[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM1Ud9kWoTmWfuTWQHQvV5q_ZEVpN4ZOkbCqBl75cciU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},851,"Matkakertomuksia Karjalan kankahilta","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"851-paulaharju-samuli-matkakertomuksia-karjalan-kankahilta","851__Paulaharju_Samuli__Matkakertomuksia_Karjalan_kankahilta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1908,21353,143684,false,47453,[22,23],"Karelia (Russia) -- Description and travel","Paulaharju, Samuli, 1875-1944",[25],"Travel Writing","\"Matkakertomuksia Karjalan kankahilta\" by Samuli Paulaharju is a collection of travelogues written in the early 20th century. The work reflects the author's explorations through the landscapes and villages of Karelian wilderness, highlighting the cultural and natural characteristics of the region. Paulaharju's journeys appear to delve into the everyday lives of the local population and the beauty of their surroundings.  At the start of this travel narrative, the author recounts his adventures beginning from Aunus in 1900, detailing the specific areas they traverse, such as Pankajärvi and Ruunaan kylä. He describes the beauty and challenges of the landscape, from serene lakes to dense forests, while interacting with the local Karelian people. The tone is observational, capturing both the hardships faced during the journey and the warmth of the local hospitality, as the author reflects on the beauty of Karjala and its people through vivid descriptions and individual anecdotes. (This is an automatically generated summary.)",[],267,"Paulaharjun teos sisältää kansatieteellisiä kuvauksia ja muistelmia matkoilta Aunuksen ja Karjalan kankahille vuosina 1900 ja 1907. Kirjoittaja havainnoi tarkasti paikallista elämänmenoa, rakennusperintöä, kyliä ja ihmisten arkea erämaiden siimeksessä.","Samuli Paulaharjun 'Matkakertomuksia Karjalan kankahilta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 851. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKAKERTOMUKSIA KARJALAN KANKAHILTA\n\nKertonut\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\nHelsinki 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.\n\n Lusmaan.\n Kiimaanvaara.\n Salolla.\n Pieningänkylä.\n Honkaniemi.\n Pölkkylässä.\n Loasarissa.\n Venginkylässä.\n Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.\n Pyhäpäivä Ontarvessa.\n Suonteleen praasniekoilla.\n Karjalainen kalmismaa.\n Lopuksi.\n\nII. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja\n    Itä-Karjalassa v. 1907.\n\n Liperissä.\n Kuusjärvellä.\n Polvijärvellä.\n Juuassa, Kontiolahdella.\n Kaavilla.\n Rautavaaralla.\n Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.\n Lieksassa ja rajan takana.\n Enossa, Kontiolahdella.\n Ilomantsissa.\n Korpiselässä, Soanlahdella.\n Suistamolla.\n Luvunteko.\n\n\n\n\n\n\nI. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.\n\n\n\n\nLusmaan.\n\n\nOn edessämme seitsenvirstaisen Pankajärven soutaminen.\n\nLähdemme saattomiestä tiedustelemaan. Tapaamme kolme miestä venettä\nrantaan vetämässä, ovat juuri kalalta tulleet. Eivät halua lähteä\nsaattamaan eivätkä uskallakkaan pienoisella veneellään yrittää tuimaan\ntuuleen. -- Tulee rantaa kohden toinen vene. Siinä ukko ja akka istuvat\nPyydämme taas saattomiestä. Ei halua ukko lähteä, akka lähteköön, jos\ntahtoo. No lähtee akka, kun menomatkan lupaamme itse soutaa.\n\nKaunis järvi, karjalainen salojärvi on Pankajärvi. Siinä monet sievoset\nselät, siinä pitkät metsäiset niemekkeet, siinä kaislaiset rannat.\nKaunis olisi se poutapäivänä nähdä, hauska on nytkin kun myrsky\nmyllertää.\n\nPääsemme Kalliolahen torppaan vastaisella rannalla. Matala on maja ja\nkovin kurjan näköinen. Asumus on puolipimeä, sillä akkunat ovat kovin\npienet ja päreillä paikatut. Lattia on hatara, suuret, nyrkin mentävät\nraot ammottavat palkkien välillä. Saamme varoen astua, ettemme lattian\nalle luikahtaisi. Mutta töllin lapset ne vaan siinä juosta pulittavat\ntoisiaan ajellen, eivätkä jalkaansa taita.\n\nTasaista maata myöten kulettaa meitä tie, jota aikoinaan näyttää\nhevosella ajetun. Viepä se väliin meidät suollekin ja saamme ensikerran\nnähdä ja kokea Karjalan poikkitelaisia siltoja. Hauska niitä onkin\nkapsutella, polkea muutteeksi keskijalkapohjalla pyöreitä telasia.\n\nVähitellen käy tie kapeammaksi. Entiset rattaanjälet katoavat, puut\ntunkevat lähemmäksi toisiaan ja tie käy kapeaksi karjapoluksi. Maakin\nkäy epätasaiseksi. Tulee vaaroja, kallioita, soita ja notkoja. Viimein\nrupeaa polku kulettamaan meitä lehtoisille vaaroille, lepikköisille\naholoille sekä kaskimaiden viertehille.\n\nJa sitten äkkiä erään vaaran laelle päästyämme laajenee näköala. Vaarat\novat siirtyneet tuonnemmaksi ja edessämme on syvä laakso, järvi laakson\npohjalla, järven ympärillä taloloita siellä täällä. Olemme Ruunaan\nkylässä.\n\nHauska on talo, Reittulan talo, jossa hetkisen levähdämme. Toisellainen\non tupa kuin Kalliolahen pimeä pirtti, on siisti ja valoisa. Lattialle,\nsivuseinän puolelle on pehmeitä, tuoreita, hyvältä tuoksuvia\nkoivunlehtiä levitelty. Hauska on siinä kelletellä ja juoda puheliaan\nemännän keittämää kahvia.\n\nKuusi virstaa on Kunnaasta Aittokosken autiolle mökille rajalla, kolme\nvirstaa Polvijärveä ja kolme maata.\n\nSynkän korven sydämessä on Aittokosken mökki, kaukana asutuilta\naloilta, yksinään kyhjöttää kosken rannalla kuunnellen sen ikuista\nkohinaa. Mahtava on koski ja voimakas. Voisipa se monet myllyt\npyörittää, voisi suuret tehtaatkin työhön saattaa. Mutta kukapa tänne\nkävisi! Silloin tällöin vain joku salon asukas tulee kosken karjaa\npyytämään sekä pihamaan pitkää ruohokkoa niittämään. Nytkin näkyy mökin\nporstuassa olevan kopassa tuoreita kaloja ja tuvassa heiniä kuivamassa,\nmutta minne lie työntekijä kadonnut. -- Ennen kyllä lie piilopirtissä\nollut oma asukkaansa, joka on ympärille peltoakin hiukan perannut,\npienoiset saunat, navetat rakentanut, mutta minne lie sitten joutunut.\nNurmikoksi on pelto jäänyt, rakennukset ränsistyneet.\n\nJa tästä se vasta taival alkaakin. Tulee soita ja märkiä maita, tulee\nkuusikkoina korpia, notkoisia noroja, rikeita ryteiköitä, vaaroja,\nkankaita ja kallioita. Pahainen on polku, kaita karjankäytävä vain, ja\nkaikkialla se kiertelee ja koukistelee. Väliin se meidät sakeaan\nnäreikköön upottaa, väliin korkealle vaaralle kohottaa ja taas alas\nnakkaa ja kulettaa suurelle suolle sekä vie pyöreää heiluvaa telaa tai\nkaatunutta kuusen runkoa myöten lorisevan metsäpuron ylitse. Ei ole\nsoissa enää poikkitelaisia siltoja, liukkaita portaita vain, toisinaan\nei niitäkään, ja silloin sotke vetelää suota, jos aijot yli mennä.\nUsein luiskahtaa jalka portaaltakin, vajoaa suohon ja mutainen vesi\ntäyttää lapikkaan.\n\nJa niin synkkää saloa! Suuria rääsyisiä ovat suot, koskemattomia\nmaailman alusta asti, kasvattaen kanervikkoa ja lakanlehteä, kurjaa\nmäntyä ja kituista kuusta. Mahtavat, ikuiset hongat taas humisevat\njylhästi kankailla ja hämärissä korvissa naavaiset satavuotiset kuuset\nkolkosti kohisevat.\n\nSiinä edessämme ensimäinen Venäjän-karjalainen kylä lahden takana,\nniemen käressä vaaran liepeellä illan hämärissä hiljaisena häämöttää.\n\nKylässä nukutaan jo. Ei kuulu muuta kuin karjankellon tuttua kotoista\nkilkatusta.\n\nAstumme pirttiin. Siellä talonväki lattialla heinäin ja riepujen päällä\nnukkumassa lojun kylki kylessä kiinni. Istumaan kohoavat ja outoja\ntulijoita kummissaan katselevat, mutta sentään tervetulleiksi\ntoivottavat.\n\nKäymme peremmäksi, tavarat penkille asetamme. Pirtti on puolipimeä.\nAijon oven puoliseen peränurkkaan penkille asettaa valokuvausjalustan\npystyyn. Siellä joku esine rämähtää. Kopeloin, mikä siellä... Ahs,\nsilloin muistan, että vieras maa, vieras uskonto. Sukkelaan takaisin\nvetäydyn.\n\nHyväntahtoinen isäntä, nuorenpuoleinen reipas partaniekka\nkarjalaisukko, joka meidät sisäänkin saattoi, kulettaa meidät toiseen,\nkolmanteen huoneeseen ja sinne uudinsänkyyn makuusijan laittaa.\n\nJa nyt olemme vieraalla maalla ja -- vieraanko kansan keskuudessa? Ei!\nOmaa äidinkieltämme talonväki haastaa.\n\nMutta on sentään outoakin talossa. On jokaisen asuttavan huoneen\nperänurkassa outo kuva, kullatuissa kehyksissä pälyilee ja näyttää koko\ntalon henkeä hallitsevan.\n\nVaan sittekin on kansa omaa kansaamme, ja turvallisina nukumme\nensimäisen yömme karjalaistalossa.\n\n\n\n\nKiimaanvaara.\n\n\nKiimaanvaara on isonlainen kylä. Talot ovat kahdessa osassa, kahden\npienoisen vaaran nyppylällä nököttävät. Läntisen, isomman vaaran laella\non isompi kylän osa, siellä myöskin on kylän tsassovna, matala\nnelisnurkkainen, pyöreistä hirsistä kyhätty latomainen hökkeli erään\nkujan nurkkauksessa. Itäisellä vaaralla on pienempi kylä. Talot tällä\nvaaralla ovat enemmän sikin sokin. Länsivaaralla ne ovat asettuneet\nvieretysten ja kääntäneet koristellun 3- t. 5-ikkunaisen päätynsä\ntielle käsin. Joku talo on kyllä täälläkin asettunut erikseen\ntakapuolelle varaväeksi.\n\nOnpa Kiimaanvaarassa koulukin. Isommassa kylässä sillä on talonsa,\nsamanlainen harmaja, pyöreistä hirsistä salvettu, pieni-ikkunainen\nrakennus kuin muutkin kylän talot. Pientenlastenkoulu se vain on.\n\"Kirjaa malttamaan\", kirjoittamaan ja laskemaan kuulutaan opetettavan,\nkaikki tietysti venäjäksi. Saavathan siellä salon lapset oppia ja\ntietoja -- miten paljon saanevat. Kuinka ahkerasti muuten siellä\nkäyvät, ei tullut kysytyksi. Kuuluihan käyvän m.m. poikanen\nPieningänkylästäkin, 40 virstan päästä tiettömäin salojen takaa. Ei kai\nhän joka ilta kotiinsa käyne.\n\nTie leveä, hyvä tie, oikein \"postavoi doroga\", jota myöten Repolasta\ntulimme, kulkee edelleen Kiimaanvaarasta Lentieraa ja Himolaa kohden.\nLentiera kuuluu olevan 30 virstan päässä Kiimaanvaarasta. Siellä kuuluu\njuuri olevan suuri juhla, praasniekan vietto. Menee sinne rahvasta\nKiimaanvaarasta ja muistakin kylistä Kiimaanvaaran kautta matkustaa.\nToiset menevät jalkapatikassa, toiset taas \"hevosel ja telegäl\" ajavat.\nHauskannäköistä on Karjalan kansa praaaniekka-tamineissaan. Miehet\nkoreilevat karvalakeissa ja karttuunipaidoissa, paidat useimmilla\nhousujen päälle vedettynä. Pitkävarsisaappaat ovat jalassa, jotkut myös\nvirsuissa tallustavat. Naiset taas ovat mitä koreimman kirjavissa\nkarttuunivaatteissa.\n\nTapaamme Kiimaanvaarassa vanhan muijan, Malanje Seppäsen, joka vielä\n\"malttaa\" runoja ja loitsujakin taitaa lasketella. Hän istuu pöytämme\nluona silmät ummessa nyököttäen ja laulaa yksitoikkoisella sävelellä\nVäinämöisestä ja Joukahaisesta, veisailee häävirsiä ja itkujakin.\nOmituista on kuulla vanhoja runoja laulettavan vanhan akan vapisevalla\näänellä. On vain niin paljon outoja sanoja, ettemme kaikkea tajua.\n\nKiimaanvaarassa myös saamme tutustua muutamiin karjalaisiin\nruokalajeihin. Siellä jamssikan pyylevä ruskettunut tyttö meille\nkalakukkoa pöytään kantaa ja rokkaa tuo sekä rahkamaitoa riennättää --\nkysäseepä, saisiko olla sultshinoita. Saahan tietysti. Ja hauskoja\nsyötäviä ovat sultshinat: vellillä voideltuja, paperin paksuisia\ntaikinalevyjä kokoonkierrettyinä, ja hupaista on niitä syödäkin.\nPuraisee niin velli välistä tirskahtaa. Mukavaa on myös rokkakin.\nMärkää lientä, jossa on kalaa keitetty, suolaa sekaan hiukan heitetty\nja lisänä se rasva, mikä kaloista keitettäissä on huvennut. Rahkamaito\non maitoa, jossa on paksuja piimäkokkareita. Uunissa, kuuluvat sitä\nlaittavan. -- Voi on kovin suolaista. Satuimmepa näkemään, mitenkä\njamssikan tyttö sitä \"kirnusi\". Saviruukussa puupalikalla kermaa\nvatkasi siksi kunnes sai sen voille. Sitte voin paljain kourin kokoon\nvanutti.\n\nPienoinen on Kiimaanvaaran kalmismaa. Kymmenkunta patsasta siellä vain\nseisoo, muutamat niistä uudenaikaisia, maalattuja venäläisiä\nvinoristejä. Kylällä kuuluu muuten olevankin uusi hautausmaa toisessa\npaikassa, mutta sinne ei ole vielä \"pandu ei ni kedä\".\n\n\n\nSalolla.\n\n\nKen tahtoo nähdä oikein saloista saloa, kulkea kymmenin virstoin\npilvenkorkuisten ikihonkain siimeksessä ja katsella kansan elämää\ntällaisen salon helmoissa, hän matkatkoon rajan taakse Venäjän\nKarjalaan. Siellä sitä vasta tuntee salolla olevansa sekä metsiä\nmatkaillessaan että salolaisen savupirtissä levätessään.\n\nJos et pelkää vaivoja, joita tällaisilla matkoilla saa yltäkyllin\nkokea, jos olet karaistu helteessä hikoilemista, sateessa kastumista,\nuupumista, väsymistä, jopa joskus janoa ja nälkääkin vastaan, niin\nlähdeppä kanssani matkaamaan rajantakaisille saloille.\n\nLähdemmepä Kiimaanvaaran kylästä astumaan Pieningänkylän kautta\nHonkaniemeen. Ne muut taipaleet, mitä tähän asti olemme katkaisseet,\neivät vielä oikein ole saloja suurien salojen rinnalla, vaikka eivät\nnekään lasten leikkilehtoja ole. Mutta tässä saamme potkaista 90\nvirstaa mitä synkintä taivalta. Neljäkymmentä virstaa kuuluu Pieninkään\nolevan ja siitä viisikymmentä Honkaniemeen. Otamme Kiimaanvaarasta\nsaattomiehen, annamme osan tavaroista hänen kannettavakseen, osan\nkannamme itse ja niin lähdemme matkaan.\n\nEnsiksi on meillä kulettavana viisivirstainen Karkiejärvi. Saattomies\nsoutaa ja me perässä meloen häntä autamme. Sattuu olemaan tuima tuuli,\njoka vihaisena sivulta päin kimppuumme syöksähtelee ja Karkiejärvi,\nvaikkei senkään suurempi ole, on oikein karkialla päällä. Kohisten\nkulkevat sen lakkapää laineet. Toisinaan tulevat ne pienempinä hyökyinä\npurttamme puistelemaan, mutta toisinaan taas aika isoinakin vonkaleina\nvierivät viskaten vettä veneeseemme ja päällemme räiskyttäen.\n\nEi mitään hätää sentään ole. Lieksärvellä jos tällaisessa tuulessa\noltaisiin, jo pian veneen nurin viskaisi, selittää oppaamme. Siellä ne\nkäyvät ristilaineet, mutta tällä järvellä ne kaikki suoraan kulkevat.\n\nSelältä pujottelemme kapean salmen kautta pienoiseen lahteen. Salmi on\nniin matala, että veneemme tarttuu pohjaan eikä lähde airoilla\ntyöntäenkään. Opas hyppää järveen, työntää perästä ja vene pääsee irti.\nKastuivathan siinä karjalaismiehen karkeat hurstipöksyt polviin saakka,\nja jalkineisiinkin vettä meni. Mutta pianhan housut kuivuvat, ja\njalkineista vesi tuli yhtä väleen pois kuin se sisäänkin meni. Miehen\njalassa näet vaan vaaterievut ja harvat virsut ovat. Mainiot jalkineet\nvetisillä matkoilla. Lahden perästä sukeltaudutaan pienoista jokea\nmyöten tiheään koivuviitikkoon. Jonkun aikaa piileskellään siellä\nlehtojen ja pensaiden suojassa koukerrellen mutkikasta jokea myöten.\nViimein vetäistään vene koivun alle rannan ruohostoon ja lähdetään taas\nreppu selässä tallustamaan.\n\nJa nyt se on edessämme salo, salo sellainen, jota emme koskaan ennen\nole kulkeneet. Neljäkymmentä Pieninkään, viisikymmentä Honkaniemeen ...\nOn, on siinä taivalta, saa siinä tallukas toisenkin kerran kenttää\npolkaista.\n\nTasaista on maa Kiimaanvaaran ja Pieningän välillä. Ei ole vaaroja, ei\nvuoria, sileitä kankaita vaan ja jylhiä, kosteita korpia ja vetisiä\nsoita ja rääsyisiä rämeitä. Ja niitä metsiä, mitkä täällä kasvavat!\nEmme mokomia ennen ole nähneet... Kumisevana pylvässalina kohoaa\nkankaiden hongisto, lakkapää latvoillaan taivasta tavoitellen. Synkissä\nkorvissa taas satavuotiaat kuuset seisovat paksuina ja pelottavan\npitkinä. Hiljainen, salaperäinen hämäryys vallitsee hongistossa.\nKolkko, äänetön synkkyys huokuu tummasta, kosteasta kousikkokorvesta.\nPainostavalta tuntuu siellä kulkiessa, alakuloiseksi käy mieli ja\njutut loppuvat... Mutta hongikossa nousee jalka niin kepeästi ja\nalakuloisuuskin poistun. Kuiva kangas kumahtelee tahdiksi, ja ikuiset\nhongat humisevat hiljaista säveltään.\n\nKenpä se omistaa nämä mahtavat metsät? Eipä hänellä taida puun puutetta\nolla, eikä tarvettakaan näytä olevan, ainakin, mitä näistä saloista voi\npäättää. Rauhassa saavat täällä puut kasvaa, vanhettua, tulla\nikälopuksi ja lahonneina keikahtaa kumoon. Ja paljon niitä onkin\nmaassa, kaatuneita vanhuksia, sortuneita nuoriakin. Joukottain niitä\nkellettää kankaalla, joukottain korvessakin kyhjöttää. Mikä on\njuurineen sortunut, mikä taas tyveltään poikki rätkähtänyt, jättäen\nterävät säleet kantoon törröttämään, mikä suorastaan, kaatumatta\npaikalleen lahonnut. Ja suuri on pystyyn kuivaneittenkin luku. On\ntäällä kelohonkia, on huuhkaimen huhuntapuita. Muutamat niistä ovat\nkuin julman suuria jättiläisvitsaksia, tyvestä latvaan ja jokaisen\noksankin latvaan hirveän kieroiksi kierrettyinä.\n\nKelpaa näillä saloilla metsäneläinten oleskella. On suota suden juosta,\non kangasta karhun samota, on hiekkaisia kumpuja ketun kaapia ja mäyrän\nkaivella, on puroloita saukolle kalastuspaikoiksi, on kuusiakin oravan\nkapuilla. Ja eleleekin täällä niitä, metsäneläimiä. Itse korven\nkontiokaan ei kuulu niinkään harvinainen olevan. Olemmepa mekin vähällä\nhänen kanssaan juttuihin joutua.\n\nKapsutellaan muuatta kangasta myöten. Jutellaan juuri kontioista. Opas\nkertoo, että hän edellisviikolla kasella ollessaan kohtais kondiin. A\nkoira yhtäkkiä alkaa erääseen pensaikkoon tuimasti ärhennellä. Hän\nkutsuu pois, a ei tule vaikk' kui kutsuis, ärhentelee vaan. Hän menee\nkatsomaan: a sieltä kondii metsään hölkäyttää.\n\nJa useasta talosta on otso vastikään karjaa kaatanut...\n\nPuhelemme ja astumme. Kuuluupa silloin äkkiä koiran ärhenteleminen\nkankaan toisesta laidasta.\n\n-- A kondii on, opas sanoo.\n\nAstutaan kiireesti ja vetäistään kuustoista-kaliiperisen hanat\nvireeseen. Joka hetki odotamme näkevämme kontion hongikossa\nhölköttävän. Emme kuitenkaan mitään näe. Vaan eipä ole herra kaukana.\nVastikään on tuossa kangasta kaappinut, tuossa muurahaispesää penkonut.\n-- Tuoreet on jälet, opaskin selittelee. Äreänä koirakin niitä kaapii.\n\n\"Pedrojakin\" on tällä salolla vielä runsaasti. Meidän edellämmekin on\neräällä suolla polkua myöten emo vasikkansa kanssa kulkenut; jälet\nnäkyvät.\n\nMutta huimasti niitä Karjalan miehet jahtailevat ja armotta surmaavat.\nOlipa muuan vuosi takaperin satoihin nouseva lauma haarasarvia kuskattu\njärven liukkaalle jäälle ja siellä koko uljas lauma nuijittu viimeiseen\nsorkkaan. Ei säästä karjalainen. Ottaa milloin annetaan ja on taas\nilman kun ei saa.\n\nAstutaan, astutaan, tallustetaan kangas ja suo ja korpi toisensa\njälkeen. Tulee siitä eteemme pienoinen metsäniitty, jonka läpi vähäinen\njoki luikertelee. Niityn reunalla, kankaan kupeella on pienoinen,\nmatala metsäsauna. Opas pysähtyy saunan eteen, kellauttaa kontin\nselästään maahan.\n\n-- Levätään vähän, on matka puolissa, sanoo.\n\n-- A levätään, levätään.\n\nJa levähtääkin sitä, kun on parikymmentä virstaa saloa polkenut.\n\nTulen teemme, laskemme sinisen savupatsaan korkeuteen salon helmasta ja\nitse humisevan hongan juurella istuen levähdämme. Komea onkin siinä\nhongikko niityn laiteessa, solakka, sileävartinen pylvästö.\n\nMetsäniitty on kiimaanvaaralaisten heinämaa. Pienoinen on se koko\nkyläkunnan niityksi. Ja onpa tänne matkaakin karjalaisen käydä\nheinäntekoon. Astu viikate olalla, eväskontti selässä parikymmentä\nvirstaa metsäpolkua myöten työmaalle tullaksesi, Siellä sitten elellään\nkoko viikko, päivät heinää tehden, yöt salosaunassa maaten. Koko kylän\nväki kun on niityllä, jo niillä siellä on hupaista, ja iltasin saunassa\nkaskut köytenään juoksevat.\n\nOnpa täällä toinenkin rakennus. Vähän matkan päässä saunasta seisoo\nhongikossa kahden katkaistun petäjän tyven varaan, toista syltä\nkorkealle maasta kyhätty aitta, lintulava. Pienoinen nelinurkkainen on\nrakennus, hirrenpätkistä ja -puolikkaista salvettu, patsasta vasten\nnojallaan lepäävä, lovettu pölkky on porraspuuna. Sinne salolainen\nsyksyisin pitkillä metsästysretkiltä kierrellessään, pistää saaliinsa\npiiloon, kerää sinne linnut, oravan-, ketun- ja näädännahkat. Ja eipä\npääse pedot aittaan saalista tuhoamaan. Talvella suksikelin tullessa\nsinne hiihdetään jälessä pientä \"ahkivoa\" vetäen. Siihen saalis\nsovitetaan ja kotiin kuletetaan.\n\nLähdemme taas taivaltamaan. Puron yli on ensiksi kulettava. Se ei\nolekaan helppo tehtävä, puro on koko leveä ja syvä ja vettä ihan\ntulvillaan. Mutta onpa rannalla lauttapahainen. Seipäillä meloen sillä\nmies kerrallaan pääsemme ylitse. Mutta niin on kehno aluksemme ja\nvajoo, että puolisäärtä myöten saamme vedessä seistä.\n\nTuleepa vielä toinenkin puro poikkipuolin eteemme, kun jonkun matkan\nolemme tallustaneet. Siinäpä ei olekaan lauttaa rannalla eikä\nportaitakaan yli kule. Millä nyt tuolle puolen? Kuleskelemme puron\nvartta ylös alas ylimenopaikkaa etsien. Jo viimein löydämme puroon\nkaatuneen kuusen. Sitä myöten hiivimme yli, oksista kiinni pitäen.\n\nOlemme vielä pitkän matkan päässä Pieningästä, kun saattomies alkaa\nhuhuilla.\n\n-- Huu-uu huu-hu-huuui! huikauttelee hän niin, että kangas kajahtelee.\nMekin rupeamme häntä säestämään ja niin astutaan ja huhutaan miehissä.\nHuhutaan sen takia, että saataisiin Pieningästä ehättäjä järven ylitse.\nMuuten saisimme virstoittain järven ympäri kiertää kylään päästäksemme.\n\nAurinko on jo metsän taakse vaipunut, kun saavumme Pieninkäjärven\nrannalle, ehätyspaikalle. Tuima tuuli on tyyntynyt, harmaja vetistävä\ntaivas kirkastunut. On ilma mitä herttaisin ja heinäkuun ilta mitä\nhempein.\n\nJärven pinta on ihan tyyni ja kaksitaloinen kylä parivirstaisen selän\ntakaa illan hienossa, autereisessa hämärässä kumottaa. Tuntuu kuin\nolisimme saapuneet omaan maahamme, oman järvemme rannalle salolta\npuikahtaneet katselemaan omaa kotikylää järven takaa.\n\nHyväsen aikaa huhuiltuamme tulee viimein ehättäjä ja me pääsemme\nkylään, jossa saamme varakkaammassa talossa. Mokin talossa, yötä\nollaksemme. Hauska onkin näiden ystävällisten ihmisten seurassa yökausi\nviettää. Isäntä on puhelias ja emäntä eritenkin puhelias ja toimelias.\nHän heti \"kohvit\" keittää, piiraat paistaa, laittaa \"sultshinat\" ja\nmuut. Ja aamulla kun matkaan taas lähdemme, hän laittaa evääksi paksun\nkarjalaisleivän, jonka keskelle on suppilon leikannut ja siihen\nleivänkuori-kannen alle voita peittänyt.\n\nJa sitten taas taipaleelle ja uuden saattomiehen keralla. Kiimaanvaaran\nmies näet kääntyy Pieningasta takaisin ja täältä saamme itse\nMokki-ukon, nuoren, reippaan karjalaisen reppuamme kantamaan.