[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFnonRKxf41nrc_uY-YG2Labzd8hbK6WNGXajAIMUIBQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},849,"Eversti Ansamaa","Ervast, Pekka (nimim. Pietari Kotka)",1875,1934,"849-ervast-pekka-eversti-ansamaa","849__Ervast_Pekka__Eversti_Ansamaa",null,"romaani",[],[],"fi",1918,29854,185797,false,47409,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Eversti Ansamaa: Quasi una fantasia\" by Pekka Ervast is a novel written in the early 20th century. The book centers around the character of Eversti Olavi Ansamaa, a successful and altruistic landowner who has returned to Finland after years in America. His daughter, Linda, is a vibrant young woman who shares a close relationship with her father and becomes central to the unfolding narrative.  The opening of the story introduces readers to the tranquil lives of Eversti Ansamaa and his daughter, Linda, as they engage in conversation at their countryside estate. The mood is serene, filled with familial warmth, until a foreboding presence emerges in the form of Linda's revelation about a danger threatening her father. This unsettling news, particularly concerning a warning from her deceased mother, hints at political tensions and personal conflict as they navigate their lives during a tumultuous period marked by war and societal change. As the plot develops, it becomes evident that the characters will confront moral dilemmas, including Linda's interactions with insidious forces represented by a local official seeking to marry her. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Romaani kertoo Amerikasta palanneesta eversti Olavi Ansamaasta, joka asuu tyttärineen sukukartanossaan Etelä-Pohjanmaalla. Teos kuvaa sivistyneen isännän elämää, kartanon arkea sekä päähenkilön pyrkimystä hoitaa perintötilaansa ja osallistua paikkakunnan kehittämiseen.","Pekka Ervastin 'Kapteeni Ansamaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 849.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","EVERSTI ANSAMAA\n\nQuasi una fantasia\n\n\nKirj.\n\nPIETARI KOTKA [Pekka Ervast]\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1918.\n\nSaarijärven Paavo Oy:n kirjapaino.\n\n\n\n\n\n    The earth hath bubbles, as the water has,\n             and these are of them.\n\n                               Shakespeare.\n\n\n\n\n1.\n\n\n-- Istukaamme \"juttutupaan\" akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa\nystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa\npuhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen\noli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli\nlepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian\ntaipui tuttavallisiin tunnustuksiin. -- Jos suvaitset, Linda, emme\nvielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista\nkeskusteluamme.\n\nNäin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista\npiippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen\ntyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan\neverstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen.\nEverstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja\nhyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin\nkirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta.\nOhimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka -- ei sekään\npaljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin\nviisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli\nAnsamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä\nEtelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin\nhänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet\nvarakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen.\nHänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei\nkuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt\nmaailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten\npiirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon\nkäänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan\nkoettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän\noli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin.\nPalattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja\notettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä\nkunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan\nisäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi,\ntarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia\noli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon\nalalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja\nlavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien\nasemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison\nliikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty\nkuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli\njäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen\npäärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu\nja uudistettu.\n\nKaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja\ntyötoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä\nilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt\nhymysuin katseli.\n\n-- No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, -- sinä näytät\nkovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä.\nTahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän\nhuoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa\npainaa mieltäsi... Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?\n\n-- Ei ... ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään\naran katseen isäänsä. -- Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.\n\nHänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun\nhopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.\n\n-- Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?\n\n-- Pikemmin niin...\n\n-- Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa\niloisesti. -- Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin\nsuostutaan.\n\n-- Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda\nhymyillen heikosti. -- En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni\njotain pyytää... Asia ei ole sitä laatua, isä ... katsos, en vain löydä\noikein sanoja, kuinka alkaisin...\n\nJa hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.\n\n-- Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan,\nkasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.\n\n-- Niin ... se on vakava, hyvin vakava ... ja se koskee sinua...\n\n-- All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan\nkäsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä\nperustelut sitten itsestään tulevat... Mikä mieltäsi painaa?\n\nLinda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen\ntalviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen\nkääntyi isäänsä.\n\n-- Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa -- sinua uhkaa vaara ... suuri\nvaara.\n\n-- Minua?... vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat\npäähäsi?\n\nJa eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten\nhämmästyksensekaista halveksumistaan.\n\n-- Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara... En houri enkä\nlaske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät\nvarmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?\n\n-- En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti\ntällä hetkellä minua uhkaisi... Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä\nsinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?\n\n-- Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti...\n\nTämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi\nsaanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi\nsillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen\nvakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä\nhän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:\n\n-- Kerro, milloin se tapahtui ... ja mitä äiti sanoi?\n\nNäin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja\nluottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus\nei ollut perheessä aivan tavaton.\n\n-- Äiti kävi luonani vastikään ... vähän aikaa ennen päiväkahviamme,\nollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. -- Eikä\nhän sanonut muuta kuin: \"varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara.\"\n\nTaas syntyi hetken äänettömyys. Linda tarkasti hellän huolestuneesti\nisäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei.\nEversti Ansamaan piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja\nkyseli taas tavallisella äänellään:\n\n-- Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen\nylimalkainen... Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen\nmyönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta\nmainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota\nmaailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja\nepäröinyt, mutta näin meidän kesken... Mehän tiedämme, että äiti on nyt\nyhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis\ntarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi ...\nethän sitä ennenkään ole tehnyt... Sinulla on vielä muuta mielessä.\nÄsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on\nkysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään\nvaarasta... Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.\n\nLinda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:\n\n-- Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin\nilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka\nvaltasi minut hänen ilmestymisensä johdosta ... luulin sinunkin heti\nymmärtävän... Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää,\nmitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus,\nettä sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua...\n\n-- Halloo, tyttäreni! huudahti isä leikillisesti, -- tuleeko sinusta\npoliitikko?\n\n-- Älä laske leikkiä, isä, tai muuten pelkään, että tahdot peittää\nminulta totuuden. Paljon en ymmärrä politiikasta enkä maailman\ntapahtumista muuta tiedä kuin mitä lehtemme kertovat. Ja kaikki\nsanomalehti-kuvaukset ovat nykyään hyvin yksipuolisia. Jos minulla\njoitain käsityksiä asiain kulusta on, on se sinun ja Helmerin ansiota,\nisä, sillä teidän keskusteluistanne, sinun selityksistäsi ja\nmielipiteistäsi olen enimmin oppinut. Olet ehkä luullut, isä, että\nkaikessa olen samaa mieltä kuin sinä, kun en ole vastaan väittänyt,\nainoastaan kysellyt ... ehkä siinä olen tehnyt väärin ... mutta en ole\nmuuta osannut. En ole ollut selvillä itsestäni. Olen hiljaisuudessa\nmiettinyt kuulemiani, olen lukenut ja miettinyt, ja vähitellen on\noma kantani alkanut selvitä ja varmistua. En saata olla näissä\nsota-asioissa samalla tavalla jyrkkä kuin sinä. Oma jyrkkyyteni käy\ntoiseen suuntaan enemmän Helmerin suuntaan ... kuta enemmän ajattelen\nnykyistä julman julmaa maailmansotaa, sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa\nkohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja\nihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla\noikeassa -- kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan\nhirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti\nvälttämättömänä, että nyt taistellaan... Mutta eihän minun tästä\npitänyt puhua.\n\n-- Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa\nväliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, -- en todella\ntiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän\non suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman\nnäkökannan... Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna\nrakennustyössä...\n\n-- Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että\njokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan\ntärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin \"pienuuteeni\" tulee, enhän ole\nenää lapsi, vaikka olenkin sinun \"pikku tyttäresi\"...\n\n-- Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt... Vaan\nsinun piti sanoa jotakin?\n\n-- Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä\nmielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara... Sinä olet niin ... kuinka\nsanoisin ... sinä et rakasta venäläisiä...\n\n-- Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen.\nAll right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä\nsiihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä\nEtelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä\non samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua.\nSodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta\nheti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi\ntaantumuspolitiikkaansa -- ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, --\nsilloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan...\nKyllähän sinä tämän tiedät... Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit\nsisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan\nnoita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan...\n\n-- Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan\nluonnollisia... Mutta ne voivat mennä liian pitkälle ... ja minusta\nmenevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia\nkohtaan... Olemmehan sentään Venäjän alamaisia... Mutta kuinka monta\nkertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista,\nheidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan,\nalttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään...\n\nEversti Ansamaa hymyili isällisesti.\n\n-- Siitä, lapseni, hän sanoi, -- luulen, että puhutaan sangen monessa\nSuomen kodissa.\n\n-- Olkoon, kyllä senkin ymmärrän... Mutta kun nyt esim. tänään\njuhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta,\njoka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole\njoka tapauksessa varovainen isä -- älä puhu liian jyrkästi...\n\n-- Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?\n\n-- Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta...\nMutta jos ... jos...\n\n-- Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä\nlause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan\nvallassa.\n\n-- Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä\neteen, -- jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!\n\nTämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja\npainoi päänsä isän syliin.\n\nEversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt\nkovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle\nja laski kätensä tyttärensä pään päälle.\n\n-- Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, -- siinäkös\nse olikin salaisuutesi... No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis\nepäilet isääsi ... kuinka sanoisin? ... maankavalluksesta?\n\nÄänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se\nvaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti\npäänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.\n\n-- Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka\ntavulla, -- maankavalluksesta...\n\nHänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi\navomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:\n\n-- Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita,\njoista en ole sinulle puhunut ... itsesi tähden ... asioita, joista en\nnytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle\nhuomauttaa ... istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen...\nEnsiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa\nasemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa\nolisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää\nmaankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä,\nmutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot,\nolla siveellisesti täysin oikeutettuja... Tämä ylimalkaisena\nteoreettisena huomautuksena... Toiseksi tahdon painostaa -- ja paina\ntodella tämä mieleesi, Linda -- sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara\nvaltiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei\nkukaan kuolevainen mitään mahda.\n\nLinda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi\nitsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä\noli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan\nturhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä\nei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä ... ja\nkun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin ... mutta entä äidin\nvarotus?\n\n-- Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.\n\n-- Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä\npidän silmäni auki...\n\n-- Koetan rauhoittua... Mutta entä ne nuoret miehet...?\n\n-- Mitkä nuoret miehet?\n\n-- Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten\ntaas poistuvat ... usein yöllä...\n\n-- Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, -- silmät joka\npuolella! Ne ovat tietysti -- nuo nuoret miehesi -- salaliittolaisia,\njotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.\n\nNyt Lindankin täytyi hymyillä.\n\n-- Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, -- ehkä olen ollut turhan\nlevoton. Mutta ymmärräthän sinä...\n\n-- Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun -- tee se\npalvelus isällesi -- niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani.\nHämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLinda oli sytyttänyt komean sähkökruunun ja vetänyt paksut\ntummanvihreät verhot akkunain eteen. Isän avara ja ilmava huone näytti\naina niin kodikkaalta tässä valaistuksessa. Lattia oli kokonaan\ntummanvihreän verkamaton peittämä, seinät missä niitä näkyi\nkirjahyllyjen ja taulujen lomissa -- samoin kuin matala tyylikäs\nkaakeliuuni olivat harmaanvihreät, ja mahonkiset huonekalut -- lukuun\nottamatta \"juttutuvan\" nahkatuoleja -- olivat vihreällä kankaalla\npäällystetyt. Koko huone oli kuin pehmeän vihreä näky, joka lepuutti\nsilmiä ja teki mielen rauhaisaksi. Miten lapsellisen antautuvasti ja\nluottaen hän rakastitikaan isäänsä! Äsken hän oli ollut melkein\nsuunniltaan levottomuudesta, nyt isän itsetietoinen tyyneys oli\npalauttanut rauhan hänen sieluunsa. Eihän Jumalakaan voinut suvaita,\nettä hänen hyvää, jalomielistä isäänsä mikään vaara kohtaisi kylmien\nymmärtämättömien ihmisten puolelta.\n\nHän aikoi juuri sanoa jotakin isälleen, poistuakseen sitten omalle\npuolelleen, kun ovelle koputettiin ja palvelijatar astui sisään.\n\n-- Nimismies Hormio pyytää tavata joko everstiä tai neitiä.\n\nLinda hätkähti ja tunsi pistoksen sydämessään. Nimismies! Onneksi hän\nseisoi selin Mariin, ettei tämä nähnyt hänen pelästymistään.\n\n-- Vai Hormio, kuului isän levollinen ääni, hänpä näkyy tulleen ennen\ntoisia vieraita, koska kello vasta on neljä... Well, Mari käskee hänet\ntänne, niin saa tavata meidät molemmat. Jääthän vielä hetkeksi, Linda?\n\n-- Isä, huudahti Linda palvelijattaren poistuttua, -- mitä\nnimismiehellä on sinulle asiaa! Ah, pelko taas minut valtaa... Tuo\nnimismies ei ole ystäviäsi. Huhuillaan, että hän on hyvissä väleissä\nvenäläisten kanssa...\n\n-- Tule tänne, lapsi, ja istu, kuului eversti Ansamaan ääni miltei\nankarana -- äläkä hätäile joutavia. Kyllähän Hormio tietää, etten ole\nvenäläisten ihailija, mutta mitä se häntä liikuttaa? Eikä hänellä nyt\nole minulle mitään asiaa. Etkö kuullut, että hän tahtoi tavata\nsinuakin?... Mutta jollet osaa itseäsi hillitä, on parempi, että\npoistut. Muutenhan Hormio voisi todella otaksua, että meidän välillämme\non jotakin... No kas niin, Linda, oikein, että jäät. Nyt saat itse\ntodeta, ettei ole vähintäkään syytä hätäilemiseen ja pelkoon.\n\nVaikka Lindan ensin oli tehnyt mieli lähteä, päätti hän noudattaa isän\nneuvoa ja jäädä, nähdäkseen, mitä asiaa nimismiehellä oli. Hän istui\nentiselle paikalleen ja oli niin huolettoman näköinen kuin mahdollista.\n\n-- Saatpa nähdä, Linda, että Hormion asia pikemmin koskee sinua.\n\n-- Minua! Mitä asiaa hänellä minulle olisi? Samassa aukeni ovi ja\nnimismies Hormio astui huoneeseen. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen,\nkeskikokoinen, lihavahko, karkeapiirteinen mies. Hän ei esiintynyt\nedukseen mustassa hännystakissaan, vaikka näkyi, että hän oli\nhuolellisesti pukeutunut. Linda ei ollut koskaan voinut häntä oikein\nsietää, sillä hänen kaupunkilaismaisen kohteliaisuutensa läpi kuulsi\nusein nousukkaan monessa suhteessa sivistymätön ja yllättävä\nsieluelämä.\n\nKun tervehdykset ja onnittelut eversti Ansamaan syntymäpäivän johdosta\noli suoritettu ja kun vieras isännän käskystä oli siirtänyt tuolin\nitselleen \"juttutuvan\" lähettyville, lausui eversti hymyillen:\n\n-- Veli Hormio tahtoi puhutella joko tytärtäni tai minua, mutta ehket\npane pahaksesi, saadessasi tavata meidät molemmat?\n\n-- Päinvastoin, minulla on kunnia kiittää... Velvollisuuteni onkin\npyytää anteeksi, että rohkenen häiritä teitä, neiti Ansamaa, ja setä\neverstiä, näin ennen vieraiden tuloa, mutta asiani on kiireellistä --\nniin, ainakin minulle kiireellistä laatua...\n\n-- Vai niin ... häiritsemisestä älkäämme puhuko ... mutta -- oikeinko\nvirka-asialla?\n\n-- Ei, ei, -- eipä juuri niinkään ... no, tavallaan minulle...\n\n-- Ehkä on parempi, että minä poistun, virkkoi Linda kohteliaasti, --\njos nimismiehellä on isälleni puhumista?\n\n-- Olen päinvastoin kiitollinen, jos suvaitsette jäädä. Asiani koskee\nyhtä paljon ... ei, milteipä yksinomaan teitä, neiti Linda.\n\nEversti Ansamaa loi leikillisen, ilkkuvan katseen tyttäreensä. Linda ei\nvoinut salata hämmästystään nimismiehen sanojen johdosta, mutta\najatteli samalla itsekseen, että siinä tapauksessa ei ollut syytä\nlevottomuuteen isän puolesta.\n\n-- Sitten tietysti jään, hän sanoi Hormiolle, ja olen sangen utelias\ntietämään, mistä syystä nuori tyttö on joutunut herra nimismiehen\nhuomion esineeksi.\n\n-- Oh, älkää suinkaan pelätkö, että minä valtion virkamiehenä olisin\nvalinnut teidät \"huomioni esineeksi,\" joita sanoja suvaitsette käyttää.\nMinun syyni ovat aivan yksityistä laatua, mutta toivottavasti\nvirka-arvoni ei vaikuta haitallisesti yritykseni menestymiseen.\nNähkääs ... nähkääs...\n\nHän keskeytti puheensa hetkeksi, sillä neiti Ansamaan kysyvä katse\nseurasi jännittyneenä hänen sanojaan.\n\n-- Olen tietysti aivan odottamattomalla asialla, hän vihdoin jatkoi, ja\npuhuminen kävi yhä vaikeasti, -- te ette mitenkään ole saattanut\nodottaa, sen hyvin ymmärrän... Mutta kuitenkin olen rohjennut uskotella\nitselleni, että olisitte nähnyt ja arvannut, mitä mielessäni on\nliikkunut jo kauan aikaa...\n\nHän vaikeni neuvottomana.\n\n-- En totisesti, herra nimismies! vakuutti Linda.\n\n-- Veli Hormio, anna sinä vain suusi selvästi puhua, mistä sydämesi on\ntäysi, kehotti eversti Ansamaa hienon ivallisesti, -- näethän, ettei\ntyttölapsi ymmärrä muuta kuin selvää kieltä.\n\nVieras kääntyi isännän puoleen kohteliaasti kumartaen, ikään kuin\nkiittäen avunannosta, ja jatkoi:\n\n-- Huomaan, että setä eversti jo ymmärtää tarkoituksen, ja toivon, että\nhän tahtoo myötävaikuttaa asian onnelliseen päättymiseen.\n\nNyt alkoi Linda aavistaa, mistä oli kysymys, ja vavistus kävi hänen\nruumiinsa läpi. Hän pelästyi ja loi katseensa maahan, mutta koetti\nvarustautua rauhallisesti kestämään koetusta.\n\n-- Neiti Linda, jos vähänkin suvaitsette kohdistaa ajatuksenne minuun,\nymmärrätte helpostikin, mitä mielessäni ja sydämessäni liikkuu. Olen\nyksinäinen mies, kohta kolmikymmenvuotias, elämäni on ollut ainaista\ntyötä ja vaivaa. Nyt olen saavuttanut yhteiskunnallisen aseman, olen\nvirkauralla, millä on aina mahdollisuuksia arvossa ylenemiseen\nvarsinkin kyvykkäällä ja uutteralla miehellä; palkkani riittäisi nyt jo\nperheenkin elättämiseen ... ja kun virassani paljon joudun tekemisiin\nalemman kansan ja sivistymättömän rahvaan kanssa, ajattelen usein,\nkuinka ihanaa olisi, jos minullakin olisi elämäntoveri, sivistynyt\nkumppani, jonka kanssa voisi muunlaisistakin asioista keskustella kuin\nvain virkavelvollisuuksista... Sanalla sanoen, olen naimaton mies ...\nja solmisin mielelläni liiton jonkun arvoisan naishenkilön kanssa, joka\ntahtoisi palveluksiini tyytyä... Tämä nyt on liian yleisesti puhuttu,\nsillä -- toivon, etten loukkaa teitä sanoillani, neiti Linda -- sillä\ntarkoitukseni on ainoastaan kysyä teiltä, suvaitsisitteko tulla\nvaimokseni, ja samalla teiltä, setä eversti, suostutteko antamaan\ntyttärenne minulle.\n\nLinda tunsi itsensä niin kiusautuneeksi, ettei heti kyennyt vastaamaan.\nHän loi rukoilevan silmäyksen isäänsä, joka ymmärsi mykkää pyyntöä ja\nkääntyen nimismiehen puoleen lausui:\n\n-- Veli Hormio, tunnustan viime aikoina epäilleeni, että sinä olet\nhautonut mielessäsi tämänlaatuisia aikomuksia. Tyttärelleni kosintasi\nkuitenkin on aivan odottamaton, ja kuten tiedät on tapana naisilla\njonkun verran miettiä, ennen kuin he näin tärkeätä askelta ottavat...\nEn käsitä, miksi kutsuit asiaasi kiireelliseksi ... eihän kiirettä\nkirkkoon, ei hätää häihin...\n\nNimismies oli nähtävästi hetki hetkeltä joutunut yhä voimakkaamman\nmielenliikutuksen valtaan. Hän oli jo kerran vetänyt nenäliinan\ntaskustaan ja pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Nyt hän hermostuneesti siveli\nviiksiään ja katsahti milloin eversti Ansamaahan milloin hänen\ntyttäreensä.\n\nIkäänkuin säälien toisen hämminkiä eversti Ansamaa lisäsi:\n\n-- Mutta pistähän tupakaksi.\n\nVieras otti kiittäen sikarin ja sytyttäen sitä puheli kevyemmin:\n\n-- Onhan asianhaaroja, jotka voivat tehdä vakavankin asian\nkiireelliseksi ... minulle olisi suuren arvoista, että päätös\ntehtäisiin jos mahdollista heti ... mutta jos saisin neiti Lindan\nmyöntävän vastauksen nyt, voisimme kyllä siirtää häät jonkun verran\ntuonnemmaksi...\n\n-- Se vielä puuttuu, että tästä suoraa päätä mentäisiin pappilaan,\nnauroi eversti Ansamaa hieman väkinäisesti: -- Kovinpa veli Hormio on\nsen rakkauden riivaama...\n\n-- Niin olen, niin olen, myönsi toinen.\n\n-- En tiedä, mitä asia viivyttelemisestä paranisi, kuului nyt Lindan\nvakava ja hillitty ääni. -- Teidän tarjouksenne, herra nimismies, oli\nminulle niin äkki-arvaamaton, että hämmästyksestä vaikenin. Kuitenkaan\nen ole vastauksesta epätietoinen, sillä minulla ei ole kuin yksi\nvastaus: en voi pyyntöönne suostua.\n\nHän nousi lähteäkseen.\n\n-- Ah, neiti Ansamaa, älkää menkö vielä, huudahti rukkaset saanut\nkosija, myös pystyyn hypäten. Pyydän, kuunnelkaa minua vielä\nhetkinen ... ette sitä kadu ... tai antakaa minun seurata teitä ja\npuhua kanssanne kahden kesken.\n\nNimismiehen ääni oli äkkiä muuttunut varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.\nHänen katseessaan oli pyyntöä ja käskyä sekaisin. Linda tunsi taas\noutoa pelonsekaista tunnetta ja päätti kuunnella loppuun saakka, mitä\ntuolla vastenmielisellä miehellä oikein oli sydämellään. Hän istui\njälleen ja viittasi kädellään vieraalle, että tämä noudattaisi\nesimerkkiä.\n\n-- Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä, puhui eversti Ansamaa nousten.\n-- Onkin vähän asiaa pehtorille ja puutarhurille. Jätän siis teidät\nkahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.\n\nLuoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.\n\n-- No herra Hormio, sanoi Linda, -- nyt korvani ovat auki. Teillä on\nkymmenen minuuttia, kuten kuulitte.\n\nNimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui\ntuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen\nyli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton\najatella.\n\n-- Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman\nmalttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on\nkysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan\nasemaan ja mikä pahempi -- saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä\nolisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että\nrakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee\nainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän\nonnenne mielessäni...\n\n-- Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. --\nMitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi\nniihin vastata.\n\n-- Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että\nsyvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.