitalot, missä\nvain suostuttiin olvitynnyri avaamaan, meiskattiin ja tanssia\nrytkytettiin piikatyttöjen kanssa tai pojat keskenään. Remuttiin\ntanhuvilla. Silmät hohkaen nousuhumalaa ja äkeä viinankihu sisuksissa\nponkaistiin reisilihakset täynnä yletöntä voimaa Yläkylän ja Huittulan\nmökkiläiskujiile, joilta poikkeiltiin tiettyihin porstuoihin. Nyt oli\nmuka juotava \"Nuutalais-revon linnareissulle matkarahat\". Tiettiinhän\nnäet sekin, että mökinakkojen lekkerit hulahtelivat Nuutalaisen\nhankkimaa ilolientä.\n\nHämäläisen mullipojan polventaipeet alkavat kuitenkin pian hetkahdella\nja ohjata miestänsä vituraan. Vatupassi hänen aivoissaan näet ei\nhevin pysy \"kourallaan\" enempää kuin \"yhreksänteen\" ryyppyyn. Mutta\naut'armias -- hänen käsivarsiensa hauislihaksissa ei muuta kuin paisuu\nvoima ja halu käydä toista miestä suolivöihin tai ryntäisiin. Ja tämä\nhalu kun pakkaa päälle, hän saa myöskin sellaisen puheenlahjan, että\nkalliot kajahtavat. Hän hihkaisee pari kertaa. Ja katso: arkipäivien\nkielensalvat katkeilevat. Suu yltyy häijyilemään tai täräyttelemään\närräpäitä, jotka karskahutetaan hammasta purren leukaperistä. Ei ole\nsilloin kaukana käsirysy. Eikä paljoa tuonnempana raitinseipäitten\nrysähtely kättä pitemmäksi tappeluaseeksi.\n\nNiin meiskasi helatorstain aamuyössä kyläkujilla miesroikka siellä\nja täällä. Metelöinti ja melu oli muka \"helan huutamista\". Pirut ja\nmänninkäiset piti karkoitettaman laaksoa ympäröiviltä vuorilta, jotta\noras nousisi ja kasvaisi pahoilta hengiltä rauhassa. Mutta melunpito\nyltyi yltymistään ja laahoi vihdoin kirousten sakeassa pilvessä pitkin\nharjun rinteitä. Herätti vakavamieliset asujaimet unesta ja kehtolapset\nkirahtelemaan vakuissaan.\n\nEi paljon puuttunut, ettei ruvettu rintoja puhkomaan. Ryskyn Iivari,\nkuulu markkinatappelija, oli jo pari kertaa hihkaissut: \"Tämän\npoijjaan puukko ei ole koskaan pajaterässä!\" Pelkkiin kuhmuihin\nja naamanrikkeimiin kärhämä kuitenkin päättyi. Lumialan Markku ja\nKylänpään Severi olivat keränneet Ritvalan kunnollisimmat nuoret miehet\nja tyhjensivät kujat kädenkäänteessä reuhaajista, jolloin -- kaikkien\nihmeeksi -- aamuaurinko puhkaisi taivaan raskaan katon, hajoittaen sen\nvähitellen hattaroiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä papin Jumala näytti voittaneen. Taivas itse oli sammuttanut\nheidän uhritulensa. Reko-isännän uhka nostaa sitä korkeammat kokot mitä\nsynkemmin satoi, oli sammunut kitkerää savua työntäviksi kekäleiksi.\nMutta Henrik Sarkin oma eilispäiväisen saarnansa ankara kuritus\noli sattunut naulan kantaan. Pitkä nälkävuosi, jonka jo edellinen\npoutaviikko näytti ajaneen pakoon mailta ja halmeilta, uhkasi jälleen\nperuuttamattomana rangaistuksena kansaa.\n\nMutta Henrik, valvoessaan tänä yönä yksin työhuoneessaan, ei jaksanut\nkiittää Jumalaansa. Ei, hän ei ollut tyytyväinen edes itseensä.\nSillä mitä synkempänä tunkeutui hänen korvaansa kujilta kiroilu\nja huuto, sitä mustempana hän tunsi vihan nousevan sydämeensä. Se\npakkautui rintaan, työnsi paksua verta päähän, joka ei kyennyt enää\nselkeästi ajattelemaan. Oliko totta, ettei hänessä ollut rakkautta?\nJuliana-rouvan sana särähteli nyt hänen korvaansa. Ja mikä oli\nlopultakin tuo \"vastatuli\", jonka hän oli julistanut tämän riehuvan\nkulovalkean tuhoksi? No, niin -- hänen saarnansa rovio oli kyllä\nroihunut saarnastuolista. Mutta tulos? Tuolla roihusivat juopuneitten\nsilmät verestävinä murhatulina. Eikä hän löytänyt itsestään muuta kuin\nmyötäkärsimisen pakkoa. Saattoiko pakko olla rakkautta? Ooh, ei, ei,\nei! hän valitti. Ja mitä se auttoi? Sekin oli vain jotakin \"järjen\nmoralisointia\", joka ei estänyt vihan ääntä kuulumasta. Ja löysikö edes\ntämä muka vanhurskas viha hänen aivoissaan mitään muotoa, harkittua\ntekoa? Ei, se hänen täytyi tunnustaa. Se vain turrutti ne ja ne\nsamenivat samenemistaan loittonevien kirousten usvaan.\n\nMinkä hän sai ajatuksia, ne taistelivat häntä itseänsä vastaan.\nOliko hän lainkaan pappi? Siksikö hän oli lukuaikojensa ankarissa\nepäilyksissä luonut itselleen filosofian viisasteluilla ihmissyntyisen\nVapahtajan, joka oli _aatteena_ jumalallinen, että hän nyt ei löytänyt\nLunastajan rakkautta tuohon riehuvaan kansaan?\n\nMerikapteenin poika, kovan ja armottoman, joka rummun päristessä\nruoskitti uppiniskaisen merimiehen henkihieveriin -- sitäkö hän oli\nlopultakin? Ja sitäkö oli hänen oma hengenruoskansa tälle kansalle?\nValtoimen syntisesti eläneen merenkävijän poika! Ooh, mitä oli auttanut\nhänen sieluaan se, että hän oli puhtaan nuorukaissydämensä käskystä\nhyljännyt isänsä ammatin? Oliko hän sillä juoksuttanut pois suonistaan\nperityn väkivaltaisen veren ja siinä kuohahtelevat syntiset himot?\nOi, ei, ei, ei! Heikko, surkean heikko oli ollut hänen tahtonsa\npäätös reväistä irti sydämestään Lumialan tyttären nuorta kevättä\nhengähtelevät huulet, hänen aamuntuoreet silmänsä, hänen...\n\nNe lähestyivät häntä kuitenkin kaikkialta. Hän iloitsi muka aamutuulen\nhyväilystä -- sekin oli vain hänen raikasta hengitystään. Suloiset\näänet tuolta rinteeltä, yksinäisen linnun laulu -- vain hänen\nhimmeänä helisevää virttänsä. Kukkaryhmät niityllä muistuttivat hänen\nmieleensä vain hänet ja hänen rinnallaan, jäljessään nuojahtelevat\neessä-laulajaneidot heleine pukuineen ja seppeleineen.\n\nTekosynnistä hän oli kyennyt itsensä kurittamaan irti. Mutta siihenkö\noli tuhoutunut synti hänen sydämessään? Ooh, ei, ei! Siellä eli yhä\nse voima, joka hänen täytyi tunnustaa maalliseksi rakkaudeksi, mutta\nsiellä ei syntynyt tahtomallakaan rakkautta tähän vierasveriseen,\npaheisiinsa hukkuvaan kansaan.\n\nJa mitä oli hänen \"tekojensa uskonto\"? Se oli rohkeana majakantulena\nloistanut jo hänen koulupoika-haaveissaan. Hänellä, kuten muillakin\nmerikaupungin pojilla, oli ollut suurin unelma päästä merille,\nsankarilliseen tekoon -- ei ainoastaan haaveksia vaan myös lähteä,\npurjehtia meren yli ja palata takaisin lastina rikkaat aarteet.\n\nTänäkin hetkenä Henrik hymähti kuin entistä itseään kadehtien\nmuistellessaan miten tuo nuoren pojan uskonhaave mereen oli vielä\nyliopistossa muokannut hänen aatteensa kaltaisekseen.\n\nIsänmaallisuus oli vasta intomieltä ja tunnetta, oli sanonut mestari.\nVasta teko oli kansan pelastamista -- kansallisuusaatetta, joka herätti\nkansan siveelliset voimat ja nosti sen suureksi kansaksi.\n\nTämä tekojen uskonto, niin, se yksin oli sovittanut hänet raamatun\nydinajatuksen kanssa: Usko tutaan hedelmistään, vanhurskaista teoista.\nJa hän oli tullut pappina kansan keskuuteen, päässä ylpeä haave nostaa\ntämä kansa kurjuudesta, saamattomuudesta, juoppoudesta ja haureudesta.\nJa sitäkin korkeammalle oli hänet nostanut tähän haaveeseen yhtynyt\nkaikkeusnäky...\n\nSiinä olivat sulaneet yhteen tuliseksi taivaspatsaaksi hänen\nnuorukaishaaveensa, hänen isänmaa-uskonsa ja uskonsa taivaaseen ja\niankaikkiseen elämään. Niinkuin kansa noustuaan jaloimpaan kukkeuteensa\ntyössä, hurskaudessa ja siveellisessä uhriteossa oli kerran hukkuva\nmaailmanhenkeen, niin oli hänen oman kansansa sielu, jokaisen sen\niloitsevan ja kärsivän ihmisen sielu nouseva ja autuaasti sulautuva\npyhään, iankaikkiseen henkeen, Jumalaan, jonka valomeressä ei ole enää\ntuskaa eikä kuolemaa...\n\nHenrik oli pysähtynyt ikkunan ääreen, josta aamu virtasi ihmeen\nkuulakkaana valona -- kuin syvältä vesien alta, läpi hiljaisuuden\nmeren. Hän jäi ihmettelemään äkkiä syntynyttä äänettömyyttä. Hän ei\nkyennyt käsittämään mihin oli häipynyt kuin taikomalla reuhaajien melu.\nTämä hiljaisuus ja valo teki hyvää. Se jollakin tavoin sovitti hänet,\nainakin hetkeksi, vastustajainsa kanssa.\n\nOlihan sittenkin kysymyksessä suuri murrosaika. Nyt hän sen tunsi taas\nelävästi itsessään. Aurinko ja tuhoava tulva taisteli tästä kansasta.\nJa lempeä aurinko yksin saattoi sen nyt pelastaa.\n\nNiin, hyvää tekevä, lempeä ja armahtava, kuin Kristuksen ihanan kelmeä\notsa hänen vuorella rukoillessaan...\n\nVoi, kuinka vähän hän itse, epäkelpo pappi, olikaan osannut ammentaa\nvoimaa nöyrästä rukouksesta tämän kansan ja horjuvan itsensä\npuolesta! Ehkäpä, ehkäpä juuri se, rukouksen palava pensas oli hänen\noikea vastatulensa. Mitä olivat auttaneet hänen suuret sanansa:\n\"hengen ruoska\", \"Jumalan kirves\", \"kulovalkea ja vastatuli\"? Jo ne\nsingotessaan kuumenevista aivoistaan hän oli sisimmässään tuntenut,\nettä ne oli saarnattu julki, ennenkuin ne oli loppuun saakka mietitty.\nNe eivät olleet johtaneet häntä itseään ratkaiseviin tekoihin eivätkä\nmyöskään muita parannukseen. Mitä ne lopultakaan olivat olleet muuta\nkuin heikkojärkisen narrin temppuja?\n\nEi, hänelle ei ollut enää muuta pelastusta kuin nöyrtyä anomaan\nrukouksen lahjaa. Ehkäpä se juuri oli hänelle tästä synkästä yöstä\nnoussut aurinko, lempeä ja sovittava -- se, joka opetti hänelle\nitselleen tuota merkillistä rakkautta? Aamun voima oli vahvistunut.\nPäivä nousi pyöreäksi tulipalloksi, joka ei vielä polttanut vaan\nsokaisi hyvää tekevään ajattomaan oloon.\n\nHenrik vaipui matalaa ikkunalautaa vasten pitkään sanattomaan\nrukoukseen, jonka näyt olivat kuin vahvistavan, terveen unen hämyiset\nunennäöt. Hänen ei enää tarvinnut miettiä mihin hän oli tullut\njärjenpäätelmillään, ei sitä, mitä hän oli tehnyt tai jättänyt\ntekemättä. Ne vapahtivat hänet johonkin uuteen elämään, tähänastista\nonnellisempaan.\n\nVihdoin hän havahtui viereisestä kamarista kuuluvaan painajaisunen\ntapaiseen ääntelyyn. Ensi hengenvedossa hän säikähti tuota valittavaa\nääntä. Olivatko usvaiset sadepäivät taaskin pahentaneet hänen vaimonsa\nsairautta?\n\nMutta rauha palasi häneen kuitenkin. Siellähän hänellä oli sittenkin\nihminen, jota sai hoitaa ja hoivata. Mikään muu ... hänen äskeisen\npyhän hetkensä nimeen ei voinut olla rakkautta.\n\nMutta kauanko kestää ihme ihmissielussa? Tuskin kauempaa kuin tuuli\nhengähtää yli yksinäisen kukkaryhmän lakealla niityllä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHelluntain aurinko on vasta noussut. Mutta se on ennättänyt jo loihtia\nkoko tämän laakson valomereksi -- huikaisevan kirkkaana ja armeliaan\nmahtavana.\n\nLumialan Helka ja Kylänpään Riitta parikymmentä kyläntyttöä mukanaan\nnousevat \"Isonhaudan päästä\" -- Ritvalankylän monikukkaisilta\nrantakunnailta kohti Helkavuorta. Toisilla heillä on kädessään seula,\ntoisilla vakka. Nämä on kerätty rinteiltä, niityiltä, pientareilta\nja kummuilta kukkia täyteen -- arohumalaa, ketoneilikkaa, punaista\nja valkeata kissankäpälää, punaisen ruskeata marunaa ja ennen muuta\npunakeltaista mataraa. Merkillisen kevättulvan vuoksi useampia lajeja\nkuin oli koskaan aikaisemmin tiedetty kukkineen helluntaihin tultaessa.\n\nTytöillä on yllään vasta arkihame ja palttinapaita, sillä mustat\nkirkkovaatteet sopi panna päälle vasta jumalanpalvelukseen lähdettäessä\nja vasta kirkonmenojen jälkeen oli otettava aitanorsilta värikkäät\nhelkapuvut.\n\nEi ole laulajaneidoilla vielä seppeltä päässä, ei kierrä silkkinauhoja\nhiuksilla. Mutta kukat tuoksuvat seuloista ja vakoista. Kädessä\nhuiskavat tuomen- ja pihlajanoksat, toisilla pari lehvää, toisilla\nsylyksellinen vaikeitten kukkien päätä pyörryttävää kuohua.\n\nHe ovat matkalla Helkavuorelle, jossa kylien pojat pystyttävät uutta\nja ennenkuulumattoman juhlavaa kokkoa. Siellä piti pojille, kunkin\nmieluisimmalleen, antaa syliin tuomen- ja pihlajanoksat, jotka heidän\npiti heitellä juhlakulkueen vaeltaessa eessä-laulajien eteen tielle.\n\nTienhaarassa, josta noustiin vuorelle, tytöt pysähtyivät tiheäksi\nrypääksi, joka värehti välkähdellen kuin pieni tuuhea saari ulapalla.\nNuoret rinnat hengittelivät aamunilosta, kiireisestä askareesta ja\npäivän jännityksestä tuohtuneina. Mutta se hengitys oli palavissaankin\nkevyttä ja helppoa kuin linnun laulu.\n\nKenellä tinasilmät, kenellä ruiskukan siniset, harmaat tai ruskeat\nsilmät palaen, huulet ihastuksesta avautuen tytöt katselivat kylätietä\npitkin Raitinristille päin.\n\nJo olivat Ritvalan ja Yläkylän pojat vedättäneet havukuormansa ja\nhavuttaneet raitinpohjan aidasta toiseen. Se oli eellispolvilta peritty\ntapa -- vertauskuva Vapahtajan ratsastuksesta Jerusalemiin. Niinkuin\nhäneen uskovat olivat levittäneet vaatteensa hänen aasinvarsansa eteen\nÖljymäen rinteelle ylistysvirsien kaikuessa, niin näissä havuissa\nPohjolan korpien väkevä voima nöyrtyi helluntain Herran eteen, jolle\nvirsiä veisattiin.\n\nNeitojen mielet vavahtivat hartaudesta. Heidän sydämistään säteili\nesiäideiltä peritty lämmin ilo, kuten väreilevä tuoksu heidän\nhipiästään ja verestään. Se valaisi tajuamattoman haaveen loisteella\nheidän silmänsä hetken viipyväksi pyhäksi tuokioksi.\n\nTalojen portinpielet, aittojen porraspuut ja vajojen solat peittyivät\ntuuheisiin koivunlimoihin. Rikoista, tuohenkäppyröistä ja sammalesta\nsiivotut katot nousivat juuri ja juuri niiden yläpuolelle, kuten\nnousevat lehvin koristettujen suurten juhlaveneitten juoheasti ylenevät\nkeulat.\n\nEivätkä tytöt muista koskaan nähneensä raitin aitaa tuolla tavalla\njuhlistettuna. Olkilyhteitä kekotti hullunkurisina ukkoina ja\nleveähameisina akkoina seipäässä ja toisessa. Niiden välissä, mihin\nvain oli tyhjää seipäännokkaa jäänyt, kilotti suuria tervaan kastettuja\ntuohitötteröitä, jotka hämärän tihetessä sytytettäisiin roihahteleviksi\nliekeiksi.\n\nMutta siihenkään eivät pojat olleet tänä helluntaina tyytyneet.\nVieruspelloille oli koottu sinne tänne kokkokekoja -- katajaa, kuivaa\nnärettä ja tuohirykelmiä. Joka pellon piti juuri tänä helluntaina\nsaada nuotionsa -- omalle povelleen tulen voimat ja siunauksen kuumat\ntuhkat. Nyt piti näytettämän pipeille ja papeille, ettei helatorstain\nsurkeus ollut lamannut helan huutajia epäuskolla. Kyllä sellaista\noli ennenkin sattunut. Mutta nähtiinhän se nyt tästäkin aamusta ja\njo viikon puolivälistä asti, että Taivas oli palkinnut kituliaatkin\nuhritulet uudella uskalluksen auringolla. Ja helluntaipäivähän se vasta\noli juhlien juhla. Eikä päättynyt juhla-aika siihenkään -- juhannukseen\nja Pietariin asti jatkettiin, jos oli tarpeen.\n\nEi heittänyt hämäläinen kansa vuosisataisia uskojaan parista\nkoettelemuksesta. Niin oli sanonut helatorstain jälkipäivinä Lumialan\nisäntä. Eivätkä olleet ritvalaiset ottaneet syykseen myöskään\nhelatorstaiyön mellastelemista. Se oli ollut Ryskyn Iivarin,\nmaailmanrannan sällimiehen, usuttelua ja tuonvertaisten vieraskyläisten\njoutomiesten nujakkaa, jonka helkakylien miehet olivat nujertaneet.\n\"Ka, mitäs me, sääksmäkiset -- johan se maailmakin loppuisi, jos\nRitvalan helka ja Huittulan vainio\", oli Hangan isäntä lisännyt\nvanhan totutun viisauden Lumialan lauseeseen. Mutta Reko-isäntä\noli siihen vieläkin jatkanut omaa ajatustaan. \"Mistäpäs ne, ee-he,\neihän ne, merenrantalaiset\", hän oli venytellen jaaritellut, \"ole\nsellaisia perkänneet, ettei ole hämäläisten uskonpetäjä toissyrjäinen,\nnokitautinen pökkelö, ee-he-he, eipä ole, ei -- se on harjupetäjä,\njonka juuret ovat kallion sisässä.\"\n\nNämä rohkaisevat sanat olivat kiertäneet kylästä kylään, selkien\ntuonpuolisiinkin kyläkuntiin, jopa toisiin pitäjiin. Ja sanoja oli\ntullut Lempäälää ja Pälkänettä myöten, että juhlille tultaisiin\nvenekunnittani, vieläpä pantaisiin nuo uudenajan hökötykset,\nsiipilaivat, juhlakoivuja täyteen, niin ettei piippuja eikä\nhuutopillejä näkyisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylänpään Riitta, uhkea rotevaluinen neito, joka havitteli\nemännänpaikkaa Lumialaan, otti Helkaa käsikynkästä. Oli lähdettävä\nvuorelle poikien luokse. \"Älä sinä, Helka, päästä sydämeesi\nvilutautia\", hän kiusoitteli. \"On niitä komeampiakin sulhasia kuin\nPaturin poika -- omanpaikkaisia.\" Helka oli näet jäänyt erilleen\nunohtuen katselemaan Kirkkoselälle. Ulapalla ei tuullut, ei aaltoillut.\nMutta ei ollut tyyntäkään. Siellä välkehti kuin olisi miljoonan\nmiljoona salakansuomua kiillellyt mitattomasta kalaparvesta.\n\nRiitta ei tietänyt, että Helka ei muistellut ketään ihmisiä. Kaikkein\nvähimmin Yrjö Paturia, joka pahasti ynseytyneenä kihlajaisten\nraukenemisesta oli kuulema jo ennättänyt jonkun hollolaisen\ntalontyttären kanssa ensimmäisiin kuulutuksiin asti. Eikä hän ajatellut\nedes komeata Kylänpään Severiä, jota Riitta ja muutkin olivat ruvenneet\nhänelle osuttelemaan. Mistä olisi kukaan tietänyt, että viimekin\nyönä, hänen maatessaan pitkään valveilla lehvitetyssä aitassaan, tuo\npieni koppero oli tuntunut hänestä leppälinnun pesältä. Se oli hänen\nturvapaikkansa, jossa hän sai rauhassa kehrätä unenseittejä, hyrähtää\nne rikki pienellä sävelellä, jota ei tarvinnut edes laulaa. Siellä\nhän sai olla yksin ja rauhassa. Sai iloita kaikin aistein lehvien\ntuoksusta, joka toi hänen mieleensä suloisesti hengittävän lapsen\ntai kuumakupuisen linnun, iloita yön hämyssä nukkuvista pelloista.\nNiiden haltiat olivat valittaneet sateisina öinä painajaisunessa,\nmutta aurinkoa saatuaan ne kuorsasivat röyhein rinnoin. Sellaista hän\nkuulosteli iltayöt, jotka olivat täynnä jännittäviä tapahtumia.\n\nIsä oli tosin katsastellut häneen pari päivää Paturin pojan kuuliaisten\njälkeen moittivasti. Mutta siihen se oli lauhtunut isä-ukon äreily. Hän\noli vapaa -- eessä-laulaja!\n\nOli soma odotella -- mitä, sitä hän ei tietänyt eikä halunnut edes\najatella. Yksinolo oli hänestä näinä päivinä ollut onnellisinta.\nJa yhtä onnellista oli ollut kurkistaa näinä aamuina aitanseinän\nrakosesta, oliko aurinko nousemassa. Sitten ... hiljaa kuin lintu\nainakin pujahtaa paljain jaloin pellontakaiselle metsäpolulle, jo\nennenkuin oli edes aamulypsyn aika.\n\nTuo hänen hämyilevä polkunsa, joka päättyi Kurjenojalle -- se\nse taisikin olla hänen ... odottelemistaan. Ei hän kaivannut\nvastaantulijaa. Mutta sittenkin hän oli hakevinaan ja hakevinaan\nodottamattomia. Joka polun polvekkeessa oli pieniä ihmeitä. Oli\npehmeähöyheninen käenpiika pesäkolollaan sihisemässä varotusääntään.\nSe se osasi säikähdyttää. Sitä ei erottanut petäjänkyljestä. Se\nsihisi kuin käärme. Luuli kai, raukka, häntä lumikoksi tai kärpäksi.\nMutta sihisköön. Eipäs piipittänyt näinä aamuina sadetta! Ei muuta\nkuin Kurjenojan tuomet tuoksuivat hulluina. Piti hyräillä Tuomen\nsyntyvirttä, jossa siinäkin puhuttiin onnesta: \"Joka siitä oksan otti,\nse otti ikäisen onnen...\"\n\nJa jos ei tullut vastaan käenpoka eikä edes orava ripotellut\nkävynsuomuja niskaan, oli poluntaipeessa tiheä lehtiseinä, outojen\nsalihuoneitten salaperäinen verho. Niitten holveissa sitä sopisi virttä\nveisata -- kyllä kuuluisi, niin että auringon suurensuuren pisaran\nkokoiset valotäplät läikähtelisivät. Voi, teki niin suloisesti kipeää\n-- ne pisarat eivät olleet enää sadetta. Ne olivat kuumaa valoa, pieniä\nunisia nuotioita, jotka leimahtaisivat kohta ilovalkeoiksi. Ja hän,\nLumialan Helka, saisi laulaa kenenkään estämättä! Kauan, kauan hän\ntahtoi vielä olla vain eessä-laulajaneito, kulkea Kurjenojalle, heittää\nsinne seppeleensä hakemaan lemmenonnea. Mutta ei sittenkään ajatella\nketään -- ei edes uskaltaa ajatella. Siinä oli hänen tämänhetkinenkin\nonnellinen olonsa. Siksipä hän vain hymähti Riitalle, sipaisi kädellään\nvälkkyvän järven sokaisemat silmänsä, virkahtaen kerkeästi: \"No mutta,\nettekö te muista tytöt, että Tuomen virsi on laulettava, kun pojille\nkannetaan tuomenkukat! No? Nyt ei ole enää aika siekailla. Kirkkoonkin\non ennätettävä ajallaan ja...\"\n\n\"Kun taitaa jo olla Sarkin pappikin paitasillaan!\" Riitta nauroi. Helka\nei yhtynyt toisten nauruun. Mutta hän nosti kukkaiset oksat, korkealle\nja aloitti virren, äänen pari kertaa vavahtaessa, mutta raikuessa pian.\nlaulun-ilossaan ylinnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoret miehet kuulostavat virttä, joka nousee raikkaana aaltona loivaa\nmäkeä ylöspäin.\n\nKylänpään nuori-isäntä, kokkomestari, potkaisee punanverevät kasvot\npalavissaan saappaanpohjallaan viimeistä tukipuuta vanhaa venettä\nvasten, joka jo seisoo valmiina korkea kokka taivasta kohti. Severin\navoimet harmaansiniset silmät, hikeentynyt vaalean ruskea tukka,\njoka kihertyy pariin pyörylään, lujaa niskaa vasten, ja ankarasta\npunnerruksesta vähän meltoina seisovat rotevat jalat -- siinä kaikessa\non rehtiä miestä, jolla ei ole toisesta ihmisestä taka-ajatuksia.\n\nMiehen punakat kasvot olivat leukaperiltä ja poskiluilta vähän niinkuin\nkirveenveiston jäljiltä. Mutta koko hänen muhkeasta olennostaan uhosi\nturvallista lämpöä. Kyllä talo pysyi pystyssä sen miehen hartioilla.\nNosti vaikka mutkistuneen aitannurkan suoraksi pelkällä olkapään\nnykäyksellä.\n\nNiin puheltiin talontyttärien kesken. Eikä puuttunut tulijoita\nKylänpäähän. Mutta nuori-isäntä ei näyttänyt pitävän kiirettä\nnaimisasioilla -- pitkitteli suututtamiin asti, tyttärien mielestä.\n\nSeveri löi Lumialan Markkua hartialle: \"He, kuulepas, ei tarvita meidän\nemäkirkossa urkuja, kun ne tyttäret puhaltavat\", hän tokaisi viitaten\nalamäkeen, josta nousi näkyviin tuomen- ja pihlajanoksien häikäisevä\nmetsä. \"No, niinkin, sanotaan\", yhtyi kireällä kurkkuäänellään Markku.\n\"Mutta yritäpäs kättä kaulalle, jollei vihitä, niin...\" \"Ho-ho-ho\",\nhotisi joku joukosta, \"pehmeätä se on pähkinäkin sisästä päin, sano'\nUrjalan ukko\".\n\nMutta virren sanat viistivät mäkeä ylöspäin kuin laukuilevat pääskyset\ntörmää pitkin.\n\n    \"Siihen kasvoi tuomu kaunis,\n    tuomuhun hyvä hedelmä\",\n\nsoivat sanat, toistuvat taas oksien kattaessa lähestyvän parven, joka\npiteli yhä niitä ojennetuin käsin korkealla päitten yläpuolella.\n\nPojat odottivat suut messingillään ja naamat kiillellen kuin nisupullan\npinta. Tyttöjen laulu vaihtui kuin maasta polkaisten kirpeän\nleikkisäksi. Nyt kirposivat sanat, joilla tarkoitettiin poikia:\n\n    \"Karkas siihen kataja karvas,\n    katajahan karvas marja...\"\n\nSe oli lemmekästä pilantekoa nuorista miehistä. Mitäs ne muuta olivat,\npojanköriläät, kuin pistäväoksaisia polttiaisia, karvasmarjaisia\nkatajia -- tuleen pistettäviä.\n\nVanhaan tapaan pojat hörähtelivät. Vetelivät parranhaiveniaan. Oli muka\njo leuassa sellaista katajan karheutta, että tytöt otti se mikä otti,\njos tässä, tuota...\n\nMutta tytöt eivät aikailleet. Juuri niiden säkeitten loppusanojen\nkohdalla ruskeat käsivarret heilahtivat, nousivat kuin vihassa jotakin\npaiskatakseen, kuin viskoakseen poikarykelmää kivenmukuloilla.\nJa humahtivat lehväiset oksat miehiä vastaan. Ken sai niitä\nsylyksellisen käsivarsilleen, ken suoraan naamaa vasten muka tuikeasti\ntuiskahutettuna. Ketä vain kasvojen editse leyhäytettiin, ärsytellen ja\nnauraa kikattaen, kunnes kukka pistettiin kouraan, jotta ... no, tuossa\nsaat, senkin jurri...\n\nSeverin käsivarret jäivät tyhjilleen. Markulla oli jo lehviä\nkannannainen. Riitta oli ne hänelle työntänyt rotevasta sylistään ja\nhohottanut silmät selällään: \"Siinä on, siinä on kerppoja Lumialan\njääräpäälle ... talveksi!\"\n\nKylänpään isännän tytöt olivat jättäneet Helkan osalle. Mutta\ntämä oli jäänyt hämmentyneenä syrjään. Mitäs hän, kenellekäs hän?\nEi hän tietänyt. Ei hän ollut ketään ajatellutkaan, Severi olisi\npunastunut neuvottomasta noloudesta, jos olisi vielä väriä mahtunut\npäivän polttamaan naamaan. Mutta miehen silmät räpyttivät niin\nhassunkurisesti, että pari tyttöä hohotti sormilla hosuen: \"Ho-ho-hoo,\nho-hoo, siinä on meillä sarveton pässi! Määkiä osaa, vaan ei puskea.\"\n\nMutta Helka pelasti miehen. Tuli ja asetti lehvänsä Severin\nkäsivarrelle. Ja samassa hän aloitti uudestaan laulun, vetäen muut\nneitoset piiriin, joka yhtenä \"kietona\" -- tytöt toistensa käsikynkässä\n-- alkoi kiertää vinhasti kokkoa.\n\nEivätkä he nyt enää pojista laulaneet -- omasta itsestään, joka kukki\nja tuoksui kuin \"kaunis tuomu\". \"Ken siitä lehvän leikkas, se leikkas\nikäisen lemmen...\"\n\nMutta hetken kuluttua neitojen rinki pysähtyy. Kädet hervahtavat\nsivuille. Ääni sävyttyy vakavaksi. Neitsyys pakenee kehnoja aikeita. Se\nvalittaa, varoittaa ja uhkaa:\n\n    \"... joka siitä juuren katkoi,\n    se sen katkoi kuollaksensa;\n    joka siitä maata möyri,\n    se sen ikänsä kaotti.\"\n\nEivät tietäneet enää tämän polven neidot, että he lauloivat vanhaa\npakanallista loitsua, joka oli kerran heidän sukujensa aamuhämärässä\nsyntynyt onnenrukoukseksi tammen jumalalle.\n\nHe tajusivat laulavansa vain sitä, mikä oli ikuista heidän\nneitseydessään: tuoksuva kukka ja lemmenkaipuu, mutta myöskin kipeä\ntuska vaarallisen ihmeen edessä, joka saattoi riipomalla riipoa\nverho- ja terälehdet, jättää nuoren puun \"kuorelta kolottavaksi\", kuten\nlauloi Annikaisen virsi -- nuorten neitojen varoitusvirsi vieraita\nviettelijöitä, merentakaisia kestipoikia, vastaan. Mutta tytöillä ei\nollut aikaa vitkastella. He palasivat omiin maailmoihinsa seuloineen ja\nvakkoineen -- pähkinämetsään, siitä rinnettä alas rantakennäälle saakka,\njonka nurmikolla he sitoivat kukin itselleen mataraseppeleen iltapäivän\njuhlaa varten.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKirkonmenot olivat ohi. Aurinko valaa liikahtamattomille selille\nhuikaisevaa messinkiä ja vaskea. Se on laskullaan. Mutta sen autuuttava\nsyli näyttää tyhjentymättömältä.\n\nHämäläisten ammonaikainen auringonjumala juhlii armollisimmillaan\nuskollisen heimonsa myötä. Nyt on helkajuhlien kunnian päivä!\n\nKansaa kuhisee, parveilee, seisahtelee, istuskelee rypäissä aittojen\nportailla, raitin aidaspuilla, pientareilla ja kivenpahdoilla\nsuuremmin joukoin kuin muistavat vanhuksetkaan koskaan nähneensä.\nEi vain Suur-Sääksmäen viimeisimmistä syrjäkylistä saakka olleet\nsoutaneet juhlaveneet toinen toisensa jälkeen Metsäkulmaa ja\nKonhonselän perukoita myöten, Pälkäneeltä ja Kangasalalta asti\nniitä oli ujuttautunut Mallasveden rantaan, Kärsän valkamaan, josta\nvieraat olivat eväsvakkoineen taivaltaneet pitkän tien juhlapaikalle.\nEikä ollut loppunut väentulo siihenkään. \"Vanaja\" oli loiskutellut\nkirkkosiltaan jo aamuvarhaisella, koivunlimoin koristeltuna ja pahasti\nkallistellen ylettömästä väenpaljoudesta: Tyrvännön ja Hattulan\nnuoriväki oli sekin lähtenyt kuuluisille juhlille.\n\nLuettiin ja luettiin kokoontuneen kansan määrää -- ainakin rutkasti\nyli puolentuhannen, jollei perin täyttä tuhatta, hoeskeltiin ukkojen\nryhmissä. Voitollinen ilonpaiste leveili jäyhillä kasvoilla: pyhän\ntavan ja uskon voitonpäivä oli tullut.\n\nEessä-laulajat tunkeilivat Raitinristin havumatolla hakeakseen kulkueen\netupäähän paikkansa. Rivit kerääntyivät täyteen. Ei riittänyt tällä\nerää kolmi- tai nelihenkinen tyttöjen rivi -- kahdeksan oli heitä\njokaisessa, käsi kädessä, taaksensa kurkkaillen, oliko kuinkakin monta\nlaulajaparvea vielä taaksepäin.\n\nNaidut naiset, heistäkin suurin osa helkapuvuissa, yksinpä\nukonköriläät, jotka tavallisina aikoina olivat jääneet piippunysineen\nRaitinristille istuskelemaan vuotellakseen kulkueen palaamista sen eri\nkierroilta, asetteleiksen jälkijonoon, joka säesteli laulajattarien\nveisausta.\n\nMutta nuoret miehet odottelivat Kylänpään Severi etupäässä lehväisine\noksineen edempänä kukittaakseen neitojen alkutaipaleen kulkueen\nlähtiessä \"pyhää ristiä\" vaeltamaan.\n\nHerrasväkeä seisoi ryhmä Yläkylän tien veräjällä: Voipaalan\nJuliana-rouva vaaleankeltaisessa, punavöisessä leningissään ja\npitsikudonnaisessa päähineessään, joka muistutti heisipuun harsomaista\nkukastoa. Emil-maisterin silmälasit välkähtelivät huolettomasti päähän\nheitetyn huopahatun alta. Kireässä pystykauluksessa, lievetakissa\nja tukalan soukissa raitahousuissa hikoili Ertvin Orrell, yrittäen\nnauratella nokkelin pilanteoin Hanna Charlottaa, joka koruttomassa\nvitivalkeassa leningissään nojasi veräjänpieleen, muistuttaen tämän\nkirjavan kansan keskellä yksinäistä merenvaahtoista aaltoa lakealla\nrannalla.\n\nOman pitäjän herrasväestä loisti poissa-olollaan vain korkea esivalta\n-- vallesmanni. Hänelle oli sattunut kiireellinen virkamatka\nHämeenlinnaan päin, jossa jo oli avattu Puistoravintolakin kukkien\nja lehmusten ympäröimme verantoineen, hohtavan valkeine pöytineen ja\nupeapovisine skoonettarineen.\n\nSiniset, vihreät tai punaruskeat suurilippaiset lakit, joiden kupu\npeitti munankuoren muotoisena kankeata tukkaa, varjostivat poikien\ntiilenpunaisia naamoja. Yhtä värikkäät, suolivöihin pysähtyvät\nlyhyet takit, joiden takavekkauksiin oli leikattu pari halkoa, eivät\npeittäneet paljoakaan etupuolta, sillä sini-, puna- ja vihreäraitaisten\njuhlaliivien ja pullean rinnan piti päästä loistamaan tina- ja\nmessinkinappeineen. Pinkeinä kiristyivät tummansinisten tai harmaitten\nhousujen takamukset tukevan pyöreitä pakaroita myöten, kenellä\nsaappaisiin sujutettuina, kenellä saapasvarsien päällä. Ei ollut\ntosin poikien paidanrinnuksessa herrasrusettia. Mutta sen alaspäin\nkäännetty kaulus oli pesunpuhdasta liinaa ja hohteli siistinä takin\npystykauluksen ja liivien lomasta.\n\nKiiltelivät takkien ja liivien metallinapit, kiiltelivät väkevän\nsaippuan jäljiltä tukevat leuat ja silmät iloa. Ja poikien astunta --\nse oli vasta juhlavan jäntevää. Saappaananturan piti tömähtää maata\nvasten ja reisilihasten näyttää kireitten housujen alta mahtiaan, kun\ntuli hetki kulkueen lähteä liikkeelle.\n\nOli kuitenkin kolme miestä, jotka eivät paikaltaan änähtäneet\nneitoryhmien lähtiessä vaeltamaan. Ruotumies Yrjänä Vägg seisoi\nliikahtamattomana kolmekyynäräisenä patsaana aitannurkalla,\nvaaleansinisten olkalappujen, lakinlipan ja Suomen vaakunan uljaasti\nloistaessa.\n\nAitan porraspuulla istui takamuksillaan, jaloissa tutut lyttyyn\nlysmyneet kesäsaappaat ja yllä ruttuinen juhlatakki, Taavetti Kyttälä\n-- myrtyneenä yhä Kaisa Matintyttären petoksesta. Mutta syvällä\ntaskussa piileskeli viinaputeli näkymättömänä pirunsarvena, jota\nsaattoi vielä tänä yönä tarvita, varsinkin jos pappi sattuisi joutumaan\npieniin kahinoihin kansan kanssa, kuten Nuutalais-repo oli hänelle\nkuiskutellut.\n\nTämä tosin istui sileässä juhlamunteeringissaan aitanportaalla hänkin\nsiivollisen ja hurskaan näköisenä. Ei edes Katajamäellä ollut viime\nyönä viinaa hurviteltu, ei niin vingerporillista pirautettu, Mutta\ntottapa vanha repo metkunsa osasi panna toimeksi ajallaan, kun oli\nhurskaansileässä naamassa vähän niinkuin yhtämittaista naurunhäivettä.\n\nNiin oli vihdoin päässyt kulkue matkaan. Oli vaellettava tyttöjen\nherkeämättömästi laulaessa Raitinristiltä kirkolle päin, Ritvalan\nkylän rajalle, täältä takaisin teitten risteykseen, josta työnnyttiin\nvastakkaiseen ilmansuuntaan: Huunan tietä kylän toiseen päähän,\nKurjenojalle. Kun täältäkin oli palattu taas Ristille, poikettiin\nNuutalan tielle, joka urkeni poispäin valtatiestä, kunnes päästiin taas\nHelkavuoren ohitse kulkevalle kylätielle, \"Isonhaudan päähän\" saakka ja\nloppujen lopuksi Helkavuorelle.\n\nSilloin vasta oli kulkue vaeltanut ristinmuotoisen kuvion, jossa\nRaitinristi merkitsi pysty- ja poikkisuoran yhtymäkohtaa -- Lunastajan\nkärsivien kasvojen ja piinatun rinnan pyhää paikkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumialan Helka kulki Riitta vierellään ensi rivin keskellä.\nLaulajaneitosten yhteen liitetyt kädet heiluivat tuskin näkyvästi\nhitaassa astunnan ja laulun poljennossa. Tytönsilkit hohtelivat\nja palmikkojen vaiheilla niiden nauhat liehahtivat pään ja kaulan\nliikahdellessa laulun voimasta. Valkoiset ja punaiset sukat\nvilahtelivat monenväristen hamosien helmoista. Liivien hakaset\nkiiltelivät. Puuntelivat heleinä nuoria rintoja puristavat liivit,\nvärikkäät pellavaiset esiliinat ja avokaulaisten paitojen punaiset\nkorukirjailut.\n\nMutta kaiken värikylläisyyden kruununa paistoi kullakin laulajaneidolla\nmataraseppele, josta pilkistelivät punaiset ja siniset ketojen\nkukkasilmät.\n\nVakaasti astui jälkijoukko. Nuoret vaimot tyttöaikojensa kirjopuvuissa,\nkeski-ikäiset mustissaan ja isäntämiehet pitkissä värikkäissä\nlievetakeissaan.\n\nMaantien tomu tuskin liikahteli, sillä muutaman päivän paiste oli\nsen hiekan vasta kuivaillut vilpeän tuoreeksi. Pientareet, metsä ja\nsivuille aukenevat niittylaikat olivat taas pääsemäisillään raikkaan\nvihreiksi. Selkävedet päilyivät. Rantoja peittävä tulvavesi ei enää\nuhannut. Se näytti hyväilevän pensastoja ja ujuttautuvan noroja myöten\nsilkinsiintävinä kaistaleina yhteistä ilokulkuetta kohti.\n\nLumialan Helka laulaa aluksi poissa olevana. Hän ei saa kiinni\nsyvimmästä äänestään eikä sävelen noustessa hänen laulunsa helise.\nOliko siihen syynä häiriö, joka oli tapahtunut kulkueen juuri lähtöä\ntehdessä? Jälkijoukosta oli alkanut kuulua torailevia, vieläpä\nkiukkuisia sanoja, sekä naisten siunailua että isäntämiesten ärjäisyjä.\nHämeenlinnasta päin oli ilmestynyt savolainen kerjäläisjoukkue, joka\nkai oli matkalla Tampereen ruoanjakelupaikkoihin, mutta osuttanut\ntänne juhlien ajaksi, jolloin oli toivoa päästä osille rintamaitten\nrikkaitten juhlajuomista ja ruoantähteistä.\n\nMutta tällä juhlavieton jännittävimmällä hetkellä ei nälkäläisiä\nsuvaittu. Ne häädettiin syrjemmälle.\n\nSana kulki eessä-laulajien riveihin asti. Se kosketti Helkan mieltä\nilkeänä enteenä. Tuskin koskaan oli enää näin kevätmyöhään liikkunut\netelässä nälkäseutujen aprakanhakijoita. Olivat tavallisesti kesän\najaksi kaikonneet kotopaikoilleen -- kalanpyynnin ja marjankeruun\nturviin ja kivisiä peltotilkkujaan hoitelemaan. Eikö niille ollut enää\napua edes kesän anneista?\n\nTakaa kuuluvat ärjäisyt tulkitsivat koko juhlakansan suuttunutta\nihmettelyä. Helka, lähtiessään kulkemaan ja Kylänpään Severin\nheittäessä lehvänsä hänen jalkojensa juureen kasvot ilosta paistaen,\nyritti riistäytyä irti oneasta tunnelmastaan. Mutta tapaus oli\njo viiltänyt hänen sydäntään. Sinne pääsi tulvahtamalla kaikelle\nilolaululle vieraita ajatuksia. Hän lauloi alkajaissäkeiden sanoja:\n\n    \"Ruvetkasme, rohjetkasme,\n    Jumala on joukoss'.\"\n\nMutta nuo nälkäseutujen tulokkaat toivat hänen ajatuksiinsa papin\ntämänpäiväisen saarnan.\n\nHenrik Sark ei ollut saarnannut enää tulta ja tulikiveä. Helka-juhlia\nhän oli koskettanut tuskin parilla sanalla. Mutta hän oli puhunut\nnälkää näkevien ja kärsivien puolesta. Hänen äänensä värähteli kuin hän\nolisi itkenyt heidän kärsimyksiään. Ei, hän ei ollut enää entisensä.\n\nMihin ja miksi olivat hänen uhkaavat sanansa \"helan huutajia\" vastaan\nhukkuneet? Helkasta oli tuntunut kuin hän olisi itkenyt heidän ja\nkaikkien puolesta. Hän oli kyllä, lainatessaan kuvia ja vertauksia\nJeesuksen vaelluksesta Jerusalemiin, huudahtanut melkeinpä entiseen\ntapaansa, ankaralla äänellä: \"Niinkuin he, Israelin tyttäret ja\nnuorukaiset, levittävät vaatteensa ja lehväiset oksansa Vapahtajan\nratsastaa kunnian ja ylistyksen tietä, niin myös te, ritvalaiset,\nlevitätte havumatot, tuomet ja pihlajat raiteillenne matkien pyhää\ntapausta. Mutta yhtä vähän kuin he, kansa ja fariseukset, ymmärsivät,\nmiksi tapahtui, että Hän katsoi kaupungin päälle ja itki sitä, yhtä\nvähän sitä ymmärrätte te, rakkaat seurakuntalaiset, sillä vain hän,\njumalallinen, näki sen, mikä muilta oli salattu. Totisesti, hän itki\ntulevien onnettomuuksien tähden ja ihmisparkojen kärsimysten vuoksi,\nsillä niiden päiväin piti tuleman, jolloin Jerusalem ja sen kansa oli\nsortuva kauhujen alle. Siksi, rakkaat sanankuulijani, Vapahtajamme\nitki. Hän itki heitä, koska he eivät tunteneet etsikkonsa aikaa. Ja hän\nitki itseänsä, sillä juuri tämä, huomatkaa, tämä hänen ratsastuksensa\npalmujen ja Hoosiannan huminassa oli oleva hänen kärsimystiensä\nalkutaival.\"\n\nNiin hän oli puhunut. Mutta hän ei ollut syyttänyt heitä,\nhelanpalvojia, tällä kertaa jumalanpilkasta. Helka näkee vieläkin hänen\nkasvonsa, joilla vavahteli syvä liikutus, hänen vihdoin päättäessään\nsaarnansa sydäntä hellyttävään valitukseen: \"Voi, ettei juuri tämä\npäivä tai huomisaamu olisi meidän oman kärsimystiemme alkamishetki!\nSiitä armahtakoon meitä taivaan Jumala.\" Helka ei tajua toistavansa\nkahteen kertaan säkeitä:\n\n    \"Annas mun käen kukata,\n    meriheinien helkytellä...\"\n\nKylänpään Riitta tökkää häntä kylkeen kummissaan nauraen. Helka tapaa\noikean säkeen. Hän sulkee vierustovereittensa kädet lujasti omiinsa ja\nhänen äänensä vahvistuu.\n\n    \"Saksan pähkinän sanella,\n    Ruotsin ruokosen puhella,\n    Turun urvun uikkaella\",\n\nlaulavat neidot oman itsensä koreutta, nähden kaukaisia merenrantaisia\nnäkyjä. Heidän astuntansa ylpistyy. Helka kuvittelee kulkevansa\nihmeellisillä rannoilla ja kaupungeissa, joissa soittelevat Saksan\npähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehdyt huilut ja humajavat\ntuomiokirkkojen mahtavat urut.\n\nJa yhä ripeämmin, nuorten lanteitten taivahtaessa juoheitten\ntanssiaskelten tapaan, hän astuu kuparin kimmeltävää hiekkaista\nmaantietä.\n\nÄkkiä lakkaa hänen äänensä kuulumasta. Eessä-laulajain parvi pysähtyy\nvaistomaisesti. Helkan käsi on valahtanut irti vierustovereitten\nkädestä.\n\nPastori Henrik Sark astuu hitaasti, mietteliään näköisenä kirkolta\npäin kulkuetta vastaan. Lähestyy lähestymistään. Helka tuijottaa\nhäneen siunaaman hetken kuin aaveeseen. Miksi hän oli tullut? Mitä hän\naikoi? Hänellä ei ole lipereitä, mutta hänen papintakkinsa on tiukkaan\nnapitettu. Ja hänellä on välähtelevä merenruokoinen keppinsä kädessään.\nLeveälierinen musta hattu varjostaa hänen kasvojaan. Mutta Helka\nmuistaa, että ne olivat näyttäneet saarnastuolista riutuneen kalpeilta.\nNiin, miksi hän oli tullut? Hänessä oli jotakin niin säälittävän\nyksinäistä...\n\nPappi siirtyy tienviertä kohti. Seisahtuu. Ottaa hatun päästä kuin\nkuivatakseen sen hikinauhaa. Vai aikooko se tervehtiä? Onko se,\nherra-paratkoon, tullut nöyrtyäkseen seurakuntalaistensa edessä?\n\nTytöt ja kulkue veisaa uudella voimalla kertosäettä: \"Jumala on\njoukoss'.\" Helka näkee nyt läheltä hänen kasvonsa. Toistosäkeen\nkohdalla ne tuimistuvat. Kulmalliset pimentyvät. Syvä ryppy uurtuu\nkulmakarvojen väliin, syvenee, työntyy ylöspäin pystynä puukonteränä.\n\nKaikki käsittävät, että papin äkkinäinen vihastuminen on johtunut\nsiitä, että he nyt laulavat \"_Jumala_ on joukoss'\" eivätkä \"Kauniissa\njoukoss'\", kuten tuomiokapituli jo ajat sitten oli määrännyt. Ja\nHelka tajuaa sen myöskin. Tuon miehen itkevä saarna oli ollut\nvalhetta, välähtää hänessä harmistuttava ajatus. Sen rukous muka\nheidän puolestaan oli ollut ulkokullaisuutta, heidän houkuttelemistaan\nluopumaan ja antamaan perään. Nyt hän paljasti itsensä: vihamies hän\noli yhä heille, luopumattomasti.\n\nLumialan tytär käännähtää. Viittaa taaksepäin. Hän on pyörtämäisillään\nkulkueen ympäri aikaisemmin kuin oli tavallista. Ritvalan kylän\nrajapahta oli vasta tuolla -- kivenheiton päässä. Mutta ei. Hänen\nkätensä pysähtyy. Hän tarttuu vierustovereitaan kyynärkoukkuun. Myös\ntaemmat rivit tiivistyvät. Hämäläisten uskonpetäjän juuret olivat\nkallion sisässä, kuten oli Reko-isäntä sanonut. Eikä kääntynyt Lumialan\ntytär ennen sitä rajaa, jonka pyhä tapa oli määrännyt.\n\nKulku jatkui. Laulu jatkui raikahtaen uuteen iloon:\n\n    \"Käykäm' siukukset sinelle,\n        Jumala on joukoss',\n    mataroille morsiammet,\n        Jumala on joukoss'.\"\n\nJa Huittulan kylän rajalta kulkue kiersi ympäri. Vaelsi jälleen\nRaitinristiä kohti jättäen papin jälkeensä, joka kuitenkin jatkoi\nmatkaansa, hänkin Raitin ristille.\n\nLaulu loittoni Huunan tielle. Katolisen kirkon madonnanpalvonnan pyhät\nvärit: sininen, punainen ja kullankeltainen siintelivät vielä tyttöjen\nseppeleistä ja päänauhoista Ritvalan mäeltä. Ja vieläkin loitompaa\nraikuivat loppusäkeet:\n\n    \"Jumaloihin mennäksemme,\n    Jumaloihin puhtoisihin\",\n\njotka tunkeutuivat Henrik Sarkin korvaan ärsyttävinä, pakanallisen\nmonijumalaisuuden ylistyslauluna.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHenrik kiertää Rapolan linnavuoren harjaa kuin rangaistusvanki\nkierroksellaan. Eikä hän osaa enää rukoilla. Mitä oli auttanut hänen\nrukouksensa tuon kansan puolesta? Äskeisellä kävelyllään hän oli\nkokenut, että mikään ei ollut liikahtanut sen paatisessa rinnassa.\nHänen hellyttävä saarnansa oli ollut sille vain merkki muka hänen\nnöyrtymisestään. \"Jumala on joukoss'!\" Niin he nyt taas uskalsivat\nveisata.\n\nJa mikä oli lopultakin ollut totta hänessä itsessään? Oliko hän vain\ntietämättään apinoinut Karjalan Renqvistin rukoilevaisia ja pettänyt\noman sisimmäisen totuutensa? Sydän, rukous ja -- teko! Tässä hän kiersi\njälleen samaa entistä kehäänsä.\n\nMies pysähtelee harjun pohjoisten rauniomuurien luona muinaisten\nliesikivien äärelle, joilla oli kerran keitetty vettä ja tervaa\nryntäävien viikinkien niskaan valettavaksi. Hän hymähtää. Oikeastaan,\nniinhän nuo pakanat tekivät vielä tänäkin päivänä -- häntä itseänsä\nvastaan.\n\nÄskeisellä käynnillään Raitinristillä hän oli kyllä saanut niskaansa\nsekä tulikuumaa vettä että pikeä ja tervaa, mikä nyt vasta oli yltynyt\ntuskaksi, kuten poltinhaavan tapa on. Onnettomat savolaiskerjurit\nseisoskelivat ryysyissään, naiset riekaleisissa miesten takeissa\npaljaat jalat veristävissä variksensaappaissa. Lapset, pienet tytöt,\njoiden somat palmikot piipottivat kireinä hiirenhäntinä, katsahtelivat\näitiensä risaisten liepeitten takaa pelokkaina ja kalpeina. Nuo kerran\näitinsä kohdusta suloisiksi syntyneet...! Yhtä pienet pojat -- yhtä\nkalpeita ryysypekkoja, kasvultaan kituliaita kääpiöitä. Joukossa pari\nmiestä -- suulaita, nöyräselkäisiä, silmissä vilhuva ilme, joka pakeni\nrehellistä katsetta. Kurjan kurjaa joukkoa.\n\nJa nuo tuolla, rintamaitten pöyhkeilijät! He talsivat hiki päässä,\nhyöriskelevät, hypittävät ja tanssittavat, jotta maittaisi aamuyöstä\nrasvavelli, pernamokko, ryynimakkarat, lampaanreidet, olvi ja viina --\ntietenkin viina...!\n\nEikös ollutkin jo paikalla päämestari, Nuutalais-repo, joka oli lakki\nkourassa pokkuroinut, suupielissä mairea vilppi.\n\nHenrik tuntee vihan tulvahtavan otsasuoniin. Ja se sakoo sakomistaan\njoka askelelta.\n\nEntä herrasväki? Hänen oman sisarensa he olivat häneltä lupaa kysymättä\nhoukutelleet koreaan joukkoonsa. Ja mitä oli tapahtunut, kun hän oli\nkäskenyt Hanna Charlottaa viemään mierolaiset pastorilaan ja hankkimaan\nheille suuhunpantavaa?\n\n\"Oi, oi, oi, oi\", oli majuurska valitellut, \"ettekö te nyt koskaan,\nrakas pastori, voi heittää pois tuota kamelinkarvaista kaapuanne? Johan\nte peloitatte oman sisarennekin! Varokaa vain\" -- hän oli viitannut\nsilmää iskien Ertvin-herraan ja toistanut vanhan hokunsa -- \"ettei hän\nvielä karkaa teidän käsistänne\".\n\n\"Älä sure, serkku!\" oli huudahtanut Emil-maisteri. \"Suuret miehet\nnäyttelevät aina -- valtiastekojensa kynnyksellä. Junius Brutus\nteeskenteli mielenvikaista aikoessaan riistää vallan Tarqvinius\nSuperbukselta. Nerokas Caius Julius näytteli muotikeikaria ja tuhlaria\nmurskatakseen senaatin diktatuurilla. No, ja veljemme Henrik! Oo,\nhän on prinsiippi, auktoriteetti, kamelinkarvainen Kastaja, ecclesia\nmilitans, ha-ha-ha. Mutta odottakaapa! Kun hän on kerran kurittanut\ntämän 'pakanallisen' seurakunnan 'riemuitsevaksi kirkoksi', silloin hän\non oleva lempeä kuin laskumestari Augustus proskriptioittensa jälkeen.\"\n\nEikä hän, pilkattu mies, ollut osannut vastata, sillä puhe oli ollut\nmuka pelkkää leikinlaskua -- tietenkin, mitäs muuta. Mutta sen piikit\nkihelmöivät yhä pitkin orvasketta, lisäten sekin ärtymystä vereen.\n\nNyt hän katselee, linnahaudan kierrettyään, muinaisportin raunioilta\nalas laaksoon. Tuolla ovat yhä kirkon korjaustyöt kesken. Vasta\npuoliväliin seiniä ovat nousseet tellingit myös isonpappilan\nuudisrakennuksella. Vakinaista rovastia ei saada seurakuntaan.\nKirkko on päästänyt käsistään terveellisen kurituksen välikappaleet:\nmustanpenkin ja jalkapuun. Eivätkä sen \"nuhtelut\" ole tälle kansalle\nenempää kuin tikan nokkaisu petäjänkylkeen. Esivalta on säätänyt jaloja\nlakeja -- viinapannut ukko-kruunun haltuun. Mutta salakapakoitsijoita\nvastaan se lähettää \"taleksmanni Halapereita\", jotka kiemurtelevat\nrikollisten edessä kuin mato ongennokassa -- omien kehnouksiensa vuoksi.\n\nHän oli yksin, sekä työnpaljouden alla että tuota siveetöntä menoa\nvastaan. Ja mitä hän oli saanut aikaan? Sätkytellyt itkusuisen\nrukouksen ja jeremiaadien \"ojennusnuoralla\"...\n\nEi, hän ei voinut olla tuntematta tänäkin hetkenä itsehalveksumisen\netovaa makua suussaan.\n\nVihdoin on Henrikin katse kääntynyt kaukaista Oitinkärkeä kohti. Kaiku\ntuntuu vastaavan sieltä päin ja kantavan hänen korvaansa kuin syvältä\nvuoren onkaloista kuuluvaa laulua. Se kuulostaa vuoroin valittavalta,\nvuoroin raikuvan uhmaavan voimakkaana. Se on helkakulkueen naisäänistä\nlaulua, joka kajakkaassa ilmassa kantautuu tänne saakka. Tuolloin\ntällöin se hukkuu kuulumattomiin. Mutta raikahtaa taas, niin että säe\nsieltä täältä kimpoutuu korvaan selkeinä sanoina.\n\nSe on Annikaisen virttä.\n\n    \"Annikainen neito nuori\n    istui Turun sillan päässä...\"\n\nNiin, hän muistaa tuon laulun monelta lukemaltaan.