\n\nTaas on ensin järvi kulettavana, parivirstainen kuten toinenkin\nPieninkajärvi, jonka yli meidät eilen kylään ehätettiin. Salmen kautta\novat toistensa yhteydessä.\n\nJa nyt se alkaa vaarainen vaellusmatka. Kun toiselta vaaralta astut\nalas, kiipeä heti toiselle ja kun siitä pääset, kohoa kolmannelle ja\nsitten taas nouse neljännelle. Ja niin matkaa toisen tien nousten,\ntoisen alas painuen. Eikä se ole leikintekoa vaaralle nousu, kinttujen\nkestävyyttä siinä kysytään. Samoin alas tulokaan ei liioin helppoa ole.\nKyllähän sitä alas helpostikin ja joutuin pääsisi, varsinkin jyrkältä\nvaaralta, antais näet luistaa vain. Mutta täytyyhän sitä omaksi\nturvallisuudekseen koettaa siivosti kulkea eikä liiaksi kiirehtiä.\n\nKoko korkealle ne muutamat vaarat meidät kohottavat, mutta Selkonen se\nvie voiton kaikista muista siinä suhteessa. Kiipeämme sen laelle,\nkorkeimmalle nyppylälle. Ja sieltä se maailman avaruus silmäin eteen\naukenee. Näet siinä yht'aikaa semmoisen kappaleen Karjalaa, ett'et\nvarmaan moista ole ennen nähnyt. On, on siinä nyt honkaista kangasta ja\nkuusista korpea, on vuorta ja vaaraa, on kalliota, kumpua ja mäkeä, on\ntasaistakin tannerta, suota ja rämettä, on hiukan järveäkin\nsinipilkuiksi siroteltu sinne tänne vaarain väliin.\n\nMatalampia ovat kaikki muut vaarat, mutta on joukossa korkeitakin. Idän\nalla taivaanrannalla, toisten vaarojen takana kohoaa vaara muita\nmuhkeampi. Honkavaara kuuluu olevan, ja sen juurella on matkamme\npäämäärä, Honkaniemen kylä. Loistaa sieltä Honkavaaran rinteiltä\nmuutamia pienoisia vaaleanvihreitä pälviä, ruishalmeita sanoo Mokki\nniiden olevan. Ja neljäkymmentä virstaa on vielä Honkaniemeen.\n\nOn siinä kappale Karjalaa, oikein honkaista Karjalaa. Siinä petäjää\nja hiukan kuustakin pojalle ja pojanpojallekin, siinä vaaran\nvierteitä kasketa ja notkoja muuten muokata. Suuret ovat suotkin\nkääkkyrämäntyineen ja kuikeloine kuusineen. Olisipa niitä Pohjanmaan\nukko viljelemässä, jo niissä kaura kasvaisi ja ruis rehottaisi, kerran\nheinäkin heilimöisi.\n\nMutta rauhassa saavat olla vaarain vierteet kaskeajilta, rauhan saavat\nnotkotkin peltomiehen kuokalta, ja vielä suloisemmassa rauhassa saavat\nsuot uinua Karjalan salomailla. Ei käsitä Karjalan ukko, että kurja,\nliejuinen, rääsyinen, rahkaa työntävä, kanervaa kasvava suo voisi\nviljaa tuottaa.\n\nKenpä tään kaiken kerran viljelykseen saattanee? Milloin Karjalan\nsalomaiden rikkaudet astuvat maailman markkinoille salojen köyhälle\nkansalle parempaa toimeentuloa tavottelemaan?\n\nKunpa se salojen köyhä kansa sitten itse omistaisikin salojensa\nrikkaudet...\n\nAstumme alas ja polkumme käy hetkisen Selkosen juurella päilyvän,\nkapean, kirkasvetisen Vuolomajärven rantaa. Etäämpää kuuluu kosken\nkohina. Mokki sanoo siellä olevan uljaan kosken, jossa Vuoloman vesi\nsyöksyy alas. Mutta emmepä katsomaan ehdi, pitkä matka on vielä kylään.\n\nPuolimatkassa taas levähdetään, istahdetaan vähän aikaa kirkkaan\nKivijärven rannalla ja syödään Mokin emännän voita leipää sekä järvestä\nlipillä vettä päälle litkastaan.\n\nJa matkaan. Heittäyy siitä taas jo polkukin tasaisemmaksi ja\nmaltillisemmaksi. Ei se enää meitä vaaroille viekottele eikä\nharjanteille houkuttele, kulettelee vaan tasaisia kankaita myöten\ntaikka järven rantoja kierrättelee taikka suon yli viskaa. Viepä se\nmeidät muutamakseen koko leveän metsäpuron luo ja kääntää puron\npoikkiteloin eteemme.\n\nPitkospuita myöten on polku siitä yli yrittänyt, mutta ei ole päässyt,\npuroon on läkähtynyt. Autamme ylös ja itsekin pääsemme ylitse.\n\nLevähdämme toisen kerran taas järven rannalla, emme niin paljon\nväsymyksestä, mutta tavan vuoksi. Kuuluu paikka tavallinen levähdyssija\nolevan Pieningästä Honkaniemeen kulettaessa. Kymmenen virstaa sanoo\nMokki tästä kylään luettavan.\n\n-- Väleenhän tuo juoksuistaan, tuumimme viimeiselle taipaleelle\nnakkautuessamme.\n\nMutta eipäs vain niinkään väleen!\n\nPolku, joka tähän asti on kovalla kiireellä kylää kohti riennättänyt,\nheittää kylää lähetessään kiireet sikseen ja rupeaa taas vaaroilla\nhyppelehtämään ja notkoissa puikkelehtamaan. Ja mene ja tee sinä\nsamoin! Sen joka oikkua seuraa, sen joka mutkaan myönny, joka koukkuun\nkäänny, nouse vaaralle kun kehottaa, laskeu alas kun sekin laskeuu...\n\nOn jo iltamyöhänen, kun polku meidät metsästä Honkaniemen järven\nrantamalle pujauttaa.\n\n-- No, siinähän se on nyt sekin taipale tallattu, kohtahan ollaan\nkylässä!\n\nMutta mitä vielä! Saamme väsyneillä jalkapareillamme polkaista vielä\nvirstan verran ennenkuin ensimäinen talokaan näkyy ja siitä vielä\npuolisen virstaa Oleksein taloon, jonne Mokki on meidät luvannut yöksi\nsaattaa.\n\nVaan eipä tää matka ole siltä hulluimpia matkoja. Polku kiertää järven\nlänsipään ympäri ja sitten pitkin pohjoisrannan lehtoloita luikertelee.\nLehdot ovat entisille kaskesmaille kohouneita nuoria lepiköltä ja\nkoivikoita. Niin tuuheita ja tiheitä ovat, että Mokki-ukko\nmutkapaikoissa meiltä lehtohon kätkeyy, vaikka muutamien askeleiden\npäässä seuraamme. Niin tuore, raitis illan tuoksu niistä henkii. Pitkin\nHonkavaaran rinnettä käy polku. Korkean korkealle vaara tuuheine\nhenkineen vasemmalla puolella meitä kohoaakin. Oikealla taas alhaalla\npitkä, kapea, saarikas Honkaniemen järvi loistelee. Ja kylästä kuulun\nkaljankeiton kalkatus, helähtelee illan ilmassa heleästi, somasti kuin\nSuomessa ikään.\n\nOlekseissa on rahvas jo levolla lojumassa pitkin pirtin lattiaa. Eivät\nole sintson ovea sulkeneet, pääsemme niin Mokin jälessä pirttiin asti\nmakaajat ylös kapistamaan. Nopeasti ne jälleen jalkeilla ovatkin\njok'ainoa tervehtimässä tulijoita. Ja siinä me saamme vastata sen\nseitsemään kysymykseen.\n\n-- Onko rauha maassa? A mistä vieraat ovat? Mitä kulette? j.n.e.\n\nJa sitten sitä ollaan kuin vanhoja tuttuja, kaskutaan kaikenlaisia\nasioita.\n\nMutta Mokki tietää kyllä, mitä viisikymmentä virstaa patikoineet\nseuralaisensa tarvitsevat. Hän puhuu isännälle, isäntä sanoo emännälle\nja emäntä tuo purtavaa pöytään, ja arvaahan sen, miten sitä\nmatkamiehelle suurus maistaa, Sultshinat saavat kyytinsä, kalakukot\nniinikään rahkamaidon ja ruskean kettomaidon keralla alas menevät.\n\nPienoisen gornitsan lattialle laitetaan meille makuusija. Joutuu siinä\nkova kovaa vastaan, lonkkaluu lattiaa vastaan. Mutta kova on matkakin\nkulettu ja kova on väsymys ja kohta olemmekin kovassa unessa.\n\n\n\n\nPieningänkylä.\n\n\n-- Odotamme ehättäjää päästäksemme Pieningänkylään.\n\nJo viimein kuuluu airon loiske, veden lipinä ja ihmisääniä illan\nilmassa kajahtelee. Hypähdämme katsomaan, kenpä sieltä nyt saapunee\nsaattajaksi, ehättäjäksi ennättänee. Tulleeko kirjavahameinen\nkarjalainen, vaiko valkopukuinen karjalaispoika, vaiko ruskeapartainen\nOntrus-ukko? Jo puikahtaa niemennenästä näkyviin...\n\nMutta mikä kumma sieltä tulee? Salmesta haalautuu ulapalle esine leveä\nkuin laiva, väkeä näyttää täynnä olevan ja airot kahden puolen\nliputtavat. Jokohan nyt koko kylä on meitä ehättämään lähtenyt?\n\nLähenee yhä outo matkue, soljuu pursi lähemmäksi. Jo tunnemme tulijan.\nKaksi venettä vierekkäin yhteen liitetty ja kaksi henkeä kummassakin\nveneessä ja kahden puolen airoilla vedellään.\n\nJa todella onkin koko kylä meitä vastaan lähtenyt. Toisessa veneessä\nistujat, ukko ja akka kuuluvat olevan toisen talon haltijat ja toisen\nveneen väki, vanha mummo ja nuori nainen ovat toisen talon ainoat\nnykyään kotosalla olevat eläjät, ja kolmatta taloa ei kylässä ole.\nKalalla ovat asukkaat yhdessä olleet, huhuntamme kuulleet ja ehättämään\nlähteneet.\n\nPaljon on näillä sankan salon asukkailla kyselemistä. Riittää siinä\npuhetta ja pakinaa. -- Hauskaa, hupaista, ystävällistä on väki.\nYstävällinen on ukko, ystävällinen akkakin, hupaisa leikkiä\nlasketteleva toisen veneen vanha eukko ja hauska hänen sirkeäsilmäinen\ntoverinsa, joka eukon miniä kuuluu olevan.\n\nHauskassa pakinassa saavutaan kylän rantaan. Rauhallinen on ranta ja\nkotoiselta tuntuu. Siinä veden vieressä heti nokiotsainen sauna, siinä\nverkkotelineet, siinä rannan ruskeat veden huuhtelemat kivet. Saunan\nseinämällä liinaloukku nököttää ja pellavalipsu. Pienoinen polku\nkiertelee pihaan aittojen vieritse, perunapellon penkeritso.\n\nMenemme ukon ja akan taloon yöpymään. Istutaan siellä ja jutellaan\nisännän kanssa, emännän kahvia, ruokaa puuhaillessa. Emäntä tekee tulen\npätsiin. Savu tuopsahtaa sisään, laen täyttää. Olemme siis\nsavupirtissä.\n\nPienoinen on Pieningänkylä, ja syvällä se on Karjalan sydänmailla\nsuurien soiden ja synkkien salojen ja jylhien vaarojen takana. Kaksi\ntaloa siinä vain ja ne niemennenässä nököttävät, salmen rannalla kahden\npienoisen järven välissä. Mokin talo on toinen, isompi ja varakkaampi,\nja toinen köyhempi ja pienempi talo Iivanan talo. Eipä ole paljon\nviljelyksiä ympärillä. Pikkasen perunapeltoa, vähäinen ohramaa ja\ntilkkare rantaniittyä. Sitten ympärillä avarat metsät ja hetteiset suot\nja kumisevat kankaat sekä pilviä tavoittelevat vaarat.\n\nAamulla pistäymme toisessa talossa katsomassa vanhaa mummoa ja hänen\nnuorta miniäänsä. Illalla näet kutsuivat, tervetulleiksi toivottivat.\nSiellä \"kohvit\" tarjotaan, annetaan oikein uunissa paistetun, voilla\nhöystetyn kettomaidon kera. Ruokaakin tarjoavat. Sanomme:\n\n-- A ei himota enää! Söimme jo äijän toises talos.\n\nMutta ei laske eukko-hyvä pois, sanoo vain, että on talossa sentään\nvieraan vara, vaikka onkin köyhä. Ja syödä täytyy syödyn päälle.\n\nTiedustelemme, miksi tää kylä on näin pienenä pysynyt ja näin kaunis on\npaikka ja viljavat maat ja uljaat metsät.\n\nKertoopa silloin eukko-vanha:\n\n-- Suuri oli tässä kylä muinoin ja varakas ja äijän oli väkeä,\nnelisenkymmentä oli taloa. A tulipa ruotsi, kansan tappoi, karjan\nryösti, tavarat ryösti ja talot tuhaksi poltti. Kirosipa, häijy, vielä\nkoko paikankin niin, ettei ihminen täällä menestyä tahdo. Eipä lisäy\nväkeä, ja jos lisäyy, surman suuhun joutuvat. Surma on monta miestä\nottanut. Ja järvenkin ruotsi kirosi. Ei anna enää kaloja, vaikka ennen\nantoi.\n\nKova onni kuului olevan Iivanankin talossa. Yksi on eukolla poika -- ei\nollut nyt kotosalla. -- Emännän oli ottanut, noutanut neidon aina\nKolvaasjärveltä asti.\n\n-- A kaks on vuotta hän jo tässä elellyt, eipä ole lasta tehnyt --\nmorseutta yllä vain pitää. Ruotsi on kironnut, pakisee eukko\nsurumielisesti, nuorikon kahvia puuhaillessa.\n\nKylän kalmismaa on järven toisella rannalla. Vanha kalmismaa on ihan\nMokin talon vieressä, ja äijän kuuluu siinä olevan pokoinikkoja. Mutta\nei humise tässä kalmismaassa kuusi- eikä honkametsä. Kolme neljä suurta\nhaapaa siinä värjöttäen lehtiänsä lepattaa.\n\nRauhallinen, kunnon kylä ja hyvät hauskat kylänmiehet. Olisipa teillä\nhauska siellä elelläksenne, ellei ruotsi olisi seutuanne kironnut.\n\n\n\n\nHonkaniemi.\n\n\nEi ole Honkaniemenkään kylä iso. Kymmenkunta taloa siinä vain on,\ntavallista karjalaistaloa, ei mitään varakkaita, mutta ei erin\nköyhiäkään. Kaikki ovat ne Honkaniemen järven rannalla. Plakun, Vaskon\nja Fiodoroffin talot ovat lähekkäin, muista erillään. Toiset taas\nomassa ryhmässään, Lesken, Kirilän, Poavilan, Oleksein, Issan, Iivanan\ntalot. Pääty on kaikissa järven puolella kulkevaa tietä kohden.\nPikkanen Iivanan pirttipöksä on isomman ryhmän vieressä hiukan sivulla.\nRuohokkaisella rannalla ovat saunat, aitat. Pienoisia ovat saunat ja\nuseat huononnäköisiä. Mutta hyvän löylyn ne antavat. Kävimmepä illalla\nlöylyt ottamassa Oleksein saunassa Oleksei-isännän ja saattajamme\nMokki-ukon keralla. -- Matalat ovat lauteet, niin että melkein kerralla\nmaasta niille astuu ja sittenkin tahtoo pää kattoon kopsia. Kiuvas on\nsamoin kuin meidän saunoissa harmaista kivistä kyhätty. Pienessä\nruuhessa on vettä pesemistä varten.\n\nKylän vieressä järven rannalla on muhkeita mäntyjä kasvava kalmismaa\nmonilukuisine hautapatsaineen sekä pienine harmaine tsassovnineen.\n\nKaunis on Honkaniemen seutu. Uljaan huiman vaaran viertehellä kohoaa\nkylä, kapean kauniin järven rantamalla. Useita vaaroja on ympärillä, ja\netäältä ne tänne loistavat. Näkyypä kaukainen suuri Selkonenkin\nsiintävän sinertävänä kumpuna taivaan rannalla. Ei ole tämänkään kylän\nympärillä isot vainiot. Tilkareita ovat pellot, peruna- ja ohramaita\ntaikka vähäisiä ruishalmeita.\n\nHonkaniemen järvi on malmipohjainen järvi. Useampia malminnosto-,\n\"moannosto\"-lauttoja sen pinnalla kelluilee, ja ahkerina niillä\nnostajat puuhailevat. Naapurikylistä jopa etäisistäkin ovat monet\nnostajat. Hautausmaan viereen järven rannalle ovat valtavan kasan kuin\nkokonaisen vuoren, ruskeaa rakeista malmia koonneet. Suonteleen\ntehtaaseen muistaakseni nostivat. Talvella kelin tullessa malmi\ntehtaaseen ajetaan. Kesällä ei minkäänlaista kuormaa kulettaa voi. Ei\nole teitä ei hevos- eikä vesiteitä, kaitoja karjanpolkuja vain. Niitä\nmyöten voit jalkasin kapsutella taikka hevosella ratsastella, kuorman\nkulettamisesta ei puhettakaan.\n\n\n\n\nPölkkylässä.\n\n\nSe on eräs sunnuntai-iltapäivä, kun parikymmentä virstaa metsäpolkua\nastuskeltuamme avautuu eteemme pienoinen, soma Pölkkylän lakeus\nvihreine niittyineen, rehevine viljavainioineen. Siinä pienoinen kylä,\nsen takana järvi, Pölkkylänjärvi, järven takana synkkä metsä.\n\nSeitsemisen, kahdeksisen taloa on vaan kylässä, koukertelevan kyläkujan\nvierellä. Useimmat talot, kuten Iivanan, Timon ja Tanilan, ovat vaan\npienoisia karjalaistaloloita, mutta Huotarin ja Ontron asunnot ovat\naika uhkeita. Ontron talo on kuin linna muiden rinnalla. Siinä valtava\nkasa hirsiä yhteen salvettu mitä erilaisimmiksi huoneiksi ja\nkomeroiksi. Mahtavana levitäikse laaja katto kaikkien näiden yli. Talo\non kuitenkin jo vanha ja rappeutuneen näköinen ja tekee sen takia\nikävän vaikutuksen. Mutta sellainen ei ole Huotarin talo. Se on\nhiljakkoin rakennettu, uhkea ja komean näköinen kuisteineen ja\nmonenlaisine koristeineen. Täällä synkän salon helmoissa ne elävät vaan\nPölkkylän asukkaat omaa elämäänsä, paljonkaan tietämättä muun maailman\nasioista. Mikäpä tänne viestejä toisi tiettömien metsien taakse?\nHarvoin vieras kylässä pistäytyy, harvoin itsekään muualla käväistään,\n\"praasniekka\"-matkalla ehkä vaan. Omin päin täällä vain eletään,\nomin tuttavin tullaan toimeen. Joutoaikoina milloin mihinkin\ntaloon kokoonnutaan kaskuamaan omia kaskujaan, omia juttuja\njauhamaan. Omissa kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti\n\"mielessäpiettävänsäkin\".\n\nNiinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin hyvin\nystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.\n\nHuotarin talossa, jonka katsomme paraimmaksi levähdyspaikaksi, viedään\nmeidät heti komeaan gornitsaan ja käsketään reput pois heittää. Ja kun\nkysymme, josko saamme talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:\n\n-- A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!\n\nJa samovaari on heti pöydällä kuhisemassa, ja sen kuumaa sisällystä me\nyhdessä talonväen kanssa tyhjennämme lasin lasin perästä. Isäntä itse\non juomanlaskijana.\n\nJa arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät yhtä sukkelaan\ntarinatkin luistavat.\n\nVarsinkin aika lipeäkielisiä ovat talon naiset sekä nuoret että vanhat.\nHeillä sitä riittää juttua, kyselemistä ja nauramista.\n\n-- A mintään ei ruotsi moli Jumalan iessä syömää käyes, a pirttiih\ntulles? he muun muassa kysäisevät.\n\n-- A emme moli sil taval, molitah toisin, sanomme.\n\nNäemme tytön kaulassa ristin killumassa.\n\n-- Mintään sie tuota kannat?\n\n-- A pyhä kuva, Jumalan kuva, sanoo tyttö hartaana. Ei siula tätä?\n\n-- Ei uo.\n\n-- A kuis sie määt metsää ilma, ko ei uo Jumalaa ... ei mie osattais,\neksyis. Kuis määt metsää leheksee, a kuis salol kase roaintaah ... a\nheinä tekkoo, ko ei ois Jumalaa keral...?\n\nOnpa tytöllä vielä nauhassa rahakin, kymmenkopekkainen.\n\n-- A mitäs täl tiet? Mitä se teä suojelee?\n\nEi tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.\n\nTalon asukkaat ja ehkä koko kylänkin asukkaat ovat \"starovieroja\",\noikein hartaita oikeauskoisia. Eri astiat on heillä varattuna, joista\nvieraita, toisinuskovia syöttävät ja juottavat. Eivätpä he suinkaan\nanna omia ruoka-astioitaan vieraan syntisen suun kosketella. Aijoin\nsiinä vähäisen käyttää talon \"koussikkaa\", nappoa. Mutta isäntä sanoi,\nhyvänsävyisesti kyllä:\n\n-- Ei se uo siu astiais! ja meni kiireesti tuomaan \"miu astiain\".\n\nTalon vanha, oikein vanhan vanha, koukkuleukainen, köykkyselkäinen\nmummo, joka miltei yhtäpäätä pirtin peräpenkillä, akkunan eteen\nlaitetulla tilalla lojuu, näkyy olevan hyvin harras kristitty. Tuon\ntuostakin on hän rukouksissa. Vieläpä yölläkin, kun satumme heräämään,\nnäemme mummon lattialla polvillaan kasvot akkunaan päin, molimisen\ntouhuissa. Ahkeraan siinä pää nyökkää, huulet liikkuvat, ja käsi tekee\nlakkaamatta kiertomatkaansa otsan, olkapäiden ja rinnan välillä.\nKatsomme tuota pitkän aikaa, mutta aina vaan molimista kestää.\n\n\n\n\nLoasarissa.\n\n\nOllaan matkalla Pölkkylästä Loasarinkylään. Katkaistaan pari\nkymmenvirstaista taivalta karjanpolkua kapsutellen. Aamulla jo aikasin\non matkalle lähdetty.\n\nAvautuupa metsä vihdoin. Näemme järven, Loasarinjärven ja sen rannalla\npienoisella vaaralla Loasarin parikymmentaloisen kylän ja kylän\nvieressä tuuhean kuusikon, kylän kauniin kalmistometsän.\n\nPahanpäiväiseltä näyttää kylä harmaine ränsistyine talorähjineen.\nTalot näyttävät olevan sikin sokin siellä täällä, hauskassa\nepäjärjestyksessä. Ovat päädyttäin koukertelevaan kyläkujaan, toiset\ntoisella, toiset toisella puolella.\n\nOn siinä eräällä pihamaalla muutamia karjalaisukkoja työskentelemässä.\nKysäisemme, missäs se Jemosen Iivanan asunto on. Sinne näet Pölkkylän\nHuotari-ukko meitä on neuvonut, se parain talo kylässä. Löydämme\nJemosen, varakkaannäköisen vasta rakennetun talon kylän vastaisessa\nreunassa. Akkunat ovat siinä kahdessa kerroksessa, karsinakin\nakkunoilla varustettu.\n\nAstumme asuntoon. Karsinassahan, alakerrassa he asuvatkin.\n\n-- A mintään ei sais, vastataan taaskin kysymykseemme, saisko talossa\nyötä ollaksemme. Saammepa vielä pyynnöstämme talon sievosen yläpirtin\nkäyttääksemme.\n\nJa eipä siinä alapirtissä olekaan hauskaa eikä hupaselta tunnu. Isäntä\nkyllä on aika mukava ukko, juttelee ja naskaa kenkiä penkin ääressä,\nmutta emäntä, auta armias! Hän rätkättää ja rähisee yhtä päätä, ties\nmistä rähiseekään. Isännälle siinä enin osa tulee, ja toisinaan taas\nomia aikojaan ärähtelee. Nuorihan on emäntä. Yksi lapsi, pahanen\npaitaressu vain on lattialla peppuroimassa. On emäntä juuri astiain\npesuhommissa. Lapsi lattialla peppuroidessaan pahanpäiväisesti itsensä\ntuhrii. Kiukkuisesti emo ärähtää, lapsen tempaa ja samassa\npesuastiassa, missä astioita viruttaa, raukkaa huisuttamaan alkaa.\n\nMutta isäntä ei välitä akan paapatuksista vähääkään, naurahtelee vain.\nSanoopa hullunkurisesti:\n\n-- A hullu kui mie siua nainkaa!\n\nEikä se emännän rätiseminen oikein todellista, sydämen pohjasta\ntullutta ilkeyttä ole. Huomaamme sen vähän enemmän aikaa talossa\noltuamme. Usein näyttää eukolla olevan toinen suupieli naurussa, kun\ntoisesta ärisee.\n\nKäyskelen kylää katsellen. Tapaan kyläkujalla vanhan ukon, oikein\nkunnianarvoisen näköisen Väinämöis-ukon, harmaa-hapsisen valkopartaisen\nAkain Iivanan. Heti ensi näkemältä miellyttää ukko. Ja hupaisa hän\nonkin. Kaskuamaan heti käy, tekee tavalliset salolaisen tiedustelut ja\nkaikkea muutakin pakisee.\n\nAstumme ukon kanssa kyläkujaa rinnakkain. Tulemme erään talon kohdalle.\nTalon sintson rappusilla vanha vaimo istuu ja surkealla äänellä itkien\nvalittelee.\n\n-- Mikäpä vaimo-vanhuksella suruna, kun noin vaikeasti valittelee, noin\nsurkeasti itkee? Iivanalta kysäisen.\n\n-- A sitä vanhus valittaa, kun tytär tänään miehelähän viedään. Siksi\nmoamo itkuvirsiä laulaa.\n\n-- Eikö äiti antaisi tytärtään?\n\n-- A mintään ei antais. Köyhä kyllä on priha, tän talon on priha --\nukko osoittaa taloa --, mutta nuori on musikka, potra on musikka. Vaan\nitkee moamo, valittelee vanha, kun tytär koista pois viijään. Illalla\nlähtevät pogostalle papin luo, siellä ventsat toimitetaan, huomenna\ntulevat.\n\nKun eroamme, kehoittaa Iivana:\n\n-- Käyhäh, vello, sie illalla häihih, katsomah, kui mei moas häitä\npietäh.\n\n-- Saako sinne käydä, eivätkö aja pois?\n\n-- Soa soa, eivät aja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme iltasta nauttimassa talon yläkerrassa. Siellä myös talon isäntä\nja emäntä ja vanha Jemos-ukko, isännän isä, tsajua juovat, suolakalaa\nsyövät. Ja emäntäkin ihan toinen ihminen, juttelee, nauraa ja samovarin\nääressä häärii miesten lasia täytellen.\n\nRupeaapa silloin äkisti kuulumaan kylästä laulua, kirkuvaa, valittavaa\nnaisten laulua.\n\n-- Nyt tyttö lähtee moamon koista, sanovat talon asukkaat.\n\nKatsomaan lähden.\n\nEhdin paraiksi näkemään, kun tyttö äidin kodista prihatsunsa\nkanssa vierekkäin lähtee käymään sulhasen taloa kohden.\nMustissa sarkavaatteissa on poika, punainen villahuivi kaulassa,\npitkävarsisaappaat jalassa. Tyttö taas punaisen- ja vihreänkirjavissa\nkarttuunivaatteissa koreilee. No potra on priha, pitkä veikale,\ntyttö tavallinen, työn karkaisema tanakka karjalaistyttö. Suuri\nloistavankirjava tyttöparvi seuraa nuorikoita, laulaen, kirkuen toinen\ntoistaan kimakammin.\n\nSulhasen taloon astuvat. Eikä se sulhasen talo kaukana olekkaan.\nVähäisen matkaa kyläkujaa ensin suoraan astuu, sitten vasempaan\npyörähtää, ja sitten taas oikeaan käännähtää ja niin on pihalla.\n\nTekee sinne mieleni mennä, mutta enpä arvaa kutsumattomana käydä.\nSilloin taas tapaan vanhan tuttavani, hyvän Akain Iivanan.\n\n-- A käyhäh, vello, katsomah! sanoo. -- Tule vain elä varaja, mie\nsoatan.\n\nVäkeä on pirtti täynnä, ihan ahtaaseen mätettynä miestä, naista. Iivana\nvie minut peräpenkille istumaan.\n\n-- A siitä sie näet, vello, sanoo.