\n\n-- En ymmärrä teitä.\n\n-- Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen\nitserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään\nvoittaa kaunottareni suosiota... Te erehdytte. En ole narri enkä\ntietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran\novat elämässä menestyneet... Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia\nmiestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään\nkohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion\nvirkamieheksi... Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta\nkuulla, miksi teille olisi niin vaarallista -- huomatkaa: vaarallista\n-- kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani... En tahdo kehua itseäni,\nmutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä\nhetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria...\n\nLindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa\nnäkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja\njulman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi\nkylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä\nhätääntyneeltä, hän ajatteli -- tässä on jokin kauhea juoni käynnissä\nja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja\nhuolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.\n\n-- Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi\nnimismies puhettaan, -- ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole\nhelppo... Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette\nsuostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka\ntoivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?\n\n-- En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.\n\n-- Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään\nluottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että...\n\n-- Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä,\n-- pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa?\nEmmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä\numpimähkään teihin luottaisin?\n\n-- Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole\nystäviä ... mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän\ntahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien,\ntarjoan teille käteni -- ja te lykkäätte luotanne vilpittömän\navuntarjoukseni...\n\n-- Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta\ntahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa\npuheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?\n\n-- Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?\n\nNäin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.\n\n-- Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.\n\n-- No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin\nnähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla\nei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia.\nOlin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä\nturvallisuuttanne...\n\n-- Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän\nisäni kodissa -- missä nuorella naisella on parempi turva?\n\n-- Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa,\nmutta teille avonaisessa kodissani.\n\n-- En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan\ntalossa?\n\n-- Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.\n\n-- Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea...\nOnko teillä muuta lisättävää?\n\n-- Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen,\nrikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin\nviittaustanne ... ette ole surua koskaan tuntenut... Mutta jos äkkiä\nsuru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne...\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata\nteitä ensikädessä... Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi\nesimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne...\n\nTuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta.\nHän kalpeni ja sulki silmänsä.\n\n-- Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen\nliikkeitä katseellaan. -- Koskee se yhtä kipeästi.\n\nNyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.\n\n-- Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, -- te olette tiikeri\njulmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani\nheikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka\noikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi\nvaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi\nnäkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän\npuoleltanne -- juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain\nsalaperäisestä -- ehkä poliittisesta -- syystä vaarallinen. Ja nyt te\ntulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle\nkauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa... Te olette todella\nhirveä!... Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan,\nte varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä\npyytäisi pienintäkään palkkaa... Nyt on menettelytapanne semmoinen,\netten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin...\n\nLinda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat.\nNimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.\n\n-- Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua\nyhtään, te tuomitsette minua harkitsematta... Minä tulen tänne\nparhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte\nminua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan...\n\nHän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa\nhuoneeseensa.\n\n-- Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan\nnimismiestä, -- tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on\nteeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain\nkaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta,\njonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.\n\n-- Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin\ntoista, vuoroin toista, -- teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu.\nKuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella?\nEikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai\nmiksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja\nkammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara\nminua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion\nhoureita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt\nnäyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen\npahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta\nkutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni\nrauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti.\nYmmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen\nvoi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua\nvävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt\novat välimme selvät.\n\nHän viittasi kädellään kohti ovea. Hormio olisi nähtävästi tahtonut\npanna vastalauseen, hän avasi eversti Ansamaan puhuessa monta kertaa\nsuunsa ja teki liikkeitä kädellään, mutta everstistä huokui niin\nrauhallista majesteettia, ettei Hormio osannut muuta kuin kumartaa ja\npoistua. Jotakin hän mutisi mennessään, ehkä uhkauksia ja sadatuksia.\n\nLinda heittäytyi isänsä syliin.\n\n-- Kiitos, isä... Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hän minua\npiinasi ... tiikeri ihmisen hahmossa ... lopulta en enää kyennyt\nhillitsemään itseäni...\n\n-- Ymmärrän sinut täydellisesti, lapseni, enkä suinkaan sinua moiti.\nOlisit vain heti ajanut hänet tiehensä.\n\n-- Mutta sinä et tiedä, isä, kuinka salaperäisesti hän puhui vaarasta,\narvatenkin valtiollisesta, joka sinua uhkaa... Oh, hän on vaarallinen\nmies...\n\n-- Tiedän sen hyvinkin, sillä kuuntelin ovella kotvasen aikaa, ennen\nkuin astuin sisään. Mutta ei nyt sanaakaan enää tuosta hullutuksesta.\nMene nyt huoneeseesi pukeutumaan; kohta saapuvat vieraamme.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAnsamaan kartanon iso, kuusi-ikkunainen vastaanottosali oli kirkkaasti\nvalaistu. Komea, vanhanaikainen kattokruunu, jossa sähkölamput\nhävisivät näkymättömiin satojen kimaltelevien kristallien peittoon, ja\nlukuisat kolmihaaraiset, kullanhohteiset seinälampetit häikäisivät\nvalollaan talvipimeästä ja eteisen hämärästä tulevan silmiä, mutta\nsaivat hänet sitten ihmettelemään, oliko uhkeampaa huoneita koko\neteläpohjanmaalla kuin tämä Ansamaan kartanon empire-tyyliin sisustettu\nkorkeakattoinen salonki, jossa tuntui kuin olisivat laulun ja musiikin\nhaltiat aina ilmassa leijailleet. Silmä kiintyikin heti suureen\nvalkoiseen avattuun flyygeliin salin toisella sivulla ja totesi\nhiljaisella mielihyvällä, että kaikki ilmavassa huoneessa oli\nvalkoista, sinistä ja kullankirjailtua: pitkät valkoiset, sinijuovaiset\njalkamatot; suoraviivaiset, valkoisiksi maalatut, kullalla kirjaillut\nja sinisellä silkillä päällystetyt seinä- ja nurkkasohvat, tuolit,\npöydät, pystypeilit ja muut huonekalut; stukkotekoiset uunit ja\nhohtavanvalkoiset, korkeat pariovet. Olisi todella luullut joutuneensa\nruhtinaalliseen linnaan, kauas köyhästä Suomesta, ja tumma talvipuku\ntuntui vieraalta tässä loisteliaassa ympäristössä.\n\nEteiseen vievät pariovet aukenivat yhtämittaa ja vieraita tulvi sisään.\nEnsimmäisinä heitä tervehtimässä oli isäntäväki. Eversti Ansamaa\nmustassa frakissaan ja Linda harmaansinisessä silkkipuvussa, rinnassa\nvaaleanpunainen ruusu, seisoivat tapansa mukaan vähän matkan päässä\novensuusta ja kättelivät iloisesti, joitakuita sydämellisiä sanoja\nlausuen, jokaista tulijaa. Säätyläiset olivat iltapuvuissa, nuoret\nnaiset vaaleissa vaatteissa, mutta vieraiden joukossa oli paljon\nmaalaisväkeä: Ansamaan omia alustalaisia, isäntiä ja torppareita\nemäntineen ja tyttärineen, jopa nuoria renkimiehiäkin, jotka eivät\nherraskuosista välittäneet, vaan muuten olivat siistineet itsensä\njuhlan arvokkuuden mukaan. Mutta yläluokkalaista eristymishalua,\ntalonpoikaispöyhkeyttä ja torpparikainoutta ei näkynyt. Vieraat pitivät\nnähtävästi luonnollisena, että \"seurakunta oli sekalaista\", tervehtivät\ntuttavallisesti toisiaan ja lyöttäytyivät sympatiojensa mukaan pikku\nryhmiin avarassa salissa.\n\nItse asiassa tämäkin oli tulosta isäntäväen kasvattavasta vaikutuksesta\npaikkakunnalla. Jos eversti Ansamaa siihen oli kyennyt miljooniensa\nnojalla, täytyi tunnustaa, että hän käytti rikkauttaan sekä omaksi että\ntoisten eduksi. Nämä juhlatilaisuudet Ansamaan hovissa eivät olleet\nniinkään harvinaisia tapauksia pitäjän uudemmassa historiassa. Paitsi\nisäntäväen syntymä- ja nimipäivinä oli säännöllisesti ennen sotaa\nkokoonnuttu kerran kuukaudessa. Maailmansota oli aikaansaanut muutoksen\ntässä kuten monessa muussakin suhteessa. Kuukausikokoukset olivat\nlakanneet, mutta nimenomaisina juhlapäivinä olivat lukuisat ystävät\nkoolla kuten ennenkin.\n\nErikoista näille yhdessäoloille oli se uusi henki, minkä eversti\nAnsamaa ja hänen tyttärensä olivat -- ehkä ulkomailta -- tuoneet\nmukanansa koko seuraelämään. Ei kokoonnuttu juoruamaan ja turhia\npuhumaan tai yksinomaan syömään ja juomaan. Ruumiillinen kestitys oli\nsivuseikka, vaikka tärkeä, sillä se oli keino tunnelman kohottamiseksi;\nmutta pääpaino oli seurustelun henkisessä sisällössä. Ansamaan hovin\niltakestit olivat kuin ohjelmallisia iltamia ainakin -- sillä\nlisäyksellä vain, että yleisökin otti osaa ohjelman suoritukseen.\nSoittoa niissä oli ja laulua -- talon tytär-emäntä oli pianisti ja\nisännällä oli yhä vieläkin jäljellä barytoninsa, -- ja milloin hovissa\nvieraili kaupunkilaistaiteilijoita, muodostuivat illatsut todellisiksi\nkonserteiksi. Säännöllisesti oli myös esitelmä; milloin mistäkin\naineesta: eversti Ansamaa puhui halusta, ja hänen järkeviä sanojaan\nkuunneltiin aina mielellään, mutta puhujina esiintyivät monet muutkin:\nkansakoulunopettaja, rovasti, pastori, tohtori ym. Esitelmien jälkeen\nseurasi aina keskustelua; ja siihen piti kaikkien, sekä miesten että\nnaisten, ujostelematta ottaa osaa, jos vain tunsivat, että heillä oli\njotakin sanottavana. Osanottajien näköalat täten avartuivat, kun\nkaikenlaiset polttavat elämänkysymykset saivat monipuolisen\nvalaistuksensa. Oli kuin kaikki yhdessä olisivat koettaneet rakentaa\nnäkymätöntä tiedon ja sivistyksen temppeliä, johon kerta kerralta\nliitettiin uusia kiviä. Tietysti oli niitä, joiden mielestä tämmöinen\ntieteellis-älyllinen yhdessäolo oli pitkäveteistä ja ikävystyttävää --\nhe jäivät pian seurasta pois; alkuaan oli nimittäin kutsu koskenut\nkaikkia halukkaita pitäjäläisiä -- joskus oli kesäisin puistossa\nkestitetty satoihin nousevaa kansanjoukkoa; mutta vähitellen oli\nmuodostunut jonkinlainen valiojoukko, joka uskollisesti saapui Ansamaan\nillatsuihin ja jonka jokainen jäsen oli aivan kuin eversti Ansamaan ja\nhänen tyttärensä erityinen ystävä. Miljonäärin vapaa ja veljellinen\nkäytös oli pian puhaltanut tiehensä kaiken painostavan kiitollisuuden\ntunteen, ja sitä paitsi oli Lindan ja hänen isänsä tapana myöskin\nvuorostaan vierailla kaikkien perheellisten ystäviensä luona.\n\nTänäkin iltana oli kutsuihin saapunut toista sataa henkeä. Olivathan\nnämä nyt sodan aikana harvinaisia tilaisuuksia, joista ei mielellään\njäänyt pois, ja sitä paitsi näkyi tällä kertaa -- arvatenkin isännän\nsyntymäpäivän johdosta -- vieraiden kesken vallitsevan kodikkaan\nonnellinen ja samalla juhlallisen odottavainen mieliala. Katseet\nloistivat tyytyväisyydestä, keskustelu kävi puoliääneen ja myhäillen.\nKun kellon lähetessä puolta seitsemää eversti Ansamaan sointuva ääni\näkkiä kuului yli puheen sorinan, ilmoittaen, että vieraat olivat koolla\nja ohjelma alkaisi, katsahtivat läsnäolijat toisiinsa keskinäisellä\nymmärtämyksellä.\n\n-- Varsinainen ohjelmamme tänään, lisäsi isäntä selittäen, on ystävämme\ntohtori Grahnin alustus aineesta \"Mietelmiä maailmansodan johdosta\" ja\nkeskustelu sen johdosta.\n\nIllan ohjelma ei kuitenkaan heti alkanut esitelmällä. Tavanmukaiseen\njärjestykseen kuului ensin Linda-neidin soitto ja sen perästä kahvin\njuonti. Soiton aikana vallitsi salissa syvä hiljaisuus. Tämä ei ollut\nainoastaan talon tavan mukaista, vaan aiheutui myös soiton laadusta.\nMusiikki oli näet Linda Ansamaan erikoisala. Opintonsa hän oli alkanut\nAmerikassa ja täydentänyt niitä Helsingissä etevimpien opettajien\njohdolla. Saattoi huoletta sanoa, että hän teknillisesti oli Suomen\nparhaimpia yksityispianisteja. Kuitenkaan hän ei koskaan ollut\nesiintynyt julkisesti, vaikka opettajansakin olivat häntä siihen\nkehottaneet. Hän oli liian arka ja vaatimaton ja liian musikaalinen.\nHän oli kuullut maailman suurimpien piano-taiteilijain soittavan ja\ntiesi, ettei hän koskaan tekniikastaan huolimatta osaisi tulkita\nBeethovenia, Bachia, Mozartia tai Chopinia niin kuin he, ja kun eivät\naineelliset huolet pakottaneet häntä kilpailemaan, säästi hän taiteensa\nisänsä, ystäviensä ja oman itsensä iloksi. Hänen haaveellinen\nluonteensa olisikin tehnyt hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi tahti\ntahdilta taistella itsensä jonkun suuren sävellyksen herraksi ja\nyksityiskohtia myöten uppoutua sen henkeen. Hän soitti mestareita,\nmutta omalla tavallaan, jota kyllä monet kuulijat pitivät lumoavana.\nMutta hänellä oli kyky, joka erotti hänet ammattipianisteista ja\ntodisti hänen syvää musikaalisuuttaan: hän osasi hämmästyttävissä\nimprovisaationeissa tulkita omia tunnelmiaan ja omintakeisilla\nparafraaseilla esittää tuttuja sävelmiä. Tähän kykyynsä hän mieluimmin\nturvautuikin, sillä se paraiten vastasi hänen omaa sielunelämäänsä, ja\nsiten hänen soittonsa enimmäkseen oli yllättävää laatua, toi kuulijan\nkorviin jotain uutta, jota hän ihaillen ja ihmetellen pysähtyi\nkuuntelemaan.\n\nOhjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin.\nHän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten\nkokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan.\nHän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että\nmestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus\nvaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.\n\nHänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä.\nKunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille\nja asui -- naimaton kun oli -- Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha\nystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että\nhänestä tulisi vävy taloon. \"Kaunis pariskunta\", ajatteli nytkin moni,\nsilmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin\nuskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja\nhartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä\nhohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen\nrinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat\nhiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet\nkuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki,\nettä viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein\nlapsellisen ujo ja tyly.\n\nSävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin\nadagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin\nsävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille,\nniin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti\nsentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan\nomia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin\nkansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.\n\nMitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui\nkotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina.\nVieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia\ntiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä\niloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.\n\nTarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin.\nSieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata,\njohon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista\npuhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.\n\n-- Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha\nkirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan\nvieraansa seuraan. -- Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää...\nMutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. -- Ei taida\nveljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.\n\n-- No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen...\n\n-- Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä\nvoipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren\ntytön mieltä.\n\n-- Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. -- Linda on kyllä\nherkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut\nmitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.\n\n-- Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?\n\n-- No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen\nkirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen\nkuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.\n\nEnsimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa\nkirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi\nheti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.\n\nKirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi\ntalon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari\nsanaa, ja aloitti vakavalla äänellään:\n\n-- Arvoisa veli, eversti Ansamaa! Ollen vanhin läsnä olevain ystäväin\njoukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle\nsydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä,\njolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt\niloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos\najattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet,\nkymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on\nkulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse\npaljon -- kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden\ntyötä, -- mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän\niloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän\nnuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta\nmerkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me\nolemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja\nkunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä\nsaisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme.\nKannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti\nkatsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala\nmeidän kaikkien onneksemme!\n\nKirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä\nkiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut\nkatseensa maahan.\n\n-- Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, -- suo minun tunnustaa, että\nsinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa\nnähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä\nherättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule,\nettä sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi\nkuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin\nsaata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo\nsilloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me\nihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut\npelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli\nnäivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että\nJumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja\nkovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa\nihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut\npirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne\nsiitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa\nvastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa.\nMutta  muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa\nKristuksen kaltaisuuteen... No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen\nvuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha\nkuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut\nensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan\ntavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit\nkohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää\npitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit\nkaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus\nja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja\nsivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin\nitseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta?\nOlithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä\novat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun\nkatselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi,\nihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit\nitse semmoinen rikas ihminen -- rikas sekä aineellisesti että\nhenkisesti, -- että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi\noveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken\nsairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta\nvailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä\nsaakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit\ntullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa... Sinä olet ylpeä,\nminä tiedän sen -- se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja\nsinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä... No\nniin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen\nsydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne\nkaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme,\nettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa\nsinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle antaa kuin\nrakkautemme ja kunnioituksemme? Sen tähden sekin, jonka tarkoituksena\nolisi tuottaa sinulle iloa, onkin meidän omaa iloamme. Meidän kaikkien\nläsnäolijani ja kaikkien pitäjäläisten puolesta saan täten kysyä\nsinulta, veli Ansamaa, suostutko siihen, että joku Suomen\ntaiteilijoista ikuistuttaa kankaalle sinun meille rakkaat piirteesi ja\nettä taulu asetetaan johonkin yleiseen paikkaan, esim. kunnan talon\nkokoushuoneeseen? Olemme yhdessä koonneet siihen tarvittavat varat.\n\nKirkkoherra lopetti ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän\nystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt\njoka taholta innokkaita huudahduksia: \"suostukaa siihen!\", \"se on\npyyntömme!\" \"rovasti on tulkinnut tunteemme!\" ja kaikki ikään kuin\nimivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen\nsilmistään tippuivat suuret kyyneleet.\n\nHän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava\nrakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.\n\n-- Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti,\nettä hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa\nhillitäkseen itseään, -- ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua\npyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa!\nOdottamatonta iloa!\n\nVoimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti\nAnsamaa jatkoi:\n\n-- Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko\nkukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen\nystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni\nolleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne\nlausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi\nelämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen\nkiitollinen, rakkautenne otan vastaan -- juuri sen tähden, etten tiedä\nsitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin\nlahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman\nteidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä\ntehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia\nrikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää\noikeudenmukaisesti!...\n\nTaas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin\nluo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet\ntulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti\nkeskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.\n\nSillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä\nkajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne\ntäyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne\nriemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain\nsydämissä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä\nnäköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein\nkoko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin\nnojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa.\nHän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan\nkädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen\nsanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä\nseuraavaan tapaan:\n\n-- Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole\nsopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa,\njokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä\ntämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti\nyhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen.\nKeskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota -- kuinkapa se\nvoisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe\njuuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että\nhän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä\nedessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa,\nmutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten\ntuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa.\nAjatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa\nonneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me\nnäemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne\nihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat\ntoisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt\nauttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan\nvastaan...\n\nSiirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa,\nviitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa\nasemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan\nverilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme\nvarsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä\narvostella.