\n\nNuori Turusen neiti varoittelee kasvinkumppaneitaan kestipojista,\nkauppamiehistä, jotka tulevat syksyisin meren takaa ostamaan kalaa,\ntervaa ja turkiksia pirkka-kauppiailta. Nämä \"talvimakaajat\"\nelostelevat, rellestävät talvikuuron, viettelevät Turun neitosia. Mutta\nkeväällä purjehtivat takaisin kotimaahansa jättäen vietellyn tytön\nmielenvikaiseen epätoivoon rantamalle.\n\nNyt hän on kuulevinaan säkeet, jotka kuvailevat Annikaisen kalvavaa\npelkoa kevään lähestyessä:\n\n    \"Tuop' on pelkäsi petäjä\n    kuorensa kolottavaksi,\n    varaeli vastakoivu\n    oksansa otettavaksi...\"\n\nLiikuttavat sanat vievät kuulijan vasten tahtoaankin mukaansa.\n\n    \"Tuo Jumala Turjan-tuuli,\n    saa Luoja rajuinen ilma!\"\n\nhuutavat samassa läpi ilman neidon hurjat kostonsanat Ritvalan raitilta.\n\nKulkue lienee kääntynyt uuteen suuntaan, sillä sanat lakkaavat\nkuulumasta. Mutta ne nousevat hänen muististaan järkyttävän elävinä.\nNe muuttuvat häväistyn neidon mielipuoliseksi raivoksi, ihitteleväksi,\nmäärättömän katkeraksi ilkunnaksi:\n\n    \"Kutti, kutti, Kestin kelmi!\n    Ei ole aina Annin patjat,\n    eik' ole Annin päänaluset...\n    Meren huuve hurstinasi,\n    meren paasi patjanasi.\"\n\nOliko sen laulanut joskus Turun koulun teini? Oliko sen pergamentilleen\nkerran kirjoittanut runovoimainen munkki? Joka tapauksessa se oli\nylevimpiä ballaadeja, mitä hän oli koskaan kuullut tai lukenut.\n\nHenrik Sark seisoi hetken sen lumoissa. Huomaamattaan hän hyräilee\npaikoitellen sen sanoja. Ne tulivat, lensivät kuin linnut kaukaa\nAurajoen suista hänen kämmenelleen, milloin viistävinä, kujertavina\npääskysinä, milloin laulurastaina, milloin leivosen lauluna ylhäältä,\nkorkeasta taivaan holvista ja vihdoin mustina kottaraisina, jotka\nlauloivat salaperäistä kohtalonsäveltään. Kuulija ei voinut olla\nottamatta niitä vastaan. Ne houkuttelivat häntä yhtymään tuohon\nmerkilliseen virteen.\n\nMutta kuin laulun sytyttäminä alkoi nousta hitaasti hämärtyvään iltaan,\nsinne tänne kokkojen tulenlieskoja.\n\nSaarioispuolelta, Päivölän mäeltä, Hiittiänmäeltä ja niemien nenistä\nhulmahti näkyviin kokkovalkeita. Rautunselän puolelta, Salonsaarelta\nja taempaakin, vieläpä kaakosta päin, Lahisten ja Jutikkalan kartanon\nvaiheilta, nousi savupatsaita tai syttyi nuotioitten tasaisesti\npaistavia valoja.\n\nKoko Vanaja juhli. Kyliin jääneet kotolaiset pitivät omia pitojaan:\nlauloivat, lurittelivat pilleillään ja huiluillaan tai toitottivat\ntanotorvillaan; keinuivat päätä huimaavilla keinuillaan pojat aisoista\nvauhtia painaen, tytöt laitalaudoilla kirkuen; juoksivat kokkojen\nympärillä hippasilla, leskisillä ja nurkkasilla; tanssivat \"kasurinsa\",\n\"kopposensa\", \"härsynsä\" ja \"muorintanssinsa\", jossa pojat ryöstivät\nitselleen kukin helkamorsiamensa.\n\nOli kuin koko Häme olisi syttynyt tuleen, hullaantunut soittoon,\ntanssiin, huutoon ja melunpitoon. Tuo jäyhä kansa, joka arkipäivänsä\npuursi maata hitaan härkäsahransa perässä junnaten tai makasi pitkät\ntalvet pankollaan, kuorsaten, istua jökötellen roimosillaan tai\nseisoskellen nurkillaan silmät haljakkoina -- tuo vieraan silmissä\njolsa kansa meiskasi nyt jähmettyneet verensä liikkeelle. Havahtuva\nluonto ja kuumeneva taivas jylmäsi heidän omassa olemuksessaan kevään\nensimmäisenä ukkosena, niin että kallioiset nurmikunnaat mäikyivät ja\nkorpi rytisi.\n\nVaarallinen kansa tulenpatsaineen ja karhuntansseineen. Mutta myöskin\njuhlava, juhlallinen kuin näitten linnaharjujen jämerä petäjikkö.\n\nSyvällä vaistossa kammahtava tunto, kuten aina merenrannan kasvatilla\nmitattoman korven varjossa, Henrik tuntee verensä hiljenevän. Ritvalan\npuolelta ei kuulu enää laulua. Sen helkavalkea ei ole vielä sytytetty.\nSe näyttää nukkuneen kevätöiseen hämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuluu aika. Alatieltä, Annilasta päin, alkaa kuulua remunpitoa. Sieltä\nlähestyy kokonainen roikka myöhästyneitä tulijoita.\n\nAlkaa kuulua juopuneen miesäänen meltoa ruokottoman laulun renkuttelua.\nNaiset räkättelevät sekaan räikeätä naurua. Kesken hähätystä yltyy\nkäheä naisääni rekiviisuun.\n\n\"Euhvemiia!\" kuuluu jonkun pojankurikan huuto. \"Alushameesi taskuunko,\nsinä saakeli, sen pullon piilotit? Hoi, tänne! Näytä tai hame korviin,\njumalavita!\"\n\n\"Herkuttaakos poikia?\" nauraa Eufemia. \"Tuossa sun on herkulles, Ryskyn\ntilumamma!\" remutaan vastaan. Kuuluu tuuppimisen ja painiskelun ähkyvää\ntuohotusta. \"Vai kosottaakos, sano' Savon likka!\" kuuluu Eufemia\nilkastelevan hengästyneenä ja jatkavan hekottamalla häijyilevää naurua.\n\n\"Hoi, likat ja pojat! Mennään Kelhin-akan mökkiin!\" \"Tai Tyskäskälle,\nsillä muorilla riittää Nuutalaisen sikuna!\" huudetaan.\n\nKohta kuuluu risahtavan auki Kelhinmökin porstuanovi. Viinaa tiukataan.\nEmäntä kuulostaa vastailevan hätäisin äänin, joka painuu supatukseksi.\nTaas joukon remunpitoa. Ovet ja porstuapalkit pamahtelevat. Ja samassa\nrellestävät Myllykylän ilonpitäjät taas Kelhinmäkeä alaspäin, suunnaten\nkulkunsa Tyskäskän mökille päin.\n\nHenrik katsoo tuota hoipahtelevaa miesten ja naisten joukkoa\nkylmentyvin silmin. Siinä oli se, mikä oli tämän yön kaikkien\njuhlatuoppien pohjalla -- ryöhäävä sakka.\n\nKuuliko hän taaskin Ritvalasta päin laulua? Ja kenen ääni raikui\nylinnä? Hän oli olevinaan varma, että Lumialan tyttären ääni erottui\ntänne saakka. Eikä vain hänen äänensä! Nuo kasvot, sellaisina kuin\nhän oli ne nähnyt äsken tiellä, lähestyvät nekin tuohon aivan\nkäden koskettamiin. Ylpeys, jonka neidon luontainen kainous tekee\ntuskalliseksi, on valahuttanut niiltä veret. Avuton liike, pako on\nlähellä. Mutta jokin järjen päätös saa hänet ryhdistäytymään. Nyt\nliikahtaa neidon olka. Suuttumuksen puna karahtaa kasvoille. Tiukka\nkäskevä liike pysähdyttää kulkueen. Mutta hän kääntyy jälleen -- jatkaa\nmatkaa, huulet yhteen puristettuina, silmissä lasittunutta uhmaa,\ntuijottaen kohti kylien rajapahdasta. Askel jäntevänä, ryhti kaukaisen\nylpeänä, aivankuin olisi astunut taivaankorkuisen raja-aitansa\nvierustaa hän kulkee ohitse, katsomatta, tervehtimättä...\n\nKokkojen tulet ovat nousseet nousemistaan. Nekin työntyvät hänen\nlähelleen. Niiden poltto kuumottaa kasvoja. Ne ovat kaikki röyhkeän\nuhman tulenlieskoja. Häntä vastaan roihautettuja!\n\nMikäs onkaan kantatalojen tyttärien ylpeillessä! _Hehän_ aina toki\nitsensä varjelevat. Mitäs he? Tarvitsiko heidän muka muistaa noita\nsaastutettujen ja saastuttavain loismökkien rykelmiä, joita kiertävät\nnälkäläiset ovat lisäämistään lisänneet. Mitäs turhia! Heidän ei ole\ntarvis ajatella muuta kuin omaa koreiluaan ja omia laulunilojaan...\n\nHenrik Sark laskeutuu alas vuorelta. Vieläkään hänessä ei ole syntynyt\nselvää kuvaa siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta hänen oli joka\ntapauksessa päästävä kotiin.\n\nOliko hoidettu kerjäläisille ruokaa kylliksi? Ja miten voi Ellen?\nOmantunnon oka on kaiken muun lisäksi ärsytellyt häntä. Hän on taaskin\njollakin tavalla kuin jättänyt vaimonsa kohtalon selkänsä taakse. Oli\nniin paljon muuta, niin luonnottoman paljon...\n\nJa kuitenkin. Hänhän oli tietänyt, että huolimatta muutamista\naurinkoisista päivistä hän, Ellen, ei ollut virkistynyt niiden mukana.\nJa nyt tuli hänelle, laiminlyöjälle, kiire ja hätä. Sairaat kai vielä\ntarvitsivat hänen huolenpitoaan.\n\nKotopihalla istuskelee mierolaisia, ken leivänpalaa taittaen, ken\nsuolakalaa jäytäen tai lihanmurenaa hypistellen. Mitään lämmintä ei näy\nheille keitetyn. Se on huolimatonta. Se on anteeksiantamatonta! Sillä\ntavalla ei Hanna Charlotta ole ennen lyönyt laimin tehtäviään.\n\nHenrik tulee Ellen-rouvan kamariin. Kysäisee vasten tahtoaankin\nankaralla äänellä missä oli Hanna. Hänenhän olisi pitänyt ymmärtää,\nettä heikontuneet ihmiset, varsinkin lapset, olisivat tarvinneet\nlämmintä keittoa.\n\nEllen yrittää hymyillä tyynnyttävästi. Jopa hän naurahtaakin kuin\nhoukutellakseen miestä omalla ilollaan. \"Oi, oi, rakas Henrik\",\nhän sanoo, \"pitihän toki Hanna Charlottan päästä takaisin juhlaan.\nErtvin-herra...\"\n\nMiehen hahmo synkkenee. Hänen oma sisarensa oli siis pettänyt hänen\nkäskynsä, juossut kuin mikäkin piianhutilus \"sulhasensa\" kainalossa,\njuossut, paennut -- ehkäpä tanssia rytkyttämään talojen jälkijuhliin.\n\nHenrik ei näe vaimonsa anovasti nousevia käsiä. Ne tarttuvat hänen\nhihaansa. Hän riuhtaisee itsensä irti. Rientää pihalle.\n\nEnsi hetkessä iskeytyy korvaan alatieltä uusi entistä törkeämpi\nrenkutus. Äskeinen joukko hoippuu reuhaten juhlapaikalle. Se näyttää\nlisääntyneen tievarren mökkien juopottelijoista. Kuinka monilta kujilta\nniitä tänä hetkenä ryöhänneekään Kokkovuorelle päin!\n\nHenrik naurahtaa katkerasti -- itselleen, taaskin omaa tämänpäiväistä\nsaarnaansa. Totisesti, hän oli väärentänyt raamatun kertomusta. Oliko\nmuka Vapahtaja vain itkenyt Jerusalemin kaupunkia. Eikö hän ollut\nsamana päivänä, Hoosiannan lakattua Öljymäeltä raikumasta, ajanut\nruoskalla vaihettajat ja kauppurit ulos temppelistä? Hajasäärin\nhuojutellen Henrik hakee huulet yhteen puristuneina selvää ajatusta\nmihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Kuin ylimielisen röyhkeänä vastauksena\nhänen epäselvään haparointiinsa kajahtaa nyt Annikaisen virsi kulkueen\nviimeiseltä kierrokselta kohti Helkavuorta.\n\nLaulun virta etenee. Sen yläpuolelle nousee helvetillinen kajastus\nraitin vieriltä ja pelloilta. Tervatuohet ja lyhteet on sytytetty\naidanseipäisiin. Pientareitten kokot työntävät savua taivaalle. Ja\nvirsi jatkuu, ylenee huumaavaksi, hurmioituneeksi lauluksi. Kuulija\non näkevinään eessä-laulajien vaeltavan raitin havuja tallaten,\nposket palaen, silmät kiiltäen houreista kiihkoa, rinnat huokuen\ntulta ja tulipalon katkua, poikien rientäessä sytyttämään \"pyhän\nmajan\" kaltaalle ylimmäistä kokkoa, kirkkovenettä, nyt heidän\nauringonjumalalleen pyhitettyä...\n\nNiin, Hän, Vapahtaja, ajoi heidät ruoskalla temppelistä, heidät, jotka\nolivat sen tehneet ryöväreitten luolaksi. Häntä eivät ylistyslaulut\nsokaisseet näkemästä mikä oli saastaa. Hän ei ainoastaan itkenyt. Hän\nei ainoastaan rukoillut. Hänellä oli tarpeen tullen voima tekoon. Ja\nmitä oli ollut hänen oma rukouksensa tämän turmeluksen puhdistamiseksi?\nMitä lie ollut -- tolkutonta horrosta, polvillaan makaamista.\nJa hänen hellyttävä itkunsa? Avutonta nikottelemista tuhotulvan\nedessä. Rakkauttako muka noihin rellestäjiin, markkinahuijareihin,\nylpisteleviin rusthollareihin, kaikenmaailman ilonaisiin ja\nsalakauppureihin? Pelkoa se oli ollut! Hän oli, herra-paratkoon,\npelännyt tarttua vihan liekehtivään ruoskaan...\n\nNo, niin, olkoon. Mutta totuus oli se, että tänäkin päivänä oli vihan\nuhrituli pyhintä ja puhtainta maan päällä.\n\nHenrik hengähti syvään. Hänen rintansa puhdistui ja vapautui. \"Niinpä\nolen minäkin, niinpä olen minäkin tänä yönä\", hän toisteli itsekseen,\n\"minä olen... vihan mies. Ja minä tahdon sitä olla!\"\n\nHän viittasi lähettyviltä kaksi savolaisukkoa. \"Veneelle, valkamaan --\nsoutajiksi\", hän käski. Ja astui rinnepolulle taakseen katsomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkot soutavat kahdessa parissa Henrik-pastorin venettä. Ei ota kokka\nkohistakseen heikontuneitten käsivarsien vedoista. Pastori yrittää\nhaihduttaa kärsimättömyyttään kyselemällä miehiltä yhtä ja toista\nkotoseutujen oloista.\n\nNo, toiset heistä olivat Iisveden takamailta, Karttulasta ja\nKallaveden perukoilta, toiset Nilsiän mailta, \"sieltä Ukko-Paavon\npetäjävapriikista\". Miksi olivat lähteneet liikkeelle kesää vasten?\nMikäpä siinä oli auttanut, selittävät ukot. Kevätkalaa oli tullut.\nMutta kylvöstä ei ollut tullut mitään. Tuhottomat olivat olleet sateet\nja tulvat. Ja Kuopion ja Iisalmen jauhopösöt -- mitäs ne? Olivat\npanneet entisetkin saatavat uloshakuun. Oli lähdetty pakoon nälkää ja\nhuutomarkkinoita, kun virkaherrat panivat talotkin vasaran alle.\n\nEikä ollut enää edes hengen ruokkijaa Ukko-Paavon kuoltua, kun olivat\npappilatkin pelkkiä maallisia ilopaikkoja ja tanssitaloja, selitteli\nNilsiän ukko, joka nuorempana oli kuulunut Paavo Ruotsalaisen\nopetuslapsiin.\n\nHenrik mykkeni. Syytös pappeja ja pappiloita vastaan synkensi hänen\nmielensä. Hän tiesi sen todeksi. Mutta sitä lujemmaksi terästyi hänen\naikeensa nousta tänä yönä tämän pitäjän \"ilopaikkoja\" vastaan.\n\nKokkovuorelta leimahti liekki veneen lähestyessä harjun kivikkorantaa.\nKokon aluksi rätisevään ja sitten valtoimesti tohisevaan ääneen\nyhtyivät kuin toivottomana, hukkuvana valituksena Annikaisen virren\njatkuvat säkeet, jotka kertautuvat kertautumistaan. Niistä kuulosti\nkokonaan kadonneen se murhenäytelmällinen voima, jonka hän oli niihin\näsken muistinsa avulla kuvitellut.\n\nMutta tulenloimo nousi nousemistaan. Se korkeni valtavaksi\ntulenpatsaaksi, joka näytti ahmaisevan kitaansa ympäröivät metsät,\ntalot ja ihmiset. Helvetti pauhasi keskellä kevätyön lienteätä hämärää.\nJa riettauden kulovalkea kiemurteli pääahjosta tulenkarvaisina\nkäärmeinä pitkin raitteja, peltoja pitkin ja poikin, ympäri\npientareita, ylt'ympäriinsä rantoja myöten. Tämä kansa oli totisesti\nriivattu ja hullu! Ja hänen sisarensa, hiljainen ja ahkera, puhdas ja\ntietämätön maailmasta, hän oli paennut omaa veljeään tuohon helvetin\npätsiin...\n\nHenrik loikkasi maalle, käski miesten odottaa ryhtyen nousemaan\nväkivaltaisin askelin harjun rinnettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtavan kokon humiseva tuli alenee hitaasti. Neidot ovat sitä\nkiertäneet aluksi laajassa ympyrässä, laulaen virtensä loppusäkeitä.\n\nKokon aletessa he tarttuvat toisiansa kyynärkoukusta, tihentyvät\ntiiviiseen \"kietoon\", jotta ei yksikään mies päässyt heitä ryöstämään,\nkuten uskomuksiin kuului.\n\nMutta lemmenonnea he itselleen toivottelivat -- pakanallisen\nlemmennosto-loitsun kietoutuessa rukoukseen \"neitsyt Maaria emoselle\":\n\n    \"Nouse lemmen nostantahan,\n    kunnian kukutantahan...\"\n\nNiin he rukoilivat. Ja kaunistavaisia voiteita ja koruja he häneltä\nanelevat:\n\n    \"jotta kirkko kiilteleisi,\n    kaikki kansa katseleisi...\"\n\nHenrik on noussut mäkeä juhlakentän laitamalle. Miesten rypäitä\nseisoskelee tien vierillä. Nuutalais-repo, jonka lähettyvillä istuu\nkivellä Taavetti Kyttälä, kumartelee hänelle taas lakki kourassa,\nsilmät vilhuen tulenkajossa. Siellä täällä sujahtaa viinapullo\nsuolivöihin piiloon. Mutta pari röyhkeätä sanaa kuuluu selän\ntakaa. \"Kappas vaan, kun tuloo körttilääsiäkin\", jätkyttelee joku\npohjalaisittain. \"Satayksitoista kuin körttiläisen takinhännässä\",\nosoittelee joku puolijuopunut tulijan papintakkia reuhaavin äänin.\n\nPastori jatkaa matkaansa selkä suorana, lujin askelin. Mutta hänen\nsilmänsä hakevat tuimasti palaen Hanna Charlottaa. Tätä ei näy. Eikä\nhän saa silmäänsä edes Voipaalan herrasväkeä, kysyäkseen. Kentän\nlaitaan hän pysähtyy näkemättä paljoakaan tulen häikäisyltä, mutta hän\nkuulee neitojen kuorosta Lumialan tyttären äänen, joka laulaa jatkoa\näskeisiin sanoihin:\n\n    \"Paras on pappi kirkossahan,\n    minä vieläkin parempi...\"\n\nHänen täytyy riuhtaista itsensä jalkojensa sijoilta hakeakseen vieläkin\nsisartansa. Hän ei saanut olla näkemässä sitä, mitä täällä oli tänä\nyönä tapahtuva. Kuin manalaan astuen hän tunkeutuu rinnettä alaspäin,\npähkinämetsään.\n\nTäällä istuu puitten juurilla, kivillä ja mättäillä miesten porukoita.\n\"Katos, katos, kultani, kuuta, kun on kuin talrikki!\" hän kuulee saman\nkäheän naisäänen huudahtavan kuin aikaisemmin maantiellä. Tyttöjen\nnaurunkikatusta kuuluu pimennoista.\n\nHenrik kiertää suuttumuksesta tukahtumaisillaan takaisin ylemmäksi\nrinnettä. Mutta vihasta sokaistuneena hän loittonee poispäin\nkokkopaikan laulusta ja melusta. Nousee taas tulenloimoa kohti, josta\ntulvahtaa vastaan:\n\n    \"Nouse lempi liehumahan,\n    kunnia kupahumahan\n    yli kuuen kirkkokunnan...\"\n\nHetken kuluttua hän huomaa seisovansa nelinurkkaisen majan edessä,\njossa on uusi avoin pärekatos ja ympärillä tuuheita koivuja. Siinä,\nsiinä se oli -- \"pyhä maja\", kuten ainakin temppeli pakanallisessa\nuhrilehdossa! Ei puuttunut muuta kuin noita teurastamasta uhripässiä...\n\nHenrik Sark seisoo tuokiossa majan permannolla, jossa koivut hänet\nvarjostavat. Hän tahtoo nähdä, tarkasti, juurta jaksain.\n\nMutta tyttöjen kirjavasta joukosta hän näkee vain Lumialan Helkan.\nHän näytti johtavan juhlamenoja. Kun hän pysähtyi, pysähtyi piiri,\nkääntyäkseen kiertämään vastasuuntaan. Hän aloitti laulun uudet\njaksot. Näissä oli säkeitä, joita Henrik ei muista koskaan lukeneensa.\nOn kuin neito olisi yltynyt laulahtelemaan lomaan omia sanojaan tai\nkirjaanpanijoilta merkitsemättä jääneitä mukaelmia.\n\nHänen helmitetty kaulansa on kenossa. Ja kun kokko, joka on alkanut\nvähitellen riutua, hehkuttaa paahtavalla valollaan hänen kasvonsa,\nhänen hipiällään on hurmion raukenevaa väsymystä, joka kiihoitti kuin\nvoipumaisillaan syleilevän naisen kasvot.\n\nOliko tuo neito sama lapsensirkeä tyttö, joka oli keinunut aittansa\nylisillä hänen hiihtäessään Lumialan pihamaalle? Samako, joka\noli veisannut kirkonpenkissään seurakuntansa papille: \"Jumala\nolkoon sinunkin kanssas\" -- palmikot siveästi olkapäillä, valkea\nyksinkertainen kaulus reunustaen tyttömäistä kaulaa, ääni yleten\nhartaana kirkonkupoolin korkeuksiin?\n\nEi, ei! Hän oli muuttunut hullaantuneeksi naiseksi, omasta itsestään\nylpeileväksi ... Mitä hän taas lauloikaan:\n\n    \"Mik' on lehtien luku,\n    niin on luku sulhasien...\"\n\nJa miten hän sen lauloi? Katse kuumana, huulet avautuneina kuin\nsalasoppiseen nauruun jossakin tuolla -- pähkinämetsän yössä...\n\nEi, totisesti, tuon naisen kirkkovirret olivat olleet ulkokullaisuutta.\nTämä hetki hänet kavalsi. Tietäen tai tietämättään hän oli korskeitten\nrusthollari-isiensä jälkeläinen, turmeltuneitten tapojen orja,\nuhriparka, joka ei edes välittänyt ajatella, mitä riettautta hänen\nlaulunsa siitti ympärilleen.\n\nHetki hetkeltä Henrik oli astumaisillaan esiin varjopaikastaan. Mutta\nnäky naulitsi hänet paikalleen.\n\nVasta kun nuorukaisjoukko, joka oli tyttöjen laulaessa\nhyvästijättö-säkeitään seisonut metsänlaidassa, lähestyi, Kylänpään\nSeveri etupäässä, uhkaavasti ja meluten, päästäen hurjia huutoja kuin\nryöstöläisjoukko, Henrikille kävi selväksi mitä hänen oli tehtävä.\n\nKokko oli kallistunut liepeäksi nuotioksi. Pojat tunkeutuivat tyttöjen\npiiriin, joka oli laventunut, niin että he pitivät toisiaan enää\nkaukaittain kädestä. Ja nyt oli kokonsytyttäjän, Severi Kylänpään,\nkunniatehtävä hypittää eessä-laulajatytöt nuotion yli -- hedelmöittävän\ntulen hohkaessa heihin lemmenonnea, hurmiota ja synnyttävää voimaa.\nMies tarttuu Lumialan Helkan käteen. Norjana, kasvot palaen, nauraen\nja huudahtaen kuin olisi hukkunut peloittavan rakastetun syliin hän\nhyppää hiilustan toiselle puolelle. Ja muut tytöt tekevät samat temput,\nken rohkeasti harpaten, kuten Kylänpään Riitta, ken maata tömistäen ja\ntöksähtäen paksuille pohkeilleen nuotion reunalle tuhkaan, totisena\nkuin vihille menossa, välittämättä kuuman tuhkan poltosta.\n\nKokkomestarin suoritettua tehtävänsä muut pojat vetäisivät kukin\nmieluisensa neitojen ryhmästä. Ja nyt vasta alkoi hypittely ja\nmellastus. Sekasortoisena rykelmänä tytöt lennähtelivät nuorukaisten\nkovissa kourissa, kirkuen ja hameenhelmojaan kooten käsillään, muka\nkauhistuen niiden hulmahtamista.\n\nNaurusta ja tulenhengestä läkähtymäisillään tytöt kiirehtivät nuotion\nympäri takaisin tiheäksi rypääksi, kuin muka paetakseen. Mutta\nuudestaan ja yhä uudestaan pojat hullupäisinä melskaten riipaisivat\ntytön kenet sattui temmeltävään leikkiin, ken vyötäröiltä puristaen,\nken sylissään retuuttaen, ken vielä vain kädestä ottaen -- kukin\nluonteensa mukaan.\n\nYhä hyppää Helka, yksinomaan Kylänpään Severin käden varassa. Hänen\nrintansa nousee ja laskee huohottaen, niin että katsoja on tuntevinaan\nkasvoillaan hänen nuoren, kuumasti polttavan hengityksensä.\n\nHenrikin oma hengitys tihenee vaistomaisesti. Se uhoaa suusta huumaten\naistit, mutta työntyen taas kirpeänä tuskana rinnan pohjuksiin saakka.\n\nHän astuu askelen kuin hyökätäkseen tai -- ehkäpä -- pelastaakseen tuon\nneidon.\n\nHelka on juuri keinahtanut hiilustan yli. Mutta hän ei käänny\nkiirehtiäkseen tyttörykelmään. Hän jää tuijottamaan majaa kohti. Ja\nhorjahtaa. Severi luulee sen tapahtuneen väsymyksestä. Ottaa Helkaa\nsuojelevasti vyötäröltä saattaakseen hänet poispäin.\n\nMutta neito työntää hänet syrjään. Jää jäykkänä seisomaan paikalleen.\nHetken kuluttua kädet hivuttautuvat pitkin hameen poimuja. On kuin\nolisi ollut vaatteissa epäjärjestystä tai jotakin hävettävää.\n\nMutta tuokiossa hän ryhdistäiksen. Viittaa tytöt uudestaan kietoon,\njossa heidän piti laulaa viimeiset hyvästijättö-sanat Maariaisen\npyhälle majalle ja sitten vaeltaa Kurjenojalle heittämään seppeleensä\nsen vietäväksi.\n\nMutta tuskin he ovat ennättäneet laulaa:\n\n    \"Jätän tänne jäähyväiset,\n    jätän Jeesuksen sijahan,\n    Maarian tähän majahan\",\n\nkun Henrik Sark astuu alas majasta ja etenee sen varjosta nuotiota\nkohti. Lähinnä soriseva kansa vaikenee hämmästyksestä.\n\n    \"Hyvä on toiste tullakseni,\n    parempi palatakseni...\"\n\njatkuu vielä tyttöjen laulu. Mutta sekin katkeaa kuin leikkaamalla.\n\nSillä pappi astuu korkeana, kasvoillaan hävittäjän ilme kohti hohkavaa\nnuotiota, jossa vielä pari kekälettä on tulessa. Hän tempaa käteensä\ntoisesta päästä liekehtivän ranganpätkän. Nousee määrätietoisin askelin\nmajan luo ja työntää sen sitä ympäröivien koivujen keskelle. Mutta nämä\nvain kärähtävät työntäen näkyviin savua.\n\nNyt kauempanakin liikehtivät nuorukaisjoukot, naisten ja ukkojen ryhmät\njäykistyvät paikoilleen. Vain Lumialan Reko-isäntä astuu joukosta\nesiin. Mutta pysähtyy, hänkin odottavan näköisenä.\n\nPappi heittää kekäleensä katolle, joka kuitenkin on vielä taannoisista\nsadepäivistä sen verran kostea, ettei ota sekään syttyäkseen.\n\nEessä-laulajaneidot ovat vetäytyneet nuotiolta viistosti alamäkeen\npäin, josta puuntaa juhlakentän kaivo uusine, kellervine\nkansilankkuineen. Mutta Helka on pysähtynyt muista erilleen, lähemmäksi\nhiillosta.\n\nHenrik Sark on astunut jälleen nuotion luo. Helkan kasvot ovat\njäykistyneet liikkumattomiksi. Pappi näkee niistä vain suuriksi\nrevähtäneet silmät, jotka eivät kykene enää ilmentämään mitään\ntunnetta tai ajatusta. Mutta Henrik on näkevinään niistä uhoavan\nvihaa ja jäykkää ylpeyttä. Hän nostaa uuden palavan rangan nuotiosta,\nvalaisee sillä ihmisryhmiä, huudahtaen, pään liikahtaessa jäntevin\nelein: \"Teidän pakanatemppelinne on hävitettävä maan päältä kaiken sen\nnimessä, mikä on pyhää ja kristillistä!\"\n\nKohahdus käy kansanjoukossa. Se pysyy kuitenkin yhä jäykkänä\npaikoillaan kuin eri rykelmissä seisova kannokko kaskesmaalla.\nMutta yksi varjona etenevä hahmo kulkee nopein askelin ryhmästä\ntoiseen. Elehtii sukkelin liikkein toisen ja toisen edessä, kadoten\nihmisrypäitten peittoon. Se on Nuutalais-repo, joka näkee hetkensä\ntulleen -- kostaa papille, käräjähaasteen alkuunpanijalle.\n\nHenrik Sark on jälleen majan juurella. Nyt hän työntää kekäleensä\ntemppelin avoimeen alustaan, jossa on kuivaa puuta ja lastukkoa.\n\nVihdoin nuolevat liekit majan \"anturaa\" ja \"teloja\". Nuivahtaneet\nkoivut kärähtävät täyteen liekkiin. Tulen tohina yltyy kaikilta\npuolilta. Ja Henrik huutaa sen keskeltä, mustana kasvoiltaan, nokisin\nkourin, hatuttomana, paksut hiukset narrillaan: \"Poistukaa koteihinne\nja varokaa saastuttamasta tätä pyhää helluntai-yötä hypyin ja\njuopotteluin metsiköissänne tai taloissanne. Poistukaa!\"\n\nKansa ei liikahda. Vain päät kääntyilevät hitaasti, mutta niskat\npunertavat kuin härillä, joita painaa tukala ies.\n\nKuuluu Reko-isännän kantavaksi noussut ääni: \"Me vietämme juhlaa omalla\nmaallamme. Ja tällä paikalla me pysymme ... lain ja tavan oikeudella!\"\n\nKyhertyneet niskat nousevat. Kuuluu murahduksia ja takajoukoista\numpeita karjahduksia. Nuutalainen on suihkaillut viinakasakoilleen\nkäskynsä, juossut siellä täällä pähkinämetsässä. Ja kentän alalaitaan\nilmestyy uhkaavia ryhmiä. Nämä pysähtyvät puitten varjoon. Mutta\nviinapullot kuuluvat kilahtelevan nuorukaisten liivinnappeja vasten,\nkun ne vetäistään riuhtaisemalla housunkauluksesta.\n\nTaavetti Kyttälä on päässyt takamuksiltaan. Käpsehtii Lumialan taakse,\nkärähtäen isännän korvaan vanhoja vihanpitojaan: \"Helvetin peräseinään\n-- pappi!\" Isäntä tekee jäykän torjuvan liikkeen. Kiukustuneena\nTaavetti äsähtää. \"Huhtoo kuin piru herneriihellä, pirskale!\" Kivertää\nhämmästyttävän vikkelästi Nuutalais-revon pakeille, joka nyt liehuu\ntäyttä päätä miesjoukosta toiseen, työntäen pullosta ryypyn toiselle\njos toisellekin.\n\nHelka on siirtynyt tyttöjen luo, jotka värjöttävät kaivon vaiheilla.\nHän tokaisee käskevästi: \"Seppelet kaivoon! Kuuluu se sekin ...\njuhlatapoihin\", hän lisää syvään henkäisten laskien oman seppelensä\nsolahtamaan kaivonkannen aukosta.\n\nHenrik on jäänyt seisomaan palavan majan lähettyville. Hän huomaa, että\nkansa kyräilee eikä tottele. Hänen täytyy, laskeutuen nyt jo himmenneen\nnuotion luo, uudistaa vaatimuksensa. \"Käsken teitä vielä kerran\npoistumaan ... kirkon nimessä!\"\n\n\"Pojat! Papille pussi päähän ja kaivoon!\" kuuluu huuto. Ei liikahda\nvieläkään kansa. Vaistomainen kunnioitus pappeutta kohtaan pitää sen\naloillaan. Mutta se murisee pahaa ennustavasti. Nuo miehet, joiden\nesi-isien tapana oli ollut ratkaista papin ja pitäjäläisten väliset\nriidat joskus niinkin, että pappi heitettiin kirkon muurin yli ja\nsiten erotettiin virastaan, eivät enää paljoa tarvinneet ryhtyäkseen\nväkivaltaan.\n\n\"Ei meillä, jumal'avita, pappilan koirakaan saa ihmisiä haukkua!\"\nkuuluu taas remahtava huuto. \"Kraiveliin pappia!\" karjaistaan\njuopuneella äänellä. Viina on ennättänyt tehdä tehtävänsä. \"Kraiveliin\nja liperit irki!\" lisääntyvät tolkuttomat ärjäisyt. Pulloja ei enää\nsalailla. Niillä heristellään pappia kohti.\n\nReidet leveällään, hitaasti maata tanaten miesrykelmät etenevät loivaa\nrinnettä ylöspäin, yhtyen vaistomaisesti yhdeksi rintamaksi. Hurjimmat\ntekevät siellä täällä tasajalkahyppyjä, kerätäkseen rohkeutta. Mutta\nyleensä vallitsee sakeassa joukossa kammottava mykkyys. Se on kuin\närsytetty sonnilauma, josta kuuluu vain ähellystä ja vihan puuskauksia\nraskaan hengityksen mukana. Henrik Sark seisoo aseettomana ja\nliikahtamatta matalalla kumpareella loimottavan majan ja sammuneen\nnuotion välillä.\n\nTulipalo valaisee lähenevän rintaman kasvot, joista poskipäät palavat\ntulenkarvaisina ja silmänonkalot tuijottavat mustina. Nyrkit nousevat.\nNe näyttävät lieskojen noustessa ja laskiessa vuoroin mustilta\nmöhkäleiltä, vuoroin verenkarvaisilta. Monessa kourassa kilottaa\nviinapullo vaarallisena lyömäaseena.\n\nLumialan ja Hangan isäntä ovat siirtyneet syrjemmälle, viistosti\nvastapäätä joukkoa. He näkevät, että tuota puskevaa laumaa on\nmahdotonta pysähdyttää. Lumiala huutaa Henrikille: \"Olisi viisainta\npastorin tällä kertaa...\" Hän aikoo kehoittaa pappia poistumaan.\nMutta ei ennätä päättää varoitustaan, kun rintamasta hyppää erilleen,\npullo pään ylle nostettuna, Ryskyn Iivari, huutaen, kuten ainakin\nmarkkinatappeluissa: \"Kuuleks, pappi, tällaista kelloa!\" Hän helähyttää\npullon vyöremelinsä puukonheloja vastaan, juoksee matalana kuin ilves\npappia päin huitaisten pullolla tämän päätä kohti.\n\nHenrik Sark torjuu lyönnin kyynärpäällään, käsivarren kuitenkin\nhervahtaessa iskun voimasta kuin halvattuna alas. Mutta samalla\nhetkellä on koko lauma temmeltämässä papin ympärillä. \"Kaivoon!\" \"Pappi\nkaivoon!\" \"Ja kaivon kautta helvettiin!\" toistellaan äskeisiä huutoja.\n\nMiesroikat kiertävät hullunympyrää. Kukaan ei tiedä mihin iskeä.\nParemman puutteessa, saadakseen tilaa, he tönivät ja mukiloivat\ntoisiaan. Melu on korvia särkevä. Yksinäisiä karjaisuja ei enää erota\nyhteisestä sekamelskasta.\n\nTurhaan ärjyvät Lumiala ja Hanka hillitäkseen kansaa. Hullun joukon\nhumisevaan korvaan ei kuulu enää mikään ääni. Ryskyn Iivari näyttää\njohtavan pahimpia syrjäkyläläisiä tappelupukareja. Ja pappi katoaa\npaikaltaan -- hän on hukkunut joukon alle.\n\nRykelmät alkavat painua kaivoa kohti. Koko laumalla on yhteisenä\nvaistona, että pappia raahataan jossakin joukon keskessä sinne päin.\n\nLaulajaneidot ovat kauhuissaan paenneet metsäpoluille. Vain Helka\non jäänyt seisomaan kaivon nurkkaukselle, kykenemättä liikahtamaan\npaikaltaan.\n\nMajan palo on päättymäisillään. Hämärä peittää hetkeksi tolkuttomasti\näheltävän lauman. Turhaan ovat hyökänneet Reko-isännän viittauksesta\nSeveri, Markku ja eräät muut helkakylien pojat riehuvaa joukkoa\nvastaan. He eivät saa siitä selvää. Näyttää siltä, että pimeässä ja\nhumalan sumussa on kohta tapahtuva hirvittävä pimeyden työ.\n\nMutta samaan aikaan tekee jo aurinko nousuansa. Itäiselle taivaalle on\nilmestynyt pieni kaistale punaa ja keltaa, jonka keskeltä kohoaa vielä\nselkenemättömän auringon kehrä kuin suuri, palava jättiläissydän. Se ei\nvielä polta. Mutta se tunkee sittenkin leveänä valovirtana läpi umean\naamuilman paljastaen sieltä täältä miesten hikisiä naamoja.\n\nJoukko painuu kuitenkin yhä kaivoa kohti. Pappia ei vieläkään näy.\nMutta juuri tällä hetkellä hänen pelastajakseen astuu paikalla oleva\nesivalta -- ruotusotamies Yrjänä Vägg.\n\nHän levittää mahtavat hartiansa. Hyökkää suoraa tietä miesjoukon\nkeskeen. Nyrkit moukareina heiluen hän halkaisee itselleen uraa,\npyrkien joka iskullaan, jonka alle taintuu pari miestä kerrallaan,\nRyskyn Iivaria ja tämän joukkiota päin.\n\nÄärimmäinen joukko on kuitenkin jo tungettu kaivon nurkkaukselle.\nHelka, joka on noussut sen kannelle, seisoo kalpeana, huulet yhteen\npuristettuina kansaa vastassa, kuin aikoisi puolustaa pyhää paikkaa\nhäväistykseltä.\n\nVihdoin kuuluu hänen äänensä: \"Takaisin! Tälle paikalle ei nouse\nkukaan!\"\n\nVain lähellä olevat kuulevat sanat. Mutta he pysähtyvät neuvottomina.\nSamassa he näkevät miten Ryskyn Iivari nousee rinnuksista ja\nsuolivöistä nostettuna ilmaan, paiskautuen Yrjänä Väggin kourissa\ntallukkana maahan, näkymättömiin.\n\nRuotumies katoaa hänkin päitten alapuolelle. Mutta nousee taas\nnäkyviin, nyt kannattaen kainaloista pappia, joka hänen tukemanaan\npääsee joukon puristuksesta erilleen.\n\nHenrik vaipuu papintakki revittynä, toinen käsi holtittomana riippuen,\nkasvot mustelmissa rinteen kivelle kyhärään. Lumiala ja Hanka\nlähestyvät häntä.\n\nNouseva päivä on lävistänyt aamusumut täydellä voimallaan. Se\npaistattaa Rautunselän ja Kirkkoselän rannat tulipaloon ja kultaan ja\nheitäiksen teräksen kirkkaana vasten joukon kasvoja, joille ilmestyy\nsäikähtyneitä ilmeitä ja pelonsekaista kammahtumista. Syrjiltä päin\nalkaa miesroikka painua pähkinämetsään ja kyläteille. Lumiala käskee:\n\"Ritvalaiset koteihinsa ja vieraat majapaikkoihinsa! Tänä yönä ei\ntaloissa tanssita.\"\n\nTemmeltänyt joukko näyttää havahtuvan kuin painajaisunesta. Se tottelee\nsanaa päästämättä. Painuu eri teitä vuorelta alaspäin kuin nolostuneet\nkyläkoirat, joita oli jokin merkillinen voima uittanut kylmässä\nkaivovedessä.\n\nPuhumatta sanaakaan isännille Henrik Sark nousee hitaasti. Käsi riippuu\nyhä velttona kylkeä pitkin. Mutta hänen vartalonsa saa taipumattoman\nryhdin.\n\nHelka on astunut alas kaivon nurkalle. Hän on tahtonut rientää papin\nluo. Mutta hän ei rohkene. Hän vapisee säälistä ja tuskasta. Vasten\ntahtoaankin hän tuntee itsessään syyllisyyden tapaista. Hän tahtoisi\nainakin selittää...\n\nMutta kesken epätietoisuuttaan hän näkee Henrik Sarkin lähestyvän,\naskel askelelta hitaasti rinnettä laskeutuen, suoraan häntä kohti.\nNeito jäykistyy paikalleen. Katsoo maahan. On kuin aamukylmä\nvärisyttäisi hänen hartioitaan. Niissä ei ole mitään voimaa ryhdistyä.\nNe odottavat aivankuin kurittavaa vitsaa jostakin ylhäältä päin. Hän\ntahtoisi painua maahan tuon lähestyvän miehen eteen, kuin Mataleena\nKiesuksen jalkojen juureen kaivolla. Niin, juuri tällaisella kaivolla...\n\nMutta hänen katseensa ei nouse. Hänen käsivartensa eivät kykene\nliikahtamaan. Kurjuudestaan huolimatta hän tietää seisovansa\ntunnottoman ja katumattoman näköisenä. Hän ei osaa muuta kuin kuulla\nHenrik Sarkin rauhalliset, mutta ankarat sanat: \"Neito, Jumalan nimeen\nen salli, että te, pitäjän mahtitalon tytär, käytte tämänkaltaisen\njumalattoman menon edellä. Tämä tällainen elämä on seurakunnan\npahentamista.\" Helka kuulee, kuin suoraan sydämeensä puhuttuna,\nankarien sanojen alta surumielisen soinnun. Mutta se juuri saattaa\nhänen rintansa värisemään, niin ettei hän saa nytkään sanaakaan\nvastaukseksi, ei vieläkään tuota miestä kasvoihin katsotuksi. Hän vain\ntuntee papin jälleen loittonevan ja kuulee hänen sanovan: \"Meidän\nvälimme, kuudennusmies Lumiala, selvittäköön rovastintarkastus,\najallaan.\"\n\nSiinä puheessa on rangaistuksen uhkaa. Eikä enää mitään surumielisyyttä\ntai sääliä. Eikä pappi odota vastausta. Hän viittaa Yrjänä Väggin\nseuraamaan itseänsä ja poistuu rinnetietä raitille ja Raitinristiä\nkohti. Siellä päin tulvan paisuttamat selät liikahtelivat auringon\nlempeytyneen paisteen alla kuin vedenpaisumuksen viimeisenä päivänä,\njolloin vuoret nousevat määrättömästä merestä ja nostavat kukkulansa\nhehkuvin huipuin armahtavaa aurinkoa päin.\n\nLumialan tytär painaa äänettömästi nyyhkyttäen kätensä povelleen, jota\nriipaisee toivoton tuska.\n\nYksin harhaillen pähkinämetsän risteileviä polkuja hän hakee Kurjenojan\ntien, jonka päässä säteilee aamunhopeaisena hänen rakkain jokensa\nrannoillaan valkeat ja keltaiset kukkansa, sylissään lumpeittensa ja\nulpukkainsa vielä aukenemattomat ummut.\n\nEikä hänellä ole sille antaa edes mataraseppeltänsä.\n\n\n\n\n\n\nTURMELTUNUT MAA\n\n\n\n\n1.\n\n\nLuonto tuhlaa rajattomasti. Mutta se tuhlaa myöskin ihmiselämää.\nTaivas valaa paistettaan ja siunaavaa sadettaan niin hyville kuin\npahoille. Mutta sen runsaudensarvi on joskus kokonaan pohjaton. Yksinpä\narmolahjojaan se saattaa tuhlata yli kaikkien ihmismittain -- niin\nettei vanhurskaskaan löydä armoa sen edessä, vaan hukkuu epäkelpojen\nkanssa.\n\nSiltä näytti Hämeen rintamaillakin helkajuhlien jälkeinen kesä.\nViisaimmatkaan vanhankansan ilmanennustukset eivät enää pitäneet\npaikkaansa. \"Hellettä helluntaista\", oli vanha sana. Mutta jo sen\nylihuomenissa alkoivat sateet uudestaan. Ei hätäilty Hämeessä\nvieläkään. \"Kelmi se on sellainen helle, joka ennen juhannusta tulee\",\nhoettiin vanhaa viisautta. Mutta juhannuksesta lähtien sade muuttuikin\nyhtämittaiseksi. Eivät edes harakka ja varis hoitaneet entisiä\nvirkojaan vanhaan rehelliseen tapaan. Varis tosin vaakkui sadetta.\nMutta harakka, jonka piti omalla vuorollaan nauraa poutaa, ei enää\nnauranut eikä räkättänyt. Mistäs sitä muuta olisi tullut kuin vain\nsadetta, yhä vain sateen ropinaa, lotisemista tai kiukuttavan hiljaista\ntuhnua ja tihkumista.\n\nVielä heinäkuussakin ennustettiin, että kohta se mätäkuu tulena\npalaisi. Mutta mitenkäs kävi? Se valoi sekin vain loppumatonta\ntihkusadetta.\n\nJos nousi aamulla tuuli, se tuli idästä tai kaakosta. Ja rupeaman\najaksi selkeydyttyään taivas muuttui taas ennalleen: savenkarvaiseksi,\nlohduttomaksi -- se vain satoi, satoi. Mutta se ei satanut enää kultaa,\nvaan nurmitoukkia, niittymatoja, pirullisia viljaseppiä, juurimatoja,\nrakkojalkoja, jotka siittivät \"tuhkapäitä\" harvojen kylvöniittyjenkin\napilaan.\n\nTällaisina pysyivät ilmat elokuun puoliväliin saakka. Ja senkin jälkeen\ntaivas pysyi päivisin yhä liikkumattoman raskaana. Selkeytyi vain öiksi\nuhaten muutteeksi peltoja varhaisilla syyshalloilla.\n\nJa kävi niinkuin kävi.\n\nPeltoviljan piti olla kokokypsä, kun oli puolukka puolikypsä. Mutta se\nei ollut päässyt edes heilimöimään. Akaan puolella leikattiin ruista\nruuhesta käsin, kahlaten läpi hukkuvan viljan. Ja ylemmilläkin mailla\nhome oli tukehduttanut tähkät. Kaikkialla leikattiin viljaa, jonka\nsiemen ei ollut koskaan maassa itävä uudeksi sadoksi ja josta tuli\nleipä kitkerää ja heikkovoimaista.\n\nEikä tällaistakaan satoa saatu laareihin enempää kuin puolet\nentisestään. Taivas uhkasi nälänhädällä. Se aikoi tuhlata ihmiselämää\ntarkoituksettomasti ja mielin määrin. Eikä lyhytnäköinen ihminen\nkyennyt näkemään luonnon sisintä ja ihmissielua puhdistavaa voimaa sen\nnäennäisesti umpimähkäisessä armottomuudessa.\n\nMielet tosin eivät rintamaitten pitäjissä olleet vielä syttä mustemmat\n-- talollisten laareissa oli kyllä entisten vuosien säästöviljaa. Mutta\nmökkiläiskansa joutui entistä enemmän isäntien armoille. Ja tyytymätön\noli äveriäskin talonpoika, varsinkin ritvalaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi näytti voittaneen. Helkajuhlien kokot, nuotiot, lyhde- ja\ntervasroihut olivat olleet komeammat kuin miesmuistiin. Aurinkojumalan\nvene oli poltettu. Mutta se oli paennut sittenkin saavuttamattomiin.\nPyhä Risti oli veisaten vaellettu. Ikilujassa uskossa viljanjumalaan\noli maa rukouksin siunattu. Mutta jumala parka itse oli kuin maata\nvasten lyöty omalle ristilleen. Ritvalan puhtaat raitit olivat\ntäynnä lokaa ja liejua. Yksinpä Helkavuori oli upottavaa mätästä\nja pähkinämetsä kuin suoperäistä rämeikköä. Ja paikoista pyhimmät:\nhelkavalkean polttamissija ja Maariaisen maja -- mustaa, märkää ja\nkitkeränmakuista tuhkaa.\n\nOmat jumalat eivät enää kuulleet, eivät puhuneet eivätkä siunanneet.\nMutta papin-Jumala rankaisi armottomasti.\n\nTaas pelättiin tuota pelotonta pappia. Ei riittänyt se, mitä hän oli\nhuuhkaimena ennustellut. Kaiken lisäksi se mies osasi kyllä korjata nyt\noman satonsa täysin karpioin.\n\nTämä koettiin syyskesän rovastintarkastuksessa. Vanhan Lumialan oli\nerottava kuudennusmiehen virasta -- hänen syykseen näet pantiin\näskeisten helkajuhlien riihaton elämä, joka oli yllyttänyt kansan\nväkivaltaisuuksiin. Eikä hänelle luettu miksikään ansioksi edes hänen\npoikansa ja Ritvalan ja Yläkylän miesten taistelua Ryskyn joukkoa\nvastaan, mihin hän itse oli käskyn antanut.\n\nSyyt olivat syvemmällä, väitti Henrik Sark -- koko siinä jumalattomassa\npakanuudessa, jolla hän oli muka kyläänsä johtanut ja niissä\nloppumattomissa laiminlyönneissä, joita oli tullut näkyviin hänen\nkirkollisen virkansa hoidossa.\n\nJa nyt, syyskäräjillä, langetti tuomari ja lautakunta tuomioita,\naivankuin hän itse, Henrik-herra, olisi ne julistanut omalla suullaan\nsaarnastuolista.\n\nLukukinkereillä käymättömät saivat niskaansa pikkusakkoja.\nPienet viinankauppurit saivat aikamoisia sakkoja. Ja päämestari,\nNuutalais-repo, pelastui juuri ja juuri joutumasta lukemaan tiilenpäitä\n-- sai sellaiset emäsakot, että köyhän markkinat näyttivät olevan\nedessä.\n\nMutta väkivaltaisuuksien pääpukari, Ryskyn Iivari, sai niin kovan\nlinnatuomion, että koko käräjärahvas haukkoi ilmaa. Kukaan ei\nuskaltanut sanoa sanaakaan joutolaisen puolustukseksi, joka oli iskenyt\nseurakunnan papilta käden rammaksi.\n\nTosin Henrik-herraa ei ollut nähty käräjillä vieläkään. Mutta hänen\nmahtava varjonsa pimensi käräjätalon pihamaan peloittavammin kuin\nsavenkarvainen taivas, joka kylläkään ei enää käräjäviikolla satanut.\n\nOikeussalin ulkoeteinen pysyi monista lasiruuduistaan huolimatta niin\nhämäränä, ettei siellä nähnyt vierusmiestään, jotta olisi voitu edes\nsuuta loskata ja kompia laskea, kuten oli tapana käräjäviikolla.\n\nSisäporstuassa oli pimeää kuin säkissä, niin että syytetyt astuessaan\nkäräjäsaliin sipristelivät pöllöinä silmiään korkean oikeuden edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJollei Kaisa Matintytär olisi joutunut altavastaajaksi näihin samoihin\nkäräjiin, muka petollisista puheistaan viime kevään kihlaushommissa, ei\nolisi totisesti naurunkurettakaan ilmestynyt käräjärahvaan suupieliin.\n\nIhmeelliset ja kierot olivat tottakin olleet Taavetti Kyttälän\nrakkauden polut. Tuolla hän nyt seisoi käräjätalon pihalla\nulkoportaitten pielessä -- laillisesti kihlattuna ja kuitenkin\nkantajana omaa morsiantaan vastaan.\n\nEikä hän oikeastaan edes seiso -- hän jököttää takamukset\nriipuksissa, mutta leukaperät yhteen puristettuina kuin istuisi mies\nsisuunnuksissaan keltiäispesässä. Eivätkä hänen silmäluomensa enää vain\npunertele tavalliseen tapaan. Ne kiertävät tulipunaisina rantuina kuin\ntappiolle joutuneella ukko-metsolla soitimella.\n\nHänen vihansa on poskipäitä kalvettava. Ja hammaskarsinassa\nkarskahtelee, kuin se aikoisi jauhaa murskaksi jokaisen naisihmisen\nkoko tästä matoisesta maailmasta. Katalasti oli hänet pettänyt\nsuippoleukainen vaimo, jonka naurunlovet olivat, olleet pelkkää ilvettä\nja pelehtimistä.\n\nTaavetti Kyttälän kiukku oli suuri ja oikeutettu. Hänen kukkaronsa\nhuusi korvausta menetetystä rahasta ja tavarasta, niin totta kuin oli\nvielä oikeutta maan päällä.\n\nMutta kiukkuakin suurempi oli häpeä. Se oli suussa mullanmakuinen ja\nsilmissä savenkarvainen kuin tuo taivas tuolla yläpuolella.\n\nEttä hän, pirskale vieköön, tuli vielä leuhkineeksikin\nlemmenhounuuksissaan tuolla naisihmisellä. \"Heh-heh, niin sen nyt\nkävi\", hän oli ylpistellyt. \"Mutta niinhän sitä sanotaankin, jotta\n... nai rikkaasta, haukkuu se köyhäkin akka.\" Siihen tapaan hän oli\njaaritellut muka kostaakseen kautta rantain papille ylenpalttisella\nonnellaan. \"Nai rikkaasta\"! Sen tulen perhana! Rikkaasta muka...\n\nJulmetusti jurahtelivat leukaperät syyttömästi kärsivällä miehellä.\n\nKaisa istui ulko-porstuan penkillä. Vähän kalpeana, mutta poskipäät\nlujina. Hän näki viistoittain Taavetin kasvot, ja hänen kävi melkeinpä\nsääliksi tuo mies parka. Noissa leukaperien pureskeluissa oli näet\nsittenkin katkeran itkun kierrettä. Kyllä hän, Kaisa, sen tajusi\nnaisellisella vaistollaan. Ukkohan oli tulemaisillaan höppänäksi\npelkistä lemmenvaivoista. Ja kyllä hän sen juupelin kohta kuranseeraisi\ntuolla ruoattoman pöydän ääressä...\n\nNiin sen sitten kävikin. Kaisa ei häkeltynyt sanassakaan oikeuden\nedessä. Tosin kiiltelivät vanhan tuomarin silmälasit kuin pirun\nkakkulat. Lautamies Virjulan kalansuu liikkui pellavaloukun tapaan.\nJa prameana istui omassa pöydässään vallesmanni Hareberg rinta ruunun\nnappeja täynnä.\n\nNo, kyllä Kaisa sellaiset herrat tiesi. Ei hän muuta kuin nikkasi\nuhallakin silmää alkajaisiksi. Eikäpä paljon puuttunut, ettei\nse halvatun herra vastannut ruuvaamalla viiksiään entistäänkin\nkikkarammilleen.\n\nEnsimmäinen syytös oli kova. \"Tämä Kaisa Matintytär\", jurisi Taavetti,\n\"tämä kun sanoi omistavansa kaksi lehmää eikä hänellä ole navetassaan\nsarvenkiekuraakaan, tota, eikä tota...\"\n\n\"Mikä jottei ois\", kivahti Kaisa vanhan sanansa. \"Enkä minä ole sanonut\nniiden juuttaitten meidän ometassa olevankaan. Ne on näätsen ukko\nvainaan viljavelan panttina Linnaisten Mattilassa. Mutta Pyhäinmiesten\npäivään mennessä ne ovat veronsa lypsäneet. No? Mikä jottei ois ...\nkahta lehmää?\"\n\nTaavetti haroi tukkaansa, sillä lautamiehet myhähtelivät ja\nvallesmanni, jonka piti olla hänen avittajansa, lipitti herkutellen\nhuuliaan kuin olisi sokeria maiskutellut. Maiskutteli, juupelin\nherrassöötinki, tuolle suottamuorille, joka näytti pitävän pilkkanaan\ntotuutta, oikeutta ja miehisen miehen kunniaa.\n\nTaavetti ärtyi. Karmea puna levisi yli naaman. Se uhkasi peittää\nyksinpä luomien punerruksen. \"Korkea laki ja oikeus, tota ... mutta kun\ntämä leski valehteli, että oli muka siementä, kylvösiementä Kyttälän\npellon verosta, tota, ja...\"\n\n\"Enpä minä sanonut, että _Kyttälän_ pellon verosta. Tämä sulhaseni kun\nkysyi, jotta oliko 'siementä, tota ... pellon verran', minä vastasin\njustiinsa nipasta nappaan: 'Mikä jottei ois! ... Ja pelto kuin pelto --\npari tynnyrinalaa minä aina omalla siemenelläni kylvän, sattuu sitten\nitävää tai itämätöntä -- jos vain on Kyttälässä sen verran rukiin tai\nkauran alaa.\"\n\nNo, todistajat vahvistivat, että Kaisa Matintytär oli kosijalle\nvastannut sanasta sanaan: \"Mikä jottei ois!\" eikä siihen ollut mitään\nkommervenkkeja lisäillyt.\n\nTaavetti haroi tukkaansa molemmin käsin. Hänen päässään humisi. Hän\nluuli koko maailman nauravan itselleen. Eikä hän enää kyennyt puhumaan\ntuomarille, joka veteli kämmenellään mahtavaa partaansa kuin jotakin\nsalatakseen sen pehkujen sisään.\n\nMutta Taavetti kääntyi kohti tuota häpeämätöntä naista, jonka iloiset\nsinisilmät helottivat kuin lemmikinkukat Kyttälän Niittyojan reunalla\nkesähelteessä. Aut'armias! Niistähän hän oli nähnyt vähän niinkuin\nunennäköistäkin, jotta muka hän, Taavetti, oli ollut hioskelevinaan\nviikatettaan hein'aikana oman Niittyojansa partaalla ja Kaisa oli\ntullut tuomaan työmaalle pienessä kopassa kahvipannut ja ... pirskale\nvieköön, tullut ja istahtanut ojanpenkalle hameet hulmahtaen ja...\n\nHerra-paratkoon! Ja nyt? Julkeat kuin suden näkimet. Nauroivat kuin\nTeliilan riettaat silmät Simsonin seisoessa häpeäpaalussa pylväitten\nvälissä.\n\nNäin hän ainakin kuvitteli. Ja hän tarrasi kaksin käsin tukkaansa\nhuutaen ankarassa vihassa: \"Mutta tota, tota, tota ... mitäs ripsuivat\nsinun sukkasi, mitäs, rahaako, vai...?\"\n\n\"Kyllä ne ripsuivat ja ripsuvat vieläkin\", Kaisa tokaisi lipevästi\nhymyillen, naurunlovet kuprusillaan ja silmät sikkaralla.