\n\nOikeassa peränurkassa on pöytä juuri jumalankuvan alla. Valkealla\nvaatteella on pöytä verhottu, pöydällä paksu karjalaisleipä,\nleivällä pieni lasinen suola-astia. Jumalankuva on liinavaatteella,\n\"käspaikalla\" ympäröitty ja kuvan edessä palaa tillittää pienoinen\nkynttilä.\n\nTalon naisväki puuhailee ruoanlaittohommissa. Pöydälle kantavat he\nruokia, tavallisia karjalaisruokia, leipää, kalaa, kalittoita ja maitoa\nmonenlaista.\n\nMiesväki se vaan kaskuaa keskenään ja katselee naisten puuhaamista.\n\nKun pöytä on katettu, käyvät sulhanen, morsian, sulhasen isä, patvaska\n-- jona on meidän Jemos-isäntämme -- ja pari naista pöytään. Molivat\nensin vähän, sitten syömään rupevat. Muuta syövät, mutta eivät\nsuola-astiaan eivätkä sen alla olevaan leipään kajoa.\n\nSyömisen päätyttyä korjataan ruoat pois, ainoastaan suola-astia\nleipineen jätetään.\n\nAstuu sitten patvaska pöydän luo, ristii silmiään jumalankuvan edessä\nja ottaa veitsen käteensä. Leivän kuoreen keskelle leipää hän piirtää\nristin, piirtää monta ristiä aina saman pisteen kautta. Sitten ukko,\npyöräyttäen puukkoaan, sivauttaa leivän keskestä kartionmuotoisen\nkappaleen ja pistää sen taskuunsa. Suolaa varistaa hän suppiloon, ottaa\nsitten palan ja painaa sen paikoilleen. Koko toimituksen ajan patvaska\nahkerasti molii, mitä molineekaan. Ja leipä on valmis. Patvaska\nnyyttiää sen pöytäverhoon ja antaa sulhasen isälle, neuvoen, mihin se\non pappilassa vietävä, kenelle annettava.\n\n-- A näinkö teilläi tehhään? Iivana kysäisee.\n\n-- A ei tehä näin.\n\nSeuraa sen jälkeen omituinen näytös. Sulhasjoukko käy kiertämään\npöytää. Kolme kertaa astuvat pöydän ympäri myötäpäivään kulkien.\nVerkkaan, vakavasti painattelee patvaska paksu sauva kourassa edellä,\nsulhanen seuraa jälessä, sitten morsian, sitten pari muuta naista ja\nviimeisenä sulhasen isä leipänyytti kainalossa.\n\nKolmannen kierroksen jälkeen vielä pieni kierros keskilattialla\ntehdään, ja sitten vähäsen molitaan jumalan edessä.\n\n-- A tehhäänkö teillä näin, Iivana taas kysäisee.\n\n-- A ei aivan näin.\n\nTuodaan patvaskalle kirves ja kolme pärettä. Patvaska päreet torvelle,\nvirittää niihin tulen, astuu ulos, ja sulhasväki ja koko kansajoukko\nseuraa jälessä.\n\n-- Tuleha sieki, vello, Iivana kehottaa.\n\nPihalla seisoo hevonen puusatula selässä. Suitsiin tarttuu sulhasen isä\nja käy hevosen pään viereen seisomaan. Sulhanen sekä morsian\nnaisapulaisineen asettuvat myös hevosen viereen.\n\nJa patvaskalla on kirves kädessä ja tulisoihtu. Kaksin käsin käy hän\nkirvesvarteen, tulisoihtua kuitenkaan heittämättä. Sitä pitelee hän\noikealla kädellä samalla, kun kopristaa kirvesvartta tyvestä.\nVasemmalla hän pontta hoitaa. Kirveen terää maata viistäen hän astun\ntakaperin kiertäen hevosen luona seisovaa joukkuetta myötäpäivään.\n\nSeuraan kai liian uteliaana heidän menojaan. Rupeevat huutamaan;\n\n-- A vieras musikka, loittoa!\n\n-- Lähtään pois, Iivanakin sanoo.\n\nAstumme pois, kierrämme läheisen talon ympäritse.\n\nKun taas, vaikka sukkelaankin takaisin tulemme, on taiat toimitettu,\ntemput tehty, joukko lähtöön valmiina. Sulhasen isä istuu hevosen\nselässä nyytteineen, sulhanen ja morsian, patvaska ja pari naista\nyhdessä ryhmässä erillään seisovat.\n\nKylän nuoret tytöt ovat keräytyneet talon rappusille kirjavaksi\nparveksi, ja pojat, muutamilla pyssyt kädessä, seisovat pihamaalla.\n\nJa tytöt rappusilla kajauttavat kimakan laulun, laskevat taas\nvalittavan virren, pojat laukoilevat ilmaan pyssyjään, satulassa istuja\nkannustaa hevostaan, ja joukko lähtee liikkeelle. Hevosmies lähtee\njärven ympäri kiertämään, muu sulhasjoukko astuu rantaan veneellä\njärven yli matkatakseen.\n\nMorsiusparin jälessä astuvat tytöt, pojat rantaan, tytöt yhä laulaen,\npojat pyssyjään paukutellen. Rannalle jää saattojoukko seisomaan,\nsulhasjoukon lähtiessä järvelle lipottelemaan.\n\nKauvan vielä kuuluu rannalta laulu, valittava, kimakka laulu kajahtelee\nillan ilmassa, ja järveltä kuuluu yhä etemmäksi rientävän veneen\nairojen loiske.\n\nRupeaa jo yö joutumaan. Iivana saattaa minua aina Jemosen portaille\nsaakka. Sanoopa erotessa:\n\n-- A käyhäh, vello, huomenna miuki koissai, tsoajulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla menen Akain Iivanaa etsimään. Siellähän se on kylän\nkorkeimmalla kohdalla hänen pienoinen pirttisensä sintsoineen\ntanhuineen.\n\n-- A mis siu toveritsas? Iivana kysäisee.\n\n-- A Jemosee jäi.\n\nLaittaa Iivana häntäkin kutsumaan.\n\nYhtä hupaisia kuin Iivana ovat talon naiseläjätkin. Kaksi niitä on,\nvanha väkäleuka mummo ja nuorenpuoleinen nainen. Vastoja paraillaan\nkokoilevat koivun lehdeksistä, joita pirtin lattia on peittonaan. Kovin\non eukoilla tylsät puukot ja isot ja kömpelönnäköiset -- niinkuin\nakoilla ainakin.\n\nHuomaavat naiset minun flskarilaisen puukkoni ja tuppeni.\n\n-- A siulha o potra puukko! Annas katson! Annas koetan! A vot kai teä o\nhyvä! Vaihetaah, vello, puukkoloi!\n\nJa totinen kaupanhieronta siitä sukeuu. Mutta ei käy tuppeen kumpikaan\nnaisten puukoista, isoista visapäisistä teuraspuukoista.\n\n-- Vaihettaisin kun käisi tuppeen.\n\n-- A vuole, naiset nauraen kehoittavat.\n\n-- Ei ole enään siten potra.\n\nLöytävät, kanaljat, silloin kolmannen puukon, aika kalsun, oikein\npahaisen patakravan, tuovat sen.\n\n-- A teä käyp!\n\nJa se vietävä sopiikin.\n\n-- A nyt vaihetah!\n\n-- Eipäs, teä o nii kehno, prostoi on teä. En huoli...\n\nSaavat kuitenkin puukkoa käyttää niin kaavaa kuin talossa olen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä näemme Jemosen emännän sontaa pellolle vedättämässä.\nSuuria sontataikollisia vääntelee hän rekeen ja ajaa että reenjalakset\nsulassa maassa karskavat. Ja ukko on vain niin näin, istuu tuvassa ja\nkenkiä paikkailee.\n\n\n\n\nVenginkylässä.\n\n\nOllaan matkalla Venginkylään. Kynnetään Loasarinjärven pintaa\nkiperäkokkaisella karjalaisvenehellä parin pojannaskalin soutaa\nkiskaltaessa.\n\nOn iltapäivä, ja ilma on mitä ihanin. Taivas on kirkas, järvi miltei\ntyyni, pienoiset laineet vaan värehtivät sen pinnalla.\n\nVarsin soma on Loasarinjärvi lehtoisine rantoineen ja saarineen,\nerittäinkin tällaisena tyynenä kesäiltana. Muistuupa siinä sitä\nkatsellessa mieleen:\n\n    \"kuin on kaunis Karjalamme\n    laulun laaja kotimaa\".\n\n\"Laulun laajaa kotimaata\" tämäkin seutu tuntuu olevan. Lauluna\ntäälläkin laineet loiskahtelevat, lauluna rannan ja saarien lehdot\nlehahtelevat...\n\nRanta, mihin soudamme, on mitä runollisin. Vaaleanruskea hiekka, veden\nreunassa, aaltojen hyväiltävänä, vihanta nurmikko ylempänä ja sitte\ntaustana koivuja sekä leppiä tiheänä viidakkona. Kaita polku kohoaa\nrannasta ja koukerrellen sukeltautuu lehtoon. Se kuuluu Venkiin vievän.\n\nPolku kulettelee meitä humisevien hongikkojen kautta ja leppoisien\nlehtojen läpi, pyöräytellen milloin sinne, milloin tänne, osoittaa se\nmeidät pienen joen ylitse lahonnutta siltaa myöten, kiepauttaa siitä\npitkin joen vartta ja vaaran viertä tallustamaan. Ja silloin samassa\nvilkahtaakin vähäinen lampi edessämme ja heti pienoinen kylä sen\nrannalla.\n\nEi Venkijärvi suuruudella loistele, lieneekö virstaakaan siliä pituutta\nja leveyttä. Ruovikkorantaisena se monien vaarojen välissä\nvaatimattomana välkehtii. Eikä kyläkään talojensa lukuisuudella\nylpeile. Viisi siinä vaan taloa, vaaran kylessä järven rannalla.\nVierekkäin, lähekkäin ovat talot vaaran puolta kulkevan tien reunassa,\npäädyt järvelle käsin. Vähäpätöisiä, pienoisia ne vain ovat,\n\"bohatteria\" ei ole ainoaakaan.\n\nPysähdymme Vaskon taloon ja siihen yövymme.\n\nEi ole Vaskon talossa paljon perettä, kolme neljä henkeä vaan. Vasko\nitse, nuori, tuskin kolmikymmenvuotias, kalpea, työn ja kärsimysten\nuuvuttaman näköinen mies ja hänen vaimonsa, samoin kalpea, kärsineen\nnäköinen ja Vaskon äiti, pienoinen vanha akka ja sairas lapsiraukka\npenkin nurkassa nukkumassa. Siinä Vaskon pere. Hyväntahtoinen kaikessa\nköyhyydessäänkin.\n\nIltamyöhällä käymme Vasko-isännän kanssa järvelle verkkoja laskemaan.\nKäymme Vengin hautausmaallakin, järven toisella rannalla. Tiheässä\nmäntymetsässä, joen ja järven muodostamassa niemekkeessä, ne\nedesmenneet venkiläiset \"mullan alla muhaelevat\". Eihän niitä montakaan\ntaida siellä olla. Pienoinen on näet kalmismaa ja hautapatsahia vaan\nvähäisen. Mutta on Vaskolla omainen täällä, makaa vello kalman\nmatkamiesnä mullan alla siellä. Surumielin osoittaa Vasko hänen\nhautakumpuansa. Pari vuotta takaperin on siihen haudattu. Sotamiesnä\noli ollut Suomessa Helsingin linnassa, kävi siellä läsimään, tuli\nkotiin, pian kuoli...\n\n-- Patsahan hälle tuohon loain, sanoo Vasko lopuksi.\n\nYön vietämme pienoisen pirtin lattialla vaaterievuilla leväten. Vasko\nvaimoineen käy sintson viereiseen \"tsulanaan\" lepäämään. Vanha mummo\nmakaa myöskin pirtissä sekä pienoinen sairas tyttöparka penkillä\nnurkassa valittaen lepäilee.\n\nEipä tahdo uni tulla, ei nukku saapua eikä luona pysyä. Monasti\nheräämme. Enimmin vaivaa meitä sairaan lapsiraukan valitus ja\nvoihkiminen. Vatsa kuuluu hänellä olevan kipeä.\n\nIlmakin pirtissä käy kovin kuumaksi ja pahaksi...\n\nJa koko yön saa sairas maata sijallaan korjaamatta, auttamatta.\n\nAamulla vasta tulee äiti ja puhdistaa lapsen ja hänen tilansa. Kovin\nonkin lapsi kurjan näköinen, emmepä kurjempaa ihmisenalkua ole nähneet.\nEi ole raukassa muuta kuin luut jälellä, nekin niin hennot ja hoikat\nsekä keltainen nahka luiden päällä. Neli-viisivuotias kuuluu jo olevan,\nvaikka on tuskin parivuotiaan kokoinen. Ei raukka omin voimin\nkävelemäänkään pääse.\n\nKovin valittavat vanhemmat lapsensa surkeutta, sanovat sille\nkoettaneensa antaa jos jotakin ruokaa: maitoa, voita, piirakkaa, kalaa\nja kaikkea, mutta ei pysy ruoka sisällä... Ja ei ole lääkäriäkään\nnäillä saloilla saatavana joka tarpeeseen, tuskinpa puoliinkaan.\nKaukana Paateneessa, 40-50 virstan päässä, huonojen teiden takana, on\nlääkäri. Ja lähdeppä sinne apua etsimään, jo viikon viivytkin.\n\nEmme mekään tiedä, mitä neuvoisimme lapsiraukalle antamaan.\n\n\n\n\nPetrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.\n\n\nTulemme Petrisen kylään, johon on 5-6 virstaa Vengistä.\n\nPetrinen on pienoinen, 7-8-taloinen kylä järven pohjoisrannalla noin\nvirstan verran järvestä. Kaikki kylän talot ovat samassa rivissä\nperäkkäin, vierekkäin pääty järven puolta käyvää tietä kohden. Toisella\npuolella tietä ovat aitat, saunat ja muut. Aittojen välitse käy polku\nkierrellen järveä kohden.\n\nAijomme Petrisessäkin päiväsen viipyä. Mutta ole siellä, missä ei\nhuoneeseen lasketa eikä asuntoon oteta. Ei ole näet kylän aikaihmiset\nkotosalla. Heinänteossa ovat, missä asti lienevätkään. Toisissa\ntaloissa ovat ovet lukossa, ei näy hengen sielua, toisissa lapset\nakkunoista katselevat, ja kun näkevät outojen miesten tulevan,\nrientävät tuhannen kyytiä oven kiinni lyömään.\n\nKuusiniemi on isonlainen kylä pitkän kapean Jolmajärven etelärannalla.\nLieneekö järvi paljon virstaa leveämpi, mutta pituutta on sillä ties\nmiten monta virstaa. Kyytimiehemme kertoi sen pituuden olevan 30\nvirstan vaiheilla. -- Taloja on kylässä parinkymmenen vaiheille. Ne\novat asettuneet enemmän sikin sokin, koettaen tavoitella kylätietä. On\nkylässä varakkaan näköisiäkin taloja. Koskisen talo näyttää oikein\n\"bohatterin\" asunnolta.\n\nKorpilahti isonlainen kylä Ontajärven rannalla. Useimmat talot suorassa\nviivassa tien vieressä. Järven rannalla monilukuiset aitat ja\nverkkohuoneet. Olemme yötä Lukin talossa, jossa hupaisa isäntä meille\nyläpirttiin ruoat itse laittaa ja siellä meitä syödessä, juodessa\npalvelee.\n\n\n\n\nPyhäpäivä Ontarvessa.\n\n\nHaluatko nähdä, miten Karjalan kansa, rajantakainen heimolaiskansamme\nviettää kesäistä pyhäpäiväänsä, miten synkän salon lapset luonnon\nhelmassa joutohetkenään leikkiä lyövät?\n\nOllaan sitten Ontarvessa muuan pyhäpäivä. Pitkältä olemmekin saaneet\ntallukoida tänne tullaksemme. Lähes parikymmentä peninkulmaa olemme\noman maan rajoilta painaltaneet idän alle. Emmekä ole saaneet paljon\nhevoskyydistä nauttia. Ota reppu selkään vain ja sauva käteen ja vyötä\nja sonnusta itsesi saloa taivaltamaan, taivaltamaan toisinaan\nviisikymmentäkin virstaa päivässä! Taikka väliin taas kyntäise\nkiperäkokkaisella veneellä 2-10-virstainen sininen järven selkä. Ja\nniin synkimmät salot taivallettuasi aukeaa eteesi laaja, siintävä\nOntajärven. \"Ontarven\" selkä ja sen pohjoisrannalla Ontarven kylä.\n\nVoisit kyllä sentään hevoskyydilläkin päästä Ontarveen. Kulkisit\nsilloin Repolasta Kiimasjäven ja Rukavaaran kautta. Parihevosilla ja\nnelipyöräisillä vaan ajaa jyristäisit. Mutta silloin jäisi sinulta\nsamoamatta oikeat sydänmaan salot, jäisi kulkematta laajat suot\npitkospuineen tai poikkitelaisine karjalais-siltoineen, jäisi uljaat\nvaarat kapuamatta, kuulematta metsäpuron kohinat, lehtoiset metsälammin\nrannat kiertämättä, jäisi näkemättä kontion temmellyspaikat ja\npetran asuintienoot astumatta. Etkä saisi salolaisen salaisessa\n\"metshipertissä\" puron vierellä tai lamperoisen rannalla levähtää...\n\nSuuri, muhkea on Ontarven kylä. Onpa kuin kaupunki verrattuna muihin\nkarjalaiskyliin. Leveä tie, kuin kaupungin katu ikään, käy kylän läpi,\njärven rannan mukaan suorakulmaisen mutkan tekaisten. Taloloita on\nmolemmin puolin katua, koristellut päätypuolet tielle päin. Onpa kolme\nkomeaa \"tsassovnaakin\" ja uhkea kalmismaa. Ja ympärillä on laajat\nviljavainiot, laajemmat kuin muissa salokylissä. Mutta salomainen leima\non sentään kaikessa ja salomaiset tavat.\n\nKylässä on nuorta väkeä koko paljon ja onpa heillä hyviä kisakenttiä:\ntasaiset ruohoiset pihamaat kylätien vierellä.\n\nOn heinäkuun sunnuntai, kirkas kesäinen pyhäpäivä. Vienosti väreilee\nOntarven pinta, hiljaan keinuilevat matalan rannan kaislat. Ja\nvainioilta tuo tuuli tuoretta tuoksua ja metsästä raitista havupuiden\nhajua. On kuin Suomessa ikään...\n\nJa kylän miehet sekä nuoret miehet että keski-ikäiset ukkomiehet. --\nonpa joukossa joku pojannaskalikin sekä harmaahapsinen \"starikkakin\" --\novat kokoutuneet nurmikolle Hilos-ukon kammioniekka-aitan edustalle.\nToiset loikoilevat vihreällä pihamaalla päivää paistattaen, toiset\nnojailevat aitaa vasten vainioita tähystellen, muutamat taas istuvat\naitan rappusilla \"pagisten\". Onpa eräällä \"prihatshulla\" räikeä-ääninen\n\"sharmankkakin\", jolla vetelee repäiseviä tanssisäveliä.\n\nKotoiselta näyttää tämä kuva. Niinhän ne meidänkin salokylien asukkaat\nkesäisinä pyhäpäivinä jonkun naapurin pihamaalla loikoilevat jutellen,\nkäsiharmonikkaa soitellen. Harmonikan sävel on täällä vaan vielä\nräikeämpi ja miesten puhe vähän vieraalle suhahtava. Onpa heidän\npukunsakin kirjavampi. Paitahihasillaan ovat useimmat -- kuten\nmeilläkin. Mutta ei välkä meidän miesten valkeat paidanhihat, vilkkavat\nvaan kaikenväriset, enimmin punaiset, karttuunikankaat.\n\nPakisevat, pakisevat miehet siinä ja laativat kaikenlaisia, mitä vain\nmieleen johtuu. -- Eihän sillä väliä puheen hyvyydellä, koha pagistah.\nA viimeinni kyllästytäh pagitsemiseh ja tuumitaan käydä kisaamaan\ntanhualle.\n\n-- A kuis sit kisatah?\n\nKäyvät \"kyykkäsille\". Kisaajat jakauvat kahteen parveen, toinen\ntoiseen, toinen toiseen päähän kenttää. He ovat etupäässä nuoria\nmiehiä, mutta ottaapa joku vanhempikin osaa leikkiin. Itse\nvanhanpuoleinen kylän \"staarostakin\" on osanottajana.\n\nJa \"kyykät\" -- noin puolentoista korttelin pituisia, pyöreitä\npuupalikoita -- asetetaan riviin piirien sisäpuolelle. Miehet alkavat\nniitä pulikkamaisilla kangilla viskoa piireistä pois. Kumpi puoli\nennemmin saa toisensa piirin kyykistä puhtaaksi, se on voittaja.\nTasaisilta paikoilta ne kyykät kyllä pois viskelee, mutta annappas,\nettä sattuu kyykkä kyykähtämään koloon tai kiven taakse piiloumaant\nSiinä saavat miehet, taitavimmatkin, toisenkin kerran heilauttaa kankea\nsaadakseen kiusantekijän pois piiristä. Useampia eri asteita on\nkisassa. Hupaisin on \"hebottamine\". Muutamia kertoja tappiolle\njouduttuaan, pitää miesten \"hebottaa\" voittajia. He tarttuvat kangen\ntoiseen päähän kiinni, toisen työntävät maahan, nojautuvat sitä vasten\nkumartuen eteenpäin, niskansa lyyhistäen, s.o. asettuvat \"heboseks\".\nVoittaja hyppää kahden reisin \"hebosen\" selkään ja huilauttaa sieltä\nkangen kyykkiä kohden.\n\nHullunkuriselta näyttää leikki, hauska on sitä katsoa. Vilkkaasti\nliikkuvat miehet, vuoron perään \"hebotetaan\". Nauru helähtelee ja\nmiesten huudot kaikuvat. Kanget viuhahtelevat, kalahtelevat kyykkiin ja\nkiviin ja aitaan ja väliin miesten kinttuihinkin. Toisinaan lentää\nviuhkasevat kyykät vinkuen aidan yli vainiolle, väliin miehille vasten\nnaamaakin kimmahtavat. Vanha staarosta-ukkokin saa \"liehottaa\", jos\ntaas vuoronsa saa \"hebosella\" ratsastaakin...\n\nVaan viimein väsyvät miehet kisaan ja kyllästyvät. Mietitään uutta\nhuvia.\n\n-- A kuis nyt?\n\n-- Poapkaa, poapkaa! ehdotetaan.\n\nJoukko miehiä käy sitte \"poapkaa\" heittämään.\n\nPyöreä ranka asetetaan pitkälleen maahan. Sen viereen, noin parin\nkorttelin päähän toisistaan, pystytellään pienoisia, pyöreitä, 2-3\ntuoman pituisia puunappuloita, yhtä monta kuin on osanottajiakin. Tässä\npelissä tulee raha kysymykseen. Kukin osanottaja maksaa leikkiin\nryhtyessään sovitun rovon, esim. kopekan yhteiselle \"kassanhoitajalle\".\nSitten käydään heittämään. Jokainen kopekan maksanut saa pyöreällä,\nlatuskaisella kivellä heittää kerran rangan viereen pystytetyitä\nnappuloita. Jokaisesta kaadetusta nappulasta saa kopekan. Jos siis\nkaataa yhden nappulan, saa kopekkansa takaisin, jos kaataa kaksi, saa\ntoisen lisäksi ja jos kolme, kolmannen j.n.e. Taitavaa heittäjää niitä\nkaatamaan tarvitaankin ja onnistunutta heittoa. Milloin luikahtaa kivi\nnappulaan välistä rangan alatse, milloin mennä viilettää kauniisti\nylitse rangankin, milloin taas töksähtää maahan nappulain edessä. Mutta\njos heitto hyvästi onnistuu, osuu kivi nappulaan, pätkähtää rankaan,\nkimmahtaa siitä viistosti takaisin kaataen kolme, neljä nappulaa\nlisäksi. -- Alussa kun on nappuloita enemmän, heitetään etempää, mutta\nkun nappulat vähenevät ja välit käyvät harvemmiksi, lyhennetään\nheittoväliä.\n\nKun kaikki nappulat ovat keikautetut, pystytetään ne uudelleen,\nmaksetaan kopekat ja käydään taas keikauttelemaan.\n\nJa peliä jatkuu hyvän aikaa. Uusia osanottajia tulee, toisia eroaa\npois. Huonoimmat heittäjät menettävät kopekan kopekan perästä,\ntaitavimmat taas kilauttavat niitä toisen toisensa jälkeen taskuunsa.\n\nMiesväen pelaillessa on keräytynyt kylän tyttölöitä lähitienoille.\nAidan toiselta puolelta ne katselevat miesten kisailemista, nauraa\nheläytellen huonolle heitolle, kiusaksi heittäjälle, huviksi muille.\nVetäyvätpä sitten siitä karjalattaret saraimen leveälle, kaltevalle\nsillalle, asettuvat sille vieri viereen istumaan, täyttäen melkein koko\nsuuren sillan. Ja siinä sitä onkin nyt oikein korean korea, kirjava\nparvi, on kirjavinta tikkaa kirjavampi. Siinä punaiselle paistavaa,\nsiinä vihreälle vilkkavaa, siinä sinistä, siinä keltaista, vähän\nvalkeaakin ja punasinervätä, ja vielä ruskeaksi päivettyneitä kasvoja\nja punaisia poskia.\n\nTytöt alkavat pajattaa, laskevat saraimen sillalta kimakan laulun,\nvielä kimakamman kuin mitä olemme tottuneet kotisalojemme tytöiltä\nkuulemaan. Ja ääntä on miltei yhtä monta kuin tyttöäkin, toiset\nkimakampia, toiset matalampia, toiset etukynnessä kulkevia, toiset\njälessä tulevia. Sanoista emme saa selvää, mutta sävel on valittava,\nsurunvoittoinen.\n\nEiväthän ne pojatkaan enää kauvan malta keskenään kisata, kun\ntyttöhempukat, \"mielessä piettävät\" saapuivat noin koreasti\nlaulelemaan. Yksi toisensa jälkeen he vetäytyvät tyttöjen luo. Menee\nsinne harmonikan soittajakin säestämään tyttöjen pajatusta.\n\nKohta ovat kaikki \"prihat\" saraimen sillan luona, muutamat sillalla\nistuen tyttölöiden kanssa pagitsemassa. Vanhat miehet jäävät aidan luo\nkatsomaan taikka astuvat kotiin.\n\nJa taas saadaan nähdä uusi kisa. Harmonikan soittaja alkaa repäistä\nuutta säveltä, tytöt yhtyvät mukaan laulullaan.\n\n\"Kantrilli\" alkaa.\n\nPojat valitsevat tytön \"toveritshakseen\", sitten asetutaan parittain\nkisakentän kumpaankin päähän. Tanssien käydään kentän poikki\nvastakkain, pujotellaan parien välistä, mennään toiseen päähän,\nkäännytään takaisin, tullaan vastakkain, vaihdetaan toveritsoja,\nmennään omaan päähän, käännytään taas ja mennään vastakkain ja\nvaihdetaan, käännytään, pujotellaan sinne tänne tanssien ja pajattaen.\nHupaisahan sitä on katsoa, vilkasta risteilemistä ja huimaa värien\nvilinää...\n\n-- A tulehah sieki, vello, tantshuu ... käyhäh kantrillii mei keral!\nkehottavat meitä, katsojia.\n\n-- A eihä mie kuis sit ossaa ... ka käisihä mie tok, käisin, käisin,\nsanomme.\n\nJa olisihan se somaa tantsiella kirjopukuisen, punaposkisen\nkarjalattaren kera, olisihan niitä siinä ilman toveritsoja useampia.\nMutta ihanhan siinä sotkeutuisi siinä vilinässä ja saisi palkakseen\npiian pilkan, naisen naurun.\n\nTämä kisa, \"kantrilli\" se kestää kauvimmin. Arvaahan sen, ei se\nniinkään pian kyllästytä, kun on \"mielessä piettävätkin\" mukana. Iltaan\nsaakka siinä värit vilkkavat, laulu soi ja harmonikka laskee repäiseviä\nääniä.\n\nVaan väsyvät tähänkin nuoret viimein.\n\nJa mihin sitte?\n\nVanhat miehet lähtevät kotiinpäin astuskelemaan, mutta nuorilla ei\nsinne vielä kiirettä. Rantaan rientävät tytöt ja pojat, astuvat\nveneisiin ja lähtevät järvelle liipottelemaan. Ilakoiden, leikkiä\nlaskien he keinuvat vesillä, väliin kilpaa soudellen, väliin soutamatta\nkellutellen. Ja taas alkaa harmonikka soida, ja tyttösetkin antavat\näänensä kaikua. Illan tyynessä ilmassa laulu ja soitto etäältä järven\nselältä kylään saakka kajahtelee...\n\nNäin se kuluu salolaisen kesäinen pyhäpäivä.\n\nAamulla on taas edessä ankara työ, on ani varhain lähdettävä etäiselle\nmetsäniitylle heinää lyömään.\n\n\n\n\nSuonteleen praasniekoilla.\n\n\nOlemme matkalla Suonteleen kylään. Siellä on näet suuret \"praasmiekat\"\nparaillaan. Soutelemme pienoisella veneellä Suonteleen jokea alaspäin\nSeesjärveä kohden. Hiljalleen meloskelemme vaan, kiirettä pitämättä;\nehdimmehän me.