\n\nJa sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja\nanti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään\nsosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja\nhullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja\nhävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti\najatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan\ntuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että\nkansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan\nollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän\nheittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän\nuskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.\n\n-- Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan\ntapaan: -- Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä.\n\"Syntinen\" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään\njumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä,\nuskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen\nsodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se\non vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia.\nKirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista,\nkun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä\nmoittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja\nnoudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella\nolisi kristillinen, ei sotia käytäisi... Suomalaisina voisimme me\nmielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon\nvastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen,\nitsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää\nmitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei\nsotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien,\nsilloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan\ntoivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on\nse meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen\ntässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon,\nettä keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti\nlisävalaistusta.\n\nTohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli\naivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin\nsiitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, -- joka ei ollenkaan\nnäyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, --\nja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari\nrouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan\nkiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi\nkatsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:\n\n-- Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun\nkanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.\n\n-- Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, --\ntokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin\nminä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns.\npuukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan\nsäyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan\nhistoriakin Suomen kansan sodankäynnistä...\n\n-- Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, -- mutta\nonhan sivistys mennyt paljon eteenpäin...\n\n-- Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.\n\n-- En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, --\nmutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai\nkylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei\ntahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta...\n\nSillä välin oli tavanomainen puheenjohtaja, eräs pyylevä ja\nhauskannäköinen talonisäntä, istunut paikalleen ja kehottanut läsnä\nolevia käyttämään puheenvuoroja.\n\nPastori sai ensimmäisenä sananvuoron. Hän oli nuorenpuoleinen, laiha ja\nkalpea mies, silmissä uskonintoilijan tuli. Vasta lyhyen aikaa oli hän\npalvellut rovastin apulaisena eikä ollut täysin perehtynyt tämän\npitäjän henkiseen elämään, jonka silmiinpistäviä piirteitä oli\nuskonnollinen valistus ja suvaitsevaisuus. Hän puhui suurella innolla\nlausuen:\n\n-- Arvoisa alustaja antoi esitelmässään ankaran iskun kirkolle\nuskonnollisen elämän vartijana, jonka tähden velvollisuuteni kirkon\npalvelijana on panna jyrkkä vastalause moiseen syytökseen. Tohtori\nGrahn tuntui arvelevan, että kirkko on uskonsa pettänyt, antaen\nmyötävaikutuksensa valtiolle tämän sotatoimissakin. Eikö tohtori Grahn\nsiis tunne sitä pyhää kirjaa, johon kristinusko perustuu? Kirkko ei\nsuinkaan ole uskoansa pettänyt, se on päinvastoin ollut pyhälle\nuskolleen uskollinen, tukien hallitusta ja esivaltaa. Saanko ehkä lukea\nteille, rakkaat seurakunnan jäsenet, seuraavat Paavalin sanat\nroomalaisille?\n\nOdottamatta vastausta pastori otti taskustaan pienikokoisen raamatun ja\nluki:\n\n-- \"Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan\nalla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat,\njotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia. Sen tähden, joka asettuu\nesivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka\nnousevat vastaan, tuottavat itselleen tuomion. Sillä hallitusmiehet\neivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka\ntekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee\nsitä mikä on hyvää, ja sinä saat siltä kiitosta, sillä se on Jumalan\npalvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se\nei miekkaa suotta kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen\nrankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Sen tähden on oltava alamainen, ei\nainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden; sen\ntähdenhän te verojakin maksatte: sillä viranomaiset ovat Jumalan\npalvelusmiehiä ja ovat toimessaan juuri sitä varten. Antakaa kaikille\nmitä olette velvolliset: vero kenelle vero on tuleva, tulli kenelle\ntulli on tuleva, pelko kenelle pelko on tuleva, kunnia kenelle\nkunnia on tuleva.\" Nämä apostolin sanat ovat hyvät painaa mieleen\njokaisen kristityn. Ne selvästi näyttävät, mikä on kristillinen\nvelvollisuutemme. Ne selvästi osoittavat, että kirkko on oikeassa\nneuvoessaan kuuliaisuutta esivallalle ja näyttäessään itse esimerkkiä\nkuuliaisuudessa. Kun esivalta käskee sotaan, on mentävä.\n\nPastori silmäili voitonvarmana ympärilleen, ennen kuin istui.\n\nNyt pyydettiin innokkaasti puheenvuoroa usealta taholta.\n\n-- Opettaja Vettenranta, kehotti puheenjohtaja.\n\nPieni lystikäs mies nousi ja kysyi teeskennellyn huolestuneesti:\n\n-- Onko pastori Kuusinen tosissaan? Tahtomatta halventaa Paavalin\nsanojen arvoa väittäisin, että ne ovat vanhentuneita, nykyoloihin\nsopimattomia. Ei niillä ainakaan meillä ole käytännöllistä merkitystä.\nMikä meillä on se esivalta, joka on Jumalasta? Venäjän hallitusko?\nSilloinhan meidän empimättä pitäisi totella kaikkia sen laittomia\nmääräyksiä! Olisiko pastori Kuusinen takavuosina nöyränä\n\"promulgeerannut\"? Sen kyllä monet kirkonmiehet tekivät! Alistuisiko\npastori Kuusinen tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakiin, jos istuisi\nhovioikeudessa?\n\nHyväksyvä mumina kävi salin läpi ja pastori näytti jonkun verran\nvaivaantuneelta, ruveten miettiväisenä selailemaan taskuraamattuaan.\n\nSeuraava puhuja oli ajattelevan näköinen maalainen. Hän lausui:\n\n-- Tuskin kannattaa tuhlata enemmän sanoja tähän kysymykseen. Olen\nopettaja Vettenrannan kannalla ja samaten hyväksyn tohtorin lausuman\najatuksen, että jollei kirkko aina nöyränä olisi palvellut valtiota,\nolisi varmaan valistuneempi käsitys kristinuskon hengestä saanut\njalansijaa ihmiskunnassa. En usko pastori Kuusisenkaan kieltävän, että\nmurha, ryöväys, verenvuodatus ja väkivalta ovat Kristuksen opille ja\nhengelle vastaista.\n\nNyt oli rovastilla puheenvuoro. Vanha kirkonpaimen sanoi isällisellä\ntavallaan, kääntyen alussa pastori Kuusisen puoleen:\n\n-- Nuoren virkaveljeni ei pidä luulla, että tässä meidän\npiirissämme vallitsee uskonnolle vihamielinen, kirkonvastainen tai\njumalankielteinen henki. Olen tässä seurakunnassa palvellut paimenena\nneljäkymmentä vuotta ja tunnen laumani. Olemme täällä vakavia, vaikka\nvapaamielisiä. Emme teeskentele, puhumme ajatuksemme suoraan ja\nuskomme, että kristinusko on elämää pikemmin kuin tunnustusta. Tämä\nkatsantokantamme on varsinkin varmistunut meissä viimeisen\nvuosikymmenen kuluessa eli siitä saakka, kun tämän talon nykyinen\nisäntä asettui keskuuteemme. Sentähden emme käsitä noita Paavalin\nsanojakaan yhtä jyrkästi kuin sinä, veli Kuusinen. Pidämme mielessä,\nmitä sama apostoli itse on muualla sanonut: \"kirjain kuolettaa, henki\ntekee eläväksi\" ja \"enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\". Jumala\npuhuu meille -- ei ainoastaan raamatun painetussa sanassa, vaan myös\nmeidän omassatunnossamme ja oikeudentajunnassamme. Hurskas ihminen\nelää, kuten Jeesus sanoo, \"jokaisesta elävästä sanasta, joka Jumalan\nsuusta lähtee\". Jos esivalta käskee meitä johonkin, josta omatuntomme\nmeitä kieltää, on meillä kristittyinä oikeus, jopa velvollisuuskin olla\ntottelematta... Tätä sanon yleensä enkä nyt tarkoita sotaa... Mitä\nmuuten Paavalin sanoihin roomalaisille tulee, on muistettava,\nmillä ajalla ne lausuttiin; ne todistavat hänen poliittista\nkaukonäköisyyttään. Rooma hallitsi silloin maailmaa lujalla kädellä ja\nRooman valtakunnassa vallitsi yleensä uskonnollinen suvaitsevaisuus.\nPaavali kuitenkin aavisti, että kristityt -- olihan hän itse saanut\nsitä kokea -- joutuisivat vainon alaisiksi esivallankin puolelta, ja\nhän tahtoi ja toivoi, että kristityt eivät ainakaan itse antaisi siihen\naihetta.\n\nRovastin puhetta seurasi hyväksyvä äänettömyys, jonka perästä tohtori\nsai sananvuoron:\n\n-- Pastori Kuusinen ampui yli maalin, sillä puheessani en painostanut\nsitä, että meidän pitäisi olla uppiniskaisia esivallalle, vaikka muuten\ntietysti siinä kysymyksessä olen rovastin kannalla. Tarkoitukseni oli\nvain painostaa sitä, että kristillinen valtio ei saa käydä sotaa eikä\nylläpitää sotalaitosta, siis että kristitty hallitus ja esivalta eivät\nkoskaan saa käskeä sotaan eivätkä valmistaa sotaa. Jos esim. Suomi\njoskus tulee olemaan itsenäinen valtio, ajattelen, että juuri meidän\nmaamme on tässä suhteessa noudatettava kristillisyyden vaatimuksia.\n\n-- Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.\n\nPastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen\nvaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti\nikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä:\nsilmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.\n\n-- Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, -- ja ymmärrän nyt\nparemmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti\nkeskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten\nkristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka\npitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko\nole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: \"älkää peljätkö\nniitä, jotka ruumiin tappavat.\" Päinvastoin kristinusko on sankarein\nuskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta,\ntaistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi\nkuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos\nvihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen,\njäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja\nahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: \"tulta olen tullut heittämään\nmaan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi\nsyttynyt!... Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan\npäälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta.\"\n\n-- Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään\nlausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, -- mutta nyt on maisteri Martta\nPulkka pyytänyt sananvuoroa.\n\nMaisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit\nnenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään\nmiehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja,\nyleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen\nystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla\ntavallaan:\n\n-- Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu\nkohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä... Muuten sanon,\nettä pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele\nasioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan\npastorille veljeskättä... Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin;\nminullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan\nhyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan.\nKoska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin\nriitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria\nvastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan\nnäkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän\nmaahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että\nsilloin tekisimme aseellista vastarintaa... Meidän on tänään\nkeskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta\npalauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se\nollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa,\nvaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen\nmilitarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin\nsotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset\noppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän\nkulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa.\nKuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan\nkulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan\nluonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä\nvaltakuntia -- Venäjää ja Ranskaa -- vastaan, jotka olivat Saksan\nerityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei\nVenäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista\nkuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta\nhyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka\npuolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan\nkansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen\nmellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään\nihanteen nimessä... Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä\nelokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin\nSuomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko,\nettä kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että\nmeidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä\ntuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija\nmeidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui,\nettä hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon,\nettä sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata,\nsilloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!\n\n-- Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun\nheidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.\n\n-- Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi\ntohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: --\nneiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt\nrauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän:\nuskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet\n\"mellastustaan\" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät\nolisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole\nsaksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt\npolitiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa\nsaksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin.\nTämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani\npuolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä\nenglantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin\nminäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut\ntyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään\nsotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden\ntunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten\ntietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi\nrintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään\nole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.\n\nTohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä\ntuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli\nkoko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas\npuheeseen:\n\n-- Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka\ntoiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo --\ntunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan.\nRauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä\nisänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä,\nkehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän\npuolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen\nolento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin\nratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän\nsielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te\nannatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä\nseurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että\nsotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden\nkieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas\niloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä\nkristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.\n\n-- Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori\nväliin, -- ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen\nasevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta\nkysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta:\nhyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?\n\n-- Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään\nkohauttaen, -- ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi,\nmutta ... mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita...\nMuistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän\nsiveyskäsitteillämme aina ole sijaa ... valitettavasti kyllä.\n\n-- Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?\n\n-- En mene tuomiota langettamaan... No tietysti ilmeinen hyökkäyssota\nanastus -- ja valloitustarkotuksissa ... mutta puolustussota,\npuolustussota, kun se on välttämätön...\n\n-- Entä jos ei se olisi välttämätön?\n\n-- Tjaa ... siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa...\n\nKun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:\n\n-- Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro -- isännälle itselleen.\nEversti on hyvä.\n\nKun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi\nasettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli \"päivän\nsankari\" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli\nkeskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin\nperinpohjaisia tietoja.\n\n-- Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja\nmaailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä,\njolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai\nranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on\npaikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja\npaljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme\nluonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös\nranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä\nmitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on\nsentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin\nmyötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään\npäin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin\npuolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti\nPulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin.\nEttä ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä\nvallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että\nsaksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina\nkansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään\nnäet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään\nkehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme.\nMutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat\nolleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä.\nVai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari\nhirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905?\nEikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti\nlinnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin\nimperialismia ja \"marinismia\", ellei sitä kutsuta militarismiksi?\nTilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista\nmenoista -- ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 -- muodostivat\nsotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa\n56,2 %, mutta Preussissa -- tuossa militarismin kotimaassa! --\n48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän\nmilitarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden\nmilitaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös\nole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin\nvarustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät\ntulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että\nEnglanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa?\nUskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet\nrauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet\nSaksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: \"kuulehan, sisar,\nmitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me\nkoetamme rauhassa sopia kanssasi.\" Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan\nSaksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että\nsanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava.\nKoetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan\nmaailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä\n\"paikkaa auringossa.\" Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä\nmaailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun\nSaksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä\ntaloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi.\nMutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan\nAfrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä\nmuuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin\njuutalaiset -- ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet.\nTätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin\nEnglanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei\nollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin.\nRanska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita,\nheidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana\narveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja\nahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä\nEnglanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan\nsäilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: \"antakaa minun vapaasti\nkehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa\nminullekin sija auringossa\". Mutta semmoiseen suostuminen olisi\nliittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen\ntähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi,\nsen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.\n\nMonet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken\naikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen\nkatkaisi.\n\n-- Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon\nminäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella\nuutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa\nliene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa\nhetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian\nnäyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme\nvälittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme\npilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin\nmaisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea -- oikeampi\nainakin kuin keskusvaltain, -- sillä liittolaiset kävivät\npuolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja\ndemokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat\nanastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä\nvastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä\nhyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee\nolemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse\nolla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen\nenemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa\njärkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin\nnäkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta -- mikä muuten minustakin\nsuomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette,\narvoisat ystävät?... Opettaja Vettenranta.\n\n-- Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua\nliittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy\nrehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa ... niin, miksemme voisi sanoa,\nettä rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen\npuolella?\n\n-- Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, -- muuten\njoudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi -- ja siitä\nvarjelkoon meitä Jumala.\n\n-- Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen\nmumina useiden naisten huulilta.\n\n-- Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen\ntarttuvaan tapaansa, -- täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme.\nEi meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin.\nOlkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko\najatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella,\non se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään\nratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää\nsorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan\nsivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että\nSuomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin\nvakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti\najattelemaan semmoista mahdollisuutta... En haaveile, onhan eversti\nAnsamaa käytännön mies... Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa\nvirallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita\nodottamassa...\n\n-- Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, --\nettä lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt\nvapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua ... ja ne, jotka niin\nhaluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle... Minun tekee\nkuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta\nherättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi\nvielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?\n\nKukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat\npaikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä\nisäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän\npaikkaansa.\n\n-- Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni\nse on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt\nsivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren\nmaakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei\nVenäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen\nnäemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa\nPuolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään\nmerkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä\nelinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät --\nvaikka liian myöhään.\n\n-- Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta\ninnokkaasti.\n\n-- Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, -- kyllähän Saksalle on etua\nSuomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen\nitsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan\nei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset\nsodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen\nitsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.\n\n-- Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta.\n-- Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.\n\n-- Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja\nkestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille\nmyötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.\n\n-- Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas\nopettaja Vettenranta puheeseen, -- sanovat, että Suomesta on lähtenyt\npaljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä,\njoista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti.\nLieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut\nentiseen tapaansa ... eikä kaikilla virallista passia ole ollut ... jos\nlienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?\n\n-- Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, -- tuohan olisi suoraa\nvaltiopetosta... Toivon, ettei huhussa ole perää... Keskustelumme on\nmuuten luisunut perin vaaralliselle alalle... Minä ehdotan puolestani,\nettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät,\nettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän\ntunnettujen henkilöiden kuullen ... venäläisellä santarmistolla on\npitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän\nepäluulonsa alaisiksi...\n\n-- Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, -- voimme kaikesta\nsydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria\nmiehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä\njotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin\nrovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella\naina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon\nuhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi... Voisimmepa sillä\nvahingoittaa isänmaammekin asiaa... Mutta nyt ehdotan, että\nlopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.\n\nHän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.\n\n\n\n\n5.\n\n\n-- Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa\nvaromaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja\nhuolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. --\nAjattelepa, että joku täällä ... no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo\nketään epäillä ... olemmehan vanhoja ystäviä ... mutta...\n\n-- Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti,\nei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me\nSuomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on\noikein...\n\n-- Ajatukset vievät tekoihin...\n\n-- Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea...\nIhminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.\n\n-- Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden\nmahdollisuutena?\n\n-- Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana...\n\n-- Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen... Mutta minua\nse pelottaa... Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos\nomallatunnolla.\n\n-- Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot\nVenäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari\nsyöstäisiin valtaistuimelta...\n\nTämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle\nrovastille.\n\n-- No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi...\n\nHe seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti\nomenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka\nvalmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi\npalvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu.\nEversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: -- sano, että\ntulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.\n\nHetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin\nasiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi\nkulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli\nsaanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies\nlyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar\nymmärtäisi: \"Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti\npuhua kanssanne. Asia koskee teitäkin.\" Everstin ilme kävi\nmiettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän\nastui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen.\nTässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti\nnimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa\nvierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla,\nmutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi\nensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä,\nmeni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli\nkavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.\n\n-- Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen\nansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole\npitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin\nsinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta;\nsinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.\n\nNimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan\nmaasta.\n\n-- Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, -- onneton\nihminen... Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli\ntodellisesti julma, hän enkä minä... Esiinnyin ehkä narrina, olin liian\nsangviininen uskossani ... minähän tarkoitin hänen parastaan ... ja\nuskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja\ntahtoisin palvella hänen onneaan...\n\n-- Well, mutta asia?\n\n-- Asia ... asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen\nmilloinkaan on ollut... Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja\npetturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen... Niin, en\nvoinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja\nepäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa... Sitä\nvarten olen tullut takaisin ... olenhan teidän ystävänne kaikesta\nhuolimatta ... tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti\nminua juuri ystävyyden puutteesta...\n\n-- Kuuntelen.\n\n-- Niin, niin... Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta\nkäskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot\nnuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen\narmeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja\ntahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin\nestää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää\nasioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja\ntietoja...\n\n-- Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.\n\n-- Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia\nsaksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä,\nettä jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta?\nTai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle\nsiitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat,\njoille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?...\n\n-- Hm ... sanoit \"alussa\". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?\n\n-- Muutin.\n\n-- Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.\n\nNimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän\nhymyilevän ilmeen.\n\n-- Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.\n\n-- Well, arveli eversti venyttäen, -- entä sitten?\n\n-- Entä sitten...?\n\n-- Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?\n\n-- En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies,\nesivallan käskettävänä ... totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni\ntuleva käsky!\n\n-- Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään\nvenäläisten käskyjä.\n\n-- Te ette ymmärrä asiata, eversti...\n\n-- Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit\nilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä --\nsanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?\n\n-- Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin\nperustuslakien kannalta!\n\n-- Hm ... olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä\namerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden\nmeidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla\nuskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä\non tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim.\nsaksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?\n\n-- Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa\npettää.\n\n-- Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä\nsiis antaisit ilmi jne.?\n\n-- En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.\n\n-- Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa\nmieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain\nmuuta?\n\n-- On, kuului kolkko vastaus. -- Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen.\nAsianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii\nsalainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä\nPohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja,\njoka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä\nolisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna\nmitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi\nsuorittamaan virkatehtäviäni...\n\n-- Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä\nilmaisi jonkun verran hämmästystä. -- Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.\n\n-- Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki...\n\nNimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi\nja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:\n\n-- Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä\nvoisit asemasi pelastaa.\n\nHormio oli vaiti.\n\n-- Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, -- etkä\nole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni\npäätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin\nrikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen\nisänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen\nvalintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta\npyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani,\najattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla -- rahalla?\n\nNimismies vaikeni yhä.\n\n-- All right, minä tahdon sinua auttaa.\n\nNämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä\nkatsahtamaan ylös.\n\n-- Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, --\njotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille... Kuinka\npaljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai ... muutatko\nmaasta pois?\n\nNimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.\n\n-- Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, -- niin, uutta elämää\nalkamaan... Amerikkaanko?\n\n-- Vaikkapa Amerikkaan... Ruotsin kautta... Paljonko sanomme?...\nSanommeko viisikymmentätuhatta?\n\n-- Viisikymmentätuhatta?\n\n-- Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?\n\n-- Viisikymmentätuhatta kruunua!... Oletteko niin rikas?\n\n-- Oletko sitä epäillyt? sanoi eversti Ansamaa hieman ivallisesti. --\nKyllä tyttäreni olisi tuonut hyvät myötäjäiset... Kirjoitetaan siis\n50,000 kruunua. Saat nostaa ne Tukholmassa. Tukholman Yksityispankissa\non minulla juoksevalla tilillä aina vähän rahoja.\n\nNäin puhuen eversti veti esille pöytälaatikosta shekkikirjan, johon\nrupesi kirjoittamaan. Nimismies seurasi katseellaan toisen liikkeitä ja\nällistys hänen ilmeessään muuttui salaiseksi tyytyväisyydeksi ja\nvoitonriemuksi.\n\nEversti taittoi huolellisesti valmiiksi kirjoittamansa shekin ja ojensi\nsen Hormiolle.\n\n-- Kas tässä, nyt olen tehnyt, mitä olen voinut hyväksesi. Nyt eroavat\ntiemme... Vieraani odottavat minua.\n\nHän nousi tuoliltaan.\n\n-- Hitto vieköön, eversti! huudahti nimismies äkkiä kiihkeästi ja\nhypähti pystyyn. -- Nyt olen tehnyt halpamaisen työn, ottaessani teiltä\nvastaan nämä rahat. Tiedän sen ja tiedän, että te halveksitte minua.\nMutta tietäkää tekin, ettei minulla ole pienintäkään kiitollisuuden\ntunnetta teitä kohtaan. Minulla ei siihen ole mitään syytä. Ja teillä\nei ole mitään syytä halveksia minua. Sillä te ette ole minua auttanut.\nSitä ette ole ajatellutkaan. Te olette vain auttanut itseänne. Oman\nitsenne pelastukseksi olette maksanut minulle nämä rahat. Me olemme\nvain ilveilleet. Te olette näytellyt viattoman osaa ja minä olen koko\najan vaiennut siitä, mitä teistä tiedän. Jos ennen olisinkin hiukan\nepäröinyt, niin olen nyt asiasta varma. Te, juuri te, herra eversti,\nolette se maankavaltaja, jota viranomaiset etsivät. Minä tiedän sen ja\nte tiedätte sen myöskin. Ja te olette koko ajan tiennyt, että minä sen\ntiesin. Ei meistä kumpikaan ole toistaan parempi.\n\nEversti Ansamaa oli rauhallisena kuunnellut toisen sanatulvaa. Kun\nnimismies vaikeni, kysyi hän:\n\n-- Onko sinulla muuta lisättävänä? Jollei, olemme siis kuitit. Noista\nsyytöksistäsi vastaat itse. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta\najattelet. Vaikuttimistani ja teoistani vastaan itse Jumalani edessä.\nVielä kerran, toistamiseen tänä päivänä täytyy minun siis näyttää\nsinulle ovi. Hyvästi, Hormio.\n\nNimismies näytti epäröivän. Everstin horjumaton lujuus vaikutti häneen.\n\n-- No, no, suokaa anteeksi ... ehkä kuitenkin on paras erota sovussa.\nÄlkää olko niin ylpeä, eversti Ansamaa, voihan teidänkin hetkenne\nlyödä.\n\n-- En tarvitse neuvojasi.\n\n-- No niin, hyvästi siis ... ja kiitoksia avustanne. Nimismies kumarsi\nja poistui eteiseen. Eversti seurasi häntä hetken perästä ja kulki\nsivulle vilkaisematta suoraan saliin.\n\n-- Pirullisen ylpeä mies, mutisi Hormio, katsoen everstin jälkeen. --\nMutta rikas. Ja rikkaalla on varaa ja valtaa. Samassa hän muisti\nshekin, jota piteli kädessään, avasi ja luki sen. Hänen silmänsä\nkävivät nyöreiksi hämmästyksestä ja pettymyksestä.\n\n-- Mitä hittoa tämä on! huudahti hän itsekseen. -- Maksakaa Herra\nAntero Hormiolle viisikymmentätuhatta kruunua, mutta allekirjoitus!\nJarl Dagobert! Onko shekki mitätön vai onko sillä pirulla Dagobertin\nnimellä rahoja Tukholmassa? Aioitko vetää minua nenästä, senkin\n\"eversti\"? Sen saat maksaa. Hän pisti shekin lompakkoonsa, etsi\npäällys-vaatteensa ja poistui talosta.\n\n\n\n\n6.\n\n\nRovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen\nrauhassa juttelemaan.\n\n-- Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin\nvanhan kirkkoherran huomautukseen. -- Hän ei vihaa mitään niin kuin\nsortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla\nvapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin\nYhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan. Muistan, kuinka\näiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän\noli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi\nespanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan\namerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi\nkuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin\nodottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina\nkyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten\npari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun\nmanifestin aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä\nvuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta.\nMuistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: \"on kerrassaan\nhäpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi,\nsivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta.\" Hän olisi monta\nkertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut.\nHän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten\nhento ja hieno hän oli... Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei\nluullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä... Sitten sairastui äiti ja\nkuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin\nSilloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet\nkutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa,\nkuten tiedätte... Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän\nkansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.\n\n-- Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, -- ja jalot hänen ajatuksensa,\n-- sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta\nhuolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa.\nVanhuksen houreita ehkä ... mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos\nvenäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on\npuhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua\nepäluulon ja vainon alaiseksi... Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi\nisäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.\n\nLinda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi\ntoisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.\n\n-- Se on totta, setä, hän myönsi. -- Olen ollut ja olen vieläkin\nhuolissani.\n\n-- Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. --\nVarmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.\n\n-- Olen sen tehnyt ... juuri tänään.\n\n-- Ja isäsi?\n\n-- Oh, setä, hän on niin ihmeellinen -- suuri, jalo, varma itsestään.\nHän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi\nolemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin\nlevottomuuteni...\n\nRovasti jäi mietteisiinsä.\n\n-- Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen.\n-- Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän\nhänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa?\nNiinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on\nhuulilla...\n\n-- Totta kyllä, myönsi rovasti, -- jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta\neversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!\n\n-- Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn\nhymyillen, -- mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin\nkäytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska\nhän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin,\nmiten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.\n\n-- Hm ... ehkä olet oikeassa.\n\nHe vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa,\njoka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti\nAnsamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.\n\nÄkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä\ntuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän\nkohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin\nhän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut\ntuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi\nkohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut\nvaikeata, -- tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin\nankarasti salassa. -- Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin\nlovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi\ntajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta\npäättävästi:\n\n-- Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?\n\nTohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi,\nettä hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti\nnyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua\nkuuntelemaan.\n\nHelmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja\nsiihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan\nnäyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.\n\n-- Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä,\n-- jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella\nkanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.\n\nHelmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi\näänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta\nnousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen.\nHetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun\nvastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli\nkunnioittanut nimellä \"himmeän lilanvärinen rokokoounelma\". Tämä\nnimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa\nsähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat\ntaidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä\nsametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä\nLindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin\ntuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar\nsamalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa\nvähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa\nhaaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski\ntohtorin istumaan tuolille eteensä.\n\n-- Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta,\n-- minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton\nisän puolesta.\n\nKun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin\nhillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen\nystävänsä, että hätä oli käsissä.\n\n-- Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.\n\n-- Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin\nalhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on\nniihin jollain tavalla sekaantunut -- vaikka hän ei sitä avoimesti\ntunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään\npäivällä kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi:\n\"varota isää, häntä uhkaa vaara.\" Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata,\nmutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli\nminua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen\nvaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi,\nmutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että\nisää...\n\n-- Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana...\n\n-- Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla\nminua --\n\n-- Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?\n\n-- En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän\noli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle\nselvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän\nvirkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, -- nyt olen varma siitä,\nettä se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi\nvenäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä,\ntuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi,\npelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?\n\n-- Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen?\nVaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit\nkunniasta?\n\n-- Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä\ntuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko\nminun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?\n\n-- Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla\näänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. -- Tarkoitan,\nettä se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori\nselittämään. -- Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän\ntahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän\ntiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.\n\n-- Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä\nnimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa\nmeitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan\nvastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta\nvastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan\nkallisarvoisen... Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko\npulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion.\nHän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei\ntuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät?\nVarmaankin jotakin hirveätä isää vastaan... Oi Helmer, mitä nyt on\ntehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt\nperille heidän juonestaan... Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän\nsinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen\nselvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet,\nystäväni?\n\n-- Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan\nclairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään\nvenättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista,\nettä heidän keskustelunsa jo on päättynyt... Missä olit näkevinäsi\nheidän puhuvan?\n\n-- Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy... Mutta oletko varma siitä että\nnimismies osaa venäjänkieltä?\n\n-- Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja\nilmiantokeskustelussa toimeen tulee...\n\n-- Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään\ntodistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken...\nJa minä tunnen, että tämä on perin vakavaa...\n\n-- Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi... Mielestäni\nsinun näkysi jo itsessään on todistus...\n\n-- Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla... Jos voisimme käskeä isän\ntänne nyt heti... Ehkä on paras puhua hänelle... Jokainen minuutti on\nkallis... Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän\ntulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille\nsillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin... Varmasti\njuovat jo teetä... Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?\n\n-- Jään tietenkin, jos niin tahdot.\n\n-- Ja sinä puhut isälle?\n\n-- Puhun.\n\n-- Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?\n\n-- Olen, Linda.\n\n-- No, sitten lähden... Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te\nsilloin vielä olette täällä...\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen\nodottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului\nalhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä\najatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän\nkiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla\nloukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara.\nHän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että\nHormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän -- Helmer\n-- tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi\npälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi\nvoinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta\nlämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä\najatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen\noli paljasta juonta -- ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä\nsuurinta osaa.\n\nTahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan\nasiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa\ntakana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli\nsedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin\nkuin oli luvannut.\n\nHän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa\nastui huoneeseen.\n\n-- Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin\npakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on\nmentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa... Ilveilettekö\nkanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön\nkaikkein pyhimmässä -- onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko\nkosinut? tahdotko siunaukseni?... Tapasi pyytää sitä on verrattain\nomituinen!\n\nEverstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti -- ehkä hieman liian\nhilpeä, ajatteli Helmer.\n\n-- Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on\nmielestämme kaukana...\n\n-- Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?\n\n-- On, mutta etkö sinä istu?\n\n-- Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän -- vieraat tuolla alhaalla...\n\n-- Koetan olla mahdollisimman lyhyt... Linda on kertonut minulle\nkaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää...\nMe olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin\nsalaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua...\n\n-- Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?\n\n-- Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion\nkeskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti\naivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden\nmiehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä.\nLinda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä\ntavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin,\nettä ensin puhuisimme sinun kanssasi.\n\nJos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän\npettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä\noli läpeensä vakava.\n\n-- Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, -- aivan oikein\nsiinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä\nole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo.\nHillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana\npuhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia...\nTule, mennään alas.