\n\nJa eikös se, röökinä, osannut jatkaa: \"Kyllähän se tietään, että\nmeidän pitäjässä on tapana sanoa, että naisihmisen sukat ripsuvat...\nrahaa ja muuta hyvää. Ja sellaista naista sillä tarkoitetaankin, jolla\non jalannousu kerkeä ja rivakka, jotta on käsistään saapa ja luja\ntyöihminen. Mutta muusta hyvästä ja rahasta en ole puhunut sanaakaan.\"\n\nTaas olivat todistajat Kaisan puolella. Erittäinkin tokaisi ruotumies\nYrjänä Vägg painavaksi sanakseen: \"Totta tämä Kaisa puhui Virjalan\ntuvassa, totta kuin sotamiehen heila äkseerauspäivänä.\"\n\nTuomari nauroi. Vallesmanni kokoili papereitaan, nyökkäsi tuomarille\nja iski salasilmää Kaisalle. Oven suussa nauroi rahvas. Porstuaa\nja pihamaata myöten käräjärahvas hohotti tuon Kaisa Matintyttären\nihmeellistä älyä.\n\nHoettiin: \"No, totta jumaliste, ei sillä tytöllä vilu syrämeen mene,\nei vihillä eikä käräjillä.\" Tai arveltiin: \"Ollapa Kyttälässä vähänkin\njärjenripettä, jopa älyäisi, jotta sellainen topakka naisihminen on\nnaitava kihaman kahaman, ilman kapioitakin ja muita ripsuttimia.\"\n\nNiin kumosi oikeus Taavetti Kyttälän kanteen viimeistä piirtoa\nmyöten. Yksin, puulla päähän lyötynä hän sai seisoa tallinnurkalla\nruunansa kupeella. Ja hänestä tuntui, että pitkässä rivissä heiniään\npureskelevat hevosetkin nauroivat hänelle, marhamintojaan pelkästä\nilosta nykien, suut korvissa ja hirnahdellen isäntiään yhteiseen\nilonpitoon.\n\nTaavetti seisoi kauan ruunansa varjossa, jotta olisi saanut ajaa yksin,\nomia olojaan kotimatkalla -- välttääkseen ihmisten naurua ja pilkkaa.\n\nAskel askelelta tanaa vanha ruuna mäennyppylöitä pitkin kotiin\npäin. Ajaja nyökyttelee hitaasti lossikärryissään, ohjat höllällä\nhervottomissa käsissä.\n\nTuossako oli nyt hänen elämänsä? Tasaista, suoraa ja matalaa, tuskin\nkyynärän korkuista töyrännettä siellä täällä. Ei oikeata ylä-,\nei alamäkeä. Ei huojuvia koivikoita tienvarsilla. Pelkkää harvaa\nsänkipeltoa ja mädäntynyttä niittymaata, joka ei ottanut odelmaa, ei\nedes ruvennut, vihertämään.\n\nEi ollut enää maailmassa iloa eikä elämää. Vain kyläläisten\nnauruntyrskeitä selän takana, häpeänmakuista oman itsensä jauhamista\nja -- pirskale vieköön! -- kukaties sen kurjan naisen muistamista, jos\nsattuu viikatettaan hiomaan Niittyojan partaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaavetti havahtui vastaan tulevan hevosen kiivaaseen vauhtiin.\nPenttilän Isomustahan sieltä porhalsi. Ja pappi, Henrik Sark, sillä\najoi -- yksinään, ohjakset lujasti kourissa.\n\nIsäntä käänsi päänsä poispäin. Ei hän sille toutuuttajalle aikonut\nlakinsyrjää sipaista. Se se, liperiniekka, oli lopultakin syypää koko\ntähän haaveriin. Eihän hän olisi ruvennut koko leskeen, jollei se\nkirkkoraadin uhkailu siitä Euhvemiiasta ja...\n\nMutta taakseen päin Taavetti katsoi. Pappi näytti kääntyvän\ntienhaarasta Annilan tielle. Kaipa oli ajamassa Metsäkulmalle seurojen\npitoon. Tai Myllykylään! Johan se oli jauhatusviikkokin alkeillaan...\n\nEräänlainen vahingonilo tuntui vähin nostattavan miehen masentunutta\nmieltä. Menköön ja ajakoon. Ottakoon vaikka ruoskat saapasvarrestaan --\nsangolla saisi vastaansa Ryskyn emännältä ja ... Euhvemiialta sellaista\npöllyä, jotta...\n\nLoitolla nousee loivaa ahdetta naisihminen. Jalannousu on kerkeä.\nKäsivarret elävät kuin aikoisivat noin vain, omaksi ilokseen nyppäistä\nkukkaa tienvierestä tai haamaista elopellolla rukiin rintaa sirpin\nkiiltäessä oikeassa kädessä ja vasemmuksen hyväillessä jumalanviljaa.\n\nNo, viljaa ei enää ollut eikä kukkiakaan. Mutta sellaista Taavetille\nkuvatteli tuon naisihmisen rivakka jalannousu.\n\nEikä hän huomaakaan, kun pysähtyy ruuna kuin taiottuna piennarta\nastelevan Kaisa Matintyttären kohdalle.\n\nTaavetti ei käsitä miten se oli tapahtunut. Oliko hän nykäissyt ruunan\nseisahtumaan? Vai oliko jo senkin sokaissut, pirskale vieköön, tuon\nnaisen koreus...?\n\nJoka tapauksessa hän katsahti kuin katsahtikin tuon viettelijättären\npuoleen. Ja katos häijyä! Taaskin kuvasteli silmissä, ihankuin sen\nkatseissa ei olisi enää ollutkaan minkäänlaista pilkkaa tai ilvettä.\nNiissähän oli koomminkin kuin surua, vai mitä lie ollut, tota ...\nkaihoskelemista.\n\nTovin he katsovat toisiaan silmästä silmään. Vihdoin tokaisee\nTaavetti: \"Kyllä ne sittenkin, tota ... ripsuvat ne sukat -- hyvällä\ntyöihmisellä, tota...\" Eikä hän myöhemminkään, ei kuolemakseen kyennyt\nkäsittämään, mistä se sellainen hounapäisyys oli taas karannut\njärki-ihmisen kimppuun.\n\n\"Ripsuvat ne ja hyvinkin ripsuvat\", tokaisi Kaisa niskojaan nakaten.\nMutta Taavetin mielessä pelehti yhä merkillisellä tavalla. Hänestä\nkuulosti kuin Kaisa olisi nauranut haikeasti ja houkuttelevasti. Eikä\nhän osannut muuta kuin pari kertaa rykäistä ja vääntäytyä syrjemmälle\nistuimelle tehdäkseen tilaa vierelleen.\n\nJa kun Kaisa näytti kainostelevan, hän tokaisi melkein kuin antaen\nanteeksi kaikki tuon naisen synnit: \"Noh, siinähän sitä olisi ...\nvieruspaikkaa.\" Mutta siinä se sitten tapahtui -- Taavetin uusi ja\nkamala herääminen tämän elämän iankaikkiseen valheeseen.\n\n\"Höh!\" Kaisa vastasi. \"Tuollaisen itaroitsijanko viereen? Kun on kuin\nväärinpäin käännetty mekko ... koko mies. Ei sitten ikinä, ettäs sen\ntiedät, vaikkei kuuna kullan päivänä tätä likkaa vihittäisi. Hyvästi!\"\n\nOtti ja läksi.\n\nRuuna jäi yhä seisomaan. Ohjakset eivät värähtäneetkään. Kylmenevä\niltapäivä seisoi paikallaan. Taivas teetteli yötä vasten selkenemistä.\nTuulikin liikahteli vaisusti jossakin yläilmoissa. Mutta Taavetin\npäähän ei tunkeutunut pitkään aikaan vähäisintäkään rahtua järjen\nvalosta. Sillä naisen viekkaus ja kosto oli käynyt yli kaiken miehisen\njärjen.\n\nVihdoin pieni kirpeä tuulahdus -- vai olisiko ollut vain vähäistä\nkylmänhenkeä -- tarttui Taavetin kasvoihin. Korvatkin olivat\nkuulevinaan lievää huminan tapaista. Ja katos! Tuossa aivan\ntienposkessa liikahteli ohutvartinen koivikko.\n\nNäyn mukana miehen ajatus liikahti. Tuli mieleen Kyttälän vankka\nhalkometsä. Kyllä sieltä riitti ajaa halkokuormaa -- jos vaikka\nEuhvemiialle Myllykylään...\n\nJumaliste! Ei tämän lesken lusikka seiso vielä tyhjässä kupissa!\n\nHuusiko hän tämän totuuden omalla suullaan, vai huusiko se hänen\nsisukunnassaan, sitä hän ei sen paremmin perkännyt. Mutta ohjakset\nriuhtaisivat ruunaa liikkeelle. Se niuhotteli, juutas. Mutta sen täytyi\nkuin täytyikin kammertaa ympäri -- vastasuuntaan.\n\nJa kohta sen täytyi panna hölkäksi pitkin Annilan tietä, Myllykylää\nkohti.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJauhatusviikko oli menoillaan. Tuli jos vaikka tulipalopakkanen, kyllä\naikaa riitti, sillä Valkeakoski pysyi läpi talven sulana. Ja riitti\nmyllyjäkin, lahonmyllyjä, joissa talot sekä Mallasveden että Vanajan\npuolelta omistivat myllyosuuksia, mutta joissa vieraatkin saivat\nmyllytyksensä hoitaa, kun vain maksoivat myllytullia kapan tynnyriltä\nkapearakoiseen tullilaariin.\n\nTämän syksyn puolittaisesta kadosta huolimatta myllytettiin täyttä\npäätä, sillä jyväaittojen laareissa oli kyllä vilja riittänyt, jos ei\npeltokuhilaissa.\n\nEi puuttunut vielä muutakaan ruoanpuolta. Isäntien kontit ja\nhaarapussit eli \"pässit\" olivat jo tullessa täytenään kotoista\nruokaa: reikäleipää, rievää ja varikoista, palvattua lampaanreittä,\nuuni- ja lyöppijuustoja, voita ja suolalahnaa, sekä omiksi syömisiksi\nettä tuliaisiksi majapaikkojen emännille ja etenkin Ryskyn akan\ntyttölapsille. Kosken lohipadoilta sai pilahinnalla lohtakalaa. Ja jos\noikein mahtailtiin, ei muuta kuin Myllykujalta lyötiin sika penkkiin.\nNiitä kun tonkeili myllyjen edustoilla, kujilla ja pihoilla kokonaisia\nlaumoja -- puhtaalla jauho- ja piimävellillä tai ruokaisilla perkkeillä\nsyötettyjä.\n\nEi ollut puutetta tänäkään syyskuisena päivänä, jolloin jo maa oli\nalkanut routaantua ennen illan hämärtymistä, juomisista tai syömisistä.\n\nJa nyt sitä vasta aiottiinkin juhlia, uhallakin. Pappi oli ajanut\nkolmisen päivää sitten kylän läpi. Ei ollut poikennut edes\nTahkolan majatalossa. Mutta ylpeältä oli näyttänyt kuin enkesmanni\nlaivankannella.\n\nJa Ryskyn emäntä se vasta liehtoi. Hänen oma poikansa Iivari oli pantu\nsen herran syytöksistä linnaan. Eikä kovasisuinen muija aikonut antaa\nperiksi.\n\nTulkoon jos tulee. Aikoi mitä aikoi. Ryskyn emäntä oli valmis ottamaan\nvaikka pernamokkonuijan aseekseen, jos tarvittiin.\n\nEivätkä aikoneet pitäjien mahti-isännät, varsinkaan vieraitten pitäjien\ntalolliset, antaa häiritä tämän \"riiviikkonsa\" juhlanpitoa, sillä se\noli heidän ikimuistoinen runtuviikkonsa -- tässä ankaran emäntävallan\nalaisessa maailmassa.\n\nKyllä Ryskyssä ja lähimökeissä riitti piikaisia käskyläisiksi.\nPerkasivat koskenkivillä, sokeria hakkasivat huhmaressa, kahvit\nkeikuttelivat ruskeiksi prännälissä ja kiersivät kahvimyllyn kampia.\nAitoista juoksivat viilit, rievät ja suolakalat, kuopasta lantut,\nnauriit ja perunat hakatakseen mokkonuijalla puolivalmiiksi pernamuusit\nja lanttutuuvingit. Iltaisin tytöt tanssasivat myllypirtissä isäntien,\nkaupustelijapoikien ja myllyrenkien kanssa. Mutta varsinkin nuorempien\nmahti-isäntien kainalossa, jotka kykenivät maksamaan rahalla ja\ntavaralla yölliset hilut.\n\nParhaillaan tähräilevät Papulan Kaisa ja nuori Sohvi-tyttö päämyllyn\npiisin ääressä. Rasvailevat silavalla vohvelirautoja paistaakseen\noikeata etoherkkua juhlapöytään: \"mohvelia\" eli \"pohvelia\", kuten kansa\noli ristinyt tuon alunperin oikeastaan herraspitoihin kuuluvan räätin.\n\nMyllymiehet istuskelevat pitkin tuuttien kulmakkeita, portailla tai\nsäkkikasoilla alusryyppyjä naukaten ja tarinoiden ruokottomia juttuja\nmyllynhaltiattaresta, joka öisin repii hereille viattoman myllymiehen,\ntarjoillen jos joitakin herkkujaan.\n\nTalojen häkäsaunat lämpiävät kylän eri puolilla, kuten ne tekevät\nmyllytysviikolla jokaiseksi illaksi.\n\nRyskyn pihamaalla käy iloinen loiske. Tytöt kantelevat rehuladosta\naittarivin portaille olkikupoja, jotka sitten yöksi leviteltiin\nmyllytuvan penkeille miesten maata itsensä puoliselviksi aamuryyppyyn\nmennessä. Välillä pujahtelevat piikaiset omiin nukkuma-aittoihinsa.\nNekin oli somisteltava -- ei niistä isännistä tietänyt tällaisella\nhenttausviikolla...\n\nPihakivellä nököttää Taavetti Kyttälä katsastellen, ohuet huulet tuskin\nhuomattavasti lipitellen, tuvanportaille, nähdäkseen Euhvemiiansa,\ntämän liikuskellessa juhlahommissa. Jalka lyö hiljaa päkimestä ponnaten\npolkantahtia, sillä ylempänä, aidanviereisellä hirsikasalla, istuu\nillan pelimanni, koijari-Nikki, näpsäytellen tummakoppaista viuluaan.\n\nMutta ei näy Eufemiaa. Hän rakentelee tuvassa pitkää juhlapöytää,\nkoreassa punapohjaisessa leningissään, jossa on viheriän kirpeitä\nkukkia ja rinnanpuolella vähän haalistuneita pitsiröyhelöitä. Kaulassa\nkilluttelevat lasihelmet ja rintapitsien lomasta pilkistelevät muut\nkorut: kiiltopintaiset, mustat hiilikivet ja hopearossi risteineen,\nsydämineen ja ankkureineen. Nämä ovat hänelle kalliita muistoja niiltä\najoilta, jolloin hän oli saanut \"stuukata\" pöytää oikeille herroille\nHämeenlinnan ja pääkaupungin restorangeissa.\n\nOo, hän muistelee tänäkin hetkenä ihmeellisen elämänsä kulkua. Ei siinä\nollut valittamista. \"Totellisuus on ihmeellisempi tarua\", hän huokaisee\nkaihomielisesti hymyillen vanhan hienon repliikkinsä, jonka hän on jo\najat sitten oppinut herroiltaan.\n\nOli hänellä toinenkin lauseparsi, jota hän ei kyllä vielä\nnykyisinkään näille maanmoukille tuhlannut. Mutta herrat, oikeat\nherrat sen ymmärsivät, vaikkei niitä enää näillä main päässyt edes\nnäkemään, jollei vallesmanni tullut tuonne koskensuvantoon,\nlohi- ja metsästysmajalleen. Sille hän oli sen sanonut, viime syksynä,\nhommatessaan hänen steeteskanaan.\n\n\"Niin, niin, niin se on, herra faleksmanni, että Eufemia raukka on nyt\njo varjon puolella tämän elämän rekoolissa ... Ei, ei sitä enää sillä\ntavalla, kuin ennenmuinoin, kun rookattiin siellä Punavuoren buffetissa\nja hopeakauhalla ammennettiin samppispoolista kristallipikareihin\nsinunmaljoja, hi-hi-hi...\"\n\nJuu, juu, kyllä hän osasi praatata herrain kanssa. Se oli varsinkin\ntuo sana, että ... \"varjon puolella\" niitä tämän maailman fiinimpiä\ntialookeja. Verner-herrakin oli siitä heltynyt silmät kaljamalle ja\nlaulanut sellaisen kluntin, että he molemmat olivat itkeneet kuin orpo\nraukat syskonpetillä.\n\nKalanluiset hamevanteet, jotka olivat katkeilleet sieltä täältä,\nrasahtivat pahasti. Ja siinä ne olivat Eufemia Häténin melankooliset\nkaihot.\n\nHän potkaisi takakäteen äkkinäisessä kiukussa, niin että korkealle\npiipatut hiukset heilahtivat kuin kaurakykkä vinhassa tuulessa. Mutta\nhame lopahti oikealta puolelta kokonaan ruttuun. Herranjesses -- koko\nvanne oli ritkahtanut poikki! Ja Eufemia polki jalkaa kiukuissaan, niin\nettä permannolla oksankyhmyt kipenöitsivät.\n\nHimsatti vieköön ... koko tätä elämää! Ei se ollut enää muuta kuin\njauhonpölyä, kihtikinttuisia mylläreitä, nuuskanaamaisia ukkoja --\nKyttälän Taavetteja ja halkokuormia, joilla ei ollut talvisaikaan muuta\nkuukata kuin sikurisumppia, kahviksi muka ... Pirskale vieköön koko\nTaavetinkin! Pumpsit minä sille annan -- mäkättää kuin vanha pukki\nMatintyttäriensä perässä...\n\nMutta ei, ei -- ohimo- ja otsakiharat olivat häilähtäneet silmille.\nPiti mennä katsomaan pienestä seinäpeilin palasesta. Siinäkin oli\njauhontomua. Mutta Eufemia tyyntyi sittenkin. Näki sen siitäkin, että\nsomat olivat vielä kiharat ja koko päärustinki. Silmätkin kilottivat\nkuin nuorena tyttönä.\n\nNiin, nuorena tytön typsykkänä ... Ihmeellisempi tarua oli sittenkin\nollut hänen \"elämänsä totellisuus\". Juostapa pienenä pirpanana\nlapsuutensa päivät Hätilän mökin pientareilla ja noromättäillä,\nsidellä sammakonkukista kransseja päähänsä... Ja sitten pienenä\npiikaisena palvella Kaiskolan kapteenin kartanossa, jonka nuoriherra,\nkiiltonappinen katetti, äkseeraili loma-ajat kuin yksivuotinen pässi.\nEi, ei antanut rauhaa edes siveälle mammantytölle...\n\nNo, mitäpäs siitä. Lähtö tuli. Mutta Hämeenlinnan Flinkmanskalle\ntultiin. Passattiin ja pitoja laitettiin. Mutta ei se riittänyt neitsyt\nHäténille. Hommasi ukko-lallu, joka ihasteli hänen nuoruuttaan,\nKatiinin susiteettiin.\n\nJa siitä se oli alkanut hänen koroituksensa rappu rapulta tämän elämän\nnotkuvia tikapuita. Ei oltu päivääkään tavallisena tiskerskana. Ei\nenempää kuin viikon pari petaajana ja passerskana.\n\nJa eräänä kauniina kesäisenä iltana sipsuteltiin -- puffana, oikeana\nkoreakenkäisenä puffana, kun hienot taamit paseerasivat poloneesia\nherrojen rinnalla ja iltayöstä tanssittiin franskankielellä ranseesia.\n\nSiitä ne olivat alkaneet hänen kukkeutensa päivät. Ei muuta kuin\npitkään nukkua omassa putuaarissaan. Ja illalla -- illalla sitä vain\nsuareessa tanssittiin, \"tvooteeks-masurkkaa\" jollei aina herrojen,\nniin ainakin potrien palokuntalaisten kanssa, jotka tilasivat punssit,\nkahvit ja jäätelöt ja pokkailivat kuten ainakin hienolle taamille.\n\nOo, oo, oli se ... autuasta totellisuutta entiselle piikalikalle. Mutta\npani se lopulta ylpistymäänkin, niin ettei muuta kuin höyrymasiinalla\nHelssinkiin ja sitten taas hotellista hotelliin...\n\nEufemia putosi kuitenkin juuri tässä hetkessä maahan muistojensa\ntikapuilta. Sillä pääkaupungissa se nuoruus sitten oli mennyt. Eikä\nse Punavuorenkadun restorantti enää ollut pelkkää ruusujen päällä\ntanssimista. Olivat alkaneet vuosien varrella hienoimmat herrat\nvähätellä ja nyösiä. Lähtö oli tullut. Niin, koko hänen elämänsä oli\nollut oikeastaan yhtämittaista kampsujen kokoamista ja lähtemistä. Eikä\nsiitä hommasta ollut lopultakaan jäänyt muuta jäljelle kuin tätä elämän\nviisautta.\n\nOikeastaan: kun kaikkien kokemustensa rihmat nivoi yhteen kerään, oli\nsen viisaus sanottuna parilla sanalla.\n\nTässä elämässä oli naisihmisen elettävä miestä myöten. Ei se ollut\nnaista varten luotu -- miehille se oli luotu ja pyätty. Niille piti\nolla hyvä ja lahealuontoinen. Tiuskivaa sanaa et saanut suustasi\npäästää, jollei mies käynyt krouviksi.\n\nJuu, juu ... moraali piti olla luja. Siistinä ja puhtaana piti itsensä\npitää. Eikä saanut kenen tahansa kelkkaan heittyä. Ja jos heittyi, piti\nharjoittaa uskollisuutta ja siveyttä niin paljon kuin oli mahdollista\ntässä hassussa maailmassa, sillä yksi oli aina paras herroistakin. Juu,\njuu, moraalia piti olla ja pesunkestävää rakkautta.\n\nJa sekin oli totta, että herra oli aina hellempi ja anteliaampi kuin\nmoukka. Mutta talon Jussikin kävi näin vanhemmiten herrasmiehestä, kun\nsen opetti ihmismäisille tavoille. Eikä niillä, miehellä ja miehellä,\noikein tarkkaan aatellen, ollut eroa tuon taivaallista. Tulatullanluuta\nniille piti kaikille laulaa. Eikä niistä kukaan sietänyt pitkiä\nkihlajaisia. Mies kun oli nyt kerta kaikkiaan kukkona tämän elämän\ntunkiolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiettiessään ihmeellisen elämänsä vaiheita Eufemia oli rakennellut\npöydän melkeinpä valmiiksi. Ja hän ilostuikin sen komeudesta. Oli siinä\nainakin räättiä jos toistakin, joiden ääressä ei ainakaan nälkä tullut.\n\nOli kiljunpintaa leikata. Oli tuoretta lohtakalaa. Oli tuuvingit\nja soosit. Ei puuttunut edes rusinasoppaa eikä väskynäkräämiä. Ja\nsysterkaakku, jonka hän itse oli tehnyt silkasta voista, munista,\nsokerista ja ehta valkeista vehnäjauhoista, kekotti sekin jo paikallaan\nkuin Flinkmanskan parhain paakelsi.\n\nNo, ei riittänyt kaikille herraskaisia syömiskaluja --\ntuppipuukollaanhan ne olivat tottuneet lihaa leikkaamaan, yhteisestä\ntuopista sahtia ryystämään ja tikun kärjellä mommoset soosiin pistämään.\n\nMutta ... sis-so, sis-so -- tuolla tavalla! Eufemia oli omista\nkätköistään ottanut pari kolme posliinitalrikkia, kirkkaiksi kuurattuja\n\"kahveleita\" ja oikeita snapsipikareita puolen tusinaa.\n\nNäitä hän nyt arvokkaasti pöytää silmäillen asetteli näyttävimpien\nisäntämiesten istumapaikkojen kohdalle. Seisahtui ja nyökkäsi hyvillään\nkuin mahtitalon emäntä. Suikkasi vielä kerran nenänsä peilin eteen ja\nläksi portaille kutsumaan myllymiehiä aterialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyessään paluumatkallaan Myllykylää Henrik Sark ajaa käymäjalkaa.\nHänestä tuntuu kuin hevonen koska tahansa tärvelisi jalkansa\nroutautuneella tiellä, jonka syvät kärrynpyörien jäljet ja näiden\nväliset kämmenen korkuiset kohopaikat rohahtelivat sen kavioissa ja\npyörien alla.\n\nHän tunnustelee ilmaa. Läpi tihenevän hämärän taivas kuultaa\nliikkumatonta tyhjyyttä. Ei tuulen värettäkään ... Harvasänkiset\npellot, roudaksi kovettuneet liejuiset niityt ja turmeltuneesta maasta\nperin heikkona nouseva syysoras saavat peitokseen parhaillaan kuuraa ja\n-- ehkäpä ylihuomenissa -- jäätä ja lunta.\n\nOn hyvä niin. Turmeluksen on päästävä omaan hautaansa, jonka armelias\ntaivas kattaa unohduksen lumella. Niin, täyttyköönkin luonnon luja\nja viisas järjestys. Ilman mätänemistä ja kuolemaa ei kuuna päivänä\nnousisi enää ilmoille uusi ja terve elämä -- ei maassa, ei ihmisessä.\n\nHenrik hymähtää aivankuin itselleen. Sehän on kuin hänen oman sydämensä\n\"luonnonjärjestystä\". Sekin on päässyt lepoon. Hänkään ei tunne enää\ntuskaa eikä pelkoa. Eikä hän enää', helkajuhlan tapausten jälkeen, ole\ntuntenut sielussaan epäilyksen okaita. Hän tietää olevansa oikealla\ntiellä -- omassakin sisimmässä kohtalossaan.\n\nMiten onkaan käynyt hänen taannoisen hulluutensa, joka nuoren neidon\nhahmossa paloi virvatulena hänen salaisten himojensa rutaisilla\nsuohetteillä. Sekin turmelus oli saanut kylmät ja lujat käärinliinansa.\n\nJoka sunnuntai hän oli nähnyt Lumialan Alina-emännän ja tämän tyttären\nistuvan kirkossa. Mutta Helka-neidon heleä ääni ei ollut enää huumannut\nhänen mieltänsä. Kerran hän oli tervehtinyt heitä kirkonmäellä. Oli\nottanut tytärtä kädestä. Se oli tuntunut kylmältä. Niin, ehkäpä sekin\noli jo turtunut tai hänen oma kätensä kohmettunut sydämen mukana...\n\nHuhut olivat kertoneet, että Kylänpään Severi kävi yhä useammin\nkosioaikeissa Lumialassa. Heitä pidettiin kuulema toisilleen\nkihlautuneina. Mutta tämäkään tieto ei ollut tullut hänelle vaivaksi.\nOoh, miten onnellista on saada itselleen rauha, olkoon se sitten yhtä\nkova kuin tuo hevosen kavioissa rouhiutuva routa. Siitä voi särkyä\npieni särmä. Mutta pohjimmaltaan se kestää, sillä se routiutuu yhä\nlujemmaksi tuuma tuumalta, ilta illalta.\n\nSamanlaatuisen tyynenkolean välimatkan hän on tänä kesänä tuntenut\nsyntyneen koko seurakuntansa ja itsensä välille. Sekin tekee hyvää.\nSe on sekin lepoa. Ja se on myös hänen oma järjellinen päätelmänsä\nkaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nTämä kansa ei totisesti tarvinnut sydämen sytyttämää saarnaa.\nEvankeliumin sanomaa se ei tajunnut. Eikä se nöyrtynyt lainsaarnan\nalle. Mutta rankaisevia tekoja, sellaisia kuin hän oli sille antanut\nhelkajuhlassa, rovastin tarkastuksessa ja käräjillä -- niitä se uskoi,\nuskoi lopultakin kuin uitettu koira.\n\nMetsäkulman kylissä hän oli pitänyt pari hartauskokousta. Mutta hänen\npuheensa olivat olleet etupäässä vain käskyjä elää lain ja asetusten\nmukaan. Eikä hän ollut nähnyt edessään muuta kuin nöyriä niskoja ja\nyhtä nöyräilmeisiä naamoja. Tieto rangaistuksista näytti levinneen\nviimeisiä loukkoja myöten ja tehneen vaikutuksensa.\n\nNiinpä niin, kun kova tulee, niin hämäläissaukonkin päistärkarvat\nsiliävät.\n\nNäin varma ei Henrik ollut koko elämässään ollut omasta itsestään. Ei\nollut säästettävä itseään. Mutta ei ollut säästettävä myöskään muita,\nei edes läheisimpiään.\n\nTosin vihlaisi hänen sydäntään tuo viimeisin ajatus: ei edes\nläheisimpiään. Hänen oli täytynyt itse hellittelemänsä oma nuori\nsisarensa panna ankaran kurin alle.\n\nTytön lähdettyä vasten hänen käskyään helkayönä uudestaan juhliin hän\noli ilmestynyt kotiin vasta aamuyöstä suostumatta edes ilmoittamaan\nmissä oli ollut ja mitä tehnyt.\n\nRangaistukseksi hän ei ollut saanut ilman asiaa koko kesänä poistua\nkotopihaa ulommaksi, ei käydä Voipaalassa, Juliana-rouvan kalaaseissa,\neikä tavata kylien talontyttäriä -- kaikkein vähimmin Lumialan Helkaa,\njohon hän näytti erikoisesti kiintyneen Voipaalan juhlaillasta asti.\n\nErtvin Orrell oli kielletty tulemasta pastorilaan. Ja tuo huitukka oli\nkaikonnut Voipaalasta, kuten jänis ainakin -- yrittämättäkään vastata\nteoistaan. Raskasta oli ollut sillä tavalla rangaista Hanna Charlottaa.\nHänestä oli joskus kesän mittaan tuntunut, että hän oli ruoskinut\nsisaressa omaa lihaansa, sitä, jossa kiersi isän turmeltunutta verta.\nJa niin kipeätä kuin oli tehnytkin nähdä hänen alakuloiset ja syyttävät\nsilmänsä, joissa ei näkynyt kertaakaan edes kyynelten jälkiä, hän oli\nsaanut rauhan siinäkin asiassa. Sillä eikö hän itse ollut kokenut, että\npuhdas omatunto ostettiin vain kärsimyksen hinnalla...\n\nÄlä säästä itseäsi, et läheisimpiäsi. Se oli nyt hänen sisin käskynsä\n-- ilman pitkiä puheita ja ilman säälittelyä, jotka eivät ketään\nauttaneet. Hänen Elleninsä tila oli sateisen kesän aikana pahentunut.\nMutta hän oli ottanut senkin vastaan Taivaan säätämänä koettelemuksena.\n\nMikä oli hänen puolisonsa, hänen sisarensa ja hän itse, että heidän\nolisi pitänyt päästä koettelemusten alta, kun koko kansaa odotti kato,\nnälkä ja kuolema?\n\nNyt hänellä oli vain yksi tehtävä. Ja hän tiesi tämän oikeaksi ihmisten\nja Jumalan edessä. Hänen oli tämä kansa kuritettava siveellisiltä\nvoimiltaan vahvaksi, jotta se kykeni kestämään tervein sieluin ja\ntervein jäsenin tulevan taistelunsa elämästä ja kuolemasta.\n\nSuuret koettelemukset kaatavat kansan tai nostavat sen uuteen elämään.\nAjatteli hän omia kokemuksiaan tai ajattelijain totuuksia kansasta ja\ntämän tehtävästä kansojen kesken, ei hän voinut tulla mihinkään muuhun\ntulokseen.\n\nVain yhteisesti kestetty kärsimys, nälkä, rutto tai sota, kykenee\ntekemään kansan historialliseksi ykseydeksi, _jos_ se ne kestää\nsaamatta vahinkoa sielulleen.\n\nMyllyjen, pirttien, vajojen ja saunojen rykelmäksi ahtautunut kylä\nnousee näkyviin pimeästä maasta hämärin ääriviivoin. Kuuluu vielä\nparin myllyn uneliasta hyrinää ja veden tasaista vihisevää ääntä sen\npainuessa tokeilta ruuhta pitkin kohti alahäkkiä ja raskaasti kiertyvää\nmyllyratasta.\n\nSiintyvien häkäsaunojen hatarat katot ja seinät hengähtelevät pimeässä\nmakeaa lämpöä. Ne ovat kuin maahan uupuneita väsyneessä unessa huokuvia\nolentoja, salaperäisiä, mutta hyväntahtoisia.\n\nKoko kylä tuntuu painuneen hurskaaseen uneen. Hän aikoo ajaa sen läpi\nmihinkään poikkeamatta.\n\nMutta kun hevonen kääntyy viimeisestä maantiemutkasta ahtaalle\nkyläkujalle, kuulee hän kuin maan alta umpeaa melua. Ja raitin\npäätteessä pimeän nurkan takaa se rämähtää, suoraan korvaan\npaiskautuen, sekasortoiseksi karkeitten miesäänten rähinäksi, josta\nerottuu naisten kimeitä kirkaisuja ja niljakasta naurua.\n\nKylä tuntuu hetkessä muuttuneen Kyöpelin vuoreksi, jolla Lucifer\npitää saastaisia pitojaan. Nukkuvat häkäsaunat eivät huo'u enää unen\nhengitystä. Hä'än katku ja helvetin rikinpalo työntyvät sieraimiin\nniiden salasyntisistä sieluista. Myllynkivet hyrisevät yhä. Mutta\nnyt ne hurisevat, louskuvat ja hohottavat riettaan myllyhaltiattaren\neläimen raakaa naurua.\n\nIsomusta on pysähtynyt ohjasten äkkinäisestä nykäisystä. Se rouhii\nmalttamattomana pihamaan routaa. Loitompana läimähtää ovia auki ja\npureutuu taas naristen porrasta vasten. Mutta Ryskyn pirtin ovi\nei liikahda. Sen kahta pientä ikkunaa peittää epämääräinen verho.\nMutta niiden takaa häilähtelee lampunvalossa hoipahtelevia varjoja\nmuodottoman suurina.\n\nKuuluu rehentelevä miehenääni. \"Minä se meillä minä olen, huutakoon\nakka mitä tahtoo.\" Joku yrittää hoilata pilkkalaulua myllytysmatkalta\npalaavasta isännästä:\n\n    \"... ja jos sinä olsit kotiosi menny\n    ja muijasi vieressä maannu,\n    niin et olis tota pernavoinuijaakaan\n    ohavukseesi saannu...\"\n\nNauru ja rähinä hukuttaa sanat. Riita on räjähtämäisillään. Synkkä\nkirous jumahtaa kuin hakotukki permantoon. Mutta ylinnä remuilee\nsovintoon houkutteleva rehevä ääni: \"Hoi, pojat!\" se huutaa.\n\"Sahtitooppi kiertämään ja sitten ei muuta kuin Tuuloksen tapaan --\npohjan kautta ... ukko kuin ukko!\"\n\nHenrik Sark koettelee vaistomaisesti oikeata käsivarttaan, jota näihin\nsaakka on kolottanut helkayönä saatu luunmurtuna. Nyt se tuntui\nteräksen lujalta. Käsi haamaisee kärryjen pohjalta ruoskaa. Mutta\nsamassa se myöskin pysähtyy.\n\nHän äsähtää omalle aikeelleen. Nousee rattailta ja sitoo määrätietoisin\nottein hevosen läheisen aitan nurkkapuuhun. Varmat, kovat askelet\nnousevat porraskivelle, etenevät yli kirahtelevien porstuapalkkien.\nOvi reväistyy auki. Mutta se työnnetään kiinni hitaasti ja rauhallisen\nlujasti. Pastori Sark ja myllymiesten ja naisten mykistyvät rykelmät\ntuijottavat toisiaan. Pöydällä tuopit, lekkerit ja pullot tuntuvat\nsäikähtäneiltä tanssijoilta, jotka ihmettelevät suut auki ja posket\npullollaan yht'äkkistä hiljaisuutta.\n\nTuvan uuni hohkaa kuumuutta. Miesten hiki, nurkantakuisen tupakan\nväkevä käry, sahdin ja ruokien makea lemu ja viinan löyhkä ovat\nsalpaamaisillaan tulijan hengityksen. Mutta hänen kasvonsa pysyvät\nliikkumattoman lujina.\n\nIsäntien viinankiiltävät naamat paistavat velttoina, avonaisin\nsuin, tymätyhminä. Mallasveteläiset eivät edes tunne tuota miestä,\njoka seisoo kaksirivisessä takissaan, korkeissa saappaissa ja\nkiiltolippaisessa mustassa lakissa kuin joku puoliksi siviiliasuinen\nvallesmanni heidän edessään. Ettei vain lie ruununmiehiä...! vilahtelee\npelko heidän silmistään.\n\nTaavetti istuu uunin nurkalla jakkaralla nenänpäässä hikipisara. Mutta\nsilmiin ja suunkureisiin ei ilmesty vihanpitoa. Hän on vasten tahtoaan\nsäikähtänyt. Ei, hän ei uskalla änähtää paikaltaan, ei äsähtää, ei edes\nlupsalleen menneitä silmäluomiaan avata.\n\nKiukku kyllä kiertää hänessä. Mutta se äsähtelee hänelle itselleen.\nHänen uhkamielensä, joka oli hänet tänne ajattanut vaikka tappeluun\npappia vastaan, oli lysmynyt maahan kuin hänen saapasvartensa.\n\nPirskale! Siinä sitä taas oltiin. Missä ikinä hän aikoi olla miestä --\nsiinä oli pappi vastassa ja papin takana jos jonkinlaiset hoveräätin\nherrat.\n\nEi, herroista et ottanut selvää. Ne käpristyttivät rehellisen miehen\npelkällä silmänluonnillaan tähän näin ... kyykkysilleen. Kuten tuokin\nmurjaani tuossa -- seisoi kuin olisi ollut isäntä koko talossa...\n\nRyskyn emäntä seisoi takan edessä huulet pinkeillään, silmät\ntiirollaan. Mutta ei tullut vielä puhetta häneltäkään.\n\nAinoa, joka ei hämmästellyt, oli Eufemia. Kyllä hän herrat tunsi.\nNiille piti olla kohtelias ja aina huulilla hymy, että ... \"mitä saisi\nolla, herra komersrooti?\"\n\nNiinpä hän nytkin astui alavaisesti pari askelta pappia kohti. Teetteli\nhelmansa suoriksi, sipaisi lannepuoltaan kuin esiliinaa silittääkseen\nja niiasi, samalla sulavasti päällä nyökäten, kuten ainakin tottunut\nbuffa ensi luokan restorangissa.\n\nMutta pappi ei edes katsonut häneen. Kysyi emäntää. \"Tässä ollaan\",\ntuli kireä ääni takan luota. Mutta siinäkin oli uhman alla\nsäikähtymistä. Hän yrittää leikintapaistakin koetellakseen papin\naikeita: \"Ei meillä tässä Ryskyn kirkossa tapulia olekaan, isäntää\nmeinaan...\"\n\nMutta kukaan ei ylly nauramaan. Istujat vain näyttävät entistäänkin\npelästyneemmiltä.\n\n\"Niin, Ryskyn emäntä\", Henrik Sark alkaa harvakseen, \"te saatte\nvastata tämän talon huonosta elämästä ja salakapakoitsemisesta sekä\nkirkkoraadin että maallisen oikeuden edessä\".\n\nEmäntä kiepahti kauha kourassa kuin jotakin kivahtaakseen. Mutta pappi\noli jo kääntynyt miesten puoleen: \"Ja te, isännät, pankaa mieleenne,\nettä jos te saitte tältä kesältä puolikuntoista satoa puolet määrästä,\non näistä pitäjistä pohjoisempana täysi kato turmellut kaiken viljan.\nEnsi talvena kymmenkertaistuvat tänne vaeltavat kiertolaislaumat,\njotka on ruokittava rintamaitten yhteisellä voimalla. Ja muistakaa\nlisäksi, että te olette leväperäisyyttänne päästäneet tyhjentymään\npitäjänmakasiinit. Ne on nyt täytettävä teidän vajaista laareistanne.\nSiitä pitävät huolen kussakin pitäjässä viljamakasiinien isännistöt\nja kruununmiehet. Ja huomatkaa: viinarännit suljetaan. Vietätte siis\ntällä kertaa omien himojenne peijaisia. Ja viettäkää, niin kauan kuin\nturmeluksenne hautajaisvirttä riittää. Joka tapauksessa on jo ensi\ntalvena vieraananne Nälkä. Ja se osaa teille kyllä saarnata, niin että\nsattuu sana luita ja ytimiä myöten. Siihen mennessä -- kavahtakaa\najoissa.\"\n\nHenrik Sark oli seisonut jäykkänä, liikkumattomana. Ja sanaakaan enää\nlisäämättä hän kääntyi ja läksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kotona odotti häntä raskas isku.\n\nAstuttuaan työhuoneensa ovesta hän näkee avautuvasta kamarinovesta\nhäilähdellen virtaavaa valoa. Kynnyksen yli horjahtaa Ellen toisessa\nkädessä kynttilä, toisessa rypistynyt paperinpalanen.\n\nMutta Henrik näkee vain vaimonsa kasvot. Nämä ovat aaveenkalpeat,\nhuulet vavahtelevat itkusta ja kauhuntäyteisestä pelosta. On kuin\nnoilla huulilla ei enää jaksettaisi tai uskallettaisi puhua. Käsi vain\nnousee vavisten ojentamaan paperilappua.\n\nHenrik aavistaa onnettomuutta. Hän ottaa paperin ja kynttilän harpaten\npöydän luo. Paperissa hän näkee ihmeekseen Hanna Charlottan käsialaa.\nHän yrittää lukea, mutta ei saa selvää sen muutamista riveistä.\n\nEllen hengittää huohottaen hänen olkapäänsä takana: \"Se siitä tuli, se\nsiitä tuli. Miksi sinä, miksi olit niin ankara, Henrik, miksi!\"\n\nVihdoin paljastuu hänelle kirjeen kauhistava totuus:\n\n\"Kotisi on minulle sairashuone ja vankila. En kestä tätä enää. Pakenen\nluotasi. Ja minulla on siihen oikeus.\"\n\nSanat ovat kiihkossa kirjoitettuja. Niiden kirjaimet harhailevat kuin\npienet kaarnalaivat myrskyssä. Mutta ne puhuvat selvää kieltä.\n\nHenrikin nyrkiksi jännittynyt koura höltyy ja painuu voimattomana\npöytää vasten. Noista sanoista huusi heidän isänsä turmeltunut veri. Se\nei säästänyt edes hänen rakkaimpansa kokematonta lapsensydäntä.\n\n\"Koska ... koska hän...?\" hän jaksaa kysyä. \"Heti lähdettyäsi...\nseuraavana yönä... Vasta aamulla ... huomasimme, kun...\"\n\nHenrik on hetken neuvoton. Mutta samassa välähtää hänen mieleensä\nVoipaalan Juliana-rouva. \"Varokaa, ettei hän vielä kerran karkaa\nluotanne\", hänhän juuri, tuo majuurska, oli ne sanat sanonut keväällä\nRaitinristillä ja ... jo sitäkin ennen...\n\nKäsi puristuu jälleen nyrkkiin. Hän hengittää raskaasti. \"Hyvä\", hän\nhuohottaa. \"Helposti kylvetään rikkaruoho perisynnin peltoon. Mutta\nHerra meitä auttakoon, tästä perheestä ei yksikään saa hukkua tämän\nturmeltuneen maan ja kansan yhteishautaan.\"\n\nHenrik oli noussut täyteen pituuteensa. Lisäsi lyhyesti, käskevästi:\n\"Mene vuoteeseen. Lähden Voipaalaan.\"\n\nKuuntelematta vaimonsa hyrskivää itkua hän läksi. Syöksyi harjua pitkin\npilkkopimeää polkua, kunnes jyhkeän kartanon pari valaistua ikkunaa\npaistoi häntä vastaan Kelhinmäelle.\n\n\n\n\n3.\n\nSeuraavana aamuna varhain Henrik astuu lujin askelin Ritvalaan päin.\n\nVoipaalan majuurska ei ollut tietänyt mitään Hanna Charlottasta.\nMietittyään päänsä ympäri oli Henrik päätellyt, että sisar ei ollut\nvoinut paeta pitkien matkojen taakse. Tosin Hannan säästölaatikko oli\nlöydetty hänen vaatearkustaan avattuna ja tyhjänä. Mutta niin pienellä\nsummalla ei tyttö ollut voinut pitkälle päästä.\n\nVihdoin oli Henrikin päähän pälkähtänyt, että sisar saattoi hyvinkin\npiileskellä Lumialan tyttären hoivissa. Jo viime talvesta asti hän oli\npuhunut ihastuneena Helkasta. Ja Ellen-rouva oli tietänyt, että vielä\nkesän kuluessa, huolimatta siihen nähden ankarasta kiellosta, hän oli\nkäynyt Lumialassa, ainakin tavannut Helkan jollakin asiamatkallaan.\n\nEi, muuten ei voinut olla. Sieltä hän oli tytön tavoittava.\n\nJollei sisaren teko olisi häntä kiusannut ja jollei tapauksen\naikaansaama järkytys olisi taas pahasti huonontanut hänen vaimonsa\ntilaa, Henrik olisi saattanut iloita tästä aamusta. Niittyjen vilpeyttä\nhohkava kuura ja tien kova pohja tekevät askelen reippaaksi. Taivas\nnäyttää nopeasti kirkastuvan vahvavaloiseksi päiväksi. Lumialaan\noikaisevan laaksopolun rinnepuolelta puuntaa tänne valtatielle asti\nkellanpunaisten pihlajien ryhmiä.\n\nKapea polku kiertää, nousee kumpujen laitamille ja laskee taas\nlaaksoon. Kulkijan askel reipastuu reipastumistaan.\n\nLähestyessään tienhaaraa hän näkee miehen tulevan ratsain Yläkylästä\npäin, jonka kyläraitti yhtyy lähellä maantietä Lumialan polkuun.\nRatsastaja ajaa käyden, liivisillään, paitahihasillaan, huolimatta\naamukylmästä. Jo loitolla Henrik tuntee ratsastajan Kylänpään\nSeveriksi. Verevän miehen punakat kasvot paistavat selväjuonteisina\nkajakkaassa ilmassa.\n\nNuori-isäntä on matkalla jollekin ulkopalstansa syyskynnökselle,\nkoskapa vetolänget on hevosen kaulalla eikä sen selässä ole satulaa,\narvaa Henrik.\n\nMelkeinpä kademielin hän jää katselemaan uhkeavartaloista miestä, jonka\nnuori veri ei tiedä mitään aamun pakastamisesta.\n\nHuhut Lumialan tyttären kihlautumisesta Severille tulevat mieleen.\nHetkeksi nousee tajuntaan jonkinlaista pahanolon tunnetta. On kuin\nhänen luopumisensa aikaisemmista kuvitelmistaan olisi nyt yht'äkkiä\nasetettu koetukselle.\n\nEi, ei! Hän pyyhkäisi otsaansa. Niinkuin on, niin täytyy olla.\nTietämättään hänen huulensa puristuvat lujasti toisiansa vasten. Mutta\nhän uskoo sittenkin hengähtävänsä helpotuksesta. Olihan lopultakin\nhyvä, että tuo kelpo mies otti emännäkseen Helkan. Nyt ei ollut enää\naikaa myrskyn uhatessa koko seurakuntaa hänen ruveta luovimaan omine\nheikkouksineen. Totisesti, oli päästävä selville vesille tässäkin\nasiassa...\n\nJa nyt hän todellakin tunsi rehellisenä itselleenkin hengittävänsä\nvapautuneesti. Hän tahtoi odottaa tuota ratsua, kohdatakseen\nsulhasmiehen muutamin ystävällisin sanoin.\n\nSeveri Kylänpää näyttää huomaavan hänet. Käsi nykäisee ohjaksista.\nMutta pysähtyy samassa. Ratsu kulkee yhä käyden.\n\nHenrik on jo nostamaisillaan kättään aamutervehdykseen. Mutta aivankuin\nsiihen vastatakseen ratsastaja huitaisee ohjasperillä hevosta, joka\nponnistaiksen niuhotellen juoksuun. Kaartaa tienristeyksessä tapaamatta\nvieläkään oikeaa juoksun tahtia. Lautaset työntyvät Henrikkiä päin,\nniin että ratsu on hänet pakottamaisillaan harppaamaan yli ojan.\n\nRatsastajalla näyttää olevan täysi tekeminen hevosessaan. Ei katso\nhäneen päinkään. Lyö uudestaan ohjasperillä lautasille, puristaa\nlujasti reitensä hevosen kylkiin ja työntyy laukaten kappaleen\nmaantietä, kadotakseen taas yhtä nopsaan uudelle syrjätielle.\n\nHenrik on harmistumaisillaan. Oliko se vielä vihanpitoa viimekeväisistä\nhelkajuhlista? Osoittiko mies mieltään morsiamensa tai tämän isän\npuolesta? Vai oliko se niuhottelevan hevosen aikaansaama sattuma?\n\nMutta ei, Henrik ei halua kuvitella sellaisia. Hän on kokenut, että\npienet epäluulot käpristävät ihmissydämen mitättömäksi.\n\nEi, hän heittää ne syrjään jatkaakseen matkaa tässä raikkaan kirpeässä\naamussa. Ja sitä mukaa irtoo aivoista tuskallisia mielikuvia. Hänenkin\ntäytyi saada joskus unohtaa, tuokoon huomispäivä vastaan minkälaisia\nsurunkoukoja tahansa.\n\nEhkäpä hän eilisiltana kauhistui liikaa. Niin nuori, niin raikkaan\nterve ja niin ylpeä sielultaan kuin Hanna Charlotta...! Ei, hän ei\nvoinut uskoa, että himo turmeltua saattaisi asua sellaisessa sydämessä.\nSehän olisi yhtä mahdotonta kuin tuon kastepisaran tuossa lehden\nkoperossa muuttua liejuksi.\n\nTulee vastaan Lumialan rajaveräjä. Lujalla tempaisulla Henrik rouhaisee\nsen irti jäätyneestä roudasta ja hymähtää hyvillään. Ponnistus teki\nhyvää. Se päästi kuin veret irti. Ja nostaessaan veräjää sijoilleen\nhän ponnistaa uudestaan kuin leikkipäisessä vihanpuuskassa saadakseen\ntuntea uudestaan omat hartiavoimansa. Tietämättään hän nauraa omassa\nilossaan ... pitkästä aikaa. Niin, naurukin, tuo hyvää tekevä\nolemuksemme ihme, hän ajattelee, voi upota joskus joihinkin sielumme\nsuonsilmiin, hukkua ja unohtua, ehkäpä lopulta kuolla kokonaan...\n\nMutta hän, hän osasi taas nauraa. Ja kun nauru tällä tavalla nousee\nunohduksestaan, se on taas puolestaan itse unohtamisen ihana lahja\nsuruja vastaan.\n\nYhä vilppaammin alkavat hänen ajatuksensa leikkiä. Käsi vetää kuin\nhimoiten jotakin karkaisevaa veräjän harmaista poikkipuuta, josta jää\nkämmeneen kirpeän kylmää aamukastetta. Sillä on hauska vilvoittaa\notsaansa. Näin -- molemmin käsin.\n\nHenrik kääntyy jatkamaan matkaa. Mutta siihen hänen poikamainen\nnaurunilonsa tyrehtyy. Häntä vastaan on tulossa tutulta näyttävä nuori\nnainen. Tämä on vielä loitolla. Hänen astunnassaan on jotakin, jota hän\nei muista kokeneensa. Hän on aivankuin kasvanut vartaloltaan. Mutta\nhän tuntee hänet varmaakin varmemmasti -- pään asennosta ja hiuksista,\njotka kiiltelevät kuin sulavassa härmässä, sillä sininen pääliina on\nvalahtanut kaulalle ja pää nousee vapaana kuulakkaaseen ilmaan.\n\nSe on Lumialan Helka, jonka hän juuri äsken oli rehellisin tunnoin\nluovuttanut ratsastavalle sulhasmiehelle.\n\nNeito pysähtyy hengähtämään hetkeksi, tulee taas kohti äskeistä\nhitaammin ja aluksi epäröivin askelin. Henrik ryhtyy avaamaan\nuudelleen veräjää. Hän tuntee tarvitsevansa jotakin tekemistä --\nehkäpä rauhoittaakseen tulijaa, joka pysähtymisestään päätellen näytti\npelästyneen.\n\nHe nyökkäävät hyvänhuomenensa. Henrik välttää sen tarkemmin tyttöä\nkatsomasta kysäistessään, oliko Hanna Charlotta ehkä käynyt näinä\npäivinä Lumialassa. Helka pudistaa kieltävästi päätään.\n\nKysyjä silmää pettyneenä neitoon ja poispäin. Mutta kääntyy jälleen\nhäntä kohti, aikoen joillakin sanoin selittää kysymystään.\n\nMutta hämmästyneenä hän ei saa sanaa suustaan. Miten nuori ihminen voi\nkypsyäkin lyhyessä ajassa, kuin salassa! Ja sitten -- nousta äkkiä\nsilmiemme eteen uutena ilmestyksenä. Nuoren kauneuden salaperäinen\nmysteerio on tuossa ... hänen käsin kosketeltavissaan ... Sama\nnuorekas kukkeus kuin ennenkin on hänen hiuksillaan, joilla noreilee\nhärmänpieniä vesipisaroita. Sama kimmeltävä katse säteilee hänen\nsilmistään. Mutta ... hänhän on nyt kuin -- naiseksi kypsynyt! Lanteet\nkaartavat entistä pehmeämpinä. Niissä on odotusta, piiloutumista\nja pakenemista ... Ja katseessa ... jossakin syvällä mietteliästä\nsyvyyttä. Silmät katsovat totisen vakaina valkean otsan alta. Niissä\non ehkä kaihtavaa häveliäisyyttä, ehkäpä pelkoa. Mutta ne katsovat\nkuitenkin pakenematta silmäripsien taakse.\n\nHenrik arvaa, että hänen tytön isälle antamansa isku, erottaminen\nkuudennusmiehen virasta, on loukannut Lumialan perheen jokaista\njäsentä. Hänellä on halu joillakin sanoilla lievittää tyttären\nnähtävästi syvälle saakka pahastunutta mieltä. Mutta hänen täytyy\njostakin syystä turvautua pelkkiin mitättömiin lauseparsiin.\n\nKysäisee miten Lumialassa voitiin. Hyvinhän siellä. Tuliko vuodentulo\njoltinenkin? Ei ollut moittimista...\n\nHenrikin täytyi riipaista itsensä iloisemmaksi. Oli kuultu huhuja\nLumialan tyttären uusista kosijoista, hän tapailee leikkiä.\n\nNeito näyttää vavahtavan. Katse kääntyy poispäin. Ääni kuulostaa\nloukkautuneelta, mutta siinä ei ole minkäänlaista ylpeyttä. \"Ei\nLumialassa odoteta useita kosijoita, herra pastori\", hän puhuu kuin\najatuksissaan.\n\n\"Tarkoitin, että olen odotellut Severi Kylänpäätä isäsi kanssa\nkuulutusten ottoon\", pastori jatkaa sovittelevasti.\n\n\"Parempi olla kiirehtimättä ... sellaisissa asioissa, ettei käy kahta\nkertaa samalla tavalla\", Helka viittasi Yrjö Paturiin ja silloisten\nkihlajaisten raukenemiseen.\n\n\"No, mutta miksi sitten, kuten olen kuullut, olet ottanut vastaan\nKylänpään isännän kihlat?\" Oma kysymyksensä saa Henrikin harmistumaan.\nMiksi hän tällaista kyselee? Ei tämä tällainen ole ainakaan seurakunnan\npaimenen puhetapaa. Sehän oli kuin nuorekkuutta teeskentelevän\nsetämiehen kiusoittelua tai, herra-paratkoon -- mustasukkaista\nurkkimista. Oliko hänessä, hullussa, sittenkin herännyt mies, joka\naikoi kilpailla toisen miehen kanssa naisesta? Ja kilpailla nolosti!\nMelkeinpä kuin sen vanhan tarinan kettu, jolle pihlajanmarjat olivat\nliian ylhäällä ja nuoren tuoreutensa vuoksi muka karvaat.\n\nPastori suuttuu itselleen täydellä todella. Mutta -- kysyy kuin\nkysyykin, oman kiukkunsa vuoksi entistä jyrkemmin: \"Miksi?\"\n\nNeito vaikenee pitkän tovin. Mutta kun hän vihdoin puhuu, vavahduttaa\nHenrikkiä sekä sanat että sanojen sävy. \"Varjellakseni itseni\nsuuremmilta viettelyksiltä\", Helka vastaa. Sanoissa on pitkään mietityn\najatuksen varmaa painokkuutta. Mutta niissä on myöskin arvoitusta, jota\nHenrik ei rohkene ryhtyä ratkaisemaan.\n\n\"Miltä viettelyksiltä?\" hän kysyy ääni painuneena sameaksi.\n\nTuo milloin jäyhältä, milloin kömpelösti hämmentyneeltä näyttänyt\nneito, joka vain harvoin oli uskaltanut antaa sanan sanasta ja joka\nvain helkalaulunsa hurmiossa oli vapautunut sielultaan ja eleiltään,\nkatsoi nyt tuohon kaukaiseen mieheen merkillisen rohkeasti. Oli kuin\näkkinäinen tuli olisi leimahtanut jääkuoren peitosta.\n\nSiinä ainoassa sanassa, mikä purkautuu hänen huuliltaan, on uhmaa,\nehkäpä vihaa, joka on syntynyt pitkästä syvälle rintaan tukahdutetusta\nkärsimyksestä.\n\n\"Sinulta!\" hän huudahtaa mieletön ilme kasvoillaan.\n\nSana ja siitä huutava tunnustus on tavaton. Pappeus on nuorta neitoa\nvastassa, seurakunnan pastori, jolla yksin on oikeus sanoa häntä\nsinuksi, mutta ei hänellä. Kaukainen vieras herra, joka on hänen\nsukunsa vanhan arvon häpäisijä, hänen omien helkavirsiensä vainooja --\nsellainen mies on hänen edessään, ja hän huudahtaa: \"sinulta!\" Omassa\naviossaan elävä pappi tutkistelee häntä kuin rippilastaan, puhumatta\nsanaakaan omasta sydämestään, ja hän, kokematon tyttö, osaa ja uskaltaa\ntunnustaa: \"sinulta!\"\n\nNuoren neidon sydän on ihmekasvi rakkauden syvissä vesissä. Se kasvaa\nsalassa vesien alla, kaukaisen auringon himmeässä kuullossa. Mutta\nerehtymättömästi se yhä kasvaa ja nousee omaa elämänaurinkoansa kohti.\n\nJa kun se eräänä aamuna ilmestyy lienteästi huljuvan aallon povelle,\nse tuntee ensiaamuisessa hurmiossaan mikä on sen oma aurinko. Ja se\nvaistoaa, että aurinko sitä himoitsee.\n\nSe on jo verholehtiensä peitossa viisaampi kuin kaiken maailman\nviisaus. Ja kun se avaa terälehtensä, se näkee kaiken. Eikä se omasta\nauringostaan erehdy.\n\nNiin on ollut myös nuori Helka kaikessa kokemattomuudessaan viisaampi\nkuin tuo oppinut pappi. Tämä on tuntenut vain oman intohimonsa.\nHelkan kypsyvästä sydämestä ja tämän palamisesta hänelle hän ei ole\nymmärtänyt mitään. Mutta neito on vaistonnut ja nähnyt, että tuo mies\nkaipaa häntä, haluaa hänen luokseen ja kärsii. Hän oli nähnyt sen jo\nkirkon kattoparrun pudotessa, papin häntä hoivatessa sakaristossa ja\ntaistellessa itseänsä vastaan, ollakseen häntä lähestymättä. Ja hän oli\ntietänyt jo silloin, että hänen kihlajaisjuhlastaan Yrjö Paturin kanssa\nei tulisi mitään.\n\nSalassa hän on yhä sen jälkeenkin kypsynyt rakkaudessaan. Salassa\nhän on tahtonut sen pitääkin. Ottamalla uudet kihlat hän on tahtonut\npelastaa papin ja itsensä luvattoman rakkauden tuhoavasta tulesta.