\n\nSynkän salon sydämessä virtailee verkalleen Suonteleen joki, ja yhä\nsynkemmiltä saloilta se saa alkunsa. Mahtavia, jylhiä kuusikoita on\ntoisinaan sen uomaa vartioimassa, toisinaan taas ikihongat humisevia\nmetsiköitä sen rannalla muodostavat. Joskus laajenee joki leveäksi,\nruohikkoiseksi lammeksi, jossa sorsat parvittain pulikoivat, joskus\ntaas synkkänä virtailee rääsyisen suon lävitse, jossa kääkkyrämännyt ja\nkuikelokuuset kasvavat ja vaivaiskoivu ja suopursu rehoittavat. Onpa\nväliin lehtoisiakin rantoja koivikkoineen, lepikköineen.\n\nEräällä lauttauspaikalla tapaamme muitakin praasniekoille menijöitä.\nParaillaan kuletetaan ylitse muuatta joukkoa hevosineen, rattaineen.\nToisia on odottamassa vuoroansa, toiset jo mennä viilettävät kylää\nkohden.\n\nLauttauspaikan luona joessa näemme siltahepojen jäännöksiä ja jonkun\nmatkan alempana koko ison kappaleen itse siltaakin. Kuului olleenkin\ntässä ennen silta, vaan kevättulva oli särkenyt. Ei ollut tullut siltaa\nkorjattua, oli vaan laitettu lautta ja lauttausmiehelle pieni maja joen\nrannalle. -- Lautan laittamiseen oli ehkä etupäässä vaikuttanut se,\nettä sillan yläpuolella sijaitsevan Suonteleen rautaruukin laiva\npääsisi esteettä kulkemaan jokea alas Seesjärveen ja taas takaisin.\n\nVeneillä menijöitäkin tapaamme. Pitkin jokea soutaa vihkasee niitä\nkokonaisia venekuntia tuon tuostakin sivutsemme. Veneissä on\nkaikenikäistä väkeä, on valkoparta \"starikoita\", ruskeapartaisia\n\"Ontruksia\" ja parrattomia nuorukaisiakin, onpa vanhoja akkoja ja\nnuoria tyttöjäkin. Iloisia ovat joukot, raikasta naurua ja vilkasta\npakinaa kuuluu joka veneestä.\n\nTulemme Seesjärvelle. Siellä Seesjärven saaressa se on suuri Suonteleen\nkylä, korkean kaksihuippuisen vaaran läntisellä vierteellä. Pitkä\nsilta, leveän, matalan salmen yli rakennettu, auttaa hevosella ja jalan\nkulkijat saarelle.\n\nKyllä sitä on juhlalle menijää ja praasniekoille kulkijaa! Saa se\nSuontele vieraita nyt! Joka taholla on tulijaa ja joka tavalla. Tullaan\njokea, tullaan järveä, tullaan maatakin myöten; tullaan rattailla,\ntullaan jalkasin, ratsastaenkin tullaan...\n\nJa mistäpä kaikki tämä kirjava joukko lie tullutkaan; ei ole tavallinen\nnaapurinmatka kellään. Etäällähän ovat lähimmätkin kylät, aina parin\npeninkulman päässä. Jos lähemmin tulijoita tarkastamme, tapaamme niissä\npaljon \"vanhoja tuttujammekin\". Näemme Ontarven asukkaita, näemme\nKorpilahden kansaa, näemme Kuusiniemen, Mäntyniemen ja Hirviniemen\nihmisiä sekä joukon särkjärveläisiäkin. On vielä Paateneen musikkaa,\nonpa ukkoa Maanselästä ja Sellinkylästäkin. Ja kaikki vaan Suonteleen\npraasniekoille! Minnekä kaikki mahtunevatkaan? Suuri on kylä, monta on\ntaloa, jokainen sukulaisensa, tuttavansa pirttiinsä vie ja kestitsee.\n\nRomanaiselle on meitä neuvottu. Se onkin kylän uljain talo, vaaran\nrinteellä yli muiden komeana kohoaa. Romanaiselle suuri osa muutakin\nkansaa näkyy vaeltavan.\n\nAstumme taloon.\n\nJos on talo potra päältä, uljas ulkoa, onpa se sisältäkin\nsiivonnäköinen. Pirtin lattia on hohtavan valkea, penkit, lautsat,\npöydät puhtaat, seinät samoin. Ja \"gornitsa\" on vielä komeampi.\nSeinillä isot, \"vuitshiska\"-reunaisilla \"käspaikoilla\" ympäröidyt\npeilit ja mitä potrimmat, kullatut jumalankuvat, joiden edessä\npienoiset vahakynttilät palaa tuikuttavat.\n\nRomanainen onkin kylän \"bohatteri\".\n\nKilkitellen kalkatellen alkavat kirkonkellot soida, ja kirjavana\njoukkona lainehtien rientää praasniekkarahvas kirkkoon. Siellähän mekin\npistäydymme katsomassa, miten salolaiset temppelissään molivat,\nristivät, kumartelevat. Kirkko on täpötäynnä kansaa. Oven suuhun\npääsemme, johon hiukan kuulemme papin ja lukkarin veisuuta ja kansan\nhyminää ja näemme kuvilla koristellun kirkon peräseinän.\n\nRomanaisella on sillä aikaa kuin kirkossa molitaan, varattu koko\ngornitsan pituinen ruokapöytä vieraiksi kutsutuille praasniekoilla\nkävijöille. Ja on siinä pöydällä syötävää, karjalaisemännän\nruuanlaittotaidon kaikkia näytteitä. Siinä kalakukot komeilevat, siinä\nrokkavadit rehottavat, siinä kasat kalittoita sekä sultshinakääröt,\nsiinä sankkeita ja isot joukot paksua karjalaisleipää. Vieläpä siinä\npäälle päätteeksi kolme neljä puoltuoppista \"votka\"-pulloakin komeilee\njanoisia Ontruksia pöytään houkutellen.\n\nSitten kun me, miesväki, olemme kylliksemme pöydälle ladottua kuormaa\nkeventäneet, tulee akkaväen vuoro ja sen jälkeen vasta nuorten,\npoikasten ja tyttösien.\n\nMutta kauvan eivät nuoret jouda pöydän ääressä istumaan. Ulkoa alkaa\nkuulua iloisia ääniä ja harmonikan soittoa ja pajatusta. Sinne ovat jo\ntoiset tasaiselle tanterelle kokouneet kisaamaan, tantsimaan.\nkarkeloimaan. Sinnehän mekin Romanaisesta sekä vieraat että talonväki\nriennetään.\n\nJa sitten alkaa \"kantrilli\" käymään. Nuoret \"prihat\" valitsevat\n\"toveritshan\" ja käyvät tantsuun. Harmonikka soi, tytöt pajattavat,\npojatkin rallattavat, kengät kapsavat ja koko kenttä kirjavana vilkkaa.\nVanhemmat ihmiset seisovat reunassa kisaavia katsoen, monella suu\nmielihyvän naurussa. Varmaan heidän potra poikansa on soman toveritsan\nlöytänyt tai tyttösensä potran pojan kumppanikseen saanut.\n\nJotkut vanhemmista käyvät kyykkää heittämään. Pienet pojat viskaavat\npaapkaa...\n\nJa elämä Suonteleen vaaralla on iloisaa, vilkasta, reimaa\nkarkeloimista. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Suruja, huolia ei näy\nkenenkään kasvoilla. Kaikkien iloisimpia ovat nuoret tytöt ja pojat.\nMonet pojista ovat taas pitkän ajan takaa tavanneet \"mielessä\npiettävänsä\", toiset löytäneet ennen tuntemattoman, soman, reippaan\ntyttösen, vaihtaneet hänen kanssaan katseita ja sanoja tantsun\nkestäessä, ja povet ovat molemmilla lämmenneet. Etäältä voi tyttö kyllä\nolla toisista salokylistä, jopa 60-70 virstan päästä, vieläpä\ntiettömien salojen, korpien, soiden takaa. Mutta mitä huolii matkan\npituudesta salolainen! Kun vaan tyttö suostuu ja asiat muuten\nselviävät, niin kyllä ne matkat pian juoksaisee, kun kosissa käydään ja\ntyttö noudetaan. Monet rakkausasiat praasniekoilla aletaankin, monet\nlemmenliitot siellä lujitetaan. Ja hyvähän siellä on tilaisuus valita.\nPaljon on nuoria koossa sieltä ja täältä, paljon on tyttöjä tarjolla...\nJa missäpä ne salokylien nuoret muuten toisiansa tapaisivatkaan, eikä\noman kylän tyttölöistä aina mielessä pidettävää löydä.\n\nSiksipä nuorten ilo praasniekoilla iloisinta onkin ja \"kantrilli\" ei\nväleen väsytä...\n\nToisenkin päivän ne praasniekat vielä kestävät. Sukulais- ja\ntuttavataloihin jäävät vieraat yötä viettämään. Mutta me emme ehdi enää\ntoista päivää \"praasniekoimaan\". Heitämme hyvästit iloiselle joukolle\nja kiitämme vieraanvaraista Romanaisen väkeä.\n\n-- A, elgeä viel mengö ... viipykeähä toki viel ... pyytelevät.\n\n-- Toist tulgoa, toist tulgoa! kehoittavat kun kuitenkin lähdemme.\n\n\n\n\nKarjalainen kalmismaa.\n\n\nJokainen, ken on retkeillyt Venäjän Karjalassa rajantakaisen\nheimolaiskansamme keskuudessa, on varmaankin erityisen huomion\nkiinnittänyt karjalaisten hautausmaihin, \"kalmismaihin\". Ja huomiota\nherättäviä ne ovatkin.\n\nOlet taivaltanut synkät salot odotellen kylää joka vaaran takaa.\nVälkähtää viimein järven pinta ja metsä avautuu, levittäen eteesi\nviljavainiot sekä tiheän karjalaiskylän järven rantamalla.\n\nKylää katsellessasi huomaat heti kylän vieressä, vainioiden,\npeltoloiden keskellä tuuhean metsäsaarekkeen. Ihmettelet, miksi\nse semmoinen metsikkö siihen on heitetty. Arvelet tulleesi\nmuinaissuomalaiseen kylään ja näkeväsi entisen, suomalaisten pyhän\nuhrilehdon.\n\nJa eipä vallan toisinkaan.\n\nMetsikkö on karjalaisten \"kalmismoa\", pyhä puisto, jonne he kätkevät\nkuollehensa\n\n    \"multihin muhajavihin\",\n\njossa on\n\n    \"hyvä heidän ollaksensa,\n    armas aikaellaksensa\".\n\nJokaisella kylällä Venäjän Karjalassa on oma kalmismaansa, onpa\nisoimmilla kylillä useampiakin. Useimmiten ovat ne ihan kylän vieressä,\njoskus etempänä järven saarella, \"Kalmasaarella\" tai niemellä järven\ntakana, kuten Pieningän pienellä 2-taloisella kylällä, tai joen\näyräällä, kuten Venginkylällä.\n\nOmituisen, juhlallisen tunteen herättää kalmismaa sen piiriin\nkäydessämme. Tuuheat ikihongat humisevat niin salaperäisesti,\nsatavuotiaat kuuset oudosti kuiskivat. On kuin he haastelisivat\njuuriensa alla lepääväin manan matkamiesten, \"pokkoiniekkojen\" kanssa,\ntuntuu kuin Tuonen kosketus, ei kuitenkaan kylmä, mutta ei palavakaan.\nHarmaa, ladontapainen, pyöreistä hirsistä salvettu \"tsassovnakin\",\nrukoushuone, useimpain hautausmaiden portilla lisää vielä niiden\nomituisuutta.\n\nHupaisen vaikutuksen tekevät harmaat, puiset hautapatsaat, joita moni\nkalmismaa on täpö täynnänsä. Metsän tummassa siimeksessä ne seisovat\nkuolleiden leposijoja osoittaen.\n\nPatsaita laatiessaan on karjalainen paraan taitonsa liikkeelle pannut,\nsaadakseen rakkaan vainajan muistomerkin niin somaksi kuin suinkin. Ja\nsomia ne monet ovatkin. Pyöreä tai neliskulmainen, pitempi taikka\nlyhyempi hirren pätkä on sahauksilla, uurroksilla, kolmioilla,\nhammastuksilla, pyöreillä poran reijillä t.m.m. veistoksilla taitavasti\nkoristeltu. Yläpää on peitetty taitekaton tapaan kahdella\nlaudankappaleella, vieläpä taitesauman päälle pienoinen harjakouru\nasetettu ja harjakourun selkään seisomaan 3-4 pienoista puunappulaa,\n\"pulpukkaa\". Isoimmissa hautapatsaissa on kattolautojen reunat peitetyt\nkoristelluilla tuulilaudoilla. -- Ihmeen kekseliäs on karjalainen\npatsaita koristellessaan, koristeaiheita etsiessään. Suurilla\nhautausmailla löytää kymmenittäin erilaisia koristusmuotoja.\n\nUsein on patsaaseen myös kiinnitetty erityiselle laudankappaleelle\nleikattu jumalankuva taikka jumalankuva pienoiseen metallilevyyn\nvalettuna.\n\nVanhemmissa hautausmaissa, kuten esim. Loasarin ja Kuusiniemen, tapaa\nhautojen päälle rakennettuja, pienoisia, haudan pituisia ja levyisiä,\ntaitekatolla varustettuja hirsisalvoksia, \"kropnitshoja\". Varmaankin ne\nlaitettiin sitä varten, ettei vainajan haudassaankaan tarvitseisi ilman\nkattoa olla. Sai siis kuoltuaan vaan majaa muuttaa.\n\nKoskematon, pyhä paikka on karjalaisen kalmismaa. Eipä saa sieltä puuta\nhakata ei latvaa taittaa, tuskinpa oksaa ottaa tai lehvää leikata.\nRauhassa saavat puut kasvaa ja vanhettua ja viimein vanhuuttaan\nhoipertua. Rautiaisen leposijankin ne saavat kalmistossa. Siihen, minne\nkaatuvat, lahokoot ja muuttukoot mullaksi yhdessä maahan murjomainsa\npatsaiden ja \"kropnitshain\" kera. Paljon näkeekin hautausmailla\nsortuneita jättiläiskuusia ja ikihonkia ja niiden törröttäviä kantoja\nja rikkoutuneita patsaita niiden alla.\n\nToisinaan ovat puut kallistuneet vastakkain nojaamaan. Tuulen\nhenkäillessä ne niin valittaen voivottelevat...\n\n\n\n\nLopuksi.\n\n\nEdellä olevat matkakertomuksen katkelmat ovat muistelmia retkeltä,\njonka kesällä 1900 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen matkarahoilla\nyhdessä opettaja Matti Tuokon kanssa teimme Aunuksen läänin\npohjoisosaan. Retken tarkoituksena oli kansanomaisten rakennusmuotojen\nja koristeaiheiden tutkiminen ja keräileminen.\n\nMatka kesti viisi viikkoa ja kulki Lieksasta Lusman, Koropin ja\nKolvaasjärven kautta Repolaan. Sieltä Kiimaanvaaran ja Pieningän kautta\nHonkaniemeen, josta Tsiassalmen ohitse Pölkkylään, Loasariin,\nVenginkylään, Petriseen, Kuusiniemeen, Korpilahteen ja Ontarveen,\nOntarvesta takaisin Kuusiniemen kautta Mäntyniemeen, Särkärveen ja\nSuonteleeseen, josta käytiin Seesjärven takana Maanselässä.\nSuonteleesta sitten edelleen Paateneeseen, Sellinkylään, Jänkärveen,\nPorarveen ja Kostamukseen Suomen rajoilla. Kostamuksesta tultiin Suomen\npuolelle Kaiasjärven kylään Suojärvellä ja siitä Suojärven ja\nKorpiselän pitäjien kautta Värtsilään.\n\nMatkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista\nnurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä\nketräinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista,\ntanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten\npohjapiirroksia keräsin noin 40.\n\n\n\n\n\n\nII. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja\nItä-Karjalassa v. 1907.\n\n\n\n\nLiperissä.\n\n\nKesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nmatkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja\nItä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista,\nharvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden\nYlämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa\nkertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa\nnäyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa... Mutta yhtäkaikki\nkankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä\nkonsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän\ntuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee...\n\n-- Hevonen! ... hevonen! ... hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen\nkyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän\npäästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä\nensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja\nneljäskin, viides, kuudes ... kymmeneskin, eli melkein järjestään\nkaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle\nasti.\n\nYötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan\nkautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin,\nkesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja\nsitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.\n\nOtan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli\n100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on\noikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes\npuolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna,\nkolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta\n\"tuost' on viis poikki!\" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä\nkynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. -- Oli sitä vanhan kansan miehillä\nmetsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja\nsemmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin\ntuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan\nkansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja\nterveennäköinen.\n\n-- Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt\non? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen\nnuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa\nsinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti\nsaatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa\nnaristaa. -- Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin\nkuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha\nMakkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin\nvanha vaari.\n\nLiperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän\nrannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä,\nmökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään\nhiekkapenkereeseen kuopertannt matalan \"moakuoppa-saunan\", jossa\neukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain\non perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä\nistua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja\nvarten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole\nmitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa\nkuumuutta.\n\nPari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla\npaikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä\nvieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt.\nRauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa.\nJa kohta häviävät toisetkin, sillä \"kauppiaan\" taloja kuuluvat\nolevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa.\nEipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo -- ja monasti\nuseampikin -- olisi \"kauppiaan talo\" tai \"virman talo\" taikka jonkun\ntalonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä\nkäväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja\nsammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa\nhuoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut,\ntuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna\nräsällään... Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen\nloisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa\npeltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja\nsijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo\nannettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin\nKuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla\nja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli\npitäjää on \"virman taloja\". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä\nkulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin\nKorpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin\ntukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet.\nMuutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli\n60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja\ntupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen\nvastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.\n\nSelkärannasta soudatan 12 km yli Heposelän Kaatamonkylän Ristinpohjaan\nSavon puolelle. Niin kutsuvat Kaatamon puolta ja Selkärannan puolta\nsanovat Karjalan puoleksi. Venematka on hyvin hauska. Ilma on niin\nihanan kesäinen. Hiljainen tuuli tuo rannoilta tuoretta leveävän lehden\ntuoksua ja väliin nousee suvesta pilvenhattara, joka ylitsemme vihmoo\nkesäistä sadetta, miltei mettä pirottelee kesäisen iltapuolen\nihanuudeksi.\n\nSoutaja on kaskuileva Selkärannan ukko. Kertoo hän m.m. että on tällä\njärvellä ennen sodittukin. Saarelta saarelle olivat toisiaan ampua\npaukutelleet. Toiset olivat ampuneet Ruotinkaita-nimiseltä saarelta\njärven länsipuolelta, toiset Laitsaarelta itärannalta vastaan\nräiköttäneet. Suomalaisia olivat tietysti toiset olleet, mutta toiset\n\"eikö ne lie ollut turkkilaisii\". Saarilta kuuluu vielä löytyvän\ntykinkuulia ja vanhoja rahoja.\n\nOn myös järven itärannalla muuan niemi, Matoniemi. Siinä kuulutaan\nuseasti nähdyn suuri, tavattoman suuri käärme, \"on pitempi kuin tää\nairo ja paksumpi ... sellanen jumikka ... on silmät ku härällä\".\nSoutajakin oli kerran nähnyt. Mutta tappaa ei ole sitä kukaan\nuskaltanut, ei yritelläkkään.\n\nSitten soutaja ihastelee, että paikkakunnallaan on niin \"hupaisii\nmaita\", jotta herratkin täällä \"lylyäät ongel\" kaiken kesää, kun ovat\nniin \"utia siihen\". Sitten syksyllä \"jäniksii perässä töyteevät\".\n\nHeposelkä on saarinen järvi. Siinä Myhkyrät ja Linnansaaret, siinä\nMässy- ja Tiirinsaaret, siinä Kontioluodot, Karvittaret ja Lammassaaret\nja monet muut sekä suuret että pienet saaret ja luodot.\n\nSelältä pujottelemme kapeaa mutkittelevaa jokea myöten Ristinpohjaan,\npieneen järvilampareeseen Kaatamon kylän alla. Siitä hevosella\nKorpivaaraan Heinäveden rajoille. Maa on Savon puolella aivan\ntoisenlaista kuin Karjalan puolella, ainakin tässä Korpivaaran\ntienoilla. Tie kiertelee korkeiden vaarojen viertehillä, väliin\nvaaroillekin kohoten. Korpivaaraa lähetessä kulkee se kauniin\nmetsärantaisen, metsäsaarisen Korpijärven rantaa. Järvessä sanoo\nkyytiukko olevan hyvää \"muikun kalloo\".\n\nKovassa sateessa saavun ja yövyn Hyttisen majataloon.\n\nKorkealla vaaralla on Korpivaaran kylä. Ja aamulla kun päivä kirkkaana\nhelottaa näen kerrassaan uljaan karjalaismaiseman. Metsää ja metsäisiä\nvaaroja kaikkialla ja niiden välissä järviä ja metsälampia, vaarain\nrinteillä taloja ja kaskesmaita. Muita korkeampi, muita uljahampi\nnäyttää Korpivaara olevan, ja kirkkaana katselee Korpijärvi synkästä\nmetsästä sen juurella. Sinne synkkään metsään sukeltauu tiekin, joka\nhauskasti vaaran viertä kiertelee. Toisaalta etäämpää näkyy iso\nJukajärvi -- Juojärvi -- korpivaaralaisten kalastuspaikka. Talot vaaran\nrinteellä ovat vanhannäköisiä. Kaikki ne ovat koettaneet pysytellä\njotenkin samalla korkeusasteella. Mutta kevytjalkaiset mökkipahaiset\novat uskaltaneet toinen toistaan ylemmäksi, aina vaaran päällekin\nkiipaista. Hauskannäköinen on kylä. Niinpä eräässä laulussakin\nlauletaan:\n\n    \"Korpivaara komia kylä,\n    mutt' on pahanlainen.\"\n\nPahanlaiseksi en sitä kyllä huomannut. -- Lähellä Korpivaaraa on vielä\nmuuan metsälampi, Murhilammeksi kutsuttu. Sinne eräs isäntä oli\npiikansa hukuttanut.\n\nVietän päivän jutellen kuusissakymmenissä olevan isännän, Juho Hyttisen\nkanssa paikkakunnan rakennustavoista. Hän m.m. kertoo, miten ennen\nsavupirtissä asuttiin, vieläpä uudismailla salosaunoissakin, miten\njoskus tuvassa viljaa puitiin, miten talkoilla rakennushirsiä metsästä\nvedettiin... Kertoopa vielä, miten Korpivaaralle oli Hyttisen ja\nMalisen suvut -- jotka siinä nytkin asuvat -- tulleet Venäjän vainon\naikoina, ainakin 5 miespolvea takaperin Leppävirroilta. Hyttisen suku\noli vähitellen hajautunut viideksi taloksi. Omituista oli, että joka\npolvessa oli ollut aina 3 poikaa, paitsi tyttäriä. Ja 3 poikaa oli\nukollakin ja lisäksi 3 tytärtä. -- Kertoessaan näyttää ukko jalkaansa,\njoka on kamalan näköiseksi \"hapannut\". \"Ukkovarvas\" oli kerran\npaleltunut, sitte oli alkanut ensin varvasta, sitten koko jalkaa\n\"hapattoa\". Joensuun tohtori ei ollut saanut paranemaan -- oli aikonut,\nkanalja, sahata jalan poikki mutta Vaivion kylän Savolais-ukko oli\njalasta voiteillaan jotenkin terveen tehnyt. -- Muuten Karjalaan\njoutuneina \"happanevat\" kaikki ne, mitkä muualla Suomessa mätänevät.\nSiellä happanevat heinät ja seinät, siellä happanevat katoilta tuohet,\nlaudat ja malat, vieläpä ihmisiltä joskus kädet, sormet ja jalat.\n\nIltapäivällä juoksaisen parin km:n päässä vaaran pääkylästä Malisen\ntaloissa. Siellä kuuluu Mikko Malisen talossa vielä olevan kolpinniekka\ntupa, joksi savupirttiä sanovat. Onkin siellä, mutta aivan rappeutunut.\nKatot pudonneet sisään, ikkunat hajallaan, uuni myöskin sisään\nromahtanut. Mutta uuninnurkassa seisoo vielä, kun mikäkin muistomerkki,\nvankka uuninpatsas kannattaen liesipankkoa ikivanhalla karjalaisella,\nkoristellulla koniskalla. Onpa vielä patsaan päässä ollut 2\npatalautaakin, niistä toinen vielä paikoillaan. Tämmöistä\nkoniska-patsasuunia en sitten saanut tavata ennenkuin Suistamon\nsaloilla.