\n\nNyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi\nihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi\nja seurasi Lindan isää alakertaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin eversti, hänen tyttärensä ja tohtori Grahn\nistuivat kolmisin Lindan pienessä salongissa. Vieraat olivat\npoistuneet, nähtävästi iloisina ja hyvällä mielellä, monet vakuutellen,\nettä illan keskustelu oli ollut omiansa varmistamaan heitä\nvaltiollisissa mielipiteissään, tai että he olivat saaneet uusia\nherätteitä ja siksi toivoivat samanlaisen tilaisuuden pian uudistuvan.\nHeidän mentyänsä oli eversti Ansamaa ilmoittanut haluavansa keskustella\nLindan ja Helmerin kanssa.\n\n-- Helmer kertoi minulle toisesta näystäsi, Linda, ja koska sekin oli\nepämääräinen, ehdottaisin, että ottaisimme selon asiasta. Onko sinulla\nmitään sitä vastaan, lapseni, että pannaan toimeen selvänäköisyyskoe?\nOletko liian väsynyt antaaksesi tohtorin hypnotisoida sinut?\n\nLinda oli selittänyt isänsä ehdotuksen johdosta olevansa valmis mihin\ntahansa, ja kuten sanottu, nyt he olivat parhaillaan kolmisin hänen\nhuoneessaan.\n\nLinda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori\nistui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti\ntaas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet\nkunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi\nitsestään toimia.\n\nOikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä;\nsitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet\nvaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan\nja tahdollaan auttoi häntä \"sulkemaan ulkonaisia aistejaan\".\nSe oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle\nautosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin\nsanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja\njoka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan\nomavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja\nnäennäisesti ilman syytä \"loveen\", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan\nja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät\nvanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja\nkäyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä\nLindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä\ntoisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin\nmahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa,\nvaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan.\n\"Aivojen tyhjentäminen\", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle\nhelppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli\nselvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla\nmitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja -- mikä oli kaikista vaikeinta\n-- lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän\nmahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin\nsuorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli\nhänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas,\nmutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen\nerinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa\npäässyt hänen omituisuutensa perille, -- jota muuten pidettiin visusti\nsalassa, -- ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että\nepäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta\ntäytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa\non pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi\nmitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky\noli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja\ntäydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis\nauttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla\ntahdollaan ja keskityskyvyllään.\n\nTarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään\nhakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan.\nKymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua.\nHänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien\nkeskeyttämiä.\n\n-- Nyt tunnen olevani nimismiehen luona... En näe mitään selvästi, on\nniin sumuista... Sumu hälvenee... Nyt erotan huoneen, kyllä olen\nnimismiehen kodissa... Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä...\nLamppu palaa pöydällä... Hän on hyvin kärsivän näköinen... Hän ottaa\nlompakon taskustaan ... avaa ... etsii lompakosta paperin... Minä\ntunnen, että hän on omantunnon tuskissa ... kunpa osaisin nähdä, mitä\nhän ajattelee... Odottakaapa... Hän kuohuu vihasta... Ketä kohtaan?\nKoetan katsella... Ah, isää!\n\nLinda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista.\nMutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.\n\n-- Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät\nmielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?\n\nLinda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.\n\n-- Älä pyydä, en osaa katsella... En ainakaan vielä... Hänen vihansa\noli niin ruma... Koetan seurata hänen liikkeitään... Nyt näen taas...\nHän istuu yhä pöytänsä ääressä... Hän on levittänyt paperilapun eteensä\npöydälle... Hän silmäilee sitä ... vihaisen näköisenä... Hän naputtelee\nnyrkillään pöytään... Hän mumisee jotakin itsekseen... Aa, minä\nkuulen... Hän sanoi: \"sinä petit minut, eversti, mutta minä olen\nkostanut!\"... Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni... Koetan, koetan\nrauhoittua, älä pelkää, Helmer... Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on,\njoka on hänen edessään ... käsi on sitä peittänyt ... nyt näen ...\nmitä? se on vekseli, se on shekki ... samanlaista shekkipaperia, jota\nisä käyttää ... tahdon lukea...\n\n-- Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. -- Etkö sinä, Linda, voisi\nmennä ajassa taaksepäin?\n\nMutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein\nkiihkeästi.\n\n-- Tahdon lukea ... odottakaa ... se on vaivaloista ... mutta nyt...\n\"Utbetalas åt herr Antero Hormio femtiotusen kronor... Jarl Dagobert...\"\nIsä, isä, mitä sinä olet tehnyt? Mitä varten?\n\nHän huudahti viimeiset sanansa epätoivon tuskalla ja lyyhistyi tyynylle\nkuolon kalpeana.\n\n-- Linda! lausui tohtori rohkaisten, mutta tyttö ei kuullut. Hän makasi\ntajuttomana sohvalla. Silloin tohtori päästi hänen kätensä ja ryhtyi\nsen sijaan herättämään pyörtynyttä. -- Setä Olavi, ole hyvä ja\ntiedustele, onko heillä tarjoilussa vielä kuumaa teetä tai kahvia, ja\nkäske tuomaan joutuin, hän puheli everstille, samalla kuin hän\ntaitavalla kädellä, vaikka hellävaroin, aukaisi näppäimistä Lindan\nhameenliiviä, jotta hengitys kävisi helpommin, ja piteli ruumista niin\nettä pää oli retkallaan taaksepäin, jotta veri siihen juoksisi. Hän ei\nehtinyt katsoa taakseen, miten eversti suoritti tehtävänsä, mutta\nkuuli, että ovessa käytiin.\n\nPian Linda heräsikin tainnoksista. Tohtori laski hänet hellävaroin\ntakaisin sohvatyynylle ja hymyili rauhottavasti, mutta samalla ujosti,\nkun Linda ihmetellen ja kysyvästi katsahti ympärilleen.\n\n-- Missä on isä? kysyi tyttö.\n\n-- Hän meni hakemaan jotain lämmintä juotavaa sinulle.\n\n-- Miksei hän soittanut?\n\n-- Kas! ihmetteli tohtori, joka nyt vasta älysi, että everstin\npoistuminen oli ollut tarpeeton.\n\nMutta samassa koputettiin ovelle ja Mari toi tarjottimella kupin\nhöyryävää teetä.\n\n-- Sepä hyvä, sanoi tohtori nousten paikaltaan ja otti tarjottimen\nMarin kädestä. -- Kiitoksia, kyllä me nyt tulemme toimeen.\n\n-- Tietääkö Mari, missä eversti on? kysyi Linda.\n\n-- Eversti on puhelimessa ... tuossa käytävässä, vastasi tyttö hieman\nällistyen.\n\n-- Kiitos.\n\nPalvelijatar meni, ja tohtori tarjosi Lindalle teetä, joka näkyi\nvaikuttavan virkistävästi.\n\n-- Luuletko, että isä palaa?\n\n-- Tietysti, vastasi tohtori, vaikkei hän ollut suinkaan varma mistään.\nHän oli äärimmilleen hämmästynyt. Tuo shekki Lindan näyssä oli\ntäydellinen arvotus, ja hän oli äsken pannut merkille, että setä Olavi\noli koettanut keskeyttää Lindaa.\n\n-- Menisitköhän katsomaan, missä isä viipyy? kysyi tyttö puoleksi\npyytäen. Näkyi, että hän oli tietoinen kaikesta ja selvästi muisti mitä\noli tapahtunut.\n\n-- Voinhan mennä, vastasi Helmer nousten, mutta samassa ovi aukeni ja\neversti Ansamaa palasi huoneeseen.\n\n-- Suokaa anteeksi, lapset, että poistuin, sanoi hän, -- se aiheutui\nsinun näystäsi. Ymmärsin, että Hormio epäili shekkiäni vääräksi kun en\nmuistanut ilmoittaa hänelle, että Tukholman pankissa käytän nimeä\nDagobert. Sen tähden kiiruhdin puhelimeen.\n\nHänen äänensä ja katsantonsa oli niin avomielisen iloinen ja\nrauhallinen, että molemmat nuoret tunsivat hämmästyksensä yhä kasvavan.\n\n-- Isä, isä, mitä varten sinä kirjoitit Hormiolle viidenkymmenen\ntuhannen kruunun pankkishekin?\n\n-- Well, tyttöseni, sanoi eversti ja istuutui, -- en aikonut sitä ensin\nsinulle kertoa, mutta koska olet semmoinen Sherlock Holmes, ettei\nmikään pysy salassa sinun katseeltasi... Well, täytyyhän sinun myöntää,\nettei viisikymmentä tuhatta ole suurikaan lohdutus miehelle, joka oli\ntoivonut saavansa sinut ja kaupan päälle koko meidän omaisuutemme...\n\nJa eversti nauroi sydämellisesti.\n\n-- Mitä tarkotat, isä? Oletko antanut nimismiehelle rahaa, että hän\nheittäisi toiveensa minuun nähden?... Mutta minähän jo annoin hänelle\nrukkaset!... Ja koska se sitten tapahtui?\n\n-- Koska? Tänä iltana. Hän kävi puheillani juhlamme aikana.\n\n-- Isä, sinä salaat jotain. Tässäkin piilee jotain. Myönsithän itsekin\ntänään päivällä, että sinulla oli salaisuus. Miksikä sen peität?\nMiksemme saa olla siitä osalliset, minä ja Helmer? Minä olen sinun\ntyttäresi, Helmer on lähin ja ainoa sukulaisemme, luuletko, että me\nsinut pettäisimme? Emmekö ole sinun parhaimmat ystäväsi? Kuinka sinulla\non sydäntä, isä, antaa minun tällä tavalla kärsiä?\n\nLinda rukoili äänellään yhtä paljon kuin sanoillaan, ja tohtori tunsi\nmerkillisen liikutuksen sydämessään, kun tyttö tällä ihmeellisellä\nhetkellä teki hänestä vertaisensa ja liittolaisensa. Hän olisi tahtonut\nlangeta polvilleen tytön eteen ja vannoa palvelevansa häntä ikuisesti\npyytämättä muuta palkkaa kuin tämän ainoan taivaallisen tunnustuksen.\n\nEversti oli käynyt perin totiseksi. Hän istui kotvan aikaa\nmietteissään, katsellen vuoroin tytärtään, vuoroin nuorta tohtoria,\njonka kasvoja hän luki kuin avattua kirjaa, ja lausui sitten\npuoliääneen:\n\n-- Ymmärrän, että teillä on mielestänne syytä moittia minua... Olin jo\npäättänytkin ilmaista asian teille... Olisin sen aikoja sitten tehnyt,\nellei minua olisi sitonut vaitiolon vala ja ellen teidän itsenne takia\nolisi pitänyt parempana vaieta. Sillä kun nyt kerron teille\nsalaisuuteni, joudutte vaikeaan asemaan...\n\nHän keskeytti puheensa hetkeksi, ja toiset odottivat jatkoa mitä\nsuurimmalla jännityksellä.\n\n-- Te olette molemmat jo ymmärtäneet, että salaisuuteni on valtiollista\nlaatua... Pitkiin selityksiin ei minun tarvinne ryhtyä... Kuulun\nsalaiseen poliittiseen järjestöön, jonka päämääränä on Suomen\nvaltiollinen itsenäisyys... Te tiedätte, etten ole koskaan rakastanut\nvenäläisiä. Venäjä ei sovi Suomen isännäksi. Suomi hoitakoon itse omat\nasiansa... Nykyisen sodan kautta uskomme varmasti tämän päämäärän\ntulevan saavutetuksi. Euroopan olot tulevat sitä vaatimaan. Mutta\nVenäjän imperialistiselle politiikalle ei ole edullista kadottaa\nSuomi. Sentähden Venäjä ei vapaaehtoisesti luovu tästä maasta, mutta se\ntulee siihen pakotetuksi. Saksalle Suomen erottaminen Venäjän\nvaltakunnasta sitä vastoin on edullinen, ja sen tähden voimme\nitsenäisyyspyrkimyksissämme odottaa myötätuntoa, ymmärtämystä, jopa\navustustakin siltä taholta. Luonnollista on näin ollen, että innolla\nseuraamme Saksan sotaisia voittoja ja soisimme kaikesta sydämestämme,\nettä kykenisimme Saksaa auttamaan... Tämmöinen puhe on teille raskas\nkuulla, te kun ette ollenkaan hyväksy sotaa. Mutta minulle, vanhalle\nsoturille, on aivan luontaista luottaa sotaan ja sodan saavutuksiin.\nMissä olisi Cuban vapaus tällä hetkellä, ellei se olisi taistellut\nitseänsä vapaaksi espanjalaisten kahleista? Ei Suomenkaan vapaus tule\nmeille paljaana lahjana ylhäältä. Täytyy meidänkin taistella ja uhrata\nitsemme ja omaisuutemme Suomen vapauden puolesta. Mutta se onkin\nihanne, jonka puolesta kannattaa kuolla -- eikä ainoastaan kuolla, vaan\nmyös kärsiä. Minä ihailen ja kunnioitan niitä suomalaisia nuorukaisia,\njotka rakkaudesta isänmaahansa ovat lähteneet Saksaan valmistaakseen\nSuomelle valoisampaa tulevaisuutta! Heidän uhrinsa ei mene hukkaan.\nJoskin nyt heidän tekoaan kammotaan, tullaan sitä kerran siunaamaan...\nJa minä olen lukeva ainaiseksi kunniakseni, että olen osannut olla\nheille avullinen siinä jalossa työssä!\n\nEversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa\nedessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä\nvakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin\nhäpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet\nolivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi\nrakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin\nhän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin\nsyvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna\naukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät\nkaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta\nsaavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen\nminkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen\njärjestöön.\n\n-- Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, -- vaatia\nteiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi\nhiiskua sanaakaan.\n\n-- Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin\nHelmer. -- Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun\non paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden... Mutta hirveälle\nvaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä...\n\n-- Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään\nitseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun\npuolestasi, Linda ... he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos\nsaisivat minut käsiinsä...\n\n-- Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla\nnaisella?\n\n-- Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt\non tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa\nmolemmat.\n\n-- Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. -- Enkä voi sanoin\nilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi... Mutta suotko minun\ntehdä periaatteellisen kysymyksen?\n\n-- Ole hyvä.\n\n-- Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen\njärjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö\nSprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys?\nEivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin\nvallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee\nitseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta\nvallalta?\n\n-- Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi\neversti innokkaasti. -- Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän\narvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen\nisänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun\nei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet\nolivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä\nSuomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen\nollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa\nkansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan\nitsehallinnon.\n\n-- Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu\nitsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa\npitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti\nVenäjästä?\n\n-- Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen\nkehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia\nei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee\nvapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla\norjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon -- eikä se enää siitä\nluovu. Se kuolee mieluummin.\n\n\"Tuossa miehessä on uskoa\", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin\ntunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi\nmennessään kaikki huolet ja pelot.\n\n-- Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on\ntulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen,\nkun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon\nkärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti\nkadotettu...\n\n-- Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako\nnykyistä tilannetta!... Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka\nsinua tällä hetkellä uhkaa... Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen?\nOnko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!\n\n-- En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen... Hän on\njollain tavalla saanut vihiä asioista... Ymmärrättehän, että annoin\nrahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä\nmaatansa Suomen vihollisille... Mutta jos hän sittenkin... Äsken soitin\nhänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin\nallekirjoitus kyllä oli oikea... Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt\nminun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen\nryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan,\nvaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika...\n\n-- Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen\nomatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!\n\n-- Saattaa niinkin olla.\n\n-- Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?\n\n-- Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä\nedes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan...\nKorkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.\n\n-- Jos vangitsisivat sinut?\n\n-- Ei ilman todistuksia, lapseni... Enkä minä niin vain anna vangita\nitseäni...\n\n-- Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.\n\n-- En mitään, en mitään... Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä\nvastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei -- minuakaan huvittaisi turhan\npäiten joutua venäläisten vangiksi... Olen tietysti mahdollisimman\nvarovainen... Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on\naika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole\nsinä vain rauhallinen ja pane maata...\n\nKoska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu\nyhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti\nmiettiä yksikseen.\n\nHerrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja\npuhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:\n\n-- Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä\niloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani\njätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut\nkorjaa.\n\nNämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer\ntunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja\nytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut\nsanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nYksin jäätyään Linda lankesi polvilleen sohvan viereen. Kädet ristissä\ntyynyllä hän painoi päänsä käsien varaan ja kokosi ajatuksensa\nrukoukseen, kuten vanha tapansa oli. Hän viipyi kauan siinä asennossa.\nKun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteina, mutta\nkasvojen ilme oli luja ja päättäväinen. Hän tiesi nyt mitä tehdä. Isä\noli pyytänyt, ettei hän mitään ajattelisi eikä olisi levoton, mutta\nkuinka se enää olisi mahdollista? Nyt ei enää ollut kysymys epävarmasta\nja tuntemattomasta vaarasta, nyt vaara oli tietty ja tunnettu, kauhea\nvaara, joka uhkasi millä hetkellä hyvänsä ja saattoi paisua kuinka\nsuureksi tahansa. Isä oli ainoa ihminen maailmassa, jota Linda koko\nsydämestään tiesi rakastavansa, ja hänen kallis velvollisuutensa oli\nselvä. Hinnalla millä hyvänsä hänen täytyi koettaa pelastaa isä. Ja nyt\nkun hän näki tien edessään selvänä, nyt hän tunsi itsensä tyyneksi ja\nrauhalliseksi.\n\nHän soitti, ja palvelijattaren ilmestyttyä ovelle hän lausui:\n\n-- Olisiko Mari niin ystävällinen ja toisi tänne päällysvaatteeni. Olen\nollut pahoinvoipa ja tunnen, että minun täytyy kävellä hiukan ennen\nmaatapanoa. Mutta en tahdo häiritä everstiä, vaan tulen kyökin puolelta\nulos.\n\nMari ymmärsi. Hän hiipi varovasti portaita alas, otti eteisestä\nneitinsä tavarat ja palasi takaisin yhtä hiljaa.\n\n-- Ei suinkaan Mari ketään kohdannut? kysyi Linda ovella päästäessään\ntytön kantamuksineen huoneeseen.\n\n-- En ketään, vakuutti uskollinen palvelijatar ja ryhtyi auttamaan\nvaatteita Lindan ylle. -- Mutta jaksaako neiti nyt lähteä kävelemään,\nkun ei ole terve? Ei suinkaan neiti yksin lähde?... Kyllä minä tulen\nmielelläni mukaan... Puutarhassako neiti kävelee?\n\n-- Kiitos, rakas Mari, kyllä jaksan hyvin yksinkin... Nythän on kuutamo\nulkona. Menen maantielle ja kävelen kirkolle päin...\n\n-- Puhuvat, ettei ole aina turvallista iltaisin naisten liikkua.\nVenäläiset sotamiehet kuuluvat joskus hätyyttäneen...\n\n-- Tyhjää puhetta, lapseni ... kas niin, kiitos ... nyt kun vielä saan\nnuo päällyskengät jalkaan, olen valmis.\n\n-- Neiti on hyvä ja istuu, niin minä asetan kengät... Mutta jos sentään\nsaattaisin neitiä. Tai jos ei neiti minusta huoli, niin jos Mattsson...\n\n-- Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta\nturhaa se on...\n\n-- Niin kuin neiti tykkää.\n\nTytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.\n\n-- Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. -- Jos\ntodella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin\nvoimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä...\n\nMarikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin\nkulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis\nkuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko\ntien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä\nvilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.\n\nLinda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.\n\n-- Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli\ntoverilleen, -- tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.\n\n-- Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.\n\n-- Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä... Muuten tahdon\nsanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää\nsalaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.\n\n-- Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta\nhänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.\n\n-- Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda\nhellästi. -- Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta...\n\n-- Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin\nsalaperäinen ... lähteä yksin yöllä muka kävelylle... Näinhän toki,\nettä neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin\nitsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja...\n\n-- Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni\nollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja\nluotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta\nnäetkös, se suru mikä minua nyt painaa -- sillä oikein arvasit -- on\nsitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä... Se ei\nkoske minua yksistään...\n\n-- Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa... Minä\najattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se\nmies ei nyt kulje oikeilla asioilla... Mitä se yhtämittaa hovissa\njuoksenteli?... Ei liene vain kosinut neitiä?\n\nLindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan\nrakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.\n\n-- Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla\nnimismiehen luo?\n\n-- Eipä vainen! ihmetteli tyttö, -- nimismiehen luo ... ja keskellä\nyötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja... Onko hän siis todella\nkosinut?\n\nLinda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.\n\n-- On hän kosinut, hän vastasi.\n\n-- Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.\n\n-- Mari! nuhteli hänen emäntänsä, -- senkö näköinen olen mielestäsi?\nSuruko se nuorta morsianta painaisi?\n\n-- Suokaa anteeksi, armas neiti... Mutta en ymmärrä... Te ette ole\nkihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut... Ja nyt te keskellä yötä\nkiiruhdatte hänen luoksensa...\n\n-- Siinä sen nyt näet, rakas lapsi... Salaisuus, salaisuus, jota en voi\nsinulle kertoa...\n\nJa Linda huokasi.\n\n-- Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!\n\nTytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä\nkyyneltyvän.\n\n-- Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.\n\nHe kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He\nolivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä\nloisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.\n\n-- Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. -- Tietääkö hän odottaa\nneitiä?\n\n-- Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän\nvalvoo.\n\n-- Kuinka niin: tietysti?\n\n-- Tarkoitin, että hän sielussaan tuntee, että jotakin tapahtuu ...\nettä minä olen tulossa ... sillä Jumala minut lähettää...\n\nTähän ei Marilla ollut mitään sanottavaa. Hän kysyi:\n\n-- Jäänkö ulos odottamaan sillä aikaa, kun neiti käy nimismiehen\npuheilla?\n\n-- Ethän toki. Odotat vaikka eteisessä.\n\nNimismiehen ulko-ovi ei ollut lukossa. Tytöt astuivat muitta mutkitta\nkuistilta eteiseen.\n\n-- Odota sinä täällä, Mari, ja rukoile puolestani kuiski Linda, ja\nhänen sanoistaan huokui äkkiä semmoista pelonsekaista tuskaa ja\nahdistusta, että Mari ei osannut muuta kuin sulkea hänet syliinsä.\n\n-- Rohkeutta, rakas neiti, sopersi tyttö tunteittensa valtaamana, --\nkyllä kaikki käy hyvin ... ja muistakaa, että Mari on täällä, jos\njotain teille tapahtuisi ... minä syöksyn heti sisään, jos vähänkään\nhuudatte...\n\n-- Kiitos, Mari, en luule, että mitään semmoista tarvitsee pelätä ...\nkun nyt vain osaisin puhua oikein...\n\n-- Kyllä Jumala neuvoo... Minä en osaa, kun en tiedä asiaakaan...\n\n-- No ei, ei ... odota nyt siis täällä eteisessä, Mari...\n\nLinda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen\nMarin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja\nodottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki\noven jälkeensä.\n\nNimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt\nkuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet\nhousujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki,\nkuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton.\nTuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve\npuna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana\nkuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen\nkohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut\nhänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli\ntullut hänen luokseen -- yksin, keskellä yötä.\n\nHe seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan\nkuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.\n\n-- Te ... te ... neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. -- Te\ntäällä ... mikä kunnia halvalle talolleni!\n\n-- Niin, minä, Linda Ansamaa.\n\n-- Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään.\nJos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.\n\n-- Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon\nseisaalta.\n\n-- Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.\n\n-- Outo ja odottamaton on myös asiani teille.\n\n-- Odottamaton, sen myönnän ... mutta arvatenkin se koskee\ntämänpäiväisiä tapahtumia?\n\n-- Niin, minä tulin sanomaan teille, että nyt tiedän, missä vaarassa\nisäni on teidän kauttanne. Iltapäivällä, kun kävitte luonamme, ei\nminulla ollut siitä aavistustakaan.\n\n-- Aa, sitä en todella olisi uskonut. Eikö isänne ollut teille omista\nasioistaan puhunut?\n\n-- Ei koskaan sanaakaan.\n\n-- Ja mitä te siis nyt tiedätte?\n\n-- Saman kuin tekin.\n\n-- Että isänne on salaliitossa saksalaisten kanssa?\n\n-- Nimittäkää sitä millä nimellä tahdotte.\n\n-- Ja että hän siis on syypää valtiokavallukseen ja on ansainnut\nkovimman rangaistuksen, minkä laki säätää?\n\n-- En osaa arvostella isäni syyllisyyden määrää teidän juridiselta\nkannaltanne, olen vain nainen ja tytär, joka tuntee isänsä arvon\nihmisenä. Ja minä olen tullut teiltä kysymään suoraan ja rehellisesti:\noletteko antanut isäni ilmi hänen vihamiehilleen?