\n\nMutta kun tuli tämä kaivattu ja pelätty kahdenkeskinen hetki,\npurkautui pitkä kärsimys yhteen ainoaan sanaan, kaiken-paljastavaan ja\nratkaisevaan.\n\nMutta nyt, lausuttuna, se sana paljastuu mahdottomaksi, luonnottomaksi.\nSen vielä soidessa kuultavassa ilmassa hän kauhistuu sitä. Hän on\npäästänyt tuskansuloisen salaisuutensa irti häkistään. Ja nyt se\nlentää vapaana -- tuon peloittavan miehen nähtävissä, jonka tie kulkee\narkielämässä hänestä kauempana kuin mikään meren ranta maailmassa.\n\nHelkan kasvot ovat kalvistuneet vehkankalpeiksi. Mutta hänen huulensa\neivät osaa sulkeutua. Ne värehtivät kuin itkeäkseen tai ... anoakseen\nsuudelmaa huumaavassa unessa, jossa ei voi eikä tarvitse ajatella.\n\nHenrik tuntee neidon olevan lyyhistymäisillään. Mutta hän ei pääse enää\nhorjahtamaan. Miehen käsivarret ovat ottaneet hänet. Juopuvat huulet\npainuvat tytön riutuviin huuliin.\n\nEi ole enää merenrantalaista pappia, ei uppiniskaista hämäläistyttöä --\non jäästä ja kuurasta leimahtanut helkatuli, joka pyhittää hengähtämän\nhetkeksi synnit, turmelukset ja rikokset.\n\nHenrik nojaa veräjänpieltä vasten. Hänen käsivartensa laskeutuvat\nvähitellen, tyhjinä. Hän näkee Helkan jo kulkevan loitolla polkua\npoispäin, takaisin kotoansa kohti.\n\nKauan hän seisoo paikallaan. Ei hän osaa vielä ajatella, että hän\nseisoo siinä tuomittuna miehenä.\n\nHänen vaimonsa on ehkäpä kuoleman sairaana. Mutta hän syleilee nuorta\nnaista humaltuneena härmäisellä polulla.\n\nOmaa sisartaan hän on pelastamassa synnin vaaroista ja synnistä\nrangaistakseen, mutta itse hän saalistaa nautintoja kuin merirosvo\nryöstettävässä maassa.\n\n\"Tästä perheestä ei saa yksikään hukkua tämän turmeltuneen maan ja\nkansan yhteishautaan\", hän oli vielä eilisiltana kerskunut. Ja nyt\n-- turmeltuneen maan mehut ja myrkyt kiersivät hänen suonissaan kuin\nMyllykylän isännissä viina ja sahti.\n\nMutta tuollaiset ajatukset olivat hänestä vielä tänä hetkenä\nolemattomampia kuin pitkäisen salama talvella. Päinvastoin, Henrik\nSarkkia onnellisempaa miestä ei ollut olemassa: vihdoinkin, ensi kerran\nelämässään hän tunsi saaneensa osansa autuaista antimista.\n\nJa oliko hänen tyydyttävä edes tähänkään -- ehkäpä vain pisaraan\nautuuden merestä...? Hän on syleillyt ja suudellut tuota neitoa\nhimossa. Hän tuntee sen. Mutta himo hänessä ei ole tyytyvä\npuolinaiseen. Se on hukuttava tuon naisen ja hänet itsensä. Ja tänä\nhetkenä hän tahtoo, että niin tapahtuu.\n\nHimon käsivarret ovat pitkät. Sen sielu on ryöstömurhaajan, joka on\nvalmis surmaamaan, päästäkseen käsiksi saaliiseen. Nuoret sulhasmiehet,\nvieläpä oma vaimo ovat hänelle tänä hetkenä samantekevää. Hän aikoo\nottaa sen, mikä on ja on ollut hänen eräästä näystä asti Lumialan\npirtissä.\n\nHenrik Sark kääntyi takaisin kotia kohti, paluumatkalle. Pani veräjän\ntarkasti sijoilleen, painoi sulkupannan lujasti paikalleen ja läksi.\nEikä hän näyttänyt horjahtavan ainoaltakaan askeleeltaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNäihin aikoihin oli Tampereen kaupunki vielä pienenläntä kylä. Sen\nlänsilaitanaan ja Pyynikinharjun välimaa oli vielä vankkaa metsää,\njonka pälvipaikoilla saattoi olla peltotilkku siellä täällä.\nKevättalvisin tulivat usein teeret vaihtelun vuoksi soitimelleen\nmatamien puutarhoihin. Ja kun hassusti sattui, saattoivat jänikset\nloiskeilla pitkin sen ainoata katua, Kauppakatua.\n\nMutta pakkastalvisin ei ollut niinkään harvinaista, että vanha\nlaakaleuka, susi, paineli sen läpi laidasta laitaan ja sieppasi\nnälissään rouvasväen huvireestä sylimopen herkkupalakseen.\nPellavatehtaan ja \"masuunin\" insinöörit, kasöörit ja konemestarit\nmetsästivät melkeinpä kaupungin laitamilla -- ilveksiä ja kettuja\nraudoilla ja myrkkypaloilla Takahuhdin lähikorvesta ja teertä sekä\nkuvilta että soitimelta Mustanlahden rantametsistä.\n\nTällä kertaa kilottelee Kauppakatu säteillen harvinaisen kirkkaan\nsyyskuisen iltapäivän auringossa.\n\nVärjäriverstaan omistaja ja kauppias Orrel on tullut puotinsa\nkoreakaiteisille portaille mataminsa päivällisolut ja ruokaryyppy\nmuhevassa mahassaan, piippu mehevässä suussa ja lavean kaljun\npaistaessa kuin Siilinkari Näsijärven selällä tämän saman auringon\nkirpeässä valossa.\n\nVastapäätä katua, omilla kuistintapaisilla portaillaan, istuu\nkauppiaanleski Saara Ravander, joka pitää kortteeria koululaisille ja\nylimalkaan maalaisille matkustaville.\n\nOn lauantaipäivä. Hän on pukeutunut lähteäkseen iltakirkkoon. Siksi\nistuu hän laajassa ja mustassa krinoliinissaan, jossa totisesti eivät\nolleet pöhöttiminä kalanluiset tai rottinkiset vanteet, vaan kerta\nkaikkiaan teräsvieterit. Sillä hän on hurskas ja siveellisesti ankara\nnainen.\n\nEi hänen kortteerissaan matkalainen ilokseen viinaputelin ääressä\nlillitellyt, eivätkä uskaltaneet koululaiset laiskotella tai\niltamyöhään katuvierillä kaarastaa tai kureilla.\n\nHänen hameittensa varjonpuolella urisee kylläisiä uniaan\nautuasnaamainen lihava Moppe, hänen elämänsä viimeinen heikkous ja ilo.\n\nYhtä lihava porsas on eksähtänyt Orrellin takapihalta kadulle, jääden\nsipristelemään viattomin vitivalkein silmäripsin torille päin,\nkeltaista kirkkoa ja tämän takaa kohoavaa valkokeltaiseksi maalattua\ntapulinhuippua.\n\nPyhä-aaton säteilevä rauha ja sopu asuu täysimmillään näissä neljässä\nluojanluomassa. Vieläpä siinä määrässä, että Moppe venytteleiksen\nja jönkii matamin huomaamatta porsaan luo, ryhtyen ihmeellisessä\nlähimmäisenrakkaudessaan nuoleskelemaan sen suloisen hehkeätä kärsää.\n\nMutta tähän henkevään rauhaan iskihe pieni myrskynpoikanen. Kauppias\nOrrell ei voinut olla laikahtamatta laulamaan -- Mopen ja porsaan\nhurskasteluista riemastuneena -- erästä ajan tunnettua herraseurojen\nryyppylaulua:\n\n    \"Söi susi Puhjon isännän\n    ja, hullu, juhdan säyseän.\n    Mut hännän alta äijä vaan\n    pois luisti jälleen maailmaan.\n    Ei hienoks siellä tullut lain,\n    on sama vanha sika vain.\"\n\nSaara-matamin pitkät hevosenkasvot olivat laulun vaikutuksesta\nkovettuneet. Ja kun hän äkkäsi oman Moppensa elkeet, eivät hänen\nhuulensa suinkaan muistuttaneet mansikkaa tai muutakaan maan hedelmää.\nNe puristuivat ryppyiseksi viivaksi. Että vielä ... kaiken lisäksi --\nMoppekin! Helssailemassa Orrellien porsasta -- porsasmaisten Orrellien,\njoista isä oli kuuluisa metsästysmatkoistaan, paloviinaisista\ntaskumateistaan, totivesistään, rumista juomalauluistaan ja herraties\nmistä ... Herra-paratkoon! Ja entäs poika, Ertvin hyväkäs! Sen\nlurjuksen maine oli niin huono kunniallisen naisväen kahvikesteissä,\nettä äidit varoittivat hänestä tyttäriään yhtä useasti kuin\nkehoittelivat heitä kirkkoon tai pakanalähetyksen ompeluseuraan.\n\nEi, hänen täytyi laulaa luja ja hurskas vastalause hetkeen sopivalla\nvirren värssyllä, joka kuvasi hänen horjumattomasti siveätä\nleskeyttään. Ja se värssy pauhasi yli kadun kuin enkeleitten pasuunat:\n\"Murhettan' koska muistelen eläisän täsä ilmass', itkupikarit\npyhiskelen, sill' suuress' olen vaivass'.\"\n\nJa jämeällä äänellä hän kutsui Mopen oikeaan elämänjärjestykseen,\nse on: luokseen, ryhtyen jäykin katsein tuijottamaan torille päin,\njosta mamselli Hanna Charlottan -- hänen tällä kertaa ainoan\nkortteerivieraansa -- piti palata laivarannasta, lähteäkseen hänen\nkerallaan jumalanpalvelukseen.\n\nMutta juuri tänä hetkenä rietas maailma paljasti itsensä sekä hänelle,\nhurskaalle vaimolle, että syntiselle kauppias Orrellille hirvittävällä\ntavalla.\n\nMatamin Kaisa-piika tulla päkittelee paksuin hämäläispohkein katua\npitkin Laukontorin satamarannasta. Ja hänkös alkaa jo portaitten edessä\njuorunlipevästi luritella: \"No, nyt ne sitten ... meirän mamselli ja\nteirän Ertti seilaa 'Elias Lönnrotin' yläkannella, ja Hanna-neiti jäi\nistumaan kapteenin ikiviheriöitsevään korituoliin ja Ertti-herra sanoi\nsitä morsiustuoliksi ja Teenin kapteeni praatasi pykmestari Pihlille,\nettä nuoret läksivät karkumatkalle rakkauren asioissa.\"\n\nTämän juorupuheen vaikutus oli valtava, järkyttävämpi kuin viimeisen\ntuomion torventoitotus. Kauppias Orrell alkaa noitua pahemmin kuin\nsalvumies takapihalla. Eikö hän, jukravita, ollut saanut jo tarpeeksi\nmaksaa siitä pojanepelistä, sen kolttosista sekä Helsingissä että\ntäällä kotosalla -- oli, piru vieköön, yhtä paljon piikalikkojen\nitkuista kuin krouvarien laskuista. Nyt se elämä oli pantava poikki\nkuin purutupakka. Mälliksi se oli jauhettava koko lurjus...\n\nMatami on noussut. Hän seisoo suolapatsaana. Mutta näyttää samassa\npyörtyvän sihautellen voipuvin äänin: \"Jes-ses ... jesses --\nHanna-mamselli, Hanna-mamselli...\" Olisiko hän muuten yksinäiselle\ntytölle kortteeria antanutkaan, jollei olisi ollut papin sisar ja\nkaiken lisäksi hänen parhaan ystävättärensä tyttären, Ellen-rouvan,\nkäly. Että pitikin Lempäälän lukkarinlesken tyttären, Ellen paran,\njoutua sellaiseen sukuun! No, eihän se sitten kumma, jos on\nrintataudinkin saanut, raukka. Mikä häpeä, mikä häpeä...\n\nMutta Orrell on ärräpäillään saanut rintaansa julman rohkeuden ja\nvoiman. Hän huusi pihalle päin rengeilleen: \"Musta-Pekka valjaisiin ja\nsassiin, jumalavita!\"\n\nYli kadun hän karjahti pyörryksissä mumisevalle leskelle: \"Lempo\nsoikoon, matami, otan kiinni ne juupelit Lempoisten kannaksella. Ei se\nsaakelin poika tällä kertaa pääse toposiinsa eikä tekosiinsa!\"\n\nMatami heräsi näistä sanoista krinoliininsa teräs vietereiltä. Mutta\nhän otti vastaan Orrellin jalon lohdutuksen kuin lohikäärme öljypuun\noksaa kantavan kaarneen. Hän haukahti ja sitten tuli sanoja solkenaan.\nMoppe haukahti vimmastuneella äänellä, joka hukkui kuitenkin kuin säveä\nvarpusen piiskutus matamin hirvittävään myrskynpuuskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä tulta ilman savua.\n\nSiellähän he istuivat \"Elias Lönnrotin\" alavalla keskikannella,\nHanna Charlotta ja Ertvin-herra, haaveelliset rakastavaiset, joiden\ntarkoituksena oli karata maailman ääriin.\n\nErtvin oli tehnyt mainion suunnitelman. Heidän piti matkata\n\"Eliaksella\" Lempoisten kannakselle, ikäänkuin Hanna-neiti olisi vain\nlähtenyt kotomatkalle ja aikonut astua Vanajaveden puoleisessa rannassa\n\"Vanajaan\", päästäkseen kotosiltaansa.\n\nMutta tarkoitus olikin, että he ottaisivat Lempäälästä kievarikyydin,\njolla ajaisivat Vanajan etelänpuolista rantatietä Hämeenlinnaan, josta\noli matka jatkuva höyryjunalla Helsinkiin -- suuren ja ihmeellisen\nrakkauden turvalliseen pakopaikkaan.\n\nJa sieltä! Sieltä he astuisivat merilaivaan, kävisivät Turut ja\nNaantalit ja päätyisivät vihdoin Hanna Charlottan kotisatamaan --\nottamaan vanhan kapteeni Sarkin isällisen siunauksen avioliitolleen.\nKyllä Ertti-poika osasi, kun oli neito houkuteltava hullutuksiin.\n\nLaivan kaksitoistasiipiset vesirattaat loiskeilevat kammioissaan kuin\nsalaperäiset ja peloittavat, mutta kaikille rakastavaisille leppoisat\nhirviöt. Takanojainen savupiippu lennättää palavana pätsinä hurjia\nkipinäsarjoja, vaikka ei ole tuulta edes vihurin vertaa.\n\nHanna Charlotta, jonka pehmeähuopaisen lierihatun alta laskeutuvat\ntummanruskeat hiukset pehmeinä aaltoina kaulalle ja paistavat kellervät\nrusetit hehkuen syksyn kultaa, istuu pajuisessa korituolissa, hehkuvat\nhuulet avoimina kuin loppumattomia suudelmia varten.\n\nErtvin-herra kuiskailee, hatuttomin päin, suorrukkeisen tukan leyhyessä\nrennosti oikealla ohimolla, sulavia sanoja, sulavampia kuin voi ja\nhunaja.\n\nLaiva sätkyttää, siivet loskuttavat, höyrypannun ja traktöörska\nLimperskan kyökkiputkan hohkavat käryt leijailevat kannelle asti.\n\nMutta Hanna Charlotta ei sellaista huomaa. Hän on jättänyt jälkeensä\nsairashuoneet ja vankilat. Hän elää ensi kerran itse omaa elämäänsä ja\nensirakkauttaan. Hän istuu morsiustuolissa. Eikä hän muusta välitä.\n\nTässä se oli lopultakin tuo Ertin hänelle kuvailema ihmeellinen\nkorkeaselustainen tuoli, joka -- koko kaupungin ja rantalaiturien\nihmeeksi -- kasvoi viikosta viikkoon eläviä, tuoreita lehtisilmuja,\nkenenkään ymmärtämättä, mistä tämä taivaallinen ihme johtui.\n\nNiin, tuoli oli rakastuneitten istumapaikka. Se oli Hannallekin kuin\nvertauskuva kuolemattomasta rakkaudesta maan päällä. Se oli samanlainen\nylimaallinen ilmestys kuin Tristanin ja Isolden haudalla yhteen\njuniutuneet ikivihreät puut.\n\nEikä hän epäillyt hetkeäkään, että jos nyt ... tuossa paikassa\ntuolin punoksista riivottaisiin irti sen lehdet, se täyttyisi\nsilmänräpäyksessä uusin tuorein lehdin, kuten hänen rakkautensa\noli joka hetki uusi ja tuore -- kuin vaahtoharjainen hyöky hänen\nkotomerensä rannalla.\n\nNiin, kotiin! Nyt hän taas näki näkemällä nuo rantamaat. Ne upeilivat\nuusissa ja uusissa väreissä. Kesän eri jaksojen kaikki kukat kukkivat\ntai hedelmöivät samalla kertaa. Sekin oli ihme!\n\nLaakeat karikot hän näkee läheltä ja kaukaa. Ne ovat vain valkeata\nhyrskyä. Mutta ne ovat kuitenkin täynnä värejä. Sieltä siintää\nkellanvihreä kohokki ja vesileinikkörypäät valkean ja viheriän\nhohtoisina.\n\nOi, sinne, sinne hän aikoi purjehtia Ertvinin keralla!\n\nMutta ei hän sittenkään osaa niinkään ajatella tuota sulhasmiestä,\nEikä hän kykene ajattelemaan omaa nykyistä itseänsäkään sen tarkemmin.\nKenties oli hänen sydämensä hullaantunut yhtä paljon kahden kesän ja\npitkän talven koti-ikävästä kuin lemmenihmeestä. Mutta nyt ei ollut\nmiettimisen aika.\n\nHänhän vain istui morsiustuolissaan, näki lapsuutensa näkyjä koto\nrannoiltaan. Sieltä loistivat taaskin merinätkelmät sinipunakukkineen,\nmeriasterien huvittavat vaaleansinervät mykeröt ja ruohokanukkain\nvalkeat tähdet, jotka muuttuvat nyt juuri, tällä hetkellä punaisiksi\nmarjoiksi, joita ne syksyllä kantavat...\n\nHäntä huvittaa tämä näkyjen ja värien hullu leikki. Ja hän tuntee\ntuntemalla kihokkien suloisen kosketuksen, joka oli ollut lapsena\nmyöskin peloittavaa, sillä Rusina oli ankarasti kieltänyt niitä\npoimimasta. Ne saattoivat pistää yht'äkkiä okaillaan kuin Rusinan\nkaktus, jonka hän oli saanut joskus lahjaksi hänen omalta äidiltään.\n\nHimmeän ihanana, sanomattoman kaukaa hän kuulee äitinsä äänen. Jokin\nitkee hänessä kipeän suloista itkua. Mutta se lakkaa. Sen hukuttaa\nisän, merikarhun, rehevä nauru. Ja yht'äkkiä hän pysähtyy ajattelemaan.\nIsänhän hän muistaa selvästi. Ja nyt selvemmin kuin koskaan ennen.\nOliko siinä sittenkään ollut muka sellaista ... rumaa riettautta,\nkuin Henrik-veli oli hänelle saarnannut? Sehän oli kuin meren myrsky\n-- huikeata, hullua, mutta ... niin, miksi se sittenkin oli tehnyt\nhänelle aina hyvää? Ehkäpä siksi, että isässä nauroi aina koko\nsydän. Niin, juuri niin se oli! Hän vain avasi suunsa ja samassa,\nkuin noitumalla, nauru virtasi, kuohahteli, myrskysi, puhalsi kuin\nhurrikaani merellä. Sillä, omalla naurullaan, hän iloitsi, halveksi,\npaiskasi surut nurkkaan, sillä hän ylpeili, remuili, paukahutteli kuin\netuprammipurjeella. Niin, ja joskus, varsinkin parina viime vuotena,\nsiitä oli kuulunut alta ja syvältä alakuloista huokausta, kuin väsyvien\nmaininkien nöyrtyvää ääntä.\n\nMiksi hän ei olisi saanut rakastaa omaa isäänsä? Ja sellaista isää,\njoka oli uskaltanut lähteä summattomille merille eikä ollut jäänyt\nhomehtumaan sellaisiin henkeä ahdistaviin laaksoihin kuin...\n\nKuvittelija hätkähti. Veljen kasvot olivat yht'äkkiä työntyneet\nhäntä vastaan. Voi, miten raskas ja kolea ilme niillä olikaan. Ei,\nhän ei tietänyt, jaksoiko hän niitä enää rakastaa. Entäpä jos hän\ntahtoikin olla _isänsä_ tytär? Juuri niin! Kyllä hänellä siihen riitti\nrohkeutta...\n\nHanna Charlotta aikoi nousta. Ertviniä ei näkynyt. Iloinen halu lähteä\nhäntä etsimään toi kerkeän hymyn hänen huulilleen.\n\nMutta samassa hän tuntee laivan keinahtelevan armottomasti. Kapteeni\nSteen juoksee edestakaisin komentosillalla. Alus kallistuu pahasti.\nKapteeni tömähyttää pari askelta, aivankuin raskas tynnyri olisi saanut\njalat alleen, taas vastalaidalle. Ja taas laiva suoristuu. Mutta\ntaaskin se horjahtaa vastasuuntaan.\n\nTämä kapteenin tasapainotaituruus oli kuuluisa kautta\nrantalaitureitten. Sanottiin: \"Mitä kiikkerämpiä laivoja pykmestari\nPihl rakentaa, sitä uljaammin tömistää Teenin kapteeni.\" Ja se oli\ntotta se.\n\nOli tultu Sotkanvirtaan, tämän reitin vaarallisimpaan paikkaan. Se oli\nnäet äkkimutka, kivikkorantainen ja virraltaan vetävä salmi.\n\nJa tapahtui mikä oli monet kerrat ennenkin tapahtunut. \"Eliaksen\"\nkoneet puhkuivat pakahtumaisillaan, ratassiivet pieksivät\nlaivan kallistellessa vuoroin vettä vuoroin ilmaa. Steen-herra\njatkaa juoksemistaan, komentaa välillä \"pakkia\", \"ramootia\"\nja \"saktaramootia\". Ei, ei näytä sittenkään \"Elias\" selviävän\näkkimutkasta. Rantakarikko uhkaa. Kiukuissaan huutaa kapteeni\nkomentotorven kautta eltarille: \"So sakta hur han kan!\" Ei, ei hän enää\njaksa. \"Jipraltari soikoon, valapparaiso!\" hän kiroilee. Ja törähyttää\nvihdoin: \"Top tykkänään!\" Ja siinä sitä oltiin. Laivan keulakäkönen\nkukkui jo rantakivillä. Eikä se enää änähtänyt paikaltaan.\n\nOli ryhdyttävä muihin keinoihin. Mutta siihen kului aikaa. Ja kapteeni\nSteen tunsi hirvittävää janoa. Hänellä oli varastossaan merkillisiä\ntemppuja kinnata tällaisissa tapauksissa itselleen matkustavilta\nherroilta totiryyppyjä.\n\nNyt hän iski silmänsä Ertvin-herraan, joka näytti olevan arveluttavan\nluvattomilla matkoilla. \"Utessa vieköön!\" hän alkoi noitua muka\nitsekseen, mutta niin, että rakastavaiset sen kuulivat. \"Malakan pirut,\nsanon minä, kun on laivassa Limperskan rukki ja -- rakastuneita.\" Ja\ntuo peijooni lisäsi vieläkin: \"Ehkäpä karkumatkalla.\" Ei hän tästä\nollut perin varma. Leikkiä hän vain siitä oli laskenut lähtölaiturilla\nriitaveljelleen Pihlille. Mutta -- sopi yrittää.\n\nJa eikös, aivankuin naulan kantaan ja oikealla hetkellä hän kuulee\nkiukkuisen äänen keulasta päin: \"No, sen minä sanon, että lumireellä\nja tällä purkilla on yksi ero -- edellisellä pääsee perille, mutta ei\ntällaisella putelilla!\"\n\nMoninkertaisen suuttumuksen voimalla kapteeni marssii kohti\nylioppilasta. \"Noo, Erttipoika\", hän aluksi sanoo silmät\nnaurunsikkurassa. \"Ollaanko matkalla Lissaponiin vai Singaporeen asti?\"\nEi, eihän Ertti-herra ollut muuta kuin saattelemassa Hanna-mamsellia\nkotiin päin. \"Vai, vai, jassoo\", käy kapteeni yht'äkkiä julmetun\ntuikeaksi. \"Naisenryöstömatkoilla olet, juupeli, joo, joo...\"\n\nMutta Ertti-herra tiesi asiat. Hän nikkasi ja teki sormillaan,\nhuulillaan ja päänkeikautuksella pienen ryyppäysliikkeen. Kapteeni\nmurahti, yhäkin muka epäuskoisena. Ja nyökkäsi peräkannelle, josta\npäästiin sopivaan hyttiin.\n\nHanna Charlotta yrittää jatkaa haaveiluaan. Hän ajattelee rakkauttaan\nErttiin, kuvitellen heidän tämäniltaista lemmenkävelyään Lempoisten\nkannaksen hongikossa, johon paistaa syyskuun heleä kuutamo.\n\nMutta ei nuori morsiankaan jaksa haaveilla kahta tuntia enempää.\nAinakin tämän ajan pysyivät näet Ertvin ja kapteeni näkymättömissä\n-- missä, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Limperska, joka toutuutti\ntotilaseja takahyttiin.\n\nHanna-neiti seurailee ikävissään laivan ympärillä soutavia ja\nhuopailevia kalastajaveneitä. Lähirantalaisten oli näet tapana\ntällaisissa sattumuksissa kiirehtiä apuun -- joko soutamaan matkustajia\nrantaan tai hinaamaan köysien avulla \"Eliasta\" irti matalikolta.\n\nTämän tiesi hyvin kapteenikin. Ja hän oli jo pari kertaa silmäissyt\nhytinakkunasta, joko oli aika nousta komentamaan laivamiehiä\njärjestämään varppeja hinaamista varten. Mutta mitenkäs ollakaan.\nErtti-herra on auliilla päällä. Limperska yhä vain jatkaa totilasiensa\nkiikuttamista. Ja kapteeni tarinoi tällä kertaa suolanhakumatkoistaan\nHispanjan satamiin.\n\nMatkustajat alkavat raivostua. Hanna ikävystyy yhä. On tulossa ilta.\nAlkaa kylmätä. Hänen täytyy löytää Ertvininsä. Ja niin hän kurkistaa\netukeulaan. Palaa takaisin korituolin luo. Seisahtuu jääden hivelemään\nnoita pieniä pajunlehtiä -- lemmenihmeitä.\n\nMutta merkillistä! Hän ei ole uskoa omia korviaan. Jostain kuuluu hänen\nrakastettunsa ääni, joka raiuttaa isä-Orrellin juomalaulua: \"Mut hännän\nalta äijä vaan pois luisti jälleen maailmaan...\"\n\nNeito kauhistuu. Sitäpaitsi hän kiukustuu. Hänen suuren ensirakkautensa\nääni kuulosti arveluttavassa määrässä humalaiselta. Hän lähtee herrojen\nhyttiin.\n\nOvella hän jäykistyy, tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hän ei\nitke, ei toru. Hän seisoo ja katsoo Ertviniä.\n\nTämä on olevinaan iloisessa nousuhumalassa. Mutta Hanna näkee yht'äkkiä\nhänen kasvoillaan sellaista, mitä ei ole osannut tähän asti tarkata.\nNuorukaisen huulet ovat tarmottomat ja höllät. Niissä ei ole mitään\nmiehistä tahtoa. Hänen silmissään ei ole älyä. Ja nuo teerenpisamat\nnenänvarressa -- nehän ovat kuin kenellä tahansa pojannulkilla...\n\nHanna tuntee sydämensä kylmenevän jääksi. Mutta istuu sittenkin\nErtvinin viereen. Hänen täytyy ajatella.\n\nKapteeni on parhaimmalla juttutuulellaan. Ja nyt hän tekee tietämättään\npyhäinhäväistyksen. Yltyy kertomaan ikiviheriöitsevästä pajutuolistaan\nja paljastaa kuin paljastaakin monin kääntein sen salaisuuden, joka\nHannalle oli ollut ihme, _heidän_ rakkautensa vertauskuva.\n\n\"Joo, joo, se on sillä tavalla\", kapteeni päättelee tarinaansa, \"että\nse tuolin venkale on vain sellainen peevelin temppu rakastuneita varten.\n\n\"Jaa, että ... miksi se lehtii kuin paratiisin omenapuu? No, katsoa nyt,\nneiti, kokkapojan virkaan kuuluu upottaa se veteen -- seisoessamme yöt\nlaiturissa, lähtö- ja tulosatamassa. Ja katso -- se juupeli ei lakkaa\nlehtimästä! Pajupuu kun on aina ollut sellainen vesielävä, joo, että...\"\n\nHanna nousee hitaasti. Harmin puna peittää hänen kasvonsa. Mutta hän\non hymyilevinään. Nyökkää muka huvitettuna. Katsahtaa vielä kerran\nErtviniin, joka nikottelee laimeitten hekotusten lomaan. Pakostakin\npääsee Hannalta halveksuva äännähdys. Hän lähtee.\n\nKorituolin luona hän pysähtyy. Riipoo ajatuksissaan irti sen lehtiä.\nPuristaa rystysensä valkeiksi sen selkänojaan. Nyt hänessä kuohuu.\nHän ei enää ajattele edes sitä, että hänen ihmeellinen rakkautensa on\nreväisty hänen sydämestään yhdessä ainoassa hetkessä. Se on nyt kuin\nnuo muutamat riivotut pajunlehdet, joita parhaillaan virta vie jonnekin\ntuonne, alaspäin.\n\nHän on nyt vuorenvarma siitä, että ellei olisi viime kevättalvella\nsattunut erästä lumivyöryä Rapolan porttimökin kohdalla ja ellei hän\nolisi muistanut hoitajamuorinsa huumaavaa tarinaa tytöstä, jonka\nrakkaus hurjaan teiniin oli saattanut juoksemaan koskeen, ei tällaista\n\"rakastumista\" olisi koskaan syntynyt.\n\nNyt hän on siitä vapaa, kuin sekapäisestä hullununesta herännyt.\n\nHän vain häpeää omaa itseään. Hänen puhdasta tytönsydäntään inhottaa.\nHän, Hanna Charlotta Sark, on sallinut tuollaisen onnettoman hulttion\nloukata omaa ylpeyttään.\n\nMissä oli ollut hänen näkönsä ja järkensä? Kuinka hän oli saattanut\nedes kuvitella, että rakkaus olisi tämänlaatuista -- pientä\nsuutelemista ensimmäisen keltanokan kanssa, joka sattui tulemaan\nvastaan...!\n\nHanna-neiti potkaisi suutuksissaan tuota ihmetuolia, joka nyt\nnäytti hänestä jonkinlaiselta juurikorilta, mihin tahansa tunkiolle\nheitettävältä.\n\nMutta kiukku tekee hänet tarmokkaaksi. Hän pikistää aprikoiden\nhuulensa. Pari venettä on tullut odottelemaan laivan viereen. Siinä,\nsiinä se oli! Hänen täytyi päästä täältä pois, paeta. Ei hän aio\nhyvästellä tai selitellä. Jos hän jotakin haluaisi, hän tahtoisi\nruoskituttaa tuota hölmönaamaista vetelystä rummun päristessä, kuten\noli tehnyt hänen isänsä kehnolle merimiehelle.\n\nEi, hän hyppää suoraa päätä lähimmäiseen veneeseen, soudattaa itsensä\nrantaan, ottaa lähitalosta kyytihevosen, ajaa Lempoisten kannakselle,\njossa ennättää vielä hypätä \"Vanajaan\" tämän jo tehdessä lähtöä.\n\nNyt hän istuu välikannen kapealla penkillä. Taas nousevat näkyviin\nHenrik-veljen ankarat kasvot. Mutta hän ei pelkää. Ei ole mitään\nrangaistusta, mitä hän ei nyt rohkenisi ottaa vastaan. Sillä hän on\njoka tapauksessa pelastunut suuresta vaarasta.\n\nHanna Charlotta on oikeastaan tässä pimeässä yössä, siipirattaitten\nloskuttaessa, höyryn puhkuessa ja koneitten takoessa kärypilviensä\nkeskellä, niin, hän on oikeastaan perin onnellinen.\n\nHän alkaa aavistaa, että rakkauden alkutaipaleella sattuu koska tahansa\nvastaan tuollainen Sotkanvirran äkkimutka, karille-ajo, jolle ehkä\nmyöhemmin voi huvitettuna naurahtaa, mutta joka ajallaan on aivankuin\nhaaksirikko suurella merellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEllen-rouva lepää sinä iltayönä voipuneena vuoteellaan. Taas on tullut\njotakin tukahduttavaa hänen sairaskammionsa ilmaan. Hän hengittää,\nmutta hänen rintansa huokuu tyhjää. Pimeys on tullut heidän kotiinsa.\nSe ei ole vain syysyötä. Ei se ole vain Hanna Charlottan poissa-oloa.\n\nSe ainoa voima, joka saa hänet koristamaan itseänsä ja juoksemaan\nsateessa tai pakkasessa pihamaalle ja jyrkänteen reunalle,\nrinnepolulle, se on hänet jättänyt -- hänen miehensä.\n\nKoko eilisen ja tämän päivän Henrik on vaeltanut jossakin -- asioilla,\nkuulema. Ja kun on ollut kotona, pysytellyt omassa huoneessaan. Minkä\non sanan sanonut, on vain tokaissut: \"Sinun tulee pysyä vuoteessa.\"\n\nNaisenvaistollaan Ellen tajuaa, että on tapahtunut jotakin, mikä\nsurmaa hänet. Ooh, jollei hän rakastaisi tuota miestä niin, että hänen\nhengityksensäkin on vain hänen henkeänsä, hän tahtoisi kuolla.\n\nOi, jospa Henrik tietäisi, että armonisku hänen kädestään olisi hänelle\nautuain lähtö elämästä, ei hän tuolla tavalla karttelisi häntä, vaan\nsanoisi suoraan: Sairas vaimo ei minulle riitä, lähde.\n\nOoh, hän on siihen tapaan joskus tuskaillutkin. Ja hänen ilmeensä ovat\nusein hänet kavaltaneet. Mutta miksi hän ei tule ja iske häntä suoraan\nsydämeen? Miksi hän on hetken tullen niin hyvä, niin hyvä...? Kuinka\nhän kykenisi elämästä luopumaan -- sellaisia hetkiä vuotellessaan...?\n\nOi, jospa hän tulisi kerran, sellaisena kuin hän oli heidän\nnuoruudessaan, tulisi ja syleilisi hänet kuoliaaksi...!\n\nEllen on parahtanut omaa tuskaansa. Ja hämmästyksekseen hän näkee\nHenrikin kiirehtivän hänen luokseen, huolekkaana, melkein kyynel\nsilmässä.\n\nEi hän taaskaan puhu. Mutta hän hyväilee kädellä hänen hiuksiaan ja\nposkiaan. Ja käsi jää lepäämään hänen rinnalleen.\n\nHe kuuntelevat molemmat sysimustaksi pimentynyttä yötä, joka seisoo\ntuolla ulkona niin liikkumattomana, että se soi korvassa yhtämittaisena\nmerkillisenä äänenä.\n\nNäin yksitoikkoista on varmaan ... iankaikkisuus, miettii sairas.\n\nHenrikillä on ollut viime yö aikaa seuloa itsensä ja lankeemuksensa.\nUusi taistelu on hänessä alkanut häntä itseänsä vastaan. Mutta\npitemmälle hän ei ole vielä päässyt kuin turtaan, alakuloiseen suruun,\njoka nyt tuntuu ympäröivän heitä molempia kuin haudankaivajan juuri\navaama hauta, josta vielä vain vainajat puuttuvat.\n\n\"Paina, paina lujemmin\", kuiskaa Ellen. Hän tarkoittaa Henrikin kättä,\njoka yhä lepää hänen rinnallaan. \"Kuule\", hän jatkaa, \"paina se\nkerrankin ja ... kokonaan ... rikki. Sehän on kuitenkin jo tuomittu...\"\n\nHenrik ei hämmästy, ei kauhistu. Vain silmät kostuvat hitaasti. Hän\npainaa päänsä vaimonsa rintaa vasten kuin saadakseen siitä, heikosta\nja sairaasta, itseensä voimaa luopua ja kestää. \"Me olemme kaikki\ntuomittuja, rakas Ellen. Kukin tavallaan...\", hän huokaa. Mutta hän\nhymyileekin. Ihmiselämän kaikki tapaukset, kehdosta hautaan saakka\ntuntuvat hänestä lopultakin selittämättömiltä. Jos ei niitä jaksanut\nitkeä, täytyi niille hymähtää.\n\nVaitiolo jatkuu. Hiljaisuuden järkkymätön silmä katsoo rajattomasta\npimeydestä tätä kummallista kamaria, jossa sanomattoman pienellä\nnäyttämöllä, tuskin vuorosanaa vaihtaen, tuskin elettä tai ilmettä\ntehden eletään järkyttävän murhenäytelmän erästä ratkaisevaa vaihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe havahtuvat. Korva kuulostaa. Pihamaalta kuuluu nopeita, kerkeän\nrohkeita askeleita. Eteisen palkit kirahtelevat kuin äkkinäisestä\nilosta. Ovella seisoo Hanna Charlotta.\n\nHenrik ja Ellen ilostuvat. On kuin tuo pahasti rikkonut tyttö olisi\ntullut -- heitä pelastamaan liian hiljaisesta haudasta.\n\nHenrik ottaa lähestyvän sisaren syliinsä. Hänellä on kiihkeä tarve\nantaa anteeksi, mitä tahansa liekin tapahtunut.\n\nVeljen sylistä Hanna kiirehtii sairaan luo. Nyyhkyttää tämän rintaa\nvasten. Mutta se on melkeinpä ilon tyrskettä. Hän tuntee pelastuneensa.\nNyt hän on turvassa...\n\nSamassa hengenvedossa hän kertoo kaikki, salaamatta mitään. Lauseet\nkeskeytyvät vain hänen silmätessään veljeänsä, jonka kasvot hänen\nihmeekseen näyttävät valaistuvan sana sanalta.\n\nVihdoin hän on lopettanut.\n\nHenrik ottaa häntä molemmista käsistä. Vetää hänet jälleen syliinsä.\nEikä hän tuomitse sanallakaan. Päinvastoin loistaa hänen kasvoiltaan\nuusi ilo.\n\n\"Jos sinä tietäisit, minkä ilon sinä olet meille tuottanut... puhtaalla\nja ylpeällä sydämelläsi. Sinä, sinä, sisar, sinä et hukkaan joudu...\"\n\nOnni ja rauha näytti palanneen tähän perheeseen. Se oli kuin päässyt\nirti, omiin oloihinsa, turmeltuneesta maailmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä tästä Hanna Charlottan harharetkestä näyttänyt koituneen sen\nihmeempiä myrskyjä edes Ertvin-herran kotona.\n\nTosin kauppias Orrell, turhaan ajettuaan karkulaisia takaa, oli\nkiukkupäissään ajanut paluumatkalla sellaista ravia ja laukkaa, että\nMusta-Pekka vietiin kototalliin yltä päältä vaahdossa.\n\nJa seuraavana aamuna, Ertti-pojan astuessa isän eteen silmät\nhaljakalla, kauppias noituu, niin että Saara-matamin Moppe makaa koko\npäivän emäntänsä sängyn alla, kuten ukkosilmalla ainakin.\n\nMutta iltapäivällä isä pappa jo taas hyrähteli lenkopiippu suussa\nportaillaan vanhaan herkulliseen tapaansa:\n\n    \"Ei hienoks siellä tullut lain,\n    oli sama vanha sika vain.\"\n\n\n\n\n\n\nHALLATULET\n\n\n\n\n1.\n\n\nRäntäsade ja juurimato olivat turmelleet pellot ja viljan. Ja ihminen\nluuli itsensä siihen viattomaksi.\n\nMutta totuus oli, että turmelus oli jäytänyt kansan sielua jo ennen\nmaan ja luonnon tärveltymistä. Rähjäisen elämän räntäsade oli\nuuvuttanut sen saamattomuuteen, laiskuuteen ja velttouteen.\n\nSe oli tottunut hokemaan vuodesta toiseen: kyllä ruunu ruokkii. Sillä\nhallitus oli jaellut kauppiaille viljanostolainoja. Ja nämä puolestaan\nolivat myyneet velaksi yhtä hyvin torpparille kuin talolliselle, joka\noli rahdannut omat jyväsäkkinsä viinarännien tirehtööreille.\n\n\"Kyllä nyt kelpaa elää, kun saa jauhomaton kahdellatoista kopeekalla\",\nsanottiin. Ei näet sen suurempaa summaa mennyt velkakirjan\nkarttamerkkiin.\n\n\"Ja minkä isäntä otti velaksi kauppiaalta, siitä sujutteli mökkiläinen\nleipäjauhot omaan pussiinsa -- tietenkin velaksi: minkä mitäkin\njoskus ja jolloinkin tehtävää urakkatyötä vastaan, jollei suorastaan\nkerjuukaupalla.\n\n\"He-he-he, tota, oli oppinut hekottelemaan hämäläinenkin rintamaitten\nasukas. Kyllä ryssänviljaa riitti -- jauhomattoja peräkanaa kuin\nisontalon porsaita.\n\n\"Tosin Pietarin jauhopösöt työnsivät mökinukon suuhun kehnoimman\nviljansa: möhkäleiksi pakaantunutta jauhonsotkua.\n\n\"Mutta eipähän tarvinnut totella herrojen löperöitä neuvoja, että oli\nmuka ruumenjauhoilla jatkettava kotoista leipää, joka jo joulun maissa\noli syöty viimeistä kannikkaa myöten.\n\n\"Ohhoh, kyllä se tiettiin, että jumalanviljan sekoittaminen sellaisilla\noli synti. Se oli 'reähkä', kuten idänpuolen nälkäkansa tapasi sanoa.\n\n\"Ei, keisarin padasta riitti. Se oli pohjaton kuin papin säkki.\nMutta siihen ei tarvinnut mitään panna. Ei muuta kuin kauhoi ja\nhoritteli marjanpojan maksun päälle. Tokeni sillä pitkät talvet maata\nkotopankolla. Kyllä ne olisivat, nuo saakurin herrat, kansan pettäjät\nja kettäjät, katkaisseet köyhän pirun selän ojankaivuulla, sonnanajolla\nja jos jollakin raatamisella.\n\n\"Mutta, ähäh -- minkäs tekivät. Oli herra herroillakin -- keisari, joka\noli koko Suomen maan ja Siperian ruhtinas. He-he, tota -- ei terve\nruumis työtä kaipaa, kun on vain hyvät sapuskat. Ja viinanryyppy alle,\nhe-he...\"\n\nJa jos sattui, että akka ja kakarat saivat jo nuolla nokea seiniltä, ei\nmuuta kuin aprakanhakuun, mierolle, kerjäämään.\n\nKyllä se tiettiin, että rautakankien takana, kartanonherrojen\njyväaitoissa, oli viljaa pilaantumaan asti. Tekivätkös nekään\nherrat muuta kuin makasivat selällään sängyssä ja sylkivät kattoon\npeirutskipiippua pössytellessään?\n\nOhoh, kyllä herran kelpasi. Ja köyhimyksenkö tässä muka piti yötkin\nhuhkia...? Ehei, sanovat mitä sanovat, että kuutamo on torpparin\naurinko -- koettakoot sitä itse, herrat, niin läkähtyvät omiin\nlihoihinsa.\n\nSanalla sanoen: kansa oli saamatonta ja laiskaa. Se ei osannut\nsäästää nokarettakaan pahan päivän varaksi. Sillä ei ollut kuria.\nKetään herrannäköistä se ei uskonut, sillä vieraskielinen virkaluokka\noli siittänyt sen sieluun vuosisataisen salavihaisen epäluulon.\nEikä nuori kansallisintoinen sivistyneistö sitä kyennyt herättämään\nkädenkäänteessä.\n\nSarkin pappi oli ruvennut kummia kaavailemaan saarnapöntöstään. Nyt\njuuri, tässä paikassa oli tuleva muka suuria koettelemuksia.\n\nNo, sellaisiahan se oli ennenkin vaakkunut -- pahanilman varis.\nMutta nyt se oli ruvennut tolkuttamaan sitäkin hullumpia. Oli tullut\netsikkoaika...! No, jaa, tota -- sehän nyt vielä taisi olla pyhän\nkirjan pränttiä. Mutta mitämaks! Sehän oli yltynyt harjoittamaan selvää\njumalanpilkkaa, ruokotonta rienausta. Että muka näistä koettelemuksista\noli kansa joko kasvava tai sortuva iankaikkiseen hautaan.\n\nHerra-paratkoon! Sitä se nyt oli huutanut koko syystalven. Ja sen\nsuupielissä oli ollut ihankuin vahingoniloa. Kostoniloa kerrassaan.\n\n\"Vain kuoleman hinnalla tämä kansa on taisteleva kehnon itsensä ja\nkärsimystensä voittajaksi. Haudan kautta käy sen tie terveyteen ja\nvoimaan, _jos_ se kestää koettelemuksensa...\" Tätä tällaista nyt\nei voinut käsittää kukaan järjellinen ihminen. Mutta, no-nee --\nkyllähän maailmaan ääntä mahtui. Ja sopihan sen lujissa saappaissaan\nja kipparintakissaan pauhata köyhille saatanoille, joilla ei\nollut ketinettäkään panna päälleen, jolleivät herskapifrouvat\nantaneet vanhoja ryysyjään, milloin rynkkyhametta muijalle, milloin\nherrojensa housunperkkeitä ukolle, joka hukkui niihin kuin silakka,\nviaporinkiertäjä, entisen rovastin mahaan.\n\nJoo, joo, mitäs se sellainen herra pakkasista. Köyhää se puri kuin\nmajava haavankylkeä. Mutta tuliapa kerran vielä kesä ja kärpäsiä, niin,\ntota...\n\nJa joka tapauksessa -- viina se oli eltaripoikaa mökinukonkin mahassa.\nSe teki kurjasta ketaleesta rikkaan ja väkevän. Se se muutti noitumalla\nsaataviksi köyhimyksen velat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, taivas oli tähän asti satanut jos jonkinlaista ludetta ja\njuurimatoa köyhän ja rikkaan peltoon. Mutta nyt se puri pakkasillaan.\nEtenkin mökkiläisen rintalihaksiin se pureutui kuin ruosteinen puukko.\n\nVanhoilla nälkämailla se teki pirullisimman tihutyönsä. Se paukkui\nsellaisin tulipalopakkasin, että petäjän kuori jäätyi, kopristui\nlähtemättömäksi. Edellisenä keväänä, puun ollessa miellä, oli harva\nitsellensä pettutorveloita hankkinut. Nyt se oli myöhäistä. Ei ollut\n\"petäjävapriikkiin\" menemistä. Vieläpä peuranjäkälä, josta oli totuttu\nkuivattamalla ja jauhamalla valmistamaan hätäleipää, oli pohjoisessa\nkesän sateissa mädäntynyt. Kotopelloilta oli tosin saatu olkea. Mutta\nsiitä tehty leipä oli sellaista elämänsilppua, että se repi suolet\nrikki kuin riivinrauta, niin että varsinkin lapset saivat juosta\nalvariinsa nurkan taakse yhtämittaisessa ripulissa.\n\nHenrik Sarkin ennustus toteutui kirjaimellisesti. Savon ja Pohjanmaan\nnälkäseuduilta alkoi painua kansaa rintapitäjiin kymmenkertainen määrä\nentisestään.\n\nKoillisilmoilta sitä työntyi virtana Hämeen sydämeen, myöskin\nSääksmäelle. Täältä se painui kohti Tamperetta, jatkui tämän\netelänpuolisiin pitäjiin ja kohti viljavaa Kokemäenjoen laaksoa. Mutta\ntäällä se joutui vastakkain Pohjanmaalta vaeltaneiden nälkäläisten\nkanssa.\n\nSuuri osa siitä palasi takaisin. Yhtyi uudelleen Tampereen\nympäristöpitäjissä luoteesta tulvaileviin pohjalaislaumoihin ja\ntunkeutui taas läpi Vanajan seutujen kohti Hämeenlinnaa.\n\nMitä pitemmälle talvi ehti, sitä suuremmaksi paisui hätä, joka tarttui\nsekä nälkänä että kulkutauteina myös omanpaikkaiseen vähäväkiseen\nkansaan.\n\nHädän uhatessa tilalliset ryhtyivät vähentelemään palvelusväkeään.\n\n\"Jollette elätä palkollisianne työntekijöinä, saatte elättää ne\nkerjäläisinä\", varoittivat kartanonherrat. Mutta tässäkään asiassa\ntavallinen talonpoika ei luottanut herroihin eikä narreihin. Niin\nlisääntyivät nälkälaumat omanpitäjäläisistä. Eikä köyhtyneellä\ntalollisella hevin ollut muuta neuvoa. Keisarinkin pata näytti\nehtymisen merkkejä. Ei siinä ollut enää paljoakaan hierimellä\nsekoittamista. Jauhomattojen velkakauppa katkesi uloshakuihin ja\nhuutokauppavasaran paukahteluihin. Oma suu oli hätääntyneelle\ntalonpojalle lähinnä. Ei siis muuta kuin ruununsarkaa marssimaan --\npiiat, rengit ja muonamiehet perheineen. Kauppaa käytiin yhä. Mutta\nse oli velkakirjani salakähmäistä kalastelemista. Nuutalais-repo ei\nenää ennättänyt peltiastioitten tekoon. Pelkät viinalekkerit Heilansa\nreessä hän ajeli kaupunkien kauppiaissa ja mahti-isäntien luona, joilla\noli takanaan pikkutilallisten puumerkki-kirjoja. Osti ne makulatuurin\nhintaan. Ja ryhtyi kiristelemään velallisia vallesmannin avulla\nulosottohaasteilla. Kukaties -- siitä miehestä oli vielä paisuva\nmaanmainio pösö.\n\nTaattuihin talollisiin ei vielä hätä koskenut paljoakaan. Ei ainakaan\nKyttälän Taavettiin, joka jurrasi ja jurnutti pirtissään -- Kaisa\nMatintyttären lemmenpetosta. Talon ainoa piika ja renki oli ajettu\nmaantielle. Vanha loisvaimo hoiti ehtyneitten lehmien pienet lypsyt.\nTaavetti itse lujitteli eloaittansa lukkoja, istuskeli kamarinsänkynsä\nlaidalla tai saunanlauteilla, kuritellen hanakasti kiukunpirujaan\nraavaskoivuvihdoilla -- halkometsää kun riitti Kyttälässä. Riitti\njoskus pieneen Myllykylän-matkaankin. Mutta harvoin. Ja silloinkin\nsalakähmää.\n\nSillä nyt se vasta saarnasi, pappi, lihaa vastaan. Ja sille oli valta\nannettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen kansa oli joutunut sotaan. Eikä ollut hyökännyt vihollinen tällä\nkertaa idästä. Se oli tullut ylhäältä syyspimeinä öinä määrättömänä\njättiläislepakkojen laumana, jonka lukemattomat siivet viuhuivat\nihmissieluun kammoa, uhosivat järjettömiä tuhon enteitä ja säikyttivät\nveret kuin lapsella, joka seisoo yksin pimeällä pihamaalla lepakon\nhumistaessa kylmää ilmaa sen pirtinlämpöisille kasvoille.\n\nKammottavuudessaankin se oli taivaallinen sotajoukko. Sillä kansa\nkäsitti kaiken vanhan testamentin Jehovan rangaistukseksi. Miksi, mistä\nsyystä? Sitä ei rahvas ruvennut aprikoitsemaan. Se oli vain tottunut\nsiihen, että sitä piti Kaikkivaltiaan tuon tuostakin kurittaa ankaralla\nkädellä.\n\nJoka tapauksessa oli tuo tuhon armeija yliluonnollisen suuri ja\nnäkymättömyydessään kauhistava. Sitä ei voinut lyödä vastaan, nuijalla\ntai kirveellä. Siitä ei pelastanut muu kuin kärsimisen sisu. Mutta se\noli sittenkin sotaa, joka paljasti kehnot ja sankarit, rintamakarkurit,\nsotahaaskat ja urhoolliset sotilaat.\n\nNyt puhdistettiin tästä kansasta avaruuden viskaimella siemenjyvät\nakanoista. Se oli pantu taivaankuvun laajuiseen valinkauhaan, jota\nkorvensi yhtämittaisten pakkasten tulipalo. Kansa rukoili, sillä se\noli siihen tottunut keskellä turmelustaankin. Mutta taivaan Valtiaan\njättiläiskorva tuntui tulleen kuurommaksi kuin kalliovuori. Armoa ei\nylhäältä annettu, rukoili tai ei. Mikään muu ei auttanut kuin nälkävyö\nja hammasta pureva sisu, tuo Suomen kansan salaperäinen ihmevoima,\njoka voittaa kärsimiskyvyllään heikon lihan, kestää yli kaikkien\naineellisten ja järjellisten rajain ja on sellaisenaan sen kansasielun\npyhin ja puhtain henki -- sen olemassa-olon mystillinen arvoitus, mutta\nmyöskin sen maallisen elämäntahdon nöyränylpeä aatelismerkki.\n\nOli haaskalintuja -- Nuutalais-repoja, oli itaroitsijoita, jotka eivät\nluovuttaneet kappaakaan viljaa jyvämakasiinille eivätkä kannikkaakaan\npyytäjälle, köyhäinhuoneisiin tai sairasmajoihin, mutta mittasivat\nkarpiolla viinan salapolttajille. Oli Kyttälän Taavetteja.\n\nOli herraskaista kylmyyttä, joka harjoitti yhä \"kielipolitiikkaansa\",\ntanssi franseesia hienoissa hepenissä ja katsoi alas parvekkeiltaan\nrahvaan nälkälaumoja kuin vierasta orjarotua, jonka ryysyläisiä se oli\ntottunut nimittelemään \"talonpoikaishössöiksi\", \"suomalaiskolloiksi\" ja\n\"moukiksi\" -- nimittäin kansasta vieraantunut kaupunkilaisylimystö.\n\nMutta oli syntynyt myöskin yhteiskärsimyksen jalo kamppailu, etenkin\nmaaseudulla, jossa rahvas ja herrat olivat aina eläneet toistensa\nparissa ja jossa pappien parhaimmisto oli pitänyt yllä hengellistä ja\nmaallista kuria -- edellisten aikojen turmeluksen uhallakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansan terveet voimat kerääntyivät yhteen kuin elinvoimaiset solut\nkuolettavan tautipesäkkeen ympärille. Käytiin sotaa lopultakin kylki\nkyljessä -- tämän kansan monivuosisataista vihollista, keisari Nälkää,\nvastaan.\n\nPitäjissä pantiin toimeen entinen kyyditysjärjestelmä -- mieron\ntaivaltajat pantiin rekeen ja vietiin yli seuraavan taipaleen, jälleen\nsuurtalojen ruokittaviksi, tai kerjäläis- ja sairasmajoihin, joita\nperustettiin hät'hätää kirkonkyliin. Sääksmäellä oli tämän työn ottanut\nhoitoonsa Lumialan Reko-isäntä, minkä vuoksi talon pihamaa oli aamusta\niltaan täynnänsä saapuvia ja lähteviä hevoskuormia. Lumialan Markku ja\nSeveri Kylänpää joutivat tuskin yökuuroksi vuoteelleen hoitaessaan ajot\nkyliensä puolesta.\n\nVoipaalan Juliana-rouva oli järjestänyt Kelhin Riitan mökin\nsairashuoneeksi ja pestannut emännän sen vakituiseksi hoitajaksi.\n\nKoko Voipaalan suuri väenrakennus valkeine tupineen ja sivuhuoneineen\noli kelkkamiesten lepo- ja ruoanjakelupaikka, jossa höyrysivät\nvellipadat aamusta iltaan.\n\nTosin oli velli sinervää ja äitelän makuista, hätäjauhoilla jatkettua.\nLeipää oli lisätty pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla ja pilaantuneen\nsuviviljan oijista oli pantu kalja. Mutta edellisen tulvakevään\nsuuresta kalansaaliista riitti suolasärkeä ja -lahnaa särpimeksi\nnelikko toisensa jälkeen. Voipaalassa ei kitsailtu.\n\nMutta Juliana-rouva ei suvainnut myöskään maurusuisia valittelijoita.\nPiiat ja kylien talontyttäret, jotka kukin vuorollaan oli määrätty\napulaisiksi, saivat juosta ja täytellä kupit ja haarikat. Hän\nitse, pitäjän keisarinna, komensi, tykkimyssy lujasti päässä ja\npaksukankainen rynkkyhame lanteilta laskeutuen kuin mahtavassa\npuuveistoksessa. Kädet puuskassa hän määräsi työt parempivoimaisille\nkelkkamiehille ja -naisille. Ukkojen piti hakata halot, naisten parsia\nja paikata kurjimpien lasten vaatteita tai kursia niitä uusia talon\nvaateaineista. Mutta aut'armias huokailevia surkuttelijoita!\n\n\"Vai siinä\", hän toraili kurjimmille voivotteli joille. \"Ettekös tiedä,\nettä toivo on elämän särvin! Kyllä tästä talven selkä taitetaan. Noh,\nmatkaan siitä, uusia vieraita on tulossa.\"\n\nJa niin tultiin kuin tultiinkin kevättalveen. Eikä ollut vieläkään\nkuolonsaalis tavaton.\n\nMitä pitemmälle pakkastalvi ehti, sitä läpikuultavammiksi ohentuivat\nmierolaisten kasvot, sitä horjahtelevammaksi askel. Mutta vielä\ntavattiin harvoin tulijoissa selvää nälkäpöhöä, joka vei suoraa päätä\nhautaan.\n\nSensijaan toi nälkälaumojen ruta-aallokko mukanaan nälän seuralaisia:\nnälkälavantautia, jota kansa sanoi yksinkertaisesti kuumeeksi tai\npoltetaudiksi, punatautia, lasten hinkuyskää, likaa ja syöpäläisiä.\n\nMutta Voipaalan sauna lämpisi aamusta iltaan. Ja armotta komensi\nmajuurska syöpäläisten saastuttamat tulenpalavaan löylyyn. Ja kansa\ntotteli, sillä se tiesi itse vanhastaan, että jollei sauna, terva ja\nviina auttanut, jo kupsahti mies \"jalanpäälliseenkin\" tautiin.\n\nTosin ei Juliana-rouva sallinut viinantippaa muille kuin sairaille.\nMutta auttoi se vihta ja tervakin; kun oli lisänä vanha usko, että\n\"toinen ihmisparka eli sata vuotta ja toinen pelkästään kaiken ikänsä\".\n\nTapahtui kuitenkin jo tuon tuostakin, että Keihin sairasmajan\npihamaalle täytyi rahdata ruumisarkkuja tai tienvieristä löydettiin\nomaan hautaansa käpertyneitä. Vieraspaikkaisia varten oli avattava\nyhteishauta, jota täytyi jatkaa sitä nopeammassa tahdissa mitä\npitemmälle kevät ennätti.\n\nPapintoimet olivat laajassa pitäjässä melkein yksinomaan Henrik Sarkin\nharteilla. Sairasmajassa tarvittiin häntä hänen kotosalla ollessaan\njoka päivä. Oli lohdutettava onnettomia, oli jaettava viimeistä\nehtoollista, oli opeteltava lääkäriksi, jollaista ei pitäjässä ollut\nlainkaan.\n\nKuolinkellot kutsuivat joskus arkisinkin siunaamaan pitenevää\nyhteishautaa. Sunnuntaisin olivat hautausmenot nälkäviikon pituiset.