\n\nIllalla ajan kovassa vesisateessa Taipaleen kirkonkylään. Siellä\ntaaskin löydän hiekkakumpuun kaivetun maasaunan sekä otan\nasemapiirroksen erään kreikkalaisuskoisen talosta.\n\n\n\n\nKuusjärvellä.\n\n\nTaipaleesta joudun kerrassaan Sysmään nim. Sysmän kylään Kuusjärvellä.\nMainittu kylä on Sysmäjärven pohjoisrannalla. Siinä Kuokkasia,\nKoistisia, Konkkasia ja syrjässä pienen jyrkkärantaisen, 13 syltä syvän\nLikolammin rannalla Hillunen. Lisäksi vielä mökkiläisiä m.m.\nPasas-seppä, jonka paja on korkeaan hiekkaharjanteeseen kaivettu. Pääty\nja katon etuosa vain esiin pistävät. Seppo istuu, viilata kiuskuttaen\npajansa ovella, tuli vilkkuu ahjosta hehkuvana silmänä, ja nokinen\nseppo on kun mikäkin musta vuorenonkalon asukas.\n\nSysmästä käyn seuraavana päivänä n. 5 km:n päässä Outokummun kylässä,\njoka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu,\ntodellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana,\näkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuolelta nousee kumpu\njyrkkänä. Etäälle se jo näkyy taivaanrannalla, omituisena köyryselkänä\nkohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon\npolttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin\n10-kunta taloa on kummun rinteellä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi\nJunninenkin.\n\nVanhin talo kylässä on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan.\nSiinä taaskin yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena\nm.m. huomaan, että siltaliesat ovat pusketut seinän läpi. Talon\nneljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaitat ovat vanhassa hauskassa\nepäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan\naittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa\nvaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku\nkirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia,\nyksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan\naikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää 3\nvanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä\ny.m. varten. Naurissiemenpönttö esim. on noin 4-tuumainen 4-korttelinen\npikku tykki.\n\nPirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko\ntuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:\n\n    \"ua-aa, aa-aa allin lasta,\n    pientä linnun poikaa.\n    -- -- -- -- --\"\n\nMuut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy\nniistäkin. On luhtiniekka aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia...\n\n\n\n\nPolvijärvellä.\n\n\nKuusjärveltä saan ajaa koko kuuskolmatta km, ennenkuin saavun\nPolvijärven kirkonkylään. Matka on melkein pelkkää saloa, ainoastaan\nLoavuslampi ja Sätöslampi pienine kylineen ovat välillä, sekä\njoitakuita mökkejä. Järviä ja lampia on tien varrella, näkyypä iso\nViinijärvikin.\n\nPolvijärven kirkolta teen vähäisen retken kylän syrjäpuoliin. Piirustan\nja kuvaan matkalla Karppasten vesimyllyn Karnukan purossa, Sirviön\nsepän mökin luona. Tapaanpa matkallani ensimäisen asuttavan savupirtin,\nReijosen pienoisen mökin, joka vähän matkan päässä maantieltä kyhjöttää\npienen lorisevan puron vieressä, synkän rääsyisen korven kohdussa,\nvähäinen perunapelto seinän taakse raivattuna. Pieni, n. 3-metrinen on\nmökki ja matala, yksi pienehkö ikkunasilmä sivuseinässä, peräseinässä\nlaipion rajassa lakeisaukko. Mökin edessä on porstuantapainen ja sen\nvieressä aittanen. Vastapäätä mökkiä on läävä katoksineen sekä etempänä\npikkanen, puoleksi maanalainen sauna. Puron rannalla on sotkupata\nliesikivillä, vieressä vedenottopaikka ja kirjailtu pesukarttu. Mökissä\nei ole ketään kotosalla, mutta varkaana akkunasta kurkistellen näen\noviloukossa nokisen savukiukaan ja mustuneet seinät. Kiukaan otsalla\npuita kuivamassa.\n\nSaan matkalla muitakin piirroksia. Keksin vanhan suippokodan, käväsen\nlautamies Rantalan vanhahkossa talossa ja kirjotan rakennustietoja\nmökkiläiseltä Pekka Mutaselta.\n\nKirkolta otan kyydin Kansanahon majataloon Martonvaaran kylillä. On\nlauvantaiehtoo, kesäkuun 8:s päivä. Talon sauna on lämminnyt ja\nriittynyt. Miehet juuri hankkiutuvat kylpemään. Liityn mukaan ja\nmiehissä kohta istutaan matalien lauteiden matalilla penkeillä,\nkomennetaan saunapiialta löylyä löylyn päällekin. Ja löylyä tulee, että\nkivet paukkuvat ja vastaa annetaan niin, että punottava selkä läiskää.\nJos vasta käy kovin kuumaksi, kastellaan sitä kylmällä vedellä, jota on\nastiassa lauteilla. Kun on kylliksi kylvetty, kavutaan alas, istutaan\njakkaroille ja puupöliköille ja pestään sillalla olevissa astioissa.\nSaunakotaan heitetyt vaatteet puetaan päälle ja puhtaina, virkeinä\ntallustetaan tupaan. Sitten vasta menee naiset saunaan. -- Huimia ovat\nkarjalaiset kylpemään. Kaskenpolttoaikoina ja heinätyön kestäessä jopa\nmuulloinkin kesällä lämmittävät saunan joka arkki-ilta ja kovan\nkuumuuden ottavat. Talvella kylpevät pari kolme kertaa viikossa.\n\nPyhitän sapatinpäivän siten, että lyön laukun selkään ja lähden\nSammakkovaaraa kohden. Metsässä tien varrella on Polvijärven ukon\ntervankeittopaikka. Lapselliselta laitokselta se näyttää verrattuna\npohjalaisten suuriin tervahautoihin. Mäen kaltevaan rinteeseen on\nkyhätty jonkunlainen lava, jonka reunoille on luotu hiekkavalli,\nkeskelle jätetty kuopanne tervaksia varten. Kahdesta puusta koottu\ntorventapainen on tervan juoksuttanut torven suun alla olevaan astiaan.\nPari tervalla täytettyä tynnyriä on lähellä näyttämässä, mitä ukko on\nhaudastaan hyötynyt. Vielä on vieressä kyhjöttävän havukatoksen\nsuojassa kasanen haudasta saatuja sysiä.\n\nSammakkovaarassakin tapaan vanhanaikaisen karjalaistalon syrjätupineen,\nvanhoine tupineen, huonepuolineen ja monine aittoineen. Tossavaisen\nmökissä on pyöreistä hirsistä salvettu vanha tupa ja siinä pienoiset\nvanhanaikaiset ikkunat. Siinä myös mökin luona pikku pikkuruinen\naittanen, jonka ovikin vain metrisen korkea, puoli leveä.\n\nSammakkovaarasta harppaan Nenäsenvaaraan ja siitä lähden illan suussa\nastumaan lähes peninkulman päähän salolle Lipasvaaraan Juuan rajoille,\njossa sanovat olevan oikein vanhan talon. Tien tapainen, mikä sinne\nvie, on noita tuttuja karjalaisia saloteitä. Se hapuroi synkissä\nkohisevissa kuusikkokorvissa, kumistelee kanervaisilla honkakankailla,\nsukeltelee tuuheisiin liplattaviin lehtoihin, vilettelee niityn laitaa,\nkapuaa kaskesaholle, kiipeää väliin vaarallekin, josta taas alas\nnakkautuu, kiepsahtaa lorisevan puron yli ja kapsuttelee kilometrittäin\npoikkitelaisia siltoja yli rahkaisien soiden, rääsyisien rämäköiden.\nEikä sitä tietä rattailla ajella, reellä vain silloin tällöin\nrohistetaan ja purilailla raahataan.\n\nLipasvaaraa lähetessä rupeaa salotie yhä kohoamaan, hypähtää aina\nylemmäksi ja ylemmäksi lepiköstä lepikköön. Huomaa heti, että nyt sitä\ntaas vaarojen vaaralle ollaan nousemassa. Ja kun viimein vaaran laelle\npäästään, nähdään suurenmoinen kappale metsäistä, järvikästä Karjalaa.\nPieni Lipaslampi on syvällä vaaran juurella. Sinne vaara jotenkin\njyrkkänä syöksähtää. Niin korkea on Lipasvaara, että Kontiolahden\nkirkko, joka on kaukana peninkulmani päässä Höytiäisen takana, kuuluu\nsinne kirkkaalla ilmalla näkyvän.\n\nNimensä kerrotaan Lipasvaaran saaneen siitä, kun Martonvaaran miehet\nolivat vaaran vierteillä ennen vanhaan viljelleet huhtia ja niistä\nsaatua viljaa kantaneet lippailla kotiinsa. Toisen kertomuksen mukaan\non vaaran nimi tullut toisella tavalla. Huhdan raatajat olivat koonneet\nviljalyhteet kasoihin, joita olivat sanoneet lippaiksi.\n\nKaksi taloa on vaaralla, toinen on Iso-Lipas, toinen Pieni. Iso-Lipas,\njoka on se ikivanha talo, on ylempänä aivan vaaran laella ja\nPieni-Lipas, nuorempi talo vähän alempana vaaran rinteellä. Eikä se\nIson-Lippaan talo aivan eilispäivän töitä olekkaan. Seinässä on\nvuosiluku, joka näyttää, että tupa on tehty 1812. Ja ikihongikossa ovat\ntuvantekijät jyskineet, keikautelleet huimimpia jättiläisiä. Ja sitten\nkun ne ovat tekaisseet oikein sen vanhan kansan suuren sukutuvan!\nPituutta on seinillä, huoneen sisästä mitattuna yli 8 metriä, eikä\nkorkeuskaan ole aivan tavallinen. Koko 4 metriä on sillasta laipioon,\njoka mahtavana, mustana -- tupa on ennen ollut savupirtti --.\nkolmitaitteisena kumuna kaartuu yli tuvan. Ikkunat ovat pienenlaiset.\nMahtavista kelleksistä ovat penkit veistetyt. Orsia on patalautoja,\npäreorsia y.m. Vanhanaikaista laitetta ovat talon muutkin huoneet.\nAitoissa on koristellut raavelit, suuret harjakourut sokkanauloineen.\nJa läävärakennus! Se on omituinen. Lehmät ovat siinä yläkerrassa,\nalakerrassa on lantasäiliö. Yläkertaan vie leveä ajosilta. -- Jumassa\ntämmöisiä lääviä, \"kellarilääviä\" sitten monasti tapaan.\n\nNaapuritalon omituisuuksia on riihi, joka on kalliolle rakennettu ja\nsiinä siltana pelkkä kallio. Tavallisimmin näkee karjalaisriihissä\nsavesta sotketun sillan, toisinaan myös puusta salvetun. -- Riihtä\nkäyttävät karjalaiset keväällä siemenpotakkojen idättämiseen. Potakat\nlevitetään riihen sillalle tai koppiin parsille ja riihtä vähäisen\nsilloin tällöin lämmitetään.\n\nVietän yön salolla Pienen-Lippaan talossa. Hyvin viihtyy noiden\nteeskentelemättömien, vilpittömien, ystävällisten salolaisten seurassa.\nOn kuin kotonaan, kohtelevat kuin vanhaa tuttuaan. -- Aamulla kun\npäivän noustessa herää, kuulee pihalta helähtelevän sävelen, joka\nsomasti nousee ja laskee, lopulta vaikenee, ja taas vähän päästä samoin\nuudistuu. Talon nuori emäntä siellä lehmiään, vasikoitaan viettää,\n\"tpruituttaa\", ja ammuen ja ynisten ja kilkatellen, kalkatellen\njuoksevat suuret ja pienet emännän luo.\n\n\n\n\nJuuassa, Kontiolahdella.\n\n\nMartonvaarasta matkaan Juuan Timovaaraan. Tämä 5-6-taloinen kylä\nTanskasineen on sekin korkealla vaaralla, kapean pitkän Rauanjärven\nitärannalla. Vastaisella rannalla on Levavaaran taloja. Timovaara on\nsaanut nimensä Timo-nimisestä lappalaisesta, samoin kuin Vetkonkanta,\njoka on kirkon pohjoispuolella, lappalaisesta Vetkosta.\n\nTimovaarassa on minua neuvottu kääntymään vanhan kansan miehen, Matti\nTanskasen, \"Lento-Matin\" puoleen, joka muka kuuluu tietomies olevan.\nLöydän Matin pienen mökin kylän takaa metsän sydämestä. Mutta Matti ei\njouda nyt joutavia juttelemaan, on juuri kalalle lähdössä, sären\nkutuun. Toiset pöksyt vain muuttaa jalkaansa ja suolaa, leipää pistää\nkonttiinsa evähäksi. Toinen ukko kuuluu jo vuottelevan. Muuten sanoo\nMatti jo ennen Helsingin herroille satuja lorunneensa.\n\nYli 80-vuotias kuuluu Matti jo olevan. Pienoinen mies, mutta ketterä\nvielä ja terävän näköinen. Nuorena oli ollut aika huimapää. Kerrankin\noli korkean huoneen katolle kiivennyt ja seisonut harjakourun nenässä\npäällään. Olipa sieltä vielä lentänyt alaskin käyttäen vastoja siipinä.\nSiitä oli sitten Lento-Matiksi ruvettu hokemaan.\n\nMutta muilta ukoilta saan tietoja, kaikenlaisia kaskuja.\n\nAika pitoja olivat ennen olleet ne vanhan kansan hirsitalkoot. Kymmenin\nhevosin oli aamulla jo kukonlaululta lähdetty metsään ja sieltä julmia\nhirsiä yksin kappalein yhdellä reellä, latva maassa laahaten vedetty\nrakennuspaikalle. Ja piiraisia ja rieskaa, rokkaa ja koprahuttua oli\nsyöty ja vahvasti viinaa juotu, ja kolisten olivat vahvimmatkin hirret\ntulleet kotiin. Keväällä oli hirret hakattu ja syksyllä vähän lumen\naikana vedetty rakennuspaikalle.\n\nOlivat ne Timovaaran asukkaat ennen vanhaan Keyriäkin palvelleet.\nKeyrinä olivat näet kylpemään lähtiessä kantaneet ruokaa pöytään,\nkaikenlaista hyvyyttä, mitä talossa oli ja sitten käskeneet Keyriä\nsyömään, jotta \"syökäät nyt kylpyaikan!\" Olipa kerran sitten muuan\nmieskanalja mennyt ja pistellyt suuhunsa paraan hyvän ja sitten\nlaskenut siat loppuja korjaamaan ja pannut oven kiinni. Väki oli\nsaunasta tullut ja kuunnellut oven takana ja sanonut, jotta \"Keyri on\nvielä ruuvalla, koska niin suu matsaa!\"\n\nSaarikas järvi on Rauanjärvikin. M.m. on siinä pari pientä saarta,\njoita sanotaan Kalmosaariksi. Niistä on useasti pääkalloja löydetty.\n\nTie Timovaarasta Juuan kirkolle kulkee alussa mitä somimpien seutujen\nkautta. Vaaroja, vaarojen vierillä lehtoja, lehdoissa taloja, vaarojen\njuurilla järviä, lampia. Vaaroja on m.m. Kemienvaara, Hönkönvaara,\nTattarivaara ja jyrkkä Hallavaara. Vaarain rinteillä useassa paikassa\nkasket savuavat, nokiset miehet ja naiset viertävät paloa taikka\nkyntävät. Ei näytä palon kyntäminen olevan leikintekoa eikä naisten\ntyötä. Muutaman korttelisen, muutaman kyynärän pääsee eteenpäin, niin\njo taas atra tarttuu kiveen, juureen tai kantoon. Ei siinä pitkälle\npäivässä jouduta. Hyvää paloa kyntää ahkera ahertaja päivässä 50 litran\nmaan, mutta jos on oikein kivistä ja kantoista maata, saa tyytyä 10\nlitran alaan, Eipä siitä leipää leikin syödä.\n\nJuuan kirkolla vyötän ja sonnustan itseni ja lähden jalkapatikassa\nKontiolahtea kohden. Tie kulkee hyvin asuttua seutua myöten lähellä\nPielisjärveä. Tuon tuostakin välkähtää puiden välistä laaja Pielisen\npinta, työntääpä se joskus pitkän lahdelmankin tietä tavottelemaan.\nVaellan valtamaantietä aina suureen Nunnanlahden kylään asti. Siellä\nharppaan metsään ja lähden salotietä taivaltamaan Kuhnustanjärven\nkulmille. Välillä viivähdän vähäisen Puolvälin Hemmin mökillä ja\nillalla saavun Kuhnustanjärven varakkaaseen Erolaan.\n\nErolan ukon saattamana käyn seuraavana päivänä järven takana\nJommehikossa pienoisella Ryynäsen uudismökillä. Se on kurjimpia\nihmisasumuksia, mitä matkallani olen tavannut. Keskeneräisen\ntupasalvoksen kylkeen on aidaksista ja riuvuista seipäiden varaan\nsalvettu jonkunlainen suoja. Pari metriä siinä vain leveyttä, noin\nkolmisen nelisen pituutta, korkeutta siksi, että juuri seisomaan sopii.\nSilta on noin kyynärää alempana maanpintaa. Oviloukossa on uuni,\nkivestä rötistetty kuin saunan kiuvas. Pieni ikkuna peräseinässä on\nvalontuojana, vaikka pääsee se valo seinänraoistakin. 8-henkinen perhe,\nmies ja vaimo kuuden lapsen kanssa, on tässä viime talven, pyrytalven,\npakkastalven viettänyt, ja nuorin lapsista on vain ollut puolivuotias.\nKamalasti oli toisinaan palellut. Lunta oli kyllä seinäin suojaksi\nluotu, tehty koko asunto lumikumpuraksi, mutta kovin äkeänä oli\npakkanen kuitenkin sisään hyökkäillyt. Mutta nyt, kun kesään olivat\npäässeet, tuntui elämä hiukan elämältä. Ahkeroina uurastivat mökin\nympärille kivikkoon uutispeltoa: vääntelivät kiviä kasaan, polttelivat\nturpeita ja kaakersivat ojaa. Mutta kovin pieneltä ja vähävaloiselta\nnäytti vielä uutisaukko ja kovin pimeältä, kovalta ja kolkolta korpi\naukon ympärillä. Ja korven helmasta tuntui jääsydäminen suo huokuvan.\nEikä näillä korvenraatajiila näyttänyt olevan toivoa vielä ensi\ntalveksikaan saada valmiiksi puolitekoista tupaansa. -- Maksaa niin\npaljon ... suuri perhe ... menee kaikki ansio leipään ... ei jouda\npaljon omaan työhön... -- Eikä kovin innostavia ole matkatoverini\nErolan ukonkaan puhelut: kyllä ei tästä leipä lähde ... huonoa\nmaata ... kamala korpi. -- Sellaista se on ladun hiihto, uran aukaisu\nkolkoilla saloillamme. Älä kultia uneksikkaan!\n\nPalattaessa juttelee Erolan ukko kamalasta viimekeväisestä\ntakatalvesta, joka toisin paikoin Karjalassa oli ihan tuhoja tehnyt. Jo\noli Erkki inunut, ja Urpokin uikuttanut, ja kun oli kuun loppuun\npäästy, oli ollut kummat tulossa: talvi ulkona, törkyladot tyhjinä,\nkerrassaan tyhjinä. Oli syötetty eläinparoille, mitä vain irti saatiin:\njäkäliä, kanervia ja sammalia, latojen vanhoja olkikattoja,\nheinäpieleksien pohjia ja ladon sillanalustörkyjä. Oli koetettu lainata\ntoisilleen ja toisiltaan, kellä jotakin lainattavaa oli ollut ja sitten\nyhteisesti oli puutetta nähty. Olipa elukoita koetettu laitumellekin\nlaskea, mutta nälkäisinä olivat siellä kylmässä kontistuneet ja\nmuutamat kuolleetkin. -- Jo minä sitä viime talvena ennustinkin, kun\nhiiriä oli niin paljon ... kaikki pieleksetkin silpuiksi hakkasivat,\npuhelee ukko.\n\nSitten kertoo ukko, että sukunsa oli yli 250 vuotta takaperin tullut\ntänne Kinahmon saaresta Höytiäisessä. Oli ollut 4 veljestä. Yksi oli\nkulkenut Kuhnustaan, toinen taivaltanut Kontiolahden Pyytivaaraan,\nkolmas käynyt Polvijärven Kuorevaaraan, neljäs jäänyt Kinahmoon.\n\nKuhnustasta kuljen salon poikki maantielle Ahmovaaran kylään ja\nKopravaaran kautta Kontiolahden Romppalaan.\n\nRomppalan Pekkolassa keksin riihen luona vanhan olkiladon, joka on\nennen ollut savupirttinä. Pyöreistä hirsistä on se rakennettu, ja\nikkunat ovat pienoiset juoksuluukkuikkunat. Jo ainakin 70 vuotta on\npirtti ollut samalla paikalla olkilatona, sanotaan. Kuka lienee\nrakentanut, kuka siinä elellyt? Kontiolahden muutamissa taloissa näen\nuunin oviseinän keskikohdalla, ulompana karsinaseinästä. Uunin takaa\nvie ovi kamariin.\n\nRomppalasta Puson kylään käy hyvänlainen kärrytie salon halki. Kolkot\nkorvet, suot, kalliot ja ryteiköt näyttävät todellakin kontioiden\nmuinaisilta elostelopaikoilta.\n\nMetsässä Puson kylän takana tapaan taas mitä alkuperäisimmän asunnon.\nKantoisella klvikkoaholla pienoinen uutismökki, pahanpäiväisistä\nhirsistä salvottu, ja mökin kyljessä navetta. Kiuvasröttelö on\novinurkassa ja siltapalkkeja ei ole riittänyt yli pirtin. Sivuseinän\npuoli oveen asti on ilman siltaa, avonainen maakuoppa vain. Ukko on\njuuri pistänyt uuniin tulen. Savu täyttää matalan huoneen melkein\nsiltaan asti. Kykkysilleen yhteen myttyyn painuneena koettaa ukko-rukka\nvältellä kirventelevää savua. Pienoinen, näivettynyt, työn, puutteiden,\nelämän kovan kouran runtelema ukko-raukka, vaikka näyttää vasta olevan\nparaassa ijässään. Mökin emäntäkin tulee kotiin risutaakka sylissä.\nSamassa kovassa koulussa näyttää hänkin olleen. Alakuloisia ovat,\nharvasanaisia, kadonnut on heistä karjalaisen hilpeys ja puheliaisuus.\n\nPuson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle --\nHeräjärvi sanotaan paikkakunnalla -- Havukkavaaraan, josta Kolinkylän\nmiehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta\nKolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän\nJerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja\nhaudattu metsään järvenrannalle.\n\nYövyn Selkolaan Kolin juurella.\n\nPyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja\nkohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden -- katselen kuulua Kolin\nkukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni.\nJa minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten\nsaunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa\nnuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota\nkerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään -- että olisi\npainamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos\nliiaksi innostuisin -- ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman\nkukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä.\nHien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni\nolen Kolin laelle laahannut.\n\nSuuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon\nnähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan\ntuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu\nmiltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on\nsiinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa\nsiintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa.\nPyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla... Katson toisaalle,\nsinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin.\nTuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla\nvielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään\nnäytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. --\nEipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä\nistua.\n\nAstuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri\nkukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla\nkolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan,\nriittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika\npitkältä. -- Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään.\nLaivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se\noli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen\nAhmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. --- Ja\nnäin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja\ntoista.\n\nKirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan\nKaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi.\nSiinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla\nsyrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata.\nUseimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja \"tuohikaudella\"\nnäyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan\nasuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla\npeitetyt. -- Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun\nympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee\nkaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka\nkummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä\npilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu\nautereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot...\n\n\n\n\nKaavilla.\n\n\nVasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan.\nKulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien\nkautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon\nKellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien\ntupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä\nkatsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha\nämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta\npaikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni\nannan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.\n\nRupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja\ntoisessa lauteet peräseinällä.\n\nKaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen\naikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja\nluhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti\nturpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa\nasuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee\nkelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.