\n\nNimismies ei heti vastannut. Hän silmäili tyttöä edessään ja hänen\nkatseensa muistutti kettua, joka lymyilee saalistaan. Mutta Linda ei\nosannut sitä lukea.\n\n-- Miksi sitä kysytte?\n\n-- Miksi? Eikö tytär tahdo tietää isänsä kohtaloa? Eikö hän tahdo\npelastaa isäänsä, jos se on mahdollista?\n\n-- Ahaa ... äsken iltapäivällä ette tahtonut?\n\n-- Enhän tiennyt vaarastakaan.\n\n-- Mutta nyt tahdotte?\n\n-- Nyt tahdon.\n\n-- No niin, en ole vielä antanut isäänne ilmi!\n\n-- Ettekö! huudahti Linda, tuntien sydämessään äkkinäistä iloa ja\nhelpotusta. -- Onko se totta? Ovatko asiat vielä entisellään?\n\nHän painoi kätensä poveaan vastaan ja katsoi ylös, aivan kuin kiittäen\ntaivaan Jumalaa.\n\n-- Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. -- Te\nmuistitte, kuka isä oli... Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja\nesti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?... Te olette lain\nvalvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten\nihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron\nrikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo\nja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa\ntehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten\nolosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen\non mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan\nvillitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni\nsaadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja\npuhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli\nvallankumouksellinen?... Oi, herra Hormio, kuka todella mitään\nvoittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää\nkansalta, kysykää rahvaan miehiltä -- luuletteko, että he soisivat\nisälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja\nkunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi\nsuru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja\nvihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia... Oi\npuhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt,\nolettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi -- ja\nennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja\nsiksi olette te hänet säästänyt?\n\n-- Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi\ntoinen vältellen, -- sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki\non laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin.\nOlkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun\nvelvollisuuteni virkamiehenä on selvä.\n\n-- Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi\ntulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?\n\n-- Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te\nhylkäsitte sen, neiti Linda.\n\n-- Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn\nkeinonne?\n\nNimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin\nne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan\nhänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa,\nvoitonriemua, ja taas häpeätä... Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai\nvaivoin sanotuksi:\n\n-- Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?\n\n-- Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä\nkouristavan. -- Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni\npelastamiseksi.\n\nNimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.\n\n-- Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja\nheittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa\nkäsiinsä ja voihki ääneen.\n\n-- Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. --\nEtte suinkaan ole...? Sanokaa, sanokaa!\n\n-- Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.\n\n-- Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään\nolisi käynyt kiinni seinään takanaan.\n\nSamassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.\n\n-- Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun\nhuomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.\n\n-- Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten\nitseänsä. -- Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.\n\nTyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.\n\n-- Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. -- Te ette\nosannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen\nmies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään... No niin, onko nyt kaikki\nmenetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?... Olen kuullut,\nettä venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te\nsäälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää\nkauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin\nkoska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia... Sanokaa, että\ntahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin\ntuomitsette oman tekonne!... Auttakaa nyt minua.\n\nLinda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän\nolisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä\nlohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda\nmainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden,\nalkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.\n\n-- Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen,\najatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei\nasia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat\nkullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, -- sopisi koettaa ehkä...\n\n-- Niin, koettakaa, koettakaa... Rahasta minä vastaan millä hetkellä\nhyvänsä. Rahani ovat Vaasan pankissa...\n\n-- Hm ... mutta asia on hiuskarvan varassa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Pelkään, että he vielä tänä yönä ... aamupuolella ... tulevat\neverstiä noutamaan...\n\n-- Mitä! mitä te sanotte?... Oi Jumalani!...\n\n-- ... niin että on toimittava nopeasti... Eiköhän joka tapauksessa\nolisi viisainta paeta ... nyt heti...\n\n-- Oi Jumalani, oi Jumalani! Tämä vielä puuttui... Tänä yönä ... mutta\nsilloinhan minun täytyy juosta kotiin ... tai antakaa minun käyttää\npuhelinta, varottaa isääni heti...\n\n-- Ei, ei, hitto soikoon!... Suokaa anteeksi... Puhelinta\nvartioidaan ... äsken everstikin soitti tänne ja puhui aivan\nsopimattomia ... minun täytyi heti lopettaa keskustelu...\n\n-- Sitten ei ole muuta neuvoa kuin rientää juoksujalkaa kotiin... Ja\nte, aiotteko koettaa?\n\n-- Aion ... ja jos en onnistu -- huomatkaa tämä, neiti Ansamaa -- ei\nminullakaan ole muuta edessä kuin pako teidän kanssanne...\n\n-- Niin, niin, tulkaa vain... Hyvästi nyt!\n\nLindan käsi oli jo oven kahvassa, kun nimismies vielä huusi hänen\njälkeensä:\n\n-- Neiti Ansamaa, pysyttekö tekin sanassanne?\n\n-- Missä? kysyi Linda hämillään, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.\n\n-- Tuletteko toisin sanoen vaimokseni?\n\n-- Ah niin, tietysti, jos isäni pelastuu, vastasi Linda soinnuttomasti\nja kiiruhti ovesta ulos.\n\n-- Nyt on toimittava. Valtit ovat kädessäni, oli peli mikä tahansa!\najatteli nimismies yksin jäätyään ja riensi pöydällä olevan telefonin\nluo.\n\n\n\n\n9.\n\n\nErottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot\nkonttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui\n\"juttutuvan\" nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän\ntapahtumia.\n\nOnhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta\nvenäläisille -- siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, -- mutta vähän\nluultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien\nsanojensa mukaan... Mutta millä tavalla mies on päässyt perille\nsalaisuudestani?... Hän arvasi sen tänään lopullisesti... On tietenkin\nnähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista\nLindakin oli levoton...\n\nAjatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja\nhymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri\näitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman\nasukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen\nja huolissaan puolestani... Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja\nkärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun\nkyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia -- mutta miehesi\noli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen\nkullankaivajan seikkailuhalua... Ja onnellisestaan kaikki päättyi...\nMutta nyt on oikeastaan sama peli edessä ... elämässä kaikki uudistuu\nja toistuu... Linda Nellyn tilalla ... Suomi Cuban ... päättyneeköhän\ntämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?...\n\nEverstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka,\nhän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin\nelämän kovuuden kanssa -- ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei\nkäy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska\nvenäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai\nmyöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava\nseuraukset vastaan ... tai paettava niitä... Lindan mielestä pako\nsaattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei... Eversti\nAnsamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja\niloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset... Lindalle se\ntulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää... Rakas lapseni,\nisäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei\npakene... Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen... Joka tapauksessa\nolisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni ... asettaisin\nalttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa ... huomenna\ntäytyy sähköttää...\n\nHuomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi.\n-- Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.\n\nEversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat\nlyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan\nmakuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.\n\nEversti seisahtui hämmästyneenä.\n\n-- Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen\nja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. -- Well, sitä parempi, saan\nperille suullisen sanoman ja varotuksen...\n\nHän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä\nsähkönappulaa ja odotti.\n\nHetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle\nkolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki\npäässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa\nsotilaallisella tavalla, ja virkkoi:\n\n-- Alas tsaarivalta, herra eversti!\n\n-- Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen\nkäden liikkeellä. -- Te tulette odottamatta. Onko raporttia?\n\n-- Kaksi, herra eversti.\n\n-- Toinen?\n\n-- Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä\npaikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa\nasiasta selvää.\n\n-- Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn\ntänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?\n\n-- Katsovat parhaaksi lakkauttaa -- ainakin toistaiseksi -- miesten\nsiirron tämän paikkakunnan kautta.\n\n-- Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?\n\n-- Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen\nlähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli\ntaskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja\nodotti, yhä kunniaa tehden.\n\n-- All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, -- entä\ntoinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin\njohdolla...\n\n-- Tänä yönä?\n\n-- Kello yksi.\n\nEversti vihelsi.\n\n-- Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.\n\n-- Niin, Mattilan mökiltä.\n\n-- Kuinka monta?\n\n-- Kaksikymmentä viisi... Juho Anderssonin johdolla.\n\n-- Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?\n\n-- Ei muuta, herra eversti.\n\nVirallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi\nmuuttuneella, kohteliaalla äänellä:\n\n-- Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on\npakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill'aikaa kuin\nmuutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa\nmelkein tunti... Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson?\nYlioppilas?\n\n-- Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään\npäällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.\n\nEversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.\n\n-- Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja\nmediteerata.\n\nKauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna\ntäydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen.\nNuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.\n\n-- Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, -- koska tässä\nvielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.\n\nHän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä\nnuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä\nnäytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.\n\n-- Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan\nmatkat.\n\n-- Niin kai, herra eversti ... ikävä kyllä.\n\n-- Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?\n\n-- Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin\nisänmaatani toisella tavalla.\n\n-- Mitä nyt aiotte tehdä?\n\n-- Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä...\n\n-- Mikä se taas oli teidän pääaineenne?\n\n-- Teologiaahan minä...\n\n-- Aa ... se on totta, teistä tulee pappi... Sitähän minä jo ennen olen\najatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen\nharrastuksenne, kun olette teologi... Ja vielä tämänsuuntainen\npolitiikka... Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele\nniin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin\nkiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on\nennen kaikkea toteltava. Ja esivalta -- se on kai meillä tätä nykyä\nvenäläinen hallitus...\n\n-- Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä\nsäkenöivät, -- minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo:\n\"enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\". Katolilaiset saattavat\nsekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä\nprotestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus\nihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate --\nmeillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta.\nSaksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen\nkristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen\nkotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja\nkreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten\nväkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän\nsuomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?\n\nEversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen\npuhuessa.\n\n-- Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, -- tuota puhetta minä\nymmärrän.\n\nHe istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:\n\n-- Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?\n\n-- Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen -- näissä\nmeikäläisissä oloissa... Amerikassa en ollut suurpohatta... Mutta\nkuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?\n\n-- Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi\nnuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman\nmiehen kysymystä. -- Kuulin eräältä toverilta, että te olette\nlahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian\npuolesta tahtoo taistella... Mutta tällä tavallahan te jo olette\ntuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!\n\n-- Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?\n\n-- Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja\njalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni,\nettä miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on\nsemmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa\nja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun\nkuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen\nrukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se\nesivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän\npuolestanne, -- jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän\npresidenttimme!\n\n-- Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti\nihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat\nsaivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.\n\n-- Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, -- että\nte olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja\nkunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein -- ja\nvielä enemmän -- te teette aina hyvää.\n\nEversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli,\ntoinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana... Ja vallan odottamatta...\nMitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten\nrakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?\n\nHän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa\nsattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli\ntunnelmansa herra.\n\n-- Halloo, hän huudahti, -- kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen\nlyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.\n\nEversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja\nkirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja\nkäski sotilaallisen virallisella äänellä:\n\n-- Ordonanssi!\n\nNuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.\n\n-- Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi\neversti, -- ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen\nplutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella\nasianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että\ntätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu -- siis\nainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää\nminua palvelemasta. Ymmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa\ntoisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että\nhyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne\nuskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.\n\nEversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat\nnuorelle ylioppilaalle.\n\n-- Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.\n\n-- Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin\nja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten\nmennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.\n\nPari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen\nkuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä\nkarvalakki.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti,\nhengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen,\nja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat\nreippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa\nonnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän\nollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan\nuskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.\n\nNiin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat\nviedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta\nsittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa\ntosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes\ntoivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.\n\nOi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin\numpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet\nkuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella\nsorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja\nmuulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan\ntarttuu, hän miekkaan hukkuu... Ja kumma se onkin, että kaikista\njaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä\njätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala\nkäyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?... Niin,\nniin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi\nvain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin\nihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen\nraadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi... Sitä ei\nsydämeni kestä, se ei saa tapahtua... Ja kuitenkin se juuri nyt\nuhkaa... Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun?\nMasennutko?... Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä\niloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit\nmestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri...\n\nJa Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se,\nmikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää\ntunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi\ntämän puoleen ja sanoi:\n\n-- Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?\n\n-- Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. --\nKaikkihan everstistä pitävät!\n\n-- Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!\n\n-- Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.\n\n-- Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?\n\n-- Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla,\nsanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan\nsilmiin.\n\n-- On niitä, jotka semmoista väittävät...\n\n-- Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, -- sitäkö varten neiti\nsinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut...\n\n-- Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, --\nälkäämme puhuko enää tästä ... maantielläkin voi olla korvansa... Mutta\nsanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?\n\n-- Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin...\n\n-- Entä puheista?\n\n-- No, en tiedä... Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti ... mitäs minä\nniitä asioita niin ymmärtäisin... Mutta sen vain sanon, että eversti se\nminusta paraiten puhui.\n\n-- Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan\npidit?\n\n-- No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.\n\nLinda oli vallan ihmeissään.\n\n-- Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?\n\n-- Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat ... ei suinkaan\nSuomen kansa voi olla venäläisten puolella!... Vai mitä, neiti?\n\nTässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen\nisäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja\ntotena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen\nsilmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut\nenää paljas yksilö -- jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, -- vaan isä\noli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan\nyläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä\npelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi\nja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan\nkädessä... Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa\nymmärtämään ja auttamaan...\n\nTämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen\nnimismiehen luona käynti.\n\nJa hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut\npyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja\nvoimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei\nollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi\nsylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi,\nkohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa.\nKansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin\nSuomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.\n\n-- Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, -- sinun\nsanasi suuresti lohduttivat minua... Nyt tahdon ilmaista sinulle\nsalaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan\npuolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä\nisälle...\n\n-- Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? ... kysyi palvelijatar\nkauhistuen, -- minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse... Mutta sanokaa,\nneiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?\n\n-- Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta... Mutta vanno minulle, ettet\nkellekään mitään puhu tästä asiasta.\n\n-- Sen vannon... Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?\n\n-- No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?... Minulla\noli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua...\n\n-- Eikö se sitten suostunut?\n\n-- Hän oli jo antanut ilmi.\n\n-- Voi hyvä Jumala!... Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?\n\nLinda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan\nsitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle\npäivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli\npäivitellen ja ihmetellen.\n\nTäten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana.\nAnsamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.\n\n-- Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin\nkautta samaa tietä kuin tulimme... En huoli isää vielä herättää...\nOdotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa...\n\nLinda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen\nodottamaan nimismiehen saapumista.\n\nLindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli\ntunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen\nsielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja\näkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen\noma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä\nvapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän,\ntytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin\nkautta? Eikö se olisi kärsimystä kansan silmien edessä, julkista,\nylevää, pyhää surua?... Kuinka hän saattoikaan olla niin pikkumainen,\nettä meni armoa pyytämään ilmiantajalta? Tekikö Vapahtaja niin\nJuudaalle? Ei, Vapahtaja sanoi: mene ja tee nopeasti mitä aiot tehdä.\nNiin hänen isänsäkin tekisi, jos hän näkisi, että toisella oli päätös\nvalmiina. Mutta nimismies ei sentään ollut mikään Juudas. Hän horjui\npäätöksissään, hän epäröi ja epäili... Oli miten oli, jos hänen nyt\nonnistui ostaa isä vapaaksi, olisi tämä kuin viittaus Jumalalta, että\nisä oli liian kallisarvoinen joutuakseen vihollisten käsiin... Mutta\nsyvällä uskonnollisessa ja haltioituneessa sielussaan Linda miltei\ntoivoi, että nimismiehen ostoyritys raukeaisi tyhjiin...\n\nJa äkkiä hänestä tuntui mahdottomalta ottaa vastaan nimismiestä omassa\nhuoneessaan. Minä en voi päästää sitä miestä tänne luokseni, hän\nitsekseen huudahti, inhoni häntä kohtaan on voittamaton! Ja kun hän\nsamassa muisti, minkä lupauksen hän oli miehelle antanut, jos kauppa\nonnistuisi, puistatti häntä. Voi, mihinkä kurjuuteen olenkaan itseni\nsyössyt! Ja jos vielä isä ei välitäkään uhrauksestani...\n\nTämä viimeinen ajatus sai hänet ajatuksissaan pysähtymään: Oli aivan\nkuin toivon säde olisi pilvestä pilkistänyt. Jos ei isä minun uhristani\nvälitä, niin on itse uhri tarpeeton... Ei, ei, hän katuen lausui,\nitsekkäästi en saa ajatella. En saa vaivata päätäni ollenkaan näillä\nmietteillä. Tahdon elää äskeisessä tunnelmassani, sen viileässä\nrauhassa... Mutta nimismies voi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja minä\ntahdon puhutella häntä tuolla alhaalla...\n\nKello lähenikin puolta yhtä. Linda nousi kiireesti sohvalta.\n\nEteisessä istui uskollinen Mari.\n\n-- Kun nimismies tulee, osoita hänet saliin. Siellä otan hänet vastaan,\nkuiskasi Linda ohimennessään. -- Tuolla hän taitaakin jo saapua, koska\nkuuluu kolinaa...\n\nLinda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän\nsähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.\n\nSamassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot\nriemusta loistavina.\n\n-- Linda, neiti Linda, hän huusi, -- voitto on meidän! Eversti on\nvapaa.\n\nLinda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä.\nSilmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta,\npuhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se\nkauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.\n\n-- Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, -- olen\nniin iloinen teidän ja isänne puolesta.\n\nJa itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän\nkysyi:\n\n-- Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?