\n\nPitäjän kaikille kulmille oli ajettava pyryssä ja pakkasessa sairaita\nja kuolevia uskossa vahvistamaan tai taivuttamaan kitsastelevia\nisäntiä luovuttamaan viljaosuutensa. Sadat muut asiat vaativat hänen\nhuolenpitoaan.\n\nHän laihtui silmissä. Mutta hän oli väsymätön ja pysyi keskellä\ntarttuvia tauteja terveenä kuin pukki.\n\nNiin, hän oli melkeinpä -- onnellinen. Nyt hän sai käydä taistelua,\nmikä oli hänen sisintä luontoansa. Hän oli komentaja haaksirikkoisella\nkurjuuden laivalla. Eikä hänellä ollut aikaa seuloa oman sielunsa\nakanoita. Taivas sai pitää siitä huolen -- toistaiseksi.\n\nNyt hänellä oli vain yksi intohimo: kansa oli pelastettava\nruumiillisesta ja siveellisestä kuolemasta. Ja sitä varten tarvittiin\nyksinomaan rohkeutta, lujuutta ja kuria.\n\nEräänä kevättalvisena pakkaspäivänä Henrik Sark seisoo Voipaalan\nyläsalissa Emil-maisterin rinnalla, joka oleskelee taas kartanossa.\n\nHerrat katselevat väenpihan hyörinää. Tääpäsjalkoja kompuroi\npirtinportaita edestakaisin. Eräitä sairaita kannetaan odottavien\nkyytimiesten rekiin, sillä Kelhin mökki on tällä kertaa ahdaten täynnä.\nKylänpään Severi, joka on saapunut Rantoosta päin uusin kuormin, ottaa\nsuurikokoisen miehen reestä hartioilleen kuin jauhosäkin ja kantaa sen\ntupaan. Hänen sisarensa, Riitta, ja Lumialan Helka tulevat hakemaan\nkuorman ryysyihin huputettuja pienokaisia, perheen vaimon piipertäessä\nomin jaloin ketterästi perässä. Helka ja Severi jäävät hetkeksi\ntyhjentyneen reen viereen keskustelemaan.\n\nHenrikistä näyttää Helka laihtuneelta. Pakkasaurinko tuo teräksisessä\nvalovirrassaan hänen kasvonsa aivankuin käden ulottuville. Niihin\non tullut riutumusta, jota pieittää jonkinlainen sulkeutunut, kova\nyleisilme.\n\nLäheinen sääli valtaa Henrikin. Se puhuu hänelle yhtä ainoata ajatusta:\nMinä rakastan tuota neitoa. Minä näen, että hän on uupunut paljosta\ntyöstä. Hän kärsii siitä, mitä tapahtui syyskuuraisena aamuna Lumialan\nveräjällä. He kärsivät molemmat, sillä koskaan he eivät ole olleet\nrakkaudessaan kauempana toisistaan kuin nyt, tämän kaiken tuhoutumisen\nja kuoleman keskellä.\n\n\"Mutta minä rakastan tuota neitoa\", hän toistaa melkeinpä ääneen. Eikä\nhän yritä riipaista itseänsä irti tästä ajatuksesta. Se on nyt jollakin\ntavalla sallittua. Hehän pysyvät kuin salaisesta sopimuksesta kaukana\ntoisistaan. Ja he maksavat synnistään kumpikin omalla tahollaan.\n\nSekin on armoa, että heidän yhteinen kärsimyksensä saa hukkua tähän\nsuureen hädän kurimukseen. Se tuntuu siten ajatellen helpommalta kestää.\n\nMiten mitättömiksi ovat käyneetkään omat surut tämän onnettoman\nsurukansan parissa. Ne ovat melkein kuin hävettävää ylellisyyttä\nrikkaan pöydällä koko kansan kiittäessä jumalaansa pettuleivänkin\nkannikkaasta.\n\nJuliana-rouva on ilmestynyt tuvanportaille. Hän seisoo pakkasessa\nkäsissään vanhat puolisormikkaansa. Hänen käsivartensa ojentuvat\ntuolloin tällöin kuin komentavan kenraalin. \"Nuo on vietävä tonne,\nnuo saunaan ... Lapsille nopsaan vellikuppi eteen, mars, mars\", ne\nnäyttävät puhuvan lujaa kieltä.\n\n\"Kas, kas, Juliana-serkkua!\" naurahti Emil-maisteri. \"Hänen olisi\npitänyt totisesti saada taistella viime kesänä Sadowassa Bismarckinsa\nrinnalla! Jopa olisi Frans Josefin poskiparta tutissut\", hän pilkkasi\nharmittomasti pilaillen sukulaisensa Bismarck-ihailua.\n\n\"Totta\", yhtyi Henrik, \"siinä on meillä sotajoukon veroinen majuurska!\nMinun täytyy tunnustaa, että hän on moraaliltaan lujempi kuin yksikään\nmeistä. Kuka kykenisi pitämään noita laumoja sellaisessa kurissa kuin\nhän! Melkeinpä häpeän häntä joskus tuominneeni.\"\n\n\"Ahaa!\" maisteri kävi melkeinpä aiheettomasti Henrikin kimppuun.\n\"Taasko tunnonvaivoja ja 'siveellistä kuria'! Yhäkö sinä, hyvä veli,\nnäyttelet tuota vanhaa moralisti-pappeuttasi? Mitä auttaa moraali\ntunnottomia luonnonoikkuja vastaan?\"\n\n\"Olen nähnyt sen jo heräävän kansan sielussa\", huudahti Henrik. \"Vai\nymmärrätkö sinä sitä, miksi nuo onnettomat eivät ryhdy yhteenkään\nrikokseen. He eivät murra jyväaittojen lukkoja. He saattavat riidellä\nkeskenään. Mutta ei ole kuultu heidän murhaavan ryöstääkseen edes\nlapsilleen leipäpalan. Tuskin he suuressa hädässäkään sieppaavat leivän\ntalonemännän uunista. Ja silloinkin he tekevät sen mielipuolisessa\nnälässä...\"\n\n\"Ohhoh, ja sitäkö sinä arvelet sen 'uudeksi ja korkeammaksi\nmoraaliksi'? Sehän on pelkkää saamattomuutta. He eivät kykene\ntaistelemaan sitä yhteiskunnallista vääryyttä vastaan, että äveriäät\nisännät, ainakin useimmat heistä, syövät selvää leipää heidän,\nsyyttömien, nääntyessä lujalukkoisen jyväaitan kynnykselle. Kehnoutta,\norjasieluisuutta...\"\n\n\"Erehdyt, hyvä veli, tämä kansa seisoo nyt kasvoista kasvoihin\nJumalansa kanssa. Sen syvin siveellisyys, niin, myöskin sen sisin\nelämäntahto on ollut aina kestämisessä ja uskossa jumalalliseen\nsallimukseen. Katsos, kansa joka osaa kuolla ruikuttamatta -- se elää\njälkeläisissään...\"\n\n\"Aliravituissa, riisitautisissa puolikääpiö-jälkeläisissä! Niinpä\nkyllä...\", maisteri iski huulet ivassa. \"Odota, kun se kerran herää,\nniin se osaa vaatia ja, niin, vaikkapa ryöstää sen, mikä sille kuuluu.\"\n\n\"Ehkäpä. Mutta tällä kertaa sen on herättävä työhön, omatahtoiseen\n_työhön_, luottamatta keisarin pataan, kauppiaitten lainaviljaan\ntai emäntien armopaloihin. Sen on pelastettava itse itsensä. Vasta\nsitten se voi vaalia oman paikkansa yhteiskunnassa. Tuo mainitsemasi\norjasieluisuus -- se on syntynyt juuri tuosta veltosta kädestä suuhun\nelämisestä. Eikä se siitä pääse millään muulla kuin tällä tavalla --\nkatsomalla tarpeeksi kauan hautansa pohjaan saakka. Kuolema, hyvä veli,\non joskus parempi opetusmestari kuin elämä.\"\n\nMaisteri löi nauruksi. Tuota miestä oli mahdotonta horjuttaa.\n\"No, niin\", hän löi Henrikkiä olalle, \"tuo huvittava seemiläinen\nkärsimysoppi on nähtävästi syöpynyt sinun veriisi! Oi, oi, mikä syvä\nviisaus! Kun kansa kärsii puolikuoliaaksi erämaassa ja pukki uhrataan,\nniin jopa sataa mannaa, sataa kuin sataakin.\" Emil-maisteri alkoi olla\nräiskyvimmillään.\n\nMutta Henrik ei voinut olla seuraamatta Helkaa ja Severiä. Mies näytti\njotakin pyytelevän ja neito vastailevan kieltävästi, päätä pudistaen.\nMies käy kärsimättömäksi, kuohahtaa. Tekee pari kömpelöä elettä kuin\npakottaakseen neitoa johonkin. Mutta tämä näyttää jäykistyvän, kääntyy\npoispäin. Ja miehen käsivarret putoavat lannistettuina alas.\n\nVaistomaisesti Henrik aavistaa, että hän ja heidän rakkautensa on\njollakin tavalla syypää tuohon kihlattujen väliseen kamppailuun.\nEikä hän voi mitään sydämelleen. Se riemuitsee, kuten ainakin\nsalaliittolainen, tuon neidon puolesta, heidän molempien puolesta.\n\nMaisteri kävelee permantoa edestakaisin, räiskyen yhä ilomielistä\npilkkaansa. \"Luulenpa\", hän huudahtelee, \"ettet syö edes hätäleivän\npalaa tuntematta omantunnon pistoksia, et nuku rauhassa yhtäkään yötä,\nsairastamatta painajaisunisia tunnonvaivoja, et osaa rakastaa edes\nomaa vaimoasi, jollet pukeudu päälle päätteeksi säkkiin ja tuhkaan,\nha-ha-ha...\"\n\nHenrik havahtui ajatuksistaan. Otsajuova tuimistui. Mutta lopultakin --\nhän remahti hänkin nauramaan. Hänhän tunsi niin perinpohjin ystävänsä\nsyvimmältään niin hyvän sydämen. Hänen älyllinen iloittelunhalunsa teki\nvain hänelle tuon tuostakin tepposet.\n\n\"Ei, mutta\", hän lopetti keskustelun, \"nyt minun täytyy jättää sinut\nkuukkimaan älynnuorallasi, sinä sirkusmestari! On kiire...\"\n\nTuskin on Henrik Sark sulkenut kanslianovensa ja avannut kirkonkirjat,\nkun hän näkee Severi Kylänpään astuvan sisään hieman hämillisenä, mutta\nnäköjään päättäväisesti, aikoen jotakin selvitystä.\n\nHenrik vavahtaa sisimmässään. Nyt on tulossa jotakin kohtalokasta.\nHänen aavistuksensa ei petä. Tuon miehen tulo on jollakin tavalla\njohtunut hänen ja Helkan äskeisestä keskustelusta pihamaalla...\n\nSeverin on vaikea muokata aiettaan sanoiksi. Näyttää kuin hänen\ntäytyisi pyytää jotakin vihamieheltään. Kasvoilla mutruilee hetken\nkarsas epäluulo, suuttumus ja toisaalta väkinäinen tahto saada apua\nitseään viisaammalta.\n\n\"Jos sitten pastori\", tulee vihdoin melkeinpä röyhkeästi, \"puhuisi,\nmeinaan, sen Helkan kanssa, se kun...?\"\n\nHenrik katsoo tuiman kysyvästi.\n\n\"Se kun näet lykkää ja lykkää julkikihlausta ja kuulutusten ottoa, ja\nnyt se...\"\n\n\"Ja nyt? Mitä sitten...?\" Jännitys miesten kesken kiristyy. Vihdoin\nSeveri laukaisee: \"No, nyt se vasta tepposet teki. Ettei muka\nkuulutuksia eikä häitä, ennenkuin joskus ensi kevään helkajuhlien\njälkeen...\"\n\nHenrikin selkä työntyy äkkiä työtuolin selkänojaa vasten. Käsivarret\nlevittyvät, putoavat pöydälle. Kuuliko hän oikein? \"Helka...?\" Hän ei\nosaa liittää edes \"juhlat\"-sanaa kysymykseensä.\n\n\"Niin, tuota ... vielä syyskesällä se suostui, jotta ainakin ennen\nviime pyhäinmiesten päivää, mutta...\"\n\nSyyshärmäinen veräjä, kuuranvalkeat niityt aamuauringon kuullossa\nvalaistuvat näkynä Henrikin eteen. Uudestaan soivat hänen korvaansa\nHelkan sanat: \"Varjellakseni itseäni suuremmilta viettelyksiltä.\"\n\nSiksi vain, siksi hän oli ottanut kihlat tuolta mieheltä. Ja siksi\nnyt, heidän rakkautensa leimahdettua ilmi liekkiin, tuo mies parka saa\nodottaa. Helka tahtoo pysyä vapaana ... heidän rakkauttaan varten! Hän\nodottaa ja toivoo yhä -- mahdottomuuksienkin takaa.\n\nTuo kaikki on niin selvää, kuin hän olisi tällä paikalla kuullut sen\nHelkan omasta suusta.\n\n\"No, ja ... miten Helka selittää ... tuon viivyttelynsä?\" Henrik\nkysyy. Hän tietää näyttelevänsä papillista rauhallisuutta. Hänellähän\non kiire, hänellä on himo kuulla enemmän, tuntea Helkan lähestyvän\nitseänsä kaukaa, yli kaikkien kuilujen.\n\n\"Eihän se muuta\", vastaa Severi. \"Tahtoo muka vielä kerran laulaa\nhelkaa ... tyttönä, meinaan...\"\n\nTuo mahdoton puhe uusista helkajuhlista keskellä tätä kuoleman kevättä\ntyöntyy luonnottomana soraäänenä Henrikin salaiseen riemulauluun. Mutta\nhän huitaisee sen syrjään ajatuksistaan.\n\nSehän oli sekin aie Helkan puolelta pelkkä veruke. Eihän hän nyt\nmissään tapauksessa aikonut... \"Ette suinkaan te, ritvalaiset ja\nYläkylän nuoret, nyt enää aio ruveta tulittelemaan ja tanssimaan tuolla\nnoin, tuolla, yhteishaudan ympärillä?\" hän kysyy kuitenkin jotakin\nsanoakseen ja viitaten kirkon hautausmaahan päin.\n\n\"Kyllä maarin\", Severi sanoo. \"Emme me siitä luovu, helan huutamisesta.\nHelkakin sanoo, että tämän kevään tulet, ne ovat hänen uhrituliansa\nja...\"\n\n\"Ja? Mitä vielä...?\"\n\n\"No, se nyt on, katsokaas pastori, kylläkin minun mielestäni vähän\nniinkuin arvuutusleikkiä. Mutta Helka sanoi, ettei saa helkaa lopettaa,\nennenkuin eessä-laulaja ryöstetään helkakokolta, kuten tehtiin sille\nmuinaiselle tarinan tytölle, meinaan...\"\n\nHenrik leikkasi estävästi kädellään.\n\n\"Tiedän, tiedän\", hän esti kiireisen ärtyneesti miehen jatkamasta. Hän\noli itse ymmällään. Olkoonpa, että tuo Helkan puhe oli ollut sekin\npelkkää veruketta, oli siinä jotakin mieletöntä haavetta, joka uhkasi\nheidän rakkauttaan uusin järkytyksin. Eikö heille jo riittänyt tämä\nloitolla pysymisen toivoton tuska? Täytyikö heidän jälleen ryhtyä\nrepimään itseänsä ja toisiansa tuossa järjettömässä taistelussa? Ja\nkaiken lisäksi -- hautojen keskellä, ympärillä koko kansan hätä...'\nOliko lopultakin jokainen nainen tunnoton kaikelle muulle kuin...?\nSaattoiko tuossa neidossa, joka oli hukkunut hänen syliinsä kuin äkkiä\nsulava härmä maahan, olla salaperäisiä oikkuja...? Ja turhia! Täytyihän\nhänen ymmärtää, että...\n\nEi, hän ei saanut kiinni yhdestäkään muusta selvästä ajatuksesta kuin\nsiitä, että helkajuhlien vietto oli nyt mahdottomampi kuin koskaan\nennen. Siksi hän kysäisi jyrkästi: \"Entä Reko-isäntä, entä te, Yläkylän\nisännät?\"\n\n\"Ei meillä heitetä vanhaa perittyä tapaa. Ilman helkatulia syttyvät\nhallatulet ensi kesänä ... näilläkin mailla ja ... Sitä mieltä on\nReko-isäntäkin. Ja taatummin kuin koskaan ennen.\" Eikä hän sitä varten\ntarvinnut kuudennusmiehen virkoja. Hän oli yhä Ritvalan ja Yläkylän\npäämies, jota toteltiin, vaikka eihän tyttären sen vuoksi olisi\ntarvinnut itse eessä-laulajana...\n\nHenrik keskeytti jyrkästi Severin selittelyt: \"Sanokaa Lumialan\nisännälle, että Jumalan luonto itse on ne juhlat murskaava, te\nmielettömät, kovakorvaiset öykkärit!\" Henrik oli tulistunut. Hän tahtoi\nlopettaa keskustelun tähän ehdottomaan sanaansa.\n\nMutta Kylänpään isäntä seisoi ja seisoi. Vielä ei ollut tullut mitään\nselvyyttä hänen kuulutusasiaansa. Papin piti luvata puhua hänen\npuolestaan. Helkan piti joka tapauksessa suostua julkikihlaukseen ja\nkuulutuksiin.\n\nTähän suuntaan yritti Severi selitellä.\n\nMutta tuskin hän oli päässyt selviin sanoihin, kun ovesta syöksyy\nsisään Hanna Charlotta, kasvot hätäännyksestä kalpeina, vavisten koko\nolemukseltaan. Ellen-rouva oli saanut pahan kohtauksen. Henrikin piti\nkiirehtiä kotiin. Sairas oli sitä pyytämällä pyytänyt.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHenrik Sark puurtaa hiihtämällä sakean lumipyryn ja hottojen\naidankorkuisten nietosten läpi. Ja kuitenkin on tultu Jopinpäivään,\ntoukokuun yhdeksänteen, jolloin tavallisina aikoina on jo pyrynnyt\nkevät pelloille kylvösiemen.\n\nOn aamu. Hiihtäjä näkee mökinukkojen lapioivan pirtistään tietä auki\nläpi kinosten, joita yöllinen tuisku on kasannut ovien eteen lujaksi\nseinäksi.\n\nYhtämittainen itätuuli on jo jatkunut pari viikkoa. Mutta nyt vasta,\nJopin, onnettomuuksien miehen, päivänä, se purkaa pyryä tunnista\ntuntiin, pysähtymättä, tyhjentymättä.\n\nTätä ennen on ollut -- keskellä yhä etenevää kevättalvea --\npariviikkoisia neljänkymmenen asteen pakkasia, joissa yksinpä\nValkeakosken myllyruuhet, jopa paikoitellen koko väylä, mykistyi\nliikahtamattomaksi jääksi. Tämä pureutui pohjia myöten ja nosti koskaan\nennen jäätymättömät kuohut korkeiksi rosopintaisiksi jääröykkiöiksi.\n\nVälillä oli luonnon harhautunut kulku ollut palautumaisillaan\njärjellisiin uomiin. Oli tullut leutoja säitä. Lumi vajeni vähitellen\nKevät näytti sittenkin tulevan, joskin hitaasti ja pahasti\nmyöhästyneenä. Ihmiset alkoivat jo uskoa, että Taivas oli nähnyt heidän\nhätänsä ja kuullut nälkiintyneitten suitten rukoukset.\n\nSairaat yrittivät jo viritellä heikkoja elämänliekkejä kuumeesta\nriutuneisiin rintoihinsa He pyyhkeilivät ryysyillään jo itse hikeä\nnihkeentyneeltä iholtaan. Jospa jo sittenkin Luoja armahti ... Kesä,\nkesä! Silloin eli vaikka mättään juurella... marjoilla ja marjan\nvarsilla. Tuli ainakin petäjä nilelle ja sai ruveta telkimellä ottamaan\nirti pettuleivän aineksia. Ehkäpä siunautuisi kalaakin ruovistoihin.\n\nNäin oli jo toivottu ja uskottu.\n\nMutta nyt -- armoton itämyrsky oli antamassa armoniskua nääntyneelle\nkansalle, josta jo monia tuhansia oli kuopattu kirkkomaitten\nyhteishautoihin Taivas näytti pitävän pilkkanaan tätä maata ja kansaa.\nSe oli antanut vallan itselleen pääpahalle ja kuoleman hengille.\n\nHotossa kinoksessa Henrik etenee kahlaamalla vyötäröitä myöten Ja hänen\ntäytyy tuon tuostakin pysähtyä Mutta hän työntyy uudestaan kinosseiniä\nja tuiskua vasten. Pyry paiskautuu kasvoja päin. Hän ei kykene näkemään\nsylen vertaa eteensä. Hän tuntee vain lukemattomien märkien piiskojen\nsuomivan kasvojaan, joita vähitellen on alkanut kirveliä ja polttaa\nkuin nokkostulessa.\n\nHän on matkalla Lumialaan, jossa on pitäjänmakasiinin isännistön kokous\nja jossa pitäisi ryhtyä koviin toimenpiteisiin viljaansa kätkevien\nisäntien ojentamiseksi.\n\nViljamakasiini oli tyhjentymäisillään. Ruoanjakelupaikat eivät enää\nkohta kykenisi sekoittamaan hätäleipään hyppysellistäkään oikeata\nviljaa, jollei ryhdyttäisi ankariin toimenpiteisiin. Sillä yksinpä\nVoipaalan mahtavista laareista alkoi jo pohja paistaa.\n\nNimismiehenkin piti saapua kokoukseen. Sekä kruununmiesten että\npapillisen sanan voimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa\noli. Hinnalla millä hyvänsä hänen oli ennätettävä siis ajoissa paikalle.\n\nSittenkin hänen on taas tovin kuluttua pysähdyttävä.\n\nMutta ajatukset eivät pysähdy kiertämästä samaa rataa, jota ne ovat\nkulkeneet siitä saakka, kun hänen puolisonsa, Ellen-rouva, oli kuollut\nja saatettu hautaan.\n\nHän yrittää katsoa ympärilleen. Ei ainoatakaan kelkkamiestä, ei\nmierolaisia kuljettavaa hevosta ole näkyvissä, sillä hevosetkin\npääsivät tänä päivänä vain lapoja myöten uimalla eteenpäin. Eikä enää\nollut kuin herroilla voimissaan olevia vetäjiä.\n\nOn kuin maan ihmiset olisivat jo kaikki kuolleet. Ja hän yksin tarpoisi\nloppumattoman yhteishaudan hankipeitettä turtuvin ja turhin ajatuksin,\njoista ei kuitenkaan pääse irti. Lumialan lähestyminen on ne taas\najanut parin päivän horroksesta hereille.\n\nHänen järkensä on yrittänyt melkeinpä määritellä vainajaa ja heidän\nmennyttä yhdyselämäänsä.\n\nHeikko sielu, mutta hyvä sydän, hän on järkeillyt. Hauraat jäsenet,\nsairas rinta -- vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet varisevat jo\njuhannusyön aamukylmään. Mutta hän kykeni rakastamaan, yksinomaan\nrakastamaan, vieläpä parina viime vuotena vailla mitään oikeata\nvastarakkautta.\n\nSiinä, siinä se taas työntyi tunnonoka syvälle hänen sydämeensä.\nSanat, jotka vainaja oli lausunut hänen, puolison, kantaessa silloista\nlankeemustaan väsynein omintunnoin, eivät poistu hänen muistinsa\nkammitsoista. Ne saattaisivat kuulua paksujen kiviseinien läpi.\nvaimeina kuin haudasta, mutta kuitenkin mieltä särkevinä, kuin\nviattomasti kärsineen syyttävät iskut hänen ovelleen.\n\nJa taas ne palaavat. Ei ole auttanut, että hän on yrittänyt\nkirota tuntonsa arkanahkaisuutta, pilkata sitä, kuten oli tehnyt\nEmil-maisteri. Ne palaavat sittenkin. \"Paina, paina lujemmin...\"\nNiinhän hän oli sanonut hänen kätensä levätessä sairaalla rinnalla.\n\"Paina se kerrankin ja ... kokonaan ... rikki. Sehän on jo kuitenkin\ntuomittu...\" Kerrankin ja kokonaan! Niissä sanoissa oli huutanut\nkähein äänin vuosia kärsineen syytös häntä vastaan. Hän oli rukoillut\narmoniskua häneltä -- pyöveliltään. Ja hän -- \"me olemme kaikki\ntuomittuja\". Niin hän vain oli vastannut toisen hätähuutoon. Omaa\nkehnoa synnin tekoaan vieraalla veräjällä hän oli peitellyt sanoilla,\njotka hänen vaimonsa täytyi ymmärtää toisin kuin oli niiden sisältämä\ntotuus. Valhetta, valhetta ne olivat olleet! Eikä niitä saanut takaisin\ntässä elämässä ... Yhtä vähän kuin murhaa, jota ei mikään katumus\nkykene tekemään tekemättömäksi.\n\nEikö hän muka ollut _sinä_ hetkenä ymmärtänyt täysin noita sanoja!\nEikö hän ollut jaksanut niitä ymmärtää omassa masennuksessaan? Ooh,\nnyt ainakin hän tiesi jo silloin ne oikein tajunneensa. Hän oli vain\nyrittänyt paeta vuosien mittaista rikostaan, jonka hän tiesi tehneensä\nkylmyydellään, kärsimättömyyksillään ja loittonemisellaan sen luota,\njolla ei ollut mitään muuta elämää kuin rakkautensa.\n\nMiten kevyt kuolema! Joku, joka ei ollut kuunnellut läheltä hänen\nsydäntään, olisi sanonut sitä kevytmieliseksi.\n\nViimeisillä voimillaan hän oli noussut peilinsä ääreen, puuteroinut\nhipiänsä, punannut poskensa ja huulensa, kihartanut hiuksensa ja\njärjestänyt yöpukunsa silkkinauhat siroimmilleen. Sellaisena hän oli\nnoussut vuoteesta, juossut häntä vastaan pirttikamarin kynnykselle\nsaakka, siinä horjahtanut hänen syliinsä onnesta itkien ja nauraen.\nHän oli tarkoittanut olla kaunis ... hänelle, rakastamalleen.\nVielä viimeisen kerran hän oli tahtonut kokea ilon juosta häntä\nvastaan. \"Juoksinpas, juoksinpas\", hän huohotti vielä vuoteellaan\nkyynelehtivässä ilossa.\n\nHän ei tietänyt edes, koska kuolema tuli. Hän ei halunnut sitä tietää.\nEikä hänelle ollut olemassa mitään viimeistä tuomiota. \"En tiedä,\nen tiedä\", hän oli vastannut hänen papilliseen kysymykseensä sielun\nkohtalosta. \"Minulle on ollut aina kadotusta ... sinun odottamisesi\n... sairaana\", hän oli jatkanut. \"Eikä minulle ole enää ollut muuta\nautuutta kuin saada juosta sinua vastaan...\"\n\nSitten hän oli yrittänyt miettiä hetken. Mutta naurahtanut, aivankuin\nse olisi ollut liian vaivalloista. Naurahtanut ja sanonut iloisesti:\n\"No, niinpä olen kadotuksessa, kunnes sinä, sinä tulet. Ja sitten,\nsitten...\"\n\nOnnellinen hymy kirkasti hänen kasvojaan, aivankuin hän olisi nähnyt\nitsensä juoksemassa manalan himmeätä kujaa saapuvan rakastettunsa\nsyliin. Sanat katkesivat. Hän oli pudonnut pois elämästä pienenä\nsiniperhosena huojuvan kukan lehdeltä.\n\nJa hän, puoliso, oli jäänyt -- nyt vasta tajuten pitkän, päivästä\npäivään jatketun rikoksensa tämän syvimpiä juuria myöten.\n\nLiian, liian myöhään me, ihmisparat, kykenemme himojemme keskellä\nymmärtämään mikä elämässämme on ollut pyhää, mikä syntiä Pyhää Henkeä\nvastaan...\n\nHenrik ei voinut uskoa, että näitä hänen tuntonsa soimauksia aika\nparantaisi tai edes lievittäisi. Ihmeen täytyi tapahtua. Sen tuli\nastua suoraan taivaasta maan päälle, hänen eteensä, ennenkuin hän edes\nhaluaisi vapaaksi tämän alakuloisen murheen vankeudesta.\n\nKuolemalla on merkillinen etuoikeus keskellä elämää. Heikon olennon,\nehkäpä mitättömän, verevistä elämän tunnoista osattoman se saattaa\nloihtia jälkeenjääneen sielussa pyhäksi, jos hän vain on kerran\nrakastanut yli kaiken, rakastanut viimeiseen henkäykseensä saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumialaan ei ollut saapunut yhtäkään isäntää kaukaisemmista kylistä.\nLäsnä olivat vain Tuomas Hanka naapurista, Severi Kylänpää ja nimismies\nHareberg, jonka nietoksia kahlannut hevonen seisoi tallin edessä pää\nsyvälle uupuneena.\n\nHenrik katsoi hämmästyneenä vallesmannia. Loistelias donjuan oli\npahasti entisestään laihtunut ja lakastunut. Viiksenpäistä oli\nunohtunut kiherrys kokonaan. Ne olivat pudonneet kuin kukkopojat\norrelta. Vähän kyhärään olivat käyneet täyteläiset hartiatkin ja pullea\nmaha kutistunut, niin etteivät edes univormun nappirivit ottaneet\noikein loistaakseen.\n\nKiire, kiirettä oli ollut, hän valitteli. Joka päivä matkoilla\ntällaisilla kirotuilla ilmoilla. Vuoroin pakkanen, vuoroin tämä\npirullinen tuisku olivat peitonneet miestä. Ei siinä tehnyt mieli\nGlunttina laulaa ... Joka päivä kruununhanskat kourassa kovistamassa\njyväsäkkiensä päällä makaavaa talonjussia, käräjähaasteita\nvärkkäämässä, ulosottoja tekemässä, huutokauppoja vasaroimassa.\n\nEi siinä hellä sydän kestänyt. Sitä oli alkanut jomottaa kohtalainenkin\nbeirutski-piipullinen. Eikä siihen saanut lievitystä edes Hämeenlinnan\nseurahuoneelta tai Flinkmanskalta. Sielläkin oli juostava kuvernöörin\nja lääninsihteerin juoksupoikana. Viljaa, viljaa vain oli anottava,\nhaalittava ja rahdattava. Ja mitä tuli tulokseksi? Vain tämän peevelin\nnälkäkansan kyräilyt, leskien ja orpojen itkut perunkirjoituksissa,\njoista ei herunut muuta kuin oljista pantua kaljanhuljua palkaksi.\n\nEi edes Voipaalan majuurska pannut pöytään enää hanhenmaksoja, ei\nreininviinejä. Söi itsekin -- hätäleipää, tuo hullu iso-leski. Jollei\nolisi ollut mukana omaa taskumattia, olisi saanut kuolla, niin, kuolla\nkuin tääpäsjalka kelkkamies taipaleelle.\n\nReko-isäntä tarjosi vallesmannille lohdutukseksi tervetuloryypyn\nlahvipiirongistaan. Pappia hän oli katsonut tervehdittäessä suorin,\nmutta jäätävin silmin. Eikä suonut hänelle sen jälkeen enää sanaakaan,\nei ainoatakaan katsetta.\n\nNiin päästiin merkitsemään pitäjän mustia lampaita, joista Taavetti\nKyttälä havaittiin niin pikimustaksi, että hänen niskavilloihinsa oli\nkäytävä sekä vallesmannin että papin. Se mies ei ollut luovuttanut\nyhtäkään kappaa yhteisen hädän auttamiseksi. Ei tehnyt yhtäkään\nkyytiä sairaitten kuljettamiseksi. Eikä edes antanut puuta metsästään\nruumisarkku-aineksiksi.\n\nMutta viina ukolla kyllä riitti. Sillä oli kuulema oma salapolttajansa\ntakakorpiensa kätköissä. Ja kotosalla kaksikin naisihmistä itseänsä\npassaamassa. Oli ottanut taloonsa, niin puhuttiin, entisen\nmuonamiehensä lesken lisäksi Myllykylän Eufemian, jonka nälkä oli\nhäätänyt olopaikastaan hakemaan leivänapua ja palveluspaikkaa.\n\nMiehen oli jouduttava ennenkaikkea papillisen kurin alle, päätettiin.\n\nNiin sujui kokous väsyneesti, mutta nopeasti. Ei jaksettu pitkään\nväitellä, ei leikkipuheella laventaa keskusteinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtiessään Henrik haki katseillaan Helkaa. Hän toivoi ja pelkäsi häntä\nnähdä. Tuntui kuin he eivät osaisi toisilleen enää mitään puhua. Heidän\nvälillään oli syyttäjäksi tullut vainaja.\n\nMutta Helka näyttää häntä odottaneen. Hän seisoo kangaspuitten luona\ntuvassa Henrikin tullessa sinne. Ojentaa vakaasti kätensä ilmaistakseen\nvainajaa surevalle miehelle osanottonsa.\n\nJa hän sanookin pari sanaa. Mutta hänen silmänsä puhuvat enemmän.\nNiissä on totista kysymystä. Miten käy nyt? Oletko nyt vapaa? Oliko\nsyliinottosi veräjällä rakkautta? Saanko sinua odottaa...?\n\nHenrik ymmärsi tuon sanattoman puheen. \"Minä rikoin paljon ... häntä\nvastaan\", hän sanoo raskaasti, selittääkseen jollakin tavalla olevansa\nomantuntonsa kahleissa.\n\nNeito näytti käsittävän sanat. Mutta pudisti kuitenkin päätään. Hän ei\nhyväksynyt niitä. Hän oli kypsynyt naiseksi, jota johti rakkaudessaan\nehdottomampi vaisto kuin tuntonsa ja järkensä sokkeloihin eksynyttä\nmiestä.\n\nHenrik tajuaa tuon kaiken hänen katseestaan. Mutta hän ei voi muuta\nkuin huudahtaa oman tuskansa paineen alta: \"Meitä ei auta muu kuin ...\nihme, taivaallinen...\"\n\n\"Se tapahtui jo kerran\", Helka vastasi painavin sanoin, \"kirkossa ja\n... sakaristossa\".\n\nHenrikin silmien eteen heittyy kuva -- kattoparru putoaa, hän kantaa\nLumialan tytärtä käsivarsillaan sakaristoon, laskee penkille, kostuttaa\nhänen kasvojaan...\n\n\"Se ihme vapautti minut ... sulhasestani\", Helka jatkaa.\n\n\"Minun täytynee nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen\", Henrik tapailee,\n\"kokea oma ihmeeni, katsos...\"\n\nNeito hymähti. Siinä oli hiven halveksumista. Tuo mieshän oli heikko!\nEi osannut ottaa omaansa. Pelkäsi kuolemaa kuin lapset pimeää. Kykeni\nlankeamaan pieneksi hetkeksi. Mutta nyt, kun heidän rakkautensa\nsaattaisi olla rehellistä, jäi taistelemaan varjojen kanssa.\n\nHelkan sydän kovettui. Tuo mies oli ravistettava hereille. Saakoon hän\nainakin ratkaista heidän kohtalonsa. Hän kysyi: \"Kylänpään Severi kävi\nkai pyytämässä apua?\"\n\n\"Kävi kyllä. Minun piti puhua hänen puolestaan.\"\n\n\"Sen asian ratkaisee tämän kevään helkajuhla.\"\n\nHenrik ei ollut enää pitkään aikaan ajatellut minkäänlaisia\nkevätjuhlia. Luonnonesteethän ne jo tekivät mahdottomiksi. Nyt hän\nhämmästyi sanattomaksi.\n\n\"Mitä ne saattaisivat ratkaista?\" hän sai vihdoin kysytyksi.\n\n\"Jos ne pidetään ja ne sujuvat onnellisesti ... minulle ja muille, on\nSeverillä oikeus ottaa kuulutukset.\"\n\nHenrik ei voinut tällaisia arvoituksia ymmärtää. Hänen itsetuntonsa\nheräsi. Tuollainen hämärä puhe oli aivankuin hänen pilkkanaan\npitämistä. Hän kysyi lujasti: \"Onnellisesti ... sinulle?\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Sitä, etten lankea oman ja sukuni vihamiehen syliin -- vanhaa\nennustusta.\"\n\n\"No, mutta ... sehän on mieletöntä taikauskoa, sehän on...!\"\n\nHelka ei vastannut muuta; kuin surullisesta hymyillen: \"Ehkäpä se on\nvain _minun_ vuottamani uusi ja ihmeellisin ihme.\"\n\nNeidon kasvoilla värähteli hurmion tapaista haavetta. Niissä oli\nuskoa, joka oli elänyt hänen sielussaan lapsuudessa kuultuna tarinana,\nneito-iän unelmana ja nyt vaistomaisena kohtalonuskona, jota ei voinut\nmikään järkiseikka järkyttää.\n\nHenrik vaikeni. Sellaiseen mielettömyyteen oli mahdotonta vastata.\n\nMutta Helkalla oli vieläkin sanottavaa. Hän selitti, että hänen isänsä\npiti lujasti kiinni juhlien viettämisestä. Hänen arvoaan oli syvästi\nloukattu erottamalla hänet virasta, joka oli kulkenut suvussa polvesta\npolveen. Nyt jos koskaan hän luotti vain oman sukunsa uskoihin. Jollei\nedes Ritvala pysynyt tässä asiassa kannallaan, oli jatkuva nälkä ja\nrintamaittenkin kato sen omaa syytä.\n\nHelka oli puhunut näennäisesti järkevin sanoin. Henrik näki niiden\nvalossa hämäläissielun pohjaan saakka. Sitä ei voinut perityissä\nuskoissaan järkyttää mikään muu kuin vähintään maailman loppu.\n\nJa mikä sen syvänteissä oli haavetta, unelmaa tai rakkautta, oli\nnoita-uskoista hurmiota, kuten nyt tuon neidon arvoituksellisessa\nsydämessä.\n\nHenrikistä tuntui melkein kuin hän olisi kuullut muinaista noitarummun\nääntä rajattoman korven kätköistä, pakanallisilta uhrikaltailta.\nHänen hengensilmiensä edessä sykki nyt totisesti Hämeen heimosielu\nikuisimmillaan.\n\nSe oli tuonpuoleisen salaperäinen, se oli karhea, alkuperäinen ja\njulma. Mutta se oli järkkymättömyydessään mahtava. Eikä hän kyennyt\njärkensäkään valossa kieltämään sen alkukantaisen ylevää kauneutta.\n\nHenrik seisoi hetken mietteissään. Vihdoin hän ratkaisi keskustelun\nyksinkertaisin sanoin: \"Niinpä pysykää uskoissanne, kunnes jumalanne\nteille vastaa. Minun täytyy taistella loppuun omantuntoni kysymykset...\nomalla tavallani.\"\n\nHe erosivat toisistaan viipyvin katsein. Mitään ei ollut heidän\nvälillään selkeytynyt. Mutta heidän yläpuolellaan oli nyt kuitenkin\nmelkeinpä kuin ylimaallista kohtalokkuutta. Ja he tunsivat sen kumpikin\nomalla erehtymättömällä tavallaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTaavetti Kyttälä istuu omassa saunassaan, lauteilla. Martta-muori,\nmuonamiehen leski, on heittänyt jo mukavan kihulöylyn. Pehmeäksi\nhaudottu vihta on tuossa käden alla, sangossa. Mutta Taavetti yhä\nvain kuuntelee löylyä, joka värähyttelee selkänahkaa ja kutittelee\nrinnanalustaa, ettei viitsi omia silmäluomiaan avata.\n\nEi viitsi vielä edes vihtalla ripsaista. Istutaanpahan tässä ja antaa\nkiireen mennä ohi, kun ei kerran luoja luonut hätävuoden lapseksi,\nTaavetti miettii.\n\nNe ajatukset, näätsen, ne ne vaativat aikaa. Ja suittaakin aatella, kun\non mitä arvella ja jahkamoida -- viljaa laarissa, rahaa piirongissa\nja vaimoihmisiä noin niinkuin ... kolmittain, he-he ... passaamassa,\nhe-he-he...\n\nMitäs ne tiesivät kirkonpuolen isännät! Että hänellä oli muka vain\nnämä ... Martta-muori ja Euhvemiia? Ohho! Kolmas se vasta toden sanoo.\nJotta yksi yli-ikäinen ja kahdesta vara valita. Mutta ... eipähän tässä\nkiirettä. Hätäilkööt köyhät ja vaivaiset huutolaismarkkinoilla.\n\nTaavetti Kyttälällä oli tottakin näinä aikoina autuaallista\njahkamoitavaa, sillä hän oli noussut niin sanoaksemme oman\nelämänsä valtaistuimelle. Kyllä hän oli kuullut, että oli olemassa\nmahomettilaisia passoja -- tuollaisia ylen äveriöitä kuuman maan\nrusthollareita, joilla oli kokonainen katras vaimoja salihuoneittensa\nperäkammarissa. No, siihen tapaan elettiin näitä aikoja Kyttälässäkin.\n\nTuossa kyykötti pallilla nenä nirpallaan Martta-muori, jotta saisikos\nolla Mahometti Ensimmäiselle löylyä lisää. Ja siellä tuvassa lämmitti\nEuhvemiia, hyväluontoinen ihminen, vasta pestyä paitaa, jotta saisikos\nsujutella hellin käsin pään yli isännän tultua saunasta.\n\nJa se kolmas! Se se vasta oli ilo ... kostonilo. Nolatapa sillä tavalla\ntällainen munsööri käräjillä, panna nauruksi hänen oikea asiansa,\nkoko rahvaan höristessä. Ja sitten ... niskojaan nakella vielä päälle\npäätteeksi maantiellä, hänelle, Taavetti Kyttälälle, joka söi itse ja\nsyötti heiloilleen tänäkin hetkenä selvää rukiista leipää.\n\nNo, no, nälkä ja vilu on kaksi kovaa vierasta. Ne ne ajoivat lopulta\nKaisa Matintyttärenkin pyytelemään piianpaikkaa Kyttälästä. Hjaa,\njaa, jopa ripsuivat sukkarihmat eikä ylpistelty siemenviljasta tai\nolemattomista lehmistä, sillä pehmeätä se on jauhokalja häijyläisenkin\nsuuhun ... olkikaljan rinnalla.\n\nKyllä se tietenkin taas siellä pirtissä tuiskahteli. Multa\nripsuttelipas, ripsutteli vaikka sukkasillaan ruoat pöytään ... isännän\nsauna-atriaksi. Eikä sen äkäily ollut muuta kuin mustankipeyttä,\nhä-hä-hä...\n\nKyllä kelpasi. Kaksi naista pyrki nyt yht'aikaa hänelle emännäksi.\nNiitä oli, pirskale vieköön, nyt parittain naisia ... housuviikolla\nKyttälässä. Ei muuta kuin valita. Ja jos ei, niin ei. Ei kiirettä\nmitään. \"Eihän hätäilemällä saa kuin miälipuolia lapsia\", sanotaan\nHämeessä.\n\nIsäntä käski lisää löylyä. Ja hän löi, löi kostonilossaan ja\nkaiken-ilossaan, niin että vihta vihelsi ja kihtipirut luikahtivat\nseinänrakoon. Oli aivankuin tuosta lauteitten alta olisi syntynyt\nuudestaan eräs Taavetti-niminen pirpana, parkaissut, peijooni, ja\nhypännyt pylly ruusunpunaisena ... isän paitaan. Ja nyt, nyt se oli jo\ntässä ensimmäisessä löylyssään, hikoili, teiskasi ja puhalteli posket\npullollaan kuin enkelipojat taivaallista pilliä. Oli se vekama, se\nTaavetti-poika, he-he ...\n\nVihta pysähtyi. Pihalta oli kuulunut setolkkaruplien hurinaa ja\nkilahtelua. Taavettia vähän sävähytti. Oli tuotu tietoja, että\nkirkonpuolen isännät ja pappi olivat aikoneet häntä potuutella jos\njoillakin syytöksillä. Ettei vain jo ... kukaties -- pappi, tämä hänen\niankaikkinen ristinsä .,.? Hän urahti Martta-muoria katsomaan.\n\nEi, eipä ollut. Nuutalais-revon Heila siellä kuulema ravisutteli\nvaljaitaan Ja isäntä yltyi vieläkin suurempaan iloon. Se tuli tietenkin\nhäneltä taas kinumaan Kykän Simon ja Häkärän Pertin velkakirjoja.\n\nMutta ei kiirettä. Saunotaan ja nostetaan hintaa. Hoitakoon ensin,\nsaakurin Repolainen, putelinsa pöytään, hä-hä ... Ei ollut pahitteeksi\ntaas muutteeksi vapriikinviina, jollei, kehveli, ihka konjaakia\naikonut...\n\nHe-he, oli tämä elämä näin hätäajan elämäksi ... Se kun korvasi\nrosenttien kanssa entisetkin kiusat ja tuskat.\n\nMitäs hän tähän saakka oli tarkkaan mitaten naisihmiseltäkään saanut?\nJa jos oli saanut, tyyristä oli ollut.\n\nSe Matleena vainajakin ... No, rivakka työihminen. Ja toi se\nmyötäjäisiä taloon tullessaan. Mutta oli sekin maksanut, jos ei rahaa,\nniin tuskaisia hetkiä. Ei ollut edes talonpojan korea -- pieni ja\nkuiva oli kuin mökkiläisen torakka. Olisi sille hameen saanut vaikka\nsortuukin liepeestä. Mutta mieltä se osasi äimistellä yhtämittaisella\npärpätyksellään. Väliin sen sisu ei hellännyt, ennenkuin nutuutti\nmiehensä ja herransa sängyn alle, noin niinkuin kuvaannollisesti puhuen.\n\nJa sitten -- kuolla kesken kaiken, kuin kiusatakseen, ja heittää\nmies maailman turulle Euhvemiijojen kelkkaan. Hjaa, jaa, sitten se\nvasta oli ollut tyyristä lystiä. Aina vain piti olla käsi lakkarissa\nja halkometsä kaatumassa. Mitäs ne sellaiset. Eivät ne muuta kuin\nherroille hyvän hyvyyttään. Annapas olla, että tuli vallesmanni\nlohisaunaan, passasi kuin pappia kinkerillä. Ja niiaili vain, kun\nsai oikean herran kanssa praatata sitä \"vas ko te kuuta\" ja muuta\nhotellihopotusta. Mutta häneltä, talonjussilta, eivät kelvanneet\nedes sekahalot. Kovaa koivua piti olla, jos vaikka sumppiliemen\nkeittämiseksi. No, ja sitten tämä, tämä Kaisa Matintytär! No-no, no-no,\ntuiskipa nyt minkä tuiskit, et kaukoja aikoja yrmistele. Otan kumman\notan, jos otan. On näätsen arvioitava tarkkaan sen vanhemmuudenkin ja\nnuoremmuuden välillä. Olihan se vanhempi -- Euhvemiia. Mutta siinä\niässä on nainen hellä, vähän niinkuin lämmintä maitoa. No, jaa ...\ntosin se on sellainen kärkästä happanemaan. Niin että ... on sitä omat\nhyötypuolensa nuoremmuudellakin. Sillä kun on varsinkin Kaisalla ne\nnaurunlovet poskipäitten alla ja se silmänluonti sellainen ... nokkela,\nmikä lie, hehe...\n\nTaavetilla ei ollut totisesti kiirettä valita. Hänellä oli\nviljalaareissaan kaikki valta ja voima. Ei hänen elämänruunansa enää\nkopsutellut pelkkiä mäennyppylöitä tai pikkuruisia ilontöyränteitä\npitkin. Tämä oli vähän niinkuin elämistä luvatun maan laidalla ja\nNeepon vuoren harjalla...\n\nSopi itse säätää lait vaikka koko pitäjän naispuoliselle kansalle.\n\nKyttälän isännän tutkistelut \"omasta ittestään\" olisivat saattaneet\njatkua loppumattomiin, jollei Nuutalais-repo olisi työntynyt saunaan\nhänkin, kekettäen vanhaa iloista nauruaan ja tarjoten löylyryyppyjä.\nJa, pirskale vieköön, oikeata konjaakia tähtikylkisestä putelista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta herraus ei kestä tässä maailmassa kauan.\n\nTaavetinkin yläpuolella liikahteli sallimus, jolle ei itse\nMahomettikaan olisi mahtanut mitään. Se se pani hänelle tässä tärkeässä\nasiassa sellaisen kiireen, että hänen kostonilonsa muuttui kukon\nlennoksi. Ei hän päässyt oikein kunnolla riehkaisemaankaan, ennenkuin\näkkäsi pudonneensa saarnastuolista ja -- jalka poikki koko iäksi.\n\nNaisen viekkaus käy aina ja joka paikassa yli miehen ymmärryksen --\nse se oli taaskin ainoa totuus, minkä Taavetti parka voitti koko\nsyvämietteisellä jahkamoitsemisellaan. Ja Muhametti Ensimmäinen\nsyöstiin valtaistuimeltaan.\n\nSeuraava aamupäivä oli kirkas ja keväinen. Pyryilmat olivat menneet.\nJäät tosin eivät olleet vieläkään edes rannoilta sulaneet. Mutta lumet\nalenivat. Ja toivottiin lopultakin päästävän kylvöntekoon.\n\nKyttälän tuvassa hieroskelivat jo isäntä ja vieras unia irti\nhäirittävistä silmistään. Kaisa Matintytär koettelee ynseän näköisenä,\nkarhea alushame ja löysä röijy yllään, tikulla takkaliedellä kiehuvasta\npadasta perunoita, joko olivat kypsiä. Hän katsahtelee happamin ilmein\nEufemiaa, joka asettelee pöydälle suolalahna-kaukalon ja puoliksi\nkalutun lampaanreiden viereen ryyppyastioita. Näistä on toinen\njalustaltaan koukkivaksi särkynyt pikari, toinen korvaton kahvikuppi.\n\nMutta hän laskee ne sirosti ylhäältä sormiensa nenistä paikoilleen,\nnostaa taas hyppysensä korkealle, päätä keikistäen ja taas vinoittain\nuhkeata rintaansa kallistaen, aivankuin olisi hienojen herrain eteen\ntipahuttanut kristallipikarit. Eufemia Hätén osasi ammattinsa.\n\nJa hänellä oli varaa olla jalomielinen tuolle metsäkulmalaiselle\ntollikolle, joka pilasi asiansa jo alusta pitäen tuiskimisellaan\nja ynseilyllään. Eihän se raukka ymmärtänyt miehen luonnosta tuon\ntaivaallista! Tosin oli se oikeaa lemmentaitoa, että hame piti\nmiehen kurissa. Mutta ei tuolla tavalla ... kiepsahuttelemalla kuin\nvihurinpuuskassa. Eei, sitä piti miehelle noin vain herttaisuuksissaan\nkohennella ja vähän leyhäytellä, kuin kuumissaan muka...\n\nJa tuo tuollainen -- nakkelee niskojaan ja naskauttelee häijyyksiä ...\nnuoremmuuttaan mukamas. Ohhoo, leski parka. Jos tietäisit vähän enemmän\nmiehisestä luonnosta, piiloittaisit älynrahtusesi hymykuoppiisi, kun ne\nsinulla kerran on ... luojanluomalla.\n\nHohhoi, onpa miehessä tietämistä. Sille pitää näytellä sellaista\ntyhmyyttä, ettei muka oikein tarkalleen tunne kelloa eikä rahaa.\nSiitä se tykkää. Ja sille on oltava kuin piirongin koriste! Ei juosta\nja äkseerata. Ei jalkaansa alle ottaa muuta kuin niiatakseen ja\npalvellakseen.\n\nNaiset taistelivat kumpikin tavallaan Taavetista ja selvästä rukiisesta\nleivästä.\n\nJa Taavetti tepasteli yhä vielä kunniansa kukkuloilla.\n\nHän oli saanut housut ja saappaat jalkaansa. Ja asteli nyt laajaa\ntuvanlattiaa edestakaisin, kantapäillään, polventaipeet jäykkinä ja\npikistäen armottomasti takamuksiaan, ottaakseen aivankuin nuorenmiehen\njäntevälihaisia askeleita. Eellisillan juhla oli pannut silmät\nhatariksi. Niillä ei nähnyt oikein tarkasti mitata askelen juhlallista\narvokkuutta. Mutta sitä mietteliäämmältä hän näytti. Oli kuin elämän\nlopullinen ratkaisu ja näiden vaimoihmisten kohtalo nyt juuri olisi\nkuukkinut hänen harteillaan. Ei ihme, että luomenreunat taas paloivat\npunaisina rantuina.\n\nIstutaan pöytään. Mutta Taavetti ei ennätä onnettomuudekseen ottaa\nedes kohmeloryyppyä rohkaistakseen sieluansa koettelemuksia vastaan,\nkun jo siinä paikassa -- vahinko on tulossa. Ja tulee tällä kertaa\njuhlallisesti moikava kello aisalla. Pappi ajaa kartanolle.\n\nTaavetti säikähtää, ettei pääse istualtaan. Kaisa katoaa jonnekin,\naittaan tai navetan puolelle. Nuutalainen napsauttaa peukalolla. Nyt\nolivat hyvät neuvot tarpeen.\n\nAinoastaan Eufemia osaa ottaa höylimmän asentonsa, samaan tapaan kuin\nviime syksynä Ryskyn emännän tuvassa. Ja tekee hän sitäkin enemmän.\nHän menee portaille saakka vastaan, kun kerran ei isännässä ole\nsiihen miestä. Sopi nähdä pastorin, että emännyys oli tässä talossa\nherskapi-ihmisellä.\n\nHenrik Sark astui tupaan, silmäsi ympärilleen. Hymähti sivumennen\npöytää silmätessään ja tervehtiessään miehiä.\n\nNuutalainen virkosi. Eihän se sentään ... tervehtikin kädestä pitäen.\n\"Tässä vain, herra pastori, on vietetty vähän harjakaisia\", hän\nselittää.\n\nMutta pappi ei ole kuulevinaankaan. Istahtaa peräpenkille ja luettelee\nTaavetille määräykset kuin turkin hihasta. Niin ja niin monta karpiota\npiti rahdata kirkolle. Niin ja niin monta halkokuormaa sairasmajan\nlämmittämiseksi. Ja hevosen tuli olla joka hetki valmis kyytimatkoja\nvarten. Eihän Taavetti osannut hätäännyksissään muuta kuin nyökkäillä\nmyöntävästi. Eihän se päännyökkäys nyt sentään vielä ollut mitään\nvalantekoa. Hyvä, kun vain pääsisi eroon tuosta tirannillisesta\nherrasta.\n\nNo, johan se siitä nouseskelikin...\n\nMutta ei. Pappi pysähtyi ja loi tuikeat silmänsä hymyilevään Eufemiaan.\n\n\"Sitäpaitsi, minä olen kuullut, että isäntä, huolimatta monista\nnuhteista, yhä jatkaa tällaisia laittomia suhteita. Miten on asian\nlaita? Vastatkaa.\"\n\nTaavetti häkeltyi kokonaan. \"Mitäs se tämä...\" hän kyräili kuin\nhakeakseen pakoreikää. Mutta napsautti samassa suunsa sellaiseen\ntakalukkoon, ettei lähtenyt juraustakaan. Tässä ei auttanut muu kuin\nolla viisaan näköinen.\n\nNuutalainen yritti: \"Isäntä vain tässä hyvän hyvyyttään...\" Mutta ei\nlaulanut nyt Repolaisenkaan kieli sen paremmin. Pappi saattoi sakottaa\nkoska tahansa lisän kanssa ja milläs sitten ostella velkakirjoja.\n\nMutta Eufemia osasi. \"Apuvaimohan minä vain\", hän hymyili herttaisen\nalavaisesti. \"Eihän se isäntä tällaisessa talossa yksin tule\ntoimeen. Ja tienata sitä täytyy meikäläisenkin huusholli-ihmisen\nhengenpitimikseen. Eikös niitä mierolaisia ole jo tarpeeksi kirkonkylän\nherrasväkien niskoilla, vai...?\"\n\nViimeinen sana oli sitovaa puhetta. Pappi näytti jo epäröivän.\n\nMutta samalla hetkellä tapahtui se, minkä sallimus oli Taavetille\nmäärännyt. Naisellinen viekkaus yllätti niin maallisen kuin\npapillisenkin viisauden.\n\nKaisa Matintytär tuli tupaan. Hänellä oli yllään musta pyhäpukunsa,\nkauluksessa pieni soma pitsipäärme. Silkiltä kiuhtava pääliina oli\nkaulalla ja -- kihlasormus kiilteli sormessa.\n\nJa nyt vasta oli Kaisan hymykuopissa hänen nokkelin naurunsa. Silmät\nvilahuttivat pari kipunaa Taavetille ja kääntyivät kerkeinä papin\npuoleen.\n\nSopipas tämä, hän selitti. He kun tässä juuri viettivät kihlajaisia,\nTaavetti ja hän. Ei muuta puuttunut kuin pappia! Entiset hämät oli\nselvitetty. Ja Taavetin piti saada kuulutukset jo ensi pyhäksi. Niin\nettä, jos nyt kirkkoherra siunaisi tämän kihlajaisliiton, niin se olisi\ntaatusti laillinen alusta pitäen...\n\nTaavetti yskähti ymmällään. Mutta se kävi häveliäästä myöntymyksestä.\nJa Nuutalais-repo pääsi lopultakin kannoille. \"Ke-ke-ke\", hän nauroi,\n\"sitähän minä jo äsken, meinaan, että näitä kihlaharjakaisiahan me\ntässä ... Minä olen puhemies ja todistaja ja toisena tämä kunniallinen\nfrouva, Eufemia Hätén...\"\n\nYhtäpäätä Kaisa haki kätköistään uudet morsiamenlahjat sulhaselle ja\npuhemiehelle. Oli se leski osannut.\n\nEufemia ei kyennyt enää siihen soppaan lusikkaansa pistämään. Oli\ntullut taas lähtö eteen, kuten aina hänen elämänsä vaiheikkaalla\ntiellä. Mutta sen piti tapahtua tälläkin kertaa fiinisti ja noopelisti.\nHieman vain hän kohautti hyppysillään hametta ja tokaisi vähän niinkuin\nväsyneellä äänellä: \"Minua kun onkin jo pyytetty huushollerskaksi\nlaivan päälle, tähän ongpootterii 'Vanajaan', nii-nii ... ongpoottenin\npäälle vaan...\" Ja hän oli loppusanoissaan jo niin innostunut, ettei\noikein huomannutkaan nyt juuri ja omasta päästään keksineensä koko\nuuden virkansa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä.\n\nHenrik Sark huokasi melkeinpä helpotuksesta, sillä Kaisa näytti\nnaisihmiseltä, joka osasi pitää kurissa tuon jurnuttelevan vätyksen.\n\nTaavetti sai kiittää sallimustaan ihmeellisestä pelastuksestaan naisen\nyli kaiken ymmärryksen käyvän viisauden avulla.\n\nJa Kaisa Matintytär itse? No, nälkä ja vilu oli pannut hänet lopultakin\nrakastumaan tähän maanmainioon Kyttälän Taavettiin. Ja se rakkaus se\nvasta kukoisti lujalla maaperällä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nIlmojen tiet pysyivät yhä luonnottomina. Niillä ei ollut mitään mittaa\neikä määrää. Yksinpä tähdet, taivaanteiden tieviitat, näyttivät\nhukkuneen. Ei ollut enää mitään taattuja taivaanmerkkejä, joista\nnääntyvä kansa olisi voinut tulkita sallimuksen arvaamattomia aikeita.\n\nHanna Charlotta nojaa Henrikin olkapäähän tämän katsellessa\ntyöhuoneensa ikkunasta Kirkkoselälle.\n\nHe ovat taas toisilleen entistäänkin läheisempiä. Sisar hyväilee\nveljensä taipunutta niskaa. Mutta ilo ei ilmesty hänen kasvoilleen.\nHänen suuttumuksensa Ertviniä kohtaan on muuttunut vähitellen\nalakuloiseksi suruksi.\n\nYlioppilas oli lähetellyt hänelle syksyn mittaan kirjeitä. Hän oli ne\npalauttanut avaamattomina. Oli ollut melkeinpä ylvästä niin tehdä.