\n\nViitaniemen kylän Siitinjoessa katsastan pienen härkinmyllyn. Siinä\nhärkin l. tukki pystyssä, sen alapäässä siivet, joihin puskien vesi\nhärkintä pyörittää. Härkkimen yläpää on suorastaan myllynkiveen\nkiinnitetty.\n\nSäyneisten kylillä Säyneistenjärven rannalla Juosolan, Rantalan,\nSimolan taloissa sekä ukko Antti Parviaisen mökillä pakinoimassa.\nParviaisen ukko on vähän kuin tietäjä ja myrrysmies. Säilyttelee\nukontalttaa, \"uhrikiveä\" l. \"ukonkynttä\", joka muinoin oli löytynyt\n\"kesyenkannolta\" (= ukkosen särkemän puun kanto). Ja mahtava voima\nkuuluu kivessä olevan. Kun hevonen t.m. eläin on ammuksissa tai ähkyssä\nja sillä painelee \"ristikakkosia\" (= kahdesti ristiin), niin paranee.\nSamoin voidaan parantaa sillä ihmisistä tyrät.\n\nJuosolan sanovat olevan kylän ensimäisen talon. Paikkakunnalla oli\nollut tervahauta ja sen luona maja. Siinä olivat vastatulleet ensin\nasuneet.\n\nKauniita ovat Vuotjärven rannat, vaikka niitä, etupäässä vain\nrakennuksia töllistellessäni, en aina kaikiste ehtinyt oikein\nhuomaamaan. Muistanpa kun Kellolahden pohjukasta, tienmutkasta, puiden\nvälistä tarkistelin järvenselälle, joka päivän laskussa loimusi ja\nloisti niin tuhannen tulipunaisena, ja siinä viheriät saaret\niltaruskossa peilasivat niin kauniisti, muistanpa, että johtui mieleeni\nentisen ukon sanat: \"voi yhdeksänkymmentä, niin on kun alttarintaulu!\"\n\n\n\n\nRautavaaralla.\n\n\nSäyneisistä saavun Alaluostan kautta Hankamäkeen Rautavaaralla. Tie\nkulkee karua kangasta myöten, joka muutamassa kohdassa on huiman\nmetsäpalon temmellyskenttänä ollut. Sateisessa säässä kiertelen\nHankamäen taloissa, sateen raossa aina pistäyn talosta toiseen. Tapaan\nmuutamia savupirttejä.\n\nMuutan sitten majaa kirkolle päin Korpimäen Toivolaan, josta jalkaisin\nSalon kylille peninkulman päähän saloille Lampomäkeen, Katajamäkeen ja\nHautamäkeen. Hiljakkoin tehty tie vie aina Katajamäkeen asti, siitä\ntaas karjalainen kapulasilta-tie kiertelee Hautamäkeen Hautajärven\nrannalla. Siellä taas elelee vanhan kansan mies, 83-vuotias Paavo\nLievonen. Tulee juuri saunasta jauhamasta, pölyisenä jauhovakkanen\nkäsivarrella. Puolisokea on ukko ja huonokuuloinen. Mutta parhaillaan\neläessään on hän miesten mies ollut. Onpa karhujakin kaatanut yhden jos\ntoisenkin. Kerrankin oli yksin kangella kontion nuijannut. Kontion\nkäydessä päälle olivat toiset vilettäneet pakoon, mutta Paavo senkun\nsilpaisi kangen ja sillä kontiota kalloon kamahutti niin, että siihen\nkellistyi. Toisen kerran taas oli joutunut niin koville, että karhu oli\nPaavon pään saanut suuhunsa. Mutta olipahan ukko ennättänyt ääntää, jot\n\"eläpähän syökkää miestä!\" niin oli karhu heittänyt. -- On talossa myös\nloisukko, tuohitöiden tekijä. Kopsia, kontteja, virsuja, löttösiä,\nloapottia on hänellä aitassa valmiina. -- Tuohijalkineita vielä\nkäytetään ainakin viertotöissä. Tuohivasuja, tuohikopsia ja koppolia\ny.m. tuohiesineitä näkee joka talossa.\n\nIllalla Toivolan miesten kanssa juhannussaunassa. Saunamatka ei\nKarjalassa ole pitkä. Vanhoissa taloissa on sauna aivan pihan vierellä,\njoskus nurkitusten tuvan kanssa. Saunakota on useasti navetan\npuolisessa päässä rakennusta ja samalla navettakotana. Uudemmissa\ntaloissa on sauna etempänä.\n\nRautavaaran kirkonkylä on vähäpätöinen. Muutamia taloja, joitakuita\nmökkejä, kansakoulu ja pari kauppiasta, siinä kaikki.\n\nKirkolta lähden juhannuspäivänä pohjoiseen päin Sotkamon rajoja kohden.\nPääsen ajettua tietä myöten Raiskioon asti, mutta siihen tie\ntöpsähtääkin. Aikoessani eteenpäin salolle, puolen peninkulman päähän\nMustaanmäkeen saan lähteä tietöntä taivalta tekemään. Huononpuoleinen\npolku vie läheiselle suolle, kulettaa siitä yli lahonneita pitkoksia\nmyöten, heittää kankaalle, jossa suuri kelohonka on merkkinä, mistä on\ntoiselle polulle poikettava. Sujahtaa taas metsästä suolle, suurelle,\npuuttomalle, vetiselle suolle, jolla siellä täällä heinäpieleksien\npohjia, sorkka-aitoja, sitten sukeltaa synkkään korpeen, kuljettelee ja\npyörittelee siellä sinne ja tänne kaatuneiden puiden runkojen ylitse ja\nalitse poikki toisten polkujen. Pujahuttaa viimein aukealle aholle ja\nsiitä lehdon läpi riihen luokse, josta ruispellon pientaritse, aitan\nympäritse pyörähyttää vanhannäköisen talon pihalle. Kuulen talonväeltä\ntulleenikin Poikoinmäkeen, noin 2-3 km syrjään Mustastamäestä. Samahan\ntuo, talo kun talo, katsellaanpa tätäkin! Ja löydänkin paperille\npantavaa.\n\nPäivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan\nisännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa\nvieraalle kahvia ja syötävääkin -- kahvit kyllä monessa muussakin\npaikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle\nlevitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin\nilmaan...\n\nSeuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen\npuheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa\npienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen\nparemmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen\nisäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui\nlopulta tähän ahertelemaan. -- Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee\nSimo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin\nsuureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan,\nmutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja\nmyös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja\nvasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja\nkylvettiin.\n\nJos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi\noli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo\nTiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana\ntalossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa\nollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata\nrovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat.\nNyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä.\nPaikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.\n\nRautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka\nkirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota\nja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi\nvaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä\nole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja\nmutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös,\nsyöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä\nsemmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan\nhevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä -- vaikka muuten oli\ntavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli\nkyytipoikana --, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä\nmyötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan\nkäyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin\nhelposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia\nviivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.\n\n\n\n\nNurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.\n\n\nNurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen\nmutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan\nPohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta\nSotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään\njärvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt\npellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi\nrakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa\nPohjois-Karjalassa olevansakaan.\n\nHaapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta\nollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse\npirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen,\nseinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat,\nhaahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden\nkuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan\nja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta,\nkomeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla.\nSanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.\n\nVarakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta\nsiitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa\nkäy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla\nPunkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta,\nyksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat\nsiellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta\nJuurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita,\nkankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko\nmatkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin\nlähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.\n\nTervaa ne Sotkamon ukot vieläkin polttelevat. Pari tervahautaa tapaan\ntien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla,\nparaillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta\neivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä\nniihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen\n60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun\nasti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri\nmiehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten\nNuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä\nhuoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.\n\nSotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas\ntoista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla.\nHuomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon\nisäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja\nkellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun\nyksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa.\nPesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun\nkontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä\ntäyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä\noli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut\nvielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, \"niin\ntot karhu hätyytti, vaik uunil\". Eikä ne vanhat miehet karhua\nsäikkyneet, niillä näet oli ollut \"karhunsyöntä\" pienessä\nviinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun\nkontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin\noli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: \"yhet maat, eri evväät, elä\nevväilläsi!\" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin\nherhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin.\nSitten oli pyssy taas kyllä sattunut. -- --\n\nSattuupa talossa majailemaan 87-vuotias, sokea kulkurieukko, Auno\nOhtonen. Saan hänet pakinoilleni. Hän muistelee, jotta\n\n    \"vanha Väinämöinen\n    veisti vuorella venettä,\n    kalliolla kalkutteli,\n    jonka kirves ei (kiveen) käynyt,\n    kallioon ei kalkuttanut.\"\n\nsekä\n\n    \"voi sinua, rauta, raukkojasi,\n    miksis veistit veikkojasi'!\n    Kunsas maitona makaisit,\n    nuoren neitosen nisissä,\n    kasvattimen kainalossa.\"\n\nSitten hän laulelee lapsenvirttä:\n\n    \"aa-aa allinpoika,\n    missä sulla pesä?\n    Lahokannon kainalossa,\n    joss' on pieni vesa.\"\n\nja:\n\n    \"Kuku käki, laula lintu,\n    pajata palokärki!\"\n\nVieläpä hän liruttelee:\n\n    \"Kesällä rannan ruohostossa\n    lauleli sorsanpoika.\n    Nätin likan mieltä myöten\n    minäkin olla koitan.\"\n\nTaikoja ja loitsujakin eukko muistaa ja niitä sanelee. Esim:\n\n    \"Tule löylyhyn jumala,\n    isä ilman lämpimähän,\n    tekemähän terveyttä,\n    rauhoo rakentamaan!\"\n\nJoukkoon lurittaa eukko aina tuon tuostakin vanhaa virsikirjaa ja\nsiioninvirsiä ja ihmettelee, että niissä on niin kaunista sanaa.\n\nSeuraavana päivänä pistäyn Mujejärven Pulkkilassa, lähes peninkulman\npäässä salolla, soiden, vaarojen, lampien takana, kauniin Mujejärven\nrannalla. Karhumiehen talo sekin. Aitassa tikulla seinänrakoon oven\npäälle pistettynä näen karhun kulkkutorvea, karhunsydäntä,\nkarhunemättiä, karhunsappea, ja lautasella karhunhampaita, karhun\nkämmenen ja munat. Ja karhunrasvoja on sekä lautasella että\nseinätikuissa. Karhun pääkallo löytyy porstuanylisiltä. Mutta karhun\nsuupantaa, joka talossa myös kuuluu olevan, ei vain löydy. Ja kaikki ne\novat varsin tarpeellisia. Kulkkutorven läpi laskettu vesi vapahtaa\numpitaudista, ja sama voima on emättimen läpi luritetulla vedellä.\nKarhunsydämellä parannetaan ammuksista ja sappea sekotetaan viinaan\nuseiden tautien lääkkeheksi, hammas parantaa hammastaudista ja munilla\npainellaan paiseita. Karhunkämmenellä tervaan kastettuna sivellään\nhevosta keväällä, ennen metsään laskemista, että hevonen karhulta\nsäästyisi. Karhunkämmenessä on alapuolella mesikämmen. Se on mainion\nmakeaa. Niinpä sanotaan, että makeimmalta maistuvat\n\n    \"matikan maksa ja petrankieli,\n    hirven turpa ja karhunkämmen\".\n\nKarhun pääkallo taas on tarpeellinen, jos on luonto \"pantu pinohon\".\nSilloin kallon läpi valetaan vettä ja sanellaan:\n\n    \"yheksän orihin suonet,\n    karhun suonet kymmenennet,\n    peät' on pystys pitämäs,\n    selkäsuonta seisottamas.\"\n\nKun sitten vettä juodaan, kyllä luonto nousee. Karhun suupantaa on\nkylväjä tarvinnut. Se on kylvettäessä ollut kylvövakassa, ja sen\nlävitse -- panta on renkaaksi venytetty -- on aina jyväkourallinen\nkahmaistu. Löytyypä talosta vielä pitkän etsimisen jälkeen,\nmaitohuoneen penkin alta vanhan isäntävainajan tujassu, tuohinen\ntaikapönttö. Siellä jos jotakin voimaesinettä: kuivattua kärppää,\nkärmeennahkaa, ampiaissuoloja, kuivattua päästäistä, käärmeen\nkäräjäkiveä ... jotka kaikki ovat tarpeellisia olleet.\n\nTalo on vanhannäköinen ja vanhimpia paikkakunnalla. Salon sydämessä on\nse yksinään, sievällä viheriällä nurmella järven rannalla. Mujejärven\nPulkkila, Kujangin Pääkkölä, Vepsänniemi ja Katerman Piirola Kuhmossa\nsanotaan olevan seudun vanhimmat talot.\n\nIllan suussa käväisen Kujangin kulmillakin, Pääkkölässä ja muissa\ntaloissa. Vanhaa perua tuntuvat talot olevan.\n\nSuuret ovat salomaat, suuret, jylhät ja synkät näillä Mujejärven\nseutuvilla. Metsämiesten mielimaita. Siellä vielä \"niuhoineen\" lintuja,\njäniksiä ja ilveksiä ahdistelevat sekä \"väljillään\" kontioita\npaukauttelevat. Ja salapolttajain valittuja seutuja kuuluvat myös\nolevan. Monasti siellä synkän korven salaperäisessä helmassa, mustan\ntuuhean kuusen alla \"patakukko\" juosta lirittää. --\n\nKuhmon tietä liikkuessa sattuu useasti tapaamaan tervakuorman Nurmesta\nkohden yrittelemässä, Kuhmon miehiä ovat, tervojaan kauppalaan vievät,\njauhoja tuovat palatessaan.\n\nMujejärveltä palaan Nurmekseen ja siitä \"Tapio\"-laivalla Lieksaan.\nPielisjärven suureen kirkonkylään.\n\n\n\n\nLieksassa ja rajan takana.\n\n\nLieksasta teen pisimmän jalkamatkani. Lähden samoilemaan rajakyliä ja\nsamalla poikkean rajan taaksekin. Pankakosken tehtaan rantatietä\nastelen mahtavalle Pankakoskelle. Todellakin huima koski. Valkeana\nvaahtona kiehuen, kohisten syöksyy vesi putousta alas ja yhtenä\nmylläkkänä keikkuen ja hyppien, kierien ja villisti toisiaan pukkien\nkiitävät tukit mukana. On siitä toinenkin tukki vilistänyt ja vilistää\nvastakin. Toistakymmentä lauttaa ovat tänä kesänä siitä jo laskeneet,\nja sama verta on vielä tulossa. Ja tuhansia tukkeja joka lautassa!\nEtäisiltäkin saloilta, aina kaukaisilta Venäjän Karjalan sydänmailta\novat monet tukit matkaan lähteneet.\n\nSoudatan Pankajärven yli ja saavun, kuten ennen muinoin näillä main\nliikkuessani, Kalliolahteen järven itärannalla. Eipä ole Kalliolahden\ntorppa enää semmoinen röttelö kuin ennen. Uudet on siinä eläjät ja\nuudessa kunnossa asunto. -- Kalliolahdessa on joukko savotoilta kotiin\npalaavia tukkimiehiä sekä Lentieran Kiponkylän ukko eukkoineen.\nViimemainitut tulevat Lieksasta tavaranhausta. Hevosella aikovat\nraahata tavaransa Ruunaan kylään ja siitä soutamalla Lieksanjokea\nmyöten kotiinsa. On siinäkin matkaa: huonot, vaivoin kärryillä\najettavat tiet ja vastaiset virrat. Mutta Petrun praasniekka on tulossa\nja piiraita, sultshinoita, tsoajuja tarvis. Kehoittavat lähtemään\nmukaansa, mutta enpä voi vielä lähteä, vaikka mielikin olisi. Hauskahan\nolisi Lieksanjokea soudella, kulkea salolaisten seurassa halki\nsankkojen, koskemattomien synkkien korpien, kaukana piilossa maailman\nmelulta.\n\nTukkilaisten seurassa matkaan Naaravirralle ja Ruunaan kylään. Viisin\nkuusin miehin painellaan salotietä. Verkkaan kuluu matka, kaskuten,\ntarinoiden taipaleet katkaistaan, väliin tupakoimaankin istahdetaan.\nRuunaan Hompassa eroan tovereistani ja käyn eri tietä Reittulaan.\nsamaan hauskaan taloon, jossa ennenkin olin hetkisen levähtänyt, ja\nhupainen siinä nytkin oli yön seutu oleskella. Reittulasta\nmetsämökkilöiden kautta -- Hilosen mökin luona näen harjakodan --\nÄnisenvaaraan ja takaisin Naaravirran mökille. Saan soutajan ja\nseitsemisen kilometriä soudetaan virtaa myöten Siikavaaran alle.\nLeveäksi, ruohorantaiseksi salojärveksi on Naaravirta tällä kohdalla\npaisunut. Keskellä järveä on matalarantainen, metsäinen saari. Rannalla\nseipäiden ja männynrungon varassa verkkokiermi, etempänä kuivalla\nmaalla, männikössä matala kolmiseinäinen maja. Siinä kalamiehet suojaa\npitävät sekä heinämiehet. Majan edessä on tulisija, siinä kekäleitä ja\nmuita nuotion jätteitä.\n\nSiikavaara on korkea vaara. Jyrkkään laskeutuu se kahdelle kupeelleen,\nNaaravirran puolelle ja vastaiselle Pahanvaaran puolelle, josta sen\nsyvä laakso eroittaa. Ympärillä vaaroja, taloja siellä täällä vaarojen\nlaella. Siikavaaralla on pari Oinosten taloa. -- Siikavaarasta\nHattuvaaran useampitaloiseen kylään, jossa pyhän seudun Ikosen talossa\nelelen ja saan talon ukolta tietoja sekä kylässä asuvalta Kiihtelyksen\nmieheltä, \"Timperi-Jussilta\". Hattuvaarasta painun yhä syvemmille\nsydänmaille, vaara vaaralta, suo suolta, korpi korvelta etemmäksi ja\netemmäksi idän alle.\n\nLehmivaaraan loppuu kirkolta Sikovaaran kautta kulkeva kärrytie, ja\nsiitä vain huonot metsätiet rajakyliin saattelevat. Lehmivaarasta\nyritän Varpavaaraan, mutta menenkin harhaan ja joudun jylhän\nUramovaaran mökille. Mökissä ei ketään kotosalla, koira vain ärhentelee\nniin vietävästi. Ei muuta neuvona kun ilman ohjausta lähteä\nmetsäpolkuja koettelemaan. Antaun yhdelle, paraimmalle: se koreasti\nhetkisen kulettelee, mutta viimein häipyy metsään. Käännyn takaisin ja\nyritän toista: se vie vetelään suohon ja uhkaa sinne upottaa. Taas\ntakaisin ja kolmatta koettamaan: se käy kamalaan korpeen, jossa sen\ntuhannesti kiertelee ja sokkeloi ja viimein pahanpäiväisiksi haaroiksi\nhajoaa. Ei muuta kun kompassi käteen ja nokka ilmaa halkasemaan, ja\nniin metsiä, soita harhailtuani pääsen viimein Paakkosenvaaraan pienen\nVarpajärven rannalla, jossa pari mökkiä. Mutta taas sama peli: ovet\nlukossa, kotona ei hengensielua, ei edes ärhentelevää koiraakaan.\nJärven takana näen talon. Astun metsän läpi rantaan, rannassa pari\nlauttaa, \"koplukkaa\". Niillä istuinpölkky ja 2 haarapäistä patsasta\nairoilla soutamista varten. Mitäs muuta, kun toinen lautta lainehille\nja melastelemaan järven yli toiselle rannalle. Taloon päästyäni kuulen,\nettä olen tullut Varpavaaraan. Sieltä sitten rupean Kitsiä kohti\nkäymään, ja sinne vievä metsätie on hyvänpäiväinen, onpa joskus\nkärryilläkin sitä koeteltu sekä reellä silloin tällöin. Kitsi on\nyksinäinen talo aholla kahden pienen järven, Kitsijärven ja\nPalkinjärven välissä. Palkinjärven rannalla sanovat ennen olleen\nvenäläisen kirkon sekä Kalmosaaressa kalmismaan.\n\nKitsistä Louhivaaraan, n. 7-8 km on matka rääsyistä rämäkkää, suota ja\nkorpea, loppumatkalla vähän lehtoista ahoakin. Taaskin yritän käydä\nharhaan, sotkeun suolle, siitä häivyn sinne tänne risteileville\ntalviteille kolkkoon korpeen. Mutta jouduttaudun ajoissa takaisin\nja yritän toista polkua, joka viekin oikeaan. Pari taloa on\nLouhivaarassakin. Toisessa ikihongista salvottu asumaton savupirtti,\ntaas niitä vanhan kansan pirttejä. Korkeutta siinä entiseen tapaan,\nsamoin leveyttä. Penkit ja muutamat siltapalkit puoli metriä leveät.\nUuni tavattoman suuri. Ja kurkihirret, oikein hattunsa pudottaen niitä\nihmetellen katselee! Julmia, pyöreitä jumikoita, tyvestä lähes puoli\nmetriä läpimitaten. On niiden kannattaman katon alla ollut turvallinen\noleskella. Semmoinen se pitäisi vieläkin vankan suomalaisen talonpojan\npirtti olla. \"Paneilikatot\" ja paperoidut seinät tuntuvat saloillamme\nniin vierailta \"kummennoksilta\".\n\nLouhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon,\nmetsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.\n\nAamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot,\nsuunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet\nloistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä\nsulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon\nalla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin\nlöytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai\nsalosaunan...\n\nLäheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen\nkylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle\nsalomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en\nolisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä \"roppa\", kuten\nrajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon\nkatoaa, milloin korpeen häipyy... Pari virstaa on Inarista rajalle.\nLeveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin.\nTämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen\npikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta\nmuuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä\nseuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi...\n\nJa tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden\nsydänmaata. Saat astua ... astua ... astua painattaa aina vain, sotkea\nsuota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen\nylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin\nkäy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin\nvaltaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin\njäkäläpeitteiseksi kallioksi... Silloin tällöin välkähtää korven\nkainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen\nalle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena,\nkorpien kuleksijana -- kontion naapurina... Sillä mitäpä siellä\nmaailman melussa...