\n\n-- Suostuvat, suostuvat ... se on kuin päätetty asia...\n\n-- Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?\n\n-- Varma kyllä, mutta tietysti ei lopullisesti järjestetty.\n\n-- Hm ... ja hinta?\n\n-- Saatte todella kiittää minua, neiti Linda, ettei teidän tarvitse\nheittää kaikkia rahojanne venäläisille koirille... Niiden kanssa pitää\nosata sopia... Niin, summa, jonka lupasin, on kymmenentuhatta ruplaa.\n\nLindan oli vaikea salata inhoaan.\n\n-- Vai niin, hän sanoi, -- ja nyt tulitte rahoja hakemaan?\n\n-- No, eipä juuri niinkään... Nähkääs, neiti Ansamaa, kapteenilla on\npieni ehto...\n\n-- Ehto?\n\n-- Niin, hän tahtoo puhutella teitä henkilökohtaisesti.\n\n-- Minua?... Mitä?... Mainitsitteko minusta tuolle ... kapteenille?\n\n-- Kuinka muuten? Enhän omasta puolestani voinut ryhtyä ostamaan\neversti Ansamaata vapaaksi, minä, köyhä mies!\n\n-- Ooh! valitti Linda ja peitti kasvonsa käsillään.\n\nNimismies käsitti omalla tavallaan nuoren tytön silminnähtävän tuskan\nja hämmingin.\n\n-- Kyllähän ymmärrän, että se on teille vaikeata, hän koetti\nlohdutella... Teidän hienon, sivistyneen ja rikkaan naisen antautua\nneuvotteluihin venäläisen sotilaan kanssa... Mutta voin teille\nvakuuttaa, että kapteeni Stroganoff on kohtelias ja liukaskielinen\nmies. Hän on oikea kavaljeeri ja puhuu kuulemma ranskaa puhtaasti...\nKyllä hänen kanssaan kaupan hieronta onnistuu... Hän tahtoisikin vielä\ntänä yönä, jos mahdollista ... tai viimeistään huomenaamuna; mutta nyt\nyöllä sopisi paraiten, sillä tämänlaatuisia afäärejä täytyy järjestää\nsalassa... Ja kestättehän nyt tämän viimeisen koetuksen isänne takia,\nneiti Linda... Päättäkää, nyt: joko tänä yönä? Minä riennän siinä\ntapauksessa ilmoittamaan kapteenille...\n\nLinda oli istunut kuin kuumilla kivillä, kasvot yhä käsien peitossa.\n\n-- Oih, minä en kestä tätä häpeätä ja tuskaa! hän äkkiä huudahti,\npystyyn kavahtaen. -- Nyt pakenen isän luo kertomaan kaikki.\n\nJa hän riensi nimismiehen ohi ovelle päin. Hormio hätääntyi.\n\n-- Mutta, rakas neiti, koetti hän estellä, kiiruhtaen tytön jälkeen, --\nmitä nyt aiotte? Kertomaan isälle! Oletteko suunniltanne? Jos eversti\nsaa asiasta tietää, hän heti tekee sen tyhjäksi!\n\nJa hän tarttui kädellään tytön käsivarteen.\n\n-- Päästäkää minut! kivahti Linda, ravistaen päältään nimismiehen\notteen, ja oli samalla ovesta ulkona.\n\nSanomattoman hämmästyneenä nimismies ei osannut muuta kuin seurata\nhänen kintereillään. Linda juoksi eteisen poikki konttoriin, nimismies\nperässä. Mari, joka vuorostaan kummastuen katseli tätä näkyä, piti\nviisaimpana seurata perässä kolmantena. Hän sytytti sähkölampun\nkonttorissa, ja kun toiset riensivät edelleen everstin huoneeseen, hän\nseurasi ja teki saman tempun siellä, sillä Linda ei semmoista ehtinyt\najatella. Linda seisoi jo makuuhuoneen ovella koputtamassa, nimismiehen\nestellessä häntä rukouksillaan ja liikkeillään.\n\nKun ei oven takaa mitään ääntä kuulunut, vaikka Linda jo jyskytti\nkovasti, päätti hän rohkeasti astua isänsä pyhimpään. Hän teki käskevän\nja torjuvan liikkeen kädellään, jota nimismies ei voinut olla\ntottelematta -- koska häntä ei muutenkaan haluttanut astua everstin\neteen, -- avasi oven ja pujahti isän kamariin, sulkien oven jälkeensä.\n\n-- Hän on hullu, hän on hullu, hoki nimismies itsekseen puoliääneen ja\nrupesi kävelemään edes takaisin lattialla oven edessä.\n\nKun Linda kiihotuksesta vapisevana ja samalla arkana seisoi isänsä\nmakuuhuoneen lattialla, kuiskasi hän ensin, katse maahan luotuna: --\nisä! ja kun ei mitään kuulunut, toistamiseen: -- isä, anna anteeksi!\nVasta sen jälkeen hän nosti silmänsä ja katsoi ympärilleen.\n\nKuu paistoi täydeltä terältään kahdesta korkeasta ikkunasta sisään,\njoiden eteen yöverhoja ei oltu vedetty. Sen haaveellisessa valossa\nnäkyivät selvästi kaikki esineet huoneessa, pöydät, tuolit, kaapit,\npiirongit, taulut, peilit, lavoaarit ja selvistä selvimpänä suuri,\nleveä empire-sänky keskellä vastapäistä seinää. Ja sänky oli\nkoskematon: valkoisena hohti täyteläinen päänalus, valkoisena\npitsilakanan reunus, joka sirosti oli käännetty tumman silkkipeitteen\nyli, kukaan ei ollut sänkyä käyttänyt. Isä oli poissa.\n\nTämä viimeinen yllätys sai Lindan jähmettyneenä seisomaan paikoillaan.\nHän tuijotti sänkyyn päin silmät harallaan niin kuin ihminen, jonka\najatukset ovat epäjärjestyksessä, ja vasta hetken perästä hänen aivonsa\ntaas alkoivat toimia. Mutta se tunnelma, mikä nyt syntyi ja kasvoi\nhänessä, nöyryytti hänen mieltään, jäähdytti hänen sieluaan. Oli aivan\nkuin vieras olento olisi häntä nuhdellut ja puhutellut.\n\n-- Tuossa nyt näet, sinä uppiniskainen ja tottelematon lapsi, tuntui\ntuo ääni hänen sisässään sanovan, -- mikset kuunnellut isäsi käskyä,\nkun hän pyysi sinua olemaan mitään tekemättä? Nyt olet saattanut\najattelemattomalla teollasi isäsi ja itsesi auttamattomaan häpeään.\nIsältäsi et saa lohdutusta etkä tukea. Hän on tällä hetkellä poissa,\nomilla teillään. Sinun täytyy yksin suoriutua pälkähästä. Tämä on sinun\nrangaistuksesi, tyhmä tyttö.\n\nMutta missä, missä on isä? kysyi Linda itseltään.\n\n-- Mitä se sinua tällä hetkellä liikuttaa? vastasi leppymätön ääni\nhänen sisässään. -- Kyllä isäsi itsestään huolen pitää ja omista\nteoistaan vastaa. Vastaa sinäkin omistasi! Sano nimismiehelle, mitä\nhänen on tehtävä, ilmoita tahtosi venäläiselle kapteenille, joka\nodottaa vastaustasi.\n\nMutta onko isä sitten paennut? kysyi Linda itseltään.\n\n-- Semmoistako sinä isästäsi epäilet? vastasi leppymätön ääni hänen\nsisässään. -- Isäsikö pakenisi? Sinä houkkio saatat semmoista\nkuvitella, sinä olisit valmis pakenemaan, sinä olisit valmis vääryyttä\ntekemään, sinä olisit valmis turvautumaan rahaan ja petokseen, sinä\nolisit valmis ostamaan toisen ihmisen kunnian ja viettelemään häntä\nväärille teille ... sinä, sinä, syntinen ja ylpeä olento. Nöyrtyä sinun\npitää ja katumuksen tuhkalla peittää pääsi...\n\nOi Jumalani, oi Jumalani, mitä minun pitää tekemän? huusi Linda\nitsekseen sielunsa äärimäisessä tuskassa.\n\nMutta silloin tapahtui semmoista, mitä niin usein ennenkin oli hänelle\ntapahtunut. Ympäristö haihtui hänen näkyvistään, hän joutui\ntajunnassaan pilveen, joka äkkiä haihtui, niin että hän saattoi katsoa\nsilmillään toiseen ylimaalliseen maailmaan. Ja siellä matkan päässä oli\nhänen äitinsä, hänen armas äitinsä, joka taivaisesta kodistaan seurasi\ntyttärensä askeleita maan päällä ja riensi avuksi, kun tytär oli\nhädässä. Äiti, äiti, kuiski Linda sielussaan. Ja hänen äitinsä\nhymyili, hellää, kirkastettua hymyilyä, joka vuodatti virvottavaa\nlohdutusta Lindan kuumeiseen sieluun. Ja äiti puhui taivaallisella,\nkuulumattomalla äänellä, joka kaikui Lindan sielussa: \"lapseni, älä\nmurehdi. Isäsi on valinnut oikein. Ikuisuudessa ei ole hätää.\" Lindan\nsilmät kyyneltyivät autuaallisesta kiitoksesta ja hän kurotti kätensä\näitiä kohden ja olisi tahtonut pidättää häntä, mutta äiti vetäytyi\npois, yhä hymyillen, ja häipyi vähitellen näkyvistä, ja sumu peitti\nkaiken.\n\nHuomaamattaan oli Linda vaipunut polvilleen ja kuumat kyyneleet\nvaluivat poskia pitkin. Mutta sanomaton helpotus tuntui sydämessä ja\nsielussa vallitsi rauha -- sama rauha kuin äsken ulkona. Ja nyt Linda\ntiesi, että se rauha ei vähällä haihtuisi...\n\nHän oli vielä jonkun aikaa polvillaan rukoillen ja mietiskellen, sitten\nhän pyyhki kyyneleensä ja nousi. Kiitoksia, äiti kiitoksia isä hän\nkuiskasi sydämessään ja palasi vakavana, mutta rauhallisena isän\ntyöhuoneeseen.\n\nTäällä oli nimismies jo käynyt maltittomaksi odotuksesta. Nyt hän\npysähtyi keskellä käyntiään ja katsoi Lindaan jännittyneen kysyvästi,\nvieläpä hämmästyneesti, sillä hän oli arvatenkin odottanut näkevänsä\neverstin Lindan asemasta.\n\n-- No, hän kysäisi, -- kuinka asia päättyi?\n\nLinda kulki rauhallisesti isänsä kirjoituspöydän luo ja nojasi\nkädellään siihen. Hänestä tuntui helpommalta siinä asennossa sanoa\nsanottavansa.\n\n-- Herra nimismies, hän alkoi, eikä hänen äänensä sointu ilmaissut\nvähintäkään kiihtymystä, -- minun täytyy pyytää teiltä anteeksi\ntämäniltainen käytökseni. Se on lievimmin sanoen ollut hysteeristä.\nMutta ehkä ymmärrätte, että nuori tyttö tällaisten tapahtumain\nsattuessa saattaa kadottaa tasapainonsa. Joka tapauksessa pyydän, että\nte gentlemannina unohtaisitte kokonaan käyntini teidän kotonanne.\nYmmärrätte myös, että mistään niinkutsutusta kaupasta ei voi olla\npuhettakaan. Se oli hullun ja ajattelemattoman tyttären houretta. Isäni\ntyttärenä minun ei tarvitse, ei salassa eikä julkisesti, ostaa isääni\nvapaaksi minkäänlaisista vaaroista, jotka häntä uhkaavat hänen oman\nvanhurskaan vaelluksensa takia.\n\nNimismies kuunteli suu selällään, silmät sirrillään. Enkö sitä\narvannut, hän ajatteli, eversti kielsi... S--n naiset.\n\n-- Varotinhan teitä, neiti Linda, sanoi hän ääneen, -- menemästä\neverstin puheille... Mutta ehkä eversti itse tahtoo tavata kapteenia?\nJollei asiasta tänä yönä päästä selvyyteen, perii meidät hukka.\nVenäläiset vievät isänne!\n\nLinda vavahti, mutta vastasi vakavasti:\n\n-- Isäni puolesta en osaa mitään sanoa, päätös on minun omani.\n\n-- Kuinka? kysyi toinen ällistyneenä, eikö juuri eversti saanut\nmieltänne muuttumaan?\n\n-- Ei, päätös on minun. En ole isääni puhutellut.\n\n-- Ettekö? Eikö eversti siis ollutkaan huoneessaan?\n\n-- Ei. Isäni ei ole kotona.\n\n-- Ei kotona?\n\nHormion ilme muuttui äkkiä. Hän katsoi Lindaan tutkivasti, epäillen.\nSitten hän kysyi verkalleen ja juhlallisella äänenpainolla:\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Ansamaa, ei suinkaan isänne ole...\n\n-- Mitä? ihmetteli Linda.\n\n-- Tarkoitan, ettei ... ettei suinkaan eversti ole itselleen mitään\ntehnyt?\n\n-- Mitä hän olisi itselleen tehnyt? kysyi Linda, ymmärtämättä toisen\ntarkoitusta, mutta samalla pelästyen.\n\n-- No ... tämmöisissä tapauksissa ei suinkaan ole tavatonta... Kun\nihminen näkee, että hänen elämänsä on hukkaan mennyt, että kaikki hänen\nkauniit suunnitelmansa raukeavat tyhjiin, silloin elämä muuttuu hänelle\nraskaaksi taakaksi, jonka hän niin pian kuin mahdollista heittää\npäältään... Oletteko varma siitä, neiti Ansamaa, ettei isänne tuolla\nsisällä ole...\n\n-- Tehnyt itsemurhaako? huudahti Linda keskeyttäen, sillä vihdoinkin\nhän ymmärsi. -- Herra nimismies, te ette tunne isääni lainkaan. Eversti\nAnsamaa ei ole pelkuri... Jos epäilette, käykää katsomassa everstin\nmakuuhuoneessa.\n\nHormio ei odottanut uudistettua käskyä. Kiireesti hän riensi viereiseen\nhuoneeseen, ja kun hän tuokion kuluttua palasi, oli hän miettiväisen\nnäköinen.\n\n-- Te olitte oikeassa, neiti Linda, ja minä tunnustan erehdykseni. Mitä\nnyt siis aiotte tehdä?\n\n-- Enkö sitä jo teille sanonut? Olen pyytänyt teiltä anteeksi äskeistä\nhysteeristä käytöstäni ja toivon, että te osaatte selittää asian\nkapteenillenne.\n\n-- Mutta hyvä neiti Linda, ettehän te nyt ehdoin tahdoin tahdo syöstä\nisäänne turmioon? Kun pelastus on teidän kädessänne...\n\n-- Älkää minua piinatko, herra Hormio. En tiedä mitään isäni turmiosta,\ntiedän vain, mitä minun itseni pitää tehdä. En saa tähän asiaan\nsekaantua.\n\n-- Vai niin, neiti Ansamaa, sanoi nimismies muuttuneella äänellä, -- te\nolette tehnyt nyt uuden päätöksen, sanotte... Entä äskeinen lupauksenne\nminulle? Eikö se mitään merkitse? Narrinako te minua pidätte,\njuoksupoikananne? Eivätkö sananne äsken kuuluneet: \"pelastakaa isäni ja\nminä olen teidän\"? Enkö toista sanojanne oikein? Eikö teitä lupauksenne\nminuun sido? Minä olen nyt pelastanut isänne! Olen asettanut itseni ja\nkunniani alttiiksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne olen mennyt\nvenäläisen kapteenin luo, olen sanonut hänelle: \"emmekö voi antaa\neversti Ansamaan olla rauhassa? Hänen tyttärensä tarjoaa meille suuren\nsumman hyvitykseksi.\" Onko se virkamiehen menoa esivallan luo? Eikö\nsitä kutsuta lahjomiseksi? Enkö minä sillä teollani ole iki-päiviksi\ntahrannut virkamieskunniaani? Mitä teillä tähän on sanottavana, neiti\nAnsamaa?\n\nLinda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.\n\n-- Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. -- Ettekö voi sääliä\nnuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?\n\n-- Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette\nvaimokseni.\n\n-- Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?... Avioliitto\non pyhä asia ... ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.\n\n-- Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta\nmitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme\non pyhä.\n\n-- En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.\n\n-- Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa\nsamana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on\nminun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni,\nja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan\nedessäni!\n\nTämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät\nverisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö\nkirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli\nylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän\nryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda\nmakasi pyörtyneenä hänen käsillään.\n\nMutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.\n\n-- Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi\nsuorana ja kookkaana ulko-oven edessä. -- Lain valvojat näkyvät\nnykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa... Laskekaa neiti Ansamaa tuonne\npenkille... ja Mari pitää hänestä huolta... Mutta te, Hormio, otatte\nvaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin\nmahdollista... Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on\ntunnettu voimistaan.\n\nMitä nimismies vimmastaan ja vihastaan huolimatta olisi osannut muuta\nkuin tehdä työtä käskettyä? Niin lähellä toiveittensa päämäärää ja\näkkiä menettää kaikki! Hän laski Lindan sylistään, ja Mari, joka pahaa\naavistaen oli juossut tohtoria hakemaan, -- otti emäntänsä heti hellän\nhuolenpitonsa alaiseksi.\n\nNolona kuin pahanteossa tavattu varas ainakin nimismies kokosi\npäällysvaatteensa ja hiipi luimuna ovesta ulos. Vasta pihalla hän puki\npalttoon ylleen ja lähtiessään sadatellen ja kiroillen kotiapäin\nkulkemaan hän ei osannut ajatella kuin yhtä ainoata asiaa: kostoa,\nkostoa, lopullista kostoa.\n\nTämä on jo kolmas kerta kuin tänään poistun tuosta kirotusta talosta.\nJoka kerralla olen päättänyt kostaa, ja kolmas kerta on tosi kerta...\nMutta miten? Miten voin niin kostaa, että se tuntuu, tuntuu kaikkien\nluissa ja ytimissä?... Ei heitä vielä uhkaa mikään muu kuin\nkotitarkastus, vaikka sitä tyttöä täytyi pelottaa... Eikä se kapteeni\nkymmenestä tuhannesta ruplasta olisi suostunutkaan luopumaan muusta\nkuin kotitarkastuksesta ... ei olisi uskaltanut... Piru vieköön, ettei\nminulla pidä olla mitään todistuksia Ansamaan syyllisyydestä. Jos olisi\npienintäkään todistusta muuta kuin mitä itse kerran satuin näkemään\nMattilan mökin luona -- josta en sittenkään voi valaa tehdä -- niin\nasia olisi selvä. Silloin Ansamaa heti vangittaisiin... Mutta minne se\neversti on hävinnyt? Mitä hän keskellä yötä tekee ja missä hän liikkuu?\n\nSamassa leimahti ajatus Hormion aivoissa. Hän seisahtui maantiellä kuin\nnaulattu, sivalsi kädellään otsaansa ja huudahti:\n\n-- Mikä s--n tomppeli olenkaan! Sitähän se tietysti on! Eversti on\nohjaamassa niitä helvetin poikia Saksan matkalle... Etten sitä ennen\nhoksannut. Mutta ei ole vielä myöhäistä. Nyt olet sinä vihdoinkin\nsatimessa, kirottu Ansamaa! Mattilan mökiltä helvettiin, no, kyllä\njäljistä näkyy! Että vihdoinkin keksin keinon... Nyt sen kapteenin\nsilmät lentävät selälleen, kun hän kuulee, mitä uutisia minulla on. Nyt\nsaadaan itse kala verkkoon ja silloin voidaan lunnaista sopia kalan\nitsensä kanssa. Ja silloin ei päästetä liukumaan ei kymmenillä eikä\nsadoilla tuhansilla. Silloin piru vie on suuremmat rahat helisemässä.\nSilloin tunnustellaan, kuinka rikas se Ansamaa on...\n\nNäitä kauniita ja lohdullisia itsepuheluja jatkaen oli nimismies Hormio\nlähtenyt liikkeelle juoksujalkaa ennättääkseen ajoissa venäläisen\nystävänsä luo.\n\n\n\n\n11.\n\n\nVakavana katselee kuu maailman menoa talviselta taivaaltaan.\n\nMikä on tuo kumma öinen kulkue, joka tummana kiitää yli kuutamoisen\nkentän? Hanki hohtaa hopeisena, varjot tanssivat terävinä lumella,\nrevontulet räiskyvät pohjolan taivaalla. Pitkä jono hiljaisia\nhiihtäjiä; reippaat liikkeet siinä toistuvat rytmillisessä tahdissa,\njäntevät vartalot notkuvat ja nousevat, sauvat posahtavat\nsäännöllisesti lumeen, sukset suihkivat ja vuoroon lotkahtavat hankea\nvastaan... Mutta kuu seuraa kummastellen Suomen poikien matkaa, ja vain\ntähdet iskevät ymmärtävästi silmää.\n\nJo kuuluu huutoa ja melua etäältä hiihtäjien takaa. Perimmäinen mies\nheittää silmäyksen selkänsä taa ja näkee parin kilometrin päässä\naavikon toisessa laidassa parven ratsumiehiä, jotka täyttä laukkaa\nkiirehtivät hiihtäjien jäljissä.\n\n-- Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, --\nlisätkää vauhtia, minkä ennätätte!\n\nMoni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto\noppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.\n\n-- All right, pojat, huutaa hän vastaukseksi, nyt pistetään kilpaa, ja\nkun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen\npeittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!\n\nHurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys\nkäy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien\nhuudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva\nlaukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.\n\n-- Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää,\nhuudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee\nsilmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.\n\nYhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta\njo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja\nmies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan\nhämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko,\njoka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon\nmahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat\nlumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän\ntäytyy palata takaisin tyhjin toimin.\n\nJa silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn...\n\nPuolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään\nkekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut\nmääräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa\nhe nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään,\njatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään\npeittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret\nmiehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän\nheillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä\nyhdelläkään \"plutoonalla\" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt\nloikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään\nlumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen\nkannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä\nvedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.\n\nOvi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut\nulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn\nkunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä\nmielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.\n\n-- Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, -- pienikin lepo\non paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne... Tässä\ntulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee\nkysymään voimianne.\n\nEverstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla\nsuuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan\ntoisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja\nsisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä\nkiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen\nvaralle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa\nja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei\nsuinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat\nkiitollisen tyytymyksensä.\n\nPian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat\nruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja\npiti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti\nkuuntelivat.\n\n-- Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin\npeninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää\nSuomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne,\non vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä,\nkoska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala\nsäätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata\nvapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin,\neikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En\ntunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä\nmuutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut\nlähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille\nisänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla,\nja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla\najatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat... Me emme\nelä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä\nhetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa,\nmutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan.\nMeissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään\nsiksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä\nmuualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä\nseikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä --\nyksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On\nkansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten\nkansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat\nihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin\nkansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo\novat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka\nonnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on\nmyöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on\nanastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat,\nUkrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin\nhyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan\nsuojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan\npaljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja\nsaksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta\non nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä\nsuurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut\ntilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen\nsuurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin\nmokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan\npyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle -- ja se pyrkimys on yhtä\noikeutettu kuin toistenkin, -- mutta syvemmin katsoen tämä sota on\naiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen.\nSaksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus\non kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa\non maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio\nsorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja\npuolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme\nSaksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä\nkohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu\nsiksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä\ntulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa\nvoittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako,\nitsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain\ntakiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja\nvallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he\nolisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä\nuskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy\nyhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi,\nvaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa\nvoittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita,\n-- ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin\nollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin\nSaksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on\nmahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme\nliittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen\nvapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin,\njoilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma\nhistoriallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys\ntoteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu\nluonnollisiin alkuosiinsa... Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista\nisänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille\nkaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä\ntyössänne... En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat,\nja Suomen malja!\n\nNäin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis\nesimerkkiä kalpeina liikutuksesta.\n\n-- Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa,\nylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat\nkannustavina kääntyneet, -- me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä\nkaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me\nolemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella\nniin kuin isänmaamme olisi puhunut -- niin kuin me toivomme, että\nSuomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin\npakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin\npalaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän\nrinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi,\nettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että\ntekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa\ntuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille\nkalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea\nniin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen\näänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!\n\n-- Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti\nviidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista...\n\nJa nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa\nhohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti\nAnsamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen\nvelvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai\nvuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako\nvaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai\nkääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä\njotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen.\nKotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä\nmitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa\npainetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet --\nviekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että\nolivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt\nsaattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana,\nsilloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä\nitse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin\nluultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan...\n\n-- \"Pahimpaan\", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen,\n-- pahimpaan -- niinhän ihmiset sanovat -- mutta onko minun kannaltani\nolemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää\ntarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin\nmeidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, \"salapukuinen\nsiunaus\"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi,\nvoisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja\nylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan...\n\n-- Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi\nsydämessään.