\nSillä tavalla menettelivät kaikkein jaloimmat hänen romaaniensa\nsankarittarista. Kirjoittaessaan ensimmäisiä kertoja palautusosoitetta\nhän tunsi vain loukatun suuttumusta. Ooh, että tuo kurja vielä uskaltaa!\n\nOli aivankuin hän olisi heittänyt jääkylmää vettä jonkun kuumapäisen\nhulttion niskaan. Ja hän tunsi siitä kirpeää ja sankarillista iloa.\n\nJa taas oli juhlallista odottaa uutta kirjettä. Ja niitä kun tuli.\n\nHannan uuteen ilonkirpaisuun sekaantui pisara hymähtävää sääliä. Oli\nvähän purtava hammasta, ettei uteliaisuus voittanut ylpeyttä. Mutta ei!\nEi mitään armoa. Että tuo \"seehundi\" uskalsikin sellaista...!\n\nKirjeet harvenivat. Hanna Charlotta taisteli urhoollisesti. Ne\npalasivat ruhjottuina, halveksittuina, melkeinpä kuin revittyinä\npieniksi kappaleiksi -- ei, ei armoa, ei vaikka...\n\nMutta yhä kiihkeämmin hän odotti uutta ja uutta kirjettä, Hän oli\nniiden viipyessä menehtymäisillään kärsimättömyydestä. Mutta --\ntaaskin hän kykeni hillitsemään itsensä. Ei, hän ei avannut niitä.\nHän kirjoitti halveksitun nimen ja uuden osoitteen. Ja totisesti!\nHän tiesi olevansa Charlotte Cordayn veroinen tämän kirjoittaessa\njäähyväiskirjettä ennen astumistaan giljotiinille.\n\nVihdoin kirjeet lakkasivat kokonaan. Ja Hanna tunsi lopultakin\nkatuvansa menettelyään. Ei toki siksi, että hän oli tuota onnetonta\nrangaissut. Mutta olisihan hänen pitänyt jokin niistä sentään avata!\nMistä hän nyt tiesi, oliko tuo kihara-ohimoinen nuorukainen sittenkään\nsydämeltään kehno? Olisi ehkä ollut oikeudenmukaista ja jaloa kuunnella\nsyytetyn puolustelulta. Merkillisen monimutkaista oli tuo ... rakkaus\n-- vaikka ei _enää_ olisi rakastanutkaan.\n\nTällaiset ajatukset eivät nyt pääse hänessä nousemaan yli vaisun\nväsymyksen. Ankara kevättalvi, joka kälyn kuoleman jälkeen oli kulunut\nJuliana-rouvan käskyläisenä, oli koetellut pahasti hänen nuoria\nvoimiaan. Nyt hän ei jaksanut muuta kuin ikävöidä, ikävöidä taaskin\njotakin nimetöntä ja tulematonta, mikä oli ollut aina hänen osansa.\n\nHenrikinkin katse oli väsynyt. Katkera säälinpiirre kiristää hänen\nhuulensa surkeaan naurahdukseen. Hänen edessään, tuolla selällä on\nnäky. jollaista hän ei luullut koskaan joutuvansa näkemään. Ollaan jo\nkesäkuun toisessa viikossa. Ja tuolla Ritvalan talolliset -- vetävät\n_jäänuottaa_! Jää kantaa kaksi hevosta, joilla nuottatarpeet on tuotu\npaikalle. Viittahavut sojottavat paikoillaan. Lumet ovat kylläkin\ntuolla maantiellä jo vähissä. Mutta silmuakaan ei ole puiden oksissa.\nEi tuulenhenkeä ilmassa. Ei sada, ei paista. Kolea harmaus peittää\nrannat, metsät ja selät.\n\nMikä perii tämän kansan? On täytynyt jo sivukyliinkin järjestää\nsairasmajoja. Kelkkamiesten kasvavat joukot ovat alkaneet tuoda\ntullessaan pöhötautiin asti nälkiintyneitä. Ja sairastupiin oli vaikea\nsaada hoitajia, senjälkeen kun Kelhin Riikkaan tarttui kulkukuume ja\nhänetkin kuopattiin yhdessä hoidokkiensa kanssa.\n\nKukaan ei enää halua tai jaksa tehdä työtä, sillä kenelläkään ei ole\nenää toivoa. Ja jos tulee kevätkin ... joskus, mistä ottaa köyhempi\nkansa siementä! Kenellä sitä vähin on, se pitää sen takanaan viimeisenä\ntoivonaan. Tai on se niin kallista, ettei sitä kannata köyhtyneen\ntalonpojan ostaa, puhumattakaan torppareista ja itsellisistä. Koko\npitäjä on suuri sairashuone ja köyhäinhuone. Ei edes huutolaisia\nhuolita enää taloihin. Jokainen jauhotuokkonen on säästettävä oman\nperheen suihin.\n\nHerra-armahtakoon, jos nyt ei saavu kesä suoraan taivaasta\nhumahtamalla, iällä kansalla on edessään hirvittävämpi mustasurma kuin\non ollut koskaan yhdelläkään kansalla maailmassa.\n\n\"Herra, koettelet liikaa! Tämä ei ole parannukseksi, vaan\npahennukseksi. Tämä turmelee viimeisetkin hyveen oraat tämän kansan\nsielusta...\" Henrik on tarttunut molemmin käsin päähänsä. Hänen on\ntäytynyt puhua ääneensä nämä sanat. Ja hänen kasvonsa vavahtelevat\nkyynelettömästä itkusta, kun hän tuntee sisarensa ottavan itseään\nkaulasta ja hänenkin tyrskähtävän haikeaan itkuun.\n\nYli selän lähestyy hevonen kuormineen. Se näyttää laihalta kaakilta.\nMutta ajaja suomii sen juoksuun. Sillä näyttää olevan kiire.\n\n\"Niin, niin\", Henrik naurahtaa katkerasti, \"sopii vaikka laukata. Kyllä\nainakin jää kantaa kymmenenkin tuollaista luuska parkaa...\"\n\n\"Se tuo uusia nälkäläisiä, katso\", kuiskaa Hanna. Henrik nyökkää\nväsyneesti. Mutta sisar ryhtyy vetämään ylleen päällystakkia. Hänen\nvuoronsa oli lähteä Voipaalaan ottamaan mierolaisia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyy juhannus. Siihen on enää viikon päivät. Silloin näyttää\ntapahtuvan ihme.\n\nEräänä iltana ilmestyy tyhjälle taivaanrannalle pilviä, pehmeitä,\nvielä purkautumattoman sateen kyllästämiä. Tuuli alkaa tohahdella yhtä\npehmeästi. Pilvet nousevat yhä. Levittyvät matalalle, kuin suojelevaksi\nverhoksi maan ylle. Valkeaa yötä vasten lämpenee lämpenemistään.\nSen henki huokuu, hyväilee kasvoja. Ihmisiä ilmestyy teille,\npihoille ja pientareille. He tuijottavat taivasta pää kekallaan kuin\nmielenvikaiset, jotka eivät kykene katsomaan mitään muuta kuin omaa\nnäkyään.\n\nPilvet täyttävät koko taivaan. Sataako se? Vai koleutuuko se taas\nentiselleen? Mitäs, jos satanee, rakeita sataa tai ... Ka, koettele\nilmaa! Tämähän on kuin ... juhannuslöylyä. Sanoja vaihdetaan\nkerääntyneissä ryhmissä. Ihmiset koettelevat käsillään ilmaa,\nnostelevat niitä kuin kiirehtiäkseen sateen putoamista. He hengittävät\nraskaasti, jännittyneinä. Huulet vapisevat ilosta ja pelosta. Ei, ei,\nei tule enää hengityksen mukana huurua!\n\nKoko yön he seisoivat paikallaan, vain joskus, jännityksen noustessa\ntukehduttamaisilleen, pistäytyen tupaan hälventääkseen levottomuuttaan.\n\nVihdoin armahti taivas. Aamuyöstä alkoi sataa kaatamalla ja satoi koko\nseuraavan päivän. Lumet katosivat pyyhkäisemällä. Jäät hukkuivat vesien\nalle. Purot juoksivat taas. Valkeakoski syöksi jäävuorensa uomastaan\nhirvittävällä voimalla. Luonto vapisi määrättömissä synnytystuskissa.\n\nUusi pelko tarttui iloitsevia ihmisiä taas suoraan kurkkuun. Mitä?\nOliko taas tulossa tulvakesä, vedenpaisumus ja taaskin koko maa\nturmeltuva?\n\nMutta ei! Tämä oli sittenkin toista kuin viime kevät. Nyt sateentulo\nlakkasi oikealla hetkellä. Aurinko otti vuoronsa. Se kuivasi niityt ja\npellot. Loihti nurmen maasta. Pani yksinpä heikot syyslaihot nousemaan\nsakeina, tummanpuhuvina, vuoroin paistaen täydeltä terältä, vuoroin\nviilentäen ilman raikkaaksi. Kukat nousivat, yltyivät kukkimaan omaksi\nihmeekseen.\n\nJa uusi touko nousi ilmoille -- parissa vuorokaudessa, kenellä vain oli\nsiementä kylvää.\n\nSiemen oli nyt tuhat kertaa kalliimpaa kuin kulta tai helmiset päärlyt.\n\nVelkaantuneitten oli vaikea saada velaksi. Nyt pantiin takuuksi\nmultahirretkin talosta. Ostettiin minkä kyettiin, loput lainattiin\nuusia velkapantteja vastaan, saatiin vähin armostakin kartanonherroilta.\n\nNyt oli Nuutalais-revon voitonpäivä tullut. Hänellä oli siemenviljaa.\nOstelemillaan velkakirjoilla hän oli sitä nyhtänyt velallisiltaan kapan\nsieltä toisen täältä. Ja nyt hän möi sitä kalliista hinnasta tai uusia\nvelkakirjoja vastaan, jos takeet olivat varmat. Mutta niiksi kelpasivat\nhopealusikat, emäntien rintarossit, silkkiliinat, kihlasormukset,\nisäntien perintönä kulkenut hopeapikari, messinkikoppainen tai\nhopeahelainen piippu, mikä tahansa, millä oli rahallista arvoa.\n\nKevätkynnökselle täytyi päästä. Liian vähän, melkeinpä luonnottoman\nvähän oli viljalla nytkin enää aikaa kasvaa. Kuka tiesi mitään kesän\nsyyspuolesta? Jatkoiko se yhä tätä ihmeellistä kesää, joka oli pudonnut\ntalven sylistä, vai toiko se mukanaan hallaöitä ja rakeita?\n\nMutta nyt, nyt oltiin kesässä! Lämpömittarin elohopea nousi\npariinkymmeneen asteeseen varjossa ja siitä ylikin.\n\nMieronkävijät hoippuivat mielipuolen näköisinä. Kukaan ei heitä\nenää joutanut kuljettamaan kyytipelillä. Mutta he tahtoivat päästä\nkotomailleen, pohjalaiset lakeuksilleen ja savolaiset soukille\nkivikkopelloilleen. Kuohkea maa huusi heitä, heidän horjahtelevia\naskeleitaan ja vapisevia käsiään. Kyllä näillä vielä ... auran\nkurkeen... Ja he läksivät. He uskoivat taas. He vaelsivat kohti\nKaanaanmaata. Taivas oli satava heille siementä, kuten oli satanut\nkosteutta maahan oikealla ajalla.\n\nSitäpaitsi, huhu kiersi, että hallitusherrat olivat luvanneet siementä\nköyhälle kansalle. Ja mitäs he! Pohjalainen muisti pauhaveneensä\nja silakanpyyntinsä, savolainen mehevät kalarannat ja lahnankudut.\nJa siellä, siellähän heillä oli tämän kansan ikuisesti uskollinen\nparatiisipuu, sileäkuorinen, oksaton petäjä räme mailla. Oli\nkiirehdittävä, ettei se ehtinyt luopua nileltään. Oli päästävä\nteroittamaan ainakin telkimet kuntoon.\n\nSairaat eivät pysyneet enää majoissaan. He karkasivat hoitajiensa\nkäsistä. Heillä oli usko vahvempi kuin keilläkään muilla. Heillä oli\nNainin lesken usko, jonka poika oli kuolleista herätetty. He tahtoivat\nelää!\n\nKyllä pani aurinko rupeen sairauksien haavat. Se se vasta oli noita!\nOli vaikka lapsissa vihmarokko, kyllä se kuivasi mätihaavat. Oli\njos pakkasruusua. Se kasvatti siellä kotona ainakin riihennurkkien\nhumalistot, joista sai lääkkeeksi humalavettä. Kyllä se tämä\naurinko...! Pyyhkieli silmäpaskot tenavilta, kynnenvihat ja\nsavipuoliaiset. Mitäs sille sen ihmeempää ... nämä nälkäkuumeetkaan,\npunataudit ja hinkuyskät. Poikkee, poikkee voan, sanoi savolainen.\n\nNiin alkoi tarttuvatautisia sairaitakin hoippua teillä. Mutta --\nihmettä oli siinäkin -- taudit eivät enää näyttäneet leviävän.\n\nMuutaman päivän kuluttua tästä luonnon tekemästä ihmeestä Henrik\npoikkeaa Voipaalaan ja joutuu hämmästyksekseen juhlapöytään. Majuurska\non taas pukeutunut herraskaisesti. Kätköistä on otettu viimeiset kahvit\nja nisujauhot. Emil-maisteri ja Hanna, joka on kutsuttu väentuvan\npuolelta kekkereihin, istuvat jo kahvipöydässä.\n\nJo eteisessä lehahtaa Juliana-rouva tulijaa vastaan. Ottaa\nkäsipuolesta, saattaa ruokasaliin kuiskaten touhukkaan salaperäisenä\nkuten ennen vanhaan: \"Surprise, surprise, herra pastori. Niin, niin,\nminulla on yllätys ... Hanna Charlottalle.\" Pöydässä hän jatkaa\nvälähytellen sormuksiaan, jotka taas koristavat hänen sormiaan: \"Ja\nteillekin, rakas pastori, oikea yllätyksien yllätys!\" Majuurska oli\nsaanut kuulla, että ritvalaiset ja Yläkylän nuoret valmistelivat\nhelkajuhlan viettoa juhannukseksi tai viimeistään Pietarin päiväksi.\n\nHänen ihmeekseen Henrik ei näyttänyt lainkaan hämmästyvän. \"Tiedän\nkyllä\", hän vain tokaisi.\n\nMutta maisteri pääsi mieliaiheeseensa. \"No, nyt, veli Henrik, nyt sinä\ntaas saat lyödä pääsi seinään sitä 'hirvittäväistä pakanuutta' ja sitä\n'kauhiata kerettiläisyyttä' vastaan\", hän ilkamoitsi.\n\n\"Ehkäpä minä en aiokaan tuottaa sinulle sitä iloa, hyvä veli\", Henrik\nyhtyi nauruun.\n\n\"Kas, kas, pappikin voi siis viisastua! Minä kun jo luulin, että sinä\nolet syntynyt oikeaoppisuuden vuosisadalla noine 'pakanuuksinesi' ja\n'paavillisine hapatuksinesi'.\"\n\n\"No, no, veli Emil, tajuat kai sen verran, että minun täytyy käyttää\nkansalle käsitteitä, jotka se kykenee ymmärtämään. Taisteluni\n'pakanuutta' vastaan on ollut elävään uskoon juuttuneen taikauskon ja\nepäjumalaisuuden tuhoamista. Ja tuo 'paavillinen hapatus'...\"\n\n\"So-so, sinä lurjus, jokainen teidän kuivettunut opinkappaleenne on\npieni epäjumala, yhtä 'epäjumalainen' kuin 'pakanallisten' esi-isiemme\nuskomukset. Ja mistä te papit kykenette muka syyttämään paavillista\nkirkkoa? Siitäkö, että Gregorius oli Lutheria parempi afäärimies\nkeksiessään kiirastuliopin ja salli syntisparan edes rahalla lyhentää\ntuonpuoleisia tuskiaan. Mutta tuo teidän Lutherinne! Rappioitti\njumalanpalveluksen, riisti siltä ylevän kuorolaulun ja korkean\nmaalaustaiteen, laski uudestaan ja umpimähkään sakramenttien luvun,\nluovutti kirkon arvovallan pikkuruhtinaille, moukille, jotka tuskin\nosasivat kirjoittaa nimeänsä. Sanalla sanoen, loi profanoimalla erään\nuuden kerettiläisyyden, jonka palvojia te nyt olette, te, rakkaat\npapit, ha-ha-ha...\"\n\n\"Serkku, serkku!\" heristi Juliana-rouva. \"Kahvi jäähtyy.\" Maisteri\nhörppäsi kuppinsa ja nousi tapansa mukaan vinhasti kävelemään ikkunalta\ntoiselle. \"Niin se on sittenkin, rakas serkku-rouva, että Luther\nriisti tältä kansalta maailman loisteliaimman teatterin, katolisen\nkirkon liturgisen loiston, ja tämän mukana sen kalevalaisia lauluja\nsynnyttävän mielikuvituksen...\"\n\n\"Ja jos sinä siinä, senkin kalkinkaaputtaja, vielä sanallakin\n'profanoit' meidän sankarillista Lutheriamme, joka rohkeni avata\nKatharina von Boralle rakkauden portit, niin...\", Juliana-rouva riiteli\nvastaan.\n\nHenrik näytti hajamieliseltä ja aikoi lähteä. Mutta maisteri riisti\nhänet mukaansa nurkkauksen sohvapöydän luo saadakseen antaa vielä\nmuutaman älyiskun riitaveljelleen.\n\nHerrat eivät pääse sittenkään rauhaan majuurskan repliikeiltä.\nÄkkinäinen kevät on hänet hullaannuttanut. Hän puhuu milloin herroille,\nmilloin Hanna Charlottalle. \"Heittäkää nyt jo tuo väittelynne tai...!\nEikö tässä ole jo kylliksi kärsitty, rukoiltu ja kärsitty. No, Luoja\narmahti meidät! Ja nyt on meillä taas aika iloita hänen keväästään.\nMikä se sellainen rukoilija on, joka saatuaan mitä on anonut yhä vain\nsaivartelee, rukoilee ja mankuu...! Kuuletteko te siellä?\"\n\nYhtä päätä hän taputtaa Hanna Charlottaa kädelle. \"Oo, minä tahtoisin\nnähdä nyt suloisen lemmenkomedian nuorennuorista ihmisistä...\"\n\nJa hän iskee merkitsevästi Hannalle silmää. Katsahtaa eteisenoveen\npäin. Ja jatkaa taaskin: \"Ajattele, rakas Hanna, että siinä\nkomediassa rakastuneet ovat suuttuneet toisiinsa ja tapaavat toisensa\näkkiarvaamatta ... Mitä he tekevät? Sopivatko he, vai suuttuvatko he\nuudestaan? Sano, sano...\"\n\nJa majuurska nauroi hellää hyvittelevää naurua.\n\nJuliana-rouvan salaperäiset viittaukset ja silmäniskut ovat tehneet\nHanna Charlottan levottomaksi. Nyt hän istuu kuin tulisilla hiilillä.\nHänen tekisi mieli paeta.\n\nMutta siinä paikassa ovi avautuu ja tapahtuu se, mitä hän on\naavistellut -- Ertvin Orrell tulee sisään. Nuorukainen jää hetkeksi\noven luo seisomaan typerän näköisenä. \"Nu-nu, nu-nu, tänne, tänne, sinä\njuveeli\", käskee majuurska, asettaen hänet istumaan Hannaa vastapäätä.\n\nTämä katsoo pöydän yli kiusaantuneena. Ertvin näyttää hänen mielestään\nsurkealta. Kasvoilla on haikeata anteeksipyytelyn ilmettä. Eikä hän saa\ntakaisin entistä lavertelutaitoaan, vaikka emäntä yrittää iloisella\nkeskustelulla peitellä hänen nolouttaan. Ei, hän kääntelee päätään kuin\nyksiöinen vasikka.\n\nHanna Charlotta ei voi olla nauramatta hullulle mielikuvalleen. Hän\nkuulee itse nauravansa kylmästi. Ja yhtä kylmästi hän ajattelee, että\nnuo nuorukaiset olivat merkillisiä olentoja. He olivat joko röyhkeitä\ntai surkeita. Oikeata miestä, sellaista kuin hänen veljensä, ei\ntaitanut olla muita koko maailmassa...\n\nHänen sydämestään on haihtunut kaikki se sääli ja ikävä, jota hän on\nviime aikoina tuntenut. Hän vain häpeää ja halveksii. Häntä suututtaa.\nHänet on asetettu kuin tarjottimelle ... tässä kaikkien nähden. Ooh,\nmiten isot ihmiset, yksinpä viisas Juliana-rouva, ovat tyhmiä...\n\nÄkkiä hän nousee. Syyttää kiireitään väentuvan puolella. Ja poistuu\nylpeän ja kylmän näköisenä.\n\n\"No niin, he siis ... suuttuivat\", nyökyttää Juliana-rouva huvitettuna\npeittäen raskailla sormuksillaan Ertvin raukan käden.\n\nMutta nurkkapöydän luota kuuluu vielä maisterin tiukka kysymys: \"Mitä\nsiis aiot tehdä ritvalaisille?\" Lähtöä tehden Henrik vastaa kiireisin\nsanoin: \"Minä? Minun tehtäväni, hyvä veli, on auttaa sairasmajoista ja\njakelupaikoilta tulvivaa mierolaisarmeijaa, joka pyrkii kotiseutujansa\nkohti. Siinä sitä on juhlakulkuetta kylliksi, luulen.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nLumialan Helka liikuskelee aitassaan hitain elein. Hän pukeutuu\njuhlapukuunsa. Mataraseppele, jossa on kukkakoristeina vain\nsinivuokkoja ja kevätesikoita, odottaa hänen kapioarkullaan ovesta\nheittyvässä auringonvalossa.\n\nNeito kiinnittelee siniliivinsä hakasia, hitaasti, toisen toisensa\njälkeen. Ei ole hänen poskillaan helkapäivän hehkuttamaa punaa. Ei\nkuulu virsien alkusäkeitten hyräilyä, vaikka on enää pari tuntia aikaa\nkulkueen lähtöön. Vain hänen silmänsä ovat kirkkaat, luonnottoman\nkirkkaat ja avoimet, kuten unessa-kävijällä.\n\nMitä kohti hän onkaan nyt kulkemassa? Omaa \"ihmeellisintä ihmettäänkö\"\nkohti, kuten hän oli väittänyt Henrik Sarkille? Vai omaan kuolemaansako\n-- Kurjenojaan, kuten oli tehnyt tarinan neito, joka oli langennut\nsukunsa vihamiehen syliin?\n\nAjatukset haparoivat hänessä kuin sokean kädet. Ne yrittävät tarttua\njohonkin selvään syyhyn, joka tekisi hänet tarmokkaaksi. Mutta ne ovat\nkeskenään ristiriitaisia.\n\nMiksi hän oli sanonut Severille, että näiden juhlien jälkeen he\nottaisivat kuulutukset? Sen vuoksiko tuo mies oli taivuttanut oman\nkylänsä nuorten epäilevät mielet ja johtanut valmistelutyöt loppuun\nmistään esteistä välittämättä. Miksi, miksi?\n\nHänhän ei voi kuulua kenellekään muulle kuin Henrik Sarkille, ei\nkoskaan elämässään! Vain hänelle, sukunsa viholliselle...\n\nMikä saattoi hänet valehtelemaan kunnon miehelle, joka rakasti häntä\nkoko yksinkertaisesta ja rehdistä sydämestään? Onko hän noiduttu?\nAjaako jokin voima häntä takaa ... Kurjenojan mustaan veteen? Järki\nsanoo hänelle, että hän on itse ajanut asiat umpikujaan; tahtomalla\nhelkajuhlia hän on antanut koko elämänsä ja sortumisensa jonkin samean,\narvoituksellisen kohtalon varaan. Miksi hän ei ollut niistä luopunut?\nMiksi?\n\nTähän hän ei, oppimaton neito, osaa enää vastata. Kuinka hän kykenisi\nälyllä ymmärtämään, että hänessä käskee satojen vuosien eellispolvien\nkäsky: helaa on huudettava, muuten tulee maailman loppu. Hänessä elää\nesiäitiensä kuolematon vaisto. Hän on itse isiensä pyhimmän elämänuskon\nilmestys. Vain hänessä tuo juhla kukoistaa tai kuolee. Hänessä toteutuu\nkohtalo, joka on häntä itseänsä suurempi. Rotu kukkii, kukoistaa\nhänessä tai ... katkeaa.\n\nTätä ei Helka osaa ajatella loppuun. Mutta hänen järkensä haparoi\nkuitenkin isän ja suvun puoleen.\n\nOliko lopultakin kaiken takana hänen isänsä tahto, hänen sukunsa laki,\njota on toteltava viimeiseen saakka? Vai halusiko hän tuon papin\nryhtyvän taisteluun Lumialaisia ja ritvalaisia vastaan ja ryöstävän\nhänet itselleen...?\n\nSuloinen, hukuttava tunne hämärsi hetkeksi kaikki kysymykset. Hän nojaa\nviisaittansa ovenpieleen kuin unessa. Järki ei häntä auta. Se jättää\nhänet turvattomaksi kuin mierolaisen tiepuoleen.\n\nTuvan ovi käy moneen kertaan. Lähes kymmenpäinen nälkäläisten joukko on\ntullut tuvasta pihalle. He ovat poikenneet taloon saadakseen aprakkaa\nkotomatkalle. Hänen äitinsä jää seisomaan tuvan portaille huolekkaan\nnäköisenä kerjäläisten painuessa raittia pitkin valtatielle. Miten äiti\nolikaan vanhentunut. Ja isä!\n\nHelkan sydäntä riipaisee. Se on papin syytä -- isä ei unohda sellaista\nloukkausta vielä kuolinvuoteellaankaan. Niin, isä? Hän riutuu kuin\nhaluaisi paneutua kuolinvuoteelleen. Mutta sitä lujemmiksi ovat käyneet\nhänen ajatuksensa. Hangan isännälle, joka oli kehoittanut häntä\nsovintoon papin kanssa, hän oli sanonut muutamana päivänä: \"Hämäläinen\nei anna koskaan anteeksi.\" Ja hänen, vanhan miehen, pitkän elämän\nparkkiamat kasvot... ne olivat -- kalvistuneet aivankuin luuta myöten.\nKuolettava viha oli syönyt niistä kaiken veren.\n\nVoi, miten hän kärsiikään! Ja äiti on tottunut kärsimään isän mukana...\nEntä hän, Helka, heidän tyttärensä? Hänen, jos kenen, on kyettävä\nkestämään sukunsa tyttärenä. Hänellä on oikeus tahtoa sitä, mitä tahtoo\nhänen isänsä -- johtaa Mataleenan virsien eessä-laulajain parvessa!\nSiinä, siinä oli hänellä luja ajatus, jonka vuoksi hän ei saanut horjua.\n\nHelka saa kiirettä. Hän kiinnittää vyöllistaskunsa uumalleen. Mutta\npysähtyy taaskin. Äiti kuuluu nousevan raskain askelin aitanportaita.\n\nAlina-emäntä astuu suoraan sisään ja istuutuu tyttärensä vuoteen\nreunalle. Hänen ennen pehmeä leukansa on lutistunut luisevaksi.\nSyvänsiniset, pehmeäluomiset silmät näyttävät huoltuneen ilmentämään\nvain hätäistä pelkoa ja pitkää kärsimystä. Vielä istuuduttuaankin hän\nhengittää raskaasti.\n\nMutta hänen kasvoilleen on kertynyt ainakin hetkeksi päättävää ilmettä.\nHänellä näyttää olevan puhuttavaa, mikä ei enää siedä viivyttelyä.\n\n\"Ei, en minä saa isääsi muuttamaan mieltään\", hän huokaa. \"Mutta sinä,\nälä sinä edes lähde ... eessä-laulajaksi. Onnettomuus on tulossa...\"\n\nÄiti pitelee kädellä ohimoaan, johon on kertynyt kosolti harmaata\nhiusta. \"Ei ole kuulema tulossa juhlaveneitäkään selkien takaa\", hän\nlisää kuin todistukseksi. \"Häpeä, häpeä tästä tulee. Kyllä pastori on\noikeassa...\"\n\nHelka ei ole saanut vastatuksi mitään äidin puheeseen. Mutta nyt hän\nmuistaa taas erään isänsä ajatuksen. \"Eikös äiti muista, mitä isä sanoi\nHangan isännälle vielä toissa päivänä meidän tuvassa?\"\n\n\"Olenhan minä sen...\"\n\n\"Juuri sitä varten\", tytär vastasi, jatkaen isänsä sanoilla: \"Me\nritvalaiset olemme aina jaksaneet veisata ja rukoilla _loppuun saakka_\nja omalla tavallamme.\" Niin oli isä sanonut. Eikä se mies sanaansa\nsyönyt.\n\nIsä oli aivankuin tullut hänen avukseen. Nyt hän tunsi olevansa\nvuorenvarmasti oikea sukunsa tytär. Ja hänellä oli oikeus sitä olla...\n\nÄidin lähdettyä Helka oli hetken ajan varmaakin varmempi. Hän\ntapaili Mataleenan virrestä sanoja: \"Palkin polki permannosta hänen\nkorkokengillänsä...\"\n\nNiin oli Mataleenakin suuren kartanon tytär. Ja kyllä hänkin osasi\nlaulaa...\n\nMutta ei. Virsi vei hänet sittenkin umpikujaan, sillä se puhui hänelle\nvain hänen omasta mielettömästä rakkaudestaan. Mataleenahan oli\nsalasyntinen, pillojensa kätkijä, pahan omantuntonsa orja, valehtelija,\nkuten hänkin. Tuokin hänen äskeinen puheensa suvun asian puolesta ei\nollut sekään hänelle totta kuin puoleksi. Hänethän oli noitunut rakkaus\ntuohon mieheen -- laulamaan, lankeamaan syntiin ja synnin palkaksi\nkuolemaan, kuten muinainen Helka-neito tarinassa.\n\nHelka lysähti vuoteensa laidalle. Nuoret pihlajanlehvät tuoksuivat\nseinillä. Tuomenkukat lemusivat raskaasti. Hänen päätänsä särki. Se\nei enää jaksanut ajatella. Mutta vaiston lähteet pääsivät nyt hänessä\nkuohumaan. Ne lauloivat hänessä ikuisesta, koskemattomasta voimastaan,\nturhan järjen enää yrittämättäkään nostaa patoja hänen syvimmän\nluontonsa virtoja vastaan. Salaperäinen ihmemaailma näytti hänelle\nhurmioitta via kuvia, joita sai seurata ilman ajatuksia ja kysymyksiä.\nKuolemanhorteen tapainen hurma, jonka keskeltä leimahti huumaavia\nliekkejä, vangitsi hänen olemuksensa kuin muinaispolvien loitsu.\n\nSyntinen Mataleena ja Jeesus kaivolla, pappi ja hän itse, Lumialan\ntytär, sekaantuivat toisiinsa pyörryttäviksi näyiksi. Tarinan onneton\nHelka-neito juoksi Kurjenojalle seppele päässä ja hukuttautui sen\nmustaan veteen, lumpeitten keskeen ... syntinsä vuoksi.\n\nHän itse, Helka, oli syntinen Mataleena. Pappi oli ihmeitä tekevä\nVapahtaja. Hän itse oli langennut tarinan neito ja pappi oli hänen\nryöstäjänsä keskeltä helkajuhlien rahvasta. Hän itse oli jo sydämessään\ntehnyt molempien neitojen synnit. Hänen oli niistä tänä päivänä ja tänä\nyönä tili tehtävä. Ja hän tahtoi sen tehdä.\n\nEi, hän ei ollut erehtynyt tahtoessaan veisata viimeisen virtensä. Hän\noli vain kuunnellut sydämensä ihanan hirvittävää käskyä. Ja Taivas sai\ntuomita tahtonsa mukaan...\n\nArmahtakoon tai surmatkoon. Hänen oli vain kuljettava eessä-laulajien\nparvessa, veisattava julki omat suuret syntinsä ja otettava vastaan\nelämä tai kuolema...\n\n    \"Mataleena neito nuori\n    rupes vasta itkemähän,\n    itki vettä kiulun täyden\",\n\nlauloivat virren sanat hänessä.\n\nJa hän nyyhkytti syvästä onnesta. Oli aivankuin hänen suuri ihmeensä\nolisi ottanut hänet syliinsä. Eikä hänen tarvinnut enää mitään pelätä.\n\nHäliseviä ääniä oli alkanut kuulua kujalta päin. Helka otti viereiseltä\njakkaralta tytönsilkkinsä, ryhtyen asettelemaan sen punaisia nauhoja\npään ympäri limittäin ja järjestellen niiden päät rauhallisin sormin\nlaskeutumaan pitkin selkää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuhtiaitan parvi täyttyy Yläkylän ja Ritvalan tytöistä,\neessä-laulajista, joista toiset ovat helkapuvuissa, toiset vielä\nkirkkovaatteissaan. Kylänpään Riitta vetää Helkan aitasta. \"Kuule,\nnämä napisevat... nämä kuippanat\", hän nauraa. \"Pelkäävät mökinakkojen\nennustelulta. Tule!\"\n\nHelka huomaa seisovansa neitojen keskellä talontakaisella\nnurmikennäällä, joka viettää pitkää syvää laaksoa ja pientä\nruskeavetistä lamparetta, Kurjenojan lähtöpaikkoja, kohti.\n\nTytöistä toiset hälisivät, toiset vaikenivat nyrpeinä. He puhuivat\nsiitä, mitä olivat kylillä kuulleet -- takatalvesta. Se saattoi\nyllättää vaikka ensi yönä. Öisin oli ollut kylmänhenkeä noropaikoissa,\nKurjenojalla, eikä Rapolan linnahaudasta ollut lopultakaan lumi\nsulanut. Ja missä olivat muuttolinnut? Siinä se oli oudoin merkki!\nMissä olivat kiurut ja peipposet, puhumattakaan pääskysistä, missä\njo...?\n\nHelka hymyili unenvarmaa hymyä. \"Eivät ole linnut ennenkään, tulleet\nennen helan huutamista\", hän sanoi. \"Ja onhan meitä tässä lintusia\nlaulamaan\", helähti hänen äänensä pitkästä aikaa iloista naurua. \"No,\nsiinäs sen kuulitte!\" Riitta huudahti. Hän ei pelännyt mitään, sillä\nhänen häänsä Markun kanssa oli päätetty Pyhän Ristin aattopäiväksi.\n\n\"Ei veisata ainakaan Mataleenaa!\" huudettiin joukosta. \"Sitä vastaan se\ntänäänkin saarnasi, pappi.\" \"Ei se Helka siitä mitään tiedä. Eihän se\npakana käy enää kirkossakaan\", jatkettiin.\n\nHelka ei vavahtanut. Hän tiesi, miksi hän oli ollut poissa kirkosta.\nMutta hän kysyi: \"Millä tavalla ... vastaan?\"\n\n\"Puhui mierolaisista ja sairaista. Ja sanoi meitä yhtä syntisiksi kuin\nMataleenaa, jollemme...\"\n\nHelka hymähti taaskin. Mutta vastaus tuli sekä painavin sanoin että\narvoituksellisena: \"Niinhän me olemmekin ja siksi me juuri laulamme.\"\n\nLauletaan edes \"Inkerin sulhot\". Siinä sitä oli lemmen uskollisuutta\npapille asti, yritettiin yhä taivuttaa Helkaa.\n\n\"Me laulamme juuri Mataleenan virren emmekä mitään muuta, kuten ensi\npäivänä on ollut tapana\", Helka sanoi jyrkästi. \"Ja te\", hän osoitti\nkirkkopukuisia tyttöjä, \"nopsaan helkapuku yllenne. Yksikään ei saa\njäädä pois.\"\n\nHän kääntyi. Läksi takaisin aittaansa, kuulematta enää mitään\nvastaväitteitä. Aitassa hohti häntä vastaan sini- ja punakukkaiselta\nkapioarkulta hänen mataraseppeleensä. Se loisti suurena, keltaisena\nkukkana. Päivä säteilytti sen sinivuokot taivaansinisiksi silmiksi,\njoista siinsi kuin harrasta rukousta häntä vastaan.\n\nHelka painoi sen hitain käsin päähänsä, yhä hymyillen haurasta,\nonnellista hymyä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nTaas kulkee Raitinristiltä tie Helkavuorelle havuilla peitettynä. Taas\nseisoo tyttöjen kulkue valmiina vaeltamaan. Yhtä koreat ovat neitojen\npuvut kuin aikaisemminkin.\n\nMutta toisin on sittenkin kaikki entiseen verrattuna. Harvemmassa on\nnyt lyhteitä ja tervatuohia aidanseipäissä. Mutta niitä on kuitenkin.\nKokko on pystytetty vuorelle. Mutta siinä ei ole enää mahtavaa\nkirkkovenettä. Eikä ole ennätetty lyhyessä ajassa rakentaa uudestaan\npyhää Maariaisen majaa.\n\nKoivunlimoja on tuotu talojen porraspieliin Mutta rakennukset näyttävät\nalastomilta, sillä puiden oksissa ei ole vielä lehti täytenään ja niitä\non ennätetty ajaa vain vähän. Hevosia ei ole liiennyt niiden vetoon.\nKylvötöissään myöhästyneet ovat tarvinneet hevosensa pelloilleen.\nJa sairaita mierolaisia on täytynyt pahimmissa tapauksissa auttaa\nhevoskyydillä kotoseutujansa kohti.\n\nPaitsi laulajaneitoja on kansaa vain kourallinen: omankyläiset ja\nkirkon ympäristökylistä muutamia rypäitä. Herrasväkisiä seisoo Yläkylän\nveräjän luona niitäkin vain pieni ryhmä: majuurska. Emil-maisteri,\nHanna Charlotta ja -- pappi.\n\nNiin, hänkin on tullut. Eikä hän näytä aikovan ryhtyä entisiin\npolttohommiinsa. Kasvoilla ei näy mitään vihapäisyyttä. Ne ovat vain\nväsyneen surulliset. Mutta siinäpä se onkin. Rahvas vilhuilee häneen\npäin pelokkain syrjäkatsein. Se tietää jotakin, noita, mitä tietänee --\nonnettomuutta tietenkin ... Mutta tämäkin pelko on vain seisoskelevien\nihmisten omia pelkoja.\n\nTänään tapahtuu sellaista, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Mutta\nmitä? Onea aavistelu ja pelokas kysymys kiertää kaikkien mielessä.\nSe on painunut jokaisen sydänalaan raskaana tuntona. Herra meitä\narmahtakoon, se huokaa raskaasti heidän sisimmässään, huulten vaietessa\nmykkääkin mykempinä.\n\nAlkajaissäkeet ovat jo helähtäneet. On jo palattu kirkolta päin.\nKuljettu Huunan tielle. Palataan jo täältäkin pääristeystä kohti, jotta\npäästäisiin kääntymään Nuutalaan päin.\n\nEessä-laulajat veisaavat Mataleenan vesimatkaa.\n\n    \"Oho minua, neito parka!\n    Pois on muoto muuttununna,\n    kaunis karvani kadonnut\",\n\nkuuluvat alakuloiset säkeet.\n\nMutta Raitinristillä odottava kansa ei kuule eikä katso laulajia.\nKaikkien kaulat kurkottuvat alamaata pitkin kirkolle päin. Sieltä\nkuuluu kaukaa merkillinen, aluksi samea ja heikko vastalaulu, mutta\nkuuluu kuitenkin körttiläisvirren raskaana sävelenä.\n\n\"Savolaisia\" -- \"nälkäläisiä\" -- \"vieläkö niitä nytkin?\" -- \"hulluja,\nhourulaisia\", toistellaan säikähtyneinä ja vähin kiukustumistakin\nyritellen odottelijain ryhmissä.\n\nRantoosta päin lähestyy lähestymistään Tampereen ympäristöpitäjistä\ntulvaava savolaisten ryysyläisarmeija, joka kulkee sairaitaan mukana\nraahaten Hämeenlinnaan päin.\n\nSe on suurelta osaltaan körttiläiskansaa. Ja se veisaa Siionin virttä.\nLaulaa Jeesuksen kärsimisestä. Ja se huutaa nälän riuduttamasta\nrinnastaan houreisin, kähein äänin sen sanoissa omaa uskoaan ja\nkärsimystään:\n\n\"Hitaat uskoon, nähkäät te Jeesust' hänen piinassansa, Että lepoo\nsaisitte, Its' hän sotii pirun kanssa. Kuulkaa hänelt' tämä ääni:\nKatselkaat mun käsiäni.\"\n\nHirvittävä kulkue on lähestynyt yhä. Se tulee Raitinristille. Sitä\ntunkee mäen alta loppumattomiin, milloin pienissä rypäissä, lyhyin\nvälimatkoin, milloin sankkana laumana. Matalajalkaiset, pulleat\nsavolaisukot ovat kutistuneet talven vaivoissa ohutkinttuisiksi\nruippanoiksi. Uhkearintaiset, leveälanteiset vaimot ovat pahasti hekin\nlaihtuneet. Mutta heidän pieniluiset jäsenensä ja suippoleukaiset\nsirot kasvonsa ovat pitäneet sittenkin paremmin pintansa kuin miesten.\nNuorten tyttöjen pystyt ja lujat rinnat eroavat kuin uhallakin\nylpistellen kuihtuneesta vartalosta. Ja lapset, voi, nuo lapset\n-- heitä kannetaan, heitä riiputetaan kädestä eteenpäin. Mutta\nheidän pöhöttyneet vatsansa pysyvät elottomina. Vain suuret päät\nliikkuvat ohuessa kaulassa, vapisten kuin vanhuksilla. Punatautisia,\nkuumetautisia, ruusun ja luuvalon syömiä kannatellaan käsivarresta,\nkainalon alta, hoivaaja vierellä tai molemmilla puolilla, milloin oma\nvaimo, tytär, poika tai naapuri, uskonveli.\n\n\"Katselkaat mun käsiäni\", toistuu kulkueen loppupäästä entistä\nraskaammin, valittavana piinatun itkuna. Odottavat ihmiset tuijottavat\nkuin virren sanojen käskystä mierolaisten käsiin ja kasvoihin,\nriutuneisiin ja kelmeisiin.\n\nOnneton kulkue täyttää Raitinristille päästessään tien laidasta\nlaitaan. Se on peloittava. Se kauhistaa katsojia juuri siksi, että\nse ei pysähdy eikä se lopu. Laihat leuat pyrkimässä eteenpäin, suut\nammollaan veisaamassa, jalat hoippuen, mutta nekin yhä matkaa tehden,\nsilmät haalistuneina, kuin näkemättöminä taivasta tuijottaen -- niin\nkulkee päättymätön lauma. Se ei pysähdy kerjäämään, kuten se oli tehnyt\nvielä viime kevään juhlassa, se ei katso tien vierillä seisoviin.\nEikä se katso vastaan tulevaa helkakulkuetta, jonka täytyy syrjäytyä\nkokonaan pois tieltä, peltojen pientareille.\n\nKuningas Nälkä kulkee voitollista marssiaan. Ja se veisaa yhä\nvoittolauluaan: \"Salemiin nyt menee hän, Syljettäväks, pilkattavaks...\"\n\nHe ovat matkalla omaan Salemiinsa, jossa sielläkin uhkaa yhä\nhätä ja vaiva. Mutta se on kuitenkin heidän kotokylänsä, heidän\npellonpientarensa ja pihatanhuansa -- heidän Jerusaleminsa.\n\nNäkevätkö he nyt jo huoltuneilla silmillään nälkäperukoittensa\nharmaasammaleiset pyöreälakiset rantakalliot, jotka paistavat hopeana\npäivänpaisteessa, vai paksut, lihavat ruovistot, jotka kasvavat,\nkasvavat yhä, joka kesä, tuli halla jos tuli? Ja antavat juuristaan\nruokaa kellervälle rasvalahnalle ja heille särvintä, suolanmakeaa\nsärvintä hiukovaan vatsaan!\n\nKuulevatko he jo kuoviensa hurjat häähuudot ja viklojensa huikeat\nvihellykset? Tuntevatko he nyt jo kosteanoroisten lehtojensa ja\npehmeämättäisten rinteittensä noreilevan kosteuden, joka tekee niin\nhyvää, niin hyvää ... Antaa voinkeltaisen, puolukansileän hipiän heidän\ntyttärilleen ja marjaa, marjaa -- mansikoita, mustikoita, muuraimia...\n\nKyllä he vielä aikovat jaksaa. Satasyliset kiviaidat kerätään\npeltokoukeroilta ... Ja jos ei jakseta kaikkia raivata, ei hätää.\nHikevän kiven lämmössähän se viljakin kasvaa - missäpäs muualla. Kun\nvain tulee siementä, kuivaa, nuorta ja itävää!\n\nTämänkö kaiken vuoksi on heidän raskaspoljentoisessa\nkörttiläisvirressään peloittavaa kauneutta? Siksikö on heidän\nkaihisissa silmissään huikaisevaa valoa, huulilla hereyttä, koko pään\nasennossa mielipuolisen onnellista taivasuskoa?\n\nSiksi, vain siksi. He ovat matkalla savolaiseen Kaanaanmaahansa, omaan\nJerusalemiinsa -- Nilsiän Ukko-Paavon profeetalliseen kotimaahan,\nhänen, joka näki nälkää kuten he, mutta oli henkensä voimalla neljän\nhiippakunnan piispa. Niin on kaksi kulkuetta laulanut laulunsa\nJeesuksesta, joka kärsii, häväistään ja tekee ihmeitä. Mutta suurempi\nkärsimys on voittanut vähäisemmän ja koreamman. Nälkävirsi on\nmykistänyt helkalaulun.\n\nHädissään, tietämättä mitä tehdä eessä-laulajaneidot ja heidän\njäljessään kulkenut rahvas kerääntyy tiensyrjiltä Raitinristille.\n\nMajuurska seuroineen on seisonut mykkänä veräjänsä luona. Vasta\nviimeisten mierolaisrykelmien ohittaessa heidät Emil-maisteri,\nkansan kaunosieluinen ihastelija, huudahtaa: \"Näittekö, totisesti!\nMikä sisu, mikä usko!\" Eikä hän nytkään kyennyt hillitsemään\nväittelynhaluaan. \"Veli Henrik, luulenpa ettei tässä leikissä ole\nvoittanut sinun kirkko-jumalasi tai ritvalaisten helkajumala, vaan\nkörttiläisten Ukko-Paavo, Savonjumala!\" Mutta Henrik ei vastannut.\nHän tuijotti eteensä. Hänen silmiinsä oli jäänyt tuosta kurjuuden\njonosta yksi ainoa kuva: suuripäinen, pöhövatsainen lapsi kantajansa\nsylissä. Sen näyn hän oli kerran nähnyt Lumialan pirtissä. Se oli jo\nsilloin liikuttanut häntä sydänjuuria myöten. Mutta nyt se kauhisti\nhäntä. Se oli todellakin veristä totta: se oli koko tämän kansan\nalttaritaulu. Ja se oli ja oli ollut enne ja ennustus heille --\nHelkalle ja hänelle. Kuolema oli silloin sytyttänyt hänessä rakkauden.\nKuolema oli sytyttänyt! Mitä irvokasta ivaa ... Siinä, manalan ja\nelämän alttaritaulussa, hän oli nähnyt nuoren naisen kauneuden. Mutta\nkuolema -- hänen puolisonsa kuolema, tuon lapsen ja näiden lapsien\nkuolema, koko tämän kansan kärsimyssaatto ei salli sitä hänelle. Sillä\nLumialan tytär ei sitä ymmärrä. Hän sotii sitä vastaan -- koreilevilla\nhelkasaatoillaan ja tansseillaan...\n\nNiin, pienenpieniä tekoja he ovat molemmat tehneet hädän auttamiseksi.\nMutta suureen, ehdottomaan uhritekoon ei kumpikaan ole heistä kyennyt.\nHe eivät ole sovittaneet omia kehnouksiaan eivätkä syyttömien\nkuolemaa...\n\n\"Voi, miten minä surenkaan!\" huokasi Juliana-rouva. \"Näittekö, miten\nkauniita tyttösiä! Ja he, raukat, he kuihtuvat ennen aikojaan.\"\nMajuurskan huudahdus herätti Henrikin. Hän kuulee Emil-maisterin\nterävän, melkeinpä ilakoivan äänen.\n\n\"Eikö mitä! Pari kananmunaa ja voinkirpale kirnusta, jopa pullistuvat\ntaas tyttöjen posket. Tämä kansa osaa kyllä kärsiä!\" maisteri\nhuudahtelee.\n\nHenrikin äskeinen ajatus palaa. Hän jatkaa sitä puoliksi itsekseen,\npuoliksi toisille puhuakseen. \"Niin, tämä kansa ei herää, ellei se\nkärsi kuoleman rajalle saakka. Luulenpa, ettei sillä ole muuten\nedes elämisen oikeutta. Kuten ei ... meillä muillakaan\", hän päätti\nhiljaisin sanoin.\n\nHanna Charlotta on katsellut erillään veräjään nojaten. Niin paljon\nkuin hänkin on nähnyt tänä talvena kurjuutta, ovat hänen eloisat\nkasvonsa nyt kauhusta jäykistyneet. Hänenkin nuori kohtalonsa liittyy\njollakin tavalla tähän mierontien kärsimykseen. Hänen tytönsydämensä\noli vielä äsken kyennyt ylpeästi torjumaan tuon kehnon Ertvinin\nrukoilevat katseet. Ne olivat näyttäneet hänestä typeriltä. Mutta miksi\nne sittenkin olivat näinä päivinä kirvelleet mielessä? Ja kirvelevät\ntaaskin kuin ... tunnon vaivana. Hän _tiesi_ tehneensä oikein. Mutta\neihän sitä voinut sentään olla säälimättä ja... Ja nyt! Sen säälin ja\nkauhun liikuttamana, jolla ohitse vaeltanut suuri hätä oli täyttänyt\nhänen rintansa, hän olisi tahtonut antaa kaikille anteeksi -- tuolle\nlurjuksellekin, joka näytti sittenkin ... kärsineeltä hänkin. Ooh, hän\nolisi tahtonut juosta kotiin, nyt heti. Hän oli itkemäisillään. Mutta\nhän esti sen kuin estikin ja juoksahti Juliana-rouvan käsipuoleen.\n\nJa se täti ymmärsi ja osasi. Hän otti turskin luontonsa ja muutti koko\nkeskustelun sävyn reimalla tavallaan: \"Oli miten oli, meidän täytyy\nelää. Ja sen minä uskallan väittää, että jollei Voipaalan iso-leski\nolisi palvellut tätä kansaa tänä talvena sauna-akkana, se olisi\nlaulanut vieläkin julmempaa virttä. Vai mitä, herra pastori?\"\n\n\"Myönnetään\", Henrik hymähti melkeinpä kunnioittavasti. \"Teidän\nuskontonne on lopultakin suurempi kuin meillä muilla. Ei, ei, älkää\nheristelkö sormeanne! Puhun vakavissani. Katsokaas, luulen, että naisen\nsydän on kaiken uskonnon kohtu ja -- moraali on sen miehinen käsivarsi.\nMutta teillä, teillä on kummatkin, hyvä rouva...\" \"No-no, no-no, mutta\n... mistä asti te, rakas vanha Testamentti, olette oppinut latelemaan\nkohteliaisuuksia!\" huudahti majuurska.\n\n\"Tämä talvi, luulen, on muuttanut meidät kaikki, niin naiset kuin\npapit ja ehkäpä ... koko tämän kansan. Mikäli siihen riittää vielä ...\ntämäkään talvi.\"\n\nKeskustelu tyrehtyi, sillä yli avautuvan pellon tulvahti vieläkin\nkuultaviin körttiläisvirsi. Ja se soi kuin kaikkien sielujen\nkääntymykseen huutavana mieronkävijäin jäähyväislauluna:\n\n    \"Eikö sinun sydämes\n    Näistä liiku voimallisest?\n    Kipuans'ko nähdä saatat,\n    Sydänt' hänell' antamata?\"\n\nPitkään aikaan ei kukaan Raitinristin laidoilla liikahda. On kuin\nhelkajuhla olisi tyrehtynyt siihen paikkaan. Mutta äkkiä ihmisten\nkorvat kuulevat syvän, rauhallisen äänen. Se laulaa yksin selkeitä,\nsoinniltaan alakuloisia, mutta suloisia, runopuhtaita sanoja:\n\n    \"Jeesus paimenna pajussa,\n    karjalaisna kaskimaissa\n    anoi vettä juodaksensa...\"\n\nLaulaja oli Lumialan tytär. Hän seisoi yksin tienristeyksessä sillä\npaikalla, missä ensimmäisen eessä-laulajan tuli seisoa. Ja hän jatkaa\nlauluaan. Jo ilmestyy Kylänpään Riitta hänen vierelleen, yhtyen\nvirteen. Tulee toisiakin tyttöjä. Kertyy taakse ryhmä muuta kansaa.\n\nHelka ryhtyy kulkemaan katsomatta oikealleen tai vasemmalleen. Hänen\nkasvojaan ei kukaan osaa selittää. Ne ovat liikkumattomat. Mutta niissä\non autuasta, houreista onnea, joka lumoaa jokaisen lähellä seisovan.\n\nSuurin osa rahvaasta liikahtaa, myöstyy mukaan. Kulkue vaeltaa kohti\nHelkavuorta. Ja aurinko on yhä kesäisen kuuma. Se tuntuu siunaavan\ntäydellä armollaan -- yhtä hyvin nälkäIäisten laumaa kuin helkajuhlien\nkansaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kokollakin tapahtui monenmonia enteellisiä kommelluksia. Ilo ei\nnoussut.\n\nOutoa oli ilmassa. Ja outoa mieltä oli kentän laidalle kerääntyneessä\nkansassa. Tämä pysyi loitolla kokosta ja laulavasta neitojen piiristä\nmetsänreunan sakeassa varjossa. Ei se edes remunnut. Joutomiehet ja\nrentustelijat, joiden pääjehu, Ryskyn Iivari, istui yhä linnassa,\nnäyttivät painuneen muille maille.\n\nKokko paloi. Eikä siinä ollut mitään ihmettä, että se nousi\nhengähtämättömän tyynessä ilmassa kohtisuoraan ylöspäin. Niinhän sen\npitikin.\n\nMutta ilma sen ympärillä ei näyttänyt värehtivän. Se paloi kuin\njäisen seinän takana. Sen kielekkeet eivät leiskahtaneet. Uhkea savu\nei noussut sen myötä. Se vain huippeni, nousi ja oheni ohenemistaan,\nkadoten tyhjään, liikahtamattomaan korkeuteen.\n\nSe paloi tunnottomana kuin -- hallatuli! Vanhat ukot, jotka hallatulia\nolivat nähneet, pudistelivat päätään. Hieroivat käsiään kuin niitä\nolisi kohmettamat. Ja poistuivat toinen toisensa jälkeen, tunnustellen\ntuota merkillistä kuultavan kalpeaa ilta-ilmaa, joka tuntui niin\netäisen vieraalta. Kentän laitamat tyhjenivät jo ennen Mataleenan\nvirren päättymistä. Laulajaneidot jatkoivat kuitenkin veisaustaan,\nsillä Kylänpään Severi seisoi kylänpoikien kanssa uskollisesti\npaikallaan eikä Helkan laulu ja kiertävä askel pysähtynyt.\n\nMutta hän näytti sittenkin väsyneeltä. Kun oli tultu laulussa\nMataleenan sanoihin\n\n    \"Itsepäs lienet Herra Jeesus,\n    kun mun elkeni sanelit!\"\n\nhän tarttui seppeleeseensä, aivankuin olisi säikähtänyt sen putoamista.\nSanat katkesivat. Ja kun hän taas niihin tarttui, hän erehtyi. \"Kun\nmun _syntini_ sanelit!\" hän lauloi. Tytöt säikähtivät. Vilkuivat\nympärilleen ja säikähtivät vielä enemmän: koko kenttä tuntui autiolta.\n\nHelkan laulu katkeili yhä. Kylänpään Riitan täytyi johtaa laulua pari\njaksoa.\n\nVihdoin sai Helka suurin ponnistuksin tarmonsa takaisin. Häneen tuli\nkuumeista eloa. Hän tahtoi tahtomalla. Ja laulun voima nousi jälleen.\nMutta liian pieneksi rakennettu kokko lysähti äkkiarvaamatta kokoon. Ja\nennenkuin oli tyttöjä hypitelty, se jo makasi maassa mustana tuhkana.\nTuhkaa, pelkkää tuhkaa! pelästyivät neidot. Jollei noussut liekki, ei\nse sytyttänyt lempeä ja sen yli hyppääminen oli lemmen kuolemaksi.\n\nPiiri pysähtyi lauluttomana. Enne oli kauhistava. Vain Kylänpään Severi\nja Lumialan Markku pysyivät reippaina. He raastoivat kylänpoikien\nkanssa nopeasti uutta risua ja puuta metsästä.\n\nKokko leimahti taas. Mutta nyt se oli liian korkea. Sen yli oli\nvaarallista hypätä. Mutta Helka oli epätoivoisen kiihtynyt. Hän tahtoi\nhypätä heti. \"Heti, heti!\" hän huudahti Severille. Hyppy onnistui.\nMutta -- Helkan seppel putosi hänen päästään. Ja se tärveltyi pahasti\nliekistä ja tuhkasta. Pari tyttöä kirkaisi. Muut neidot loivat\ntoisiinsa epäluuloisia tai vahingoniloisia katseita. Sehän oli\nenteistä pahin! Jos neidon seppel, hänen neitsyytensä kunniakruunu,\nputosi kesken laulun tai hypyn, se merkitsi kaiken lemmenonnen\nkuolemaa, tiettiinhän se vanhastaan. Ja nyt, nyt se oli tapahtunut\nLumialan tyttärelle, joka näytti hetki hetkeltä muuttuvan ... kuin\nmielenvikaiseksi. Mitä liekään tehnyt ... Niin, mitä? Oliko se antanut\nneitsyytensä ennen aikojaan ja nyt kuitenkin tullut ... peittelemään\nlankeemustaan...? Siksikö se tuolla tavalla...? Neidot jäivät\nkatselemaan. Helka nauroi epätoivoisesti. Horjahteli väsymyksestä,\nmutta ojensi käskevästi Severille kätensä uuteen hyppyyn.\n\nSe näytti onnistuvan. Hän lensi korkeassa kaaressa tulen yli. Jalat\ntapaavat maan jo sen toisella puolella. Mutta samassa koko tyttöparvi\nhuutaa kauhuissaan. Hänen hameensa helmus on syttynyt tuleen.\n\nHelka ei osaa juosta tulesta poispäin. Hän vain katsoo kuin\nhämmästyneenä ympärilleen ja jää tuijottamaan palaneen Maarian-majan\nmustaa paikkaa. On aivankuin hän odottelisi sieltä pelastajaa.\n\nSeveri on ryhtynyt lujin kämmenin peittoamaan Helkan hametta. Tuli\nsammuu nopeasti. Mutta palaneen vaatteen käry jää jäljelle. Se ja tulen\nkuumotus näyttää hetken ajaksi uuvuttaneen Helkan pyörtymyksen rajalle.\n\nMutta hän ojentaa taas kätensä Severille. Hän aikoo hypätä kolmannen\nkerran, kuten tapaan kuului. Tämä jää kuitenkin kesken, sillä hän\nlysähtää kokoon ja Severi ottaa hänet kainalosta vieden syrjään, kaivon\nkannelle lepäämään. Hätäisesti, saamatta suustaan montakaan ilohuutoa,\npojat hyppäyttävät omat tyttönsä tulen yli. Ja nuoret katoavat\nparittain kentältä.\n\nKukaan tytöistä ei mene laskemaan seppeltään kaivoon. Ne vain katoavat\npäistä, keneltä tiepuoleen menomatkalla tai vasta omassa aitassa\nkapioarkkuun ... edes muistoksi.\n\nHelka ja Severi eivät huomaa mistä Reko-isäntä on ilmestynyt kentälle.\nHän kulkee nurmikkoa pysähdellen. Katsoo maahan, kumartuu alemmaksi\naivankuin jotakin perkätäkseen. Jo koettaa nurmea kämmenellään.\nPudistaa päätään. Katsoo päätä pyörtäen taivaalle. Se näyttää\nhänestäkin liian kovalta ollakseen oikea juhannusaikojen yötaivas.\nMutta heikko hämärä peittää sitä vielä. Siitä ei saa täyttä selkoa.\nUkko astuu kaivolle ja kehoittaa hämmästyttävän jyrkällä äänellä nuoria\nlähtemään Lumialaan.\n\nHelka säikähtää. Isä aikoi jotakin erikoista. Hän muistaa laulunsa\nkatkeilleen, horjahdelleensa, surkeasti lysähtäneensä ja tässä ...