\n\nJo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme\nlentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä\nkotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme\nehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein\nsavuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla\n2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja\nkalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella.\nennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.\n\n10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien\nvarrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä \"jamshikka\"\nArhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven\npoukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja\npappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin,\nmutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja\nkarjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat\njärven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia\nnovgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari \"suomalais\"-mallista\njoukossa.\n\nKalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat\nsatavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden\nkoskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen,\npuolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen\nkihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan\nkurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia\ntaittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä...\nMaassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan\nvaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden\ntunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön\nreunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei\nsuinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa\nkumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa\nyksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä\nolevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä\nkylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä\nkelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on\nhankittu.\n\nKalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.\n\nLentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä\nlasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen\ntullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa\nhäälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet\nlaulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa\npeseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:\n\n    \"Pinossas on pienet hallot,\n    pilko puikot puhtahaiset,\n    lämmitä o kyynelkyly,\n    saussuta simainje sauna,\n    loai simaista poruu,\n    simote poijan päätä pessä!\"\n\nJa kun sulhasväki tulee, lauletaan morsiustalossa:\n\n    \"Mi tuo väki tulou,\n    Saksan salmilta syviltä,\n    Vienan vallilta vesiltä?\n    Vävyn tuo väki tulou.\n    Mistä tunnet vävyn väeksi'?\n    Tunnus puista, tunnus maista,\n    tunnus virpi vierahista.\n    Vävyn on soapka samsattainje,\n    puhki pilvien puhuja,\n    läpi metshän läikyttäjä.\n    Ei vävy tupahan sovi,\n    ilman orren ottamatta,\n    sivuseinän siirtämättä,\n    peräseinän päästämättä.\"\n\nKun morsian kodistaan lähtee, lauletaan:\n\n    \"Lenti kokko koillisesta,\n    satasulka Saksanmaalta,\n    liitelihe loatelihe,\n    liiti linnan lauan peähä,\n    otti parvesta parahan,\n    tukkapäistä turpiamman,\n    kassapäistä kaunehimman,\n    höyhenpäistä helövimmän,\n    läksi ullos utuna,\n    pellolle pihoja myöten.\"\n\nVirstan, parin päässä kylästä, saman järven rannalla, on Kipon kylä.\nSaman suuruiseksi Lentieran kanssa sitä sanovat.\n\nLentierasta ajan 32-virstaisen taipaleen Kiimaanvaaraan. Tie kulkee\npienen Luovutsaaren kylän sivutse, joka on kauniilla paikalla järven\nrannalla. Kartassa on kylän nimenä Lentosaari. Syrjään jää tiestä\nSuuloansaari, Suuloanjärven rannalla -- kartassa Sulojärvi,\nKiimaanvaarassa on kaksi kylää, Ylävaara ja Alavaara, joista\njälkimäinen kylä on isompi.\n\nAijon Kiimaanvaarasta kulkea yhtä kyytiä Repolaan, mutta kun pistäydyn\nvanhan tutun, loitsija-akan Malanje Seppäsen taloon, syntyy siellä\npitkät pakinat, ja juttua riittää niin, että lähtö jää aamuun. Kun\nkerron, että hän kerran jo ennen minulle virsiä lauloi, loitsuja\nlateli, muistaa hän sen vielä ja tuttuna kohtelee. Ja valmis on taas\ntietojaan latelemaan. Laulaa hän raudansynnyn, laulaa tulensynnyn.\nsanelee käärmeen synnyn, heposen synnyn, veren sulkusanat, pakkasen\nsanat, tulen vihat, kontion sanat, löylyn sanat ja joukon muita\nloitsuja ja taikoja, Sitten hän vielä laulaa Anni-tytöstä\nAino-neidosta, joka\n\n    \"läksi lutia metshästä,\n    vassan päitä varvikosta,\n    taitto vassan toatollee,\n    toisen taitto moamollee,\n    kohta kolmatta rupesi,\n    Iivanal vellellee.\n    Mies mereltä näytteli,\n    oallolla vienteli.\n    Kasva neiti miussa,\n    elä muissa nuorisoissa!\n    Anni itkien kotihin.\"\n\nTaikka päätyy laulamaan Maariasta, koriasta neidistä, joka\n\n    \"viikon istu ison koissa,\n    viijet vitjat kulutti,\n    kuuset vyölliset poikki saatto.\n    Mariainen mäellä kirku:\n    tule, neiti, poimimaha,\n    tinarinta riipimähä!\n    Koppoi koisan koprahaa,\n    siitä pani huulillee,\n    siitä, vatsahaa valutti.\n    Siitä tyyty, siitä täyty\n    lihavaksi liitelihe.\"\n\nLaulaapa hän pitkän virren Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen\nkutsumattomana vieraana menee ja ryhtyy laulukilpailuun Saarelaisen\nkanssa ja voittaa hänet.\n\n-- A, himottah silma kuulla pajuloi? kysyy Malanje lopuksi.\n\n-- No annas kuulua!\n\nJa Malanje pajattaa:\n\n    \"Olonetskoi burlakkoi,\n    gorodenkoi kauhtanoi,\n    klinja bieloi,\n    kauhtan sieroi,\n    njevidali dai njeslihkali.\"\n\nKahdeksissakymmenissä on Malanje jo, silmäpuoli eukkorupelo, mutta\nmuuten terve, puhelias ja hilpeäluontoinen. Toatto oli ollut mainio\nseppä ja suuri loitsija. 12-vuotisena oli toatto lähtenyt Suomesta\nKiannalta Venähen maalle ja joutunut lopulta Kiimaanvaaraan asumaan.\nYksin oli Malanje vanhemmistaan jäänyt, yksin kauvan talossaan elellyt.\nOli sitten ottanut kasvattipojan, joka nyt eukkonsa ja yhden lapsensa\nkanssa talossa eleli, taloa hoiteli.\n\nAamulla ennen viittä jo nousen, sivallan laukun selkään ja lähden\nRepolan tielle. Tuumin yhtäpäätä mennäkseni Tuulivaaraan asti, jossa\nhuomenna Petraa praasniekoidaan, kuten Lentierassakin. Ihana on ilma,\nkeveästi nousee jalka, ja tie käy pitkin Lieksanjärven rantaa.\n\nJa salolla tien vieressä, humisevien honkien suojassa Lieksärven\nrannalla on pienoinen matalainen metsäsauna. Suurista pyöreistä hongan\nkeloista on se salvettu. Pieni, ryömittävä oviaukko on muutamassa\nnurkassa. Kurkistan sisään: ovipielessä kiuvas, peräseinässä pieni\nikkuna, siltana pelkkä maa, sammalilla ja heinillä peitetty. --\nKalamiehet kalalla ollessaan viettävät saunassa yönsä, samoin\nmetsämiehet eräretkillään. Yöpyypä joskus siihen matkamieskin. Saunan\nlämmitessä ollaan ulkona, mutta kun savu ja kitsku on haihtunut,\nmennään saunaan, pistetään ikkunaan \"sammaltype\" ja heittäydytään\npehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä\n\"kaskutah i pagistah\".\n\nHonkain välistä vilkkuu Lieksanjärven siintävä selkä. Aamuinen autere\nsen pinnalla auringon valossa väikkyy ja terheniset saaret selällä\ntoinen toisensa takaa pilkottavat. Odotan, että tuolla, jossakin saaren\nrannalla, salmessa nousisi vedenimpiä vedenkalvoon leikkimään taikka\nettä ruohopartainen Ahti sieltä kohoutuisi. Mutta ei nouse, eivät\nnäyttäy ... minulle, epäuskoiselle.\n\nOnpa tien varrella myös siellä täällä pieniä kolmiseinäisiä,\nviistokattoisia koskuksista seipäiden varaan tehtyjä, metsämajoja.\nNiiden alla saavat suojaa sateelta ja päivän helteeltä sekä matkalaiset\nettä metsä- ja kalamiehet.\n\nKiimaanvaarasta Repolaan on 29 virstaa. Pari taloa, n. 10 virstan\npäässä Repolasta, on matkan varrella. Repolan pogostalla levähdän\nkolmisen nelisen tuntia ja nautin tunnetun Törhösen vieraanvaraisuutta\nja sitten taas taipaleelle. Kolvaasjärvellä, jonne on 14-15 virstaa,\nolen parin tunnin kuluttua. Passittomana kulkuririepuna joudun siellä\nvenäläisen stanovoin ja karjalaisen urätniekan kynsiin. Ne panevat\ntoimeen perinpohjaisen repputarkastuksen ja löytävätkin varsin\nvaarallista tavaraa. Ei juuri pommeja, mutta nenäliinoja, lyijykyniä,\npiirustusvihkoja, muistivihkoja ja muuta semmoista hirveää. Sitten\ntiedustelevat, olenko talonpojille \"kniigoja\" antanut ja puhunut\n\"vierusta, maista ja metsistä\" y.m. vaarallisista asioista. Arvelevat\nkai, että tässä nyt on yksi siitä suuresta sotajoukosta, joka sanotaan\nSuomesta lähetetyn Karjalaa valloittamaan. Aikovat ottaa rattailleen\nmukaansa, mutta kun näytän viimein heille Aunuksen kuvernöörin antaman\nsuosituskirjeen, niin laskevat laputtamaan. Ja lähdenkin, ja laputan\nyhtä kyytiä 26 virstaa Koropin ohi Tuulijärven kylään, johon tulen\nkymmenen paikoissa illalla. Koko matka se olikin! Eipä enään tehnyt\nmieli juoksentelemaan, varsinkin kun kenkä vielä oli hyökännyt\nisäntäänsä vastaan ja jalkaan kauhean rakon kihnuttanut.\n\nTuulijärven kylässä saan sijan varakkaan Maurosen talossa. Onpa siellä\nmuitakin Suomen miehiä praasniekkavieraina. Naapuripitäjästä Lieksasta\novat tulleet katsomaan rajantakaisten veljiensä juhlia. Hyvin näyttävät\nviihtyvän, ystävinä keskenään pakinoivat.\n\nSeuraava päivä vietetään praasniekkaa. Aamupäivällä, kun on pappi\nsaapunut -- on näet ensin käynyt Koropissa -- käydään tsassovnassa,\njoka on kalmiston reunassa järven niemessä, molimassa. Sitten syödään\nvahva aamiainen, piiraita, sultshinoita, kalakukkoa, rokkaa ja votkaa\nryypätään päälle ja alle. -- Eipä aikaakaan, kun käy nuorten miesten\njoukossa kuiske, jotta jossakin vaaran talossa -- neljää vaaralla\nolevaa taloa sanotaan Tuulivaaraksi, kolmea vaaran juurella, järven\nrannalla, Tuulijärveksi -- aikovat tytöt pitää \"bessodaa\". Sinne heti\nkiipeemään nuoret ja vanhat. Siellä \"sharmankka\" jo soi, ja kohta on\nerään talon sintsossa kisa käymässä. Ja sitähän nyt vanhakin mies\nmielissään katselee. Tytöt punottavin poskin, pojat hiki hatussa\nheiluvat, keikkuvat. Huvittavinta on nähdä \"moanitus\"-kohtausta. Poika\nylpeännäköisenä, välinpitämättömänä, lakki kallellaan yksikseen tanssia\nteikaroi keskisillalla, hypähtelee, heittäyy kykkyyn. viskaa sääret\nristiin, ponnahtaa ylös, painuu taas alas ja lyö jaloillaan siltaan\nsen tuhannesti. Kädet ovat milloin lanteilla, milloin sivuilla\nviittilöivät, milloin edessä kiivaasti kehräävät. Mutta tyttö se\nmaanittelevan, viehkeän näköisenä lyhyin kevyin tanssiaskelin liitää\nsivuttain ympäri siltaa pojan ympärillä. Lähestyypä tanssivaa poikaa ja\nkurottaa kätensä, jotta muka: tulehan! Mutta poika ei näkevinäänkään,\nhuimemmin vain keikkuu ja teikaroi ja kehrää. Tyttö vielä viehkeämpänä\nhetkisen liitelee ja taas tarjouu: sama huono onni, kova on pojan\nluonto. Kolmannen kerran kun koettaa, jo heltyy sydän ja poika tarttuu\ntyttöön ja tanssi jatkuu yhdessä.\n\nKovin koreankirjavissa puvuissa ovat tyttöset, loistavat, läikkyvät\ntoinen toistaan kirkkaammin. Varsinkin lettinauhat ovat heillä monet ja\nmonenväriset. Pidänpä lukua erään komeimman tytön komeimmasta\nlettinauhakimpusta ja saan selville, että siinä on seitsemää eri väriä,\nja muutamat nauhat niin pitkiä, että polven kohtaan ulottuvat. Ja nekös\nkisatessa somasti lepattavat!\n\nIltapäivällä lähtevät veneillä naapurikylään, Koroppiin jatkamaan\njuhlimistaan -- pappi oli jo tsassovnamenot toimitettuaan lähtenyt\nveneellä Losmaan. Mutta enpä jouda enään praasniekoimaan, täytyy\nheittää reppu selkään, tulla arkituulelle ja painautua salolle. 16\nvirstaa on kylästä rajalle. Tie on vasta valmistettu ja sentähden vielä\njotenkin huonossa kunnossa. Ensimäinen suomenpuolinen talo rajan yli\ntultua on Kivivaara. Siihen yöksi joudun.\n\nSitten jalkasin paraillaan tekeillä olevaa tietä myöten 15 km\nNurmijärven kylään. Leveä, kunnon tie näyttää tästä tulevan, jahka se\nvalmistuu. Toisenlainen siitä syntyy kuin rajantakalaisten kapeasta\nkäytävästä. -- Nurmijärveltä saan hevoskyydin kirkolle, jonne saavun\nlauvantaina heinäkuun 13:nnen illalla.\n\nVilkasta on elämä Lieksan \"kadulla\" kesäisenä lauvantai-iltana.\n\"Maalaisia\" on saapunut, huomista kirkonmenoa varten useista\netäisistäkin syrjäkylistä. Parvittain niitä kuleskelee kylätiellä sinne\ntänne, toisia seisoskelee kauppa- ja vehnäpuotien rappusilla. Pojat\nsyöttävät tytöille makeisia ja vehnästä, ja syövät itsekkin suun\ntäydeltä. Onpa vielä sattunut niin erinomainen kaupunkilaispeli kuin\nsirkus eksymään kylänlaitaan, ja se se suurimmat parvet ympärilleen\nkokoo.\n\nLieksasta pääsen laivalla Vuonislahteen, jossa taas hetkisen saan\nvanhoja ukkoja haastatella. Vuonislahdesta jälleen salolle. Ensin\npienen Jauhiaisen yli ja sitten Sammaljokea vielä pienemmälle\nSammaleiselle ja sen perimäiseen pohjukkaan ja salon poikki Luenniemeen\nja Pitkänlahden taloihin. Ja niin talo talolta, salo salolta etemmäksi\nja etemmäksi: Majalammille, Julkuvaaraan, Uuronvaaraan, Jaakonvaaraan,\nKuorajärven taloihin, Teponvaaraan ja Suuponvaaraan, joka on viimeinen\n-- 2-taloinen -- kylä Pielisjärven Enon rajoilla. Muutaman savutuvankin\ntapaan matkalla.\n\n\n\n\nEnossa, Kontiolahdella.\n\n\nSuuponvaarasta joudun pieneen Lemun torppaan Enon saloilla. Siellä ukon\nkera yön ympäristö pakistaan.\n\nLemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta\nmaantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla\nPielisjokea alas Enon kirkonkylään.\n\nKäväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki\nsalotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken\nisohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle\nPaiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös\nJakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon\nSarvinkiin.\n\nSarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven\npohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika\njulman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä\npenkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On\nsiinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan\nkoskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. -- Hauskan äkkimutkan\nkiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle.\n-- Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.\n\nEnosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa\nuseampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä\nLuhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja,\nyksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle\non neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä\nsavutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen\npystyttänyt.\n\n\n\n\nIlomantsissa.\n\n\nSaavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä\nympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.\n\nJa taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. Kauniin\nKoitajoen, \"Koian\" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitä\neteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylän\nTahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.\n\n-- Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin\net ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä\nsaunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä\npäkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu\npäiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin\npaljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku\nmantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen\nkaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla\nsuuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä\nvallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä\nlehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla\nkalliorantainen kappale, tuolla tuollainen ... ja tuolla ... tuolla ...\ntuolla... Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja\njärven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran\nkylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun\nrunolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist\nennen muinoin tuli \"muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä\" ja\nsitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa\nSuometar-neidosta uneksui.\n\nHuhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan \"Koierta\" myöten\nPiilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen,\nsoutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti\nnyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen\nminäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain\nsaunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä...\n\nKontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa\npienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku\nrannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä\nelänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli\nKuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa\nMateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan\nlaskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut \"sellainen\nnoita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen\nkulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka\noli toinen noita\". -- Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä\n\"vihtapantoja\", jotka lienevät \"Matelin kummennoksii\". Ja oli niillä\npaholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti\noli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet\nriitelemään, jotta \"kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja\nsie siihen nyt peäs panit!\" Silloin eukko oli \"siunuustellut\", jotta\n\"kyllä tästä tie katkiaa\", jotta \"että työ tästä rahtii piä!\"\n\nKylläpä onkin seutu sellainen, että se herkän mielen laululle herättää\nja synkät loitsutkin synnyttää. Rannan petäjien välistä vilkahtelee\nKoitereen saarinen selkä ja ympärillä humisee ikuinen hongikko,\netempänä synkkä metsä kohisee.\n\nMatelin arvelevat kuolleen 1846 tai 1847. Eipä ole talossa enää hänen\nsukuaan. Huhuksen Kuivalainen kuuluu vielä Matelin sukua olevan ja\nMäntyojan Romppanen.\n\nVietän talossa yön. Iltamyöhään pakinoidaan talonväen kera. Isäntä\nMatelista kertoo... Hämärissä aittaan makuulle mennessäni arvelen,\njotta tulevatkohan ne, joiden tie tästä moinen kulki, minun untani\nhäiritsemään... Eivätpä tulleet, rauhassa antoivat nukkua. Akkahan ne\njo sillisiksi siunuusteli. Ei ole niillä enää näillä main asiaa.\n\nKontiovaarasta kankaita myöten Käenkoskelle ja siitä metsäteitä\nSiivenvaaraan, Kokkovaaraan ja Hattuvaaraan.\n\nHattuvaara eli, kuten myös sanotaan, Hattupää on iso\nkreikkalaisuskoinen kylä n. 15 virstaa rajalta, suurien soiden,\nlaajojen metsien, monien vaarojen ympäröimänä. Kirkolle, 3 peninkulmaa,\noli takavuosina matka tietöntä suota ja saloa, mutta nyt jo\nhattupääläiset pääsevät hyvästi rattaillakin ratistamaan.\nPääkylä, tihein ryhmä vaaran kaltevalla rinteellä tsassovnineen,\nkalmistokuusikkoineen muistuttaa hyvin paljon rajantakaisia\nheimokyliämme: jyrkkäkattoiset talot paikoin vieri vieressä päädyttäin\nkylätielle, ja talojen välissä risteilevät kylänkujaset. Mutta talot\novat jo enemmän \"suomalais\"-mallisia, matalahkoja, katot eivät niin\nmahtavan voimakkaina levittäydy talon suojaksi, seinähirret ovat\nveistetyt, ikkunat kyllä pienet ja tavallista ylempänä, mutta eivät\nniin korkealla kuin rajantakalaisten taloissa. Hovattalanvaaran\n4-taloisessa ryhmässä on vielä Maksimisella vanhanaikainen talonsa,\njossa pirtit, sintsot, sarait, aitat, tanhuat, läävät saman katon alla.\nEntisaikoina on Hattuvaarassa useammat talot novgorodilais-mallisia\nolleet.\n\nHattuvaarassa pohdimme Iivana Tiittasen kanssa rakennusasioita. Saan\nkuulla jo rajakarjalaisia nimityksiä: \"paltshat\" ja \"lautshat\",\n\"petshurkat\" ja \"tshashokat\", \"proavilot\", \"solomat\" ja \"potokat\",\n\"vuiskat\" ja muut.\n\nHattupäästä astelen Korentovaaran ja Lehtovaaran kautta Koitajoelle ja\nMekrijärven kylään.\n\nMekrijärvellähän ne ovat ennen eläneet myös runonlaulajat Sissoset ja\nHuohvanaiset ja vieläkin siellä elää samaa sukua. Mutta loppunut on jo\nesi-isäin runomahti samoin kuin heidän aikuisensa sukutuvat revityt ja\nraasitut ja muodosteltu miten milloinkin.\n\nKoreana kesäaamuna 2-3-virstaisen Mekrijärven yli Ryökkylään Mustosen\nrantaan. Kauniilla järven nurmirantaisella niemekkeellä on Ryökkylän\n5-6-taloinen kylä. Mustosen talossa elelee mummona 80-vuotias Simana\nSissosen tytär. Tulee siinä runonlaulajista puhe, niin mummo sanoo:\n\n-- A tuol Mekrijärven kylässä se ennen eleli taitava laulaja.\n\n-- Simana Sissonenko?\n\n-- A niin, vot vot, tiijäthän sie. Heä ol miu toattoi.\n\nRyökkylän kylässä oli ennen ollut sellainen tsassovna, johon oli\npitänyt uhri heittää, kun ostettua eläintä oli ohi kulottanut, raha\npitänyt heittää uhriksi. Ellei heittänyt, oli vihollinen kiusannut.\nMuuan ukko oli kulettanut hevosta ohi antamatta uhria. Silloin tullut\nvihollinen kiusaamaan. Ukko pannut pojan polttamaan sitä tsassovnaa,\npoika polttanut. Mutta pojan päälle lentänyt lintu tsassovnan katosta\nja puhkaissut silmän. Sen oli vielä vihollinen tehnyt, mutta sitten oli\nsiitä päästy.\n\nRyökkylästä astelen Putkelan kautta Ilomantsin isoon kirkonkylään.\n\nKirkolta taaskin itäistä maata kohden, ensin hevosella Möhköön ja siitä\nkolme peninkulmaa jalkaisin Kuolismaahan. Tie Möhköstä Kuolismaahan on\nvasta valmistettu, karkeahiekkainen, vaikea jalkaisin käydä, ei varsin\nhyvä hevosellakaan ajaa. Monet, suuret suot se matkalla halkoo, monet\njylhät korvet kulkee. Välillä viivähdän Lemiahossa, Lutikkavaarassa ja\nMiikkulanvaarassa. -- Kuolismaan kylä viisine kuusine taloineen,\nKettusineen, Hattusineen, Martiskaisineen on korkealla vaaralla\nKuolismaanjärven, järvestä lähtevän joen ja Koitajoen välissä. Niinkuin\nmuutkin Ilomantsin salokylät, on Kuolismaakin suurien soiden ympäröimä.