\n\nHän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut\ntaannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin\nja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä\npaistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli\nhiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus\nmetsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.\n\nHänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla\nkysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi,\nettä jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen\nomista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja\nvääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana\npalkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei\ntämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen\nkäsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä\nkiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin\nsalaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli\nhäntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt?\nOlikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että\noli suorittanut elämänsä \"siunauksellisimman työn\"? Sillä niinhän tuo\nennustus sanoi, että \"silloin hän olisi suorittanut elämänsä\nsiunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt\". Se ei\ntapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti;\n-- omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu\ntuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?\n\n-- Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma\nminua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani,\nhän itsekseen hymyili. -- Mutta yksin nyt olenkin, yksin ... eli\nkahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni\nvapaasti puhua ja muistella menneitä ... muistella sitä suurinta,\nsuurinta, mitä se on kokenut...\n\nJa hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä\nvuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien\nrikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen --\ntuon yhden tunnin \"maailman viisaamman ihmisen\" luona, tunnin, josta\noli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka\noli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka\nhän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei\nhän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.\n\nHän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti\nrakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli\nmelkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että\ntyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana\noli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille,\nsaavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut\nmielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti\nuskollisena... Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa... Mutta\nmitä siitä? Hän oli matkalla -- kauppamatkalla Nellyn isän asioissa --\nja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa\ntoinen matkustavainen -- hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen,\n-- johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän\nkäydä \"Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen\" puheilla.\nMerkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin\nvastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli\npitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi\nihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!\n\n-- Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin\navattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti\nkummallisen aavistuksen hänen sydämessään. -- Mutta ainoastaan\nrohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?\n\nRiemumielin hän kiitti -- \"en pelkää mitään maailmassa\", hän kehui, --\nja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli\nkulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.\n\nToimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi\nulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen\noli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen\npoikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös...\nViisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän\ntiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet\ntervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.\n\nHän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan,\nja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu\nmillekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan\nvaikeuksia kestänyt ... olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli,\njos petoeläimiä olisi näkynyt...\n\nVaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka\nkahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion\nsisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja\nojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan\novi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu\ntuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen\nmuodostivat kuin yhtenäisen oven. \"Kuinka nuokin elävät ruusut noin\ntuoreina pysyvät\", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään\nverhoon...\n\nSamassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet\npienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan\nsihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä\nkätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan.\nHämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja\ntuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven\nulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas\nriippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä\njuolahtivat vielä kerran vieraan sanat \"ainoastaan rohkea\" ja hän tuli\najatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin\nkoetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, -- mitä hän\nkuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja\npäättävästi hän astui eteenpäin.\n\nLäpi monien hirmujen hän kulki, -- niitä ei nyt kannattanut\nmuistellakaan, -- mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän\nkuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti\nhänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli\näänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä\nnimeltä.\n\n-- Olavi Ansamaa! se lauloi, -- Olavi Ansamaa!\n\nÄäntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi\nkuin amerikkalaisten.\n\nIhmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa\nluolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva\nääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille\nsyrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki \"Suuren\nKäärmeen, maailman viisaimman ihmisen\".\n\nPerimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui\njalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö.\nMutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset\njalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin\nsaakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui\nkäsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn\nhenkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä\nsäteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei\nollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta,\njollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan\ntuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin\nvalmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui\npolvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.\n\n-- Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi\ntuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni -- ja hän, Ansamaa, saattoi\nvieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen\näänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi\nkatseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että\nintiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka\nlehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:\n\n-- Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le\nlire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen\nteille.\n\nHän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta\nymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt\nhänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi\noli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen -- tämä viisas\nmuukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka\nkutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu --\nsaattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän,\nAnsamaa, kuunteli tarkasti:\n\n-- Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer,\npourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez.\nMais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe.\nAbandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et\nl'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de\nDieu.\n\n[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla\ntoivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään\nei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu.\nJättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan,\nniin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä\nautuutta kohti.]\n\nTämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta\npuolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi\nkatselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan\nomituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän\nhoroskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:\n\n    -- Vous êtes doué\n    de facultés\n    qui peuvent mener\n    à tout succès\n    une forte et persévérante volonté.\n\n[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi\nsaavuttaa suuren menestyksen.]\n\nJa sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi\nhänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän\ntäyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta\nhoroskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta\nkertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka\nsilloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet\ntoteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän\nelämän, rikastunut -- ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja\nkäden... Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään\nsisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: \"kun mielestänne\nkaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn.\"\nSitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman\ntulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä\najankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha\nkulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt\nitseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn\ntavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta\nsaa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu.\nMutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset\npuhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein\nparhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä\njärjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo\nuskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden\ntulevan sivistyksen edelläkävijöitä...\n\nMillä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt\npyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään\nihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut.\nKuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut\npuhuttavan \"maailman viisaimmasta ihmisestä\"? Häntä yksin oli kohdannut\ntämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista\nolentoa maan päällä.\n\nSillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan\nhoroskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt\nhänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi\ntietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia\nasioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut\nvastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat\ntosia...\n\nKun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen\nluolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli\nhän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen\nonnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus,\nepätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka\ntuntui kykenevän siirtämään vuoria...\n\nJa nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen\nmuistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli\npäässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen\nyliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun\nepäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä\npalvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun\nrovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään,\npuheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä\nkaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen\nsalaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan...\n\nKuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti\nriuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun\nharmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti\nkotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen:\noliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?\n\n\n\n\n12.\n\n\nEversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne,\nhaki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen\nkotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja\nelämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.\n\nLähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman\npuolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja\ntohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli\ntulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet\nminun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai\njokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti\npujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien\nvierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.\n\nKyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla.\nKun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä\nsattui häneen.\n\n-- Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, --\ntuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet\nlevottomia... Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti,\nMari, ja ilmoita neidille.\n\n-- Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, -- menen kohta itse.\n\nHän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen\ntuijottivat.\n\n-- Olen ollut asioilla koko yön... Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia,\nmaistuu se oikein hyvältä -- juon heti kupin täällä, jos on valmista...\n\nKahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi\nkädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota\nkahvin isännälle paremmassa huoneessa.\n\n-- Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, --\nketä siellä on?\n\nSe oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus\nja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme\nhirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies\n-- ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! -- olivat väkisin\ntunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita -- mitä\nniistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen\nkuultu!\n\n-- Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan\nhuolissaan sanoista \"väkisin tunkeneet\".\n\n-- Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille...!\n\n-- All right, ei sitten hätää... Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli\nnäin aamutuimaan... Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa\ntyötänne... Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa\ntohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä... Nousen sitten\ntältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin\nesitän itseni kutsumattomille vieraille...\n\nKun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja\ntohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja\ntohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui\nsyvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka\ntuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.\n\n-- Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!\nNiin ... me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.\n\nTohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.\n\n-- Rakkaat ystävät, vastasi eversti, -- näen, että olette valvoneet\nkoko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen.\nEn aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä\nsuoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan,\neikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa... Suokaa nyt kuitenkin\nanteeksi, että minun tähteni näin...\n\n-- Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, -- aivan toiset\nasiat meitä nyt huolestuttavat... Täällä on tapahtunut kummia sinun\npoissa ollessasi... Joko tiedät, mikä sinua odottaa?\n\n-- Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin\nkyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus\nparaillaan on käynnissä...\n\n-- Niin ... jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he\nodottavat sinua... Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä ...\nkerro sinä, Helmer.\n\n-- Niin, selitti tohtori, -- kellon neljän tienoissa tulivat.\nSoitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme\nvenäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin,\nettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi\nkaikkien puolesta: \"kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme\ntäällä, kunnes hän tulee.\"\n\n-- \"Mitä te sitten aiotte everstille?\" kysyin. Hormio selitti:\n\"poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan.\" --\n\"Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä\",\nsanoin, \"mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia\nteillä on hänen syyllisyydestään?\" -- \"Todistuksista kyllä me pidämme\nhuolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin\", hän sanoi ja näytti\npaperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. \"Tässä esimerkiksi on\npassi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa\nkulkeva ihminen semmoista tarvitse!\" Minun olisi todella tehnyt mieli\nlyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin... Mikähän\nsekin passi lienee ollut?\n\n-- Halloo, huudahti eversti, -- passi! Sen unohdin pöydälle. Se on\nkyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni\nHelsingistä... Kas, kuinka langat punoutuvat!... Se olisi minun pitänyt\narvata...\n\n-- Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.\n\n-- Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.\n\n-- Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut\nja vievät sinut pois ... ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni\nkanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen\nmonta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut,\nisä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä\ntehnyt... Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän\nsanoi, että sinä olet \"oikein valinnut\". Sen tähden olen myös koko ajan\nsisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun\naskeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme\nkaiken onnemme...\n\nLinda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen\nrintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta\noli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät\nkaikumaan hänen sieluunsa -- juhlallisina, täynnä surua ja täynnä\nsuurta aavistusta. \"Nyt me olemme kaiken menettäneet.\" Oliko tämä\nmerkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta\nsamalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen\nhän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt\nhänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt -- menettänyt\nviimeisenkin uskon itseensä...\n\nAivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi\nnyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:\n\n-- Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani...\nEi sotilaan tytär sillä tavalla saa surra... Ja kyllä minä osaan olla\nrauhallinenkin...\n\n-- Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, -- isäsi ei juuri\ntunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi\npahantekijäksi... Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja\nkoska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme\nkeskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä\noikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.\n\n-- Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa\ntunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa\ntarkoituksessa.\n\nHän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta,\nmikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään\nliikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin\nkauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.\n\n-- Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa.\n-- Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla,\nja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden\ntyhjäksi.\n\n-- Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti.\n-- Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen\nperästä minulla olisi ollut onnen päivää... Pikemmin arvostelen\najattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin\nhankkeisiin... Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi\navoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää...\n\nJa eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:\n\n-- Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi!\nJos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä\nvielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan\nmuurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?... Ehkä\nolisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa...\n\nVeri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi\npelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka\näkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.\n\n-- Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. -- Minunko tähteni?\n\n-- Sinun tähtesi tietenkin ... ja meidän onnemme tähden.\n\n-- Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?\n\n-- Well, en tahdo sanoa ... asioita voi katsoa monelta kannalta ...\nmiehekästä se ei ehkä olisi...\n\n-- Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.\n\nEversti ei vastannut heti.\n\n-- Entä jos olisi? hän sitten sanoi, -- etkö sinäkin, lapseni, ollut\nvalmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että\nminä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni...\n\n-- Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria\nvastaan...\n\nJa ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen\ntasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:\n\n-- Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet\ntehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme\nparasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan,\nymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa\npuhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat\nSuomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä\nja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me\nmuut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä\ntai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi\npuhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei\nolisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen\ntekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni\najattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän\najattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna\nminunkin jonkun verran kieltää itseäni!... Eikö totta, Helmer? Sano\nsinäkin isälle ajatuksesi.\n\n-- Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.\n\nEversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen\nLindansa tuli puhua... Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän\nkysyi:\n\n-- Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja\nvääriksi ja maata kavaltaviksi?\n\n-- Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet\nasiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:\n\n-- Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen\nantautunut.\n\n-- Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, --\nparempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei\npimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette\nkäsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen... Sinun luvallasi,\nLinda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia... Totta puhuen paljas\najatuskin inhottaa minua... Mies seisokoon aina tekojensa takana ja\nkantakoon niiden seuraukset... Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat\nmuutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä,\njolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun\nSuomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan,\nsilloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan,\nettä ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin\nEuroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta\nriippumattomuudesta.\n\nHe istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli\njuhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:\n\n-- Eron hetki lähenee, lapset... Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja\niloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat,\nettä valmistavat juhla-aamiaisen ... kuinka monta noita tuolla alhaalla\ntaas olikaan?\n\n-- Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.\n\n-- Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, -- juhla-aamiaisen siis\nseitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin\nsuin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan,\nennen kuin vankilaan lähdemme... Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin\nei jää ikäviä muistoja kenellekään... Eikö niin, Lindaseni?\n\n-- Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi\nuudestaan isänsä syliin. -- Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen\nriemuksi!... Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että\nsähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?... Äsken, juuri kun\npäivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun\ntummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa\n\"ikuisuudessa ei ole hätää\" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin\nsuhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen\nvaltaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan,\njotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta\nja väärästä ... tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja\nkapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on\nrakkaudesta tapahtunut... Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan,\nettä tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta\nvapauttaa... Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan ...\nennen pitkää... Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti\nmukana...\n\n-- All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä ... ehkä hyvinkin\nsaattaa tapahtua jotain semmoista...\n\n-- Varmasti tapahtuu, isä... Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?\n\n-- Miksen?... Sodassa Saksa voi päästä voitolle...\n\n-- Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja\nihmeellisempää.\n\n-- Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.\n\n-- Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö\nhaaveillen, -- vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja\nantaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.\n\nLindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja\nihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että\nvanhan isänsä silmissä.\n\n-- Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa\nelää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. -- Mene nyt, Linda,\ntoimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien\nvieraittemme luo.\n\nHän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria\ntulemaan.\n\n    Kesällä 1917.\n\n\n\n"]