\nhänen sylissään oli hänen runneltu seppeleensä...\n\nSeveri yrittää reipastuttaa Helkaa. \"Tule\", hän ojentaa kätensä,\n\"tanssitaan 'kopposta' ja 'helkaa', niin että permanto vajoo!\"\n\n\"Menetkös siitä, sinä tans-mestari, no-no, mene nyt!\" Helka on\nilakoivinaan. Hän tietää näyttelevänsä. Epätoivo huutaa hänessä. Mutta\nhänen täytyy päästä heistä, jäädä yksikseen. \"No, menetkös!\" Hän nostaa\nseppeleen sylistään. Sanoo viekkaasti, kuin houkutellakseen: \"Katsos,\nSeveri, _viimeinen_ helkaseppele on laskettava kaivoon niin, ettei\nsulhanen ole näkemässä ... Nono, etkös mene siitä! Tulen aivan kohta\njäljessä.\"\n\n\"Ja kohta sittenkin\", kuuluu isän rauhallinen, mutta ratkaisevan jyrkkä\nääni. \"Se on sillä tavalla, että nyt on päätettävä meidän kesken\nkuulutustenotto ja häitten aika. Ei sinun nyt enää sovi...\" Hän aikoo\njatkaa: \"... ottaa ja jättää sulhasia.\" Mutta lisääkin vain: \"No,\nniin. Laulut on laulettu. Eikä ole häitä lykättävä enemmän kuin tapaan\nkuuluu.\" Sanoi ja läksi.\n\nSeveri on iloissaan ja ymmällään. Mutta hän jättää morsiamensa\nomiin oloihinsa. Helkaa kun oli ollut ennenkin mahdotonta ymmärtää,\ntavallisen miehen järjellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelka oli tajunnut isänsä sanat kauhistavan selkeästi. Nyt hän ei enää\nantaisi armonaikoja. Hän oli huolissaan tyttärensä maineesta. Hän oli\npettynyt näistä juhlista. Isoisilla häillä oli näytettävä naapureille\nja papille...\n\nNiin, papille...!\n\nPolttavana kuumeena tunkeutui Helkan väsyneeseen olemukseen tuska ja\nhäpeä moninkertaisella voimalla. Seppel rutistui hänen epätoivoisissa\nkäsissään. Isän sanomat kovat asiat puristivat rautavanteena hänen\nohimoitaan. Niitä et kiertänyt, et päässyt pakoon. Eikä hän kuitenkaan\nvoinut kuulua kenellekään toiselle kuin ... Voi, Henrik, Henrik...!\nNiin, hänellähän oli omat vainajansa, pyhimyksensä, jotka täytyi\n\"sovittaa\"...\n\nKatkera kyynel oli kiertymäisillään silmään. Mutta itku ei tullut.\nSyntyi vain itkunsekainen väsymyksen hyrskivä nauru, joka muuttui\nvähitellen kovaksi ja sitten epätoivoisen hurjaksi.\n\nHelka nousi. Oli sittenkin pakotie. Oli Kurjenoja. Ohoo-ho-hoo! Hänen\npiti saada tunnolleen lisää vainajia. Se mies halusi murehtimista. No,\nsaakoon, saakoon...\n\nTietämättään, tuntemattaan Helka painoi kurjan seppeleen päähänsä.\nKulki kiertäen kaivon kehää. Niin, niin, hänhän oli muinaisen tarinan\ntyttö, jolla oli salasynti sukunsa vihamiehen kanssa ja sittenkin\nlauloi helkavirtensä. Lauloi ja veisasi. Ja seppel varmaan putosi,\nhäneltäkin. Tietenkin putosi. Mutta minun matarakukkani on päässä. Se\non vietävä Kurjenojalle ... noutamaan lempeä, ha-ha-ha-ha...\n\nNauruun oli tullut mielipuolista hurjuutta. Se muuttui salaviisaaksi\nhihitykseksi. Se se sitten vasta on viisasta. Kukaan ei ymmärtäisi,\noliko hänen jalkansa luiskahtanut, oliko liejuranta vetäissyt hänet\nmukaansa, vai...?\n\nEi kukaan paitsi hän, hän yksin. Ja suuri olisi hänen surunsa...\n\nItku, vapahduttava itku oli hänet pelastamaisillaan houreisista\nnäyistä. Syvä hellyys ja sääli tuota miestä kohtaan oli jo\nottamaisillaan hänet syliinsä. Oli aivankuin hämäräkin olisi\nvähentynyt. Aamukylmä tuntui selvittävän hänen ajatuksiaan. Hän yritti\nmiettiä uudestaan. Oli jotakin perin tärkeää ... Hänen täytyi, _täytyi_\nsaada se kiinni.\n\nMutta samassa hetkessä, kuin nousten Maarianmajan mustuneelta\ntuhkalaikalta, lähestyy häntä tuttu hahmo. Helka tietää, että hänen\nolisi paettava. Mutta jalat eivät kanna. Hänen täytyy nojautua\nkaivonkantta vasten.\n\nVihdoin hän kuulee läheltään, yläpuoleltaan Henrik Sarkin äänen: \"Tulin\nlevottomaksi sinusta. Näin jo Raitinristillä, ettet jaksaisi loppuun\nasti. Tule, saatan sinut\", hän sanoi huolehtivasti.\n\nMutta Helkan tuska nousi entistä suuremmaksi. Tuo mieshän ei tietänyt\nmikä oli heidän kummankin edessä! huusi hänen mielessään. Jospa hän\naavistaisi, että kohta, tuossa paikassa hänen oli vihittävä Lumialan\ntytär ja Severi Kylänpää, \"kunniallinen talon tytär, neitsyt ja...\"\n\nHelka nauroi. Ja taas hän tiesi näyttelevänsä.\n\n\"Miksi en olisi kestänyt?\" hän oli kivahtavinaan vastaukseksi. \"Etkö\nnähnyt mieronkävijäin kulkuetta ja heidän lapsiaan? Etkö muistanut,\nettä kerran ... Lumialan pirtissä...?\"\n\n\"Muistanut...? En nähnyt enkä muistanut. Minähän lauloin. Ja katsokaa,\nherra pastori\", hän koski seppeltä sormillaan, \"nyt on minun tämä\nvietävä Kurjenojalle ... hakemaan lempeä, ha-ha-ha\".\n\nOma naurunsa särki hänen korviaan. Hänen täytyi päästä pois! \"Hyvästi!\"\nhän huudahti. Ja kiireisin askelin hän kulki itäisen polun päähän,\nkadoten harvaan petäjikköön.\n\nHenrikin ei ollut, vaikeata huomata, että Helkan mieli oli järkyttynyt\nsyvemmin kuin hän oli otaksunutkaan. Hän tavoitti pitkin askelin\npakenevan neidon. \"Palaa kotiisi, Helka.\" \"Jättäkää minut\", tuli kylmä\nvastaus.\n\nHenrik tarttui Helkaa käsivarresta. He pysähtyivät. Helka huomasi,\nettei hän saisi tuota miestä poistumaan. Ja he jatkoivat matkaa\nrinnakkain. Sanaakaan ei puhuttu pitkään aikaan. Mutta neito\nsuunnitteli pakoa. Hän tiesi täällä jokaisen syrjäpolun, kiven ja\npensaikon. Oo, kyllä minä hänet eksytän, jätän siihen paikkaan ja...\n\nAamu kuulsi kylmänä silmänä puiden lomitse. \"Katso, maa on härmässä\",\ntokaisi Henrik itsekin hämmästyen. \"Lienee yökastetta\", vastasi Helka\nkatsomatta mihinkään.\n\nPolku sujahti matalien männyntaimien keskeen, joiden yläpuolelle nousi\nmahtavaoksaisia rauduskoivuja. Henrik pysähtyi, jäi tuijottamaan\nhetkeksi koivujen ohutvarpuisia syrjäoksia. Niistä kimmelsi hänen\nsilmiinsä kuin jäätyneitä pisaroita. Ja puolikokoiset lehdet näyttivät\nmerkillisen käpertyneiltä.\n\n\"Herra varjelkoon, ettei vain...?\" hän säikähti omaa ajatustaan. \"Miksi\ntäällä tuntuu kuin -- pakastaisi keskellä...?\"\n\nHelka naurahti. Hän riensi juoksuaskelin eteenpäin. Kohta, pian, nyt\nheti hänen oli kadottava metsän peittoon. Tuosta ... polunkäänteestä\ntulisi sylenkorkuista kanervikkoa ja sen alapuolella oli tiheää\nviidakkoa ... Mutta ei, silläkään kohdalla hän ei päässyt toteuttamaan\naiettaan.\n\nHenrik tarttui kovin kourin taas hänen käsivarteensa. \"Katso\", hän\nsanoi äkkiä kauhistuen, \"tuo tuossa, tuo vesi kallionkolossa -- sehän\non jäässä!\" Hänen kätensä on irtautunut. Hän päättää perkätä asiaa,\naikoen koetella kengänkorollaan, oliko se ohutta jääriitettä, vai kovaa\njäätä.\n\nSilloin on Helka kadonnut kuin maan alle. Hän rientää sivupolkua pitkän\nmatkaa oikealle. Kääntyy siltä vihdoin poluttomaan metsään. Jatkaa\nkulkua juoksujalkaa suoraan Kurjenojan alajuoksua kohti. Oo, kyllä hän\ntietää. Tuolla kohtaa se tekee laajan polvekkeen ja siltä kohtaa se on\nsyvin. Sieltä päin hän ei osaa etsiä, ei pitkään aikaan...\n\nNäin on hyvä, näin! huutaa hänen sielussaan. _Hän_ löytää minut ...\nHän löytää minut! Hän haamii minut rannalle ja ... Oi, hän yrittää\nherättää hengen palaamaan. Mutta se ei palaa enää, se ei palaa. Hänen\ntäytyy kantaa minut pitkät matkat, kotopihalle saakka ja sitten ... omaan\naittaani. Ja kaikki, kaikki on hyvin, niin hyvin...\n\nIhana houre kasvaa hänessä. Hän on jo nyt tuskaa tuntematon vainaja.\nMutta hän näkee kaiken. Aurinko juoksee häntä vastaan. Se valaisee\nhänen omat rakkaimmat polkunsa. Ja hän, hän ... etsii häntä, löytää\nhänet...\n\nKurjenojan pinta välähtää kimmeltäen puiden lomitse. Helka saa\nmoninkertaiset voimat. Nyt se avautuu paistamaan laajana polvekkeena,\nhuikeassa valossa. Helka kiitää kevein askelin. Hän tahtoo pian, pian\nantaa seppeleensä solua virtaa alaspäin. Ja sitten, sitten ... Hän oli\nhukkuva, mutta hänen rakkautensa oli nouseva sen rannalta, kukkien\nkeskeltä...\n\nSeppel on jo hänen kädessään. Päivä loihtii sen tärveltyneet kukat\nsäteileviksi päärlyiksi. Helka on ehtinyt joen matalalle kaltaalle.\nHän nostaa kätensä ja seppeleensä, heittäen sen jokeen. Se ei painu.\nTietenkään se ei heti... Sehän ei saakaan painua. Sen on kuljettava\nvirran mukana kauas, kauas ... onnen maahan.\n\nMutta se ei liikahda. Virta ei vedä sitä mukaansa. Eikö se huoli siitä!\nHelka teroittaa sokaistuneet silmänsä.\n\n\"Joki on -- jäässä!\" hän huutaa ääneen, ihmeissään, kauhistuen. Mikään\najatus ei enää tottele häntä. Hänen koholle jäänyt kätensä hervahtaa.\nHän lysähtää maahan.\n\nJoen jää läimehtii vahvassa valossa, punan ja kellervän vivahteissa,\njotka näyttävät kilpaa valon kanssa kirmaavan sen tummapohjaisella\npinnalla.\n\nHelka tuntee sokaistuvansa kokonaan. Hän hamuilee viereltään maata.\nHän ei tunne sen jääkylmää kosteutta. Mutta vähitellen hän näkee taas.\nSammakonkukkia makasi maassa pakkasen mustiksi rusentamina. Niiden\nympärillä oli keltaista ja mustaa nurmea, jota peitti kova kohme.\n\nHelka alkaa käsittää mitä on tapahtunut. Puut olivat pakkashuurteessa.\nKoivujen kilottavat pisarat olivat jäänpalasia. Ja kuusten naavoissa\nriippui jääpuikkoja.\n\n\"Takatalvi, takatalvi\", hän toisteli.\n\n\"Niin, takatalvi on tullut\", toisti miehen ääni hänen takaansa, ja\nlujat käsivarret nostivat hänet maasta.\n\nHelkan voimat olivat lopultakin kokonaan katkenneet. Hän hyrskähti\nväsyneeseen itkuun. Miehen rinta lämmitti häntä. Suloinen uupumus,\npelastuminen jostakin hirvittävästä ja uusi hyvä turvallisuuden tunto\nvoivuttivat hänet unentapaiseen horrokseen. Hän kuulee vain Henrik\nSarkin toistavan: \"Niin, takatalvi on tullut ja uusi katovuosi. Meidän\non lähdettävä, vilustut...\"\n\nUusi kauhu herättää Helkan. \"Ei, ei, minä en tahdo häitä!\"\n\n\"Nyt ei ole kukaan viettävä häitä\", Henrik sanoo raskain tunnoin, \"vain\nhautajaisia on tulossa\".\n\nKuin anoakseen omaan surkeuteensa apua ja hellyyttä Helka sopertaa\nlapsenomaisin, turvattomin äänin, kuiskaten ja väristen: \"Aioin kuolla,\nmutta, katsos, tuo oli jäässä...\"\n\nÄäni aivankuin syytti tuota tunnotonta jokea. Ei, eihän ollut hänen\nsyynsä, että...\n\n\"Raukka, raukka\", Henrik hyväili hänen hiuksiaan. \"Nyt ei ole\nkenelläkään oikeutta kuolla ... turhaan. Meidän on pelastettava paljon,\nHelka, paljon. Älä pelkää mitään, tule.\"\n\nHelka totteli. Oli hyvä olla tahtomatta ja ajattelematta. Niin he\nkääntyivät kylää kohti, hitaasti ja vakaina taivaltaen.\n\nRutistunut, paleltunut seppele jäi kovalle jäälle. Mutta päivän\nkuumetessa sen kukkien ja lehtien kupuihin ilmestyi pisara toisensa\njälkeen. Ja se alkoi yksinäisyydessään loistaa kuin opaalein koristettu\nmorsiuskruunu.\n\nMutta vanha ennustus oli täyttynyt -- omalla tutkimattomalla tavallaan.\nVuosisadan viimeiset helkajuhlat oli vietetty. Eivätkä ne enää koskaan\nentisensä luontoisina palanneet.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSinä talvena, joka seurasi onnetonta helkajuhlaa ja kylmänkosteata,\nluonnottoman lyhyttä kesää, kansa keksi pastorilleen uuden nimityksen.\nHäntä sanottiin nyt haudankaivajaksi. Mutta majuurska nimitti hänet\n\"omaksi suureksi bernhardilaisekseen.\"\n\nHän ei ollut näet tavallinen haudankaivaja. Hän kaivoi pyryilmojen\numpeen nietostamia hautoja auki. Ja lumihaudoista pitkin tienvieriä hän\netsi paleltuneita, raahaten ne pienen reen kokoiseen kelkkaansa, jolla\nPenttilän nuoret olivat lasketelleet aikoinaan iloisia laskiaisia.\n\nMinkä hautaus- ja kirkonmenoiltaan pääsi, hän kiersi aamusta pimeän\ntuloon maantiet ja syrjätiet, vetoköysi olkaa pitkin kireällä, vainuten\nhankeen kuolevia ja vainajia, kuten ainakin alppiluostarien suuret\nbernhardilaiskoirat.\n\nEikä hänelle enää naurettu. Mutta ihmeteltiin. Juliana-rouva toraili:\n\"Pastorin ei pitäisi sentään tuolla tavalla ottaa itseään hengiltä.\"\n\"Maksan vain velkaani eräälle vainajalle\", Henrik hymähti. \"Tämä työ\non minulle armoa, silkkaa Taivaan armoa...\" Tai hän tokaisi lyhyesti:\n\"Vain uhrituli on oikea hallatuli.\" Ja taas hän painui matkalle, oli\npakkaspäivä tai myräsi pyry.\n\nHän oli käynyt hiljaiseksi. Mutta hän näytti onnelliselta. Joka\npelastuneelta hän kuiskasi kelkkansa viereltä: \"Katso, Ellen, katso,\nminkä teen yhdelle näistä, sen verran anna anteeksi kovia sanojani,\nkylmyyttäni, petollisuuttani...\"\n\nKuiskailtiin, että pappi oli tullut kummalliseksi. Ehkäpä sillä oli\npäässä vikaa. Mutta sitä ei sanottu enää häijynä takapuheena, vaan\nsäälimällä.\n\nHän ei näyttänyt huomaavan ketään. Mutta kuitenkin hän ennätti\nkaikkialle.\n\nMökkeihin oli jaettu aineksia hätäaputöitä varten: pellavaa ja hamppua,\njoista kehrätyillä langoilla vaimot ostivat hätäleipää Raijan talosta,\nkirkonkylän yhteisestä leipomapaikasta. Miesten oli valmistettava\npuuastioita, rekiä, ajo- ja työkaluja, tanokontteja, kalanpyydyksiä\nja tyttöjen ja poikien kerättävä jäkälää ja peuransammalta. Yhdessä\nJuliana-rouvan kanssa Henrik oli järjestänyt Hangan talon työtarpeitten\njakelu- ja valmiitten esineitten vastaanottopaikaksi. Ja iso-leski\njatkoi ja johti työtä, joka ulotettiin pitäjän laitakyliin saakka.\nHädänalaisilta otettiin vastaan puutöitten lisäksi pihkaa, tervaa,\npotaskaa, vuotia ja luita, mitä tahansa kaupaksi kelpaavaa.\n\nKenellä oli vanhaa varaa, sai tuoda ryijynsä, silkkiliinansa, rossinsa\nja sormuksensa -- kaikki kelpasi Juliana-rouvalle. Oli saatava\ntavaraa vietäväksi ulkomaille, josta hallitus haki apua, rahalainoja\nja viljaa, kuolemaan tuomitulle kansalle. \"Oma apu, paras apu\", hoki\niso-leski jokaiselle avunpyytäjälle. Ja perusajatus oli Henrik Sarkin.\nKansan oli opittava luottamaan omaan työhönsä ja omiin voimiinsa. Se\nei saanut enää ruikutella, sillä ruikutus ei auttanut. Se ei saanut\nenää hoeskella: kyllä keisari ruokkii, sillä hallituksen kassat\nolivat jo tyhjentyneet. Ja minkä se sai rahalainaa ja viljalasteja\nHollannista, Saksasta ja Itämerenmaista, se hupeni suurille\nhätätyömaille -- Lempoisten kanavankaivaukseen, Hämeenlinnan--Pietarin\nradanrakentamiseen ja moneen muuhun. Ja tällä kertaa totteli yksinpä\njäykkäniskainen hämäläiskansa. Ihmisvoima oli korren vertainen. Ja nyt\noli tämä ainoa korsi oma työ, ahkeruus ja rohkeus.\n\nHenrik Sark oli taaskin ennustanut oikein. Minkä hän oli saarnannut,\nsen upotti nyt kansaan lihaa, luuta ja sielua myöten pyry, pakkanen ja\nnälkä, jonka rinnalla edellisen talven hätä oli ollut pelkkää leikkiä.\n\nÄskeisen kesän kansa oli kulkenut pelko sydämessä. Ehtikö vilja\ntähkälle vai ei...? Tuliko halla jo Jaakonpäivänä, siirtyisikö se ehkä\nLuojan armosta Laurinpäivään? Ja kun jo elokuun lopulla pohjatuuli\nvihloi luita myöten, se mykistyi pelosta. Rintamaittenkin viljelijä\nrakensi jo peltonsa ympärille rovioita hallatulen sytyttämiseksi tai\nleikkasi viljansa puolikypsänä, kädet kontassa ja hätä sydämessä.\n\nMutta syyskuun ensimmäisen sunnuntain varhaisaamuna ei auttanut enää\npelko eikä hallatulien toivo.\n\nSilloin oli Suomen kansa lopullisesti tuomittu.\n\nEdellisenä iltana ei enää lehti värähtänyt. Kuutamo nousi. Mykkinä\nliikuskelevat ihmiset kavahtivat omaa varjoansa. Kylminä tuijottaviin\ntähtiin he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Ne eivät peittyneet\npilveen, ne eivät vavahdelleet, ne olivat rautanaulojen tulisia\nkantoja, joilla taivaanlaki oli lyöty kiinni. Ja ne jäähtyivät yön\nmittaan nekin. Pimenivät, katosivat.\n\nMutta aamulla peitti maan puolen tuuman paksu kuura, joka ei sulanut,\nsillä nyt, kun tuho oli tapahtunut, kun peltojen tähkät sojottivat\njäykkinä ylöspäin, kuin seisoalleen kuolleet sirot lapset, kun olki\nhikosi viimeistä kuolintuskaansa ja routa oli jo pureutunut kuoleman\nkoirana sen juuriin, nyt vasta oli noussut jynkeä, paksu pilvi auringon\neteen.\n\nPerunanvarret seisoivat jääkynttilöinä, mustat lehdet\nrautakalustoinaan. Kaivosta et ottanut vettä vaaksanpaksuisen jään\nalta. Et kyennyt edes hengittämään, sillä minkä aurinko pääsi\niltapäivän lyhyeksi kuuroksi näkyviin, sen se työnsi maata kohti\nlyijynharmaata katkeranmakuista huurua. Ja minkä tämäkin väheni, sen\nverran eneni maassa kuura ja jää.\n\nEi ollut enää puhumista keskikesän vaarallisista \"rautaöistä\", joilla\noli tapana uhata hentoja oraita. Nyt eli koko maa loppumatonta\nrautayötä, jos eli. Nyt ei ollut toivoa edes siemenestä, ei\nnälkäperukoilla eikä rintamailla.\n\nTaistelun hirveät päivät olivat alkaneet. Eikä yksikään liha\nolisi pelastunut, jollei noita päiviä olisi lyhennetty, sanotaan\naikakirjoissa.\n\nJa ihme kyllä, ne lyhennettiin lukemattomien uhritulien voimalla, kuten\nHenrik Sark oli sanonut.\n\nLaulut saivat vaieta. Kukaan ei enää muistanut niiden sanoja, jolleivät\nne olleet hautajaisvirsiä. Ei nostettu enää lyhteitä aidanseipäisiin.\nNiiden oljet tehtiin surpimeksi, josta leivottiin hätäleipää ja pantiin\nkaljaa. Ja aitovieriltä lapioi Henrik Sark rekikelkkaansa kallista\nkuormaa. Helkakokkojen sijat unohdettiin. Ei ollut olemassa muuta kuin\nyksi ainoa kokko: suuri, yhteinen ja palava _uhrituli_.\n\nJos aurinko laski illoin tummanpunaisena pallona aliseen pilvimereen,\ntuli aamuksi lumipyry. Ja Henrik pani kelkkansa ja lapionsa kuntoon jo\naamuyöksi. Jos se laski tyhjän hopean värisenä taivaanrannan vihreän\nkeltaiseen railoon, hän läksi aamulla tulipalopakkaseen välittämättä\nlapiostaan.\n\nVihdoin oli tultu helmikuuhun.\n\nVoipaalan loitoimmalla sijaitseva sivurakennus on muutettu sairaalaksi.\nMökkien tilat eivät enää riittäneet.\n\nSavolaisia, pohjalaisia ja omanpaikkaisia makailee olkivuoteillaan\nlaaja tupa ja muut huoneet täynnä. Kukaan ei tiedä pakkasen määrästä,\nsillä mikään lämpömittari ei sitä osoita, ei ole osoittanut pitkään\naikaan.\n\nEi näillä ihmisillä ole enää muuta varmaa merkkiä tuolta ulkopuolisesta\nmaailmasta kuin heidän oman elämänloppunsa mittaaja: ruumisarkkupino,\njoka seisoo pihan vastakkaisella puolella liiterin seinustalla. Ja\nvainajien jäätynyt rivi liiterin laajalla lastukolla, jonne joka aamu\nvielä jalkeille pystyvien sairaitten on ne itse kannettava. Eivät\nniihin terveet koske. Pelkäävät, hehe... Niinkuin se ei tulisi muka\nkerran jokaiselle se viimeinen kopaus, kun arkun kansi lyödään kiinni.\n\nMutta tänä aamuna on sairastuvassa kapina. Viimeisillä voimillaan oli\ntosin Larva-Pentti, jolla oli enää vaimo elossa, mieroa kiertämässä,\nraahannut pihapinosta pari halkoa pirtin takkaan ja komentanut muutamia\nkynnelle kykeneviä tuomaan lisää. Ja tuli leimusi lämmintä. Ei siinä\nvikaa.\n\nMutta tämä olikin nälkäkapina. Toissapäivästä asti ei kukaan ollut\nkäynyt heitä katsomassa. Ei ollut ajettu pihalle vellikuormaa,\nportaitten eteen. Eikö tässä enää saanut edes kuumaa hätähuljua\nsisäänsä!\n\nMillä he jaksoivat ruumiit kantaa liiteriin, kun halkojakin täytyi\nraahata yksitellen pihan yli, ja senkin jaksoi pari ukkelia tehdä vain\nnelinkontin perässään laahaten.\n\nJa missä oli uusi hoitaja, jonka iso-leski oli luvannut, kun Räsän\nMaisa oli sekin toissa päivänä kuolla kupsahtanut? No, niitä oli nyt\nkuollut kolme peräkkäin vajaan kuukauden kuluessa. Tarttuihan tämä\ntällainen suolien särky ja poltetauti. Mutta jumalatontahan se nyt oli\ntällainen, jotta kaikki karkasivat kuin \"närpälääset helvetistä\".\n\nLarva-Pentti johtaa kapinaa karskilla pohjalaismurteellaan. Hän\nvierittelee Turusen Jaskan, iisveteläisen, paksuksi paisunutta ruumista\novensuuta kohti. Mutta ei jaksa sitä enää vyöräyttää eteisen puolelle,\njossa odottaa puolisen tusinaa ruumista liiteriin pääsyä.\n\n\"Kyllä tässä kyytiä olis, mutta kun ei ole ruakaa\", Pentti läähättää\nheikko ääni kiukusta sähisten, kontilleen lääpästyneenä. Hän katsoo\njulmistuneena ympärilleen ja komentaa itselleen taas apulaisia.\n\nMutta mitäs nämä, niin savolaiset kuin hämäläisetkin? \"Jotta ja jotta\",\nhokevat kuin Lappajärven laiskurit. Halkoa hakivat lämpimikseen,\nmutta mitäs ne toisten rumihista, jukolauta...! Ei, Larva-Pentti ei\nsaa enää ketään avukseen. Milloin läähättävä, milloin pitkä viheltävä\nhengitys, milloin lyhythenkinen huohotus kiertää lavitsalta toiselle.\nSairas hiki, ruumiin löyhkä ja ulostusten haju tukahuttaa nekin äänet\npuolitiehen. Kohta pysähtyy yksinpä hengityskin koko tuvassa.\n\nLarva-Penttikään ei jaksa enää toistamiseen kirota. Mutta hän ottaa\nvainajaa housunkauluksesta yrittäen nostaa sen riuhtaisemalla kynnyksen\nyli. Mutta nyt änähtää lavitsaltaan kärsivällä äänellä toinen\niisveteläinen: \"Mittee sinä siitä Jaskasta revit...?\" \"No, kun on\nkuin lyijyä kintussa ja ahthat paikat\", ähisi Pentti. \"Oo sinä sitä\nreäkkeämätä, mies. Se kun oli jo elläissään sellainen pykmestarj,\njottei muuta ko kanto toisella olokapeällään emähirren tikapuihen\nnennää, niin jotta...\", iisveteläinen ylisti omanpitäjäläisensä voimaa\nja mainetta, jotta ei sitä miestä niin vain sopinut retuuttaa.\n\nMutta Larva-Pentti tunsi miehisen kunniansa loukatuksi. Ja nyt,\nsavolaisen ärsyttämänä, hän sai takaisin voimansa. Harppasi\niisveteläisen lavitsalle, kiskaisi ukon housunkauluksista permannolle.\nJa rehenteli äänessä määrätöntä halveksumista: \"Juu, juu, se on ruattia\nsekin. Mutta tierätkös sinä, jotta savolaanen paatti ei mene ethenpäin,\nvaan se jullittaa ja makaa ves'perässä puolet ikkäänsä.\"\n\n\"Kah, kah\", ihmetteli iisveteläinen yritellessään päästä kontilleen,\n\"oljhaa se hätästä hommoo...\" \"Taisi olla\", Pentti hohotti hyvillään\nomista voimistaan. \"Eikä se Härmän rahassa paljoa maksa.\"\n\nMutta kaksi hämäläistä oli tällä aikaa köpittänyt ovelle, ja he\nkieräyttivät kuin kieräyttivätkin ruumiin porstuan puolelle. \"Ka, eihän\ntässä mitä kiirutta...\", sanoo toinen hämäläinen. Ja toinen lisää:\n\"Ee-ee-eihän tässä ... ryssä perässä tule, he-he...\"\n\nLarva-Pentti oli uudessa voimantunnossaan tullut hyvälle päälle.\nHän matki ja pilkkasi hämäläisiä suopein nauruin: \"E-ee, ehei ja\nhohoi, hevoosta, sano' hämäläinen härkää.\" Ja kourat tarttuivat taas\nrehennellen vyöremeliin: \"Mutta ryhti se miähes maksaa ja vaimoväes\nföörinki!\" hän taivutteli kuin kokeeksi polvitaipeitaan.\n\nMutta iisveteläinen oli kimpuroinut lavitsalleen ja yritti sieltä\nheitellä takavitaan pilkkojaan: \"Oohan niitä jonnillaisia hoikkia\nvetkaleita, mitä lienöö luonnonveäriä puita sielläi...\" \"Mitäh?\"\nLarva-Pentti hirmustui taas. \"Eks sinä tiärä, savolaane, että hoikat ne\non Härmässä este? Ja se on komianväärää se!\"\n\nLarva-Pentti nosteli uhkaavasti nyrkkejään, sillä vanha \"häjyjen ja\nkomioitten\" veri alkoi kiehumalla kiehua.\n\nMutta miehen käsivarret pysähtyivät. Koko äheltävä sairastupa hiljeni.\nPihalta kuului reenjalasten kirskumista ja \"nää-nää, siinä\", kuului\nkäreä ääni hoputtavan hevosta.\n\nTuliko sieltä ruokaa, ruokaa? Hetkuvin polvin Larva-Pentti kulki\nulko-ovea kohti. Lavitsoilta nousi päitä nälästä kiiluvin silmin.\nHeikoimmat ynähtelivät, haparoivat käsillään ilmaa kuin haamiakseen\njotakin omaan puoleensa -- hätäleivän palasta tai lusikkaa. Mutta ei.\nEdellä ajaa halkokuormaa Taavetti Kyttälä. Ja perässä tulee hänen\nKaisa-emäntänsä reessä korkea ruumisarkkupino.\n\nLarva-Pentti hohahtaa pettyneenä: \"Hmh, ei niin köyhää rumista, ettei\narkkuhun pantais...\"\n\nPihalla Kaisa komentaa Taavettiaan. \"Tuohon noin halot ja sassiin! No,\nnousetkos siitä...\" Ja Taavetti tottelee. Kaikesta näkyy, että Kaisa\nMatintytär on ottanut Kyttälässä sekä emäntä- että isäntävallan omiin\nkäsiinsä.\n\nTaavetin availlessa köysiä Kaisa tulee pirttiä kohti. Hänellä on\ntuomisiakin, iso nyytti kainalossa. Ja siinä on tavallista rukiisempaa\nhätäleipää ja -- ennen muuta -- siinä on kokonainen naudanreisi\npalvattua lihaa, lihaa, jota ei ole nähty koko talvena.\n\nVainajat pysähdyttävät hänet hetkeksi porstuaan. Haikea hautajaismieli\nvaltaa hänen naisellisen sydämensä. Ja hän sanoo Larva-Pentille\nruumiita katsoen, päätä nyökyttäen ja kauniisti huokaisten: \"Niin,\nniin, nuorena ihminen kukkii ja vanhana kasvaa rikkaruohoja, hjaa-jaa.\"\n\n\"Kasvaa mitä kasvaa\", ärähti Pentti, joka tuijotti vain emännän\nnyyttiä, \"mutta onkos sinulla ruakaa?\"\n\nKaisa avaa nyyttinsä. Ryhtyi asettelemaan ruokia pirtin pöydälle. Mutta\ntuskin oli lihantuoksu kajahtanut, kun kuolleetkin näyttivät heräävän.\nMerkillisellä voimalla kierähti ukko kuin ukko lavitsaltaan. Niitä\nhoippui, konttasi, kähmi seinäpenkkejä myöten pöytää kohti. Sairaimmat\nlääpästyivät huohottaen permannolle. Mutta kädet pysyivät ojossa Kaisaa\nkohti.\n\nKaisa työntää aluksi leipää ja suolasärkeä miesten kouriin. Mutta\nsamassa käpsehtii takahuoneista, naisten puolelta, nuorta ja vanhaa\nnaista, jotka olivat kuulleet ähellyksen, ruikutukset ja Larva-Pentin\nsanat.\n\nOli syntyä käsikähmää. Kädet sujahtivat etuilemaan toisten kainaloitten\nalta, olan ylitse. Tuupittiin. Hoiputtiin huojuvassa rykelmässä. Naiset\nitkivät ja torailivat. \"Lapsellenihan minä, lapselleni...\", kuuluu\näitien surkeata valitusta. \"Top tykkänään\", leimahti silloin Kaisan\nluja ääni. \"Vai, tässä, kuin porsaat purtilolle! Järjestykseen! Taikka\nma...\"\n\nKukin sai osansa minkä riitti. Pirtti hiljeni. Kuului vain suurten\npalojen hotkimista, hätäistä pureskelua. Kalanruodot ruskivat. Karkea\nleivänpala pani kakomaan. Lihanpalaa revittiin kynsin ja hampain.\n\nKaisa katseli ihmisparkoja. Sääli vavahteli huulilla itkettämäisillään.\nEi, hän ei enää jaksanut katsoa. Katse kääntyi tuijottamaan ikkunasta\npihamaalle, jossa Taavetti ahertaa pinoten halkojansa liiterin\nseinämälle. Kaiken tämän surkeuden keskellä, silmä kosteana Kaisaa\npakostakin hymyilyttää tuo hänen Taavettinsa. Eipähän enää, kehveli,\njouda jurnuttamaan. Tuskin enää vastasanaa saa suustaan. Kyllä se\ntietään, että kun miehen pitää arvossaan, niin emäntä se ensin pöydältä\nottaa ja käskee minkä käskee...\n\nOli se tuo hänen pukeroisensa lopultakin hyvä mies ... Ja mikä, jottei\nois...? Kun oli oma emäntä hyvänä pitämässä ja kuria antamassa, tarpeen\ntullen.\n\nKaisa havahtuu mehevään naurahteluun. Iisveteläinen siinä lavitsallaan\ntaputtelee mahaansa. \"Oh-ho-hoh-ho...\", hän nyreksii. \"Ka, ka, kun on\nvahta täynnä ja pirtti lämmin, niin joutehaa ... joutenhan se tämä ...\nterve mies sairastaa, hehe...\"\n\nSellainen oli pakkaspäivä Voipaalan sairastuvassa, joskin tällä kertaa\ntavallista juhlallisempi. Sillä Raijan talon renki ajoi vielä Kyttälän\nemännän herkkujen lisäksi jo iltapäivällä velli- ja leipäkuorman\nportaitten eteen. Ja hämärän tullen olivat sairaat jo raahanneet kaikki\nvainajansa liiteriin, odottamaan arkkuunpanoa ja hautausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hoitajaa ei edes majuurska saa hommatuksi sairaspirttiin. Lika,\nlöyhkä, syöpäläiset ja raittiin ilman puute lisäävät vainajain joukkoa.\nTerveet naiset pakenevat tätä kauhun paikkaa.\n\nVasta muutaman päivän kuluttua Henrik joutuu toteamaan tämän surkeuden\nomin silmin.\n\nYöllä on ollut ankara pyry. Hän tanaa raskain askelin nietosten läpi\nkelkassaan kolme viime yönä paleltunutta vainajaa. Tulee Kelhin\ntienhaaraan. Hänellä on ollut aikomuksena kääntyä kirkkoa kohti\nsaadakseen vainajat ruumishuoneelle. Mutta hän ei enää jaksa.\n\nLunta on polvea myöten. Häntä pyörryttää. Korvissa humisee outoja\nääniä. Hänellä ei ole muuta keinoa kuin oiaista viimeisillä voimillaan\nsairaspirtin pihalle vetääkseen kuormansa liiteriin. Pihamaa ja talo\ntuntuvat kuolleilta. Ei missään ääntä, ei liikettä. Pahaa aavistaen hän\nraahustaa pirttiin päin. Porstuan ovella hän pysähtyy kauhistuneena.\nSen permannolla on jäätyneitä ruumiita jätettyinä makaamaan sikin\nsokin. Hän vetäisee auki pirtin oven. Myös pirtin puolella pitkin\nlattiaa on korjaamattomia ruumiita. Lavitsoilta ei kuulu muuta kuin\nkuolevien huohottavaa hengitystä. Nälkätaudin repelemistä vatsoista\nuhoaa hirveä löyhkä. Ei ole edes tulta takassa.\n\nHenrik kulkee naisten puolelle. Täällä kykenee pari vaimoa\nvoivottelemaan, ettei Raijan renki ole uskaltanut kantaa puitakaan\nsisään huoneitten lämmittämiseksi. Ei muuta kuin vellisaavinsa jätti\nportaille. Eikä sitäkään ole jaksettu enää sieltä kaikille kantaa. Ei\nole kukaan pesemässä paiseisiin lyöttyvää ihoa, ei kääreitä panemassa\npolttaville vatsoille. Kuolema oli saanut kovat kourat ja sille oli\ntullut kiire kuin riihentappajaisissa.\n\nKylmän uunin ääressä sylkyttää houruksi tullut äiti kuollutta lastaan,\nlaulaen kähein läähättävin äänin pienelle vainajalleen kehtolaulua.\n\n    \"Tii tii tikanpoika\n    teki tielle nauriin\",\n\nvaimo haparoi hupaisia sanoja, kasvoilla mielenvikaisen kauhistavan\nleikillinen ilme. Sanat katkeavat. Vaimo kujertaa lapselleen,\nkutittaa sitä vapisevalla sormellaan rinnasta, kuvitellen nyt lapsen\nheräilevän onnellisesta unesta. Vaimo on vielä nuori. Kasvojen hipiä on\nläpikuultavan heleä. Mutta se on kuoleman puhtautta. Kohta ne peittää\nkelmeä väri, sillä kesken naurunsa hän pitelee voivotellen vatsaansa,\njonka suoliston nälkä tauti on särkenyt. Mutta hän nauraa taas,\njokeltaa lapsen tavoin. Mutta taas katkeaa houreinen ilo ankariin,\nverensekaisiin ysköksiin.\n\nHenrikin sydän kiertyy tuskasta. Hänellä ei ole mitään keinoa, millä\nauttaa naista. Ja heitä, näitä hourulan vaimoja, on maassa ... kymmeniä\ntuhansia!\n\nEpätoivo saattaa hänet toimimaan. Hän ryhtyy raivaustyöhön. Raahaa\nruumiin toisensa jälkeen kelkkaansa ja vetää ne liiteriin. Latoo taas\nkelkan täyteen halkoja. Sytyttää pirttiin suuren takkatulen. Jättää\novet hetkeksi levälleen saadakseen raitista ilmaa huoneisiin. Ja\nlähtee vihdoin jäsenet höllinä hakemaan Juliana-rouvaa neuvotellakseen\nhoitajien hankkimisesta.\n\nMutta majuurska on jo ennättänyt lähteä Hangan taloon. Henrikin on\nvielä jaksettava sinne hänen jäljessään, tyhjä kelkka perässään.\n\nKälän pappilan kohdalla hän näkee Raitinristiltä päin lähestyvän\nnaisen, joka kantaa käsivarrellaan koria ja selässään luultavasti\nraskasta konttia, sillä hän kulkee puolikumarassa, hitaasti eteenpäin\npuurtaen.\n\nPenttilän kohdalla he kohtaavat toisensa, Lumialan Helka ja Henrik Sark.\n\nNeito pysähtyy, laskee maahan korin, jossa on villaliinalla peitettyjä\npyyheliinoja ja muuta vaatetavaraa. Henrik auttaa hänen hartioiltaan\nkontin, joka on ahdettu täyteen ruokatarpeita. Jotakin tärkeää on\ntapahtumassa, ajattelee Henrik, jääden katsomaan Helkaa tutkivasti.\n\nNeidon laihtuneet kasvot ovat tyynet ja vakaat. Mutta niillä on\nsisäistä iloa, joka hohtaa läpikuultavan hipiän alta. Ja leuan\nkaarteessa on lujaa päätöstä.\n\nHelka oli menossa sairastuvalle hoitajaksi. Ketään mökkiläisvaimoja\nei ollut enää saatu taivutetuksi lähtemään. Ja hän oli ehdottanut\nJuliana-rouvalle, että...\n\nHenrik hätääntyy. Sehän oli kuin omaan hautaansa astumista. Kuinka\nsaattaisi nuori neito kestää siinä, missä sellaiseen tottuneet\nvaimot sortuivat parissa viikossa! Hänen silmiensä eteen palaa näky.\nmielipuolinen vaimo pieni vainaja sylissä. Ja kasvot läpikuultavat,\nkuten neidolla tuossa...\n\nHelka oli hänkin riutunut peloittavassa määrässä -- tietenkin syötiin\nLumialassakin vain hätäleipää.\n\nHenrik tunsi vapisevansa Helkan elämän puolesta. Ei, ei! huusi\nkapinanhenki hänen sydämessään. Ei tätä, ei tällaista uhria...! Mitä\nmuuta tahansa. Hänen rakkaintaan ei voinut mikään uhrituli vaatia. Eikö\nhän ollut jo tarjonnut itseänsä ... ruumiinvetäjaksi, ruttotautisten\nkantajaksi? Joka päivähän hän oli ollut valmis astumaan omasta\npuolestaan kuoleman ovelle, kynnykselle ja kynnyksen yli...\n\n_Hänen_ uhritekoonsa oli Jumalan vastattava -- annettava hänelle rauha\nja oikeus rakastaa puhdistunein sydämin tai surmattava hänet. Mutta\nhän, hänhän oli viaton... Ei, ei!\n\n\"Entä isäsi ja äitisi...? Kuinka he...?\" hän hakee pelastusta\nestääkseen Helkan toteuttamasta aiettaan. \"Läksin vastoin heidän\ntahtoansa, sillä, sillä ... meidän on pelastettava paljon\", hän\ntoisti Henrikin sanat, jotka tämä oli lausunut keväällä Kurjenojalla.\n\"Sitäpaitsi...\"\n\nHelka epäröi jatkamasta. Hän oli tunnustanut äidilleen salaisen\nrakkautensa. Mutta Alina-emäntä oli säikähtänyt. Helka ei saanut\nisälle mitään sanoa -- sehän oli synti: ajatella kolmatta sulhasta,\nkun isä oli jo sanansa sanonut. Eikä sille miehelle, papille, isä\nkoskaan tytärtään antaisi -- ennemmin ajaisi mierolle, nälkälaumojen\nsekaan. Tiettiinhän se, ettei Lumialan isäntä ollut koskaan unohtanut\nloukkauksia.\n\nEi, äiti ei uskaltanut luvata muuta kuin houkutella isää yhä\nkuulutusten lykkäämiseen. Siihen se kyllä taipuisi, kun Kylänpään\nRiitta ja Markkukin olivat hätäajan vuoksi lykänneet omat kuuliaisensa.\n\nNiin oli Helka lähtenyt tietämättä, saisiko enää koskaan palata\nLumialaan. Mutta hän häpesi paljastaa Henrikille kaikkea. Hänestä\ntuntui, kuin hän olisi sillä tavalla vaatinut rakastetultaan enemmän\nkuin tämän tunto myönsi. Hänellähän oli omat vainajansa, oma\nsovitusuhrinsa...\n\nSiksi hän kykeni vain haparoimaan sanoja: \"Niin, isä ei ole luopunut\naikeistaan ... antaa minut Severille ja...\" \"Siksikö sinä...?\" \"Siksi,\nHenrik\", Helka puhui katse rauhallisen rohkeana. \"Sairasmajasta ei\nminua kukaan hae ... viedäkseen vihille.\"\n\nHelkan ääneen oli tullut iloista päättäväisyyttä, jota ei mikään voima\nnäyttänyt voivan tuhota. Henrik katsoi neitoa katseessaan onnellista\nihailua. Mikä hiljainen ylpeys asuikaan hänen sielussaan!\n\n\"Niin, kenelläkään ei ole oikeutta kuolla ... turhaan\", Helka lisäsi,\ntarkoittaen taas Henrikin Kurjenojalla lausumia sanoja, katseessa\npalavaa uhria ja rakkautta.\n\nHenrik liikuttui sydänjuuriaan myöten. Miten hän oli ansainnut\ntuollaisen rakkauden? Se ei ollut voinut syntyä muusta kuin Taivaan\ntahdosta. Neidon sanat ja aikomus tuntui kirkastavan vahvan valovirran\ntavoin hänen raskautetun sielunsa. Hän kantoi hänelle, toivottomalle,\nnoilla käsillään, katseessaan, rohkealla hymyllään käskyn suoraan\nSallimuksen kämmeneltä.\n\nTämä hetki pysähdytti hänet kuin taivaankorkuisen vuoren eteen, jota ei\nvoinut kiertää. Se oli noustava tai paettava taistelusta sen vaatiessa\nratkaisevimmat uhrit.\n\nKäsky, taivaallinen käsky, takoo hänen päässään. Hänen mielensä\nkorkenee. Hän saa rohkean voiman ajatella tinkimättömän selkeästi:\nSitä, juuri sitä on meidän toteltava, ehdottomasti ja kokonaan.\n\n\"En kiellä sinua\", hän sanoi yksinkertaisesti. \"Tunnen, että olet\noikeassa. Kokonaan ja ehdottomasti meidän on itsemme annettava...\"\n\nHetken oli Henrikin ääni taaskin katkeamaisillaan vieläkin jossain\nsyvällä kapinoitsevan sydämen hätähuudoista. Se sameni toivottomaksi\nja pureutui kurkkuun. Mutta kun hän katsoi uudestaan Helkaa silmiin,\njoista uhosi kostean sammalen raikkautta ja syvää alttiutta, hän laski\nkätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi: \"Helka, minä vapisen sinun\npuolestasi ja kuitenkin ... olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Tulen\nsinua katsomaan ja auttamaan.\" Hän auttoi kontin Helkan harteille. He\nnyökkäsivät vakaasti toisilleen. Ja he kulkivat vastakkaisiin suuntiin.\nMutta heistä tuntui kummastakin, kuin he nyt vasta olisivat toisilleen\nvihkiytyneet, peruuttamattomasti, sekä elämässä että kuolemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kuoleman hävitysraivo yltyi yltymistään. Nälkälaumat suurenivat\nsuurenemistaan. Niitä ei vaeltanut enää vain ennestään tutuilta\nnälkäperukoilta. Niitä tulvi kaikkialta, sillä nyt oli joka seutu\nnälkämaata. Eräissä lähipitäjissäkin kuoli nälkään ja tauteihin joka\nkuudes ihminen. Ja hätätyömailla oli kuolleisuus tavaton.\n\nOli aivankuin jääsilmäiset hyypiöt ja kylmäpyrstöiset keijavaiset\npitäisivät tanssien peijaisia Suomen harjujen rinteillä. Pelkät\nkadotuksen surmanhenget tuntuivat täyttäneen avaruuden merienkin yllä.\nSillä näidenkin takaa lensi pelkkiä turmanviestejä.\n\nItämerenmaista oli saatu ohraa. Mutta tämä havaittiin pilaantuneeksi.\nJa vielä maaliskuussa saatiin sanoma, että suuret viljalaivat olivat\njäätyneet Itämerelle ja Saksan satamiin. Niin jäätyi vihdoin kaikki\ntoivo jokaisen rinnassa.\n\nHenrik jatkaa työtään ontoin silmin. Lapio kirpoaa usein kädestä.\nHeikontuneet käsivarret ja kohmeiset kourat eivät jaksa sitä pidellä.\n\nJoka aamu hän kiirehtii sairastuvalle, odottaen joka kerta tapaavansa\nHelkan kuumetaudin kourissa tai väsymykseen menehtyneenä.\n\nMutta joka aamu hän myöskin saa kokea kuin uuden armon sanoman: Helka\ntulee häntä vastaan portaille tyynenä, terveenä ja rohkeana. Tupa ja\nmuut huoneet ovat siistejä. Sairaat lepäävät entistään rauhallisempina,\nsillä vilvoittavat pyyhkeet ja kääreet vähentävät heidän tuskiansa.\n\nHenrik on täynnä ihmetystä. \"Koska sinä väsyt?\" hän kysyy eräänä\naamuna, kuin ei enää voisi uskoa omia silmiään. \"Minä vain kuvittelen\",\nHelka hymyili, \"kuvittelen, että ... tämä takkatuleni tässä on nyt...\nminun helkatuleni\". \"Ehkäpä vielä laulatkin ... niitä vanhoja virsiäsi,\nsinä pakana?\"\n\n\"Miksi en laulaisi! Ainakin hyräilen niitä öisin ja rukoilen, että\nhallatulet muuttuisivat vielä kerran ... ilovalkeoiksi.\"\n\nAamut olivat Henrikille onnellisia. Mutta kova päivä ja raskaat\nyöt tuhosivat usein hänen uskonsa. Miten oli käyvä lukemattomille\nautettaville, kun he, auttajat, kerran sortuisivat kaikki? Järki totesi\nhänelle kerta kerran jälkeen: mikään ihmisvoima ei riittäisi enää\nkevääseen saakka, jonka tulosta ei ollut kenelläkään tietoa.\n\nJuuri kun hätä oli puristavimmillaan ja se olisi tarvinnut hänen\nviimeisetkin voimanrippeensä, tuli kotokaupungista järkyttävä sanoma.\nHänen isänsä, kapteeni Sark, oli joutunut kuolinvuoteelleen ja halusi\ntavata poikansa. Kapteeni Steen, joka tapansa mukaan vietti talvea\nkotikaupungissaan, siitä hänelle kirjoitti.\n\n\"Niin että isä-pappasi aikoo jättää nämä elämänmeren latituudit ja\nlongituudit ja järjestelee kuntoon kronometriänsä viimeistä matkaa\nvarten\", ukko kirjoitti. \"Ei se ole tätä käskenyt sinulle preivaamaan.\nSe on näätsen ylpeä ukko eikä ole unohtanut poikansa höyrypäisiä\nparannussaarnoja. Mutta kun se katsastelee salaa sinun kuvaasi\npiirongilta ja sanoi tässä eilisiltana praatatessamme, että olisihan\nsitä pojallekin jotakin sanottavaa. Ja kun se lisäsi nämät sanat:\n'Tahtoisinpa, että pojankin silmissä olisi komentosiltani puhtaaksi\nhuosittu ja hiekoitettu', niin joudu ajoissa. Ei se jaksa enää\nrommigrogiakaan siemaista kolmellakaan ryypyllä. Niin että loppu siitä\ntulee.\"\n\nAluksi Henrikistä tuntui, että hänen oli mahdotonta lähteä tämän\nkurjuuden keskeltä. Matka oli hänen mielestään kuin pakenemista.\n\nJa miten hän kestäisi koko pitkän matka epätietoisuutta ja pelkoa\nHelkan puolesta, kun yksikin yö hänestä erossa oli käynyt yhä\nylivoimaisemmaksi.\n\nTapaisiko hän palatessaan hänet kuoleman sairaana tai vainajana?\nTunsihan hän sen, että heidän tapaamisensa aamuisin piti yllä Helkankin\nrohkeutta. Ei, hän ei voinut lähteä.\n\nHanna Charlotta ja hän istuvat kirje kädessä Henrikin työhuoneessa.\nHanna tahtoo heti lähteä. Hänen tyttärensydämensä ei ole koskaan\nkokonaan taipunut veljen ankaraan tuomioon heidän isästään. Nyt soi\ntaas isän rehevä elämänvoimainen nauru hänen korvissaan. Ja hän itkee\nliikutuksesta.\n\nHenrik kävelee epätietoisena edestakaisin permantoa. \"Olet tuominnut\nisää väärin, väärin. Meidän on saatava häneltä anteeksianto,\nennenkuin...\", sisar itkee tyrskien.\n\nTuominnut väärin? Syytös iskee syvälle veljen sydämeen. Oliko hänellä\nyhä sovitettavaa ... sinnekin päin? Oliko hän saamassa tunnolleen\nuuden vainajan, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Tätäkö häneltä vielä\nvaadittiin -- sovitusta viimeistä kirjainta myöten?\n\n\"Isä on ollut aina hyvä, rehellinen ja jalo. Hän ei ole koskaan\nsietänyt elämässään ulkokullaisia hyveitä\", nyyhkyttää Hanna Charlotta,\n\"ja siksi sinä olet luullut...\"\n\n\"Entä äitimme? Millä hän ansaitsee anteeksiannon siitä, että mursi\nkelvottomalla elämällään hänet ennenaikaiseen hautaan?\"\n\nMutta Hanna ei muista varhain kuollutta äitiänsä. Hänestä hän ei saa\nmitään selkeää kuvaa. Hän näkee vain kuolevan isän ja kuulee hänen\nrehdin, karhean leikinlaskunsa istuessaan hänen polvellaan. \"Tiedän\nvain, että isä ei ole voinut olla kenellekään paha tai julma. Minä\nainakin -- en voi olla lähtemättä.\"\n\n\"Sovitusta, sovitusta\", toistelee Henrik puoliksi itsekseen. Hänkin\nliikuttuu. Ja hänen sydämeensä iskeytyy itsesyytös. Oman rakkautensako\nvuoksi hän aikoi hyljätä isänsä tämän kuolinvuoteella? Niin, niin se\noli! Kansan hätä ja hänen uhrautumisensa viimeiseen saakka sen hyväksi\noli ollut tekosyy. Hänen omaa kehnouttaan! Omaa pientä itseään hän oli\najatellut ja koristellut sen \"ikuisin uhritulin\"...\n\nEi, oikea uhri oli se, mikä oli vaikein. Hänen täytyi kyetä heittämään\nHelka ja itsensä, heidän rakkautensa Taivaan armon varaan, vieläkin\nkerran, kokonaan ja ehdottomasti...\n\nHän pysähtyy. Hänen kasvonsa ovat sisäisestä taistelusta riutuneet.\nMutta ne ovat valaistuneet. Hän avaa sylinsä sisarelleen, ottaa hänet\nkäsivarsiensa väliin ja suutelee häntä. \"Me lähdemme, Hanna, me\nlähdemme. Ja heti, tällä hetkellä.\"\n\nKelhin tienmutkasta hän juoksee sairastuvan pihamaalle. Helka ei tule\nportaille. Hän pelästyy. Syöksyy pirttiin. Siellä on vain hiljaa\nhengitteleviä sairaita lavitsoillaan. Hän hakee muut huoneet. Niistä\nperimmäisessä istuu Helka matalalla jakkaralla, päätä seinään nojaten.\n\nHän on kuin vaipumaisillaan uneen väsymyksestä. Sivulle ojentautuneella\nkaulalla sykkii sininen, hauras suoni.\n\nKatsoja ei uskalla häntä herättää. Tuntuu, kuin kuolema ympäröisi tuota\nvoipunutta päätä. Hän näyttää niin sanomattoman avuttomalta.\n\nOliko hän aamuisin tullessaan portaille teeskennellyt hänelle\nilomielistä rohkeutta? Ja täällä, yksin ollessaan...? Henrik\ntekee epätoivoisen eleen. Helka havahtuu. Katsoo ympärilleen,\nkuin olisi kiirehdittävä jostakin huolehtimaan. Tuntee Henrikin.\nHymyilee hämmentyneenä. \"Olin vähän väsynyt\", hän sopertaa, ryhtyen\njärjestelemään esiliinaansa.\n\nHenrik kyselee hänen vointiaan, kiihkein, huolekkain sanoin. Kertoo,\nettä hänen oli lähdettävä isänsä kuolinvuoteelle. Ja taas tutkii Helkaa\nlevottomin kysymyksin.\n\n\"Eihän minussa ole mitään vikaa\", Helka vastaa jälleen tarmokkaan\nnäköisenä. \"Yhä vähemmänhän täällä on työtä. Ja kevät on tulossa,\najatella...!\"\n\nOliko tuokin teeskentelyä hänen rauhoittamisekseen? miettii Henrik.\nMutta Helkan huulilla on jo väriä. Ja päivä paistaa todellakin\nviereisestä ikkunasta tulvimalla.\n\nHenrik tarttui Helkan käteen sanoakseen hyvästit. Epätietoisuus, tuska\nja sääli saa hänet painamaan Helkan rintaansa vasten. Hän ottaa nuo\nriutuneet kasvot, sileät, tuoksuvat hiukset, koko pään kämmentensä\nväliin kuin kalliin hedelmän, jonka halla tai tauti uhkaa häneltä\nriistää. Vihdoin, hänen päänsä yllä raskaasti hengittäen, hän sanoo\nhyvästinsä: \"Kestä, meidän täytyy kestää.\"\n\nJa uskaltamatta enää katsoa jälkeensä hän poistuu pitkin askelin yli\npihan, pakkaslumen parkuessa ilkein äänin hänen saappaananturoistaan.\n\n\n\n\n\n\nILOVALKEAT\n\n\n\n\n1.\n\n\nIhmiset ihmettelevät. Kun Maarianpäivän tienoissa pärepihti\njoutaa nurkkaan, on kuin koko luontokin olisi valjennut entisten\nonnellisempien aikojen tapaan. Kas, kumman kummaa, imehtivät tyttäret\nistuutuessaan aamupäivisin kangaspuilleen. Jopa, kun ihka lauhtuu\naamupakkanen oikeaan malliin. Ettei vain tule jo Vappu kylvövakka\nkainalossa ... Sukkula alkoi suihkia neitojen sormissa yhä iloisemmin\npäivä päivältä.\n\nJa leudot päivät jatkuvat yhä kirkkaampina huhtikuun alussa Henrikin\nja Hanna Charlottan palatessa pitkältä matkaltaan. He ovat jo saaneet\nnäkyviinsä Lempäälän kirkonharjan.\n\nSisaren suru on tyyntynyttä. Melkeinpä onnellista. Hänen uskonsa isään\non voittanut. He ovat eläneet hänen kuolinhuoneessaan ihmeellisiä\nhetkiä. Ja omalla tavallaan on myös Henrik saanut itselleen uuden kuvan\nisästä ja uuden rauhan. He ovat siitä puhuneet koko paluumatkan. Miten\nhän, isä, oli sanonutkaan sen ja sen ajatuksen? he ovat kyselleet\ntoisiltaan pitkien vaitiolojen lomassa. Ihmeellinen mies! oli Henrik\nhuudahtanut moneen kertaan, varsinkin alkumatkalla. Nyt he olivat\ntaas Hanna Charlottan mielestä yhtä läheisiä toisilleen kuin muinoin\nRuonanojan jalkamatkoilla.\n\nKirkonkellot alkavat soida. Ne ovat hautauskellot. Hanna ei kiinnitä\nniihin huomiota -- joka kirkonkylässä ne ovat soineet samalla tavalla\nheitä vastaan.\n\nMutta Henrik tarttuu kavahtaen sisarensa käteen: \"Muistatko miten sanoo\nkirkonvartija eräässä kansanballaadissa sulhaselle, joka palaa pitkältä\nmatkalta?\"\n\n    \"Kuollut on nuoren miehen morsian,\n    sille ma kelloja soitan\",\n\nsisar muistuttelee runon säkeitä.\n\n\"Niin, niinhän se oli\", Henrik tokaisee lyhyesti ja painuu taas\nvaitioloon.\n\nHänen ajatuksensa kulkevat kahtaalla: isässä, isän viime päivien\npuheissa ja siinä, mikä häntä odottaa nyt kotona. \"Kuollut on nuoren\nmiehen morsian...\" Nuo sanat ovat hämärinä häntä vaivanneet jokaisen\nkirkonkylän lähestyessä. Nyt ne huutavat hänessä selkeinä, hirvittävänä\nenteenä -- ne soittavat Helkan kuolinkelloja.\n\nHän on onnellinen siitä, että hän oli matkustanut. Hän oli sovittanut\nsillä suuren virheensä -- isä oli pyyhkinyt pois hänen väärät tuomionsa\nkuin ruhtinas pienet rihkamat.