\nNovgorodilaistaloja on kylässä kolme neljä, kaksi jotenkin täydellistä,\ntoiset jo osaksi hajaantuneita. -- Asukkaat kylässä ovat enimmäkseen\nkreikkalaisuskoisia. Kettunen esim. on \"suomalainen\".\n\nKuolismaahan loppuu kärrytie. Jos lähtisi vielä idän alle painumaan,\nsaisi polkaista metsätietä, talotonta taivalta 30 virstaa, ennenkun\ntulisi Liuvukseen ja siitä toistakymmentä virstaa samanlaista tietä\nMekriin rajalla. Jauhot ja muut tavarat, mitkä liuvukselaiset ja\nmekriläiset noutavat Möhköstä, saavat he kesällä Kuolismaasta alkaen\n3-4 peninkulman matkan kulettaa purilailla tai hevosen selässä. --\nKuolismaasta palaan kirkolle.\n\nKirkolta ajan Marjovaaraan, ja kiertelen siellä ympärikylissä,\nAlapohjassa, Tiakkavaarassa, Perttivaarassa ja jatkan sitten matkaa\nKoveroon, isoon, varakkaannäköiseen kylään. Siellä m.m. mylläri Kurosen\nkanssa jauhan Koveron rakennusseikkoja. -- Koverosta käväisen\nKiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Matkalla tapaan maa-asunnon,\npienen, matalan, ahon rinteeseen työnnetyn mökkipahaisen. Katto ja\netuseinä vain pistäytyvät ahosta esiin. Pienen pienet ikkunat ovat ihan\nmaan rajassa. Sisällä pelkät maaseinät, katon rajassa pari hirsikertaa,\nnurkassa uloslämpiävä uuni. -- Huhtilammen kylässä on useampia taloja\nHuhtilammen ja Koatiinlammen välissä ja rantamilla.\n\nSitten Tuuponvaaran kautta Kokinvaaraan, josta taas Öllölän saloille.\nSiellä m.m. tapaan alkuperäisen savupirtin saunankiukaineen ja kiukaan\nviereisine makuulavoineen. Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan\nasti, kuulun runolaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon.\n\n-- Tuoko se nyt on se mainio runolaulajamme ja kuulu metsänkävijämme\nMysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva\nukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu\näänetönnä, liikkumatta, tietämättä välittämättä, mitä ympärillä\ntapahtuu? Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavottanut, tuoko se on\näreän kontion keihäällä kaatanut ... tuoko se on niin kauniisti\nkanteloa helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta\nlaulanut ... tuoko se on mahtava loitsija ollut ... tuoko se on sitä\n\"Karjalan aatelia\"... Voi sentään, minkälaiseksi se ikä, aika\nvahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa, sortaa mahtavimmankin\nlaulunlahjaa! Sääli, sääli käy mainiota miestä. Päivät päästään kuuluu\nistuskelevan äänetönnä taikka loikovan sängyssään. Huonokuuloinenkin jo\non. Keväällä oli ukko jo yrittänyt kuolemaankin, mutta oli vielä\nparantunut, kun oli lääkärinapua käytetty. Viime talvena oli vielä\nlaulanutkin. Mitä herrasmiehiä lienevät olleet, jotka olivat talossa\nkäyneet ja kiusanneet ukon laulamaan? -- Petrin eukko on vielä reipas,\npuhelias, paksu mamma, ja sanoo olevansa \"Loimoin kyläst Suistamalt\".\n-- Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin\nvanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.\n\n\n\n\nKorpiselässä, Soanlahdella.\n\n\nVietettyäni yön Ristivaarassa samoilen seuraavana päivänä, elokuun\n2:sena suoniittyjä, lehtoisia ahoja myöten Hoilolan kylään ja siitä\nmetsäisiä kankaita Korpiselän kirkolle. Hoilolassa viettivät Illjan\npraasniekkaa. Kannisen taloon oli kokoutunut joukko sekä nuoria että\nvanhoja pakinoimaan. Päivemmällä jo sentään lähtivät pois astelemaan,\nsanoivat heinäpellolle olevan kiireen. Ja miksei, olihan kerrankin taas\npouta ainaisten sateiden lomassa.\n\nKirkolta lähden jalkapatikassa Tshokkiin, josta käyn Kokkarissa ja\nMysysvaarassa. Kolmisen nelisen virstaa on Kokkarista Mysysvaaraan.\nPitkät, poikkitelaiset suosillat, metsäniityt, metsäpurot, mustat\nkorvet ja lehtoiset vaarat ehtii taival sillä välillä jo esittämään.\nEipä ole Mysysvaara enään samanlainen kuin ennen Petrin siellä eläessä\non ollut. Uudeksi on siellä kaikki vaihtunut. Ainoastaan vanha riihi\nvielä on ennallaan.\n\nToimeentulevia hyvin rakennettuja kyliä ovat sekä Kokkari että Tshokki.\nTalot korkeahkolla olevine ikkunoineen, jyrkkine, voimakaspiirteisine\nlautakattoineen muistuttavat vähän rajantakalaistaloja. Noin 10-kunta\ntaloa on kummassakin kylässä. Mysysvaarassa kaksi. Tsassovna on\nmolemmissa kylissä. Kokkarin vanha hauska tsassovna on uudestaan\nlaitettu aivan koreaksi ja maalattu, Tshokin on melkein maahan asti\nlahonnut.\n\nTshokin majatalon emäntä, Marppa Vornanen osaa \"iänellä itkee\", samoin\nnaapuritalon emäntä.\n\nKorpiselän kirkolta ajan Soanlahden Havuvaaraan ja Juttulammille. Tie\nkulkee vaaraisia maita, vaarojen rinteillä halmemaita, m.m. punottavia\ntattarihalmeita. Rakennukset sekä Havuvaarassa että Juttulammilla\nenemmän uudenaikaisia, samoin Soanlahden kirkonkylässäkin, johon\nJuttulammilta tulen. Juttulammilta kirkolle kulkee tie pitkin\nJänisjärven rantaa. Heti kylästä lähdettyä kohoaa se korkealle\nvaaralle, jolle Jänisjärvi koko laajuudessaan uljaana loistelee,\nsiintää silmänkantamattomiin. Jänisjärven rannalla kiertelevä tie\nmuistuttaa paljon Laatokan Kirjavalahden rannalla mutkittelevaa tietä:\ntoisella kädellä tien vieressä järven pinta, toisella jyrkkään nouseva\nvaara.\n\n\n\n\nSuistamolla.\n\n\nSoanlahdelta jatkan matkaa Jänisjärven rantaa myöten Suistamon suureen\nkirkonkylään. Soanlahden ja Suistamon väli on enemmän tasaista maata,\neipä ole semmoisia vaaroja kuin Korpiselän ja Soanlahden seutuvilla. --\nSuistamon kirkonkylässä tapaan m.m. matalaisia mökkejä, joissa \"läävä\"\non pirtin kanssa saman katon alla, porstut vain välissä. Sellaiset\nmökit näkyvät Suistamon vähävaraisilla olevan hyvin tavallisia.\n\nJa taas, taaskin salolle, vielä kerran polkaisemaan suuria sydänmaita,\nkolkkoja korpia kuleksimaan. Pääsen hevosella -- vaikka tie onkin kovin\nkehnoa, kuopakkaista kylätietä -- suureen Koitonselkään, ohi ajettuani\nÄämäjärven kylän. Koitossa taas jo tapaan novgorodilaistaloja, joskin\nmyös uusmallisia.\n\nKoitonselästä kautta salojen ja lehtojen ja soiden Hovinahoon, josta\nHudjakan miehen keralla -- sattui juuri tulemaan talosta ratsain\nhevosella, joka samalla purilaita veti -- Hudjakan pieneen, 2-3\ntaloiseen kylään Hudjakanjärven rannalla. Hudjakasta kankaita, soita\nmyöten Muuantoon, toistakymmentaloiseen kylään Muuannonjärven rannalla.\nEnsimäiseksi tietysti Jehkin Iivanaa tapaamaan. Ei ole Iivana kotona,\non 8 virstan päässä Suurenjärven kylässä veneen veistännässä. Mitäs\nmuuta, kun sinne matkaamaan. On siinä jo taas osoittelemista,\nyrittäessä synkän metsän läpi Suurenjärven kylään. Matkalla monet\n\"rigiet\", suot ja salot, lehdot ja ahot ja monet syrjäpolut, joista\nmikä minnekin vie, Kuikkaan ja muuhun. Pitkältäkin jo matka tuntuu...\nMutta tulee viimein niitty, tulee toinen, tulee lehto, siinä veräjä ja\nkohta talokin pilkahtaa puiden välistä. Kolme taloa on kylässä,\ntakimaisessa, Petrin talossa Iivana työskentelee. Niityllä talon\nluona puuhailee talonväki, poutapäivä kun on, niin ahkerassa\nheinänkorjuutyössä häärivät.\n\nRiihi on Iivanan työpajana. Siellä hän paraillaan veneenkaaria\nkiinnittelee. Pyydän ukkoa heittämään venetyönsä täksi iltapäiväksi ja\nkäymään kerallani pakinoimaan. Valmis on, jahka ensin saa kaaren\nkiinnitetyksi. Käydään nokiseen pirttiin, pirtti on \"seämeh\" eli \"kodih\nlämpeevä\", joka \"savuh kodih antah, ei lähetäh pihal\". Hupaisesti\nvierähtää ilta, puhetta riittää aina hämäriin saakka. Kyllästymättä\nkuuntelee salolaisen sujuvaa, notkeaa, sanarikasta, kuvarikasta kieltä.\n\nMutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee\nmakuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat\nIivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä\nriittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen,\nsalosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille.\nSanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo\nsujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran\nPetristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä\nlaulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä\non ukon viimeinen laulumatka.\n\nKaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän\nmieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen\nhelkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on \"Karjalan aatelia\". --\nEnpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden\nastelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa\nkohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee...\n\nMuuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän\ntalossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, \"otshaseinässä\" pienet\nluukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta\nlahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan\nluona.\n\nMuuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen\npakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat\naallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä\njärvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi\neli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko\nmatka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea,\nmilloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia\novat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen\nhongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina\nseisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat.\nSiellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli\nmuiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan\nsortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku\non kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen\nottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa\nkannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi\njättiläinen -- mikä lie ollut, mistä tullut? -- keskeltä poikki\nmurskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva,\njoka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen\npetäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen\non varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien\npaljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan\ntuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti.\nMutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus.\nLahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki\nhorjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta...\nSortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa...\n\nAlakuloiseksi, synkäksi käy väkisinkin yksinäisen vaeltajan mieli.\nTuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa ...\nja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi ... kun lisäksi\nvielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli\nkyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa,\nkun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen\nhaaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta?\nEpätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi.\nAhdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista\ntaivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan\nmetsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi ... hämärissä\nsiellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi... Kiireesti suden kyytiä\neteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus:\nsama juttu... Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden\nvälitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi\nja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää\nhätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet\npian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan -- Iivana\nnäet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.\n\nKontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen,\nhiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko\nkäy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa,\nShemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee\ntaivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen\npinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän\nRuodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun,\nkuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo.\nKernaasti luvataan yötä ollakseni. -- Yöni nukun talon vaateaitassa\nsintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa\nkalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä\nmakuutilaa: \"sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii\nselläs\". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.\n\nAamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä...\n\nOikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen,\npimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin\ntalo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen\nkarjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi\nkatoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö\ntorppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös\nnovgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon\nlähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se\non ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille.\nMiellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta\nrannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen\nympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin\nrauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku\nlaineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida\nShemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella\nlaulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat\nluvut sanella!... Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi\nniin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat\nlentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa... Vaan kannel vielä\nhetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa\nvanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa.\nHänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa.\nAsettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy\nhelkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja\nikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan\nkoskettelee... Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee...\n\nPistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella,\nVieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot\nsiistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen\nitkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko,\noikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain\ntakkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana\nlupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee \"riähkä\", jotta \"en mie myö\nlihoai\". Ja eikä \"myö\", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin\nlopulta vaatii \"lihastaan\" markan. Menkää!\n\nJoudun yöksi Kontran Pyyhyn. Sieltä aamulla ennen kuutta antaun lähes\nparipeninkulmaiselle salomatkalle, osottelemaan Loimotanjärven rannalla\nasuvan metsänvartijan asuntoon, josta voi saada saattajan järven yli\nLoimolaan. Tälle taipalelle, enemmän kuin millekään toiselle matkalle,\nepäillen lähden. Shemeikassa kielsivät yksin lähtemästä, sanoivat,\njotta tie on niin roppa, jotta outo ei voi osata. Mutta Kontrossa taas\npuhuvat toista: kyllä osaa, kun tarkoin neuvotaan. Ukko neuvoo,\nkirjoitan muistiin ja lähden ... eihän sitä kehtaa opasta ottaa, kun\nnoin vakuuttavat. Muuannon polkua saan käydä aina siihen asti, missä se\nhiekkakannasta järvien välitse sujahtaa ja siitä vasemmalle kädelle\npoiketa Loimolaa kohden. Alkumatka on kerrassaan somaa saloa. Polku --\ntodellakin pahainen, sotkuinen kanervikon käytävä -- puikkelehtii\npienien järvien välitse. Milloin on lampi vasemalla, milloin oikealla,\nmilloin yhtaikaa sekä vasemalla että oikealla. Ja sitä kestää\nuseamman virstan. Mutta sitten tulee suo, ja siellä polku katoaa,\nkerrassaan katoaa, ei näy mitään johtavaa lankaa, jota voisi pitää\nojennnsnuoranaan. Kun nokka sammalessa ja silmät tappeina juoksentelee\netsien, löytää jalan sijan sieltä, toisen täältä ja niin nuuskien\npääsee toiselle rannalle, josta haparoiden viimein polunpään löytää.\nTuleepa sitten eteen polunhaaraus. Tops, kirja käteen! Sitä ei ole\nkirjoitettu, ei totisesti! Mitäs, mitäs nyt tehdä? Hetkisen\naprikoituani menen toista umpimähkään. Vähän aikaa huhkittuani, näyttää\npolku kuin paranevan. Mieli kevenee, hymistän sydämessäni kiitosvirren,\nkun erhetysten poluilla oikeaan johdatettiin. Vielä muutamia askeleita:\ntaas haara, mutta se -- takaapäin. Otan tarkemman selon siitä ja\nhuomaan, että se onkin se äskeinen haara, joka siinä vain vähäisen\nsivuja kierrättelee ja taas tässä yhteen sattuu... Tulee polku viimein\nkauniin, kivikkorantaisen metsäjärven, Sonkerinjärven rannalle ja siitä\nkäännähtää vasempaan, ja vähän ajan päästä jo Loimolanjärven suurehko\nselkä välkähtää. Kohta kevein askelin astun metsänvartijan asunnolle.\nMutta talossa onkin vain lapset kotosalla, aikuinen väki metsäniityllä.\nEi muuta kun etsimään. Pieni poikapahainen käy pihalle neuvomaan, jotta\n\"kui sie määt, assut vähän matkoa, tullou toinje polku, a sie määt\nvasempah kädeb, a sit tullou suo, sit rigie, sit perttji autio, a sit\ntullou plotina ... a sit plotinast sie määt vasempah ... siel hyö\nroadou suon bokas\". Menen ja teen niin ja löydän raatajat \"suon\nbokasta\". Tyttö on kalakeittoa puuhaamassa \"keitinsellässä\" tulella\nriippuvan padan luona, poika ongiskelee, eukko niittää kalsuaa puron\nreunaa ja ukko laittaa katajanhaarukasta viikatteeseen karvia.\nNälkäisenä käyn minäkin aterialle ja se syödään salolla oikein\nsalolaisen tavalla: kalaa pistellään kattilasta tuohilusikoilla ja\ntuohiropeista ryypiskellään piimää.\n\nLoimolanjärveä saan soutaa 7-8 virstaa, ennenkun saavun Loimolaan, joka\non iso tiheä kylä korkealla vaarannyppylällä Loimolanjärven\netelärannalla. -- Muuan rajantakalaistyyppinen talo on kylässä. Muut\ntalot enimmäkseen pienehköjä, vanhahkoja. On muutamia uusiakin\nasunnoita.\n\nLoimolasta Uuksunjärven ohi Maisalaan -- sielläkin muuan talo puoliksi\nnovgorodilaismallia -- josta saloja jalkatanuisin suureen Leppäsyrjän\nkylään runolaulaja Kuokan taloon.\n\nKuokka on loitsijakin ja mahtava loitsija onkin ja järkähtämättä\nluottaa sanan voimaan. Kun hän iltahämärissä puolipimeässä huoneessaan\nkertoilee, mitä kaikkea hän on saanut ja saa loitsuillaan aikaan, miten\nhän \"pinoh pannun\" luonnon nostaa, miten veren vuodon tyrehyttää, miten\npaiseen pysähyttää, miten käärmeen pakottaa tulemaan vaikka peninkulman\npäästä imemään myrkyn puremastaan haavasta, miten hän monta muutakin\nkummaa tekee, ja kun hän siinä matalalla äänellä noita puhelee ja\nväliin kaameita loitsuja hampaittensa välistä kuin sylkien sähäyttelee,\nniin jo jo valtaa minutkin vavistus ja kamala tunne. Tunnen, uskon,\nettä jos minussa nyt joku vamma olisi, vaikkapa käsi poikki, verta\nvuotavana ja Kuokka sen ylitse sähäyttäisi mahtavat alkusanansa,\nverenvuoto siihen paikkaan pysähtyisi. Niin kamalasti hän osaa\nhämärässä huoneessa ainakin minuun, matkasta väsähtäneeseen\nvaikuttaa... Katosipa, katosipa entinen epäuskoni loitsija- ja\ntietäjäukkojen ja -akkojen parannustaitoon -- -- --\n\nLeppäsyrjästä kuljen Sarankyläin sekä Suuren että Pienen ohitse\nkirkolle. Matkalla levähdän vanhan loitsija- ja itkijäeukon, Jelena\nLukishnan mökissä. Kirkolta ajan Alattuun, josta taas Sortavalan\nLäskelään ja Rautlahteen. Rautlahdessa käyn Vannisen talossa ja jatkan\nmatkaani kauniin Kirjavalahden perukoitse Helylään ja Sortavalan\nkaupunkiin, johon elokuun 13 p:nä päätän maallisen vaellukseni ja\nseuraavana päivänä rautateitse ratistan kotia kohden.\n\n\n\n\nLuvunteko.\n\n\nKotona sitten pidän lukua matkan tuloksista. Piirustuskirjat\nnäyttävät hyötyneensä metsämajoja ja kotia, saunoja ja saunanuunia,\nriihiä ja riihenkiukaita, savupirttejä ja savupirtinuunia,\nmökkejä, taloja ja taloryhmiä, aittoja, talleja, latoja, nuottikotia ja\nsen semmoista tavaraa kaikkiaan yli 700 piirroksentapaista. Sitten\nasemapiirrosvihkoset esittävät asemapiirroksia asuinrakennuksista,\nulkohuonerakennuksista, taloista ja taloryhmistä sekä asuinrakennuksien\nläpileikkauksia ja orsijärjestyksiä yhteensä noin 250. Valokuvaluettelo\nnäyttää, että kone on paukauttanut toista sataa kertaa.\nMuistiinpanovihot sisältävät neljättäkymmentä arkkia rakennuspakinaa\nsieltä täältä, lisäksi taikoja, loitsuja, runoja, runokatkelmia y.m. Ja\npäiväkirja sanoo, että matkaa on tehty Joensuusta lähdettyä hevosella,\nlaivalla ja jalkaisin yli 2,200 km., josta jalkatanuisin n. 1,100 km.\nKassakirja sitten todistaa, että kukkaroni on puskeutunut nurin päin ja\ntyöntänyt tutun ystävänsä tykkänään ulos, joten siellä ei siis enää ole\nMattiakaan. Kertoo se myös, että Karjalan kankahille oli kolmet pohjat\nkengistäni jäänyt ja vielä, että karjalaisten epämukavat rattaat olivat\nmuutamasta vaatekappaleestani varastaneet pari pientä palasta ja\nhieroneet niistä nuuskaa.\n\nJa sitten minut kotona punnittiin ja varsin köykäiseksi ja\nkutistuneeksi löydettiin. Sanoivat sentään, että kaulanikamani olivat\nlisääntyneet ainakin yhdellä ja itse tunnen, että jäseneni ja kantani\novat matkalla vahvistuneet, jonka mielelläni myös merkitsen\ntulopuolelle.\n\nJa tulopuolelle, jopa ensimäiseksi vienniksi keräysteni jälkeen,\nmerkitsen sen, että sain viettää vapaan kesäkauteni, vapaassa\njumalan luonnossa Karjalan kankahilla, retkeillä miltei kautta koko\nKarjalan, pohjoisimmasta sopukasta Laatokan rannoille saakka, nähdä\nPohjois-Karjalan uljaat vaarat ja Raja-Karjalan jylhän kauniin luonnon,\nsoudella kauniita salojärviä, tutustua hilpeiden salolaisten\nkoruttomaan elämään, ja ennen kaikkia: nähdä kuuluimmat, nykyään elävät\nrunolaulajamme omassa ympäristössään, kuulla heidän nokisessa\nsavupirtissään kanteletta helkyttelevän, kuulla heidän soinnukasta\nkieltään, samoilla heidän laulukkailla saloillaan... Sieltäpä jäivät\nmuistot, jotka eivät hevillä mielestä lähde.\n\n\n\n"]