\n\nHänen uskontonsa oli suurempi kuin oli ollut koskaan tähän mennessä\nhänen pojallaan, ainakin mitä tuli ehjyyteen ja elämänrunsauteen.\n\n\"Te teette elämänne ja toisten elämän helvetiksi, voittaaksenne\ntaivaan, te pappi parat\", hän oli sanonut remahtaen vanhaan nauruunsa.\n\"Minun ei ole syytä pelätä kumpaakaan, sillä minä olen kokenut ne jo\nmolemmat. Minun elämäni on ollut taivas keskellä helvetillistä merta.\nJa sinun äitisi oli siinä taivaassa kuningatar, usko tai et.\"\n\n\"Mutta ... hänhän sai paljon kärsiä ... sinun tähtesi, isä\", oli poika\nsanonut. \"Oh, nuo synnit, joiksi sinä sanot minun ruumiini eräitä iloja\nja ... eräitä haaksirikkoja\", isä oli naurahtanut. \"Siksi juuri hän oli\nminun taivaassani kuningatar, että hän jaksoi ne peittää ja unohtaa.\nHän tiesi ja tunsi, että merimies maksaa ruumiinsa synnistä seisomalla\nviimeisenä peräsimessä isontakilan peittyessä kuohuihin -- jumalansa\nedessä, tarkoitan.\"\n\n\"Kuolet katumattomana, isä!\" oli poika huudahtanut.\n\nIsä oli silittänyt hänen hiuksiaan kuin ymmärtämättömän poikanalliaisen\ntukkaa ja lisännyt: \"Kenellä on meri sielussaan, hän on pelkkä\naallonharja elämän merellä. Ja siihen hän hukkuu. Eikä jää muuta kuin\nautuas maininki jäljelle. Sinulle on pieni tuulentuoma pisara tärkeämpi\nkuin koko meri.\"\n\nPaluumatkalla Henrik oli yrittänyt eritellä isänsä ajatuksia.\nMerkillistä ... meren uskontoa, meren panteismia. Mikä siinä häntä\nviehätti, vaikka se oli hänen ajatusmaailmalleen uutta ja vierasta?\nSekö, että siinä välkkyivät kaikki hänen poika-ikänsä meren-haaveet?\nOliko se hänessä veren ääni, joka huumasi hänet monien sukupolvien\ntakaa? Vai oliko se ylevämpää kuin hänen uskonsa pyhän kirjan\nvertauskuvalliseen kauneuteen, lunastajan jumal'ihmisyyteen ja\nsiveellisen teon pelastavaan voimaan?\n\nVai yhtyivätkö hänen isänsä uskonnossa kaikki pyhät kirjat, kaikki\nuskonnot ja näiden ristiriidat? Ei, hän ei vieläkään päässyt kaikesta\nselvyyteen.\n\nMutta hän muistaa liikuttuneensa syvästi ja vakuuttuneensa isänsä\nsydämen rehellisestä suuruudesta tämän viimeisellä hetkellä.\n\n\"Katsokaa, lapset\", hän oli sanonut, \"pooki flakkaa pyhän Pietarin\nmajakanharjalla. Eräs maininki saapuu kohta iankaikkisuuden satamaan...\nLapset, äitinne on tulossa satamaan vastaan. Tulojuoma on hänellä\njo valmiina pöydän päässä. Hän tervehtii heleällä esiliinallaan. Hänen\nsilmänsä ja otsansa...! Ne ovat murheensa unohtaneet ja ne peittävät,\nne peittävät ... jälleennäkemisen ilolla...\"\n\nPojanraikas sydän, merikarhun kotiinpaluun rehevä riemu, syvällä\nrinnassa säilynyt rakkaus -- kaikki ne sulivat tuona viimeisenä hetkenä\nhänen kasvojensa ilmeisiin. Ja hän oli päättänyt matkansa kokonaisena,\nehjänä, omana itsenään, kuin nukkuen rajattomaan meren jumaluuteen.\n\nOli kuin hänen isänsä hänelle antama näky elämän ja kuoleman rajalta\nolisi vapauttanut hänen sielunsa syvimmässä eräitä selittämättömiä,\nmutta suuresti elämänarvoisia voimia. Sen luonnonrehevyyden alle oli jo\nhukkumaisillaan ehkäpä moniakin hänen hengenmaailmansa ansarikasveja.\nNiin, se oli häntä itseään: se vaati miehen uskollisuutta viimeiseen\nsaakka oman kohtalonsa ruorirattaan ääressä. Mutta se nousi myöskin\nylemmäksi kuin oli ollut hänen tähänastinen uskonsa. Se vapautti ja se\narmahti. Ehkäpä siksi, että hänen isänsä elämännäkemyksellä oli yhtä\nvähän rajoja kuin luotaamattomalla ja rannattomalla merellä.\n\nEhkäpä, ehkäpä oli hänen omalla elämällään avarampi syli, kuin hän oli\nosannut kuvitella...\n\nKirkon hautajaiskellot olivat unohtuneet. Mutta uuden aukean avautuessa\nne taas löivät vastaan harvatahtisena soittona.\n\nHenrik havahtui ajatuksistaan. Epätietoisuuden tuska, joka koko matkan\non jäytänyt häntä salaisena vaivana, yltyi taas. \"Kuollut on nuoren\nmiehen morsian...\" Kellonläppäykset takovat loppumattomasti noita\nsamoja sanoja. Ja taas palautuu Helka hänen mieleensä sellaisena, kuin\nhän oli ollut heidän erotessaan.\n\nMiten nääntyneenä hän olikaan istunut jakkarallaan ... Sininen suoni\nkaulalla oli ollut hauras kuin sairaan lapsen ohimolla. Ja hänen\niloiset sanansa? Ehkäpä vain hänen hyvän, urhoollisen sydämensä\nteeskentelyä...!\n\nHautajaiskellot löivät viimeisen kertansa. Ilma vavahtelee, surisee\nhetken raskaana hänen korvassaan. Sitten ... se seisoo tyhjänä,\nliikahtamattomana.\n\nKyytimies, vanha kestikievari-ukko, kääntää kirkon jäätyä taakse\nlievässä alamäessä tiepuoleen. Pitkä rekijono, täynnä nälkätauteihin\nsortuneita, kampeaa kohti kirkkotarhaa. Matalia työrekiä paksuine\njalaksineen, leveitä heinärekiä, parirekiä pitkine lavoineen ja\nkirkkorekiä, missä loimi arkkujen peitteenä, missä ei, kulkee ohi\nloppumattomana saattona luuskiksi laihtuneitten hevosten niitä hitaasti\njunnatessa.\n\nViimeisen reen kohdalla, jota vetää voimakas musta hevonen, Hanna\nCharlotta tarttuu veljeä käsivarteen kouristuksenomaisesti, kykenemättä\npuhumaan. Henrik on paljastanut päänsä vainajani kulkueelle. Lakki jää\nyhä hänen käteensä. Ja hän näkee nuoren sarkatakkisen ajajan astuvan\nlujin askelin heitä kohti, mutta samassa epätietoisena pysähtyvän.\n\n\"Ertvin!\" huudahtaa vihdoin Hanna Charlotta, aivankuin pelkäisi\nnuorukaisen katoavan. Niin, se oli tuo huikentelevainen Ertvin\nOrrell, joka on keskeyttänyt yliopistolukunsa ja käydessään kotosalla\nLempoisten kanavateistä joutunut kyyditsemään mierolaisvainajia\nisä-Orrellin Mustalla Pekalla.\n\n\"Niin, täällähän minä\", hän vastaa Henrikin kyselyihin. \"Ei sitä kehtaa\nnuori mies maata Alma materin helmoissa, kun... Ja taitaapa tässä tämä\nruumiinkuskauskin olla kohtapuoliin jo lopuillaan.\"\n\nHanna katsoo nuorukaista. Laihtunut hänkin, raukka ... Mutta sen\nhuulien ympärillä on nyt lujia juonteita. Ei se ole enää surkea. Eikä\nse enää lavertele! Tuskin sanan sanoo. Ja minkä sanoo, sanoo varmasti\nja miehekkäästi. Se on tehnyt työtä, uhrannut hulluttelevan elämänsä\nja, niin ... Nyt hän on oikea mies! iloitsee hämmennyttäviä ajatuksia\nHanna Charlottan mielessä. Hän ojentaa kätensä Ertvinille, joka tarttuu\nsiihen, epäröiden, mutta jäyhästi ja vähän vihaisen näköisenä. Poika\nparka ... Se muistaa hänen kylmyytensä Voipaalan kahvikutsuilla.\n\n\"Onko kuulunut mitään ... sieltä meiltä päin?\" kysyy Henrik.\n\n\"Olen ollut kyllä sielläkin päin ... työporukan johtajana Lempoisten\nkanavatöissä. Siellä tiettiin, ettei kirkonkylään ole enää otettu\nvastaan sairaita. Ei ole kuulema enää ketään hoitajiksikaan.\"\n\n\"Ketään? Ei ketään!\" kysyy ja huudahtaa Henrik kangistuvin leuoin.\n\n\"Ajakaa, nopeasti!\" hän huutaa kyytimiehelle.\n\n\"Tule, Ertvin, tule sinne meille ... auttamaan\", ennättää Hanna\nCharlotta huudahtaa. Ja nuorukainen jää heidän jälkeensä seisomaan,\npainaen tukevasti lakkia päähänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOman pitäjän puolella rajatalot tuntuvat kuolleilta. Ihmisiä ei näy,\nei teillä eikä pihamailla, Henrik on istuttanut kyytimiehen perään\nja ruvennut itse kuskimieheksi. Hevonen saa juosta minkä jaksaa.\nYlämäissä hän ponnahtaa reen vierelle, nousee mäen juoksujalkaa hevosta\nhoputtaen. Heittäytyy taas kuskipukille, puhumatta sanaakaan.\n\nTahkolan majatalosta he saavat uuden kyydin. Taas jatkuu matka.\n\nIltaa kohti alkaa pakastaa. Mutta reen raudoitetut jalakset juoksevat\nyhä nopeampaa vauhtia. Tasamaatkin katkeavat tuokiossa.\n\nHenrikin mielestä matka etenee etanan vauhdilla. Onko hän kuollut?\nOnko hän vain sairas? Onko olemassa mitään pelastusta? \"Kuollut on\nnuoren miehen morsian...\", takovat sanat hänen päässään pysähtymättä,\nkuin arkun nauloja vasaroimalla. Eikä niistä pääse irti. Aivot ovat\nhirvittävin koneisto ihmisessä. Ne eivät lepää, vaikka epätoivoisin\ntuska olisi jäätänyt sydämen kuoleman horteeseen.\n\nVihdoin hän ei enää kestä. Annilan talon pihalla hän pysäyttää\nhevosen. Hänen täytyi saada tietoja. \"Kuka on nyt hoitajana\nkirkonkylän sairasmajalla?\" hän kysyy talon isännältä. \"Liekö\nketään ... sairaitakaan\", arvelee isäntä. Olivat taas karkailleet\nsairasmajoistakin, kun oli levinnyt huhu, että merenjäihin juuttuneita\nviljalaivoja jo olisi ruvettu irroittelemaan ja oli toivoa siemenen\nsaannista, isäntä selittelee. Eikä tiedä sen enempää.\n\nMatka jatkuu. Hämärä tihenee seinäksi vastaan. Väsymys ja tuska loihtii\nsiitä Henrikin silmiin kuin tulen lieskoja.\n\nViljalaivat pääsevät irti! Siementä on tulossa! Viesti leimahtelee\nilovalkeana hänen edessään. Niin, ilovalkeoistahan oli Helka puhunut\nheidän hyvästellessään. Mutta missä on hän nyt itse, missä? Hänenkö,\njuuri hänenkö oli sorruttava hautaan, jotta nousisivat ... ilovalkeat!\nAjaja kykenee vaivoin hillitsemään tuskanhuutonsa.\n\nVihdoin nousee eteen Kelhinmäen töyränne. Oikealla puolella on\nsairasmaja. Mutta sen ikkunat ovat pilkkosen pimeässä. Siellä ei valvo\nkukaan. Hän juoksee kuitenkin sen porstuanovelle. Lukossa!\n\nMutta päärakennuksen toisen kerroksen kulmaikkunasta näkyy valoa.\nHenrik käskee kyytimiehen ajamaan sisaren kotiin. Hänellä oli itsellään\nvielä asioita. Hanna nyökkää. Hän näyttää jotain ymmärtävän. Henrik\ntajuaa sen hämärästi ja koskettaa hyväillen sisaren poskea.\n\nToisen kerroksen salihuoneessa tulee alaovien kolkutukseen havahtuneena\nJuliana-rouva kynttilä kädessä vastaan. Hänen takanaan on jäänyt\nraolleen kamarinovi, josta tunkeutuu kapea valoviiru. Henrik käsittää\nvaistomaisesti, että Helka on siellä.\n\n\"Onko hän sairas? Vaarallisestiko?\" hän kysyy, aivankuin majuurska\ntietäisi, kenestä on kysymys.\n\n\"On. Hänellä on korkea kuume. Tauti huomattiin keuhkokuumeeksi vasta,\nkun oli jo myöhäistä viedä häntä kotiin.\"\n\nHenrik ottaa askelen kamaria kohti. Majuurska nostaa kätensä\nhillitsevästi: \"Hän hourii, katsokaas...\"\n\nMies ei anna minkään itseänsä estää. Hänen täytyy saada nähdä...\n\nHelka lepää kuin kuollut vuoteessa, liikkumatta. Mutta hänen kasvojaan\npeittää tulehtunut kuumeenpuna. Ja Henrikin lähestyessä kädet\nponnahtavat vuoteelta, aivankuin ne tahtoisivat suuressa kauhussa estää\njotakuta hyökkääjää lähestymästä. \"Isä, isä ... isä ..! Älä tule!\"\nsairas kirkaisee. Ääni sortuu voivotukseksi: \"Sinä et anna kenellekään\nanteeksi ... Et anna, et, et, et!\" ääni taas huutaa kimeästi kuin\nitsepäisellä lapsella. Ja samassa hengenvedossa hän laulaa tuon\ntuostakin tukahtuvin äänin: \"Käykäm' siukukset sinelle, mataroille\nmorsiammet...\" Hän taputtaa käsiään. Ääni ilakoi. Kädet painuvat kylkiä\nvastaan. Ääni sortuu itkun ja naurun sekaiseksi voihkinaksi. Ja taas\ntulee laulu hänen huuliltaan, nyt raikuen ja luonnottoman kovana, suun\nhuutaessa ammollaan.\n\nSairas ei tunne ketään, Juliana-rouva ohjaa Henrikin kamarista.\n\"Ovatko hänen vanhempansa käyneet ... katsomassa?\" Henrik kysyy. \"Äiti\non käynyt ... kerran, salaa. Isä ei suostu tulemaan. Ja on jyrkästi\nkieltänyt emäntänsäkin käymästä.\" Mies näyttää käsittävän mitä tuo isän\npoissaolo ja kielto merkitsevät. Hän nyökkää päättävästi. Ja laskeutuu\npimeisiin portaisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla varhain lähestyy kiireisesti astuva vieras Lumialaa.\n\nOliko isäntä kotona? Alina-emäntä nousee pirtin takan luota, jossa hän\non istunut jakkaralla kädet helmassa, surusta ja itkusta haalistuneet\nsilmät palavaan lieteen tuijottaen.\n\nOli, oli se kotona. Mutta emäntä näyttää pelästyvän aivankuin\naavistaisi mitä asiaa vieraalla oli.\n\n\"Onhan se\", hän hätäilee, \"mutta ei pastorin pitäisi nyt sinne ...\nMeidän isä on nyt suuttunut tyttären päälle. Eikä se jaksa nyt sietää\nketään. Minä onneton kun tulin hädässäni puhuneeksi, että Helka\najatteli pastoria ja että pastorikin oli ... Herra meitä armahtakoon,\nse voi kieltää Helkalta myötäjäiset ja perinnöt, jos...\"\n\nHenrik Sark tyynnytteli emäntää. Mutta tämä lyykistyi jakkaralle jääden\nistumaan molemmat kädet ohimoilla kyynärpäät polvia vasten, ruumistaan\nhuojutellen.\n\n\"Tulin pyytämään tytärtänne Helkaa puolisokseni\", Henrik sanoo suoraa\npäätä, tervehdittyään isäntää.\n\nReko-isäntä on noussut. Mutta istuutuu jälleen pöydän luo. Katselee\nulkosalle. Vaikenee pitkään.\n\nEi, tytärtä ei aiottu antaa pastorille. Severi Kylänpää oli saanut\nhänen sanansa, eikä sitä rikottu, puhuu hän vihdoin kuten ainakin\nvalmiiksi mietittyä asiaa.\n\n\"Me rakastamme toisiamme.\"\n\nIsäntä hymähti halveksivasti: \"Niistä rakkauksista ei ole meille,\ntalonpojille. Me naitamme tyttäremme vertaisilleen emmekä kenelle\ntahaan meren tuomalle, tuota...\"\n\n\"Tiedättekö, että tyttärenne on kuoleman sairas?\"\n\nIsäntä nyökkäsi.\n\n\"Olen tullut sovittamaan sen, mitä on ollut riitaa.\"\n\n\"Hämäläinen ei riitaa rakenna. Mutta ei ole meillä rauhaakaan rukoiltu,\njos pastori muistaa.\"\n\n\"Ymmärrättehän, isäntä, niin, minä uskon, että näiden talvien sielun\nja ruumiin hätä on nostanut kansan siitä turmeluksesta, johon se oli\nvajonnut. Muuta en ole siltä halunnut. Ja Taivas itse on tullut minun\navukseni.\"\n\n\"Meillä on eri uskot -- vieraspaikkaisilla ja meillä.\"\n\nHenrik tunsi Reko-isännän sanojen sävystä uhoavan itseään vastaan\ntunnotonta loukkausta. Hän ei voinut olla syyttäen huudahtamatta:\n\"Eikö teidän tuntoonne koske edes se, että teidän tyttärenne pelkää\nkuumehoureissaankin omaa isäänsä!\" Vastausta ei tullut. Kosija avasi\nsydäntään yhä palavammin sanoin: \"Mutta minun tuntoni ja ... meidän\nrakkautemme käskee minua sovittamaan teidät ja vapaasti tunnustamaan\naikeeni, jos Herra suo hänelle vielä hetkenkin ymmärtää minun sanojani.\nHän on kärsinyt jo liian paljon.\"\n\nReko-isäntä ei liikahda. Hänen sanansa jatkuvat yhä harvakseen,\npitkin väliajoin. Mutta nyt ne putoavat raskaina syytöksinä. Tytär\noli pettänyt hänet, isänsä. Kallistanut korvansa sukunsa vihamiehen\nkuiskutuksille. Hylännyt ensimmäisen kosijansa ja ottanut vastaan\ntoisen kihlat, yhä vilpillisessä teerenpelissä omaan säätyynsä\nkuulumattoman kanssa. Ja sellaisena, lankeemus mielessä, hän oli\nveisannut eessä-laulajana. Niin ollen hän oli häväissyt heidän\nhelkajuhlansa. Siksi ne olivat häpeäksi tulleetkin ... viime kevännä.\nEivätkä ne enää entiseen kunniaansa nousisi, ennenkuin uudet ja\nkelvollisemmat eessä-laulajat pesisivät ne häpeästä puhtaiksi.\n\nVihdoin isäntä nousi. Hänen raskas yläruumiinsa seisoi Henrik Sarkin\nrinnan tasalla. Kasvot kovina hän järähytti loppusanansa: \"Mutta\nLumialan talolle ja suvulle ei se tytär enää häpeätä lisää. Ja jos\nse sellaista aikoo, ei astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli, ei\nmyötäjäisiään, ei kapiokirstuakaan tästä talosta mukaansa ota.\"\n\nHenrik masentui. Tuska ja suru olivat särkeä hänen äänensä. Hän\nhuudahti suuressa hädässä: \"Jospa te ajoissa ymmärtäisitte, minkä\nkallisarvoisen Jumalan lahjan te menetätte tyttäressänne --\nvanhuudenpäivienne ilon, hänen suloisen rakkautensa, hänen...\"\n\n\"Arvokasta on vain se, mikä säilyttää Lumialan suvun ja pitää sen\ntahrattomana ihmisten edessä. Näillä main ovat erittäin manttaalimiehet\nja erittäin, tota ... kulkurit.\" Viime sanan isäntä lausui syvän\nmatalalla, mutta sitä halveksivammalla äänellä, lisäten kuin olisi\npuhunut mitättömimmälle löysäläiselle: \"Niin että pastorin on nyt\nparasta poistua.\"\n\nHenrik Sarkin sydän jähmettyi. Nyt puhui hänkin kylmin aivoin.\n\n\"Lähden kyllä\", hän vastasi. \"Mutta muistakaa, että Helka on jo tullut\nlailliseen ikään eikä hän tule perintöjä tarvitsemaan. Mitä teen, teen\nsiis ilman teidän suostumustanne. Hyvästi.\"\n\nAlina-emäntä otti pirtissä lähtijää kädestä, silitellen sitä vapisevin\nsormin ja nyökytellen kuin sanoakseen: \"Tiesinhän minä sen. Ei se,\nmeidän isä, anteeksi anna.\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nTällä kertaa hyvät merkit eivät pettäneet. Tuli kevät, oikea,\ntavallinen luojanluoma kevät! Ei enää lumivyöryjä, ei luonnottomia\nvedenpaisumuksia eikä toukokuisia lumituiskuja. Ei vedetty kesäkuussa\njäänuottaa. Ei ollut enää mierolaisia teitä vaeltamassa.\n\nOli tullut nuori, ilomielinen kevät, joka sekä puhalsi kylmähköt\nkevättuulensa että antoi ajallaan aurinkonsa paistaa.\n\nEikä tämä näyttänyt tekevän eroa hyvien ja pahojen välillä. Se vain\npaistoi. Ja kansan täytti uusi ja rohkea elämänvoima.\n\nViljalaivat, siemenlaivat! huhuttiin ja huudahdeltiin. Ja niistä\nsaatiin lopulta varmuus. Ne olivat päässeet irti jäistä. Ne olivat\njo saapuneet pääkaupungin satamaan. Rautatie, laivat, proomut ja\nhevosjonot rahtasivat niitä pitäjästä pitäjään, vanhoille nälkämaille\nsaakka.\n\nJa nyt teki hämäläinenkin juppaniska ihmeen. Se unohti vanhan\ntalonjussin-viisautensa, ettei ollut muka \"isäkään koskaan viljaa\n_ojasta_ leikannut.\" Nyt se otti ja puursi ojankaivuussa kesken\nkyntökiireiden.\n\nJa sitten siemenviljan hakuun kirkonkylään!\n\nKukaan ei muistanut helluntain helkajuhlia, llovalkea roihusi\njokaisen omassa rinnassa. Silmät kuumittuivat luiseviksi käyneissä\nonkaloissaan, kuin olisi yhtämittainen kiitollisuuden ja onnen nuotio\nniitä lämmittänyt. Ne huikaistuivat, aivankuin peltojen värehtivä auder\nolisi ne hullaannuttanut. Ja ne loistivat tätä summatonta siunausta,\njoka tuntui tulleen vähän niinkuin ansaittuna palkkanakin kestetyistä\nkärsimyksistä.\n\nOli, oli maan ja taivaan siunausta -- oli pelloilla, oli kirkonkylän\njyvämakasiinissa ja oli sitä Nikki Nuutalaisen uudenuutukaisessa\nkauppapuodissa.\n\nTätä Nuutalais-repoa, ihmisten pettäjää ja Jumalan mieliharmia -- sitä\nse vasta olikin taivaanherra siunannut! Tottapa se oli laskettu äly ja\nnerouskin taivaan tilikirjoissa ansiopuolelle.\n\nJoka tapauksessa oli nyt Nuutalainen kirkonkylän ensimmäinen ja ainoa\nkauppapatruuna. Tyskäskän mökki oli saanut riukuseinäisen porstuansa\ntilalle oikean eteisen, ja tämän toiselle puolelle oli rakennettu\npuotihuone keltaisista hirsistä.\n\nNo, rakennus oli tosin kirjava kuin tikan selkä. Sen tuvanpuoli oli\nlikaisen harmaa kuin keväinen varis. Ja puodin puoli puhdas kuin\nRepolaisen itsensä iloinen naama. Katto oli kahta lajia: ränsistynyttä\ntuohikattoa ja keltaista pärettä. Mutta puodin oven edessä oli\nkorkeat portaat koreine kaiteineen ja oven yläpuolella seisoi:\n_Nikki Nuutalainen. Kauppias_. Ja siinä sitä oli kylliksi -- mustaa\nvalkoisella, joka sai kelvata vaikka hoveräätin herroille.\n\nKansa ihmetteli rappusten koreutta ja ovenkulkusen iloista kilahtelua,\njoka muistutti Nuutalaisen muinaista naurua. Mutta sisäpuolella sitä\nvasta oli tavaraa.\n\nTyskäskän tyttärenpoika Iivari heilui puukhollarina. Liimasi koreita\npaperipusseja iltamyöhät. Juoksi liiterimakasiinista öljyt, siirapit,\nrautakanget, rautalapiot ja -- jauhot. Sillä patruunalla oli totta\nvieköön _jauhoja_, viimeisenä nälkätalvena velkakirjojen pakolla\ntalollisilta nyhdetystä viljasta jauhatettuja.\n\nSe maksoi rahaa. Mutta sitä oli ensi hätään saatava, vaikka olisi\nviimeinen markka pantava likoon tai pantattava viimeinen sormus ja\nhopeapikari.\n\nKoreatakin koreampi oli rahvaan mielestä puodin sisuspuoli.\nNälkätalvena emänniltä ja tyttäriltä kiristetyt silkkiliinat riippuivat\ntavarahyllyjen välipuilla. Ja katto! Se loisti kuin Hämeenlinnan\nsirkusteltta, sillä kauppiaan entinen \"pläkslaakarin\" varasto killui\nsen koukuista hohtelevina rypäinä, taittaen isosta ikkunasta paistavaa\nvaloa, että silmiä häikäisi.\n\nOven lähettyvillä oli ylen koreita kuvia. Yhdessä niissä seisoi\nsini- ja punavärillä painettu -- niittokone, jonka häkkärällä istui\nnauravan näköinen nuori isäntä ajamassa. Ja heinä oli vierellä lakona\nmaassa. Isännät ihmettelivät: \"No, ka, jopas ... Mitäs tässä enää\nviikatteen varttamista maamiehellä.\" Tai epäiltiin, epäiltiin\nankarastikin: \"Ei se, mikä lie herrojen vekine. Viikate se karvan\nkatkasee ja harava kaksi löytää...\"\n\nMutta puhuttiin mitä puhuttiin. Niittokone teki tuloaan talonjussin\npellolle - Nuutalais-lurjuksen kätten kautta. Ei muuta kuin tilata, kun\nkerran sallimus teetätti hyviä töitään pahanhengen hantlankareilla.\n\nKansaa on puodissa ja sen edustalla. Ja sitä tulee lisää.\n\nKaisa Matintytär ajaa Taavetteineen lossikärryillä sen eteen. Oltiin\nsiemenenhakumatkalla, sillä Kaisa-emäntä oli kitsastelematta tuhlannut\nedellisenä nälkätalvena kaikki Kyttälän viljavarat yhteisen hädän\nhelpottamiseksi.\n\nMutta rahakätkönsä Taavetti oli säilyttänyt. Ja nyt oli emännän aika\nostaa koreuksia Nuutalaisen hyllyiltä. \"Ee-ee-eihän minulla ...\nsillä tavalla, tuota ... rahoja nakella\", Taavetti yrittää ynistä.\n\"Mikä jottei ois!\" kivahtaa emäntä. Ja se sana pätee nyt, kuten aina\nennenkin. Kaisa ostaa mitä ostaa. Ja kun hän siinä hommatessaan näkee\nikkunasta vallesmannin kulkevan maantietä Voipaalaan päin, hän lisää\npinkeästi nauraen: \"Sehän se herrojakin harmittaa, kun köyhän kakara\non korea, hi-hi-hi...\" Ja vaikka Taavettia hirvittää, hän yskäisee\npari kertaa oikean mahtimiehen tapaan, jolla on varaa emännän komeilla\nsäätynsä jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNimismies Hareberg on pitkästä aikaa hienossa siviilipuvussaan.\nVoipaalassa oli läksiäiskutsut pastori Sarkille, jonka piti seuraavana\naamuna varhain astua laivaan, siirtyäkseen papiksi erääseen\nkotipuolensa pitäjään.\n\nNyt piti olla hieno. Ja nyt oli, au nom de Dieu, oikeus olla iloinen\nniiden lukemattomien ryöstöjen ja pakkohuutokauppojen jälkeen, jotka\nolivat olleet murtaa hänen mukavuutta rakastavan sydämensä.\n\nNyt hän taas sai olla nuori, iloinen laulumies -- oikea juvenaali.\n\"Vivas, floreas, semperque gaudeas\", hän hyräili jo pukeutuessaan\nkamarissaan.\n\nMutta kun hän oikaisi jalon vartalonsa seinäpeilin eteen, kävi\nilmi, että hänen viiksensä olivat harmaantuneet, viikset, nuo hänen\nhurmaajaolemuksensa aatelismerkki! Sacrement! Tjaa, merkillistä, että\nparta harrneni miehellä, ennenkuin tukka. Oli sekin järjestystä.\nNo, jaa, nuohan ne vielä, hiukset ... Mutta viikset oli totisesti\nvärjättävä. Comme il faut! Pääkaupungin Armfeltin piti totisesti olla\ncomme il faut ison-lesken ja ihmisten edessä. Niinpä hän laulahti\nsittenkin kuten oikea juvenaali: \"Riemun haltialle malja juo!\" Ja\nhän nappasi terävän trapin-ryypyn, nosti pikarin tyhjänä korkealle,\nlipsautti huuliaan, siristi nautinnollisesti silmänsä ja läksi\nhyräillen matkaan.\n\nMutta ei, ei sittenkään. Tietä taivaltaessaan hän muisti viime\nkäyntinsä Hämeenlinnan seurahuoneella. Nuori ja komea Magda,\nskoonelaisjentta -- mitä se olikaan rohjennut? \"Tyst nu, ukko siinä...\"\nUkko! Hänelle, Verner Harebergille, oli nainen sanonut \"ukko\", hänen\nottaessaan tyttöä vanhaan tapaansa leuan alta. Ja sitten, myöhemmin\n-- Magda oli oikeastaan antanut hänelle rukkaset. Minkä lie lähtenyt\nnuoren kaupparatsun kanssa kamariinsa, joka tähän saakka oli ollut\nvallesmannin lepopaikka. Julkisesti ja röyhkeästi, viitsimättä edes\nenää harjoittaa säädyllistä vilppiä!\n\nOliko tämä tällainen, sapperment, vanhuutta! Ajatella, koko talven\nmittaan hänelle ei ollut enää sattunut yhtäkään uutta valloitusta...\n\nTämä huomio kauhistutti hetken ajan Verneri herraa. Mutta hänen\nitsetutkistelunsa katkesi, sillä Kylänpään ja Lumialan tienhaarassa\ntuli häntä vastaan Severi-isäntä, joka keskellä kirkasta iltapäivää\ntoikkaroitsi humalassa. Tämä sai vallesmannin ihmeisiinsä, koska\nmies oli koko pitäjän siivoimpia eikä häntä ollut koskaan nähty\nrentustelemassa.\n\nJa nyt! Kun taatuimmatkin viinamäen miehet heiluivat pelloillaan\neikä keskellä kansan vilinääkään näkynyt yhtäkään juopunutta -- nyt\ntämä rehti Severi Kylänpää tulee vastaan mellossa, itkua tursaavassa\ntakahumalassa.\n\nMies horjahtaa tulijaan päin ja kiertää käsivartensa suoraa päätä\nVerner-herran kaulalle. Tämä on kiukustumaisillaan. Mutta muistaa\nerästä takuupaperia ja yrittää hoivata miestä.\n\n\"He-he-he, kättä kaulalle, vaikkei ikinä vihittäis\", humalainen\ntolkuttaa. \"Katos, herrassöötinki, kun rakkaurella on aikansa ja\nryypyllä kanssa. Mutta ei meillä väkisin halata. Ja anteeksi meillä\nannetaan likoille jäniksenvalat. Ja Lumialan Reko se on vasta potra\nmies, eik's nii, mitäh...?\"\n\nSeverin sekavasta puheesta käy lopulta selville, että hän oli käynyt\naamulla hakemassa kihlansa Lumialasta, päästänyt Reko-isännän\nkaikista lupauksistaan tyttärensä puolesta ja sitten ottanut ryypyn\nmurheeseensa. \"Ee-ee-eihän meillä väkisin ha-ha-ha-halata\", mies taas\ntolkuttaa moneen kertaan. \"Neh, se on sitten sivu suun kuin Kekin\npojan autuus, mutta kovaa, kovaa se on, kun puukon terää rinnassa\nkierretään...\"\n\nJa sitten murheellinen Severi horjahtaa tiepuoleen istualleen\nnikotellen surkeata itkua. Mutta lähtee taas tottelevaisena kotiin päin\nVerner-herran ohjaillessa häntä kappaleen matkaa.\n\nHe eroavat. Severin järki näkyy vähitellen kirkastuneen. Hän kääntyy\nastuttuaan muutaman askelen, nauraen kovalla, katkeralla äänellä: \"On\nse sitten kanssa piru papikseen. Muilta se otti ryypyt pois, mutta\nminut se opetti ryyppäämään, ha-ha-ha...\"\n\nNo, olihan vallesmanni nähnyt monenlaista. Severin tapaus oli selvä\najattelemattakin. Se oikeastaan piristi hänen omia mielialojaan. Ei\nhänen, Verner-herran, elämäntaito ollut sentään vielä keski-iässäkään\nnaisten kanssa häpeään joutunut.\n\nNo, tietenkin oli heistä yksi ja toinen typykkä hänet hetkittäin\npettänyt. Hjaa, kukapa sen paremmin tietäisi kuin hän, että\nsamppanjalasi valuttaa jokaiseen naiseen pienen pisaran ilotyttöä. Ja\nhämärä kevätyö, illallisten jälkeen ... särkee hänessä uskollisuuden\ntimantin, kuten sopii ... heikolle astialle. Mutta yksi oli seikka,\njosta hän saattoi voitollisesti iloita vielä viimeisen maljansa\ntyhjentyessä. \"Minä, minä, Verner Hareberg elämän armosta\", hän nauraa\nherevästi, \"minä en ole missään tapauksessa ollut koskaan uskollinen\nenkä kenellekään naiselle maan päällä\". Totisesti, niin se oli. Sat\nsapienti, rakkaat Magdat...\n\nTulkoon vanhuus. Yksikään nainen ei ole häntä, Verner-herraa,\npettämättä pettänyt. Laulakoonkin hänelle nuoruus erojaisiaan, kuten\njuvenaali Gluntti maisterilleen:\n\n    \"Pitkä ei viivyntä-aikamme lie,\n    Löfstabron kohdalta erkanee tie\",\n\nei hänen laistaan donjuania ole tässä maassa elänyt.\n\nJa siinä oli taas hänen entinen ryhtinsä. Hän tunsi sen, nyökkäillen\nohikulkeville lempeästi ja jalosti. Edessä kohosivat Voipaalan\nportinpylväät. Ison-lesken pöydälle olivat alkaneet palata entiset\nherkut. No, jaa. Eukko oli hänkin pahasti rupsahtanut talven vaivoissa.\nMutta miten viisas, lempeä ja rohkea nainen! Ja miten turvallinen ...\nHänelle hän oli oleva aina uusi ja nuori, vaikka harmenisivat sekä pää\nettä viikset. Ah, sillä keisarinnalla oli mielikuvitusta, tuota ainoata\nherranlahjaa, mikä jää jäljelle koko tästä haihtuvasta elämästä.\n\n    \"Näinköhän kurkkuni kostuu,\n    Tuonelan maljan jos viimeksi juon\",\n\nVerner-herra laulaa täyteen ääneen Voipaalan pihalla Juliana-rouvan\nvilkuttaessa hänelle nenäliinallaan avatusta ikkunasta, hehkeä kesäpuku\nyllään, punaisten sormuskivien säteillessä ja höllien huulten nauraessa\nnuorekkaasti -- ei näkynyt edes nuuskaamisen jälkiä nenän alla, ei\nainakaan tänne saakka.\n\nJa Verner-herra nostaa hattunsa korkealle. Se heilahtaa ritarillisesti\nkuin Cyrano de Bergeracin töyhtöhattu. Siinä ei ole enää pienintäkään\nvilppiä eikä uskottomuutta. Portaista kuuluu Juliana-rouva kiirehtivän\nhäntä vastaan. Ja hänen ritarinsa tuntee purjehtivansa vihdoinkin ...\npettämättömän uskollisuuden satamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällispöydässä on päästy paistiin saakka. Emil-maisteri kilistää.\nOn aika pitää puhe kunniavieraalle. Mutta siitä ei tule mitään\njuhlapuhetta. Hänen älyleikkinsä tekee hilpeän seuran yhä iloisemmaksi.\nNuo hätäajan koettelemat ihmiset ovat nyt kaikki onnellisimmillaan.\nKirkkoherra Knut Clavén puhuskelee \"daamilleen\", Hanna Charlottalle --\nperunanpanosta. Jopas hoksasi kansa potaatin arvon, kun hän, Klavveenin\nNuutti, oli nälkätalvet saarnannut, nee-he-he, saarnannut, että\ntaivaassa syötiin pernamokkoa sianlihan kanssa. Ja ukko nauroi, että\nruokaliina hulmahteli muhevilla ryntäillä.\n\nHanna Charlotta kuunteli onnellisena kuin nuoren sulhasen kuiskauksia.\nHänellä oli nyt kuin olikin uusia kirjeitä omaan säästölaatikkoonsa\nlukittuina. Ja hän oli itse niihin vastannut! Ne olivat menneet\nLempoisten kanavalle, jossa Ertti-herra oli taas työporukan johtajana.\nJa huomenna, huomisaamuna varhain oli saapuva juhlalaiva, \"Elias\nLönnrot\", joka ensimmäisenä kulkee valmistuneen kanavan kautta ja\njossa he -- veli ja Helka ja hän matkustavat Hämeenlinnaan ja sitten\nHelsinkiin ja meritse kotokaupunkiinsa. Koivunlimoilla koristettu\nlaiva, kukaties liputettu ... Ja se on sama laiva, jolla he kerran\naikoivat karata maailman ääriin! Oliko ihme, että Nuutti-ukon\npotaattisaarnat häntä huvittivat.\n\nLumialan Helka istuu Henrik Sarkin rinnalla kukkean terveenä. Hän\ntuntee lähtevänsä merien taakse, vieraisiin maihin. Hänen onnelliset\nsilmänsä hämärtyvät joskus eroamisen tuskasta. Isä ei ole taipunut.\nEi hän saanut viettää häitä syntymäkodissaan, ei omaa sini- ja\npunakukkaista kapioarkkuaan ottaa mukaansa. Pääsisikö äiti edes heitä\nlaivalle saattamaan? Sitäkään hän ei tiedä.\n\nMutta kun hän katsoo Henrikkiin, taas avautuu hänen katseensa. Tuhannen\ntuhatta kertaa suuremmat surut hän olisi valmis painamaan rintaansa\nvasten siitä onnesta, mikä heillä nyt on. Emil-maisteri räiskähtelee\nkeskellä puhettaan. Silmälasit kipunoitsevat, parransuippo nytkähtelee\nhullunkurisesti.\n\n\"Sinun aivosi ovat hyvää tekoa, veli Henrik\", hän leikkaa, \"mutta\nniissä kohisee meri ja tämä huumaa ne ylen useasti tyhmyydellä.\nSinun sielussasi asuu rajaton pyrkimys kauneuteen, mutta sinun\nopinkappaleittesi kinttunuora panee sinut kompastelemaan -- ojasta\nallikkoon. Sinun omatuntosi on arka kuin lapsella, joka varastaa\nvahingossa sokeripalan, mutta 'harhaoppista' sinä lyöt ruoskalla kuin\nvierasta sikaa...\"\n\n\"Vastalause, vastalause, hyvä veli!\" huudahtaa Henrik. Tänä hetkenä\nhänen sydämensä lyö kuin nuorella jumalalla. Hän tuntee sovittaneensa\nkoko elämän, tämän ja tuonpuoleisen: vihamiehensä ja vainajansa. \"Olen\nitse suurin kaikista kerettiläisistä!\" hän nauraa. \"Minulla ei ole\nenää mitään muuta opinkappaletta, kuin että jokainen usko muuttuu,\nkuolee tuskalla ja syntyy uudestaan ja taaskin uudestaan. Ainoa pahe on\nsielumme ahtaus, pyhä veli! Enpä tiedä, kuinka kauan ankara kirkkomme\nenää sietääkään minun 'pappeuttani'!\"\n\n\"Ahaa, ha-haa\", tarttui maisteri kuin kehnotaitoista oppilasta niskaan,\n\"sinä luulet kääntyneesi schellingiläiseen filosofiaan. Mutta erehdyt.\nSinun 'siveysoppisi' ja uskosi juoksevat erillään kuin kaksi ojaa\ntien kahtapuolta. Sinä et tiedä, että ne yhtyvät mielikuvituksessa,\ntaiteellisessa luomistyössä, jolla yksin jumaluus kykeni synnyttämään\nmaailman ja kaikki mitä siinä on. Siinä on sinulle oikeata Schellingiä,\nmies parka! No, mitäs sanot, sinä tämän kansan helkavirsien, sen\nilovalkeoitten ja syvimmän hengenilon sammuttaja?\"\n\n\"Kuulkaapa, herra pastori!\" huudahti Juliana-rouva. \"Oi, oi, mitä nyt\nvastaatte -- tämän oman eessä-laulajattarenne kuullen?\"\n\nMutta Henrik ei epäillyt hetkeäkään. \"Siihen syytökseen vastasin jo\näsken, luullakseni. Nekin ovat kerran syntyvät uudestaan, kun niihin\ntarttunut turmelus poltettiin niistä tuskan tulella pois, nälällä,\ntaudeilla ja kuolemalla. Ne sammutti Taivas itse tulipalopakkasillaan,\nMinä olin vain sen alla harhaileva mitätön aavistaja, erään\nkohtalottaren sokea taluttaja, jota ei totisesti olisi Sallimus\ntarvinnut edes 'Huutavan ääneksi'. No, niin, veli maisteri, siinä on\nsinulle Schellingin 'esteettistä idealismia' ja sitäkin -- sangen\nharhaoppisessa asussa.\"\n\nMaisterin pujoparta tärisi. Hän oli joutumaisillaan tappiolle.\n\"Turmelus, tuo sinun iänikuinen turmeluksesi...\", hän joutui\ntapailemaan sanoja.\n\n\"Apropos, tuo turmelus, ha-ha-ha\", nauroi Verner-herra. Hän oli\niloisimmassa nousussaan. Ja hän tahtoi loistatella vähän älyään hänkin\npapin kustannuksella, joka oli taanoin pannut hänet noloon kiipeliin\nsisaren kosiskelijana ja vallesmannina. Niin hän viittasi parilla\nsanalla Severi Kylänpään tapaamiseen, toistaen pieni vahingonilo\nsilmissään humalaisen viimeiset sanat: \"'On se sitten kanssa piru\npapikseen. Muilta se otti ryypyt pois, mutta minut se opetti\nryyppäämään.' Mon Dieu, herra pastori, se 'korkea moraali' saattaa nään\nma sekä nostaa että ... turmella, ha-ha-ha.\"\n\nHelkan kasvoilla muuttui väri. Tieto koski häneen syvästi. Hän katsoi\nhätääntyneenä Henrikkiin. Mutta tämän otsa rypistyi vain hetkeksi.\nVäittelyn ilo oli vienyt hänet mukaansa.\n\n\"Katsokaas\", hän jatkoi hiljaisemmin, \"minulla oli pitkällä matkallani\naikaa miettiä. Ja minun heikoissa aivoissani tapahtui se ihme,\nettä niissä syntyi ihmisymmärryskin uudestaan. Minä käsitin ensi\nkerran pienen siemenjyvän arvon, johon on tiivistynyt koko luonnon\nsikiämisvoima. Juuri tämä, tämä tutkimaton voima paljastui minulle\njumaluudeksi.\n\n\"Isäni oli puhunut minulle pisarasta ja merestä. Ja minä tunsin ja\ntajusin, että yhteen pisaraan mahtuu koko luomiskauneus, yhteen\nsäveleeseen, yhteen helkalaulun sanaan sen kauneus ja viisaus. Mutta\nminun piti ymmärtää alusta pitäen ja uudestaan, että näin oli. Muuten\noli olemassa vain jyvä yksitellen; pisara pisaralta, sävel sävelen\njälkeen ja -- opinkappale toisensa vieressä tomuttuneessa kirjassa.\n\n\"Niinpä me emme olekaan olleet -- syvimmältään -- vastakkain\ntämän kansan ja tämän helkalaulajattareni kanssa...\" Puhuja\nkosketti hyväillen Helkan olkaa, kumartui hänen puoleensa ja\nhengähti onnellisena, jatkaen taas: \"Me olemme käyneet, nähkääs,\nyhteiskamppailua!\"\n\nSeurasta kuuluu hämmästyneitä ja epäileviä ääniä. Maisteri on\nriistämäisillään sanat hänen suustaan. Mutta Henrik ei anna hänelle\naikaa.\n\n\"Käsitättehän, myös helkalaulajain piti ymmärtää uudestaan sävelen\nja sanan jumalallinen pyhyys, joka oli hukkunut useimpien sielusta,\nmuuttunut jäykäksi tavaksi, opinkappaleeksi. Näetkö, hyvä veli, me\ntuhosimme _yhdessä_, niin he kuin minä ... kuivettuneen ja ahtaan\nopinkappale-uskomme. Nuo laulut tarvitsivat uudestisyntyneen kauneuden,\nkuten koko tämä kansa uuden elämänuskon ja uuden siveellisen itsetunnon\n... jumalallisen kärsimyksen kiirastulesta.\"\n\nVäittely vaikeni. Mieliala muuttui hiljaisen heleäksi. Vihdoin huomaa\nJuliana-rouva nostaa maljansa kiitokseksi. Ja Nuutti-herra muhoilee\ntyytyväisyyttään koko leveällä nenällään: \"Nonee, he-he ... siinähän\nne olivat minun saarnanjuureni alusta loppuun, nee, jotta ... ole\nuskollinen kuolemaan asti ja pane potaatteja vako vaon viereen, niin\nminä annan sinulle elämän kruunun, he-he...\"\n\nSeura nousi pöydästä. Mutta maisteri päätti kuin päättikin\njuhlapuheensa. \"Totisesti, yksi sinulla on, jota ei voi sinulta pois\nottaa: sinun pelottomuutesi sielu parkasi ja ihmisten edessä...\"\nEmil-maisteri oli kerrankin liikuttunut, Hänen täytyi ottaa\nsilmälasinsa ja ryhtyä niitä kuivailemaan.\n\n\"Pelottomuuteni?\" Henrik vastasi. \"Koko tämän kansan oli noustava\npelottomuuteen, ennenkuin se kykenee omaksumaan rohkein sieluin\nmestarimme kansallisuusaatteen, sen tuli karaistua, jotta se kestäisi\ntulevatkin katovuodet, vainot, rutot ja sodat...\"\n\nKiihkeät sanat hukkuivat eteiseen ja yhteiseen ääntensorinaan. Mutta\n\"majurinhuoneesta\", jonne seura siirtyi, ne kuuluivat vieläkin\nkajahtelevan kuin korkeasta holvista, iloa ja voimaa täynnä.\n\nHelka oli pysähtynyt ruokasalin kynnykselle. Hänen kasvoilleen oli\ntullut jonkinlaista orpouden ilmettä. Oli jotain, minkä vuoksi hänen\ntäytyi päästä yksinäisyyteen ... ajattelemaan omaan kamariinsa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHelka ei saa rauhaa. Hän on siirtynyt yläkerroksen parvekkeelle,\njonne alakerran avatuista ikkunoista kuuluu keskustelevien herrain\nääntensorinaa.\n\nHän katselee Lumialaa kohti. Metsien takaa ei näy edes sen tuuliviiriä\ntänne saakka. Mutta hän näkee kuitenkin sen kaiken, mikä hänen\ntäytyy jättää: pihamaat, aittapolut ja oman aittansa, jonka parvelta\nhän on lapsesta saakka katsellut Kylänpään ilta-auringossa palavia\npäätyikkunoita. Nyt nuo tienoot värehtivät hänen tuskanpalossaan\nmerkillisessä ristitulessa. Hän on kuin pitkän pitkien pimeitten\ntaipaleitten takaa tullut onnellisen valon syliin, joka on vieläkin\nihmeellisempää kuin olivat kerran aamut hänen Kurjenojan-polullaan ja\nsen huimaavissa lehtisaleissa. Hänelle oli sanottu aivankuin sanasta\nsanaan pyhässä kirjassa Jairuksen tyttärelle: Piikainen, nouse ylös!\nJa kirjaimellisesti hän oli herännyt kuoleman unesta. Oli tapahtunut\nsellaista kuin hän oli aina kuvitellut ylösnousemuksen aamusta. Tämä\nhänen rakkautensa oli hänelle kuin kiurun huimaava nousu maan mullasta\nkohti huikaisevaa korkeutta. Mutta siksi se oli myöskin arka ja pyhä.\nPieninkin pahan käden kosketus oli hänen sydämelleen repimistä ja\nraastamista.\n\nJa nyt ... tänne jäi kaksi, jotka muistaisivat häntä pahalla: onneton\nkasvinkumppani ja isä.\n\nJokin hänessä yhä vielä itki. Hän oli kuin muuttolintu, jonka täytyi\nlähteä rikkoutuneesta pesästä -- keskellä kevättä vieraaseen maahan.\n\nKuullessaan portaista askeleita hänen täytyy sipaista hiuksiaan kuin\nherätäkseen pahasta unesta.\n\nHenrik lähestyi takaa päin ja veti hänet olkapäistä kiihkeästi\npuoleensa. He katselivat kauan vaieten rinteen alla olevaa laaksoa.\n\nJuliana-rouvan puutarhassa pakkastalvina paleltuneet omenapuut\ntyönsivät juuriltaan uutta vesaa. Rantaniityt ja tyynet selät odottivat\nlämmintä huokuen valkeata kevätyötä.\n\nAuder värehti peltojen yllä. Pienenpieni tuulahduskaan ei nyt riistäisi\nsiemenjyvää kylväjän kädestä. Oli oikea hetki isäntien lähteä\nkylvöpellolle.\n\nTuolla kulkee jo pellonpiennartaan Virjala, tuolla kauempana Penttilän\nisäntä ajaa liistereellä jyväsäkkiä rantapelloilleen -- koko kylä on\nkohta kylvötyössä.\n\nHelka osoittaa sanattomana laaksossa liikkuvia ihmisiä. Henrik kääntää\nhänen kasvonsa puoleensa, suutelee, katsoo hänen silmiinsä katse täynnä\nrohkeaa tulta.\n\nMutta hän näkee morsiamensa katseesta levottomuutta. \"Mikä sinun on?\"\nhän kysyy. \"En tahtoisi jättää tänne yhtäkään ... vihamiestä.\" Henrik\nymmärtää Helkan tarkoittavan Severi Kylänpäätä. Hänen oikeudentuntonsa\nkuohahtaa. \"Ainoa, mitä emme voi emmekä tahdo muille uhrata, on meidän\nrakkautemme, Helka. Me emme ole sitä helpolla omaksemme saaneet.\"\n\nHenrik on täynnä rakastuneen miehen voimaa. Hän ei tahdo enää ajatella\nsitä, mikä on jäänyt taakse päin.\n\nKuluu taas pitkä tuokio.\n\n\"Tahtoisin nähdä isäni ... vielä kerran kylvämässä ... kotopellolla\",\nHelka sanoo vetäen otsaansa kädellään, aivankuin sitä särkisi.\n\n\"Tule, lähtekäämme\", Henrik vetää Helkan mukaansa. \"Vien sinut tänä\nyönä vaikka Helkavuorelle ja Hornan kukkulalle, jos tahdot, rakas!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe lähestyvät Lumialan rajaveräjää. Henrik puhuu huumautuneena:\n\"Muistatko tuota veräjäämme? Luulenpa, ettei se ole enää roudassa eikä\nsitä härmä peitä...\"\n\nHelka on nähnyt loitolta rinnepellolta isänsä, joka heittää siementä\nkylvövakasta pivollisen toisensa jälkeen, käden liikkuessa rauhallisin\nlaajoin kaarin.\n\n\"Minulla oli tapana ... tyttönä juosta isän kantapäillä hänen\nkylväessään\", Helka kuiskaa tukahtuvin äänin. \"Se oli minusta\nkuin olisin leikkinyt ... aurinkojumalan selän takana, maailman\nturvallisimmassa paikassa...\"\n\n\"Mitä, itketkö, hupsu?\" Henrik hukutti hänet syliinsä. '\"Etkö muista?\nTällä paikalla sulit minun syliini kuin härmä hiuksillasi ... Eikö se\nriitä, sinä kiittämätön hupakko?\"\n\n\"Riittää, riittää, mutta...\" Helka jäi siimat kummastuneen avoimina\nkatsomaan Lumialan polveilevaa polkua, jota lähestyy kiireisesti,\nhameitaan molemmin käsin kannatellen vanha vaimo. Tuon käynnin tuntisi\nHelka unissaankin. Sieltä on tulossa hänen äitinsä.\n\nAlina-emännän kasvot valaistuvat jo kaukaa. Niillä on hätäistä iloa ja\nhuolekasta kiirettä, aivankuin hän olisi viemässä sanomaa, joka saattaa\nmyöhästyä.\n\nÄiti ei näytä edes hämmästyvän tyttären seisomista kotoveräjällä. \"Isä\nkäski minua lähtemään\", hän toimittaa hengästyksissään. \"Katsokaahan\nmiten hyvin piti käydä! Ajatella, että Kylänpään Severi tuli aamulla ja\nluopui itse omasta takaa isän antamista lupauksista. Ja isä kun mietti\nja mietti koko päivän\", emäntä nauraa kuin nuori tyttö onnellista\nkepposta. \"Ja nyt lähtiessään kylvölle tokaisi, että saisihan se\ntyttö ne kapionsa noutaa ja tulla hyvästille. No, minäkös kun kokosin\nhelmani, niin että ... tule nyt, tule pian...\"\n\nTulevaan vävypoikaansa emäntä luo epävarman katseen, ikäänkuin häpeäisi\njonkun puolesta. Henrik käsittää, ettei isäntä halunnut häntä mukaan ja\nheilautti reippaasti kättänsä: \"Lähde, Helka, lähde! Minä käyn sillä\naikaa hyvästelemässä Severi Kylänpäätä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelka viipyy kauan. Vasta kevätyön heleässä hämärässä he nouseskelevat\nHelkavuorelle.\n\nHe puhuvat ääneen vain osan ajatuksistaan. Niitä on liian paljon.\n\"Menin hänen luokseen pellolle\", sanoo Helka pidätetyin äänin kuin\npeläten tyrskähtävänsä ilosta itkemään. \"Kuljin taas hänen selkänsä\ntakana. Eikä hän pysähtynyt ennenkuin saran yläpäässä.\" \"Ja sitten...?\"\n\"Oli kuin olisi vuori noussut eteeni. Ja minä olin niin sanomattoman\npieni, ihankuin ennenkin.\" \"Mitä hän sanoi?\" \"Eihän se muuta ... otti\nleuastani ja tokaisi: 'No, käypäs järjestämässä se kapioarkkusi. Markku\nsaa sen ajaa aamulla laivalle.' Mutta hän rykäisi pari kertaa. Eikä hän\nsitä tee, jollei hänen mielensä ole liikuttunut.\"\n\nSeverin asiaa Helka karttoi koskemasta pitkän aikaa. Mutta kysyi\nvihdoin: \"Kävit kai...?\"\n\n\"Ole rauhassa. Tuskin muuta kuin kättä puristettiin. Mutta enempää en\ntarvinnut tietääkseni, että niin kunnon mies ei koskaan joudu\nhunningolle.\"\n\nHelkaniitty avautui heidän eteensä. \"Katso, minkä poltin, se kasvaa\ntaas! Meidän tyttäremme voi taas tulla 'helaa' huutamaan.\"\n\n\"Jospa siitä tuleekin siellä kaukana ... meren tytär\", nauroi Helka.\n\n\"Tämä sinun laaksosi ja meri ovat yhtyneet ... meissä!\"\n\nHetken uneksinut aurinko tekee jo nousuaan. Se hehkutti kokkoniityn\nkauttaaltaan. \"Katso, tämähän on helkatulta koko niitty!\" Henrik puhui.\n\"Ja katso tuonne, pelloille! Pienen pieni ilotuli sykkii jokaisessa\näsken sirotetussa siemenessä. Jokaisen aamu-untaan nukkuvan kylväjän\nrinnassa palaa lämpöinen ilovalkea. Emännät ovat kohta sillään\nhereillä. Ja heidän aamulietensä on iloisempi kuin koskaan ennen --\nkoko maassa, sen jokaisessa talontuvassa ja mökissä ... Uskotko? Minä\ntunnen elävämmin kuin tuon auringon kasvoillani, että jumaluuden\nrajaton palo säteilee nyt koko tämän luonnon ja kansan kautta.\" \"No,\nmutta ... joko sinä taas saarnaat, pappi parka!\" hymyili Helka. \"En\nrakas. Sehän oli vain minun viimeinen messuni Sääksmäellä. Ja yhtä\nhyvin -- tulevien helkajuhlien virsi, joka ei enää valita, vaan\nriemuitsee...\"\n\nPaluumatkalla he vieläkin pysähtyivät Raitinristillä. \"Katso, Helka\",\nHenrik sanoi, \"yksinpä näiden teiden ristikuvio on loihtiutunut\nuudeksi. Muistatko viimeisen helkakevääsi nälkäkulkueen?\" \"Voi, älä\npuhu! En tahdo sitä muistella...\"\n\n\"Ja kuitenkin, juuri sen määrätön kärsimys siunasi nämä tienoot\nuudestaan. Nyt minä näen tämän kansan kolmessa alttaritaulussa: tuossa\nloppumattomassa kärsimyksen kulkueessa, tuossa mielenvikaisessa\nvaimossa, joka jokelsi kuolleelle lapselleen, ja sinussa, nuoressa\nja terveessä, joka pitelit sylissäsi pienenpientä mierolaisvainajaa.\nKaiken sen kestänyttä kansaa ei voi kukistaa mikään voima maailmassa.\"\n\nYlämäkeä kiirehtii heitä vastaan kädellä viittoillen Hanna Charlotta.\nHän huutelee jo kaukaa: \"Ettekö te, hupsut, tiedä, että laiva on\ntulossa jo Konhonselällä!\"\n\n\"Ho-hoo, ukko Steen odottaa meitä kyllä vaikka tuomiopäivään asti\",\nvastasi Henrik huolettomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kapteeni Steen odotti, sillä juhlalaivalla ei ollut kiirettä. Vasta\nrunsaan tunnin kuluttua \"Elias Lönnrotin\" huutopilli päästää huikean\nlähtövihellyksensä. Laiva kallistuu pahasti kaartaessaan selälle.\nKapteeni Steen tömistää komentosillallaan pitääkseen sen tasapainossa.\nHanna Charlotta seisoo korituolin vierellä, jossa ei enää kasva\npajunlehtiä. Ertvin Orrell heiluttaa lakkiaan Voipaalan väelle, joka\nseisoo sillantakaisella töyränteellä huiskutellen nenäliinojaan.\n\nYhä loittonee silta ja ranta. Alina-emännän suuri nenäliina näkyy vielä\nvalkeana laikkana vaipuneessa kädessä.\n\nOitinkärjen kohdalla Helka sanoo: \"Isä ei siis tullut... saattamaan.\"\n\n\"No, mutta sehän olisi ollut mahdotonta\", Henrik vastaa. \"Hänhän on\ntuo tuolla, katso -- Rapolan linnavuori. Vuoret eivät liiku. Ne vain\nmurenevat hitaasti päälaeltaan. Ja niiden ryntäillä saattaa tapahtua\nlumivyöryjä. Mutta syvimmässä suojahaudassaan, Jumalan kiitos, ei tuo\nHämeen patriarkka tuolla ... muutu eikä murene.\"\n\n\n\n"]